The Project Gutenberg eBook of Valkoinen hirvi, by Kaarle Halme

Maalta kotiutuneet helsinkiläiset kuljeskelivat tungoksessa Espiksellä, nauttien sähkövalojen kimmellyksestä, kävelijäin runsaudesta, ja musiikista.

Monen mielestä tuntui suloisen turvalliselta liikuskella kotikaupungin kaduilla. Elokuun pimeät ja sateiset illat olivatkin jo alkaneet vaikuttaa yksitoikkoisen kaameilta yksinäisissä maaseudun kesäasunnoissa.

Täällä oli riemua — täällä uhkui elämää, odottaen taistelua ja työtä, odottaen uusia tapahtumia ja vaiheita alkavan työvuoden varrella.

Useille oli maalle siirtyminen kesäksi kuin välttämätön elinehto — kuin jonkinlainen sairalloinen perintö entisiltä ajoilta.

Tuskin missään suurkaupungissa elämä niin kokonaan tyrehtyy pitkäksi neljännesvuodeksi kuin Helsingissä.

Tuntuu aivan kuin pulssi lakkaisi lyömästä — kuin juhla loppuisi, ja vieraat matkustaisivat kotiansa — palatakseen taas uusiin juhliin syyskauden alussa.

Toimittaja Valle Valtiala kuului niihin harvoihin, jotka sydämensä pohjasta inhosivat kaikenlaisia muuttoja ja matkustuksia. Viimeksi hän oli ollut maalla kesää viettämässä ensimäisenä ylioppilasvuotenaan. Ja siitähän oli jo kulunut viisitoista vuotta!

Kaksi kertaa hän oli siellä käynyt viidentoista vuoden aikana. Ensi kerran äitipuolensa, ja toisen kerran isävainajansa hautajaisissa.

Valle oli oikea, piintynyt helsinkiläinen. Hän viihtyi kaupungissaan. Hän rakasti sitä. Sen kadut ja puistot olivat hänen mielestään perin ihanat. Niillä oli aina uudet ja erilaiset viehätyksensä, jokaisena eri vuoden aikana — melkein jokaisena viikkona ja viikon päivänä.

— Suurinkaan tapahtuma ulkomaailmassa ei ollut tarpeeksi mielenkiintoinen, ellei se saanut helsinkiläistä väritystä — ellei sitä kertonut joku helsinkiläinen ihminen tai julistanut julki jokin helsinkiläinen lehti. Tämän hän oli kokenut.

Hän oli kulkenut yhtäällä ja toisaalla Europassa. Mutta se oli ollut ikävää, kuolettavaa. Hän palasikin matkaltaan kotia sangen suurella riemulla. Eikä hän sen jälkeen enään poistunut kaupunkinsa rajojen ulkopuolelle.

Ne toverit ja tuttavat, jotka kesäksi poistuivat — ja puhuivat maalle menostaan, olivat hänen mielestään jotakin toista ihmis-ainesta, ja hän kohteli heitä jonkinlaisella ylemmällä säälin hymyllä. Ne eivät oikeastaan kuuluneet hänen varmoihin, vakinaisiin tuttaviinsa. Heissä oli hänen mielestään kehitys keskeneräistä tai olivat he joutuneet toimimaan väärässä paikassa — heille vieraassa yhteiskunnassa.

Espiksen varrella, korkean kivitalon ylimmässä kerroksessa sijaitsi
Valle Valtialan komea nuorenmiehen huoneusto.

Auto-torvet törähtelivät, hevoskaviot kapsahtelivat kivikatuun. Tuhansien jalankulkijain askeleet suhisivat kuin vieno tuuli puitten oksissa, ja epäselväksi huminaksi sekaantunut puhelu kuului kuin kaukainen merenkäynti. Ylinnä kajahteli soitto kahdeltakin taholta, kummastakin Espiksen päästä. Hissi surisi melkein myötäänsä, ja joskus kuului ääniä rappukäytävästä.

Koristeellisten sähkölamppujen valaisemassa, upeassa työhuoneessaan istui Valle pöytänsä ääressä.

Kynä oli juuri lakannut liukumasta paperilla. Nyt se lepäsi toimettomana kädessä. Ajatukset työskentelivät, ja katse harhaili epämääräisenä. Oli saatava kirjoituksen loppuponnelle määrätty kauneusmuoto.

Valle oli sanomalehdistön loisteliaimpia kyniä. Hänen maineensa ja arvonsa olivat kasvaneet vuosi vuodelta. Hän harkitsi tarkoin jokaisen ajatuksen, muovaili huolella jokaisen muodon — päästämättä milloinkaan kynästään puolikypsää ajatusta tai hutiloimalla kyhättyä muotoa.

Vallella oli toisenlainen tilaisuus täysikypsään työskentelytapaan kuin muilla virkaveljillään. Hän oli varakas, riippumattomassa asemassa oleva mies.

Isä oli ollut perehtynyt ja toimelias maanviljelijä, jonka työkyky ei päässyt täysiin oikeuksiinsa tavallisessa hämäläisessä talonpoikaistalossa. Myytyään siitä metsän tukki-yhtiölle, ja maat palstoina pikkueläjille, osti hän suuren Valtialan.

Velkaa kyllä jäi jonkun verran, mutta uutteruus ja hyvä taloudenhoito olivat senkin kuitanneet ennen pitkää. Kuollessaan oli vanha Valtiala velaton mies — ja tämä suuri omaisuus jäi Vallelle.

Perinnöstä olisi kentiesi mennyt osa Vallen velipuolelle Martille, jos isä olisi ehtinyt tehdä testamentin. Mutta ukko kuoli äkilliseen halvaukseen, ja perintö jäi laillisten muotojen varaan. Eikä Martilla minkäänlaisia sukusiteellisiä oikeuksia ollutkaan. Hänen äitinsä oli leski mennessään vanhan Valtialan kanssa naimisiin — ja Martti oli syntynyt jo edellisessä avioliitossa.

Näitten olosuhteitten vallitessa oli Valle aivan erikoisessa, poikkeuksellisessa asemassa, ei ainoastaan sanomalehtimiesten keskuudessa, vaan koko siinä kirjailijain, taiteilijain ja nuorempien tiedemiesten piirissä, missä hän liikkui.

Tätä merkki-asemaa ei ollut kuitenkaan muodostanut hänen varallisuutensa yksinään, sillä siitä ei ollut hänen piirillään suurtakaan etua. Sitoumuksiin hän ei mennyt, paitsi aivan erikoisissa, välttämättömissä tapauksissa. Taskulainoja hän taas antoi vain yhden kerran itsekullekin pyytäjälle. Kun laina sitten, kuten tavallista, jäi maksamatta, pääsi hän rauhaan useammista vaivaamisista.

Joskus hän kyllä antoi lähimmille tuttavilleen arvokkaita päivällisiä ja hienoja illallisia, mutta kaikki tämä oli vain hänen maineensa loistoa, eikä itse mainetta. Maine oli sittenkin hänen oivallisen kynänsä ansiota. Hän kirjoitti lehteensä aina suurella arvostuksella, perustellusti ja viimeistellysti. Hänellä oli veres ja omintakainen tapa katsella asioita, ja hän käsitteli niitä joustavalla ja lennokkaalla valmiudella. Hänen tyylinsä oli kuin kevyttä, hyppelehtivää leikkiä iloisessa äänilajissa tai kuin välähtelevää väreilyä tumman ja voimakkaan virran pinnalla.

Valle Valtialaa ihailtiin kaukaa, kadehdittiin puolitiestä ja imarreltiin läheltä.

Ihailijoita hän piti imelän tympäisevinä, kadehtijat häntä huvittivat, ja imartelijoita hän halveksi. Sen enempää arvoa ei hän antanut itsensä eikä työnsä arvostajille. Eikä hän heitä varten kirjoittanut. Hän kirjoitti omaksi huvikseen, ja itse kirjoittamisen salaperäisen nautinnon vuoksi.

Hänellä oli pöytälaatikot täynnä kirjoituksia, joita hän ei koskaan ollut aikonutkaan julkaista. Eikä niissä kuitenkaan ollut ainoatakaan viimeistelemätöntä ajatusta, eikä lopullisesti muovailematonta muotoa.

Jos hän olisi nuorempana alkanut! Jos hän olisi arvostelun kiirastulessa kasvanut, ja kilpailussa karaistunut! Ehkä sitten.

Mutta nyt oli hänellä varma maine. Hän tunsi olevansa alallaan ensimäinen. Hän oli tullut niin araksi arvostaan, ettei siinä suhteessa ollut mitään epävarmaa yritettävä.

Arvostelu tällä alalla ei pystynyt edes naarmua hänen ihoonsa piirtämään. Mutta vieraalla, koettelemattomalla alalla olisi hän ollut vereslihalla jokaisen nalkuttajan kynsissä.

Kun tästä joskus toveripiirissä mainittiin, hymyili hän väliäpitämättömänä, ja se ymmärrettiin heti tarkotuksen mukaisesti. Eihän hänen tarvinnut! Turhaa touhuahan sellainen olisi ollut! Miksi ruveta kilpailijaksi niille, joille se oli elämisen ehto, eikä ainoastaan taidenautinto, kuten Vallelle.

Valle pysyi alalla, jonka hän tunsi omakseen, eikä ruvennut tavoittelemaan kirjailijan epävarmaa kunniaa.

Ei hän kuullut melua ulkoa, ei ääniä käytävästä, ei soittoa kummaltakaan soittolavalta.

Hänellä oli hyvin harjotettu kohdistamiskyky. Hän voi kuulla milloin halusi — ja lakkasi kuulemasta heti, kun aivot alkoivat tärkeän toimintansa.

Nopealla liikkeellä piirsi hän tunnetun allekirjoituksensa, ja heitti kynän pöydälle. Kirjoitus oli valmis.

Tyytyväisyyden tunteella jätti hän työpöytänsä täksi päiväksi. Oikasi vartaloaan ja lähestyi intohimoisesti tupakkapöytää. Heittäytyi pehmeään nahkatuoliin, ja leikkasi itselleen sikaarin.

Kylläpä nyt kuului ulkoa pauhaava melu! Nyt se kuului. Akkuna-aukkojen täydeltä se tulvehti sisälle.

Valle kuunteli joskus aivan suoranaisella nautinnolla tuota elämän valtimon tykintää.

Nyt se häntä häiritsi jonkun verran. Hän oli vähän rauhaton. Ehkä pikkuisen hermostunutkin.

Suljettuaan akkunat, jäi hän seisomaan ja katselemaan ihmisvilinää ja lamppujen kimmellystä.

Mutta kaikki katosi vähitellen, haihtui hänen huomaamattaan. Hän katseli, mutta ei nähnyt mitään.

Oikeastaan hänen pitäisi olla aivan toisaalla tällä hetkellä. Jo monena vuotena peräkkäin oli hän ollut Reginan päivillä arkkitehti Helomaan perheessä.

Regina-rouvan tuttavuuteen hän oli tullut jo siihen aikaan kun hän kirjoitteli ensimäisiä taidearvostelujaan, ja Regina, tyttönä ollessaan, kokeili ensi kertaa taidenäyttelyssä. Arkkitehdin tuttavuuteen hän oli tullut Reginan välityksellä. He olivat seurustelleet sangen paljon, ja sangen tuttavallisesti. Heillä oli ollut mitä hauskimpia illatsuja lukemattomia kertoja, sekä kotona että ulkosalla, milloin laajemmassa, milloin suljetummassa piirissä.

Eikä Vallella juuri useampia naistuttavia ollutkaan. Ei ainakaan niin läheisiä. Eikä hän naisseurasta oikein pitänytkään. He olivat, hänen mielestään, liian puheliaita ja liian aiheettomia kaikissa käänteissään. Ja myötäänsä luuli hän huomaavansa heissä jos jonkinlaisia ulkonaisiakin virheitä, jotka olivat hänen taiteelliselle aistilleen ihan mahdottomia.

Itselleen myönsi hän kyllä, että tämä vastenmielisyys ei useastikaan ollut aivan oikeutettua. Eikä hän sitä koskaan kenellekään ilmaissut. Ja naisseurassa häntä pidettiin kaupungin kohteliaimpana miehenä.

Ulospäin oli hän tässä suhteessa täydellinen gentlemanni. Persoonalliset mielipiteensä piti hän kätkössä, ja kartteli seurapiirin naisia vain sikäli kuin sopivaisuus ja huomiota herättämätön tapa sallivat.

Reginan suhteen oli vähän toisin. Hänen seurassaan viihtyi Valle erinomaisesti. Regina oli hänen mielestään selväpiirteisempi ja suhteellisempi kaikessa olemuksessaan kuin nuo toiset. Hänellä oli tasaisempi mielentila ja aiheellisemmat mielenilmaukset. Hän oli sopusuhtainen olento, jota katseli ja kuunteli nautinnolla.

Vallen ei tarvinnut Reginan suhteen käyttää kriitillistä silmää, eikä kärsiä nolostuttavista pettymyksistä. Seurusteleminen hänen kanssaan antoi eräänlaisen varmuuden ja turvan tunteen. Ja tällaisen tunteen syntyminen oli välttämätön ehto Vallen menestymiselle seurapiirissä. Odottamattomuuksia ja äkkiarvaamattomia mauttomuuksia hän ei voinut sietää. Reginan puolelta ei hänen tarvinnut mitään sellaista koskaan peljätä. Sentähden Regina, kauneutensa ja vilkkautensa ohella, miellytti erityisesti Vallea.

Nimipäiväkutsu oli saapunut hyvissä ajoissa, ja yhtä ystävällisenä kuin aina ennenkin. Mutta kotitakkiin pukeutuneena seisoi Valle akkunassaan, katsellen ihmisvilinää kadulla.

Ei! Hänellä oli silmät siristettyinä puoliumpeen, ja katse kääntyneenä sisäänpäin — kokonaan toisaalle, toisiin tapahtumiin.

Äskettäin olivat Helomaat muuttaneet talvitiloilleen kesähuvilastaan.
Muutama päivä sitten olivat he soitelleet Vallea Seurahuoneelle
päivälliselle. Kotona ei vielä kaikki ollut tarpeellisessa kunnossa.
Valle oli tietysti mennyt tapaamaan tuttaviaan, pitkästä aikaa.

Näillä päivällisillä, jotka muodostuivat pitojen tapaisiksi, oli oikeastaan perusteellisempi syy kuin tuo tekaistu kyökki-juttu. Arkkitehti Helomaa oli saanut ensimäisen palkinnon eräässä piirustuskilpailussa, joka juuri oli ratkaistu. Tämän johdosta kokosi hän muutamia tuttavia ympärilleen iloitsemaan.

Juhla oli mitä rattoisin, heti alusta alkaen. Jälleennäkemisen ilo nostatti tunnelman korkeimmilleen.

Tanakka, leveäharteinen arkkitehti oli jo kahviin jouduttaessa aivan poikamaisella tuulella. Hän tahtoi aivan välttämättä istua erään säveltäjän rouvan vieressä, väittäen tämän kautta tulevansa niin musikaaliseksi, että kyllä pystyy piirustamaan musiikkipalatsin — ja saamaan siitä ensimäisen palkinnon.

Ohjattomasti antautui Vallekin yleiseen mielentilaan. Hän oli aina valmis kiihottamaan, väistämään ja hyökkäämään. Hän leikitteli ajatuksilla kuin taitava jonglööri lasipalloilla. Heitteli niitä ilmaan toisten tavoiteltaviksi, mutta kokosikin ne nopeasti taas huostaansa tai ampui ne pirstaleiksi ennenkuin kukaan ehti niihin koskea. Pöytäseura nauroi ja riemuitsi kuin iloiset lapset tavotellessaan saippuakuplia.

Reginakin oli tavallisuudestaan poikkeavassa mielentilassa. Hänen poskensa hehkuivat ja silmät loistivat entistään kirkkaampina, joskus oudosti hämärtyen. Hän lausui rohkeampia ajatuksia, teki nopeampia hypähdyksiä, ja arvaamattomampia leikkauksia kuin milloinkaan ennen.

He istuivat pöydässä vastapäätä toisiaan. He kiihottivat toisiaan, lisäsivät toistensa vauhtia, huvittivat seuraansa, ja nauttivat itse vilpittömästä riemun tunteesta.

Mutta joskus, laukaistuaan jonkun hassunkurisesti punotun ajatusyhtymän, mille kaikki nauroivat, kohtasi Vallea Reginan omituinen katse. Se niin oudosti hämärtyi. Ja se vaikutti selittämättömästi hänen hermostoonsa. Hänen mielestään selittämättömästi, sillä ei hänellä ollut aikaa pysähtyä sitä selvittelemään.

Leikin pyörä kiersi milloin nopeampaa, milloin hitaampaa vauhtia, milloin ylä- milloin alamäkeä. Jokainen koetti sitä parhaansa mukaan pitää alituisessa liikkeessä.

Yhä useammin kohtasi Valle Reginan hämärtyvän katseen. Se vaikutti häneen omituisuudellaan. Mutta se ei enään ollut selittämätöntä, epämääräistä tunnetta. Se lämmitti nyt. Se hiveli hennosti ja miellyttävästi, värisyttäen hänen kiihtynyttä hermostoaan.

Äkkiä, silmänräpäyksen hiljaisuuden sattuessa, kohotti Regina lasinsa ja koski sillä melkein äänettömästi Vallen koholla olevaa lasia.

— Arkkitehdin malja! sanoi Regina, katsoen, pää hieman kumartuneena, syvälle Vallen silmiin.

Valle joutui vähän hämilleen, tästä vähemmän sopivasta esittämistavasta hänelle, juodakseen kolmannen henkilön maljan.

— Ei! keskeytti Regina, hymyillen viekottelevaa, väreilevää, hekumallista hymyä. Aku on jo saanut maljansa. Nyt juomme tunnelmain, tunneyhtymäin, ajatusten, mielijohteiden ja salaperäisen sanarakenteen suuren arkkitehdin maljan. — Valle Valtialan malja!

Esitys otettiin vastaan yleisellä myötätunnolla. Kaikki tahtoivat kilistellä tämän ihmeellisen arkkitehdin kanssa.

Keskustelu sai toisessa päässä pöytää uuden käänteen ja entistä vilkkaamman muodon.

Regina piti lasiaan yhä vielä koholla. Vielä kerran täytyi Vallen juoda oma maljansa Reginan kanssa.

Omituisesti hämärtyi taas Reginan katse, kun hän hitaasti kohotti lasin huulilleen. Yhä syvemmälle iskivät nuo tenhoavat silmät, ja tekivät yhä voimakkaamman vaikutuksen Vallen hermostoon. Hän melkein herpaantui salaperäisen tunteen voimasta. Hän hyökkäsi keskusteluun käsiksi kuin hukkuvan epätoivolla.

Taiteet, tieteet ja kirjallisuus löivät kuperkeikkaa keskenään. Vanha kirkko ja viisaat kirkkoisät, valtiot ja ihmiskunnan tuhmuus kierivät häränpyllyä kaikessa ystävyydessä. Mikään ei jäänyt rauhaan. Ylösalaisin käännettiin kaikki. Nurin narin nujerrettiin kansat ja yhteiskunnat. Ja koko romu viskattiin kelvottomana takaisin viljelyksen ohdake-pellolle.

Valle oli melkein hengästynyt. Ja pöytäkunta alkoi, paljosta nauramisesta, osottaa väsymyksen merkkejä.

Vallella ei ollut mitään vastaan pistäytyä hänen hotellissaan. Olikin jo aika lopettaa tämä leikki tähän.

Valle kiirehti sisälle ilmottamaan asiaansa. Mutta se ei käynyt niin helposti kuin hän otaksui.

Vakava lupaus täytyi antaa palaamisesta, varsinkin kun Reginakin oli tilapäisesti poissa pöydästä.

Valle lähti eteiseen, ja pukeutui nopeasti. Raitis ilma mahtoi olla suloista kaiken tämän jälkeen.

Regina työntäytyi hyvin lähelle. Posket hohtivat, täyteläiset huulet hymyilivät, ja silmät loistivat täynnä hämärtyvää salaperäisyyttä.

Vallen kurkkua tuntui kuivaavan. Hänen piti pari kertaa rykäistä. Sitten hän yritti saada ääneensä niin paljon ilmeettömyyttä kuin suinkin.

— Minä tulen mukaan, sanoi Regina, ja kiepsahti sulavasti vaatenaulakoitten luo.

Valle meni vastahakoisesti perässä. Reginan pukiessa vaippaa hartioilleen sai hän kuiskatuksi:

Palveluskunnan aikana ei Valle voinut tämän enempää. Hän poistui ovenvartijan luo puhumaan auttosta. Sellainen oli saatavissa oven edustalla.

— Aku ei enään muista, että minä olen ollenkaan mukanakaan, kuiskasi hän.

Avonaisesta ovesta soluivat he nopeasti kadulle, ja yhtä nopeasti umpinaiseen auttoon.

Regina hiipi naureskellen aivan lähelle. Hänen äänessään soi hurja ilo, joka oli olevinaan vallatonta leikinlaskua Vallen huomaamattomuudesta.

Vallen mielestä kaikui Reginan äänessä pilkallinen sointu, joka epäilemättä oli tarkotettu hänelle. Hän istui vaunun kolkassa kuin aseeton vanki. — Hän koetti saada kiini vakavan ajatuksen päästä — mutta se oli mahdotonta. Ne pakenivat — häipyivät hukkaan. Hän kääntyi puolittain, ja katsoi Reginaa.

Puolihämärässä näki hän kiihottavan hymyn, joka hänen mielestään väreili pilkallista ihmettelyä.

Ja tuo kehottava, viekotteleva, kiihottava ja ivallinen hymy yhä läheni häntä!

Ei hän tietänyt jos se läheni, mutta hänestä tuntui, että se yhä läheni.

Sama hurjuus, joka yllätti hänet äsken pöydässä, valtasi hänet äkkiä.
Hän kumartui Reginan puoleen, kietoi hänet syliinsä ja suuteli, suuteli —

Vallen aivoissa välähti salamantapainen leimu. Hänen yksilöllisyytensä alkoi kokoontua. Äskeinen haihtumismuoto alkoi kiteytyä.

Vielä muutama silmänräpäys — ja intohimon sokaisema mies alkoi ajatella — tehdä huomioita.

— Tämähän on Eläintarhaa, huudahti Valle, ja ryhtyi pikaisiin toimiin auton suuntaamiseksi aiottua päämäärää kohti.

Onneksi ei hänen tuttavansa ollutkaan tavattavissa. He saivat rauhassa tehdä suunnitelmiaan, selitykseksi viipymiselleen.

Näitä tehdessä aleni Vallen mieliala alenemistaan. Kiusoittavan epämiellyttävä, hävynsekainen tunne vaivasi häntä yhä enemmän.

Toisinaan hän tunsi kuin maininkina äskeistä suloa olennossaan, mutta se katosi pian, ja ahdistus, tuskallinen ahdistus tunkeutui sijalle.

Tätä tapahtumaa mietti hän, seisoessaan akkunansa ääressä, työhuoneessaan.

Toinen silmäluomi painui ihan umpeen, ja toinen silmä siristyi hienolle raolle.

Hän oli jäänyt pois kutsuista. Ei hän mitenkään voinut sinne mennä.
Komean kimpun ruusuja hän oli lähettänyt Reginalle.

— Tämä ilta nyt ehkä vielä menee ilman selityksiä. Mutta huomisen varalta pitää jotakin keksiä, ajatteli hän.

Sitten pyyhki hän äkkiä otsaansa, karkottaakseen tuon epämieluisan muiston, kääntyi ympäri ja asettui pöytänsä ääreen.

Hänellä oli oma, erikoinen asemansa lehdessä. Vakinaisesti ei hän kuulunut toimitukseen, mutta silti oli hänellä siellä merkkiasema. Hän oli toimitusneuvoston jäsen, ja kirjoitteli vapaasti kirjoituksiaan, ilman tavallisia, ahtaita velvollisuuksia. Siitä syystä toimituskunnan eri jäsenten ja hänen välilleen ei ollut muodostunut lähempää toverillisuutta.

Heti muisti hän kuitenkin ostaneensa vanhalle emännöitsijälleen ja palvelustytölle teatteripiletit. He olivat poissa.

Kuka ihme siellä sitten olisi? Tietäväthän kaikki hänen tuttavansa, että on tulosta sovittava telefoonissa, muuten ei oteta vastaan.

Valle siveli hermostuneesti lyhyitä, hyvinhoidettuja viiksiään, ja katsoi jo akkunalautaan kiinnitettyjä sähkönappuloita.

Hän väänsi nopeasti kahta nappulaa. Nyt oli valoa niissä molemmissa huoneissa. Nyt ei voinut olla avaamatta.

Eihän se ainakaan muuta voi olla kuin suullinen muistutus tai korkeintaan kirje Akulta tai Reginalta.

No! Ei se nyt sentään niin erinomaisia! Eihän Martti muuta perintöä saanutkaan. Ja kuka tietää miten olisi käynyt, jos isä ei olisi kuollut niin äkkiä.

Sanamuoto oli lyhyt: läsnäolonne välttämätön. Alustalaiset uhkaavat lakolla.

Lakko! Mitä se merkitsee? Maatyöläisten lakko syyskuussa! Mitä järkeä siinä on?

Mutta kartanonhoitaja on vakava ja luotettava mies. Ei hän turhan tautta sähköttele.

Hän katsoi kelloa. Se ei ollut vielä juuri 9. Hän soitti nopeasti ja pyysi Valtialan tilalle.

Valle alkoi hermostua. Jos alustalaiset ovat niin oikeamielisiä, että uhkaavat lakolla vuoden työttömimpänä aikana, niin ovat heidän vaatimuksensakin oikeutettuja.

— Miksi sitten kutsua minua kesken kaiken, ajatteli Valle. Olisihan tämän nyt voinut kirjeelläkin selvittää!

Asia oli Vallen mielestä vallan ikävä ja epämiellyttävä. Lähteä nyt maalle syyspimeillä, kun hän ei siellä kesilläkään käynyt!

— Minä myyn tuon harmin kapineen! Myyn kartanon heti ensimäiselle ostajalle, mutisi hän itsekseen.

Tyynyttyään ajatteli hän vähän levollisemmin, ettei siitä tilasta juuri harmiakaan ollut hänellä. Ei oikeastaan muuta vaivaa kuin nostaa kartanon tulot. Hoitaja oli tehnyt kaikki. Se oli hoitajan hallussa melkein kuin arennilla. Ja jos nyt joskus, kerran parissa vuodessa tuolla pistäytyisikin, niin eihän sitä nyt sentään voi harmiksi mainita.

Mutta kauvan ei hän ajatellut kartanoa ja alustalaisten lakkoa.
Huomaamatta hiipivät ajatukset toisaalle.

