language: Finnish

RAJAN LAPSET

Kertomus

Kirj.

SIGNE STENBÄCK

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1928.

I

Tyrnin talon suurisilmäinen Asko-poika on kahdeksanvuotias. Hänellä on pyöreät lapsenkasvot ja hyvin tuuhea, keltainen tukka; katse on lyijynharmaa ja syvä.

Miten ylpeä hän oli ollutkaan sinä päivänä, jolloin paksut kiharat putoilivat pöydälle äidin saksien katkaisemina! Poikahan hän oli? Miksipä pitää hulmuavia suortuvia muitten poikien pilkattavana? Ja mitä iloa hänelle siitä oli, että sai joulujuhlassa olla enkelinä? Ei mitään! Pois siis tyttöjen kaunistukset, hän, Tyrnin Asko, on mies! Ja miehen elein hän nyt nousee suksilleen tuimana pakkaspäivänä, jolloin taivaan kupu on kuin vihertävää lasia ja lumi voihkii ja kitisee jalkojen alla. Hei!

"Minne poju aikoo?" huutaa isä pirtin ovensuusta.

"Hiihdän äitiä vastaan."

"Älä vain liian kauksi. Pakkanen on kova." Ovi sulkeutuu. Suuri, harmaa talo jää äänetönnä hänen taakseen. Hänen eteensä avautuu tasanko.

Peltojen yli hiihtää vinhaa vauhtia pieni, urhea miehenalku. Sydän sykkii rajusti, suu on puoliavoinna. Kunpa ehtisi kummulle, joka häämöttää pehmeänä viivana taivaanrannassa! Sieltä näkisi kylään ja valtamaantielle, jota pitkin äidin on pakko tulla, ja sinne kuuluisivat jo kaukaa Raisun kulkusten kilinä ja Juhanin hoputukset hevoselleen. Sieltä Asko taas kääntyisi, lähtisi jälleen oikotietä kotiin ja ehtisi pihaan juuri silloin, kun äiti ajaisi portista sisään. Niin hän on tuuminut.

Pojan hengitys on kuin sinertävää sumua, vaatteet käyvät huurteisiksi. Sankka peltopyyparvi pyrähtää lentoon jäykin siivin hänen lähettyviltään. Lumi pöllyää. Askon katse seuraa lintuja, kunnes ne häviävät.

Tämä päivä on epäilemättä hänen elämänsä hauskin, hauskempi kuin joulut ja juhannukset, syntymäpäivät ja kinkerit, sillä heti hänen herättyänsä aamulla on äiti ilmoittanut lähtevänsä Jounilaan noutamaan puhdasrotuisen lappalaiskoiran pentua Askolle. Hän on luvannut palata iltapuolella. Sillä aikaa poika saisi miettiä, mikä nimi uudelle tulokkaalle annettaisiin. Poju oli käynyt aivan juhlalliseksi.

"Sanoitko, että se on minulle?"

"Sanoin. Sinun se on!"

Asko vaikeni, mutta hän tunsi ensi kerran omistamisen nautintoa ja toisti itsekseen moneen kertaan: "Tyrnin Askon koira — Tyrnin Askon vahti!"

Nyt hänen ei enää tarvitsisi varkain silittää suntion villarakin takkuista selkää eikä hätääntyä, kun kylän piskit härnäävät Raisua, sillä nyt hänellä tulisi olemaan oma koira. — Aivan oma! —

"Kasvaako se hyvin suureksi ja hirvittäväksi?"

"Eipä juuri. Keskikokoiseksi vain. Mutta viisas siitä tulee! Sen emo ymmärtää ihmisten puhettakin."

Tuo tieto ylitti Askon toiveet.

Niin äiti lähti. Mutta päivä on ollut odottavan pojan mielestä pitkä. Kaikki askareet loppuivat kesken ennen ehtoota, jolloin äiti vasta palaisi. Silloin muistuivat mieleen sukset ja lapsi juoksi ulos. Latua pitkin hän nyt hiihtää kaukaista kumpua kohti, josta toivoo näkevänsä tutun reen ja kuulevansa kotitalonsa rakkaat kulkuset.

Siellä he jo tulevatkin, Hilkka-emäntä komeassa hylkeennahkareessään ja vanha Juhani, jonka valkoinen parta on jäässä kuin joulutontulla. Raisu on juoksutuulella.

"Jopa on nyt Raisulla vauhti!" nauraa emäntä.

"Olet hyvä kyytimies!"

"Kielesi käy liukkaaksi ja sydänalasi sulaa joka kerta, kun olet ollut omaistesi luona", vastaa ukko, silmät ystävällisesti säteillen.

Hilkka säpsähtää, mutta vastaa tyynesti:

"Ihmekö tuo? Kiitä Jounilan olutta! Oletko eläessäsi maistanut parempaa?"

"Kuulut ovat kotisi juomat, ja kuulut kädet niitä valmistavat. Olisitpa oppinut ne taidot neitona ollessasi!"

Hilkan katse synkkenee, hän ei ole ensin kuulevinaankaan huomautusta, mutta vähän ajan kuluttua hän vastaa:

"Osaan kylliksi. Täytän kaikki Tyrnin talon tarpeet."

"Mistä sulia on tuo ylpeys? Äitisi oli lempeä kuin taivaan tähti?"

Hilkka-emännän sylistä kuuluu surkeaa vikinää.

"Kas vain, sinäkö se siellä vikiset, raukka!"

Suuri käsi silittää pientä elukkaa, mutta tämä värisee ja ryömii levottomasti. Jotakin tavatonta on tapahtunut penikan elämässä, jokin outo ja kammottava ympäröi sitä. Herkät sieraimet koettavat saada selville, minne emon tuoksuvat nisät ovat joutuneet, mutta tukala tyhjyys on ainoana vastauksena, ja vihlova, sydäntä särkevä huuto nousee onnettomasta pikku rinnasta kuin tulen lieska pimeyteen. Missä on emon hellä kieli, joka pehmeänä puhdisti pientä naamaa? Penikan suuhun joutuu samassa Hilkka-emännän puvun pyöreä nappi ja sitä se heti rupeaa imemään. Se särkyy.

"No, mitä sinä siellä teet, pieni peto?" kuuluu ankara ääni. "Pahanteossa jo, ennenkuin olet ehtinyt taloonkaan!" Ihmiskäsi läysäyttää koiran pyöreätä takapuolta niin perinpohjaisesti, että pennun silmissä mustenee. Se irvistää ja yrittää purra, mutta kauhu on niin suunnaton, että emännän syli silmänräpäyksessä muuttuu kuumaksi — jäähtyäksensä arveluttavasti jälleen. Silloin syttyy sota.

"Vai niin, rumilus! Joko pilaat pukuni?"

Suuri käsi kurittaa jälleen. Penikka lyyhistyy pieneksi mytyksi reen pohjaan, josta ruskeat silmät kiiluvat kauhistuneina. Sydän takoo ja hännänpätkä on visusti vedetty koipien väliin. Vai tällaistako on joutua ihmisten käsiin! Se murisee vihaisesti. Mutta silloin joku tuntematon nostaa sen hellävaroen niskasta ja pistää karvaisen turkin sisäpuolelle. Uusi haju tulvii sitä vastaan, mutta penikalla on hyvä olla; sen vieressä takoo ystävällinen ihmissydän suurin, rauhallisin lyönnein.

Kulkuset kilisevät.

"Pieni raukka!" kuiskaa Juhani.

Hämärtyy. Ilta lähenee ja tähdet syttyvät. Kaukaa tuikahtavat Tyrnin talon valot yli lumen. Hilkka-emäntä vetää turkkinsa tiukemmin ympärilleen; hän koettaa kuvitella Askon riemua, kun kauan odotettu toveri vihdoin saapuu. Samalla kuitenkin jokin sietämätön tuska leimahtaa hänen rinnassaan, ahdistava tunne, että kaikki ihmiset käsittävät hänet väärin. Hän kysyy ajajalta äkkiä:

"Miksi vihaat minua, Juhani-eno? Tahdon tietää, miksi?"

Vanhus kääntyy hämmästyneenä.

"Minäkö vihaan? Mistä keksit moista?"

"Älä kiertele! Ennen, lapsena ollessani, olit aina minulle hyvä, nyt moitit. Harvoin sanoin, aina katsein. — Luuletko, että voisin olla sitä huomaamatta, vaikka et puhukaan!"

Pitkän äänettömyyden jälkeen vanhus virkkaa:

"Pelkään, että huuliltasi puhuu sydämesi levottomuus. Olet paljon muuttunut tultuasi Tyrnin emännäksi. En aina ymmärrä, että se mustasilmäinen tyttö, joka pienenä kiikkui polvillani, on nyt vaativa talon emäntä."

Hilkka naurahtaa.

"Täytyyhän minunkin muuttua vuosien mukana. Kuka hallitsisi talossani, jos minä olisin ja lörpöttelisin kuin lapsi?"

"Muutamat sentään säilyttävät lapsenmielensä hautaan saakka. Sitä tarkoitin."

"Niin, uneksijat ja tyhjäntoimittajat. Niitä on minun elämässäni yllin kyllin."

Sanat kalskahtavat kylmästi, ja vanhan miehen pää painuu rinnalle. Hän tuntee, että heidän keskustelunsa on luisumassa vaaralliselle alueelle, ja hän rakastaa rauhaa yli kaiken. Pienin nykäyksin hän hoputtelee Raisua. Voi, kunpa oltaisiin jo Tyrnin pihalla!

Hopeanhohteinen tähdenlento halkaisee samassa tumman taivaan.

"Näitkö?" huudahtaa ukko lempeästi. "Ehditkö toivoa itsellesi jotakin ylen hyvää?"

Hilkka hymähti:

"Neidot pyytelevät ihmeitä. Minun ihmeeni on jo tapahtunut. En siis toivo enempää."

Vanhus nyökäyttää miettiväisenä. Sitten hän sanoo:

"Siinäpä se! Gregor on hyvä mies. Ja suuria hän on uhrannut sinun tähtesi, lapsuusaikansa uskonkin. Se on paljon."

Hilkka tulistuu.

"Aiotko saarnata, eno? Jos se vielä kerran uusiutuu, niin katso, etten aja sinua ja Matlienaasi mierolle!"

Samassa tien viereltä pimeästä tulee esiin pieni ihmisolento.

"Äiti, äiti!" Askon ääni väräjää iloisesta odotuksesta. "Onko sinulla se. Onko se kiltti ja ruskea? Olen ollut kaukana teitä vastassa, mutta tuli niin pimeä."

Poika kapuaa rekeen ja saa surkean, pehmeän villakerän syliinsä.

Väenpirtissä tuli leimuaa ja kipinät lentävät räiskyen kohti savupiipun mustia seinämiä. Pöydällä höyryää tuoksuva iltapuuro. Höyläpenkki on jätetty rauhaan ja tuvassa olijat kokoontuvat aterialle, mutta nyt kaikkien katseet kohdistuvat tulokkaaseen, jonka Asko asettaa keskelle lattiaa. Siinä se jalat harallaan — toinen korva nurin — tirkistelee uutta ympäristöään.

"Katsokaa, katsokaa, se on minun omani! Sen nimi on Nikke ja siitä tulee karhukoira."

"Höh-hööö!" nauraa Oka-renki. "Tuostako se muka tulee mesikämmenen masentaja!"

"Niin, kun se kasvaa!" vakuuttaa poika. "Varo vain, ettei se kerran halkaise housujasi!"

"Tuoko korvapuoli?" pistelee Oka.

"Kaksi sillä on korvaa kuin sinullakin!"

Asko silittää pikku ystävänsä silkinpehmeätä päätä ja Matliena asettaa kupposellisen lämmintä maitoa lattialle. Nikke lähtee heti tallustelemaan sitä kohti, koko ruumis heiluen tarmottomasti ja hännän typykkä velttona riipuksissa. Uunin päältä hypähtää lattialle suuri, keltainen kissa. Se haukottelee laiskasti, mutta jäykistyy heti nähtyänsä uuden tulokkaan. Silmät pienenevät.

Nikke juoda latkii himokkaasti, kunnes inhoittava haju pistää sen nenään ja vihainen sähähdys kuuluu aivan sen viereltä. Keltainen kissa katselee sitä ilkein viirusilmin, aukaisee suunsa ja sihahtaa sylkien Nikkeä vasten naamaa. Penikan selkäkarvat pörhistyvät, ylähuuli rypistyy ja valkeat hampaat paljastuvat. Vihainen murina korisee sen kurkussa ja se haukkuu ensi kerran elämässänsä, vieläpä niin hurjasti, että se itse kauhistuu ja lepsahtaa istumaan. Mikä olikaan tuo iljettävä haisueläin, joka yht'äkkiä oli ilmestynyt maitokupin viereen!

"No, no, älkää toki!" kuuluu Matlienan rauhoittava ääni. "Voihan kissasta ja koirastakin tulla ystäviä. Syötte kerran samalta vadilta!"

Tyhmä pikku Nikke ei vielä ymmärrä ihmisten kieltä. Se on yksinäisenä ja hylättynä vieraassa maailmassa, jossa tuntematon, löyhkäävä eläin sähisee sille, ja onnettomana se ryömii Askon luokse. Siitä hetkestä heidän ystävyytensä alkaa, yksinäisen pojan ja uskollisen lappalaiskoiran.

Isäntäväen puolella, Askon vuoteen jalkopäässä Nikke nukkuu sen yön.

Tyrnin talon pikku Asko näkee uljaita unia. Hän on kasvanut suureksi, voimakkaaksi mieheksi, joka pyssy olalla samoilee saloja. Nikke on hänen paras toverinsa, eikä Oka enää uskalla tehdä heistä pilkkaa.

Äkkiä hän havahtuu täysin hereille ja nousee istumaan vuoteessaan. Kuun valo hopeoi lattiaa, jääkukat hohtavat ikkunaruuduissa. Asko kuuntelee hiljaisuutta ja miettii. Hän on unohtanut jotakin hyvin tärkeää. Iltarukouksen!

Poika ristii kätensä vakavana ja puhuu suurelle Jumalalleen:

"Rakas taivaallinen Herra, kiitän sinua hyvyydestäsi ja Nikestä ja niin edespäin! Sinä, joka olet kaikkivoipa, laita niin, että Niken häntä kääntyy kippuralle ja kasvaa suureksi ja tuuheaksi, sillä sehän on oikean lappalaiskoiran merkki. Amen, ja hyvää yötä, kiltti Herra Jumala!"

Tyytyväisenä rukoukseensa hän painaa päänsä uudelleen pieluksiin ja nukkuu.

II

Kaikki tuntevat Gregorin, mutta hänen oikeasta alkuperästään kiertelee erilaisia huhuja.

Jelisaveta ja hänen poikansa olivat kauan sitten ilmestyneet kylään, ottaneet haltuunsa vanhan tupapahasen metsikön laidassa, ja eläneet siellä kahden, kunnes tapahtui sellainen ihme, että Gregorista tuli Tyrnin isäntä.

Harvoin äiti kävi poikansa komeassa talossa ja silloin aina pyhävaatteet yllä ja kauniilla kasvoilla jännittynyt ilme, ikäänkuin hän joka kerta olisi odottanut sanoin kuvaamattomia yllätyksiä. Hänelle ei kuitenkaan näillä käynneillä koskaan tapahtunut mitään.

Tyrnissä hänet vietiin kunnioittavasti peräpenkille ja häntä puhuteltiin kohteliaasti, mutta äidistä tuntui sittenkin, että Gregorin entinen rakkaus nyt oli kytketty kahleisiin. Hänen puhetapansa oli suuresti muuttunut — käynyt varovaiseksi, eikä entisestä naurusta ollut paljoa jäljellä.

Vanha äiti puhui hänkin harkitusti, pyysi sydämessänsä anteeksi sitä, että runsas kestitys tuntui jotenkin vastenmieliseltä, ja painautui jälleen kotimatkalleen kuin surujuhlilta.

"Oi, Jumala!" hän huokasi. "Minne he ovat kätkeneet ainokaiseni sydämen?"

Ja hän kulkea hangoitteli kuin satavuotias.

"Millainen onni olikaan olevinaan sinulle, että jouduit suuren hovin isännäksi! Ilosi siellä kuoli. — Oi, pyhä äiti, avita lastani elon teillä! Parempi oli sinulla silloin, kun nälkäisinä kävimme levolle, Gregor poikani. Et kuunnellut, vaikka kyynelsilmin rukoilin ja epäsin sinua menemästä Hilkalle, kopeasilmäiselle. Nyt on myöhäistä katua."

Jelisaveta ei ollut vanha iältään, mutta Gregorin häitten jälkeen hän saattoi istua kädet helmassa pitkät illat, ja tyhjyys, jota hän ei ennen tuntenut, aukaisi silloin kitansa kuin lohikäärme. Ainoana pelastuksena olivat muistot, jotka tulvivat esille sielun kätköstä. Kauan ne olivat kolkuttaneet hänen ovelleen vaatien tilintekoon, mutta hänellä ei koskaan ollut aikaa siihen. Isättömän äitipoloinen ei saisi koskaan antautua muistojensa lumoihin! Ankara elämä huusi hänelle taukoamatta: "Hanki leipää ja vaatteita, hanki leipää ja vaatteita!" Ja hän totteli nurkumatta, mutta jos joku uskalsi puhua säälien Jelisavetan "äpärästä", nosti hän säihkyen kulmiansa.

"Isätön? — Minun Gregorillani on isä niinkuin teidänkin räkänokillanne, — parempi ja kauniimpi vain!"

Ja hän vaaputti poikaansa laihoilla käsivarsillaan, painoi hänet ennen niin uhkuvaa rintaansa vastaan, ja vetreät olivat kyynelvirrat, jotka sinä iltana juoksivat poskia pitkin.

Mutta nyt, olipa talvi tahi suvi, päivä sees tai pilvinen, aina Jelisavetaa viluttaa hänen palatessansa kotiin Tyrnin talosta. Hän hoippuu kuin ikäloppu raukka, kunnes kotituvan punainen seinä tulee näkyviin. Silloin rauha palaa ja hän vaipuu pitkiin, yksinäisiin mietteisiinsä.

"Minähän olen nyt vanha — vanha ja lapseton", hän toistaa kymmeniä kertoja. "Ei ole enää ketään odotettavana — poika kun on poissa."

Suljettuansa oven hän istuutuu lieden ääreen.

Hiilet hehkuvat, hän puhaltaa niihin — ja muistelee.

Sinertävä liekki lepattaa kullatun ikuunin (jumalankuvan) edessä. Vieressä riippuu tuoksuheinä-kimppu. Vanhan naisen varjo kasvaa suureksi ja kulmikkaaksi.

Hän nousee äkkiä, tekee hartaasti ristinmerkin ja kumartaa syvään silmät suljettuina.

"Pyhä neitsyt", hän kuiskaa. "Pyhä äiti, sinä sen tiedät! Armahda minua!"

Jelisaveta laskee menneitä vuosia sormin. Niin, niin, luku kasvaa, suurenee. Monta kertaa on aurinko laskenut sen illan jälkeen, jolloin Nikita-laulaja otti hänet omakseen, Nikita, rajamaan runoniekka, joka lauloi niin, että taivaan linnutkin vaikenivat kuuntelemaan, ihmissilmät kostuivat ja sydämissä syntyi tuskainen onnen kaipuu.

Hänen tukkansa oli tuuhea ja ruskea, ja kultaan vivahtava parta valui kiiltävinä aaltoina leveälle rinnalle.

Siellä, missä Nikita vieraili, näkivät neidot kuumia unia ja heidän huulensa janosivat suuteloita. Mutta laulaja oli kuin liitävä tuuli, viipyi harvoin talossa kauan, ja hänen lähdettyänsä luhtien siltalaudatkin pajattivat itkuvirsiä.

Sellainen oli Nikita, Jelisavetan nuoruuden rakastettu.

Tuli aika, jolloin Jelisavetan kevyt astunta muuttui hitaaksi ja kaunis niska painui kumaraan. Silloin tiedettiin kertoa, ettei hän enää kulkenut yksin, ja entiset ystävät pakenivat.

"Vai kassapäänäkö täällä kuljeskelet!" tuiskivat vanhat. "Sinä, joka jo olet miehen oma!"

Mutta tyttö vaikeni ylpeästi. Oma oli hänen onnensa, oma surunsakin. Miten hän rakastikaan tuota pientä sydäntä, joka sykki hänen povensa alla ja erotti hänet koko maailmasta, pakottaen hänet pois tutuilta poluilta vieraitten ihmisten turviin!

Vanha Jelisaveta tekee uudelleen ristinmerkin hymyn häivä suupielissä.

"Hyvin on kaikki sittenkin käynyt!"

Loppuihan sekin taival, joka kerran toi hänet Suomen puolelle taakkoineen, loppui eleily muitten pirteissä, silloin kun Nikita osti hänelle pienen tuvan kylän laidasta, ja syntyihän poika omassa kodissaan.

Hänen katseensa hyväilee mustuneita seiniä.

Ihmiset, ne, jotka elivät turvassa, yrittivät useasti puhua nuoren, yksinäisen äidin mieliksi.

"Miksi tyydyt? Pakottaisit pappilaan ja vihille!" Mutta Jelisaveta katsoi heihin oudoksuen ja sanoi:

"Kukapa sitoisi taivaan tuulet!"

He kohauttivat olkapäitään ilkkuvasti.

"Taivaan tuulet, taivaan tuulet! Älä kaunistele, typerä tyttö! Käen morsiameksi olet ruvennut."

Hän ymmärsi, että suurta surua seuraa vielä suurempi yksinäisyys, ja sulki visusti ovensa maailmalta.

Jelisaveta huojuttaa vartaloaan. — Oli siinä kuitenkin ero! Ennen heitä aina jäi kaksi sisäpuolelle, nyt hän on tyyten yksin! Varjo seinällä käy yhä kulmikkaammaksi, nurkissa vinkuu kylmä veto.

Olipa eletty aikoja, jolloin koko heidän olemisensa riippui siitä, jaksoiko hän aamusta iltaan ahertaa rikkaitten naapuriensa mailla. Miten kipeästi koskikaan joka kerta, kun hänen oli pakko sulkea pienen kotinsa ovi kokonaiseksi pitkäksi päiväksi ja poistua vilkuttaen pojulleen, jonka tuskainen katse seurasi äidin joka askelta, kunnes hän hävisi metsään. Ja miten iloinen hän oli ollutkaan, kun Gregor oli kasvanut niin suureksi, että saattoi leikkiä tuvan lähettyvillä, kunnes äiti palasi. Heidän jälleennäkemisensä illansuussa oli aina juhlahetki.

Gregorin lempipaikka oli pieni kreikkalaiskatolinen hautuumaa kappelin ympärillä. Siellä hänellä oli kokonainen kuningaskunta, joka kuului yksin hänelle.

Kappeli oli aina suljettuna, paitsi niinä pyhinä, jolloin Luostarinsaaren isä Iirak kävi pitämässä messun tai ruumiinsiunauksen. Silloin Gregor lakaisi huolellisesti kalmiston käytävät ja koristeli vinoja, harmaita ristejä auringonkukkaseppelein ja villiruusukimpuin. Ja kun isä Iirak taputteli häntä kiitokseksi, tunsi poika olevansa tämän hiljaisen puutarhan isäntä.

Kauan hän saikin olla rauhassa. Oli totuttu siihen, että Jelisavetan poika leikki siellä itsekseen, mutta eräänä syyspäivänä huomasivat hänet muutamat kylän isot pojat.

He olivat kotvan aikaa seuranneet Gregorin puuhia eräässä kirkkomaan nurkkauksessa, johon lapsi oli koonnut valkoisia kiviä ja syyslehtiä. Itse hän seisoi selin heihin hiljaa hyräillen.

"Hei, Reku!" huusi isoin pojista.

Gregor kääntyi säikähtyneenä.

"Mitä siellä teet?"

"Laulatan kuoripoikia", vastasi lapsi, mutta katui samassa rehellisyyttään ja heittäytyi suulleen maahan.

Raikuva nauru kuului aitauksen takaa.

"Jelisavetan kakara!"

Ilkeä nauru ja huudahdukset saivat hänet värisemään kuin pakkasessa. Koko hento ruumis vapisi, ja hän toivoi kiihkeästi olevansa suuri ja voimakas, jotta voisi kivittää, kivittää, kivittää.

"Mitä sanoitkaan?" jatkoi sama poika. "Kuoripoikia, kuoripoikia! Ai, tosiaankin! Taidat harjoittaa laulua isäsi peijaisiin, sillä nyt hän on kuukertunut tienviereen — tuo Nikita-isäsi."

Sinä iltana äiti oli tervetulleempi kotiin kuin koskaan ennen. Gregor istui kuin jähmettyneenä suuren puun alla valkoisten kiviensä keskellä. Jelisaveta polvistui hänen eteensä. Kädet, jotka olivat rypistyneet monipäiväisestä pesusta, silittelivät hänen otsaansa.

"Joko tiedät sen? Joko?"

Poika vaikeni.

"Isäsi on nyt ainaiseksi poissa, ymmärrätkö?" Gregor sulki silmänsä ikäänkuin kootakseen ne muistojen sirpaleet, jotka olivat jääneet hänen mieleensä miehestä, jota tänään ensi kerran sanottiin hänen isäkseen.

"Nikita — kultapartako?"

"Niin", kuiskasi äiti.

Seuraavana päivänä äiti kantoi kaikki pikku kotinsa ruukkukasvit kalmistoon. Kukkivat palsamit ja suloiset annansilmät hän asetti suuren lehmuksen varjoon, otti vaatemytyn kainaloonsa, sulki oven ja alkoi vaeltaa Gregorin kanssa itäänpäin.

"Tullaanko takaisin?" uteli lapsi.

"Kyllä. Mennään vain sanomaan hyvästit Nikita-laulajalle."

Ja niin he vaelsivat.

Pitkä oli matka. Jalat kiertyivät verille, mutta kun poika valitti väsymystä, vastasi äiti:

"Nääntyä ei saa — noin nuorena! Isäsi taivalsi pitempiä taipaleita."

Hän riisui hellästi Gregorilta jalkineet, hyväili jalkoja ja kääri tulehtuneet varpaat vilpoisiin sananjalan lehtiin. Silloin helpotti.

Kirkonkellot soivat kaukaisessa kylässä heidän saapuessansa. Surusaatto tuli heitä vastaan ja ihmiset katselivat heitä kummeksuen. Itkijävaimojen pajatus herätti kouristavan tunteen pojan rinnassa. Jelisaveta ei kuullut mitään. Suurkaupungista tulleet miehet, joilla oli yllä outo vaateparsi, puhuivat, kauan ja koreasti Nikita-laulajan isänmaallisesta ja kansallisesta merkityksestä, mutta äiti puristi vain valkoista hiekkaa kourassaan. Mitäpä hän käsitti tuosta?

Ja mitä vieraat tiesivät hänestä, joka nyt nukkui ikuista untaan Tuonen tarhoissa!

Hänet valtasi polttava kaipaus.

Nikitan käsivarret eivät koskaan enää puristaisi häntä kuumaan syleilyyn! Hän olisi tahtonut huutaa, mutta ei voinut, sormet vain puristelivat haudan reunaman valkoista hiekkaa ja sirottelivat sitä köyhälle arkulle. Sitten hän kääntyi ja poistui äänetönnä niinkuin oli tullutkin.

Eräs vieras pysähdytti hänet.

"Taisitte tuntea poismenneen hyvin?"

Jelisaveta pudisti päätään.

"En! En koskaan oppinut kylliksi häntä tunteinaan."

Taival oli taas edessä.

Jelisaveta kulki sanatonna, ja hiljaisuus peloitti.

Kalisevin hampain lapsi rukoili:

"Puhu minulle, äiti!"

Ja huulet avautuivat. Jelisaveta puristi rajusti pientä, laihaa kättä ja kertoili loppumattomia satuja heidän kulkiessansa syysmetsien halki. Hän puhui kuolleesta laulajasta, jonka lihaa ja verta Gregor oli, tarinoiden lapsen tavoin, ja poika ymmärsi. Iltatähtien tuikkiessa isän kuva kasvoi, ja ennen tuntematon riemu täytti koko pojan olemuksen.

Rajakivellä he pysähtyivät. Äiti otti hänet syliinsä ja viittasi itään päin:

"Tuolla asuu isäsi kansa, Gregor! Heille sinäkin kerran laulat!"

Poika ei tiennyt, oliko hän valveilla vai näkikö hän ihmeellistä unta.

Kotona otti heidät vastaan harmaa Mirri, joka istui kalmiston korkean pylvään päässä ja naukui. Se oli nälkiintynyt ja osoitti selvästi riemuaan, kun näki heidän palaavan. Häntä pystyssä se juoksi Jelisavetan perästä, aivan hänen jaloissaan. Palsamit ja annansilmät tuotiin takaisin pieneen tupaan, ja arkiset päivät alkoivat jälleen. —

Sinä syksynä Gregor joutui kouluun. Nikita oli säästänyt rahoja pojalleen, jotta tämä kerran pääsisi seminaariin, jos haluaisi.

* * * * *

Jelisaveta huokaisee näitä aikoja muistellessaan.

"Ensin kouluun, sitten seminaariin", kirjoitti Nikita viimeisessä kirjeessään, ja niin oli käynytkin. Mutta silloin alkoikin äidin suru! Lupasihan Gregor jo lapsena palata oman heimonsa luo, ja tänne on silti jäänyt eliniäkseen!

Äiti pyyhkäisee silmiään.

