The Project Gutenberg eBook of Kuollut maailmalta (Pauline), by Alexandre Dumas

   I. Eräs nauta.
  II. Myrsky.
III. Öinen näky.
  IV. Haudan salaisuus..
   V. Hyvästijättö.
  VI. Uusi koti.
VII. Tiikerinpyynti.
VIII. Jälleennäkeminen.
  IX. Ratkaisu.
   X. Äkillinen matka.
  XI. Odottamattomia tapauksia.
XII. Selitys.
XIII. Hautakammio.
XIV. Muuan avioliitto-aie.
  XV. Kaksintaistelu.
XVI. Loppu.

ERÄS HAUTA.

Muuanna lauantai-iltana, lopulla vuotta 1834, olimme kokoontuneet pieneen salonkiin, joka oli Grisierin miekkailuhuoneen vieressä. Harjoitusmiekka kädessä ja sikaari suussa me kuuntelimme opettajamme syvämietteisiä neuvoja, joita silloin tällöin keskeyttivät jotkut aineeseen soveltuvat kaskut, kun ovi avautui ja Alfred de Nerval astui sisään.

Ne, jotka ovat lukeneet kertomuksen Sveitsin-matkastani, muistavat kenties tämän nuoren miehen; hän saattoi erästä salaperäistä ja hunnutettua naista, jonka ensi kerran näin Fruelenin luona, kun yhdessä Francescon kanssa kiiruhdin ehtiäkseni veneeseen, jonka piti viedä meidät Wilhelm Tellin kivelle. He eivät varmaankaan ole unhottaneet, että Alfred de Nerval, jonka tässä tilaisuudessa toivoin saavani matkatoverikseni, kaukana siitä, että olisi odottanut minua, päinvastoin kiirehti aluksen lähtöä, ja että hän, loitotessaan rannasta minun vielä ollessani kolmensadan askeleen päässä siitä, teki minulle kädellään merkin, joka yht'aikaa oli hyvästijättö ja ystävyyden-ilmaisu ja jonka ymmärsin seuraavasti: "Anteeksi, veli hyvä! Tahtoisin mielelläni tavata sinut; mutta minä en ole yksinäni, ja…" Tähän minä vastasin toisella viittauksella, jonka piti merkitä: "Ymmärrän täydellisesti."

Jäin sinne ja alistuin nurkumatta tähän hänen menettelyynsä, niin kovalta kuin se minusta näyttikin, kun en veneen ja soutajien puutteessa voinut päästä lähtemään sieltä ennenkuin seuraavana päivänä. Palatessani hotelliin kysyin, tunnettiinko siellä tätä naista, ja sain vastaukseksi, että kaikki, mitä hänestä tiedettiin, oli että hän näytti hyvin kärsivältä ja että hänen nimensä oli Pauline.

Olin tykkänään unohtanut tämän kohtauksen, kun eräällä matkallani Pfeffersin kuumille lähteille kohtasin pitkässä maanalaisessa käytävässä Alfred de Nervalin kävelemässä rinnatusten saman naisen kanssa, jonka ennen olin nähnyt Fruelenin luona ja joka siellä oli edellämainitulla tavalla osoittanut toivovansa pysyä tuntemattomana. Tälläkin kertaa hän näytti haluavan samalla tavoin jäädä oudoksi; sillä hänen ensimäinen liikkeensä ilmaisi, että hänen teki mieli kääntyä. Pahaksi onneksi ei voinut poiketa oikealle eikä vasemmalle siltä tieltä, jota me kuljimme; se oli polku, tehty kahdesta liukkaasta ja kosteasta lankusta, jotka sensijaan että olisivat johtaneet suoraan yli kuilun, missä Tamina kohisten vyöryi yli mustan marmori-uomansa, oli asetettu pitkin luolan yhtä seinämää, lähes neljänkymmenen jalan korkeuteen virran ylitse, kallioon tuettujen pylväiden varaan. Ystäväni salaperäinen seuralainen, joka näki paon olevan mahdottoman, laski harson kasvoilleen ja jatkoi kulkuaan minua kohti.

Olen maininnut sen ihmeellisen vaikutuksen, jonka teki minuun tämän naisen näkeminen, kun hän valkoisena ja ilmavana, aaveen kaltaisena käveli jyrkänteen reunaa näyttämättä välittävän siitä sen enempää kuin jos olisi jo kuulunut toiseen maailmaan. Hänen lähestyessään puristauduin kiinni vuoren seinämään viedäkseni tilaa niin vähän kuin mahdollista. Alfred tahtoi antaa hänen mennä yksin, mutta hän kieltäytyi päästämästä irti hänen käsivarttaan, niin että me kaikki kolme olimme silmänräpäyksen ajan korkeintaan kyynärän levyisellä porraspuulla; mutta se silmänräpäys oli pikainen kuin salama. Tämä ihmeellinen nainen kumartui äkkijyrkänteen ylitse kuin keijukainen, joka taivuttautuu virran uomaan päin ja antaa vyöharsonsa liehua kuohuissa, ja pääsi ohitseni kuin ihmeen kautta, ei kuitenkaan niin nopeasti, etten olisi ehtinyt nähdä hänen kasvojaan, jotka olivat kauniit ja levolliset, vaikkakin kalpeat ja sairauden riuduttamat. Silloin tuntui minusta siltä kuin en nyt olisi nähnyt ensi kertaa näitä kasvoja; sielussani heräsi epäselvä muisto toisesta ajasta, muisto salongeista, tanssiaisista ja juhlista. Minusta näytti siltä kuin olisin nähnyt tämän nyt niin surullisen ja riutuneen naisen ennen iloisena, punastuvana ja kukkasin seppelöitynä hajuvesien tuoksussa ja soiton pyörteissä leijuvan kaihomielisen valssin tai helskyvän iloisen polkan tahdissa. Mutta missä? Sitä en tiennyt. Milloin? Sitä minun oli mahdoton sanoa; se oli ilmestys, unelma, kaukainen kaiku muistoissani, siinä ei ollut mitään varmaa eikä todellista, ja se pakeni minua niin kuin olisin koettanut tarttua kiinni kangastukseen.

Palatessani sieltä päätin, että minun on nähtävä hänet vielä kerran, vaikkapa minun tähän päämäärään päästäkseni täytyisi rikkoa hienotunteisuuden vaatimuksia vastaan. Mutta kun tulin takaisin, olivat sekä Alfred että hän jo ehtineet poistua Pfeffersistä, vaikka olin ollut poissa enintään vain puoli tuntia.

Kaksi kuukautta oli kulunut tästä toisesta kohtauksesta. Olin Bavenossa, joka on lähellä Lago Maggioren rantaa. Oli kaunis syysilta; aurinko oli laskeutunut alppien taakse, ja hämärä verhosi jo itäisen taivaan, jolle alkoi sinne tänne ilmestyä tähtiä. Huoneeni ikkuna oli kukkasten peittämää pengermää kohti. Astuin alas ja olin keskellä ruusupensas-, myrtti- ja oranssimetsää. En voinutkaan kestää kiusausta, vaan taitoin muutamia tuoksuvia oksia ja menin nojautumaan punaisesta graniitista tehtyä aitaa vasten, jota eroitti järvestä vain Genevestä Milanoon johtava maantie.

Olin tuskin ehtinyt perille, kun kuu nousi Seston taholta ja sen hohde alkoi hiipiä pitkin näköpiiriä rajoittavien vuorten kylkiä ja yli veden, joka uinui jalkojeni ääressä tasaisena ja loistavana, tavattoman suuren kuvastimen kaltaisena. Kaikki oli hiljaista; ei äännähdystäkään kuulunut, ei maasta, ei järveltä eikä taivaalta, ja yö alkoi kulkunsa valtavan juhlallisessa ja surumielisessä hiljaisuudessa. Rauhaa häiritsi kuitenkin pian vaunujen kolina; ne tulivat Domo d’Ossolasta ja lähestyivät nopeasti. Tien taipeessa näkyivät postivaunut, joita veti kaksi nelistävää hevosta ravintolaa kohti. Noin kahdensadan askeleen päässä minusta läimäytti ajaja lujasti ruoskallaan, ilmoittaakseen odottavalle virkaveljelleen tulonsa. Pian sen jälkeen natisikin suuri ravintolan portti saranoillaan, ja toinen valjakko tuli sieltä esiin. Samassa vaunut pysähtyivät sen pengermän alle, jonka reuna-aitaa vasten nojauduin.

Yö oli, kuten olen sanonut, niin puhdas, niin läpinäkyvä ja tuoksujen täyttämä, että matkustajat olivat, voidaksensa nauttia ilman vienoja höyryjä, laskeneet alas vaunujen kuomun. Heitä oli kaksi, nuori mies ja nuori nainen. Nainen, joka oli kiedottu suureen liinaan tai vaippaan, istui pää taaksepäin nojautuneena, nuoren miehen käsivarsi ympärillään. Tällöin tuli siihen ajaja kynttilä kädessä sytyttämään vaunujen lyhtyjä; valonsäde sattui matkustavaisten kasvoihin, ja minä tunsin Alfred de Nervalin ja Paulinen.

Aina nuo kaksi. Näytti siltä kuin olisi voima, jolla oli määrätympi tarkoitusperä kuin sattumalla, johtanut meidät kohtaamaan toisemme. Aina tuo nainen, mutta nyt niin muuttuneena siihenkin verrattuna, millainen hän oli Pfeffersissä, niin kalpeana, niin kuolevana, että hän oli vain pelkkä varjo. Ja kuitenkin herättivät hänen kuihtuneet piirteensä yhä vielä sielussani sen epäselvän naiskuvan, joka uinui muistojeni kätköissä ja joka aina, kun nämä nopeasti haihtuvat näyt tulivat eteeni, nousi pinnalle ja leijui aatosteni yllä kuten Ossianin unikuvat usvapilvien yläpuolella.

Olin vähällä puhutella Alfredia, mutta muistin, kuinka hartaasti hänen seuralaisensa halusi pysyä huomaamattomana. Ja kuitenkin veti minua hänen puoleensa niin syvä säälintunne, etten voinut vastustaa toivomustani antaa hänen ainakin jollakin tavoin tietää edes jonkun rukoilevan, ettei hänen sammuva henkensä, joka oli kohoamaisillaan ylös maan pinnalta, ennen aikojaan jättäisi ihastuttavaa ruumista, jossa se asui. Otin käyntikortin taskustani ja kirjoitin lyijykynällä sen toiselle puolen: "Suojelkoon Jumala matkustavaisia, lohduttakoon huolissaan olevia ja lääkitköön kärsiviä!" Pistin kortin poimimaani kukkavihkoon, jonka pudotin vaunuihin. Samassa ne lähtivät liikkeelle, mutta siksi hitaasti, että ehdin nähdä Alfredin kurottautuvan ulos ajoneuvoista ja vievän käyntikorttiani valon lähelle. Senjälkeen hän kääntyi minuun päin, viittasi kädellään, ja vaunut katosivat tien mutkan taakse.

Majatalon ihastuttava paikka, se kun oli alppien ja niiden juurelta alkavan tasangon välillä, levollinen ja samalla vilkas näytelmä, jonka tarjosi Lago Maggiore kolmine saarineen — yksi niistä on puutarha, toinen kylä ja kolmas palatsi —, vuoria peittävä talven ensimäinen lumi ja Välimereltä tuleva syksyn viimeinen lämpö, kaikki tämä pidätti minua kahdeksan päivää Bavenossa; senjälkeen matkustin Aronaan ja Aronasta Sesto Calendeen.

Siellä minua odotti viimeinen muisto Paulinesta; siellä oli sammunut tähti, jonka olin nähnyt taivaalla väikkyvän; siellä oli jalka, joka niin kerkeänä astui kuilun reunamaa, kompastunut hautaa kohden; ja riutunut nuoruus, kuihtunut kauneus, särkynyt sydän, kaikki oli pantu kiven, haudan verhon alle, eikä tämä verho, ollen yhtä salaperäisesti kiedottu hänen tomunsa ympärille kuin harso aikoinaan hänen kasvojensa peitteeksi, antanut maailman uteliaisuudelle muuta tietoa kuin ristimänimen Pauline.

Kävin tällä haudalla, joka, päinvastoin kuin italialaiset haudat, jotka ovat kirkoissa, oli ihastuttavassa puutarhassa, järveä kohti viettävän metsäisen kummun jyrkänteellä. Oli ilta; kivi alkoi käydä valkeaksi kuun säteistä. Istuuduin sen lähelle ja koetin muistiani teroittaen koota yhteen kaikki ne hajanaiset ja epäselvät muistot, jotka minulla oli tästä nuoresta naisesta; mutta tälläkin kertaa kapinoi muistini. En voinut saada kokoon muuta kuin muodottomia utukuvia, en mitään määrätynmuotoista olentoa, ja minä luovuin toivosta tunkeutua tämän arvoituksen perille, kunnes jälleen tapaisin Alfred de Nervalin.

On helppo nyt käsittää, kuinka monta uutta miellettä hänen äkkiarvaamaton esiintymisensä hetkellä, jolloin kaikkein vähimmin häntä ajattelin, herättäisi yht'aikaa järjessäni, sydämessäni ja mielikuvituksessani. Yhdessä ainoassa silmänräpäyksessä näin uudestaan: veneen, joka lähti järven yli, jättäen minut rannalle; maanalaisen sillan, joka muistutti käytävää kuoleman syvyyksiin ja jota pitkin kulkijat olivat varjojen kaltaisia; Bavenon pienen majatalon, jonka ohitse kuolemanvaunut vierivät, ja vihdoin tuon valkeaksi käyvän kiven, jossa ei oksien lävitse hiipivän kuunvalon loisteessa näe muuta kuin tämän niin nuorena ja varmaan kovin onnettomana kuolleen naisen etunimen.

Niinpä kiiruhdinkin Alfredia vastaan aivan kuten ihminen, joka on kauvan ollut suljettuna pimeään vankilaan, syöksyy avatusta ovesta sisälle tunkeutuvaa päivänvaloa kohden. Hän hymyili surumielisesti ja ojensi minulle kätensä merkiksi siitä, että hän ymmärsi minut; ja nyt minä vuorostani tein väistyvän liikkeen ja tavallaan vetäydyin pois, jotta Alfred, joka oli viisitoista vuotta ollut ystäväni, ei pitäisi tavallisena uteliaisuutena sitä tunnetta, joka oli saattanut minut astumaan hänen luokseen.

Hän lähestyi meitä. Hän oli Grisierin parhaita oppilaita, eikä hän kuitenkaan ollut lähes kolmeen vuoteen näyttäytynyt miekkailusalissa. Viime kerralla, kun hän oli siellä, hänellä oli kaksintaistelu seuraavana päivänä, ja ollen vielä epätietoinen siitä, mitä asetta siinä käytettäisiin, hän joka tapauksessa tuli harjoittelemaan mestarin kanssa. Sen jälkeen Grisier ei ollut nähnyt häntä, oli vain huhuna kuullut hänen lähteneen Ranskasta ja oleskelevan Lontoossa.

Grisier, joka on yhtä arka oppilaittensa kuin omasta kunniastaan, oli tuskin vaihtanut tavalliset kohteliaisuudet hänen kanssaan, ennenkuin jo pisti harjoittelumiekan hänen käteensä ja valitsi joukostamme vastustajan, joka oli yhtä voimakas kuin hän itse. Se oli, niin muistelen, sama Labattut-raukka, joka matkusti Italiaan ja jota Pisassa odotti yksinäinen ja tuntematon hauta.

Kolmannella hyökkäyksellä kävi Labattutin harjoitusmiekka hänen vastustajansa kilpilevyyn ja hypähti pari tuumaa pallon yläpuolelle sekä meni edelleen suoraan hankkiluksen lävitse ja repi rikki paidanhihan, joka värittyi punaiseksi verestä. Labattut heitti heti pois miekkansa, luullen, kuten mekin, että Alfred oli vaikeasti haavoittunut.

Kaikeksi onneksi se oli vain naarmu; mutta kun Alfred kääri ylös paidanhihansa, paljasti hän toisen arven, joka oli aiheutunut paljon pahemmasta haavasta. Pistoolinluoti oli mennyt suoraan olkapään lävitse.

"Mitä", lausui Grisier hämmästyneenä, "minä en tiennyt, että teillä oli tämä haava!"

Grisier tunsi meidät kaikki niinkuin imettäjä tuntee lapsensa. Yhdelläkään hänen oppilaistaan ei ollut ruumiissaan ainoatakaan naarmua, jonka päivämäärä ja syy ei ollut hänen tiedossaan. Hän voisi kirjoittaa rakkausseikkailukertomuksia, sangen huvittavia ja aivanpa häväistysjuttujen tapaisia, jos häntä huvittaisi tehdä kirja kaikista niistä miekanpistoista, joiden syyt hän tuntee; mutta siitä tulisi liian paljon melua ja siten liian paljon vahinkoa hänen laitokselleen; ehkä hän määrää sen julkaistavaksi kuolemansa jälkeen.

"Minähän sain sen seuraavana päivänä senjälkeen, kun olin viimeksi miekkaillut teidän kanssanne", vastasi Alfred, "ja minä matkustin Englantiin samana päivänä kuin sain sen".

"Olinhan kieltänyt teitä taistelemasta pistooleilla. Yleinen sääntö: miekka on aatelismiehen ja urhoollisen ase; miekka on kallisarvoisin muisto, jota historia säilyttää isänmaallensa loistoa tuottaneista suurista miehistä. Sanotaanhan: Kaarle Suuren miekka, Bayardin miekka, Napoleonin miekka; mutta kuka on koskaan puhunut heidän pistooleistaan? Pistooli on maantierosvon ase; pistoolia rintaa vastaan ojentamalla pakotetaan kirjoittamaan nimiä vääriin vekseleihin; pistooli kädessä pysähdytetään vaunut metsätiellä; pistoolilla lopettaa vararikkoinen päivänsä. Pistooli!… Hyi!… Miekka sitävastoin! Se on miehen seuralainen, hänen uskottunsa, hänen ystävänsä; se vartioi hänen kunniaansa tai kostaa sen."

"No niin", vastasi Alfred hymyillen, "mutta kuinka te, jolla on sellaiset periaatteet, saatoitte kaksi vuotta sitten taistella pistooleilla?"

"Minun laitani on aivan toisin. Minun täytyy taistella millä aseella vaaditaan. Minä olen miekkailunopettaja; ja sitäpaitsi on tapauksia, jolloin ei voi hylätä esitettyjä ehtoja."

"Minulle sattui juuri yksi sellainen tapaus, hyvä herra Grisier; ja te näette, ettei minun käynyt huonosti siinä leikissä."

"Anteeksi, herra Grisier; mutta koko tämä juttu on vielä salaisuus.
Myöhemmin kyllä kerron sen teille."

"Aivan varmaa", lausui Alfred, "ja todistuksena siitä on se, että Alexandra syö tänään illallista luonani ja että silloin kerron sen hänelle, niin että te saatte jonakin kauniina päivänä, kun ei ole mitään estettä sen julkaisemiselle, lukea sen jostakin kirjasta (jonka nimi on Contes bleus tai Contes bruns). Kärsivällisyyttä siis siihen saakka."

Grisierin oli tyytyminen siihen, ja Alfred vei minut lupauksensa mukaan kotiinsa ja kertoi minulle tarinan Paulinesta.

Nyt on poissa ainoa este, joka ehkäisi sen julkaisemista. Paulinen äiti on kuollut, ja hänen mukanaan on sammunut maailmasta sen nuoren tytön nimi, jonka elämäntapaukset näyttävät olevan lainatut aivan eri ajoilta ja eri oloista kuin missä nyt elämme.

II.

MYRSKY.

"Sinä tiedät", sanoi Alfred, "että opiskelin maalaustaidetta, kun kunnon setäni kuoli ja jätti sisarelleni ja minulle kummallekin 30,000 livren vuotuiset korot".

Nyökäytin päätäni, osittain ilmaistakseni, että se oli minulle tiettyä, osittain kunnioituksesta sen miehen muistoa kohtaan, joka tästä maailmasta erotessaan oli tehnyt niin hyvän työn.

"Senjälkeen", jatkoi kertoja, "pidin taidetta vain hauskana ajankuluna, ja minä päätin matkustaa nähdäkseni Skotlannin, alpit ja Italian. Tein tarpeelliset valmistelut notarini kanssa ja matkustin Havreen, aikoen aloittaa vaellukseni Englannissa.

"Havressa minut saavutti tieto, että Dauzats ja Jadin olivat Seinen toisella puolella, pienessä Trouville-nimisessä kylässä. En tahtonut lähteä Ranskasta sanomatta jäähyväisiä näille kahdelle taiteilijatoverille, vaan astuin höyryveneeseen ja olin kaksi tuntia senjälkeen Honfleurissa sekä aikaisin seuraavana päivänä Trouvillessa; mutta pahaksi onneksi he olivat matkustaneet edellisenä iltana.

"Sinä tunnet tuon pikku sataman, jonka asujamistona on kalastajia; se on Normandian somimpia paikkoja. Viivyin siellä useita päiviä, jotka käytin ympäristön katselemiseen, ja iltaisin istuin takkavalkean ääressä kunnianarvoisan emäntäni, madame Osseraien, luona kuunnellen kertomuksia ihmeellisistä tapahtumista, joita kolmen kuukauden kuluessa oli tapahtunut Calvadosin, Loiretin ja la Manchen maakunnissa. Kysymys oli rosvouksista, jotka tehtiin ihmeteltävän rohkeasti ja taitavasti: matkustajia oli kadonnut Buissonin ja Salennellyn kylien välillä, ja sitten oli ajaja löydetty side silmillä puuhun köytettynä, matkavaunut maantiellä ja hevoset kaikessa rauhassa syömässä läheisellä niityllä. Eräänä iltana, kun Caënin pää-veronkantaja toimeenpani illalliset Horace de Beuzeval-nimiselle pariisilaiselle nuorelle miehelle ynnä hänen kahdelle ystävälleen, jotka olivat tulleet viettämään metsästysaikaa hänen luonaan Burcyn linnassa noin 15 lieuen päässä Trouvillesta, oli hänen rahakirstunsa murrettu auki ja viety siitä 70,000 frangia. Vihdoin oli Pont-l’Evequen veronkantaja, joka oli matkalla Lisieuxiin jättääkseen sinne 12,000 frangia, löydetty murhattuna, ja hänen ruumiinsa, joka oli heitetty Touquesiin, mutta jonka tuo pikku virta oli vyöryttänyt rannalle, oli ainoa mitä saatiin ilmi murhasta, jonka tekijät pysyivät tuiki tuntemattomina, huolimatta siitä, että Pariisin poliisi oli näiden väkivallantekojen johdosta lähettänyt mainittuihin maakuntiin muutamia teräväpäisimpiä miehiään ottamaan asiasta selvää.

"Nämä tapahtumat, joita aika-ajoin valaisivat tuntemattomien syiden aiheuttamat ja vastustuspuolueen sanomalehtien silloin hallituksen töiksi väittämät tulipalot, levittivät koko Normandiaan kauhua, jota siihen saakka ei ollut tunnettu tässä rauhallisessa maassa. Omasta puolestani myönnän, etten paljonkaan uskonut näitä juttuja; ne tuntuivat minusta paremmin soveltuvan Sierran jylhiin rotkoihin tai Kalabrian kolkkoihin vuoristoseutuihin kuin Falaisen hedelmällisiin alankoihin ja Pont Audemerin viljaviin laaksoihin, jotka olivat täynnänsä kyliä, linnoja ja maataloja. Olin aina kuvitellut mielessäni, että rosvot asuvat keskellä synkkää metsää tai syvällä maanalaisessa luolassa; mutta yhdessäkään noista kolmesta maakunnasta ei ole ainoatakaan vuorenrotkoa, joka ansaitsisi luolan nimeä, eikä ainoatakaan puistoa, jota voisi sanoa metsäksi.

"Pian minun kuitenkin täytyi uskoa nämä huhut tosiksi. Muuan rikas englantilainen, joka tuli Havresta ja aikoi Alençoniin, pidätettiin vaimoineen puolen peninkulman päässä Divesistä, jossa hän oli vaihtanut hevosia. Ajaja heitettiin käsistä ja jaloista sidottuna ja kapula suussa vaunuihin niiden paikalle, joiden kuskina hän oli ollut, ja hevoset, jotka tunsivat tien, menivät tavallista kulkuaan Ranvilleen ja pysähtyivät majatalon eteen sekä seisoivat siinä sitten koko yön odottaen, että ne päästettäisiin valjaista. Aamulla löysi muuan tallirenki, joka avasi portin, hevoset ja vaunut, mutta vaunuissa ei ollut muuta kuin sidottu ajaja-raukka. Hänet vietiin heti pormestarin luokse, ja hän selitti, että hänen päälleen oli maantiellä hyökännyt neljä naamioitua miestä, jotka näyttivät kuuluvan alimpaan yhteiskuntaluokkaan. Kun englantilainen koetti puolustautua, ammuttiin hänet pistoolilla. Heti sen jälkeen hän oli kuullut vaikerrusta ja huutoa, mutta ei ollut nähnyt mitään, sillä hän makasi kasvot maata vasten. Hänet oli, muuten, oitis senjälkeen sidottu ja heitetty vaunuihin, joissa hän sitten oli päässyt majataloon.

"Poliisit lähtivät heti osoitetulle paikalle ja löysivät todellakin englantilaisen ruumiin eräästä ojasta; hän oli kahden tikarinpiston lävistämä. Hänen vaimostaan ei löydetty minkäänlaisia jälkiä. Tämä uusi tapaus sattui tuskin kymmenen tai kahdentoista lieuen päässä Trouvillesta. Murhatun ruumis vietiin Caëniin ja minun oli siis enää mahdoton epäillä, vaikkapa olisin ollut yhtä epäuskoinen kuin Tuomas; sillä lyhyemmässä ajassa kuin viidessä tai kuudessa tunnissa saatoin mennä ja hänen laillaan pistää sormeni haavaan.

"Kolme tai neljä päivää tämän tapauksen jälkeen ja lähtöpäiväkseni määrätyn päivän aattona päätin vielä kerran mennä katsomaan rantoja, jotka nyt jättäisin. — Käskin panna kuntoon veneen, jonka olin vuokrannut kuukaudeksi, niinkuin Pariisissa vuokrataan vaunut, ja koska taivas oli pilvetön ja melkein varmasti lupasi koko päiväksi kaunista säätä, toimitin veneeseen päivälliseni ja piirustuskojeeni ja istuuduin hoitelemaan purjeita, ollen yksin alukseni koko laivaväkenä."

"Todellakin?" keskeytin minä. "Tunnen sinun edellytyksesi merimieheksi ja muistan sinun suorittaneen opinnäytteesi Tuileriain laiturin ja la Concorden sillan välillä Pavillon d'Ameriquen kannella."

"Niin", jatkoi Alfred hymyillen; "mutta tällä kertaa edellytykseni olivat milteipä saattaa minut onnettomuuteen. Aluksi meni kaikki hyvin. Minulla oli pieni kalastajavene; siinä oli yksi ainoa purje, jota sekä peräsintä saatoin hoidella. Tuuli puhalsi Havresta käsin ja kuljetti minua tuskin väreilevää merenpintaa myöten todellakin ihmeteltävän nopeasti. Kuljin tällä tavoin noin kahdeksan tai kymmenen lieuetä kolmessa tunnissa; mutta äkkiarvaamatta tuuli tyyntyi, ja valtameri kävi sileäksi kuin kuvastin. Olin juuri Omen suun edessä. Oikealla minusta oli Langrunen tasanko ja Lyonin läheiset kalliot ja vasemmalla jonkinlaisen Burcyn linnaan kuuluvan luostarin rauniot. Siinä oli kaikki mitä oivalliseen maisemaan tarvitaan, eikä minulla ollut muuta tehtävää kuin jäljentää saadakseni täydellisen taulun. Laskin purjeeni ja kävin työhön käsiksi.

"Piirustin niin ahkerasti, etten voisi sanoa, kuinka kauan olin työskennellyt, kun tunsin kasvoillani sellaisen lämpimän leyhkän, joka ennustaa lähestyvää myrskyä. Samassa meri sai toisen muodon, sen pinta muuttui viheriästä tuhkanharmaaksi. Katsoin taakseni aavalle merelle. Taivaalle, joka oli mustien, tiiviiksi puristettujen pilvien peittämä, piirsi salama välkkyvän uran, ja minä päätin siitä, ettei minulla ollut hetkeäkään hukattavissa. Tuuli oli, kuten purjehtimaan lähtiessäni olin toivonut, kääntynyt auringon laskiessa. Pingoitin pienen purjeeni ja pyrin suoraan Trouvillea kohti sekä pysyttelin rannikon läheisyydessä voidakseni vaaran sattuessa antaa veneen ajautua maihin.

"Mutta tuskin olin purjehtinut neljännespeninkulmaakaan, ennenkuin purjeeni alkoi lepattaa. Laskin sen heti, sillä epäilin tätä näennäistä tyyntä. Tein oikein, sillä muutamien silmänräpäyksien kuluttua risteilivät vihurit ympärilläni, meri alkoi kohista ja ukkonen jyrähti. Se oli varoitus, jota ei sopinut halveksia; hirmumyrsky lähestyi nopeimman kilpajuoksijan vauhdilla. Riisuin päältäni takin, tartuin airoihin ja aloin soutaa rantaa kohti.

"Sinne oli lähes kahden lienen matka. Kaikeksi onneksi oli nousuveden aika, ja vaikka oli vastatuuli, tai oikeammin sanoen ei ollut laisinkaan varsinaista tuulta, vaan ainoastaan vihureita, jotka risteilivät kaikkiin suuntiin, kuljetti aallokko minua maihin käsin. Minä puolestani tein oikein ihmetöitä soutaessani kaikin voimin. Myrsky kulki kuitenkin nopeammin ja saavutti minut vihdoin. Muitten vastoinkäymisten! lisäksi alkoi tulla yö. Toivoin sentään pääseväni maihin ennenkuin oli pilkkosen pimeä.

"Vietin kauhean tunnin. Venheeni keinui kuin pähkinänkuori, seuraten aaltojen kaikkia liikkeitä, nousten ja laskien niiden mukana. Minä sousin lakkaamatta; mutta kun pian huomasin kuluttavani voimani loppuun ja tajusin, että minun olisi pakko pelastautua uimalla, otin airot irti hangoista, heitin ne veneen pohjalle ja riisuin päältäni, alusvaatteita ja paitaa lukuunottamatta, kaikki, mikä saattoi estää liikkeitäni. Kaksi tai kolme kertaa aioin heittäytyä mereen; mutta juuri veneeni keveys pelasti minut. Se keijui kuin lastu eikä siihen tullut pisaraakaan vettä; täytyi vain pelätä, että se millä hetkellä tahansa kaatuisi.

"Äkkiä tunsin voimakkaan sysäyksen. Olin joutunut karille; mutta en tiennyt, kalliolleko vai hiekkasärkälle. Hyökylaine irroitti venheeni taas, ja muutamien minuuttien kuluessa näin jälleen olevani menossa eteenpäin huimaa vauhtia. Vihdoin viskautui vene aaltojen mukana sellaisella voimalla, että veden peräydyttyä huomasin kölin kaivautuneen hiekkaan. Hetkeäkään kadottamatta otin päällystakkini ja hyppäsin mereen, jättäen kaikki muut tavarat veneeseen. Vesi ulottui ainoastaan polviini saakka, ja ennenkuin jäljessä tuleva vuoren korkuinen laine saavutti minut, olin päässyt lujalle maaperälle.

"Ymmärtänet, etten nyt päästänyt aikaa hukkaan. Heitin takin hartioilleni ja kiiruhdin ylemmäksi maihin. Pian tunsin astuvani yli pyöreiden piikivien, jotka osoittavat vuoroveden rajoja. Jatkoin kulkuani vielä jonkun aikaa; maa oli jälleen muuttanut luontoaan; kuljin sellaisten korkeiden kasvien seassa, joita kasvaa lietesärkillä. Nyt ei minulla enää ollut mitään pelättävää, vaan pysähdyin.

"Vaikka oli vasta syyskuun puoliväli, olivat yöt jo kylmät. Mietin, mistä voisin löytää suojan sadetta vastaan, ja muistin silloin rauniot, jotka olin nähnyt mereltä ja jotka eivät voineet olla kaukana siitä paikasta, missä olin. Jatkoin siis nousuani jyrkkää rinnettä ylöspäin ja huomasin pian olevani jonkinlaisella vuoritasangolla. Menin vielä eteenpäin, sillä edessäni huomasin mustan röykkiön, jota en voinut selvästi eroittaa, mutta joka, olkoonpa mitä tahansa, saattoi suoda minulle suojapaikan. Vihdoin välähti salama, ja minä tunsin kappelin raunioituneen sisäänkäytävän.

"Astuin sisään ja jouduin luostariin; etsin sieltä vähimmin vioittunutta paikkaa ja istuuduin muutamaan nurkkaan erään pilarin taakse, päättäen siellä odottaa päivänkoittoa; sillä kun en tuntenut seutua, en uskaltanut lähteä tässä ilmassa ulos etsimään ihmisasuntoa. Muutoin olin metsästysmatkoillani Vendéessä ja Alpeilla viettänyt ainakin kaksikymmentä yötä bretagnelaisissa tai sveitsiläisissä talonpoikaistölleissä huonommin kuin mitä nyt oli edessäni.

"Ainoa, mikä huoletti, oli hiukaiseva tunne, joka muistutti minulle, että jälkeen kello kymmenen aamupäivällä en ollut syönyt mitään. Mutta äkkiä muistin, että olin pyytänyt rouva Osseraieta panemaan ruokaa päällystakkini taskuihin. Innokkaasti pistin käteni sinne, ja kunnon emäntäni oli noudattanut kehoitustani: toisessa oli hiukan leipää ja toisessa pullo rommia. Se oli illallinen, joka oivallisesti soveltui olosuhteisiin. Tuskin olinkaan sen lopettanut, ennenkuin tunsin suloisen lämpimän jälleen levittäytyvän jäseniini, jotka olivat alkaneet kangistua; ajatukseni, jotka olivat käyneet synkiksi, kun olin odottanut paastoyötä, vilkastuivat heti kun näläntunne oli poissa. Tunsin unen lähestyvän, tiennäyttäjänään väsymys, ja minä kietouduin takkiini, nojauduin pilariin ja nukuin pian rantaa vasten loiskivan meren huminan sekä raunioihin katoavan tuulensuhinan tuutimana.

"Olin nukkunut noin kaksi tuntia, kun heräsin siihen, että saranoillaan nariseva ovi löi muuria vastaan. Avasin silmäni selälleen, kuten on tapana tehdä levottomasta unesta herättäessä; sitten nousin ja piilouduin vaistomaisesti pilarin taakse. Mutta turhaan vaivasin näköäni ja kuuloani; en nähnyt enkä kuullut niin mitään. Päätin kuitenkin pysyä varuillani, sillä olin varma siitä, että todellakin olin kuullut kolinaa, joka minut herätti, ja etten ollut vain nähnyt unta."

III.

ÖINEN NÄKY.

Myrsky oli tyyntynyt, ja vaikka taivas olikin vielä mustien pilvien peittämä, kurkisti kuitenkin silloin tällöin joku kuunsäde esiin niiden välitse. Erään tällaisen pikaisen valaistuksen aikana, jonka kohta sammutti täydellinen pimeys, käänsin silmäni pois ovesta, jonka olin luullut kuulleeni natisevan, tarkastaakseni hiukan ympäristöäni.

Olin, kuten luulin pimeydestä huolimatta huomanneeni, vanhan luostarin raunioissa, ja, mikäli voi päättää vielä jäljellä olevista merkeistä, sen kappelissa. Molemmilla puolillani oli kaksi matalien kuperain kaarten tukemaa käytävää, joissa jotkut korkeaan ruohoon kaatuneet rikki menneet hautapatsaat osoittivat paikkaa, missä tämän luostarin entiset asukkaat saivat levon elettyään kiviristin juurella, joka vieläkin oli paikallaan, mutta katkenneena ja ilman ristiinnaulitunkuvaa.

"Sinä tiedät", jatkoi Alfred, "ja kaikki todella rohkeat myöntävät, että ruumiin saamilla vaikutelmilla on tavattoman suuri merkitys siihen, mitä sielussa herää. Olin vastikään pelastunut kauheasta myrskystä; kylmän miltei jäykistämättä olin tullut näiden tuntemattomien raunioiden keskelle; väsymys oli vaivuttanut minut uneen, jota häiritsi tässä yksinäisyydessä odottamaton kolina; ja vihdoin: herätessäni muistin olevani niiden murhien ja väkivallantekojen varsinaisella näyttämöllä, jotka jo kaksi kuukautta olivat riehuneet Normandiassa. Olin siellä yksin, aseettomana ja, kuten olen sinulle sanonut, siinä tilassa, jolloin ruumiilliset seikat estävät turtunutta henkeä saamasta takaisin joustavuuttaan. Et senvuoksi voi pitää ihmeellisenä sitä, että kaikki lieden ääressä kuulemani jutut palasivat muistiini ja että jäin liikkumattomana seisomaan pilaria vasten, sensijaan että olisin pannut maata ja koettanut nukkua. Olin muuten aivan varmassa uskossa, että joku ihmisolento oli aikaansaanut minut herättäneen kolinan; tarkastaessani pimeitä käytäviä ja hautausmaan valoisinta kohtaa katseeni senvuoksi alati kääntyikin muurissa olevaan oveen, josta varmasti, niin uskoin, joku oli mennyt sisään.

"Ainakin parikymmentä kertaa minun teki mieleni mennä tuolle ovelle kuuntelemaan, kuuluisiko sieltä mitään ääntä, joka saattaisi luoda valoa epäilyksiini; mutta sinne päästäkseen täytyi kulkea kuutamon kirkkaasti valaiseman paikan ylitse. Muita ihmisiä saattoi kuitenkin minun laillani olla piilossa näissä raunioissa ja pysyä minulta näkymättöminä vain samalla tavoin kuin minä heiltä, siis olemalla hiljaa ja liikkumatta pimeydessä.

"Neljännestunnin kuluessa oli koko tämä kolkka kuitenkin tullut uudestaan niin hiljaiseksi ja äänettömäksi, että päätin käyttää hyväkseni ensi tilaisuutta, jolloin pilvi varjostaisi kuun, rientääkseni sen noin viisitoista tai kaksikymmentä askelta leveän paikan ylitse, joka eroitti minut muurissa olevasta syvennyksestä. Siinä aioin sitten kuunnella ovella.

"Minun ei tarvinnut kauan odottaa tätä tilaisuutta; kuu peittyi taas pian pilven varjoon, ja tuli niin läpitunkematon pimeys, että luulin ilman vaaraa voivani toteuttaa päätökseni. Irroittauduin senvuoksi hiljaa pylväästä, johon tähän saakka olin ollut kiinnikasvaneena kuin goottilainen kivikuva, ja hiivin pilarilta pilarille, henkeäni pidättäen ja joka askeleella kuunnellen, ja pääsin käytävän seinustalle. Seurasin sitä hetken, siihen nojaten, ja jouduin vihdoin portaille, jotka johtivat alas holviin; astuin kolme askelta alaspäin, ja nyt olin perillä, oven takana.

"Kymmenen minuuttia kuuntelin lakkaamatta, kuulematta mitään, ja vähitellen alkoi varmuuteni vaihtua epäilyyn. Aloin jälleen uskoa, että uni oli saattanut minut erehtymään ja että olin ainoa näiden minulle suojapaikan tarjonneiden raunioiden asukas. Aioin lähteä ovelta ja palata pylvääni luokse, kun kuu uudelleen tuli esiin pilvistä ja valaisi paikan, jonka ylitse minun oli kuljettava päästäkseni takaisin sinne, missä olin ollut. Olin juuri aikeissa lähteä liikkeelle huolimatta tästä epäkohdasta, joka ei enää ollut vaarallinen, kun kivi irtaantui holvista ja putosi. Kuulin kolinan, ja vaikka tiesinkin sen syyn, niin vavahdin kuin varoituksen saaneena; ja sen sijaan että olisin noudattanut ensimäistä päätöstäni, jäin vielä hetkiseksi pääni yläpuolella olevan holvin varjoon.

"Äkkiä luulin kuulevani kaukaista ja kestävää ääntä takaani, niinkuin ovi olisi suljettu maanalaisen käytävän pohjassa. Pian kuului etäältä askeleita; ne lähestyivät ja tulivat ylös samoja portaita, joita myöten olin laskeutunut kolmen askelen verran.

"Tällä hetkellä katosi kuu jälleen pilviin. Yhdellä ainoalla hyppäyksellä heittäydyin käytävään ja takaperin kulkien, kädet ojennettuina taaksepäin, ja tiukasti tuijottaen oviaukkoa kohti, josta olin lähtenyt, pääsin takaisin pylvään turviin ja asetuin entiselle paikalleni. Hetkisen päästä kuului samaa natinaa, joka oli minut herättänyt. Ovi avattiin ja suljettiin, ja nyt näyttäytyi mies, joka, puolittain varjosta pois siirtyneenä, pysähtyi silmänräpäykseksi kuuntelemaan ja katselemaan ympärilleen. Kun hän näki kaiken olevan rauhallista, astui hän käytävään ja lähti eteenpäin, mutta päinvastaiseen suuntaan kuin missä minä olin. Hän ei ollut astunut kymmentäkään askelta, kun kadotin hänet näkyvistäni, niin sankka oli pimeys. Muutamien silmänräpäyksien kuluttua pilkisti kuu jälleen esiin, ja kaukana hautauspaikan perällä näin tuon salaperäisen tuntemattoman, lapio kädessään. Yhdellä tai kahdella lapionpistolla hän kai voi pienen kuopan, laski siihen jonkin esineen, jota en voinut eroittaa, ja epäilemättä kaikki jäljet peittääkseen nosti sitten hautakiven piilopaikan päälle. Näiden varokeinojen jälkeen hän taas katsoi ympärilleen; ja kun hän ei mitään kuullut eikä nähnyt, asetti hän lapion muuatta luostarin pylvästä vasten ja katosi erääseen holviin.