Vaistomaisesti poistui hän nopeasti akkunan luota. Hän teki omituisen havainnon.

Viime päivinä oli hän usein tavannut itsensä tuossa akkunan edessä — ajattelemassa Reginaa.

Nytkin siirtyivät ajatukset heti sille taholle, asetuttuaan tuon akkunan eteen.

Hän oli nähtävästi sillä paikalla ajatellut viime päivinä paljon tuota auttoretkeä ja silloisia tapahtumia.

— Tämä matkahan on erinomainen syy minun poisjäämiseeni. Ei herätä huomiota, ja on täysin perusteltu puolustus, ajatteli hän.

Valle tuli vilkkaammaksi ja eloisammaksi. Eikä maalle lähteminen enään ollut niin kauhean vastenmielistä hänen mielestään.

Hän rupesi toimimaan nopeasti. Soitti toimitukseensa, kirjoitti kirjeen emännöitsijälle, pyytäen järjestämään pienen käsilaukun, parin päivän matkaa varten, ja herättämään hänet aamulla junalle.

Kaiken tämän hän teki hämmästyttävällä mielihalulla. Oikein hän itsekin ihmetteli. Häntä melkein hymyilytti oma intonsa. Oli jonkinlainen pakenemisen leima tässä kaikessa.

Kun kaikki oli kunnossa, vaihtoi hän kotitakin yltään ja lähti kaupungille tapaamaan joitakin tuttavia.

III

Kaduilla ja Espiksellä oli melkein tungos. Väkeä kaikenkarvaista virtasi joka suunnalle ja joka suunnalta.

Tämä oli Vallen mielestä sekä hauskaa että ylpeiltävää. Täydellinen suurkaupungin leima!

Edustettuna oli kotoinen aines sadoissa eri vivahduksissaan. Ehkä eniten kansan tumma pohjavirta, jonka äänekäs, räikeäsanainen keskustelu muistutti meidän lyhyt-aikaista pintakulttuuriamme.

Mutta joukossa liikkui myöskin paljon ulkomaalaisia, jotka olivat jätteitä kesäisestä turistivirrasta tai jotka kenties olivat silloin olleet estettyinä mukaanpääsemästä, ja nyt uteliaina, kiikarit olkahihnassa ja matka-oppaat taskussa, tähystelivät ympärilleen vierasta, puoliksi kansanjuhlan-tapaista katuelämää.

Kansanjuhlan tapaista oli tämä katuliike siinä merkityksessä, että väki kulki pyhäpukimissaan hitaasti ja toimettomana.

Vierasmaalaiset pysyttelivät enimmäkseen katukäytävillä, sekaantumatta keskipuiston vilinään.

Vieraskielisten enemmistönä olivat tietysti lähimmät naapurit. Mutta joukosta kuului myöskin paljon europalaisia kieliä.

Tuttaviakin tuli vastaan. Niitä Vallella oli paljon — tuollaisia hyvänpäivän tuttavia. Tervehti jos sattui huomaamaan tai jätti sen tekemättä ellei huomannut. Se oli melkein yhdentekevää.

Tuollakin tuli häntä vastaan muuan musiikkimies. Sama, joka oli myös mukana Helomaan päivällisillä.

Valle ei ollut huomaavinaan häntä, vaan poikkesi nopeasti lähikulmasta sivukadulle.

Siitä hän ei ollut oikein selvillä. Olipahan jonkinlainen vaistomainen toimenpide. Olisihan tuota voinut tavatakin.

Tuolla tuli taas muuan läheinen tuttava! Nyt ei voinut poiketa kulmasta, mutta yli kadun lähti hän kuitenkin, ja tervehti ikäänkuin sivumennen ja katkaisevan lyhyesti.

Kuitenkin luuli Valle ehtineensä tehdä sen huomion, että tuo tuttava katsoi häntä hyvin ihmettelevänä.

Yhtäkkiä heräsi hänessä ajatus, joka jo äsken oli nähtävästi kytemässä ollut, ja vaiston muodossa esiintynyt.

— Kyllä kai hän ihmetteli, etten ole mennyt Reginan päiville, ajatteli
Valle.

Tuolla tulee taas yksi! No, eiköhän tuo olekin Helomaan perhelääkäri? Onpa tietenkin! Lempoko nyt senkin! Ja miksi ei hän itse ole Reginan päivillä! Mitä varten hän täällä kuljeskelee? Hänen täytyy tietysti liikkua virkatoimillaan. Onhan se ymmärrettävää. Mutta sitten hän, tilaisuuden saatuaan menee heti Helomaalle ja kertoo tavanneensa Vallen.

Valle kiirehti vähän käyntiään ja tervehti niin hätäisesti kuin soveliaisuus salli.

— Ihan varmaan ne kaikki sitä ihmettelevät, ajatteli Valle, sivuuttaessaan lääkärin. Paras on painua jonnekin suojaan.

Varottuaan, ettei tuttavia pääsisi äkkiarvaamatta töksähtämään hänen tielleen, lähti Valle nopein askelin kulkemaan muuatta tuttavaa ja suosittua kahvilaa kohti.

Paras oli asettua neljän seinän turviin, eikä kulkea koko kaupungin katseltavana!

Kahvilassa oli vielä valittavana mielinmäärin pöytäpaikkoja. Yleisö alkoi tulvia vasta vähän myöhemmällä.

Eihän tämäkään nyt ollut juuri erittäin hauskaa, mutta mitäpä siellä kotonakaan! Eikä kaduillakaan voinut kuljeskella.

Täällä hän oli istunut ilta illan perästä vuosikausien aikana. Täällä hän aina tapasi läheisimmät ystävänsä — ja täällä hän oli synnyttänyt parhaat ideansa. Tämä paikka oli hänelle kuin toinen koti, kuin oma klubi, johon aina voi pistäytyä mieluisalla tunteella, ja jossa tuli hyvin ja kotoisesti kohdeltua. Ainoa, mikä häntä joskus häiritsi, oli tuo onneton soittokunta, joka esiintyi räikeällä melunpitämistarkotuksella.

Nyt se häntä ei häirinnyt. Päinvastoin! Tuntui aivan kuin se olisi huumallaan peittänyt jotakin, ryöpyttänyt umpeen eräitä tarpeettomia jälkiä luvattomalla polulla. Hän koetti ohjata ajatuksiaan niin kauaksi Reginasta kuin mahdollista — pitää ne kokonaan irti hänestä.

Valle pysytteli ajatuksiaan vain Valtialan tapahtumissa ja huomenaamuisessa matkassaan.

Mutta se ei ollut mikään miellyttävä ajatuksen aihe — tuo matka. Hän ei voinut olla huomaamatta asian koomillista puolta. Mitä hänen ystävänsä sanovat siitä? Ikuisen ilon aiheen he siitä saavat. Tuttavapiirin vahvimpana puolena olivat aina tällaisten, persoonallisuudesta ja tavoista poikkeavien juttujen unohtumaton reposteleminen. Heidän mestarillisuutensa tällä alalla oli ihan suunnaton. Valle tiesi sen — ja tiesi, että paljon hänelle oli kostettavaa tässä suhteessa.

Hän, ikuinen helsinkiläinen, joka ei koskaan käynyt maaseudulla, lähtee saloille samoilemaan silloin, kun kaikki muut ovat sieltä palanneet.

He väittävät Vallen kerran sanoneen, että maaseudulla kesehtivillä on maun puute ja alkeellinen sivistystaso. Tällaista ei hän kyllä itse muista sanoneensa, mutta mitä se auttoi. Ei yhtään mitään! Hänen sanoinaan kulki lause suusta suuhun, eikä sille mitään mahtanut.

Jos ei puhuisi kenellekään mitään koko matkasta? Jos katoisi vaan vähin äänin muutamaksi päiväksi?

Valle antoi lehden vaipua pöydälle, ja rupesi miettiväisenä katselemaan viereistä akkunaa.

— Mitähän Regina nyt ajattelee, kun häntä ei ole vielä näkynyt? Kyllä kai he jo ovat soitelleet.

Mutta jos hyvinkin se oli vain hetken huumausta Reginan puolelta. Viinin kiihoittama tunnehaira — harha-askel, joka nyt tuntuu kiusoittavalta ja ilkeältä, ja jota hän sekä häpee että katuu kaikesta sielustaan.

Regina ehkä nyt inhoo häntä, ja halveksii sentähden, ettei hän miehenä osannut itseään paremmin hillitä.

Nimipäiville kutsu oli ehkä vain muoto-asia, jota ei voinut välttää.
Mutta Regina on ehkä ollut hyvin levoton monta päivää, ja pelännyt
Vallen noudattavan tätä tarkotuksetonta kutsua.

Nyt hän ehkä iloitsee sydämestään, kun Vallea ei ole näkynyt. Onhan sellainenkin mahdollista! Naisluonne on niin arvaamaton.

Valle liikahti tuolillaan hermostuneesti. Hänellä oli kovin epämukava istua. Tai mikä mahtoi tuottaa yhtäkkiä niin epämieluisan olotilan?

Ehkä Regina ei koskaan enään tahtoisi nähdäkään häntä! Pyyhkii hänet pois mielestään ja tuttavuudestaan kuin tomuhiutaleen hansikkaaltaan.

Ja hän, Valle, joka aina ja kaikessa on pyrkinyt selväpiirteisyyttä kohti, on nyt käyttäytynyt matalasti, aikaisesti ja ala-arvoisesti kuin joku likainen, saastainen, puolisivistynyt elostelija.

Miksi täällä on niin hirveän kuumakin, vaikka tuo akkunakin on selkoseljällään!

Kyllähän oikeastaan pitäisi tavata Regina, ja päästä perille tilanteesta. Eihän tätä mitenkään tällaiseksi voinut jättää.

Näin ollen hän on yksin syyllinen. Koko kuorma on hänen hartioillaan. Sillä tavalla kuin hän ensin oli asiaa arvellut, jakautui syy ja seuraukset kahtia, ja sehän olisi aivan toista, se. Tähän verrattuna, tuo tapaus olisi sentään koko lailla siedettävämpi. Sen voisi ajan pitkään, hyvällä tahdolla ja sopivalla tavalla parantaa, pyyhkiä unohdukseen — mutta muuten — muuten se olisi ilmeetön, hengetön, karkea tapaus, joka jäisi hankaamaan ja jäytämään ikipäiviksi.

Ei tätä mitenkään voinut tähän jättää! Selvyys tästä oli saatava! Hänen oli tavalla tai toisella saatava tietoonsa Reginan suhtautuminen tapahtumaan. Ennen matkaa se ei käynyt päinsä. Mutta matkalta palattua oli hänen tavattava Regina — vaikka vaan yhden kerran.

Oikeastaan tämä matka oli erinomainen lääke. Se aivan kuin työnsi tuon tapahtuman kauas, kauas etäisyyteen. Hänestä tuntui, että matkan jälkeen he voisivat verrattain levollisesti tavata toisensa. Siinähän on silloin jo niin paljon vieraita asioita välissä. Silloin ei olla enään vereslihalla.

Eihän tämä ollut mikään hauska yllätys Vallelle. Säveltäjä Urpola oli ollut noilla onnettomilla päivällisillä, ja aavisti ehkä jotakin, tai oli ehkä tehnyt jonkinlaisia huomioita. Mutta eihän siinä auttanut. Olihan hänelle paikka annettava — tuttavalle miehelle.

Onneksi tuli viinuri samaan satoon, ja Urpola rupesi tekemään tilaustaan, odottamatta vastausta. Jäi edes hengähtämisen aikaa sen verran, että voi ruveta keskustelemaan levollisessa äänilajissa.

Valle tiesi, että kysymys kyllä tulee uudestaan. Urpola oli perusteellinen mies, eikä jättänyt mitään puolitiehen.

Tilauskeskustelun aikana rupesi Valle katsomaan akkunaa, valmistaakseen jonkinlaisen sopivan vastauksen. Mutta siitä ei tullut mitään. Hänen ajatuksensa alkoivat pyöriä Reginan ympärillä kuin äsken, aivan kuin kotona akkunan ääressä. Mitähän yhteyttä tuolla akkunalla —

Sitten hän kuvaili laajalla tavalla millaista oli viimekesäisillä laulujuhlilla, ja miten hänen juhlatamineensa olivat senkinlaisessa kunnossa juhlien jälkeen. Eikä niitä ehditty saada siistityiksi. Siksi oli hän jäänyt pois. Mutta rouvansa kyllä oli mennyt.

— Mutta sinä, ikuinen helsinkiläinen, mikä sinua esti, päätti hän selityksensä. Sinullahan on aina kaikki kunnossa!

— Jouduitko epävireeseen silloin päivällisillä, kysyi hän syrjäkatseella.

Tässä aikoi Valle syrjäyttää keskustelun Valtialan tapahtumiin. Mutta onneksi sitä ei tarvittu. Pari uutta miestä tuli pöytään.

Toinen tulijoista oli kirjailija Kajasvuo. Häntä oli varottava. Ei ilkeytensä tähden, sillä hän oli maailman hyvätuulisimpia miehiä. Mutta hän oli suuri pilamestari. Jatkoi aina siitä, mihin toiset lopettivat, eikä hellittänyt ennenkuin asianomainen oli täysin höyhennetty. Varsinkin naisasioista otti hän kovin perusteellisen pohdin. Ne olivat hänelle erityisesti mielenkiintoisia, ehkä siksi, että hän itse oli jo ehtinyt eroamaan avioliitostaan.

Kajasvuota oli varottava myös senkin vuoksi, että hänkin oli ollut mukana Seurahuoneen päivällisillä.

Toinen tulleista tuttavista oli toimittaja Lempiö. Nimestäkin jo voi päättää ettei mies juuri ollut erityinen kynttilä. Mutta oli hänellä sentään joitakin harrastuksia. Voimakkaimpana niistä ilmeni halu seurusteluun kirjallistaiteellisissa piireissä. Jonkinlaisia oikeuksia hänellä myöskin oli tällaiseen kanssakäymiseen, sillä hänellä oli pieni aikakauslehti, joka tuotti hyvänlaisesti, joten hänen ei koskaan tarvinnut tehdä taskulainoja, eikä jäädä maksamatta. Hänen pahimpana onnettomuutenaan oli se, että hän oli vasta hiljattain siirtynyt pois liikealalta — aivan kuin äkkiä tipahtanut vieraaseen ympäristöön, jossa hän kulki aina pikkuisen jäljessä. Mukana kyllä, mutta ei koskaan oikealla tasolla. Mutta siksi hän olikin useimmiten sangen mieluinen pöytätoveri. Hänen ympyriäiset silmänsä, jotka tavallisesti ilmaisivat, ettei niiden omistaja ollenkaan voinut seurata keskustelua, olivat joskus erinomaisena ilonaiheena.

Kajasvuon seurassa hän useimmiten liikkui. Kirjailija lohkoi hänestä, nähtävästi, jotakin käyttö-ainesta kirjallisiin töihinsä.

Näitten herrojen tulo tuntui Vallesta suoranaiselta pelastukselta. Hän ottikin heidät pöytäänsä erittäin ystävällisesti, ja koetti heti alunpitäen antaa keskustelulle sellaisia aiheita ja muotoja, ettei niistä mitenkään päästäisi poikkeamaan arkaluontoisille aloille.

Jonkun aikaa kävikin kaikki erinomaisesti. Hilpeä keskustelu tuntui vaikuttavan Vallen hermoihin erittäin viihdyttävästi. Tätä hän oli toivonutkin.

Mutta tuo pahanilman lintu — tuo Urpola oli johdonmukaisuudessaan ja itsepäisyydessään erehtymätön. Hän ei koskaan ollut voinut sulattaa toimittaja Lempiötä — ja kaikkein vähimmän hänen puolivillaisesti silitettyä nimeään.

— No, kesken kaiken, mitä lemmen-mailmaan kuuluu, tokaisi Urpola, ja katsoi kiusoittelevasti Lempiötä.

Lempiön silmät katsoivat avuttomina Kajasvuohon päin, toivoen sieltä apua. Mutta kirjailijalla oli omat hommansa tai ei välittänyt tulla avuksi.

— Ainahan siinä mailmassa sattuu uutuuksia, koetti Lempiö puhua välinpitämättömällä, kevyellä tavalla. Nykyäänhän on rouvien hakkaileminen kovin muodissa.

Valle katsoi terävästi Lempiötä. Puhuiko hän tarkotuksella tai oliko se tavallista Lempiön kerskailemista?

Ei! Lempiö ei tarkottanut mitään erityistä. Herralle kiitos! Hän lörpötteli vain omista pikku asioistaan, herättääkseen mielenkiintoa.

Ja Kajasvuokin ryhtyi keskusteluun! Hän antoi sille, tapansa mukaan, hyvin läheisen muodon. Se hipaisi milloin tämän, milloin tuon kyynärpäitä.

Nopealla liikkeellä sivuutettuaan Urpolan, joka Kajasvuon mielestä oli aivan mielenkiinnoton arkipäiväisessä avioliitossaan, hyökkäsi kirjailija täydellä rintamalla Lempiö-raukkaa hätyyttämään.

Vai niin! Tämä oli alkua, tämä. Kyllä Valle tunsi ystävänsä otteet.
Valleen päin nämä sotaliikkeet tähtäisivät. Se tuntui jo ilmassa.

Eiköhän se vaan sittenkin ollut etuvartijahälyytys tuo Lempiön rouva-juttu! Lempiö oli ehkä Kajasvuon kanssa keskustellut Reginasta ja Vallesta hiljattain — ehkä juuri tänne tullessaan. Ja maininkina se sitten vyöryi esille Lempiön aivojen kautta.

Valle kääntyi sivuuttavasti Urpolan puoleen, ja aikoi sanoa jotakin hänelle, mutta ei ehtinyt.

— Ei lemmentulta jäähdyttää voi jää. Sen tehdä voi vain järjen kylmä pää, deklameerasi Kajasvuo huomiota herättävällä tavalla, kuten aina omia tilapäistekeleitään, katsoen yhä ilakoivasti Vallea, ja pitäen lasiaan koholla.

Nyt ei ollut enään epäilystäkään, ettei tarkotus olisi selvä. Paljon vähemmilläkin keinoilla Valle ja Kajasvuo olivat tottuneet toisiaan ymmärtämään.

Mutta Valle ei tehnyt minkäänlaista elettä, ei katsonutkaan Kajasvuohon päin. Kohotti vain lasinsa Lempiötä kohti, pidättääkseen huomion yhä edelleen siellä päin.

— Terve Valle! Minä kirjoitan sinusta romaanin, sanoi Kajasvuo, ja kohotti lasin huulilleen.

— Siitä tulee kuiva kirja, sanoi Valle mahdollisimman kuivasti, rypistäen kulmiaan. Eiköhän veli onnistu paremmin, käyttämällä ainoastaan kotoisia aiheitaan.

Toiset riemuitsivat ja nauroivat äänekkäästi, tarttuessaan käsiksi tarjottuun aiheeseen.

Keskustelun salamat sivuuttivat nyt Vallen ja yllättivät Kajasvuon kokonaan. Hänen avioeroistaan puhuttiin jo monikossa, eikä niitä oltu pitkiin aikoihin pohdittukaan.

Saatuaan näin äkkiarvaamattoman yliotteen, piti Valle parhaimpana työntää tuleen polttoainetta uunin täydeltä. Ja sen hän teki parhaimpansa mukaan. Mutta ei hän silti unohtanut itseään. Hän tiesi, että pieninkin varomattomuus kääntäisi leikin kärjen häneen takaisin.

Eihän tämä ollut ensi kerta, kun he sanaleikin tuottamasta hekumasta nauttivat.

Mutta eihän tätäkään voinut kovin kauan jatkua. Täytyihän sen pian loppua. Paras oli ottaa tilanne haltuunsa niin pian kuin suinkin. Hän lopetti tulensa, katkaisi sanaheittonsa.

Nyt oli kohta oikea aika käsillä. Kajasvuo oli jo pari kertaa vilkaissut Valleen merkitsevällä silmäyksellä. Kohta siellä laukeaisi.

— Kyllä nyt korvat kuumennetaan, ajatteli Valle. Mutta samapa se! Tällä vältetään suurempi vaara.

Valle kertoi Valtialasta ja lakosta, saaden säilymään vakavan tuulen jonkun aikaa.

Mutta Valle hymyili tyytyväisenä kaikelle, säesti kaikkea, keksi vielä sutkauksiakin, ja nauroi makeasti omalla kustannuksellaan.

Tällä alalla ei ollut mitään salakareja peljättävinä, eikä mitään mahdollisuuksia edes hipaistakaan Seurahuoneen päivällisiä.

Hilpeällä mielellä ja tyytyväisinä hyvän toveruuden tuottamista nautinnoista, lähti seurue kotiinsa.

Seuraavana aamuna oli Valle jo pukeutunut, emännöitsijän tullessa herättämään.

Vanha Kaisa, joka aikoinaan oli Valtialasta muuttanut isäntänsä kanssa, ja tarkoilleen tunsi tämän tavat, oli aivan ihmeissään tästä äkillisestä matkasta.

Valle ei voinut auttaa sitä, että hän herätessään, jo ani varhain aamulla, oli tuntenut itsensä vähän koomilliseksi.

Eihän tällaista ollut sattunut vuosikausiin! Ei hän tavallisuudessa koskaan ennen puolta päivää hievahtanut makuuhuoneestaan. Ja nyt!

Kaisan ihmettelyt häntä suorastaan harmittivat. Mitä ihmettelemistä tässä nyt olisi! Samassa hän kuitenkin malttoi mieltänsä. Olihan tämä nyt sentään hyvin harvinaista.

Mitä jos kysyisi? Nythän ehkä pääsi telefoonilla Valtialaan. Ehkei tarvitsisikaan lähteä.

Ei! Kartanonhoitaja ei ollut tavattavissa. Hän oli mennyt kaurariihelle. Eikä mitään muuta sopinut kysyäkään. Puhelimessa oli joku nainen. Sen verran hän sai toimeksi, että käski lähettämään ajopelin Valtialan pysäkille, junan tulo-ajaksi.

Valle jäi mietteissään seisomaan pöydän ääreen. Olihan se oikeastaan hyvä, ettei hän tavannut kartanonhoitajaa. Matka olisi tosiaan voinut olla tarpeeton, ja hänestä tuntui nyt, että se oli ihan välttämätön Reginan tähden. Pois hänen piti päästä vähäksi aikaa.

Kun voittaa aikaa, voittaa kaikkea. Kuka tietää mikä muutos tai asiain käänne olosuhteissa voi tällä ajalla tapahtua!

Ei! Kyllä näin oli hyvä! Eikä hän ystäviensä silmissä enään tämän koomillisemmaksi voinut tulla. Pahin oli tapahtunut jo eilen illalla.

Leikinlaskun aihe oli annettu, ja kulovalkean tavoin levisi se jo tänään hänen tuttava-piirissään. Pahemmaksi se vain muodostuisi, ellei hän lähtisi.

Hän kyseli Kaisalta nopeasti mitä kaikkea oli käsilaukussa, hörppäsi kahvinsa ja lähti.

Heittäydyttyään palvelustytön hankkimaan ajuriin, tuntui hänestä aika rattoisaltakin tämä vaihtelu.

Ja minkälainen olikaan tuo puisto näin aamuauringon valaisemana! Oliko yöllä satanut vai kasteleminenko oli noin kiillottanut kasvullisuuden! Raikas, puhdas tuuli toi mereltä virkistävää aamuilmaa ja miellyttävää tuoksua.

Olipa todellakin vahinko, että helsinkiläiset niin harvoin näkivät kauniin kaupunkinsa aamuihanuutta!

Valle tunsi mielessään paremman ihmisen hivelevää ylpeyden tunnetta, säälitellessään rakkaita helsinkiläisiään.

Tämän aamu-tunnelman hän tulisi vielä maalaamaan heidän eteensä ilmielävästi, värittäen sen loistavaksi, kuten kukkapengermä tuolla patsaan ympärillä.

Vallea hymyilytti. Hän tuli ajatelleeksi miten moniaat hänen ystävistään ottaisivat sitten jälkeenpäin kohtia tästä kuvauksesta. He valvoisivat jossakin tupakansavuisessa huoneessa koko yön. Määrättynä aikana lähtisivät he ulos ”katsomaan Valtialan aamutunnelmaa”. Mutta silloin tietysti sataisi taivaan täydeltä.

Sellaisia olivat hänen rakkaat helsinkiläisensä — ja erittäinkin hänen ystävänsä.

Pilan aiheista ei mikään hinta ollut liian kallis, kun satuttiin sille tuulelle.

Parhaimmalla tuulellaan oli Valle aloittanut matkansa. Ei häntä edes huvittanut silmäillä ostamiaan päivälehtiä.

Ei hän ajatellut Helsinkiä, eikä ihmisiä siellä. Kaikki oli jäänyt, irtautunut hänestä. Kaikki oli unohtunut.

Ja maisema vaihtui alituisesti, ilman minkäänlaista vaivaa. Eikä sitä tarvinnut katsoa, ellei tahtonut. Tuokin akkunaverho tuossa heilui sangen hauskasti edestakaisin.

Tällaista rauhoittavaa olemassa-olon tunnetta ei hän muista ennen tunteneensa. Ehkä sentään! Jonkinlaisia heikkoja viestejä hyvin kaukaisesta menneisyydestä kajasteli hänen tietoisuudessaan. Mutta ne olivat kovin himmeitä ja epäselviä. Eivätkä ne häirinneet. Ne oikeastaan vain lisäsivät tunnelmaa.

Olikohan tähän mielentilaan luottamista? Eiköhän vaan kömpelö arkipäiväisyys repäisisi yhtäkkiä verhoa auki!

Mitähän jos uskaltaisi kokeilla! Sitten tuntuisi turvallisemmalta, luotettavammalta.

Valle ponnisti itsensä yhtäkkiä ajattelemaan vastaista suhdettaan
Akuun, jota hän ei vielä oikeastaan ollut ollenkaan uskaltanut ajatella.

Ihmeellisen siistityn ja hauskan näköisiä olivat nuo syystoukopellot! Suorat, sileät ojat ja vastapuhjennut hentoinen oras suorissa riveissä saran vaoissa. Se oli sangen kaunista!

Junailijakin saapui pilettejä tarkastelemaan. Hauskan näköinen ukkeli, halkonaisella kenraaliparralla, rillit nokalla. Leikkasi merkin, antoi piletin kohteliaasti takaisin ja meni.

Valle katseli vaunu-osastoansa. Täällähän ei ollut muita kuin hän ja muuan neiti tuolla toisella puolella, vinottain vastapäätä.

