language: Finnish

VIETTEJÄ

Kirj.

Fanny Davidson

Helsingissä, Vihtori Kososen kirjapaino, 1908.

SISÄLLYS:

He ja hän
Siveellisyyssaarna
Valkoinen mato
Kunnia
Kutrien kaipuu
Ympyrä
Rippileivät
Hukuttautunut
Sokea
Puotissa
Lapsen mietteitä
Suihkualtaalla
Naamiaisissa
Näyttelijätär
Kissa

HE JA HÄN.

Taiteilija Kavion atelieerin akkuna korkealla kolmannessa kerroksessa oli auki. Taideompeleiset, sinipunaisilla kurjenmiekoilla koristetut verhot lehahtelivat edestakaisin hienossa tuulessa. Akkunalaudalta heiasti kadulle pitkämäinen terrakottaruukku täynnä kirkkaita tulppaaneja. Tuon ruukun salaisuuden tiesi ainoastaan isäntä — ja ne harvat, joita asia syvästi koski. Se oli merkinantoruukku. Ja kukat olivat majakan erivärisiä tulia. Kun punaiset tulppaanit olivat kadulle päin, silloin tiesi alhaalla odotteleva Venusmodelli, että tie atelieeriin oli vapaa; kun valkoiset, odotettiin ylhäällä nuorta, kaunista hovineuvoksetarta; näyttelijätärprimadonnalle saattoivat kullankeltaiset tulppaanit halutun tiedon, j.n.e., j.n.e.

Mutta kun pitkän atelieerin peräovesta astui sisään, harhautui ensinäkemältä luulemaan, että isäntä kiireisessä hajamielisyydessään oli heittänyt palettinsa akkunalle kukkavarsien päälle — tulppaanit kun olivat istutetut ruukkuun siten, että niiden ääriviivat muodostivat väritaltan ja kukkateriöt väripilkut. Mutta isäntä on vain huviksensa järjestänyt kukat siten, sillä hänen mielinautinnoitansa on hämmästyttää ihmisiä mielikuvituksensa pikku petoksilla. Ei suinkaan itseään — joka kyllä sekin usein hänen huomaamattaan tapahtui — vaan muita, erittäinkin — ystäviänsä… Hänen vaimonsa taas hämmästytti häntä — oikein sherlock-holmesmaisella kekseliäisyydellään urkkien selville hänen pikku huvituksensa. Kuinka monta ikävää kohtausta hänellä olikaan ollut silloin, kun hän käytti akkunaverhoja merkinantovälikappaleina. Kiinni — — auki — — puoliksi vedettyinä — — ja aina sattui erehdys… Silloin heitä ryntäsi sisään viisi, kuusi yhtäaikaa. Ja madame oli repiä silmät kaikkien päästä — kohteliaisuudellaan. Ja ne toiset taas ostelivat tauluja, jotka hänen sitten lopuksi täytyi kuitenkin lahjoittaa — tietysti. Mutta madame tahtoi rahat ja hänen täytyi laittaa lukemattomia vekseleitä… Huh — syyn ja seurauksen lait ovat kammottavia, varsinkin aviopuolisoiden kesken — —

Hän rakastaa kuitenkin rajattomasti kaikkia naisia. Nuoria ja vanhoja, laihoja ja lihavia, kauniita ja rumia. Vaimoansakin. — Jos hän olisi Zeus, niin Olympoon olisi aina vapaa pääsy naisille (kuten hänen atelieeriinsa). Miehet saisivat tulla vain tärkeille asioille (mitä hänellä on miesten kanssa tekemistä!)

Keltaiset tulppaanit huiskuttavat tuulessa pyrstöjään. Ne ovat kuin fosforiperhosia… Tuo harhapaletti on muuten kuin peili — vertauspeili. Ihmisten pitäisi, Kavion mielestä, aina sisustaa huoneensa eksyttäviksi harhasalongeiksi. Petettyinä ovat naiset autuaan suloisia. Ja kun he katselevat itseään ja muita milloin liian pitkinä, milloin liian lyhkösinä, milloin kaunistettuina, milloin rumennettuina, ovat he liikuttavan valloittavia. Se juuri on heidän viattomuutensa tunnus.

Kavio kuuntelee käsi korvan takana. Hänen voimakas, pitkä vartalonsa on jännittyneenä kaarena ja toinen käsi nojaa korituolin selustaan. Hän on juuri vetänyt akkunalta syrjään keltaiset tulppaanit, asettanut oven hiukan raolleen — niinkuin on tapana silloin kun hän tulee — ja vetänyt verhot akkunan eteen, niin että atelieerissa on puolihämärä. Äsken akkunasta katsahtaessaan oli hän huomannut hänen tutun, punaisen viittansa siellä alhaalla — se välähti hänen silmiinsä kuin giljotiinin terä. Kädessään olevalla nenäliinalla oli hän antanut nopean, salaisen merkin. Hänessä on jotain giljotiinimaista tuossa pikkuruisessa… jotain… hänen suudelmansakin muistuttaa mestausta. Merkillisen kauan kestää nousta portaita ylös, ijankaikkisesti — — ajattelee Kavio. Mutta jo samassa leyhähtää pitsin ja silkin suhahdus hänen sivultaan ja pieni primadonna lepää ilkkuilevana ja houkuttavana harmaalla nahkalla leveässä korituolissa hänen edessään. Kavio kumartuu alas ja suutelee intohimoisesti kylmältä ulkoilmalta tuoksuvaa, pientä, ruskeata päällyskenkää. —

Pieni primadonna on laskenut kivillä ja puuterilla peitetyn kätensä hänen punaiselle tukalleen — ja sitten kuiskaa pieni huvinäytelmien primadonna, joka osaa niin älykkäästi ja intensiivisesti juonitella ja joka rakastaa eroja kuten Cyprienne, hän kuiskaa naurahtaen:

— Tulin hakemaan annokseni. —

Kavio katsoo häneen kauhistuksensekaisella ihastuksella. Tuo rohkeus ja häikäilemätön vapaus, jossa on "annos" julkeutta ja hienoa rivoutta, hämmästyttää häntä yhä ja yhä. On kuin ei hän koskaan tottuisi siihen oikein.

Mutta pieni primadonna, jonka piikivisilmät ovat levottomina harhailleet ympäri atelieerin, on jo kokonaan unohtanut äskeiset sanansa.

Hän nauraa —

Ja nauru on hänellä jotain aivan erikoista. Siitä tyrskähtää esiin hänen viettiensä sisäinen, sekasortoinen ajometsästys. Hän puhuu mitä mieleen sattuu, hän koskettelee kymmentä pientä seikkaa samalla hetkellä.

Häntä liikuttaa Kavio. Hän on hänen ainoa ystävänsä, jolle hän uskoo syntinsä (ne ovat hyveitä) ja — —

— Ooh, te rakas Epikuros, taas teidän palettinne lepää…

Hän osoittaa pitkällä etusormellaan raukeasti tulppaani-ruukkua, mutta itse asiassa tarkoittaa hän tehdä hiukan pilaa Kavion tunnetusta laiskuudesta.

— Kuka muistaisi paletteja silloin kun —

Pieni primadonna on asettanut kätensä lukoksi hänen suulleen ja saa suudelman kämmenensä sisäpuolelle, niitä jatkuu pitkin hänen rintaansa, kaulaansa, korviansa, ohimoitansa… Kavio rakastaa erittäin suudella hänen pieniä, punaisia korviansa. Hän nauttii niistä kuten simpukanpyytäjä helmistä.

Mutta pieni primadonna ponnahtaa äkkiä ylös kuin olisi hänen achilleskantapäähänsä kosketettu. Hän on raju kuin juopunut, hänen on nälkä kuin morfinistin — —

Hän ei välitä suudelmista eikä hyväilyistä, hän ei rakasta eikä vihaa — hänellä on vain nälkä…

Kaikki ihmiset rakastavat. He rakastavat aina ja yhä. Rakastakoot vain! Mitä on rakkaus? Mies. Hahahaa… Ilman lasta ja ilman ikuisuuden kuvitteluja… ilman elämän jatkuvaisuutta…

— Kavio! —

He katsovat toisiaan, imevät silmin toisiaan, päihdyttävät toisiaan toistensa hipiällä…

Kavio on tarttunut hänen ranteeseensa valtimon kohdalta ja työntänyt ylemmäksi siitä kultaisen käärmeen, joka tuijottaa häneen päilyvine keltaviinisilmineen.

Hän taluttaa hänet akkunan luo ja taas takaisin. He kävelevät kuin tiedottomat pitkin lattiaa. Kavio tuijottaa ohimennessään puolivalmiiseen Venuskuvaan — — Venus on kokonainen, hän saa hänet aina kokonaan valtoihinsa. Mutta pienessä primadonnassa on jokin musta, kummallinen pisara, jota ei ole kenessäkään muussa ja joka päihdyttää enemmän kuin mikään muu — — Enemmän kuin Venuksen korkea, ehjä kauneuskaan.

Joka saattaa hulluksi, raivoksi, tiedottomaksi —

— Tulit hakemaan, siis ota se. — — —

* * * * *

Valkoiset, kuulakat tulppaanit ovat jo kauan tuoksuneet akkunanpuolella. Atelieerissa on hiljaista, vaikkakin hiukan sekaista — ikäänkuin joku mitä suurimmassa kiireessä olisi lähtenyt sieltä. Lattialle karhuntaljan viereen on unohtunut naisen kultainen käärmerannerengas, jonka keltaiset silmät intohimoisesti kiiluvat. Nuorta, ujoa hovineuvoksetarta, joka on huomannut sen ja luulee tuntevansa sen omistajattaren — siis totta, mitä puhutaan — hermostuttaa, ujostuttaa huomionsa. Hän on aivan ärsyyntynyt ja kuin revitty. Hänen verensä pistelee, sormenpäitä kolottaa. Hän pakoittaa itsensä kääntymään siitä pois, mutta sittenkin hänen silmänsä kohtaavat sen aina. Jumalan kiitos, ett'ei Kavio ole huomannut sitä —

He ovat pysähtyneet muutaman piirroksen eteen — luonnos erään papin, kuuluisan siveyssaarnaajan päästä.

— Rakas Kavio, sanoo hovineuvoksetar kiertäen pehmeän käsivartensa hänen kaulaansa, jos te lupaatte minulle tuon luonnoksen, niin…

— Tuhat, miljoonan, armollinen, suvaitkaa vaan ojentaa ihana kätenne sitä ottamaan, vastaa Kavio hivellen sormenpäillään hänen kuultavia kynsiään ja sormenpäitään, jotka tuskin koskettaen hyväilevät hänen huuliaan.

He jäävät seisomaan taulun — siveyssaarnaajan kuvan eteen. Mutta he eivät näe enään eivätkä kuule. He vain tuntevat. Kavio tunnustelee kädellään — hyväillen yli ruumiin, kaulasta, päälaelta kantapäähän — silmät kiinni suljettuina, nuoren hovineuvoksettaren juuri puhjenneita, pyöreitä muotoja. Hovineuvoksetar on hänkin sulkenut silmänsä. Hän on ensimäisiä kuukausia raskaana ja hänen muotonsa ovat vavistuttavan herkullisia.

— Te olette nyt juuri kukassa, kuiskaa Kavio hänen korvaansa. Te olette nyt juuri kaunein… Ja hän lisää vielä kerran verkkaan, ääni värähtäen: kaunein — — —

* * * * *

Yht'äkkiä irroittuvat he. Nuori hovineuvoksetar on liikutettu, väsynyt. Hän onkin kuin kuulas, hauras kukkanen, kuin kasvien utuinen aamuhenkäys… kuin kosteansuloinen merensatu…

Tuijottaen hypnoottisesti siveyssaarnaajan lieskaviin silmiin, aukaisee hän salkkunsa, jonne Kavio asettaa luonnoksen.

— Miksi haluatte luonnoksen juuri hänen päästänsä? Hän on raskas mies, työntekijä, raataja, parannussaarnaaja. Hänen sanoistansa löyhkää lumppuarmeijan ryysyjen tuoksu…

— Eipä se ole ensi kerran kun sandaalijalka Salome rakastuu kamelinkarvaviittaiseen Johannekseen —

— Ja te olette hänelle kuin rutto —

— Niin, mutta hän on minulle vapahdus — — —

* * * * *

Nuori hovineuvoksetar kiinnitti samettiviittansa, laski valkoisen höyhenhattunsa reunalta harson alas kasvoilleen, ojensi vielä kerran huulensa Kaviolle hätäisesti kuiskaten: perjantaina samaan aikaan, ja oli samalla ulkona ovesta, ikäänkuin tuon kultaisen käärmeen silmät lattialla olisivat ajaneet häntä takaa…

Tuskin oli hän poistunut kun Kavio, katsahtaen kelloonsa, riensi nopeasti kuin nuoli akkunaan ja käänsi palettitulppaaniruukun siten, että punaiset tulivat kadulle päin. Hän oli jo kauan nähnyt hänet alhaalla kadulla. Hovineuvoksetar oli suloinen, mutta hän oli viipynyt milt'ei liian kauan. — — —

* * * * *

Punaiset tulppaanit… Vihdoinkin! Venusmodelli oli kävellyt edestakaisin, edestakaisin akkunan alla yhä pitäen silmällä sitä. Punaiset tulppaanit… Hän levitti herkkiä sieraimiansa, hänestä oli kuin tuntisi hän jo niiden tuoksun siellä ylhäällä. Harhasalissa… Ah, kuinka kummalliseksi, oudoksi olennoksi hän tunsikaan siellä itsensä. Väliin peloittavaksi, kammottavaksi kuin kuolleen meren usva, väliin sirpaleiseksi kuin särkynyt kristallimaljakko, jonka säröjen reunalta punahehkuvat ruusut retkottivat, välistä taas kuin tuli, hikisesti, hulmuavasti leiskuva tuli… Mutta väliin oli hän kuin sininen, kuulakka harsopilvi kevään auringonsäteissä…

Hän hiipii ylös kapeita takarappuja, pysähtyen joka silmänräpäys kuunnellakseen… Ei mitään muuta kuulunut kuin hänen omien, pehmeitten askeltensa sipsutus…

Vihdoinkin oli hän ylhäällä.

Jännityksestä kalpeana hypähti hän sisään — kuin tiikeri saaliilleen.

Mutta koirastiikeri sisällä oli kuunnellut herkistetyin korvin ja vainusi heti toisen läsnäolon.

Hän kiiruhti ovelle, lukitsi sen ja heittäytyi palavassa huumeessa nuoren tytön jalkoihin kiertäen käsivartensa hänen polviensa ympärille.

— Olen katsellut sinun kuvaasi koko päivän. Tuskin hetkeksikään voin eroittaa silmiäni siitä. Sinä olet täydellisyys. Sinä olet ikuisen nuoruuden juoma. Sinä olet… Kiiruhda, että saan nähdä sinut taas…

Tyttö heitti verkkaan vaatteet yltään.

Kauniina, varmana ja ylpeänä astui hän gobeliinin edessä olevalle taljalle. Hän oli kuin Eoksen ohimosta syntynyt säde.

Gobeliinissa liekehtivät yön tummuudesta esiin Venusvuoren tulet… Ne paloivat lieskaten kuin maan repeämästä nouseva ahjo. Ja hän lepäsi siinä keskellä nuorena, alastomana, houkuttelevana… Ylt'ympäri läikehti, paloi, hulmusi —

Hän oli kuitenkin imevin tulipatsas noiden maansydämestä kiirivien tulien keskellä.

Kavio katseli tauluaan.

Se oli aistillisuuden hymni ja aistillisuuden litania. Se oli hänen elämänsä laulu, josta tulisäikeet nousivat ilmaan kuin nautinnon dityrambit. Ja ilmassa värisivät tunteiden kaikki soittimet —

Nuori tyttö lepäsi alustallaan kuin Venus itse, tai enemmän kuin Venus, hän oli äiti, morsian, neitsyt, puoliso, tytär, sisar ja hetaira samalla kertaa…

Hän oli kaikki viattomuus ja kaikki petollisuus, hän oli rakkaus ja viha, syvin nautinto ja ankarin kieltäytyminen, hän oli himo ja puhtaus, antautuminen ja poistyöntäminen, lankeemus ja pelastus, alastomuus ja verhoutuminen… Hänessä asui valhe ja totuus… Hän oli…

Kavio peitti silmänsä käsillään. Hän oli hänen elämänsä symbooli.
Nainen — miehen elämän symbooli!

Sfinksi hymyili jalustallaan.

Kavio meni ja laskeutui polvillensa hänen eteensä:

— Astu alas, rukoili hän.

Hän kohotti kätensä peittäen jälleen silmänsä kuin häikäisevältä valolta, hiveli palavasti hänen varpaittensa pitkiä kynsiä… Vapisevat sormet leikkivät kimmoisella, hohtavalla iholla…

— Malja on täysi… Minä rukoilen — armahda…

Kavion kädet haparoivat ilmaa.

Sanaa sanomatta lepäsi modelli jalustallaan. Liekit loimusivat yhä korkeammalle. Kuin maanjäristys humisi tuossa maalatulla kankaalla hänen elämänsä laulu.

Marmoripatsas vain lepäsi jalustallaan.

Ja hänen jumalruumiinsa veistetyt ihmeviivat ilkkuivat tomuunpolvistuvalle almujenrukoilijalle —

SIVEELLISYYSSAARNA.