"Hyvää olen sinulle suonut, poikani", hän ajattelee. "Mutta koko elämäsi muuttui toisenlaiseksi kuin minä olisin toivonut. — Ei saisi toivoa. — Rakkausko pakotti sinut jättämään isiesi uskonkin, — rakkausko vai Hilkka, Tyrnin talon kopeasilmäinen tytär?"

Että Gregor, Nikita-laulajan poika, meni Hilkalle, sitä äiti ei jaksa käsittää.

Pienen tuvan ympärillä sydäntalven tuuli vonkuu, harmaat ristit kappelin puistossa peittyvät lumeen.

Sininen liekki ikuunin öljyastiassa tuikkii ja sammuu kuin väsynyt ihmissilmä.

III

Nikke rupesi kotiutumaan uuteen ympäristöönsä sitä mukaa kuin sen ruskea turkki muuttui sileämmäksi ja penikka-astunta varmeni.

Oppimista oli paljon ja elämykset olivat usein järkyttäviä.

Sillä oli selvä tunne siitä, että ihmiset olivat hyvin erilaisia.

Kun vanha Matliena kolisteli porstuassa, räpytteli Nikke iloisesti silmiään varmana siitä, että lämmin maito oli tulossa sen ruokakupposeen; mutta kun se kuuli Hilkka-emännän kutsun, rypisti se väkisinkin ylähuultaan. Jalat kangistuivat ja murina kutkutteli kurkussa. Mutta Nikke käsitti, että oli vaiettava.

Ja se vaikeni.

Mutta kun Asko lähestyi, alkoi tuuhea häntä heilua, korvat nousivat pystyyn ja ilo puhkesi ilmoille lyhyin haukahduksin. Sillä Nikke osasi haukkua, kuten ainakin kunnon lappalaiskoira.

Hiihtoretkillä oli Askolla nyt uskollinen seuralainen. Ruskeankeltainen mytty kierteli pojan perästä mäkiä ylös ja mäkiä alas, pilaten pahanpäiväisesti kauniit ladut. Mutta hauskaa heillä oli!

Isäntä piti Niken kasvatusta vakavana asiana. Hän opetti pennulle lintukoiran temppuja, ja sen kunnioitus ihmisiä kohtaan kasvoi päivä päivältä.

Vähitellen Nikke ymmärsi, etteivät nuo mahtavat olennot olleet luotuja vain aukaisemaan ja sulkemaan raskaita ovia ja heittämään sille maukkaita, rasvaisia luita, vaan he kulkivat herroina myöskin suuren, syvän metsän hiljaisuudessa, jossa metsot ja teeret kisailivat ja jänikset loikkivat poluillaan. Nikke tiesi, että isäntä joskus kantoi olallaan ihmeellistä asetta, jonka suusta tuli ja savu tuprusivat ja joka sai aikaan niin hirvittävän paukahduksen, että ensi kerran sen kuullessaan Nikke pelästyksestä kuukertui maahan. Mutta kotimatkalla isäntä kantoi kädessään kahta suurta, kuollutta lintua, joitten suista makea veri tippui. Sen jälkeen Nikke ei enää pelännyt.

Askon vuoteen jalkopää oli tähän asti ollut Niken lepopaikka. Siinä se pyöri ja raaputteli, kunnes löysi mukavan asennon, painoi pään etukäpälien väliin ja nukahti.

Mutta eräänä iltana emäntä oli päättänyt toisin.

He olivat kolmisin isäntäväen pirtissä, emäntä istui ikkunan luona käsitöineen. Asko nukkui, ja Nikkekin kaipasi yösijaansa, mutta joka kerta, kun se loikkasi pojan vuoteeseen, tarttui vahva käsi sen niskanahkaan ja heitti sen pienelle matolle ovensuuhun. Tämä toistui useita kertoja, kunnes Nikke jäi kun jäikin paikoilleen, nojasi seinään — ja odotteli. Silloin tällöin sen silmät painuivat umpeen, mutta samassa se kavahti hereille jälleen.

Tik-tak, tik-tak, sanoi suuri nurkkakello, rämisti luotejaan ja löi monta käheätä lyöntiä. Silloin Nikke huomasi, että emäntäkin torkkui, käsityö oli vaipunut helmaan. Hän nukkui.

Koira nousi, lähestyi nukkuvaa emäntäänsä ja tarkasteli tätä kiiluvin katsein. Huomattuaan kaiken vaaran olevan ohi, se hyppäsi yhdellä ainoalla loikkauksella Askon luokse, nuuski tuntijan elein pojan lämmintä niskaa, nuolaisi otsaa ja paneutui tyytyväisenä levolle.

Voitto ei kuitenkaan ollut pitkäaikainen. Pian Nikke huomasi istuvansa tuvan ulkopuolella pehmeässä lumikinoksessa. Se alkoi pienin, kiihkein askelin kiertää taloa kuono maassa, hiljaa vikisten, kunnes se lopuksi ruskeana kiehkurana vaipui lumeen portaitten eteen.

Sellaista oli Niken kasvatus.

Erästä Tyrnin talon asukasta se vihasi, keltajuovikasta Mikkoa, joka kuulumattomin askelin lähestyi sen ruoka-astiaa pitkät, kovat viikset levällään ja häntä riipuksissa, latkiaksensa paksun kerman omaan kitaansa viekkaalla kielellään. Silloin Nikke raivostui, ryntäsi kimppuun kuin vimmattu ja sai useita kertoja kuononsa verille.

"Nuopa eivät totu toisiinsa", huokasi vanha Matliena. "Johan nyt!
Repivät vielä silmät toistensa päästä."

Mutta kokenut Mikko ei ollut huomaavinaankaan koko koiranalkua.

Eräänä päivänä, kun tappelu juuri oli kuumimmillaan, jäikin Nikke äkkiä istumaan keskelle lattiaa. Se pudisteli päätään ja aivasti yhtämittaa, mutta jotakin uskomatonta oli tainnut tapahtua, sillä koko tupa näytti vilisevän Mikkoja täynnä. Niitä ryömi ja juoksi, käveli ja lensi kaikkialla, minne vain penikka katseensa loi. Eikä haukkumisestakaan tahtonut tulla mitään!

Tuvassa olijat kokoontuivat sen ympärille, ja vanha Matliena kääri sen paksuun villahuiviin, asetti makaamaan lämpöiseen uuninnurkkaan. Nikessä oli ankara penikkatauti. Ja se kesti viikkoja. Keltajuovikas tappelutoveri istui lieden luona ja ihmetteli, mitä hiljaisuus merkitsi? Se päätti tehdä suursiivouksen hännänpäästä viiksiin asti. Rauha maassa, rauha maassa, Mikko hyrräsi kuin vanha rukki ja lähestyi askel askeleelta sairasta koiraa.

"Mene tiehesi!" komensi Asko itkunsekaisin äänin, mutta kissa ei välittänyt kiellosta. Kun se oli päässyt kylliksi lähelle, joutui Nikkekin sen huolenpidon alaiseksi. Suljetuin silmin se pesi ja hankasi penikan naamaa, kunnes pienet, kuumeiset silmät aukenivat. Eikä Nikke jaksanut panna vastaan. Haukotteli vain ja huokasi.

Niin solmittiin pirtin uuninnurkassa uusi ystävyys. Ja sekin oli kestävää laatua.

Kun Nikke taas jaksoi seisoa jaloillaan, kasvoi siitä vähitellen hyvä lappalaiskoira. Se muutti taas talosta pihaan, jossa pyöreä, jäinen täplä osoitti sen yöllistä vahtipaikkaa. Tyrnin Askon Nikke oli nyt oikea koira.

* * * * *

Ken liikkuu nukkuvassa talossa?

Ison pirtin puolella lepäävät Juhani ja Matliena vanhassa vetosohvassaan elämän illan tutut uurteet kasvoillansa. Iäkkään naisen harvat suortuvat valuvat nyt, hiusverkosta vapautuneina, kosteina otsalle; hänen suunsa on hyvä ja lempeä, ja kyhmyiset kädet ovat ristissä peitteen päällä. Jos suuri viikatemies nyt tulisi luoksesi, olisit valmis ja tyven. Hiljaa alistuen ottaisit hänet vastaan odotettuna vieraanasi ja painuisit matkalle kaipauksetta. Onhan elämäsi ollut päiviä täynnään, — päiviä ja öitä, tuskan polttamia, ja tietäsi ovat silloin tällöin kaunistaneet hiljaisen onnen ruusut. Siksipä onkin unesi kuin kaukaisen salolammen lepo illan suussa.

Mutta pirtin toisella puolella riehuu takkuinen Oka-renki unennäkönsä pyörteissä. Hän taistelee painajaista vastaan kuin satimeen joutunut metsänkontio, heittää peitteensä lattialle ja puhkuu kuin veturi. Okaan nuori olemus elää sunnuntainvastaiset yöt uudelleen ja voimakkaasti; hän tanssii korkearintaisen Kaisun kanssa, kunnes maa häipyy jalkojen alta ja vinkuvan hanurin säveleet muuttuvat ulinaksi. "Ka, Juhani, näin sitä mennään!" hän toistaa kerta toisensa jälkeen suu leveässä hymyssä.

Pakkasyön hopeatähtien valju välke tunkeutuu sisään isäntäväen kamariin. Siellä on äänetöntä.

Gregor seisoo keskellä lattiaa täysissä pukimissa lyhty kädessä. Hän on lähdössä talliin ja riiheen, jossa vilja kuivaa, mutta hän on hetkeksi jäänyt kuin maahan naulittuna vaimonsa vuoteen ääreen. Tumma palmikko riippuu sängyn laidan yli ja pehmeä, valkoinen kaula saa hänet ajattelemaan nuorta, valpasta hirveä. Sydän jyskää ja korvissa soi, kuuma aalto vapisuttaa hänen ruumistaan kuin myrsky, mutta hän puristaa lyhdynpidintä kädessään ja kääntyy oveen päin.

Revontulet leimuavat pohjoisella taivaalla. Hiljaisuus ottaa hänet helmaansa, avautuu kuin äidin syli uupuneelle lapselle. Hän ahmii keuhkoihinsa pistävän kylmää yöilmaa ja astuu levollisin askelin tallia kohti. Suuri ja komea hän on, Nikita-laulajan poika, eikä pienestä, yksinäisestä kalmiston uneksijasta enää ole jäljellä hiventäkään — ihmissilmin katsoen; hän on kuopattu myöhempien elämyksien korkean kummun alle. Mutta Tyrnin talon isännän sisimmässä kyyhöttää yhä vieläkin viluinen lapsensielu, joka kokoaa ympärilleen sadun hohtavat, valkoiset kivet ja unelmien kirjavia syyslehtiä.

Lyhdyn valossa Nikke tepastelee hänen perässään, kuono melkein kiinni
Gregorin saappaissa. Nämä aamuyön kävelyt ovat siitä sangen mieluisat.

Raskas tallinovi narisee. Hevoset tervehtivät isäntäänsä hiljaa hirnahtaen ja katselevat Nikkeä suurin, kostein silmin.

Mutta Raisu, herkkä, nuori tamma, potkaisee rajusti taaksepäin.

"Soo, soo." Gregor puhelee rauhoittavasti, levittäessään tuoksuvaa apilaheinää jokaisen eteen, ja tuttu rouske kuuluu pian hänen ympärillänsä. Hän hymähtää itsekseen.

Niin, tuossapa nyt herkuttelevat kiiltävät elukat järviniityn odelmilla! Ihan tekee hyvää nähdä! Sillä juuri tämä sankka heinä oli ollut hänen ensimmäinen voittonsa taistelussa appiukon, Jounilan Jaakon kanssa. "Pilaantuvat näin myöhään syksyllä", oli ukki väittänyt. "Kuka niitä korjaa!" Mutta Tyrnin väki korjasi sittenkin toistamiseen heinän syystaivaan alla — ja hyvää siitä oli tullutkin. Näkisipä ukki vain! —

Hän taputtelee Raisun kaulaa ja lähtee riiheen, josta kapea savupatsas nousee taivasta kohti.

Gregor rakastaa näitä hetkiä, jolloin koko talo nukkuu, rakastaa ja pelkää, sillä silloin syöksyvät hänen sielunsa vihollisetkin esille, silloin hän muistaa olevansa vieras tutuilla poluilla, isäntä — vaimonsa tilalla, ja tuo tieto saa hänet joskus masennuksiin, josta on vaikea vapautua.

Hän työntää lahot puut valtavan uunin kitaan, kipinät räiskyvät ja kiuas hohtaa, jokunen jyvä tipahtaa lattialle.

Gregor tekee työnsä kuin unessa. Hän ajattelee Jounilan isäntää, pientä, hartiakasta appiukkoansa, joka nyt elää vähäisellä palstallaan ja kertoo jättäneensä elämäntyönsä oman onnen nojaan — nuorempien käsiin, mutta joka siitä huolimatta kolkastaan johtaa koko kylän asiat.

Hän oli nuoruudessaan tullut Hämeestä etsimään Raja-Karjalasta uutta maata. Ja oli löytänytkin. Hänen ympärillään aaltoili pian kumpujen ja vuorien välillä, Laatokan lähettyvillä, neitseellisten maitten tumma vilja. Hänen kättensä toimesta kasvoi kukoistava Tyrnin talo, jota pian karjalaisten huulet nimittivät "hoviksi", sillä olihan siellä karjaa lähes kolmisenkymmentä päätä ja hevosia kymmenen. Jounilan Jaakko oli ollut onnen suosima, ja surusilmäinen Anna-emäntä hoiteli kotilieden tuikintaa hellin käsin. Hän oli ollut karjalais-neito, mutta tytär, Hilkka, ei ollut tullut äitiinsä. Tulinen tarmo ja käskevä ääni olivat isältä perityt. Mutta poika, Jorma, kulki äidin polkuja. Hänestä tulisi kerran lukumies, vaikkapa pappikin. — Hän oli kaitaluinen ja heilui kävellessään.

Gregor jää hetkiseksi istumaan riihen kynnykselle, heittää karvalakkinsa sillalle ja pyyhkii hien otsaltaan. Mitä hänen pojastansa kerran tulisi, Askosta, valkotukkaisesta, joka nyt yksinäisenä elelee Tyrnin avarissa pirteissä? Laulajaa, unennäkijää hänessä on, mutta onko raatajaa, tarmon miestä? Jumala yksin sen tietää. Gregor tekee hajamielisenä ristinmerkin, mutta hätkähtää heti. Ei! Eihän sellainen enää hänelle soveltunut, hänelle, luterilaisen kirkon miehelle. Hänen suunsa käy äkkiä katkeraksi. —

Puhutaan paljon naisen uhrautumisesta. Mitä hän, Hilkka, on antanut? Nuoren neitseellisyytensä hehkuvan lemmen alttarille, kaikki muu on hänellä jäljellä!

Gregor muistaa hänet pikkutytöstä saakka — muita pikkutyttöjä johtamassa. Milloin heidän lempensä on alkanut, on mahdotonta sanoa. Se on kai kytenyt hänen tunteittensa pohjalla niin kauan kuin hän muistaa, kunnes se leimahti tietoisuuteen kerran — juhannuskokolla. —

Riihen uunissa räiskyy ja paukkaa. — Taisit olla aika susi, sinä vanha, musta männynkääkkyrä, jonka sinne työnsin viimeiseksi, tuumii Gregor ja painautuu uudelleen kynnykselle istumaan.

Hän tulee ajatelleeksi äitiä. Näin öisin tämä niin selvästi tulee hänen mieleensä. Ehkäpä äitikin valvoo, ken ties. Miten vähän heillä onkaan nyt enää sanottavaa toisilleen! —

Mitä hän ajattelikaan äsken? — Juhannusta, niin juhannusta! Gregorin kasvot loistavat ja hän näkee kaiken yhtä selvästi kuin silloin.

Tyrnin avara piha, hennot koivut, omenapuut ja taivas kuulakka. Kylän nuorella väellä oli määrä kulkea rantaan juhannuskarkeloon talon pihaitse, josta Hilkka liittyisi heihin, mutta jo kaukaa he huomasivat, että tyrniläisillä oli vieraita. Suuret, nelipyöräiset kuomuvankkurit seisoivat tallin luona ja kuistilla ja aitan parvekkeella liikkui kirjavapukuisia naisia ja miehiä, lasten häärätessä nurmikolla. Kuului naurua ja puheensorinaa.

"Aunukselaisia!" päättivät nuoret. Kokonainen retkikunta rajan takaa oli tullut saattamaan kymmenkuntaa naista, jotka täältä hajaantuisivat ympäri Suomea myymään menneen talven käsitöitä. Miesten ja lasten piti palata jo seuraavana päivänä.

Nämä jokavuotiset vierailut olivat kestintapaiset Tyrnin talossa. Silloin Anna-emännän katse säkenöi; pehmein askelin hän kiiruhti aitasta pirttiin ja pirtistä kellariin, pani rasvaisen uunipaistin parhaisiin saviastioihinsa, toi punaisen oluensa pöytään ja paistatti keitinpiiraita, niin että koko talo tuoksui herkuilta. Oli hupaista saada pakista taipuisaa heimolaismurretta ja unohtaa hetkiseksi Jaakko-isännän kankea kieli.

Partasuu-ukot istuskelivat poltellen pihamailla, hypistelivät kirjavia vöitään ja tarinoivat rajantakaisia tapahtumia, ja nuoret miehet iskivät toisilleen silmää nähdessänsä Hilkan naisten joukossa.

"Rasvaapa näilläkin mailla koreita kukkasia", tuumi pitkä, tumma nuorukainen. "Mitäpä jos tulisikin minulle — ikuiseksi armahaksi", hän lisäsi Gregoriin kääntyneenä.

"Eipä taida tulla", hänelle vastattiin.

"Vai niin, vai niin, ystäväiseni", ilkkui vieras.

"Vai on sulhasmies jo katsottuna."

"Kysy, niin saat tietää."

Gregor jätti seuran polttavin poskin.

"Orren alla, illan tullen, kysynpä tytöltä totuuden", lauloi nuorukainen hänen jälkeensä, nostaen kuohuvan oluttuopin korkealle.

"Syvä on nassakka naapureilla, kiiltävät korvot koivuiset", hän jatkoi herättääkseen Hilkan huomiota, mutta tyttö leikki lasten kanssa eikä ollut kuulevinaan.

Sen juhannusillan kokolla ja karkelossa olivat Tyrnin iloiset vieraat mukana, vain nuoret äidit vetäytyivät syrjään lastensa luo ennen aamunkoittoa, tietäen, että eron hetki oli tulossa. Itkien he painoivat rintalapsensa syliinsä, ja pienet huulet ahmivat viimeisen ateriansa hellästä rinnasta; kun äidit monen kuukauden kuluttua palaavat, eivät pienokaiset enää tunne heitä emikseen, vaan piiloittavat kasvonsa vieraitten helmoihin.

Tämä selvisi Hilkalle sinä iltana ja hänen nuori povensa läikähti kuin täysinäinen pikari. Hellin käsin hän lohdutteli yksin jääneitä lapsukaisia ja oudot kyynelet polttelivat hänen silmäluomiaan.

"Voi, neiti", kuiskasi eräs äiti hänelle lähtiessään, "katso, että saat jäädä poloisesi luo, jos kerran saat synnyttää lapsia maailmaan." — Hänen silmänsä olivat kuumeiset. Hilkan huulet vavahtelivat.

Sellaisena Gregor löysi hänet luhdin portailta.

Aamuauer oli kostea. Tytön silmistä putoilivat kyynelet ja nuori rinta nousi ja laski.

Gregorin katse hyväili tyttöä kuin auringon ensimmäiset säteet hyväilevät uinuvaa maata. Mutta hän ei koskenut Hilkkaan. Katseet sulivat vain hetkiseksi yhteen, sitten hän lähti hitain askelin kotiin.

Äiti istui tuvassa. Hän oli levoton ja hätääntynyt, puhui kuin hourien.

"Joko lähtivät — aunukselaiset?"

"En tiedä. Luultavasti."

Ja Jelisaveta rupesi puhumaan siitä, että Gregorilla nyt enää oli vain vuosi jäljellä seminaarissa. Sitten he lähtisivät takaisin heimonsa luo, siellä kyllä olisi työtä hänellekin. Muistihan Gregor isänsä toivomuksia, — muistihan?

Mutta poika seisoi synkkänä. Sellaiset ajatukset olivat hänelle outoja nyt, kun uusi tunne oli herännyt hänen sydämessään. Poisko täältä, pois Hilkan luota? Se merkitsisi hänelle elämän auringon sammumista, vajoamista, kuolemaa. Hän pudisti hitaasti päätään.

"En niinä lähde minnekkään."

Äiti kalpeni.

"Et siis pidä lupaustasi!"

"Lapsen sanat kuolevat usein aikuisen huulilla."

Jelisaveta peitti käsin kasvonsa.

"En minä voi lähteä, minä rakastan Tyrnin Hilkkaa."

Äiti nojautui seinään, kuivin huulin hän kuiskasi:

"Hilkkaa, kopeasilmäistä, rikkaan miehen ylpeätä tytärtä!
Nikita-laulajan poika — pellonkyntäjäksi?"

— — — Nikke haukkuu, muistot häipyvät.

Gregor painaa lakkinsa päähän ja nousee.

Revontulet säkenöivät, lyhdyn valokehä liikkuu hänen astuessansa taloon päin Nikke kintereillään. Idästä käy heikko tuuli. Mies pysähtyy. Olikohan äiti sittenkin ollut oikeassa? —

Siellä, missä runolaulujen vuolas virta vaahtoilee, missä pyhän äidin eteen uhrataan ensimmäiset kevään kukkaset, niissä kuun säteet hopeoivat tarujen teitä, siellä hänen heimonsa elää, siellä hänen juurensa imevät maan juovuttavia mehuja, siellä hän on kotonaan, hän, Nikitan poika!

Mutta jouduttuansa pirttiin, hän asettaa hiljaa lyhdyn laudakolle ja jää taas seisomaan nukkuvan vaimonsa eteen.

Kuin anteeksi pyytäen hän sivelee vaimonsa otsaa, ja nuoren Hilkan huulet saavat hänet jälleen uskomaan, että Tyrnin talo sittenkin on hänen oikea kotinsa — nyt.

IV

Syvät ovat Tyrnin salot, koskemattomat Tapion salien pilarit. Ihmisaskelet eivät hiljaisuutta häiritse eivätkä kirveeniskut mesikämmenten talviunia kesken lopeta. Hyvät ovat kettujen luolat ja siimeikkäät ilvesten tyyssijat, sillä Jounilan Jaakko oli antanut taivaan Jumalan huolehtia kasvusta ja myrskytuulten lahopuitten kaatamisesta. Sittenkin oli ollut korjaamista yllin kyllin.

Kun rakennukset ja uudet työkalut olivat olleet kyseessä, oli isäntä virnistäen raapinut korvalistoaan, ennenkuin hakkuuseen oli ryhdytty, mutta ylpeänä hän aina oli näyttänyt suunnattoman leveät lattialankkunsa vieraille ja kehunut seinähirsiään Karjalan mahtavimmiksi. Luojan metsästä hän usein puhui, Herran lainasta; siksipä huojuivatkin satavuotiset hongat ja naavaiset kuuset viljelysmaitten suojana pohjoisessa ja idässä, kun Hilkka-tytär otti talon vastaan.

Tilan siirtyminen tyttärelle oli käynyt hiljaa ja luonnollisesti suuritta eleittä ja pitkittä puheitta.

"Tiedän, että jatkat siitä, mihin minä lopetin", oli ukko sanonut muuttaessansa Jounilaan, viiden kilometrin päähän Tyrnistä. "Jorma saa metsäosastansa koulutuksensa ja yli jääpi." — Siinä kaikki.

Mutta ero tutuilta työmailta oli siitä huolimatta ollut vanhalle isännälle raskasta.

Pienenä, kumaraselkäisenä hän yhä kiertelee kotitalonsa nurkkia, seuraa oraan nousemista ja viljan tuleentumista, tunnustelee raskaalla sauvallaan roudan vahvuutta ja käy rannalla ennustelemassa jäitten lähtöä. Mutta nämä retket eivät aina ole hänelle iloksi, sillä hän on usein näkevinään, etteivät lapset välitä hänen neuvoistaan. Silloin käy hänen mielensä apeaksi, uurteiset kasvot muuttuvat vielä ryppyisemmiksi ja hänen harvat sanansa ovat häijyt ja terävät.

Sellaisina päivinä hän ei ole tervetullut Tyrnin pirttiin. Ukset kantelevat ärtyisästä kädestä, joka niitä heittelee, ja vesisaavin kirkas pinta kertoo kasvoista, joita ei vaivaa liikanainen kauneus.

Eräänä kylmänä kevätiltana hän tulee taloon rannasta päin. On lauantai.

Juhani, isäntärenki, on menossa saunaan miesten kanssa. Hänen valkoinen tukkansa loistaa ja astunta on kevyt, vaikka vuosien luvun jo pitäisi painaa. He tervehtivät Jaakkoa kunnioittavasti ohimennen, mutta vanhus tuskin vastaa.

"Isä", ilmoittaa Asko leikkipaikastaan, kuistin vierustalta, "ukki tulee, mutta hän on kyllä maanantaituulella, vaikka onkin lauantai."

Gregor peittää äkkiä hänen suunsa kädellään, mutta Jaakko on jo kuullut lapsen sanat ja naurahtaa kuivahkosti:

"Älä sinä opeta poikaasi valehtelemaan äläkä tuki viatonta suuta!"

Hilkka astuu vakavana tuvasta. Hiukset aaltoilevat kiiltävinä verkon alla. Hän on kukkea ja voimakas, valkeakaulainen ja sulavaliikkeinen. Isä katselee häntä arvostelevasti ja muuttuu hieman ystävällisemmäksi.

"Hyvä", hän mumisee, "että ruhossasi virtailee hämäläistäkin verta.
Muuten olisi talosi hukassa."

Hilkka kääntyy tuskastuneena Gregoriin, mutta mies hymähtää tyynesti. Hän istuu Askon vieressä portailla ja veistelee kauniita visakoivun kappaleita. Ukko osoittaa niitä sauvallaan ja sanoo ynseästi:

"Leikkiä ja leikkiä vain! Niin ei ollut minun aikanani. Tiedättekö, että oraanne on harvaa ja huonoa?"

"Kyllä. Kevät on myöhäinen ja tuuli kylmä. Korjaantuu kyllä, kunhan kesä lämpenee." Gregorin ääni ei petä.

"Korjaantuu, korjaantuu, niin te karjalaiset aina sanotte. Kunhan vain olisitte oikeassa!"

Ukki kääntyy Askoon päin. Poika on kantanut rannasta, jossa heillä on laaja maasälpäalue, suuret kantamukset kiiltäviä kiviä ja haurasta katinkultaa. Niistä hän nyt rakentelee uljaita linnoja.

"Silmänruokaa, poikaseni!" sanoo ukki ja hajoittaa kuin vahingossa linnojen muurit.

Asko panee vastaan.

"Et saa, ukki! Siinä on kultaa."

Vanhus nauraa, mutta silittelee pojan poskea karkealla kädellään.

"Niin minäkin kerran luulin, pikku mies; luulin ainakin saavani tuosta samasta kalliosta kultaa, paljon kultaa, kun tein sinne louhimon ja vein maasälpää Laatokan yli Pietariin, jossa siitä tehtiin kiiltävää posliinia."

Hän nojaa sauvaansa ja katsoo synkkänä rantaan.

— Iltatuuli on jääkylmä. —

"Mutta sanonpa sinulle jotakin, älä ikinä luota Laatokkaan! Älä ikinä! Se on kaunis ja viekas peto, joka keväisin jäähdyttää rannat ja myrskykausinaan riistää ihmisiltä viimeisenkin killingin. Minultakin tuo hurtta vei kuusi proomua ja yhden höyryaluksen!" Hän pui nyrkkiään. — "Silloinpa jäikin louhimoni unohduksiin, eikä paukkunut enää Tyrnin Jaakon kaivoksilla. Saivat Pietarin tehtaat valmistaa koreuksiaan Suomen sälvättä. Katinkulta jäi kimmeltämään kivilouhimoon — ja minusta tuli maamyyrä."

Hilkan katse on lämmennyt.

"Sinä loit uutta maata, isä. Oli parempi niin." Ukki osoittaa visapalikoita kädellään.

Asko innostuu.

"Isä rakentaa meille harmonin!" hän ilmoittaa pikkuviisaasti. "Sillä on samanlainen ääni kuin kirkon uruilla."

Vanhus rykäisee merkitsevästi.

"Minun nuoruudessani soitettiin hanuria tai vingutettiin viulua, mutta minähän en käynytkään seminaaria."

Gregorin kädet vapisevat, mutta hän veistelee yhä.

"Askolla on hyvä korva. Kaikki me rakastamme laulua!" hän sanoo kuin itsekseen.

"No, laulakaa sitten! Mehän puhuimme nyt tuosta sinun pelivärkistäsi, vävy. Suotta tuhlata aikaa ja rahaa moiseen kummitukseen. Laulavathan taivaan linnutkin ilman säestystä."

"Eivät, isä!" Hilkan poskia polttaa. "Tuulet ja metsien ainainen suhina yhtyvät niiden ylistysvirteen."

Ukko hymähtää: "Oletpa sinäkin oppinut."

He lähtevät pirttiin ilta-aterialle. Sienet ja sipulit tuoksuvat, ristikkopöytä on hohtavan puhdas. Saunamiehet tuovat tuoreen koivun tunnun muassaan ja ukin aikaansaama painostus häipyy häipymistään. Yökylmyys lähenee ja ikkunaruudut himmenevät.