"Tämä hetki oli ollut lyhyt, ja se, mitä nyt olen kertonut, tapahtui jonkun matkan päässä minusta; mutta työn nopeasta suorittamisesta ja toimivan henkilön etäisyydestä huolimatta olin saattanut päätellä, että mies oli kahdeksankolmatta tai kolmenkymmenen vuoden ikäinen, vaaleatukkainen ja pituudeltaan keskikokoinen. Hän oli puettu yksinkertaisesta sinisestä pellavakankaasta tehtyyn nuttuun, sellaiseen kuin talonpoikaisväestöllä tavallisesti on yllään sunnuntaisin; mutta hänen kupeellaan riippui metsästyspuukko, jonka kahva ja koristeet välkkyivät kuunvalossa ja joka ilmaisi, että hän kuului toiseen kansanluokkaan kuin ensi silmäyksellä saattoi edellyttää. Mitä hänen kasvoihinsa tulee, kävisi minun vaikeaksi kuvata niitä tarkoin; mutta olin nähnyt niistä kuitenkin kyllikseni tunteakseni hänet, jos sattumalta hänet tapaisin.

"Huomaat, että tämä ihmeellinen tapahtuma oli omansa riistämään minulta niin hyvin kaiken toivon kuin ajatuksenkin saada nukkua enää sinä yönä. Jäin siis seisomaan vähintäkään väsymystä tuntematta, hautoen tuhansia ajatuksia, jotka liikkuivat sielussani, sekä varmasti päättäneenä päästä tämän salaisuuden perille. Sillä hetkellä se kuitenkin oli mahdotonta. Olin, kuten sanottu, aseeton, eikä minulla ollut avainta oveen eikä myöskään tiirikkaa, jolla olisin lukon rikkonut. Sitäpaitsi pidin parempana esittää kertomuksen asiasta tuomio-istuimelle kuin itse antautua seikkailuun, jonka lopulla olisin helpostikin voinut Don Quijoten lailla joutua taisteluun tuulimyllyjä vastaan. Heti aamunkoitteessa lähdin senvuoksi ulos samaa tietä kuin olin tullutkin ja pian olin jälleen vuoren jyrkänteellä.

"Sakea sumu peitti merta. Menin alas rantaan ja istuuduin sinne odottamaan ilman selkeämistä. Puolen tunnin kuluttua nousi aurinko, ja sen ensimäiset säteet puhkaisivat usvan, joka peitti eilisen myrskyn jälkeen yhä vielä kuohuvaa ja vaahtoisaa valtamerta.

"Olin toivonut löytäväni veneeni, jonka nousuvesi kai oli heittänyt maalle, ja todella löysinkin sen kallellaan kiviröykkiöstä. Riensin sinne; mutta paitsi että vuoroveden laskeutuminen oli tehnyt mahdottomaksi saada sitä vesille, oli yksi pohjalaudoista särkynyt kallionsyrjää vasten, ja minun täytyi senvuoksi luopua ajatuksestakin käyttää sitä matkallani kotiin Trouvilleen.

"Kaikeksi onneksi liikkui rannikolla paljon kalastajia, ja puolen tunnin kuluessa sain erään veneen näkyviini. Pian se oli äänenkantaman päässä; tein merkkejä ja huusin. Merkkini nähtiin ja ääneni kuultiin, ja vene ohjasi maihin. Vein siihen maston, purjeen ja airot veneestäni, jonka uusi nousuvesi helposti saattoi kuljettaa mukanaan. Itse rungon jätin oman onnensa nojaan.

"Kalastajat, jotka ottivat minut vastaan kuten uuden Robinson Crusoen, olivat kotoisin Trouvillesta. He tunsivat minut ja ilmaisivat ilonsa sen johdosta, että tapasivat minut hengissä. He olivat nähneet minun lähtevän edellisenä päivänä, ja kun he tiesivät, etten ollut palannut, olivat he luulleet minun hukkuneen. Kerroin heille haaksirikkoni ja sanoin viettäneeni yön erään kallion takana, tiedustaen heiltä vuorostani, mikä oli niiden raunioiden nimi, jotka olivat vuoren huipulla ja joita rannasta loitotessamme aloimme saada näkyviimme. He vastasivat, että se oli entinen Grand-Prén luostari ja kuului kreivi Horace de Beuzevalin omistaman Burcyn linnan puistoon.

"Tämä nimi lausuttiin minulle jo toisen kerran ja sai sydämeni lyömään levottomasti, sillä se herätti minussa tuskallisen muiston: kreivi Horace de Beuzeval oli naimisissa Pauline de Meulienin kanssa."

"Pauline de Meulien!" huudahdin minä keskeyttäen Alfredin kertomuksen, "Pauline de Meulien!"… ja nyt heräsi mielessäni muisto… "Niin, niin se on, hänetpä minä tapasinkin sinun kanssasi Sveitsissä ja Italiassa. Olimme nähneet toisemme prinsessa B:n salongeissa, F:n herttuan ja madame de M:n luona. Mutta en tuntenut häntä: hän oli niin kalpea ja kuihtunut! Oi, hän oli ihastuttava nainen, lahjakas, miellyttävä, nerokas! Komea musta tukka, ja silmät samalla kertaa lempeät ja ylpeät! Onneton tyttö-raukka! Ah, nyt muistan hänet täydellisesti!"

"Niin", jatkoi Alfred liikutetulla, tukahtuvalla äänellä, "niin, se oli hän. Hänkin tunsi sinut, ja siinä syy, miksi hän niin huolellisesti vältti sinua. Hän oli hyvä, lempeä ja suloinen kuin enkeli. Sinä tiedät sen, sillä, kuten sanoit, olimme usein nähneet hänet; mutta sitä sinä et tiedä, että rakastin häntä silloin koko sielustani ja että varmasti olisin koettanut saada hänet omakseni, jos niihin aikoihin olisin ollut niin rikas kuin nyt. Mutta minä olin vaiti, sillä häneen verrattuna minä olin köyhä. Minä ymmärsin, että jos edelleen tapaisin häntä, saattaisi koko tuleva onneni särkyä halveksivasta katseesta tai nöyryyttävästä kiellosta. Matkustin sen vuoksi Espanjaan ja Madridissa oleskellessani sain kuulla, että Pauline oli mennyt naimisiin kreivi Horace de Beuzevalin kanssa.

"Ne uudet ajatukset, jotka tämä kalastajain lausuma nimi herätti minussa, alkoivat haihduttaa yön ihmeellisten tapahtumien vaikutuksia mielestäni. Sen lisäksi päivä, auringonpaiste ynnä tavallisen elämämme ja sellaisten seikkailujen välinen ilmeinen ristiriitaisuus olivat omiaan aikaansaamaan sen, että pidin kaikkea unena. Minusta oli hävinnyt pieninkin ajatus kertoa asia viranomaisille, ja sensijaan minut oli vallannut yksinomainen toive saada itse omin päin siitä selkoa. Muutoin moitin itseäni pelosta, jota hetkisen olin tuntenut, ja tahdoin antaa siitä itselleni tyydyttävän hyvityksen.

"Saavuin Trouvilleen₍ kello yhdentoista tienoissa aamupäivällä. Kaikki ihmiset onnittelivat minua, sillä minun luultiin joutuneen murhatuksi tai hukkuneeksi, ja nyt oltiin iloisia, kun nähtiin, että olin päässyt vain pienellä jäsenten jäykistymisellä. Jaksoinkin tuskin pysyä pystyssä, niin väsynyt olin, ja sen vuoksi menin maata annettuani käskyn, että minut on herätettävä kello viisi iltapäivällä ja että vaunut on pidettävä valmiina viemään minut Pont-l’Evequeen, jossa aioin viettää yön. Määräyksiä toteltiin täsmällisesti, ja kello kahdeksan olin perillä, määrätyllä paikalla.

"Seuraavana aamuna kello kuusi otin majatalosta hevosen ja ratsastin, opas edelläni, täyttä neliä Divesiin. Suunnitelmani oli lähteä tästä kaupungista jalkaisin meren rantaan ja kulkea sitä pitkin, kunnes tulisin Grand-Prén luostarin raunioille, katsellakseni pelkästään näköalojen ihailijana päivänvalossa tätä paikkaa, jonka tahdoin tarkasti tutkia, tunteakseni sen toiste ja palatakseni sinne yön tultua.

"Odottamaton tapaus teki tyhjäksi tämän suunnitelmani ja vei minut päämäärääni toista tietä.

"Kun tulin Divesin postinhoitajan luokse, joka samalla kertaa oli kaupungin pormestari, näin poliiseja hänen portillaan ja koko kaupungin olevan liikkeellä. Uusi verityö oli entisten lisäksi tehty, mutta tällä kertaa niin rohkea, ettei sillä ole vertaa. Kreivitär de Beuzeval, joka muutamia päiviä sitten oli tullut Pariisista, oli murhattu puistossa lähellä linnaa, jossa asui kreivi sekä kaksi tai kolme hänen ystäväänsä. Ymmärrätkö? Pauline, se nainen, jota olin rakastanut, hän, jonka muisto, kerran herätettynä, eli sydämessäni uudelleen ja himmentymättä! Pauline murhattu… murhattu yöllä, murhattu puistossa oman linnansa lähellä sillä aikaa kun minä olin luostarin raunioissa, — viidensadan askeleen päässä hänestä! Sitä oli miltei mahdoton uskoa. Mutta yöllinen näky, ovi ja tuo mies, kaikki palasi salamannopeasti muistiini. Tahdoin puhua, tahdoin ilmaista kaikki, mutta en tiedä, mikä aavistus minua pidätti. En tiennyt vielä mitään varmaa ja siksi päätin, ennenkuin asiasta mitään ilmoittaisin, ulottaa tutkimukseni päämäärään saakka.

"Poliisit, jotka oli kutsuttu paikalle kello neljä aamulla, menivät etsimään pormestaria, rauhantuomaria ja kahta lääkäriä, jotta tapahtumasta voitaisiin laatia kertomus laillisessa järjestyksessä. Pormestari ja rauhan tuomari olivat saapuvilla; mutta toinen lääkäreistä, joka oli jollakin sairaskäynnillä, ei voinut noudattaa kutsua. Olin taideopintojeni takia lukenut hiukan anatomiaa; tarjouduin kirurgiksi. Paremman puutteessa minut hyväksyttiin, ja me lähdimme Burcyn linnalle. Koko toimintatapani oli vaistomaista; tahdoin nähdä Paulinen, ennenkuin kirstunkansi naulattaisiin kiinni hänen päällensä, tai pikemminkin minä tottelin sisäistä, selittämätöntä ääntä.

"Saavuimme linnalle. Kreivi oli samana aamuna matkustanut Caëniin saadakseen prefektiltä luvan viedä ruumiin Pariisiin, jossa hänen perhehautansa oli, ja matkaansa varten valinnut sen ajan, jolloin oikeus täyttäisi kylmät, surevalle mielelle niin tuskalliset muodollisuudet.

"Eräs hänen ystävistään vastaanotti meidät ja vei meidät kreivittären huoneeseen. Kykenin vaivoin pysymään pystyssä, jalkani notkuivat allani, sydämeni löi rajusti, ja minä olin yhtä kalpea kuin se uhri, joka odotti meitä. Astuimme sisälle huoneeseen; se oli vielä täynnä elämän tuoksua. Katsahdin kauhistuneena ympärilleni ja näin vuoteella, jo levitettyjen käärinliinojen alla, ihmisen; silloin tunsin koko rohkeuteni katoavan. Nojauduin oveen. Lääkäri astui vuoteen viereen niin levollisesti ja käsittämättömän tunteettomana kuin tottumuksen nojalla on mahdollista. Hän kohotti kuollutta ruumista peittävää hurstia ja kasvot tulivat näkyviin; silloin luulin yhä vielä uneksivani tai olevani jonkin pettävän sokaistumisen vallassa.

"Tämä ruumis ei ollut kreivitär de Beuzeval; murhattu nainen, jonka kuolemaa olimme tulleet todistamaan, ei ollut Pauline."

IV.

HAUDAN SALAISUUS.

"Se oli vaaleaverinen nainen, jolla oli siniset silmät, valkoinen hipiä ja kauniit ylimykselliset kädet. Hän oli nuori ja kaunis, mutta ei kuitenkaan Pauline. Haava oli oikeassa kyljessä. Luoti oli osunut kahden kylkiluun väliin ja lävistänyt sydämen, niin että kuolema oli seurannut heti. Tämä oli niin eriskummainen salaisuus, että pääni alkoi mennä pyörälle. Epäluuloillani ei ollut kiinnekohtaa. Mutta se oli varmaa, että tämä nainen ei ollut Pauline, jonka hänen miehensä selitti kuolleen ja jonka nimissä aiottiin haudata joku muu. En tosiaankaan tiedä, mitä toimitin koko leikkauksen aikana, en myöskään, mitä sisälsi se tarkastuspöytäkirjan niminen asiapaperi, jonka alle kirjoitin nimeni. Kaikeksi onneksi otti Divesin lääkäri, joka epäilemättä tahtoi näyttää etevämmyytensä pelkän oppilaan rinnalla sekä maaseudun paremmuuden Pariisiin verrattuna, vaivakseen koko toimituksen ja vaati ainoastaan nimikirjoitukseni.

"Leikkaus kesti lähes kaksi tuntia, ja senjälkeen menimme ruokasaliin, jonne oli tuotu pöydälle virvokkeita. Sillävälin kuin toverini vastasivat tähän kohteliaisuuteen istuutumalla pöytään, menin nojautumaan pihalle päin olevaa ikkunaa vastaan. Olin seisonut siinä lähes neljännestunnin, kun eräs tomun peittämä ratsastaja ajaa karautti täyttä laukkaa pihalle, heittäytyi hevosen selästä, välittämättä siitä, ottiko kukaan sitä vastaan, ja riensi, portaita kohti.

"Sain toisen yllätyksen toisensa jälkeen. Tämän miehen, jonka olin vain pikimmältään nähnyt, olin sentään tuntenut, erilaisesta puvusta huolimatta. Hän oli sama, jonka olin nähnyt tulevan raunioissa olevasta holvista: sinipukuinen mies, jolla oli ollut kädessään lapio ja vyöllään metsästyspuukko.

"Kutsuin palvelijan ja kysyin häneltä, kuka vastikään saapunut ratsastaja oli.

"'Se on isäntäni', sanoi hän, 'kreivi de Beuzeval, joka palaa Caënista; hän on ollut hankkimassa lupaa ruumiin poisviemiseen.'

"Tänä iltana", vastasi hän, "sillä ruumisvaunut, joissa kreivittären ruumis viedään, ovat odottamassa, ja hevoset on tilattu kello viideksi."

"Kun menimme ulos ruokasalista, kuulimme vasaraniskuja; puuseppä naulasi kirstua kiinni. Kaikki tehtiin sääntöjen mukaan, mutta kuten näkyy, kiirettä pitäen.

"Ajoin takaisin Divesiin; kello kolme olin Pont-l’Evequessa ja kello neljä Trouvillessa.

"Olin päättänyt, mitä yöllä tekisin. Tahdoin koettaa ottaa selville kaikki, ja jos kokeeni olisivat tuloksettomat, ilmaista asian oikean laadun ja jättää poliisin haltuun asian lopullisen selvittelyn.

"Ensimäisenä tehtävänäni oli siis vuokrata toinen vene; mutta tällä kertaa otin kaksi miestä sitä kuljettamaan. Sitten menin huoneeseeni ja pistin kaksi oivallista kaksipiippuista pistoolia matkavyöhöni, jossa myöskin oli metsästyspuukko. Panin päälleni ja napitin kiinni päällystakki, jotta emäntäni ei näkisi näitä pelottavia varustuksia, käskin vielä viedä venheeseen soihdun ja murtoraudan ja kuljin itse perässä pyssy olalla, sanoen muka meneväni vesilintuja ampumaan.

"Tälläkin kerralla oli tuuli suotuisa; vähemmässä ajassa kuin kolmessa tunnissa olimme saapuneet Divesin suulle. Sinne tultuamme käskin merimiesteni laskea rantaan odottamaan pimeän tuloa; sitten, kun yö jo oli saapunut, nousin maihin. Nyt annoin viimeiset toimiohjeet miehilleni. Ne olivat sellaiset, että heidän piti odottaa minua erään kallionkielekkeen takana, valvoa vuorotellen ja olla sitten valmiit lähtemään saadessaan minulta pienimmänkin merkin. Jollen minä olisi päivänkoitteessa palannut, piti heidän lähteä Trouvilleen ja jättää pormestarille sinetöity käärö. Se sisälsi kirjallisen ja seikkaperäisen selostuksen yrityksestäni ja sen syistä ynnä tietoja, joiden avulla minut voitaisiin löytää kuolleena tai elävänä. Kun nämä varokeinot olivat selvillä, heitin tuliluikun olalleni, otin mukaani murtoraudan, soihdun ja sytytysneuvot ja koetin päästä samalle tielle, jota olin käyttänyt ensi matkallani.

"Minun ei tarvinnut sitä kauan etsiä; kiipesin ylös vuorenrinnettä, ja kuun ensimäiset säteet näyttivät minulle vanhat luostarinrauniot. Menin sinne ja pian olin samassa kappelissa kuin edelliselläkin kerralla.

"Tälläkin kertaa sykki sydämeni rajusti; mutta se tapahtui, enemmän odotuksen jännityksestä kuin pelosta. Minulla oli ollut aikaa varmistaa päätökseni, ei sellaisella ruumiillisella kiihkolla, jollaista hurja ja hetkellinen rohkeus herättää, vaan siveellisellä harkinnalla, joka tekee päätöksen varovaiseksi, mutta peruuttamattomaksi.

"Tultuani sen pylvään luokse, jonka juurella olin maannut, pysähdyin luodakseni yleissilmäyksen paikkaan.

"Kaikki oli tyyntä, ei kuulunut ääntäkään, jollei ota lukuun alituista huminaa, joka tuntui olevan meren solisevaa hengitystä. Päätin menetellä järjestelmällisesti ja ensin tutkia sen paikan, minne olin nähnyt kreivi de Beuzevalin kätkevän jonkin esineen, jota en silloin voinut eroittaa; sillä nyt olin ihan varma siitä, että se oli hän. Senjohdosta jätin soihdun ja murtoraudan pylvään luokse ja vedin auki pyssyn hanan ollakseni tarpeen tullen valmis puolustautumaan.

"Tulin käytävään ja kuljin pitkin tummaa kaarisarjaa. Yhtä sen tukena olevaa pylvästä vasten oli lapio. Otin sen, ja seisottuani hetken liikkumatta ja äänetönnä, varmistuakseni, että olin aivan yksin, uskalsin mennä itse paikalle. Nostin pois hautakiven, samalla tavoin kuin kreivi oli tehnyt, ja huomasin maata hiljakkoin pöyhityn. Panin pyssyn nurmikolle, asetin lapion samaan suuntaan kuin näin sillä ennen kaivetun, ja ensi otteella havaitsin avaimen välkkyvän mullassa. Täytin uudelleen kuopan, panin takaisin kiven, tartuin kivääriini, asetin lapion siihen, mistä olin sen ottanutkin, ja viivyin hetkisen synkimmässä pimennossa, selvittääkseni ajatuksiani.

"Oli selvää, että tämä avain aukaisi oven, josta olin nähnyt kreivin tulevan. Nyt en enää tarvinnut murtorautaa, vaan jätin sen pylvään taakse, ja vain soihtu kädessäni lähdin kaariovea kohti. Astuin kolme porrasta alaspäin ja pistin avaimen oveen; se sopi lukkoon, toisella kierroksella avautui salpa ja minä menin sisälle. Aioin sulkea oven, kun mieleeni juolahti, että jokin odottamaton tapaus saattaisi estää minut sitä uudelleen avaimella aukaisemasta. Palasin sen vuoksi noutamaan murtorautaa ja piilotin sen erääseen nurkkaan neljännelle tai viidennelle portaalle. Nyt suljin oven, ja kun olin sankassa pimeydessä, niin sytytin soihtuni, jolloin maanalainen holvi tuli valoisaksi.

"Paikka muistutti kellariin vievää käytävää; se oli enintään viiden tai kuuden jalan korkuinen, seinämät ja holvikatto olivat kivestä. Noin kaksikymmen-askeleinen porras oli edessäni; sen juurella oli kaarevasti alaspäin viettävä käytävä, joka johti yhä syvemmälle.

"Muutamien askelien päässä näin edessäni toisen oven. Menin sille ovelle ja panin korvani tammilaudoitusta vasten kuunnellakseni, mutta en kuullut mitään. Koetin avainta; tälläkin kertaa se avasi, ja minä kuljin eteenpäin, mutta lukitsematta tätä ovea, ja olin nyt alhaalla hautaholveissa, jotka olivat tarkoitetut luostarin johtajia varten; sillä muut munkit haudattiin ennenmainittuun luostarissa olevaan kalmistoon.

"Pysähdyin hetkiseksi. Oli selvää, että lähestyin matkani päämäärää. Päätökseni oli niin luja, että en horjunut, mutta sinun on kuitenkin muistettava", jatkoi Alfred, "että itse paikka ei ollut tekemättä minuun vaikutusta. Pyyhin kädelläni hikistä otsaani ja pysähdyin hetkeksi kootakseni ajatuksiani. Mitä minä löytäisin? Epäilemättä jonkin hautakiven, joka oli pantu sinne kolme päivää sitten. Äkkiä hätkähdin. Luulin kuulleeni vaikerrusta.

"Sensijaan että tämä ääni olisi vähentänyt rohkeuttani, se saattoi minut tykkänään entiselleni. Riensin eteenpäin. Mutta mistä oli tämä huokaus kuulunut? Tutkiessani ympäristöäni kuulin jälleen valittavan äänen. Syöksyin eteenpäin siihen suuntaan, mistä se oli lähtenyt, ja tarkastin jokaista hautaholvia, näkemättä muuta kuin kivet, joissa olevat kirjoitukset osoittivat niiden suojassa lepäävien nimiä. Vihdoin, tultuani viimeiselle ja enimmän piilossa olevalle, huomasin ristikko-oven takana naisen, joka istui käsiään väännellen ja pureskeli silmät kiinni hiussuortuvaansa. Hänen lähellään kivellä oli kirje, sammutettu lamppu ja tyhjä lasi.

"Olinko tullut liian myöhään? Oliko hän kuollut? Koetin avainta, se ei sopinut lukkoon. Mutta tästä kolinasta nainen avasi silmänsä, heitti kouristuksentapaisin liikkein taaksepäin kasvojaan peittävät hiukset ja nousi nopeasti ja koneellisesti kuin haamu. Kirkaisin ja lausuin samalla kertaa nimen — Pauline!

"'Oi', huusi hän kauheimman kuolonkamppailun tuskissa, 'vie minut pois täältä! En ole nähnyt mitään, en ilmaise mitään; vannon sen äitini muiston kautta!'

"'Pauline! Pauline!' toistin minä ja tartuin hänen käsiinsä ristikon lävitse. 'Pauline, teillä ei ole mitään pelättävää; minä tulen auttamaan teitä, pelastamaan teidät.'

"'Oi', sanoi hän ja hypähti seisomaan, 'pelastamaan, pelastamaan minua!… niin, pelastamaan minua! Avatkaa ovi, avatkaa se heti. Niin kauan kuin se ei ole auki, en usko teidän sanoihinne. Taivaan nimessä, avatkaa tämä ovi!' — Ja hän ravisti ristikkoa sellaisella voimalla, jollaista en olisi luullut naisella olevan.

"'Tyyntykää, tyyntykää', pyysin minä, 'minulla ei ole avainta tähän oveen, mutta minä saan sen kyllä auki. Minä menen hakemaan…'

"'Älkää jättäkö minua!' huusi Pauline ja tarttui ristikon lävitse käsivarteeni tavattoman lujasti. 'Älkää jättäkö minua; silloin en näe teitä enää koskaan!'

"'Pauline', sanoin minä ja siirsin soihtua lähemmäksi kasvojani, 'ettekö tunne minua? Oi, katsokaa minua ja päättäkää, voinko minä hyljätä teidät.'

"Pauline suuntasi suuret mustat silmänsä minuun, etsi hetken muistoistaan ja huudahti sitten:

"'Oi, kiitos!' vastasin minä, 'tekään ette ole unohtanut minua. Niin, minä se olen, ja minä olen rakastanut teitä niin suuresti ja yhä vieläkin rakastan. Luuletteko nyt voivanne luottaa minuun?'

"Hetkellinen punastus valahti hänen kalpeille kasvoilleen, niin syvään juurtunut on kainous naisen sydämeen. Sitten hän päästi käsivarteni.

"'Menkää sitten; mutta jättäkää minulle tämä soihtu, minä rukoilen sitä; pimeys tappaa minut.'

"Annoin hänelle soihdun. Hän tarttui siihen, pisti käsivartensa ristikon lävitse, painoi kasvonsa ristikkorautojen väliin voidakseen niin kauan kuin mahdollista seurata minua katseillaan, ja minä kiiruhdin takaisin samaa tietä kuin olin tullutkin. Ensimäisestä ovesta mennessäni minä käännyin ja näin Paulinen samassa asennossa; hän seisoi liikkumattomana kuin marmorikuva ja piteli soihtua.

"Parillakymmenellä askeleella pääsin toisille portaille ja löysin murtoraudan siitä, mihin olin sen kätkenyt. Palasin heti. Pauline seisoi yhä samassa paikassa. Minut nähdessään hän päästi ilohuudon.

"Riensin rautaristikolle. Lukko oli niin luja, että minun oli pakko ryhtyä murtamaan saranoita. Rupesin senvuoksi särkemään muuria, ja Pauline näytti minulle tulta. Kymmenessä minuutissa olivat toisen oven molemmat saranat rikotut; kävin kiinni oveen, ja se myötäsi. Pauline polvistui; vasta tällä hetkellä hän piti itseään vapaana.

"Jätin hänet hetkeksi hartauttaan harjoittamaan. Sitten menin sisälle hautaan. Silloin hän kääntyi nopeasti, otti kiveltä avatun kirjeen ja kätki sen poveensa. Tämä liike johdatti muistiini tyhjän lasin. Tartuin siihen peloissani. Sen pohjalla oli puolen tuuman paksuinen kerros vaaleahkoa ainetta.

"'Tiesinkö minä teidän tulevan?' sanoi Pauline ja nojautui ristikkoon; sillä nyt vasta hän muisti tyhjentäneensä tämän lasin tuntia tai kahta tuntia ennen minun tuloani.

"'Suunnilleen kaksi vuorokautta. Minä en ole voinut aivan tarkoin arvioida ajan kulkua.'

"Katsoin uudestaan lasia; sen pohjaa peittävä jäte rauhoitti minua jonkun verran: kahden vuorokauden kuluessa oli myrkkyaine ehtinyt eroittautua. Pauline oli juonut vain vettä, tosin myrkytettyä, se on totta, mutta ehkä ei niin myrkyllistä, että se tuottaisi kuoleman.

"'Emme saa panna hukkaan hetkeäkään', sanoin minä ja kiersin käsivarteni hänen ympärilleen. 'Meidän täytyy paeta, meidän täytyy etsiä apua.'

"'Voin kyllä kävellä itse', sanoi Pauline ja irroittautui; se oli samaa pyhää kainoutta, joka jo ennen oli levittänyt väriään hänen kasvoillensa.

"Lähdimme heti astumaan ensimäiselle ovelle, jonka lukitsin jälkeemme. Sitten tulimme toiselle; se avautui vaikeuksitta, ja nyt me olimme luostarissa. Kuu paistoi keskellä kirkasta taivasta. Pauline ojensi kätensä ylöspäin ja laskeutui toisen kerran polvilleen.

"'Kiiruhtakaa, menkäämme!' pyysin minä; 'jokainen hetki voi maksaa elämänne.'

"Kylmä hiki kihosi otsalleni. Nostin hänet käsivarsilleni kuten lapsen, riensin halki raunioiden pois luostarista ja juoksin vuorta alas. Rantaan päästessäni näin jo kaukaa miesteni tekemän tulen.

"'Vesille, vesille!' huusin minä sellaisella käskevällä äänellä, joka ilmaisee, että hetkeäkään ei ole hukattavissa.

"He kiiruhtivat veneelle ja toivat sen niin lähelle rantaa kuin mahdollista. Kahlasin veteen polvia myöten; he ottivat Paulinen käsivarsiltani ja laskivat hänet veneeseen. Hyppäsin laidan yli hänen jäljestään.

"Tunsin jotakin epätoivon tapaista. Ei mitään apua, ei mitään vastamyrkkyä! Äkkiä johtui mieleeni merivesi; täytin sillä veneen pohjalta tapaamani äyskärin ja ojensin sen Paulinelle.

"'Mitä te teette?' huusi toinen kalastajista. 'Aiotteko saada nais-raukan ylenantamaan?'

"Juuri sitä minä toivoin, vain se saattoi pelastaa hänet. Viiden minuutin kuluttua hän tunsi kouristuksen tapaista tuskaa, sitäkin tukalampaa, kun ei kolmeen päivään ollut nauttinut muuta kuin myrkkyä. Mutta tämän kouristuksen jälkeen hän tunsi itsensä terveemmäksi. Annoin hänelle silloin lasillisen raikasta suolatonta vettä, jonka hän joi halukkaasti. Pian tuskat vähenivät, ja niitä seurasi mitä suurin väsymys. Valmistimme vuoteen minun ja kalastajien takeista; Pauline paneutui maata tottelevaisesti kuin lapsi. Melkein heti hänen silmänsä sulkeutuivat. Kuuntelin hetkisen hänen hengitystään. Se oli nopeata, mutta säännöllistä. Vaara oli nyt ohitse.

"'No niin', sanoin iloisena miehilleni, 'nyt Trouvilleen, ja niin nopeasti kuin mahdollista. Viisikolmatta louisdoria, kun tulemme perille!'

"Reippaat venemieheni, jotka eivät pitäneet purjetta riittävänä, tarttuivat airoihin, ja vesilinnun lailla liukui vene eteenpäin pitkin vedenkalvoa."

HYVÄSTIJÄTTÖ.

Kun saavuimme satamaan, avasi Pauline jälleen silmänsä. Hänen ensimäinen tunteensa oli pelästys; hän luuli nähneensä vain lohdullista unta ja ojenteli käsiään ikäänkuin varmistuakseen siitä, että ne eivät enää koskeneet vankilan muureihin. Sitten hän katseli levottomasti ympärilleen ja kysyi:

"Olkaa levollinen", vastasin minä. "Talot, jotka näette tässä edessänne, ovat erästä köyhää kylää; niiden asukkailla on liian paljon työtä ollakseen uteliaita. Voitte siis pysyä siellä tuntemattomana niin kauan kuin haluatte. Muutoin, jos tahdotte matkustaa, niin sanokaa vain minne, ja huomenna, tänä yönä, tässä silmänräpäyksessä minä lähden kanssanne. Seuraan teitä ja olen teidän oppaanne."

"Kiitos!" sanoi hän. "Antakaa minulle vain tunti aikaa miettiäkseni asiaa. Tahdon koettaa koota ajatukseni, sillä nyt on kuin pääni olisi sekaisin eikä sydämeni jaksaisi toimia. Kaikki voimani ovat näinä kahtena vuorokautena kuluneet loppuun, ja sielussani tunnen sellaista hämmennystä, joka tuntuu heikkomielisyydeltä."

"Kuten itse haluatte. Kun tahdotte nähdä minut, niin kutsuttakaa minut luoksenne."

Hän teki kiitollisuutta osoittavan liikkeen. Samassa me olimme perillä ravintolassa. Käskin järjestää hänelle huoneen rakennuksessa, joka oli aivan erillään siitä, missä itse asuin, jotta en loukkaisi Paulinen kainoudentunnetta, ja velvoitin emännän antamaan hänelle vain laimeata lihalientä. Kaikki muu ravinto saattoi käydä vaaralliseksi siinä kiihtyneessä heikkoudentilassa, jossa sairaan vatsa nyt varmaankin oli. Nämä käskyt annettuani vetäydyin takaisin huoneeseeni.

Siellä saatoin häiritsemättä antautua sen ilontunteen valtaan, joka täytti sieluni ja jota en ollut uskaltanut päästää näkyviin Paulinen läsnäollessa. Hänet, jota vielä rakastin, hänet, jonka muisto kahden vuoden erosta huolimatta aina oli elänyt sydämessäni, hänet olin pelastanut; hän sai kiittää minua hengestään. Ihmettelin niitä monia salaisia kiertoteitä ja eri tavoilla yhteenkiedotuita seikkoja, joita käyttäen sattuma tai sallimus oli minut siihen ohjannut. Mutta äkkiä tärisytti minua kamala värähdys. Ajattelin, että jos yksi ainoakaan näistä satunnaisista seikoista olisi jäänyt pois, jos olisi puuttunut yksi ainoakaan näistä mitättömistä tapahtumista, joista yhdessä oli tullut johtava lanka opastamaan minua tässä sokkelossa, niin Pauline vääntelehtisi nyt hautakammioon suljettuna myrkyn tai nälän kouristuksissa, kun taas minä, siitä tietämättä ja puuhaten toisella taholla jossakin pikku asiassa, kentiespä huvitellenkin, olisin jättänyt hänet alttiiksi kuolinkamppailun tuskille, jolloin ei yksikään aavistus, yksikään ääni olisi kuiskannut minulle: "Hän kuolee, pelasta hänet!" Sellainen ajatus on kamala, ja sen aiheuttama pelko on kaikkein hirveintä. Totta on, että se myöskin on kaikkein lohduttavinta; sillä sittenkun se on antanut meidän harhailla epäilyksen ilmapiirissä, vie se meidät uudelleen uskoon, joka tempaa ihmiset sokean sattuman käsistä, jättääkseen ne jälleen sallimuksen suojelevaan huomaan.

"Vietin tällä tavoin tunnin", jatkoi Alfred. "Olin onnellinen, olin ylpeä siitä, että olin pelastanut hänet. Tämä teko toi mukanaan palkintonsa, enkä pyytänyt muuta kuin sen onnen, että minut oli valittu sitä toimittamaan.

"Kun tämä tunti oli lopussa, kutsutti hän minut luokseen. Hypähdin seisomaan, ikäänkuin syöksyäkseni hänen luoksensa; mutta ovella voimani pettivät, minun oli pakko nojautua hetkiseksi seinään, ja tarjoilijatar ehti tuoda toisen kutsun ennenkuin olin kyennyt hillitsemään liikutukseni.

"Hän oli laskeutunut maata vuoteelle, mutta riisuutumatta. Lähestyin häntä niin levollisin liikkein kuin suinkin voin. Hän ojensi minulle kätensä.

"'En ole vielä', sanoi hän, 'lausunut teille kiitostani. Puolustuksenani on se, että minun on mahdoton löytää sanoja, jotka voisivat tulkita kiitollisuuttani. Ajatelkaa naisen kauhistusta sellaisessa tilassa, jollaisessa minut löysitte, ja antakaa minulle anteeksi!'

"'Kuulkaa minua, hyvä rouva', sanoin minä koettaen tukahduttaa liikutustani, 'ja uskokaa, mitä aion teille sanoa. Sattuu niin odottamattomia, niin ihmeellisiä olosuhteita, että ne vapauttavat sovinnaisista puhetavoista. Jumala on tuonut minut teidän luoksenne, ja minä kiitän häntä siitä; mutta minun tehtäväni ei ole vielä täytetty, toivoakseni, ja kenties voin vielä olla teille hyödyksi. Kuulkaa minua senvuoksi ja harkitkaa tarkasti sanojani.'

"Minä olen vapaa, minä olen rikas, mikään ei kiinnitä minua enemmän yhteen kuin toiseenkaan maailmanpaikkaan. Aioin matkustaa, tahdoin lähteä Englantiin ilman mitään varmaa päämäärää; voin siis muuttaa matkasuunnitelmani ja kääntää tieni mihin maailman seutuun sattumus vain suvaitsee minut viedä. Ehkä teidän on lähdettävä pois Ranskasta? En tiedä sitä, en pyydä saada tuntea salaisuuksianne enkä aio edes uskaltaa arvailla niitä ennenkuin itse olette antanut minulle siihen luvan. Mutta jos jäätte Ranskaan tai ette, niin käskekää minua, sanoen minua ystäväksenne tai veljeksenne. Käskekää, että seuraan teitä, läheltä tai kaukaa, tehkää minut suojelijaksenne tai vaatikaa, että minun on oltava niinkuin en tuntisi teitä, ja minä tottelen silmänräpäyksessä. Tämän teen, uskokaa minua, ilman mitään salatarkoituksia, ilman mitään itsekästä toivoa, mitään pahaa ajattelematta. Ja nyt, kuten olen sanonut, unohtakaa oma ikänne, unohtakaa minun ikäni tai kuvitelkaa, että minä olen veljenne."

"Kiitos!" lausui kreivitär äänellä, jossa kuvastui syvää liikutusta; "minä vastaanotan tarjouksenne teidän kuntoanne vastaavalla luottamuksella. Jättäydyn tykkänään teidän kunnianne varaan; sillä minulla ei ole maailmassa ketään muita kuin te, ainoastaan te tiedätte, että minä olen olemassa. Niin, olettamuksenne on oikea, minun täytyy lähteä Ranskasta. Te matkustatte Englantiin, te saatte viedä minut kanssanne sinne. Mutta minä en voi tulla sinne yksin ja ilman perhettä. Te olette luvannut antaa minun sanoa itseäni sisareksenne; tästä lähtien minä olen kaikkien silmissä neiti de Nerval."

"Oi, kuinka olen onnellinen!" huudahdin minä. Kreivitär viittasi minulle, että kuuntelisin, mitä hänellä oli minulle sanottavaa.

"Pyydän teiltä enemmän kuin ehkä luulettekaan", sanoi hän. "Minäkin olen ollut rikas, mutta kuolleilla ei ole mitään."

"Te ette ymmärrä minua", keskeytti hän, "ja kun ette anna minun puhua loppuun, niin pakotatte minut punastumaan".

"Minä tahdon olla neiti de Nerval, isänne tytär, jos niin haluatte, äiditön, joka on uskottu teidän huostaanne. Teillä on varmasti suosituskirjeitä, te voitte hankkia minulle paikan jonkin kasvatuslaitoksen opettajattarena. Puhun englannin ja italian kieliä, kuten äidinkieltäni; minulla on hyvät tiedot musiikissa, ainakin minulle niin sanottiin ennen vanhaan; minä annan opetusta kielissä ja musiikissa."

"Ne ovat ehtoni", lausui kreivitär. "Hylkäättekö ne, hyvä herra, vai hyväksyt tekö ne, veljeni?"

"No hyvä, silloin emme saa hukata aikaa: huomenna meidän täytyy matkustaa. Onko se mahdollista?"

"Pienen viattoman väärennyksen. Vai tahdotteko mieluummin, että kirjoitan Pariisiin ja pyydän sieltä toista?"

"Erehdytte, minä olen voimakas. Saatte nähdä, että minä olen valmis heti kun ehditte lähteä."

"Antakaa minulle aikaa tottuakseni tähän nimitykseen, niin suloinen kuin se onkin!"

"Kahden tunnin kuluttua", huudahdin sitten, "on kaikki järjestyksessä toivomuksenne mukaan".

Neljännestunti sitten minä olin vilpittömin mielin tarjoutunut näyttelemään veljen osaa, ja nyt jo tunsin, kuinka vaikeata se oli. Seurustella veljen tavoin nuoren ja kauniin naisen kanssa on jo sinänsäkin vaikeata; mutta jos on rakastanut tätä naista, jos on kadottanut hänet, jos on löytänyt hänet jälleen yksin ja hyljättynä, vailla kaikkea muuta turvaa; kun se onni, johon ei ole rohjennut uskoa, vaan jota on pitänyt unelmana, todellisuudessa on niin lähellä, että siihen voi kättä ojentamalla tarttua kiinni, silloin käy hyvistä päätöksistä ja annetusta kunniasanasta huolimatta mahdottomaksi sulkea sieluunsa siellä hehkuvaa tulta, ja jokin kipinä siitä loistaa aina esiin silmistä tai huulilta.

Tapasin soutajani syömässä ja juomassa, ja nyt ilmoitin heille uuden ehdotukseni, että me yöllä purjehtisimme Havreen, ehtiäksemme perille ennen höyrylaivan lähtöä. Mutta he eivät uskaltaneet tehdä tätä matkaa samalla venheellä, jota olimme ennen käyttäneet. Kun he pyysivät ainoastaan tunnin ajan hankkiakseen turvallisemman aluksen, sovimme heti maksusta, tai oikeammin sanoen he jättivät sen minun määrättäväkseni. Lisäsin viisi louisdoria niihin viiteenkolmatta, jotka he olivat jo saaneet, ja tästä maksusta he olisivat vieneet minut vaikka Amerikaan.

Rupesin sen jälkeen tarkastelemaan emäntäni vaatekaappia. Kreivittärellä ei ollut muuta pukua kuin se, johon hän oli puettuna, kun hänet vietiin vankeuteen. Kun hän vielä oli heikko ja sairas, pelkäsin, että tuuli ja yöusva saattaisivat olla hänelle vahingollisia. Löysin ison skotlantilaisen villahuivin, otin sen ja pyysin rouva Osseraieta panemaan sen minun laskuuni. Tämä huivi hartioillaan ja päällystakkini yllään Pauline varmaankin tulisi matkalla toimeen.

Meidän ei tarvinnut odottaa häntä; heti kun hän sai tietää, että soutajat olivat valmiit, tuli hän luokseni. Olin sillä aikaa suorittanut laskuni majataloon, ja nyt oli siis vain riennettävä satamaan ehtiäksemme laivaan.

Yö oli, kuten olin edellyttänyt, kylmä, mutta tyyni ja kaunis. Kiedoin kreivittären villahuiviin ja tahdoin saada hänet menemään telttaan, jonka soutajat olivat kyhänneet purjeesta, mutta kirkas taivas ja meren tyyneys pidättivät häntä kannella. Ja niin me istuuduimme penkille toistemme viereen.

Molemmat olimme niin ajatuksiemme vallassa, että pysyimme ääneti. Olin antanut pääni painua alaspäin ja mietin ihmetellen sitä kummallisten tapahtumain ketjua, jonka alussa olin ja joka todennäköisesti ulottuisi kauas tulevaisuuteen. Halusin kiihkoisasti tietää, kuinka kreivitär de Beuzeval, nuori, rikas ja kaikista ulkonaisista merkeistä päättäen miehensä rakastama, oli joutunut siihen tilaan, että hänen oli täytynyt rappeutuneen luostarin hautakammiossa odottaa kuolemaa, josta olin hänet pelastanut. Missä tarkoituksessa ja mitä varten hänen miehensä oli pannut liikkeelle huhun hänen kuolemastaan ja toimittanut ruumispaareille toisen hänen sijastaan? Mustasukkaisuudestako?