Hän oli puhunut sydämensä pohjasta, hehkuvasti, vakuuttavasti, innolla. Hän oli valanut koko nuoren sielunsa puhtaat, pyhät tunteet tämän langenneen sielun pelastamiseen. Hän itse tuskin aavisti kuinka herkkiä ne tunteet olivat. Ja ne vaikuttivat kuin hohtava, sinisenkuulakas liekki, kirkastaen, lämmittäen. Hän vapisi innostuksesta. Jos hänen onnistuisi kiskaista tuo sielu synnin loasta, jospa hänen onnistuisi — — Ja taluttaa hänet jumalan luo — Hän muisteli niitä palavia esirukouksia, joita ystävät olivat lähettäneet korkeuteen, armon valtaistuimen luo tämän työn menestymiseksi. Ne vahvistivat häntä tänä vaikeana, edesvastuunalaisena hetkenä. Hän kiitti luojaa siitä, että arpa oli langennut hänelle, että hän vanhurskaudessaan oli katsonut hänet kelvolliseksi pyhään toimeen, johon veljet siveellisyysyhdistyksessä olivat hänet valinneet. Hän, joka oli vasta nuori jumaluusopin ylioppilas, jolla ei ollut mitään kokemusta elämästä, joka kaiken ikänsä oli mietiskellyt, joka ei vielä koskaan ollut tahrannut käsiään tarttumalla elämän tulivauhtisiin ohjaksiin, hänelle olivat he luottamuksella uskoneet kalliin tehtävän: pelastaa langenneita sisaria ijankaikkiselle elämälle. Hän ihmetteli jumalan määräämätöntä armoa, joka valitsee heikkoja välikappaleita väkeviin töihin. Seurassahan olisi ollut niin monta vanhaa, kokenutta veljeä, joiden usko oli luja kuin kallio. Ja hänen oli vasta kauniilla, viheriöivällä idulla… Mutta heidän vahvistamanaan oli hän uskaltautunut yölliseen aikaan lähteä tähän saastaiseen saatanan temmellyspaikkaan.

Hän oli puhunut. Hän lankesi polvilleen. Kädet lujasti ristiin puserrettuina rukoili hän hartaasti — — — Amen, amen…

Totisesti, hän uskoi varmasti, että rukous oli kuultu.

Hän katsahti ylös. Hän oli liikutettu, hänen silmistään juoksi kyyneleitä. Hän luuli, että tuo nainenkin, jolle hän näin sydämen syvimmästä oli puhunut, itkisi.

Mutta — hämmästyneenä, kauhistuneena jäi hän tuijottamaan outoa näkyä. Nainen katseli häntä ihastuneesti, himokkaasti. Hänen silmänsä liekehtivät, suu oli puoliksi aukinainen lämpimästi sylkehtivässä intohimon hymyssä, vartalo jännittyneenä kaarena. Hän rakasti tuota nuorukaista, rakasti häntä kiihkeästi, hurjasti, vastustamattomasti. Hän rakasti häntä, joka puhui noin viattomasti, eikä tuntenut muuta kuin oman henkensä puhtaan ilman.

— Etkö sinä ole koskaan syntiä tehnyt?

— Älä kysele syntisesti. Olen raadollisin raadollisten joukossa. Olen huonompi kaikkia muita, olen huonompi kuin sinä.

— En ymmärrä sinua oikein. Jos olet huonompi minua, niin silloinhan tulisi minun yrittää parantaa sinua?

— Meillä on ero: en ole ottanut synnintekoa elatuskeinokseni.

— Olet siis kuitenkin sattumoisilta joskus pudonnut, antanut valtaa himoillesi?

— Niin, joskus ajatuksissani kyllä, mutta silloin on perkele vietellyt minua sinun ja sinunkaltaistesi haahmossa.

— Pidät minua siis perkeleenä?

— Niin —

— No miksi tulet sitten minua käännyttämään? Etkö tiedä, ett'ei perkele voi palata teiltänsä, ei puhdistua. Eikä hän tahdokaan, sillä hän on hallitsija valtakunnassaan. Vieläpä hän tahtoo vietellä alamaisikseen nekin, jotka hänen luoksensa tulevat hurskaissa toiveissa.

— Ihmeitä voi tapahtua, kun usko on suuri.

— Mutta jos juuri perkele, s.o. minä, olen sytyttänyt sinussa halun tulla minun luokseni kiehtoakseni sinut, valloittaakseni sinut…

— Varo, nainen. Minusta puhuu jumalan henki. Hän on väkevämpi sinua.

— Ei, vaan yhä vielä on hyvän-ja-pahantiedon-puun hedelmä väkevämpi. Näetkös, minulla on kokemus, sinulla vain kuvittelua. Muistatko, kuiskasi hän lähestyen nuorukaista, muistatko: kun he olivat syöneet siitä, huomasivat he olevansa alasti. Mutta sitä imevämmin, hurmaantuneemmin katsoivat he silloin toisiinsa, puhui nainen hätäisesti. Ja — jumala seisoi vieressä ja ihmetteli ihmistä, kadehti, sanon minä, ihmistä, joka uskalsi elää itsellensä. Ja oli unhoittanut hänet, kolmannen, tarpeettoman, sivustakatsojan, siveyssaarnaajan, jota eivät elämän salaperäiset ongelmat olleet koskaan pyöryttävinä, vaativina lähestyneet ja joka siksi ei tuntenut niiden hurmaavaa houkuttelevuutta.

Muistatko, jumala seisoi ihmisen edessä ja nuhteli ja varoitti ja tuomitsi — kun ei voinut muuta. Mutta ihminen seurasi riemulla itseänsä sittenkin, vaikka tuskien kautta vasta itsensä saavutti. Tuskien, niin… Eikä hän tahtonut mitään herraa —

Näetkös, minä näen heidät yhä vielä edessäni — maailman huomenen ensi ihraiset — paljaina, värisevinä, toisiinsa hurmaantuneina, rakastuneina, pelokkaina, että kadottaisivat toisensa, toisensa, josta pitivät enemmän kuin oudosta jumalasta.

Mahtikäskyt — mitä merkitsevät ne kun salamat syttyvät — —

Nainen heitti äkillisellä liikkeellä ohuen yövaipan yltänsä ja seisoi nuorukaisen edessä alastomana. Punakeltaisessa valossa säteili hänen ihonsa kuin persikan kuori.

Nuorukainen seisoi hänen edessään kuivin, sinertävin huulin, kuin halpautuneena —

Nuo pyöreät, väräjävät muodot ne olivat alkuelementtejä. Punaiset, ihanasti muovaillut rinnanpäät kuin kutsuivat juomaan, juomaan… janoisesti, loppumattomasti.

Kuinka vaaleankuultavat lanteet ja vatsa ja polvet… jos asettaisi niille hiljaa kätensä ja koskettaisi, hivelisi… St… kavala viekotus… Puristaisi, pusertaisi, suutelisi, painaisi kiinteästi itseensä —

Uppoisi — —

Jumala, jumala, jumala — — —

Ihana, verhottu kainalo ja —

— Joko uskot?

— …

— Joko uskot?

— Perkele, vaimo, mitä minulla on sinun kanssasi?

Hikipisarat karpaloivat teoloogin otsasta ja käsistä. Koko ruumis nytkähteli.

Nainen läheni —

Nuorukainen oli putoamaisillaan. Hän ummisti silmänsä. Kädet hapuilivat —

— Saatana…

Hän nojasi ovipieleen.

Nainen kosketti häntä.

Hän alkoi hourailla:

— On ihanaa olla sinun kahleissasi — — —

Silmänräpäyksessä oli hänkin heittänyt yltään.

Alastomina, tultasuitsuavina vaipuvat he toisiinsa.

— On ihanaa olla sinun kahleissasi, saatana, kuiskasi hän vielä toisen kerran houraillen…

— Ikuisestiko?

— Ikuisesti, ikuisesti…

VALKOINEN MATO.

Hän tuli luokseni muutamana pyörryttävän iloisena kevätaamuna.

Ja minä syleilin häntä ja toivotin tervetulleeksi. Pulppuavan nuorteina, kiiruhtavina kuljimme käsikädessä poppelipuistoon — muistojemme temppeliin. Vereni oli kuin rytmiloiskuntaa.

Kyllähän tosin uneni, tuo tyylikäs uneni, joka aamun valjetessa oli liihoitellut ohitseni kuin kinematograafin liikkuvat näkyoliot, silloin kun satuin muistamaan sitä, saattoi minut alakuloiseksi, mutta pian unhoitin sen jälleen kokonaan.

Kerron kuitenkin sen teille ensin.

Pienet, violetin väriset perhoset lensivät huoneeseen räpytellen pieniä siipiään, joilla kantoivat hopeista tarjotinta. Niitä oli satakunta pientä perhosta. Kuinka minä ihastuin niihin. Somasti liritellen, hyräillen puhelin niille. Itsekseni olin hurmaannuksissa tästä suloisesti sattumasta.

Tarjottimella tuoksui kiiltäväuntuvainen joutsen mustien, vereksien ruusujen keskellä.

Vieressä oli hopeainen veitsi ja kahveli.

Oi, kuinka siroa ja somaa! Sellainen herkullinen ateria: tuoksuva joutsenpaisti, mustia ruusuja, hopeainen pöytäkalusto, kevyitä, notkeita perhoshovimestareita, perhosmusiikkia…

Kutsuin heidät tarjottimineen luokseni. Keikkasin hopeaisella veitsellä kiiltosulkaisen joutsenen kahtia —

Mutta — miten säikähdin —

Poikki tuon kauniin linnun rinnan kulki valkoinen, pitkä rengasmato, elävä, inhoittavankeltainen mato, kuin kaunein, afrikalaisen norsun hampaasta muovailtu vyö.

Perhoset lensivät samassa näkymättömiin vieden tarjottimen mukanaan — —

Heräsin. Joku istui vuoteeni laidalla ja hiveli pehmeätä, valkoista huopapeitettäni ja nauroi kirkkaasti mainiten nimeäni.

Se oli hän, ystäväni.

Kuinka minä ilostuin. — — —

* * * * *

Hänen äänensä vapisi ja minun ääneni vapisi. Sanat kävivät yhä terävämmiksi, purevammiksi. Olimme kiihkeitä, ivallisia. Pieninkin varomattomuus sytytti sarjan murhaavia käänteitä. Huudahtelimme, ihmettelimme, säälimme. Hän valitti vain antaneensa, antaneensa, yhäti antaneensa, ei mitään saaneensa, ja minä väitin samoin. Mielikuvitukseni keksi syytöksiä, ilmaisin puoliksi tukahutettuja ajatuksia, muistelin mitä ihmiset olivat sanoneet.

Mutta kumpikaan ei muistanut kahta ihanaa vuotta, jolloin joka päivä olimme vakuuttaneet toisillemme, että olimme rikkaita, upporikkaita, onnellisia…

Olimme kokonaan intohimojemme repimiä, raatelemia. En voinut sietää häntä enempää. Ei hänkään minua. Hän oli mielestäni kerjäläinen, joka oli saanut kaikki minun armostani. Ja hän vakuutti puolestansa samaa minulle.

— Ei meillä siis ole enään mitään toistemme suhteen toivottavaa?

— Ei, paitsi ikuista eroa.

Ja me erosimme. — —

Hän oli aikoja sitten lähtenyt. Minä istuin yhäti puiston lehtimajassa, leijonasuihkulähteen luona.

Olin kuin murhattu. Pääni nuokkui rintaa vasten. Vereni tuskin kulki.

Sielussani oli auennut kummallinen silmä ja kummallinen korva. Minua kammotti. Näin ja kuulin sellaista, jota en ennen ollut uskaltanut aavistaakaan.

Minua kammotti se, että se oli keskinäinen kateus, joka eroitti meidät.

Pitkä mato valkoisen, ihanan elämän ympärillä. Ja se oli siinä aina ollut. —

KUNNIA.

Sisältä, milt'ei kadun tasalla olevasta, mustaksi mädänneessä hirsihökkelissä kapean Kujakadun varrella jo nykyään hävinneessä kaupunginosassa, kuului ulvontaa, kirousta, voivotuksia, läiskäyksiä — Välistä lyhyt kirkaus, terävästi leikkaava huuto, niin kirkasääninen, että se tuntui ja vaikutti kuin salamanvälähdys.

Pikkupojat ja pikkutytöt kaikista ympärillä olevista, läheisistä hökkeleistä, "punasesta talosta", "kuvatehtaasta", "sairaalasta" ja mitä nimiä niille kaikille oli annettukaan, olivat kokoontuneet näkemään ja kuulemaan.

Kadun saveen tuhkatiheään piirretyt ruutukuviot ja ämmänpadat, joiden viivoista tytöt muulloin olivat niin ilkeän tarkkoja ja häijyjä, jopa joskus rupesivat suulaiksikin, tuhraantuivat ja sotkeutuivat joukon jaloissa, näyttäen vihdoin revenneiltä verkoilta. Mutta sitä ei nyt muistettu. Kaikki olivat jännitettyjä ja iloisia. Yksitoikkoisuus katkesi niin hauskasti. "Pirunpesän" näytelmät tarjosivat aina viehätystä, joka villillä ulvonnalla ja nokkelilla, vertauksellisilla hypyillä vastaanotettiin.

Pikkupojat alkoivat tavallisen laulunsa:

    Pirunpesässä tapellaan, tapellaan, tapellaan,
    pirunpesässä tapellaan, tapellaan—aa—aa—aan…

Samassa lennätettiin ovi kovalla pamauksella auki ja sisältä syöksähti ulos nainen mies kintereillään.

Pojat lähtivät juoksemaan, minkä kerkesivät. Mutta huomattuaan vaaran olevan kaukana, pysähtyivät he pian ja laulunpätkäänsä hoilotellen alkoivat jälleen lähennellä "pirunpesää", vaikkakin aluksi jokseenkin varovaisesti.

— Hih—hih—hih—hii — — — Saitkos saatana, jumaliste saitkos, huusi nainen, joka oli juossut kadun toiselle puolelle ja tarttunut lujasti kiinni aitaan. — Saitkos, saitkos, sa—it—kos — — Ohoo, sitä sinun suutasi, ei se oikealle naiselle kelpaa, ei. Huuletkin kuumat kuin helvetin kivet…

Villinä myrskynä huhuili naisen paikattu, punainen alushame tuulessa. Pitkät, riippuvat rinnat pulpahtelivat kuluneen yönutun alta esiin aina joka kerta kun hän hypähti aidanseipäästä toiseen. Polvet ja paljaat sääret, hienosti karvaiset kuin kukan varsi, vilkahtelivat ruskeanpuhuvina punaisen liepeen alta. Tukka oli vanukkeisina suortuvina takertunut hikiseen ihoon ja niskaan, jossa selvästi näkyi punavalkoiset sormensijat. Hän oli kuin antiikin hirviö tuossa rohkeassa, oikeudentuntoisessa raivossaan.

Pian lainehtii Kujakatu uteliaita. Äitejä lapset käsivarrellaan, kenelle oli unohtunut käteen kauha, kenelle kirjava kapalovyö. Pysähtyivätpä joukkoon miehetkin, jotka läheisestä saunasta palasivat, tavallisuuden mukaan alastomina höyryten, pientä pyyheliinaansa hauskasti kädessään heilutellen.

Mies tuijotti naiseen hampaitansa kiristellen, heiluttaen kädessään paksua setelitukkoa. Mutta joka kerta kun hän raivona, ottavana läheni, hyppäsi nainen voimakkaasti aidan toiselle puolelle.

— Hah—hah—hah—haa… Vaikka palatsin tarjoisit, taikka kirkon, taikka —
Ei sillä suulla, eikä niillä silmillä. Etkös, hyvä ystävä, voisi katsoa
kauniimmin? Katso kauniimmin, katso kauniimmin… Kas niin — hahahahaa
— — — Senkin karso!

Koko katsojajoukko säesti hänen nauruaan.

Mies oli aivan suunniltaan. Hänen suustansa vaahtosi vesi ja silmät olivat kuin kiiluvat, pienen pienet kipunat, kuin puukonterät.

— Pidä puolias, Reega, pidä puolias…

Regina (eli Reega, kuten häntä tavallisesti kutsuttiin) oli kaunein ja kuuluisin "pirunpesän" haareminaisista. Se oli hän, joka joskus "vastaanottoihin" koristeli itsensä helmillä, silkillä, kullalla, kuin hallitsijatar ja käyttäytyi kuin säädyllinen nainen, esiintyäkseen taas toisinaan rääsyissä, hoitamattomana, kampaamattomana, pesemättömänä, raakana. Kuinka kulloinkin halutti.

Hän oli himottu kuin kulta ja pelätty kuin tikari.

Joka hänet kerran oli nähnyt, kimmoisessa elämänhalussaan, kuumana, hallitsevana, rohkeana ja samalla kertaa värähtelevän ujona, korkeana ja kirkkaana keskellä saastaisen, kilahtelevan metallin kilinää, keskellä lihallista ammattiaan, hän olisi voinut vaikka kaivoon upottautua, eikä sittenkään olisi voinut unhoittaa häntä.