Juhani katselee Jaakkoa miettiväisenä.

"Olemme — niinkuin — elämän ehtoopuolella nyt, sinä ja minä", hän virkkaa. "Muistatko enää ensimmäisiä täällä oloaikojasi?"

"Riittää minulle nyt iltoja sellaiseenkin."

"Ihmetellen katselimme sinua tänne tullessasi. Laskimme sinusta pientä pilaa, kunnes huomasimme, ettet pelännyt kontiota kierrellessäsi. Silloin otimme sinut joukkoomme."

"En pyytänyt teiltä paljoakaan apua."

"Et, et. Olit ylpeä ja voimia riitti. Mutta yhtä pyysit ja minä annoin sen sinulle, kun olin huomaavinani, että onni seurasi sinua. Pyysit kauniin Anna-siskoni. Ja hänet sait. Ja ylpeänä kerroin siitä suvulleni. — Raivasit itsellesi maata, nostit Laatokan tummista aalloista hopeankiiltäviä nieriäisiä ja muita veden antimia, lunastit suunnattomia metsämaita ja ympäröit ne miehen korkuisilla seiväsaitauksilla. Tämä on minun, sinä sanoit; sinulla oli onni muassasi. Nostatit komean pirttisi harjan ja kotisi kasvoi sen turvissa. Olet ollut Luojan suosima mies. Oletko koskaan siitä kiittänyt?"

Jaakko katselee liikkumattomana lieden hiillosta.

"Muistatko, minkälaisessa kunnossa talojen läävät olivat sinun tänne tullessasi? Pimeässä lehmät viruivat pitkät talvet, pienestä luukusta eksyi silloin tällöin jokunen auringonsäde sisään. Kevään tullen lojuivat nääntyneet elukat melkein katon rajaan ulottuvalla höyryävällä lautakasalla. — Nyt on jo monessa paikassa toisin. — Muistatko karhua, joka eräänä yönä riehui Miikhali Karpowin navetan ympärillä, repien kämmenillään suuria aukkoja seiniin, mutta saamatta kuitenkaan kitaansa elävää olentoa. Taisi olla ensimmäinen kontio, jonka sinun luotisi tappoi." —

Syntyy pitkä äänettömyys. Asko katselee taukoamatta ukkiaan suurin lapsensilmin. Ukkipa vasta on mies! Juhani jatkaa:

"Sen talja riippuu nyt isäntäväen kamarin seinällä. Eikä se jäänyt ainoaksi. — Kaikkia näitä muistelin tänä keväänä astuessani auran kurjessa Tyrnin mailla. Ja muistin myös, että meille, sinulle ja minulle, kohta ehtoo saapuu. Sinun päiväsi on ollut pitkä ja touhua täynnä. Nyt on nuorten vuoro, veli!"

Silloin Jaakko puhuu:

"Pelkään uusia aikoja, kaikki työni on vielä kesken, mutta nuoret tuovat muassaan uudet tavat. Näen tulevista vuosista painajaisunia. Näen hetkiä, jolloin vieraat kädet tuhoavat Tyrnin salojen jättiläiset, ja jokaisen kaatuneen puun alla — saan itse ruhjevamman."

Juhani hymyilee valoisasti:

"Luoja on vammojen valelija. Pelkään, että olet metsistäsi tehnyt itsellesi — puujumalan. Sinä, joka meidän kiiltäviä ikuunejamme halveksit."

* * * * *

Ilta on kulunut. Hilkka, Gregor ja Asko lähtevät ukkia saattamaan kotiveräjälle saakka ja Nikke seuraa heitä uskollisesti.

Äkkiä koira murahtaa ja syöksyy ärhennellen Jaakon kimppuun. Vanhus ravistaa itsensä vapaaksi, ja Gregor kurittaa ynisevää elukkaa kovakouraisesti.

"Se on ihan hullu!" huudahtaa Hilkka. "Mikä siihen nyt meni?"

"Älä ole huolissasi", lohduttaa ukki. "Eihän vielä mitään pahaa tapahtunut."

Mutta Asko tulee vakavaksi.

"Minä tiedän, miksi Nikke sinuun kiinni kävi. Se muisti äkkiä, että sinä sauvallasi survoit kultamuurejani. Se kosti! Nikke on minun koirani."

V

Kaikki korjaantuu, oli Gregor sanonut, kunhan kesä lämpenee, ja hän oli ollut oikeassa.

Tyrni, harmaa talo, lepäsi siunattuna suuren luonnon helmassa viljamaittensa keskellä ja sen ikkunat loimusivat kuin kulta ilta-auringossa.

"Mitä toimitat?" kysyi Asko kimmeltävältä päivänsäteeltä, joka lensi hänen ohitsensa.

"Kypsytän tähkäpäitä." Ja poju ymmärsi.

"Kiire on, kiire on", suhisi tuuli. "Ympärilläni heilimöi, heilimöi."

Gregor ja Juhani kaivoivat ojaa kesantomaalla, Asko poimi rikkaruohoja pientarilta ja Nikke ahdisteli peltohiiriä voimiensa takaa. Multa tuprahteli pilvenä sen takakäpälien välitse, ja yhtämittainen rähinä kävi.

"Nytpä syntyy hiirikylässä pakokauhu", tuumi poika viheltäen kimakasti. Nikke lopetti hetkeksi, käänsi Askoon päin mustuneen naamansa, josta kaksi kiiluvaa silmää katsoi kysyvästi pientä isäntää, mutta ryhtyi heti työhön uudelleen. Silläkin oli kiire.

Miehet olivat puolialastomat, ruskeat yläruumiit hohtivat kuin kupari; kuuma, heleä aurinko loi heidän ympärilleen tummaan maahan pehmeitä sinipunervia varjoja.

Oli täysi kesä. Mutta — kesä outo ja kummallinen pikku Askon mielestä. Miksi kylä, ihmiset ja kotikin olivat niin suuresti muuttuneet? Entä nuo loppumattomat miesjoukkueet, joita vähän väliä marssi kylän läpi itään päin, mitä ne kantoivatkaan raskaissa repuissaan?

Askon työ sujui huonosti, hänellä oli niin paljon mietittävää.

— Eräänä päivänä poika oli seisonut tienhaarakummulla ja katsellut, miten tututkin nuorukaiset häipyivät sinne, missä suuret metsät alkoivat, ja missä vastaan tuli raja.

Ja raja oli jotakin sellaista, josta ei päässyt selville.

Raja oli kai portintapainen, korkea ja ylen korea. Sen läpi iloiset aunukselaiset pujahtivat Suomen puolelle. Ja he toivat tullessansa Askolle hauskoja savikukkoja, kun he vierailivat hänen kodissaan. Jotkut soittivat hänelle balalaikkaa surunvoittoisesti ja kauniisti. Jelisaveta-mummo puhui heidän kieltänsä, mutta silloin Asko aina nauroi ja muisti lorisevan metsäpuron.

Rajalta tuli myöskin silloin tällöin kiltti ja hiljainen isä Iirak, jota kaikki rakastivat, vaikka niin harva heistä kuuluikin hänen kirkkoonsa. Kun poika muisti hänet, tuntui nenässä voimakas tökötin haju, sillä tämän saapasrasvan lemu ympäröi aina pappismunkkia ja kaikkia hänen tavaroitaan. Mutta se kuului häneen eikä siksi tuntunut epämiellyttävältä.

Raja, raja! Nyt se varmaankin oli muuttunut kokonaan, sillä Asko oli ollut huomaavinaan, miten suurten ihmisten katseet synkistyivät, kun he puhuivat siitä. Oikeastaan häntä suututti, että hänen nyt piti olla lapsi. Hänkin olisi tahtonut kantaa raskasta reppua selässään ja olla mukana tuossa salaperäisessä joukossa, joka hävisi metsän hämärään.

Tienhaarakummulta poika oli juossut suoraa päätä Jelisaveta-mummon kaalimaahan, jäänyt hikisenä seisomaan vanhuksen eteen ja huutanut:

"Kuule, sano minulle nyt heti, mikä raja on?"

Mummo ei näyttänyt hämmästyvän:

"Raja? — Ihmisten keksimä onnettomuus?"

Asko rypisti otsaansa.

"En ymmärrä. — Isä Iirak sanoo, että synti on maailman suurin onnettomuus. Raja on siis syntiä."

Jelisaveta hymyili hieman levottomasti.

"No, vaikka niinkin. Olet niin pieni, en voi selittää, lapsukainen. Voin vain sanoa, että molemmin puolin rajaa asuu samaan heimoon kuuluvia ihmisiä, sukulaisia siis, samaa juurta. Mutta raja erottaa heidät toisistaan. Olisi parempi, jos saisivat elää yhdessä."

Pojan pieni, ruskea jalka penkoi levottomasti maata. Sen enempää ei puhuttu sillä kertaa, mutta miettimistä riitti.

Lapsi hakkaa kuokallaan leskenlehden juuria, maa tuoksuu, mehiläiset lentelevät.

"Asko, Asko!" Isän ääni on iloinen. "Katsohan tuonne!"

Poika tirkistää taivaalle, sen sinertävä kupu hohtaa ja kimmeltää, ja metsien yli kohoaa pieni lintu, joka lähenee lähenemistään. Outo surina täyttää ilman, linnun siivissä välkkyy kiiltävä metalli. Asko on lumoutunut. Hänen katseensa seuraa tulijaa, kunnes se on aivan hänen päänsä yläpuolella, silloin hän nostaa molemmat kätensä sitä kohti ja alkaa juosta, kunnes Gregor ottaa hänet syliinsä.

"Älähän toki, joudut ojaan, pieni mies! Tiedäthän, että tuo on lentokone."

"Tiedän, isä, mutta en ole koskaan nähnyt sellaista näin likeltä. Kun kasvan suureksi, tulee minustakin lentäjä."

"Saat odottaa vielä hyvin kauan."

Asko jatkaa omia ajatuksiaan.

"Minne se oli menossa?"

Lentokone häviää näkyvistä. Gregor sanoo harvaan:

"Viemään viestiä Aunuksen väelle."

Poika jää kuuntelemaan. Kun surinakin viimein häipyy kuulumattomiin, sanoo hän:

"Tästäkö sinä toissa iltana lauloit, kun vaimot pyyhkivät silmiään ja ukot kiittelivät väen pirtissä?" — Ylitse kuun, alitse päivän, taivon tähtien välitse, — perille pyhän Jumalan, asunnoille autuahan?

Gregor pudistaa päätään.

"En. Runo oli hyvin vanha. Ei sen sepittäjä tainnut tietää nykyajan ihmisestä mitään.".

He ovat niin vaipuneet mietteisiinsä, että päivälliskellon soitto saa heidät hätkähtämään. Lapiot jäävät pientareelle ja kolmisin he lähtevät kotiin. Mutta Asko puhuu taukoamatta suuresta elämyksestään.

Pitkä mies tulee heitä vastaan veräjällä. Hänellä on yllä musta kaapu, pehmeät, ruskeat kiharat valuvat hänen olkapäänsä yli hänen suudellessaan pojan poskia.

"Terve tultuasi taloon, isä Iirak!" Gregorkin vaihtaa tulijan kanssa tervehdyssuudelman ja vanha Juhani kumartaa moneen kertaan.

"Minulla on sinulle lämpimät terveiset äidiltäsi", virkkaa vieras.
"Olin yötä lapsuuskodissa."

Gregor katselee tarkkaavasti munkkia, ihmetellen miten muuttumattomana hän on säilynyt läpi vuosien. Mutta samassa hän huomaa silmien ympärillä hienoja sädemäisiä ryppyjä, jotka syvenevät ja pitenevät isä Iirakin hymyillessä. Hänen kapeat kasvonsa ovat ehkä kalpeammat kuin viime käynnillä ja kädet ovat tulleet laihoiksi, mutta ryhti on suora ja komea kuin ennen. Ennen? Silloin, kun Gregor itse hoiteli kappelin kalmistoa ja odotteli tuon miehen tuloa kuin päivännousua, silloin, kun hän itse hartaasti kumarteli Jumal'äitiä ja lasta ja vuodatti kyyneleitä isä Iirakin kertoessa pyhiä legendoja. Ensi kerran hän ihmettelee, etteivät välit olleet katkenneet senjälkeen kuin hän liittyi luterilaiseen kirkkoon. Olisihan isä Iirakilla ollut moitteen syytä, mutta ankaria sanoja ei koskaan kuulunut. Siunaten hän astui Hilkan ja hänen kotiinsa ja siunaten hän jätti heidät. — He istuutuvat pöytään. — Outo liikutus valtaa Gregorin, hän tuntee itsensä yhtä pieneksi kuin lapsuudessaan, yhtä riippuvaiseksi niistä harvoista, jotka rakastavat häntä, ja hän silittää hiljaa vaimonsa kättä. Hilkka katsoo häneen kysyvästi, mutta isä Iirak sanoo:

"Jelisaveta-mummo hoitaa nyt kirkkomaatamme, sen käytävät ja kukat ovat kauniimpia kuin koskaan ennen."

Gregor nyökäyttää kiitollisena siitä, että isä Iirak vielä ymmärtää häntä, mutta samalla ympäristö käy hänelle vieraaksi, hän istuu kuin kutsuissa oman pöytänsä ääressä.

Hilkan sanat herättävät hänet.

"Mitä ajattelette siitä, mitä nyt tapahtuu rajan toisella puolella?"

Kaikkien katseet ovat kääntyneet puhuteltuun. Sama kysymys on kauan polttanut jokaisen huulilla, he tuntevat vapautusta nyt, kun se on sanottu.

Isä Iirakin otsa kalpenee.

"En ole varma siitä, onko aika otollinen. Säälin kansaa, jota rakastan, säälin laumaani, jonka toiveet pian muuttuvat tuhkaksi."

Hilkan katse seuraa hänen huuliaan. Tuskainen vaitiolo vallitsee munkin vaiettua, kunnes emäntä puhuu:

"Mutta ettekö tiedä, että koko Karjalan kansa toivoo yhtä ja samaa? Eikö heimolaistemme kärsimysten pikari ole laitoja myöten täysi? Kuka osoittaa meille otollisen ajan?"

Hilkka-emännän ääni kalskahtaa kuin metalli, mutta hän punehtuu, kun isä Iirakin surullinen katse sattuu häneen.

"Tiedän, lapsi, tiedän ehkä enemmän kuin sinä ja te muut. Mutta Herra yksin voi vapauttaa meidät vihollistemme ikeestä. Kun Hänen aikansa koittaa, silloin muurit luhistuvat verenvuodatuksetta. Oletteko koskaan ajatelleet sitä mahdollisuutta, että kärsitte tappion, että vapauttajat lyödään maahan? Ketkä jäävät silloin koston jalkoihin?"

Pirtissä on äänetöntä. Askoa peloittaa. Hän tahtoisi juosta tiehensä.
Viimein hän nousee ja hiipii isä Iirakin luo, ristii kätensä hänen
sylissään, suuren, levottoman ihmettelyn täyttäessä pienen rinnan.
Hänelle vieras nyt puhuu, sädemäiset rypyt silmien ympärillä:

"Oli kerran Jumalan mies, joka suri kansansa onnettomuutta ja toivoi itsellensä kuolemaa, mutta hän rukoili, että saisi nähdä Herransa kasvot. Silloin hänet yllätti suuri, väkevä tuuli, joka halkoi vuoret ja särki mäet, mutta Jumala ei ollut tuulessa. Seurasi sitten maanjäristys, mutta ei Herra ollut siinäkään. Polttava tuli syttyi nyt hänen eteensä, hän haki Herransa kasvoja liekeistä, mutta turhaan. Tulen jälkeen hän kuuli tuulen hyminän, niin vienon kuin äidin hyräily lapselle. Ja siinä hän saattoi erottaa Jumalan äänen. Hänen rukouksensa oli täytetty."

Kuulijat ymmärtävät. Asko sormeilee isä Iirakin rukousnauhaa, mutta huomaa samassa ohuen hopeaketjun hänen kaulassaan, vetää sen esille ja katselee uteliaana vanhaa, sileää medaljonkia.

"Mikä tämä on? Aukeneeko se?"

"Ei, pikku ystäväni, se on suljettu, mutta sen toiselta puolelta löydät hyvin pieniä sanoja. Vaikka osaisitkin lukea, et pääsisi niistä selville."

Hän piilottaa ketjun ja sanoo katsomatta medaljonkiin:

"Siihen on kaiverrettu sanat: rakkaus sytyttää rakkautta. Odotan rakkauden valtakunnan tuloa."

* * * * *

Kun isä Iirak illalla lähtee Tyrnistä, ei hän menekään suoraan Jelisavetan kamariin, vaikka tunteekin suurta väsymystä, vaan kääntyy kappeliin päin, sytyttää kynttilät ja vaipuu polvilleen pienessä pyhäkössään. Hänen kasvonsa ovat vääntyneet tuskasta.

"Oo, pyhä äiti", hän rukoilee. "Jos Herran päivä on koittanut, pelasta meidät verenvuodatuksetta. Varjele kansaani synneistä! Aamen."

Kappelin ilma on kostea ja viileä, vaikka päivä on ollut kuuma. Vavisten hän nousee ja huomaa silloin ovensuussa nuorukaisjoukon, joka ilmeisesti odottelee, häntä.

He ovat Aunukseen meneviä nuoria sotureita, jotka nyt pyytävät isä Iirakin siunausta matkalleen. Kynttilät lepattavat. Munkki tuijottaa heihin kuin kuumesairas, hänen huulensa toistavat sanoja — miksi, miksi, — ja kylmä hiki ohimoillaan hän nostaa kätensä polvistuvien miesten yli ja rukoilee hiljaa — sanattomasti.

On melkein yö, kun kappelin ovi jälleen avautuu ja vanha Jelisaveta hiipii sisään. Kuulumattomin askelin hän lähestyy pyhän äidin kuvaa, suutelee nöyrästi Jeesus-lapsen jalkoja ja menee rippituoliin. Isä Iirak odottaa.

"Tunnethan elämäni kulun, isä, tunnethan rakkauteni tarinan paremmin kuin kukaan muu. Tiedät, kuinka vaikeroin, kun Nikita otettiin pois. Siitä saakka panin kaikki toivoni poikaani, mutta hän, Gregor, jätti minut myöskin, jätti vanhan kappelimmekin unohduksiin Hilkan tähden.

"Mutta sairas sydämeni toivoi sittenkin, että Nikitan veri kerran heräisi pojassani, toivoin, että hän kerran vielä palaisi heimolaistensa luo isänsä poikana, mutta kaikki on ollut suotta. Nyt kun muut Suomen puolelta lähtevät omaisiamme pelastamaan ja vapauttamaan, niin Gregor, Nikitan poika, vain kyntää rikkaan Hilkan maata. — Isä, olen anonut Jumalalta hänelle suurta surua, jonka pyörteissä hänen sydämensä heräisi. Olen huutanut armaalleni Herran vitsausta, mutta rauhaa en saa."

"Älä viitoita Herralle tietä! Hän näkee, minkä taakan hän kullekin antaa", kuuluu isä Iirakin vastaus. Jelisavetan suu on katkera.

"Rukoiletko kanssani, isä?"

"En ano surua kenellekään. Sinulle rukoilen rauhaa. Äidin surut käyvät sinulle liian raskaiksi."

Jelisaveta katsoo häneen polttavin silmin.

"Tiedän, että tänään olet siunannut vapaussotaan meneviä.—Oi, sitä päivää, jolloin Nikitan poikakin lähtisi mukaan! Itkisin ilonkyyneleitä. Seuraisin heitä vaikka polvillani, kunnes saisin nähdä armaat ahomme jälleen, kunnes vanha käteni saisi osoittaa poikaani ja saisin sanoa: — 'Katsokaa, Nikitan veri ajoi hänet luoksenne, Nikitan poika oli mukana teitä vapauttamassa!'"

Isä Iirak vaikenee yhä.

"Siunaatko minua, isä?"

Kähein äänin hän vastaa:

"Anon sinulle rauhaa."

VI

Hilkan sydän on tyven ja rauhaisa. Sitä eivät raatele tunteitten myrskyt, hän ei kuvittele tulevia eikä liioin menneitä muistele. Ainoa, joka silloin tällöin saa hänet irti tuosta säännöllisestä jokapäiväisyydestä, on kaipuun kipinä sielun syvyydessä. Se syttyy hänen tahtomattansa Gregorin laulaessa, mutta hän kamppailee vastaan.

Mitä hänellä on tekemistä haikeamielisten sävelien kanssa, hänellä, jonka komeat kilpikankaat ovat kuuluisat koko Karjalassa! Hänellä, joka ei tiedä suruista ja vastoinkäymisistä mitään. Hänen rakkautensa Gregoriin on puhdas ja vilpitön, vieraitten ja väkensä kuullen hän puhuu kunnioittavasti Tyrnin "isännästä", mutta itse hän tietää, että hänen lempensä on voimakkaan olennon kiintymystä heikompaan: sitävastoin hän ei ole tietoinen siitä, että tuo tuskainen kaipuun häivä asettaa Gregorin armoitettujen pariin — ja hänet, Hilkan, anovien joukkoon. Jos kipinä syttyisi tuleen, silloin hän huomaisi seisovansa alempana ja hän pyytäisi: "Gregor, armaani, aukaise minullekin taivaan portit!"

Harmoni on nyt valmis. Sen ympärille kokoontuu usein seudun nuoriso laulamaan Tyrnin isännän säestäessä ja kuoro on pian muodostettu. Vanha rovasti iloitsee ja kirkkokansa kuuntelee hartaana laulajien esityksiä. Hilkka on ylpeä miehestään, joka tietää niin paljon enemmän kuin muut, mutta kun kuorolaiset harjoitusiltoina poistuvat talosta ja Gregor jää tuntikausiksi istumaan soittokoneen ääreen, katsoo Hilkka häneen moittivasti. Hänestä tuntuu kuin soittaja hiljaa hyräillen puhuttelisi vaimolle ventovieraita ystäviä, ja hän poistuu kuuluvin askelin kutomakamariin, yrittäen syventyä, hänkin, omaan työhönsä.

Ja kauniit kuviot syntyvät kuin itsestään, kangas hohtaa lumivalkoisena.

Soitto loppuu äkkiä kesken.

Gregor ilmestyy oveen, Hilkka kutoo edelleen, mutta heikko puna nousee hänen kaulalleen. Hän ei nosta katsettaan työstä.

"Sinä menetkin pois. Sintillehän minä soitin", sanoo mies matalin äänin.

Hilkka kääntyy outo kiitollisuus silmissään.

"Sitä minä en ymmärtänyt."

Gregor nyökkää ystävällisesti ja sivelee kädellään hänen kudontaansa.

"Tiedäthän sinä, että olet aina ajatuksissani", hän sanoo.

Mutta tätä Hilkka käsittää vielä vähemmin, eikä hän itsestään voi sanoa samaa. Taikinaa, alustaessaan hän ajattelee piiraita, ja piiraita syntyy, mutta, miten mielettömältä tuntuukaan kuvitella, että Gregor, Raisua sukiessansa, ajattelee — Hilkkaa! Hän purskahtaa raikkaaseen nauruun ja kääntää puheen toisaalle.

Asko aukaisee oven.

"Tule kuuntelemaan, isä!" hän huudahtaa. "Nikke on koko päivän istunut suuren omenapuun alla ja ulissut kylään päin. Voiko koira tulla hulluksi?"

"Voi kyllä, mutta ei suinkaan Nikkeä mikään vaivaa", vastaa isä hajamielisesti.

"Matliena sanoo, että se vainuaa jotakin pahaa." Asko ilmoittaa puoliääneen. "Ja koiran sielu on sen nenässä", hän jatkaa toistaen vanhuksen sanoja.

He nousevat mennäksensä lapsen kanssa ulos, mutta samassa ulina muuttuu raivoisaksi haukunnaksi, ja avatessansa pirtin oven he näkevät Niken nuoren, vento vieraan naisen kimpussa. Hän ei liikahda askeltakaan, vaan seisoo paikallaan varjellen käsin kasvojaan, kunnes hän kaatuu hervottomana maahan.

Gregor juoksee hänen luokseen ja annettuaan Nikelle pari aimo läimähdystä hän yrittää puhutella vierasta, mutta tämä makaa kuin kuollut.

Hänen vaatteensa ovat repaleina, jalat paljaat ja pöhöttyneet, tummat palmikot takkuiset.

Hilkka polvistuu hänen viereensä. "Voi, hyvä Jumala!" hän kuiskaa. "Mene, Asko, pian pirttiin, tuo sieltä kulhollinen vettä ja puhtaita riepuja. Mutta et saa huutaa."

Tulijan pää lepää Hilkan polvilla, ja pian vieras aukaisee kaksi mustaa, kuumehohteista silmää, katse harhailee hetken, kunnes raskaat luomet sulkeutuvat jälleen, ja kyynelet vierivät poskia pitkin.

Tyrnin emännän kädet muuttuvat yhä pehmeämmiksi hänen valellessansa raikasta vettä valkean otsan yli. Hänen äänensä väräjää.

"Mistä olet, lapsi raukka?" Nyt vasta hän huomaa, että tytön huulet ovat karheat ja halkeilleet ja ikenet verissä. Hiljainen vastaus kuuluu:

"Aunuksesta. — Siellä on nyt kurjaa — kurjaa."

Hilkka kalpenee.

Gregor kantaa tulijan talon yliskamariin, jossa Matliena valmistaa vuoteen. Vanhus huokaa ja päivittelee, levottomin sormin hän tekee ristinmerkin seinään päin kääntyneenä. "Oo, pyhä äiti, oo, pyhä äiti, mitä on tuleva meidän osaksemme!" hän mumisee. "Ja kuka tuo lapsi on?"

"Sitä ei kukaan vielä tiedä", kuiskaa Gregor. Matliena huojuttaa päätään. "Kaunis, kaunis kuin taivaan enkeli."

Outo odotus valtaa Tyrnin talon asukkaat nuoren pakolaistytön ilmestyttyä heidän keskuuteensa. Hiljaisempi kuin koskaan ennen on nyt avara pirtti. Muistetaan oman seudun urhoja, jotka ovat hävinneet teille tuntemattomille, jotka ehkä jo uinuvat Tuonen patjoilla. Ja mielet käyvät ankeiksi.

"Mikä hänen nimensä on?" kysyy Oka Matlienalta.

"Manja. Mutta hänen puheestaan ei saa mitään selvää, tarinoi kaikki ristiin-rastiin. Taitaa olla mieletön, poloinen. Suukin niin hirvittävässä kunnossa — kuin punainen haava. Isäntä sanoo, että tytössä on keripukki. Emäntä hänen suutaan hautoo ja hoitelee, mutta saapa nähdä, minä luulen, että tytön kauniit hampaat sittenkin lähtevät." Vanhus huokailee.

"En ole kuullut mainittavan sellaista tautia ennen", ihmettelee Oka, mutta Juhani selittää:

"Sodan jäljissä tämäkin rutto kulkee."

Ja työhön mennessä kaikki vilkaisevat yliskamarin ikkunaan pelokkain katsein.

Päivät kuluvat, mutta Manja makaa yhä hyvin sairaana Tyrnin yliskamarissa. Hänen sormensa hyväilevät Hilkka-emännän lakanoita.

"Komeat ovat kankaasi ja koristeet Aunuksen pitsiä", hän kuiskaa selvänä ollessansa. Kuumehoureissaan hän puhuu lakkaamatta. Hän seurustelee näkymättömien olentojen kanssa, vannottaen heitä selittämään hänelle, mitä oli tapahtunut.

"Isä", hän sanoo rukoilevasti. "Mikä helinä täällä on? Mitä he tahtovat, nämä Suomen soturit? Ystäviähän he ovat, isä? Ondrej puhuu metsistämme, mutta onhan heillä sankka salo Suomenkin puolella."

Hilkka kostuttaa hänen huuliaan saunakukkateellä ja asettuu jälleen istumaan hänen viereensä. Hänen katseensa on ilmeetön.

"Ondrej, missä oletkaan? Vedä ylemmäksi vene rantatörmälle, aallokko voi viedä. Mitä kirkossa tapahtuu, maammoseni, seinämuureissa on aukkoja, kiviä lentää. Suomen miehet ampuvat kirkkoa kohti. Ryssätkö siellä piileskelevät?"

Silmät suurenevat kauhusta.

"Minä en jaksa, isä, tiedäthän, etten jaksa. Jalat painavat. — Ondrej, jätätkö? — Kuka kieltää katsomasta taakseen? Siellä kylä palaa — kylä ja koti, näettekö?"

Hilkan sydän takoo. Rintaan koskee.

Manja nousee puoleksi istumaan ja putoaa jälleen velttona pieluksiin. "Tule, karitsani, tule!" hän kutsuu lempeästi. "Tule, valkorinta vuona, tule! Säikytkö, armaani? Noroperille joutukoot kehnot, jotka tyyssijamme sytyttivät!"

Valkeaan otsaan ilmestyy vihan uurteita.

"Eikö jo päivä näy?" hän kysyy äkkiä Hilkalta kirkkain äänin.

"Päivähän on korkeimmillaan."

Sairas kääntyy Hilkkaan päin ja sanoo valittaen:

"Honkaisista huoneistamme on nyt jäljellä — vain tuhka. Tiedätkö siitä mitään?"

Emäntä istuu kuin kivettyneenä. Tyttö jatkaa.

"Minulla oli paljon pientä karjaa, oli karitsoja, oli vuonia; sarvinauta kuului isälle ja äidille. Ondrej-veli hoiti hevoset. — Taisivat palaa — viattomat."