Junailija oli nyt juuri edessä. Ei oikein voinut nähdä. — Nyt hän kääntyi, jatkaakseen matkaansa. Mutta sitä ennen katsoi hän vielä Vallea. Hänen silmissään oli hauskasti hymyilevä ilme. Mitähän varten?

Ehk'ei se ollut Vallelle tarkotettu. Ehkä hän oli sanonut neitoselle jonkun ystävällisen sanan.

Kukahan hänen matkatoverinsa mahtoi olla? Onpa huvittavaa sopivalla tavalla tarkastella häntä. Onkin hyvä tilaisuus, koska hän näkyy kiintyneen kirjaansa.

Valle oli herkuttelija kaikessa, niin taiteessa kuin muussakin, mikä hänen tielleen sattui. Hän otti sellaisen asennon, että voi häiritsemättä tehdä havainnoltaan. Hänen mielenkiintonsa oli jo kokonaan herännyt.

Neitosella oli paksu, komea tukka, väriltään pronssin-ruskea ja vivahti voimakkaasti kullalle, auringon säteitten sitä kosketellessa. Kauniisti kaartuvat, tummat kulmakarvat, pitkät silmäripset, jotka varjostivat aliluomille asti tuossa lukema-asennossa. Silmiä hän ei voinut nähdä. Kasvojen hipiä oli hienosti ruskehtava, rusolle vivahtava ja tuoreen pehmeä. Korva näkyi melkein kokonaan. Se on pieni ja säännöllinen, ruusuisine lehtineen.

Neitonen nosti yhtäkkiä silmänsä kirjasta, ja katsoi suoraan Vallea silmiin. Valle ei mitenkään ehtinyt niin nopeasti siirtää katsettaan toisaalle.

Ensin neitosen katseessa ilmeni pieni hämmästys. Sitten siihen tuli naurava ilme. Ja Vallesta tuntui, että suupielissäkin liikehti hymyä ennustava väre.

Mikä ihana suu! Täyteläiset ja mehukkaat, ilmehikkäät huulet. — Ja syvät, tumman ruskeat, sielukkaat silmät! Mutta miksi niihin tuli tuo naurava ilme häneen katsoessa. Tätä Valle ei ymmärtänyt. Kun hän tapasi vieraan tarkastelun, olisi niihin pikemmin pitänyt ilmestyä tyytymätön sävy.

Neitonen liikahti vähän, purasi hennosti alihuultaan, kuin estääkseen huuliansa kantelemasta hänen mielialaansa, katsahti akkunasta katoavaa maisemaa, ja jatkoi taasen lukemistaan.

Kun hän kääntää kirjan lehteä, niin ehkä kansilehti vähän vilahtaa.
Pitääpä varoa.

Nyt hänen sormensa jo hapuilivat oikeanpuolista kirjankulmaa.
Kaunismuotoiset kädet! Hienot, suippopäiset sormet tarttuivat jo
lehteen. Kirja kääntyi tarpeeksi. Valle näki, että se oli jokin
Kajasvuon romaaneista.

Olkamuodot olivat pehmeät ja rinta näytti kauniisti kohoavalta.
Lanteitten piirteet näyttivät aavistuksellisilta, tuolla pehmeällä
sohvalla. Polven kaari pisti elävästi esille ohuen leningin alla.
Hoikka nilkka ja pieni jalka näkyivät kokonaan.

Tyytyväisenä siveli Valle vasta ajeltua leukaansa. Oliko hän koskaan nähnyt noin sopusuhtaista naista?

No, eihän sitä vielä tiedä. Pitäähän ensin nähdä hänen seisovan ja liikkuvan. Kuka tietää vaikka hänellä olisi etukumara ryhti, ja astuisi jalat sisäänpäin. Eihän koskaan voi olla varma mistään. Ja olisipa vallan ihme, jos ei jokin epäsuhtaisuus pilaisi tuota mallineitosta.

Ilmenneitten merkkien mukaan oli hän Vallen mielestä kaunotar. Täydellinen yllätys. Siitä vilauksesta, minkä hän äsken näki koko kasvoista, olivat ne erittäin herttaiset. Ne olivat tarpeeksi säännöttömät tehdäkseen pirteän vaikutuksen. Niissä ei ollut tuota kuollutta, kalseata säännöllisyyttä, mikä teki muutamat kauniit naiset melkein mielenkiinnottomiksi.

Valle syventyi huomaamattaan tarkastelemaan kuin kaunista taulua, kiinteästi ja arvostelevasti, unohtaen kokonaan ympäristön ja sopivaisuuden.

Nyt hän näytti hämmästyksen sijasta vähän hämmentyvän. Punehtuikin ehkä jonkun verran.

Vallesta tuntui, että hän itsekin vähän punastui ja nolostui. Eihän ollut soveliasta noin tuijotella.

Hämmentymisen jälkeen ilmaantui neitosen silmiin ja huulille taas sama naurava ilme. Tällä kertaa paljon voimakkaampi kuin äsken. Näkyi, että hän ainoastaan erityisellä ponnistuksella sai naurun pidätetyksi.

Heti, kun neitonen asettui taas lukemaan, ja kun hän Vallen mielestä oli tarpeeksi syventynyt, hiipi Valle toiseen vaunun-osaan tarkastelemaan itseään. Mutta ei hän itsessään mitään erikoista löytänyt. Moitteettomasti puettu hän oli aina, eikä hänen kasvojensa muoto koskaan ennen ollut mitään hilpeyttä herättänyt. Päin vastoin! Häntä pidettiin miehekkään kauniina joka suhteessa.

Jotakin muuta se mahtoi olla! Mille lie hymyillyt — omille asioilleen — tai ehkä romaaninsa tapahtumille.

Valle meni paikalleen istumaan, mutta päätti, ettei hän enään niin tökeröllä tavalla jatkaisi ihailuaan. Hän rupesi katselemaan akkunasta ihania syyskesän maisemia.

Mutta jonkun ajan kuluttua siirtyi hänen katseensa taas heilahtelevaan akkunaverhoon.

— Heilahteleekohan tuo akkunaverho tuolla vastapäisellä seinällä samalla tavalla, ajatteli Valle, ja katsoi äkkiä neitosen puolelle.

Kylläpä olivat ilmehikkäät silmät! Niistä olisi lukenut kuin avonaisesta kirjasta, jos olisi ollut siihen aikaa. Mutta neitonen punastui korviaan myöten, painoi silmänsä alas, heitti kirjansa hyllylle ja poistui osastosta.

Valle valmistautui lähtemään ulos. Mutta hän meni vastakkaiselle puolelle kuin matkatoverinsa, ja päätti odottaa siellä vaunusillalla, nähdäkseen tuon tuntemattomansa kulkevan ohi.

Tuossa meni hänen neitosensa nopeilla, joustavilla askeleilla, suoravartaloisena ja sulavilla liikkeillä. Hoikka vartalo notkui somasti. Pään asema oli ylevä ja kaula kaunis. Entä astunta? Se oli virheetön. Jalat muodostivat noin kymmenen asteen kulman.

Valle oli erittäin tyytyväinen. Kevyellä liikkeellä oikasi hän liivinsä suoraksi, ja lähti nopeasti perässä.

Muutamat minuutit vierivät nopeasti. Asemakelloa soitettiin. Aika oli kiirehtiä junaan.

Mutta tultuaan vaunu-osastoonsa, näki hän, kuvaamattomaksi harmikseen, jonkun kauppamatkustajan loikovan matka-toverinsa vastaistujana, jalat neitosen sohvalla. Mikä röyhkeä hävyttömyys!

Neitonen tuli, ja hämmästyi myöskin ilmeisesti. Mutta kuka ei hämmästynyt — se oli kauppamatkustaja. Tosin hän, vieraan neidin pitkän silmäyksen johdosta, nosti jalkansa laiskasti lattialle, mutta siinä kaikki.

Neitonen otti kirjansa hyllyltä, ja poistui toiselle penkille — vinottain Valleen — mutta selin.

Pitihän nyt nähdä, että hyllyillä oli tavaroita, ja että toinen puoli vaunua oli tyhjä. — Mutta hän tekikin kai sen tahallaan, kun älysi siinä naisen istuvan. Kymmenkertainen aasi! Barbaari! Oi, oi! Miten Valle tuota kauppasaksaa vihasi.

Hän koetti katsoa miestä mitä ivallisimmalla hymyllään, sellaisella, jota toveripiirissä kovin peljättiin. Mutta eikös mitä! Se ei tehnyt kauppasaksaan minkäänlaista vaikutusta.

Kiltisti nojautui Valle sohvansa kolkkaan, niin lähelle sivuseinää kuin suinkin, nähdäkseen mahdollisimman paljon kauniista seuralaisestaan.

Vähään hänen nyt täytyi tyytyä — vinottain takaapäin ihailemiseen, mutta parempi näinkin kuin vallan ilman.

Vasemman korvan muodon tutki hän nyt niin tarkkaan, että olisi vaikka voinut sen piirustaa — ulkomuististaan. Vasen käsi liikkui myöskin joskus, varovasti tunnustellen, niskatukassa. Se oli erittäin hauska tapaus, se. — Jospa sieltä joskus putoaisi jokin neula lattialle, että hän saisi mennä ottamaan sen, ja antaa omistajalleen.

Vähitellen Vallen silmissä kaikki alkoi huomaamattomasti himmetä. Korva ja niskakihara lähenivät häntä joskus — ja taas etääntyivät etääntymistään. Lopulta ne katosivat tumman pilven taakse kokonaan.

Vallen silmäluomet painuivat raskaina kiinni. Hän tahtoi ulkomuistissaan kuvailla neitosen muotoja ja piirteitä. Hämäriä, epämääräisiä kuvia syntyi silloin tällöin — kunnes ne kaikki katosivat.

Äkkiä selvisi hänelle, että hän oli matkalla Lappiin. Tuossa olivatkin jo nuo mahdottoman valtavat tunturit. Nyt oli kuljettava eteenpäin poron pulkassa. Sellaisessa hän ei ollut ikinä istunut. Mutta nyt oli yritettävä. Poro teutaroi villisti, eikä tahtonut pysyä paikoillaan. Vihdoin pääsi hän pulkkaan. Nyt sitä lähdettiin porhaltamaan. Mäet nousivat ja laskivat kamalalla vauhdilla. Yksi ainoa nuora oli hänellä kädessä ohjaamista varten. Eikä hän sitä osannut käyttääkään. Eräällä korkealla, kivikkoisella ja lumettomalla harjanteella irtaantui vetohihna pulkasta. Poro kiiti suoraan ilman kautta tasaisesti eteenpäin ja hävisi vaaleisiin pilviin. Mutta hänen pulkkansa lähti luisumaan huimaavaa vauhtia kivikkoista mäkeä alas rotkoon. Kiveltä kivelle kolhiutui pulkka hirmuisella kolinalla, hypitellen ja retuuttaen häntä vallan pelottavasti. Yhtäkkiä rusahti pulkka kallioseinää vastaan murskaksi, ja pysähtyi siihen.

Vaunuun oli nyt tullut uusia matkustajia joltakin asemalta, ja neitonen istui entisellä paikallaan kauppamatkustajaa vastapäätä.

Vähän säikähtäneenä katseli Valle ympärilleen. Neitonenkin vilkaisi häneen — taas hymyilevä ilme silmissään.

Vallea vähän hävetti. Oliko hän mahtanut kuorsata! Sepä oli harmillista! Miksi hän menikin ulos istumaan eilen illalla!

Vaivalla se lukeminen kävi. Eikä hän mistään päässyt perille, vaikka miten yritti. Aina hetken kuluttua tapasi hän itsensä katselemassa vaunun vastaiselle puolelle.

Näin oli Vallella erinomainen ajanviete. Aika kului nopeasti, ja matka samoin. Oltiin jo sivuutettu päivällisasema, ja matka läheni loppuaan.

Junailija tuli virkakierrolleen, ja otti hänen pilettinsä. Mutta ei hän tullut panneeksi merkille, antoiko kukaan toisista matkustajista pois pilettinsä.

On sekin aivan lempoa, että meillä ollaan niin piintyneitä muotojen orjia, ettei voi alkaa keskustelua oudon ihmisen kanssa. Toista on monessa muussa maassa! Hätäkö siellä!

Nyt tuo suloinen tyttö voi häipyä ijäksi päiviksi hänen näköpiiristään.
Jumala tiesi minne matkustaa!

Mutta ensi asemalla tuli vaunuun joku puolituttava maalaisherrasmies, ja sekotti sen homman.

Kaikki tässä tulevatkin juttelemaan ja häiritsemään matkustajan rauhaa! — Hm! Äsken hän kyllä oli ajatellut ihan päinvastoin. Mutta sehän olikin vallan eri asia, se.

Neitonen istui hattu päässä, eikä enään lukenut. Oli nähtävästi väsynyt.

Valle kokosi nopeasti tavaransa, ja ajatteli, että hän kyllä tapaa junailijan asemalla.

Junan pysähtyessä hän olisi vielä mielellään ottanut pienen katseen neitoselta, mutta sitä hän ei saanut.

Neitonen haeskeli jotakin hyllyltä, selkä häneen päin, ja hänen täytyi poistua ulos, toisten matkustajain työntäessä häntä edellään, niin, että ihan suututti.

Tuossa tuoksahduksessa hän oli kuin heitetty asemasillalle — väen täyteiselle asemasillalle.

Kylläpä olikin joukkoa! Entisestä, pienestä asemasta oli paisunut oikein liikepaikka. Valle ihan ihmetteli.

Mistä hän tässä vilinässä nyt löytäisi sen junailijan. Hän koetti katsella vaunun akkunaan, jos näkisi sieltä hymyilevät silmät. Mutta vieläkös!

Kauppamatkustajan inhoittava naama sieltä loisti vastaan. Valle kääntyi tyytymättömänä ympäri.

Siinä seisoi ihan edessä eräs tuttava rusthollari, entinen koulutoveri, pikkupoika-ajoilta. Tämäkös vasta öläkän nosti, tavatessaan niin harvinaisen naapurin. Valle oli ihan pääsemättömissä. Piti vastata monenlaisiin kysymyksiin, eikä jäänyt tarpeeksi aikaa kurkistella junailijaa.

Missä sekin piilottelee, kenraali-partoineen! Seisoisi tuossa keskisillalla, että asialliset näkisivät!

Puoliksi riistäytyen rusthollarin kynsistä, lähti Valle etsimään junailija-vaunua, veturilta päin. Mutta ehdittyään jonkun matkaa, kuului heikko pillin vihellys vastakkaisesta junan päästä. Veturi kiljasi, ja juna lähti liikkeelle.

Hän etääntyi jonkun askeleen junasta, nähdäkseen edes vilaukselta tuon ilakoivan katseen, joka oli tehnyt häneen niin valloittavan vaikutuksen.

Mikä vaunu se nyt olikaan! Siitä hän ei enään ollut selvillä. Ahaa! Tuossa näkyi kauppamatkustaja vaunusillalla. Mutta etsimäänsä ei näkynyt akkunoissa. Vieraita kasvoja kaikki.

Vähitellen hiipi hänen mieleensä jonkinlainen komiikkaan vivahtava sävy. Hän näki itsensä aika naurettavassa valossa.

Miksi hän seisoi tässä, katselemassa kaihon tunteilla junaa, jossa matkusti ainoastaan tuntemattomia ihmisiä?

Tämähän vasta hassua oli! Aivan ensiluokkainen juttu helsinkiläisille ilvehtijöille!

Hän ei enään tuntenut itseään. Kylläpä maalaisilmalla ja matkustamisella oli ihmeellinen voima tehdä ihminen naiviksi, käden käänteessä!

Valtialan asema oli joen rannalla. Vastapäätä, toisella rannalla, loisti puiden latvojen ylitse ja lomitse Valtialan kartanon päärakennuksen punainen tiilikatto.

Ajotie kulki jonkun matkaa virran rantaa alaspäin valtamaantielle, jonka virran yli vievä silta sitten johti toiselle rannalle.

Noin kilometrin matkan päässä vasemmalla poikkesi lähes kilometriä pitkä puistotie Valtialaan.

Tämä puistokuja oli suorassa viivassa Valtialan päärakennuksen ja aseman kanssa, jotka viimemainitut ainoastaan joki erotti. Valtamaantie siltaan asti, ja sillan korvasta poikkeava asemantie muodostivat täten kolmion toiset sivut.

Maanteitse oli Valtialaan asemalta noin neljännestunnin hevosmatka, jota vastoin suora tie, joen poikki vievää käymäsiltaa myöten, kesti käyden tuskin viittä minuuttia.

Vallea oltiin vastassa nelipyöräisillä, englantilaisilla ajopeleillä, ja kaksivaljakolla. Kuskina oli joku nuorempi mies, jota Valle ei tuntenut.

Kartanonhoitaja oli myöskin ollut asemalla vastassa, mutta sanonut menevänsä jalkaisin oikotietä.

Kun valta-tietä käännyttiin sillan yli, avartuivat eteen mahtavat
Valtialan viljelysmaat.

Puistotien suoraviivaiset istutukset keskellä peltoja, ja sivulta nähtyinä muodostivat silmälle mieluisan kiinnekohdan, ja tekivät arvokkaan vaikutuksen.

Keskellä vanhaa tammi- ja lehmuspuistoa kohosi ylpeänä ja seutua hallitsevana uhkea, vanha, kolmikerroksinen päärakennus. Se seisoi kuin itsetietoinen muinaisjäännös entisaikaisesta, ylväästä aatelisloistosta, uhmaten kuluttavaa aikaa ja ajan mullistuksia.

Hän ei ollut pitkiin aikoihin käynyt Valtialassa. Häneltä oli nähtävästi paljon unohtunut. Tai tekikö ehkä tuo valaistus niin tenhoisan vaikutuksen?

Koivujen keltaiset lehdet kimmeltivät kullalle tummanvihreitten tammilehtien lomassa. Ja katto näkyi liekehtivän laskevan auringon heijastuksessa, puhtaan, valkoisen rappauksen pilkistellessä esiin sieltä, täältä.

Jos vain ilmapuntari osottaisi vielä kaunista säätä, niin hän heti soittaisi Helilälle, tuttavalleen maalarille, ja kutsuisi hänet tänne.

Nyt poikettiin puistokäytävälle. Kuski meni porttia avaamaan, ja Vallen piti siksi aikaa ottaa ohjat käsiinsä.

Häntä pelotti valtavasti. Miten hän osaisi ohjata nuo villit hevoset noin kapeasta portista? Nyt varmaankin tapahtuu onnettomuus. Valle ihan tuskastui.

Vallea itseäkin jo nauratti. Oli hänkin kartanon herra, joka ei edes ajaa osannut.

Olihan hän ennen poikasena ollut oikein taitavakin hevosmies, mutta siitä oli niin pitkä aika.

— Kun vaan päästäisiin perille, ajatteli Valle, katsellen varovaisesti ympärilleen.

— Takaisin hän ehdottomasti kävelee oikosillan poikki, päätteli hän varmana.

VII

Valtialan valtavan, palatsimaisen päärakennuksen alikerta oli peräisin neljänneltätoista vuosisadalta, jättiläismäisen paksuine seinineen, holvattuine kattoineen, ja tukevine kannatuspilareineen avaran eteishallin keskessä.

Tätä hallia oli entisaikoina nähtävästi käytetty aatelisperheen arkitupana. Molemmilla sivuilla oli suuret pystyvalkea-uunit, joihin halkoja voi helposti, pienentämättöminä, asettaa takkavalkeana roihuamaan. Nyt olivat uunikomerot vaaleiksi kalkittuina. Niitä ei ammoisiin aikoihin oltu käytetty alkuperäiseen tarkotukseensa. Huonekaluston muodostivat ainoastaan pari lujatekoista, valkeaksi maalattua puusohvaa.

Vielä oli alakerrassa, lukuunottamatta kallion sisään hakattuja kellareita, kartanon konttori eteisineen, kyökki, ruokasali ja tarpeelliset palvelusväen huoneet, sekä taloustavarain varastohuone, josta johti pieni ovi salaportaaseen.

Myöhemmillä vuosisadoilla, renesanssi-aikaan oli rakennukseen tehty kaksi kerrosta lisää.

Leveät marmori-portaat johtivat toiseen kerrokseen. Näiden askellevyt olivat aivan epämukavan leveiksi tehdyt, nähtävästi sentähden, että pitkäkannuksisilla ratsusaappailla oli niille hyvä astua.

Toisesta kerroksesta jatkuivat sitten puiset, mutta yhtä leveät portaat ylimpään kerrokseen. Jokaisessa kerroksessa oli portaan ali- ja yläpäässä tukevat ja korkeat tammiset ovet. Toisen kerroksen porras päättyi eteiseen, jonka permanto oli laskettu samanlaisista, puoli metriä leveistä vaaleakivi-laatoista kuin suuren hallinkin lattia. Eteisen nurkassa oli pystyvalkeatakka, vaikka sirompi ja pienempi kuin alhaalla.

Kartanonhoitajan asunto oli sijoitettu muutamaan huoneeseen toisessa kerroksessa. Suurin osa tämän kerroksen huoneista oli käyttämättä, ja muutamat niistä olivat vain osaksi kalustettuja.

Koko kolmannen kerroksen toisen pään muodosti avara, seinä- ja kattomaalauksilla koristettu kirkkosali, johon patronaatti-herrat aikoinaan antoivat alustalaistensa kokoontua yhteisille jumalanpalveluksille, kunnes joku heistä rakensi kirkon erikseen, parin kilometrin päähän kartanosta.

Tähän kirkkosaliin johti erityinen, kapeampi porraskäytävä, joka sai alkunsa rakennuksen päätypuolelta.

Kirkon peräseinällä, puistonpuoleisessa kulmassa oli paneelissa tuskin huomattava, kapea ovi, joka johti pienehköön n.k. pirunkammioon.

Pirunkammio oli saanut nimensä siitä, että seinät ja katto olivat täyteen maalatut pirunkuvia ja helvetti-maisemia.

Se rohkeamielinen aatelisherra, joka silloisena kartanonisäntänä oli antanut koristaa kirkon viereisen huoneen tällaiseen asuun, ja itse käytti sitä makuuhuoneenaan, on vielä nykyisellekin ihmispolvelle ihmetystä herättävä ilmiö.

Hänen henkinen tasonsa, hänen ennakkoluulottomuutensa tavoittelevat nykyajan korkeimpia kehityksiä tai tähtäävät niiden yli.

Pimeinä ja myrskyisinä syysöinä, kun puiston satavuotiset tammet tuskasta vapisivat, ja kun tuuli ulvoi nurkissa ja räystäslaudoissa, kierrellen hurjana tätä erämaan yksinäisyyteen rakennettua taloa, ei ole mahtanut olla kaameutta vailla tuon rohkean lääniherran makuukammio, piruineen ja helvetin tulineen, juuri kirkon vieressä.

Kuinka moni nyky-ajan valistuneimmista ja ennakkoluulottomimmistakaan miehistä nauttisi hurskaan lepoa tuollaisessa makuusuojassa!

Mutta jos hän oli ankara herra, ja oikeutetusti epäili kostonhalun jostakin syystä syntyneen ympäristössään, niin epäilemättä, huomioon ottaen rahvaan silloisen taikauskoisuuden, hän nukkui kaikkein turvallisimmassa paikassa kirkon seinän vieressä, pirujen ympäröimänä. Sinne ei rohkeinkaan yltiöpää olisi henkensäkään hinnasta hiipinyt. Varma turvapaikka oli nerokkaasti suunniteltu.

Rahvaan taika-uskoisiin mieliin ei oltu juurrutettu ainoastaan tietoisuutta pirunkammiosta vaan oli myöskin terotettu, että yksi näistä pikkupiruista aina saattoi isäntäänsä hänen matkoillaan.

Ratsastaessa istui pikku-piru hevosen hännällä, ja reellä ajaessa aisalla. Olivatpa jotkut nähneetkin muka sellaisen omituisen, karvaisen olennon hyppäävän aisalle pihasta lähdettäissä.

Pirunkammiosta johtivat kapeat salaportaat alakertaan, nykyiseen varastohuoneeseen, ja pieni tapetti-ovi isoon vieras-saliin.

Nyttemmin olivat sekä kirkko että pirunkammio kokonaan käyttämättöminä, ja vierashuoneen puolelle oli tapetti-oven päälle pantu iso ryijy, koristamaan seinää ja peittämään ovea.

Ilman tätä hauskasti kalustettua salia, oli tässä kerroksessa vielä useampia huoneita, joista yksi sisälsi suuren kirjaston, ja muut huoneet olivat Vallen ja hänen velipuolensa Martin käytettävinä silloin kun he kartanossa vierailivat.

Martti kyllä oli viettänyt kaikki opiskeluaikansa lomat Valtialassa, mutta Valle oli melkein kuin ventovieras tässä komeassa maa-hovissa, joka kuitenkin oli hänen omansa.

Tuntui kieltämättä jotenkin omituiselta, että puhtaasti talonpoikainen aines oli saanut jalansijan tällaisessa, vuosisataisen aateliskultuurin leimaamassa kartanossa.

Sosialismin laine oli yllättävänä vyörynyt työtätekevän kansanluokan keskuuteen.

Tämä laine oli herättänyt maa-työläisetkin itsetietoiseen toimintaan olojensa parantamiseksi. Työvoima kallistui ja työaikaa ruvettiin rajoittamaan. Maatalouden tuottavaisuus aleni alenemistaan.

Samoihin aikoihin kokoontui myöskin uhkaavia pilviä valtiollisellekin taivaalle. Ja niistä pilvistä iski jo yhteen aikaan tuhoavia salamoitakin.

Ne aateliset kartanonomistajat, joita tällainen maanpako kohtasi, ja joilla ei sanottavasti ollut muita rikkauksia, olivat pakotetut luopumaan tiloistaan ilman arveluja.

Vaikeaksi oli muuttunut aika maatyöläisten vaikutuksesta myöskin sellaisille suurtilojen isännille, joilla ei ollut suuripalkkaisia virkapaikkoja, ja joitten elämiskustannukset pysyivät entisten "hyvien" aikojen korkeudessa.

Nämä suurtilat eivät enään kannattaneet sellaista loisteliasta elämää. Niiden oli pakko siirtyä toisiin, säästävämpiin ja työteliäimpiin käsiin, jotka samalla ryhtyivät repäsevällä tarmolla toteuttamaan ajan vaatimia parannuksia takapajulle joutuneessa maanviljelyksessä ja kaikissa siihen kuuluvissa eri asteissa.

Tällaisten olojen vallitessa oli Vallen tarmokas isävainaja heittänyt koko omaisuutensa yhdelle kortille, ja ostanut Valtialan, kalustoineen, karjoineen, sisustuksineen päivineen — sellaisenaan kuin kartano silloin sattui olemaan. Laaja kirjasto, josta ainoastaan kallisarvoisimmat teokset pidätettiin myyjälle, ja täydelliset, kymmenien huoneiden kalustot jäivät paikoilleen.