Hän oli Vestaalitar ja Maria ja Venus ja Afrodite… Hän oli kuona ja tuli samalla kertaa. Hän oli pyhä neitsyt ja ilotyttö…

"Sulttaani", kuten tuota miestä kutsuttiin alinomaisen oleskelunsa vuoksi "pirunpesässä". oli turhaan odotellut Reegan suudelmaa. Hän oli tehnyt välillä matkoja maalle, palannut taasen takaisin kaupunkiin, pukeutunut hienoksi —

Ei mikään auttanut. Houkutellut, rukoillut —

Luvannut suunnattomia lunnaita.

Yhä sama, järkähtämätön kielto.

Reega, joka joka yö ja joka päivä oli valmis myömään itsensä rahasta kaikkineen, ei suostunut antamaan suudelmaa mistään hinnasta tälle miehelle, sillä hän vihasi häntä. Hän oli katsellut Reegaa kuin ostettavaa orjaa, ja Reega oli kuningatar — sängyn ja himon kuningatar.

Mutta "sulttaani" oli vihdoin väsynyt ja luvannut ottaa suudelmansa. Millä tavoin tahansa. Vaikka verellä ja vankeudella, kahleilla ja raudanterällä. Sen hän oli vannonut.

Ratkaisun hetki oli tullut. Nyt tai ei koskaan. Tänäpäivänä oli kiista lopetettava. Häntä oli liiaksi häväisty. Yhden naisen hän taivuttaa koska tahansa. Saatanallinen nainen, joka oli häntä niin härnännyt…

"Haaremilaisia" oli kokoontunut pieniin, vihreänvivahtaviin akkunoihin katselemaan taistelun kulkua.

Sisällä pidettiin yhä juopunutta, hillitöntä iloa, joka aukinaisten akkunoiden ja levälleen jääneen oven kautta kaikui ulos kuin tyhjä, vieläpä moniväreisenä täytti ilman ja sähköittäen mieliä levisi kauas ympäristöön.

Joskus läikähti sieltä kirkas säveljuoksutus, viulun uhkamielinen ääni, sammui taas ja taas läikähti, antoi välillä soraisen, samean sävelen, katkeutui, kuoli — — Kuului puoliunisia nyyhkytyksiä, kuorsausta, kolahdus, ikäänkuin joku olisi pudonnut…

Muuan pari — nuori, vaalea tyttö, melkein lapsi, ja nuori, vaalea mies, hänkin melkein lapsi vielä — istui laulaen akkunalla, käsivarret kierrettyinä toistensa kaulaan ja yhtämittaa kiihkeästi toisiaan suudellen. Toisessa kädessä oli heillä punaiset lasit kohotettuina, täynnä viiniä, johon ylhäältä kuvastui sinisten pilvien ja vihreän, sammaltuneen räystään varjot.

Päihtynein kielin sammalsivat he:

— Maljasi, Reega, anna sulttaanin maksaa kalliisti.

Kilistivät laseja ja joivat "kuningattaren" maljan.

Päihdyttävän juoman kiilloittamat silmät saivat ylpeän, veristävän loisteen, kun he lauloivat:

— Kuningatar haaremin on tulitukka Reega… tulitukka Reega…

Reega oli kuin areenalle saapunut miekkailija. Häntä kiihdyttivät huudot katselijain joukosta. Viinijuopumuksesta oli hän täysin selvinnyt, mutta hän juopui uudestaan kunnianhimosta, oikeutensa tunteesta, huomiosta, joka oli yksin ja ainoastaan kiinnitetty häneen. Ei, hän ei antaudu! Tulkoon kuolemakin ennen! Loppukoon kaikki, elämä ja leikki ja ilo, kaikki, kaikki. Suudelmaa hän ei saa!

Sulttaani oli hänkin kiihtynyt kiihtymistään nähdessään Reegan puolialastomana hyppelevän aidan yli, nuo rinnat ja paljaat sääret hienoine haivenineen sähköittivät kipunoiksi hänen verensä.

Silloin Reega, voiton toivosta huumautuneena, näyttääksensä salamantapaista sukkeluuttansa, päätti kostaa "sulttaanille" perinpohjin, tehdä hänet naurettavaksi, musertaa hänet halveksimisellansa.

Hän hyppäsi yli aidan, juoksi avonaiselle akkunalle, kaasi valkoisesta maljasta punaista viiniä tulenhehkuvaan, punaiseen pikariin. Kaikki oli käynyt silmänräpäyksessä. Ympäröivä väkijoukko ja "sulttaani" olivat kuin salaman lyöminä jääneet seisomaan paikoilleen.

Ei kuulunut hiiskahdustakaan. "Haaremikin" oli vaiennut. Kaikki katselivat henkeään pidätellen.

Hetkessä oli Reega valmis rientämään kuin nuoli takaisin. Silloin — "sulttaani" heräsi. Hän oli käynyt päättäväksi. Nyt, nyt ei mikään voima voinut häntä enään pidättää. Hän hyppäsi yht'äkkiä akkunan luo, kiersi Reegan punaiset suortuvat moneen kertaan käsiensä ympäri, taivutti hänet notkeasti taapäin ja oli juuri painamaisillaan huulensa hänen huulilleen, kun tyttö samassa käärmemäisellä ponnahduksella väisti hänet.

— Hyvästi kesä, hyvästi haaremi, hyvästi kaikki, kaikki. Kauniin suudelman malja!

Toisella kädellään kohotti hän pikaria, toisella painoi rintaansa välähtelevän, kiiltävän Toledon tikarin, jota — lahja muutamalta nuorelta tilanomistajalta — hän aina kantoi rinnallansa.

Hän tyhjensi maljan pohjaan. Ja kun hän kaatui, valui silmäripsille vielä joku pisara punaista viiniä. Lasi oli yhä huulilla, käsi suonenvetoisesti kouristuneena sen ympäri.

Veri virtasi kadulle punaisena vyönä. Muuan nuori mies, joka oli ensimäisenä rientänyt ruumiin luo, sai punaisia veripisaroita paljaaseen, lämpimään ihoonsa, jossa ne alkoivat juosta alaspäin, jättäen jälkeensä kauniit juovat.

Sisältä huoneesta ei kuulunut hengähdystäkään, vain karahviinin putoaminen ja sirpaleiden särinä…

KUTRIEN KAIPUU.

Minä olen vaalea ja äitini ja isäni olivat vaaleita. Isäni soitteli kesäilloin auringon laskiessa äitini kultaisilla suortuvilla. Talvella keltaisenvihreän kuun noustessa ja lähettäessä kukkiansa, kuutamoisia, kalpeita kimppuja akkunasta heidän makuuhuoneeseensa, isäni vaaleat hivukset lähestyivät hyväillen äitini väriseviä kutreja, vaalakka korva hyväillen yhtyi hienosti punertavaan pieneen korvaan ja he kuuntelivat valkoisilla vuoteillaan…

He kuuntelivat salaperäistä yönhaltijatarta…

Ah, häntä, joka kutsui heitä yhdessä vaaleiden, väräjävien yöunelmien laineille…

Ja he nukkuivat kutrit kietaantuneina toistensa kutreihin…

Vain yötär valvoi…

Mutta aamulla heräsivät he toistensa hymyilyihin ja heidän oli vaikea nousta vuoteilta, sillä heidän kutrinsa kimaltelivat niin ihanasti säteillen kuin tuuleentunut kultaheinä aamukasteessa… täynnä helmeileviä pisaroita.

Ah, sellaisia kutreja ei ollut helppo irroittaa toisistaan. Tuntui melkein siltä kuin olisi leikattu yksi, suuri, ihana, kokonainen kassa poikki, kahtia… Ah…

* * * * *

Olen vaalea kuten äitini ja isänikin.

Ja olen perinyt heiltä kutrieni läikkävän hohteen.

Yksin, yksin soittelen kutrieni kultakieliä. Iltaisin ja aamuin. Sillä en ole löytänyt toista, jolla olisi samanlainen, värähtelevä tuuhea tukka kuin itselläni. Ette aavista, miten ne kutrit yössä heläjävät…

Ah, ne laulavat vaaleata laulua, isäni ja äitini kutrien yövirttä.

Mutta toista vaaleata ne eivät ole lähestyneet.

Vain kerran tarttuivat ne kauhunkamaliin, mustiin Medusasuortuviin.

Ja soittivat yhden yön…

Soittivat yhdessä…

Vaaleat kultarihmat kiertyivät mustien käärmeiden ympärille.

Kuin sormuksina, renkaina, helyinä, kuin kuultavina käsivarsina…

Ah, ja alottivat laulunsa.

Säe säkeeltä se kohosi, nousi…

Kummantuskainen oli sitä kuulla. Oudonmurheellinen…

Sillä siinä taisteli, kuohui, itki ja nauroi…

Mutta aamulla lepäsivät mustat kutrit palasina valkoisella vuoteella…
Poikkileikattuina pätkinä… Rajoitettuina kuin leyhyvään tuuleen.

Kutrieni kultakiharasormukset, jotka mustien hivuksien ympäri olivat kiertyneet, yön kuluessa kalvoivat ne poikki.

Vaalea kassani yön kuumeisesta hurmauksesta rentona hyväili murretuita käärmeenpäitä… Ja lopuksi puhalteli ne kevyenä tomuna ilmaan tuulen kauas kulettaa.

Aurinko jalohelmiänsä varisteli vuoteessa aamu-unisina, hymyilevinä loikoileville kultasuortuville…

Ne odottivat uutta yötä.

Ja vaaleita kutreja.

Jotka eivät kultaisessa syleilyssä mureneisi…

YMPYRÄ.

Elämännäivetys, joka kuului saatanan palvelijoihin, oli saanut herraltansa käskyn osoittaa minulle alani. Eräänä aurinkoisena, kirkkaana päivänä saapui hän noutamaan minua. Hän otti kädestäni, kuletti minua pitkin sinivälkkyisen järven rantaa, jossa lumpeet ja vesililjat höyrysivät hekkumallisessa elämänhalussaan ja välkesuomuiset, viileät kalat kulkivat määräämättömiä, viitoittamattomia ratojaan vesisaleissa.

Elämännäivetys, saatanan uskollisin palvelija, näytteli minulle luonnon uhkuvaa, yltäkylläistä rikkautta ja voimakkuutta. Minä hurmaannuin, sillä en ymmärtänyt hänen ilkeitä, salaisia tarkoituksiansa.

— Katso, huudahdin, kuinka kaikki uskaltaa kasvaa, kuinka vapaasti liikkua, kuinka iloisena suorittaa luonnon määräämät tehtävät.

Näetkö, kuinka kaikki hehkuu täyteläisessä luomisinnossaan. Ranta tuolla hohtaa kultaisena ja hopeaisena kalojen kutemisriemusta, tuolla niityillä, pelloilla, lentelee ja leijaa siitepölypilviä keltaisena, huumaavana sateena…

Anna minun mennä myöskin. Minullakin on luomistyö suoritettavana.
Tahdon luoda lapsen.

— Odota hetkinen. Sitten saat mennä, jos tahdot.

Elämännäivetyksen, saatanan uskollisen palvelijan, silmät olivat verisessä, häkäisessä hymyssä. Hän tarttui jälleen niljakkaalla kädellään käteeni. Lähdimme eteenpäin…

Olimme kulkeneet jonkun aikaa kunnes saavuimme keskelle noita heilimöiviä niittyjä, korkealle kukkulalle.

Huudahdin palavasta riemusta: kuin tulena loimuili ylt'ympäri meitä luonnon luomisriemu, elämänvoima. Liekit hulmuilivat kohti kasvojani ja saivat vereni kuumenemaan.

— Anna minun mennä. Tahdon täyttää elämäntehtäväni, huudahdin jälleen ja lähdin juoksemaan rinnettä alas.

— Odota, vastasi hän piirtäen sauvallansa ympyrää kukkulan laelle, tämän ympyrän ulkopuolelle ei ole sinun sallittu päästä.

Tuijotin häneen hämmästyneenä, vihastuneena.

— Katso, nyt on minulla voimaa ja elämää suonissani. Menen, enkä välitä sinun ympyröistäsi.

Hän nauroi laahustavaa, matomaista nauruaan.

— Mene, sanoi hän. Mutta katso ensin tuonne. Näetkö nuo rivit — tuolla — ympyrän reunalla?

Katsoin hämmästyneenä. En ollut heitä ennen huomannut. Siellä seisoi kokonainen armeija inhoittavan likaisia, luutuneen velttoja olentoja.

— Ympyrän aita! huudahdin minä. Aita?

— Niin. Tunnetko heitä? Tiedätkö heidän nimensä, noitten kaikkien?

Seisoin mykistyneenä, saamatta huuliltani vastausta. Yhden noista tunsin kauaksi, kauaksi. Muut olivat peittyneet silmistäni kuin sumuharsoon. Hän oli savuttunut, mustaksi mädännyt, hajuava hirviö, jonka imevistä silmistä roikkui veristyneitä suonia.

— Ennakkoluulo! huusin kivettyneenä.

— Tunnetko muita? kysyi Elämännäivetys voitonriemuisesti. Katsele koko kaari ympäri…

Annoin silmieni kulkea kaarta myöten toisesta toiseen ja mitä useamman ohi oli menty sitä voimattomammalta tuntui ruumiini ja sitä tyhjemmiltä suoneni. Tuntui kuin loppuun päästessäni olisin kadottanut joka pisaran elävää nestettä suonistani.

— Sovinnaisuus, veritottumus, teeskentely, panettelu, ihmispilkka, ahdasmielisyys, häväistys…

Niin, niin, tunsin nuo niljakkaat hirviöt —

— Hiljaa, vaikene, huusin vihan vimmassa tukkien korviani sormillani.

— Kuuliaisuus, tyytyväisyys, tapaorjuus… muotokristillisyys…

Ne katsoivat kaikki minuun niljakkailla silmillään, hyväilivät minua ja puhuivat onttoja, tyhjäpontisia lausetapoja. He kiittivät Elämännäivetystä, saatanan palvelijaa, joka oli tuonut minut heidän luokseen, tuohon rauhalliseen ympyrään, turvaan kaikilta maailman viettelyksiltä.

He polvistuivat ja kiittivät herraansa. Koko luonto säikähtyi, pelko oli vallannut jokaisen.

Uhkuvat siitospölypilvet olivat paenneet kauemmaksi ja veden väri poreili harmaana ja painavana.

Seisoin kammostuneena.

Elämännäivetys oli tullut taakseni ja kuiskasi korvaani muutamia sanoja.

— Anna minun kuolla, huusin.

— Se ei ole sallittu sinulle.

— Anna minun sitten murskata yksikin noista tokeista. Kuolen mielelläni, jos vain yksikin niistä kanssani kaatuu.

— Miksi raivoot? Sinunhan on sallittu liikkua vapaana omassa ympyrässäsi. Täällä olet oleva mahtava, varma, voimakas. Täällä voit suorittaa suurtöitä. Tulet kuuluisaksi, suosituksi. Ja katso, hän osoitti kädellään pitkin rivejä, nämä kaikki kumartavat sinua: heikkous, viekkaus, tyhmyys, valhe, tietämättömyys, taikausko…

— Vaikene, saatanan orja, huusin hänelle kohottaen nyrkkiin puristettua kättäni ja rynnäten häntä vastaan.

Mutta hän tarttui molemmin käsin käsivarsiini ja puristi minua itseään vasten.

Pyörtyneenä vaivuin hänen syliinsä…

En tiedä, kuinka kauan lienen siinä nukkunut, mutta herätessäni oli hämärä levinnyt kaikkialle ympäristöön.

Elämännäivetys seisoi vieressäni ja virvoitteli otsaani väkevätuoksuisella nesteellä, josta outo välinpitämättömyys ja väsymys levisi ympäri ruumistani, pienimpäänkin soluun.

— Katsos, puhui hän minulle, silloin tällöin tulevat sinulle takaisin tuskat, kärsimykset, raivo. Kuolemanhalusi voi kasvaa jättiläissuureksi. Käytä silloin tätä, hän osoitti minulle tuota väkevätuoksuista lääkettä, ja sinä et enempää tuskittele, et kärsi, et raivoa, etkä halua kuolemaa, sillä…

— Entä, jos heräisivät luomisvoimani, elämänhaluni? Entä jos silloin murskaisin nuo vaivaiset tokeet?

Pilkallisesti nauraen lähti hän luotani lukiten minut ympyrääni.

— Olet ystävien tarpeessa, et jaksa. He tuolla jättäisivät sinut yksin silloin — siksi et uskalla.

— Et uskalla, et uskalla, et uskalla — — vieri kimakka nauru pitkin aitaa, suusta suuhun.

Vihan vimmalla heittäydyin minä tokeita vastaan. Mutta ne nauroivat minulle, nuo niljakkaat hirviöt.

— Hah hah haa ha ha haa… Olet saanut meiltä lahjaksi koristuksesi, kullalle kiiltävät hepenesi. Siksi et jaksa vapautua meistä. Vasta kun luovutat ne takaisin, niin sitten —

Mutta sinä rakastat niitä ja senvuoksi et uskalla, hah hah haa hah hah haa…

Olet meidän, meidän…

Et uskalla…

RIPPILEIVÄT.