Tämä oli ensimäinen ajatus, joka syntyi mielessäni. Se oli kauhea. Pauline rakastaisi jotakuta! Oi, silloin olivat kaikki unelmani turhia; sitä miestä varten, jota hän rakasti, hän kyllä palaisi elämään, se mies etsisi hänet käsiinsä, missä ikinä hän olisikin. Silloin olisin pelastanut hänet toiselle; hän kiittäisi minua kuten veljeä, ja siinä kaikki. Se mies puristaisi kättäni ja lausuisi, että hän on minulle velkaa enemmän kuin elämänsä. Sitten he nauttisivat onnea, joka olisi sitä varmempaa, kun ei kukaan tietäisi siitä mitään! Ja minä, minä palaisin Ranskaan, kärsiäkseni siellä, kuten jo olin kärsinyt, ja tuhat kertaa enemmän; sillä tämä autuus, jota ennen olin ainoastaan kaukaa katsonut, oli lähestynyt minua, paetakseen sitten luotani vielä julmemmasti. Ja silloin minä kenties kerran kiroaisin hetkeä, jona vapautin tämän naisen, ja minulle tuottaisi tuskaa, että hän, kuolleena kaikilta muilta, eläisi minun tieteni mutta kaukana minusta ja erään toisen likimmässä läheisyydessä. Muuten: jos hän oli rikollinen, oli kreivin kosto oikeudenmukainen. Siinä asemassa minä en olisi jättänyt nuorta vaimoani kuolemaan sillä tavoin, mutta varmasti olisin murhannut hänet, hänet ja sen miehen, jota hän rakasti.

Ettäkö Pauline rakastaisi toista! Pauline rikollinen! Oh, se ajatus jäyti sydäntäni. Nostin hitaasti päätäni. Pauline katsoi, pää taaksepäin taivutettuna, taivasta kohti, ja kaksi kyynelkarpaloa vieri pitkin hänen poskiaan.

"Luuletteko", sanoi hän liikahtamatta, "luuletteko, että ainaiseksi voi jättää isänmaansa, sukunsa, äitinsä, tuntematta sydämensä pakahtuvan? Luuletteko, että tyynin mielin voi astua jollei onnesta, niin ainakin levollisuudesta epätoivoon? Luuletteko, että voi minun iässäni matkustaa valtameren ylitse viettämään jäljelläolevaa elämäänsä vieraassa maassa, kyyneleen putoamatta aaltoon, joka kuljettaa pois kaikesta rakastamastamme?"

"Ja jäävätkö kaikki poikkeuksetta ja ainaiseksi tietämättömyyteen siitä, että se, jota he surevat kuolleena, elää ja itkee?"

"Oi!" huudahdin minä. "Oi, kuinka olen onnellinen; kuinka suuren painon olettekaan poistanut sydämeltäni!"

"Oi, ettekö aavista niitä epäilyksiä ja sitä pelkoa, joka on mielessäni herännyt? Ettekö te itse halua pian saada tietää niitä yhteensattuneita tapahtumia, jotka ovat tuoneet minut luoksenne? Kiitättekö taivasta pelastuksestanne, tahtomatta saada minulta tietää, mitä keinoja se on käyttänyt?"

"Olette oikeassa, veljellä ei saa olla salaisuuksia sisareltaan. Te kerrotte minulle kaikki, enkä minä puolestani salaa teiltä mitään."

"Te ette salaa minulta mitään! Oi, vannokaa se minulle! Te annatte minun lukea sieluanne kuin avointa kirjaa?"

"Niin! Ja te huomaatte siinä ainoastaan onnettomuutta, kieltäymyksiä ja rukouksia. Mutta nyt ei ole siihen sovelias hetki ja sitäpaitsi olen vielä liian lähellä näitä hirveitä tapahtumia, voidakseni niitä kertoa."

"Tarvitsen lepoa", sanoi hän; "sanoittehan, että voisin nukkua tässä teltassa?"

Vein hänet sinne ja levitin vaippani lattialle, minkä jälkeen hän kädenviittauksella pyysi minua poistumaan. Tottelin häntä ja palasin siihen paikkaan, josta hän oli lähtenyt. Nojasin pääni siihen kohtaan, johon hän oli päätään nojannut, ja olin siinä, kunnes saavuimme Havreen.

Seuraavana iltana tulimme Brightoniin, ja kuusi tuntia senjälkeen olimme Lontoossa.

VI.

UUSI KOTI.

Ensimäisenä huolenani oli hankkia asunto sisarelleni ja itselleni. Siinä tarkoituksessa käännyin samana päivänä erään pankkiirin puoleen, joka tunsi minut. Hän tiesi pienen kalustetun rakennuksen, joka täydellisesti soveltui kahdelle henkilölle, kun kummallakin oli oma palvelijansa. Annoin hänen tehtäväkseen sen vuokraamisen, ja seuraavana päivänä hän ilmoitti minulle, että saatoin milloin tahansa muuttaa uuteen kotiini.

Pian senjälkeen menin kreivittären nukkuessa erääseen liinavaatekauppaan, ja muutamassa minuutissa olin hankkinut yksinkertaisen, mutta täydellisen ja maukkaan varaston tätä tavaraa. Kaksi tuntia myöhemmin vaatteet oli merkitty Pauline de Nervalin nimellä ja pantu sen henkilön makuuhuoneen vaatekomeroon, jolle ne olivat tarkoitetut. Senjälkeen menin muotikauppiaan luokse, ja vaikka hän olikin ranskatar, osoitti hän voivansa olla yhtä nopsa. Mitä pukuihin tulee, en voinut antaa niihin mittoja, vaan ostin kankaita, kauneimpia mitä näin, ja pyysin kauppiasta lähettämään neulojattaren luokseni samana iltana.

Kello kahdentoista tienoissa päivällä olin taas kotona. Minulle ilmoitettiin, että sisareni oli noussut ja odotti minua teetä juomaan. Tapasin hänet hyvin yksinkertaisessa puvussa, sen hän oli ehtinyt teettää Havressa niiden kahdentoista tunnin aikana, jotka olimme siellä olleet. Hän oli ihastuttavan näköinen.

"No", sanoi hän nähdessään minun tulevan sisään, "enkö olekin jo ammattiini soveltuvassa puvussa, ja epäilettekö nyt esitellä minua apuopettajattarena?"

"Oi, mutta te ette saa puhua sillä tavoin kanssani, ja jos minä pysynkin osassani, niin näyttää siltä kuin te unohtaisitte omanne. Veljet yleensä ja erittäinkään vanhemmat veljet eivät alistu niin sokeasti sisartensa tahtoon. Olkaa varuillanne, te ilmaisette itsenne."

"Todellakin, minä ihmettelen rohkeuttanne", sanoin minä ja katsoin häntä. "Teillä on suru sydämessänne, ja teidän sielunne kärsii; otsanne on kalpea, te kärsitte ruumiillisestikin; te olette ikuisesti eroitettu kaikesta, mitä rakastatte — olette sen itse sanonut — ja kuitenkin teillä on voimaa hymyillä. Ei, itkekää mieluummin, se on parempi; minuun ei koske niin kovasti, jos näen teidän itkevän."

"Niin, olette oikeassa", sanoi hän, "olen huono näyttelijätär. Kyyneleeni näkee hymyni lomitse? Mutta minä olen itkenyt teidän poissaollessanne, ja se on helpottanut mieltäni, niin että vähemmän läpitunkeva katse, vähemmän huomaavainen veli kenties jo olisi voinut luulla minun unohtaneen kaikki."

"Oi, olkaa levollinen, hyvä rouva!" vastasin hiukan katkerasti, sillä kaikki epäluuloni heräsivät jälleen, "olkaa levollinen, minä en luule sitä koskaan!"

"Luuletteko, että voin unohtaa äitini, kun tiedän, että hän luulee minun kuolleen ja itkee minua, kuten itketään vainajaa? Oi, äitini! äiti-raukkani!" huudahti hän kyyneltyen ja vaipui sohvalle.

"Katsokaa, kuinka itsekäs minä olen", sanoin lähestyen häntä. "Katselen mieluummin kyyneliänne kuin hymyänne; kun itkette, toivon voivani vähitellen huolenpidollani, huomaavaisuudellani ja kunnioituksellani teitä lohduttaa; mutta jos olette jo saanut lohdun, mitä toivoa jää silloin enää minulle?"

"Alfred", sanoi kreivitär sydämellisen hyväntahtoisesti, nimittäen minua ensi kerran nimeltä, "älkäämme käykö turhaa sanasotaa keskenämme. Meidän välillämme on tapahtunut niin ihmeellistä, että me olemme molemmat vapaat, te kiertelyistä, minä teeskentelystä teitä kohtaan. Olkaa suora, kysykää minulta! Mitä te haluatte tietää? Minä kyllä vastaan teille."

"Oi, te olette enkeli!" huudahdin minä, "ja minä olen hupsu! Minulla ei ole oikeutta saada tietää mitään eikä kysyä mitään. Enkö ole ollut niin onnellinen kuin ihminen voi olla, kun löysin teidät luolasta, kun kannoin teitä käsivarsillani alas vuorta, kun nojasitte päätänne veneessä olkapäähäni? En tiedä miksi, mutta minä toivoisin, että alituinen vaara uhkaisi teitä, jotta aina tuntisin teidän vapisevan rintaani vasten. Sellaisten tunteitten täyttämä elämä kuluisi nopeasti. En ehkä eläisi enempää kuin yhden vuoden, ja sitten sydämeni särkyisi; mutta kukapa ei vaihtaisi pitkää elämää sellaiseen vuoteen! Silloin te olisitte vain peloissanne ja minä olisin teidän ainoa toivonne. Pariisin-muistonne eivät tekisi teitä levottomaksi. Te ette koettaisi hymyillä salataksenne minulta kyyneleitänne. Minä olisin onnellinen enkä enää mustasukkainen!"

"Alfred", sanoi kreivitär ankaran vakavasti, "te olette tehnyt niin paljon minun hyväkseni, että minunkin on tehtävä jotakin teidän tähtenne. Sitäpaitsi te varmaan nyt kärsitte, ja kärsitte suuresti, kun puhutte noin. Sillä te osoitatte minulle unohtaneenne, että minä olen täydellisesti riippuvainen teistä. Te saatte minut häpeämään itseäni ja tuntemaan sääliä teitä kohtaan."

"Oi, anteeksi, anteeksi!" huudahdin minä ja heittäydyin polvilleni hänen eteensä. "Mutta te tiedätte, että rakastin teitä ennenkuin menitte naimisiin, vaikka en ole koskaan sanonut sitä teille. Te tiedätte, että omaisuuteni pienuus oli ainoa, mikä esti minua pyytämästä kättänne, ja te tiedätte myöskin, että tämä rakkaus, joka kenties on uinunut, mutta joka ei ole koskaan ollut sammuksissa, on nyt, kun olen teidät taas löytänyt, herännyt voimakkaampana kuin konsanaan. Te tiedätte sen; sillä sitä ei tarvitse sanoa, jotta se ymmärrettäisiin. Kas siinä syy, miksi kärsin yhtä paljon nähdessäni teidän hymyilevän kuin itkevänkin. Kun hymyilette, niin salaatte minulta jotakin, ja kun itkette, niin myönnätte kaikki. Ah, te rakastatte, te kaipaatte jotakuta!"

"Te erehdytte", vastasi kreivitär, "jos olenkin rakastanut, niin en rakasta enää, ja jos suren jotakuta, niin suren äitiäni!"

"Oi, Pauline! Pauline!" huudahdin, "puhutteko totta? Ettekö petä minua!
Jumalani, Jumalani!"

"Oi, taivas varjelkoon minua siitä. Mutta kuinka heräsi miehenne mustasukkaisuus? Sillä ainoastaan se on voinut saattaa hänet niin katalaan tekoon."

"Kuulkaa minua, Alfred! Ennemmin tai myöhemmin minun joka tapauksessa olisi pakko ilmaista teille tämä kauhea salaisuus, sillä teillä on oikeus tuntea se. Tänä iltana te saatte tietää kaikki. Tänä iltana saatte lukea sieluni kirjaa. Tänä iltana saatte valtaanne enemmän kuin minun elämäni, sillä sekä omani että sukuni kunnia joutuu käsiinne; mutta yhdellä ehdolla."

"Te ette saa koskaan enää puhua rakkaudestanne; minä puolestani lupaan, etten unohda teidän rakastavan minua."

Hän ojensi minulle kätensä, ja minä suutelin sitä melkein kuin hartauteen vaipuneena.

"Istukaa tuohon", sanoi hän, "ja älkäämme puhuko siitä ennenkuin illalla. Mitä te olette tehnyt tänään?"

"Olen etsinyt pientä, yksinkertaista ja yksinäistä taloa, jossa voitte häiritsemättä vallita; sillä te ette voi jäädä hotelliin asumaan."

"Olen, Piccadillyssä. Jos haluatte, niin menemme katsomaan sitä aamiaisen jälkeen."

Joimme teetä ja ajoimme sitten katsomaan tulevaa asuntoamme. Se oli pieni kaunis talo vihreine ikkunaverhoineen ja puutarhoineen, joka oli täynnänsä kukkia, aito englantilainen, ainoastaan kolmikerroksinen talo. Pohjakerros saisi olla meille yhteinen. Ensimäinen kerros oli määrätty Paulinelle, ja toisen olin ajatellut itselleni.

Menimme Paulinen huoneistoon. Siihen kuului vierashuone, sali, makuukamari, kammio ja työhuone, johon oli koottu kaikkea, mitä tarvittiin soitannon ja piirustuksen harjoittamista varten. Avasin vaatesäiliön; liinavaatteiden myyjätär oli pitänyt sanansa.

"Jos joudutte oppilaitokseen", vastasin minä, "niin tarvitsette näitä.
Ne on merkitty teidän nimellänne, P:llä ja N:llä: Pauline de Nerval."

"Kiitos, veljeni", sanoi hän ja puristi kättäni. Toisen kerran hän nimitti minua tällä nimellä, mutta tällä kertaa se ei koskenut kipeästi.

Menimme edelleen makuukamariin. Vuoteella oli kaksi täysin pariisilaismallista hattua ja aivan yksinkertainen kashmirihuivi.

"Alfred", sanoi kreivitär ne huomatessaan, "teidän olisi pitänyt antaa minun tulla tänne yksin löytämään tämä kaikki. Ettekö näe minun häpeävän, kun olen tuottanut teille niin paljon vaivaa? Sitäpaitsi en todellakaan tiedä, onko se oikein sopivaa."

"Oh, tehän voitte sitten korvata sen minulle oppitunneillanne", keskeytin hymyillen. "Veljen tulee lainata sisarellensa."

"Hän voi lahjoittaakin sisarelleen, kun on sisartaan rikkaampi", sanoi
Pauline, "sillä tässä tapauksessa on antaja onnellisempi."

"Oi, te olette oikeassa", huudahdin, "mikään sydämen hienotunteisuus ei jää teiltä huomaamatta. Kiitos, kiitos!"

Tulimme työhuoneeseen. Pianon kannella olivat madame Duchangen, La barren ja Plantaden uusimmat romanssit sekä Bellinin, Meyerbeerin ja Rossinin tunnetuimmat kappaleet. Pauline avasi erään vihon ja vaipui syviin mietteisiin.

"Mikä teidän on?" kysyin minä ja näin hänen katseensa kiintyneen vain yhteen sivuun. Hän näytti unhottaneen minun läsnäoloni.

"Ihmeellistä", puhui hän hiljaa, vastaten samalla kertaa omaan ajatukseensa ja minun kysymykseeni; "tuskin on viikkoa sitten, kun lauloin tämän kappaleen kreivitär M:n luona. Silloin minulla oli perhe, nimi, varma olemassaolo. Kahdeksan päivää on kulunut, eikä minulla ole mitään jäljellä."

Hän kalpeni ja pikemmin vaipui kuin istuutui nojatuoliin, ja tosiaankin olisi saattanut luulla, että hän veti viimeisiä henkäyksiään. Lähestyin häntä; hän sulki silmänsä. Ymmärsin, että hän tahtoi antautua vain muistojensa valtaan. Istuuduin hänen viereensä ja painoin hänen päänsä olkapäätäni vasten.

Silloin hän alkoi taas itkeä, mutta tällä kertaa vavahtelematta ja joutumatta ankaran mielenliikutuksen valtaan. Ne olivat hiljaisia ja surumielisiä kyyneleitä, sanalla sanoen sellaisia kyyneleitä, joissa on jonkinlaista suloisuutta ja joita ei saa ehkäistä. Hetken kuluttua hän avasi jälleen silmänsä ja hymyili.

"Täytyy mukautua kohtalon vaatimuksiin. Maailman silmissä te olette veljeni, ja aivan luonnollista on, että te asutte samassa talossa kuin minäkin, kun sitävastoin varmasti pidettäisiin kummallisena, jos asuisitte muualla. Teidän on senvuoksi otettava toinen kerros asunnoksenne. Menkäämme puutarhaan."

Se oli ruohokenttä, ja sen keskellä oli kukkalava. Kuljimme kolme kertaa sen ympäri, pitkin sitä kiertävää hiekoitettua käytävää. Sitten Pauline poimi lavasta kukkakimpun.

"Katsokaa näitä ruusu-raukkoja", sanoi hän luokseni palattuansa, "kuinka kalpeita ja miltei tuoksuttomia ne ovat. Nehän ovat aivan kuin maanpakolaisia, jotka kaipaavat kotiaan. Luuletteko niidenkin osaa van ajatella kotimaataan ja tietävän kärsivänsä?"

"Te erehdytte", sanoin minä. "Nämä ruusut ovat syntyneet täällä. Ilmasto ja tuulet soveltuvat niille, ne ovat sumun ja usvan tyttäriä, lämpimämpi aurinko kuihduttaisi ne kuumuudellaan. Ne ovat, muuten, määrätyt kaunistamaan vaaleita hiuksia ja olemaan sopusoinnussa pohjolan tyttärien himmeän värin kanssa. Teille ja teidän mustille kutreillenne soveltuvat Espanjan hehkuvanpunaiset ruusut. Me matkustamme sinne niitä hakemaan milloin tahdotte."

"Niin", sanoi hän, "Espanjaan, Sveitsiin, Italiaan, kaikkialle muualle, vaan ei Ranskaan".

"Mutta", sanoin minä, "oletteko kaikiksi ajoiksi luopunut toivosta saada palata sinne?"

"Se on mitali, jossa on kaksi puolta: toisella puolen myrkky, toisella mestauslava. Kuulkaa minua, minä kerron kaikki. Teidän täytyy saada se tietää, mitä pikemmin, sitä parempi. Mutta sanokaa minulle ensin, mikä kaitselmuksen ihme johti teidät minun luokseni?"

Me istuuduimme, ja minä aloitin kertomukseni siitä, kuinka jouduin Trouvilleen. Kuvasin kaikki; kuinka myrsky oli minut yllättänyt ja ajanut maihin; kuinka etsin suojaa ja tulin luostarin raunioille; kuinka, kun oven narina oli minut herättänyt, olin nähnyt miehen tulevan holvikäytävään; kuinka se mies oli kätkenyt jotakin erään hautakiven alle, ja kuinka heti silloin olin aavistanut salaisuutta, josta olin päättänyt ottaa selvän. Edelleen puhuin matkastani Divesiin, siellä kuulemastani onnettomasta uutisesta, epätoivoisesta päätöksestäni mennä vielä kerran katsomaan häntä, hämmästyksestäni ja ilostani, kun näin käärinliinojen peittävän toista naista, ja vihdoin yöllisestä seikkailustani, kiven alta löytämästäni avaimesta, menostani hautaholviin, onnestani ja ilostani, kun löysin hänet. Ja minä kerroin kaiken tämän sellaisin sielunilmein, jotka, vaikka sanaa rakkaus ei mainitakaan, saavat jokaisen lauseen värähtelemään rakkautta.

Kertoessani olin onnellinen ja tunsin itseni täysin palkituksi, sillä minä näin, että tämä intohimoinen kertomus siirsi häneen oman mielenliikutukseni ja että muutamat sanoistani salaa hiipivät hänen sydämeensä. Kun olin lopettanut, tarttui hän käteeni, puristi sitä ääneti molempien käsiensä välissä ja silmäili minua kauan ilmaisten katseessaan puhtainta myötätuntoa. Vihdoin hän keskeytti hiljaisuuden ja sanoi:

"Vannokaa kaiken nimessä, mikä teille on pyhintä, ettette kenellekään ilmaise, mitä teille nyt aion kertoa, ennenkuin minä olen kuollut, ja äitini sekä myöskin kreivi ovat haudassa!"

VII.

TIIKERINPYYNTI.

"Minun ei tarvitse sanoa teille mitään suvustani, te tunnette sen ennestään: äitini ja sitten ainoastaan muutamia kaukaisia sukulaisia. Minulla oli jonkun verran omaisuutta."

"Niinpä kyllä", lausuin minä, "suokoon Jumala, että olisitte ollut köyhä!"

"Isäni", jatkoi Pauline, aivan kuin huomaamatta sitä tunnetta, joka oli saattanut minut noin huudahtamaan, "jätti kuollessaan jälkeensä lähes neljänkymmenen tuhannen livren vuotuiset korkotulot. Kun olin ainoa tytär, ei tätä summaa voi pitää varsin pienenä, ja senvuoksi minua seuraelämään joutuessani pidettiin rikkaana perijättärenä."

"Ja harvinaisen kauniina sekä erittäin oivallisesti kasvatettuna", huomautin minä.

"Näette kai, etten voi jatkaa", vastasi Pauline hymyillen, "sillä tehän keskeytätte minua alinomaa".

"Niin, sillä te ette voi, kuten minä, kuvailla kaikkea sitä huomiota, jota herätitte astuessanne seuraelämään. Sen tarinanne osan tunnen minä paremmin kuin te itse, sillä itse sitä aavistamattannekaan te olitte kaikkien juhlien kuningatar, jonka kruununa olivat ainoastaan teidän katseillenne näkymättömät ihailunosoitukset. Silloin minä näin teidät, ensi kerran prinsessa de Bel—n luona. Kaikki, mikä oli mainiota ja lahjakasta, oli kerääntynyt tämän milanolaisen maanpakolaiskaunottaren kotiin. Laulettiin, ja salonkitaiteilijamme astuivat vuorotellen pianon ääreen. Sitten joku puhui teistä ja mainitsi nimenne. Miksi sydämeni löi rajusti, kun lausuttiin tämä nimi, jonka silloin kuulin ensi kerran? Prinsessa nousi, tarttui teidän käteenne ja talutti teidät melkein kuin uhrina tuolle sävelten alttarille. Sanokaa minulle, miksi tunsin, nähdessäni teidät hämmentyneenä, pelkoa niinkuin olisitte ollut sisareni, minä, joka olin nähnyt teitä vain neljännestunnin? Suunne hymyili, äänenne ensimäiset soinnut olivat värähteleviä ja epävarmoja, mutta pian kaikuivat säveleet puhtaina ja sointuvina, katseenne kohosi maasta ja suuntautui taivasta kohden. Teitä ympäröivä joukko hajautui, enkä edes tiedä, tunkeutuivatko suosionosoitushuudot teidän luoksenne asti, niin korkealla tuntui sielunne leijailevan. Se oli Bellinin aaria, yksinkertainen ja sointuisa, mutta niin syvän kaihomielinen, kuin ainoastaan hänen musiikkinsa voi olla. Minä en taputtanut käsiäni, vaan itkin. Teidät vietiin takaisin, ja onnentoivotuksia tuli tulvimalla. Minä yksin en uskaltanut teitä lähestyä, mutta asetuin niin, että saatoin joka hetki nähdä teidät. Ilta jatkui entistä menoaan, soitanto oli edelleen pääasiana, mutta minä en kuullut enää mitään. Sittenkun te olitte jättänyt pianon, olivat kaikki ajatukseni kohdistuneina vain yhteen ainoaan. Minä katselin teitä. Muistatteko sen illan?"

"Niin, se oli elämäni ihanin, onnellisin aika. Kolmena vuotena nuoruuteni aurinko tummeni tuskin ainoaksikaan päiväksi, ja tuskin sen ohitse liiteli pilvenhattaran tapaisena ainoatakaan sellaista viatonta liikutusta, jota nuoret tytöt luulevat rakkaudeksi. Kesäisin olimme linnassamme, Meulienissa; talvikausiksi palasimme Pariisiin. Kesä kului maaseudun juhlissa, ja talvi tuskin riitti kaupungin huvituksiin. Minä en aavistanut, että niin puhdas ja rauhallinen elämä saattaisi koskaan synketä. Elin iloisena ja luottavaisena. Tällä tavoin pääsimme syksyyn 1830.

"Naapurinamme maalla oli eräs rouva de Lucienne, jonka mies oli ollut isäni erittäin hyvä ystävä. Hän kutsui eräänä iltana äitini ja minut seuraavaksi päiväksi maatilalleen. Hänen miehensä ja poikansa sekä muutamia nuoria miehiä Pariisista oli kokoontunut sinne metsästämään villisikoja, ja uuden Meleagerin voittoa juhlittaisiin suurilla päivällisillä. Me noudatimme kutsua ja lähdimme sinne.

"Perille tullessamme olivat metsästäjät jo lähteneet, mutta kun puisto oli muurien ympäröimä, saatoimme helposti tavata heidät. Muuten kuului aina toisinaan metsästystorvien toitahduksia, ja niitä seuraamalla me saatoimme täydellisesti nauttia metsästyksen tuottamasta ilosta, tarvitsematta ottaa osaa sen rasituksiin. Herra de Lucienne oli jäänyt kotiin pitääkseen seuraa rouvalleen ja tyttärelleen sekä äidilleni ja minulle. Hänen poikansa Paul johti metsästystä.

"Puolenpäivän aikaan lähestyi metsästystorvien toitotus huomattavasti, ja me kuulimme samaa merkkisäveltä soitettavan useaan kertaan. Herra de Lucienne sanoi sen olevan tiedonannon, että villisika oli näkyvissä ja alkoi väsyä, ja että nyt oli meidän aikamme nousta ratsaille. Samassa ratsasti joku metsästäjä täyttä laukkaa luoksemme, tuoden Paulilta tervehdyksen, että eläin varmaankin pian pysähtyisi ottelemaan koirain kanssa. Herra de Lucienne ripusti satulansarveen pyssyn, me nousimme kaikki kolme hevosten selkään ja ratsastimme sinne päin. Vanhemmat naiset sitävastoin lähtivät jalkaisin puistomajaan, jonka ympärille metsästys suuntautui.

"Saavuimme sinne pian, ja niin vähän kuin alussa olinkin tuntenut halua ottaa siihen osaa, innostutti kuitenkin torvisoitto, nopea ajo, koirain haukunta ja metsästyshuudot pian meitäkin, ja puolittain hymyillen, puolittain vavisten ratsastimme Lucie ja minä täyttä laukkaa taitavimpien ratsastajain tavoin. Kaksi tai kolme kertaa me näimme villisian syöksyvän lehtokujia pitkin, ja aina olivat koirat yhä lähempänä sitä. Vihdoin se kääntyi, asettui suuren tammen eteen ja rupesi tekemään vastarintaa. Se tapahtui pienen aukean reunalla, vastapäätä puistomajan ikkunoita, niin että rouva de Lucienne ja äitini saattoivat täydellisesti nähdä ajon päättymisen.

"Metsästäjät olivat järjestäytyneet piiriin neljän- tai viidenkymmenen askeleen päähän itse taistelupaikalta. Pitkän ajon kiihoittamina olivat koirat kaikki yhtaikaa syöksyneet villisian kimppuun, joka melkein peittyi niiden kirjavaan ja liikehtivään laumaan. Silloin tällöin kimposi joku niistä kahdeksan tai kymmenen jalan korkeuteen ja putosi sieltä maahan ulvoen ja verisenä; mutta vaikka se olikin haavoitettu, niin se jälleen heittäytyi vilinään, käydäkseen uudelleen vihollisensa kimppuun. Tätä taistelua kesti tuskin neljännestunnin, ja kymmenen tai kaksitoista koiraa oli jo kuolettavasti haavoittunut. Näytelmä oli niin verinen ja kamala, että se kiusasi minua, ja sama vaikutus sillä näytti olleen toisiinkin katsojiin, sillä minä kuulin rouva Luciennen huutavan:

"Heti heittäytyi Paul hevosen selästä, lähestyi pyssy kädessä villisikaa muutamia askeleita, tähtäsi siihen, vaikka se oli aivan koirien ympäröimänä, ja laukaisi.

"Samassa silmänräpäyksessä, sillä se, mitä nyt tapahtui, kävi salamannopeasti, väistyi koiralauma syrjään, haavoitettu villisika syöksyi sen lävitse, ja ennenkuin rouva de Lucienne ehti kirkaistakaan, oli se jo Paulin kimpussa. Paul kaatui selälleen, ja sensijaan että peto olisi jatkanut matkaansa, se pysähtyi, raivon vaahto suussa, uuden vihollisensa luokse.

"Syntyi kamala hiljaisuus. Rouva de Lucienne seisoi kalmankalpeana, kädet ojennettuina poikaansa kohti, koetti puhua ja sai tuskin kuuluvasti sanotuksi:

"Herra de Lucienne, joka yksin oli asestettu, otti pyssynsä ja aikoi ampua, mutta Paul oli pedon alla; jos luoti olisi mennyt hiukkasenkin harhaan, olisi isä surmannut poikansa. Kouristuksentapainen vavistus puistatti häntä, hän näki kykenemättömyytensä, heitti pois pyssyn ja juoksi Paulia kohden huutaen:

"Samassa heittäytyi hevosen selästä eräs nuori mies ja huusi käskijän lujalla ja tottelemista vaativalla äänellä:

"Metsästäjät hajautuivat, antaakseen tilaa tälle kuoleman käskyläiselle, joka ehtisi perille ennen heitä.

"Kaikkien katseet kiintyivät heti metsämieheen ja hänen valitsemaansa kauheaan maaliin. Hän itse oli vakaa ja levollinen, niinkuin hänellä olisi ollut edessään tavallinen maalitaulu. Pyssyn piippu kohosi hitaasti; mutta kun se oli tullut määrättyyn asentoon, jäivät sekä pyssy että ampuja liikkumattomiksi, niinkuin ne olisivat olleet kiveen hakatut. Laukaus pamahti, ja kuolettavasti haavoitettuna kieri villisika kahden tai kolmen askeleen päähän Paulista, joka vapautuneena vastustajastaan nousi toiselle polvelleen metsästyspuukko kädessään. Sitä ei kuitenkaan tarvittu, sillä luodin suunnan oli määrännyt niin tarkka silmä, että peto oli kuollut.

"Rouva de Lucienne kirkaisi ja pyörtyi. Lucie vaipui kokoon hevosensa selässä ja olisi pudonnut, jollei joku lähelläolijoista olisi tukenut häntä.

"Hyppäsin hevosen selästä ja riensin rouva de Luciennen luokse. Metsästäjät taas olivat yhdessä kokoontuneet Paulin ja surmansa saaneen villisian ympärille, lukuunottamatta ampujaa, joka nyt aivan levollisesti asetteli pyssyään muuatta puunrunkoa vasten.

"Rouva de Lucienne tuli tajuihinsa poikansa ja puolisonsa sylissä. Paul oli saanut vain pienen haavan jalkaansa; niin nopeasti oli kaikki tämä tapahtunut.

"Kun ensimäinen liikutus oli tyyntynyt, silmäili rouva de Lucienne ympärilleen. Hän tahtoi ilmaista kaiken äidillisen kiitollisuutensa eräälle miehelle, hän etsi metsästäjää, joka oli pelastanut hänen poikansa. Herra de Lucienne arvasi hänen tarkoituksensa ja toi metsästäjän hänen luokseen. Rouva de Lucienne tarttui hänen käteensä ja aikoi kiittää häntä, mutta sulautui kyyneliin ja sai lausutuksi ainoastaan:

"Niin, se oli hän. Sillä tavoin minä näin hänet ensi kerran, kokonaisen perheen kiitollisuuden ympäröimänä ja sen tunteen loisteessa, jonka minussa oli herättänyt tämä hänen kelpo sankarityönsä. Hän oli nuori, kalpea mies, pikemminkin pieni kuin iso, mustasilmäinen ja vaaleatukkainen. Ensi näkemältä hän tuntui tuskin kahdenkymmenen vuoden vanhalta, mutta lähemmin katsoessa huomasi muutamia kapeita ryppyjä, jotka lähtivät silmästä ja erosivat toisistaan ohimolla, ja tuskin näkyvän otsavaon, joka ilmaisi hänen sielussaan alati asuvan jonkin synkän ajatuksen. Ohuet ja kalpeat huulet, kauniit hampaat ja hienot naismaiset kädet täydensivät tämän kuvan, joka ensi näkemältä herätti minussa pikemmin vastenmielisyyttä kuin myötätuntoa: niin kylmänä pysyi yleisen vilkkaan liikutuksen aikana ilme tällä miehellä, jota äiti kiitti poikansa pelastuksesta.

"Metsästys oli loppunut ja palattiin linnaan. Saliin tultaessa kreivi de Beuzeval pyysi anteeksi, ettei voinut viipyä kauempaa, kun näet oli luvannut syödä päivällistä Pariisissa jonkun ystävänsä luona. Hänelle huomautettiin, että hänellä oli viidentoista lieuen matka kuljettavanaan ja vain neljä tuntia aikaa, niin että hän tuskin ehtisi ajoissa perille. Mutta kreivi vastasi hymyillen, että hänen hevosensa oli saanut tottua sellaisiin ratsastusmatkoihin, ja käski palvelijansa tuoda sen esille.

"Tämä palvelija oli eräs malaiji, jonka kreivi oli tuonut mukanaan Itä-Intiasta, missä hän oli käynyt vastaanottamassa suuren perinnön, ja joka oli pitänyt maansa vaatetustavan. Vaikka hän oli ollut kolme vuotta Ranskassa, puhui hän vain äidinkieltään, jota kreivi osasi muutamia sanoja; niillä hän teki tahtonsa ymmärretyksi. Malaiji totteli ihmeteltävän nopeasti, ja ikkunoista näimme pian kaksi tulista hevosta, joiden jalorotuisuutta seurueen koko miespuolinen osa yhtyi kiittämään. Ne olivat todellakin, mikäli minä voin arvostella, ihania eläimiä. Condén prinssi olikin halunnut ne saada, mutta kreivi Horace oli lisännyt toisen verran prinssin tarjoamaan hintaan ja saanut ne ennen hänen kuninkaallista korkeuttaan.

"Keskustelu keskeytyi hetkeksi, mutta alkoi uudestaan jälkiruokaan päästäessä entistä vilkkaampana, ja kreivi oli nytkin, kuten koko ajan oli ollut, sen esineenä. Mutta kun tämä alituinen yhdelle ainoalle henkilölle osoitettu huomaavaisuus näytti epäkohteliaalta muita vieraita kohtaan, tai kun itse asiassa muutamat niistä ominaisuuksista, joita hänellä sanottiin olevan, olivat kiistanalaisia, syntyi lievää sananvaihtoa hänen omituisista elämäntavoistaan, hänen rikkauksistaan, joiden lähde oli tuntematon, ja hänen rohkeudestaan, jonka eräs läsnäolijoista katsoi aiheutuvan hänen suuresta taidostaan käsitellä miekkaa ja pistoolia.

"Paul rupesi silloin tietysti puolustamaan sitä, joka oli pelastanut hänen henkensä. Kreivin elämäntapa oli samanlaista kuin kaikkien muiden nuorten miesten siihen aikaan. Omaisuutensa hän oli saanut periä enoltaan, joka oli ollut viisitoista vuotta Itä-Intiassa. Mitä tulee hänen rohkeuteensa, niin se oli Paulin mielestä niin epäilemättömän selvä asia, että siitä oli mahdoton kiistelläkään. Hän ei ollut osoittanut sitä ainoastaan useissa kaksintaisteluissa, joista hän oli suoriutunut vahingoittumattomana, vaan monissa muissakin tilaisuuksissa. Paul esitti niistä useita, ja erittäinkin yksi juurtui syvälle mieleeni.

"Kun kreivi de Beuzeval tuli Goaan, oli hänen enonsa kuollut, mutta testamentti oli tehty hänen hyväkseen, niin ettei mitään riitaa syntynyt. Ja vaikkakin oli kaksi nuorta englantilaista — sillä kreivin äiti oli englannitar — jotka olivat yhtä läheisiä sukulaisia kuin hän, joutui hän yksin sen perinnön omistajaksi, jota saadakseen hän oli maahan tullut. Molemmat englantilaiset olivat muuten rikkaat, ja heillä oli sotilasvirat Bombayn varusväessä. He vastaanottivat senvuoksi serkkunsa jollei hyväntahtoisesti, niin ainakin kohteliaasti, ja ennenkuin hän palasi Ranskaan, kutsuivat he sekä heidän toverinsa, sen rykmentin upseerit, jossa he palvelivat, hänet jäähyväispäivällisille, ja hän ottikin kutsun vastaan.

"Hän oli silloin neljä vuotta nuorempi ja näytti tuskin kahdeksantoistavuotiaalta, vaikka hän todellisuudessa oli viidenkolmatta vuoden vanha. Hänen solakka vartalonsa, kalpea ihonsa ja valkeat kätensä tekivät hänet mieheksi pukeutuneen naisen näköiseksi. Englantilaiset upseerit arvostelivatkin ensi näkemältään vieraansa rohkeutta hänen ulkomuotonsa mukaan. Kreivi puolestaan ymmärsi luontaisella nopealla käsityskyvyllään heti, minkälaisia ajatuksia oli toisissa synnyttänyt; ja ollen varma isäntäinsä aikomuksesta tehdä hänestä pilaa hän oli varuillaan ja päätti varmasti ennen Bombaysta lähtöään jättää sinne jonkin muiston sielläolostaan.

"Kun he istuutuivat pöytään, kysyivät nuoret upseerit sukulaiseltaan, puhuiko hän englannin kieltä. Mutta vaikka kreivi osasi sitä yhtä hyvin kuin omaa kieltämme, vastasi hän vaatimattomasti, ettei hän osannut sitä sanaakaan, ja pyysi, että herrat, jos he toivoivat hänen ottavan osaa keskusteluun, puhuisivat ranskaa.

"Tämä selitys antoi täyden vapauden englantilaisille, ja jo aterian alussa kreivi huomasi olevansa jatkuvan pilkanteon esineenä. Hän nieli kuitenkin suuttumuksensa hymy huulilla ja ilo silmissä; hänen poskensa vain kävivät hiukan kalpeammiksi, ja kaksi kertaa hänen hampaansa murskasivat lasin laidan, kun hän nosti sen huulilleen. Jälkiruoan aikana ranskalainen viini lisäsi iloisuutta, ja keskustelu sattui johtumaan metsästykseen. Kreiviltä kysyttiin silloin, mitä eläimiä hän Ranskassa metsästi ja millä tavoin. Kreivi, joka oli päättänyt noudattaa suunnitelmaansa loppuun asti, vastasi, että hän metsästi jäniksiä ja metsäkanoja tasangolla ja kettuja ja kauriita metsässä.

"'Vai niin!' sanoi eräs pöytävieraista nauraen, 'te metsästätte jäniksiä, kettuja ja kauriita? No niin, me sitävastoin metsästämme tiikereitä.'

"'Millä tavoin?' vastasi toinen. 'Ratsastaen norsuilla ja mukanamme orjia, joista jotkut keihäillä ja kirveillä varustettuina asettuvat eläintä vastaan, kun taas toiset lataavat pyssyjämme, joilla me ammumme.'

"'On kovin ikävää, hyvä serkku", lausui toinen nuorista englantilaisista, "että niin pian matkustatte pois, sillä muutoin olisimme voineet hankkia sen huvituksen teille.'

"'Todellakin?' lausui Horace. 'Minusta on kovin ikävää päästää sellainen tilaisuus käsistäni, ja jos minun ei tarvitsisi odottaa ylen kauan, niin jäisin tänne.'

"'Mutta', huomautti ensimäinen, 'tämähän soveltuukin erittäin hyvin. Kolmen lieuen päässä täältä, eräässä rämeikössä, joka on Surate-vuorten juurella, oleilee naarastiikeri kahden poikasensa kanssa. Hindut, joilta se on ryöstänyt lampaita, kertoivat sen minulle eilen. Aioimme odottaa poikasten kasvamista pannaksemme sitten toimeen säännönmukaisen metsästyksen, mutta kun meillä nyt on niin hyvä tilaisuus tuottaa teille iloa, tahdomme toimeenpanna sen kahta viikkoa aikaisemmin.'

"'Minä olen teille siitä perin kiitollinen', sanoi kreivi kumartaen. 'Mutta onko varmaa, että naarastiikeri on siellä, missä sen luullaan olevan?'

"'Se on helppo nähdä, jos nousee eräälle kalliolle, joka on rämeikön vieressä. Murtunut kaislikko osoittaa sen teitä, jotka kaikki päättyvät samaan keskipisteeseen niinkuin tähden säteet.'

"'No hyvä', sanoi kreivi, täytti lasinsa ja nousi, ikäänkuin esittääkseen maljan. 'Minä tyhjennän lasini sen kunniaksi, joka surmaa naarastiikerin keskellä tuota kaislikkoa, molempien poikasten välissä, ja tekee sen yksin jalkaisin ja käyttämättä muuta asetta kuin tätä tikaria!'

"Näin sanoen hän otti malaijilaisen tikarin erään orjan vyöstä ja heitti sen pöydälle.

"En, en, hyvät herrat, minä en ole hullu", vastasi kreivi katkeralla, hiukan halveksumisen sekaisella äänellä, "ja todistuksena siitä on, että minä esitän maljani uudelleen. Kuulkaa minua sen vuoksi tarkoin, jotta se, joka tahtoo maljan juoda, tietää sen tyhjentäessään, mihin hän sitoutuu. Minä tyhjennän lasin sen kunniaksi, sanon minä, joka surmaa naarastiikerin keskellä tuota kaislikkoa, molempien poikasten välissä, ja tekee sen yksin jalkaisin ja käyttämättä muuta asetta kuin tätä tikaria!"