Menestyksellisiksi ja onnellisiksi muodostuivat uudelle isännälle nämä, aluksi hyvinkin vieraat olot.

Varsinkin tämä historiallinen palatsi oli kokonaan ylellinen laitos yksinkertaisille ihmisille syvällä maansydämessä.

Ellei ukko-vainajalla olisi ollut muuatta surun syytä, niin kaikki olisi käynyt erinomaisesti.

Ukko näki selvästi, että Vallella ei ollut vähimpiäkään taipumuksia eikä halua maanviljelykseen. Hänestä ei Valtialan tila koskaan saisi kunnollista asujaa. Sen ukko tiesi, ja se oli hänen suuri murheensa. Hän mietti jo vakavasti mennäkseen kolmansiin naimisiin, saadakseen mieleisensä sukunsa jatkajan ja mahtavan maatilansa perijän, joka asuisi taloa isänsä tavalla ja nousevan polvikunnan hyväksi. Mutta kaikki ukon mietiskelyt katkaisi äkillinen halvaus.

Ja Valle, tämä intelligentti kultuuri-ihminen, jonka harrastuksiin ei ensinkään sopinut maanviljelys ja karjanhoito, peri tämän ikivanhan aatelisen loistokartanon.

— Niin nurinkurisesti tässä maailmassa voi käydä, sanoi Valle itsekin joskus puhuessaan Valtialan tilasta.

Mikä ihme hänet olikin niin vieroittanut synnynnäisestä ja perinnäisestä maaperästään.

Syy oli kai siinä, että hänen kirjalliset ja taiteelliset taipumuksensa olivat saaneet jo varttumisijällä, koulukaupungissa, tarpeellisen määrän virikettä ja ravintoa.

Hän oli käynyt koulunsa Helsingissä, ja asunut koko ajan eräässä taiteilija-perheessä, jonka tuttavuudessa isä oli rouvan entisenä kotipitäjäläisenä. Tässä ympäristössä joutui Valle paljon seurustelemaan sellaisissa piireissä, joitten koko elämä eristi hänet isän tarkotuksista ja antoi aineksia hänen omien taipumuksiensa valveutumiselle.

Ilman haluttomuuttaan maanviljelykseen, piti Valle itse ratkaisevana sen toimeliaisuuden puutteen, minkä hän oli pannut merkille luonteessaan.

Hän voi pöydän ääressä istua ja miettiä kaiken maailman asioita, ja panna niitä paperille. Hän voi kynällään tai puheellaan kiihottaa ihmisiä tuleen ja tappuroihin. Hän voi kirjoitella uria aukasevia kirjoitelmia taiteesta ja taiteellisista kysymyksistä, sanoa avartavan mielipiteen useista ajatussuunnista politiikan ja yhteiskunnallisen elämän aloilla, mutta siihen, mihin yhteiskunta perustuu — maata viljelevään toimeen — siihen hän ei pystynyt, eikä halunnut yrittääkään.

VIII

Valle pyysi kartanonhoitajaa osottamaan hänet heti huoneeseensa, saadakseen vähän peseytyä.

Kolmannen kerroksen puistonpuoleinen ja vierassalin viereinen kamari oli aina ollut hänen hallussaan niinä kertoina kun hän oli Valtialassa käynyt.

Hänen huoneensa vieressä oli kirjasto ja sen takana, pihan puolella,
Martin käytettävänä ollut huone.

Kartanonhoitaja seurasi Vallea iloisena ja tyytyväisenä kamarin ovelle asti. Siinä hän pysähtyi ja pyysi Vallea sitten alas konttoriin, antaakseen selostuksen asiain tilasta kartanossa.

Valle kyseli yhtä ja toista mitä hänen mieleensä juolahti, ja päästi sitten hoitajan poistumaan.

Vasta nyt, yksin jäätyään, tunsi Valle vähän kokoontuvansa tästä menon ja tapahtumain vauhdista.

Yhtä ja toista hän muisti tästä huoneesta. Samallainen oli kuin ennenkin. Avara ja vähän kolkon näköinen hänen mielestään.

Sitten muisti hän suloisen matkatoverinsa, joka siten pääsi livahtamaan tipotiehensä.

On aivan suotta noudattaa tuollaisia typeriä soveliaisuustapoja.
Mihinkä ne vievät? Mihinkäpä typeryys muuhun kuin typeryyteen!

Ovi aukeni hiljaa ja arkaillen, mutta sen sijaan kyllä koko leveydeltään, ja sentään sen täytti tulijan iso, leveäharteinen vartalo.

Valle rypisti ensin kulmiaan, mutta kohta hänen ilmeensä kirkastuivat. Iloisesti hän huusi hyvän päivän vanhalle tuttavalle, joka hitaasti, kömpelösti ja arkaillen taivalsi yli kynnyksen, sivellen nolona pitkää harmahtavaa tukkaa, lakittomassa päässään.

— No, eipä nyt — vai Rontus-Kalle! Päivää, päivää! Teitpä hyvin kun tulit tervehtimään näin heti, sanoi Valle, tervehtien Kallea ystävällisesti.

Rontus-Kalle oli ikänsä ollut Vallen isän palveluksessa ja siirtynyt kuten muukin perhe Valtialaan.

Kalle ei ollut mikään vikkelä-ajatuksinen viiripää. Ajatteleminen yleensä ei ollut hänen vahvimpia puoliaan. Se työ kävi kovin hitaasti, eikä siitä sittenkään tahtonut sen valmiimpaa tulla. Jotkut pitivät häntä vähän pehmeämielisenäkin. Mutta hän oli hyväsydäminen ja rehti kuin kulta.

Lapsista oli Kalle aina pitänyt kovin paljon, mutta erikoisesti oli hän aina ollut ihastunut Valleen. Jo siitä asti kun Valle taapertamaan pääsi, oli hän kulkenut, Kallea kädestä pitäen, uskollisena Kallen seuralaisena ympäri taloa. Ja aina pahan paikan sattuessa oli Kalle siepannut poikasen roteville käsivarsilleen. Kymmeniä kertoja oli Valle soutanut Rontus-Kallen jaloilla iltapuhteilla ja muina loma-aikoina, Kallen maatessa selällään pirtin lattialla tai sängyssä.

Heidän välilleen oli muodostunut erikoinen, läheinen ja lämmin suhde. Jos isä ja äiti mihin menivät, niin Rontus-Kallen huostaan jätettiin poikanen. Ja silloin oli hän turvassa. Rontus-Kalle suojeli poikasta kuin silmäteräänsä.

Silloin, kun poika lähetettiin kouluun, tuli Kallelle ikävä. Hän meni yksinäisyyteen tallin parvelle ja itki. Sieltä hänet Vallen isä vihdoin löysi ja toi sisälle.

Sittemminkin oli kova kohtalo uudestaan ja uudestaan erottanut nämä ystävykset. Viime aikoina melkein kokonaan.

Harvoin Valle enään muistikaan entistä karhumaista leikkitoveriaan.
Niin oli elämän pyörre hänet vieroittanut.

Rontus-Kalle puolestaan ei koskaan unohtanut pikku suosikkiaan, jommoinen Valle hänen mielestään yhä vieläkin oli.

Mutta Rontus-Kallelle se olikin helpompaa. Hänellä oli niin tuiki harvoja muistettavia.

Valle ohjasi vanhan ystävänsä, ystävällisesti kädestä pitämällä, istumaan ja alkoi hänen kanssaan kotoisen, entistapaisen juttuamisensa.

Kysyttyään miksi ei Kalle ollut pihamaalla vastassa, sai hän vaivalla puserretuksi ilmoille Kallen mielipiteen.

Hän ei ollut tahtonut tavata toisten joukossa. Hän tahtoi tavata nyt ensikerran yksin — ainoastaan he molemmat, kahdenkesken —

Ajatella — sellaista lapsellisen viatonta kiintymystä, melkein äidillistä hellyyttä!

Ja hän, Valle! Mitä hän oli tehnyt? Oli melkein unohtanut. Ei muistanut edes sen vertaa, että olisi tuonut vanhalle leikkitoverilleen pienen lahjan. Minkä tahansa!

Mutta hän voisi vielä korjata asian. Hän voisi konttorista soitella kaupunkiin ja tilata jotakin. Rahaa ei Kallelle voinut antaa. Sellaisella välineellä ei ollut Kallelle mitään merkitystä, sen hän tiesi ennestään.

Kalle istui ja hypisteli saamattomana kuluneitten saappaittensa varsia, tietämättä pitäisikö lähteä tai istua alallaan.

Tästä sai Valle äkillisen päähänpiston. Hän tilaisi Kallelle oikein komeat juhlasaappaat. Tukevat ja pitkävartiset. Sen hän tekisi.

Samalla hän soittaisi myöskin maalarille, koska kartanonhoitaja oli arvellut, että sää pysyisi muuttumattomana vielä jonkun aikaa.

Helilä oli ehkä myös ollut Reginan-päivillä, ja voisi ehkä kertoa sieltä jotakin. Kyllä kai Regina, ainakin muodon vuoksi, oli jotakin sanonut hänestä! Tai oliko ehkä kokonaan vaiennut?

Valle katsoi nopeasti kelloaan, kuin peittääkseen jotakin, jota ei olisi saanut huomata. Sitten pyyhkäsi hän kevyesti otsaansa, ikäänkuin ajatuksen jäljet olisivat, kentiesi, siinäkin näkyneet.

Siellä vilahteli vaalea leninki, nopeasti hypähdellen sinne tänne. Oikein! Nyt hän näki. Solakka, pehmeäpiirteinen ja sulavaliikkeinen nainen kirmasi siellä vallattomasti talon Vahtikoiran kanssa.

Aukinainen, viljava tukka hehkui tummalle kullalle auringon säteitten kimmellyksessä, ja hulmuavat helmat kietoutuivat toisinaan kiinteästi ihoon asti, antaen miellyttävän aavistuksen pehmeitten ja joustavien muotojen ääriviivoista.

— Kuka tuo on? kysyi hän intoilevalla äänellä, irrottamatta silmiään hyppelehtivästä naisesta.

Rontus-Kalle nousi tavallista nopeammin katsomaan, mielissään, että tuo tuskallinen äänettömyys vihdoinkin loppui.

Valle vilkaisi vielä Kallea, selvä epäilyksen ilme katseessaan. Hänen ystävänsä oli nähtävästi tullut yhä yksinkertaisemmaksi vuosien kuluessa.

Hän lupasi käydä vielä illalla Kallea tervehtimässä väen puolella. Nyt hänellä oli asioita kartanonhoitajan kanssa, ja oli mentävä konttoriin.

Kalle loisti tyytyväisyydestä ja onnesta kun he yhdessä astelivat leveitä portaita alas alikertaan.

Hän teki sen johtopäätöksen, että Seurahuoneen päivällisten jälkeen naiset ylipäänsä olivat alkaneet olla vallan liiallisella tavalla hänen huomionsa esineinä.

Vallen astuessa sisään oli konttorissa asioitsemassa muuan mies, joka kumarsi hänelle ystävällisesti.

Kartanonhoitaja kiirehti selittämään, että tämä oli aluskunnan puolesta ilmottamassa alustalaisten kokoontumisesta nyt kohdakkoin väenpirttiin neuvottelemaan.

Miehen vakava ilme näytti sulavan puristaessaan känsäisellä kourallaan isäntänsä kättä.

No, mutta — Mäkirannan Kustihan se on, sanoi Valle iloisena. Minun entinen pallo-toverini! En aikonut tunteakaan.

He olivat jotenkin saman ikäiset, mutta kovin oli Kusti, ennen niin reipas ja roteva, kutistunut ja vanhentunut.

— Noinkohan se raskas työ nopeasti kuluttaa, ajatteli Valle, mutta ei kohteliaisuudesta tahtonut ihmettelyään ilmaista.

Kusti oli hänen synnyinkotinsa naapurista, pienestä talosta, josta nuorimmat veljet — Kusti niiden mukana — saivat lähteä maailmalle onneansa hakemaan. Jo useampia vuosia oli Kusti kuulunut Valtialan alustalaisiin.

Vielä Vallen ensimäisenä ylioppilasvuotena oli Kusti pitäjänsä komein poika, reipas ja notkea. Ja nyt!

Kyseltyään yhtä ja toista sai Valle tietää, että Kusti oli ollut naimisissa jo kymmenen vuotta, ja että heillä oli viisi lasta. Nuorin, joka oli tyttö, viedään huomenna ristille.

Valle ei tietänyt minkälaista ilmettä hän näyttäisi, iloistako vai surullista.

Hän koetti tutkia Kustin kasvojen eleitä, mutta niissä oli taas yhtä kovat piirteet kuin äsken, tullessaan. Eihän niistä päässyt perille.

Valle otti nopeasti kirjeenkuoren pöydältä, kirjoitti siihen ristityttösen nimen, ja alireunaan: kumminlahja Valle Valtialalta. Sitten otti hän lompakostaan sileimmän satamarkkasen ja pani sen kuoreen.

— Kusti antaa nyt merkitä minutkin kummiksi, sanoi hän sulkiessaan kuorta. En minä luultavastikaan ehdi olemaan läsnä, mutta sama kai tuo on.

— Tämän minä pyytäisin jättää kummityttärelleni, sanoi hän ojentaen kuoren Kustille.

Epäröiden ja vastahakoisesti tarttui Kusti kirjekuoreen. Tuntui, ettei hän halua tätä lahjaa. Huulet vähän liikahtivat, mutta ei hän mitään sanonut.

— Jos Kusti tallettaa sen pankkiin, niin siitä kasvaa sievonen morsiusapu parissakymmenessä vuodessa, sanoi Valle niin iloisesti kuin suinkin.

Kustin pää nyökähti vähän ja huulet taas liikkuivat, mutta ei hän sanonut mitään. Katseli vain koteloa kädessään.

— Niin, heti auringon laskun jälkeen me sitten kokoonnumme, sanoi Kusti yksikantaisesti ja valmistautui lähtemään.

Kysyvänä kääntyi Valle kartanonhoitajaan ja istui häntä vastapäätä pöydän ääreen.

Kartanonhoitajalta sai Valle kuulla, että Kusti oli alustalaisten muodostaman yhdistyksen puheenjohtaja ja sielu.

— Tämä selitti Kustin vastahakoisuuden lahjan suhteen. Se voisi asettaa hänet epäilyksenalaiseksi toverien keskuudessa. Hän menettäisi ehkä luottamuksensa ja joutuisi omissakin silmissään ikäänkuin rintaman ulkopuolelle, ajatteli Valle.

— Hän on muuten pahimpia kiihottajia väestön keskuudessa, sanoi kartanonhoitaja.

Valle luuli kuulevansa kuin moitteen vivahduksen kartanonhoitajan äänessä antamansa lahjan johdosta.

Kartanonhoitaja aikoi ruveta selittelemään kokouksen syitä ja asian nykyisiä vaiheita, mutta Valle keskeytti hänet siitä, pyytäen ensin kuulla kartanonhoitajan mielipiteen Rontus-Kallen jalan suuruudesta.

Hämmästyneenä selitti hoitaja, että Kalle aina käyttää hänen hylkäämiään kenkiä, vaikka vähän ahtaita ne tuppasivat Kallelle olemaan.

Tästä selviytyi Valle pian. Hän tilaisi pari numeroa isommat, varmuuden vuoksi.

Valle tilasi kaksi puhelua peräkkäin. Toisen suutarilleen, ja toisen maalarille.

Kartanonhoitaja oli tunnon-tarkka mies. Ennen kaikkea katsoi hän aina kartanon etua. Sen Valle tiesi. Täydellä luottamuksella kuunteli hän täsmällistä ja asiallista esitystä.

Hän sai tietää, että verotus ja päivätyöt olivat mahdollisimman tiukalle kohotetut, joten aluskunta tunsi jonkinlaista rasitusta, jolle eivät tarkat välikirja-muodot kuitenkaan antaneet mitään lievitysmahdollisuuksia.

Toisin oli Valtialan maantie-osuuden laita. Sen kunnossapito kuului aluskunnalle, mutta välikirjain sanamuodosta voi tulla siihenkin johtopäätökseen, että tämä työ ei kuulu itse verotukseen, vaan olisi korvattava aluskunnalle.

Tarkastettuaan kyseenalaista kohtaa huomasi Vallekin siinä jonkinlaista paikallista epäselvyyttä, mutta itse välikirjan kokonaislaadintaan ja sen henkeen nähden ei alustalaisilla ollut hänen mielestään oikeutta puolellaan.

Valle mietti. Jos alustalaiset kerran ovat saaneet sen päähänsä, että heillä on liikarasitusta, niin ajavat he mielipidettään eteenpäin tavalla tai toisella, joko lakolla tai käräjöimisellä. Siitä taas syntyy haitallista hankausta ja välien rikkomusta, joista voi olla enemmän haittaa kuin koko tiejutusta.

— Asia oli kiireellinen sentähden, että syyssyynit ovat jo ilmotetut, sanoi kartanonhoitaja.

— No, tahtooko aluskunta päästä velvollisuudesta, tehdä korjaus- ja kunnossapitotyöt? kysyi Valle.

Sitä eivät he tahtoneet. He tekisivät kyllä työt, välikirjoissa määrättyjä vaihtoehtoisia päivätyöpalkkoja vastaan.

Vallen mielestä alustalaisten vaatimuksiin oli suostuttava, mutta kartanonhoitaja oli eri mieltä.

Keskustelu sai tavallaan väittelevän muodon, mutta pysyi sentään jotenkin tasapuolisena kun Valle ei kertaakaan erehtynyt esiintymään valta-asemansa puolustajana. Silloinhan olisi keskustelun jatkaminen ollut mahdotonta.

— Kun antaa paholaiselle pikkusormen, niin se vie koko käden, väitti kartanonhoitaja.

— Mutta suurella kartanolla on velvollisuuksiakin lääniänsä kohtaan, sanoi Valle vakavasti.

Tehtiin laskelmia. Kartano oli tuottanut tänäkin vuonna verrattain hyvin. Siihen kyllä vaikutti suurimmalta osaltaan metsä, jonka isävainaja oli taitavasti järjestänyt vuotuiseen lohkomyyntiin.

Sitten laskettiin maantie-työt rahassa. Siitä tuli kyllä koko nätti summa, mutta Valle pysyi sittenkin mielipiteessään. Eihän hän saisi päivääkään rauhaa jos hän tietäisi, että hänen maatilallaan rettelöidään ja riidellään. Siitä tulisi kirjoituksia lehtiin, ja hänen olisi pakko myydä koko harmin kapine.

Kartanonhoitaja pysyi myöskin mielipiteessään. Hän sanoi, että hänen kantansa tunnettiin aluskunnassa, eikä siitä siis voinut perääntyä isännän väliintulon tähden.

Valle oli ollut pääkaupungin yhteiskunta-elämässä monessa pulmallisessa vyyhden-selvittelyssä, mutta eiväthän ne näin pahalta olleet tuntuneet.

Ne asiat siellä olivat sentään kauempana. Tämä teki oikein rinnus-otteen vaikutuksen.

Valle tilasi suutariltaan kaikkein parhaimmat pitkävarsisaappaat, punaisilla sahvianinahka-suilla. Kaksi miestä piti panna heti ylityöhön, ja jalkineet olivat lähetettävät viimeistään ylihuomen-aamulla.

Tämä ainainen ylvästelijä määräsi hinnaksi kymmenentuhatta kuuden neliömetrin kankaasta, mutta Valle tunsi miehen tavat ja lateli ehdot. Viisisataa markkaa neliömetriltä eikä penniäkään enempää. Ja huomen aamujunalla on lähdettävä, muuten tilaus on peruutettu.

Kartanonhoitaja katseli masentunein mielin tuota selväpiirteistä ja lyhytsanaista miestä, joka noin kevyellä tarmolla ajoi tahtonsa perille.

Hän ajatteli kai omaa kohtaansa; miten hänen kävisi, ja mitenkä hän muodostaisi menettelynsä?

Valle nousi telefoonista ja katseli sisäisellä levottomuudella kartanonhoitajan vakavia kasvoja ja miettivää katsetta.

Sukeutuisikohan tästä nyt tosiaankin oikein vakava juttu. Hän jo katui sydämestään, että oli tänne tullutkaan.

Näkihän sen ihan selvästi, ettei tästä pulmasta päässyt ilman jommankumman perääntymistä. Ellei ehkä voisi keksiä jonkinlaista välimuotoa. Mutta mikä se sellainen voisi olla? Se täytyisi sitten olla jokin temppu. Ei asiallinen, vaan muodollinen.

Hän pysähtyi akkunan luo katselemaan ulos hämärtyvää piha-maata. Hm! Täällä hän nyt oli. Syksyllä maalla. Näin äärettömän hiljaista ja rauhallista! Aivan toista kuin Helsingissä.

Tuossa istui vaiteliaana ja mietteissään tuo harmaantunut, taitava maanviljelijä, joka uskollisesti oli hoitanut hänen tilaansa ja vuosi vuodelta lisännyt hänen tulojaan. Eihän häntä voinut päästää sortumaan mokoman pikkujutun takia. Olihan se ihan mahdotonta!

Ovatko hänen aivonsa sitten niin kömpelöt, ettei tähän voi keksiä mitään pelastusta?

Miksi sitten ratsastella sanaleikeillä Helsingin seurapiireissä ja vaatia itselleen intelligentin miehen mainetta, ellei tätä pulaa pysty selvittämään.

Valle oli oikein vakavasti vihainen itselleen, pysähtyi hajasäärin keskilattialle ja päätti, ettei hän siitä hievahda ennenkuin keksii pelastuksen.

Kartanonhoitajan hyvä suhde työväkeen on ensikädessä pelastettava. Sen hän älysi selvästi.

No, mitäpä sellainen merkitsi hänelle, joka ei oleskellut edes samalla paikkakunnallakaan.

— Lähdetään kokoukseen, sanoi hän iloisella äänellä. Minä järjestän niin, että me kaikki tulemme olemaan tyytyväisiä.

Kartanonhoitaja katsoi epäillen isäntäänsä, nousi hitaasti ja lähti vastenmielisesti Vallen perässä konttorista.

Huolimatta sähkövalaistuksesta oli avara väenpirtti puolihämärä paljosta tupakansavusta.

Penkit ja kaikki mahdolliset istumapaikat olivat täynnä vilkkaasti keskustelevia miehiä.

Maantie-asia oli nyt lopullisesti ratkaistava. Päätöksen tulosta kuulemaan olivat tulleet myöskin kartanon kaikki vapaina olevat palvelijat, joille maantie-asia ei yhtään kuulunut, mutta joita se jännitti kovasti.

Lavanalustan puolella, uunin nurkassa supattelivat kartanon parikymmentä palvelustyttöä, tietämättä mistä oikeastaan oli kysymys, mutta kaikki tuntien voimakkaasti, että tappio tai voitto koski koko työtätekevää luokkaa.

Nuoremmat ja syrjäisemmät unohtivat asianmukaisen vakavuuden, ja laskettelivat sanasutkauksia silloin tällöin, ja naiset hihittivät tukahutettua naurua nurkassaan.

Puolipeitettyjä arvosteluja isännästä kuului sieltä täältä penkkirivistä.

Mitä hän oikeastaan mahtaa tehdä siellä Helsingissä? On kouluja käynyt mies, eikä ole minkäänlaista virkaa.

Tulisi asumaan taloaan, eikä antaisi tuon kartanonhoitajan täällä komennella!

Puhelu muodostui vähitellen aivan kova-ääniseksi ja sukkeluudet yhä rohkeammiksi.

Joku ehdotti, että lähtisivät kotia ja antaisivat maantien hoitaa itse itsensä.

Mistään ehdotuksista ei kuitenkaan tullut mitään. Ne vain synnyttivät uusia ja ilo alkoi nuorison parvessa kohota yhä korkeammalle.

Pää käsiin nojautuneena, kyynärpäät polvilla, istui Kusti, ottamatta osaa minkäänlaiseen keskusteluun. Hän istui omissa mietteissään, ja odotti mitä tuleman piti.

Kustin muistissa oli Vallella ollut aina paras sija hänen lapsuutensa leikkitovereista. Häntä suretti kovin, että hän, olojen pakosta noustuaan kartanoa vastaan, oli joutunut seisomaan silmä silmää vastaan entisen, parhaan leikkitoverinsa eteen.

Häntä suretti jos Valle ehkä ei tahtonut ymmärtää, että Kusti kävi luokka-etujen taistelua itse järjestelmää vastaan, eikä mieskohtaisesti, satunnaista kartanonomistajaa vastaan.

Häntä suretti myöskin, jos hänen täytyisi, asiansa eduksi ja toveriensa tähden, luopua tuosta hyvästä sydämestä annetusta kummilahjasta. Se tulisi varmaankin loukkaamaan Vallea. Hän tunsi sen. Siksi kapinoivat hänessä ristiriitaiset tunteet maailman nurjuutta vastaan.

Nämä ristiriitaiset kamppailut vallitsivat Kustin niin kokonaan, ettei hän mitään havainnut pirtin melusta.

Hän heräsi kuitenkin äkkiä sangen voimakkaaseen nyhjäykseen, joka oli työntää hänet suinpäin lattiaan.

Tiukkaan ahdatulta penkiltä, hänen vierestään, oli Rontus-Kalle noussut rajusti seisomaan. Kallen valtavan ruumiin liike oli hipaissut hänen kylkeään ja olkaansa.

Keskilattialla seisoi nuori mies hajasäärin, kädet taskussa, ja kertoi suurella äänellä jotakin pilkallista, jolle naurettiin.

Se oli kartanon hiljattain pestattu kuski. Sama mies, joka oli kyydinnyt Vallen asemalta.

Kuski kertoi tästä, hänen mielestään puolipöhköstä kartanon herrasta, kaikellaisia huomioitaan omituisella velmuavalla tavallaan, miten tämä hieno herra oli pidellyt vaunujen laidoista kiinni ja pelännyt putoavansa, ja miten hän oli säikähtänyt pientä peltohiirtä, luullen sitä jänikseksi.

— Ja kun minä menin porttia avaamaan piti herran ottaa ohjakset hansikkaisiin käsiinsä, jatkoi kuski kertomustaan. Mutta hän ei osannutkaan ajaa. Hän veti vuorotellen ohjista, tällä tavalla näin.

Tässä näytti kuski sahaavaa liikettä, vuorotellen kumpaisellakin kädellä. Ja kuuntelijat nauroivat.