"Älä kerro enempää", kieltelee Hilkka ja sairaan huulet sulkeutuvat tottelevaisesti. Mutta vaipuessansa uneen hän änkyttää:

"Tie loppui, tulivat vastaan salot, — salot harvenivat, eteemme avautui räme, allamme upotti pohjaton suo."

Valkoisella voiteella Hilkka lääkitsi Manjan haavoittuneita jalkoja ja ne paranivat vähitellen. Matliena oli ylpeä keittämistään lääkkeistä, olihan hän omin käsin koonnut keväisten pientareitten heleimmät yrtit ja suloisimmat kukat ja olihan hän hiljaa hyräillyt vanhoja loitsuja, kun sinertävä höyry nousi kattilasta niiden kiehuessa.

"Oletko, tauti, tuulen tuoma, tuulen tuoma, vuon ajama, ahavaisen antelema, — mene tuulen tietä myöten."

Matliena hymähti salamyhkäisesti: "Viisautta on monenlaista."

Päivät kuluivat, heinäntekoaika lähestyi ja vanhus sai yksin hoitaa Tyrnin talon emännyyden, sillä Hilkka oli sairaan luona aamusta iltaan. Väkevä kukkaistuoksu täytti ilman, tunkeutui sisään jokaisesta ikkunasta. Manjan katse oli muuttunut rauhalliseksi ja hän pysyi pitkät ajat tajuissaan. Mutta jos Matliena sattui olemaan huoneessa, kun hourekohtaukset uusiutuivat, oli Hilkalla täysi työ saada hänet poistumaan, sillä taikauskoinen vanhus katsoi uteliaasti Manjaa ja kuiskasi salaperäisesti:

"Etkö näe, että hän lankesi loveen? Häneen ei saa koskea."

Ja Askolle hän kertoi kummia, kunnes pojan leikit olivat rajan kauhuja täynnä. Muurit ja linnat, joitten katinkultaloiste ennen oli täyttänyt hänen mielikuvituksensa, hajoitettiin nyt maan tasalle, ja poika veisti itselleen taikasauvan, jolla hän piirteli ihmeellisiä kuvioita hiekkaan. Gregor yllätti hänet eräänä iltana, ja poju kertoi pelokkaana isälle uusista hommistaan.

Surullinen hymy levisi kuuntelijan kasvoille. Hellästi hän silitteli
Askon tukkaa, sanoen:

"Sinun pikku sauvasi on vain heikkoa, halpaa puuta, mutta tiedätkö, oli kerran ihminen, suuri Mestari, jonka sormet aukaisivat sokeitten silmät ja kuurojen korvat. Hän piirteli kerran maan hiekkaan vapautuksen sanoja onnettomalle ihmisraukalle. Hänen voimansa oli Jumalasta!"

Ja Gregorin suuri käsi pyyhkäisi pois kaikki Askon taikakuvat maasta.
Silloin se leikki loppui.

"Ken olet, puhasmuotoinen?" kysyi Manja Hilkalta. Hän oli ensi kerran jalkeilla.

"Hilkka, Tyrnin talon emäntä."

"Olet ollut hyvä minulle. Tahtoisin kiittää. Olen parantunut hoidossasi, olen nähnyt unta taivaasta pehmeillä patjoillasi."

Ennenkuin Hilkka ehti estellä, heittäytyi Manja polvilleen hänen eteensä — suuteli hänen hameensa helmoja. Hilkka kauhistui.

"Älä toki, älä! Et saa polvistua ihmisten eteen!"

Mutta Manja puhui hiljaa itkien:

"Olen luullut sinua Jumalan äidiksi. Tahtoisin kiittää. Saanko palvella sinua, kun olen parantunut?"

"Saat, saat. Mutta et ikinä tällä tavalla."

Manja katseli häntä kyyneleisin silmin.

"Olet tyyni ja vilpoinen. Ovatko kaikki Suomen puolen naiset sellaisia?"

Hilkka punehtui. Tytön lapsellinen luottamus sai hänet ymmälle. Ja
Manja jäi Tyrnin taloon.

Heikko hän oli, hento ja tuskien raatelema, mutta kulmikkaat olkapäät pyöristyivät ja kalpeat posket ruskettuivat kesäisen auringon paisteessa. Astunta kävi keveäksi voimien palatessa, ja silloin tällöin hymy valaisi surunvoittoiset silmät, jotka olivat tummat kuin mustat orvokit. Hän oli kahdeksantoistavuotias.

Vähitellen saatiin tietoja Manjan kotiseudulta. Kylä ja koti olivat palaneet, isä ja Ondrej-veli kuuluivat kaatuneitten joukkoon ja äiti oli kuollut pakomatkalla yrittäessään päästä Suomen puolelle. — Kun tytölle kerrottiin, mitä oli tapahtunut, sulki hän silmänsä ja vaikeni. Hänen kyynelensä olivat kuivuneet.

"Koeta viihtyä meillä", sanoivat ystävälliset ihmiset nuorelle muukalaiselle, ja hän vastasi kiitollisena:

"Päivisin olen kotonani täällä, mutta kun yö saapuu, ratsastan unessa valkealla orosella Aunuksen majoille takaisin."

VII

Tyrnin Asko on saanut ystävän. Hän on siitä ylpeä ja iloinen, ja hänen kiihkein toivonsa on nyt kasvaa yhtä suureksi kuin isä.

Pitkin askelin hän kävelee talon edustalla odottaen Manjaa. Ja kun tyttö aukaisee oven, välähtelevät pojan silmät riemusta, sillä hän tietää, että nyt alkavat navetassa hauskat hetket, jolloin ihmeellinen ystävä kertoo hänelle uusia tarinoita.

Pikku mies työntää kädet niin syvälle taskuihin, että takin takapuoli pinnistyy arveluttavasti.

"Tunnen astuntasi sintsin laudoilla", hän kehuu, "Luuletko, että minä kasvan yhtä pitkäksi kuin isä?"

"Kyllä, ja sitten sinäkin kerran uljaana astelet omia maitasi."

Asko viheltää miehekkäästi.

Suuri navettaluuta kädessään hän jää katselemaan Manjaa, kun tämä asettaa kiiltävät maitoastiat oven pieleen ja istuutuu pienelle jakkaralle lypsämään. Hän katselee tytön palmikoita, jotka ovat aivan toisenlaiset kuin äidin ja vanhan Matlienan: ei ole verkko painamassa eikä tumma liina otsalle vedettynä, ja valkoinen pusero on kauniisti kirjailtu.

Keltajuovikas Mikko pujahtaa sisään avonaisesta luukusta ja juoksee häntä pystyssä viivana Manjan luo. Naukuen se hyväilee lypsäjän jalkoja, makea maidon tuoksu kutkuttaa sen sieraimia, ja kovat viikset värisevät.

Ovensuusta kurkistelee Nikke, mutta nähtyänsä Mikon se sulkee silmänsä ja istuutuu kynnykselle odottamaan lämmintä, vaahtoavaa maitoa ruskeaan kuppiinsa.

Manja viihtyy pikku Askon seurassa. Lapsen herkkä sielu on hänelle kuin valkoinen kirjan sivu, jolle hän saa uskoa muistojensa aarteet, ja hän kertoo pehmein äänin kotiseutunsa iloisista praasniekoista, kirkkojuhlista, joihin kansaa kokoontui läheltä ja kaukaa, hän laulelee outoja lauluja ja tarinoi köyhistä pyhiinvaeltajista, jotka usein yöpyivät hänen kodissaan.

"Minkä näköisiä nuo pyhät veljet ovat? Isä Iirakinko?"

"En tunne isä Iirakkia", Manja vastaa. Kerran eräs pyhiinvaeltaja sairastui meillä. Hänellä oli yllä munkin kauhtana. Äiti vei hänet saunaan virvoittelemaan ja silloin hän näki karkeiden munkinvaatteiden alla hienon silkkipaidan.

Asko ihmettelee:

"Ei tainnut ollakaan oikea vaeltaja."

"Miks'ei! Luostarista luostariin sanoi kulkevansa. Sydän hänellä oli alistuvainen — hieno hipiä vain oli vielä vastahakoinen!" selittää Manja. Samassa hän huokaa syvään. Koti tulee taas mieleen, koti ja rakas kylä ja lapsuudenystävät. Missä, missä? — "Kuin akanat tuulessa!" Asko käy levottomaksi. Hän ei pelkää mitään niin suuresti kuin Manjan ikävää, sillä hän tietää kokemuksesta, että silloin loppuvat kauniit tarinat. Hän yrittää lohduttaa aikuisten tavoin, taputtelee ystäväänsä poskelle ja sanoo:

"Älä muistele yksinäsi! Kerro minulle, miksi kylänne paloi!"

Manjan katse oli kuin haavoittuneen linnun.

"Kiitos, kiitos lapsi! Mutta jos sanoisin, et kuitenkaan käsittäisi."

"Osaanhan kuunnella", inttää poika. Ja Manja puhuu kuin itsekseen:

"Kaunista maatamme on aina hätyytetty. Rikkaat pajarit ahdistelivat esi-isiemme taloja, venäläiset virkamiehet kiristivät meiltä veroja, punaiset soturit uhkasivat kuolemalla, ja kun vapauttajat saapuivat, jouduimme kahden tulen väliin. — Ja me sorruimme."

"Minä ymmärrän kaikki", vakuuttaa Asko. Mutta Manja on taas vaipunut omiin mietteisiinsä.

"Olen vasta kahdeksantoistavuotias ja kuitenkin yksin, yksin!" hän kuiskaa kuuma kaiho rinnassaan. Onhan hänelle sittenkin käynyt paremmin kuin monelle muulle: kaikki olivat hänelle hyviä, Hilkka-emäntää hän tahtoisi palvoa ja ylistää, kunhan vain tämän katse pehmenisi. Mutta se on kylmä ja läpitunkeva. Manjaa värisyttää.

Hän jatkaa työtään oudon pelon vallassa, ikäänkuin ankara emäntä pirtistä asti voisi lukea hänen ajatuksensa. Ei, ei, sitä hän ei sallisi! Onhan Hilkka-emäntä tehnyt hänet terveeksi, aukaissut hänelle kotinsa ovet! — Hän tahtoo olla kiitollinen.

Kun hän myöhemmin siistii maitokamaria, kuuluu pirtistä outoja ääniä. "Jorma-eno on tullut!" Asko riemuitsee ja juoksee tiehensä. Seinän takana syntyi heti iloinen meteli, Askon ilonpurkaukset kaikuvat ylinnä, mutta taitavat Nikke ja Mikkokin ottaa osaa yleiseen riemuun, jonka aiheuttajana vieras on. Mitähän tuo merkinnee? Manjaa ihmetyttää. Tämä on jotakin uutta Tyrnin talossa.

Eteisen nurkassa on hieno kävelykeppi ja keskellä pirtin lattiaa telmii pitkä nuorukainen Askon ja koiran kanssa. Hänellä on kaunis, aaltoileva tukka, kapeat kasvot ja hieman likinäköiset silmät.

Manjan tultua huoneeseen hän heti lopettaa leikin ja tervehtii.

"Vai niin, vai saan minäkin nyt nähdä tyrniläisten uuden lapsen!" Ja hän ojentaa nauraen kätensä. "Älä pelästy: En minä mitään pahaa tee. Olen Hilkka-emännän ainoa veli ja suvun toivo, mutta isä on tänä kesänä huomannut minut lurjukseksi."

Sanatulva tekee Manjalle hyvää, vaikkei hän sitä oikeastaan ymmärräkään. Hilkka puuttuu puheeseen:

"Vastako nyt isä keksi sen totuuden? Kerrohan syyt?"

Nuorukainen istuutuu sisarensa viereen ja sanoo vähän vakavammin kuin äsken:

"Isä sanoo minua riivatuksi, kun en enää jaksa totella häntä. Muitakin kauniita sanoja hän viljelee. Tiedäthän, että vanhemmat tahtoisivat nähdä minut papinkaulus kaulassa, mutta papiksi minä en rupea. Tulisin varmasti hulluksi. — Ukkorähjä on aika häijy!"

Manja odottaa, että Hilkka-emäntä nuhtelisi veljeään moisesta puhetavasta, mutta hämmästyksekseen hän näkee, miten sisaren voimakas käsi hyväilee Jorman tukkaa.

"Kaksi vuotta jo olet lukenut jumaluusoppia. Miksi sinä nyt aiot?"

"Luen metsätiedettä. Ymmärrätkö, rupean metsäherraksi."

Hilkka hätkähtää:

"Nyt ymmärrän hyvin, mitä isä pelkää!" Jorman raikas nauru täyttää koko pirtin.

"Isää kauhistuttaa ajatus, että minä kerran kajoaisin hänen suureen puujumalaansa! Mutta onhan minulla oma osani." — Hilkka ei vastaa.

Jorma kaappaa ylioppilaslakkinsa naulakosta ja hyvästelee äkkiä, mutta nuoren, voimakkaan äänen sointu jää kaikumaan yksinäisen Manjan korviin. Tuntuu kuin olisi Jorman käynti rikkonut Tyrnin talon liikkumattomuuden. Tyttö tuntee helpotusta.

Ylioppilaan vierailut uudistuvat. Manja iloitsee niistä.

On vilpoisa elokuu.

Taivaan tähdet syttyvät jälleen silloin. Laatokka kimmeltää kuun hopeoimana, kumpuisten rantojen ääriviivat toistuvat veden pinnassa, ja ihmiset uurastavat elonkorjuussa. Maa-emo on ollut antelias, kuhilaat seisovat tiheässä kellastuneilla saroilla. Unohdetaan myöhästynyt ja kylmä kevätkesä, jolloin levottomat ajatukset askartelivat katovuosien kauhuissa, unohdetaan Laatokan jäiset usvat ja huomataan silloin tällöin, miten hyvä on asua kalarikkaan veden rantamilla.

Jounilan Jorma on "ainoa muukalainen" tässä ympäristössä, hän on tyytymätön itseensä ja koko maailmaan. Tyrnin väen ainainen ahertelu, vanhan isän tuikea katse ja äidin nöyrä, palveleva olemus raivostuttavat häntä.

Mitä on elämä, hän kysyy itseltään. Valhetta, valhetta kehdosta hautaan saakka! Entä rakkaus? Himoa, tyydytystä ja loppujen lopuksi halveksumista.

Hän makaa rannalla ja katselee auringonlaskua näkemättä kuitenkaan mitään muuta kuin kaukaisten vuoriharjanteiden kupeet, joissa kulta säteet punoittavat, hehkuvat ja sammuvat. Lakkaamatta hän pieksää maata ohuella kepillään, murentaen nöyrät sammalet kokonaan. Rakkaus, hän mumisee, mitä sinä ihmisistä teet, sinä, jota me kaikki ylistämme? Orjia, orjia. Ja me ojennamme kätemme sinulle, jotta painaisit niihin raskaat kahleesi, me paljastamme sinun edessäsi punaisen sydämemme ja sinä saatat sen vuotamaan verta. Silmämme kirkkauden sinä sumennat. — Vaadin sinut tilille, rakkaus! Mitä teit sinä äidistäni, soreasta Anna-neidosta, jonka silmät olivat puhtaat ja sametinpehmeät?

Jorma muistelee äskeistä tapahtumaa kotiveräjällä ja hän kalpenee vihasta. — Hän oli puutarhasta nähnyt äitinsä astuvan porttia kohti kori kainalossa ja oli iloisesti puhutellut häntä, mutta silloin vanhus oli painanut etusormensa suulleen, katsahtanut ympärilleen pelokkain silmin ja kuiskaillut: "Hiljaa, hiljaa, isä istuu tuvassa, voisi vielä kavahtaa ja tulla ulos. Enkä sitä toivoisi." — Ja hän näytti salaa koppansa sisältöä pojalleen. Vasussa oli kauniita, aikaisia perunoita, jotka muori aikoi myydä nimismiehelle miehensä tietämättä.

"Älä virka mitään!" hän innostui. "Kahvirahojahan minä itselleni hankin. Mistä ne muuten tulisivat."

Poikaa inhoittaa. Hän näkee kuin kaukaisessa unessa rikkaan isänsä pyytämässä kaunista Annaa vaimokseen, hän näkee nuoren lemmen ensi ajat — ja hän pieksää kuin mielipuoli viatonta maata ympärillään. — Rakkaus, mitä teit sinä Jelisavetan Gregorista, laulajanuorukaisesta, jonka sydän on rikas ja lämmin? Orjan ja raatajan!

Entä minä itse, hän mumisee, mitä minä tiedän sinusta, lempi? Hän muistelee suurkaupungin huminaa, muistelee remuavia nuorukaisia, jotka laseja kilistellessään lauloivat naisen kunniaksi. Inho kasvaa vihaksi. Isäkin on vielä lemmen kahleissa, mutta ei rakasta mitään muuta kuin Tyrnin ja oman talonsa metsiä! Niiden edessä hän notkistaa vanhat polvensa. Hän rakastaa ihmisten huulia, jotka hänen kuoltuaan sanovat: "Koskemattomat ikisalot hän jätti jälkeensä."

Jorman mietteet saavat arvaamatta uuden suunnan. Olemattomien sahalaitoksien vihellykset soivat hänen korvissaan, metsien Haavaiset jättiläiset kaatuvat, jokea pitkin ne liukuvat eteenpäin — yhä eteenpäin.

Ajatukset keskeytyvät. Kaukainen, heleä laulu kuuluu maasälpävuoren rinteeltä. Manja siellä kulkee kellokas kintereillään taloon päin. Vihainen haukka on äsken hätyyttänyt nuorta oravaa saman polun seutuvilla, mutta kiljuen se hävisi vuorten taakse Manjan lähestyessä karjoineen. Hän kulkee hiljaa laulellen ja tuijottaa Laatokan ulappaa kuin apua anoen.

Jorma katselee tyttöä taukoamatta, äskeiset ajatukset häipyvät pois, hän näkee vain Manjan pehmeät posket, kuulee vain hänen laulunsa kaihon. Hänen kapinoiva sydämensä on jälleen lämmin ja hyvin nuori.

"Olet kuin tuulessa vipajava virpi", hän sanoo, kun he seisoivat vastatusten. "Itäänpäin sinä aina luot katseesi."

"Kotini oli kerran siellä."

"Kerro minulle jotakin omaisistasi."

"Ei ole aikaa." Välttelee Manja.

"On kyllä! Kellokas pysyy luonasi ja silloin muukin karja on turvassa. Kerro kodistasi minulle." Jorma ei itse tunne omaa ääntänsä. Se on lämmin ja hyvä.

"Ei ole paljon kerrottavaa. Mitä tahdot kuulla?"

"En tunne Suomen miehen haluja."
S
"Kerro itsestäsi! Etkö ymmärrä, tahdon tietää, ovatko Aunuksen urhot
suudelleet punaisia huuliasi, silitelleet palmikoitasi?"

Manjan suu muuttuu kovaksi, hän puhuu ikäänkuin ei olisi käsittänyt
Jorman sanoja.

"Harvassa ovat kylät siellä, harvassa talot. Isä löysi äitini kerran kaukaisessa salopirtissä ollessaan. Ei ollut tuttua sukua, mutta neito luotti isään, seurasi metsämökille ja rupesi hänen vaimokseen. Ja hyvä siitä tulikin."

Jorma naurahtaa:

"Ai-ai, entä jos olisi joutunutkin huijarin sylihin!"

Manja on vakava.

"Kyllä veri virkkaa, kenen rekoseen ruveta."

"Niinkö uskot?"

"Niin uskovat kaikki Aunuksen naiset."

"Metsässäkö sinäkin elit?"

"En. Äitiäni kammotti yksinäisyys talvisin, kun isä oli työssä muualla. Kinokset kasvoivat joskus ikkunoittenkin yli, revot huutelivat oven edessä ja yön kummat kurkistelivat joka nurkasta. — Me muutimme kylään. Siellä oli kirkko ja kellot ja kirkas poukama. Siellä oli aurinkokin kauniimpi kuin salossa, siellä oli praasniekat ja messut." — —

Nuorukaisen silmät loistavat, veri kohahtaa hänen suonissansa. Hän ojentaa molemmat kätensä Manjaa kohti, mutta tyttö katsoo häneen kummeksuen, silittää kellokkaan päätä ja jatkaa matkaansa hiljaisin askelin.

Myöhään illalla Manja kiiruhtaa Jelisavetan luo. Ovi on auki. Mummo seisoo portailla, ojentaa ystävällisesti kätensä ja virkkaa: "Puitse tulet kuin Tapion tyttö. Mikä on hätänä?"

"Ei mikään."

Vanhus tarkastelee tyttöä miettiväisenä.

"Sinulla, on kädessäsi yhdeksän lajia syyskesän kukkasia. Odotatko taikoja, lapsi?"

Kun Manja ei vastaa, jatkaa mummo:

"Pyhä äiti sinua varjelkoon! Rakkaus on suurin taika maan päällä, — — suurin taika, muista se! Ja me olemme vain heikkoja ihmisiä."

VIII

Purppuranpunaiset nauhat koristavat Manjan tukkaa; karjateiltä hän on löytänyt kirkkaan lähteen, jonka pinta kertoo, että hän on kaunis ja nuori. Hänen povensa on täynnä tuskaa ja polttavaa riemua. Häntä ihmetyttää vanhan Jelisavetan tapa puhua elämästä, joka "vierii pois". Vastaanhan se tulvii joka puolelta!

Manjan tummiin silmiin vedet nousevat melkein aiheettomasti. Katse sumenee, jos Hilkka-emäntä kehuu hänen kehruutaan kauniiksi ja kyynelet vuotavat virtoina, kun Gregor hämärähetkinä soittelee. Hilkka naurahtaa, mutta Gregor ei ole huomaavinaan tytön herkkyyttä. Hän muistaa hyvin ajan, jolloin hän itse piilotti kasvonsa äidin helmoihin isä Iirakin messutessa. Himmeästi kullattu Jumal'äidin kuva, enkelit ja pyhimykset olivat silloin näyttäneet eläviltä, kaikki oli liian hyvää, liian kaunista, ja hän itki kiitollisuudesta. —

Kylässä oli vietetty nuorisoseuran suurta syysjuhlaa.

Tyrniläiset olivat olleet mieslukuisina saapuvilla, vanhasta Matlienasta pikku Askoon asti, Nikkekin oli sinä päivänä unohtanut vahtipalveluksensa ja räyhännyt vieraitten koirien kanssa juhlakentällä. Kirkossa se sai aikaan suuren sekaannuksen kesken rovastin saarnaa. Iäkäs sielunpaimen, rauhan mies, puhui juuri sovusta ja rakkaudesta, kiittäen taivaan Herraa siitä, että sodan ja riidan aika nyt oli ohi, kun Nikke suurella käytävällä hyökkäsi verivihollisensa, naapurin Turjan kimppuun ja löylytti sitä, niin että ruskeat ja kirjavat karvatukot pöllysivät. Hirvittävä murina kajahti hirsiseiniä kohti, ja rovasti pani kaikki voimansa liikkeelle saadakseen äänensä kuuluville. Kun Gregorin viimein onnistui karkoittaa häiritsijät, oli saarnaajan ääni melkein sortumaisillaan, mutta keskeyttämättä hän puhui entiseen tapaansa Jumalan hyvyydestä ja taivaan ihanuudesta. Työ ja ahertelu olivat hänelle vieraita käsitteitä, siksipä hänen viisauttansa olikin niin helppo ymmärtää. Huolettomat karjalaiset pitivät suuresti sanan julistajasta, joka ei puhunut synneistä ja helvetistä, vaan ylisti maan kauneutta ja Luojan ikisuopeutta ihmistä kohtaan. Suloinen oli tie rovastin taivaaseen. —

Juhlakentällä lauloi Gregorin kuoro ja päivän lopettivat Jorman puhe ja iloinen karkelo. Manjan ääni soi kuin hopeatiuku. Ajatuksissaan hän eli kaukana kotikylässään, jossa jokaiset kasvot olivat tutut, joka polku rakas. Keveänä kuin keiju hän karkeloi, mutta hänen kaihonsa kasvoi kasvamistaan. Hän kaipasi ihmistä, jonka kanssa olisi voinut puhua pelkäämättä.

Oli kuutamoinen keskiyö — tähdet tuikkivat heikosti.

Gregor kulki yksin metsäpolkua, joka johti hänen äitinsä mökin ja vanhan kalmiston ohi niityille ja kotiin. Jelisavetan tupa nukkui, hautuumaan käytävät hohtivat kuun välkkeessä, syysliljat paloivat punaisina portin pielissä ja hiljaiset kuuset peittivät tummaan varjoonsa unohdetut haudat, joita sammalet koristivat. Gregor huomasi äkkiä, miten paljon hän Tyrnissä kaipasi tätä pientä kukkatarhaa. Hyvät, lempeät henget ympäröivät hänet, hän hymyili kappelin kirjaville ikkunoille ja kuiskasi:

"Olen teille kaikille kiitollinen, kiitollinen."

Kuusikko kimmelsi kuin satumetsä. Gregor iloitsi siitä, että hän sai kulkea yksin, että hän sai häiriintymättä kuunnella yön ihmeellistä soitantoa, ja hänen sielunsa ylisti näkymätöntä Herraa, jonka kunniaksi metsä huminoi ja taivaan tähdet tuikkivat.

Kirjava puku vilahti puiden lomitse. Gregor heräsi todellisuuteen.

"Manja! Oletko yksin? Luulin sinun menneen emännän kanssa kotiin jo aikoja sitten."

Tyttö nojautui puun runkoon. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja silmänsä loistivat kuin syvä metsälampi. Hän ei vastannut, mutta lysähti tielle Gregorin eteen. Hän väänteli käsiään.

Mies katsoi häneen neuvotonna.

"Antakaa minun olla, isäntä. Te olette aina ollut hyvä minulle."

"Tule kotiin!"

"Menkää, isäntä, minä tulen myöhemmin."

Askeleita kuului, Hilkka seisoi heidän edessänsä kirkkaassa kuutamossa.
"Nouse heti ylös, Manja, ja lähde kotiin! Älä vitkastele!"

Manja totteli. Hänen varjonsa hävisi metsään kuin haamu.

Hilkka ja Gregor kulkivat kauan vaieten. He tulivat niitylle ja näkivät
Manjan horjuen avaavan portin ja sulkevan sintsin oven jälkeensä.

Silloin Hilkka sanoi kylmästi:

"Juhlan jatkoako tämä oli? Sinun on muistettava, että isäni suku on tahraton."

Gregor jähmettyi.

"Mutta, Hilkka, annahan kun selitän? Tämä on mahdotonta — mahdotonta."

"Niin on." Gregor näki vaimonsa kasvot. Ne olivat valkeat ja leppymättömät, mutta suun seuduilla värähti syvä kärsimys.

"Hilkka, Hilkka!" rukoili Gregor. "Älä Jumalan tähden tee minulle vääryyttä!"

Vaimo ei kuunnellut.

Gregor jäi istumaan pirtin ikkunan ääreen. Hän koetti vakuuttaa itselleen, että tämä oli painajaisunta, josta saisi herätä kiitollisena elämän todellisuuteen. Mutta kalvava tuska yltyi, Hilkan epäilys kiihoitti hänen kunniantuntonsa raivoisaan vastarintaan. Hän ei koskaan puolustautuisi, ei koskaan. Hiki virtasi hänen ohimoiltansa. Sormet puristautuivat nyrkkiin.

Kamarin ovi avautui hiljaa. Pikku Asko seisoi kynnyksellä vaalea tukka pörröisenä ja suuret lapsensilmät kysyvinä. Varpaillaan hän hiiipi Gregorin luo. Hän oli kiihtynyt ja peloissaan.

"Missä äiti on? Miksi isä ei tule nukkumaan?" — Hiljaisuus.

Gregor nosti hänet syliinsä, kääri hänet suureen takkiinsa yrittäen viihdyttää sanoilla, joita hän tuskin itse ymmärsi. Ja lapsi tyyntyi. Isän syli oli lämmin ja hyvä kuten aina. Kun viimein rauha oli palannut ja pieni sydän sykki pelottomasti, sanoi isä:

"Katsohan, poju, miten kauniisti taivaan valot tuikkivat. Herra on ne sytyttänyt, ikihyvyys loistaa niiden asuinsijoilta."

Poika hymyili onnellisena ja nukkui. Gregor laski lapsensa hellästi pikku vuoteeseen, itsekseen hän toisti moneen kertaan:

"Kun mä taivasta katson, kuuta ja tähtiä, ken, oi, ken on ihminen, että häntä sä muistat!"

* * * * *

Kaukana ulapalla, Laatokan helmassa, ovat luostarin saaret. Pääkirkon korkeat kupoolit loistavat sinisinä ja heleänvihreinä, ja kirkkaaksi kullatun "sipulin" kimmellys näkyy penikulmien päähän.

Pikku Asko katselee usein miettiväisenä tuota kaukaista loistetta ja hän pyytää kiihkeästi päästä luostarin saarille jonakin peilityynenä aamuna. Viimein äiti suostuu, ja Asko lähtee toivotulle matkalleen Manjan kanssa.

Kuin kaksi kyyhkystä he istuvat suuren laivan kokassa. Manja pitää pojan pientä kättä omassaan, ihmisäänten sorina hukkuu keulan kohinaan. Asko ja Manja puhuvat meren syvyydestä ja uudesta maailmasta, joka häämöttää taivaanrannassa. — Matka oli pitempi kuin he olivat otaksuneet, siksipä tuntuikin hyvältä, kun vihdoin ulapalta laskettiin kapeaan väylään, jonka korkeilla vuorirantamilla pilkotti vaaleita luostarinrakennuksia puiden lomitse. Laiturilla liikuskeli vanhoja ja nuoria miehiä, joiden pitkä, musta kaapu teki käynnin omituisesti aaltoilevaksi.