Syntyi hetkisen hiljaisuus, jonka aikana kreivi silmäili kysyvästi jokaista seuran jäsentä. Mutta kaikki olivat vaiti ja katsoivat maahan.

"Kukaan ei vastaa!" jatkoi hän hymyillen, "kukaan ei uskalla juoda tätä maljaa, kukaan ei ole kyllin rohkea käydäkseen leikkiin! No hyvä, siinä tapauksessa minä menen itse! Ja jos minä en sitä tee, niin saatte sanoa minua lurjukseksi, aivan niinkuin minä nyt sanon teitä pelkuriraukoiksi!"

Näin sanoen kreivi tyhjensi lasinsa, laski sen tyynesti takaisin pöydälle, meni tiehensä ja sanoi:

Seuraavana päivänä kello kuusi aamulla hän oli valmis lähtemään tälle hirveälle metsästysretkelle, kun koko eilinen seura saapui hänen luoksensa. He tulivat pyytämään häntä luopumaan tästä aikeesta, jonka tuloksena ei voinut olla mikään muu kuin hänen kuolemansa. Mutta kreivi ei tahtonut kuunnellakaan heidän esityksiään. He tunnustivat olleensa väärässä ja käyttäytyneensä edellisenä päivänä kuin nuoret narrit. Kreivi kiitti heidän anteeksipyynnöstään, mutta kieltäytyi noudattamasta heidän toivomustaan. He kehoittivat silloin valitsemaan yhden heidän joukostaan ja taistelemaan hänen kanssaan, jos hän piti itseään niin loukattuna, että asia välttämättömästi vaati hyvitystä. Kreivi vastasi ivallisesti, että uskonnolliset periaatteet kielsivät häntä vuodattamasta lähimmäisensä verta, ja että hän omasta puolestaan peruutti katkerat sanansa, mutta ettei mikään maailmassa saisi luopumaan häntä tästä metsästyksestä.

Näin sanoen hän pyysi kaikkia herroja nousemaan hevosten selkään ja vakuutti vielä, että jos he eivät kunnioittaisi häntä läsnäolollaan, niin hän kuitenkin kaikitenkin kävisi yksinänsä naarastiikerin kimppuun. Tämä päätös lausuttiin niin lujalla äänellä ja näytti olevan niin peruuttamaton, että he luopuivat enemmistä yrityksistä saada häntä jättämään aikomuksensa täyttämättä ja nousivat ratsaille saavuttaakseen hänet itäisellä kaupunginportilla, joka oli määrätty kokoontumispaikaksi.

Ratsastajat lähtivät matkaan vaiteliaina; kullakin heistä oli kaksipiippuinen pyssy. Kreivi yksin oli aseeton; yllään hänellä oli erittäin hieno puku, sellainen, jollaista käyttää nuori maailmanmies, joka aikoo lähteä aamukävelylle Bois de Boulogneen. Kaikki upseerit katsoivat ihmetellen toisiaan eivätkä voineet uskoa, että hän pysyisi näin tyynenä loppuun saakka.

Rämeikön rantaan tultaessa upseerit koettivat uudelleen pyytää kreiviä, ettei hän menisi pitemmälle. Juuri heidän varoitellessaan ja ikäänkuin heidän avukseen kuului muutaman sadan askeleen päässä heistä ärjyntää. Levottomina kohosivat hevoset korskuen takajaloilleen.

"Te näette, hyvät herrat", sanoi kreivi, "että se on liian myöhäistä. Meidät on huomattu, eläin tietää, että me olemme täällä, enkä minä tahdo, lähtiessäni Intiasta, jota luultavasti en koskaan enää näe, jättää väärää käsitystä itsestäni, en edes tiikeriinkään. Eteenpäin, hyvät herrat!"

Ja kreivi kannusti hevostaan, tullakseen pitkin rämeikön reunaa kalliolle, jonka päältä saattoi nähdä sen kaislaryteikön ylitse, jonka tiikeri oli valinnut olinpaikakseen.

Kun he olivat tulleet kallion juurelle, kuului uudestaan ärjyntää, mutta niin voimakasta ja niin läheltä, että muuan hevosista hypähti syrjään ja oli vähällä heittää ratsastajan selästään. Kaikki muut hevoset vapisivat ja värisivät niinkuin olisivat tulleet jääkylmästä vedestä, vaahto pärskyi suusta, sieraimet levittäytyivät ja silmät pyörivät hurjasti. Ratsastajat nousivat ratsujensa selästä, jättivät ne palvelijoittensa huostaan ja alkoivat, kreivi edellä, kiivetä kukkulalle, jonka huipulta hänen piti tutustua paikkaan.

Päästyään määränsä päähän kreivi seurasi silmillään sen pelottavan eläimen jälkiä, jota vastaan hän aikoi taistella. Jonkinlaisia teitä, lähes kyynärän levyisiä, oli raivattu pitkään ruovikkoon, ja ne päättyivät, kuten upseerit olivat sanoneet, yhteen ainoaan keskipisteeseen, jossa tykkänään maahan poljetut kasvit muodostivat aukean paikan. Siitä paikasta kuuluva kolmas ärjyntä häivytti kaikki epäilykset, ja kreivi tiesi nyt, mistä hänen oli etsittävä vihollistaan.

Silloin astui vanhin upseeri jälleen kreivin luo; mutta tämä, joka arvasi hänen aikomuksensa, antoi hänelle kylmästi kädellään merkin, että se oli hyödytöntä. Sitten hän napitti kiinni päällystakkinsa, pyysi toiselta serkultaan lainaksi hänen vyötäisillään olevan silkkivyön, sitoakseen sen vasemman käsivartensa ympäri, viittasi malaijia tuomaan tikarin, sitoi sen silkkinenäliinalla kiinni käteensä, otti hatun päästänsä, pyyhkäisi sirosti hiukset kädellään otsalta ja meni suorinta tietä ruokoryteikköön, johon hän heti katosi.

Siihen jäivät hänen seuraajansa, jotka katselivat toisiaan pelästyneinä eivätkä voineet uskoa tuollaista rohkeutta.

Hän kulki hitaasti ja varovaisesti valitsemaansa tietä, joka oli niin suora, että oli mahdoton erehtyä suunnasta. Kuljettuaan noin kaksisataa askelta hän kuuli kumeata murinaa, joka ilmaisi, että hänen vihollisensa oli varuillaan, ja että jollei häntä vielä ollutkaan nähty, niin hänen kulkunsa oli ainakin kuultu. Kuitenkin hän pysähtyi vain silmänräpäykseksi, ja heti murinan loputtua hän alkoi uudestaan mennä lähemmäksi. Noin viidenkymmenen askeleen päässä hän jälleen pysähtyi. Hänestä tuntui, että jollei hän jo ollut perillä, niin ainakin hänen piti olla varsin lähellä; hän oli näet aivan aukean laidassa ja näki paikan olevan täynnä luita, joissa muutamissa vielä oli verisiä lihapaloja. Hän katsoi senvuoksi ympärilleen ja huomasi neljä tai viisi jalkaa syvässä holvintapaisessa ruovikkoon kaivetussa syvennyksessä naarastiikerin kyyrysillään, kita auki ja silmät häneen tuijottaen. Sen poikaset leikkivät vieressä kuin pikku kissat.

Mitkä tunteet hänen sielussaan risteilivät hänen katsellessaan tätä näkyä, sen voi hän yksin sanoa. Mutta hänen sielunsa on pimento, josta ei mitään pääse ilmi. Hetkisen silmäilivät tiikeri ja hän liikkumatta toisiaan, ja kun hän näki, ettei tiikeri, luultavasti peläten jättää poikasiaan, tullut hänen luoksensa, meni hän sen luokse.

Hän lähestyi sitä niin, että oli siitä vain neljän askeleen päässä, ja huomatessaan sen nyt vihdoinkin liikahtavan hän hyökkäsi sen kimppuun. Ne, jotka katsoivat ja kuuntelivat, kuulivat yht'aikaa ärjyntää ja kirkaisun. He huomasivat ruoviston vavahtelevan muutamia silmänräpäyksiä; sitten kaikki oli ääneti ja liikkumatta; kaikki oli lopussa.

He odottivat hetkisen, nähdäkseen tuliko kreivi takaisin; mutta hän ei tullut. Silloin heitä hävetti, että olivat antaneet hänen mennä yksin, ja he päättivät ainakin pelastaa hänen ruumiinsa, jolleivät olleetkaan pelastaneet hänen henkeään. Senvuoksi he kaikki yhdessä lähtivät rämeikköön täynnänsä intoa, pysähtyivät joskus kuuntelemaan ja jatkoivat sitten taas matkaansa. Vihdoin he saapuivat aukealle paikalle ja löysivät molemmat vastustajat makaamassa päälletysten, tiikerin kuolleena ja kreivin pyörtyneenä. Molemmat penikat, jotka olivat liian heikot syödäkseen ruumista, nuolivat verta.

Tiikeri oli saanut seitsemäntoista tikarinpistoa, kreivi yhden pureman, joka oli murskannut hänen vasemman käsivartensa, ja yhden käpäläniskun, joka oli repinyt rikki hänen rintansa. Upseerit veivät pois kreivin ja surmatun tiikerin, jotka tuotiin samoilla paareilla vieretysten Bombayhin. Tiikerinpoikaset oli malaijilainen orja pyydystänyt turbaanillaan, ja ne riippuivat hänen satulansa kummallakin puolella.

Kun kreivi kaksi viikkoa senjälkeen nousi vuoteestaan, huomasi hän sänkynsä vieressä tiikerintaljan, jossa hampaina olivat helmet, silminä rubiinit, ja jonka kynnet olivat kultaa: se oli sen rykmentin upseerien lahja, jossa hänen molemmat serkkunsa palvelivat.

VIII.

JÄLLEENNÄKEMINEN.

Näillä kertomuksilla oli voimakas vaikutus sieluuni. Rohkeus on tehokkaimpia tenhoamiskeinoja, mitä miehellä on naiseen nähden. Johtuneeko, se omasta heikkoudestamme ja siitä, että emme itse kykene mihinkään, ja että alati tarvitsemme tukea? Mistä kreiviä lienee moitittukin, niin ainoastaan muisto näistä molemmista metsästyksistä, joista toisen olin itse nähnyt, kiintyi mieleeni. Senvuoksi ei varmaankaan teitä ihmetytä, että kreivi de Beuzevalin kuva tämän häikäisevän loisteen ympäröimänä piirtyi nuoren tytön sieluun ja mielikuvitukseen, johon vain niin harvat merkittävät tapaukset olivat jättäneet jälkiä. Niinpä tunsinkin, kun muutamia päiviä sen tapauksen jälkeen, jonka olen kertonut, näimme kahden ratsastajan tulevan suurta puistokäytävää pitkin linnaan ja Paul de Luciennen ja kreivi Horace de Beuzevalin ilmoitettiin saapuneen, ensi kerran sydämeni levottomasti sykkivän jotakin nimeä mainittaessa. Oli kuin pilvi olisi peittänyt katseeni, ja minä nousin aikoen paeta. Äitini esti sen, ja molemmat herrat astuivat sisään.

En tiedä, mitä ensi aluksi sanoin heille, mutta varmaan näyttäydyin hyvin kainoksi ja kömpelöksi, sillä kun nostin katseeni, olivat kreivin silmät suunnatut minuun, ja niissä oli ihmeellinen ilme, jota en voi koskaan unohtaa. Vähitellen kuitenkin sain karkotetuksi hajamielisyyteni ja tulin taas ennalleni. Silloin saatoin katsella ja kuunnella häntä, niinkuin katselin ja kuuntelin Paulia.

Huomasin hänessä taas saman tyynen ilmeen, näin saman lujan ja syvän katseen, jolla oli ollut niin voimakas vaikutus minuun; ja sitäpaitsi hänellä oli lempeä ääni, joka, samaten kuin hänen kätensä ja jalkansakin, tuntui pikemmin kuuluvan naiselle kuin miehelle. Tähän ääneen ilmestyi kuitenkin hänen innostuessaan jostakin asiasta sellaista voimaa, joka ei näyttänyt soveltuvan sen ensimäiseen sävyyn.

Paul oli myötätuntoisena ystävänä johtanut keskustelun kreiville edulliseen aineeseen: hän puhui kreivin matkoista. Kreivi epäröi hetkisen, antautuako tämän itserakkauden viettelyksen valtaan. Olisi saattanut sanoa, että hän pelkäsi vallata keskustelua ja asettaa omaa persoonaansa yleisten asiain tilalle, joita käsitellään ensi kertoja yhdessä oltaessa. Mutta pian elpyi hänen mielessään niiden seutujen muisto, joissa hän oli ollut. Noiden villien maiden romanttinen elämä alkoi taistella sivistysmaiden yksitoikkoisia tapoja vastaan ja ikäänkuin voitti ne. Kreivi oli kohta sieluineen ja ruumiineen Intian rehevässä kasvullisuudessa ja Maledivien ihanissa näköaloissa. Hän kertoi Bengalin lahdella tekemiään matkoja, taisteluita malaijilaisia merirosvoja vastaan, ja innostui loistavin värein kuvailemaan tätä monivaiheista elämää, jossa jokainen hetki tuo sieluun uuden liikutuksen. Hän kuvaili laajasti koko tätä alkuperäistä yhteiskuntatilaa, jolloin ihmisellä vapaudessaan ja voimassaan, ollen mitä hän itse mielii, orja tai kuningas, ei ole muita siteitä kuin tahtonsa, ei muita rajoja kuin näköpiiri, ja kuinka hän, kun maa käy liian ahtaaksi, pingoittaa purjeensa, niinkuin kotka levittää siipensä, ja lähtee valtamereltä etsimään yksinäisyyttä ja mitatonta avaruutta. Sitten hän äkkiä palasi kuluneeseen yhteiskuntajärjestykseemme, jossa kaikki on niukkaa, niin hyveet kuin paheetkin, jossa kaikki on keinotekoista, niin kasvot kuin sielukin, jossa meidät, orjat, lain kahlehtimina kiedotaan tapojen verkkoon, niin että meillä päivän joka hetkenä on pienet velvollisuudet täytettävinämme, joka aamu valittavana vaatteiden kuosi tai käsineiden väri, ja kaikki tämä naurettavuuden uhalla, joka on kuin kuolemanrangaistus, sillä Ranskassa naurettavuus tahraa nimen kauheammin kuin loka ja veri.

En voi kuvata, kuinka katkeraa, ivallista ja terävää kaunopuheisuutta oli näissä kreivin hyökkäyksissä yhteiskuntaamme vastaan. Tapahtumia lukuunottamatta se todellakin oli samanlaista kuin runollisesti on esitetty Manfredissa tai Karl Moorissa; siinä oli yksi niitä myrskyisiä sieluja, jotka, käyvät hävittäen yli jokapäiväisten pikku vaatimusten; siinä oli maailmaa vastaan taisteleva nero, joka, turhaan sen lakeihin, käytäntöihin ja tapoihin kiedottuna, repii ne pois ja vie mukanaan, kuten leijona kettua tai sutta varten viritetyt kehnot ansat.

Kuuntelin tätä kauheata filosofiaa, niinkuin olisin lukenut Byronia tai Goetheä; ajatuksissa oli samaa voimaa, ja sitä lisäsi vielä kyky toteuttaa ne. Silloin oli hänen kasvoiltaan, jotka muuten olivat niin liikkumattomat, poissa tavallinen jäinen naamio; niitä elähdytti sydämen tuli, ja silmät säkenöivät. Silloin hänen lempeä äänensä kohosi asteettain synkkiin ja liikuttaviin sointuihin. Ja sitten äkkiä suli kaikki, ihastus ja katkeruus, toivo ja ylenkatse, haaveilu ja karu todellisuus hymyilyksi, jollaista en vielä koskaan ollut nähnyt, ja johon yksistään sisältyi enemmän epätoivoa ja halveksuntaa kuin syvimmän tuskan huokaukseen.

Tunnin kuluttua lähtivät Paul ja kreivi. Heidän mentyään katselimme äiti ja minä toisiamme hetken aikaa vaiti ollen, ja minä tunsin äärettömän painon poistuneen sydämeltäni. Tuon miehen läsnäolo sai minussa aikaan yhtä painostavan tunteen kuin Mefistofeles Gretchenissä.

Hänen minuun tekemänsä vaikutus oli niin ilmeinen, että äitini alkoi puolustaa häntä, vaikka en ollut lausunut hänestä mitään. Jo kauan aikaa hän oli kuullut puhuttavan kreivistä, ja hänestä lausuttiin, niinkuin melkein kaikista huomattavimmista henkilöistä, mitä vastakkaisimpia arvosteluja. Äitini katsoi häntä muuten eri kannalta kuin minä. Kaikki nämä kreivin niin rohkeasti esittämät sofismit näyttivät hänestä ainoastaan neron leikiltä, jonkinlaiselta koko yhteiskunnan panettelulta, sellaiselta arvostelulta, jollaista joka päivä harjoitetaan yksityisiin henkilöihin nähden. Äitini ei siis asettanut häntä niin korkealle eikä niin matalalle kuin minä omassa mielessäni, ja kun ajatuksemme olivat näin erilaiset enkä tahtonut ruveta väittelyyn äitini kanssa, päätin olla niinkuin en enää ajattelisi häntä.

Kymmenen minuutin kuluttua ilmoitin, että pääni oli muka hiukan kipeä, ja menin puistoon. Siellä ei kukaan voinut häiritä ajatuksia, jotka minua nyt askarruttivat, enkä ollut kulkenut sataa askelta, ennenkuin minun täytyi myöntää itselleni, etten ollut tahtonut puhua kreivistä, jotta saisin sitä enemmän ajatella häntä.

Tämä tunnustus säikähdytti minua. Minä en rakastanut kreiviä, sillä jos olisi kerrottu hänen palanneen, olisi sydämeni lyönyt pikemminkin pelosta kuin ilosta. En kuitenkaan pelännyt häntä, tai ainakaan minun ei pitänyt pelätä häntä, sillä mikäpä vaikutus hänellä voisi olla minun kohtalooni! Olin nähnyt hänet kerran sattumalta ja toisen kerran kohteliaisuuskäynnillä, kenties en enää näkisi häntä koskaan.

Kun hänen mielensä oli niin seikkailunhaluinen, ja kun hän piti niin paljon matkoista, saattoi hän lähteä maasta minä hetkenä tahansa. Silloin hänen ilmestymisensä elämääni tulisi nopeasti haihtuvaksi näyksi, unelmaksi, ja siinä kaikki. Parin viikon, kuukauden tai vuoden kuluttua unhottaisin hänet. Mutta kun päivälliskello soi, niin se yllätti minut samoihin ajatuksiin vaipuneena, ja minä säpsähdin hämmästyksestä, kuullessani sen niin pian soivan. Tunnit olivat kuluneet kuin minuutit.

Salonkiin palatessani ilmoitti äitini, että olimme saaneet kutsun kreivitär M:ltä, joka oli jäänyt Pariisiin kesäksi ja aikoi tyttärensä syntymäpäivänä toimeenpanna suuren, puolittain soitannollisen, puolittain tanssi-illanvieton. Äitini, joka aina oli niin hyvä minulle, tahtoi kysyä mielipidettäni siitä, ennenkuin vastasi. Otin kutsun innokkain mielin vastaan; se oli omansa irroittamaan mieleni siitä ajatuksesta, joka alati vainosi minua.

Kemuihin oli ainoastaan kolme päivää, ja ne menivät niin tykkänään tanssiaisvalmisteluihin, että kreivin muisto selvästi tuntui haihtuvan tai ainakin ajaksi väistyvän pukuhuolien tärkeyden tieltä. Omasta puolestani tein kaikki tähän päämäärään päästäkseni. Puhuin illanvietosta sellaisella innolla, jota äitini ei ollut koskaan ennen minussa huomannut, ja pyysin saada samana päivänä lähteä Pariisiin sillä tekosyyllä, että meillä tuskin oli kylliksi aikaa tilataksemme pukumme ja kukkamme, mutta itse asiassa siksi että, kuten luulin, olinpaikan vaihdos auttaisi minua taistelussa ajatuksiani vastaan. Hyvyydessään äitini nyt, kuten tavallisestikin, myöntyi kaikkiin päähänpistoihini, ja päivällisen jälkeen me lähdimme matkalle.

Minä en ollut pettynyt. Ne huolet, joita minulla välttämättä oli illanviettoon valmistautuessa, jäännös nuoren tytön iloista suruttomuutta, jota en vielä ollut kadottanut, ja toivo päästä tanssiaisiin sellaisena vuodenaikana, jolloin niitä on niukalti, haihduttivat hupsut epäilykseni ja karkoittivat hetkeksi sen kauhunkuvan, joka minua vainosi.

Kaivattu päivä tuli vihdoinkin. Se kului minulta jonkinlaisessa toiminnan kuumeessa, jollaista äitini ei ollut koskaan ennen minussa nähnyt. Hän oli onnellinen ilosta, jota odotin. Äiti-raukka!

Kello löi kymmenen. Olin jo kaksikymmentä minuuttia ollut valmiina. En tiedä, kuinka niin tapahtui; minä, joka muutoin aina viivyin, sain nyt odottaa äitiäni. Vihdoinkin lähdimme. Melkein koko talvinen seurapiirimme oli, kuten mekin, palannut Pariisiin tämän juhlan takia. Tapasin koulutovereitani, tavallisia tanssittajiani, vieläpä tunsin sellaista nuoren tytön reipasta ja vilkasta mielihyvää, joka jo vuosi tai kaksi vuotta sitten oli alkanut poistua mielestäni.

Tanssiaiset olivat erittäin hauskat. Lyhyen lepohetken aikana kreivitär M— tarttui käsivarteeni ja vei minut, päästäksemme pois tukehduttavasta lämmöstä, pelihuoneisiin. Saimme samalla kertaa mielenkiintoisen yleissilmäyksen: siellä olivat kaikki silloiset taiteellisesti, kirjallisesti ja valtiollisesti kuuluisat miehet. Tunsin jo monta heistä, mutta muutamat olivat kuitenkin minulle vielä outoja. Kreivitär mainitsi minulle rakastettavan kohteliaasti heidän nimensä, lisäten kuhunkin nimeen huomautuksen, jota sukkelinkin kirjailija olisi kadehtinut, kun äkkiä, erääseen salonkiin tultaessa, säpsähdin ja vastoin tahtoani huudahdin:

"Ah niin!" lausui kreivitär, "olen kuullut puhuttavan eräästä metsästysretkestä, jossa sattui onnettomuus herra de Lucienne nuoremmalle, eikö totta?"

Samassa silmänräpäyksessä kreivi huomasi meidät. Hänen huulilleen ilmaantui jotakin hymyntapaista.

"Hyvät herrat", sanoi hän kolmelle pelitoverilleen, "sallitteko minun mennä? Otan hankkiakseni teille neljännen miehen."

"Kyllä kai", sanoi Paul. "Sinä olet voittanut meiltä neljätuhatta frangia, ja nyt sinä lähetät meille jonkun, joka tuskin raskitsee pelata kymmenestä louisdorista. Ei, kiitos!"

Kreivi, joka oli puolittain noussut, istuutui jälleen. Mutta kun kortit taas jaettiin, pani kreivi peliin koko voittonsa; eräs herroista "nakkasi" ja levitti korttinsa. Kreivi heitti pois omansa, näyttämättä niitä, ja sanoi:

Sitten hän työnsi edessään olevan kulta- ja setelikasan voittajalle, nousi ja sanoi Paulille:

"Et, et vielä, ystävä hyvä", vastasi Paul, joka oli ottanut kreivin kortit ja katsonut niitä, "sillä sinulla on viisi ruutua ja vastapelaajallasi ainoastaan neljä pataa".

"Hyvät naiset"; sanoi kreivi meihin kääntyen, "minä tiedän, että neiti Eugenie panee tänä iltana toimeen keräyksen köyhien hyväksi. Sallitteko minun olla ensimäinen, joka tarjoaa siihen osuutensa?"

Näin sanoen hän otti pelipöydän lähellä olevan neulomakorin, pani siihen edessään olevat kahdeksantuhatta frangia ja ojensi korin kreivittärelle.

"Mutta", vastasi kreivitär M—, "en tiedä, voinko niitä ottaa, sillä summa on tosiaankin melko suuri".

"En tarjoakaan niitä teille ainoastaan omassa nimessäni", sanoi kreivi Horace hymyillen. "Nämä herrat ovat osaltaan runsaasti antaneet siihen rahaa, ja neiti M:n on siis pikemminkin kiitettävä heitä suojattiensa puolesta."

Näin sanoen hän meni tanssisaliin ja jätti kultaa ja seteleitä täynnä olevan korin kreivittären käteen.

"Kas tuo on yksi hänen omituisuuksiaan", sanoi kreivitär M— minulle. "Hän on nähnyt jonkun naisen, jonka kanssa hän mielellään tahtoo tanssia, ja tässä on se rahamäärä, jolla hän ostaa itselleen sen huvin. Mutta minun täytyy panna talteen tämä kori; suokaa minun senvuoksi saattaa teidät takaisin tanssisaliin."

Kreivitär vei minut äitini luokse. Tuskin olin istuutunut, kun kreivi tuli ja pyysi minua tanssiin.

Kreivittären äskeiset sanat muistuivat heti mieleeni. Tunsin punastuvani ja aavistin, että ääneni värisisi. Ojensin siis hänelle tanssivihkoseni; siihen oli jo merkitty pyynnöt kuuteen tanssiin. Hän käänsi lehteä, ja ikäänkuin hän ei olisi tahtonut, että hänen nimensä sekaantuisi muiden nimien joukkoon, kirjoitti hän sen ylimmäksi toiselle sivulle seitsemättä katrillia varten. Sitten hän antoi vihkosen minulle takaisin ja sanoi muutamia sanoja, joita en hämmennykseltäni voinut kuulla, poistui luotani ja asettui ovenpieleen seisomaan.

Aioin pyytää äitiäni lähtemään pois tanssiaisista, sillä minä vapisin niin, että tuskin saatoin pysyä pystyssä. Kaikeksi onneksi kuului nopea ja heleästi soinnahtava akordi. Tanssin alkaminen siirtyi tuonnemmaksi. Liszt istuutui pianon ääreen.

Ei milloinkaan ole yksikään taiteilija saanut esille niin ihmeellistä mestaruutta, tai ehkä minä en ollut milloinkaan ollut mielentilassa, joka niin täydellisesti soveltui tämän surumielisen ja intohimoisen sävellyksen ymmärtämiseen. Minusta tuntui siltä kuin olisin ensi kertaa kuullut sen kärsivän sielun, jonka viimeiset huokaukset Taika-ampujan säveltäjä henkii ilmi soinnuissaan, rukoilevan, valittavan ja murtuvan.

Kaikki, mikä soitannossa, tässä enkelien kielessä, on ilmettä, toivoa, surumielisyyttä ja tuskaa, näkyi yhtyneen tässä kappaleessa, jonka lopuksi taiteilija esitti samalla hetkellä sepittelemiään muunnossointuja ikäänkuin teosta selvittäviksi lisähuomautuksiksi. Usein olin itse soittanut tämän loistavan mielikuvitelman, ja minua ihmetytti nyt, kun kuulin toisen sitä esittävän, että löysin siitä sellaista, mitä en ennen ollut aavistanut. Taiteilijan ihmeteltävä kykykö ne toi esiin? Oliko sielussani uusi tunnelma? Oliko koskettimien yli kiitävä taiteilijankäsi päässyt tunkeutumaan niin syvälle kaivokseen, että oli sieltä löytänyt tähän saakka tuntemattomina pysyneitä malmisuonia? Vai oliko sydämeni saanut niin äkillisen iskun, että uinuvat hermosäikeet olivat alkaneet värähdellä? Olkoonpa sen laita kuinka tahansa, vaikutus oli kuitenkin lumoava.

Sävelet liitelivät ilmassa kuin pilvi, ja soinnut tunkivat koko olemukseni läpi. Silloin satuin kohottamaan katseeni; kreivin silmät olivat suunnatut sinnepäin, missä istuin. Taivutin äkkiä pääni alaspäin; se oli liian myöhäistä. En nähnyt enää hänen silmiään, mutta tunsin hänen katseensa viipyvän minussa. Veri virtasi nopeasti kasvoihini, ja vastustamaton vavistus sai minut valtaansa.

Pian sen jälkeen Liszt nousi. Kuulin niiden puheensorinaa, jotka tungeksivat hänen ympärillään onnitellakseen häntä, ja toivoin kreivin tämän hälinän aikana lähteneen paikaltaan. Uskalsin nostaa päätäni; hän ei seisonut enää ovella. Hengitin jälleen, mutta varoin ulottamasta tutkimuksiani kauemmaksi; pelkäsin kohtaavani uudestaan hänen katseensa, ja tahdoin mieluummin olla tietämättä, missä hän oli.

Jonkun hetken kuluttua tuli jälleen hiljaisuus; joku toinen oli istuutunut pianon ääreen. Läheisistäkin huoneista kuuluvat hiljaisuutta vaativat kuiskuttelut osoittivat uteliaisuuden olevan erittäin suuren, mutta en uskaltanut nostaa silmiäni.

Vihlova sävel juoksutus kuului pianosta, sitten pitkiä ja surunvoittoisia alkusoittoja, ja Schubertin säveleellä lauloi taipuisa, syvä ja sointuva ääni:

"Olen tutkinut kaikkea, viisausoppia, laki- ja lääketiedettä, olen tutkinut ihmisten sydämiä, astunut alas maan uumeniin, kiinnittänyt ajatusvoimani kotkan siipiin, leijuakseni pilvien yläpuolella. Ja mihin on tämä pitkäaikainen tutkimus minut vienyt? Epäilykseen ja alakuloisuuteen. Minulla ei enää ole, se on totta, turhia kuvitteluja eikä omaatuntoa; minä en pelkää jumalaa enkä saatanaa; mutta nämä etuudet olen maksanut kaikella elämän ilolla."

On helppo kuvitella mielessään, minkä ihmeellisen vaikutuksen nämä Faustin sanat tekivät minuun kreivin laulamina. Vaikutus oli muuten yleinen. Silmänräpäyksen syvä hiljaisuus seurasi viimeistä säveltä, joka kajahti valittavana, kuin tuskaisesta sielusta lähteneenä; sitten seurasivat kaikilta tahoilta rajut suosionosoitukset. Uskalsin luoda silmäyksen kreiviin: kaikkien muiden mielestä hänen piirteensä kenties olivat levolliset ja tyynet; mutta huulien hieno vapiseminen ilmaisi minulle selvästi samaa kuumeista puistatusta, jollaisen valtaan hän oli hetkeksi joutunut linnassa käydessään.

Kreivitär M— lähestyi vuorostaan onnitellakseen häntä. Silloin hänen kasvonsa saivat levollisen ja huolettoman ilmeen, jota tapa vaatii kaikilta omien ajatustensa vallassa olevilta. Kreivi tarjosi hänelle käsivartensa ja oli nyt vain tavallinen mies, sellainen kuin kaikki muutkin. Siitä, millä tavalla hän katseli kreivitärtä, päätin hänen sanovan puolestaan kohteliaisuuksia puvun johdosta.

Puhellessaan kreivittären kanssa hän äkkiä loi minuun katseen, ja sen nähdessäni olin vähällä huudahtaa: minut oli yllätetty. Hän huomasi varmaankin hätäni ja sääli sitä, sillä hän vei kreivitär M:n viereiseen huoneeseen ja katosi sinne.

Samassa soitettiin uudestaan katrilliin. Ensiksi nimensä vihkooni merkinnyt tanssija riensi luokseni. Kävin koneellisesti hänen käteensä ja annoin hänen viedä minua minne halusi. En muista muuta kuin että tanssin; kaksi tai kolme katrillia seurasi vielä tätä, ja minun onnistui niiden aikana hiukan tyyntyä. Vihdoin tuli uusi väliaika, sekin kai jonkin soitannollisen esityksen takia.

Kreivitär M— tuli luokseni pyytämään, että laulaisin mukana Don Juanin ensimäisen näytöksen duetissa. Kieltäydyin aluksi, sillä luonnollisen pelkoni lisäksi luulin, etten tässä tilaisuudessa kykenisi saamaan suustani yhtään säveltä. Äitini näki tämän pikku kamppailun, ja äidillisessä itserakkaudessaan hän liittyi kreivittäreen, joka lupasi säestää minua.

Pelkäsin, että äitini huomaisi jotakin, jos jatkuvasti kieltäytyisin. Olin niin usein laulanut tämän duetin, etten voinut ilmoittaa ainoatakaan pätevää syytä heidän pyyntöänsä vastaan. Minun täytyi senvuoksi myöntyä. Kreivitär M— tarttui käteeni ja vei minut pianon ääreen sekä istuutui itse sen eteen. Seisoin hänen tuolinsa vieressä katse maahan luotuna, uskaltamatta silmätä ympärilleni, sillä pelkäsin vielä kerran kohtaavani sen katseen, joka seurasi minua kaikkialla. Joku nuori mies asettui seisomaan kreivittären toiselle puolelle. Uskalsin katsahtaa laulajatoveriini: kreivi Horace siinä lauloi Don Juanin osaa.

Voitte käsittää, kuinka suunniltani olin. Liian myöhäistä oli kuitenkin vetäytyä takaisin; kaikkien katseet olivat tähdätyt meihin. Kreivitär M— soitti alkusoiton; kreivi alkoi; toinen ääni, toinen ihminen siinä lauloi, ja kun hän alkoi: "sä kätes suo", säpsähdin, toivoin pettyneeni enkä voinut uskoa, että se mahtava ääni, joka oli Schubertin sävelin saanut meidät vapisemaan, saattoi taipua niin miellyttävän ja hilpeän ilon säveliin. Heti ensimäisen lauseen jälkeen kaikuikin koko salongista suosionosoitusten sorinaa. Totta on, että kun minä vuorostani vavisten lauloin: "ah, tuska mielen valtaa", oli äänessäni sellainen-pelon ilme, että pidättyneet suosionosoitukset taas puhkesivat esiin. Senjälkeen syntyi syvä hiljaisuus, jotta voitaisiin kuulla laulumme. En voi sanoa, kuinka paljon rakkautta oli kreivin äänessä, kun hän jatkoi: "pois pelkos turha heitä", ja kuinka kutsuva ja täynnä lupauksia olikaan hänen laulamansa säe: "mua seuraa hetkinen". Kaikki tämä soveltui niin hyvin minuun, että todellakin olin vähällä pyörtyä, saneessani: "voin tuskin hengittääkään". Varmaankin oli musiikki tässä muuttunut ilmekieleltään; Zerlinan kiemailevan valituksen sijasta se oli syvimmän tuskan huudahdus. Tässä silmänräpäyksessä tunsin kreivin lähestyneen minua. Hänen kätensä koski kupeellani riippuvaa kättäni, tuliharso nousi silmieni eteen, tartuin kreivittären tuoliin ja pidin siitä kiinni. Tähän tukeen nojaten jaksoin pysyä pystyssä, mutta kun me yhdessä lauloimme: "Kuin onnellinen oonkaan, kun sinun olla saan!" tunsin hänen hengityksensä hiuksillani ja olkapäilläni. Vavistus kävi läpi koko ruumiini, ja kun lausuin sanan ”amor”, päästin huudon, johon kaikki voimani tyhjentyivät, ja vaivuin pyörtyneenä lattialle.

Äitini kiiruhti luokseni, mutta hän olisi tullut liian myöhään, jollei kreivitär M— olisi ottanut minua vastaan käsivarsilleen. Pyörtymykseni pantiin kuumuuden syyksi. Minut vietiin erääseen viereiseen huoneeseen. Hajusuola, jota minun annettiin hengittää sisääni, avoin ikkuna ja muutamat kasvoilleni pirskoitetut vesipisarat palauttivat minut tajuihini. Kreivitär M— tahtoi, että menisin taas tanssimaan, mutta en halunnut siitä kuullakaan. Äitini, joka itse oli levoton, oli tällä kertaa samaa mieltä kuin minäkin, ja me lähdimme kotiin.

Vetäydyin heti omaan huoneeseeni. Kun riisuin kädestäni toisen hansikkaan, putosi siitä paperi, joka oli pistetty siihen pyörtyneenä ollessani. Otin sen lattialta ja luin nämä lyijykynällä kirjoitetut sanat:

IX.

RATKAISU.

Vietin kauhean yön, kyynelten ja huokausten yön. Te ette tiedä, te miehet, ettekä te koskaan saa kokea, kuinka suuret tuskat kiusaavat äitinsä silmien alla kasvatettua tyttöä, jonka kuvastimenpuhdasta sydäntä ei vielä ole himmentänyt mikään henkäys, jonka sydän ei koskaan ole lausunut sanaa rakkaus, ja joka äkkiä näkee olevansa turvattoman linturaukan lailla kietoutuneena, omaa vastustuskykyään voimakkaamman tahdon kahlitsemana, ja tuntee olevansa vieraan käden riistettävänä jonnekin pois, vaikka kuinkakin koettaisi vastustaa sitä, ja joka kuulee äänen sanovan: "Te rakastatte minua", ennenkuin itse on sanonut: "Minä rakastan teitä".

En tiedä, kuinka saatoin olla tulematta hulluksi sinä yönä; katsoin olevani hukassa; lakkaamatta minä toistin itsekseni: "Minä rakastan häntä! Minä rakastan häntä!" ollen niin suuren pelon vallassa, etten vielä tänäänkään tiedä, eikö tunteeni ollut aivan päinvastainen kuin miksi sitä luulin.

Oli kuitenkin ilmeistä, että kaikki tuntemani mielenliikutukset olivat todisteita rakkaudesta, kun kerran kreivi, jolta ei yksikään niistä ollut jäänyt huomaamatta, ne siksi tulkitsi. Omalta osaltani ne olivat ensimäiset tässä suhteessa kokemani vaikutelmat. Minulle oli sanottu, että oli pelättävä tai vihattava ainoastaan niitä, jotka ovat tehneet meille pahaa; en siis voinut vihata enkä pelätä kreiviä, ja jos se, mitä häntä kohtaan tunsin, ei ollut pelkoa eikä vihaa, niin sen täytyi kai olla rakkautta.

Seuraa vana aamuna, kun istuuduimme aterialle, tuotiin äidilleni kaksi kreivi Horace de Beuzevalin käyntikorttia; hän oli lähettänyt ottamaan selvää terveydestäni ja kysymään, oliko pahoinvoinnistani ollut mitään seurauksia. Vaikka tämä kysymys tehtiin niin aikaisin, piti äitini sitä kuitenkin vain tavallisen kohteliaisuuden osoituksena. Pyörtyessäni oli kreivi laulanut kanssani, ja tämä seikka sai selittää hänen hätiköivän osanottonsa. Äitini huomasi silloin vain, kuinka väsynyt ja kalpea minä olin. Se huolestutti häntä ensin, mutta minä rauhoitin häntä vakuuttaen, etten tuntenut itseäni laisinkaan kipeäksi, ja että maaseutuelämän hiljaisuus ja raikkaus saattaisi minut aivan ennalleen, jos hän suostuisi siihen, että palaisimme sinne. Äitini tahtoi ainoastaan sitä, mitä minäkin tahdoin; hän antoi lähtömääräykset, ja kello kahden tienoissa me lähdimme.

Pakenin Pariisista yhtä innokkaasti kuin neljä päivää sitten olin paennut maalta, sillä ensimäinen ajatukseni, kreivin käyntikortin nähdessäni, oli ollut, että hän heti vastaanottotunnilla tulisi itsekin. Mutta minä tahdoin paeta häntä, en tahtonut nähdä häntä enää koskaan. Sen ajatuksen jälkeen, jonka hän oli saanut minusta, sen kirjeen jälkeen, jonka hän oli kirjoittanut minulle, tuntui minusta siltä, että kuolisin häpeästä, jos joutuisin taas hänen seuraansa.

Kaikki nämä ajatukset, jotka pyörivät aivoissani, nostattivat veren niin kiivaasti ja niin usein poskilleni, että äitini luuli minun kärsivän katetuissa ajoneuvoissa ilman puutteesta ja käski kuskin pysähdyttää, jotta palvelija saattoi laskea kuomun alas.

Nyt oli syyskuun loppupuoli, siis koko vuoden ihanin ajankohta. Joidenkuiden puulajien lehdet alkoivat jo punertua metsissä. Syksyssä on jotakin kevään kaltaista, ja vuoden viimeiset sulotuoksut muistuttavat usein sen ensimäisiä huuruja. Ilma, luonnon tarkastelu, kaikki metsän äänet, jotka muodostavat yhden ainoan jatkuvan surumielisen soinnun, alkoivat viihdyttää mieltäni, kun äkkiarvaamatta huomasin eräässä edessämme olevassa tienkäänteessä ratsastajan. Vaikka hän vielä oli kaukana, tartuin äitini käsivarteen, aikoen pyytää häntä palaamaan Pariisiin, sillä olin tuntenut kreivin. Mutta minä luovuin heti aikomuksestani. Mitä sanoisin syyksi tälle tahtoni muutokselle, joka muistutti ihan aiheetonta päähänpistoa? Kokosin senvuoksi kaiken rohkeuteni.

Ratsastaja ajoi käyden, ja pian saavutimmekin hänet. Se oli, kuten olen sanonut, kreivi.

Hän oli tuskin tuntenut meidät, ennenkuin jo lähestyi ja pyysi anteeksi, että oli niin aikaisin tiedustanut vointiani, mutta kun hänen piti vähän myöhemmin matkustaa maalle herra de Luciennen luokse, jossa hän aikoi viettää muutamia päiviä, ei hän ollut tahtonut jättää Pariisia niin levottomana kuin hän oli. Jos aika olisi ollut sovelias, niin hän olisi tullut itse.

Änkytin muutamia sanoja; äitini kiitti häntä. — "Mekin palaamme maalle loppusyksyksi", sanoi hän.

"Silloin kenties sallitte, että saatan teidät perille saakka", vastasi kreivi.

Äitini kumarsi hymyillen; asia oli yksinkertainen; maatilamme oli kolme lieuetä lähempänä kuin herra Luciennen tila, ja sama tie vei molempiin.