Pieni, nelivuotias Elsa oli asettanut tuolin pastorin kirjoituspöydälle ja kiivennyt sille seisomaan pikku veljen alhaalla lattialla tanakasti pidellen kiinni sen jaloista. Isän suuren, ummehtuneen kirjakaapin oven olivat he avanneet selkoselälleen. Vanhat kreikkalaiset, latinalaiset, hebrealaiset ja arabialaiset teokset, kunnianarvoisat jumaluusopilliset tiedekirjat, nahkakantiset hartauskirjat ja kultakirjaimiset postillat loikoilivat vinossa pitkin hyllyjä hämmästyneinä tuon pienen, pehmeän kätösen jumalattomuudesta, kun jo ykskaks makasivat selällään lattialla saranat rikkinäisinä ja himmenneet messinkihakaset pahasti vääntyneinä. Ja perästä sateli lehtisiä, punakantista lyriikkaa, sinisiä romaaneja, keltaisia draamoja, ruskeita filosoofeja, vihreitä legendoja…

Elsa haisteli kirjoja. Huhhuh… Varmaan oli niissä toukkia ja pieniä matoja. Oikein peloitti, vaikka leikki olikin samalla niin ihmeen hauskaa. Mutta jos vielä mato purisi…

Keltaiset lehdet kuin kuihtuneet keuhkotautisen kasvot, tirkistelivät kuivettuneesti mustin kirjainsilmin, puhuen aikoja sitten — kenties jo syntymässään — kellastuneista ihmisajatuksen kukista. Muuan ikivanha postilla, oikea muinaiskapine, lyöttäytyi lattialle rysähtäessään anteliaasti auki ja tarjoili kuin parannussaarnaaja, jolle ammatti on mennyt vereen, lempeän lauhkeasti ja mädäntyneesti nähtäväksi helvettipiirrosta, missä ihmiset ikuisessa tulessa "itkussa ja hammastenkiristyksessä" vääntelehtivät.

Elsa katseli kuvaa ylhäältä tuoliltansa ja nauroi. Eero hellitti hetkeksi kätensä tuolinjaloista vetääkseen muuatta sarvipäistä paholaista leikikkäästi hännästä.

Vihdoin olivat hyllyt tyhjät ja Elsa kiipesi niitä myöten ylemmäksi, koettaen ulottua kaapin päälle, jossa loisteli hopeainen, kannellinen malja. Nyt olivat kuvat, piirrokset, kaikki menettäneet viehätyksensä. Malja, malja, sen he tahtoivat saada leikkikalukseen.

Nyt ulottui Elsa jo siihen. Nyt tarttui hän käsiksi sen jalkaan. Mutta se oli raskas ja korkea. Yht'äkkiä kallistui se jonkunverran, ja sisällön — pieniä, valkoisia pyörylöitä ristiinnaulitunkuvineen — tipahdellessa pitkin lattiaa, romahti se alas Eeron pään vieritse. Pikku veli huudahti ilosta ja taputteli käsiään. Lattia oli valkoisenaan noita pikku pyörylöitä.

Nytpäs oli leikkikaluja!

Elsa, joka kiireesti oli kiivennyt tuolilta, käänsi maljan alassuin.
Koko sen sisällys levisi lattialle.

— "Kuinka kaunis dominopeli siitä tulee!"

Haettiin lyijykynät ja kiireisessä hommassa keskellä vanhanajan suurimpia viisaita ja antiikin neroja, filosoofeja ja jumaluusoppineita, suuripiirteisiä ajatuksia ja tulisia parannussaarnoja rupesivat lapset valmistamaan itselleen peliä.

— "Kahdeksikko, kolmikko, viisikkö" — —

— "Katso, kaksitoista pistettä —"

— "Mutta nämä ovat pyöreitä, Elsa, se on paha."

— "Ei, sitä hauskempi."

— "Mitähän isä tuollaisilla tekee?"

— "Syö."

— "Yh, syö!" huudahti halveksivasti Eero "Ei isä niitä syö. Paitsi jos rengit."

— "Minä tiedän, ne ovat hajuvesipalloja Minä olen nähnyt äidin nenäliinapussissa. Äiti sanoi. Niissä on orvokkipulveria."

— "Mutta eiväthän nämä tuoksu miltään."

— "No, sitten ovat ne hevosen rohtoja. Äiti sanoi, että Kaikuli on sairas ja että välskäri on määrännyt sille kakkuja."

Siihen ei Eero voinut mitään väittää vastaan, vaikka niitä säilytettiinkin hopeisessa maljassa.

Mutta samassa huomasi hän jotain ja kuiskasi sen Elsan korvaan.

Elsa punastui.

Jeesuksen kuva, niin?

Sitä hän ei ollut ajatellut.

Niissähän oli Jesuksen kuva. Alkoi oikein peloittaa.

Mitäs sitten, jos Kaikuli syö Jesuksen kuvan?

Mutta peli oli valmis, nappulat sekoitettiin. Eivät he taas enään muistaneetkaan koko kuvaa. Olivat ne sentään aika somat nappulat.

— "Elsa häviää."

— "Ei, Eero häviää."

Kumpikin koetti parastansa pitäen nappuloitansa salassa ja viekkaasti koettaen arvailla, mitä pisteitä toisella olisi.

Mutta peli meni tasan sittenkin.

Ei kumpikaan hävinnyt eikä voittanut.

— "Oi voi, Elsa, en minä saanutkaan sinun kauniita remmejäsi."

— "Mutta ensi kerralla minä voitan sinun hillo-osasi."

— "Äläs, etpäs voita."

Ja he alkoivat uuden pelin. He nauroivat, taputtelivat käsiään, ihmettelivät, lörpöttelivät —

— "Voi, voi, kuinka hauskaa olla yksin kotona."

Samassa alkoi kuulua kolinaa ruokahuoneesta. Lautasia, veitsiä ja kahvelia kilisteltiin.

— "Missähän isä ja äiti viipyvät?"

— "Ole hiljaa, Eero, sst. Vanha Taava muuten kuulee. Hyi sinua."

Mutta vanha Taava alkoikin jo huudella lapsia ja kun ei kuullut vastausta tuli ovelle katsomaan.

Kun hän huomasi lapset keskellä tuota hävityksen kauhistusta, vetäytyi hänen suunsa ensin hienoon hymyyn. Ne lapset nyt keksivät —

Mutta sitten —

Hän katsoi tarkemmin.

Mitä tämä on?

Jesus auttakoon, kaikki pastorin pyhät kirjat. Jumalan sana.

Hänen polvensa alkoivat vapista.

Ja tuo… mutta tuo… tuo… tuolla… Jesus Kristus itse…

— "Jumalan ruumis ja veri, jumalan ruumis ja veri" — — — kuin salaman iskemänä vaipui hän kalmankalpeana polvilleen lattialle höpisten kädet ristissä katkonaisia sanoja.

Hän aikoi rukoilla, mutta kieli kuivettui kitalakeen.

Lapset olivat kuin kivettyneet pelosta.

Kauhistuneina katselivat he dominopeliänsä ja vanhoja kirjoja lattialla. He eivät ymmärtäneet rahtuakaan kaikesta.

Laavalle ei juolahtanut mieleenkään ruveta poimimaan noita kakkuja lattialta. Hän ei uskaltanut vetää jumalan vihaa päällensä koskemalla niihin.

— "Jeesus auta, Jeesus auta — ——" mutisi hän itseksensä. Mutta jos jättäisi ne siihen lattialle, iskisi jumalan viha sittenkin kaiken yli. Mitä, mitä, mitä olivat nuo onnettomat lapset tehneet. Jumalan tuomio koko talon päälle…

Vanha Taava luhistui aivan kokoon lattialle.

— "Pastori, pastori, pastoorskaa-aa"… alkoi hän avuttomana huutaa.

Mutta pieni Elsa, vaikka olikin pelästynyt, meni hänen luokseen, koettaen pienillä käsivarsillaan nostaa häntä ylös.

Vanha Taava säpsähti kuin käärmeen pistosta.

— "Jumalan kirottu, mene pois minun tyköäni syntisine käsinesi, joilla olet häväissyt jumalan pyhän ruumiin — — — Jos sinun kätesi pahentaa sinun niin hakkaa se poikki. Parempi on, että sinä tulet kädettömänä taivaanvaltakuntaan, kuin että" — — — mutisi hän höperösti kuin loihtua, silmät palaen päässä ja koko ruumis nytkähdellen. Hän oli aivan kadottanut tajuntansa. Mutta yht'äkkiä kirkastuivat hänen kasvonsa, kuin olisi hän saanut ilmestyksen. Uhrasihan Iisakkikin poikansa — — — Hän syöksähti ylös ja meni viereiseen huoneeseen, jossa juuri suurella veitsellä oli leikannut leipää, otti kiiltävän puukon, palasi se kädessä takaisin ja käski lasten ojentamaan kätensä.

Lapset seisoivat tyrmistyneinä kaapinnurkassa, jonne vapisevina olivat paenneet.

— "Enemmän tulee kuulla jumalaa kuin ihmisiä", huudahti Taava, "tänne, lapset, tänne…"

Lapset kiljasivat kuin yhdestä suusta.

— "Isä, äiti — — —"

Pastori seisoi samassa toisella ovella ja rouva hänen takanaan irroitellen hattunsa nauhoja. Olivat juuri palanneet.

Ilohuudolla riensivät lapset äitinsä luo.

Vanhemmat katsoivat kauhistuneina Taavaan, joka terävä puukko kädessään, kasvot pahasti vääntyneinä, seisoi keskellä lattiaa.

HUKUTTAUTUNUT.

Hänen aivonsa olivat kuin särössä. Pitkin metsiä hän harhaili ja mäntypylväikköä pitkin rantaa ja taas kaduille takaisin ja taas metsään. Elokuun hämärä oli tavattoman rauennuttava ja värjyttävä. Tällaisena hetkenä olisi saattanut unohtaa vaikka juuri tekemänsä murhan tai rakastettunsa — ja värjyä kuin ilman siniaalloissa, hopeisessa soitannossa, onnellisena. Tuskin hän enään muistikaan, minkä ratkaisevan askeleen oli äsken ottanut. Oli niin verhotun sumuista luonnossa, saattoi melkein aavistaa, että nousisi täysikuu. Hän oli kai toiminut äsken kotoa lähtiessään ylevästä oikusta. Ylevästä oikusta? Mitä hän oli sitten tehnyt ja mitä toiminut? Nythän oli todellakin täysikuu. Oli kuin olisi häntä kannettu pehmeissä silkkiharsoissa ruohonkorsien yllä. Hameen laahustinkin ikäänkuin hyväili ruohoja niiden päällitse läikähtäessään. Huhuu, huhuu, metsän morsian hän oli. Järkensä kadottanut prinsessa, joka eli ja liikkui vain vaistosta. Ei kärsinyt enää, vaan oli kuin ainaisessa herkähtäneessä onnentilassa. Mitä, hänkö, vanha vaimo, metsän morsian? Hahahaa, peikko se varmaan olikin, joka suudellen oli käskenyt hänen lähteä miehensä luota. Eronnut, ja kotoa, hyvän miehensä luota karannut vaimo. Mikä ihmeellinen ilta. Rauha. Vaikka rakas puoliso itkee kotona. Harsoista nautintoa. Vaikka tietää rakastetun ja rakastavan miehen kaipaavan yksin huoneessaan.

Näin oli hän sanonut miehelleen lähtiessään harhailemaan eikä ikinä enään aikoen palata:

— "Hyvästi. Sieluni kutsuu minua. Olen sille velkapää vapauden. Kiitos ihanasta vuodesta, meidän vuodestamme."

Mies oli katsonut häneen kuin kuolemaan tai kuin ainoaan pelastukseensa:

— "Sinä olet minun vapauteni", oli hän vain sanonut.

Mutta hän lähti. Häntä ei ollut ensinkään koskenut tuo miehen ääretön rukous, tuo ääretön rakkaus, joka noista harvoista sanoista huokui.

Hän kulki ympäri harhaillen. Ei hän tiennyt, minne mennä, vaikka oli lähtenyt kotoa. Hänellä ei ollut ainoatakaan ajatusta miehelle, joka oli häntä rakastanut yli kaiken muun, ei valkoiselle, hienolle kodille, jossa hän oli riemuinnut kuin emi kukan terälehtien suojassa, ei onnelle, yhteiselämälle, jonka hänen yksi sanansa oli nyt ainaiseksi katkaissut, ei rakkaudelle, jota hän oli kantanut sydämessään kalleimpanaan. Ei mitään siitä kaikesta muistellut hän nyt. Kuin raudan jumalatar oli hän lausunut tuomionsa, katkaissut siteet. Hän tahtoi olla vain oma itsensä, oma täydellisyytensä, oma onnensa. Itse itsensä. Hänen tunteensa ikäänkuin haltioittuneen riemukkaina visertivät vapaudessaan. Hän oli kuin juopunut, kuin irtautunut maasta. Hän oli täynnä kultaista elämänviiniä, hän oli kuin tajuton elämän runsaudesta, täynnä herkkiä, outoja kuvitelmia. Hän oli kuin luoja, joka astuu luomisalttarille ja jonka hengestä ihme toisensa jälkeen putkahtaa ilmoille. Hän kulkisi palatsista palatsiin, linnasta linnaan ja vapaus olisi hänelle kaikki.

Kokonaisen vuoden oli hän ollut hänen luonansa, hänen vaimonsa. Tuo vuosi oli ollut kuin yksi ainoa suuri, kirkas, hehkuva päivä.

Niin tähän iltaan asti, Sigrid von Neuburg, puheli hän itsekseen. Niin tähän iltaan asti…

Heidän valoisat, kauniit huoneensa olivat nyt yht'äkkiä tuntuneet hänestä vankikopeilta, jossa hänen miehensä oli vanginvartijana ja heidän keskinäinen rakkautensa esteristikkona. Sellainen julma mielikuvituksen oikku…

Ja hän tahtoi jättää kaikki.

Ja hän jätti.

* * * * *

Hän saapuu harhailuiltaan jälleen mäntypylväikön laitaan, rannalle. Ei hän hämmästy, vaikka rantaäyräs on väkeä täysi, vaikka monta venettä on järvelle lykätty, vaikka miehillä on keksit ja ihmiset supattavat keskenään. Juuri niin sen pitikin olla. Juhlaanhan hän lähtikin. Juhlaan. Onko siitä puoltakaan tuntia kun hän lähti kotoa?

On niin hiljaista, niin hiljaista rannalla. Ollaan kuin intialaisessa temppelissä pyhän virran partaalla. Kuu loistaa. Pyhät uhriveneet häälyvät kuun loisteessa laineitten hiljaa liplattaessa. Veneissä on alastomia uhripappeja keihäineen. He sukeltavat tuon tuostakin pyhän virran helmaan. Niin toimittavat he jumalanpalvelustansa tässä välkkyvässä, kuutamoisessa maisemassa. Kuin intialaisia fakiireja ovat he.

Outo hiljaisuus, kamala ja samalla ihastuttava kuvaelma hurmaa häntä. On kuin jokin tuskainen aavistus tunkeutuisi hänen säröisiin aivoihinsa. Alastomain uhripappien iho, jolla kuuvalo väikehtii outoine valoineen ja varjoineen, hurmaa häntä kuin itämaan kallisarvoinen silkki. Käsivarret kohotettuina, keihäät läpikuultavien sormien puristuksessa, kumartelevat he syvyyteen ikäänkuin tutkiakseen jumalan salaisuutta. Kuunjuovassa venheet kelluvat. Välistä häipyvät ne ikäänkuin hopeisen, tipahtelevan soiton tahdissa siitä syrjään ja alastomat vartalot peittyvät sumupilveen. Silloin näyttävät nuo vartalot himmeiltä vesipatsailta, jotka tuulispää on kierittänyt kokoon, mutta unhoittanut jälleen puhaltaa hajalleen.

Väkeä istuu rannalla, miehiä ja naisia. He ovat kuin erämaihin paenneita pyhimyksiä, kaaput harteillaan — vai mäntyjen varjotko ne vain niin levittäytyvät — tuijottavat yhteen kohtaan, veteen, huulet särkyneestä raollaan ja näyttävät jännittyneen juhlallisilta. Heidän silmänsä kiiltävät. Pimeässä hämärässä näyttävät ne jättiläiskiiltomadoilta, jotka retkottaen ovat ryömineet maan sisästä kaapujen laskoksiin harvinaisen juhlan houkuttelemina.

Sigrid von Neuburg katsoo ja katsoo. Haltioittuneena.

Hänestä tuntuu kuin ei olisi hänen laitansa aivan oikein. Onko todella jokin hullusti. Ehkä hän ei ole valveilla. Näkee vain outoja unia. Häntä on aina kutsuttu mielikuvittelijaksi ja hulluksi. Hän koettelee männynrunkoa. Kyllä, se on aivan todellinen. Mutta sittenkin voi kaikki yhtä hyvin olla untakin — — Olkoon sitten totta tai unta, juhla tässä kuitenkin on.

Ja omituisen kevyt on hän mieleltään. Pitkästä ajasta tuntee hän vapaasti hengittävänsä. Niinkuin hän lähti kotoa… Uljaasti ja kirkkaasti…

Hän on kaivannut tätä. Tässä aukeaa uusi elämä.

Hänen ei juolahda päähänsä kysyä keneltäkään mitään. Hän istuutuu vaan. Muutkin istuvat. Yhtä hiljaisena ja tarttuvan jännittyneenä kuin muutkin odottaa hän. On kuin odottaisi hän ilmestystä, vaikka kaikki onkin ihan luonnollista hänestä. Ei hän ihmettele mitään, ei sitä, että ihmiset ovat täällä, ei hiljaisuutta, ei veneitä, ei keksejä, ei tahdillista liikuntaa järvellä, ei mitään…

Lähtihän hän juhlaan. Tiesihän hän, että häntä odotti suuri riemu nyt juuri. Tarkka vaisto hänet toikin tähän. Ja toiset olivat jo koolla ja odottivat.