Manja tekee maihin astuessansa nöyrästi ristinmerkin, ja suuren hartauden valtaamana noudattaa pikku Asko hänen esimerkkiään. Kirkossa hän unohtaa nykyisyyden, hän ei ole enää Tyrnin poika, vaan yksi rukoilijoista, jotka rukoilevat polvillaan, kumartuvat polvillaan kylmään lattiaan asti. Jossakin kaukana laulaa näkymätön kuoro, munkit saapuvat juhlasaatossa messuun, kantaen pyhäinjäännöksiä, kynttilöitä ja ihmeellisiä astioita, joista nousee huumaava savu. Valtavat, väririkkaat seinämaalaukset kumottavat hienossa hämärässä, ja lapsi tuntee halua piilottautua Herran apostolien taivaansinisiin viittoihin.

Manja asettaa hänet istumaan penkille, sanoen hyvin hiljaa:

"Istu siinä, katsele ja kuuntele, mutta pysy alallasi, kunnes tulen takaisin." Hän on vahankalpea, — silmät pyytävät apua pojalta ja Asko tottelee.

Tyttö on kauan poissa. Kun hän palaa, kysyy poju:

"Mitä olet tehnyt? Ja niissä kaulaketjusi on?"

Heikko puna poskillaan Manja vastaa: "Olen puhunut Jumalan miehen kanssa. — Ketjuni — ja pieni kultasydän? Miten huomasitkaan, lapsukainen? — Ne uhrasin suloiselle Jeesus-lapselle." —

Pyhä savu on tehnyt Askon uniseksi, mutta Manja ottaa häntä kädestä ja alkaa nousta kirkon torniin. Poika seisahtuu katselemaan suurta maalausta, joka esittää viimeistä tuomiota. Askon sydän on pakahtumaisillaan.

"Voi, raukkoja, raukkoja!" hän voihkii, osoittaen helvetin tulessa viruvia olentoja. "Emmehän me joudu sinne?"

Manja vie hänet pysähtymättä portaita ylös. Hänen päätänsä huimaa, mutta kun he viimein seisovat ylhäällä mahtavan malmikellon alla, rauhoittuu hän ja katselee tornin aukoista avaruuteen. Pehmeät, lumivalkeat pilvenhattarat leijailevat taivaalla, ne muuttavat alituisesti muotoaan. Tuuli vinkuu tornin luukuissa, ja Laatokan pinta tummenee. —

Kellon alla seisoo kaksi harmaapukuista luostariveljeä, pitkät kiharat siilautuvat yhteen värittömän puvun kanssa. He tarttuvat äkkiä kellon kieleen, heiluttavat sitä nahkahihnasta, kunnes se koskettaa kellon sivuja ja mahtava soitto alkaa. Torni vavahtaa; mutta munkkien kasvot ovat liikkumattomat, tuntuu siltä, kuin heidän korvansa kuulisivat yksinomaan kellon kumahdukset, kuin heidän vanhat silmänsä näkisivät vain äärettömän avaruuden tornin ympärillä.

Tyrnin Asko on kalpea. Suljetuin silmin hän ristii kätensä ja polvistuu nurkassaan. "Tahdon olla kiltti ja hyvä", hän kuiskaa. "Kiltti ja hyvä kaikille ihmisille ja eläimille, suuri Herra Jumala!" Vanha munkki hymyilee hänelle ystävällisesti eikä Askoa hävetä, sillä hän tietää varmasti, että luostarissa saa rukoilla ja polvistua missä vain, hän tietää varmasti senkin, että Jumala kuulee hänen äänensä, vaikka hän puhuukin suuren malmikellon pauhatessa.

IX

Oli lauhkea, kaunis lokakuu, pimeitten öitten ja säihkyvien kalevantulien aika. Silloin tällöin jokin tuulinen päivä, mutta tavallisista syysmyrskyistä ei voitu puhuakaan sinä vuonna. Laatokka lepäsi tyynenä ja peilikirkkaana. Rehevä oras kasvoi pitkillä saroilla tummanvihreänä ja Tyrnin talon syyskyntö kävi kuin leikkien.

Gregor kulki aurankurjessa, hevoset höyrysivät, mutta hän ei kiinnittänyt siihen huomiotaan. "Vakoon, vakoon!" hän huusi Raisulle, joka vikuroi eikä tahtonut pysyä alallaan vanhan Ruunan toverina. Isännän syvä ääni oli kova ja säälimätön. Hän katseli pehmeätä vakoa, jota tallasi, ruskeata, anteliasta maata, josta kerran oli nouseva sankka vilja, ja hän nauroi katkerasti. Revin ja raastan, hän ajatteli, revin ja raastan, mutta mitä syvemmälle terä vajoaa, sitä enemmän annat meille rikkaudestasi, sinä ylenpalttinen maa! Toisin on minun käynyt! Kun kärsimykset painautuvat liian syvälle, silloin läpitunkematon, kylmä pohja tulee näkyviin. Sen hedelmättömyys on peloittava. Kuollut rakkaus on sama kuin viha! —

"Vakoon, vakoon!" hän huuteli kuin mielipuoli ja hän tunsi sielussaan nousevan samanlaisen raivon kuin kerran lapsena, kun kylän suuret pojat pilkkasivat häntä kalmiston portilla. — Gregor kirosi ääneen. Hän ajatteli kiduttavaa äänettömyyttä, joka oli hiipinyt heidän kotiinsa kohtalokkaan juhlaillan jälkeen. Hilkka-emäntä toimitti kaikki askareensa kuin ennen, avainkimpun hiljainen kilinä hänen liikkuessansa oli sama, mutta Gregorin korvissa se on muuttunut syytökseksi ja ilkkuvaksi nauruksi.

"Gregor, Jelisavetan äpärä!" se toisti, "tulet isääsi, isääsi, isääsi!" Ja Hilkan kylmä, kirkas katse puhui samaa kieltä. Suuri suru muuttui syyttömän miehen sydämessä uhmaksi.

"En puhu", hän päätti. "En puolustaudu!" Manjan kasvot olivat kalpeat ja laihat, silmissä paloi outo hehku, mutta hän oli nöyrä ja alistuvainen kaikille. Punaiset nauhat olivat hävinneet hänen palmikoistaan. Raskaimmat työt hän otti tehtäväkseen, ruokaan hän tuskin kajosi, kunnes viimein vanha Matliena virkkoi:

"Jatkahan vain tätä menoa, niin kuolema kyllä sinut vapauttaa." Manja katsoi rukoilevasti vanhusta, joka kääntyi pois pyyhkien silmäkulmiaan esiliinaansa.

Hilkka-emäntä vain ei osoittanut säälin häivääkään.

Syysteurastus oli alkanut. Vanha emälammas joutui ensimmäiseksi, se oli ollut Manjan lemmikki, ja kun tyttö näki, mitä oli tulossa, pakeni hän huoneeseensa ja sulki oven, toivoen saavansa pysyä poissa ja rauhassa. Mutta niin ei käynyt. Emännän ääni kajahti yli pihan.

"Manja! Tule ottamaan vastaan veri! Pian!"

Maa tuntui huojuvan, mutta hän totteli. Voihkaisten hän otti käteensä vispilän ja yritti parhaansa, mutta voimat pettivät. Kun veri vaahtona virtasi astiaan, Manja kaatui tiedotonna nurmikolle.

Hän heräsi siihen, että Hilkka kovakouraisesti ravisti häntä olkapäistä. Sinä hetkenä hän vihasi emäntäänsä.

Gregorin ääni kuului:

"Älä, Hilkka! Sinä saatat tytön onnettomuuteen!" Hilkka naurahti.

"Minäkö? Luulin, että se työ jo oli tehty." Hiljaisuus oli pitkä kuin iäisyys. Isäntä poistui suoraselkäisenä, mutta Manjan katse seurasi häntä hätääntyneenä. —

Gregor asteli jälleen sarkaa ylös, sarkaa alas, kunnes Tyrnin iltasoitto kajahti hänen korviinsa. Uupuneet hevoset hirnahtivat iloisesti ja työ taukosi. Konemaisesti hän vapautti eläimet valjaista ja päästi ne hakaan, jossa ne pian piehtaroivat kosteassa ruohikossa.

Omituinen levottomuus oli ahdistanut häntä koko iltapäivän Manjaa ajatellessa. Tytön orpous oli hirvittävä, mutta Gregor ei voinut häntä auttaa. Hänen oma surunsa riisti häneltä kaikki mahdollisuudet.

Kaukaa, rannalta päin kilisivät karjan kellot, Gregor kääntyi kapealle polulle kulkien kuin pakosta ääntä kohti. Sama asia askarrutti taukoamatta hänen ajatuksiaan, se ei antanut hänelle hetkeksikään rauhaa. Jospa vanha äiti ottaisi Manjan luokseen! Olihan Jelisavetan tupa kylliksi suuri kahdelle, sen hän tiesi. — Mutta jos Manjan on käynyt huonosti ja hän pakenee Gregorin äidin turviin, silloinhan hänen, Tyrnin isännän, rikollisuus tulee vielä uskottavammaksi kuin nyt! Ei, Jelisavetan luo tyttö ei voi mennä! Jumala häntä armahtakoon! — Hän oli kuulevinaan Manjan äänen.

Hiljainen tuuli puhalsi mereltä päin, karja seisoi märehtien rannalla, mutta kaitsijaa ei näkynyt missään. Kellokas nuolaisi Gregorin kättä, johon jäi valkoista kuolaa, mutta isäntä ei vastannut ystävyydenosoitukseen, vaan työnsi elukan luotaan.

Samassa hän huomasi, että Askon pieni vene oli poissa. Hän tuijotti ulappaa kuin uneksiva. Vene kellui selällä, Manja siellä souteli, mutta minne?

Viimein hän ymmärsi, työnsi oman veneensä vesille ja souti, souti kuin henkensä edestä.

"Herra Jumala, tämä ei saa tapahtua, ei saa tapahtua! Me olemme syypäät hänen kuolemaansa."

Nähtyänsä Gregorin Manja heitti aironsa ja jäi liikkumattomana istumaan. Käsitys ajasta ja ihmisistä sammui, hän ei tiennyt muuta, kuin että tumma, aaltoileva ulappa oli suova hänelle lepoa ja rauhaa — hän karahti pystyyn, nosti kätensä taivasta kohti ja syöksyi mereen.

Kun hän viimeisen kerran nousi pinnalle, tarttui voimakas käsi hänen vaatteisiinsa ja Gregor nosti hänet veneeseen.

Manja toipui. Hän toimitteli jälleen talon töitä, mutta ei koskaan enää kulkenut avopäin. Valkoinen liina oli vedettynä otsan yli varjostamaan silmiäkin, jotka olivat väsyneet ja itkettyneet.

Huhut alkoivat kierrellä kylässä ja ihmettely oli suunnaton. Eniten puhuttiin Hilkka-emännän jalomielisyydestä, joka pakotti hänet suosimaan sellaista naista, vieläpä omassa kodissa. Ja kun tyrniläiset pyhäisin saapuvat kirkkoon, katselivat naiset kunnioittavasti Hilkkaa, mutta miesten puolella isketään silmää ja Gregorin lähin penkkinaapuri vetäytyi pari kyynärää hänestä loitommaksi. Itse rovastillekin nousi pala kurkkuun, kun hän näki Tyrnin isännän kirkossa.

Gregorin kuoro hupeni eikä kukaan kysynyt — miksi.

Jelisavetalle ei puhuttu mitään, mutta katseet, jotka kohtasivat hänet, olivat ynseät. Jokaisessa tupapahasessa muistettiin nyt, että Tyrnin isäntä olikin Nikita-laulajan poika. Vanhuksen kasvot kävivät kurttuisiksi kuin kuivuneen päärynän pinta, eikä hän enää mennyt vierailulle poikansa kotiin.

Asko kulki Niken kanssa maasälpävuoren rinnettä. Hänelläkin oli selvä tunne siitä, että jokin salaperäinen suru vaani heitä. Isä ei enää laulanut illoin, äiti ei muistanut hyväillä ja Manja oli hänet tyyten unohtanut. Hän istuutui huoaten ja piilotti kasvonsa Niken tuuheaan turkkiin.

"Sinun äitisi ymmärsi ihmisten kieltä, nyt sinun täytyy ymmärtää, mitä minä kerron!"

Nikke katseli poikaa pyörein, ruskein silmin. "Kyllä koetan parastani", silmät sanoivat, ja poika virkkoi:

"Minä näin, että Manjan kaulaketju hävisi, kun kävimme luostarin saarilla. Ketjussa riippui kultainen sydän. — Ja Matliena sanoo, että kun sydän häviää, silloin ilokin heti kuolee."

X

Miihkali Karpow, Tyrnin talon lähin naapuri, on pieni, vääräsäärinen mies. Hänen tupansa on harmaa ja seinähirret lahot, mutta kun Jumalan päivä paistaa sammaltuneitten kattojen yllä ja käki kukkuu pihakoivussa, silloin kodikkuus tulvii joka puolelta tulijaa vastaan. Sekava rakennusrykelmä Laatokan rannalla on kaunis omalla tavallaan.

Miihkali on vanha ja tihrusilmäinen, mutta vieraanvaraisuus on hänellä veressä. Ihastuneena hän vie vieraansa peräpenkille, panee vanhan Katjansa keittämään vahvasti suolattua kahvia, olkoonpa tulija sitten valtion vakava ulosottomies tai kiertävä mustalaisäijä. Ja kaikkien kanssa hänellä on puhumista.

On lumiräntäinen päivä.

Hilkka-emäntä pistäytyy naapuriin ja päivittelee, miten huonoiksi isännän silmät ovat käyneet, mutta ukko hymyilee rakastettavasti:

"Ei ole hätää. Vielähän näen selvästi auringon ja kuun. Näen polun, jota pitkin kuljen kirkkoon ja kotiin. Näen paljon muutakin!" Ja todistaakseen näkönsä tarkkuutta hän noppaa uteliaan torakan ristikkopöydältä niin taitavasti, että se lentää kauas lattialle. Silmät vetistävät. Hän pyyhkii niitä lakkaamatta hihaansa.

"Miksi sie tätä tautia kutsut?" Ukko tekeytyy uteliaaksi.

"Silmäpaskoksi. Ja se tarttuu."

Miihkali Karpow nauraa makeasti.

"Ruma nimi, ruma nimi. Enpä usko tarttuvaksi, vaikka sinua viisaaksi kehutaan. Katsohan Katjan silmiä. Kirkkaammat ovat kuin sinun."

Hilkka ei pahastu, hän on tottunut ukon suorasukaisuuteen.

"Tuuli on taudin tuonut, mutta loitsujen lukijat vähenevät, siksipä saan kärsiä hautaan asti."

Ukko johtaa äkkiä keskustelun hupaisemmille aloille, hän kertoo menneistä päivistä omalla tavallaan.

"Etpä muista aikoja, jolloin itse olit vähäinen. Silloin meidänkin tupasessa tuuditettiin pienoisia ja viljalti niitä tuli. Orresta riippuivat köydet ja köysissä korea vasu, jossa lapsi uinui. Olipa Katjalla heijaamista siihen aikaan! Nyt ovat maailmalla kaikki — kaikki, jotka tuoni hylkäsi."

Ukko katselee tarkasti Hilkkaa, sitten hän jatkaa:

"Ei ole sukusi lapsilla siunattu. Kaksi oli lapsuudenkodissasi, yksi ainokainen liikkuu Tyrnin tanhuvilla. Monelle olisi sijaa."

Hilkan katse kovettuu:

"Kun yksi perii talon, niin ei synny riitaa."

Miihkalin ystävälliset kasvot vetäytyvät tuhansiin ryppyihin.

"Tyven ja ylen kadehdittava saattaisi elämänne olla rikkaassa Tyrnissä. — Toisin on ollut meillä. Kun en omistanut metsiä, läksin syksyllä vieraille saloille, ajoin rahtia ja elelin kämpässä, kunnes kevätkylvö oli tulossa. Silloin käännyin kotiin päin. Oli joskus tuoni käynyt ennen minua, oli parisen kertaa uusi tulokas liekuteltavana."

Hilkka katselee kuihtunutta vanhaa emäntää ja sanoo:

"Olet ollut urhea äiti."

Mummo huoahtaa hiljaa. Hän muistelee aikoja, jolloin säälimätön huhu kertoi Miihkalin uskottomuudesta talvimatkoilla. Miten valottomalta oli elämä silloin näyttänytkään! Mutta kaikki on nyt ohi. Miihkali on hänen nuoruutensa rakastettu ja sinä hän pysyy tihrusilmäisenäkin.

Mies on arvannut hänen ajatuksensa. Hymähtäen hän sanoo Hilkalle:

"Tiedätkö, minkälainen on rakkaus? Minäpä kerron. Sitkeä kuin pitkä piimä; ei katkea vaikka, kynnyksen yli heittäisi."

Hilkka tulee levottomaksi. Hän haastaa ilmoista ja tuulista, muistuttaa Miihkalia hänen kauniista juurikasmaastaan, joka vielä loistaa vihreänä ja tuuheana tuvan takana. Eikö isäntä aikonutkaan ruveta korjuuseen?

"Pitkä, kaunis syksy on pannut ukon päästään pyörälle", valittaa Katja.
"Ja yöllä oli halla."

Naisten sanat eivät masenna Miihkalin hyväntuulisuutta, hän lyö kaikki leikiksi.

"Ei ole hätää, ei ole hätää, kyllä vielä poutia tulee ja suojia."

Hilkka tuntee selvästi koko ajan, että ukolla on hänelle jotakin sanottavaa. Kynnyksellä hän kääntyy. Vanhuksen silmät vetistävät, hänen huulensa värisevät:

"Sinulla on hyvä ja kunnon mies, Tyrnin Hilkka. Huono olet, jos uskot hänestä pahaa."

"Korjaa ajoissa juurikasvisi, sillä pian maa jäätyy, muista se!" on
Hilkan vastaus.

Sen päivän jälkeen Miihkali Karpow kirkossa istuutuu säännöllisesti Gregorin viereen. Virsikirjaa hän pitelee ylösalasin, mutta ulkoa hän laulelee niin, että otsa on hiessä ja ääni vähän väliä katkeaa.

* * * * *

Miihkalilla on usein asiaa Tyrnin pirttiin. Askolle hän veistelee puuhevosia ja kaikenkaltaisia elukoita, Manjan huulille hän koettaa loihtia hymyä, mutta hänen yrityksensä eivät onnistu. Silloin vanhus tuijottaa toivotonna mustuneeseen kattoon. Hän huomaa vähitellen, että suuri suru on ottanut Tyrnin suojat tyyssijakseen ja hänessä kasvaa halu auttaa. Jospa kertoisi ylpeälle Hilkalle, kenen kanssa hän näki Manjan kulkevan kuutamoöinä, ehkäpä Hilkan kova sydän heltyisi, ehkäpä nöyryytys tekisi hyvää. Ja Miihkali Karpow ottaa vanhan rakkaan taskumattinsa avukseen, rohkeus kasvaa ja hän astelee päättäväisenä taloa kohti. Selkä suorana.

"Miihkali", hän puhelee itsekseen. "Tänään on suuri päiväsi! Tänään voit auttaa ja lohduttaa, pysy selvänä!" Ja sitten hän ottaa naukun ja huokaisee. Syksyinen metsä loistaa, kaikki käy kirkkaaksi hänen ympärillään, vanhat jalat liikkuvat kepeästi. Hän hyväilee pullottavaa taskuaan.

"Miihkali!" hän jatkaa yksinpuheluaan. "Muistatko vielä, miten ihana Jelisaveta oli, kun hän tuli rajan takaa? Olisit ottanut omaksesi, mutta etpä saanut, ukko-rähjä! Taisi olla komeampi Nikita, — kultaparta! — Uskollinen äidin poika olet, Gregor, et voisi pettää. Ja nyt vanha Miihkali tulee avuksesi. Pääset kohta selville vesille."

Miihkali menee suoraan emännän kamariin, mutta Hilkka, vetäytyy tervehdittyään heti taaksepäin ja sanoo suuttuneena:

"Mene kotiin, Miihkali! Olet juonut. Et saa viipyä talossani hetkeäkään."

Vanhus rykäisee hämmentyneenä, mutta Hilkka ei ole kuulevinaan, vaan saarnaa kirotusta "elämän-nesteestä", mistä Miihkali ei ymmärrä muuta kuin olevansa kunnoton raukka. Hän kääntyy hiljaa ovelle. Mennessään mumisee:

"Ka, hyväähän sinä tarkoitat. Minä vain en ymmärrä, kun puheemme ei käy kohakkain."

Ääni on nöyrä ja murtunut ja vanhan Miihkalin tärkeä viesti jää viemättä perille.

XI

Rukit surisevat Tyrnin pirtissä. Hilkka-emännän lanka on hienoa ja sileää kuin silkki. Vanha Matliena ei jaksa kilpailla. Karkeat ovat sormet ja kankea uupunut jalka, mutta hän tekee parhaansa, hänkin. Manja kehrää kiihkeästi. Arkielämä on hänelle yhdentekevää, hän elää kuin toisessa maailmassa, omissa unelmissaan, joista hän saa voimaa ja uskallusta kestää ihmisten tuomitsevia katseita ja pistäviä sanoja.

Metsän lähteensilmä, joka kerran kuvasti hänen soreuttaan, nukkuu nyt nuoskalumen peittämänä, ja parasta onkin niin, sillä sen tasainen, kirkas pinta näyttäisi Manjalle silmät, jotka tuska on tehnyt hätäisiksi, posket, joitten heleät ruusut ovat kuihtuneet. Se voisi ilmaista onnettomalle ihmislapselle, että satu on lopussa, kaunis sävel sammumaisillaan.

Pienokainen, hän ajattelee, rakkauden lapsi sinä olet, kuutamoöitten ja solisevien maininkien kukka — valkolehtinen ja hento. Kun isäsi tulee, selkenee kaikki. Kodin saamme, kauniin, hirsiseinäisen pirtin, jossa, sirkat sirisevät uunin takana ja ristikkopöytä on suuri ja tukeva. Hiekalla hankaan lattian lumivalkoiseksi. — Pienokainen, kuuletko naavaisten kuusien huminan? Tupamme seisoo kerran metsän reunassa, syvien salojen kynnyksellä. Pääset paimeneen maammosesi seurassa, selässäni sinua kannan, niin kauan kuin olet vähäinen, mutta varttuneena kuljet itseksesi, opit tuntemaan tuulten laulut ja kapeat metsäpolut.

Tuli räiskyy uunissa, kipinät lentelevät.

Hilkan rukki seisahtuu, Gregor on tuonut hänelle kirjeen.

"No, vihdoinkin", huudahtaa Hilkka. "Olisi voinut luulla kuolleeksi, kun ei ole kuultu sanaakaan koko pitkänä syksynä."

Emännän katse synkkenee lukiessa, tumma puna nousee hänen poskilleen.

"Kylläpä poika tarvitsee rahoja!" Hän kääntyy Gregoriin ja puhuu kiihkeästi:

"Mitä isä tästä sanoo? Jorma aikoo myydä koko metsäosansa lähitulevaisuudessa. Ostajiakin on jo tiedossa."

Manjan lanka katkeaa, sydän pamppailee. Mikä kiire Jormalla on, voisi odottaa edes kevääseen asti, — kyllähän silloin kaikki selviää. —

Hilkka jatkaa ihmetellen:

"Oletko kuullut kummempaa? Hän aikoo ensi kesäksi Lappiin metsätöihin, — mutta syksyllä sanoo menevänsä naimisiin rikkaan kauppiaan tyttären kanssa. 'Aino on saanut hienon kasvatuksen, hän ei voisi viihtyä maan sydämessä. Siksi perustamme kotimme pääkaupunkiin. Ymmärrät, että tarvitsen rahani'." —

Manjan tuoli on tyhjä, heikko veto käy, kun ovi sulkeutuu hänen jälkeensä.

Siitä illasta hän toivoo, että lapsi syntyisi kuolleena, itseään hän ei ajattele hetkeäkään.

* * * * *

Uusi elämä alkaa Tyrnin talossa, vieraita tulee ja menee. Isoäänisiä miehiä, joilla on yllä komeat turkit, astuu mahtavina pirttiin, mutta heidän remuamisensa hiljenee Hilkan ohjatessa heitä isännän kamariin, jossa neuvottelut alkavat. Koko hänen olemuksensa julistaa heille: "Kutsumatta olette astuneet kynnyksemme yli."

Gregorkin on heille yllätys. He ovat odottaneet tapaavansa herkkäuskoisen karjalaisisännän, jota olisi helppo johtaa harhaan, mutta heidän edessänsä seisookin vakava, melkein synkkä mies, joka arvattavasti on sivistyneempi kuin he itse. "Ostajat" yrittävät kotiutua, hierovat kohmettuneita käsiään uunin edessä ja päivittelevät Laatokan viimaa, joka tunkeutuu sieluun asti. Täällähän paleltuu aivan kuoliaaksi! He kaivavat matkavarusteistaan esille pullon, jossa oli keltaista juomaa. Eihän isäntä vain panisi vastaan?

Gregor vetäytyy pöytänsä ääreen. "Minä en juo."

Vieraat nyökkäävät hyväksyvästi. Sepä hyvä, kerrassaan mainiota. Juomatta pysyy paraiten terveenä ja nuorena, mutta elämässä on poikkeustapauksia, ymmärsihän isäntä, — poikkeustapauksia! —

Gregor johtaa sanatulvan asiaan.

"Toimin nuoren lankoni puolesta, sen kai tiedätte?"

"Kyllä."

Neuvottelut sujuvat asianmukaisesti, kun vieraat ovat huomanneet, ettei Tyrnin isännän kanssa ole leikkimistä. Kartat otetaan esille, metsien hinnat arvioidaan ja päiväkaudet umpeen miehet samoilevat saloja, kunnes kaikki on selvää. Jorman osuus on myyty. —

Suuri hakkuu alkaa.

Kylässä vilisee vieraita miehiä. Heitä tulee läheltä ja kaukaa. Metsän jättiläiset kaatuvat, ja kirveitten iskut kuuluvat Jelisavetan mökille asti, mutta Jounilan Jaakko ei kertaakaan käy katsomassa uutta menoa. Hänen suunsa on tullut kapeaksi kuin viiva. Hän sanoo kuivahkosti:

"Poika on saanut osansa. Hoitakoon nyt itsensä."

Niin kuluu syystalvi. Joulukynttilät valaisevat pimeitä pirttejä ja uusi vuosi saapuu uusin toivein ja pettymyksin.

Tyrnissä, harmaassa talossa, elää kolme vaikenevaa ihmistä. Hiljaisuus on tappaa heidät. Kolme sanaa voisi heidät vapauttaa, mutta ne jäävät päivä päivältä sanomatta, kunnes jokainen katse koskee, jokainen askel polttaa kuin tuli. Äänettömän tuskan vallitessa pikku Askokin kuihtuu. Nikke on hänen ainoa uskottunsa.

"Miksi annat partasi kasvaa?" hän kysyy kerran isältään heidän aterioidessaan.

"Enpä tiedä", vastaa isä.

Hilkka huomaa vasta nyt, että kullanruskea parta reunusti Gregorin kasvoja. Kyynelet polttavat Hilkan silmiä, mutta hän pakottaa ne pysymään poissa. Miksi hän itkisi? Asko katsoo toisesta toiseen, ottaa hyvin varovaisesti vanhempien kädet, liittää ne yhteen pöydän alla, puristaen pikku nyrkkinsä niiden ympäri, mutta ote on liian heikko. Kalpeana Hilkka jatkaa ateriaansa.

Olit köyhä, kun tulit Tyrnin isännäksi ja annoit pojalleni elämän lahjan, hän ajattelee. Rakastin sinua, mutta sinä petit, kunniallisen sukuni tahrasit hänen tähtensä, jonka minä pelastin kuolemasta. —

Gregor katselee vaimoaan.

Olen aina sinua rakastanut, rakastanut. Jos silti epäilet, en voi puolustautua!

Mutta pöydän toisessa päässä istuu Manja.

Vielä sinä elät, hän ajattelee tuntiessansa lapsensa heikkoja liikkeitä povessaan, ja kerran huudat ilmoille isäsi nimen. Tähän ylpeään sukuun sinäkin kuulut, sinä lepattava liekki! —

Lumi sulaa, hanget kannattavat, miljoonittain kimmeltää jääkristalleja talon avarilla mailla ja tuuli on keväinen.

Pääsiäinen lähenee. Viidakko herää ja päivät pitenevät. Sulamavesi kaivaa salaisia käytäviä lumen alle, pujahtaa iloisesti esille ja häviää taas. Tiet upottavat ja hanget pettävät. Viimeiset lumet piilottautuvat metsien hämäryyteen pohjoisrinteille.

Vanha Jelisaveta istuu yksinäisessä tuvassaan pääsiäisaamuna. Hän on ruokkinut elukkansa, siistinyt pirttinsä, ja hiljainen juhlatunnelma on hiipinyt vanhuksen luo. Se ei ole saapunut kellojen soidessa, ei messun kajahtaessa, vaan kevätaurinko on tuonut sen huoneeseen valaistessaan värikkäitä lattiamattoja, kullattua Jumal'äidin kuvaa, vanhaa pöytää ja kirjavaa vaatekirstua, koko tupaa, joka on hänen maailmansa!