Kreivi ratsasti senvuoksi vieressämme jäljellä olevat viisi lieuetä. Vauhdin nopeus sekä vaikeus pysyä rinnalla teki sen, että vaihdoimme vain muutamia sanoja. Linnaan päästyämme hän hyppäsi hevosen selästä, auttoi äitiäni vaunuista ja tarjosi sitten minulle kätensä. En voinut kieltäytyä; vavisten ojensin hänelle käteni. Hän tarttui siihen tyynesti, tekeytymättä innokkaaksi, kuten kenen käteen tahansa; mutta minä tunsin, että hän jätti siihen, kirjelappusen. Ennenkuin ehdin sanoa sanaakaan tai tehdä ainoatakaan liikettä, oli kreivi kääntynyt äitini puoleen ja lausui hänelle jäähyväisiä. Sitten hän nousi jälleen hevosen selkään, hylkäsi kaikki äitini tarjoukset hiukan levätä, lähti herra de Luciennen maatilalle, jossa sanoi itseänsä odotettavan, ja katosi muutamassa silmänräpäyksessä.

Olin seisonut liikkumatta samalla paikalla. Sormeni puristivat kirjelappusta, jota en uskaltanut päästää kädestäni, mutta jonka kuitenkin olin päättänyt jättää lukematta. Äitini kutsui minua; seurasin häntä. Minne panisin kirjeen? Minulla ei ollut tulta, missä sen polttaisin. Repisinkö sen? Joku saattaisi löytää palaset. Kätkin sen hameeni vyöhön.

Kärsin hirveätä tuskaa siihen saakka, kun tulin huoneeseeni. Kirje poltti rintaani; tuntui siltä kuin yliluonnollinen voima olisi ilmaissut sen jokaisen kirjaimen sydämelleni, joka melkein kosketti sitä. Tällä kirjeellä oli magneettinen voima.

Varmasti olisin samassa silmänräpäyksessä, kuin sen sain, pienimmättäkään epäilyksettä repinyt sen, polttanut sen heti, mutta huoneeseen päästyäni en enää rohjennut sitä tehdä. Lähetin pois kamarineitoni sanoen itse riisuutuvani. Sitten istuuduin vuoteen laidalle ja olin siinä kokonaisen tunnin liikkumattomana, tuijottaen eteeni, kirjelappunen nyrkkiin puristetussa kädessäni.

"Te rakastatte minua, Pauline, sillä te pakenette minua. Eilen poistuitte tanssiaisista, joissa minä olin, tänään lähdette kaupungista, jossa olen. Mutta kaikki on turhaa. On olemassa ihmiskohtaloita, jotka harvoin yhtyvät, mutta joita, niiden kerran yhdyttyä, ei koskaan saa eroittaa.

"Minä en ole muiden kaltainen. Huvien, huolettomuuden ja ilon ikäkaudella olen jo kärsinyt paljon, ajatellut paljon, pelännyt paljon. Olen kahdeksankolmatta vuoden vanha. Te olette ensimäinen nainen, jota olen rakastanut; sillä minä rakastan teitä, Pauline!

"Teidän avullanne minä voin, jos Jumala ei murskaa tätä sydämeni viimeistä toivoa, unhottaa menneisyyden ja toivoen odottaa tulevaisuutta. Ainoastaan menneisyydessä on Jumala voimaton ja rakkaus lohtua vailla. Tulevaisuus kuuluu Jumalalle, nykyisyys meille itsellemme, mutta ei menneisyys. Jos Jumala, joka voi kaikki, saattaisi peittää unhoon menneisyyden, niin ei maailmassa olisi materialisteja, ei jumalanpilkkaajia eikä jumalankieltäjiä.

"Nyt on kaikki sanottu, Pauline; sillä mitäpä teille ilmoittaisin, jota ette jo tietäisi, mitä kertoisin, jota ette olisi jo arvannut? Me olemme molemmat nuoria, molemmat rikkaita, molemmat vapaita; minä voin olla teidän omanne, te minun omani. Sana vain, ja minä käännyn äitinne puoleen ja me pääsemme yhteen. Jos tapani, samoin kuin sielunikin, poikkeavat siitä, mikä on maailmassa yleistä, niin antakaa anteeksi omituisuuteni ja ottakaa minut vastaan sellaisena kuin olen; te voitte tehdä minut paremmaksi.

"Jos vastoin toivoani jokin syy, jota en voi aavistaa, mutta jollainen kuitenkin voi olla olemassa, saattaisi teidät täst'edeskin pakenemaan minua, kuten tähän asti olette koettanut tehdä, niin tietäkää, Pauline, että se olisi hyödytöntä. Minä seuraan teitä kaikkialle, kuten nyt olen seurannut teitä. Ei ole mitään, mikä kiinnittäisi minua enemmän yhteen paikkaan kuin toiseen. Päinvastoin kaikki vetää minua sinne, missä te olette. Tämän jälkeen tulee ainoaksi päämääräkseni kohdata teitä tai seurata jälkiänne. Olen menettänyt monta vuotta sekä satoja kertoja pannut alttiiksi ajallisen ja iankaikkisen menestykseni päästäkseni tulokseen, joka ei luvannut minulle yhtä suurta onnea.

"Hyvästi, Pauline! Minä en uhkaa teitä, minä huudan puoleenne. Minä rakastan teitä, te minua! Armahtakaa meitä molempia!"

Minun olisi mahdoton sanoa, mitä tunsin mielessäni tätä kirjettä lukiessani. Tuntui siltä kuin olisin nähnyt sellaista kauheata unta, jossa uhkaa vaara ja koetetaan päästä pakenemaan, mutta jalat kasvavat kiinni maahan, eikä ahdistetussa rinnassa ole ilmaa. Tahtoo huutaa, mutta äänessä ei ole sointua. Silloin pelästys karkoittaa unen, ja uneksija herää jyskyttävin sydämin ja otsa hiessä.

Mutta tästä oli mahdoton herätä; tämä ei ollut unta, vaan hirveätä todellisuutta. Se tarttui minuun voimakkaalla kädellään ja riepoitti minua muassaan. Ja kuitenkin, millä tavoin oli elämäni muuttunut? Eräs mies oli ilmestynyt siihen, siinä kaikki. Tuskin olin vaihtanut tämän miehen kanssa ainoatakaan sanaa ja katsetta. Kuinka hän siis luuli olevansa oikeutettu kiinnittämään kohtaloni omaansa, kuten hän nyt teki, ja puhumaan minulle melkein kuin käskijä; enhän vielä ollut suonut hänelle edes ystävän oikeuksia? Tämä mies — huomenna voisin olla katsomatta häneen, puhuttelematta häntä, ikäänkuin en enää tuntisikaan! Mutta ei! En voinut mitään, olin heikko, olin nainen, rakastin häntä!

Mutta tiesinkö sen todellakin? Rakkauttako nyt tunsin häntä kohtaan? Astuuko rakkauden edellä sydämeen niin voimakas pelko? Olin nuori ja tietämätön, ja tunsinko siis, mitä rakkaus on? Tämä onneton kirje, miksi en polttanut sitä lukematta? Enkö vastaanottaessani sen ollut antanut kreivin luulla, että rakastin häntä? Mutta kuinka olisin menetellyt palvelijain läsnäollessa? Mutta jos olisin antanut sen äidilleni, sanonut hänelle kaikki, ilmaissut kaikki hänelle… ilmaissut hänelle — mitä? Lapsellisia epäröimisiä eikä mitään muuta. Sitäpaitsi, mitä olisi äitini ajatellut sellaisesta kirjeestä? Hän olisi luullut, että olin sanalla, liikkeellä, katseella rohkaissut kreiviä. Mitä oikeutta hänellä muutoin oli sanoa, että rakastin häntä? Ei, en ikinä uskaltaisi ilmaista sitä äidilleni.

Mutta ennen kaikkea täytyi minun heti polttaa tämä kirje. Pistin sen kynttilän liekkiin, se syttyi, ja kuten kaikki, mikä on ollut olemassa ja mitä ei enää ole, oli se piankin vain hitunen tuhkaa. Sitten riisuuduin nopeasti, riensin vuoteeseen ja sammutin kynttilät paetakseni itseäni ja kätkeytyäkseni yöhön.

Oi, kuinka minä pimeässä suljin silmäni, kuinka painoin käsiäni kasvoilleni ja kuinka tästä kaksinkertaisesta harsosta huolimatta näin kaikki! Tuo onneton kirje oli kirjoitettuna huoneen seiniin. Olin lukenut sen vain yhteen kertaan, ja kuitenkin se oli niin piirtynyt muistiini, että jokainen rivi tuntui näkymättömän käden kirjoittamana esiintyvän selvempänä sikäli kuin edellinen rivi häipyi. Ja minä luin, luin sen taas uudelleen sillä tavoin kymmenen, kaksikymmentä kertaa sen yön kuluessa. Oi, vakuutan teille, että tämän sieluntilan ja hulluuden välillä oli vain hyvin matala muuri ja ylen heikko väliverho.

Vasta aamun koittaessa nukuin aivan väsyneenä. Kun heräsin, oli jo myöhä; kamarineitoni ilmoitti minulle, että rouva de Lucienne ja hänen tyttärensä olivat saapuneet. Silloin juolahti mieleeni äkillinen ajatus. Minun pitäisi sanoa kaikki rouva de Luciennelle; hän oli aina ollut hyvin ystävällinen minulle; hänen luonansa minä olin nähnyt kreivi de Horacen; kreivi oli hänen poikansa ystävä; rouva de Lucienne olisi paras uskottu saamaan tietää salaisuuteni; Jumala itse lähetti hänet minun luokseni. Samassa silmänräpäyksessä oveni aukeni, ja rouva de Lucienne astui sisään. Oi, silloin todellakin uskoin tähän lähetystehtävään. Nousin istumaan vuoteessani ja ojensin nyyhkyttäen käsivarteni häntä kohti; hän istuutui viereeni.

"No, lapseni", sanoi hän hetkisen kuluttua ja otti käsiinsä käteni, joilla peitin kasvojani, "katsotaanpas, mikä sinua vaivaa!"

"Sinun ikäsi onnettomuudet ovat kuin keväiset myrskyt; ne menevät pian ohitse ja tekevät taivaan vain entistä kirkkaammaksi."

"En tiedä itsekään. Tunsin rakkauden ainoastaan nimeltä; kuinka siis vaaditte, että minun on selvästi nähtävä sydämeeni ja voitava tällaisen tuskan vallassa selittää tunnetta, joka on sen syynä?"

"No", jatkoi rouva de Lucienne, "sen taida ei minun mielestäni ole syytä itkeä. Puhukaamme järkevästi. Kreivi Horace on nuori, kaunis, rikas; se jo riittää puolustamaan tunnetta, jonka hän sinussa herättää. Kreivi on nuorimies, sinä olet kahdeksantoista vuoden vanha, se olisi kaikin puolin sopiva liitto."

"Niin, niin, emme puhu siitä enää. Minä tiedän kaikki, mitä minun tarvitsee tietää. Menen takaisin äitisi luokse ja lähetän tänne Lucien."

"Ole levollinen, minä tiedän mitä minun on tehtävä. Hyvästi, rakas lapsi. Pyyhi kauniit silmäsi ja syleile minua."

Heittäydyin toisen kerran hänen kaulaansa. Heti senjälkeen tuli Lucie; minä pukeuduin, ja me menimme alakertaan, Äitini oli vakava, mutta vielä tavallista sydämellisempi. Useita kertoja aamiaisen aikana hän katsoi minua levottomasti ja surunvoittoisesti; ja joka kerta tunsin häpeän punan nousevan poskilleni.

Kello neljä lähtivät rouva de Lucienne ja hänen tyttärensä. Äitini oli minulle samanlainen kuin tavallisestikin. Ei sanaakaan mainittu rouva de Luciennen käynnistä eikä syystä, joka sen oli aiheuttanut.

Illalla menin tapani mukaan syleilemään äitiäni, ennenkuin vetäydyin huoneeseeni. Kun painoin huuleni hänen otsalleen, huomasin hänen itkevän. Polvistuin hänen eteensä ja painoin pääni hänen rintaansa vasten. Silloin hän aavisti tunteen, joka saattoi minut niin tekemään, kietoi käsivartensa olkapäitteni ympärille, veti minut lähemmäksi itseään ja sanoi:

Kaksi päivää myöhemmin pyysi rouva de Lucienne kreivin puolesta kättäni, ja kuusi viikkoa senjälkeen olivat minun ja kreivi Horacen häät.

ÄKILLINEN MATKA.

Häät pidettiin Luciennessa marraskuun alkupäivinä, ja talven alussa me palasimme Pariisiin.

Asuimme kaikki samassa talossa. Äitini oli avioliittosopimuksessa antanut minulle viisikolmatta tuhatta livreä vuodessa, kreivi oli määrännyt melkein yhtä paljon; äidilleni jäi vielä viisitoista tuhatta. Kotimme oli siis, jollei Saint-Germainin esikaupungin rikkaimpia, niin ainakin loistavia koteja.

Horace esitteli minulle kaksi ystäväänsä pyytäen, että ottaisin heidät vastaan niinkuin he olisivat hänen veljiänsä. Jo kuusi vuotta he olivat olleet kiintyneitä toisiinsa niin uskollisesti, että heitä tavallisesti sanottiin eroamattomiksi. Neljäs, jonka menetystä he joka päivä valittivat ja josta he alituisesti puhuivat, oli edellisen vuoden lokakuussa saanut surmansa ollessaan metsästämässä Pyreneillä, missä hänellä oli ollut maatila. En tahdo ilmaista näiden miesten nimiä, ja kertomukseni lopulla te ymmärrätte syyn siihen; mutta kun tulen usein mainitsemaan heitä erikseen, tahdon sanoa toista Henrikiksi ja toista Maxiksi.

En voi sanoa olleeni onnellinen. Se tunne, joka minussa oli Horacea kohtaan, on aina ollut ja pysyykin aina minulle selittämättömänä. Sitä voisi sanoa kunnioituksen sekaiseksi peloksi; saman vaikutuksen hän muuten teki kaikkiin, jotka tulivat johonkin kosketukseen hänen kanssansa. Hänen molemmat ystävänsäkin, niin vapaita ja tuttavallisia kuin olivatkin hänen seurassaan, vastustivat häntä harvoin ja myöntyivät aina hänen tahtoonsa, pitäen häntä jollei isäntänä, niin ainakin vanhempana veljenä. Vaikka he olivatkin taitavia urheilijoita, eivät he kuitenkaan olleet likimainkaan niin väkeviä kuin hän.

Kreivin toimesta oli biljardisali muutettu miekkailuhuoneeksi ja yksi puutarhan käytävistä järjestetty ampumaradaksi. Joka päivä nämä herrat tulivat harjoittelemaan miekkailua tai pistoolilla ampumista. Toisinaan olin läsnä näissä aseharjoituksissa. Horace oli silloin pikemminkin heidän opettajansa kuin vastustajansa. Hän säilytti tällöin aina saman jäätävän levollisuuden, jota olin saanut nähdä rouva de Luciennen luona; ja useat kaksintaistelut, jotka aina päättyivät hänen edukseen, osoittivat, että tämä kylmäverisyys, joka on niin harvinainen ratkaisevissa silmänräpäyksissä, ei koskaan jättänyt häntä pulaan itse taistelupaikalla. Horace pysyi siis, ihmeellistä kyllä, läheisestä suhteestamme huolimatta minun ajatuksissani miehenä, joka oli etevämpi ja olemukseltaan erilainen kuin kaikki muut.

Mitä häneen tulee, näytti hän olevan onnellinen. Ainakin hän mielellään yhä uudelleen sanoi olevansa onnellinen, vaikka hänen otsansa rypyt usein todistivat toista. Toisinaan hänen lepoaan häiritsivät hirveät unet, ja tällä miehellä, joka päivisin oli niin tyyni ja rohkea, oli sellaisesta unesta herätessään pelonhetkiä, jolloin hän vapisi kuin lapsi. Syyksi siihen hän sanoi erään tapauksen, joka oli sattunut hänen äidilleen raskaudentilassa. Rosvot olivat vanginneet hänet Sierrassa ja sitoneet hänet kiinni puuhun, ja hänen oli täytynyt katsella, kuinka he murhasivat erään toisen samaa tietä tulevan matkustajan. Tästä johtui, että väkivalta- ja rosvouskohtaukset tavallisesti esiintyivät unissa hänen mielikuvituksessaan. Enemmän torjuakseen tällaisia unia kuin todellisesta pelosta hän panikin aina ennen maatamenoaan, missä ikinä hän olikin, parin pistooleja sängyn viereen. Aluksi se hirvitti minua, sillä minä pelkäsin aina, että hän jonkinlaisen unissakäyntikohtauksen aikana käyttäisi näitä aseita; mutta vähitellen tyynnyin ja totuin hänen varokeinoihinsa. Vielä merkillisempi tapa, jonka vasta nyt ymmärrän, oli se, että häntä varten pidettiin yöt päivät ratsu satuloituna tallissa.

Talvi kului juhlineen ja tanssiaisineen. Horacella itsellään oli joukko tuttavia, niin että seurustelupiirimme lisääntyi kaksin verroin, kun salonkimme nyt yhdistettiin. Hän seurasi minua kaikkialle erittäin kohteliaana ja, mikä kaikkia ihmetytti, oli tykkänään lakannut pelaamasta.

Siellä tapasimme kaikki muistomme. Päivät kuluivat osaksi meillä, osaksi naapuriemme luona. Me jatkoimme seurusteluamme rouva de Luciennen ja hänen perheensä kanssa, aivan kuin he olisivat olleet sukulaisiamme. Asemani ei siis entisestään ollut paljoakaan muuttunut, ja elämäni oli melkein samanlaista kuin naimattomanakin ollessani. Jollei tämä tila ollut onnea, muistutti se ainakin sitä niin, että saattoi erehtyä. Ainoa seikka, mikä sitä toisinaan häiritsi, olivat nuo tuntemattomista syistä johtuvat synkkyydenkohtaukset, joiden valtaan Horace yhä useammin joutui, sekä unet, jotka kävivät sitä hirveämmiksi, mitä pitemmälle aika kului. Usein menin hänen luokseen päivisin hänen raskaina hetkinään tai herätin hänet hänen kiusallisista unistaan. Mutta heti kun hän sai nähdä minut, saivat hänen piirteensä saman kylmän ja tyynen ilmeen, joka oli tehnyt niin voimakkaan vaikutuksen minuun. Yhdestä asiasta oli kuitenkin mahdoton erehtyä: tämän näennäisen tyyneyden ja tosionnen välinen eroitus oli hyvin suuri.

Toukokuun lopulla saapuivat luoksemme Henrik ja Max, jo ennen mainitsemani nuoret miehet. Tunsin sen ystävyyden, joka liitti heidät Horaceen, ja äitini ja minä vastaanotimme heidät, hän kuten lapsinaan, minä kuin veljinäni. Heille annettiin huoneet ihan meidän huoneittemme vierestä. Kreivi toimitti sinne erikoisääniset kellot, joihin johdot kulkivat heidän huoneittensa ja hänen huoneensa välillä, ja antoi käskyn, että nyt oli alati pidettävä satuloituina kolme hevosta yhden asemasta. Kamarineitoni kertoi minulle sitäpaitsi kuulleensa palvelusväeltä näillä herroilla olevan saman tavan kuin miehellänikin, että heillä aina nukkuessaan oli kaksi pistoolia päänalaisensa vieressä.

Ystäviensä tultua Horace lyöttäytyi tykkänään heidän seuraansa. Heidän ajanvietteensä oli muuten samanlaista kuin Pariisissakin: kilparatsastusta sekä miekkailu- ja ampumaharjoituksia.

Tällä tavoin kului heinäkuu. Mutta elokuun keskivaiheilla ilmoitti kreivi, että hänen oli pakko muutaman päivän kuluttua jättää minut kahdeksi tai kolmeksi kuukaudeksi. Se olisi ensimäinen eromme naimisiinmenomme jälkeen; ja minä pelästyinkin nämä sanat kuullessani. Kreivi koetti rauhoittaa minua ja sanoi, että tämä matka, jota kenties pidin pitkänä, ulottuisi ainoastaan Pariisin läheisimpiin maaseutupaikkakuntiin eli Normandiaan. Hän ja hänen ystävänsä aikoivat lähteä Burcyn linnaan. Kummallakin heistä oli maatila, toisella Vendéessä, toisella Toulonin ja Nizzan välillä. Metsästysmatkalla surmansa saaneen maatila oli Pyreneillä ja kreivi Horacen tila Normandiassa, niin että kukin heistä vastaanotti toiset vuorotellen metsästysaikana, jolloin he olivat kolme kuukautta yhdessä.

Tänä vuonna oli kreivin vuoro vastaanottaa ystävänsä. Tarjouduin heti lähtemään mukaan, pitääkseni emäntänä huolta taloudesta, mutta kreivi vastasi, että linna soveltui vain metsästäjille; se oli ränsistynyt ja huonosti kalustettu, hyvä kylläkin metsämiehille, jotka saattoivat mukautua millaiseen tahansa, mutta ei naiselle, joka oli tottunut kaikkeen elämän loistoon ja mukavuuteen. Hän sanoi muuten siellä ollessaan käskevänsä ryhtyä tarpeellisiin korjaustöihin, niin että kun hänen vuoronsa tämän jälkeen tulisi, saattaisin seurata häntä sinne ja arvokkaasti esiintyä emäntänä hänen maatilallaan.

Tämä tapaus, joka äidistäni näytti niin yksinkertaiselta ja luonnolliselta, teki minut hirveän levottomaksi. En ollut koskaan kertonut äidilleni Horacen synkkyydestä tai siitä, kuinka levoton hän oli unissaan. Mutta kuinka Horace oli koettanutkin niitä selittää minulle, olivat selitykset aina tuntuneet minusta niin tehdyiltä, että aavistelin muita syitä, joita hän ei voinut tai tahtonut mainita. Olisi kuitenkin ollut naurettavaa, jos olisin kovin surrut kolmen kuukauden poissaolon takia, ja myös näyttänyt omituiselta, jos olisin itsepintaisesti vaatinut saada seurata Horacea, joten siis kätkin levottomuuden mieleeni enkä enää puhunut tästä matkasta.

Tuli eropäivä; se oli 27 päivä elokuuta. Herrat tahtoivat olla Burcyssä kyllin aikaisin, voidakseen aloittaa metsästyksen syyskuun 1 päivänä. He matkustivat kyytivaunuissa ja lähettivät malaijin ratsuineen ennakolta linnaan.

Lähtöhetkellä en voinut olla purskahtamatta itkuun. Vein Horacen erääseen huoneeseen ja pyysin vielä kerran häntä ottamaan minut mukaansa. Kerroin hänelle epämääräisen pelkoni; muistutin hänelle hänen synkkiä hetkiään ja selittämätöntä säikähdystä, joka toisinaan hänet valtasi. Siitä puhuessani nousi veri hänen kasvoihinsa, ja minä näin hänen ensi kerran tekevän kärsimättömän liikkeen. Hän malttoi kuitenkin heti mielensä, puhui minulle mitä lempeimmin ja lupasi kirjeellä kutsua minut sinne, jos, mitä hän kuitenkin epäili, paikka oli asuttavassa kunnossa. Tähän lupaukseen luottaen ja toivo mielessäni olin hänen poistuessaan tyynempi kuin olisin luullutkaan.

Eromme ensimäiset päivät olivat kuitenkin kamalat; eikä se sentään, toistan sen vielä kerran, ollut rakkaudesta johtuvaa tuskaa: se oli epävarma, mutta ainainen aavistus jostakin suuresta onnettomuudesta.

Kaksi päivää Horacen lähdön jälkeen sain häneltä Caënissa päivätyn kirjeen. Hän oli pysähtynyt tähän kaupunkiin päivälliselle, ja muistaen, kuinka levoton olin ollut lähtöhetkellä, hän oli tahtonut kirjoittaa minulle. Tämän kirjeen lukemisella olisi ollut jossakin määrin virkistävä vaikutus, mutta sen viimeiset sanat uudistivat kaiken pelkoni, sitä julmemmin, kun ne olivat tosia yksin minulle ja olisivat näyttäneet kuvitelluilta kenestä muusta tahansa. Sensijaan, että olisi kirjoittanut "näkemiin!" oli kreivi lopettanut kirjeensä sanoilla: "jää hyvästi!" — Kiihoittunut mieli kiintyy vähimpäänkin pikkuasiaan; olin vähällä pyörtyä, kun luin ne sanat.

Sitten sain toisen kirjeen, joka oli päivätty Burcyssä. Linna, jossa hän ei ollut käynyt kolmeen vuoteen, oli hänen sinne tullessaan ollut täydellisesti rappiolla. Siinä oli tuskin ainoatakaan huonetta, johon eivät sade ja tuuli päässeet tunkeutumaan; minun oli siis mahdoton tänä vuonna ajatellakaan lähtöä sinne. Odotin tällaista kirjettä, en tiedä miksi, ja sentähden se vaikutti minuun vähemmän kuin ensimäinen kirje.

Muutamia päiviä senjälkeen luimme sanomalehdistämme ensimäisen uutisen Normandian kauhistuttavista murhista ja väkivallanteoista. Horacen kolmannessa kirjeessä mainittiin niistä myös muutamia sanoja, mutta hän ei näyttänyt kiinnittävän näihin huhuihin sellaista huomiota kuin sanomalehdet. Vastauksessani pyysin häntä palaamaan niin pian kuin mahdollista; huhut tuntuivat minusta olevan alkuna aavistusten! toteutumiseen.

Pian kävivät tiedot yhä pelottavammiksi, ja nyt minulla oli vuorostani tuskan hetkiä ja kauheita unia. En uskaltanut enää kirjoittaa Horacelle; viimeiseen kirjeeseeni en ollut saanut vastausta. Kävin rouva de Luciennen luona, josta oli ensimäisen tunnustukseni jälkeen tullut neuvonantajani. Ilmaisin hänelle pelkoni ja aavistukseni. Hän sanoi minulle samaa kuin äitini oli sanonut minulle ainakin kaksikymmentä kertaa: yksinomaan pelko, että minulla olisi epämukavaa linnassa, oli saanut kreivin olemaan ottamatta minua mukaansa. Rouva de Lucienne sanoi tietävänsä paremmin kuin kukaan, kuinka suuresti Horace minua rakasti; hänellehän kreivi oli ensin sen uskonut, ja häntähän kreivi niin usein oli kiittänyt onnestaan. Varmuus siitä, että Horace rakasti minua, sai minut tekemään sen lujan päätöksen, että jollen ensi postissa saisi tietoa hänen kotiintulostaan, lähtisin hänen luoksensa.

Sain kirjeen. Kaukana siitä, että Horace olisi puhunut paluusta, ilmoitettiin siinä, että hänen oli pakko elää vielä kuusi viikkoa tai kaksi kuukautta erossa minusta. Hänen kirjeensä oli täynnä rakkaudenvakuutuksia. Vain hänen ystäviensä kanssa kauan sitten tehdyt sopimukset estivät häntä palaamasta, ja varmuus, etten voisi sietää oleskelua näissä raunioissa, ehkäisi häntä pyytämästä minua tulemaan sinne.

Jos olisin vielä epäillyt, olisi tämä kirje vahvistanut päätöstäni. Menin heti äitini luokse, sanoin hänelle, että Horace oli pyytänyt minua tulemaan luoksensa ja että aioin lähteä seuraavana iltana. Hän tahtoi välttämättä tulla mukaani, ja minun oli tavattoman vaikea saada hänet uskomaan, että kun Horace ensin epäröi kutsua minua sinne, niin sitä suurempi syy oli äidin jäädä tulematta.

Lähdin matkaan kyytihevosilla ja otin mukaani kamarineitoni, joka oli kotoisin Normandiasta. Kun olimme tulleet Saint-Laurent-du-Montiin, pyysi hän minulta lupaa olla kolme tai neljä päivää Crèvecoeurissa asuvien sukulaistensa luona. Myönnyin hänen pyyntöönsä ottamatta huomioon, että tarvitsin hänen palveluksiaan juuri tullessani paikkaan, jossa asui ainoastaan miehiä. Tahdoin samalla osoittaa Horacelle, että hän oli tehnyt väärin epäillessään minun voivan tyytyä yksinkertaisiin oloihin.

Saavuin Caëniin noin kello seitsemän illalla. Majatalonpitäjä, joka kuuli, että yksin matkalla oleva nainen pyysi hevosia Burcyn linnaan, tuli itse ulos, kehoittaen niin hartaasti viipymään yön kaupungissa ja vasta seuraavana päivänä jatkamaan matkaani, että myönnyin. Muuten, olisinkin tullut linnaan sellaiseen aikaan, jolloin kaikki jo olivat levolla, ja kenties olisivat linnanportit niiden tapahtumain johdosta, joiden keskuksessa se oli, niin lujasti suljetut, etten pääsisi sisään. Tämä syy pikemmin kuin pelko sai minut jäämään majataloon.

Illat alkoivat käydä kylmiksi, ja minä menin ravintolan saliin siksi aikaa kuin minua varten pantiin huonetta kuntoon. Jotta en millään muotoa katuisi päätöstäni ja siitä johtunutta viivytystä, kertoi emäntä minulle kaikki, mitä paikkakunnalla oli tapahtunut viimeisten kahden tai kolmen viikon kuluessa. Kauhistus oli suurimmillaan; päivänlaskun jälkeen uskallettiin tuskin mennä neljänneslieuen päähän kaupungista.

Minulla oli kamala yö. Sikäli kuin lähestyin linnaa, väheni itseluottamukseni. Kreivillä oli kenties muita syitä pitää minua poissa luotaan kuin mitä oli minulle ilmaistu. Kuinka hän silloin ottaisi minut vastaan? Olihan odottamaton tuloni tottelemattomuutta hänen tahtoansa vastaan, hänen oikeutensa loukkaamista. Eikö se kärsimätön liike, jota hän ei ollut voinut pidättää ja joka oli ensimäinen ja ainoa, mitä hän milloinkaan oli minun läsnäollessani tehnyt, ilmaissut peruuttamatonta päätöstä? Kerran päätin kirjoittaa hänelle, ilmoittaen olevani Caënissa, ja odottaa, kunnes hän tulisi sinne luokseni. Mutta kaikki nämä epäröimiset, jotka olivat syntyneet ja pysyneet vireillä kuumeentapaisessa tilassa valvotun yön aikana, häipyivät, kun olin nukkunut muutamia tunteja ja päivä paistoi huoneeseeni. Kokosin silloin kaiken rohkeuteni ja pyysin hevosia. Kymmenen minuuttia senjälkeen minä lähdin matkaan.

Kello oli yhdeksän aamulla, kun ajaja pysähtyi kahden lieuen päähän Buissonista ja osoitti minulle Burcyn linnaa, jonka puisto ulottui kahdensadan askeleen päähän maantiestä. Syrjätie vei siitä rautaportille. Hän kysyi, aioinko minä sinne. Vastasin kysymykseen myöntävästi, ja me poikkesimme valtatieltä.

Portti oli suljettu. Soitimme useita kertoja, mutta emme saaneet vastausta. Aloin katua, etten ollut ennakolta ilmoittanut tuloani. Kreivi saattoi ystävineen olla metsästämässä, ja mihin minä silloin joutuisin tässä autiossa linnassa, jonka porttejakaan en voinut saada auki? Pitäisikö minun odottaa heidän paluutaan jossakin kurjassa maalaistalossa? Se oli mahdotonta. Vihdoin nousin kärsimättömänä vaunuista ja soitin itse kaikin voimin. Joku elävä olento näkyi silloin puiden lehtien lomitse eräässä käytävän mutkassa tunsin malaijin. Viittasin, että hänen pitäisi kiiruhtaa, ja hän tuli avaamaan.

En viitsinyt nousta takaisin vaunuihin, vaan riensin eteenpäin samaa käytävää, jota pitkin olin nähnyt hänen tulevan. Pian näin linnan. Ensi silmäyksellä se näytti minusta olevan verrattain hyvässä kunnossa. Kiiruhdin portaille, menin eteiseen ja kuulin jonkun puhuvan siellä, työnsin oven auki ja jouduin ruokasaliin. Vastapäätä minua oli Horace, joka istui aamiaispöydässä Henrikin kanssa. Kummallakin heistä oli kaksi pistoolia vieressään pöydällä.

Kun kreivi sai nähdä minut, nousi hän ja kävi kalmankalpeaksi. Vapisin niin, että jaksoin vain ojentaa käsivarteni häntä kohti. Olin kaatumaisillani, kun hän juoksi luokseni ja tuki minua.

"Horace", sanoin minä, "anna anteeksi! En voinut olla niin kaukana sinusta… Olin liian onneton ja levoton… Siksi olin tottelematon sinua kohtaan."

"Oi, jos tahdot", huudahdin hänen äänensä pelästyttämänä, "niin palaan heti. Olen nähnyt sinut; siinä kaikki mitä tarvitsen!"

"Ei", sanoi kreivi, "ei, kun nyt kerran olet täällä, niin jää tänne ja ole tervetullut!"

Niin sanoen hän syleili minua, ja hilliten mieltänsä hän palautti heti kasvoilleen tyynen ilmeen, joka toisinaan pelästytti minua enemmän kuin suurinkaan levottomuus olisi voinut.

XI.

ODOTTAMATTOMIA TAPAUKSIA.

Vähitellen poistui se jääharso, jolla kreivi näytti peittäneen kasvonsa. Hän oli vienyt minut siihen huoneeseen, jossa minun sopi asua; se oli Ludvig XV:n ajan maun mukaan kalustettu.

"Minä tunnen sen", keskeytin minä, "se on sama, jossa olen itsekin ollut. Nyt alan käsittää kaikki!"

"Siellä", jatkoi Pauline, "hän pyysi minulta anteeksi sitä tapaa, jolla oli vastaanottanut minut; mutta se hämmästys, jonka odottamaton tuloni oli saanut aikaan, ja pelko, että minun täytyisi kestää paljon epämukavuutta oleskellessani tässä vanhassa kivihökkelissä, oli ollut häntä voimakkaampi. Kun nyt kuitenkin olin uhmannut kaikkea, oli se hyvä asia, ja hän koettaisi tehdä oleskeluni linnassa niin vähän epämiellyttäväksi kuin mahdollista.

"Pahaksi onneksi hän oli samaksi tai seuraavaksi päiväksi suunnitellut metsästysretken, ja hänen olisi kenties pakko jättää minut päiväksi tai pariksi, mutta nyt hän ei enää suostuisi tällaisiin sopimuksiin ja minä olisin pätevänä syynä hänen kieltäytymiselleen niistä. Minä vastasin, että hän oli täysin vapaa, ja etten ollut tullut sinne häiritäkseni hänen huviaan, vaan tyynnyttääkseni sydäntäni, joka oli kauhistuksissaan ympäristössä sattuneiden veristen tapahtumain johdosta. Kreivi hymyili.

"Olin väsynyt matkan jälkeen, laskeuduin vuoteelle ja nukuin. Kello kaksi tuli kreivi huoneeseeni ja kysyi, tahdoinko lähteä huvimatkalle merelle. Päivä oli kaunis; suostuin lähtemään.

"Menimme puistoon, jonka läpi virtaa Orne-joki. Tämän pikku virran toisella rannalla oli erinomaisen kaunis vene; se oli pitkä ja muutenkin oudonmuotoinen. Kysyin syytä siihen. Horace sanoi minulle, että se oli rakennettu jaavalaisen mallin mukaan, ja että tämä rakennustapa tuntuvasti lisäsi sen nopeutta. Nousimme siihen, Horace, Henrik ja minä; malaiji asettui soutamaan, ja me liu'uimme nopeasti eteenpäin virran lisätessä vauhtiamme. Merelle päästyämme nostivat Henrik ja Horace pitkän, kolmionmuotoisen purjeen, joka oli kiinnitetty mastoon, ja airojen avutta me kiidimme hämmästyttävän nopeasti pitkin meren pintaa.

"Ensi kerran minä silloin näin valtameren. Se oli komea näytelmä, ja sen katseleminen kiinnitti niin puoleensa kaiken huomioni, etten nähnyt kulkevamme erästä pientä meille merkkejä tekevää venettä kohden. Heräsin haaveiluistani vasta kun Horace huusi eräälle veneessä olevista miehistä:

"'Ei mitään erityistä, totta tosiaan', vastasi ääni, joka oli minulle tuttu; 'entä Burcystä?'

"'Kuten näet, on luoksemme tullut odottamaton toveri, sinun vanha tuttavasi, madame de Beuzeval, vaimoni.'

"'Hän itse. Ja jos epäilet, ystävä hyvä, niin tule tänne ja osoita hänelle kunnioitustasi.'

"Vene lähestyi; sen miehistönä oli Max ja kaksi matruusia. Hänellä oli kaunis merimiespuku ja olkapäällään verkko, jota hän valmistautui laskemaan mereen. Hänen tultuansa lähelle vaihdoimme muutamia kohteliaisuuksia, minkä jälkeen Max laski verkkonsa, astui veneeseemme ja puhui muutamia sanoja hiljaa Horacen kanssa. Sitten hän sanoi minulle hyvästi ja meni takaisin veneeseensä.

"Päivällistunti lähestyi, me tulimme virran suulle; mutta oli pakoveden aika, eikä vesi ollut kyllin syvää voidaksemme soutaa puistoon asti. Meidän täytyi senvuoksi nousta veneestä merenrannalla ja kävellä särkkien yli linnaan.

"Silloin kuljin samaa tietä, jolle te jouduitte kolme tai neljä päivää myöhemmin: ensin pienten mukulakivien ylitse, sitten pitkässä ruohossa ja lopuksi vuorta ylöspäin. Kävelimme halki raunioiden, näin luostarin ja pienen hautausmaan, astuin pitkin käytävää, ja pienen metsikön toiselle puolelle päästyämme huomasin olevani jälleen linnan puistossa.

"Ilta kului ilman mitään huomattavaa tapausta. Horace oli erittäin hyvällä tuulella. Hän puhui kaunistustöistä, joita aikoi talveksi teettää pariisilaistalossamme, ja matkasta, jolle lähtisimme keväällä. Hän tahtoi viedä minut ja äitini Italiaan ja kenties ostaa Venetsiasta jonkin vanhoista marmoripalatseista, ollaksemme siellä karnevaalin aikana. Henrik ei ollut niin hilpeällä päällä; hän näytti miettiväiseltä ja levottomalta, jos muualta kuului joitakin ääniä. Kaikki nämä pikkuseikat, joihin en silloin kiinnittänyt huomiota, muistuivat myöhemmin mieleeni, samoin kuin niiden syyt, jotka silloin olivat minulle tuntemattomat, mutta asiain kehittyessä selvisivät.

"Palasimme huoneisiimme ja jätimme Horacen salonkiin. Hän sanoi aikovansa kirjoittaa. Hänelle tuotiin mustetta ja kyniä, ja hän istuutui tulen ääreen.

"Seuraavana aamuna, kun istuimme aamiaispöydässä, kuulimme porttikellon soivan erikoisella tavalla. — 'Max!' sanoivat yht'aikaa Horace ja Henrik, ja samassa silmänräpäyksessä ajaa karautti mainittu henkilö linnanpihalle.

"'Tervetullut!' sanoi Horace hymyillen. 'Olen hyvin iloinen saadessani nähdä sinut taas, mutta ensi kerralla saat enemmän säästää hevosiani. Katsohan, kuinka olet pidellyt Pluto-raukkaa!'

"'Pelkäsin, etten ehtisi ajoissa perille', vastasi Max. Sitten hän keskeytti puheensa, kääntyi puoleeni ja sanoi: 'Anteeksi, että näyttäydyn teille tällä tavoin saappaissa ja kannuksissa. Mutta Horace on unhottanut, ja senhän voi helposti käsittää, että meillä on tänään ajometsästys yhdessä muutamien englantilaisten kanssa', jatkoi hän, korostaen viimeiset sanansa. 'He saapuivat eilen illalla höyrylaivassa, eikä käy laatuun, että myöhästymme tai rikomme lupauksemme.'

"'Mutta', sanoi Max ja kääntyi taas minun puoleeni, 'en tiedä, voimmeko nyt pitää lupaustamme, sillä tällainen metsästys on liian rasittavaa naiselle.'

"'Oh, olkaa levolliset, hyvät herrat', puutuin minä nopeasti puheeseen. 'Minä en ole tullut tänne ollakseni esteeksi huvituksillenne. Menkää, ja teidän poissaollessanne minä vartioitsen linnaa.'

"'Nyt näet', sanoi Horace, 'että Pauline on todellinen entisaikojen linnanrouva. Häneltä puuttuu vain linnaneitoja ja hovipoikia, sillä hänellä ei ole edes kamarineitoa. Hänen omansa on viivähtänyt matkalla eikä tule tänne ennenkuin kahdeksan päivän kuluttua.'

"'Muuten', sanoi Henrik, 'jos tahdot jäädä tänne, Horace, niin pyydämme kyllä saarelaisiltamme sinun puolestasi anteeksi; mikään ei ole helpompaa.'

"'Ei', sanoi kreivi vilkkaasti; 'unhotatte, että minä olen suurin osakas vedossa. Minun täytyy senvuoksi olla mukana sen voittamisessa. Pauline antaa kyllä meille anteeksi, kuten olen sanonut.'

"'Täydellisesti', vakuutin minä, 'ja antaakseni teille täyden vapauden menen huoneeseeni.'

"'Tulen heti sinne perässäsi', sanoi Horace, ja erinomaisen kohteliaasti hän ojensi minulle käsivartensa, saattoi minut ovelle saakka ja suuteli kättäni.

"Menin huoneeseeni. Muutaman minuutin kuluttua tuli Horace sinne. Hän oli jo metsästyspuvussa ja saapui sanomaan minulle jäähyväisiä. Seurasin häntä portaille ja sanoin hyvästi metsästysseurueelle. He ehdottivat jälleen, että Horace jäisi minun luokseni. Mutta minä vaadin ehdottomasti, että hän seuraisi heitä. Vihdoin he lähtivät, luvaten palata seuraavana aamuna.

"Olin linnassa yksin malaijin kanssa. Tämä omituinen seura olisi kenties pelottanut, jotakin toista kuin minua; mutta minä tiesin, että tämä mies oli Horacelle täysin uskollinen siitä saakka, kun oli nähnyt isäntänsä hyökkäävän tiikerin kimppuun vain tikari aseenaan.