Koko oleminen on kuin eteeristä musiikkia, kuun väikkeiden, valojen ja varjojen ja autereisen illan rytmillistä soittoa. Mutta miksi niin tuskallinen väristys vapisuttaa häntä toisinaan, kylmä väre, joka kulkee kuin aalto pitkin ruumista…

Hän nojautuu puunrunkoon, sulkee raukeasti silmät, sulkee ja aukaisee.

Hän on kuin sidottu hetkeen. Vangittu. Alastomat miesvartalot tuolla järvellä väikkyvät hypnoottisen yksitoikkoisessa, nukuttavassa tahdissa. On kuin säikkyisi heidän ihonsa taikamaista paloa, on kuin kirpoilisi heidän huokosistaan hohtavia, pieniä timanttiruusuja.

Hänelle nousee kyyneleet silmiin liikutuksesta. On kaunista, on sanomattoman autuasta.

Ah, fakiirien ihohuokosista pisartelevia hikipisaroitahan ne ovatkin, hänen kyyneleensä, jotka muuttuvat jalokiviruusuiksi.

Hitaasti, hitaasti ummistaa hän jälleen silmät. Hitaasti, hitaasti aukaisee hän ne taas.

Silloin —

Ah ihme, ihme…

Vedestä kohoaa, kuin fakiirien mahtikäskyn kutsumana, olento. Mies.
Ihana jumala…

Kaunis hän on. Jäsenet hervottomat, kosteat, kuunkuultoiset.

Ahmien imee hän oudon, veden vaahdosta siinneen kauneutta. Hän kurkoittaa kaulaansa paremmin nähdäkseen. Kaikki muutkin kurkoittavat. Hänen silmänsä ovat ihastuksesta pingoittuneet. Mutta rannalla on kuin huojuisi varjojen luomat kaavut. Ihmisjoukko on tuskaisesti levoton. Kammottavaa, kammottavaa on kuunvalossa… Hän vain ei näe enään muita, hän katsoo tuota yhtä.

Se nousee yhä ylemmäs.

Mies, jumalallinen, olymppinen.

Keskiruumis on jo koholla, jalat ja vihreään vivahtava keltainen tukka viistävät vielä vettä.

Kuun kukat vedessä kisailevat ympäri tukkaa, kainaloita, kupeita…

Vatsaa…

Vähitellen nousee koko ruumis.

Nyt eroittaa hän jo varpaat, pitkät kultaiset kynnet: ja polvet, jotka ovat kuin hopeainen shamppanjamalja.

Jännitettynä puristaa hän käsiänsä kuin haikeasta tuskasta yhteen. Noin ihanaa olentoa ei hän ole milloinkaan nähnyt.

Keksit laskevat hänet vihdoin jäykässä kaaressa muutamaan veneistä.

Haudanhiljaisuus…

Kuultava, valoa säihkyvä vartalo, ihan kuin läpikuultava. Ja silmät. Hän eroittaa auki luodut silmät aina tänne asti, vaikka hän istuu perimmäisenä.

Häntä värisyttää.

Ne ovat kuin naulatut häneen.

Kylmä hiki käy hänen päällensä.

Miksi tuijottavat ne juuri häneen? Niistä kajastaa kuin kuilu.

Mutta sitten asetetaan ihana löytö alttarille. Kuinka kipeästi hänen päätänsä kivistää. Alttari on verhottu valkoisella liinalla… Ah, sehän on kuin ruumispaari… Ah, ah…

Neljä miestä tarttuu kiinni alttarin kulmiin.

Hiljaisessa, juhlallisessa marssissa alkavat he kulkea kaupunkia kohden.

Kaikki nousevat ylös. Vähitellen tyhjenee templi. Hänkin nousee. Ja yhtyy saattoon. Juhlallisesti kuin hautauskulkueessa astelevat he.

Vihdoin pysähdytään jylhän, harmaan, yöhön verhotun palatsin eteen.
Minnekä he ovat tulleet?

Paikka tuntuu hänestä tutulta. On kuin olisi hän ammoin sitten, lapsuudessaan, nähnyt sen.

Neljä tummakaapuista tarttuu jälleen tuohon valkoiseen liinaan.

Noustaan ylös viileätä pylväskäytävää. Vanha palvelija, joka avasi alimman oven, kulkee suuri avainkimppu kädessään edellä näyttäen tietä. Askelten ääni tukahtuu kivisiin seiniin ja pimeään, kosteaan viileyteen.

Ihmisjoukko täyttää käytävän. On kuin olisivat keskiyön haamutanssiaiset alkaneet ja kuin kukin etsisi itsellensä paria.

Ah, hän valitsee hänet, hän valitsee hänet.

Ja jott'ei kukaan ennättäisi ennen, astuu hän ylpeästi ja kiireisesti kaikkien ohitse valkoisen liinan luo, jonka kantajat juuri ovat laskeneet maahan.

Silkkiselle sohvalle ovat he laskeneet hänet, keskelle hämärää salia, jossa suuret palmunlehdet varjojaan luovat ja jonka valkoisista seinistä kultakukkien heteet kiiluvat.

Hän menee hänen luokseen, polvistuu, kumartuu…

Sitten nousee hän jälleen ylös, ylpeänä, iloisena, riemukkaana. Hän avaa sylinsä — — Kuin tuskainen rukous kulkee kuiskutus suusta suuhun:

— Hän on vainajan leski. He rakastivat niin äärettömästi toisiansa.

Silloin yhtäkkiä käy kauhu kuin jäätävä viima hänen läpitsensä. Missä hän on? On kuin tuntisi hän täällä kaikki, kaikki, jokaisen pienimmänkin esineen. Kammostuneena kuin kuollut patsas tuijottaa hän saattajiin…

Missä ovatkaan nyt fakiirit ja kansa ja… Heidän kanssaanhan hän tännekin tuli…

Hän tarttuu päähänsä mielipuolen loiste ammolleen jäykistyneissä silmissään.

Hän tuijottaa valkoiselle liinalle — —

Villi, särkynyt kauhunkiljahdus parahtaa hänen yhteenpuristuneitten hampaittensa lomasta, johon kieli on jähmettynyt rautaiseksi lukoksi…

Hänhän on kotona!

SOKEA.

— Ehehee… hehee… no tunsikkos sitte stä Meenlööskää?

— Vai et, vai et… Meit oli paljon nuoria miähiä kun kävimme sel luana. Sill oli komia sorvariv-verstas siällä sillan päässä. Ai, siällä meill oli hauskaa. Ai, ai kuinka hauskaa, ehehee… Niist olis muistoja niistä päivistä. Siällä me juatiin sev verstaassa ja siilon stä piti olla tavaraa. Ei se ittekäv, vainaa, vähistä paljom mitänä piitannu. Siin oli ihana vaimmoihminen! Enkä mnäkäv vallah huanompia miähiä o koskaan ollu, pulskaks ne aina haukkuvat naisväkikiv, vaikka ma olenkin synnyntäsokkee.

Ai, ai siin oli vasta ihminen, siinnä vainaassa. Jossei toi Ulla-pahhuus olis saanum mua niin satimiinsa, niin em maar mnä tässä nyn näin kulkis halkohakkurina. Olisihham mnä voinup pittää vaikka semmosta komiata sorvariv verstaata. Mutta sehän siinnä oli, kut tuli stä piäntä napinaa välliin. Mnä satun nääs sannoon sillon — kuinka mnä niih hölläsuinen sillon olinkin ja ihan omiks vahinkoikseni — ku se sen Eekeperin kanssa poijaal laitto, että: kai snä nym mulle sittet tulekkin, ei susta ennään kukkaan muu hualiskaan. Mutta annas ollak ku se suuttu, armias jumala… Stä oli sitteh hirvittävä kuulla. Mnä aattelin: orotammahan, kyllä hän talttuu. Mutta Ulla kur rupes siinnä sill aikaa väkistev välliin tuppaamaan. Ja aatteles, että niim mnä sitten nain ton Ulriikan, ittekiv vähä kiukussani. Vaikk'ei sem Meenlööskän sen pualesta sanottu naimisista koskaan sen enempää välittänneenkän. Oli vaan sanonu, että: ennen niitä lapsiakir ruakkii useammankin, kun yhren paham miähen. Se Meenlöösi-vainaa oli olluv vähän semmonen… Ja siittä kai sille sitte pelko…

Ullasta sano kaikki silloi jo, että: se vanhapiika. Mutta Meenlööskä — — ei niin, että sen ikkää olis miäshenkilö koskaan eres aatellukkaan… Ai, ai, niin ihana ihminen se oli, se vainaa. Ja ilonen. Vaikka vaimmoväki on tavallisestin niin tympeetä. Eritoten semmoset, joilla vähänkän on stä maallista konua. Rikkauksia, nääs. Mutt ei Meenlööskä olluk koskaan stä luantoo, vaikka kyllä se muuton oli niin ylpee, ettei semmosia juur paljon näekkän.

Vai et snä tunteilu stä ihmistä, ehe… hehee… Tiäräks ku se kerran, kum meit oli taas kymmenkunta nuarta miästä siällä verstaassa, seisahtu mun etteeni, näppäs sormellaam mua silmäripsiin, noin, ja sano: jos snäkil, lurjus, näkisit, millainen vaimmoihminen eressäs seisoo. Mutta kun sull on silmien sijasta vain kolot…

Me oltiin ihan kualla naurusta, tiäräks.

Mnä olen iham monasti ajatellu, että mitäs, jos se noiv vaan tulis yht'äkkiä karulla vastaan, kum mua toi akkani näin käsikynästä taluttaa ja me tässä hiukan toisiamme kirroommekin ja mull on kaiken päätteeks tää sahakräpä ja kirves kainalossani. Vissiin oikeen häppeen puna poskilleni lentäs, ku se sanos, että: päivää Nuurlunti. Vaikka ohhan Ullallakin se arvonsa, ohhan se papin tytär. Mnä olen aina ollu semmonen kunniahhimonen miäs, em mnä olis sentään koskaan niin ketä vaan nainu… Niin kus sen tiät. Ja sev vuaks ei stä niir ränsistymistääv viittis vanhoillem morsiammilleen miälellään näytelläkkän.

Vaikka kualluhhan se on sen pualesta jo aikoja ollu.

Ja kun se oli sentän itte niir rikas. Sill oli kymmeniä suuria silkkihuivia, joita se ussein näytteli meille. Mullekkin se kerran nikkas silmää ja sano, että: tästä se sittel laitetaan se häätäkki… ehehee…

Ja paksuja kultasormuksia oli sillä ja — verstas. Verstas täysien kalujen kans. Ja niin pulska ja kommee ihminen… Kukas sum miälestäs meirän Ullaa nyl luulis papin tyttäreks, ku se tommosissa rikkeimmissä molskivaatteissa saattelee mua halloohhakkuuseen. Ja ku se ruaja viälä multa sallaa tahtoo käydäv vähä kerjuussakin. Eikä eres tahro antaa mullen niitä rahoja… Kyllähän mnä itte tosin saah herrasväiltä kaikellaista, mutta ne antavat sentään ilman pyytämättäkkin, kun näkevät, mitä mnä milloinkin tarvitten. Ja miäshenkilö, se oliskin nyt toista, jos se pyytäskin. Mutta mitä vaimmoihmisestä on sitte ennään jälellä? Ei mittään… Vaikka hiano suku, hiano suku… Ohhan sekin sentään jottain… Mutta sem mnä tiärän taas vaikka vannookkin, että Meenlööskä olis yhtä pulska ja kommee tännään kun silloinkin…

Ai, ai kum me pirettiin siällä verstaassa hauskaa.

Se oli niih hiivatin rikas leski. Ja hiano…

PUOTISSA.

— Kilo kahvia ja sama verta sokuria pitäisi olla. Niin se emäntä sitä koetti toimittaa.

— Jaaha, jaaha, ihan heti, olkaa hyvä… No, mitäs nyt maille kuuluu?
Hyvä vuosi, vai? Jaa, jaa… Niin kai, niin kai… Olettekos kaukaakin?
Minä en tunne vielä oikein kundeja, olen tässä vasta toista viikkoa.
Oikein karjakkona kai, koska olette niin punaposkinen?

— Hehehee… Vai niin herra tykkää… Ei sitä sentään niin vaan kaikki karjakoiksikaan. Lehmipiikakin riittää. Mutta työtä sitä on siinäkin ja peräänkatsomista. Niin niistä elikoista jo tän maailman aikaan suurissa taloissa pidetään huolta kuin ihmisistä. Seitsemänkymmentäkin lypsävää kun on, niin…

— Niin se on maanviljelys jo edistynyt… No, taitaa olla hyvät palkatkin sitten? Eikös saisi luvan olla tällaista puserokangasta, aivan uuden uutukaista mallia, juuri sisääntullutta… oikein hienon hienoa… Sopisi erinomaisesti iltamapuseroksi. Käyhän neiti tanssiaisissa? Punainen kude ja vihriäinen loimi. Eikös neiti tykkää, mitäh?

— He he… hehee…

— Tätä on ostettu niin summattomasti täällä kaupungissa. Niitä kohta ihan itsestään kävelee kadulla. Jokainen tykkää vaan niin kovin. Meidän kauppiaan rouvallakin on tätä…

— Jaa, jaaso, vai niin…

— Niin. Ja kyllä neidin vain sopii siinä kuin monien muittenkin, suuren talon karjakko…

— Ei, ei, enhän minä…

— Hyvä kangas, ette kadu, sen minä vakuutan. Eikös passais nyt?

— No, eiköpähän tuota sitten pitäisi oikein tarkemmin ajatella. Onhan mulla nyt sen verran mukananikin…

— Niin… Neiti näkyy käyvän muutenkin niin hyvissä vaatteissa. Oikein kaupungin kudontaa kaikki… Eikös mitattais nyt sitte?

— Hehe… he… hee…

— Ehta hopeinen Aino-neulakin on rinnassanne… eikös olekkin… vai näenkö mä väärin… näyttäkääs?… Siirtäkääpäs, neiti, hiukan huivisolmuanne, että saan nähdä…

— Herra jumala, herra jumala… Herra, mitä te nyt? Semmoistako te tarkoitittekin? Hyi, hyi… Eihän toki, herra jumala… Kylläpäs ovat julki jumalattomia näin kaupungeissa… kun puserokankaankin varjolla…

* * * * *

— No, mutta mikä sille hupsulle lehmipiialle nyt tuli kiire? Juoksi pois kuin mieletön ja sille tielle katosi. Sitä puserokankaan ostoako se nyt niin pelkäsi? Taisin vähän liiaksi tyrkyttää. Siihen jätti kahvit ja sokuritkin pöydälle. Ja minä kun olin jo kaikki punninnut.

LAPSEN MIETTEITÄ

(Unen sikkarassa illalla vuoteessaan).

Miksi äidin katse vilkuilee aina iltasin niin levottomasti isän huoneen ovelle? Kerran telkesikin hän isän oven ulkoapäin. Äiti ei luullut minun sitä huomanneen, mutta minä sen kuitenkin huomasin ja valvoin koko yön kauheasti peläten, että isä suuttuisi ja vihapäissään särkisi oven. Myöhään, myöhään yöllä nousikin isä haparoimaan ovea. Minä peitin pääni syvälle pielukseen — kammotti niin, niin… Melkein yhtä paljon kuin silloin, kun, nukuttuani kellariin hilloruukku syliini, iso rotta alkoi hiipiä pitkin selkääni marjojen kimppuun.

Isä ei kuitenkaan nostanut melua. Sähähti vain kerran itsekseen ja meni takaisin vuoteeseensa. Minä rauhoituin vasta kun kuulin hänen alkaneen kuorsata. Olin juuri nukkumaisillani, kun yht'äkkiä ankarasti säpsähdin — äidin huoneesta kuului nyyhkytyksiä. Olikohan äiti sairas? Rohtoja äitiparalle, lääkäriä, hoitoa… Riuhtaisin peitteen päältäni ja olin juuri ponnahtaa ylös, kun äidin huoneen ovi samalla aukeni ja hän hiljaa sipsutellen astui minun huoneeni läpitse isän ovelle. Kuunteli siinä pitkän aikaa. Kuun hämärässä valossa eroitin vain hänen epäselvän, valkoisen hahmonsa, aukaistun tukan, joka, kuin pehmeä huivi, lainehti harteilla, ja silmät — pingoittuneet, palavat silmät. Sydämeni kutistui kauhusta sykkyrään. Ei äiti tainnut ollakaan sairas? Mutta mitä sitten? Voi isä ja äiti…Voi äiti, äiti…Äiti, äiti…

Kauhea ajatus tunki aivoihini — isä ja äiti eivät varmaankaan ole sovinnossa keskenään.

Kuullessaan isän kuorsauksen hätkähti äiti kuin olisi saanut pistoksen. Mutta sitten pani hän kädet ristiin ja huokasi syvään kuin rauhoittuneena.

Mennessään takaisin huoneeseensa, pysähtyi hän vuoteeni luo, laittoi hellästi ja huolellisesti minun ympärilleni juuri syrjään riuhtaisemani peitteen, silitteli ja suuteli sitä — alati huoahdellen.

"Lapsirukka", kuiskasi hän. "Lapsirukka."