— Kyllä kai hän itsekin rahansa juo, ei hän apulaisia kaipaa, virnisteli kuski. Jos mulla olisi ollut homehtunut viisipenninen, niin olisin pudottanut sen maahan, ottanut ylös ja ojentanut herralle ja sanonut, että herralta kai vahingossa putosi tämä jostakin taskun pohjalta.

— Tällä tavalla, velmusi kuski, ja osotteli hoipertelevaa, vaappuilevaa seisomista. Vähällä piti, ettei suistunut päistikkaa maantien ojaan meidän hieno isäntämme.

Kallen silmät pyörivät pelottavasti ja sieramet levisivät ahnaasti kuin ilman puutteessa.

Hän koppasi kuskia toisella kädellään vyötäröstä ja toisella rinnuksista, nostaen miehen kohoksi ilmaan.

Naiset parkasivat ja miehet liikahtivat, mutta kukaan ei uskaltanut mennä estämään. Kallen suunnattomat ruumiin voimat olivat kaikille tunnetut. Siinä olisi voinut sivullinenkin ruhjoutua.

Onneksi astuivat samassa silmänräpäyksessä pirttiin Valle ja kartanonhoitaja, pehtorin ja molempien voutien seuraamana.

Valle älysi heti tilanteen hirmuisuuden ja arvasi ystävänsä aikeen paiskata mies rentonaan pirtin lattiaan.

Nopeasti syöksyi hän Kallen käsivarteen ja puheli viihdyttävällä äänellä Kallen korvaan, kuten ennen lapsena, mainiten häntä useampia kertoja nimeltä.

Vähitellen, hitaasti ja vastahakoisesti laskeutuivat jättiläisen käsivarret alas taakkoineen.

Kuskin jalat olivat jo lattiassa, siihen hän olisi jäänyt seisomaan.
Mutta yhä painuivat käsivarret.

Rontus-Kalle kumartui hitaasti, kuin voimistelija rautapainoja käsitellessä ja painoi kuskin lattiaan läjään.

Valle pelkäsi, että Kalle ruhjoo miesparan murskaksi kauhealla voimallaan ja suurella ruumiinpainollaan.

Hän kumartui taas puhelemaan Rontus-Kallen korvaan omalla, entisaikaisella tavallaan, jota ainoastaan he molemmat ymmärsivät.

Rontus-Kalle vilkaisi sivulleen ja kohtasi. Vallen pyytävän, kauhistuneen katseen.

Hurjistuneen jätin silmät lakkasivat pyörimästä ja saivat järkevämmän eleen.

Vilkaisemattakaan enään kuskiin irrotti Kalle kätensä ja nousi raskaasti seisaalleen.

Henkihieverissä paljaasta pelästyksestä, hoiperteli kuski istumaan lähimmälle tuolille.

Valle sukelsi kätensä Rontus-Kallen leveään kouraan, ja talutti kuin ison lapsen peräpenkille istumaan.

— Istu nyt tässä siksi kun minä saan täällä toimeni tehtyä, puheli Valle ystävällisesti. Lähdemme sitten yhdessä. Minähän lupasin tulla sinun luoksesi nyt illalla.

— Mutta ei hän voi meillä palvella, sanoi Kalle, nyökäyttäen päällään kuskiin päin, katsomatta häneen.

— Ole aivan rauhallinen! Minä kyllä hoidan sen asian, sanoi Valle hiljaisella, hyvittelevällä äänellä.

— Millä olet Rontus-Kallen vihoittanut, jatkoi kartanonhoitaja kysymystään kuskille.

Kuski istui sanattomana. Tuskin hän vielä pelästykseltään olisi voinutkaan puhua, mutta ei hän myöskään voinut esiintuoda syytä, joka oli kokonaan hänen.

Valle kääntyi ympäri, estääkseen tämän kuulustelun, joka kentiesi kaivaisi suuttumuksen aiheen uudestaan esille ja saisi aikaan uuden rettelön. Mutta ei hän ehtinyt mitään sanoa, sillä Kusti oli jo valmis selittämään.

Keskustelun aikana oli Kusti syyttänyt ajatuksissaan itseään tapahtumasta, kun hän ei ollut sitä jo alussaan ehkäissyt. Ainakin oli hänen velvollisuutensa, alustalaisten kokouksen esimiehenä, tehdä asiallinen selko temmellyksestä, joka sattui heidän kokouspaikassaan. Ja hän olisi velvollinen tekemään sen oikeudenmukaisesti kyllä, mutta niin lievässä muodossa kuin mahdollista, ettei tuo kuskin ajattelematon lörpötys vaikuttaisi pahasti heidän asialleen.

Kusti kertoi, että kuski oli, kenenkään siihen osaa-ottamatta, laskenut leikkiä kartanon herran tottumattomasta hevosajosta, mutta oli sen tehnyt niin harkitsemattoman vallattomasti, että Rontus-Kalle siitä suuttui.

Tämän pitemmälle Kusti ei päässyt, vaikka hän oli aikonut sovittavalla puheella pestä kaikki puhtaiksi ja rakentaa rauhan ennalleen.

— Koska asia koskee ensi sijassa ainoastaan minun persoonaani, niin en salli siitä puhuttavan sen enempää, ja siihen asia saa raueta, keskeytti Valle.

— Minä voisin, jatkoi hän leikillisellä sävyllä, huomauttaa ainoastaan tälle nuorelle miehelle, ettei kukaan tässä maailmassa osaa kaikkia ammatteja. Minä myönnän mielelläni, että tämä kuski on verrattomasti parempi hevosmies kuin minä. Mutta toisilla aloilla minä taas ehkä osaan jotakin sellaista, johon kuski kentiesi ei pystyisikään. Ja näin me molemmat olemme mahdollisesti käyttökelpoisia työmiehiä omilla aloillamme. Eikä tästä erilaisuudesta jäisi minkäänlaista harkkaa meidän välillemme, ei ainakaan minun puoleltani. Siihen asia saisi raueta.

Vallen kevyt äänilaji, loistava puhetapa ja hauska rinnastaminen itsensä ja kuskin välillä ei jäänyt tekemättä vaikutusta.

Iloisia katseita alkoi välkkyä siellä täällä ja jotkut vilkaisivat pilkallisesti kuskiin.

— Mutta koska tämä nuorukainen, jatkoi Valle vakavasti, on menetellyt niin ajattelemattomasti, että hän on kiihottanut vihaan peräti rauhallisen, vanhemman miehen, minun vanhan ystäväni Rontus-Kallen, niin sellaista ei ole sallittava. Ja koska ei minun tietääkseni ole olemassa minkäänlaisia takeita siitä, etteikö tällaista joskus voisi uudistua, niin on näiden kahden asema äskeisen johdosta tullut mahdottomaksi, siksi läheisissä tehtävissä kuin kartanonmiehen ja tallimiehen tehtävät ovat toisiinsa. Toisen näistä on heti erottava.

Sitten kehotti Valle kartanonhoitajaa vielä tänä iltana maksamaan kuskille hänen palkkansa vuoden loppuun ja antamaan hänelle päästökirjan tältä päivältä.

Häpeissään luikki kuski pirtistä, eikä kukaan enään puhunut siitä asiasta mitään.

Kusti toi esille vaatimukset, joita Valle kuunteli keskeyttämättä ja rauhallisesti. Tunsihan hän ne jo ennakolta.

Valle selitti sitten, miten hän oli toista mieltä vaatimukseen nähden. Ja niin oli kartanonhoitajakin ollut ensin. Eivätkä he kumpikaan olleet tästä vakaumuksestaan, tällaisenaan, luopuneet. Mutta he olivat tulleet ajatelleeksi säädöksen puolittain epäselvää muotoa, joka juuri oli johtanut alustalaiset väittämään heitä vastaan.

Koska siten ristiriidan aihe oli epämääräinen ja antoi eri tulkitsemisille tilaa, niin jäi jälelle kysymys kumman oli luovuttava väitteistään, jos haluttiin sovintoa ilman käräjän-käyntejä ja rettelöimistä.

Syyllinen alkuteko oli siis aikoinaan ollut kartanon edustajissa, eikä alustalaisissa.

Vaikka tarkotus olisikin ollut se miksi Valle sen otaksui, niin miksi eivät olleet paremmin valvoneet etujaan.

Nyt, kun asiasta on tullut riidan aihe, ei siis hyvä tahto ja yhteinen ymmärtämys, jota kartanon etupäässä tulee valvoa aluskunnassaan, voi sallia, että vähemmän syylliset joutuvat kärsimään.

Ensin alkupuolella näki hän tyytymättömiä kasvoja ja altakulmain välähteleviä katseita. Mutta nyt näki hän yleisen hämmästyksen kuvastuvan kaikkialla.

Valle katsoi myöskin kartanonhoitajaan, joka liikkumattomana tuijotti lattiaan.

Hän kuvaili laajasti maanviljelyksen merkitystä sekä taloudessa että sivistyksessä. Hän kuvaili maanomistuksen vaiheita ja erittäin myös Valtialan kohtaloa. Hän toi esille sen sovun ja työteliäisyyden, mikä Valtialassa oli vallinnut, ja joka oli rauhallisen kehityksen ainoa ehto.

Sitten hän johtui puheessaan siihen erinomaiseen huolenpitoon, jota kartano sekä sen alustalaiset olivat saaneet osakseen kartanonhoitajan puolelta, ja siihen hyvään tahtoon, joka aina oli ollut ilmeinen alustalaisten kaikessa toiminnassa.

Mutta koska hän oli kaikesta huomannut, että kartanonhoitajan syvimpänä vakaumuksena ja toivona on tämän hankauksen rauhallinen ratkaisu, vaikkakaan hoitaja ei ole voinut muuttaa mieltään välikirjojen laillisesta oikeudesta kartanon asialle, niin on Valle puolestaan velvollinen täyttämään tämän kartanonhoitajan toiveen, jota hoitaja ei luonnollisestikaan ole ilman hänen suostumustaan voinut toteuttaa.

Hämmästys oli yleinen. Tällaista ei kukaan odottanut. Että se näin helposti kävisi! He luulivat, että hoitaja olisi kovasti vastaan. Ja miksi kartanonherra piti näin pitkän puheen?

Kartanonhoitaja meni liikutettuna kiittämään Vallea kädestä. Kaikki ymmärsivät, että kartanonhoitajan harras toivo oli nyt toteutunut.

Vallen toivomuksesta lähetti kartanonhoitaja hakemaan soittajaa, ja kaski palvelustytöt keittämään kahvia.

— Pieni juhla on sopiva päätös hyvälle asialle, sanoi Valle, pudistaessaan kartanonhoitajan kättä.

Ei mikään periaatteellinen syy estänyt häntä nyt esiintymästä tunteittensa mukaisesti.

Rontus-Kallekin oli jonkun verran vapautunut tavallisesta saamattomuudestaan. Hänestä tuntui niin lämpimältä, että entisyys valtasi hänet kokonaan.

Iloisesti hymyillen meni Rontus-Kalle Vallen luo, otti tätä kädestä, kuten ennen pikku poikana, ja lähti taluttamaan ovea kohti.

Molemmat yksikerroksiset kylkirakennukset olivat sen verran erillään itse päärakennuksesta, että kummassakin pihan peräkolkassa oli rautaisella portilla suljettu tie puistoon.

Toiseen näistä rakennuksista oli pihanpuolelle järjestetty asunto kartanonmiehelle.

Valle meni mielellään katsomaan Rontus-Kallen asuntoa, joka hänen määräyksestään oli keväällä uudestaan paperoittu ja maalattu.

Huone oli avara ja aurinkoinen, sen hän tiesi entuudestaan, ja iloisen vaikutuksen teki se nytkin sähkövalossa.

Miellyttävä siisteys vallitsi huoneessa. Mahdottoman leveistä hongan puolikkaista ammoin sitten kyhätty permanto loisti maalaamatonta puhtauttaan.

Huonekaluja oli niukasti, mutta kuitenkin varsin riittävästi, ja kaikki hyvässä järjestyksessä.

Tuoreet haon-oksat kynnyksien edessä ja uunin ympärillä huokuivat miellyttävää tuoksuaan.

Tästä kaikesta saikin Kalle vieraaltaan parhaimman tunnustuksen, mikä saikin kirkastavan hymyn leviämään Kallen kasvoille.

Jokaista esinettä oli Vallen katsottava erikseen ja sanottava siitä mielipiteensä.

Hänen oli istuttava Kallen leveässä, vanhanaikaisessa keinutuolissa, ja katseltava kaikkea, arvosteltava kaikkea.

Ensin kävi keskustelu kovin kankeasti, mutta kun Valle vaatimalla vaati, että Kallen piti puhutella häntä vain Valleksi, kuten entiseenkin aikaan, alkoi kankeus vähitellen sulaa.

Näin kului aika hauskoissa, lapsellisissa muistoissa, joista Kalle puolestaan ei ollut unohtanut ainoatakaan.

Valle sanoi, että hänen pitäisi kai jo lähteä illalliselle. Ehkä kartanonhoitaja jo odotti häntä.

— Minäpä ensin näytän, sanoi Kalle kiirehtien. Tuskin Valle enään muistaakaan.

Mutta Kalle oli jo mennyt isolle kaapille. Otti sieltä, ylähyllyltä, esille ihmeellisiä kapineita, ja toi ne pöydälle.

Sahuri-äijä sahoineen oli niin kunnossa, että Kalle asetti sen pöydän reunalle sahailemaan.

Valle myönsi muistavansa. Ja jotakin hän muistikin. Kaukaisia, nukkuneita mielikuvia elpyi hänen sielussaan.

Rontus-Kalle oli nämä kaikki hänelle ennen muinoin veistellyt ja sittemmin, kun Valle niistä enään ei välittänyt, tallettanut ne, kuten kalliit muistot ainakin.

Lapsellisella ilolla ojensi Rontus-Kalle jokaisen esineen erikseen katseltavaksi ja koeteltavaksi.

Valle arveli, että hänen pitäisi nyt jotakin sanoa, mutta kurkussa tuntui niin omituinen kuivuus, ettei hän uskaltanut yrittää. Hän vain silitti ison karhun laineikasta selkää, ja asetti sen pöydälle.

— Samaten Valle sitä pikkupoikana silitteli, sanoi Kalle, ja hyväili karhua samalla tavalla selkää silittämällä.

Näin liikuttavaa, tunteita pehmentävää tapausta ei Vallelle ollut koskaan ennen sattunut.

Minkälainen kultainen sydän sykkikään tuon karun, kömpelön jättiläisen rinnassa! Ja kuinka naivilla hellyydellä hän Vallea rakasti!

Mitkä näkymättömät, hienon hienot, mutta sitkeät siteet yhdistivätkään hänet tähän unohdettuun ja aikojen vieraannuttamaan maaperään!

Mitenkä hän olikaan niin voinut unohtaa tämän herttaisen miehen, entisen leikki-ystävänsä ja suojelijansa, ettei edes tuonut hänelle pientä muistolahjaa tullessaan?

Seuraavaa päivää varten teki Valle pieniä suunnitelmia. Hän kävelisi vähän ympäristössä vanhan ystävänsä kanssa, ollakseen hänelle niin paljon mieliksi kuin mahdollista.

Kalle selitti mielissään, ettei näin lämpimänä vuoden-aikana työt estäneet. Ei ollut puita kannettava, eikä teitä luotava.

XII

Perheen ruokasaliin toisessa kerroksessa oli laitettu maukas illallinen, kaikenlaisista mahdollisista maalaisherkuista.

Levottomana käveli kartanonhoitaja salissaan, ja odotteli isäntäänsä, johon hänellä oli tänään erityinen syy olla tyytyväinen.

Kuinka hienosti olikaan asia kääntynyt kaikille mieluisaan suuntaan. Ja kuinka arkatuntoisella tavalla Valle oli selittänyt kartanonhoitajan vastustavan suhtautumisen siihen.

Ja kun hän nyt tarkemmin ajatteli asiain tilaa, niin oli hänen mielestään päivän selvää, että tämä myöntyminen tuottaisi vain kartanolle etuja hyvien suhteitten säilymisellä.

Vuoden pitkässä työssä ja toiminnassa tulisi aluskunnan mieluinen velvollisuuksien täyttäminen korvaamaan kaikki.

Kylläpä oli aika viisas mies tuo Valle-herra! Väärässä ei ollut hänen maineensa, mikä oli tännekin asti ehtinyt.

Vielä äskeisen tunnelmansa vallassa nousi Valle hitaasti ja mietteissään portaita toiseen kerrokseen.

Viidentoista pitkän vuoden aikana, pääkaupungin pingotetussa pyörinässä, ei hän ollut saanut tuntea niin paljoa myötätuntoa kuin täällä tänä yhtenä päivänä.

Kaikista alustalaisista tunsi hän virranneen erityisiä lämpösäteitä itseensä.

Rontus-Kalle oli ihan sulattanut hänet yksinkertaisella ja hartaalla kiintymyksellään.

Ja kartanonhoitajan rehellisistä silmistä oli hän lukenut vilpitöntä tyytyväisyyttä.

Kuinka vähään tyytyväisiä ja vähästä kiitollisia olivatkaan täällä ihmiset!

Tämä oli aivan toinen maailma, kuin se ympäristö, missä hän elämänsä päiviä kulutti.

Olisikohan hän sittenkin valinnut itselleen huonomman näistä kahdesta eri maailmasta?

Kyllä kai täälläkin pitemmältä alkaisi ilmestyä omia ikävyyksiään, kuten äskenkin tuo kuskin rettelö.

Vielä hän siitä ei ollut ehtinyt kärsiä. Mutta jo hän sen oli huomannut pihan yli kulkiessaan.

— Oikeinpa arvasin, kun kuulin askeleita, kuului kartanonhoitajan iloinen ääni portaan yläpäästä.

Maalaisen teeskentelemättömällä mielihyvällä ohjasi kartanonhoitaja
Vallen ensin saliin.

— Illallinen kai jo odottaa, mutta on kai ensin istuttava siunaamaksi hetkeksi, puheli kartanonhoitaja.

Enempää hän ei ehtinyt etsiskelemään, sillä kartanonhoitajaa seurasi muuan solakka naisolento.

Seisoihan tuossa ilmi elävänä hänen edessään äskeinen, kadonnut matkatoveri, ja hymyili niin sanomattoman herttaisesti.

Hän aikoi sanoa, että hän etsi häntä. Mutta huomattuaan sen sopimattomaksi, keksi hän uuden jatkon:

Tavallinen, uusien tuttavuuksien ahdinkotila laukesi itsestään, ja iloisesti jutellen siirtyivät he illallispöytään.

Pöytä oli katettu mitä siroimmalla ja miellyttävimmällä tavalla, ja Laila-neiti tarjoili suloisin liikkein herkkuja, joita kaupunkilaiset tuskin saavat nähdäkään.

Valle oli mieltynyt kaikkeen, mutta etupäässä tietysti kauniiseen emäntään.

Hänen kriitillinen mielensä oli kovin tyytyväinen Lailan kielenkäyttöön ja äkkihämmästyttäviin ajatussiirtoihin.

Valle unohti kokonaan olevansa kymmenien penikulmien päässä siitä paikasta, missä ainoassa hän luuli menestyvänsä tai mielentyyneydellä voivansa syödä illallistaan.

Valle tunsi kohoavansa ihan helsinkiläiseen tunnelmaan. Niin kevyesti ja vapaasti kävi kaikki.

— Oliko jokivesi kylmää? Oliko niin kylmää kuin tämä viini, kysyi hän,
Lailan nostaessa viinilasia huulilleen.

— En. Mutta Vahdin tapasin vasta uimasta tullessani puistossa. Siitä sen arvaan.

— Laila käyttää usein täällä maalla vaaleata pukua, ryhtyi kartanonhoitajakin puheeseen. Ja Kalle on antanut Lailalle oman nimityksensä.

Kun kerran tuli Kalle puheeksi, niin siirtyi keskustelu häneen ja äskeisiin tapahtumiin.

— Mistä se johtuu, herra Valtiala, että Kalle on niin kiintynyt teihin, kysyi Laila. Hänhän oli hilliintynyt heti teidän väliintulostanne.

Valle kertoi lapsuudestaan ja siitä suhteesta mikä Kallen ja hänen välillä oli aina vallinnut.

— Erinomainen mies tehtävissään, sanoi kartanonhoitaja kootessaan ruokaliinaansa renkaaseen.

Vallen täytyi välttämättä kiittää emäntää kädestä, tunteakseen miten pehmeä käsi hänellä oli.

Laila oli Rontus-Kallesta kovin intresseerattu. Vallen piti kertoa hänestä enemmän jahka päästäisiin mukavasti pöydän ääreen.

Hyvä kahvi tuoksui hurmaavasti, ja keltasisältöiset kristallikarahvit kimaltelivat viekoittelevasti.

Valle ei ollut koko päivänä tupakoinut. Intohimoisella kiireellä otti hän esille hyvät sikaarinsa, joita pyysi isännänkin maistamaan.

Kun Laila sai kahvin kaadettua ja jokaiselle lasin, haluamaansa juomaa, istui hänkin, ottaen taas osaa keskusteluun.

Valle lupasi kertoa elämästään erikoisen tapauksen, jossa Kalle näytteli päähenkilön vaarallista osaa.

Näin he kerran olivat joutuneet talontakaiselle pienelle niitylle, ja kulkivat ojan piennarta käsi kädessä, kuten heidän tapansa oli.

Kalle ei ollut mikään erityisen huono juoksemaan, kun hän kerran pääsi vauhtiin, mutta läheisimmän aidan luo oli liian pitkä matka, ja sonni tuli villittyä vauhtia.

Eläin oli nähtävästi erityisesti kiihtynyt senkin tähden, että sen perässä melusivat sen kiinniottajat, joukko miehiä, varustettuina köysillä ja kangilla.

Kalle pysähtyi ojan reunalla kasvavan, jotenkin vankan koivun luo, ja nosti poikasen mahdollisimman korkealle, tukevalle oksalle.

— Pidä lujasti kiinni rungosta, läähätti hän Vallelle. Äläkä hellitä, vaikka mitä tapahtuisi.

Samassa riuhtaisi hän takin yltään, heitti sen Vallen harteille, ja sitaisi hiat tukevaan solmuun rungon ympärille.

Itse asettui Kalle koivun taakse, kietaisten vyönsä tiukemmalle, uumansa ympärille.

Eläin oli pysähtynyt parinkymmenen askeleen päähän, puhaltaen sieramistaan höyryävää ilmaa, ja piesten rajusti kupeitaan hännällään.

Muutaman kerran heilautti se päätään sivulle päin, niin, että silmävalkuaiset villeinä välähtelivät, ja möyrysi kauheasti.

Hieman sisäänpäin käyristyvät sarvensa työnsi sonni sitten läheiseen mättääseen, kynti sen maasta irti, ja heitti pöllyävänä ilmaan, mylvähtäen uhkaavasti.

Ilman sitomista Valle epäilemättä olisi tipahtanut oksaltaan sonnin jalkoihin. Siksi valtava oli tönäys.

Sonni vetäytyi vähän taaksepäin ja pudisti päätään. Isku oli kai siksi tuntuva sen otsaluuhun.

Se käänsi nyt itseään vähän ulommaksi ojan reunalta, ja hyökkäsi uudelleen, samallaisella seurauksella.

Kallen katseet olivat kuin naulatut sonnin liikkeisiin, valmiina aina väistämään, jos hyökkäys osuisi ohi puun.

Jokaisen hyökkäyksen jälkeen muutti sonni aina asemaansa, tullen täten kiertäneeksi puun.

Koko kylän väki jo oli liikkeessä, vaikkeivät hädässä olijat sitä nähneet.

Joukko naisia oli kiivennyt eräälle isolle maakivelle. Miehet olivat ulkohuoneiden takaa kesäteloiltaan ottaneet tukevista lankuista tehdyn lumiauran, jonka kolmion kärkeen he olivat kiinnittäneet erään tulipunaisen röijyn.

Tätä lumiauraa kantoi sisäpuolelta parisenkymmentä miestä, läheten mahdollisimman nopeasti.

Odottamaton vastuksen puuteko hämmennytti hyökkääjän tai takertuiko ehkä etujalka koivun juuriin, on vaikea sanoa, mutta sonni kompastui, ja ojan puoleinen takajalka luiskahti ojaan.

Hän tarttui levollisella ja varmalla otteella sonnin sarviin. Riuhtaisevalla ja tavatonta voimaa osottavalla liikkeellä teki hän jättiläisen tempauksen, kääntäen sonnin kuonon ilmaan, koivua kohti.

Valtavalla keikahduksella kellistyi sonni ojan reunalle, ja putosi raskaasti selälleen ojaan.

Tyynenä katsoi Kalle voittamaansa hirviötä, irrotti takkinsa, otti pojan käsivarrelleen ja lähti myhäillen kotoa kohden.

— Miehillä oli ollut puolenpäivän urakka ennenkuin saivat sen ylös, hymyili Valle.

— Siitä asiasta ei hän ole sen koommin puhunut mitään, selitti Valle. Mutta minä muistan vielä, miten hänen käsivartensa nytkähtelivät omituisesti koko tien istuessani hänen sylissään. Eikä hän minua sillä matkalla laskenut maahan, ennenkuin kodin rappusilla.

— Minä luulen, että pahimmin häneen oli vaikuttanut pelko, sanoi Valle miettien.

— Ei pelko sonnista. Mutta pelko minun turvallisuudestani. Se kai pakotti hänet hyökkäykseen sopivassa tilaisuudessa.

— On teillä ollut aikamoinen karhu leikkitoverina! Olipa hänen kanssaan pikkumiehen turvallinen tallustella. Hänen onnekseen!

Kun hän kilisti Lailan kanssa, sai Valle mielestään lämpimän ja suloisen katseen.

Se livahti kuin ohimennen, ujosti ja arasti, lämmittäen ja virkistäen.
Siinä ei ollut sellaista rohkeata ja vaativaa hekuman värettä kuin
Reginan silmäyksissä, jotka sytyttivät kiihkoa ja hurjuutta.

Valle ei muistanut milloin hän olisi istunut näin mieluisassa pöytäseurassa. Hän tunsi nuortuvansa ja elpyvänsä. Tämä ei ollut sitä tavallista helsinkiläistä hermokiihotusta.

Valle sai tietää, että Laila oli ollut Helsingissä asuntoa hakemassa. Eno tahtoi Lailan keitto- ja käsityökursseille, vaikkei Lailalla itsellään ollut sellaisiin minkäänlaista halua. Mutta oli kai mentävä kun tuo hyvä eno oli niin paha. Eikä ollut enään isää eikä äitiä. Ne olivat kuolleet jo aikoja sitten.

Valle ihmetteli yhä vieläkin missä ihmeessä hän tänään, jo aikaisemmin, oli kuullut Lailan nimen.