"Sen mahtavan ihastuksen syvästi valtaamana, jota luonnonihminen tuntee urhoollisuutta kohtaan, hän oli seurannut kreiviä Bombaysta Ranskaan eikä ollut senjälkeen koskaan jättänyt häntä. Olisin siis ollut täysin tyyni, jollei minulla olisi ollut muuta levottomuuden syytä kuin hänen hurja ulkomuotonsa ja tavallisuudesta poikkeava pukunsa. Mutta minä olin paikkakunnalla, josta oli viime aikoina tullut mitä kuulumattomimpien ilkitöiden näyttämö, ja vaikkeivät niistä olleet minulle puhuneet Horace ja Henrik, jotka miehinä halveksivat tai olivat halveksivinaan sellaista vaaraa, johtuivat nämä valitettavat ja veriset kertomukset mieleeni heti kun jäin yksin. Kun minulla kuitenkaan ei ollut mitään pelättävää päivällä, menin puistoon ja päätin viettää aamupäivän katselemalla sen rakennuksen ympäristöä, jossa tulisin oleskelemaan kaksi kuukautta.

"Askeleeni suuntautuivat tietysti sitä paikkaa kohti, jonka jo tunsin: kävin uudestaan luostarin raunioilla, ja tällä kertaa katselin niitä tarkoin. Te tiedätte, millaiset ne ovat, eikä minun siis tarvitse niitä kuvata teille. Menin ulos pienen ränsistyneen eteisen kautta ja saavuin pian meren rannalla olevalle kummulle.

"Minä nautin nyt toista kertaa tästä näköalasta. Sillä oli siis yhä vielä täysi viehätyksensä minulle, ja minä istuinkin kaksi kokonaista tuntia katselemassa. Sitten lähdin sieltä, vaikkakin vastahakoisesti. Mutta minä tahdoin nähdä puiston muutkin osat.

"Palasin pikku virralle ja kuljin hetkisen pitkin sen rantaa. Löysin palko veneen, jossa olimme tehneet pienen huvimatkamme edellisenä päivänä, erääseen kohtaan kiinnitettynä ja täydessä kunnossa, niin että sitä saattoi käyttää ensimäisen mielijohteen sattuessa. En tiedä miksi, mutta joka tapauksessa se muistutti minulle aina tallissa satuloitua hevosta. Tämä ajatus herätti toisen: muistelin sitä ikuista epäluuloisuutta, jota Horace osoitti ja joka oli yhteistä hänen ystävilleenkin, pistooleja, jotka aina olivat hänen päänalaisensa vieressä, ja niitä, jotka olivat pöydällä minun tullessani. Ollen halveksivinaan vaaraa he kuitenkin siis ryhtyivät tuollaisiin varokeinoihin. Mutta jos kaksi miestä ei luullut voivansa syödä aamiaista aseettomina, miksi he, silloin jättivät minut yksin, minut, jolla ei ollut mitään, millä puolustautua? Kaikki tämä oli käsittämätöntä, mutta juuri siksi nämä kiusalliset ajatukset lakkaamatta palasivat, vaikka kuinka koetin niitä karkoittaa. Kun tällaisia ajatuksia pohtiessani kävelin yhä eteenpäin, olin pian puiston synkimmässä metsikössä.

"Siinä, keskellä tammimetsää, oli yksinäinen ja tarkoin suljettu puistomaja. Kiersin sen ympäri, mutta ovet ja ikkunaluukut olivat niin huolellisesti lukitut, etten uteliaisuudestani huolimatta voinut katsoa sen sisälle. Päätin suunnata kulkuni tännepäin ensi kerralla, kun kreivi lähtisi mukaani kävelemään, sillä minä olin jo päättänyt, että jollei kreivillä ole mitään sitä vastaan, niin valitsen tämän huvimajan työhuoneekseni, kun sen paikka oli siihen tarkoitukseen erinomaisen sopiva.

"Palasin linnaan. Tätä ulkonaista tarkastusta seurasi linnan sisustan tarkastaminen. Se huone, jossa asuin, oli salongin ja kirjaston välillä. Pitkinpäin kulkeva käytävä jakoi koko rakennuksen kahteen osaan. Se puoli, jossa oli minun huoneeni, oli täydellisin; muu osa rakennusta oli jaettu noin kahteentoista pieneen asumukseen, joihin kuului vierashuone, makuukamari ja pukuhuone, kaikki hyvässä kunnossa siitä huolimatta, mitä kreivi oli kirjoittanut.

"Kun kirjasto näytti minusta olevan paras vastamyrkky minua odottavalle yksinäisyydelle ja ikävälle, tahdoin heti tutustua siihen, mitä sillä oli tarjottavaa. Siinä oli suurimmaksi osaksi kahdeksannentoista vuosisadan romaaneja, jotka osoittivat, että edelliset omistajat olivat ilmeisesti suosineet Voltairea, Crebillon nuorempaa ja Marivauxia. Muutamat uudemmat kirjat, jotka näyttivät olevan nykyisen omistajan ostamia, erosivat tästä kokoelmasta. Ne olivat kemiaa ja historiaa käsitteleviä teoksia sekä matkakuvauksia. Viimemainittujen joukossa huomasin kauniin englanninkielisen painoksen Danielsin kirjoittamasta Intiaa koskevasta teoksesta. Valitsin sen yöseurakseni, kun en toivonut saavani paljoakaan nukkua. Otin hyllyltä yhden niteen ja vein sen huoneeseeni.

"Viisi minuuttia senjälkeen tuli malaiji sisään ja ilmoitti merkkejä tehden, että päivällinen oli valmis. Menin alakertaan ja näin, että pöytä oli katettu tavattoman suureen ruokasaliin.

"En voi kuvata, mikä pelon ja painostuksen tunne valtasi minut, kun näin, että minun oli pakko aterioida tällä tavoin yksin kahden vahakynttilän valossa, joka ei ulottunut huoneen nurkkiin, vaan soi varjoille tilaisuuden antaa esineille, jotka se peitti, mitä merkillisimmät muodot. Tämä kiusallinen tunne lisäytyi yhä enemmän siitä, että huoneessa oli läsnä tuo tummaihoinen palvelija, jolle en voinut ilmaista toiveitani muutoin kuin viittauksilla, joita hän kuitenkin totteli niin nopeasti ja ymmärtäväisesti, että tämä ihmeellinen ateria tuli siitä yhä haavemaisemmaksi. Useita kertoja olin puhumaisillani hänelle, vaikka tiesin, että hän ei ymmärtäisi sanojani. Mutta kuten lapset eivät uskalla huutaa pimeässä, samoin pelkäsin minäkin oman ääneni kaikua.

"Kun jälkiruoka oli tuotu pöytään, annoin malaijille merkin, että hän menisi sytyttämään hyvän tulen huoneeni uuniin. Takkavalkea on hyvää seuraa niille, joilla ei ole muuta. Sitäpaitsi aioin mennä maata vasta niin myöhään kuin mahdollista, sillä minä tunsin pelkoa, jota en ollut tuntenut päivällä, vaan joka oli tullut vasta hämärän mukana.

"Kun jäin yksin tähän suureen ruokasaliin, lisääntyi kauhuni: Olin näkevinäni käärinliinojen tapaan ikkunan edessä riippuvien valkoisten verhojen liikkuvan edestakaisin. Aaveitten pelko ei minua kuitenkaan tuskastuttanut. Munkit ja apotit, joiden haudoilla olin käynyt, nukkuivat siunattua untaan, edelliset luostarissaan, jälkimäiset hautaholveissaan. Mutta muistiini palasi kaikki, mitä olin lukenut maalla, mitä olin kuullut kerrottavan Caënissa, ja minä säpsähdin vähintäkin ääntä. Ei kuitenkaan kuulunut mitään muuta kuin lehtien kahinaa, meren kaukaista kohinaa ja rakennuksen nurkkiin tarttuvan ja yölintuparven kaltaisena savupiippuihin laskeutuvan tuulen yksitoikkoista ja surumielistä ulvontaa.

"Istuin liikkumattomana noin kymmenen minuuttia enkä uskaltanut katsoa oikealle enkä vasemmalle. Silloin kuulin hiljaista kolinaa takaani. Käännyin; se oli malaiji. Hän pani kätensä ristiin rinnalleen ja kumarsi; se oli hänen tapansa ilmaista, että hän oli täyttänyt hänelle annetut tehtävät. Nousin; hän otti kynttilät ja kulki edelläni. Tämä ihmeellinen kamarineito oli järjestänyt huoneeni täydellisesti yökuntoon. Nyt hän pani kynttilät pöydälle ja jätti minut yksin.

"Pyyntöni oli täytetty aivan kirjaimellisesti. Tavattoman komea tuli loimusi isossa valkoisesta marmorista tehdyssä takassa, jota kannattivat kullatut lemmenjumalat; sen loiste levisi ympäri huonetta ja teki sen niin iloisen näköiseksi ja niin suureksi vastakohdaksi pelolleni, että aloin rauhoittua. Tämän huoneen seinät olivat verhotut punaisella, ruusukuvioisella kirjosilkillä, ja ovet olivat kaunistetut toinen toistaan oikullisemmilla köynnöstetyillä ja ryhmityksillä; ne esittivät fauneja ja satyyreja, joiden eriskummaiset, kullatut kasvot irvistelivät niitä valaisevalle liekille.

"En ollut kuitenkaan kyllin levollinen mennäkseni nukkumaan, eikä kellokaan ollut vielä enempää kuin kahdeksan illalla. Vaihdoin senvuoksi vain leninkini aamunuttuun, ja kun olin nähnyt, että ilma oli kaunis, aioin avata ikkunan tointuakseni täydellisesti lepoon vaipuneen luonnon hiljaisesta ja tyynestä näystä. Mutta varovaisuudesta, jonka katsoin aiheutuneen paikkakunnalla liikkeellä olevista murha- ja rosvousjutuista, oli luukut suljettu sisäpuolelta. Palasin senvuoksi istumaan tulen eteen pöydän ääreen lukeakseni lainaamaani kirjaa, kun huomasin ottaneeni toisen osan enkä ensimäistä. Nousin mennäkseni oikaisemaan tämän erehdykseni, kun pelkoni uudestaan valtasi minut kirjaston ovella. Epäröin hetkisen. Vihdoin aloin hävetä lapsellista arkuuttani, avasin oven ja lähestyin hyllyä, jolla teoksen muut osat olivat.

"Kun kohotin kynttilää kirjoja kohti, nähdäkseni niiden numerot, osui katseeni ottamani kirjan kohdalle jääneeseen tyhjään paikkaan, ja hyllyn takana näin messinkinupin, sellaisen, jollaisia tavallisesti on ovien lukoissa; muutoin se oli kirjojen peitossa. Olin usein nähnyt salaovia kirjastoissa; mikään ei siis ollut luonnollisempaa kuin että sellainen oli täälläkin. Mutta suunta, johon se vei, teki asian melkein mahdottomaksi. Kirjaston ikkunat olivat rakennuksen viimeiset. Tämä nuppi oli toisen ikkunan takana laudoituksessa, ja siltä kohtaa täytyi oven siis avautua suoraan ulos. Menin hyllyn taakse, tutkiakseni kynttilän avulla, eikö olisi havaittavissa mitään merkkiä, joka ilmaisisi, että siinä oli oviaukko. Mutta se oli turhaa vaivaa, en nähnyt mitään. Tartuin silloin kädelläni kiinni nuppiin ja koetin vääntää sitä, mutta se ei liikahtanutkaan. Painoin sitä, ja silloin tunsin, että se myötäsi. Painoin lujemmin, ja nyt avautui edessäni paukahtaen ovi, joka pysyi pontimen varassa auki. Tämä ovi johti seinämuurin sisään asetetuille pienille kierreportaille.

"Ymmärrätte, että sellainen huomio ei ollut omansa vähentämään pelkoani. Ojensin kynttilän portaiden yläpuolelle ja näin silloin niiden laskeutuvan melkein luotisuoraan alas. Hetkisen ajattelin lähteä kulkemaan niitä, jopa astuinkin kaksi askelta alaspäin. Mutta rohkeuteni petti. Palasin takaperin kirjastoon ja vedin kiinni oven, joka sulkeutui niin tavattoman tarkasti, etten voinut keksiä sen liitoskohtia, vaikka varmasti tiesinkin sen siinä olevan. Panin heti paikalleen kirjan, jotta kukaan ei näkisi minun kajonneen siihen, sillä enhän tiennyt, ketä tämä salaisuus oikeastaan koski. Otin umpimähkään toisen kirjan, menin takaisin huoneeseeni, lukitsin huolellisesti kirjaston oven ja istuuduin jälleen tulen ääreen.

"Odottamattomat tapaukset tulevat tärkeiksi tai menettävät tärkeytensä aina sen mukaan, olemmeko iloisia vai surullisia mieleltämme, tai sen mukaan, millaisissa olosuhteissa kulloinkin olemme. Tosin ei mikään ollut luonnollisempaa kuin salaovi kirjastossa ja kierreportaat seinässä; mutta jos huomaa tämän oven ja nämä portaat yöllä yksinäisessä linnassa, jossa asuu yksin ja aivan turvatonna; jos tämä linna sijaitsee seudussa, missä joka päivä leviää huhu jostakin uudesta ryöstöstä tai murhasta; jos salaperäinen kohtalo on jo jonkun aikaa ympäröinyt teitä; jos onnettomuuden aavistukset ovat parikymmentä kertaa tanssiaisienkin aikana saattaneet sydämenne kuolemankauhusta vapisemaan, silloin muuttuu kaikki, jollei todellisuudeksikaan, niin ainakin uhkaaviksi hirmukuviksi; ja jokainen tietää kokemuksestaan, että tuntematon vaara on tuhansin verroin pahempi ja hirvittävämpi kuin näkyvä ja todelliseksi käynyt.

"Silloin aloin katkerasti katua sitä ajattelematonta lupaa, jonka olin antanut kamarineidolleni, kun päästin hänet luotani. Pelko on niin kaukana kaikesta harkinnasta, että se syntyy ja poistuu ilman mitään todellisia syitä. Heikoinkin olento, koira, joka hyväilee meitä, lapsi, joka hymyilee meille, tulee sellaisissa tilaisuuksissa, vaikkei voikaan meitä puolustaa, jollei juuri käsivartemme käytettäväksi aseeksi, niin ainakin sydämen tueksi. Jos luonani olisi ollut tämä tyttö, joka ei viiteen vuoteen ollut poistunut luotani ja jonka uskollisuuden ja ystävyyden tunsin, olisi pelkoni varmaan haihtunut, kun sensijaan nyt yksinäni olin kuin jätetty onnettomuudelle alttiiksi ja luulin, ettei mikään voisi minua pelastaa.

"Kaksi tuntia istuin tällä tavoin, liikkumatta ja tuskanhiki otsallani. Kuulin kellon lyövän kymmenen, ja vaikka tämä ääni onkin niin luonnollinen, tartuin joka kerta kouristuksentapaisesti tuolini käsinojaan. Kello yhdentoista ja puoli kahdentoista välillä luulin kuulevani kaukaa pistoolinlaukauksen. Nousin puolittain, tukien itseäni uunia vasten. Mutta kun kaikki oli jälleen hiljaista, vaivuin takaisin istumaan, annoin pääni painua tuolin selkänojalle ja pysyin siinä jonkun aikaa tuijottamassa vain yhteen kohtaan, jotta en toisaalle katsoessani saisi jotakin todellista säikähdyksen syytä.

"Tämän täydellisen hiljaisuuden vallitessa tuntui minusta äkkiä siltä, että vastapäätä linnan portaita oleva ja puistoa puutarhasta eroittava rautaportti natisi saranoillaan. Ajatus, että Horace tuli kotiin, poisti silmänräpäyksessä kaiken pelkoni. Riensin ikkunan luokse muistamatta, että luukut olivat suljetut. Aioin avata käytävään vievän oven, mutta malaiji oli joko näppäryydessään tai varovaisuudessaan lukinnut sen. Olin vanki.

"Muistin silloin, että kirjaston samoin kuin minunkin huoneeni ikkunat olivat pihalle päin. Työnsin syrjään salvan, ja sellaisen merkillisen vaihdoksen tapahtuessa, joka muuttaa äärimmäisen heikkouden suurimmaksi rohkeudeksi, menin sinne ilman kynttilää; sillä ne, jotka tulivat tähän aikaan, eivät voineet olla ketään muita kuin Horace ja hänen ystävänsä, ja kynttilänihän osoitti, että huone oli asuttu.

"Luukut oli vain työnnetty kiinni. Vedin toisen niistä syrjään, ja kuutamossa näin selvästi miehen pitävän porttia avoinna, kun taas kaksi muuta kulki sen lävitse kantaen jotakin taakkaa, josta en saanut selkoa. Avaaja sulki sitten portin.

"Nämä kolme miestä eivät tulleet linnan portaille, vaan kääntyivät rakennuksen nurkasta. Mutta kun he nyt lähestyivät minua, aloin eroittaa heidän taakkansa muotoa: se oli vaippaan kääritty ihminen. Epäilemättä herätti asutun talon näkeminen hiukan toivoa siinä henkilössä, jota näin kuljetettiin, sillä jonkinlainen kamppailu syntyi ikkunani alla. Tämän kamppailun kestäessä tuli näkyviin käsivarsi. Olin aivan varma, että uhri oli nainen; sen näki jo käsivartta peittävän puseron hihastakin. Mutta kaikki tämä tapahtui salamannopeasti, yksi miehistä tarttui voimakkaasti käsivarteen ja pani sen takaisin vaipan alle; kannettava sai jälleen jonkin muun taakan epämääräisen muodon, ja kaikki katosi sitten rakennuksen nurkan taakse kastanjakäytävän varjoon, heidän mennessään lukittuun pikku metsämajaan, jonka olin edellisenä päivänä nähnyt tammimetsässä.

"En ollut voinut tuntea näitä kolmea miestä. Panin kuitenkin merkille, että he olivat puetut kuin talonpojat. Mutta jos he todellakin olivat talonpoikia, niin kuinka he olivat päässeet linnaan? Kuinka he olivat saaneet rautaristikon avaimen? Oliko tässä kysymyksessä naisenryöstö vai murha? En tiennyt sitä, mutta varmaankin se oli jompaakumpaa. Kaikki oli sitäpaitsi niin ihmeellistä ja selittämätöntä, että useita kertoja kysyin itseltäni, enkö nähnyt unta. Muuten ei kuulunut ainoatakaan ääntä; yö jatkui levollisesti ja ääneti, ja minä seisoin paikallani ikkunassa, kauhusta liikkumattomana; en uskaltanut jättää paikkaani, sillä pelkäsin, että askelteni ääni herättäisi vaaran, jos sellainen jostakin uhkaisi minua. Äkkiä muistin salaoven ja salaperäiset portaat. Luulin kuulevani kumeaa kolinaa siltä puolen, kiiruhdin huoneeseeni, suljin ja lukitsin oven ja heittäydyin nojatuoliini huomaamatta, että yksi kynttilöistä oli sammunut poissaollessani.

"Tällä kertaa ei minua säikäyttänyt vain tyhjä ja aiheeton pelko. Ympärilläni hiipi liiankin todellinen rikos, jonka toimeenpanijat olin nähnyt omin silmin. Joka hetki odotin saavani nähdä jonkin salaoven aukenevan tai laskuluukun työntyvän syrjään. Kaikki tyhjänpäiväiset äänet, jotka käyvät yöllä niin huomattaviksi ja jotka johtuvat siitä, että johonkin huonekaluun tulee halkeama tai lattialautojen liite avautuu, saivat minut vapisemaan säikähdyksestä, ja syvässä hiljaisuudessa kuulin sydämeni lyövän seinäkellon nakutusten tahtiin. Samassa sytytti loppuunpalaneen kynttilän liekki sen alaosan ympärille kierretyn paperin; äkillinen loiste valaisi huoneen, sammuen sitten pian. Muutamia sekunteja kuului rätisevää ääntä ja sitten putosi sydän kynttilänjalan aukkoon, sammui äkkiä ja jätti minut ilman muuta valoa kuin mitä tuli uunista.

"Etsin puita, pitääkseni valkeaa vireillä, mutta en löytänyt. Panin kekäleet lähemmäksi toisiaan, ja hetkiseksi tuli saikin uutta voimaa. Mutta lepattava liekki ei ollut omansa tekemään minua levolliseksi. Jokainen esine oli käynyt liikkuvaksi niinkuin niitä valaiseva uusi liekki. Seinät heiluivat, ikkunaverhot näyttivät liehuvan, ja pitkiä varjoja liiteli edestakaisin katossa ja seinillä.

"Tunsin, että olin vähällä voida pahoin, ja vain kauhistus esti minua pyörtymästä. Silloin herätti minut seinäkello, joka löi kahtatoista.

"Tässä tuolissa en kuitenkaan voinut viettää koko yötä; minua alkoi jo palella. Päätin panna vaatteet päällä maata, pääsin ympärilleni katsomatta vuoteeseen, ryömin peittojen alle ja vedin hurstin pääni ylitse. Miltei kokonaisen tunnin vietin tällä tavoin ajattelemattakaan, että voisin nukkua.

"Koko elämäni ajan muistan tämän tunnin. Lukki kutoi verkkoaan makuukomeron nurkkaan, ja minä kuulin tuon yöllisen rakennusmestarin jatkavan työtään. Äkkiä se vaikeni toisen äänen keskeyttämänä. Luulin kuulevani samaa hiljaista natinaa, joka syntyi, kun painoin kirjastossa olevaa salaoven lukkoa. Pistin pääni nopeasti esiin peittojen alta, ja kaula ojossa, henkeäni pidättäen ja käsi sydämellä, jotta se ei niin rajusti sykkisi, koetin kuunnella, yhä vielä epäillen.

"En ollut pettynyt. Lattia natisi jonkun ihmisen painosta, askeleet lähenivät, ja jotakin tuolia kolautettiin. Mutta epäilemättä tulija pelkäsi, että joku voisi kuulla, sillä kolina lakkasi heti ja sensijaan tuli mitä täydellisin hiljaisuus. Lukki ryhtyi jälleen työhönsä. Oi, kaikki nämä eri seikat ovat yhä niin elävästi muistissani, kuin olisin vielä siellä, maaten vuoteellani pelästyksestä puolikuolleena!

"Kuulin uudestaan liikettä kirjastohuoneesta. Siellä alettiin taas kävellä, ja askeleet lähestyivät lautaseinää, jonka vieressä vuoteeni oli. Kuulin käden painautuvan sitä vasten. Vain ohut lauta eroitti minut tulijasta. Luulin kuulevani avattavan jotakin luukkua. Pysyin liikkumatta ja olin nukkuvinani; uni oli ainoa aseeni. Rosvo, jos sellainen oli tulossa, voisi kenties, luullen etten näkisi enkä kuulisi, pitää kuolemaani turhana ja säästää minut. Kasvoni, jotka olivat käännetyt seinään päin, olivat varjossa, niin että saatoin pitää silmäni auki. Silloin näin verhojen liikkuvan, käsi eroitti ne hitaasti toisistaan. Sitten pisti kalpea pää esiin punaisten uutimien välistä. Makuukomeron perältä hohtava tulisijan viimeinen loiste loi samassa valoaan tähän näkyyn.

"Kun aukaisin ne jälleen, oli näky kadonnut, vaikka vuodeverhot liikkuivatkin vielä. Kuulin kiinni työnnettävän luukun hiljaista kolinaa, poistuvien askelten ääntä ja oven natinaa. Vihdoin oli kaikki taas hiljaa, äänetöntä. En tiedä kuinka kauan makasin siinä hengittämättä tai liikkumatta, mutta vasta päivänkoitteessa vaivuin tämän kiusallisen valvomisen uuvuttamana unenkaltaiseen horrostilaan."

XII.

SELITYS.

Minut herätti malaiji koputtamalla ovelleni, jonka olin sulkenut sisäpuolelta. Olin, kuten jo ennen olen maininnut, pannut maata vaatteet päällä; työnsin siis salvan syrjään. Hän avasi luukut, ja minä näin päivän ja auringon palaavan huoneeseeni.

Nyt oli sellainen ihana syysaamu, jolloin taivas, ennenkuin se peittyy pilviharsoonsa, lähettää jäähyväishymynsä maalle. Kaikki oli puistossa niin hiljaista ja rauhallista, että melkein aloin epäillä itseäni. Yön tapaukset olivat kuitenkin yhä ilmielävinä mielessäni, ja esineet, jotka nyt näin, palauttivat muistiini pienimmätkin yksityiskohdat. Katseeni kohtasivat ristikkoportin, joka oli avautunut päästääkseen sisään nuo kolme miestä sekä naisen; puistokäytävän, jota pitkin he olivat kulkeneet; hiekkaan painuneet jalanjäljet, jotka olivat selvemmät sillä kohdalla, missä uhri oli koettanut tehdä vastarintaa, kun hänen kantajansa olivat kovasti reuhtoneet ehkäistäkseen hänen liikkeitänsä.

Saadakseni, jos mahdollista, aistimieni todistuksen vielä varmemmaksi, tahdoin katsoa, eikö siihen liittyisi useampia todisteita. Menin kirjastoon; luukku oli puoleksi auki, niinkuin olin sen jättänyt; keskellä lattiaa oli kaatunut tuoli, jonka synnyttämän kolinan olin kuullut. Menin salaovelle, ja äärimmäisiin saakka jännittäen näköäni huomasin miltei näkymättömän liitekohdan. Painoin lukkoa; se myötäsi. Samassa joku kosketti huoneeni ovea. Ehdin tuskin sulkea salaovenpa ottaa erään kirjan hyllyltä.

Kun astuin ruokasaliin, säpsähdin hämmästyksestä. Odotin tapaavani siellä Horacen, mutta hän ei ollut siellä, ja pöytä oli katettu vain yhdelle.

Vaivuin tuolille. Kreivi ei ollut palannut! Ja kuitenkin olin itse nähnyt hänet. Hän oli tullut vuoteeni lähelle ja nostanut syrjään verhot tuntia myöhemmin kuin nuo kolme miestä… Mutta nuo kolme miestä, eivätkö ne olleet juuri kreivi ja hänen molemmat ystävänsä, eivätkö ne olleet Horace, Max ja Henrik, jotka kantoivat jotakin naista!… Vain heillä saattoi olla puiston avain ja vain he saattoivat tulla niin vapaasti sisälle portista, ettei heitä nähty tai häiritty. Se oli niin selvää, että sitä oli mahdoton epäillä. Juuri siksi ei kreivi ollut tahtonut antaa minun tulla linnaan, siksi hän oli ottanut minut niin kylmästi vastaan, siksi hän oli ollut lähtevinään metsästysretkelle. Tämä naisenryöstö oli päätetty ennen minun tuloani; nyt se oli pantu toimeen. Kreivi ei rakastanut enää minua, vaan jotakin toista naista, ja tämä nainen oli linnassa, epäilemättä metsänrajassa! Niin, ja varmistuakseen siitä, etten ollut mitään nähnyt tai kuullut, etten sanalla sanoen epäillyt mitään, kreivi oli noussut kirjaston portaita ylös, tullut sisälle salaovesta, vetänyt syrjään vuodeverhot ja palannut huvituksiaan jatkamaan, varmasti uskoen, että nukuin. Kaikki oli nyt ilmeistä, selvää ja varmaa, niinkuin olisin itse sen nähnyt. Silmänräpäyksessä oli mustasukkaisuuteni tunkeutunut läpi pimeyden, murtanut muurit. Minun ei tarvinnut enää saada tietää mitään. Syöksyin ulos: olin aivan tukehtumaisillani.

Kävelin pitkin puistokäytävää ja tulin tammimetsään. Näin huvimajan ja kiersin sen ympäri. Se oli kiinni ja näytti asumattomalta kuten edellisenäkin päivänä. Palasin linnaan, menin huoneeseeni, heittäydyin samaan nojatuoliin, jossa edellisenä iltana olin viettänyt niin hirveitä tunteja, ja ihmettelin nyt pelkoani. Varjo, pimeys tai pikemmin suuren intohimon puute oli kaiketi niin lannistanut rohkeuteni!

Vietin osan päivää kulkemalla edestakaisin huoneessani, avaamalla ja sulkemalla ikkunaa, ja odotin iltaa yhtä kärsimättömästi kuin edellisenä päivänä olin pelännyt sen lähestymistä. Ilmoitettiin, että päivällinen oli valmis. Menin alas ruokasaliin. Kuten aamulla, oli pöytä nytkin katettu vain yhdelle hengelle; mutta lautaseni vieressä oli kirje. Tunsin Horacen käsialan ja aukaisin kuoren.

Hän pyysi anteeksi, että hänen täytyi jättää minut kahdeksi kokonaiseksi päiväksi yksikseni; mutta hän ei ollut voinut palata, hänen sanansa oli annettu ennen minun tuloani, ja hänen täytyi se pitää, maksoi mitä maksoi. Rypistin kirjeen kokoon, lukematta sitä loppuun, ja heitin sen uuniin. Estääkseni malaijin tulemasta epäluuloiseksi pakotin itseni sitten syömään ja menin sen jälkeen takaisin huoneeseeni.

Edellisenä iltana annettuja määräyksiäni oli nytkin noudatettu. Huoneessani oli komea takkavalkea, mutta tällä kertaa en siitä välittänyt. Minun oli tehtävä täydellinen suunnitelma, ja minä istuuduin sitä harkitsemaan. Eilinen pelkoni oli nyt tykkänään poissa.

Kreivi Horace ja hänen ystävänsä olivat tulleet rautaportista; sillä nuo miehet eivät saattaneet olla keitään muita. He olivat kantaneet naisen metsämajaan, ja sitten oli kreivi tullut ylös salaportaita myöten, päästäkseen selville siitä, että nukuin enkä ollut mitään huomannut. Minun tarvitsi siis vain seurata portaita. Lähtisin vuorostani samaa tietä kuin hän; menisin sinne, mistä hän oli tullut. Olin varmasti päättänyt mennä alas portaita myöten.

Katsoin kelloa: se oli neljännestä yli kahdeksan. Menin katsomaan ikkunaluukkuja: ne eivät olleet suljetut. Epäilemättä ei tänä yönä olisi mitään nähtävää, kun kerran ei oltu ryhdytty eilisiin varokeinoihin. Avasin ikkunan.

Yö oli myrskyinen. Kaukana jylisi ukkonen, ja rantaan vyöryvien merenlaineiden kohina kuului korviini. Sydämessäni raivosi vielä kauheampi myrsky kuin luonnossa, ja päässäni kuohui ajatuksia, jotka olivat synkempiä ja rajumpia kuin valtameren aallot.

Kaksi tuntia kului tällä tavoin; en liikahtanutkaan, eikä katseeni kääntynyt pienestä kuvapatsaasta, joka oli sijoitettu erään puuryhmän keskelle. Koko aikana en sitä kuitenkaan nähnyt.

Vihdoin luulin oikean hetken tulleen. En kuullut enää mitään kolinaa linnasta. Samanlainen sade, joka syyskuun 27:nnen ja 28:nnen päivän välisenä yönä pakotti teidät etsimään suojaa raunioista, alkoi valua virtana maahan. Pidin hetkisen päätäni ulkona sateessa. Sitten suljin ikkunan ja käänsin luukun sen eteen.

Menin ulos huoneesta ja astuin muutamia askelia käytävässä. Kaikki oli linnassa hiljaa. Malaiji oli varmaankin mennyt levolle tai palveli herraansa jossakin muussa rakennuksen osassa. Menin takaisin huoneeseeni. Kello oli nyt puoli yksitoista. Kuulin vain myrskyn ulvontaa, joka oli minulle hyödyksi, sillä se esti kuulumasta mahdollisesti aiheuttamaani kolinaa. Otin kynttilän ja menin kirjaston ovelle; se oli suljettu.

Minut oli nähty siellä aamulla; oli pelätty, että minä huomaisin portaat, ja nyt oli tie minulta suljettu. Kaikeksi onneksi oli kreivi vaivautunut näyttämään minulle toisen tien. Menin vuoteeni taakse, työnsin laudoitusta, seinä avautui, ja minä olin kirjastossa.

Menin lujin askelin ja epäröimättä salaovelle, otin pois lukkoa peittävän kirjan, painoin teräsponninta, ja tämäkin tie oli minulle avoinna.

Lähdin astumaan portaita myöten; niissä oli tilaa juuri yhdelle hengelle. Laskeuduin kolme kerrosta; joka kerroksen kohdalla kuuntelin, mutta en kuullut mitään.

Kolmansien portaiden lopussa huomasin oven; se oli suljettu salvalla.
Ensimäisestä yrityksestäni se aukeni.

Olin joutunut holviin, joka vei suoraan alaspäin. Menin sitä pitkin noin viisi minuuttia; sitten tuli kolmas ovi. Sekään ei ollut minulle minään esteenä; se vei toisille kirjastossa olevien kaltaisille portaille, jotka kuitenkin olivat vain kaksijaksoiset. Niiden lopussa oli neliskulmainen rautaluukku. Kun raotin sitä, kuulin ääniä. Sammutin kynttiläni ja laskin sen portaiden alimmalle askelmalle. Sitten hiivin sisään tulisijan viereen tehdystä liikkuvalla rautalevyllä peitetystä aukosta. Työnnettyäni levyn hiljaa syrjään jouduin jonkinlaiseen kemialliseen laboratorioon, joka oli hyvin himmeästi valaistu, sillä läheisessä huoneessa palava valo tunki sinne vain erään oven päällä olevasta pyöreästä aukosta, joka oli peitetty pienellä vihreällä verholla. Ikkunat olivat niin huolellisesti suljetut, ettei keskipäivälläkään olisi ulkoa voinut päästä hitustakaan valoa huoneeseen.

En ollut pettynyt luullessani kuulevani ääniä. Viereisessä huoneessa keskusteltiin hyvin meluisasti. Tunsin kreivin ja hänen ystäviensä äänet. Kannoin oven viereen tuolin ja nousin sille. Sillä tavoin ulotuin aukon kohdalle ja saatoin nähdä huoneeseen.

Kreivi Horace, Max ja Henrik istuivat pöydässä, mutta ateria oli kuitenkin jo loppumaisillaan. Malaiji tarjoili heille, seisoen kreivin tuolin takana. Jokainen heistä oli puettu siniseen puseroon ja kullakin oli tikari vyöllä ynnä pari pistoolia edessään pöydällä. Horace nousi, ikäänkuin lähteäkseen.

"Onpa siitäkin iloa, että juo teidän kanssanne", sanoi kreivi; "kolmannesta pullosta te jo tulette juovuksiin kuin palovahdit".

"En minä ole sellainen konna, että tahtoisin voittaa teidän rahanne, kun teissä ei ole miestä niitä säilyttämään", sanoi kreivi, kohautti olkapäitään ja kääntyi puoleksi poispäin.

"No hyvä! Siispä hakkailemme kaunista englannitartamme. Palvelijasi on pitänyt huolen siitä, ettei hän kohtele meitä julmasti. Totta tosiaan, se velikulta ymmärtää sellaiset asiat. Kas tuossa, poikaseni!"

"No, entä sitten; se ei ole mikään vastaus", sanoi Max ja nousi pöydästä. "Tahdotko hänet vai etkö?"

"Odota!" huusi Henrik ja ojensi kättänsä. "Minusta tuntuu siltä, että minäkin olen joku tai jotakin tässä asiassa, ja että minullakin on oikeuksia yhtä hyvin kuin jollakin toisellakin. Kuka tappoi hänen miehensä?"

Samassa kuulin voihkinaa. Katsoin sinnepäin, mistä se tuli. Joku nainen makasi pitkällään pilarivuoteella, kädet ja jalat sidottuina vuoteen neljään nurkkaan. Huomioni oli ollut niin yksinomaan kiintyneenä yhteen ainoaan kohtaan, etten ollut nähnyt häntä ennen.

"Sepä se", jatkoi Max. "Mutta kuka odotti heitä Havressa? Kuka ratsasti tänne täyttä neliä tuomaan teille siitä tietoa?"

"Piru vieköön! Tästä tulee sekava juttu!" huomautti kreivi. "Ja täytyy olla itse kuningas Salomo voidakseen ratkaista, kummalla on suurempi oikeus, urkkijallako vai murhaajalla."

"Mutta se on sellainen asia, joka on ratkaistava", kiivaili Max. "Sinä olet saattanut minut ajattelemaan tätä naista, ja nyt minä olen rakastunut häneen."

"Niin minäkin", sanoi Henrik. "Kun et siis itse välitä hänestä, niin anna hänet sille meistä; jolle tahdot."

"Jotta toinen menisi ilmiantamaan minut jonkun juopottelun jälkeen, kun hän, kuten nytkään, ei enää tiedä mitä tekee, vai kuinka? Ei ei, hyvät herrat! Te olette nuoria ja rikkaita ja kauniita; teillä on kymmenen minuuttia aikaa hakkaillaksenne häntä. Menkää, herrat Don Juanit!"

"Jos ei ota hakkailua lukuun, on tuumasi hyvä", vastasi Henrik.
"Valitkoon hän itse, kummasta hän enemmän pitää."

"Olkoon niin", sanoi Max. "Mutta hänen täytyy kiiruhtaa. Selitä se hänelle, sinähän puhut kaikkia maailman kieliä."

"Mielelläni", sanoi Horace. Sitten hän kääntyi onnettoman naisen puoleen ja sanoi puhtaimmalla englanninkielellä:

"Mylady, tässä on kaksi ystävääni maantierosvoa, molemmat hyvästä suvusta — siitä voitte saada nähdäksenne kirjalliset todistukset, jos niin haluatte — jotka, noudattaen omaisuuden jakamisen periaatetta, ovat ensin hävittäneet oman omaisuutensa ja sitten, huomatessaan kaiken olevan huonosti järjestettyä yhteiskunnassa, jalosti päättäneet vaatia uudistuksia, asettua väijyksiin teiden varsille, hyvittääkseen valtion vääryyksiä, korjatakseen sen erehdyksiä ja palauttaakseen sen erilaisuudet tasapainoon. Viiden vuoden aikana he ovat, suurimmaksi kunniaksi viisaustieteelle ja poliisille, lakkaamatta ja omantunnontarkasti harjoittaneet tätä kutsumustaan, joka antaa heille varoja esiintyä mitä hienoimmin Pariisin salongeissa ja johtaa heidät, niinkuin se jo minut on johtanut, rikkaisiin naimisiin, vapauttaen heidät siten edelleen näyttelemästä Karl Mooria ja Jean Sbogaria. Sitä odottaessaan, ja kun tässä talossa ei ole muuta naista kuin minun vaimoni, jota en halua jättää heille, he anovat kunnioittavasti, että te itse suvaitsisitte valita heistä sen, josta enemmän pidätte; muussa tapauksessa he molemmat ottavat teidät omakseen. Olenko sanonut sanottavani hyvällä englannin kielellä, rouvaseni, ja oletteko ymmärtänyt puheeni?"

"Oi, jos teissä on hiukankaan armeliaisuutta", huusi naisparka, "niin tappakaa minut! Tappakaa minut!"

"Hän vastaa, että se on halpamaista, siinä kaikki", sanoi Horace. "Ja minä myönnän, että olen jossakin määrin samaa mieltä."

"Siinä tapauksessa…" huusivat yht'aikaa Max ja Henrik ja hyppäsivät seisomaan.

"Siinä tapauksessa saatte tehdä kuten haluatte", vastasi Horace. Hän istuutui, täytti lasinsa samppanjalla ja joi.

"Oi, tappakaa minut, tappakaa minut!" huudahti nainen uudelleen, kun hän näki molempien miesten lähestyvän.

Tässä silmänräpäyksessä tapahtui, mitä oli helppo edellyttää. Max ja Henrik seisoivat viinin kiihoittamina vastakkain ja vaihtoivat saman himon vallassa vihaisia silmäyksiä.

"Henrik! Henrik!" huusi Max hampaitaan kiristäen, "minä vannon kautta kunniani, että tämä nainen kuuluu minulle!"

"Ja minä lupaan niin totta kuin elän, että hän tulee minun omakseni.
Luulenpa olevani arempi hengestäni kuin sinä kunniastasi."

Molemmat astuivat nyt askeleen taaksepäin, tarttuivat tikareihinsa ja hyökkäsivät toistensa kimppuun.

"Taivaan tähden, tappakaa minut, olkaa niin armeliaita!" huusi vangittu nainen kolmannen kerran.

"Mitä te sanotte?" huusi Horace käskijän äänellä molemmille nuorille miehille.

"Minä olen sanonut", vastasi Max suunnaten iskun Henrikiin, "että minä tahdon hänet omakseni".

"Ja minä", lausui Henrik, joka nyt teki hyökkäyksen vastustajaansa kohti, "minä olen sanonut, että minä hänet otan. Ja minä pysyn sanassani."

"No hyvä!" mutisi Horace, "te olette valehdelleet molemmat. Kumpikaan teistä ei saa häntä."

Näin sanoen hän otti pöydällä olevan pistoolin, ojensi sen hitaasti kohottaen vuodetta kohden ja laukaisi. Luoti meni taistelevien välitse ja lävisti onnettoman naisen sydämen.

Sen nähdessäni kirkaisin kauheasti ja putosin lattialle pyörtyneenä, yhtä kuolleen kaltaisena kuin ammuttukin.

XIII.

HAUTAKAMMIO..

Kun tulin uudestaan tajuihini, olin hautakammiossa. Epäilemättä kreivi oli huutoni ja putoamiseni synnyttämän kolinan opastamana löytänyt minut laboratoriosta ja useita tunteja kestäneen tainnostilani aikana kantanut minut sinne. Kivellä vieressäni oli lamppu, lasi ja kirje; lasissa oli myrkkyä, kirjeen sisällyksen sanelen teille.

"Epäröittekö antaa minun nähdä sitä", huudahdin, "ja osoitatteko minulle vain puolinaista luottamusta?"

"Olen polttanut sen", vastasi Pauline, "mutta olkaa levollinen, en ole unhottanut siitä sanaakaan. — 'Pauline, te olette tahtonut, että kulkisin rikoksen tien loppuun saakka. Te olette nähnyt kaikki, kuullut kaikki, minulla ei ole siis mitään ilmoitettavaa teille. Te tiedätte, kuka minä olen, tai oikeammin, mikä minä olen.

"'Jos teidän keksimänne salaisuus koskisi minua yksin, jos ei olisi kysymyksessä kenenkään muun henki kuin minun, niin mieluummin antaisin sen alttiiksi kuin sallisin koskea yhteenkään päänne hiukseen. Vannon sen pyhästi, Pauline!