Hänen kasvonsa ovat pienet ja kurttuiset, koko olemus käpristynyt kuin kuiva lehti. Hän siristää silmiään aurinkoa kohti. Miten suloisesti se lämmittääkään, tuo suuri, armollinen taivaan valo!

Jelisaveta on näihin aikoihin elänyt enemmän kuin koskaan ennen menneisyydessä. Lapsuuden aika on kiitänyt ohi, nuoren lemmen kuuma kausi, polttavat surun päivät, Nikita, laulut, kaikki, — vain poikaansa hän ei ole uskaltanut ajatella. Ainokaistaan — ei muistanut, sillä se olisi koskenut liian kovasti vanhaan sydämeen.

Tänään on hänen mielensä toisenlainen, lempeä, tyven, anteeksiantavainen.

Hän astuu kirjavan, kupukantisen arkun eteen, nostaa kannen ja etsii — etsii. Kaunis hymy valaisee hänen silmiään. Siellä se on, tuo pieni, punainen mekko, joka oli yllä silloin kuin Gregor otti ensimmäiset askelensa — siellä pikkuiset kengät ja paksut, harmaat sukat. Tuossa rikkinäinen harava, jolla lapsi siisti kalmiston käytäviä.

Hän panee kaikki lattialle ja puhelee hiljaa itsekseen.

"Sinä olit niin suloinen ja puhdas, poikani, niin tahraton. Luulin, että syntini seuraukset olivat nostetut hartioiltasi, että olit uusi ihminen, Gregor. — Mutta minä petyin."

Äiti jää istumaan aarteittensa keskelle. Hän ei itke, mutta huulet vapisevat.

Ovi avautuu. Gregor seisoo kynnyksellä, aurinko sokaisee hänet hetkeksi. Jelisavetan nähtyänsä hän peittää käsin kasvonsa.

"Äiti, äiti!"

Vanhus ei liikahda.

Pojan sydäntä viiltää, kun hän muistaa menneet pääsiäisaamut, jolloin äiti ja hän heti herättyään vaihtoivat rakkaan juhlatervehdyksen:

"Kristus on noussut kuolleista!" — "Niin, hän on totisesti noussut kuolleista!"

Näin hän nytkin oli toivonut saavansa tehdä, mutta äidin huulet ovat mykät.

Viimein kuuluu lattialta kuiskaus: "Nikita!" Jelisaveta nousee polvilleen, ojentaa häntä kohti molemmat kätensä ja toistaa:

"Nikita, — armaani!"

Silloin poika ymmärtää. Hätääntyneenä hän rientää vanhuksen luo, nostaa hänet ylös ja puhuu hellästi:

"Gregorhan minä olen, poikasi, pikku äiti. Parta vain muistuttaa isästä."

Jelisaveta katsoo häneen pitkään ja ankarasti.

"Totta puhut. Olet Gregor, sen tiedän sanomattasikin. Mutta parempi olisi ollut, ettet ikinä olisi syntynyt. Olen rukoillut sinulle suurta surua, jotta kasvaisit mieheksi, syntiinlankeemusta en ajatellut. Teit huonommin kuin Nikita-laulaja. Hän otti, mikä hänelle kuului, itse antauduin; — sinä, jolla oli vaimo, pilasit viattoman elämän, kodittoman raukan veit. Katketkoon kotisi kurkihirsi, sinä kirottu!"

Jelisaveta työntää hänet luotaan, mutta Gregor ottaa ryppyiset kädet suureen kouraansa, painaa otsansa niihin.

"Miksi kiroat, mikset tahdo tietää totuutta?"

Vanha nainen nauraa:

"Totuutta! Sen kaikki tietävät."

"Eivät!"

Gregor nojautuu seinään, raju nyyhkytys vapisuttaa häntä, mutta hänen katseensa on kirkas ja peloton.

Jelisaveta vetää hänet luokseen, poika painaa päänsä hänen syliinsä.
Äiti odottaa.

"Minä olen viaton, äiti! En ole syypää Manjan onnettomuuteen!"

Taivas avautuu vanhan äidin silmien eteen, raskain taakka on poissa, hän ristii kätensä itkien.

"Mitä sinä sanoitkaan? Kerro viestisi uudelleen, uudelleen!"

"Olen syytön! Uskotko minua, äiti?"

Silloin Jelisaveta sanoo nöyrästi:

"Kristus on noussut kuolleista!" ja Gregor vastaa riemuiten:

"Niin, hän on totisesti noussut kuolleista. Amen!"

XII.

Nikke on urhea koira. Älköön tuntematon tulija lähestykö taloa Niken istuessa valppaana vahtipaikallaan. Ankara murina varoittaa vierasta; jos hän siitä huolimatta aikoo tupaan, käy hänen huonosti. Housut repaleina hän saa astua Tyrnin pirttiin. Mutta Niken maailmaan kuuluu sellaisiakin, joita se rakastaa intohimoisesti. Miihkali Karpow on yksi heistä, isä Iirak toinen. Heille koira osoittaa selvästi suosiotaan ja kiitokseksi sille nauretaan.

Vuosi sitten, kun penikankarva vielä törrötti sen niskassa, se ei ollut niin voimakas eikä niin itsetietoinen kuin nyt. Silloin uudet, selittämättömät ilmiöt saattoivat koiraparan suunnattoman kauhun valtaan. Kun polttavan helteisen päivän jälkeen taivas synkkeni, varjot tummenivat ja puitten lehdet puhuivat hätäistä kieltä, tuli Nikkekin rauhattomaksi. Häntä riipuksissa, karvat pitkin päätä ja silmät vihreinä se hiipi isännän huoneeseen ja piilottautui suuren kaapin alle, mistä vain värisevät sieraimet näkyivät.

Kun sitten taivas leimusi tulessa, ukkonen jyrisi, ja raskaat sadepisarat pieksivät maata ja ihmisasuntojen kattoja, yltyi Niken pelko. Silmät iskivät tulta kaapin alla. Asko makasi vatsallaan lattialla, kauniisti hän kutsui, mielivästi mainitteli, jopa tarttui ruskeaan käpäläänkin mutta suotta. Nikke ei liikahtanut. Se oli kuin kivi.

Nyt ukkospelon aika on ohi, mutta toinen kauhu on tullut sen sijalle. Nikke vihaa kuuta, kylmänkelmeää kiekkoa, joka nousee metsien takaa, valaisee usvaisia polkuja ja kiertelee taloa kuin pahantekijä, kunnes Laatokka upottaa sen syliinsä. Olisivatpa aallot iäksi vanginneet tuon ilkkuvan kummituksen, jonka valossa ihmiset kulkevat kuulumattomin askelin salaisia teitä! Toista maata ovat säihkyvät revontulet ja hopeanhohteiset tähdet! Niiden välkkeessä pihakin muuttuu juhlalliseksi.

On keskiyö. Ohut jääkerros peittää tiet, Niken jalkojen alla rasahtaa kuin lasi olisi murtunut. Lehdettömät puut näyttävät mustilta, ja harmaa talo nukkuu keskellä suurta hiljaisuutta. Sintsin ovi on suljettu, mutta Nikke löytää sen edustalta tuoreita ihmisjälkiä. Isäntä kai siellä on liikuskellut.

Ikkunatkin nukkuvat.

Nikke tirkistelee taivaanrantaa. Silmät suurenevat. Sieltäpä nousee taas tuo vihattu valo, peikkojen keltainen, kylmä kuu.

Koira ei voi pidättää kurkusta nousevaa pitkää, valittavaa ulinaa, joka yltyy ja hiljenee, katkeaa ja alkaa uudelleen. Kaikuna se kiirii kukkulalta kukkulalle, kaukana kylän rakit vastaavat, seudun ihmiset heräävät painajaisunistaan, outo huuto korvissansa.

Uusi ulvonta sekaantuu äkkiä koirien ulinaan — vielä kaameampi, vielä sydäntäsärkevämpi. Puoleksi haukuntaa, puoleksi kirkumista. Vanha Matliena nykäisee Juhania kädestä.

"Kuuntele! Tuonen rakkiko valittaa?"

"Älä sinä kummittele, vanha ihminen! Uroskettu kutsuu naarastaan, — nuku pois."

Mutta kylän vanhukset ristivät kasvonsa kylmin sormin varmoina siitä, että viikatemies on tulossa, kuoleman rattaat rämisemässä jossakin heidän kotiensa lähettyvillä.

Naiset utelevat aamulla naapurissa oliko tapahtunut jotakin. Jokaisella on paljon kerrottavaa, jokainen on taikauskoista pelkoa täynnään. Jelisaveta yksin sulkee korvansa, hänen kasvonsa loistavat suurta, hiljaista onnea. Kiitos ja ylistys soivat hänen sydämessänsä. Hän katselee taivaan pohjatonta sineä, kirkas päivä koskee silmiin, mutta hän ei tunne kipua, ei näe muuta kuin kauneutta ympärillään. Kevät, kevät! hän kuiskaa. Kurjetkin ovat saapuneet, niiden huudot kajahtavat itäisiltä soilta.

Sinä aamuna Jelisaveta ajattelee naapureitaan lempeästi ja nöyränä. Hyviä he ovat olleet hänelle kaikki, silloin kun hän tuli kylään, suojaa ovat tarjonneet, apua hädässä hänelle, langenneelle naiselle.

Eikä pojukaan jäänyt mitään vaille; vaatteita ja särvintä toivat, ja työtä oli ollut riittävästi elämän iltaan saakka. Niin, siunattu olkoon työ, joka uuvutti jäseniä ja illoin soudatti väsyneen raukan uneen ja unohdukseen.

Jelisaveta muistaa Miihkali Karpowin ruskeat prenikatkin, jotka ovat olleet sitkeitä ja siirapinmakuisia, mutta silti Gregor-pojan parhaita herkkuja. Hän hymyilee kiitollisesti.

Luuta ja harava kädessään hän lähtee kalmistoon. Huhu kertoo, että isä Iirak on lähikylässä, kohta hän voisi saapua tännekin. Vanhuksella on tulinen kiire.

Jelisaveta noppii rikkaruohoja käytäviltä, lakaisee ja noppii, kuolleitten puutarha tuntuu hänestä tänään suuremmalta kuin ennen, häntä alkaa väsyttää, mutta hän jatkaa sittenkin.

"Laiskoittaa", hän mumisee. "Tahtoisi kai herrastella — vanha selkä."

Kevättuuli suhisee puissa. Jelisavetan huulet käyvät sinertäviksi ja polvet vapisevat. Hän muistaa äkkiä, miten hirvittävän pitkältä matka kotikylästä tänne kerran tuntui. Joskus eksyttikin, ja jäsenet kangistuivat kauhusta, mutta perille ehdittiin ajoissa. Samoin nytkin! Kyllä kappelin puisto on siistittynä isä Iirakin saapuessa.

Ensimmäiset sinivuokot kukkivat haudoilla. Vanhus hyväilee niitä hellästi:

"Voi, pikkuisia, johan olette heränneet. Liian aikaisin, liian aikaisin! Mutta kuka voisi olla noudattamatta kevään kutsua! Se on voimakas; mutta joskus saa hengellään maksaa kuuliaisuuden."

Jelisaveta muistaa samassa, että kappelikin on siistimättä, pyhät kuvat koristamatta. Päättäväisesti hän, katkaisee kukat, vetää raskaan avaimen hameentaskustaan ja lähtee pieneen pyhäkköön.

Suuri ovi ei aukenekaan, käsi on liian voimaton, raskas avain putoaa kalahtaen maahan. Vanha Jelisaveta vaipuu istumaan kiviportaille syli täynnä vuokkoja. Hän nojautuu seinään, hänen on hyvä olla.

Elämän taakka nostetaan hiljaa hänen hartioiltaan, muistojen polttava tuli sammuu, ja armahtaen lähenee Hän, jolla yksin on voimaa aukaista ikuisen rauhan portit väsyneille vaeltajille.

* * * * *

Kun isä Iirak saapuu kylään, on Jelisavetan tupa suljettuna. Hän kääntyy silloin kappeliin päin, sen portailla hän tapaa nukkujan, kangistunut hymy vanhoilla huulilla ja suuri avain jalkojen juuressa.

Munkki kumartuu, tekee pyhän ristin merkin kuihtuneen rinnan ylitse.

XIII.

Tyrnin punainen, valkonurkkainen sauna näkyi kauas. Ikkuna oli pieni, neliskulmainen ja uuni mahtava. Leveän lavitsan oljilla nuori Anna-emäntä oli synnyttänyt molemmat lapsensa, ja vanha Matliena oli hämärässä lukenut loitsuja tautien turmioksi. Olipa kolotus lievää tai kovaa, tiehensä se lähti, tuoreen pihkan tuoksuessa, kyhmyisten sormien painellessa. Matliena oli parantaja Herran armosta, ja lähdevesi, joka lauantaisin kannettiin saunaan, kirkkaampi kuin Betesdan lammikon laineet. Väkisinkin tauti parani, — jos vain ei ollut kuolemaksi, silloin pihkan voima ja vahvinkaan hieronta eivät tehonneet. —

Eräänä toukokuun aamuna Matliena lämmitti saunan. Hän oli huolissaan ja murheellinen, lakkaamatta hän puheli itsekseen.

"On Tyrnissä olkia kylliksi. Pehmeän vuoteen saat, poloinen, vaikkei lapsesi olekaan tervetullut tähän maailmaan." Ja hän ihmetteli onnetonta Manjaa, joka yhä vain pysyi pystyssä ja työssä.

"Illalla olet kuitenkin kiitollinen Matlienan lämmittämästä saunasta, raukka."

Kiuas kuumeni, höyry täytti saunan.

Manjan valkeat kasvot näkyivät ovensuussa.

Kuin aave hän hiipi huoneeseen, heittäytyi suulleen oljille pimeimpään nurkkaan. Matliena odotti valitusta ja voihkinaa, mutta puut vain uunissa räiskyivat, vesi padassa poreili, Manja oli hiljaa.

Äkkiä hän nousi istumaan. Tumma, palava katse oli kuin vihlova huuto, ohimoilta putoilivat kylmät hikipisarat paljaalle rinnalle.

Vanha nainen pyyhki hänen kasvonsa lähdevedellä, ja lohdutteli: "Koeta kestää, poloinen! Vielä tästäkin nouset, nöyryytyksesi aika loppuu."

Manja pui nyrkkiä.

"Tässä virun vieraitten nurkissa, viettelijän lasta synnytän silloin, kun joutsenet joikuilevat kotini soilla — tetret kukertelevat!"

Nuori ruumis käpristyi kokoon.

"Hae Hilkka-emäntä tänne! Kuuletko?"

Vanhus pudisti päätään surullisesti: "Ei olisi hänen tulonsa sinulle avuksi."

Manja kirkaisi:

"Etkö kuule? Minulla on hänelle sanomista." Hän piteli päätään molemmin käsin. "Jotakin sammuu, palaa poroksi. Hänen on tultava, ennenkuin sanomani kuolee."

Matliena vitkasteli.

"Et tunne vielä Tyrnin emäntää! lohduttajaksi ei hänestä ole."

Mutta Matliena lähti kuitenkin. Kun hän tuli takaisin, olivat hänen kasvonsa kalpeat. Vitkastellen hän virkkoi: "Sanoi tietävänsä liiankin hyvin, mitä sinulla on hänelle kerrottavaa."

"Eikä tule?"

"Ei." —

Silloin Manja kirkaisi ja huusi tunnit umpeen, kunnes usvainen kevätilta saapui ja yön suuri hiljaisuus peitti maan.

* * * * *

Gregor ja Asko astelivat käsikädessä pitkin Tyrnin peltoja, harmaan talon avaria maita. Tiet olivat märät, pientareet liukkaat, saappaat liejusta raskaat, mutta mieli pyrki riemuitsemaan kiurujen kanssa, huulet yrittivät viheltää vastauksia kottaraisten visertelyyn.

"Urvut punoittavat, koivut ovat pian hiirenkorvalla." — Gregorin katse hyväili maisemaa surunvoittoisasti.

"Hyvä on omistaa oma kontu. Tämä on sinun kotisi, älä sitä ikinä unohda, poikani!"

Asko tarkasti isäänsä sirkein silmin, lapsen herkkä vaisto sanoi, että jotakin oli tulossa. Mutta mitä? Hänellä oli aavistus isän ja äidin keskisestä ankarasta taistelusta, ja vaistomaisesti hän oli asettunut isän puolelle, mutta hänen täytyi silti myöntää, että äiti oli hänelle nyt hellempi kuin ennen.

Tyrnin pienen Askon yksinäinen sielu janosi rakkautta, hän paistatti siinä päivää kuin kissanpoikanen auringonläiskissä tuvan lattialla. Mutta suurten ihmisten maailma oli outo ja eksyttävä. Nyt hän olisi tahtonut seurata isää, vaikkapa yö ja tuntemattomat vuoret tulisivat vastaan. Hän tuli aivan juhlalliseksi isän puheita kuunnellessaan.

Oras oli kaunis ja tiheä sinä vuonna. "Katsohan noita sileitä sarkoja, jotka loivasti viettävät rantaan päin", Gregor puheli. "Älä luule, että ne aina ovat olleet tuon näköisiä. Isoisäsi sai lohkaista monta mahtavaa kiveä, ennenkuin pinta tuli selväksi, ennenkuin auranterä voi tunkeutua syvälle — katkeamatta. — Saat kiittää Jounilan Jaakkoa paljosta hyvästä!" —

Kumma mielikuva sai Gregorin valtaansa. Hän luuli olevansa kuolinvuoteellaan, luuli puhuvansa rakkaimmilleen, ennenkuin suuri hiljaisuus sulkisi hänen huulensa iäksi. Hän puristi lujasti pojan kättä:

"Tuolla alkavat Tyrnin metsät. Paljon olisi sielläkin tehtävää, paljon karsittavaa ja myytävääkin, mutta annahan vielä olla koskematta, niin kauan kuin ukki elää. Hakkuu pahoittaisi hänen mieltään. Käytä vain kotitarpeeksi." Poika nyökkäsi pikkuviisaasti:

"Niin, — uusia rakennuksia varten — ja polttopuiksi."

Sanat olivat suuret ja pontevat, lausuja pieni ja hento. Gregor nosti hänet äkkiä syliinsä, suudellen pojan otsaa moneen kertaan.

Harmaa talo katseli heitä vakavana puitten takaa. Se oli Gregorin mielestä kauniimpi kuin koskaan ennen.

Sinä yönä Asko ei tahtonut saada unta. Päivän elämykset pyörivät hänen tietoisuudessaan aiheuttaen ennen tuntematonta tuskaa. Miksi ihmiset huokasivat, miksi Matliena yhä vain pysytteli Manjan kanssa saunassa? Ja miksi puhuttiin kyynelsilmin pienestä tytöstä, jonka valitus vielä kuului pojan korvissa?

Hän nousi ja aukaisi pirtin oven. Hiljainen tuli paloi uunissa, isä istui sen ääressä täysissä pukeissaan ja Asko kosketti varovasti hänen polveaan. Gregor säpsähti.

"No, mitä nyt? Miksi et nuku?"

"Enhän minä voi nukkua valveilla. Isä, sano minulle, itketäänkö aina silloin, kun lapsi syntyy maailmaan?" Gregor oli avuton.

"Miksi sitä kysyt?"

"Siksi, että kaikki olette pahoillanne tuosta Manjan pikku tytöstä.
Onko hän niin ruma?"

"Ei, ei, lapsi! Mutta hänellä ei ole isää, ja Matliena sanoo, että
Manjan järki on sammunut."

Asko katsoi tuleen miettiväisenä.

"Itkikö kukaan silloin, kun minä tulin?"

"En usko."

"Entä sinun syntyessäsi, isä."

Gregor oli harmaankalpea.

"Voi, hyvä Jumala, — kyllä nuori Jelisaveta-äiti silloin vuodatti kyyneleitä, poikaseni!"

Hän oli kuin piesty.

Varhain aamulla Gregor menee portaille. Sintsin raskas ovi narahtaa. On viileää, melkein kylmää, mutta mies kulkee avopäin porttia kohti, ruskea reppu selässä. Nikke yrittää seurata, mutta isännän kiellettyä se istuutuu portin sisäpuolelle inisten ja pää kallellaan.

Unissakävijäkö hän on, tuo suuri, vankka mies, joka taakseen katsomatta kulkee kylää kohti? Ei, hänen sielunsa on tyven ja kirkas, hänen sydämensä rauhallinen. Tienhaarakummulla hän kuulee askeleita ja kääntyy. Hilkka on seurannut häntä. He seisahtuvat molemmat, viimein Hilkka puhuu.

"Lähdetkö Tyrnin talosta?"

"Lähden. On parasta näin — meille kaikille."

Vaimo istuutuu sammaltuneelle kivelle, viime vuoden kanervat rapisevat hänen jaloissaan. Gregor katsoo häneen pohjaton hellyys silmissään, ja menneitten päivien lempi lehahtaa äkkiä Hilkan sydämessä. Hänen päänsä vaipuu rinnalle, Gregor laskee suuren kätensä hänen olalleen. Hänen kasvonsa värähtävät heikosti:

"Jos voisit uskoa minuun, — ainoastaan uskoa!"

Mutta vastausta ei tule.

Silloin mies kääntyy ja lähtee jatkamaan matkaansa itää kohti.

"Minne?" kuuluu vielä kerran Hilkan ääni.

"Heimolaisteni luo, päivän nousuun päin."

Aurinko kultaa Gregorin parran, vaimon katse kiintyy siihen.

"Nikita — laulaja!" hän sanoo kyynelettömin silmin.

Ja mies loittonee.

* * * * *

Päivät vierivät; Manjan järki on sammunut.

Ilmeettömin silmin hän tuijottaa ympärilleen, sanat ovat kuolleet hänen huulillansa ja hymy hävinnyt silmäkulmista. Ihmetellen hän katselee vaippoja, joihin Matliena käärii hänen pienokaisensa viedäksensä hänet Miihkali Karpowin mökkiin hoidettavaksi.

"Eivät heru sairaan rinnat", vanhus valittaa pistäessään sokeritutin lapsen suuhun.

Katja-emäntä on jo odottanut pientä tulokasta. Orresta riippuu jälleen uusi vasu; mytystä kuuluu avutonta vikinää, ja muori on onnellinen. Hän on syntynyt tuudittajaksi.

Mutta vaivaistalon asukkaat saivat puheenaihetta pitkiksi ajoiksi. He osoittavat päivitellen nuorta pakolaistyttöä, joka aamusta iltaan palmikoi kiiltävää tukkaansa hiljaa hyräillen.

XIV

Pääskyset pesivät Tyrnin katonharjan alla. Niitä oli kymmenen pientä pariskuntaa, jotka visertelivät, muurasivat ja vaihtoivat intohimoisia suutelolta auringon paisteessa. Asko katseli niitä ihastuneena.

Miten hienoja ne olivatkaan, nuo mustatakkiset lentäjät, miten riemuisaa — niiden tirskutus!

Pesät pullistuivat pyöreiksi, oviaukko näytti kumman pieneltä, mutta linnut lentelivät sisään ja ulos taukoamatta, tilaa riitti nähtävästi useammillekin.

Eräänä aamuna ilo muuttui hätäiseksi kirkunaksi. Viimeksi valmistunut pesä putosi rasahtaen maahan, harmaat savimuurit makasivat sirpaleina tiellä, ja tuuli löyhytteli pesän pohjalle koottuja hienoja untuvia. Kissa haisteli niitä, ja leuat värisivät, linnun tuoksu oli kiihoittava ja suloinen. — Pääskyset valittivat. Askon suru oli lohduton.

"Mitä jollotat, iso poika!" virkkoi Oka.

"Muissa pesissä on varmasti jo munia, tämä valmistui vasta tänään. Mitä ne raukat nyt tekevät?"

Olli tirkisteli katonharjaa. Tumma läikkä merkitsi pesän paikan.

"Ken rakentelee ilman tukea, saa tyytyä siihen, että rakennus luhistuu maahan", hän sanoi yliolkaisesti. "Pari oli liian nuori."

Sanat sattuivat Hilkan korviin, hän joudutteli askeleitaan pirttiin päin. Ilman tukea, ilman tukea, hän toisti. Hänen sydämensä oli kuin verta vuotava haava, kaikki koski, pieninkin sana teki kipeää, mutta hän salasi tuskansa ihmisten katseilta. Ylpeänä hän hoiti taloansa, työt sujuivat keskeytymättä, suuri avainkimppu helisi hiljaa hänen astuessansa, mutta soitto ja laulu olivat vaienneet Tyrnin pirtissä.

Hilkka pelkäsi öitten hiljaisuutta. Hän oli siirtänyt Askon vuoteen oman vuoteensa viereen, jotta yksinäisyyden tunne hälvenisi, mutta apu oli vähäinen. Ajatukset pysyivät hänen hallittavissaan niin kauan kuin hän oli hereillä, mutta, kun silmät sulkeutuivat ja sielu siirtyi unten rajamaille, silloin muistot tunkeutuivat esille masentavina, raatelevina. Hiki kihosi kasvoihin, kalpeat huulet supisivat kuulumattomia sanoja. Nyt, hänen jäätyänsä yksin, Gregor näyttäytyi hänelle aivan uutena ihmisenä. Kuuma kaipaus teki hänestä marttyyrin.

Unet kertoivat menneistä päivistä.

* * * * *

Oli kesäinen sunnuntai. Messu oli päättynyt kappelissa, ja ihmiset poistuivat pitkin suurta käytävää. Silloin Anna-emäntä antoi kauniin vehnäpiirakan Hilkalle ja kuiskasi:

"Viehän Jelisavetan Gregorille. Hän leikkii aina täällä kalmistossa itsekseen."

Tyttönen juoksi poikasta kohti, mutta ahne, pieni suu haukkasi matkalla puolet leivoksesta. Poika oli häntä pitempi, ja, nostamatta katsettaan maasta, Hilkka ojensi hänelle tuomisensa,

Gregor kumarsi, otti punehtuen piirakan tytön kädestä ja sanoi:

"Kiitos! Murennetaan linnuille, minulla on varpusia täällä."

Nälkäiset pikkulinnut ympäröivät hänet pian joka puolelta ja Hilkka jäi katselemaan. Tämä oli jotakin uutta.

"Kysy maammoltasi, saatko jäädä leikkimään minun kanssani!" Tyttönen oli tiessään, mutta palasi heti. He nauroivat molemmat. "Saan. Äiti jäi lukkarilaan, heillä on kestit."

Ja Gregor vei hänet suuren vaahteran alle, jossa hänen leikkipaikkansa oli. Punaiset mansikat loistivat vihreällä lehdellä.

"Ne ovat sinulle", sanoi Gregor säkenöivin silmin.

Hilkka muisteli aikaa, jolloin kaikki ihmiset ihmettelivät Jelisavetan pojan soitannollisia lahjoja. Miten suuri oli ollutkaan päivä, jolloin hän sai soittaa luterilaisessa kirkossa kanttorin ollessa sairaana! Koko temppeli täyttyi sävelistä, pojan otsa oli korkea ja päivänpaahtama ja silmät loistivat suurta riemua. Hilkka oli ylpeä hänen ystävyydestään. Mutta varttuneempana hän alkoi käsittää, että Gregor oli köyhä — ja Tyrnin Hilkka rikas. Katse muuttui silloin tylyksi, mutta sydämen pohjalla hehkui lapsuusajan rakkaus.

"Gregor, Gregor!" — Hilkka säpsähti omaa huutoaan.

Ajatukset ajelehtivat kuin lehdet tuulessa.

Miksi Manjan pitikin tulla heidän kotiinsa? Olisi voinut jäädä kylään, kauas heistä. Miksi hänen astuntansa oli ollut niin kevyt ja siro, hänen katseensa niin nöyrästi ihaileva Gregorin soittaessa, miksi hän lauloi sirkutteli kesken suurta koti-ikäväänsä, ja miksi hän kantoi onnettomuutensa vaieten alusta loppuun saakka?

Hilkka nousi, katseli yöhön. — Mitä Matliena tänään oli tarkoittanut kertoessansa, että Manjan lapsella oli matala, leveä otsa ja tiheä pellavatukka?

Vilun väreet puistattivat hänen ruumistaan, hän olisi tahtonut nukkua, mutta uni oli näkyjä täynnä, syyttävät kuiskeet ympäröivät hänet, ja hänen oli pakko kuunnella.

"Mitä teit Gregorista, Nikita-laulajan pojasta, hänestä, joka rakasti sinua, rakasti sinua?"

Itäinen metsänreuna punoitti heikosti. Hienopiirteiset aamupilvet liitelivät puitten latvojen yllä. Uusi päivä oli nousemassa idästä päin. Hilkan katse harhaili jossakin näkymättömässä etäisyydessä, rajan tuolla puolen. Raja! Sitä kohti Gregor nyt vaelsi, sieltä ehkä kuolema tulisi häntä vastaan suurena ja vapauttavana. Ken ties?

Hilkka pukeutui kiireesti. Vaatteet riippuivat väljinä hänen yllänsä; hän ei välittänyt mistään muusta kuin siitä, joka nyt liikkui hänen sielussaan. Ja hänen täytyi saada puhua, ennenkuin uusi onnettomuus tukkisi hänen suunsa.

"Manjan järki sammui ainaiseksi", hän mumisi. "Miksi minun kestäisi!"

Tyrnin emäntä juoksi aamukaisteista tietä pitkin musta liina kireästi solmittuna pään ympäri. Karpowien harmaa tupa näkyi puitten lomitse, Hilkka katseli sitä levottomasti.