— Sehän tulee myöskin Kustin nuorimman tyttären nimeksi, selitti kartanonhoitaja.

— Sellainen se meidän isäntä on! Kaikki käy kuin tanssi, ylpeili kartanonhoitaja.

— Kyllähän minä pyysin kirjoituttamaan nimeni, mutta en minä sinne aikonut mennä, selitti Valle.

Valle oikeastaan iloitsi tästä satunnaisuudesta, vaikka hän yritti näytellä välinpitämättömän osaa.

— Ja samalla on tilaisuus katsella vähän kartanon maita ja alustalaisten asuntoja, kehotti kartanonhoitaja. Tässä tapauksessa minäkin voisin ottaa aikaa itselleni.

Se ei ollenkaan ollut tarpeellista Vallen mielestä, vaikka hän ei sitä sanonut.

Hän taisi hätäillä vähän liiaksikin, koska Lailan silmät taas hymyilivät niin nauravina. Aivan kuin junassa päivällä.

— Mihin aikaan? kysyi Valle niin ilmeettömästi kuin suinkin voi, sotkeakseen tuon äskeisen.

Sitten selitti hän tilanneensa Rontus-Kallen herättämään itseään jo kymmeneltä.

— Sitten saatte Lailan kanssa kahteen pekkaan syödä aamiaista, sanoi kartanonhoitaja. Minä olen silloin jo ratsastanut tipo tieheni.

Se oli Vallelle kovin mieluista. Hänellä ei ollut mitään sitä vastaan, vaikka ei hän sitä tietysti sanonut.

Ja ettei vaan mitään muutoksia enään tapahtuisi ohjelmassa, nousi hän kiittämään lähteäkseen levolle, ja päästääkseen maalaistapoihin tottuneen isäntä-väkensä rauhaan.

Kiittäessään Lailaa sanoi hän vielä jonkun asiaankuulumattoman sanan huomisesta matkasta, saadakseen pari silmänräpäystä enemmän pitää Lailan lämpöistä kättä omassaan.

Valaistuaan huoneensa sähkövalolla, havaitsi hän kauniin kukkakimpun yöpöydällänsä.

Hän kulki ajatuksissaan päivän tapahtumat uudelleen. Tai oikeastaan vain ne tapahtumat, joissa Laila oli mukana.

Sehän oli iloinen ja herttainen, eikä ollenkaan niin autio, kuin miltä se ensi silmäyksellä näytti.

Ei häntä nyt täällä olisi tarvittu. Mutta kaipa hänestä jotenkin selviää.

XIII

Seuraavana aamuna heräsi Valle äkkiä auringon paistaessa täydellä terällään häntä suoraan silmiin.

Samassa hänelle selvisi olinpaikkansa — ja auringon paiste muuttui aivan suloiseksi.

Eihän hänen tarvinnut muuta kuin siirtyä vähän lattialle päin, niin karttoi hän auringon.

Samassa aukeni ovi hiljaa ja varovasti, ja Valle näki Rontus-Kallen kuiskailevan oven raosta.

— No, istu nyt tuohon tuolille minua vastapäätä, niin soitan meille kahvia.

— Minä jo sanoin tytölle tuossa salissa. Me odottelimme siinä. Hän lensi jo hakemaan.

Tarjottimella oli kahvia, valkosen leivän ja vasta kirnutun voin kanssa, kahdelle.

— Milloinka tuota on leivottu? kysyi Valle, ystävällisesti hymyilevältä tytöltä.

— Kuulkaas te, pojat, sanoi Valle koomillisen varottavalla äänellä.
Illalla kello 7 nukkumaan!

— Vie nyt neidille kiitokset ja sano, että puolessa tunnissa minä olen valmis.

Tyttö niiasi ja lähti niin tyytyväisenä, että oli ovipieleen lentää.
Mutta samassa kääntyi hän, anteeksi-pyytävä ilme kasvoillaan, otti
Vallen kengät ja hävisi ovesta.

— Kas, kun en minäkään noita huomannut, ihmetteli Kalle, korvallistaan raapien.

Valle kaatoi heille molemmille kahvia, sekotti kermat ja sokerit sekä laittoi voileivät.

Kallelle oli tämä niin mieluista, ei kahvin tähden, mutta itse tapauksen vuoksi, ettei hän edes muistanut estellä eikä ujostella.

Puolimatkassa hän sen vasta oivalsi, ja rupesi heti miettimään mitä nyt olisi tehtävä.

Kalle kertoi, että hän tulisi kuskaamaan ajelulla. Ja oikeat vaunut otettaisiin —

Ja pehtori oli käynyt Kallen luona vielä illalla juttuamassa kuskin asiasta. Kuski oli pyytänyt, ja tahtoi pyytää anteeksi. Ja kuski itsekin oli sitten tullut ja ollut kovin pahoillaan.

— Neiti pyysi sanomaan, että uimahuoneella ovat lakanat ja pyyheliinat kunnossa, jos kartanonherra menisi uimaan.

Valle hypähti sängystä niin vikkelänä, että häntä itseäänkin nauratti.

— Mukana tulen, rannalle seuraksi, puheli Kalle karttelevasti, lähtöhommissa.

— Jos olisi vielä Kustikin mukana, sanoi Valle, kun kulkivat ihania, aurinkoisia puistokäytäviä joen rantaa kohti.

Valle tahtoi näyttää Kallelle, että hän oli aivan kuin ennenkin — joka suhteessa.

Eihän sitä nyt olisi pitänyt näin kevytmielisesti antaa entisyyden viekotella.

Samassa Valle katui, mitä oli sanonut. Tietysti Kalle tulisi. Pitihän hänen se tietää. Olihan Kalle pahemmassakin ollut hänen tähtensä. Ja mitä lämpimän apua hänellä Kallesta olisi. Se oli vain sellainen entisaikainen tapa, sekin. Kahden muka paremmin uskaltaisi.

Hengitys taukosi hetkeksi ja ruumista kirveli vähän, mutta sitten tuntui kovin suloiselta.

Oli se sentään ihmeellisen virkistävää, — eikä nyt voitu hänelle naureskellakaan.

XIV

Valle söi aamiaista yhdessä Lailan kanssa, ja se oli hänen mielestään aivan erikoisesti huvittava tilaisuus.

Vaunut olivat jo portaiden edessä, ja Kalle kierteli vielä hevosia, silmäilläkseen oliko kaikki niin kuin olla pitää.

Joku palvelustytöistä kantoi vaunuihin ison kopallisen Lailan valmistamia leivoksia, tuliaisiksi Kustin vaimolle.

Tasaista puistokäytävää pitkin vyöryivät vaunut hiljaisesti ja tuudittavasi keinahdellen.

Vallella oli niin hivelevän miellyttävää tässä Lailan rinnalla, että häntä väkisinkin hymyilytti.

Oli se omituinen tuo alustalaisten lakkohomma, joka oli kutsunut hänet tänne maaseudulle, kesken kaiken.

Omituiselta tuntui myöskin hänen tapaamisensa Lailan kanssa, rautatievaunussa.

Ihmeellinen sattuma, että Laila juuri silloin tuli kotia! Ettei juuri nyt sattunut olemaan Helsingissä!

Olisikohan näillä sattumilla jokin syvempi tarkotus? Tai huvikseenko vain kohtalo heitteli tapahtumia ihmiselämän suurelle leikkikentälle?

Ehkä olikin taivaltajan kulku vain sokeitten ja tarkotuksettomien sattumien tienraivausta! Ehkä!

He istuivat niin lähekkäin, että Valle selvästi tunsi lämpövirran hehkun Lailasta. Lämpöä säteilevä aalto ylläty hänet, kosketuksesta.

Laila asetti hänelle kukan napinläpeen, vetäytyen sen jälkeen vähän taaksepäin, kauempaa katsoakseen.

— Ei minun tietääkseni mitään muuta. Te hymyilitte heti kun minut näitte.

Valle tuli hämilleen ja epävarmaksi. Olisikohan se ollut joku koomillinen juttu sittenkin!

— Minua huvitti niin sanomattomasti kun minä tiesin, että me molemmat matkustimme samaan kartanoon. Minä tunsin teidät, mutta te ette tuntenut minua.

— Se oli mielestäni niin — niin vitsikästä, kuten koulussa sanottiin.
Vaivasiko se teitä?

Tosiaankin! Siellä on kuski porttia avaamassa. Tämähän oli kaunis piirre miehessä. Oli vapaaehtoisesti tullut kilometrin matkan avaamaan porttia, ettei Kallen tarvitsisi vaivautua, eikä ajopelien seisahtua.

Nuorukainen oli nähtävästi toisellainen, kuin millaisena hän eilen esiintyi.

Häpeissään ja anteeksipyytävä katse silmissään kohotti kuski kohteliaasti lakkiaan, vaunujen ajaessa maantielle.

Valle ja Laila tervehtivät ystävällisesti, ja Kallekin näkyi nyökkäävän päällään.

Laila kertoi sitten kuulleensa kuskin selittäneen, ettei hän tarkottanut mitään pahaa ilveilevällä esiintymisellään, mutta että kuulijain huvittaminen oli kiihottanut häntä tyhmyyteen.

— Nähtävästi me saamme pojasta vielä kiltin miehen, sanoi Kalle olkansa yli, kiristäen ohjaksia ja päästäen hevoset sitten vinhaan vauhtiin.

Vallen mielestä ajettiin liian lujaa. Hevosien tähden hän ei siitä välittänyt. Tiesihän Kalle paremmin kuin hän, mikä tässä asiassa oli varteenotettava. Mutta matka loppuisi liian pian. Tämä ihana matka!

— Jos kummit ajavat vinhasti, niin tytöstä tulee topakka ihminen, selitti Kalle.

Laila selitteli taloista ja asumuksista, joitten ohi kiidettiin, yhtä ja toista.

Valle kuunteli mielellään. Ei niin paljon selostuksien asiallista puolta kuin itse selostusta.

Vallen mielestä olisi hassua, että tuollainen tyttö menisi soppakouluun. Teatteriin hänen pitäisi mennä.

Mistä se johtui? Ei hän siitä oikein ollut selvillä. Mutta hänen kirkas mieli-alansa oli sumentunut.

Hän jäi tuohon sumentuneeseen ilmakehään. Aurinko ei enään paistanut yhtä helakasti.

Eräässä pikku ylämäessä, missä Kalle antoi hevosten käydä, tuntui matka jo liian pitkältä Vallen mielestä.

Ei tarvinnut aina vastailla Lailalle. Kysymykset unohti hän kokonaan tekemättä.

Olivat useasti istuneet kolmisin, kuten eilen illalla ja useasti kahden kesken Lailan kanssa aamiaisella, kuten hän tänään.

Palvelustyttö oli ilmottanut uimalakanoista ja leipomisista, kuten hänellekin. Ja silloinkin Laila oli noussut jo viideltä.

Kukkia myöskin oli Martti tietysti saanut, ja ajellut Lailan kanssa vaunuissa tätä samaa tietä.

Hän näki itsensä koomillisessa valossa, mikä häntä omissa silmissään alensi kiusoittavasti.

Hän oli käyttäytynyt narrimaisesti koko ajan. Oli ollut ihastunut kuin koulupoika. Tietysti oli Laila sen huomannut. Tietysti! Naisilla on niin hyvä vaisto.

Laila oli kaiketi mielessään koko ajan naureskellut hänen narrimaiselle ihastukselleen, joka oli useasti mennyt paljon yli kohteliaisuuden vaatimusten.

Mutta ei tietysti ollut huomaavinaan. Pitihän suvaita kartanonherralta pientä mielistelyäkin, näinä parina päivänä.

Eivätkä naiset ole niin tarkkoja tällaisissa asioissa, vaikka olisivat suhteissakin johonkin toiseen.

Täällä sen Martinkin on tarvinnut vetelehtiä kesillä! Eihän tämä ole hänen kotinsa, enemmän kuin joku muukaan talo. Olisi mennyt äitinsä kotitaloon, missä on syntynytkin.

Aivan liian auliisti hän on taskurahojakin saanut yli vakinaisten kuukausimenojensa. Aina vaan milloin on kirjoittanut.

Oliko hän mahtanut tuntua säädyttömältä? Sellaisesta pitäisi toki itsensä varoa. Eihän Laila tähän ole syypää. Itsehän hän on ollut sokea ja tyhmä. Lyönyt päänsä seinään.

Mutta Laila oli jo, kevyenä ja terhakkana, ottamassa koria Kallen istuimelta, yrittäen mahdollisimpansa mukaan tulla yksin toimeen.

Valle huomasi, ettei hänen murjottamisensa pitemmälle käynyt. Ulkonaisia muotoja täytyi toki noudattaa. Ken leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön!

Näennäisesti mielenkiintoisena keskusteli Valle talonväen ja vieraiden kanssa kaikellaisista asioista, jättäen heihin herttaisen muiston käynnistään.

Syyttäen äskeistä hajamielisyyttään koetti Valle nyt koko tien pitää yllä keskustelua.

Mutta hän varoi tarkoin, että se pysyi äskeisestä sävystä niin loitolla kuin mahdollista, kosketellen etupäässä alustalaisten oloja ja tienviereisiä huomioita.

Nähtävästi kunnon luonne, kaikesta huolimatta. Ei pitänyt veräjäpojantointa kuski-arvoansa loukkaavana kun kerran olosuhteet olivat näin nurjiksi kääntyneet.

Laila lausui arkailevan ajatuksensa kuskin puolesta, ja siitä mahdollisuudesta, että hän edelleen saisi jäädä kartanoon.

Hän koetti hymyillä, etteivät hänen sanansa vaan mitenkään saisi katkeraa tai kaihomielistä väritystä.

Mutta suupielissä kävi suonenvedontapainen väräys, ja se pakotti hymyn haihtumaan huulilta.

Maalari Helilä tuli määrätyllä junalla ja istui jo vainion aitovierussa työskentelemässä.

Valle oli käynyt häntä vastassa ja piti hänelle nyt seuraa — jotakin tehdäkseen.

Hän istui aidalla ja katseli kartanoa välinpitämättömillä, melkeinpä vastenmielisillä silmäyksillä.

Olihan aivan joutavaa tämä maalauttaminen. Kerrassaan tarkistamaton päähänpisto! Eihän sellaista voinut edes puolustaakaan.

Ainoa hyvä puoli oli siinä, että hän nyt tuli Helilältä jotakin tilanneeksi, kun hän ei ollut koskaan voinut sulattaa Helilän henkilökuvauksia, joissa tämä taiteilija hahmoitteli kaikki enemmän tai vähemmän alkuihmisten näköisiksi, muistuttaen etupäässä mestarin omaa ulko-asua.

Hauska nähdä millä tavalla hän painaa leimansa tähän sivistettyyn ja siistittyyn luontoon.

— Sinun pitäisi, kartanon isäntänä, olla tuossa pellolla, käsi auran kurjessa. Se olisi jotakin, puheli maalari.

— Ja hirmuisen laiha hevoskaakki auran edessä, sanoi Valle hymyillen.
Sellainen, jommoisia veli tavallisesti maalaa.

— Ei se tähän sovi. Kyntäjää luultaisiin torppariksi, ja taulu saisi sosialistisen vivahduksen, nauroi maalari leveästi. Mutta kyllä sinun pitäisi olla taulussa. Mitä ajattelet kylväjästä, vakka olkahihnassa? Kartanohan on kuollut, ellei ole isäntää. Maalataanko isäntäkin?

Maalari katsoi ensin karsaasti, mutta kohdatessaan Vallen leikillisen silmäyksen, rupesi hän makeasti nauramaan.

— Vaikka sinä olet yleisesti tunnustettu taide-arvostelija, jonka sana on a ja o — niin minä sinulle nyt kuitenkin selitän tämän ilmiön salaisuuden, lörpötteli maalari toimessaan.

Valle oli jo sata kertaa ennen kuullut Helilän sielumaalaus-teoriian, antaen hänen senvuoksi paasata omia aikojaan.

Valle tiesi, että se kestäisi niin kauan kuin hän tässä istuisi kuuntelemassa. Ja häntä halutti pysyä poissa kartanosta niin kauan kuin mahdollista.

— Ei se mitään! Hämärä antaa kaikelle ominaiset, fantastiset muotonsa.
Se panee mielikuvituksen liikkeelle.

Sytyttämättä valoa heittäytyi Valle pahatuulisena ja tyytymättömänä loikomaan leposohvalle.

Hän tahtoi jotakin miettiä, mutta ajatukset eivät pysähtyneet sen vertaa, että olisi päässyt perille mitä hänen piti miettiä.

Ne kiitivät aivan ohjattomasti, ajaen toinen toisiaan, ja hävisivät sitten jäljettömiin.

Nyt hän vasta huomasi, että huoneeseen oli pysähtynyt päivän paahtama, raskas ilma.

Tätä hän mietti miettimästä päästyään, mutta nousemisesta ei tullut mitään.

Useat muutkin kiitävät ajatukset takertuivat tähän ja jäivät pyörimään sen ympärillä.

Ovi vastakkaisella seinällä muuttui akkunaksi. Hän näki sen aivan selvästi, vaikka painoi silmänsäkin kiinni.

Hän yritti katsoa mikä ihme siihen nyt tuli, ja hän näki, että muuan vaaleaan pukuun puettu nainen avasi akkunan äkkiä ja astui sisään.

Nainen oli kovin kaunis, ja liikkui varjomaisella keveydellä. Mutta naisella oli Vallen mielestä ihmeellinen pääkoriste.

Nainen lähestyi häntä hitaasti ja leijaillen — ja Valle näki, että naisen päässä oli oikeat hirvensarvet. Pienet ja sirot kyllä, mutta ihan oikeat monihaaraiset sarvet.

Nainen seisoi jo hänen vieressään, ja antoi hänelle ruusun, joka hehkui, aivan kuin se olisi ollut kiiltomadoilla koristettu.

Valle aikoi kiittää naista kädelle suutelemalla, mutta samassa astui naisen seläntakaa Martti esille, ja nainen haihtui niin nopeasti, ettei Valle ehtinyt näkemään minne hän joutui.

Valle katsoi akkunaan ja aikoi avata sen, mutta häntä palellutti, eikä tehnytkään sitä.

Saatuaan lasin kuumaa teetä ja vähän konjakkia, tahtoi Valle vetäytyä nukkumaan, syyttäen pahoinvointiaan ja aikaista nousemista, sillä hän matkustaisi huomen aamulla.

Valle oli lukevinaan pettyneen ja surunvoittoisen ilmeen Lailan katseessa, sanoessaan hyvästi.

— On aivan suotta, kiinnittää tähän mitään huomiota, puolusteli Valle kohteliaasti. Joku tytöistä vie minun käsilaukkuni ja minä kävelen oikotietä.

— Kiitettyään vieraanvaraisuudesta ja toivotettuaan hyvää yötä, lähti
Valle ylös jättäen toiset illalliselle.

Kurkkuun tuntui itsepintaisesti asettuneen jonkinlainen ahdistava tunne, jota ei voinut niellä alas.

Lailan pehmeätä kättä ei hän ollut halunnut pitää omassaan enempää kuin minkä välttämättömyys vaati.

Kaikesta huolimatta, vaikka hän oli äärimmilleen hermostunut ja ylimmilleen ärtynyt, tunsi hän jonkinlaista salaista tyydytystä, ihmeellistä iloa.

Jaksamatta sen pitemmälle pohtia, riisuutui hän veltosti ja heittäytyi vuoteelleen.

XVI

Vähäpuheisena, mutta niin kohteliaana kuin mahdollista, oli hän jättänyt Valtialan.

Laila ja kartanonhoitaja olivat saattaneet häntä asemalle, ja Kalle tahtoi välttämättä kantaa hänen pientä käsilaukkuaan.

Enemmän kuin ystävällisiä. He olivat herttaisia, lämminsydämisiä ihmisiä, jotka rakastivat häntä.

Ja mitä ihmettä siinä sitten oli? Marttihan oli paljon asuskellut
Valtialassa, ja seurustellut Lailan kanssa.

Eikä Martti tietysti sokea ollut. Oli hänen täytynyt huomata Lailan erinomainen kauneus. Luonnollisesti hän oli tehnyt kaikkensa voittaakseen Lailan rakkauden.

Hyvä vaan Vallelle, että sai ajoissa tiedon kaikesta, ettei ehtinyt tämän enempää tehdä tyhmyyksiä.

Tähän suuntaan risteilivät Vallen ajatukset junan kiitäessä eteenpäin, takaisin Helsinkiin, hänen oikeaan olinpaikkaansa.

XVII

Menemällä uimaan Valtialassa, oli Valle pelastanut urheilijakunniansa, mutta saanut palkakseen vilustumisen ja siitä johtuneen kuumeen, joka oli pitänyt hänet vuoteessa parisen viikkoa.

Tänä aikana olivat hänen ystävänsä käyneet useasti häntä katsomassa.
Akukin oli käynyt.

Hän oli käynyt joka päivä, tuoden aina tuoreen ruusukimpun tullessaan.
Nämä käynnit olivat tavallaan hyvin lohduttavia.

Regina ei häntä halveksinut, eikä vihannut. Ja Aku tuntui entistä ystävällisemmältä.

Nyt oli hän jo viikon päivät ollut liikkeellä, ja ottanut vähitellen entiset työ- ja elämäntapansa.

Jätettyään sängyn, oli Reginakin lopettanut säännölliset käyntinsä, soitellen vain silloin tällöin, tiedustellakseen parantumisen edistymistä.

Valle sytytti pöytälamppunsa työskentelyä varten, vaikka oli vasta kolmen aika iltapäivällä.

Entisellä pirteydellä ja huolellisuudella valmisteli hän taas kirjoituksiaan.

Jotakin oli hänessä kuitenkin muuttunut, sen hän tunsi itsekin — ja näki omista kirjoituksistaankin.

Ylimielisyys ja pieni hurjapäisyys, joita piirteitä ei hänen luonteessaan ollut ennen ollut, pistäytyivät myöskin esille silloin tällöin.

Valle oli pannut merkille tällaisia muutoksia mielentilassaan, ja painui joskus, kynän levätessä, miettimään syitä siihen.

Sehän oli parantanut hänet kiusoittavasta penikkamaisuudesta, joka uhkasi tehdä hänet naurunalaiseksi Valtialassa.

Mennäpä nyt ja kohottaa joku nainen alttaritauluksi sielunsa pyhäkköön, kuten hän oli aikeissa tehdä Lailalle!

Puuttui ainoastaan kiinteälle taistelukannalle asettuminen Lailan omistamisesta. Alituinen tulen vireilläpitäminen tuossa tyttösessä, ja alituiset hyökkäykset Marttia vastaan.

Martille hän oli osottanut pankin kautta maksettavaksi isomman summan, kerta kaikkiaan. Toinen puoli nyt heti, ja toinen puoli kesällä, jolloin hän pääsee Dresdenin opistosta.

Siihen saa loppua heidän väliensä suhde, joka oli ollutkin enemmän vieraan, kuin omaisen.

Lailasta ei hän ollut kuullut mitään. Mahtaa olla täällä soppakoulussa, ja asua jossakin.

Rontus-Kallen puolesta oli joku naiskäsi kirjoittanut kiitoskirjeen saappaista, jotka olivat erinomaiset.

Oliko käsiala Lailan — sitä ei Valle tietysti tietänyt, eikä halunnut sitä sen enempää tutkistellakaan.

Helilä oli ollut Lailaan kovin ihastunut, ja oli väeltä väkisin tahtonut maalata hänet, mutta Laila ei ollut suostunut. Olikin matkustanut piakkoin Vallen jälkeen Helsinkiin, jättäen maalarin vielä töihinsä Valtialaan.

— Näin on hyvä, tuumi Valle, heittäen kynänsä välinpitämättömästi pöydälle.

Hän taittoi kirjoittamansa paperit kokoon, pisti ne taskuunsa ja nousi pöytänsä äärestä.

Hän liikkui ulkona mahdollisimman paljon. Hän ei enään ollenkaan viihtynyt kotona, kuten ennen. Mutta siihen oli tietysti syynä lääkärin ohjeet, eikä mikään sisäinen pakko.

Ei hän nytkään haluaisi lähteä tuollaiseen ilmaan, mutta kun lääkäri oli arvellut, että tarpeellinen liikunto antaisi pian takaisin entiset voimat, niin olihan sitä noudatettava.

Omasta mielestään hän tunsi kyllä itsensä pirteämmäksi kuin ennen sairauttaan.

Mitä jos kutsuisi Akun ja Reginan jonnekin päivälliselle, ja ehkä vielä seuraksi jonkun muunkin?

Asia tuli selväksi käden käänteessä. Reginalla oli vallan hirmuinen halu. Eikä Akukaan ollut vastenmielinen.

Annettuaan päivällisperuutuksen emännöitsijälleen lähti Valle uudestaan ulos.

XVIII

Näytti kuin Valle olisi tahallisella ylimielisyydellä kohdellut useita, entisaikaan mielestään niin peräti välttämättömiä sopivaisuustapoja.

Toverit katselivat häntä ihmetyksellä, mutta olivat samalla tyytyväisiä, että hänen entinen vakavuutensa, kuten he sanoivat, oli vähän miedontunut.

Usein nähtiin Valle ja Aku kahdenkesken milloin missäkin ravintolassa pitämässä sangen lystiä.

Sellaista suhdetta ei kukaan ymmärtänyt, kun kerran oli tunnettua, että Valle esiintyi Reginan ihailijana ja uskollisena seuralaisena kaikkialla.

Valle oli kerran yllättänyt arkkitehdin naisen seurassa eräässä ravintolassa.

Avosydämiseen tapaansa oli Aku silloin pyytänyt Vallea vähän seurustelemaan Reginan kanssa. Hänellä itsellään kun ei siihen ollut aikaa.

— Mutta jos Regina rakastuu minuun, — oli Valle silloin huomauttanut leikillisesti.

— Ei hän sen enempää enään voi rakastua, myhäili Aku, silmää iskien, ja kilistäen lasiaan sekä Vallen että naisensa kanssa kuin yhteisen ymmärtämyksen merkiksi.

Mutta silloin oli Aku saanut naurukohtauksen, joka ei mitenkään tahtonut hilliintyä.

— Sehän olisi onni, sai Aku vihdoin sanotuksi. Silloin olisi pelastunut naisille yksi mahdollisuus, joka ihastuttaisi koko sukupuolta.

— Moniaita se kyllä voisi suututtaa, mutta minä en kuulu niihin, selitti Aku yhtä hyvätuulisesti.

Sen enempää ei asiasta oltu koskaan puhuttu. Mutta Akun leveä leikki oli ikäänkuin ärsyttänyt Vallea.