"'Mutta tahtomattanne tai huomaamattanne lausumanne sana, tämän muiston synnyttämä kauhun ilme, unissa kuiskaamanne lause saattaisi viedä mestauslavalle ei ainoastaan minut, vaan vielä kaksi muuta. Teidän kuolemanne on kolmen elämä; teidän täytyy senvuoksi kuolla.

"'Aioin surmata teidät, kun olitte tainnoksissa; mutta en rohjennut sitä tehdä, sillä te olette ainoa nainen, jota olen rakastanut, Pauline. Jos olisitte noudattanut neuvoani, tai oikeammin, jos olisitte totellut nimenomaista tahtoani, niin olisitte nyt äitinne luona. Olette tullut tänne vastoin toivomustani; syyttäkää senvuoksi itseänne kohtalostanne.

"'Te heräätte hautakammiossa, jossa ei kukaan ole käynyt kahteenkymmeneen vuoteen, ja jossa kenties kukaan ei käy seuraavina kahtenakymmenenä vuotena. Älkää senvuoksi toivokokaan apua; se olisi hyödytöntä. Tämän kirjeen vierestä löydätte myrkkyä. Muuta en voi tehdä hyväksenne kuin että tarjoan teille helpon ja pikaisen lopun, pitkällisen ja tuskallisen kuolinkamppailun asemesta. Kummassakin tapauksessa, minkä vaihtoehdon valinnettekin, olette tästä hetkestä lähtien kuollut.

"'Kukaan ei ole nähnyt teitä, kukaan ei tunne teitä. Se nainen, jonka ammuin saadakseni Henrikin ja Maxin sopimaan riitansa, haudataan teidän sijastanne perhehautaanne Pariisiin, ja äitinne saa itkeä häntä, luullen itkevänsä omaa lastansa.

"'Hyvästi, Pauline! En pyydä unhotusta enkä sääliä. Olen kauan ollut kirottu, eikä teidän anteeksiantonne pelastaisi minua.'"

"Se on hirveätä!" huudahdin minä. "Oi, jumalani, jumalani, kuinka teidän on täytynyt kärsiä!"

"Niin, ja ainoa, mitä minulla vielä voisi olla teille kerrottavaa, olisi kuolinkamppailuni, niin että…"

"Luin tämän kirjeen kahteen tai kolmeen kertaan; en voinut uskoa, että se oli totta. On olemassa seikkoja, joita vastaan järki nousee. Ne ovat edessämme, käsissämme, nähtävissämme ja tajuttavissamme, mutta emme usko niitä tosiksi. Menin ääneti ristikolle; se oli lukittu. Kuljin kahteen tai kolmeen kertaan ääneti hautani ympäri, löin sen kosteita muureja epäilevällä kädelläni ja asetuin sitten istumaan luolan nurkkaan. Minut oli suljettu sinne, lampun valossa näin selvästi kirjeen ja myrkyn, ja kuitenkin minä yhä epäilin. Sanoin, kuten toisinaan unissa sanotaan: 'Nyt vain nukun, pian taas herään!'"

Istuin samalla paikalla liikkumatta siihen saakka, että lamppuni alkoi rätistä. Silloin minut äkkiä valtasi kaamea ajatus, joka ei tähän saakka ollut tullut mieleeni: että se sammuisi. Kirkaisin kauhusta ja hypähdin sen luo; öljy oli miltei lopussa. Minun piti pimeässä odottaa kuolemaa.

Oi, mitäpä olisinkaan antanut, jos olisin saanut öljyä lamppuuni! Jos olisin voinut pitää sitä palamassa verelläni, olisin hampaillani repinyt suoneni auki. Se risahteli ehtimiseen, liekki pieneni joka kerta, ja pimeyden piiri, jonka se täydessä voimassa palaessaan oli karkoittanut kauas, ympäröi minua yhä lähempää. Makasin sen vieressä kädet ristissä; minä en rukoillut Jumalaa, vaan rukoilin tuota lamppua!

Vihdoin se alkoi taistella pimeyttä vastaan samalla tavoin kuin minä piankin alkaisin kamppailla kuoleman kanssa. Kenties lainasin sille omat tunteeni; mutta minusta näytti siltä kuin se itsepintaisesti riippuisi kiinni elämässä ja pelkäisi antaa tulen kadota, joka oli sen sielu. Pian alkoi sen kuolinkamppailu kaikkine vaiheineen. Se leimahti toisinaan, niinkuin kuoleva ajoittain saa takaisin voimansa; se levitti loistetta, kirkkaampaa kuin konsanaan, niinkuin kuumesairas sielu toisinaan keskellä houreitaan näkee kauemmas kuin ihmiskatse; senjälkeen seurasi voimattomuuden horrostila. Liekki lepatti kuin kuolevan huulilla liitelevä viimeinen hengähdys. Vihdoin se sammui ja riisti minulta valon, joka on puolet elämää.

Vaivuin luolani nurkkaan. Tästä hetkestä lähtien en enää epäillyt, sillä, ihmeellistä kyllä, nyt kun en enää nähnyt kirjettä enkä myrkkyä, olin varma siitä, että ne olivat siellä.

Niin kauan kun olin voinut nähdä, en ollut kiinnittänyt huomiota äänettömyyteen; kun valo oli sammunut, ahdisti se sydäntäni pimeyden koko painolla. Siinä oli muuten jotakin niin kamalaa ja jylhää, että jos minua mahdollisesti olisi voitu kuullakin, olisin kenties epäillyt huutaa. Oi, se oli sellaista kuoleman hiljaisuutta, joka ijankaikkisiksi ajoiksi asettuu vainajien hautojen ylle.

Ihmeellistä oli, että kuoleman läheisyys oli melkein saanut minut unhottamaan, mistä se aiheutui. Ajattelin tilaani, olin mitä suurimmassa vaarassa. Mutta minä voin sanoa, ja Jumala sen tietää, että jollen ajatellutkaan antaa hänelle anteeksi, niin en kironnutkaan häntä. Pian aloin tuntea nälän tuskia.

Kului joku aika, jonka pituutta en voinut arvioida. Päivä meni luultavasti mailleen ja tuli yö, sillä kun aurinko nousi, tunkeutui sen säde jostakin raosta ja valaisi erään pylvään juurta. Huudahdin silloin ilosta, ikäänkuin tämä säde olisi antanut minulle jotakin toivoa.

Katseeni kiintyi niin herkeämättömästi tähän säteeseen, että lopuksi eroitin selvästi kaikki esineet, jotka olivat valaistulla alalla. Siinä oli muutamia kiviä, pieni puunsirpale ja sammaltukko; päivänvalo oli viekoitellut maasta esiin tämän heikon ja kituvan kasvin. Oi, mitä olisinkaan tahtonut antaa ollakseni näiden kivien, tämän puupalasen tai tuon sammaltukon asemassa, nähdäkseni pienestä raosta vielä kerran taivaan.

Aloin tuntea polttavaa janoa, ja ajatukseni kävivät epäselviksi. Aika-ajoin häilyi verisiä pilviä silmissäni, ja hampaani painautuivat yhteen kuin hermokohtauksessa. Mutta katsettani pidin lakkaamatta suunnattuna valoon. Epäilemättä se tunkeutui hautakammioon hyvin ahtaasta aukosta, sillä kun aurinko ei enää paistanut suoraan siihen, heikkeni säde ja kävi tuskin huomattavaksi. Tämä häipyminen vei minulta viimeisenkin rahtusen rohkeutta. Vääntelin ruumistani raivoissani ja nyyhkytin kuin kouristuksessa.

Nälkä oli muuttunut ankaroiksi vatsanpohjan tuskiksi. Suuni oli polttavan kuuma, tunsin himoa saada purra jotakin. Otin hiussuortuvan, panin sen hampaitteni väliin ja pureskelin sitä. Tunsin pian olevani kovassa kuumeessa, vaikka valtimo tuskin löi. Aloin ajatella myrkkyä: silloin vaivuin polvilleni ja panin käteni ristiin rukoillakseni. Mutta olin unohtanut kaikki rukoukseni enkä voinut palauttaa muistiini muuta kuin joitakin irrallisia lauseita sieltä täältä. Mitä vastakkaisimmat ajatukset risteilivät aivoissani; eräs Gazza ladran sävel soi lakkaamatta korvissani; tunsin itse, että aloin hourailla. Laskeuduin pitkäkseni, kasvot maata vasten.

Kärsimistäni mielenliikutuksista vaivuin pian horrostilaan. Nukahdin, mutta unessakin olin tietoinen tilastani. Silloin alkoi sarja unikuvia, joista toinen oli toistaan hajanaisempi. Tämä tuskallinen uni murti voimani kokonaan, sensijaan että olisi suonut jonkun verran lepoa. Herätessäni olin tavattomasti nälissäni ja janoissani. Silloin ajattelin toisen kerran myrkkyä, joka oli vieressäni ja saattoi tuottaa minulle helpon ja pikaisen kuoleman. Suuresta heikkoudestani, polttavista tuskistani, vertani kuohuttavasta ankarasta kuumeesta huolimatta tunsin, että kuolema oli vielä kaukana, että vielä saisin odottaa sitä monta tuntia, ja että tukalimmat hetket olivat vasta edessä. Silloin päätin vielä kerran katsoa sitä auringonsäteen pilkahdusta, joka edellisenä päivänä oli käynyt luonani, niinkuin lohduttaja, joka hiipii vangin komeroon. Istuin tuijottaen siihen kohtaan, josta se ilmautuisi. Tämä odotus ja ajatus lievensi hiukan hirveitä tuskiani.

Kaivattu säde näyttäytyi vihdoinkin. Minä näin sen tunkeutuvan sisään kalpeana ja himmeänä; taivas oli luultavasti pilvessä tänä päivänä. Mielikuvitukseni toi silloin eteeni kaikki, mitä se maan päällä valaisi: puut, niityt, kuvastimenkirkkaan veden, Pariisin, jota en enää koskaan saisi nähdä, äitini, jonka olin jättänyt ainiaaksi, äitini, joka kenties jo oli saanut tiedon kuolemastani ja nyt itki elossaolevaa tytärtään. Kaikki nämä muistot paisuttivat sydäntäni; puhkesin äänekkäisiin nyyhkytyksiin ja sulin kyyneliin ensi kertaa tähän kammioon tuloni jälkeen. Pian tämä puuska meni ohitse, nyyhkytykset lakkasivat, ja kyyneleeni valuivat hiljalleen. Olin päättänyt juoda myrkkyä; nyt kärsin kuitenkin vähemmän.

Istuin, kuten edellisenäkin päivänä, katse suunnattuna auringonsäteeseen, niin kauan kuin se levitti valoaan. Sitten näin sen, kuten ensi kerrallakin, kalpenevan ja katoavan. Heilutin sille kättäni jäähyväisiksi, sillä olin varma siitä, etten näkisi sitä enää.

Sitten kokosin ajatukseni ohjaten ne yksinomaan korkeimpia ja tärkeimpiä asioita kohti. En ollut koskaan, en nuorena tyttönä enkä naimisissa, tehnyt mitään huonoa; lähdin elämästä tuntematta vihaa ja himoamatta kostoa. Jumala kyllä siis ottaisi minut vastaan tyttärenään; jättäisin maailman vain mennäkseni taivaaseen; se oli ainoa ajatus, joka tuotti minulle lohtua, ja minä tarrauduin siihen kiinni.

Pian tuntui minusta siltä, että tämä ajatus levisi ympärillenikin, eikä ainoastaan minuun itseeni. Aloin tuntea sitä pyhää innostusta, joka tekee marttyyrit rohkeiksi. Nousin, katse kohotettuna taivasta kohti, ja minusta tuntui siltä, että katseeni tunkivat holvikaton lävitse ja näkivät Jumalan istuimen. Tällä hetkellä poisti uskonnollinen innostus ruumiilliset tuskat. Astuin kiveä kohti, jolla myrkky oli, aivan kuin olisin voinut nähdä pimeässä. Tartuin lasiin; kuuntelin, kuulisinko mitään ääntä; katselin ympärilleni, näkisinkö vähääkään valoa; luin uudestaan mustistani kirjeen, jossa sanottiin minulle, että kukaan ei ollut kahteenkymmeneen vuoteen astunut tähän holviin ja ettei kukaan astuisi sinne seuraavinakaan kahtenakymmenenä vuotena. Vahvistin uskoani, että minun oli mahdoton päästä täällä uhkaavista kärsimyksistä, nostin myrkkylasin huulilleni ja join, liittäen viimeiseen kaipuun ja toivon huokaukseen äitini nimen, hänen, jonka nyt ainaiseksi jättäisin, ja Jumalan, jonka luokse nyt lähdin.

Sitten vaivuin kammioni nurkkaan. Näkyni olivat poissa; kuoleman harso oli levinnyt niiden ja minun välilleni. Nälän ja janon tuskat olivat taas palanneet, lisänä ne, jotka myrkky tuotti. Odotin maltittomassa tuskassa kylmänhikeä, joka olisi merkkinä viimeisen taisteluni lähestymisestä.

Äkkiä kuulin mainittavan nimeäni. Avasin silmäni ja näin valoa. Te olitte tullut ja seisoitte hautaristikon takana — te, ja teidän kerällänne päivä, elämä, vapaus! Kirkaisin ja syöksyin teitä kohden. Kaiken muun te tiedätte.

"Ja nyt", jatkoi Pauline, "muistutan teille kunnianne nimessä valaa, jonka vannoitte luvatessanne olla ilmaisematta sanaakaan tästä kauheasta näytelmästä niin kauan kuin yksikään siinä esiintyneistä päähenkilöistä on elossa."

XIV.

MUUAN AVIOLIITTOAIE.

Paulinen minua kohtaan osoittama luottamus teki hänen asemansa minulle vielä pyhemmäksi. Hänen kertomuksensa kuultuani tunsin, kuinka rajattomaksi kasvaisi kiintymys, josta rakkauteni oli osa, mutta samalla tajusin, että olisi epähienoa minun puhua hänelle tästä rakkaudestani muutoin kuin hoitamalla häntä vielä huolellisemmin ja olemalla vielä kunnioittavamman huomaavainen häntä kohtaan.

Suunnitelma, josta keskenämme oli ollut puhetta, hyväksyttiin. Hän kävi sisarestani ja sanoi minua veljekseen. Sain hänet kuitenkin, huomauttamalla hänelle, että hänet saattaisi tuntea joku, joka oli voinut nähdä hänet Pariisissa, luopumaan ehdotuksestaan antaa kieli- ja soittotunteja. Kirjoitin äidilleni ja sisarelleni, että aioin viipyä vuoden tai kaksi Englannissa. Pauline esteli vielä, kun ilmoitin hänelle tämän päätökseni. Mutta kun hän näki, että se teki minut niin onnelliseksi, ei hän rohjennut puhua siitä, vaan se sai yhteisen sopimuksen luonteen.

Pauline oli kauan epäröinyt, ilmaisisiko hän salaisuutensa äidilleen vai ei ja eläisikö hän, kuolleena koko muulta maailmalta, sille, jota hänen oli kiittäminen elämästään. Olin itse kehoittanut häntä edelliseen, heikosti kylläkin, se on totta, sille se riistäisi minulta tämän suojelija-aseman, joka teki minut paremman puutteessa onnelliseksi. Mutta kauan aikaa ajateltuaan oli Pauline suureksi hämmästyksekseni hylännyt tämän lohdutuksen, ja niin hartaasti kuin olinkin pyytänyt saada tietooni syyt hänen kieltäytymiseensä, ei hän niitä ilmaissut, sanoi vain, että ne tekisivät minut surulliseksi.

Päivämme kuluivat häneltä sitten surumielisyydessä, jossa toisinaan näytti olevan viehätystäkin, minulta toivossa, jollei todellisessa onnessa, sillä minä näin hänen päivä päivältä lähestyvän itseäni monenkaltaisten pienten sydämenkosketusten välityksellä, ja huomaamattaan hän antoi minulle hitaita, mutta ilmeisiä merkkejä hänessä tapahtuvasta muutoksesta. Jos istuimme yhdessä työtä tehden, hän neuloen jotakin koruompelusta, minä piirustaen tai maalaten vesiväreillä, sattui usein, että kun kohotin katseeni häneen, huomasin hänen katsovan minua. Jos menimme yhdessä ulos, tarttui hän aluksi käsivarteeni, niinkuin vieraan käteen tartutaan, mutta jonkun ajan kuluttua tunsin hänen joko heikkoudesta tai kiintymyksestä hiljaa nojautuvan siihen. Jos kävin kaupungilla; näin hänet usein, kun käännyin Saint-James-kadun kulmauksesta, jo kaukaa ikkunassa katsomassa sinne päin, mistä tiesi minun tulevan. Kaikki nämä merkit, jotka aivan yksinkertaisesti saattoivat ilmaista suurempaa tuttavallisuutta ja lisääntyvää myötätuntoa, esiintyivät minulle tulevan onnen enteinä. Olin kiitollinen kaikista niistä ja siunasin häntä niiden takia sydämessäni, sillä minä pelkäsin, jos puhuisin siitä hänelle, kääntäväni hänen huomiotaan siihen, että hänen sydämensä tottui vähitellen tällaiseen enemmän kuin sisarelliseen ystävyyteen.

Olin käyttänyt hyväkseni suosituskirjeitäni, ja niin erillään kaikista kuin elimmekin, otimme kuitenkin toisinaan vastaan vieraita, sillä meidän täytyi sekä välttää maailman hyörinää että olla näyttämättä etsivämme yksinäisyyttä. Tavallisimpien vieraittemme joukossa oli muuan nuori lääkäri, joka jo kolme tai neljä vuotta sitten oli hankkinut itselleen suuren maineen Lontoossa eräiden elimellisten tautien perusteellisena tuntijana. Joka kerta meillä ollessaan hän katseli Paulinea niin vakavan tarkkaavaisesti, että hänen mentyään aina olin hiukan levoton.

Se nuoruuden raikas ja kaunis väri, jonka olin ennen nähnyt somistavan hänen ihoaan ja jonka poissaoloa olin aluksi pitänyt hänen kärsimyksistään ja vaivoistaan johtuneena, ei ollut koskaan palannut sen yön jälkeen, jona löysin hänet kuolevana hautaholvista. Ja jos hänen poskilleen joskus hetkiseksi kohosi väriä, niin se vain oli omansa antamaan niille kuumeisen ilmeen, joka teki vielä levottomammaksi kuin itse kalpeuskaan. Toisinaan sattui myöskin, että hänen kasvonsa ilman mitään syytä ja säännöllisittä määräajoitta alkoivat värähdellä, minkä jälkeen hän vaipui jonkinlaiseen horrokseen. Ja näitä kohtauksia seuraavina päivinä hän oli vielä tavallista alakuloisempi. Vihdoin ne uusiintuivat niin usein ja niin paljon rajumpina, että eräänä päivänä, kun tohtori Sercey oli meillä tavallisella käynnillään, herätin hänet niistä mietteistä, joihin Paulinen näkeminen aina hänet vaivutti, tartuin hänen käsivarteensa ja menin hänen kanssansa puutarhaan.

Kävelimme useita kertoja ääneti pienen aukion ympäri. Sitten istuuduimme samalle penkille, jolla Pauline oli kertonut minulle hirveän tarinansa. Siinä olimme hetken ajatuksissamme. Vihdoin aioin katkaista hiljaisuuden, kun tohtori ehti minua ennen:

"Myönnän sen", vastasin minä, "ja te itse olette antanut minun huomata pelkäävänne hänen puolestaan, mikä taas on lisännyt levottomuuttani".

"Ja te olette oikeassa", jatkoi lääkäri. "Häntä uhkaa kroonillinen vatsanpohjantauti. Onko hän ollut jossakin onnettomuudessa, joka on voinut vahingollisesti vaikuttaa siihen ruumiinosaan?"

"Sepä se", sanoi hän sitten. "Minä en olekaan erehtynyt. Annan teille määräyksiä, joita hänen on mitä tarkimmin noudatettava. Mitä hoidon sielulliseen puoleen tulee, niin se riippuu teistä; hankkikaa sisarellenne niin paljon huvitusta kuin mahdollista. Ehkä hänessä on tämän maan tavallinen tauti, ja kenties matka Ranskaan tekisi hänelle hyvää."

"No niin, siis matka läpi Skotlannin, Irlannin, Italian, mihin ikinä hän haluaa. Mutta minä pidän sitä välttämättömänä."

Puristin tohtorin kättä, ja me palasimme sisälle. Määräykset hän lupasi toimittaa minulle omakätisesti. Jotta Pauline ei tulisi levottomaksi, aioin hänelle mitään asiasta puhumatta siirtyä uuteen meille määrättyyn elämäntapaan sen sijasta, jota tähän saakka olimme viettäneet. Mutta tämä varovaisuus ei auttanut mitään: tuskin oli tohtori lähtenyt luotamme, kun Pauline tarttui käteeni.

"Hän on sanonut teille kaikki, eikö niin?" alkoi hän. En ollut ymmärtävinäni häntä; hän hymyili surullisesti. — "No niin", jatkoi hän, "juuri sitä varten en ole tahtonut kirjoittaa äidilleni. Mitäpä syytä olisi antaa hänelle takaisin hänen lapsensa, kun kuolema kuitenkin riistäisi sen häneltä uudestaan vuoden tai parin kuluttua? Riittää, kun kerran suree rakkaansa kuolemaa."

"Mutta", huomautin minä, "te erehdytte suuresti tilastanne: se on lievä sairaus, ja siinä kaikki".

"Oh, se on paljon vakavampaa", vastasi Pauline yhä lempeästi ja surumielisesti hymyillen. "Tunnen, että myrkky on jättänyt syvät jäljet ja että olen hyvin sairas; mutta kuulkaa minua, minä en luovu kaikesta toivosta. Haluan hartaasti elää. Pelastakaa minut toistamiseen, Alfred! Mitä minun pitää tehdä?"

"Teidän on noudatettava tohtorin määräyksiä. Se on helppoa. Yksinkertainen, mutta jatkuvasti samanlainen elämänjärjestys, huvitusta, matkoja."

Ryhdyin heti matkavalmistuksiin, ja kolme päivää senjälkeen me lähdimme
Lontoosta.

Oleskelimme jonkun aikaa kapean Tweedin rannoilla tervehtiäksemme niitä näillä kauniilla sanoilla, jotka Schiller on pannut Maria Stuartin suuhun:

"Luonto heitti englantilaiset ja skotit keskellä valtamerta olevalle maanpalaselle; hän jakoi sen kahteen eri osaan ja tuomitsi sen asujamet ainaiseen taisteluun sen omistamisesta. Vain Tweedin ahdas uoma eroittaa riitaiset mielet toisistaan, ja monta kertaa on molempien kansojen veri sekautunut sen laineisiin. Tuhannen vuotta ne jo ovat katselleet uhkaavasti toisiaan, käsi miekankahvassa, kummaltakin puolelta virtaa; koskaan ei vihollinen ole hyökännyt Englantiin skotlantilaisten yhtymättä heihin; koskaan ei ole sisällinen sota riehunut Skotlannin kaupungeissa jonkun englantilaisen heiluttamatta tulisoihtua sen muurien yläpuolella; ja näin tulee jatkumaan, ja viha on sovittamaton ja ikuinen siihen päivään saakka, jolloin sama parlamentti yhdistää toisiaan vihaavat kansakunnat kuten kaksi sisarusta, ja jolloin yksi ainoa valtikka ulottuu yli koko saaren."

Kuljimme, Walter Scott muassamme, läpi koko tämän runollisen maan, jonka hän vainajien varjoja esiin loihtivan taikurin tavoin on uudestaan kansoittanut sen entisillä asukkailla, pannen niiden joukkoon mielikuvituksensa luomia omituisia ja puoleensavetäviä olentoja. Näimme samat jyrkät rotkotiet, joita myöten viisas Dalgetty matkasi hyvällä Gustavus-hevosellaan. Kävelimme pitkin sen järven rantaa, jonka ylitse Avenelin Valkoinen rouva öisin liiteli sumukuvan kaltaisena. Lepäsimme Lochlevenin linnan raunioilla samalla päivän hetkellä kuin Skotlannin kuningatar pakeni sieltä, ja etsimme Tayn rannoilta taistelupaikan, jossa Tammen Torquil näki seitsemän poikansa kaatuvan aseseppä Smithin miekaniskuista, kuulematta muuta valitusta kuin nämä seitsemän kertaa toistetut sanat: ”Vielä yksi Eacharin puolesta!”.

Tämä matka jää iäti mieleeni onnellisena unena, jollaista tulevaisuus ei minulle enää koskaan tuo. Pauline oli niitä vaikutelmille niin herkkiä luonteita, jotka ovat taiteilijalle ominaisia ja joita ilman matka on vain siirtymistä paikasta toiseen, tavallisen liikkeen kiireellisemmäksi tekemistä, keino huvittaa mieltä niiden esineiden näkemiselläkin, joiden pitäisi sitä askarruttaa. Häneltä ei jäänyt huomaamatta mikään historiallinen muisto, ei yhdenkään esineen pieninkään runollinen piirre välttänyt hänen katsettaan, näkipä hän sen aamun sumussa tai illan hämärässä.

Menneisyydestä ei välillämme vaihdettu sanaakaan siitä päivästä lähtien, jona Pauline ilmaisi sen minulle. Se, mitä oli ollut, häipyi mielestäni, ikäänkuin ei sitä koskaan olisi ollutkaan. Ainoastaan nykyisyys, joka meitä piti yhdistettyinä, oli minun silmissäni kaikki. Vieraalla maalla, jossa meillä oli vain toinen toisemme, vahvisti yksinäisyys meitä yhdistävät siteet päivä päivältä yhä lujemmiksi. Joka päivä tunsin pääseväni syvemmälle hänen sydämeensä. Joka päivä oli kädenpuristus, hymy, nojautuminen käsivarteen, pään painaminen olkapäälleni, hänen minulle huomispäiväksi tietämättään antama lupaus. Ja kuta enemmän hän siten antautui huostaani, kuta enemmän pyrin saamaan tahattomia ilmauksia hänen sielustaan, sitä enemmän vältin mainitsemasta sanaa rakkaus, peläten, että hän kenties huomaisi meidän jo kauan sitten astuneen ystävyyden rajojen ylitse.

Mitä tulee Paulinen terveyteen, oli tohtorin edellytys jossakin määrin toteutunut. Tämä sieluntoiminta, jota hänessä ylläpitivät olopaikkojen vaihdokset, ja siitä syntyvät muistot johtivat hänen ajatuksensa pois synkistä tapahtumista, jotka painoivat hänen mieltään heti kun ei mikään tärkeä seikka kiinnittänyt itseensä hänen ajatuksiaan. Hän itse alkoi melkein unhottaa; ja samassa määrin kuin menneisyyden kuilut siirtyivät varjoon, alkoi kirkkaampi päivä valaista tulevaisuuden kukkuloita. Hänen elämänsä, jota hän oli luullut läheisen haudan rajoittamaksi, rupesi karkoittamaan pois synkkää näköpiiriään, ja yhä virkistävämpiä tuulahduksia sekoittui siihen tukehduttavaan ilmapiiriin, jonka ympäröimä hän oli tuntenut olevansa.

Vietimme koko kesän Skotlannissa. Sitten palasimme Lontooseen. Tulimme pieneen Piccadillyllä olevaan taloon ja tunsimme sitä iloa, jota matkustushaluisinkin tuntee kotiintulonsa ensimäisinä hetkinä. En tiedä, mitä Paulinen sydämessä tapahtui, mutta minä ainakaan en ollut koskaan ollut niin onnellinen.

Meitä toisiimme liittävä kiintymys oli puhdasta kuin sisarusten välinen rakkaus. Kokonaiseen vuoteen en ollut sanonut Paulinelle, että rakastin häntä; kokonaiseen vuoteen ei Pauline ollut tehnyt minulle vähäisintäkään tunnustusta, ja kuitenkin me luimme toistemme sydämestä kuin avoimesta kirjasta, eikä meillä ollut enää mitään sanottavaa toisillemme. Kaipasinko enempää kuin mitä olin saanut? En tiedä, tässä suhteessani oli jotakin niin suloista, että kenties olisin pelännyt suuremman onnen äkkiä syöksevän sen kehittymään johonkin onnettomaan ja tuntemattomaan suuntaan. Jos en ollutkaan rakastaja, niin olin kuitenkin enemmän kuin ystävä, enemmän kuin veli. Minä olin se runko, johon hän, hento köynnös, nojautui; minä olin se virta, joka juoksussani kuljetin hänen purttansa; minä olin se aurinko, josta hän sai valonsa. Kaikki, mitä hänessä oli, oli olemassa minun kauttani, eikä luultavasti ollut kaukana se päivä, jolloin se, mikä oli olemassa minun kauttani, olisi myöskin olemassa minua varten.

Niin pitkälle olimme ehtineet uudessa elämässämme, kun eräänä päivänä sain äidiltäni kirjeen. Hän ilmoitti minulle, että oli olemassa toiveita sisareni pääsemisestä ei ainoastaan hyväksyttäviin, vaan vieläpä edullisiinkin naimisiin. Kreivi Horace de Beuzeval, jolla oman omaisuutensa lisäksi oli ensimäisen vaimonsa, neiti Pauline de Meulienin jälkeen perimänsä 25,000 livren vuotuiset korkotulot, pyysi Gabrielien kättä.

Onneksi olin yksin, kun avasin tämän kirjeen, sillä hämmästykseni olisi muutoin ilmaissut minut. Eikö tämä uutinen itse asiassa ollut erittäin merkillinen, ja eikö jokin kohtalon uusi salainen neuvo kätkeytynyt tähän ihmeelliseen seikkaan, joka vei kreivi Horacen ainoata hänet tuntevaa miestä kohti? Niin hyvin kuin olinkin oppinut hillitsemään itseäni, huomasi Pauline kuitenkin heti palatessaan, että minulle oli tapahtunut jotakin tavatonta hänen poissaolonsa aikana. Minun ei muuten ollut vaikeata salata häneltä mielenliikutukseni oikeata syytä, sillä heti kun olin lausunut, että perheasiat pakottivat minut matkustamaan Ranskaan, piti hän sitä aivan luonnollisesti eromme aiheuttamana suruna. Hän itse kalpeni ja hänen täytyi istuutua. Meidän piti nyt erota ensi kerran senjälkeen kun olin pelastanut hänet, ja siitä oli jo melkein vuosi. Sitäpaitsi herää toisiaan rakastavissa sydämissä lyhyenkin ja nähtävästi aivan vaarattoman eron edellä syvästi tunnettuja aavistuksia, jotka tekevät eroamisen levottomuutta synnyttäväksi ja tuskaiseksi, sanokoonpa järki rauhoittamiseksemme mitä tahansa.

En saanut menettää hukkaan hetkeäkään. Määräsin sen vuoksi seuraa van päivän lähtöpäiväksi. Menin huoneisiini, ryhtyäkseni tarpeellisiin valmistuksiin. Pauline oli puutarhassa, johon kiiruhdin häntä tapaamaan heti kun työni oli suoritettu.

Näin hänen istuvan samalla penkillä, jolla hän oli kertonut minulle elämänsä tapahtumat. Kuten olen sanonut, ei siitä saakka, jolloin hän oli, niin todellisesti kuin yleensä luultiin, nukkunut kuoleman uneen, ollut Ranskasta kuulunut ainoatakaan ääntä, joka olisi häirinnyt hänen rauhaansa. Mutta kenties hän lähestyi tämän rauhan rajaa, ja kenties hänen tulevaisuutensa piankin solmiutuisi uudelleen kiinni entisyyteen, jota kaikin voimineni olin koettanut hänen mielestään karkoittaa. Tapasin hänet surumielisenä ja ajatuksiinsa vaipuneena. Istuuduin hänen viereensä. Hänen ensimäiset sanansa osoittivat, miksi hän oli niin mietteissään.

"Minun täytyy, Pauline!" vastasin äänellä, jota koetin saada levolliseksi. "Te tiedätte paremmin kuin kukaan muu, että on olemassa tapahtumia, jotka pitävät meitä vallassansa, eroittavat meidät paikoista, joita emme tahtoisi hetkeksikään jättää, kuljettaen meitä kuin tuuli lehtiä. Äitini ja sisareni onni, oma onneni, josta en puhuisi, jos se yksin olisi kysymyksessä, riippuu siitä, kuinka nopeasti teen tämän matkan."

"Lähtekää sitten", sanoi Pauline surullisesti, "lähtekää, kun se kerran on välttämätöntä. Mutta älkää unhottako, että teillä Englannissakin on sisar, jolla ei ole äitiä, sisar, jonka ainoa onni tästälähin riippuu teistä ja joka toivoisi voivansa tehdä jotakin teidän omaksi onneksenne!"

"Oi, Pauline!" huudahdin minä syleillen häntä, "sanokaa minulle, epäilettekö hetkeäkään rakkauttani! Ettekö usko, että eroan teistä särkynein sydämin? Ettekö usko, että elämäni onnellisin hetki on silloin, kun tulen takaisin tähän pieneen asuntoon, joka eroittaa meidät koko maailmasta? Ettekö usko, että tämä sisarus-elämä teidän kanssanne, tämä elämä, johon sisältyy vain toiveita vielä onnellisemmista päivistä, on minulle suurempi onni kuin olen koskaan uskaltanut toivoakaan? Oi, sanokaa minulle, ettekö usko sitä!"

"Uskon", vastasi Pauline, "sillä sen epäileminen olisi epäkiitollista. Teidän rakkautenne minua kohtaan on ollut niin hienotunteista ja ylevää, että voin punastumatta mainita sen yhtenä hyveistänne. — Mitä tulee toivomaanne suurempaan onneen, Alfred, niin sitä en käsitä. Onnemme, siitä olen varma, riippuu suhteemme puhtaudesta, ja mitä omituisempi ja kenties ainoalaatuinen asemani on, mitä vapaampi olen kaikista velvollisuuksistani yhteiskuntaa kohtaan, sitä ankarammin minun on noudatettava niitä itseeni nähden."

"Oi, niin… niin", vastasin minä, "ymmärrän teidän ajatuksenne, ja rangaiskoon Jumala minua, jos konsanaan koettaisin riistää kukkasta marttyyrinkruunustanne, pannakseni sen sijaan omantunnon okaan. Mutta saattaahan sattua tapauksia, jotka tekevät teidät vapaaksi; itse se elämäntapa, jota kreivi viettää, anteeksi, että palaan tähän asiaan, panee hänet enemmän kuin mikään muu alttiiksi…"

"Oi, niin, niin, minä tiedän sen. Ja luuletteko, että koskaan katson vapisematta sanomalehteen? Ajatus, että voisin saada nähdä nimen, joka minulla on ollut, esiintyvän verisen oikeudenkäynnin yhteydessä, sen miehen, jota olen nimittänyt puolisokseni, häpeällisen kuoleman uhkaamana — no niin, mitä tarkoitatte onnella tässä tapauksessa, edellyttäen, että voisin elää kauemmin kuin hän?"

"Oh, ensiksikin — ja ennen kaikkea, Pauline, siitä huolimatta te olisitte puhtain ja enimmin ihailtu nainen — eikö hän itse ole pitänyt huolta siitä, että olette häneltä turvassa ja ettei ainoakaan tahra hänen verestään voi tarttua teihin? Mutta minä en tahtonut puhua siitä, Pauline! Jossakin yöllisessä hyökkäyksessä, vieläpä kaksintaistelussakin, voi kreivi menettää henkensä. Hirveätä on, minä tiedän sen, ettei ole muuta onnellisuudentoivoa kuin mitä kohoaa haavoitetun verestä ja kuolevan viimeisestä huokauksesta! Mutta eikö sellainen loppu olisi teille itsellenne sattuman hyvätyö, kohtalon suoma unho?"

"Eikö silloin, Pauline, sillä miehellä, joka ehdoitta on tullut ystäväksenne, suojelijaksenne, veljeksenne, olisi oikeutta muuhun nimeen?"

"Mutta onko tämä mies tarkoin ajatellut, mihin hän sitoutuu pyrkiessään saamaan tuon nimen?"

"Epäilemättä, ja hän näkee siinä pelkkiä lupauksia onnesta, voimatta keksiä mitään pelon syytä."

"Onko hän ajatellut, että minä olen ranskalainen maanpakolainen, että kreivin kuolema ei peruuta tätä pannaanjulistusta, ja että samoin kuin olen kohdellut hänen elämäänsä, tahdon kohdella myöskin hänen muistoansa?"

"Pauline", sanoin minä, "minä olen ajatellut kaikkea. Se vuosi, jonka olemme viettäneet yhdessä, on ollut elämäni onnellisin. Olen sanonut teille, ettei mikään side kiinnitä minua yhteen maailmanpaikkaan enempää kuin toiseenkaan. Siitä maasta, jossa te oleskelette, tulee minun isänmaani."

"No hyvä", sanoi Pauline niin suloisella äänellä, että se antoi enemmän toiveita kuin mitkään lupaukset, "palatkaa matkaltanne samalla tavoin ajatellen! Odottakaamme toivoen tulevaisuutta ja luottakaamme Jumalaan!"

Heittäydyin hänen jalkoihinsa ja suutelin hänen polviaan. Samana yönä lähdin Lontoosta, ja puolenpäivän tienoissa olin Havressa. Otin heti kyytihevosen, ja kello yksi yöllä olin äitini luona.

Hän oli eräässä illatsussa Gabrielien kanssa. Kysyin missä, ja sain tietää, että he olivat Englannin lähettilään loordi G:n luona. Tiedustin, olivatko he lähteneet yksin; minulle vastattiin, että kreivi Horace oli noutanut heidät. Muutin nopeasti pukua, istuuduin pika-ajurin rattaille ja ajoin Englannin lähetystöön.

Kun tulin perille, olivat useat vieraat jo lähteneet, salongeista alkoi väki vähetä. Niin paljon siellä sentään oli ihmisiä, että saattoi huomaamatta mennä sisälle. Pian havaitsin äitini, joka istui, ja sisareni, joka tanssi. Edellinen tyynenä kuin tavallisesti, jälkimäinen lapsellisen iloisena. Pysähdyin ovelle. En ollut tullut sinne siksi, että minut otettaisiin vastaan ja sanottaisiin tervetulleeksi, sitäpaitsi etsin erästä kolmatta henkilöä, jonka aavistin olevan lähettyvillä. Kauan minun ei tarvinnutkaan tarkkailla. Kreivi Horace seisoi nojaten minua vastapäätä olevaan oveen.

Tunsin hänet ensi silmäyksellä; se oli se mies, jonka Pauline oli kuvannut; se oli sama, tuntematon, jonka olin pikaisesti nähnyt kuutamossa luostarin raunioilla. Näin hänessä kaikki, mitä etsin: hänen levolliset ja kalpeat kasvonsa, hänen vaalean tukkansa, joka teki hänet nuoren näköiseksi, hänen mustat silmänsä, jotka antoivat hänen piirteilleen niin ihmeellisen leiman, ja vihdoin vielä otsarypyn, jonka kai olisi nyt vuoden kuluttua pitänyt olla vielä pitempi ja syvempi huolista, jollei omantunnon soimauksista.

Tanssin loputtua Gabrielle palasi istumaan äitini viereen. Heti pyysin emästä palvelijaa menemään rouva de Nervalin ja hänen tyttärensä luokse ja sanomaan heille, että joku odotti heitä päällysvaatehuoneessa. Äitini ja sisareni huudahtivat minut nähdessään hämmästyksestä ja ilosta. Me olimme yksin; saatoin syleillä heitä. Äitini ei voinut uskoa silmiään, jotka näkivät minut, eikä käsiään, jotka puristivat minua hänen rintaansa vasten. Olin tullut niin kovin nopeasti, että hän tuskin oli luullut kirjeensäkään vielä saapuneen perille. Edellisenä päivänä samaan aikaan olinkin vielä Lontoossa.

Ei äitini eikä sisarenikaan aikonut palata tanssisalonkiin. He ottivat ylleen päällysvaatteensa ja käskivät toimittamaan vaunut portaiden eteen. Gabrielle kuiskasi silloin muutamia sanoja äidilleni.

"Menen huomenna hänen luoksensa ja esitän anteeksipyyntönne", vastasin minä.

Kreivi oli huomannut, että naiset poistuivat salongista, ja kun hän ei nähnyt heidän hetken kuluttua palaavan, oli hän lähtenyt etsimään ja tapasi heidät nyt lähtövalmiina.

Myönnän, että vavahdin koko olemukseltani, kun näin tämän miehen astuvan meitä kohti. Äitini tunsi käsivarteni jännittyvän, hän näki katseeni kohtaavan kreivin katseen, ja sellaisen äidillisen vaiston ohjaamana, joka etukäteen aavistaa kaikki vaarat, kiiruhti hän, ennenkuin kumpikaan meistä ehti mitään virkkaa, sanomaan:

"Anteeksi, herra kreivi; se on poikani, jota emme ole nähneet kokonaiseen vuoteen ja joka vast'ikään on palannut Lontoosta." Kreivi kumarsi.

"Hyvä rouva", lausui hän lempeällä äänellä, "pitäisikö minun yksin olla suruissani tästä paluusta ja riistääkö se minulta onnen saattaa teidät täältä kotiinne?"

"Se on melkein varmaa, hyvä herra", vastasin minä, vaivoin kyeten hillitsemään itseäni; "sillä missä minä olen, siellä ei äitini eikä sisareni tarvitse ketään muuta saattajaa".

"Mutta se on kreivi Horace", huomautti äitini vilkkaasti, kääntyen minuun päin.

"Minä tunnen sen herran", vastasin minä äänellä, jota koetin tehdä niin loukkaavaksi kuin suinkin.

Huomasin äitini ja sisareni vuorostaan vapisevan. Kreivi kävi kalmankalpeaksi, mutta mikään muu kuin tämä kalpeus ei osoittanut hänen mielenliikutustaan. Hän näki äitini pelon, ja osoittaen sellaista maailmanmiehen taitoa, joka näytti minulle, millainen itseni kenties olisi pitänyt olla, hän kumarsi ja poistui. Äitini katsoi tuskaisin ilmein hänen menoaan; sitten, kun häntä ei enää näkynyt, veti hän minut nopeasti ovelle ja sanoi:

Menimme portaita alas, nousimme vaunuihin ja pääsimme pian kotiin. Koko matkalla emme puhuneet sanaakaan.