Tunsin, että hänen kätensä olivat polttavan kuumat ja värisivät. Olin itkuun tyrskähtämäisilläni ja käsivarteni koukistumaisillaan jännityksestä… Mutta koetin niin, niin pidätellä itseäni ja teeskentelin nukkuvani.

Onneksi lähti äiti heti pois.

Tuskin oli hän saanut ovensa suljettua, kun minulta itku väkisten tyrskähti esiin. Jaloistani alkoi vetää suonta. Olisin mielelläni kirkaissut tai huutanut äitiä. Mutta ei, ei, sittenhän olisi äiti heti ymmärtänyt minun nähneen kaikki. Ja minua niin kammotti, hävetti ja ujostutti.

Äiti kuului kauan aikaa kävelevän edestakaisin huoneessaan. Oli kuin olisi hän vähä väliä pysähtynyt jotain kuuntelemaan. Milloin siirteli hän pöydällään olevaa kukkamaljakkoa — äiti oli juuri eilen jostain saanut suuren vihon tummanpunaisia ruusuja, joita isä koko päivän oli vihaisesti silmäillyt, sanaa sanomatta — milloin jälleen pieniä toalettipöytänsä koristeita, milloin ovenverhoja, milloin mitäkin. Sitten sytytti hän yölampun. Kuulin kaiken sen aivan tarkkaan.

Yht'äkkiä säpsähdin taas jännityksestä ja hirveästä pelosta, jalastani alkoi vetää suonta niin kipeästi, niin kipeästi — äidin ovelle koputettiin hiljaa.

"Ah", kuulin äidin sanovan, "sinäkö se olet, rakas?"

En kuullut vastausta, kuulin vain sen, että joku astui huoneeseen.

Sitten sanoi äiti taas:

"Kuinka elämä on kammottavaa, kun täytyy kaiken, pienimmän niinkuin suurimmankin riemun, varastaa itselleen…"

Äiti, äiti…

Jähmetyin kauhistuksesta, lienenkö tainnuksiinkin vaipunut, koska en kuullut enään mitään. Äitini, oma rakas, kulta äitini — varas! Ja hänellä oli vielä liittotovereita. Joku niistä oli nyt juuri hänen luonaan. Ah, he varmaan lähtevät taasen pimeässä varastelumatkoille. Puren hänet kuoliaaksi, pieksän, tapan, tuon, joka tuli äitiä houkuttelemaan.

Äiti, äiti…

Varmaankin oli meillä kaikki varastettua… äidin kultaiset rannerenkaat, oh… oh… silkkihameet, pitsit, oviverhot…

Ah, kaikki, kaikki…

Jospa jumala antaisi minun kuolla…

Niin, tietysti, nyt minä sen ymmärsin: mistä isä pienellä palkallaan olisi sellaisen komeuden ottanutkaan. Muistin nyt, miten isä aina olikin ollut monta päivää vihainen, kun äiti oli hankkinut jotain uutta. Syytti äitiä tuhlauksesta. Oi, jos sinä isä, nyt olisit tiennyt, mitä minä tiesin.

Mutta isä ei tiennyt mitään, kuorsasi vain.

SUIHKUALTAALLA.

Puistonvartija oli tuonut kirkkopuiston suihkualtaaseen kolme, neljä kalaa, kun ei kaupunki ollut halunnut kustantaa siihen "kultakaloja." Jotakinhan siinä piti olla. Ahven, hauki, särki ja lahna. Useampaa siinä tuskin oli. Lapsille niitä olikin aivan kylliksi jo tässäkin. Ja kultakaloiksi nämäkin ristittiin, vartija kun oli kertonut, että sellaisia niitä tällaisissa paikoissa oli tapana pitää. Sitäpaitsi, tiesivät sen toiset, isommat lapset, pienistä kertomuskirjoistaankin. Kuninkaitten ja suurten kaupunkien kukkaisissa yrttitarhoissa oli suihkukaivoja täynnään kimaltelevia kultakaloja. Ihan luonnollisesti, aivan itsestään alkoi mielikuvitus pitää näitäkin oikeina "kultakaloina", kun ne suihkualtaassa nyt kerran olivat, eivätkä enää järvessä.

Kaiken kesää siinä sitten altaan kivireunalla pelmuiltiin. Kovin kuumina päivinä oli se varsin suloista jo senkin vuoksi, että alati virtailevasta vedestä henkäili vilvoittavaa viileyttä ympäristöön. Ja niin mainiosti sopi siinä kastellakkin viirottavien, hien takuttamien suortuvain ympäröimää otsaa ja, miksi ei, vaikka tykkänään pistää koko tomuinen pää poreilevaan veteen. Ei niitä kaloja tarvinnut ollenkaan pelätä. Eivät ne purreet. Sen hauskempaa oli, jos särki tai lahna sattui tupertamaan niskan yli, reunoilla päin pulikoidessaan. Ja lopummalla kesää ne sen usein tekivätkin, kun alkoivat hiukan kesyttyä, vaikka aluksi olivat niin sukkelan vauhkoja. Toisinaan piilottautuivatkin näkyvistä oikein tuntimääriksi ryöpyn ja kivien sekaan vesiruohoon. Silloin niitä uteliaina tirkisteltiin, peloteltiin ja houkuteltiin. Vieläpä toiset, vallattomimmat, viskelivät kivillä ja sohivat kepeilläkin. Milloin taas ihanassa sovussa paistateltiin kylkiään auringossa, kalat altaan sisä- ja lapset ulkoreunalla, milloin — muistaessa — ruokittiinkin sentään, annettiin isoja kastematoja, joita oli etsitty pitkin puistonurmikoita. Valoisat yöt olivat erinomaisia kastematojen pyyntiaikoja. Mutta pimeänkin tultua kävi toimi erinomaisesti päinsä lyhdyn valossa. Nurmikot olivat silloin pelkkää vilkahtelevaa lyhtyä. Pojat näyttivät itsekin suurilta kiiltomadoilta, kun he selät koukussa, hiljaa vaaniskellen, oikein ovelina kahlasivat iltakasteista ruohoa, pienet, jäntevät kourat kylmäverisesti koppaamisvalmiista asennosta vähä väliä iskien ruohontyviin, johon kastemato oli noussut iltailmaa henkäilemään. Muutamilla, joilla tämä työ oli oikein ammattina, olivat peukalon ja etusormen kynnetkin kovettuneet lujiksi kuin rauta.

Eräs sellainen ammattimies, Lauri nimeltään, pieni, kuudenvuotias ressukka, huoleton, ärtyinen ja kiivasmielinen, kasvattamaton katulapsi, yhtä valmis viheltelemään, tappelemaan ja puolustamaan oikeuksiaan kuin itkemään, harmista ulvomaan tai villisti iloitsemaankin, oli kalojen harras ihailija.

Tosin oli tämä ihailu toisinaan jotenkin kovakouraistakin, varsinkin silloin kun puistonvartijan silmät välttyivät, mutta hyvää hän kaikessa tapauksessa sillä tarkoitti, vaikkakin huvipuoli usein kallistui hänen puolelleen — kalojen kustannuksella. Yleisen hempeämielisyyden ja ihannoimisinnon vastakohtana ei Laurin raitis huvitus ollut niinkään vailla omaa somaa viehätystäänkään sentään.

Poika loikoili pitkät päivät altaan seutuvilla ja yöt kokoili kastematoja. Monenlaisia temppuja niiden kanssa siinä harjoiteltiin.

— Hyi, sanoi nuori neiti ohikulkiessaan, minua oikein karmii nuo tuollaiset. Ne harjoittavat eläinrääkkäystä.

— Niin, aina niiden vain pitää tehdä pahaa, lausui hänen seuralaisensa, joku keski-ikäinen rouva, joka tuskin muuta osasi vieraista lapsista sanoakaan.

Mutta poika vain iloisena istui altaan pyöröllä, jalat vedessä, ja vikitteli isolla varpaallaan haukea, kokoelman suurinta kalaa, luokseen, kirkui ja pärski niin, jotta lyhyet housut ja paita olivat aivan märkiä.

— Puriko se sua, huusivat toiset lapset aivan yltiöpäisinä riemusta.

— Ei se purru, nappas vain, huusi poika, saaden naurultaan tuskin sanoja lausutuksi.

— Ei se purru, nappas vain, ei se purru, nappas vain, kertasivat toiset, että ilma kajahteli. Runoilija lisäisi tähän: puiston leukoijat, irikset, leijonankidat ja kaikki muut kukat ihmetellen aukaisivat ujot luomensa kuullessaan lasten viattoman ilon.

Mutta toden totta — hauki teki kuin tekikin kuperkeikan vedessä, purskutti pärskyvät pisarat sieraimistaan ilmaan ja oli tosiaankin kuin riivaantunut sekin. Liekö sitten ollut lasten viattoman ilon tartuttama, vai muutenko vain ilman aikojaan.

Mutta nyt kumartui parikymmentä päätä yhtäaikaa altaaseen, imivät sieltä suun täyteen vettä ja porskuttivat samoin ilmaan. Mitä lie sattunut siinä innossa tippoja toinen toisensa päällekin, kenties tarkoituksellakin. Elävämpiä, riemusta säteilevämpiä suihkukaivoja saattoi tuskin nähdä kuin olivat nämä pienet lurjukset, jokaisen iho auringonpolttama kuin olisi se ollut pronssia.

— Voi, voi, millaisia ilkiönä, sylkevät toistensa päälle, sanoi muuan vanha rouva ohikulkeissaan.

Mutta nauru ei lakannut kajahtelemasta. Jos se poliisin tai jonkun hyvin juhlallisesti ohi astelevan herran tai rouvan paikalle ilmestyessä, hiukan hiljenikin, jatkui se heti taas kahta äänekkäämmin. Ilo oli nyt saavuttanut huippukohtansa. Oikein kiemurreltiin naurun tuottamasta ponnistuksesta.

Ja haukikin teki juuri kuin yltyneenä vedessä taas pari mahtavaa mukkua.

Kesken kaikkea juoksi Lauri hakemaan läkkikannuaan, jossa oli yöllinen kastematosaalis. Tällaiset hyvyyden puuskat — hän nimittäin aikoi syöttää kaloja — olivat pojassa aina hyvin äkkinäisiä.

— Eiks ruokittas niitä kans? huusi hän mennessään toisille pikku pojille. Mutta melkein kaikki olivat jo myyneet tavaransa — kahdesta pennistä kappaleen — eikä heillä ollut niinmuodoin mitään enää antaa. Tietysti se hiukan kiukuttikin. Huviahan siitä oli julmasti. Mutta kun isä oli komentanut myymään ja äiti ottanut rahat. Mitä niillä jo lie ostettukin… perunoita tai… imututti veijolle… tai sen senlaista… hyh… Eikä ollut tullut koottua sitten enään lisää koko matoja. Isäkin oli teljennyt lopuksi yötä sisään, ett'ei olisi ollut niin helppo päästäkkään. Ja nukkua myöskin täytyi hiukan…

Katseltiin siis kun Lauri, joka jo oli palannut, alkoi ruokkimisen.

Yhtä hyvin niinkin.

Lauri otti mukaisin käsin kannustaan pari kastematoa, lennähytti ne keskelle allasta ja alkoi hyvin hiljaa — houkutellakseen kaloja syömään — viheltää sihistää. Kerrankin oli altaan ympärillä hiljaista. Vain innokkaita neuvoja kuului silloin tällöin.

— Heit tänne…

— Ei kun tänne…

— Ei, kas, toolla, toolla…

— Höö, nyppäs pellootit ne…

Mutta kalat olivat juuri parahiksi menneet matkoihinsa, piiloutuneet kiviin ja ruohoihin.

Samapa se Laurista. Hän viskasi kannustaan madon toisensa perästä altaaseen. Tottapahan tulevat kun kerkiävät. Tuollaista hyvää ruokaa. Hän piteli sormin kiinni keskeltä matoa ja katseli sitä auringonpaisteessa. Sellainen heleänpunainen rihma… jonka olisi voinut vaikka suuhunsa pistää… Niin hiivatin somakin…

Altaalle tuli taas muuan vanhahko opettajatar. Lauri jäi häntä suu auki katselemaan unohtaen kokonaan ruokinnan. Matokin sattui jäämään hätäpäissä käteen, joka tosin kaikella huolellisuudella piiloitettiin taskuun.

Opettajatar kysyi allasta osoittaen:

— Mitä siellä on?

— Kaloja, selittivät lapset.

— Ah, olisipa erittäin opettavaista nähdä niitä.

— Ne on piilossa ny, uskalsi joku lapsista.

— Voi, miten somaa olisi kun ne nyt tulisivat esiin. Tekin lapset, katselkaa nyt tarkkaan kun on tilaisuus, miten kalat elävät, millaisia tapoja niillä on j.n.e., että tiedätte sitten syksyllä koulussa vastata opettajalle. Totta kai te menette kaikki kouluun, lapset?

Poikia pelotti. Eivät he ymmärtäneet opettajan puheesta paljon mitään muuta kuin tuon uhkaavan: totta kai te menette kaikki kouluun, lapset…

— Kyllä, vastasivat he pelokkaasti kuorossa, nykien toisiaan selästä ja koettaen piiloutua toinen toisensa taakse.

— Olisi erittäin hauska tietää, mitä ruokaa ne syövät. Lienevätköhän kalat vegetariaaneja? Oikein ikävä, ett'en satu muistamaan sitä seminaariajoilta. Sellaista se on nuoruus — niin hutiloiden tulee kaikki luettua. Ai, ai, lukekaa te lapset, aina läksynne hyvin. Siitä on teille vain hyötyä vanhempana. Mutta minäpäs katson luonnontieteestä kotona, mitä ruokaa ne syövät ja tulen jonkun toisen kerran taas katsomaan niitä. Älkää nyt vain lapset, tehkö niille mitään pahaa. Sellainen on eläinrääkkäystä. Jumala kuulee pienimmänkin luotunsa huokauksen. Ja rankaisee kaikki pahantekijät.

— Syövät ne tällaisiakin, sanoi Lauri, vetäen kätensä taskustaan ja riemastunein silmin näyttäen longertelevaa kastematoa neidille.

Neiti kirkaisi ja kalpeni.

Lauri katseli hätääntyneenä ympärilleen. Huutaakohan se poliisia…

— Pane, hyvä lapsi, sellainen heti pois, puhui neiti värisevällä äänellä. Mistä sinä olet sellaisen saanut? Kuinka sinä rohkenet ja uskallat, hyi… Pane heti pois, taikka… Taikka minä san…

Lauri pani kastemadon kannuun takaisin.

— Pese nyt kätesi puhtaiksi altaassa, ett'et vain sairastu. Sellainen on hyvin epäterveellistä. Voi, kun kansan lapset ovat vielä tietämättömiä. Miten heikkoja ovat valistuksen siemenet meidän kansassamme, sitä on tilaisuudessa joka hetki huomaamaan. Ah, Herra, valista pienimpiäsi…

Lauri oli sillä aikaa kiiruusti pistänyt kätensä altaaseen. Mutta millaiset ne — mukaiset jöntikät — olivat, kun hän veti ne sieltä takaisin? Eivät suinkaan puhtaammat.

Mutta neiti ei hellittänyt. Laurin tuli ne pestä puhtaiksi. Ja Lauri pesi, oikein väen voimalla, milt'ei pyörällä päästään, kun ei tiennyt oikein, miten lopultakaan kaikesta selviytyisi.

— Eikö niitä kaloja voi oikealla ruoalla syöttää? Esimerkiksi nisuleivällä. Jos sinä menisit hakemaan viiden pennin piparikakut — tuossa vastapäätähän on leipuri — niin saisit viisi penniä vaivasi palkkaa, olisihan siinäkin pikkusen ansiota köyhälle pojalle. Minä odotan niin kauan.

Lauri tietysti meni. Mikä muu olisi tullut kysymykseenkään? Piparikakut tuotiin. Murenoittiin ja heitettiin veteen. Mutta kalat eivät vain suvainneet tulla katsomaankaan.

— Voi, jospa he nyt tietäisivät miten hyvää ruokaa hyvät ihmiset ovat heille hankkineet, niin he kyllä tulisivat. Mitenkähän te, lapset, olette ne oikein peloittaneetkaan, kun ne eivät uskalla tulla. Ai, ai, sellaisia te olette. Jumala kirjoittaa muistiin kaikki. Pienimmänkin pahan teon. Eikä hän salli luotujaan loukata. Tuon kannun sisällyksen, poikaseni, kaadat sinä heti maahan.

Lauri kauhistui. Niin paljon hyviä matoja! Kokonaisen yön juuri sai niitä etsiä. Kun voisi kätkeä ne jonnekin. Mutta se varmaankin huutaa poliisin. Kaksi markkaa niistä ihan saisi… äidille… ja isä kiroisi, jos…

Ei. Mikään ei auttanut. Eikä hän uskaltanut mitään sanoa. Ei voinut lähteä livistämäänkään, se oli opettaja ja ottaisi kyllä selvän. Toisetkin pojat jo näkyivät ajattelevan pakoa, päättäen heidän vilkuilevista silmistään.

Lauri kaatoi huoaten madot nurmikolle, mistä toiset pojat alkoivat niitä salaa koppoa — mikä poveensa, mikä taskuunsa, mikä paitansa hihoihin — neidin selän takana, tämä kun inhoten oli kääntänyt kasvonsa poispäin.