Ensin alkusyksyllä olivat Vallen ja Reginan tapaamiset ja seurustelut olleet avonaisia ja julkisia, mutta vähitellen saivat ne yhä enemmän ja enemmän yksityisluonteisen ja salaisen leiman.

Ennenkuin oltiin joulussa olivat Valle ja Regina jo useasti istuneet kahdenkesken, syrjäisissä ravintolakomeroissa ihastelemassa.

Joskus vielä sentään Akukin sattumalta nähtiin vilaukselta heidän seurassaan.

Mutta huvikauden ensimäisten naamiohuvien jälkeen alkoivat Valle ja
Regina yhä varovaisemmin piiloitella itseään.

Kaikki tiesivät, että hän oli käynyt maalaamassa Vallen kartanon, ja että maalaus oli valmis.

Valle oli myöskin luvannut pitää kekkerit taulun vernissaus-juhlassa. Mutta tätä juhlaa ei tullut. Eikä kukaan saanut nähdä Helilän mestariteosta, joksi maalari itse työtään nimitti.

Valle oli lähettänyt maalauksen samassa käärössä, missä se oli hänelle tuotu, suoraa päätä vinnille.

— Semmoista se on kun on rikas, oli maalari usein sanonut. Maksaa lystikseen muutamia tuhansia nolatakseen toista. Ja mokomaan minä sitten sieluni aarteita tuhlasin!

Jokin vaarallinen kipinä vielä kyti hänen sielussaan, eikä hän rohjennut päästää sitä leimahtamaan.

XIX

Lämpimässä ja hyvinvalaistussa työhuoneessaan käveli Valle edestakaisin, pysähtyen silloin tällöin katselemaan akkunasta harvoja katukulkijoita.

Tyytymättömänä heittäytyi hän kirjoitustuoliin, ja siirsi kärtyisällä liikkeellä muutamia viattomia papereita syrjemmäksi.

Valle hipaisi otsaansa vaivautuneena. Olihan hän, joku aika sitten, iloinnut tapausten, kulusta.

Muistihan hän vielä elävästi sen raisumaisen ilon, joka yllätti hänet kuultuaan, että Helomaat eroaisivat.

Joulun jälkeen ei Valle ollut tavannut Reginaa eikä Akua useampaan päivään.

Eräänä iltana sai hän yllätyksenä kuulla tuttaviltaan Reginan ja Akun erosta, joka kertomuksien mukaan, oli tapahtunut kaikessa rauhassa ja sovussa.

Tällöin, kun Valle tämän oli kuullut, oli hänet vallannut raisu ilon tunne, joka ei ollut jättänyt häntä useampiin päiviin.

Huumautuneena ja harkitsemattomana oli hän sittemmin, noudattaen Reginan kietovia pyyntöjä, käynyt muutamia kertoja Reginan uudessa asunnossa.

Nyt enään ei tietysti ollut kysymys Akusta, eikä kenestäkään muustakaan syrjäisestä — mutta sittenkin!

Oli sattunut vielä niin naurettavan hassunkurinen juttu, että kirjailija Kajasvuo oli matkustanut Helomaan uuden ystävättären kanssa ulkomaille.

Nyt kuljeskeli Aku allapäin ja myrryksissään rauhattomana, viihtymättä missään.

Valleakin tämä juttu joskus nauratti. Eihän sille mitään voinut. Mutta useimmiten häntä harmitti ärtyisyyteen asti.

Ellei nyt olisi olemassa hänen harkitsematonta menettelyänsä, niin voisivat nuo eronneet ehkä uudelleen yhtyä.

Sitä hän epäili. Miksi hän muuten kyselisi tuskallisella mielellä itseltään: mitä seuraa tästä kaikesta?

Regina oli huumannut hänet, herättänyt hänessä voimakkaan aistillisen tunteen, joka valtaan päästessään teki hänet ajattelemattomaksi ja sokeaksi.

Ja Regina käytti Vallen mielestä, vaikutustaan herkeämättömästi ja taitavasti.

Hän oli puolestaan mielellään antautunut tuon vaikutuksen alaiseksi, ja ehkä itsekin heittänyt polttoainetta palavaan uuniin.

Epäröimättä ja kiirehtimällä tarttui Valle kuulotorveen. Hänellä oli ikäänkuin tarve antaa hyvitystä äskeisistä ajatuksistaan.

Regina soitteli lähi-asemalta, minne oli pistäytynyt tuttaviinsa. Nyt hän sieltä lähtisi, että Valle tietäisi tulla vastaan, kuten oli sovittu.

Hän ei tietänyt menikö hän mielellään tai vastenmielisesti, mutta sen hän tunsi selvästi, että mentävä oli.

Regina oli katsonut häneen kiihkoisalla, uneksivalla katseella. Oli hiipinyt lähelle häntä, hellittämättä hänen kättään.

Ehtiäkseen ennen Reginaa aikoi Valle juuri tehdä ehdotuksen illastamisesta, kun Regina yllätti hänet.

Tietysti hänen olisi pitänyt suostua siihen innostuksella. Ja sitävartenhan hän kai oli vastaankin tullut. Miksi oikeastaan muuten?

Mutta Valle oli rikkinäisessä mielentilassa. Hänen aivoissaan risteili kapinoivia ajatuksia.

— Minä ajattelin, että olisimme poikenneet tähän Seurahuoneelle illalliselle, sanoi Valle hätäisyydellä, joka herätti hymyn Reginan huulille.

— Minä pääsin vasta illallisajatukseen asti, sanoi Valle karttelevasti ja pysähtyi.

— Täällä olisi, taas pitkästä kotvasta, rattoisempaa. Olisi musiikkia —

Vastaamatta Vallelle alkoi Regina hitaasti astua eteenpäin, pitäen yhä
Vallen kättä omassaan.

— Kun olet saattanut minut ylös, ja minä olen muuttanut pukua, niin katsotaan sitten miten on. Voimmehan palata, jos haluttaa.

Valle käski ajurin kääntämään eteläiselle Espikselle, ja lisäämään vauhtia.

Mutta Valle oli kiihtynyt. Hän antoi ohjeita ajurille ja lupasi erikoisen palkkion nopeasta ajosta.

— Meillä on raskaampi kuorma ja hänellä on parempi hevonen. Hän saavuttaa, sanoi Valle.

— Käännytään oikealle! Tuota ahdetta ei jaksa, sanoi ajuri, joka jo oli päässyt tarkotuksesta selville.

He kiitivät lyhyttä poikkikatua Korkeavuorenkadulle, ja ehtivät jo kirkon ohi, ahteen päälle, ennenkuin perässätulija kääntyi kulmasta.

Kääntyessä näkivät he selvästi takaa-ajajan hevosen pään kohoavan horisontissa.

Samassa porhalsi tyhjä, avonainen autto katuristeyksen yli, heidän jälkeensä.

Vallen mieli oli ylenmäärin kiihdyksissä. Tämähän oli oikea ensiluokan skandaali-juttu, jota ilkamoitaisiin ja pureskeltaisiin suurella mielihyvällä kaduilla ja kujilla, kodeissa ja ravintoloissa.

Tällaisia epämieluisia ajatuksia oli koko tien risteillyt salamoina hänen ajatuksissaan.

Nopeasti teki hän selvää ajurille aiheestaan, työntäen setelin ajurin kouraan.

— Autturi, huusi hän auton kulettajalle. Aja niin lähelle meitä kuin voit, ja sitten samaa vauhtia! Me hyppäämme sinne!

Regina olisi innostuksen rohkaisemana, ollut valmis tekemään pelottavammankin ilmahypyn.

Epäröimättä nousi hän seisomaan, tarttui Vallen käteen, antoi jalallaan vauhtia, kohoamalla puoliksi istuimelle, ja hyppäsi auttoon.

Vallea ja Reginaa nauratti. Jännitys oli lauennut. He iloitsivat kepposestaan kuin lapset.

Samaan aikaan kääntyivät he katsomaan taakseen, mutta kadun kulmaus oli jo kaukana.

— Oh! Sinä olet aina kyllin hieno. — Oopperakellariin, lisäsi Valle päättäväisesti autturille.

Hän oli nähtävästi mennyt liian pitkälle. Jokaisella askeleella vaani yllätys ja skandaali.

Täysi syy oli pysähtyä tähän, ja sitten ruveta hyvässä järjestyksessä perääntymään.

Kuinka olikin hän näin poikamaiseksi villiintynyt? Hän ei enään tuntenut itseään.

Lämmin käsi tarttui hänen käteensä. Valle katsoi Reginaa, joka hymyilevänä nojautui hänen puoleensa.

Ajatus oli siksi hassu, ja jännitys äsken siksi suuri, että ne molemmat saivat Vallen ääneensä nauramaan.

— Mutta nopeus on pää-asia, sanoi Valle viinurille. Kolminkertainen juomaraha, jos kolmen minuutin kuluttua näytämme jo tunnin illastaneilta!

— Jos kuka tulee, niin täällä olemme jo istuneet puoli yhdeksästä, hymyili Valle, ja nyökkäsi merkitsevästi.

— Minä käyn sitten vähän katsomassa ulkoasuani, koska minä en ole matkalla ollutkaan.

Pari viinuria kiirehti pöydänkattamista, ja Valle antoi määräykset kahviin asti.

Jos kuka tahansa tulisi, niin ei tarvitsisi enään tilailla. Sekin todistaisi heidän jo kauvemmin istuneen.

Turhaan he eivät olleetkaan kiirehtineet, sillä tuolla juuri tuli saliin Aku ja musiikkimies rouvineen.

Nähtyään Vallen ja Reginan, hyökkäsivät he heti samaan pöytään, johon tehtiin tarpeellista tilaa, ja Regina sai naistoverin sohvalleen.

— Tapasimme tuon Akun eräässä kadunkulmassa värjöttämässä, selitti musiikkimies.

Aku kertoi omalla, leveänhauskalla tavallaan, miten hän oli harhaillut seuran puutteessa, ja luullut Seurahuoneen kulmassa tunteneensa Reginan ja Vallen, jotka lähtivät ajamaan.

Ajoivat sitten vähän jokaista katua. Mutta Aku ei hellittänyt. Hän ajatteli, että kyllä kerran pysähtyvät.

— Tekö! Tehän istutte täällä. Ketä lie olleet Arkkitehti tarttui lasiinsa ja joi ahnaasti.

— Varjoja ne olivat. Aaveita tai kummituksia. Veivät vielä issikankin mukanaan taivaaseen!

Arkkitehdin hyvätuulisuus antoi heti vauhtia iloisuudelle ja lähensi pöytäseuran toisiinsa.

Illemmällä liittyi seuraan vielä muuan herra ja pari naista, joista toinen oli jonkun verran nimeä saavuttanut kirjailijatar, neiti Rusola.

Hän olikin mielestään viettänyt viime aikoina ihan erakko-elämää. Hän tahtoi taas kerran pulputa.

Hän heitteli sanakompia ja sukkeluuksia sinne tänne, ratkaisi hassunkurisesti vakavia ongelmia, yhdisteli erinäisiä ajatuksia toisiinsa, noukki ne sitten oman mielensä mukaan uudelleen irti, ja sai aikaan odottamattoman hullunkurisia tuloksia.

Kaikki nauroivat ja yrittivät jatkaa samaan tapaan. Jota enemmän he kompastelivat, sitä enemmän niille naurettiin.

Valle oli niin innostunut, että hän, poislähdön aikana, ehdotti siirtymistä hänen luokseen.

Hän ajatteli, että tässä yleisessä pyörteessä hän ehkä vähän pääsisi irtautumaan Reginasta. Ehkä jotakin satunnaista tulisi heidän väliinsä. Ja ellei tulisikaan, niin Regina tietysti lähtisi yhteisessä seurassa kotia, ilman hänen saattamistaan.

Aniharvoin sattui sellainen ihme, että Valle kuljetti näin myöhään tuttavia luokseen. Hänen olikin täytynyt luvata emännöitsijälleen, joka piti tarkasti yllä kodin arvoa, että aina ilmettäisi hänelle tulosta, vaikka keskellä yötä.

Emännöitsijä tahtoi, että kaikki olisi täydessä kunnossa. Hänellähän ei ollut muutenkaan liikoja tehtäviä.

Sentähden oli vieraiden hämmästys ilmeinen, kun astuivat täysin valaistuun, komeaan huoneustoon, ja saivat istua valmiiksi katettuun kahvipöytään, jolta ei puuttunut erilaisia viinejä eikä hedelmiä.

Pöydällä olevista kukista laittoi musiikkimies kukka-kimpun, ja tahtoi sen ihan välttämättä antaa emännöitsijälle. Itse hän vei sen tarjoiluhuoneeseen, ja piti siellä emännöitsijälle valtavan puheen.

XXI

Seuraavina päivinä mietti Valle usein tuota takaa-ajotapausta. Se oli tehnyt häneen hyvin epämiellyttävän vaikutuksen.

Niin viattomaksi kuin se sittemmin huomattiinkin, piti Valle sitä kuin edelläkäypänä varotuksena.

Paljon pahempi yllätys oli nähtävästi odotettavissa, ellei hän ajoissa muuttaisi uhmamielistä seurustelutapaansa Reginan kanssa.

Hän oli ollut huomaavinaan Akun käytöksessä salattua nurjuutta itseänsä kohtaan.

Ehkä hän kääntyisi takaisin Reginan luo nyt kun hänen ystävättärensä oli karannut ja tehnyt hänet naurunalaiseksi.

Jos Akulla tosiaankin olisi tämän suuntaisia taipumuksia, niin olisi hän, Valle, loukkauskivenä ystävänsä tiellä.

Hän, jota oli pidetty selväpiirteisimpänä ja tahdillisimpana koko ystäväpiirissä, oli joutunut aiheeksi avioliittoselkkauksille.

Onhan mahdollista, että Aku oli tuntenut palavan käryä jo Seurahuoneen juhlassa, ja kentiesi juuri se oli antanut aiheen heidän avioerohommalleen.

Valle ei ollut koskaan kysynyt heiltä kummaltakaan. Hän ei tahtonut kajota niin arkaluontoisiin asioihin.

Ja mikä syy hänellä olisi ollutkaan tunkeutua toisten salaisuuksiin, eihän hänellä ollut niissä mitään intressejä valvottavana.

Tyhmä sattuma oli sijoittanut hänet kuin shakki-nappulan laudalle, ja siirrellyt ruudulta ruudulle.

Valle myönsi, että tyhmä sattuma oli alussa sokaissut hänet. Ja sattuman liittolaisena oli epäilemättä ollut Reginan vaikutus.

Mutta Valle oli pitkin matkaa tehnyt erinäisiä omiakin alotteitaan, eikä vain ollut tahdottomana shakki-nappulana.

Siinä voisi ilmetä sellaisia ratkaisukohtia, että Regina kokonaan vapautuisi alkusyyllisyydestä.

Mahdotonta on enään, tarkimmankaan erittelemisen avulla, saada selville kumpi heistä on ensimäisen siemenen kylvänyt.

Ainakin hänen on lähdettävä siitä, että syy on hänen, eikä kenenkään muun.

Niin hän oli yrittänytkin tehdä. Hän ei ollut tehnyt enään pariin viikkoon omasta alotteestaan mitään. Hän oli kyllä puolestaan antanut perääntymisen merkin.

He tapasivat teattereissa, konserteissa, näyttelyissä, kutsuilla ja ravintoloissa.

Talven suloinen rauha oli yhtäkkiä peittänyt suurkaupungin ärryttävän melun valkoisella taikavaipallaan.

Äänettöminä liukuivat reet. Ainoastaan kulkuset kilisivät, muistuttaen niin ihmeellisesti maaseudun joulu-aamua.

Iloa ja vilinää oli kaikkialla. Syksyn painostamat mielet olivat virkistyneet uuteen eloisuuteen.

Tätä ei Valle huomannut. Hänen mielensä ei ollut virkistynyt. Se oli syksyn-raskas.

XXII

Huikaisevasti valaistussa parveke-salissa kiitivät fantasia-pukuiset tanssijat iloisessa karkelossa.

Väriloisto ja puku-koristeiden kimmellys sivuutti katsojan silmän alituisella vilinällään.

Tummapukuiset herrat ja mustat dominot olivat juhlan painostavia ilmiöitä, muistuttaen elämän oikeata, vakavaa pohjasävyä.

Vaaleat ja tummat kaunottaret kilvoittelivat hivelevällä tavalla erilaisten sulojensa kainossa esilletuomisessa.

Julkeuden sijasta nähtiin pikanttia salaperäisyyttä tai naivisti verhottua ujoutta.

Ken halusi, voi naamioista päätellä kunkin asianomaisen makua. Aivan eri tavoilla olivat useimmat peittäneet ilon ja tanssin lämmöstä hehkuvat kasvonsa.

Pienet kasvimajat pöytineen, ja koristellut sivuhuoneet olivat täynnä istujia.

Hän aikoi pysytellä syrjäisenä tähystäjänä, sillä hänen mielentilansa ei ollut karnevaali-ilolle suotuisa.

Piiloisesta paikastaan löydettiin hänet kuitenkin pian, eikä hän vastahakoisesti liittynytkään tuttavien piiriin, sillä hän oli saanut niellä ohikulkevilta monenlaisia kömpelyyksiä, joitten mauttomasti ja älyttömästi peitetty tarkotus ärsytti häntä.

Jo illallista syödessä istui Regina hänen vieressään ja iloitsi Vallen pirteästä mielialasta.

Valle huomasi, että hänessä oli aika korkea hermojännitys. Siirtyessään köynnöksien ja laakeripuiden varjostamalle sohvalle, tunsi hän vastustamattoman halun antaa takaisin jokaisen piston, jonka äsken oli saanut.

Naamioiden ja pukujen takaa tunsi hän ne tuttavansa, jotka eivät olleet voineet hillitä iloansa, käyttää ivan pistintä aseetonta miestä vastaan, jommoiseksi naamioimaton henkilö aina tuntee itsensä naamioiden keskellä. Tuntee itsensä alastomaksi puettujen joukossa.

Jokainen näistä uskalikoista, joka uudelleen lähestyi heidän pöytäänsä, sai täydellisen nuolisateen niskaansa. Ja jokaisen nuolenkärjen kätki Valle pehmeään pumpuliin. Se putosi asianomaiseen näennäisesti vaarattomana, mutta pisti salaa ja syvälle, varmasti ja säälimättä.

Tuntemattomilla ei ollut haluakaan heitä häiritä, ja tuttavat jättivät heidät rauhaan.

Heidän pöytäkumppaninsa olivat myöskin häipyneet, mikä tanssimaan ja mikä minnekin.

Valle näki Reginan hämmästyvän katseen silmikossa. Huulet hymyilivät vapaina ja peittämättöminä.

Noin yksinään esiintyvinä, kun muut kasvojen osat eivät häirinneet vaikutusta, olivat nämä huulet Vallen mielestä täynnä uhkuvaa hekumaa. Mehevät ja kirsikanpunaiset! Sen verran raollaan, että valkoisten hampaitten muodostama juova näkyi.

Hän pani lasinsa pöydälle, tarttui molemmin käsin Reginan päähän ja suuteli intohimoisesti, juoden rypälemehun Reginan huulilta.

Naamio otti Vallen lasin ja tyhjensi sen jääsäiliöön niin kiivaasti, että vettä loiskahti pöydälle, ja heitti sitten lasin laakeripuun juurelle.

Tämähän oli tahallinen loukkaus. Teko oli niin julkea, ettei laajinkaan naamio-vapaus voinut sellaista sietää.

Naamio pani sanattomana paperiin käärityn esineen pöydälle, osotti sitä sormellaan ja katosi väkijoukkoon.

He lukivat kääröstä: Kilpa-ajot eivät ratkaise. Palkinnon saa paras ampuja.

Kuin yhteisestä suostumuksesta lähtivät he samaan suuntaan minne naamio oli kadonnut.

He tarkastelivat jokaista mustaa dominoa tutkien, ja tähystelivät vaanien jokaiseen seurueeseen.

Eräästä pienestä huoneesta löysivät he yksityisen seuran naisia ja herroja.

Mutta Aku istui keskellä seuraa rentona ja iloisena, aivan kuin olisi siinä koko illan istunut.

— Miksi estit minua? Tietysti minun täytyy antaa tämä hänelle takaisin, sähisi Valle pistäen käärön takkinsa taskuun, aikomuksella heti palata.

— Tai jos Aku ajatteli, että sinä teet skandaalin viemällä sen hänelle. Kaikki lukevat kirjoituksen, saavat tietää tapauksen ja skandaali on valmis.

Mutta teko oli siksi julkea, että se vaatisi selitystä. Eihän sitä tähän voinut jättää.

Ja miksi Aku olisi käyttäytynyt näin häikäilemättömän hävyttömästi naamion piilossa? Eihän se ollut hänen tapaistaan.

Tultuaan Akun huoneeseen aikoi hän suoraa päätä hyökätä hänen luokseen, mutta huone oli tyhjä. Seurue oli hajonnut.

Kääntyessään takaisin, näki hän pari tuttavaansa käytävässä, pukemassa muuatta kolmatta, joka ei itse voinut hoitaa itseään.

Asia muutti sen verran muotoaan, ettei siihen tietysti voinut vakavasti tarttua.

Valle tunsi itsensä täysin syypääksi siihen, että tuo kunnon mies oli saattanut itsensä noin ala-arvoiseen tilaan.

Nähtävästi olivat sekä teko että humaltuminen mustasukkaisuuden aiheuttamat.

— Hän teki tekonsa mustasukkaisuudesta, ja samasta syystä hän oli humalluttanut itsensä.

— Se on kateutta, mutta ei rakkautta. Kun hän näkee, että muutkin minusta välittävät, suututtaa se häntä.

— Regina katsoi hämmästyneenä Vallea, riuhtaisi naamion kasvoiltaan ja heitti sen lattialle.

Valle nielaisi lasillisen sampanjaa, pakotti syrjään äskeiset tunteensa ja istui.

Tätä asiaa miettisi hän huomenna. Nyt ei ollut siihen tilaisuutta, eikä hän myöskään pitänyt sopivana pilata Reginan iltaa.

XXXIII

Häntä miellytti joskus aamuisin oleilla pukemattomana, suunnitella päivän työnsä ja käännellä muutamia elämän tilikirjan lehtiä, kuten häntä huvitti sanoa.

Mutta nyt pukeutui hän vihapäisellä kiireellä, kuin kostaakseen itselleen jotakin.

Yhdeksältä hän oli jo täysin valmis pysähtyessään akkunastaan katselemaan ulko-ilmaa.

Ulkona oli häikäisevän kirkasta, ja aamuaurinko heloitti täydellä terällään.

Hän oli ajautunut ahtaaseen kulmion kolkkaan, mistä ei päässyt yli eikä ympäri.

Tuska oli vellonut hänen ajatuksiaan koko aamun. Hän tunsi hätäisen kiireen ahdistavan itseään.

— Kuka se oli? kysyi hän hätiköivästi, kun palvelustyttö tuli työhuoneeseen.

Aku pyysi anteeksi eilisiltaista käytöstänsä ja selitti, että hän oli, ollen liian kiihottuneessa tilassa, saanut äkillisen päähän piston, nähtyään eräällä tuttavallaan asekauppiaalla tuon revolverin. Keksintönsä oli hänen mielestään sillä hetkellä niin suuremmoisesti nerokas naamio-temppu, ettei sitä mitenkään voinut jättää tekemättä.

Mitä sitten tuli sampanjalasin kaatamiseen, niin oli se Akun mielestä ihan suunnittelematon teko — hetken vaikuttama yllätys hänelle itselleenkin — kokonaan poikamainen ja ala-arvoinen.

Näitä molempia menettelyjään pahoitteli hän sydämestään, valmistuen antamaan, sellaisen hyvityksen kuin vanhojen toverien kesken voi tulla kysymykseen, palattuaan matkaltaan Pietarista, missä hän asiatoimien tähden viipyisi muutamia viikkoja.

Mitä taas lopuksi tulisi itse pääasiaan, Reginaan, niin olihan hän harkitulla aikomuksella tehnyt Reginan kanssa välinsä selväksi, joten se asia ei aiheuta sen enempään.

Tyytyväisenä hypähti Valle ylös. Hänen täytyi päästä ulos raikkaaseen talvi-ilmaan.

Kepeä ja kirkas talvinen aamu tuntui niin viekoittelevan virkistävältä, että Valle päätti tehdä pitkän kävelyretken.

Hän suuntasi kulkunsa Töölön tielle, aikoen kiertää Eläintarhan kautta takaisin kaupunkiin.

Vasta Seurahuoneen kulmassa johtui hänen mieleensä eilisilta, joka oli antanut aikamoisen iskun hänen hermostolleen.

Eikä se ollut yksistään Akun ajattelematon menettely, joka oli iskun antanut. Kaikki ärsyttävät pikkutapaukset siellä olivat myöskin tehneet tehtävänsä.

Onneksi oli Aku poistanut kaikkein ikävimmän ja harmillisimman asianhaaran, tehden sen erittäin hienolla tavalla — miestä kohtaan, jota sentään itse asiassa, Akun kannalta katsottuna, oli pidettävä syyllisenä.

Vallen oli, mielestään, ehdottomasti ei ainoastaan annettava anteeksi loukkaukset, vaan myöskin puolestaan tehtävä mitä hienotunteisuus häneltä vaati.

Reginan ja Akun suhde ei ollut nähtävästi vielä täysin ratkennut, tai oli se vielä jossakin kohdassaan niin arka, ettei se sietänyt vieraan kosketusta.

Valle oli jo kauan yrittänyt kartella seurustelua, ja lopettanut kaikki alotteitten tekemiset.

Useitten päivien ponnistusten jälkeen sattuu sitten yksi ainoinen tapaus, kuten suuteleminen eilen illalla, joka pyyhkii heti tyhjäksi kaikki entiset ponnistelut.

Regina on liian tarmokas, ja Valle ei voi käyttäytyä epähienosti tai raa'asti.

Näyttää siltä, ettei mies voi irtaantua naisesta ilman toisen naisen avustusta.

Valle hymähti avuttomasti. Mistä se toinen nyt tulisi apua tuomaan? Ja olisiko taas ryhdyttävä uusiin selkkauksiin? Tästähän voi syntyä sellainen ketju, josta ei ikinä pääse irti.

Valle oli poikennut Eläintarhan tielle. Hän astui reippaana ja kevyenä, lumen narskahdellessa anturain alla.

Valle katseli heidän punaisia poskiaan, ja ajatteli, että terveydellisistä syistä tuokin käy. Miehille on aivan omiaankin, mutta hiihtäviä naisia hän ei ihaillut. Ruumis mauttomasti etukumarassa, ja jalat suksien suunnassa, toisinaan vielä sisäänpäinkin suppeutuneina.