"Ei ole asiaa sinnepäin — ei sinnepäin." hän kuiskasi, mutta sydämessänsä hän toivoi, että takkupartainen Miihkali tulisi häntä vastaan, aloittaisi keskustelun kuin ennen, ja ylistäisi Gregoria miehistä parhaimmaksi. Kyllä Hilkka kuuntelisi mielihyvin, vieläpä yhtyisi sanatulvaan, eikä loukkaantuisi, vaikka viinanhajukin pistäisi nenänjuurta. — Mutta Karpowin pihassa oli hiljaista: — Tienhaarakummulla hän kääntyi katsomaan Tyrniin päin. Aurinko loisti täydeltä terältä, kaikkialla on eloa, kauneutta, heräävää voimaa; mutta Hilkalle eivät kesän ensimmäiset kukat helottaneet, hänelle eivät viheriöivät oraspellot tuottaneet ilonhäivääkään.

"Vihaan tätä kaikkea", hän uhmasi, ja osoittaen viljamaitaan hän huusi:
"Yhdessä me ajoimme Gregorin kuolemaan."

Jounilassa sinertävä savu nousi piipusta. Anna emäntä seisoi lieden ääressä. Hän kiljahti säikähdyksestä nähdessään tyttärensä.

"Voi, sinua Hilkka! Johan sinä peloitat vanhan äitisi vallan kuoliaaksi. Mikä, sinun on?"

"Minun täytyy saada puhua isän kanssa nyt heti."

"Isä on vielä kamarissa. Kulje siivosti, tyttö, äläkä heittele ovia kuin mielipuoli!"

Tytär naurahti ja hävisi isän huoneeseen.

Jounilan emäntä jäi pirttiin odottamaan, että hänetkin kutsuttaisiin yhteiseen neuvotteluun, mutta aika kului, eikä vanhaa äitiä tarvittu. "Käsittämätön olet aina ollut", hän mietti. "Kylmäsydäminen ja äidillesi vieras. Toisin on Jorman laita. Iloinen ja hyvä, iloinen ja hyvä."

Keskustelu kamarissa kiihtyi. Jounilan Jaakon raskas nyrkki takoi pöytää. Vanha vaimo kalpeni pelosta.

"Pyhä äiti meitä varjelkoon!"

Kun ovi jälleen avautui ja Hilkka tuli ulos, olivat hänen silmänsä rauhalliset.

"Taisin loukata isää", hän virkkoi. "Ehkä tuotan surua teille molemmille, mutta en voi sille mitään."

Anna-emäntä oli heti valmiina antamaan anteeksi ja ymmärtämään.

"Mitä aiot tehdä, lapsi? Älä vain mieti toivottomia tekoja. Herra on armollinen! Harmaata taloa varjostavat nyt surujen pilvet, mutta Jumalan aurinko ei koskaan petä, se nousee aina uudestaan!"

Hilkka istuutui äitinsä viereen.

"Nousee, — mutta sokea ei sitä näe. — Olen syntynyt sokein sieluin."

"Kiittämätön olet." Kyynelet nousevat Annan silmiin.

"Olitko sinä onnellinen ollessasi Tyrnin emäntänä?" kysyi Hilkka lempeästi.

"Työtä oli yllin kyllin, lapseni syntyivät siellä. Entiset ystävät puhuivat kateellisina köyhästä Annasta, joka silloin emännöi suuressa talossa."

"Mutta, äiti, olitko onnellinen?"

Äidin katse väisti Hilkan kysyviä silmiä.

"Isäsi oli ankara isäntä. Paljon hän vaati, äkkiä kiivastui, mutta hän sai suuria aikaa, seudun etevin mies oli."

"Äiti, minä kysyin, olitko onnellinen!" toisti Hilkka tuskaisesti.

"Isäsi ei rakastanut soittoa ja laulua, ei kärsinyt kirjavia pukuja.
Salaa hyräilin siihen aikaan."

Silloin Hilkka nousi, painoi poskensa äidin ryppyiseen poskeen ja poistui verkkaisin askelin.

* * * * *

Kesä oli mennyt. Harmaan talon ladot olivat täyteen ahdetut tuoksuvaa heinää, ja riiheltä kuului varstojen säännöllinen jyminä.

Hilkka odotteli Gregorin kotiinpaluuta kuin päivännousua, mutta häntä ei kuulunut. Aamuisin, ani varhain, hän vaelteli tienhaarakummulle, tähysteli itään päin, kunnes silmiin koski ja kosteita jalkoja paleli. Ohimenevien katseita Hilkka ei huomannut, mutta kaikki tiesivät, mitä Tyrnin emäntä tähyili. Ihmiset pudistivat päätään merkitsevästi toisilleen.

Illansuussa hän kulki Askon kanssa rannalle. Maasälpävuoren korkeimmalla, harjanteella he seisoivat tuntikausia tarkastellen jokaista lähenevää ja loittonevaa venettä. Lohduttomin askelin Hilkka kotiin palasi.

Ja syksyn mennessä kyläläiset tiesivät kertoa, että Tyrnin Hilkka oli päättänyt myydä perintötalonsa. Siunailtiin ja päiviteltiin, väiteltiin huhua valheelliseksi, kunnes jokainen sai omin silmin lukea ilmoituksen karjan myymisestä. Silloin oli tosi käsissä, miehet vetivät jalkaansa pyhäsaappaat ja naiset valmistautuivat seuraamaan heitä Tyrniin, jotta saisivat nähdä tämän ihmeen.

Piha oli täynnä vieraita hevosia ja ajopelejä, ihmiset puhelivat ryhmittäin ja Hilkka-emäntä kulki heidän keskellään tyvenenä, mutta silmät tuskaisina. Kaikkiin kysymyksiin hän vastasi asiallisesti ja teki selkoa eläinten kantakirjanumeroista, mutta jos joku uskalsi kysyä syytä, miksi kaikki tapahtui, silloin kalpeat huulet sulkeutuivat, ja Hilkka poistui. Vastausta ei kuulunut.

Asko seisoi portilla, kun myytyä nuorta karjaa talutettiin pois talosta. Häntä itketti ja paleli, mutta hän koetti pysyä urheana. Ilta-aurinko paistoi tielle, elukoiden valkoiset selkäjuonot muuttuivat pojan silmissä käärmeeksi, joka kiemurteli ja loittoni, kiemurteli ja loittoni herkeämättä. Hiehot tekivät äkkiä vastarintaa huomatessaan, että taluttajat olivat ventovieraat. Silloin liikkuva käärme katkesi ja Asko sai purra kieltään, jotta jaksaisi pysyä vaiti. Sydämessänsä hän koko ajan puhutteli lähteviä.

"Tule, Airi, tule lisko, tule kaunis Kultarinta tule, tule!"

Lukkarin emäntä kätteli häntä ystävällisesti.

"Nyt jäät talottomaksi, Tyrnin Asko", hän virkkoi säälien.

Poika punastui korvia myöten.

"Kasvan suureksi kerran, silloin saatte nähdä, — saatte nähdä!" hän vastasi.

Nikke nuuhki vaimon hameenhelmoja epäluuloisesti murahtaen. Hänen lähdettyään se istuutui suojelevasti Askon viereen, ja syksyinen ilta pimeni.

— Viimein koitti päivä, jolloin Tyrnin uusi isäntä saapui.

Hän oli pulleaposkinen ja punaniskainen mies, joka aina hymyili ja taputteli vanhoja ihmisiä olalle ja nuoria tyttöjä poskille heitä puhutellessaan. Hilkalle hänellä oli paljon kerrottavaa, toi Jormaltakin sydämelliset terveiset. Tiesihän emäntä, että he olivat erittäin hyvät ystävät. — Ei, se oli uutta Hilkalle, ja hänen ihmettelynsä kasvoi, isännän selittäessä, että hän oli se mies, joka oli ostanut veljenkin osan, muut olivat olleet vain vaivaisia välittäjiä. Vieras nauroi tyytyväisesti, mutta Hilkka jäykistyi huomattavasti. Tiedonantoja hän ei ymmärtänyt, mutta häntä iljetti. Huone alkoi tuntua kauhistuttavalta, hän tahtoi päästä pois, mutta isäntä yhä puhui.

"Emäntä ottaa vain minkä ikinä haluaa mukaansa Jounilaan. En aio kuitenkaan asettua asumaan tänne. Liian suuret asiat pääkaupungissa, — liian suuret yli — melkein koko maan. Pehtori hoitaa kaiken. — Mutta koirahan kuuluu taloon. — Niin olen muistavinani! Ja tärkeä onkin, — rakki kun on tottunut puolustamaan juuri tätä taloa, ymmärtäähän sen."

* * * * *

Oli myöhäinen ilta. Viimeinen kuorma oli poistumassa Tyrnistä. Asko istua kyyhötti vanhan Juhanin vieressä. Hän käänsi äkkiä itkettyneet lapsenkasvonsa ukkoon päin ja sanoi:

"Odotahan hiukan! Minulla on vielä asiaa Nikelle."

Hevonen seisahtui, ja poika hypähti jäätyneelle tielle. Porttia hän ei enää aukaissut, mutta sen ulkopuolelta hän vihelsi ystäväänsä luokseen. Koira tulikin heti, ulvoen ilosta se olisi syöksynyt ulos Askon luo, mutta poika kielsi vakavasti.

"Et saa tulla, nyt olet toisen — vieraan koira."

Villakintaisen kätensä hän työnsi sisälle säleitten välitse ja hyväili itkien Niken kuonoa.

"Päätä elää vanhaksi koiraksi", hän nyyhkytti.

"Silloin ostan talon ja sinutkin takaisin."

Hän puristi Niken karvaista käpälää, kunnes Juhani nosti hänet kuormaansa.

XV

Syysviima ulisi Miihkali Karpowin talon ympärillä, Laatokan mahtava aallokko kohisi uhmaavasti, sen aavalla selällä ratsastivat vaahtopäät hirviöt mustilla orosillaan, jotka korskuen kohosivat tummaa taivasta kohti vajotakseen jälleen kiehuvaan syvyyteen. Rannan puut huojuivat myrskyssä.

"Herra varjelkoon kaikkia, jotka tänä yönä ovat ulkona ja vaarassa!" virkkoi Katja-emäntä sulkiessaan oven jälkeensä. Hän oli tulossa navetasta hiukset ja hameenhelmat märkinä.

Takkatuli räiskyi pirtissä. Suloinen lämpö löyhähti tulijaa vastaan tuvasta, jonka ilma oli Miihkalin väkevän mahorkan hajuista. Katja pyyhki kasvonsa esiliinaansa. Hänen sydämessään asusti hiljainen rauhantunne. Hän hymähti ukolle, joka hartaasti heilutteli pikku Irjan vasua.

"Saisit jättää liekuttamisen", hän sanoi Miihkalille. "Onhan lapsi sävyisä ja rauhaisa kuin taivaan enkeli. Ei se paljoa pyydä, orpo-raukka."

Miihkali huokasi kuuluvasti:

"Ohhoo, tätä maailmaa!" — mutta Katja nauroi tällaiselle odottamattomalle alakuloisuudelle.

"Älä sinä pärjäile Jumalan maailmaa, ukko! Paljon hyvää on meidänkin osallemme tullut, vaikka aina olemme elelleet elämän pimentopuolella."

Ja vastaus tuli heti.

"Äläkä sinä papata pimennosta, kun tiedät, että meillä on hallussamme koko seudun aurinkoisin rinne! Kaunis on Miihkali Karpowin talo."

"Niin on, niin on", myönteli mummo, mutta alkavasta sanasodasta ei ehtinyt tulla mitään, sillä ovelta kuuluva hätäinen koputus keskeytti sen.

"Kuka kulkee taivasalla tällaisella ilmalla?" kysyi Miihkali avatessansa. Pitkä, vento vieras mies astui pirttiin. Tervehdittyään hän teki ristinmerkin ja vaipui uupuneena penkille ovensuuhun.

"Käy peremmäksi, kulkija!" pyyteli Katja. "Tule lämmittelemään tulen luo! Vaatteesi ovat läpimärät."

Mies totteli vaieten. Miihkali tarjosi tupakkaa, ja tulija imi ahneesti isännän vanhaa piippua Katjan valmistaessa teetä.

"Mistä vieras?" kysyi isäntä.

"Kaukaa, — hyvinkin kaukaa", vastasi mies vältellen. "Olisi ollut asiaa
Tyrnin emännälle, mutta talossa oli kaikki hiljaista ja ovet suljetut.
Ovatko poissa — koko väki?"

Miihkali teki suuren liikkeen kädellään, sanoen:

"Poissa ovat Tyrnin asukkaat. Isäntä matkoilla, — talo myyty. Emäntä ja poika asuvat nyt Jounilassa."

Vieraan silmät laajenivat. Ihmetellen hän kysyi:

"Talo myyty? Sanoitko niin?"

"Sanoin. Ja totta puhuinkin."

"Onko Jounilaan pitkäkin matka?"

Miihkali pudisti päätään.

"Meille on väli lyhyt, oikotiet oivalliset. Mutta tuntemattomat puhuvat kolmesta kilometristä."

"En ehdi perille enää tänä iltana", mumisi mies. Mutta äkkiä hänen katseensa kirkastui. Hän sanoi:

"Minun täytyy palata kylään ja kievariin heti. Minulla on toveri siellä, mutta ehkä isäntä lupaa viedä viestini Tyrnin entiselle emännälle?"

"Ka, miksikä ei!"

Mies veti esille ruskean selkärepun ja laski sen Miihkalin polville.
Seurasi pitkä äänettömyys. Viimein vieras puhui:

"Tunnetko omistajan? Taisitte olla naapureita?"

Ukon huulet vapisivat.

"Tahdotko sanoa, että tämä on Gregorin, — että Gregor ei enää palaja, että minun on vietävä tämä Hilkalle?"

"Niin kai on."

Silloin ukko purskahti toivottomaan valitukseen.

"Olisinpa tiennyt tuomisistasi, olisin oveni sulkenut, yöhön ja rajuilmaan olisit saanut jäädä, onneton!"

Pelästynyt lapsi itki vasussa, Katjan tee jäi pöydälle jäähtymään.

Vieras meni ovelle päin, mutta kääntyi päättäväisesti puolitiessä, katsoi tuvan asukkaita vakavasti sanoessaan:

"Tekisitte paremmin, jos kuuntelisitte, mitä minulla on teille sanottavaa, ehkä viestinvieminenkin helpottuisi."

Katja vei hänet jälleen istumaan, ja mies kertoi puoliääneen ja katkonaisesti:

"Meitä oli neljä vahtisotilasta, kaksi venäläistä ja kaksi aunukselaista, siellä, missä Gregor eräänä yönä pyrki rajan yli takaisin Suomen puolelle. Suuri pimeys kaikkialla, mutta hänen askelensa kuuluivat selvästi. Me varoitimme, mutta hän ei välittänyt siitä, venäläiset luulivat häntä vakoojaksi, — he antoivat veljelleni määräyksen ampua. — Rintaan sattui, mutta mies pysyi vielä parisen päivää hengissä. Silloin selvisi kaikki. Gregor oli meille tuttu. Aunuksessa hän oli elellyt kesän. Hän oli suuresti rakastettu, heimolaiseksi tunnettu. — Jelisavetan sukuun mekin, onnettomat, kuulumme, mutta sotapalvelukseen pakotettiin. — Ja veljeni ampui."

Mies istui tuijottaen eteensä tyhjin katsein. Äkkiä hän nousi. Kiroten hän löi nyrkkinsä pöytään.

"Voi, sotaa, — voi ihmisparkoja sodan kauhuissa!"

Kotvan aikaa vaiettuaan hän jatkoi rukoilevasti:

"Voit kertoa Hilkalle, että Gregor nyt nukkuu rajan tuolla puolen. Meille hän oikeastaan kuuluikin, mutta, sano myös, että hän oli matkalla kotiin, kun kuolema hänet kohtasi!"

"Ken siunasi suureen lepoon?" kysyi Katja hartaasti. Mies hymyili surullisesti:

"Me, jotka rakastimme häntä!"

Vieras katseli levottomasti kelloaan ja jatkoi:

"Repussa on täyteen kirjoitettuja papereita. Hilkka kyllä ymmärtää, vaikka me emme selvää saaneet. Gregor oli oppinut mies! — Olisitte olleet kuuntelemassa, miten hartaasti hän rukoili, että yrittäisimme saattaa hänen terveisensä Suomen puolelle! — Nyt olemme täyttäneet hänen toivomuksensa. Viekää te sana perille asti, meidän on poistuttava niin kauan kuin yötä kestää. Salaa tulimme, salaa painaudumme jälleen kotiin päin."

Mies aukaisi oven ja hävisi pimeyteen. Myrskytuuli vonkui. Vanhukset jäivät tuijottamaan lieden sammuvaa hiillosta.

Aamun valjetessa Miihkali Karpow lähti Jounilaan.

Hänellä oli tälläkin kerralla pyhävaatteet yllä. Hänen mielensä oli juhlallinen ja murhetta täynnä.

"Jospa olisin oppinut mies, voisin puhua koreasti, puhua niin, että Hilkka pyytäisi peräpenkille istumaan, — mutta nyt on toisin, aivan toisin. Repun ojennan; tässä on sinulle terveiset häneltä, joka rakasti, — rakasti. Paina sydämellesi, Tyrnin Hilkka!"

Taloon tultuaan hän kuuli ääniä maitokamarista. Anna-emäntä siellä puhui:

"Hyvä oli, että tulit kotiin. Alkaa jo raukaista."

Hilkka vastasi: "Ei ole liian aikaista, jos nyt silloin tällöin saat huoata, äiti."

Miihkali ihmetteli Hilkan äänen lempeyttä.

"Taitaa hänenkin sydämensä pehmetä, kunhan aikaa kuluu", hän ajatteli itsekseen, mutta Hilkan seisoessa hänen edessään kaikki sanat unohtuivat, Gregorin ruskea reppu poltti hänen kädessään, ja raskaat kyynelet tulvahtivat vanhan Miihkalin silmiin.

"Viestintuojanako sinä tulet?"

Ukko kohotti kevyen taakkansa Hilkan eteen; kuuli sen putoavan sintsin lattialle ja pakeni.

Hänen korvissansa soi vihlova naisenhuuto.

* * * * *

Sekin päivä päättyi. Jounilan talossa kaikki nukkuivat, paitsi Hilkka. Hän istui avaran yliskamarin pöydän ääressä, kynttilän liekki lepatti vedossa, mutta yksinäinen lukija ei huomannut sitä. Hänen edessänsä olivat Gregorin terveiset.

"Olen matkalla itään päin. Sen sanoin sinulle tienhaarakummulla erotessamme. Jospa olisin voinut sinä hetkenä sanoa paljon muutakin, mutta ehkä on parempi näin. Varmaa on, että kerran palajan luoksesi jälleen. Se päivä on oleva meille molemmille kirkkaampi kuin aamun nousun kaunein hetki. Epäilys on silloin hälvennyt, ja me katselemme toisiamme silmästä silmään kuin ensi kerran. — Olen toivioretkellä, yksinäisyyden ristinteillä, kunnes näen sinut uudestaan, — sinut ja Askon.

"Hyvin kauan sitten kuljin näitä samoja polkuja äitini kanssa. Tiemme johti isäni haudalle. Itkimme yhdessä, äiti surusta — minä väsymyksestä. Monet sadut kuulin sillä matkalla, monet lupaukset annettiin. Yksi niistä jäi täyttämättä. — Äiti-poloinen eli ainaisessa koti-ikävässä, hänen suurin unelmansa oli, että me kaksi kerran palaisimme hänen heimonsa luo, että minä kerran olisin heimoani auttanut ja tukenut — Nikita-laulajan poikana. Itsekin ajattelin samoin. — Mutta rakkaus oli minua voimakkaampi. Vastaukseni äidille kuului näin:

"En minä voi lähteä, minä rakastan Tyrnin Hilkkaa!" —

"Jumala minua armahtakoon, jos tein hänelle ja suvulleni vääryyttä!"

"Kesäyö on viileä ja tyven. Kuvittelen, että olen ainoa vaeltaja näissä suurissa ikisaloissa, kuvittelen myös, että sieluni tällä hetkellä sulautuu yhteen luonnon kanssa niin täydellisesti, että ymmärrän tuulten laulut ja vanhojen honkien huminan. Mahtava pyhäkkö ympäröi minut. Ihmiskädet eivät ole pystyttäneet sen pilareita, ei, luonnon Herra itse käskee ne kohoamaan, ja ne nousevat loppumatonta sineä kohti. Kokot rakentavat pesänsä niiden latvoihin, ja rajuilmat huojuttavat niiden runkoja armottomasti. Juurtukaa, juurtukaa, muuten tuhoudutte syysmyrskyjen kourissa.

"On turvallista ajatella, että sama Jumalan henki, joka keväällä saa maamme orastamaan, asustaa myöskin metsien syvässä hiljaisuudessa ja ihmissielujen kaipuussa."

Seuraavat arkit olivat tahriintuneet, likaiset sormet olivat niihin kajonneet, mutta Hilkan kiihkeät silmät lukivat eteenpäin.

"Asko-poika, sinusta tulee kerran mies, joka kylvää ja kyntää. Ukkisi osoitti suurella kädellään omistamaansa maata sanoen: 'Minun ovat konnut ja korvet.'"

"Sinulle, lapseni, tahtoisin laulaa vanhan, viisaan kuninkaan virren, joka tänäkin päivänä on tosi. Paina pääsi isän rinnalle ja kuuntele, 'Herran on maa ja kaikki, mitä siinä on, maanpiiri ja ne, jotka siinä asuvat. Sillä Hän on sen perustanut merten päälle ja virtain päälle sen vahvistanut!' — Eikö tunnu hyvältä, että sinunkin peltosi ovat Jumalan omat, — että sinä olet Hänen palveluksessaan, poikani! — Mutta katsele, miten kummasti hiljainen yö hohtaa! Jotakin näin kaunista vanha kuningaskin näki laulaessansa:

"Nostakaa päänne, te portit; ovet ikuiset ylentykäätte, kunnian kuninkaan sisälle mennä! Ken on tuo kunnian kuningas? Se on Herra Sebaot, sankari väkevä!" — — —

Hilkka nousi ja meni Askon vuoteen luo. Lapsi nukkui rauhallisesti, — ja vapauttavat kyynelet kohosivat äidin silmiin ensi kerran Gregorin lähdettyä.

"Toivioretkesi on päättynyt; oi, hyvä Jumala, minun on vasta alussa!" hän kuiskaa vavisten.

Aamu vaikeni. Hän siirtyi ikkunan luo. "Miksi en koskaan ennen kuullut sinun ääntäsi sellaisena kuin nyt? Gregor, miksi kuljit niin sanattomana rinnallani?"

Hän huudahti. Paperit olivat veriset. Hilkka painoi otsansa niihin.

"Anna minulle anteeksi, Gregor, suuren rakkautesi tähden!"

Murtunut sydän voihki hänen rinnassaan kuin sairas lapsi. Hakien lohtua hädässään hän jatkoi lukemistaan.

"En ollut uskonut, että rajan yli pääseminen, olisi niin vaikeaa kuin se näyttää olevan — tällaiselle rauhanmiehellekin. Kunhan vain tapaisin suomea puhuvia vartioita, silloin kaikki selvenisi!"

Seuraavista riveistä Hilkka ymmärsi, että Gregor viimein oli päässyt perille. Jelisavetan suvusta hän puhui, ahdistetusta kansasta, joka huokasi raskaan ikeen painamana, mutta jossa tulevaisuuden toivo ei ollut kuollut.

"Saan oleskella täällä vapaana, mutta paluustani Suomeen eivät täkäläiset venäläiset tahdo kuulla puhuttavankaan. Uhkaavat vangita. — Kesä kuluu, vilja kypsyy." — — —

Hilkka säpsähti, paperit putosivat lattialle.

Kirkonkellot soivat. Oli pyhäaamu. Tyrnin entinen emäntä ummisti silmänsä ja kuunteli nöyränä. "Soikaa, soikaa hänelle, joka nukkuu!", hän toisti moneen kertaan.

Ja samassa hän oli näkevinänsä Gregorin elämäntien, joka alkoi Jelisavetan mökistä pienen kappelin luota — ja päättyi rajan tuolla puolen, — valohohteisena ja puhtaana, kuin taivaan sateenkaari.

"Anna minulle anteeksi, Gregor!" hän kuiskasi. Polvistuen ikkunan ääreen Hilkka rukoili:

"Auta, että minäkin kypsyisin suurta elonkorjuuta varten!"

XVI

Tyrnin uutta isäntää sanottiin "herraksi", eikä hän yrittänytkään panna vastaan. Sileät kasvot hymyilivät ja leveä niska punoitti pelkästä mielihyvästä hänen tätä nimitystä kuunnellessaan. Iloinen ja kohtelias hän oli kaikille, vanhoille haastoi, nuorille rupatteli, naisväen kanssa juorusi.

Harmaan talon suojat heräsivät eloon, vankat hirsiseinät ihmettelivät uusia lauluja, joita rallatettiin sisällä ja ulkona. Isopirtti oli aina väkeä täynnä, sillä metsänhakkuu alettiin kotinurkista, ja työmiehet saivat asua talossa, kunnes siirtyivät kaukaisille saloille. Ja Tyrnissä oli avarat tilat ja hyvä olla. Isäntä oli reilu mies, sen kaikki myönsivät, viikkopalkan antoi täsmällisesti, eikä puhunut halaistua sanaa, vaikka hoilaaminen väenpirtissä kesti aamuun asti.

Mutta iso navetta oli melkein tyhjänä. Korea kyyttökarja oli poissa,
Matlienan varsikengän kopina vaiennut. Kaksi uutta tulokasta muljotti
toisilleen rehupöydän ylitse pitkän rakennuksen toisessa päässä.
Kirjavat sarvipäät näyttivät vihamielisiltä.

"Siunatkoon tätä menoa!" valitti uuden pehtorin vaimo lypsäessänsä. "Täällä palellutte kuoliaaksi talven tultua! Sikalaan siirrän, tyhjähän sekin on, mutta pienempi edes, niin että jaksatte pysyä hengissä."

Hiljainen kyläkin oli saanut uudet kasvot. Miesten ei enää tarvinnut vaeltaa pitkiä matkoja saadaksensa talvityötä. Ei, nyt riitti kaikille ansiota samalla seudullakin, ja Tyrnin herra oli runsaskätinen. Päiväpalkat nousivat kaikkialla. Nuoret neidot valvoivat sunnuntainvastaiset yöt iloisissa hypyissä, joita tukkilaiset panivat toimeen, ja moni heistä palasi aamulla kotiin kiiltävä sormus nimettömässään. Punainen, vihreä tai keltainen kivi koristi uutta aarretta, mutta yksi paha puoli sillä oli. Sormeen jäi siitä musta jälki, joka vaivoin hävisi.

Vanhat nauroivat pilkallisesti — ja immet häpesivät. Lahjat muuttuivat vähitellen kirjaviksi palmikkonauhoiksi tai makeistötteröiksi, ja hypyt jatkuivat.

Aika kului, työmaa siirtyi kauemmaksi, ja "pomot" kuulustelivat yösijoja itse kylästä. Joka talossa otettiin heidät vastaan — paitsi Jounilassa ja Jelisavetan tuvassa, jossa Matliena ja Juhani asuivat. Ukko seisoi leveänä portailla. Hän pudisti itsepintaisesti päätään sanoessaan:

"Nämä muistuttavat Egyptin heinäsirkkoja. — Oveni pysyy suljettuna."

Pakasti aikaisin sinä vuonna, ja lumisateet saapuivat oikeaan aikaan. Tyrnin herran toimet onnistuivat esteettömästi. "Kyllä keliäkin saamme, kun ajot alkavat", hän myhähti. — Tiellä laulettiin.

— "Sinun silmäs ja minun silmän' ne aina yhteen palaa, toisen kerran julkisesti ja toisen kerran salaa!"

Kuului äänekäs naurunrähäkkä ja vanhan miehen ääni, joka sanoi:

"Aina sie pajatat, Iivana! Älä vain jätä liiaksi tuntuvia jälkiä tähän kylään!"

Askelet loittonivat. Tyrnin herra jäi hetkeksi miettimään. "Mitäpä noista!" hän ajatteli, — "istutettuja puita siellä, villivesoja täällä, — kuka niistä jaksaisi pitää huolen! Elämä on lyhyt."

Ja oudot ajatukset haihtuivat ilmaan. Hän tarkasteli ahnein silmin suuren kirjansa suunnattomia numeroita. Tyrnin metsät, rahoiksi muutettuina, melkein nöyryyttivät häntä. Hänen olentonsa sisin — heiluva ketunhäntä, — unohti tehtävänsä, paksut sieraimet levenivät, huulet vihelsivät pitkään.

"Pidä hyvänäsi, pidä hyvänäsi!" hän riemuitsi. "Toinen kylvää, toinen korjaa, se on elämän laki."

Kun tukkilaiset sivuuttivat vaivaistalon, istui Manja tapansa mukaan ikkunansa ääressä ainainen odotus tummissa silmissään. Kasvot olivat laihat ja kuihtuneet. Hän katseli miehiä arasti.

Iloinen, nuori Iivana huiskutti tytölle kättään ja lauloi veitikkamaisesti:

"Silloin se ilta lämmin on, kun etelästä tuulee. Kyllä tuo tyttö pojan äänen hiljemmänkin kuulee."