Vihdoin toipui neiti niin paljon, että muisti ottaa kukkaronsa esiin. Lupaukset ovat pidettävät pyhinä ja hän oli luvannut Laurille viisi penniä piparikakkujen hakemisesta. Mutta siellä ei ollutkaan viiden pennin kolikkoa, jonka hän oli luvannut. Eikä oikein uskaltanut lähettää vaihettamaankaan viisikolmattaista. Kuka tietää.

— Saatko sinä valvoa niin myöhäseen, että voisit vielä lähteä minun kotoani hakemaan sen viisi penniä, jonka minä lupasin sinulle? On jo myöhäistä, kello on jo kahdeksan. Kentiesi vanhempasi kaipaavat sinua nyt jo yölevolle? Lasten onkin parasta mennä hyvin aikaisin nukkumaan ja totella vanhempiansa.

Lauri epäröi. Mikähän nyt olisi sen mielestä oikein hyvä, kun sen tietäisi. Eiköhän sentään ollut sopivinta lähteä. Kai se sitä kuitenkin tarkoitti. Kiinni sitä nyt oli kun olikin joutunut. Ja madotkin mennyttä kalua. Toiset pojat saivat jäädä…

— Etkö panisi sitä rahaasi, jonka näin rehellisesti nyt ansaitset, kotiin saavuttuasi lähetyslaatikkoon? kuului opettajatar kysyvän Laurilta lähtiessään tämän kanssa astelemaan kotiaan päin kaupungin toiselle laidalle.

Mutta altaalta kuului jo yhtämoinen ilo kuin äskeinenkin, jonka opettajatar oli tulollaan keskeyttänyt.

NAAMIAISISSA.

Kuuluisa Bellmanlaulaja — "Bellman'iksi" häntä yleisesti nimitettiinkin — istui jalat ristissä allaan suurella tyynyllä, jonka päälliseen oli ommeltu jättiläismoisia kultaperhosia, tilaisuuteen varta vasten sisustetussa "patjahuoneessa" — pieni sivuhuone kaukana juhlasalista — jonne orkesterin soittokin kuului vain kuin perhossurina ja jota naamiaisväki ei vielä näin alussa ollut edes ehtinyt keksiä. Joten rauhassa sai siellä olla. Hän imeskeli pitkävartista piippua, jonka juuri oli puoleksi tunniksi vuokrannut tupakkakojua toimikunnan laskuun pitävältä, maurilaisnaiseksi pukeutuneelta nuorelta rouvalta.

Savupilvet leyhyivät kuin utuiset, seinistä ja katosta riippuvat hämähäkinverkot, yliympäri. Huone oli — kauttaaltaan siniseen, pehmeään, yksiväriseen verhoon kääritty kun oli — kuin suuri, hiostava pilvi, jonka liepeissä lenteli lukematon, sakea ryhmä kultaperhosia. Lattia näet oli täynnä kaikenkaltaisia, nelikulmaisia, pitkämäisiä, pyöreitä j.n.e., koruompeleisia tyynyjä, kultaperhosompeleisia.

Bellmanlaulaja kalpeine, syötyine pirunkasvoineen virnisteli itseksensä hämärässä ja huvittelihe ajattelemalla olevansa herrajumala pilven pieluksella ja katselevansa — vuoron perään paheksuvana ja kehoittavana, tuomitsevana ja anteeksiantavana — maailmaa. Oikeastaan oli hänen katseensa tällä haavaa kiintynyt vain yhteen ainoaan pisteeseen avaruudessa, nimittäin neiti Heinrichs'iin, jonka kanssa juuri oli kävellyt pitkin naamiaishuoneuston pimeitä, veistokuvia täynnä olevia käytäviä. Häntä nauratti muistellessaan millä mielihyvällä neiti Heinrichs, "Ulla", oli antanut nostaa itsensä — niin painava ja kookas kuin olikin — suuren, marmorisen, lepäävän satyrin syliin, millä intohimolla hän oli suudellut häntä, Bellmanlaulajaa, alastoman Venus'en takapuolella, ja miten hän oli… niin… mutta se oli tosiaankin soma historia. Äkkiä kuin salama oli hän vetäissyt silkkisten, punaisten polvihousujensa taskuista — neiti Heinrichs oli näet pukeutunut miesnarriksi — pienen Mignonsähkölampun, valaissut sillä käytävän, hypännyt seisomaan Bakkuksen marmorijalustalle. kiertänyt toisen käsivartensa viininjumalan kaulan ympäri ja toisella kädellään teatraalisesti oikeassa hurjassa remuinnossa heiluttanut juuri ravintolan puolelta hankkimaansa viinirypälekimppua. Totisesti, nautinnollisempaa silmänräpäyskuvaelmaa saattoi tuskin ajatella. Ja parempaa Bakkantinnaa ei paraskaan maalari olisi saattanut löytää mallikseen. Samppanjahumala kiiluen silmistä, hiukan hoiperrellen — tosin liian aikaista jo näin juhlan alkajaisiksi — ja lihavat kasvot hiukan pöhöttyneinä, oli hän suudellut hartaasti vanhaa, likastunutta, pörrötukkaista Bakkusta, joka viinin hurmauksessa polviinsa pudottamaansa viittaa juuri toisella kädellään kokoili ylös.

Neiti Heinrichs'in asento oli tällöin ollut hyvin… hyvin — edullinen. Väsyneesti eteensä tuijottaen mielikuvitteli kuuluisa Bellmanlaulaja neiti Heinrichs'iä erilaisissa asennoissa olevana, ei niinkään säädyllisyyttä vastaavissa, ja mietiskeli, millä tavoin hienot puitteet säilyttäen osaisi parhaiten jutella hänelle sopimattomuuksia. Sillä sellaisista neiti Heinrichs piti. Oikeastaan oli neiti Heinrichs nero sillä alalla. Oikea sähähtelevä ja singahteleva sanannero, joka osasi herättää kiivaita väittelyitä ja sai innokkaita puolustajia ja inhosta säihkyviä vastustajia. Niin tyhmä pässinpää kuin hän muuten olikin, koko vanhapiika, kulunut, ikikulunut, raihnainen näyttelijätär, joka tuskin ramppivalossakaan enään sai elähtäneen naamafreskonsa rappeutumista salatuksi…

— Hahaha… haa… kuului traagillinen, tuskaa teeskentelevä, kimakkain narrinkulkusten säestämä nauru samassa ovelta, missä heti senjälkeen näyttäytyi neiti Heinrichs'in lihava vartalo pyöreine, pullottavine muotoineen, jotka miespuku vain sitä räikeämmin alleviivasi.

— Huhuhuu… huu… "Ulla, min Ulla"… kuului sisältä käheä laulu kitaran säestämänä.

— Ohohohoo… kuului jälleen traagillinen, tuskaa teeskentelevä vastaus, joka tarttui edelliseen kuin repliikki draamassa.

— Ahahahaa… jatkoi käheä ääni yhä kitaran säestämänä.

— Jatkakaa, herra "Bellman", jatkakaa… Tyhjennetään samalla koko suomalainen onomatopoetillisuus…

— Krakrakra… kraa… rämisivät käheä ääni ja kitara kilpaa.

Narri juosta sipsutti ovelta patjalle, heittäytyi pitkäkseen "Bellman'in" viereen, nosti toisen jalkansa ylös ja tarjosi sandaalinsa kärkeä suudeltavaksi.

"Bellman" sylki:

— Prprprprrrr…

— Kiitoksia voimakkaista tunteistanne, herra "Bellman", huudahti neiti Heinrichs ollen läkähtyä naurusta, vaikka ne ovatkin kovin vanhoja ja tavallisia, sillä en ole enään vuosiin kyennyt herättämään muuta kuin inhoa, joten olen siihen tottunut ja — kyllääntynyt… Meillä nähkääs, eletään vain moraalin kannalta, ei taiteen, ja moraali on nähtävästi hyvin yksipuolista… Se ei tunne muuta tunnetta kuin inhon…

Herra "Bellman" suuteli jo isoavarvasta intohimoisesti.

Neiti Heinrichs sylki:

— Kuinka helposti myitte moraalinne!

— Ei, vaan minussa tapahtui sielullinen käänne teidän parannussaarnanne johdosta.

— Siis olemme molemmat moraalittomia ja — langenneita. Oo… oo… ooh…

Kuin yhdestä iskusta tarttuivat he toisiinsa, syleilivät rajusti toisiaan ja aloittivat läähättävän neekeritanssin, jota käheä ääni, kitara ja tuskaa teeskentelevä, traagillinen nauru säestivät.

Kunnes väsymyksestä vaipuivat takaisin patjalle.

— Minä rakastan sinua, minä rakastan sinua, läähätti "Bellman" suudellen "Ullan" poskikittiä.

— Ja oi, kuinka minäkin sinua, kuiskasi narri itkuun tyrskähtäen ja pyyhkien harsoisella silkkinenäliinallaan valtoinaan vuotavia, ihomaalista verisiä kyyneleitään…

— Oi kuinka minä rakastan sinua, kuului käheä ääni taas. Mutta kitara vaikeni.

— Ja minäkin, oi minäkin sinua… kuului traagillinen nyyhkytys ja nauru yhtaikaa. Mutta teeskentely oli karissut pois.

Samassa pysähtyi ryhmä naamioittuja ovelle, muutamalla naisella pieni sylikoira, jota samettinauhasta talutti, mukanaan. Koira alkoi vimmatusti haukkua, repäisi nauhan irti taluttajansa kädestä ja syöksähti päin rakastavain ryhmää.

"Bellman" hypähti ylös patjalta. Hän tunsi itsensä äkkiä aivan raittiiksi. Säikähtäneenä ja hiukan häpeissään — että se sattui olemaan juuri tuo pahamaineinen vanhapiika! — pakeni hän huoneesta. Eikä hänellä ollut edes verhoavaa naamiota. Suuruudet käyvät tavallisesti naamioimattomina. Niin oli hänkin vain tullut. Ja hännystakissa. Hiton ikävä juttu.

Neiti Heinrichs purskahti uudelleen itkuun. Koira vei hänen rakkautensa! Pieni sylikoira onneton. Samettinauha kaulassa. Koira!?

Kuinka voi maailma olla niin traagillista. Elämä.

Mutta "Bellman" oli äkeissään, kun ei ollut vielä ehtinyt sanoa äsken miettimiään, kerrassaan herkullisia rivouksia. Vaikka eiköhän siinä rakkaudentunnustuksessa ollutkin jo kylliksi?

Harmillista kuitenkin.

NÄYTTELIJÄTÄR.

— Hoo… oo… ooh… haukotteli hän levätessään harmaa huopa tiukasti ympärilleen käärittynä vanhalla, haalistuneella leposohvalla pitkän, pimeän hotellikäytävän päässä sijaitsevassa pienehkössä, jotenkin reuhkanamaisesti sisustetussa huoneessa, jonka oven päällä oli kilpi ja siinä numero 46. Huone oli lämmittämätön ja tavattoman kylmä, oli jo marraskuu.

— Hoo… oo… ooh… Tiedätkös tämä kaupunki on hauska kaikessa pikkumaisuudessaan. Kun on vieras ja osaa asettua yläpuolelle. Muuten tietysti mahdoton. Mutta silloin täytyykin olla hyvä pukuvarasto…

Hän nauroi unisesti ja hykertäytyi väristen tiukemmin huovan sisään.

— Älä luule minun valittelevan paikkakuntaa. Sehän on niin tavallista, se, ja joutavanpäiväistä. Kukin paikka on aina sellainen, miksi sen itse itsellemme teemme. Ja minä kyllä luulen ymmärtäväni sen asian. Humpuuki menee yleisöön. Ja siksi se on välttämätöntä saadakseen muuten edes jonkun verrankaan olla rauhassa. Tulee poseerata, mutta poseerata hyvin. Niin ett'ei huomatakkaan. Hienoa, ylhäistä, noin…

Hän teki havainnollisen, joustavan kaaren kädellään.

— Ja kuitenkin tulee mieleen… hm… no jaa… uskotkos, pieni, viaton, tyhmä ingenue menestyisi täällä mainiosti. Varsinkin jos olisi "tyttökoulu-tiedot" takana ja ruumiissa tai puheessa tai käynnissä pieni, somistava luonnonvika… ha… ha… haa… Niinkutsuttu suloinen, su-u-loi-nen ulkomuoto… Mutta tragedienne… täällä… Harmaalta näyttää.

— Mitä pidät siitä? jatkoi hän, silmät puoliummessa tirkistellen suurta valokuvaansa uunin kupeella, jossa oli paljon muitakin "suuruuksien" valokuvia ja valkoinen silkkiviuhka täynnä näiden nimikirjoituksia.

— Minun suojeluspyhimyksiäni! Ymmärräthän? On tarkoitus vaikuttaa pikkukaupunkilaisiin, jutteli hän avomielisen suorasti. Tuon valokuvani aion minä muuten säilyttää ja lahjoittaa Kiinan keisarille, kun parin vuoden perästä lähden maailmanturneelleni. Siinä on näet vinot silmät ja senvuoksi vaikuttaa se siellä varmaan erinomaisen edukseen. Meidän alallamme oppii ottamaan kaikista tilaisuuksista vaarin. Ja meidän maassamme. Kiinan keisari voi antaa siitä vastalahjan minulle. Esimerkiksi pienet naisjalkineet, johon olisi niin soma puristaa jalkansa. Ajatteles, kuinka hyvin se vaikuttaisi minun kotikaupungissani… Minulle kumarrettaisiin varmaan kuin mandariinille. Ja minun taiteenikin olisi jotain suuremmoista: ulkomaillakin saanut tunnustusta, aina Kiinan hovissa asti, jossa keisari j.n.e. Siten seisoisi sanomalehdissä. Kaupunkineuvosto pitäisi minulle päivälliset raatihuoneella, ja —

Vieras oli ottanut valokuvan käteensä ja tarkasteli sitä. Sen särkyneet, ristiriitaiset piirteet hiukan ärsyttivät häntä. Ja silmät olivat tosiaankin vinot. Hän sanoikin senvuoksi vain tuon tavanmukaisen:

— Hyvä se on, ja — nätti…

— Niinhän sinä olet kuin taidearvostelu ruumiillistettuna, huudahti välinpitämättömästi lepääjätär. Se on otettu "Juliana", balkongikohtauksessa, kuten huomaat… Minusta on ruusunlehtien pudottaminen Romeolle tuhatvertaa hienompi idea — siinä on jotain niin utumaista, unelmallista — kuin antaa esim. harsonsa liukua alas hänen pideltäväkseen. Se on jo konkreetisempaa, se. Vaikka kaikki riippuu temperamentista…

Minä olen alusta asti näytellyt vain pääosia. Vaikka jos minä sivuosassa esiintyisin, taikka vaikkapa vain stateeraamassa, niin… niin tekisin minä siitäkin pääosan. Niin minä olen tehnytkin, lausui hän ylpeästi ja nähtävästi koettaen vaikuttaa toiseen.

— Se voisi kuitenkin häiritä draaman kokonaisuutta. Taiteen ehjyys siitä kärsisi, jos sinä voittaisitkin…

— Pyh, ei näyttelijättären auta sellaista katsoa. Tehköön kukin puolestaan samoin.

— Mutta jos olisi joukossa hienoja taidesieluja, jotka eivät sitä voisi?

— Ha… haha… haa… sinä lapsi, sinä tyhmä… Sinä ingenue! Ja katkaisten kokonaan keskustelun ihan kuin olisi jo kaikki siitä asiasta sanottu sanoi hän äkkiä käskevästi: anna minulle kirja… tuo tuolta…

Hänen äänensävynsä oli jo kumea, kuten Lady Macbeth'in pestessään verta käsistään.

Sormellaan osoitti hän lattialla lojuvaa kirjakasaa:

— "Helgelannin sankarit", selitti hän tarkemmin.

Toinen löysikin heti kirjan. Se retkotti päällimmäisenä kirjakasassa, aukinaisena ja risaisena. Hän sai sen.

Väsyneesti, tuskin raottaen silmäluomiaan, alkoi hän lukea vaipuen pitkäksi aikaa mietteisiinsä. Ei muistanutkaan vierasta, tai ei ainakaan ollut muistavinaan. Tämä ei kuitenkaan pahastunut, tiesihän hän toisen tavat: kuinka mielellään hän tahtoikaan vaikuttaa ihmisiin. Hänessä oli yksityiselämässäkin aina jotain teatterikuningatarta. Mutta kun siinä kaikessa oli varma määrä alkuperäistä, leveätä ja naivia hyväntahtoisuutta, tuollaista: "suottehan mun näin olla", ei se loukannut. Päinvastoin huvitti.

Pitkän aikaa kului näin.

Toinen kuuli vain, miten sohvalla lepääjä hetkisen perästä riisui toisella jalallaan keltaisen, kullalla kirjaillun, väärennettyjen turkkilaistavarain basaarista ostetun tohvelin jalastaan ja miten se pehmeästi tipahti hänen varpaittensa nenästä sohvamatolle. Siinä se lepäsi kuin kultakimpale risaisen kullankaivajan nahkalaukussa. Vähän ajan perästä putosi toinenkin samalla tavoin.