Hiihtäjätär pysähtyi tielle, heitti kevyesti sukset olalleen, ja lähti kulkemaan Vallea vastaan.

Hän ihastui sanomattomasti. Hänestä tuntui kuin kuukausien ikävöimä, yötä päivää hartaasti odotettu tapaus nyt juuri olisi sattunut hänelle.

Hän ei edes tullut ajatelleeksi mistä se johtui tai mikä tämä tällainen tunne mahtoi olla. Niin kokonaan se hänet valtasi.

Se yllätti kuin hyökylaine, ja upotti hänet lämpöiseen syliinsä, keskellä helmikuun kirkasta aamupakkasta!

Hiihtäjätär pysähtyi, ja katsoi säikähtyen. Näytti kuin veri olisi paennut hänen ruusuisilta poskiltaan.

Valle ei päässyt selville, oliko Laila ihastunut tai tyytymätön tästä kohtaamisesta.

Eikä hän paljon sitä ehtinyt ajattelemaankaan. Hänellä oli täysi työ poikamaisen riemunsa hillitsemisessä.

Joko hän nyt taas oli valmis lyömään päänsä seinään, kuten hänellä oli viime aikoina ollut tapana?

Mutta, ei hän sitäkään tietä ehtinyt sen pitemmälle. Tapauksen vaikutus oli voimakkaampi kaikkia muita tunteita.

Vallella oli vaistomainen aavistus näkymättömän virran rajusta voimasta, joka hellittämättä tempaisi hänet mukaansa. Ja hän antautui virran vietäväksi.

Oliko Lailakin ilman aamiaista? Oli tietysti! Nyt he söisivät yhdessä, Alppilassa. Hänen täytyi saada palkita Lailan emäntähuolet Valtialassa — silloin viime syksynä.

Hän otti Lailan sukset ja sauvat kainaloonsa, ihmetellen, ettei
Lailalla ollut enemmän kannettavia.

Oikeastaan heillä kahdellahan vain olikin yhteistä, Vallen mielestä.
Kaikki helsinkiläiset olivat ihan vieraita ihmisiä.

Hehän tunsivat Valtialan, ja kaikki ihmiset siellä. He tunsivat
Rontus-Kallet, kartanonhoitajat, kuskit, vaunuhevoset ja kaikki.

Laila ei vielä oikein ollut mukana tässä kaikessa, mutta ei Valle sitä huomannut. Ei hän nähnyt Alppilan kumartelevia viinureita, ei tuttaviaan yleisön joukossa, ei ketään.

Pieneen, auringonpuoleiseen huoneeseen tilasi Valle parhaan aamiaisen, minkä ravintola voi tarjota.

Istuessaan herkullisessa pöydässä vastapäätä Lailaa, ja katsellessaan Lailan puhuvaa katsetta, tuntui Vallesta kuin olisi hän juuri herännyt pitkästä, pahasta unesta.

Nuo ihanat silmäthän olivat olleet hänen sielunsa kaiho, jota hän oli turhaan koettanut tukahuttaa.

Tämä katse oli toinen kuin silloin Valtialassa. Tästä oli poissa se avonainen, herttainen hymy, joka silloin siinä sädehti.

Hän kyseli oliko Lailalla ikävä, ja koetti udella kaikilla mahdollisilla tavoilla.

Yhtäkkiä Vallelle vaikeni. Tai se oli oikeastaan sangen musta täplä, joka yritti pimittää Vallen aurinkoa.

Tästä piti saada heti selvä, eikä upota ajatelmiin ja päätelmiin, kuten
Valtialassa, ristiäismatkalla.

Valle johdatti keskustelun Valtialan henkilöihin, ja päätti tehdä äkkihyökkäyksen.

— Onko Martti hiljattain kirjoittanut? kysyi hän niin hyvätuulisesti kuin suinkin osasi, ettei peljättäisi Lailaa.

Vallen kysymyksessä ja ulkomuodossa ilmeni niin tavaton määrä hämmästystä, ihmettelyä ja iloa, että Laila ehdottomasti purskahti nauramaan.

— Eikä ole, sanoi Laila, ja Valle näki entisen hymyn vilahtavan Lailan katseessa ja naurun leikkivän suupielissä.

Aivan kuin saduissa oli hänen toivomuksensa mukaan ilmestynyt vapauttava nainen hänen tielleen.

Valle pani merkille, että hän oli syvästi rakastunut tähän valkoiseen hirveensä.

XXIV

Valtialassa olivat tunteet heränneet, ja nyt ne olivat puhjenneet kukkaan, huolimatta syksystä ja talven lumesta, ja huolimatta kaikesta siitä pölystä, jota Valle oli näinä kuukausina ripotellut hennoille tunteittensa taimille.

Valle oli saanut tietää, mitä merkitsi Lailan epäilevä ja hämmentynyt katse.

Laila oli pelännyt joutuneensa taas uudelleen saman harhakuvan pauloihin, joka jo kerran ennen oli hänet vanginnut, ja sitten heittänyt säälimättä ja aiheettomasti syrjään.

Miksi ei myöskin Lailalla? Ehkä vielä enemmän! Luultavasti paljonkin enemmän!

Näin laskivat Valle ja Laila onnellisten ihmisten kevyttä leikkiä, lähellä vakavuuden rajapyykkejä.

Iloisina ajelivat he kaupungilla, erosivat hetkeksi pukeutuakseen päivälliselle Fenniaan, ja lopettivat iltansa teatterissa.

Laila ei sitten enään jaksanut illalliselle, ja Vallekin halusi yksinäisyyteen, uuden onnensa kanssa kahden kesken.

Saatettuaan Lailan kotia, Töölön uuteen, kauniiseen kaupunginosaan, ajoi Valle kotia.

Sitten oli katse sulanut pehmeäksi ja hehkuvaksi, vihlaisten Vallen sydäntä aavistamattomalla sulolla.

Kotimatkallaan loikoi Valle mukavassa reessä, tietämättä olemuksestaan muuta kuin huumaavan värinän, joka sytytti sielun sisimmät kielet ihaniin sointuihin.

Hän ei ajatellut mitään. Hän muisti vain Lailan sylissään, ja hurma vapisutti hänen hermostoaan ja kiehutti vieläkin hänen vertaan.

Onnesta juopuneena saapui hän huoneustoonsa, hiipi makuukamariinsa ja heittäytyi mahdollisimman pian vuoteelleen.

Tämä oli ensimäinen, pilvettömästi onnellinen päivä hänen elämässään.

XXV

Näiden tapahtumain jälkeen eli Valle kuin uutta elämää, ja uudella tavalla oli hän järjestellyt osanottonsa seuraelämään.

Hän piti Lailaa kuin kilpenään, suojellakseen itseään kaikilta mahdollisilta yllätyksiltä.

Yksinään liikkui hän ulkona ainoastaan tarkasti rajoitetussa miesseurassa, visusti karttaen niitä tovereita, joilla oli taipumuksia kuletella naisia mukanaan.

Kotona Valle oli antanut muuttaa telefoonin eteiseen, eikä enään koskaan mennyt vastaamaan ennenkuin palvelija oli ilmoittanut, kuka halusi häntä puhutella.

Aku oli tästä kaikesta paljon enemmän mielissään kuin mitä hän edes itselleenkään tunnusti, ja mitä Vallekaan oli voinut edellyttää.

Nyt Regina ja Aku seurustelivat vallan huomattavalla tavalla keskenään, ja Valle oli saanut Akusta entistään paremman ystävän.

Valle oli pakotettu pitämään ”ikuisena ystävyyden muistona”, kuten Aku sanoi, tuon onnettoman revolverin.

Valle ei ollut tahtonut viedä yhteen Lailaa ja Reginaa, eikä kumpaakaan yksikseen voinut jättää pois.

Näihin elämänsä uudestaan järjestämisiin oli Vallella vielä muitakin syitä.

Valle oli mielestään jo mennyt liian pitkälle, ja herättänyt liian paljon huomiota.

Sitten oli Laila siirtynyt soppakoulusta opiskelemaan näyttämötaidetta, yksityisen opettajan johdolla.

Aikomus oli, että Lailan julkinen ensi-esiintyminen tapahtuisi seuraavan huvikauden alussa. Ja Valle piti välttämättömänä, ettei Lailasta pääsisi liikkeelle mitään pahoja juoruja, mitkä voisivat vahingoittaa hänen esiintymistään.

Tämänkin tähden oli Valle vetänyt tarkasti harkitut viivat omalleen ja
Lailan elämälle.

Heidän ensimäisen tapaamisensa juhlapäivä oli jäänyt myöskin viimeiseksi riemupäiväksi heidän yhdessäolossaan.

Palkintona tästä kovuudesta oli kyllä Lailan nopea edistyminen ja virheettömän maineen säilyminen, jotka molemmat olivat Vallelle sanomattoman tärkeitä asioita, sillä hän tahtoi säilyttää Lailan pilkuttomana, hänen astuessaan uudelle uralleen.

Valle kyllä oli jo täysin vakiintunut siihen ajatukseen, että Laila ja hän sittemmin yhdistyisivät, mutta ei hän tästä ollut Lailalle koskaan puhunut mitään, arvellen, että ensin on tuo koe-esiintyminen sivuutettava.

Sitä ei saisi häiritä millään ulkoapäin tulevilla sivu-vaikutelmilla.
Siksi oli heidän elämänsä muodostettu, Vallen tahdosta, näin karuksi.
Ja Valle iloitsi saavutetuista tuloksista.

Mutta tästä ohjelmasta koitui muitakin tuloksia. Ja ne ilmenivät laskelman ulkopuolella.

Lailan silmiin oli taas ilmaantunut tuo aristeleva, hämmennystä ja pettymystä ilmaiseva katse.

Ei hän nähnyt sitäkään, että Laila yhä vieraantui hänestä, ja että heidän tapaamisensa oli saanut jonkinlaisen virallisen kankeuden, jossa oli ainoastaan kaukaisia kajastuksia entisistä rakkauden ilmauksista.

Laila oli hänen ainaisena ajatustensa esineenä. Mutta hän olisi tuominnut luonteensa itsekkääksi, ja menettelynsä arvottomaksi, jos hän nyt, tänä lyhyenä aikana, josta niin paljon riippui, olisi sotkenut Lailan tielle omia pyyteitään, harrastuksiaan ja mielihalujaan. Niille jäisi kyllä tarpeeksi aikaa myöhemminkin.

Asia oli Vallen mielestä niin selvä, ettei pieninkään ajatus milloinkaan eksynyt sitä horjuttamaan.

Sentähden hän tulkitsi väärin Lailan kummastelevan ja kysyvän katseen.
Hän näki Lailan vain oman luonteensa heijastuksessa, eikä nähnyt itse
Lailaa — ei nähnyt rakastunutta naista.

Mitään käännettätekevää ei heidän suhteessaan ollut tapahtunut vielä silloinkaan, kun Laila, laivakulun auettua, matkusti opettajansa kanssa ulkomaille näyttämötaidetta tutkimaan.

Vasta laivarannassa, hyvästijättäessä, oli Vallen huomio kiintynyt
Lailan pitkään ja tutkivaan silmäykseen.

Mutta hän karaisi itsensä, sillä näinhän täytyi olla, hänen mielestään.

Hän ei tietänyt, että laivahytissä vuoti nuoren naisen sydämen tuska kyyneltulvana pakahtuneesta rinnasta.

XXVI

Ensimäisen ikävän tuskan haihduttua ihmetteli Valle sitä vapauden tunnetta, mikä valtasi hänet Lailan matkan jälkeen.

Hän ikävöitsi kyllä Lailaa. Mutta siitä huolimatta tuntui elämä kevyemmältä. Mutta tätä keveyttä ei kestänyt kauan. Vapauden tunne katosi, mutta ikävyys jäi jälelle.

Vallen täytyi ruveta etsimään toveriseuraa, silla hän tunsi painostavan yksinäisyyden rasittavan häntä aivan toisella tavalla kuin Lailan ollessa kaupungissa.

Silloin hän nautti kaikista kieltäymyksistä. Niillähän oli silloin oma tarkotusperänsä. Nyt ei ollut mitään syytä jatkaa sellaista erakkoelämää.

Vähitellen hän rupesi ottamaan osaa kaikkeen, missä muutkin olivat mukana. Eihän hänellä enään ollut syytä niin tarkasti rajoittaa seurapiiriänsä, mutta täysi syy oli mahdollisimman mukaan lyhentää ikävää odotusaikaansa.

Loppupuolella kesää palaisi Laila kotimaahan. Sitä ennen sijoittaisi opettaja Lailan johonkin sopivaan paikkaan muutamaksi viikoksi kieltä oppimaan, sen jälkeen kun teatterit olisivat sulkeneet ovensa.

Aikaa tappaakseen oli Valle tehnyt toisten seurassa erään huvimatkankin
Tallinnaan.

Hän ei ollut koskaan käynyt tuossa vanhassa, historiallisessa kaupungissa, eikä tuossa maassa, missä eli läheinen sukulaiskansa ainoastaan kapean meren erottamana.

Hänen suhteensa esiintyi Valle karttelevasti ja suljetusti, mutta
Regina käyttäytyi aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut.

Joskus luuli Valle tavottaneensa Reginan katseessa leimahtavan salaman, mutta heti se sammui salaperäiseen hymyyn.

Akun tähden ei Valle halunnut lähempää yhteyttä, ja turvautui sentähden melkein kokonaan neiti Rusolan seuraan, jota seuraa Regina näkyi karttavan.

Useita kertoja ei se tapahtunutkaan, sillä taas oli alkanut tuo
Vallelle vastenmielinen Helsingin tyhjentyminen.

Ensi kerran elämässään tuntui keski-kesäinen Helsinki Vallen mielestä ikävältä ja kuivalta.

Mutta tästä syytti hän sitä seikkaa, että Lailan matkasuunnitelma oli tilapäisesti venähtänyt.

Kärsimättömänä odotti Valle joka päivä kirjettä tai opettajan palaamista, mikä merkitsisi Lailan pysähtymistä johonkin määrättyyn paikkaan.

Vallen kärsimättömyys johtui siitä salaisesta mielihalusta, joka oli vähitellen alkanut kyteä hänen mielessään, että hänkin pistäytyisi tuolla Lailan levähdyspaikassa.

Valle tuli yhä levottomammaksi, ja hermostuneemmaksi. Pariin viikkoon hän ei ollut saanut mitään tietoja Lailasta.

Hän oli läpikäynyt tuhannet syyt tähän vaiteliaisuuteen. Eikä hän uusia mahdollisuuksia enään voinut mitenkään keksiä.

Tämä ystävällinen rouva alkoi selostella heidän matkojaan, mutta Valle keskeytti hänet kiihkeästi.

Vallekin älysi pian, että opettaja oli tehnyt tehtävänsä ja oli syytön asiaan, mikä oli hänelle vallan tuntematon. Mutta ei Valle myöskään halunnut kuulla enempiä selityksiä, vaan kirjoitti nopeasti maksu-osotuksen sovitulle palkkiolle, ja saattoi rouvan ovelle.

Hän näki kuin heijastajan valossa käyttäytymisensä Lailaa kohtaan, näki
Lailan kainot lähestymisyritykset, ja näki Lailan kysyvät katseet.

Hän oli typerästi myrkyttänyt, hitaasti kuolettanut oman onnensa ja jäätänyt Lailan tunteet!

Nyt oli Laila Martin läheisyydessä — "Valkoisessa Hirvessä!" Ja tietysti Martti oli vielä Dresdenissä! Tietysti!

Hän pusersi päätään molemmin käsin. Täytyihän hänen kylmästi ajatella.

Kuumeisena soitteli hän laivakonttooriin ja passitoimistoon, antoi nopeita määräyksiä emännöitsijälle ja syöksyi ovelle pankkiin mennäkseen.

— Täällä on matkalaukussa revolveri. Annetaanko se olla siellä? kysyi emännöitsijä kiirehtivältä isännältään.

XXVII

Autolla huimaa vauhtia vuoristoradalle, jolla noustiin "Valkoisen
Hirven" harjanteelle.

Minuttiakaan hukkaamatta, hetkeäkään levähtämättä, oli Valle taivaltanut.

Mutta hirmuisen hidasta oli kaikkien kulkuneuvojen vauhti. Jo tuhannen kertaa oli Vallen ajatus käynyt määränpäässä.

Tuhansia eri mahdollisuuksia oli hän kuvitellut tapahtuneen, ja tuhannella eri tavalla oli hän soimannut itseään menettelystään Lailaa kohtaan.

Hänen syynsä oli yhä kasvanut, saaden pilvien jättiläismuodon ja vuorien raskauden.

Kuinka voikin mies, jolla on edes senkinlaiset aivot ja senkinlainen elämänkokemus kuin hänellä, menetellä näin kömpelösti, näin tahdittomasti, näin epämiehekkäästi naista kohtaan, jota hän rakastaa!

Hänhän ei ollut mitään niistä. Hän ei ollut muuta kuin mies, joka oli silmittömästi rakastunut nuoreen, herttaiseen, ihanaan naiseen. Ja tämä mies oli käyttäytynyt kuin vanha täti tai tekopyhä mailmanparantaja!

Miten sellainen oli mahdollistakaan? Ja mistä sellainen oli voinut ollenkaan johtuakaan?

Tietysti hänen kirotusta tahdistaan, hillitystä elämänkatsomuksestaan, tyhmistä sopivaisuuskäsitteistään ja valhe-siveydestään.

Olisi vain oikein hänelle, oikein ja kohtuullista, että Laila olisi lahjoittanut sydämensä ja itsensä jollekin toiselle.

Ainoa oikea toimenpide on se, että hän nyt istuu tässä vuoristorata-vaunussa, matkalla korjaamaan tyhmyyksiänsä.

Vuoristoratavaunu pysähtyi ylängön reunalla, ja Valle kiirehti auttoon, sanoen osotteen.

XXVIII

Saksilainen rouva kutsui ystävällisesti Vallen vierashuoneeseensa, toivoen hänestä saavansa uuden asukkaan täysihoitolaansa.

Vallea väsytti niin, että häntä horjutti. Pyyhkien kylmää hikeä otsaltaan, lysähti hän rouvan osottamalle istuimelle.

Rouva kertoi, että Laila oli asunut täällä toista viikkoa, ensin erään rouvasihmisen seurassa ja sittemmin yksinään. Koko ajan oli hän seurustellut erään herrasmiehen kanssa, joka kielestä päättäen, oli hänen maalaisiaan ja asui nähtävästi Dresdenissä.

Toispäivän aamuna oli sitten tuo samainen herrasmies tullut tavalliselle käynnilleen, ja samaan aikaan oli saapunut jokin sähkösanoma neidille.

Heti sen jälkeen pyysi neiti laskunsa, ja ilmotti, että hänen oli heti lähdettävä kotimaahan. Kiivaan keskustelun jälkeen olivatkin he sitten kiireesti lähteneet samalla autolla.

— Olen. Tulin häntä noutamaan kotia. Mitähän siinä sähkösanomassa mahtoi olla?

— Neidiltä oli pudonnut pöydän alle pari kirjettä. Antaisinkohan ne teille, puheli rouva etsiessään laatikosta.

Sähkösanoma oli Lailan opettajalta: Valtiala tyytymätön olinpaikkaanne.
Kehoitan lähtemään.

Kirjeitä ei Valle aikonut lukea, mutta hänen silmänsä sattui omaan nimeensä ja pariin epäilystä herättävään sanaan.

Tarkottamatta mitään, ajattelematta mitään istui Valle saamattomana, tuijottaen kirjeisiin.

Toinen oli nimetön ja täynnä salaperäisiä viittauksia Vallen rakkaussuhteista Helsingissä.

Ensin Valle ei sitä ollenkaan älynnyt, mutta lopulta hänelle selvisi, että joku ilkeämielinen henkilö oli tahtonut irrottaa Lailan mielen hänestä.

Valle vilkasi nopeasti toista kirjettä. Sen oli allekirjoittanut
Martti, ja oli se nähtävästi rakkauskirje.

Vallea pyörrytti, ja kurkussa tuntui polttava jano. Muistaen saksalaisten täysihoitolain tavat, pyysi hän saada lasin viiniä.

Tämähän tuntui aivan hautakammion tapaiselta. Niin yksinäiseltä, niin aution yksinäiseltä ja kolkolta!

Yhtäkkiä hän muisti unensa rautatievaunussa, ensikertaa matkustaessaan Lailan kanssa. Hän oli istunut poron pulkassa — tai liekö ollut hirvi — ja pulkka oli murskaantunut kallioseinämään.

Martin kirje poltti hänen ihoaan povitaskussa. Hänen täytyi siirtää se päällystakin ulkotaskuun. Siellä tuntui olevan jotakin kovaa.

Valle katsoi arkaillen ja epäillen, arvellen, että hänellä oli vieras päällystakki. Mutta hän tunsi Akun antaman revolverin.

Valle joi ahnaasti, kuin henkensä edestä useita laseja, pyysi jättää pienen setelin emännän ystävällisestä vaivasta ja lähti.

XXIX

Sairalloisella kiihkolla ja hermosto ylimmilleen jännitettynä oli Valle taivaltanut tämän pitkän matkan kotimaastaan tänne "Valkoiseen Hirveen".

Tullessa oli mieli läikehtinyt toivosta toivottomuuteen, ja toivottomuudesta toivoon.

Nyt palasi Valle samaa tietä ja samalla kiireellä, mutta suloiset toiveet eivät enään läikehdittäneet eri mieli-aloja, eivätkä viihdytelleet myrskyisiä tunteita.

Synkkänä ja kuoleentuneena lepäsi hänen sielunsa pinta, eikä ajatus jaksanut puhaltaa siihen eloisuuden väreilyä.

Yksi tunne oli ainoa elämän merkki — vaikka se piili syvällä, niin syvällä.

Hän rakasti Lailaa tuskallisella, kiihkoisalla, tragillisella tunteella, joka poltti kuin liekehtivä tuli hänen rintaansa.

Hän tahtoi heti, niin pian kuin suinkin, aivan heti tavata Lailan, saadakseen vastauksen yhteen ainoaan kysymykseen.

XXX

Pimeänä ja sumuisena elokuun iltana ajoi ylimääräinen juna puuskuten ja höyryten Valtialan asemalle.

Junan ainoasta vaunusta, jo ennenkuin juna oli pysähtynytkään, hyppäsi eräs herrasmies asemasillalle ja kiirehti sivulleen katsomatta Valtialaan vievälle oikotielle.

Ylikerran vierashuoneen akkunoista loisti tuli puiston vanhojen tammien ja lehmuksien oksille.

Toinen kerros näytti pimeältä. Ainoastaan muutamat alikerran akkunoista olivat valaistut.

Päämäärän läheisyys ja koskesta pärskyvä huura antoivat eloa väsyneeseen mieheen.

Valle hengähti vielä syvään, rauhoittaakseen tärisevää hermostoaan, ja lähti sitten epävakailla askeleilla kartanoa kohti.

Siinä hänen täytyi pysähtyä hengähtämään ja hillitsemään sydämensä tykytystä.

— Kiusaat. Sinä seurasit vastoin minun tahtoani "Valkoisesta Hirvestä".
Ja Helsingistä seurasit jälkiäni tänne, ajaen kuin metsän otusta.

Puhe oli ollut kova-äänistä, mutta nyt muuttui Martin puhelu pehmeäksi ja lämpimäksi.

— Anna minun olla, tai sinä saatat minut inhoamaan itseäsi! kuului
Lailan ääni kovemmin.

Martti oli ahdistanut Lailan sohvan kolkkaan, pöydän taakse, ja tahtoi väkisin ja intohimoisesti suudella Lailaa.

Valle aikoi sanoa jotakin, mutta ei saanut ääntä kurkustaan, eikä sitä tarvittukaan, sillä huomio oli kiintynyt häneen jo muutenkin.

Valle tempasi pöydän etäämmäksi sohvasta, jolla Laila istui silmät suurina ja tuijottavina.

Ensimäinen vaisto painoi Lailan päätä väkisin alas Vallen pelottavan katseen edessä. Mutta Valle oli vain vilkaissut häneen ja terästänyt senjälkeen hurjistuneet silmänsä Marttiin.

Nopeasti kuin loukusta vapautunut lintu pyrähti Laila ulos huoneesta, ja kiiti samaa vauhtia rappusia alas alikertaan, jättäen nuo molemmat miehet tuijottamaan vastakkain.

Vasta siinä hän ymmärsi mitä oli tapahtunut ja hän katui, että oli jättänyt veljekset kahden kesken.

Eikä hän uskalla ketään sinne lähettää. Eihän tämä asia sopinut sivullisten korville.

Salamana kiirehti hän varastohuoneeseen, avasi tomua pöllähtävän oven salaportaille ja alkoi kiivetä ylös.

Ummehtunut ilma oli tukehduttaa hänet, mutta ei hän sitä huomannut. Hän vain nousi yhä ylemmäs.

Vihdoin loppuivat portaat suljettuun oveen. Hän työnsi sitä rajusti, ja kuuli lukon irtaantuvan ruostuneista nauloistaan. Onneksi se ei pudonnut.

Valle olisi tahtonut huutaa tuolle miehelle kuin tuomiotorvella, miten hän oli tullut Vallen ja Lailan väliin ja turmellut heidän elämänsä, mutta kieli totteli huonosti aivojen käskyjä, eikä kurkusta tullut oikeata ääntä.

En minä ole tullut väliin, kuului Martti sanovan. Laila oli minun ennenkuin hän sinua tunsikaan.

Välähdykseltä, aivan kuin salama olisi iskenyt hänen aivoissaan, näki
Valle itsensä hyvin koomillisessa tilanteessa.

Hän oli uhkaamassa revolverilla naisensa viettelijää, samoin kuin häntä oli aikoinaan uhattu.

Mutta samassa sammui tämän salaman valo, ja Valle käsitteli uhkaavasti revolveria vapisevilla, hermostuneilla sormilla.

Hän seisoi avatun oven edessä ja näki verissään makaavan Lailan pirunkammion lattialla.

Hurjan kauhun valtaamana syöksähti Valle polvilleen Lailan viereen ja nosti Lailan yläruumiin syliinsä.

Pää hervahti pahasti Vallen käsivarrelle. Valle parkaisi kuin olisi tikarilla sydämeen pistetty, ja aivot hämärtyivät, peittyivät usvaan. Maailma pimeni.

Pirunkamarin lattialla istui liikahtamattomana murtunut mies ja piti veristä naisruumista sylissään.

Olikohan tälle lattialle koskaan ennen taittunut nuori elämä tai veriinsä vaipunut suloisen, nuoren naisen ruumis?

Kaunis ruusu oli nyt katkennut ja sen elinmehu valui punaisena virtana kylmälle lattialle.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VALKOINEN HIRVI ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.