Sairas kuunteli otsa rypyssä. Jokin kaukainen muisto liikkui sammuneen sielun kynnyksellä, mutta se loittoni poistuvien askeleitten kanssa, ja kylmä tyhjyys otti hänet jälleen helmaansa. Tyhjyys, jolle ei voinut valittaa eikä puhua; tyhjyys, jota vastaan ei voinut kamppailla siksi, että se ympäröi hänet kaikkialla — eikä kuitenkaan missään. Tylsyys muuttui siitä päivästä parantumattomaksi alakuloisuudeksi.

"Mikä Manjaan on mennyt?" ihmettelivät muut hoidokit illalla. "Häntä ei saa saunaan, vaikka miten koreasti puhuisi."

Hoitajakin yritti, mutta tulos oli sama: tyttö kieltäytyi jyrkästi.

"Kivutar riehuu lavitsalla", hän kuiskasi kauhistuneena hiipiessänsä kapeaan vuoteeseensa, jossa hänellä oli toverina muodoton riepunukke. Ja hänet jätettiin rauhaan.

* * * * *

Oli hämärää Jounilan pirtissä.

"Lienenkö käynyt unteloksi, kun eivät työt enää luista?" Anna-emäntä oli huolestuneen näköinen leipoessansa.

"Älä huoli voivotella!" kuului uunin puolelta, jossa Hilkka kokosi hiiliä sankoon.

"Olet eläessäsi keittänyt kelvollisemmat kaljat kuin moni muu."

"Niin olen. Kiireet pitivät pystyssä. Nyt ovat elämäni kestit ohi."

Asko tuli pirttiin kirje kädessä. Poika oli kasvanut viime aikoina, posket eivät enää olleet pyöreät, syvä surumielisyys asusti suun seutuvilla.

"Ukilleko kirje?" kysäisi Hilkka.

Poika naurahti salamyhkäisesti:

"Eipä, — sinulle. Paksu on ja painava. Jorma-enon käsialaksi luulisin."

Hilkka ei jättänyt työtään kesken.

"Vie kamariin. Vielä on aikaa lukea", hän virkkoi.

"Aina sinulle aikaa riittää", tokaisi Anna tyytymättömästi.

"En usko Jormalla olevan niin suuria sanottavia, että leipämme sen tähden saisi pilaantua."

Hilkka sulki päättäväisesti luukun ja alkoi sivellä leipiä kukonsulalla.

Illan suussa he yhdessä lukivat Jorman kirjeen.

"En ole kirjoittanut ennen siitä syystä, että rohkeuteni on pettänyt, mutta tänä yönä aion olla rehellinen teitä kaikkia kohtaan. — Gregorin kuolema velvoittaa, en jaksa enää vaieta.

 Paljon odottamatonta on siellä kotona tapahtunut. Että saatoitkin,
 Hilkka, tehdä poikasi talottomaksi! Teit väärin, väärin. Taisi olla
 suuri tuska, joka sinut pakoitti siihen?

 Mutta miksi minä moitin; omat pahat tekoni ovat ensin tunnustettavat,
 sitten langetkoon teidän tuomionne!

Minä se olin, joka tein Manjan onnettomaksi, — lapsi on siis minun, oman sukunne verta ja juurta! Herra Jumala, tämän voin vielä kantaa, mutta, jos sinä, Hilkka, epäilit Gregoria, — jos sinä pakotit hänet lähtemään, silloin rauhani ei ikinä palaja.

Vanha äiti-raukkani, uskoit minusta pelkkää hyvää! Huono olin, oikean miehen sydäntä vailla. Voitko antaa minulle anteeksi? Isältä en pyydäkään; hänen sukunsa on nyt tahrattu, — hänen metsänsä hävitetään. Ja syy on minun. — Hänen kirouksensa seuraa minua hautaan asti. Onnettomuutta ovat Tyrnin rikkaudet saaneet aikaan. Gregor olisi voinut auttaa meitä, hänen sydämensä oli hyvä ja tahraton, mutta me palvelimme kaikki Mammonaa, — ja hän meni heidän luokseen, jotka tarvitsivat häntä sellaisena kuin hän oli. — Olen kuullut kerrottavan, että Manja on mielisairas. Sekin on minun syyni. Jumala armahtakoon minua!

Paljastin eilen tuskani morsiamelleni. Hän jätti minut iäksi. Olen siis yksin. Mutta, älkää pelästykö, en aio tulla kotiin pitkään aikaan!

Sinä, Hilkka, joka olet järkevä ja kylmä, koeta keksiä, millä tavalla minä voisin helpottaa onnettoman pakolaistytön päiviä! Ja — pieni tyttöni, jonka nimeä en edes tiedä, ota hänet luoksesi! Minä rukoilen sinua! Onhan hän meidän, ylpeiden tyrniläisten omaa verta. Ehkä hänestä, sinun hoidossasi, kasvaa kunnon ihminen. Älä välitä kyläläisten puheista, olethan sinä ennenkin kulkenut omia teitäsi.

Ensi keväänä suoritan loppututkinnon. Silloin koetan saada työtä kaukana täältä, vaikkapa Lapista. Viihdyn hyvin erämaassa. Siellä saa olla rauhassa. Sanoinko jo, että olen onneton, — että tahtoisin pyytää anteeksi? Jorma."

* * * * *

Naiset lyyhistyivät pöydän ääreen. Annan kasvot olivat harmaankalpeat, mutta Hilkan silmät iskivät tulta. Sinä hetkenä hän olisi voinut tappaa veljensä. Hänen kätensä puristautuivat nyrkkiin, rystyt olivat valkoiset.

Tuskanhuutona kajahti hänen huuliltansa:

"Gregor, Gregor!"

Kun viimein kyynelet pääsivät virtaamaan kuumina pitkin poskia, änkytti hän:

"Gregor, — sinä olet onnellinen, sinulle on lepo tehnyt hyvää, — mutta
Jorma ja minä, me elämme helvetissä, — helvetissä!"

Nainen, joka seuraavana aamuna, mustiin pukeutuneena, oli matkalla vaivaistaloon, kulki hitaasti, nöyrin askelin, pää painuksissa.

"Tyrnin Hilkan näköinen, mutta ryhti on toinen", mietti kirkkoväärtin vaimo, ja kylän nuori seppä katseli kauan hänen jälkeensä pienestä, mustuneesta ikkunastaan.

Satoi hiljalleen lunta.

Hilkka seisahtui kappelin portin luona. Tiellä risteili lukemattomia pikkulinnun askelten jälkiä, jokunen hiiri oli juossut suuressa kaaressa kirkkoon asti. "Suotta, suotta!" kuiskasi Hilkka.

"Tyhjänä palajat, — tyhjänä kuin tulitkin, poloinen."

Tiaiset visertelivät ja kaukana kuului kulkusten kilinää, mutta äänet muuttuivat Hilkan korvissa pistäväksi pilkaksi.

Tukkilaisia ajoi hänen ohitsensa, hänen oli pakko väistyä ojaan. "Minne matka, minne matka?" utelivat kellot.

"Hullun kanssa käräjille, hullun kanssa käräjille!" ilkkuivat viluiset pikkulinnut.

Hiki valui Hilkan otsalta. "Mitä minä sanon hänelle, mitä haastan onnettomalle?" hän valitti hädässänsä.

"Jospa olisi ollut Gregor puhumassa, puhdas lohduttamassa!"

Johtajatar otti hänet ystävällisesti vastaan. "Hyvä oli, että emäntä tuli! Lääkäri kävi eilen. Ei ole toivoa Manjan paranemisesta, mutta olisi tärkeätä saada tietoja hänen omaisistaan."

"Olen muistavinani, että he ovat kuolleet, — talo palanut. Muuta en tiedä."

Johtajatar nyökytti säälivästi päätään.

"Saanko mennä hänen luokseen?" kysyi Hilkka soinnuttomasti.

"Saatte, mutta hän ei tunne ketään, ei muista mitään ja vastaa harvoin, kun häntä puhutellaan."

Huoneessa ei ollut muita, johtajatar jätti heidät kahden. Manja istui matalalla jakkaralla riepunukke sylissään. Pitkät palmikot ulottuivat lattiaan asti, laiha rinta näkyi avonaisen puseron alta.

Tuska poltteli Hilkkaa. Hän rukoili:

"Sinä, joka herätit kuolleet eloon, aukaise hänen korvansa kuulemaan, kun pyydän häneltä anteeksi!"

Sairas katseli Hilkkaa pitkään ja tutkivasti.

"Manja!" kuiskasi vieras.

Tyttö jatkoi leikkiään.

Hilkka koroitti äänensä:

"Manja!"

Silloin Manja säpsähti, pelästyneenä hän vastasi:

"Heti!"

"Tunnetko minua? Olen entinen Tyrnin emäntä." — Manja kuuntelee. Muistot temmeltävät hänen sairaassa tietoisuudessaan; hätääntyneenä hän sanoo:

"Olin niin uupunut. Nyt lepään."

Hilkka istuutuu vanhalle tuolille hänen eteensä. "Herra Jumala, etkö voi auttaa minua?" toistaa hän toivottomana.

Manja jättää äkkiä nukkensa, katsoo Hilkkaa vakavasti silmiin ja sanoo:

"Ei, — ei Jumala auta! Minäkin rukoilin kerran. — Ei, ei Hän auta!"

Silloin Hilkka nojautuu hänen rintaansa vasten äänettömästi itkien.
"Kaksi yksinäistä sydäntä", hän kuiskaa, "kaksi yksinäistä".

Manjan kuihtunut käsi hyväilee Tyrnin emännän poskea, ja hän puhuu ikäänkuin hän kertoisi satuja:

"Minullakin oli kaksi sydäntä, toinen sykki ja eli, sykki rajusti ja levottomasti. Sen annoin armaalleni, ja hän otti sen iäkseen. Toinen oli puhdasta kultaa. Sen uhrasin Jeesus-lapselle. — Nyt olen ilman."

Hilkka on kuunnellut henkeään pidättäen, harras toivo täyttää hänen koko sielunsa. Jospa Manja paranisi! Jospa voisi sovittaa! Mutta, kun hän katsoo sairasta, on kaikki taas ennallaan, ilmeettömät silmät tuijottavat tyhjyyteen.

Hilkka jättää hänet murtuneena,

Portailla hän tapaa johtajattaren, joka katselee häntä kysyvästi.
Hilkka suoristautuu.

"Veljeni on Manjan lapsen isä", hän sanoo. — "Eilen sain sen tietää."

Sitten hän lähtee.

* * * * *

Pikku Irja ei heti ottanut viihtyäksensä Jounilan kamarissa.

Hän oli tottunut omaan vasuunsa ja Miihkalin tuuditteluun. Täällä oli liian hiljaista ja outoa.

Pikku tyttö huusi täyttä kurkkua, mutta tuvassa olijat eivät olleet tietävinäänkään pienokaisen vastalauseista. Ja viimein pikkuinen antautui.

Hän oppi pitämään Hilkan vakavista kasvoista ja Anna-emännän lempeistä loruista. Innokkaasti hän ojensi käsiänsä Askolle, kun tämä raoitti ovea, ja vaikka itkuvirsi olisi ollut miten sydäntäsärkevä, heti se lakkasi vanhan ukin lähestyessä. Sen Jaakko pian huomasi ja oli ilmeisesti tyytyväinen. — Mutta Jormasta hän ei koskaan puhunut kohtalokkaan illan jälkeen.

Levottomasti hän seurasi metsätöiden kehitystä, tehden suuria kierroksia hakkuupaikoilla, mutta visusti varoen, ettei joutunut puheisiin kenenkään kanssa. Asko oli hänen ainoana seuranaan. Ja se riitti.

Niin talvi sujui, päivät pitenivät jälleen ja kevät oli tulossa. Tukkikasat kasvoivat rannalla, niitä oli lukemattomia Askon mielestä, ja aikuiset katselivat salaa itäistä taivaanrantaa, jonka ääriviiva oli muuttanut muotoaan talven kuluessa. Jyhkeä salo oli siellä ennen muodostanut tumman seinän, jonka suojaan pellot piilottautuivat tuulilta ja rajuilmoilta. Nyt muuri oli rikottu. Korkeat, yksinäiset siemenpuut törröttivät taivasta vasten, ja myrskyt riehuivat ulvoen tasangoilla.

Jounilan Jaakko seisoi eräänä iltana Askon kanssa maasälpävuorella.
Ilma oli kuulakka ja kylmä, taivas syvän sininen.

Laatokka lepäsi vielä lumen ja jään peittämänä, mutta tuulten pohjasointu kertoi lähenevästä keväästä.

Kuorma kuorman jälkeen saapui rannalle, tukit irroitettiin, hevosia hoputeltiin, miehet panivat tupakaksi ja pullo kiersi miehestä mieheen.

Jaakko jäi hetkeksi yksikseen korkeimmalle kummulle, Asko oli löytänyt jäniksen jäljet rinteeltä.

"Katsokaa, pojat!" kuului rannalta. "Tonttu, ennen keskiyötä! Se on paha enne."

Miehet kääntyivät katselemaan vuorelle ja rähähtivät nauruun nähdessään
Jounilan Jaakon, ja kun Asko palasi, syntyi uusi naurunremakka.

Ukki tarttui pojan käteen ja lähti vaieten astumaan poispäin. Syvä suru kuvastui hänen silmissään.

Kotimatkalla Jaakko kertoi Askolle suurista saloista, jotka nyt harvenevat. Villieläimistä ja sinipiioista hän tarinoi, naavaisista jättiläisistä ja tetrien kuhertelusta, kunnes vanhat silmät sumenivat ja polttavat kyynelet vierivät poskia pitkin.

Asko koetti lohduttaa.

"Juhani sanoo, että Tyrnin puista rakennetaan vielä suuria laivojakin, jotka hohtavat kuin kulta ja purjehtivat kaukaisille maille. Niin leveitä lankkuja ei saa mistään muualta!"

Ukki veti hänet luokseen ja kuiskasi: "Suurin salaisuus on sittenkin, että metsät kasvavat uudestaan. Lapsi, muista se!"

Asko oli juhlallinen koko sen illan. Hänestä tuntui, että hän oli nyt ukin uskottu.

Mutta unten enkeli vei hänet kullanhohteisella purrella maahan, jossa ikuinen kevät vallitsi ja lintujen laulut ainaisesti soivat, jossa aallot liplattivat uusia tarinoita ja itse pursi kertoi loppumattomia satuja Tyrnin saloista.

XVII

Oli kylmä uudenvuoden yö. Varjot lepäsivät sinertävinä kinoksilla, ja lakkapäät petäjät metsän reunassa nukkuivat lumitaakkansa alla. Kelmeä kuu kulki yksinäisenä ja unohdettuna yötaivaalla, sillä kaikki elävät olennot pysyttelivät suojissaan ja piilossa. Pakkanen yksin hallitsi.

Tyrnin tontut pitivät käräjiä tallin ylisillä. Piippalakit vilahtelivat puolihämärässä. Nikke istui alakuloisena ovensuussa. Takkuinen oli keltainen karva, sukimaton selkä ja tuuhea häntä.

Tontut olivat kaikki hänelle tutut ja rakkaat. Ystävällinen, vinosilmä tossujalka oli ensiaikoina opettanut Nallelle vahtipalveluksen alkeita, erottamaan hyvän pahasta, rauhallisen kulkijan roistosta. "Ihmisen sisin ilmenee hänen astunnassaan", sanoi tonttu. "Älä repaleista miestä ahdistele, jos hän kävelee reippain askelin, mutta hyökkää armottomasti luikertelijoitten kimppuun!" Mutta viime aikoina alkoivat vanhat opetukset pettää. Sai kulkea päivät umpeen selkäkarvat pystyssä ja valkeat kulmahampaat näkyvissä, sillä epäilystä herättäviä olentoja kulki alati Tyrnin pihalla. Mutta uusi isäntä, joka viime syksynä otti talon haltuunsa tukki-herran jälkeen, oli antanut Niken tutustua piiskaan.

Koira murisi tätä muistellessaan.

Yhtä kaikki! Tulkoot ja menkööt, voihan Nikke pysytellä tallin ylisilläkin!

"Tuntuu siltä, kuin tonttujen ja haltijain aika tässä talossa olisi ohi", kuului tonttujen joukosta.

"Niin, niin, totta puhut!"

"Eivät tarvitse apua enää tämän hovin ihmiset. Ei panna olutta, ei keitetä yrttivoiteita. Metsän väkikin pakenee."

Vanhin partasuu hymähti nurkassaan:

"Tyrni on minulle rakas. Asustin näillä seutuvilla jo silloin, kun käet kukkuivat rantapuissa ja maasälpävuori oli koskematon. Ihmiset valloittivat minulta olinpaikkani, mutta en paennut, rupesin heidän palvelukseensa. Näkymättömänä katselin, kun Tyrnin peruskivet laskettiin. Olin aina saapuvilla Anna-emännän kutsuessa. Minua sanottiin milloin 'hyväksi tahdoksi', milloin 'uskollisuudeksi', tai 'koti-onneksi'. Ja ladot ja aitat pysyivät lukittuina, vilja säilyi ja sauna lämpeni käryämättä."

"Eikä unohtunut puurokuppi jouluiltana luhdinkynnykseltä."

"Kauan tyydyttiin meihin", jatkoi vanhus. "Mutta Gregorin tultua talohon ajat muuttuivat. Laulun haltijattaret seurasivat häntä, — ja hyvin meni kaikki. Silloin seinät oppivat kuuntelemaan."

Muuan pikku tonttu puheli: "Minäpä viihdyin pirtin puolella, vieraita vastaan otin, jalkoja lämmittelin ja panin keltaisen teen oikeaan aikaan hautumaan."

"Minä olin läsnä lapsia souattaessa", kuiskasi toinen. "Tulelta varjelin, yksinäisyyden varjot karkoitin."

Tallin yliset ovat kuiskeita täynnä.

"Kuka auttoi lehmien poikiessa? Kuka tuhosi taudit?"

"Mutta nyt ei meitä enää tarvita. Tänä yönä lähdemme kaikki Tyrnin talosta. Tuhdit jäävät tyhjiksi, sauna autioksi."

Ja niin he poistuivat pitkänä jonona Niken ohitse metsään päin. Koira paneutui maata ja painoi kuonon käpälien väliin.

Silloin kuului liikettä pimeimmästä nurkasta. Kuun valo sattui yksinäiseen tonttuun, joka surullisena istui heinäkasalla.

"Eipä lähtenytkään — vanhin", virkkoi Nikke.

"Ei. — Jään odottamaan uusia aikoja."

Mutta siitä päivästä tuli ei vaivatta takassa syttynyt. Märät puut pihisivät ja kitkerä savu tuprusi vasten naamaa, jos uskalsi lähestyä. Siitä päivästä saunan löyly nousi vastahakoisesti, eikä lämpö parantanut väsyneitten jäsenien kolotusta.

Harmaan talon hyvät tontut olivat paenneet.

* * * * *

— Tyrnin talon omistajat vaihtuivat lakkaamatta vuosien kuluessa. Kun ahne kauppias oli myynyt viimeiset propsipuunsa ja lähettänyt viimeiset kaurasäkkinsä maailmalle, astui nuori, köyhä, hehkuvasydäminen uneksija kynnyksen yli. Suuret aatteet seurasivat häntä. Hän oli mielestään se mies, joka Jumalan lähettämänä nostaisi hävitetyn hovin uudelleen kunniaan. Haaskatut metsät ja nyljetyt maat kantaisivat jälleen hedelmää.

Kylän väki katseli uutta menoa riemuiten. Tyrnin talon kohtalo oli aina säännellyt koko seudun ilot ja surut. Kun kyynelet vierailivat tyrniläisten suojissa, silloin soitto vaikeni kirkonkylän pirteissä, ja kun ilo hymyili Tyrnin ikkunoista, naapurienkin taakat kevenivät. Heillä oli kuin yhteinen verenkierto.

Nuori uneksija kuvitteli suuria.

Laihat kauramaat muuttuisivat pian viljaviksi pelloiksi ja hoitamattomat ha'at ensiluokkaisiksi laitumiksi. Kantoja murrettiin maasta ja uusia viljelyssuunnitelmia tehtiin. Mutta kun heinät syksyllä ahdettiin latoihin, huomasi isäntä ihmeeksensä, että lahot katot olivat reikäiset kuin seula, eikä hänellä ollut aikaa korjaamiseen. Sateet tekivät tehtävänsä.

Hän aherteli, mutta onni ei suosinut häntä.

Ankara raekuuro runteli katteettomia salaojia, niin että ne luhistuivat kokoon ja karjasta hukkuivat parhaimmat suohon.

Mitäpä hyödytti, että nuori isäntä käytti saappaita, joissa vesi iloisesti virtasi ulos ja sisään ja vaikka emäntä aherteli kylmässä pirtissä, jossa vihainen veto vinkui ja lapset valittivat paleltuvansa! Unelmat sammuivat, pilvilinnat sortuivat, ja niin joutui Tyrnin talo vielä kerran myytäväksi.

Ihmiset päivittelivät, vanhukset laskivat sormillaan. Niin, kymmenen vuotta oli todellakin kulunut siitä, jolloin Hilkka lähti poikansa kanssa lapsuudenkodistaan, — kymmenen pitkää vuotta! Mutta heistä tuntui kuin olisi kaikki tapahtunut eilen!

Jounilan Jaakko astui eräänä lauantai-iltana tuvastaan portaille, parta ajettuna, paras, kirjava paita yllä kuin kirkkoon mennessä. Selkä suorana hän siinä seisoi ja katseli ympärilleen.

"Asko!" hän huudahti pirttiin päin. "Asko, joko lähdetään?"

Pitkä, solakka nuorukainen aukaisi hymyillen oven.

"Jopa sinulla on kiire, ukki!"

"Hyvä on joutua perille, ennenkuin toiset ehtivät sinne kauppoja tekemään", vastasi ukko.

He lähtivät matkalle. Naisten katseet seurasivat heitä Jounilan pirtin ikkunasta.

"Herra teitä siunatkoon ja varjelkoon!" rukoili Anna, mutta Hilkka vaikeni. Hänen silmänsä loistivat hiljaista kiitollisuutta.

Tienhaarakummulla Jaakko virkkoi:

"Katso taivaanrantaa, Asko! Jo on tullut tiheämmäksi. Kun sinä olet yhtä vanha kuin minä, on se ehtinyt tummua mustaksi."

He kulkivat taas äänettöminä perätysten, kunnes harmaan talon katot näkyivät. Silloin ukko sanoi:

"Sinä saat nyt aloittaa uudestaan, samoin kuin minä, — mutta eri tavalla. Sinulla on valmiiksi lasketut perustukset. Älä horjahda."

Sitten hän aukaisi veräjän.

Asko oli kahdeksantoistavuotias, kun Tyrnin talo joutui sukuun takaisin.

XVII

On kirkas kevät.

Kärpäset paistattavat päivää auringonpuoleisilla seinillä. Niiden siivet kimmeltävät kristallinhohteisina. Tiirat ja lokit kirkuvat ilmassa, lemmen aika on tullut. Urvut punertavat heikosti. Tyrnin talon punainen portti on jälleen paikoillaan. Viimeiset vuodet se oli ollut työnnettynä riihen alle, jossa pörröiset kissanpoikaset puikkelehtivat piilosilla sen säleitten välissä. Keltajuovaisen Mikon suku on arveluttavasti lisääntynyt. Jälkeläisiä on kaikenkaltaisia, täplikkäitä, kirjavia, keltaisia ja kokonaan valkeitakin, mutta kaikilla on vanhan Mikon leveät kasvot ja viekkaat pedonsilmät.

Rotat ovat kaikonneet talosta, ja pikkulinnutkin ovat palanneet. Ainoa paikka, jossa pääskyset enää uskaltavat pesiä, on vanha kellotapuli. Nuora on joskus katkennut, eikä kukaan ole yrittänytkään kiivetä ylös sitä korjaamaan. Ja siten kello on saanut olla rauhassa. Pieni katto on lahonnut vuosien kuluessa, koko tapuli kallistunut, mutta pääskysen pesät pysyvät paikoillaan, ja iloinen visertely kuuluu sieltäpäin koko pihan yli.

Tyrnin ikkunat ovat kirkkaat, sintsin raskaan oven saranat eivät enää vingu ruosteisuuttaan, ja portaitten edessä tuoksuvat vihreät havut.

Kaukana rantapellolla on Asko kylvämässä. Aamusta asti hän on kulkenut sarkaa ylös, sarkaa alas, jyvävasu sylissään, ja täyteläiset siemenet lentävät hänen edessään kultaisena kaarena mustaan maahan.

Asko on kaunis ja voimakas mies. Entinen liinatukka on tummunut, tiheät, raskaat kiharat pilkistävät lakin alta, jonka hän on työntänyt takaraivolle.

"Juurtukaa ja kasvakaa!" kuiskaa hiljainen iltatuuli jyville.

"Peittykää ja särkykää!" tuoksuu pehmeä maa suljettuaan ne syliinsä.

"Ei lopu työ — minun aikanani", ajattelee Asko kylväessänsä ja riemuitsee siitä.

Aurinko on laskemaisillaan, mutta Asko ei tiedä ajasta mitään.

Hän pyyhkäisee hien otsaltaan.

"Taitaisin jatkaa aamuun asti", hän hymyilee; "kellokaan kun ei vielä ole kunnossa! Mutta minne joutuvatkaan sitten pääskyset, kun tapulia korjataan? — No, saavat alkaa uudestaan — kuten minä. Saavat tyytyä katonharjaan taas. Kissoista minä vastaan."

Pitkä mies lähestyy astellen ojanreunaa.

Asko jättää työnsä, paljastaa pään ja rientää tulijaa vastaan.

"Isä Iirak!" hän huudahtaa. "Tervetuloa, tervetuloa!"

Vanha munkki suutelee nuorukaisen otsaa.

"Täytyihän minun tulla — ennenkuin lopetan päivätyöni."

He kulkevat hiljalleen taloa kohti. Tulijan kasvot loistavat. Hän puristaa Askon kättä omassaan.

"Hyvä oli, että pelastitte talon sinulle ja suvullesi! Kyynelet ovat kostuttaneet sukupuusi juuret, surua on ollut paljon, mutta nyt on uusi aurinko noussut. Siunattu olkoon sinun päiväsi, Gregorin ainokainen!"

Kiuru livertelee korkealla, he jäävät hetkeksi kuuntelemaan.

Munkki on vanha ja heikko, sininen suoni tykkii ohimolla, ja pitkät hiussuortuvat ovat lumivalkoiset ja harvat. Hän nostaa kätensä taivasta, kohti ja sanoo:

"Herran on maa ja kaikki, mitä siinä on, maan piiri asukkaineen!" Hän tekee pyhän ristin merkin nuorukaisen kasvojen yli.

"Tulin sanomaan teille hyvästit. Huomenna lähden luostarin saarelle.
Tarvitsen lepoa."

Askon silmät täyttyvät kyynelillä. Hänen on mahdotonta ajatella, että vanha ystävä ehkä piankin nukkuu kapean kummun alla luostarin kirkkomaassa ja että harmaan puuristin mustat kirjaimet ovat ainoat, jotka osoittavat kulkijalle isä Iirakin lepopaikan.

Isä Iirak hymyilee kirkkain silmin.

"Elämä on lyhyt", hän kuiskaa, mutta Askosta se tuntuu pitkältä ja ihmeelliseltä.

Pikku Irja laulaa ha'assa. Hänen äänensä on hopeanheleä ja puhdas.

Vanhus nyökkää tyytyväisesti.

"Hyvä on, että lapsi kasvaa täällä. Tännehän hän kuuluukin."

Irjan puku vilahtaa puiden lomitse. Lapsen kasvot ovat onnelliset ja huolettomat. Pienet jalat kiiruhtavat sirosti kaivolle, Hilkka-emännän luokse.

"Olen löytänyt paljon sinivuokkoja", riemuitsee tyttö. "Saanhan heti viedä ne yliskamariin, Hilkka-äiti?"

"Saat, saat." — Ja lapsi kiiruhtaa pois. Kohta hänen livertelynsä kuuluu avonaisesta ikkunasta.

"Katsohan, nämä ovat ensimmäiset. Siksi toin ne sinulle. Eivätkö olekin kauniita? Katsele näitä kunnes tuon uusia!"

Hilkka ihmettelee kuinka taitavasti lapsi osaa kohdella sairasta äitiään, ihmettelee sitäkin, ettei Irja koskaan kysele eikä utele lasten tavoin. Pikku tytön mielestä oli luonnollista, että hän sai sanoa Tyrnin emäntää äidiksi, koska hänen oma, kaunis äitiraukkansa on sairas ja onneton.

Näin keväisin Manja aina oli heikoin. Ehkä hän sammuukin joskus ensimmäisten vuokkojen lakastuessa.

Kurjet huutavat itäisten metsien yllä, vinttikaivo narisee hiljaa.

Hilkka astuu vitkaan isä Iirakia vastaan. Hänen sydämessään asuu suuri rauha, lepo, joka seuraa kamppailujen jälkeen.

"Nyt olemme jälleen kotona", hän virkkaa vanhukselle.

Mutta munkki vaikenee. Muistot tulvivat esille. Gregorista ne puhuvat. Koko ilma on niitä täynnä. Mutta ne eivät enää soimaa ketään. Siunausta ne tuovat Hilkallekin, jonka sielu on taisteluissa kirkastunut, sydän käynyt sen katumuksen läpi, jolla on voimaa nostaa kuolemasta ja tuomiosta.

"Kuunnelkaa!" sanoi Hilkka väräjävin äänin. "Kaikkialla soi!"

Vanha munkki nyökkää:

"Nyt on — uusi kevät!"

Kiurut laulavat.