Kohta ei kuulunut muuta kuin katkonaiset haukottelut silloin tällöin ja kirjan lehtien kahina. Vieraskin akkunan luona korituolissa istuessaan oli vaipunut mietteisiinsä tuijottaen kuivaneihin, keltaisiin ruusuihin pöydällä. Niistä nousi omituinen tuoksu. Hieno ja kitkerä samalla. Ne olivat "Rebekka West'in" ruusut…

Äkkiä kääntyi hän hämmästyneenä ympäri. Kaksi suurta, auennutta silmää tuijotti häneen sohvalta.

— Kuule, tragediennellä pitäisi olla rautapiikkiset kengät…

Ihmeekseen näki vieras, että äskeinen haukotteleva ja uninen ilme oli kuin poispyyhkäisty lepääjättären kasvoilta. Pingoittunut, tulinen ja sielukas ilme liekehti niissä. Nähdessään toisen säikähdyksen, vetäysi hänen pieni suunsa hienoon, tuskin huomattavaan ivahymyyn ja hän kuiskasi käheästi, mutta selvästi, terävä iva sanoissaan:

— Oh, sinua lapsi… miksi eivät rautakengät sitten voisi olla sitä unelmaisinta utua… Sinun unelmaisinta unelmautuasi… teidän… Lapsellista!

Hän alleviivasi pilkallisesti "sinun"- ja "teidän"-sanat. Ja näköjään ihan kuin tykkänään unhoittaneena, mitä juuri oli päässyt sanomasta, alkoi hän hitaasti, kokonaan jännittyneenä, kohottautua sohvalta ylös, vartalo kuin ampumaan pingoitettuna kaarena, hitaasti, hitaasti… arvokkaasti… juhlallisesti…

Kammostunut jännitys oli vieraassa noussut niin korkealle — vaikka hän olikin kaikkeen tottunut tuon toisen puolelta — että se, huippukohtaansa päästyään, alkoi laueta, hipaisemalla koomillisuutta ikäänkuin kylkeen. Naurettavaa, ajatteli hän. Ja häntä milt'ei jo naurattikin, kunnes samassa oli jo taas viehättyneenä mukana.

Sohvalla lepääjätär seisoi solakkana, korkeana ja sielukkaana kuin marmoriin hakattu parhain veistoteos, keskellä lattiata — kylmän kontistuttama vartalo oli kuin äkkiä sulanut ja kuumentunut — hiukan teatraalisena tosin ryhdiltään, kuten Apollo oli Belvedere — toinen käsi ojennettuna ulospäin ja toinen kohotettuna otsalle, sisäisten, mitä synkinten intohimontuskan ilmeiden kuvastuessa kuin pronssiin valettuina hänen kasvoiltaan. Vieras unhotti kaiken, koko raihnaisen ympäristönkin, leposohvan, josta rautaiset vieterit törröttivät niinien seasta esiin, harmaan, vaalistuneen hotellihuovan, joka näyttelijättären liepeissä oli raahautunut sohvalta aina keskilattialle asti, vanhan, himmenneen, marmoria osoittelevan lavoarin, kirkuvasamettiset pöytäliinat, kaikki… Hänen edessään oli kappale parhainta taidetta, mitä milloinkaan saa nähdä veistokuvakokoelmissa tai näyttämön palkeilla. Ja hän iloitsi siitä, milt'ei hartaana. Tämä ei enään ollut mitään naurettavaa, kaikki epäoleellinen oli karissut pois… Tämä oli ihanaa… taidetta…

— "Hm, sulje kotka häkkiin, saat nähdä se pureksii puikkoja, olkoot ne sitten joko raudasta tai kullasta" — — — "Siten imee häpeä itsensä vereen, kuni käärmeen myrkky. Kunniallisissa sankarilapsissa on toisenlaista malmia. Minä olen kuullut tarinan eräästä kuningattaresta, joka neuloi koltin poikansa ihoon, eikä lapsi edes silmäänsä räpäyttänyt" — — — "Hahahaa! Luulitko tarkoittavani totta? Mutta usko, jos tahdot, minua ahdistaa välin kummallinen, kiusaava halu mokomiin tekoihin; se lienee syntyperäistä" — —

Yht'äkkiä laukesi komea vartalo äkillisestä pinnoituksestaan, kirja putosi hänen kädestään ja hän lysähti kädet kouristettuina, tukahutetusti kirkaisten ja… hervottomana polkien jalkaa, ikään kuin koettaen viimeisillä voimillaan vastustaa tyhjäksitekemistä, lattialle. Punainen samettihame, joka äsken äkillisen tarmon ja mielikuvituksen sytyttävässä, loisteliaassa ilmakehässä oli tuntunut kuin liekehtivältä, hehkuvalta tulelta, kammottavalta, näytti nyt olevan kuin sammumaisillaan oleva kekäle, ja vanha, haalistunut, lattialla viruva hotellihuopa kuin tuhka, joka jo yritti levittäytyä sen ylle.

Huoneessa ei kotvaan aikaan vaihdettu sanaakaan. Toinen lepäsi voimainponnistuksistaan ja vierasta taas kiihoittavasti ärsytti tämä sieluntilojen kuvakokoelma, jonka näkijäksi omistaja oli hänet kutsunut milt'ei ujostelemattoman julkeasti.

Yhtä väsyneenä ja velttona kuin äskenkin, lepäsi näyttelijätär jälleen leposohvalla kylmästä hytisten. Hänen kasvonpiirteensä olivat nekin kuin läjäänlysähtäneet ja iho tuhkanharmaa, siniseen vivahtava tai paremmin mustanharmaaseen. Poskien ja nenän lomassa näkyivät syvät urat ja silmät olivat vain vähän raollaan ja kiilto aivan sammunut. Ainoastaan suu näkyi vielä pitävän ryhtiään. Se tuntui olevan heikosti katkerassa väreessä.

— Tiedätkö, minä olen kuolemanväsynyt… kuului hetken perästä avutoin, ikäänkuin vikisevä lapsen ääni leposohvalta.

Enempää ei puhuttu.

Mutta hetken perästä nousi hän taas äkkiä ylös sohvalta, levottomasti, hapuilevasti, ikäänkuin polttaisi häntä jokin.

Kuin tiikeri alkoi hän pitkin askelin kävellä edestakaisin huoneessa, kulmasta toiseen — tuskallisesti voihkien — epätasaisesti, vuoroin voimakkaasti vuoroin ikäänkuin laahustaen.

Vihdoin pysähtyi hän aivan vieraan eteen, tyrkkäsi häntä jääkylmällä, kangistuneella kädellään kyynillisesti rintaan ja silmiin tuijottaen ahnaasti lausui:

— Minä tahtoisin elää, elää… Minä tulen hulluksi… muuten…

Ja kun ei toinen onnettomana tästä tunnustuksesta, mitään vastannut, tarttui hän hermostuneesti hänen olkapäihinsä ja pusersi niitä:

— Etkö luule, että Duse on pervers?

— Mitä sinä tarkoitat? Pervers? Selitä. En tunne koko sanaa… käsitettä vielä vähemmin.

— Haha… hahaa… Minä en muistanutkaan, että sinä olet lapsi!
Ingenue! Ja rakastat kirkasta. Ja puhdasta, puhdasta, puhdasta…
Tyhmyri!

Ääni oli mitä halveksivin.

Ja enempää selittelemättä jatkoi hän omia ajatuksiaan:

— Luuletko, että neiti von Heiden on pervers… Ja taiteilija Sall — — — hm… Aristoteles oli pervers…

Minä, minä…

Toisen kiljaistessa kauhistuksesta naurahti hän riutuneesti, hiljaa, lyhyeen:

— Olen tragedienne.

KISSA.

— Jenny, Jenny, Jenny—y—y—yy Ksksksksss… Kis… kis… mirri… mirri… mirri…

Vahtimestari Leppäsen rouva huuteli kissaansa pihalla, jossa kellarikerroksen portaiden edessä seisoi pienehkö käsikärrykuorma tavaroita valmiiksi pakattuina laivarantaan viedä. Oli toukokuun viime päivät ja vahtimestarin herrasväki oli maallemuuttohommissa. Piti vietettämän kesä rouvan vanhempain torpassa järven toisella rannalla, jonne oli vain puolentunnin laiva- ja jonkun minuutin junamatka. Sinne on herran virkahommistaan huolimatta mukava pistäytyä yöksi. Ja helposti voi käydä siellä vaikka päivällisenkin syömässä. Kuukausilipusta saa aina alennusta, ei se sentään niin kalliiksi tulisi. Ja kun ei kerran ole lapsiakaan, niin saattaahan sitä nyt vähän leveämminkin elää. Sitäpaitsi on mies kaupungin omissa viroissa ja kokolailla hyväpalkkainen. Katontervaaja oli ennen ollut… mutta taitava… Moninaisissa herrain luottamustoimissa liikkui nyt ja uskottu oli. Kaupungin omat herrat pitivät oikeana kätenään. Eikä se paljon muualla joutanut istuskelemaankaan nykyään kuin lakituvassa… tärkeissä asioissa… protokollia j.n.e….

— Mirri, mirri… mirriiii… huuteli rouva yhä. Missä lie mirri piileksinyt, kun ei esille tullut.

— Jennyy… Voi, mikä Jenny-kultaseen nyt on mennyt, kun ei tule, päivitteli rouva pihaa lakaisevalle talonmiehen vaimolle. Juna jo varmaan jättää meidät. Mirri, mirri, mirri… Voi, voi sitä mirriä. Mitähän se nyt niin on pelästynyt? Pahat lapset ovat taas peloitelleet. Jossain kurkistelee, pieni raukka, eikä uskalla tulla. Voi, voi ne lapset ovat niin pahoja… Aina se on tullut, kun pikkusenkin on huutanut. Mirri-ii-i … Jenny rakas, pieni, kulta Jenny, tule nyt… Lähdetään jo maalle, tule… Lintuni, lintuni… lintuni-ii-iii…

Asian oikea laita oli kuitenkin niin, että koko talon väki tiesi ja naureskeli akkunaverhojensa takana, kun rouva Leppänen aamusta iltaan huuteli pihalla uppiniskaista lemmikkiään, joka varsinkin näin keväillä tahtoi tehdä pitkiäkin matkoja ympäristöön, niin uskollisesti kun sitä paimennettiinkin ja niin heikoksi ja veltostuneeksi elostelijaksi kun se alinomaisen hemmottelun vuoksi oli käynytkin. Harvoin lellitelty kissa suvaitsi vain niin ensi silmänräpäyksessä totella kutsua. Varsinkin iltasin, maatapanon aikaan, kuului rouvan hentomielinen, kimeä ja maklakoiva ääni, joka tällöin sai ikäänkuin lempeänloukatun sävyn, kiiriskelevän hiljaa ja etsien pitkin talon nurkkia ja porttipieliä. Mutta rouva oli sokea lemmikkinsä oikuille. Jenny oli tottelevaisin ja parhaiten kasvatettu kissa auringon alla.

— Tietääköhän Jenny-parka… voi, voi, kyllä hän varmaan tietää, että nyt aiotaan vangita hänet ja että rukka, saa olla kauan, koko pitkän matkan, pimeässä korissa näkemättä Jumalan kaunista päivää. Mutta minäpä panen kerma-astian ja pihvipaistin koriin, ettei Jennyn tule siellä ikävä…

Niin puheli rouva Leppänen luottavaisena, pitäen kädessään suurta kyökkikoria, johon aikoi Jennyn matkan ajaksi pistää.

Talonmiehen vaimo naurahti hyväntahtoisesti:

— Onko Jenny hukkunut?

— Voi, ettekö te ole nähnyt sitä? Minnekähän se on joutunut? Jenny, Jenny, Jenny… Mirri, mirrii… Hoo… oi… Mirri… mirrii… miirri… Katsokaas, kuinka viisas eläin se on, kun ei tule… Ei tule, kun tietää kiinni kopattavan ja muualle vietävän… Eilen jo hankittiin tässä lähtöä… Ei sitä luulisi montaa ihmistäkään noin viisasta olevan… Voi Jenny, Jenny kulta, kun kiusaat minua, etkä tule… Enhän minä raaskisikaan, mutta kun täytyy… huivin vielä sidon tuohon ympärille, jott'ei se näe sieltä mitään… Ett'ei karkaa maalta, nähkääs… Tulee vielä tänne kaupunkiin ja kuolee nälkään, ei meidän isä sitä osaa ruokkia.

— Niin kai, niin kai… eipä suinkaan. Kyllä sillä kissalla on hyvät päivät, mairitteli talonmiehen vaimo, joka joskus sai kahdeksalle lapselleen rouvalta lihanpalasia, kun ei Jenny jaksanut kaikkia syödä tai sattui olemaan ylensyömisestä tai hemmoittelemisesta ja makeisista kipeä ja oli tullut ostetuksi liikaa lihanpuolta.

— Jenny onkin minun ainoa huvini.

— Niin, niin, kun ei ole lapsia. Toista se on meikäläisten.

— Jenny parka on vaan niin kivulloinen ja hermostunut. Sitävarten se on niin laihakin, vaikka olen koettanut parastani. Ja alinomainen väsymys sitä vaivaa… ihan silmät harmaina nousee välistä aamuisin vuoteeltaan eikä jaksa edes haistaakkaan aamukermaansa…

— No jo minä olen monasti sanonut, että mikä se tuota Leppäsen Jennyä vaivaa, kun tuossa nuo kulkukissatkin, joita meidän lapset tuppaavat hyysäämään vaikka kuinka kieltäisi — eikö sitä ole meillä muutenkin ruoanmenoja — ja hännästä vetelemään… niin ovat niin kookkaan ja raavaan näköisiä, että… Ja Jenny pysyy niin heikkona…

— Ja minä kun en tiedä, mitä sille oikein tääräisin… Pelkään sen monasti ihan kuolevan. Se on raukka, niin hentoa sorttia…

— Voi, voi, rouva kulta, eipä kuole siltä, joka toivoo. Minä kyllä antaisin parikin mennä, lapsia nimittäin. Joutaisihan niitä siitä. Mutta "ei se kuole, joka kiusalla elää." Terveitä ovat kuin hongastukit. Tenavat!

— Jaa jaa niin se on… Jenny on minulle rakkaampi kuin oma lapsi… rakkaampi kuin oma lapsi…

Rouva Leppäsen ääni värähti.

— Tässä kun toimittivat minulle yhden neidin asumaan. Sanoivat: ota nyt, ota, kun ei teillä lapsiakaan ole… Ota nyt edes asuinkumppani hauskuudeksesi… Ja minä hullu menin ja otin. Saivat houkutelluksi… Mutta oikein minä sitä pelkäsin. Se vain tukkaansa käherteli kaiket aamut ja laulaa lollotteli sellaisia maallisia lauluja, mitä lienevät olleet, "tuoll' on mun kultani"… "tuomet on rannalla"… Kuka niitä kaikkia muistaakaan, käskipä niitä mieleensä painaa… Liekö se ollut edes oikea ihminenkään… Minä oikein ajattelin siitä jo, että… Matkalla sen sanoivat olevan ja vähän rahoja sillä… Köyhä tyttö… niin käskivät ottamaan… että tyttökin saa muka halvemman asunnon, kun ne hotellit on niin kalliita… Mutta niinä kahtena yönä kun se meillä oli, en minä itkemästä lakannut enkä valvomasta. Mieheni luuli minun tulevan ihan hulluksi. Ja pois sen täytyi se käskeä. Jenny-parka oli minun ainoa lohdutukseni, kun miehenikin oli myöhään illalla virka-asioillaan. Minä nojasin päätäni sen puhtoseen turkkiin — niin puhtonen kun se onkin, joka päivä minä sen paataan — ja itkin. Ja Jenny hyrräsi. Jenny raukka… Sekin oli silloin ihan kuin murheellinen, niinkuin olisi ymmärtänyt kaikki… Mutta sittenkös me leikiteltiin yhdessä kun sain sen naisen pois. Isäkin oli sitten niin mielissään… Oho… hoo jaa…

— Vai niin, hyvänen aika, puhui talonmiehen vaimo osaaottavasti.

— Niin… Enkä minä suinkaan niitä lapsiakaan tahtoisi. Täytyyhän ne ottaa, kun kenen osalle sattuu… Mutta Herraa minä kiitän, ett'ei itselläni ole… Sielläpä ovat taivaassa tallella ne, mitä ehk'en olisi ollut minun osalleni luotuna… Semmoinen vaiva kuin niistä on ja vaimoihminen vain itsensä runtelee rikki niiden tähden… Enkös minä olekkin hyvin säilynyt teidänkin mielestänne?

— Niinhän rouva on kuin nuori tyttö.

— Niin ne kaikki sanovat. Minä stryykään ja stärkkään herrasväelle, niinkuin Aallunska tietää. Kartiiniparista saa markan ja enemmänkin, kummosetka ovatkin, ja niitä tekee moniaita päivässä, kun vain työtä piisaa. Lapset olisivat vain tiellä ja haittana. Mutta Jenny kehrää sillä aikaa vuoteessaan ja käy vain silloin tällöin maistelemassa kermaansa. Ja ai, minkä näköinen sitä ihminen olisikaan, kun siinä vielä olisi lapsia…

Voi, voi, täytyykö minun nyt telefuneerata miehelleni, ett'emme pääsekään lähtemään ja että muutto täytyy lykätä kokonaan toiseen päivään, kun sitä Jennyä ei kuulu… Minä hullu kun laskin sitä tänään ollenkaan pihalle…

Kulta, rakas Jenny, tule nyt… Kesäasunnolle mennään… niin…

Jenny, Jennyy…