XV.

KAKSINTAISTELU.

On kuitenkin helppo tajuta, että sydämemme oli täynnä monenkaltaisia ajatuksia, ja heti kun äitini oli astunut sisään, antoi hän Gabriellelle merkin, että tämä vetäytyisi huoneeseensa. Lapsiraukka ojensi minulle otsansa, niinkuin hänen oli tapana tehdä. Mutta tuskin hän oli tuntenut huulieni koskettavan sitä ja käsivarsieni painavan häntä rinnalleni, kun hän puhkesi itkuun. Katseeni, joka suuntautui häneen, tunkeutui silloin hänen sydämeensä saakka, ja minä tunsin sääliä häntä kohtaan. "Pikku sisko raukka", sanoin minä, "sinun ei pidä panna minun syykseni asioita, jotka ovat minua mahtavampia. Jumala se määrää tapaukset, ja tapaukset vallitsevat ihmistä. Isäni kuoleman jälkeen minä vastaan sinusta sinun itsesi edessä; minun asiani on valvoa sinun elämääsi ja tehdä se onnelliseksi."

"Oi, niin, niin, sinulla on oikeus käskeä", vastasi Gabrielle, "ja minä tottelen sinun määräyksiäsi. Ole levollinen; mutta en voi olla pelkäämättä, vaikka en tiedä mitä pelkään, enkä itkemättä, vaikka en tiedä, mitä itken."

"Rauhoitu", sanoin minä, "suurin vaaroistasi on nyt ohitse, kiitos olkoon taivaan, joka varjeli sinua! Mene huoneeseesi ja rukoile, niinkuin nuoren sydämen tulee rukoilla; rukous karkoittaa pelon ja ehkäisee kyyneleet!"

Gabrielle syleili minua ja poistui. Äitini katsoi tuskaisin ilmein hänen poistumistaan. Kun ovi oli lukittu, kysyi hän:

"Se merkitsee, rakas äiti", vastasin minä kunnioittavasti, mutta järkähtämättömästi, "että avioliitto, josta kirjeessänne mainitsitte, on mahdoton, ja että Gabriellesta ei voi tulla kreivi Horacen puolisoa".

"Pidättekö minua niin järjettömänä", huomautin, "että tahtoisin rikkoa jotakin niin pyhää kuin annetun sanan, jollei minulla olisi siihen syytä?"

"Minä tiedän, että kreivi Horacesta puhutaan paljon, mutta vielä ei ole voitu todistaa mitään. Uskotko sinä kaiken tuon panettelun todeksi?"

"Kuulkaa minua! Te tiedätte, rakastanko teitä ja sisartani; te tiedätte, voinko minä, kun on kysymyksessä teidän molempien menestys, kevytmielisesti tehdä järkähtämättömän päätöksen; te tiedätte vihdoin, saatanko, minä niin äärettömän tärkeässä tapauksessa kuin tässä säikähdyttää teitä valheella. No niin, rakas äiti, minä sanon, minä vakuutan, että jos tämä liitto olisi syntynyt, jos en olisi ehtinyt perille ajoissa, jos isäni ei olisi poissaollessani noussut haudastaan astuakseen tyttärensä ja tämän miehen väliin, jos Gabriellea nyt nimitettäisiin rouva de Beuzevaliksi, ei minulla olisi muuta kuin yksi tehtävä jäljellä, ja sen minä tekisin. Se olisi: viedä pois teidät ja tyttärenne, paeta Ranskasta kanssanne siinä tarkoituksessa, ettemme koskaan enää palaisi, ja etsiä jostakin maasta unhotusta ja piilossaolevaa suojapaikkaa sen häpeän asemasta, joka odottaisi meitä kotimaassamme."

"En voi ilmoittaa mitään. Olen vannonut valan. Jos voisin puhua, tarvitsisi minun lausua vain yksi sana, ja sisareni olisi pelastettu."

"Kuulkaa minua", jatkoin; "ehkä kaikki tämä on helpompaa kuin pelkään. Mitäänhän ei vielä ole varmasti päätetty teidän ja kreivin kesken, mitään ei tiedetä ulkopuolella, epämääräinen huhu, joitakin arvailuja eikä mitään muuta, vai kuinka?"

"No hyvä, äiti rakas, käyttäkää hyväksenne ensimäistä veruketta, jonka keksitte, ollaksenne ottamatta ketään vastaan; sulkekaa ovenne kaikilta ja myöskin kreiviltä. Minä otan ilmoittaakseni hänelle, että hänen käyntinsä eivät hyödyttäisi mitään."

"Alfred", sanoi äitini säikähtyneenä, "ennen kaikkea pidä mielessäsi viisautta, sääliä ja varovaisuutta. Kreivi ei ole sellainen mies, jonka voi tällä tavoin karkoittaa, ilman hyväksyttävää syytä."

"Olkaa levollinen, äiti-kulta, minä otan kaikessa tarkasti huomioon sopivaisuuden vaatimukset. Mitä tulee hyväksyttävään syyhyn, niin ilmoitan hänelle kyllä riittävän syyn."

"Tee niinkuin tahdot; sinä olet perheen päämies, Alfred, enkä minä tee mitään vastoin tahtoasi; mutta Jumalan tähden, harkitse jokaista sanaa, jonka sanot kreiville, ja jos hylkäät hänen kosintansa, niin tee se niin lievästi kuin voit." — Äitini näki minun ottavan kynttilän ja aikovan jättää hänet. — "Niin, sinä olet oikeassa", jatkoi hän; "minä en ajatellut väsymystäsi. Mene huoneeseesi, huomenna ehdimme puhua asiasta enemmän."

Menin hänen luoksensa ja syleilin häntä. Pitäen yhä kiinni kädestäni hän sanoi:

Äitini oli oikeassa: olin nääntymässä väsymyksestä. Laskeuduin levolle ja nukuin yhtä mittaa seuraavaan aamuun kello kymmeneen.

Kun heräsin, huomasin kreiviltä tulleen kirjeen; sitä odotinkin. En kuitenkaan ollut luullut, että hän siihen määrin säilyttäisi levollisuutensa ja mielenmalttinsa. Se kelpasi malliksi kohteliaisuudesta ja hienosta käyttäytymisestä. Kas tällainen se oli:

Niin hartaasti kuin olisin toivonutkin tämän kirjeen joutuvan pian käsiinne, en kuitenkaan ole tahtonut lähettää sitä teille ystävän enkä myöskään palvelijan välityksellä. Vaikka se tällaisissa tapauksissa onkin yleistä, olisi se voinut herättää levottomuutta henkilöissä, jotka ovat teille rakkaita ja joita te, toivoakseni, siitä huolimatta mitä eilen tapahtui loordi G:n luona, sallitte minun pitää tuttavina, jotka eivät ole minulle yhdentekeviä.

Te ymmärrätte kuitenkin, hyvä herra, että meidän kesken vaihdetut harvat sanat vaativat selitystä. Tahtoisitteko olla niin hyvä ja määrätä ajan sekä paikan, missä voitte sen antaa minulle? Asian laatuun katsoen luulen olevan tärkeätä, että se jää salaiseksi, ja että sitä ei ole todistamassa muita kuin ne, joita se suoranaisesti koskee. Jos niin haluatte, otan kuitenkin mukaani kaksi ystävääni.

Luulen eilen osoittaneeni teille, että jo pidin teitä veljenäni. Olkaa vakuutettu siitä, että minun olisi hyvin vaikea luopua, tästä nimityksestä, ja että minun pitäisi tehdä mitä suurinta väkivaltaa tunteilleni ja toiveilleni, voidakseni milloinkaan kohdata teitä vastustajananani tai vihollisenani.

Te ette ollut erehtynyt; odotin kirjettänne, ja minä kiitän teitä vilpittömästi siitä, että toimititte sen minulle niin varovaisesti. Kun tämä varovaisuus olisi kuitenkin turhaa teihin nähden, ja kun on tärkeätä, että pian saatte vastaukseni, pyydän teitä suvaitsemaan, että lähetän palvelijani sitä tuomaan.

Kuten itse olette lausunut, on selitys meidän kesken välttämätön; se voi tapahtua jo tänään, jos niin haluatte. Lähden ratsastamaan ja olen kahdestatoista yhteen Boulognen metsässä, Allée de la Muettella. Minun ei tarvitse sanoa teille, herra kreivi, että olisin ihastuksissani, jos tapaisin teidät siellä. Mitä todistajiin tulee, niin olen aivan samaa mieltä kuin tekin, että niitä ei tarvita tässä ensimäisessä kohtauksessamme.

Jotta olisin vastannut kirjeenne jokaiseen kohtaan, on minun nyt puhuttava enää vain tunteistani teitä kohtaan. Toivoisin hartaasti, että ne lähtisivät sydämestäni, mutta pahaksi onneksi on omatuntoni niiden määrääjänä.

Kun tämä kirje oli kirjoitettu ja lähetetty, menin äitini .. luokse. Hän oli tosiaankin tiedustanut, eikö kreivi Horacelta ollut tullut mitään viestiä, ja minä huomasin hänen olevan levollisempi, kun hän oli saanut kuulla palvelijain vastauksen. Gabrielle oli pyytänyt ja saanut luvan pysyä huoneessaan.

Aamiaisen jälkeen tuotiin hevoseni portaitten eteen, kuten olin määrännyt. Käskyäni oli toteltu, satulassa oli pyssykotelo. Panin siihen pari erinomaista luodilla panostettua kaksintaistelupistoolia; en ollut unhottanut, että kreivi Horace ei koskaan kulkenut aseitta.

Olin määrätyllä paikalla neljännestä yli yhdentoista, niin malttamaton olin ollut. Ratsastin lehtokujan päästä päähän; kun käännyin takaisin, huomasin ratsastajan vastakkaisessa päässä. Se oli kreivi Horace. Tuskin olimme tunteneet toisemme, ennenkuin kiihdytimme hevosemme laukkaan ja kohtasimme toisemme käytävän puolivälissä. Huomasin, että hänellä oli, samoin kuin minullakin, pistoolikotelo satulassa.

"Te näette", lausui kreivi tervehtien minua kohteliaasti ja hymyhuulin, "että halusin yhtä hartaasti tavata teitä kuin te minua, sillä me olemme molemmat tulleet liian aikaisin".

"Olen matkustanut sata lieuetä yhdessä vuorokaudessa, herra kreivi, jotta saisin tämän kunnian", vastasin, tervehtien minäkin. "Siitä näette, etten ole velkaa teille."

"Edellytän, ettei niitä syitä, jotka ovat aiheuttaneet tämän nopeuden, pidetä minulta salassa. Ja vaikka toivoni saada tutustua teihin ja puristaa kättänne olisi helposti voinut saattaa minut tekemään sellaisen matkan vielä lyhyemmässä ajassa, jos se olisi mahdollista, en luulottelekaan, että sellainen syy olisi saattanut teidät jättämään Englannin."

"Arvaatte oikein, herra kreivi. Tärkeimmät seikat, perheasiat, joissa kunniamme oli vähällä joutua vaaraan, ovat olleet aiheena Lontoosta-lähtööni ja Pariisiin-tulooni."

"Teidän käyttämänne sanat", lausui kreivi Horace kumartaen uudelleen, ja hänen hymynsä kävi vähitellen yhä katkerammaksi, "suovat minun toivoa, ettei tätä matkaa ole aiheuttanut se kirje, jonka olette saanut äidiltänne ja jossa hän ilmoitti teille ehdotuksen neiti Gabrielle de Nervalin ja minun välisestäni avioliitosta."

"Te erehdytte", vastasin minä kumartaen, "sillä minä olen tullut tänne ainoastaan ehkäistäkseni tämän avioliittoaikeen, joka ei saa toteutua".

Kreivi kalpeni, ja hänen huulensa puristuivat tiukasti yhteen. Mutta melkein heti palautui taas hänen tavallinen tyyneytensä.

"Toivon", sanoi hän, "että annatte arvoa sille tunteelle, joka saa minut levollisena kuuntelemaan kummallista vastaustanne. Tämä kylmäverisyys, hyvä herra, on todistus halustani päästä teidän sukulaiseksenne; ja se halu on niin voimakas, että olen kärkäs ulottamaan kysymykseni vielä loitommalle. Tahtoisitteko osoittaa minulle sen kunnian, että sanotte, mitkä syyt ovat voineet herättää teissä tämän silmittömän vastenmielisyyden, jonka niin suoraan ilmaisette? Ratsastakaamme rinnatusten ja jatkakaamme keskustelua."

Otin saman vauhdin kuin hänkin, ja me ratsastimme pitkin puistokäytävää ikäänkuin, olisimme olleet hyvät ystävät.

"Sallikaa minun aluksi", vastasin, "oikaista luulonne siitä, mitä teistä ajattelen. Se ei ole sokeata vastenmielisyyttä, se on harkittua halveksimista."

Kreivi nousi seisomaan jalustimissa, niinkuin olisi hänen kärsivällisyyttään koeteltu äärimmäisyyteen saakka. Sitten hän pyyhkäisi kädellään otsaansa, ja äänellä, jossa oli vaikea huomata vähintäkään mielenliikutusta, hän sanoi:

"Sellaiset ajatustavat, hyvä herra, ovat vaarallisia, ja ennen kaikkea on vaarallista esittää niitä julkisesti, ennenkuin tuntee täydellisesti sen, joka on niiden aiheuttaja."

"Ja kuka sanoo teille, hyvä herra, etten täydellisesti tunne teitä?" vastasin minä, katsoen häntä tiukasti kasvoihin.

"Ja sentään on sattuma tai oikeammin kohtalo jo ennen vienyt meidät yhteen. Totta on, että silloin oli yö, ja että te ette nähnyt minua."

"Auttakaa muistiani", sanoi kreivi, "minä olen hyvin huono selittämään arvoituksia".

"Olin Grand-Prén luostarin raunioissa syyskuun seitsemännen- ja kahdeksannenkolmatta päivän välisenä yönä."

Kreivi hätkähti ja tarttui pistoolikoteloonsa; minä tein saman liikkeen; hän huomasi sen.

"Sen, etten anna teidän murhata neiti Gabrielle de Nervalia niinkuin koetitte murhata neiti Pauline de Meulienin."

"Pauline ei siis ole kuollut?" huudahti kreivi, pysähdytti hevosensa ja unohti tällä kertaa pirullisen varmuutensa, joka ei ollut jättänyt häntä hetkeksikään tätä ennen.

"Ei, Pauline ei ole kuollut", vastasin, pysähdyttäen hevoseni minäkin. "Pauline elää, huolimatta siitä kirjeestä, jonka kirjoititte hänelle, huolimatta myrkystä, jonka valmistitte hänelle, huolimatta kolmesta ovesta, joiden taakse hänet lukitsitte; ne minä avasin sillä avaimella, jonka näin teidän kaivavan maahan. Ymmärrättekö nyt?"

"Täydellisesti, hyvä herra", lausui kreivi, toinen käsi pistoolikotelossa. "Mutta sitä minä en ymmärrä, miksi ette yksinkertaisesti antanut minua ilmi, kun kerran tunsitte nämä salaisuudet ja kun teillä oli tällaiset todistukset."

"Siksi, että olen vannonut pyhän valan, joka pakottaa minut tappamaan teidät kaksintaistelussa, niinkuin olisitte rehellinen mies. Antakaa senvuoksi pistoolienne olla, sillä jos murhaatte minut, niin pilaatte asianne."

"Olette oikeassa", sanoi kreivi, sulki pistoolikotelonsa ja kannusti hevosensa lähtemään liikkeelle.

"Mielelläni! Kello yhdeksältä odotan teitä sveitsiläisen suihkukaivon luona todistajineni."

"Vain se, että taistelen kyllä maantierosvoa vastaan, mutta en, jos hän ottaa kaksi rikostoveriaan todistajikseen. Toisin sen pitää käydä."

"Määrätkää ehtonne, herra", sanoi kreivi ja puri huultaan, niin että verta tihkui esille.

"Kun kohtauksemme täytyy jäädä salaisuudeksi kaikille, päättyköönpä se miten tahansa, on parasta, että molemmat valitsemme Versaillesin linnaväen upseerien joukosta todistajamme, joille pysymme tuntemattomina. He eivät saa tietää kaksintaistelun syytä, ja heidän on oltava läsnä vain, jotta ei voitaisi tehdä syytettä murhasta. Oletteko siihen tyytyväinen?"

"Kun voisimme miekoilla kenties tehdä toisiimme vain mitättömän ja kurjan naarmun, joka ehkä voisi ehkäistä meitä taistelemasta loppuun saakka, on pistoolille minun mielestäni annettava etusija. Ottakaa te mukaanne omanne, minä otan myös omani."

"Mutta", vastasi kreivi, "meillä on kummallakin aseet muassamme, taisteluehtomme ovat määrätyt, miksi siis lykätä huomiseen tämä asia, jonka voisimme jo tänään suorittaa loppuun?"

"Siksi, että minun täytyy järjestää muutamia asioita, jotka tekevät tämän lykkäyksen välttämättömäksi. Minusta näyttää siltä, että minun pitäisi voida vaatia teiltä tätä myönnytystä. Mitä tulee siihen, pelkoon, joka teitä ehkä huolestuttaa, niin olkaa täysin levollinen; minä olen antanut sanani, ja minä pidän sen."

"Se riittää, hyvä herra", sanoi kreivi ja kumarsi, "huomenna kello yhdeksän".

Sanoimme jäähyväiset toisillemme ja erosimme, ratsastaen kumpikin neliä omalle tahollemme.

Se lykkäys, jonka olin vaatinut, ei tosiaankaan ollut pitempi kuin mitä tarvittiin, jotta ehtisin järjestää asiani. Tuskin olinkaan päässyt kotiini, kun sulkeuduin huoneeseeni.

En koettanut salata itseltäni sitä, että edessäni olevan taistelun päätös oli minuun nähden erittäin epäilyttävä. Tunsin kreivin taidon ja kylmäverisyyden. Saatoin sen vuoksi helposti kaatua, ja siinä tapauksessa minun oli turvattava Paulinen asema.

"Vaikka en kaikkea tätä kertoessani ole kertaakaan maininnut hänen nimeänsä", jatkoi Alfred, "ei minun tarvitse sanoa sinulle, että hän ei silmänräpäykseksikään poistunut ajatuksistani. Tunteet, jotka olivat heränneet rinnassani, kun näin äitini ja sisareni, olivat saaneet sijansa hänen vieressään mutta eivät siitä heikontuneet, ja minä tunsin, kuinka suuresti häntä rakastin, siitä tuskallisesta liikutuksesta, joka minut valtasi, kun tartuin kynään ja kuvittelin mielessäni, että kirjoitin hänelle kenties viimeistä kertaa. Kun kirje oli valmis, liitin siihen eläkekirjan kymmenelletuhannelle frangille vuodessa ja osoitin kaikki tohtori Serceylle Lontooseen, Grosvenor Squarelle."

Loppupäivä ja osa yötä kului kaikenmoisiin valmistuksiin. Kello kaksi aamulla menin maata käskien palvelijani herättää minut kello kuudelta.

Hän noudatti täsmällisesti tätä käskyä. Hän oli mies, johon tiesin voivani luottaa, sellainen vanha uskottu palvelija, joita on saksalaisissa näytelmissä; isät jättävät niitä perinnöksi pojilleen, ja minäkin olin perinyt tämän isältäni. Uskoin hänen haltuunsa tohtorille osoitetun kirjeen, käskin hänen itsensä viedä sen Lontooseen, jos menettäisin henkeni.

Kaksisataa louisdoria, jotka jätin hänelle, olivat siinä tapauksessa tarkoitetut hänen matkakuluihinsa; päinvastaisessa tapauksessa hän saisi pitää ne lahjana. Vielä näytin hänelle laatikon, jossa oli äidilleni kirjoitettu jäähyväiskirje, jotta hän toimittaisi sen perille, jos onni olisi minulle vastainen. Sitäpaitsi hänen olisi pidettävä kyytihevonen valmiina minun varaltani kello viiteen saakka iltapäivällä, ja jos en silloin vielä olisi palannut, matkustettava Versaillesiin ottamaan minusta selvää.

Kaikkien näiden valmistusten jälkeen nousin ratsun selkään; neljännestä vailla yhdeksän olin määräpaikalla molempien todistajieni kanssa. Nämä olivat, sopimuksemme mukaan, kaksi minulle tuntematonta husaariupseeria, jotka siitä huolimatta eivät olleet epäilleet tehdä minulle tätä palvelusta. Heille riitti, kun saivat tietää, että oli kyseessä asia, joka voisi riistää arvossapidetyn perheen kunnian, ja tekemättä ainoatakaan kysymystä he suostuivat pyyntööni. Ranskalaiset yksinään voivat olla samalla kertaa, aina asianhaarojen mukaan, joko suurimpia suupaltteja tai kaikkein vaiteliaimpia ihmisiä.

Emme olleet odottaneet täyttä viittä minuuttia, ennenkuin kreivi saapui todistajineen. Lähdimme liikkeelle etsimään sopivaa paikkaa ja löysimme sen piankin, kun todistajamme olivat tottuneita tuollaiseen etsimiseen. Päästyämme sinne ilmoitimme näille herroille ehtomme ja pyysimme heitä tutkimaan aseemme. Kreivin pistoolit olivat Lepagen ja minun Devismesin mallia ja molemmat samaa kokoa, kuten muuten melkein kaikki kaksintaistelu pistoolit.

Kreivi osoittautui nytkin yhtä rohkeaksi ja kohteliaaksi kuin hänen maineensa tiesi. Hän tahtoi suoda minulle kaikki edut; mutta minä kieltäydyin ottamasta niitä vastaan. Sovittiin sen vuoksi, että paikat ja ampuma vuoro ratkaistaisiin arvalla. Välimatka määrättiin kahdeksikymmeneksi askeleeksi. Rajaviivoille asetettiin kumpaakin varten uusi panostettu pistooli, niin että voisimme samalla tavalla jatkaa taistelua, jos ei kumpikaan ensimäisistä luodeista olisi kuolettava.

Onni suosi kreiviä kaksi kertaa perätysten: hän sai oikeuden sekä valita paikan että ampua ensin. Hän asettui silloin heti kasvot aurinkoa vasten ja valitsi siis vapaaehtoisesti huonoimman paikan. Huomautin hänelle siitä, mutta hän kumarsi ja vastasi, että kun kohtalo oli antanut hänelle valitsemisoikeuden, niin hän tahtoi myöskin pitää valitsemansa paikan. Menin vastakkaisella puolella olevalle paikalleni.

Todistajat panostivat aseemme. Minulla oli siis kylliksi aikaa tarkastelukseni kreiviä, ja minun täytyy myöntää, että hän koko ajan säilytti tyyneyden ja kylmäverisyyden, joka on ominaista todella urhoolliselle miehelle; hän ei tehnyt ainoatakaan liikettä, ei lausunut ainoatakaan sanaa, jota vastaan olisi voinut muistuttaa. Pian tulivat todistajat luoksemme, ojensivat meille kummallekin pistoolin, panivat toisen maahan viereemme ja vetäytyivät syrjään. Silloin kreivi toisen kerran uudisti kehoituksensa, että ampuisin ensiksi; toisen kerran minä kieltäydyin.

Me kumarsimme molemmat todistajillemme. Sitten valmistauduin ottamaan vastaan luotia, vetäydyin kokoon niin paljon kuin mahdollista ja peitin kasvojeni alaosan pistoolinperällä, niin että piippu suuntautui alas rinnalle kyynärvarren ja olkapään väliin. Olin tuskin ehtinyt ryhtyä tähän varokeinoon, kun todistajat tervehtivät meitä vuorostaan ja vanhin heistä antoi merkin sanomalla:

Samassa silmänräpäyksessä näin salaman, kuulin kreivin pistoolin pamahduksen ja tunsin tärähdystä yhtaikaa rinnassani ja käsivarressani; luoti oli osunut pistoolin piippuun, ponnahtanut siitä syrjään ja mennyt olkapäähäni.

"Se ei tee mitään", vastasin minä ja kävin kiinni pistooliin vasemmalla kädellä. "Nyt on minun vuoroni, hyvä herra."

Kreivi heitti pois pistoolin, jolla oli ampunut, otti maasta toisen ja asettui taas paikalleen.

Tähtäsin hitaasti, tyynesti, ja laukaisin. Luulin aluksi, että luotini ei ollut osunut, sillä hän seisoi liikkumattomana, ja minä näin hänen kohottavan toista pistoolia. Mutta ennenkuin sen suu nousi rintani tasalle, alkoi hän kouristuksentapaisesti vapista, pudotti aseensa, koetti puhua, hänen suustaan purskahti verta, ja hän kaatui kuolleena maahan. Luoti oli lävistänyt hänen rintansa.

Todistajat lähestyivät ensiksi kreiviä; sitten he tulivat minun luokseni. Heidän joukossaan oli myös sotilaslääkäri; pyysin häntä pitämään huolta vastustajastani, jonka uskoin saaneen pahemman haavan kuin itse olin saanut.

"Se on turhaa", sanoi hän ja pudisti päätään; "hän ei tarvitse enää kenenkään huolenpitoa".

"Siinä tapauksessa, herra tohtori, tahdotte ehkä olla niin hyvä", sanoin minä ja otin takin päältäni, "ja panna jotakin tämän naarmun peitteeksi, jotta verenvuoto lakkaisi; sillä minun täytyy matkustaa heti takaisin".

"Mutta", sanoi vanhin upseereista, kun lääkäri oli lakannut sitomasta minua, "mikä on teidän ystävänne osoite, jotta voisimme toimittaa sinne hänen ruumiinsa?"

"Rue de Bourbon 16", vastasin minä, vastoin tahtoani hymyillen tämän kunnon miehen hyvälle uskolle, "hotel de Beuzeval".

Näin sanoen nousin hevosen selkään — minun, samoin kuin kreivinkin hevosta piteli husaari, — vakuutin todistajille vielä kerran kiitollisuuttani heidän suosiollisesta avustaan, lausuin jäähyväiset ja ratsastin täyttä neliä takaisin Pariisiin.

Minun olikin jo aika palata; äitini oli epätoivoissaan. Kun hän ei ollut nähnyt minun tulevan aamiaiselle, oli hän mennyt huoneeseeni ja löytänyt lipastoni laatikosta sen kirjeen, jonka olin hänelle kirjoittanut.

Sieppasin sen hänen käsistään ja heitin sen tuleen, samaten kuin senkin, joka oli aiottu Paulinelle. Sitten syleilin häntä, kuten syleillään äitiä, jonka on ollut kadottamaisillaan ja jonka luota aikoo lähteä tietämättä milloin saa uudelleen hänet tavata.

XVI.

LOPPU.

"Kahdeksan päivää tämän nyt kuvaamani kohtauksen jälkeen", jatkoi Alfred, "istuimme pienessä asunnossamme Piccadillyssä pienen pöydän molemmin puolin ja söimme aamiaista, kun Pauline, joka luki erästä englantilaista lehteä, äkkiä kalpeni kauheasti, pudotti lehden, kirkaisi ja pyörtyi. Soitin rajusti kelloa. Kamarineito kiiruhti sisään. Me kannoimme hänet makuuhuoneeseensa, ja sillä aikaa kun häntä riisuttiin, menin alakertaan lähettääkseni noutamaan lääkäriä ja katsomaan sanomalehdestä, mikä oli syynä hänen pyörtymiseensä. Tuskin olin avannut lehden, kun katseeni osui näihin Courrier Françaisista käännettyihin riveihin:

"Olemme vastikään saaneet tiedon mitä merkillisimmästä ja salaperäisimmästä kaksintaistelusta, joka äskettäin on tapahtunut Versaillesissa ja jonka tuntematon aihe lienee etsittävä hurjasta vihasta."

"Toissa aamuna, 5 p:nä elokuuta 1833, tuli kaksi nuorta herraa, jotka näyttivät kuuluvan Pariisin ylhäisöön, kaupunkiimme kumpikin eri taholta, ratsain ja ilman palvelijoita. Toinen meni Rue Royalen varrella olevaan kasarmiin, toinen Café de Régenceen. He pyysivät kumpikin kaksi upseeria mukaan taistelupaikalle. Molemmilla oli aseensa; ehdot määrättiin, ja kaksintaistelijat ampuivat kahdenkymmenen askeleen päässä toisistaan. Toinen kaatui paikalle; toinen, jonka nimeä ei tiedetä, palasi heti Pariisiin, huolimatta pahasta haavasta, jonka oli vastustajansa luodista saanut olkapäähänsä."

"Kaatunut oli kreivi Horace de Beuzeval. Vielä ei ole saatu tietoa hänen vastustajastaan."

Pauline oli lukenut tämän uutisen, ja sen vaikutus oli ollut sitä tuhoisampi, kun ei kukaan ollut varovaisesti valmistanut häntä siihen. Paluuni jälkeen en ollut hänen läsnäollessaan maininnut hänen miehensä nimeä. Ja vaikka tunsinkin olevan välttämätöntä pian kertoa hänelle siitä, mikä teki hänet vapaaksi, samalla antamatta hänen tietää tämän vapauden aikaansaajaa, en ollut vielä tehnyt mitään varmaa suunnitelmaa tälle tiedonannolle, kun en voinut mitenkään luulla, että sanomalehdet ennättäisivät edelle ja raa'alla tavallaan kertoisivat uutisen, jonka ilmaiseminen terveydeltään aina heikolle Paulinelle vaati vielä enemmän varovaisuutta, kuin jos joku muu nainen olisi ollut kysymyksessä.

Samassa saapui lääkäri. Sanoin hänelle, että äkillinen mielenliikutus oli ollut syynä Paulinen uudelleen sairastumiseen. Menimme yhdessä hänen luoksensa. Hän oli yhä vielä tainnoksissa, huolimatta vedestä, jota oli pirskoitettu hänen kasvoilleen, ja hajusuolasta, jota hänen oli annettu hengittää. Lääkäri puhui suoneniskemisestä ja ryhtyi valmisteluihin. Silloin rohkeuteni petti, ja vavisten kuten nainen pakenin puutarhaan.

Viivyin siellä lähes puoli tuntia, nojaten otsaa käsiini ja tuhanten ajatusten risteillessä aivoissani. Kaikkien viime tapausten aikana olin toimetonna miettinyt vihaani kreiviä vastaan ja ystävyyttäni Paulinen kanssa. Kirosin tuota miestä siitä päivästä lähtien, jolloin hän riistämällä Paulinen riisti minun onneni; ja henkilökohtaisen koston tarve, halu tehdä ruumiillista pahaa itse kärsimäni henkisen tuskan sijaan, oli sokeasti ohjannut minua. Olin tahtonut surmata tai itse saada surmani. Nyt, kun asia oli saatettu loppuun, näin kaikkien sen seurausten kehittyvän.

"Kuulkaa", jatkoi hän, "hänen taudinkohtauksensa on varsin vakavaa laatua; ennen kaikkea hän tarvitsee rauhaa. Älkää nyt menkö hänen luoksensa!"

"On tärkeätä, että hän säästyy kaikilta äkillisiltä mielenliikutuksilta. En ole koskaan kysynyt teiltä mitään suhteestanne häneen; en pyydä teidän tuttavallista luottamustanne. Te sanotte häntä sisareksenne. Oletteko hänen veljensä vai ettekö? Se ei kuulu minuun ihmisenä, mutta sitä enemmän lääkärinä. Teidän läsnäolollanne, teidän pelkällä äänellänne on ilmeinen vaikutus Paulineen. Olen aina huomannut sen ja viimeksi äskettäin, kun pidin hänen kättänsä ja teidän nimenne lausuminen huomattavasti kiihoitti hänen valtimonsa toimintaa. Olen antanut käskyn, että hänen luoksensa ei saa tänään mennä kukaan muu kuin minä ja hänen palvelijansa.

"Kaikki on vaarallista sille, joka on niin järkytetty kuin hän. Tämä nainen tarvitsisi juoman, joka saattaisi hänet unhottamaan menneisyyden. Hänellä on kai jokin tuskallinen muisto, jokin suru, joka riuduttaa häntä?"

"Niin on", vastasin. "Mikään ei ole salassa teiltä; te olette nähnyt kaikki tieteen silmillä. Ei, hän ei ole sisareni ei vaimoni, ei rakastajattareni: hän on enkelin kaltainen olento, jota lemmin yli kaiken, mutta jota kuitenkaan en voi tehdä onnelliseksi, ja joka kuolee syliini päässänsä neitseyden ja marttyyriuden kaksoiskruunu. Minä teen niinkuin tahdotte, herra tohtori; en mene sisälle, ennenkuin sallitte; tottelen teitä kuin lapsi. Mutta milloin saan nähdä teidät uudestaan?"

Tohtori puristi kättäni. Saatoin hänet ovelle, ja kun hän oli mennyt, jäin seisomaan siihen, mihin hän oli minut jättänyt. Vihdoin havahduin tästä tylsyyden tilasta. Nousin koneellisesti portaita ylös, lähestyin Paulinen ovea; ja kun en uskaltanut mennä sisään, niin kuuntelin ulkopuolella. Luulin ensin hänen nukkuvan, mutta pian kuulin joitakuita tukahdutettuja nyyhkytyksiä. Laskin käteni oven ripaan. Silloin muistin lupaukseni, ja jotta en rikkoisi sitä, syöksyin ulos talosta, hyppäsin ensimäisille tapaamilleni ajurinrattaille ja ajoin Regent-Parkiin.

Kaksi tuntia harhailin melkein mielipuolen tapaisena kävelijäin, puiden ja kuvapatsaiden joukossa; sitten palasin kotiin. Porttikäytävässä tapasin palvelijan, joka juoksi etsimään lääkäriä. Pauline oli saanut uuden hermokohtauksen ja houraili.

Tällä kertaa en voinut hillitä itseäni. Syöksyin hänen huoneeseensa, heittäydyin polvilleni ja tartuin hänen käteensä, joka riippui vuoteen laidan ulkopuolella. Hän ei näyttänyt huomaavan läsnäoloani, hänen hengityksensä oli nopeata ja katkonaista, hän piti silmiänsä suljettuina, ja joitakin merkityksettömiä sanoja kuului hänen kuumeenpoltteisilta huuliltaan.

Siitä huolimatta huomasin hänen kätensä vapisevan, kun hän kuuli ääneni. Jätin paikkani tohtorille. Hän astui vuoteen viereen, koetteli sairaan valtimoa ja selitti, että uusi suonenisku on tarpeen. Sittenkin tauti paheni; illalla oli Paulinella aivokuume.

Kokonaista kahdeksan vuorokautta Pauline oli kauheassa tiedottomuuden tilassa; hän ei tuntenut ketään, luuli olevansa aina vaarassa ja huusi lakkaamatta apua. Sitten alkoi sairauden ankaruus heikentyä, ja hourailevaa kiihtyneisyydentilaa seurasi tavaton heikkous, täydellinen voimattomuus. Vihdoin, yhdeksäntenä aamuna, kun hän hiukan levollisemman unen jälkeen avasi silmänsä, tunsi hän minut ja lausui hiljaa nimeni. Mahdotonta on kuvata tunteitani tällä hetkellä. Heittäydyin polvilleni, painoin pääni hänen vuodettaan vasten ja itkin kuin lapsi. Samassa tuli tohtori sisälle ja peläten Paulinen uudelleen joutuvan mielenliikutuksen valtaan, käski minun poistua. Tahdoin vastustella, mutta Pauline puristi kättäni ja sanoi heikolla äänellä:

Tottelin. Kahdeksaan vuorokauteen en ollut laisinkaan levännyt. Heittäydyin vuoteelle, ja hiukan rauhoittuneena hänen tilastaan vaivuin uneen, jota tarvitsin melkein yhtä hyvin kuin hän.

Tulehdus poistui vähitellen, ja kolmen viikon kuluttua oli vain suuri heikkous jäljellä; mutta tämän ajan kuluessa oli se kroonillinen tauti, joka jo vuosi sitten oli uhannut Paulinea, saanut uutta alaa. Tohtori esitti meille samaa keinoa, joka oli edelliselläkin kerralla parantanut Paulinea, ja minä päätin käyttää hyväkseni vuodenajan viimeisiä kauniita päiviä matkustaakseni hänen kanssansa Sveitsin kautta Neapeliin, jossa aioin viettää talven. Ilmoitin Paulinelle tämän ehdotuksen. Hän hymyili surumielisesti toivolle, jota tämä matka minussa herätti, ja myöntyi kaikkeen alistuvaisena kuin lapsi.

Syyskuun ensimäisinä päivinä lähdimme Ostendeen. Matkustimme Flanderin kautta, kuljimme Rein-virtaa myöten Baseliin, kävimme Bernissä ja Neufchatel-järvellä ja viivyimme muutamia päiviä Genevessä. Sitten kävi matka edelleen Oberlandin halki Brunigin kautta, ja me tulimme Altdorfista, kun kohtasit meidät Fruelenissa, neljää kanttoonia toisistaan eroiltavan järven rannalla.

Ymmärrät nyt, miksi emme voineet odottaa sinua. Kun Pauline näki sinun aikovan tulla samassa venheessä kuin mekin, kysyi hän minulta sinun nimeäsi ja muisti, että hän oli tavannut sinut useita kertoja kreivitär M—n ja prinsessa Bel… n luona. Kun hän vain ajattelikin, että hänen olisi oltava yhdessä sinun kanssasi, tuli hänen kasvoilleen niin pelokas ilme, että säikähdyin ja käskin soutajain heti lähteä matkaan, vaikkapa olisit ajatellut epäkohteliaisuudestani mitä tahansa.

Pauline laskeutui makaamaan venheen pohjalle, minä istuuduin hänen viereensä, ja hän nojasi päänsä polveani vasten. Tasan kaksi vuotta sitten hän oli lähtenyt Ranskasta, samalla tavoin sairaana ja minuun nojautuen. Koko tämän ajan olin uskollisesti pysynyt sitoumuksessani. Olin pitänyt hänestä huolta kuin veli, kunnioittanut häntä sisarenani ja kaikessa pyrkinyt säästämään häntä tuskalta tai hankkimaan hänelle huvitusta; kaikki toiveeni olivat kiintyneet siihen, että hän kerran rakastaisi minua.

Kun on kauan elänyt yhdessä jonkun henkilön kanssa, niin saattaa sama ajatus syntyä yht'aikaa molemmissa. Näin hänen silmäinsä kostuvan; hän huokasi ja puristi kättäni, jota hän piti käsiensä välissä.

"Oi, te olette ollut lapsuuteni suojelusenkeli, joka hetkeksi väistyi sivultani, mutta jonka Jumala on antanut minulle takaisin veljenäni!"

"Ah, mitäpä voisin tehdä teidän onneksenne?" sanoi Pauline. "Rakastaako teitä? Alfred, kun edessäni on tämä järvi, tämä taivas, koko tämä juhlallinen luonto, kasvoista kasvoihin Jumalan kanssa, joka on sen luonut, niin sanon, Alfred, että rakastan teitä! Te ette saa mitään uutta tietoa, kun sanon sen teille."

"Oi, niin, niin, minä tiedän sen", vastasin; "mutta ei riitä, että rakastatte minua, koko teidän olemuksenne täytyy olla kiintynyt minuun katkeamattomin sitein. Sen suojeluksen, jota olen saanut suosionanne antaa teille, täytyy tulla minun oikeudekseni."

"Ei mitään turhia kuvitteluja, Alfred, ne tekevät onnettomuuden katkeraksi ja korvaamattomaksi. Jos minulla olisi ollut mitään toiveita, niin ettekö luule, että olisin ilmoittanut äidilleni vielä eläväni? Mutta silloin minun olisi vielä kerran pitänyt jättää äitini ja teidät, ja se olisi ollut liian paljon. Niinpä olenkin etukäteen säälinyt itseäni ja riistänyt itseltäni suuren ilon säästyäkseni uudelta surulta."

"Minä rakastan teitä", sanoi hän uudelleen, "ja minä toistan näitä sanoja niin kauan kuin suuni voi lausua yhdenkään tavun. Älkää vaatiko minulta enempää, ja katsokaa, että voin erota maailmasta omatunto puhtaana."

Mitäpä saatoin sanoa, niitä tehdä sellaiselle vakaumukselle? Ottaa Paulinen syliini ja itkeä hänen kanssansa sitä autuutta, jonka Jumala olisi voinut suoda meille, ja sitä kovaa onnea, jonka kohtalo meille määräsi.

Oleskelimme muutamia päiviä Luzernissa ja lähdimme sieltä Zürichiin ja edelleen järveä pitkin Pfeffersiin. Siellä aioimme viipyä viikon tai kaksi; toivoin lämpimästä vedestä olevan jotakin hyötyä Paulinelle. Kävimme runsasvetisellä lähteellä, johon tämä toivoni perustui. Sieltä palatessamme kohtasimme sinut synkässä rotkossa kapealla sillalla. Pauline melkein kosketti sinua, ja tämä uusi kohtaus aiheutti hänelle sellaisen mielenliikutuksen, että hän tahtoi viipymättä matkustaa sieltä pois. En uskaltanut vastustaa, ja me lähdimme heti Kostniziin.

En voinut enää epäillä: Pauline heikontui ilmeisesti. Et ole koskaan kokenut, eikä sinun, toivoakseni, koskaan tarvitsekaan kokea sitä kauheata kidutusta, että rakastettusi sydän hitaasti lakkaa lyömästä kätesi alla, että joka päivä saat sormivaltimolla tuntea sen kuumelyöntien lisääntyvän, ja että sinun joka kerta, kun rakkauden ja tuskan sekaisin tuntein painat tätä lempimääsi olentoa rintaasi vasten, täytyy sanoa itsellesi: ehkä viikon, ehkä kahden viikon, kenties kuukauden kuluttua tämä Jumalan teos, joka nyt elää, ajattelee ja rakastaa, on jäykkä, eloton ja tunteeton ruumis!

Pauline taas tuntui, kuta enemmän eromme aika näytti lähestyvän, näihin viimeisiin silmänräpäyksiin koonneen kaikki neronsa ja sydämensä aarteet. Epäilemättä levittää rakkauteni runollista hohdetta hänen elämänsä iltaan; mutta, näetkös, tämä kuukausi, alkaen siitä päivästä, jolloin kohtasimme sinut Pfeffersissä, ja päättyen siihen, jolloin Lago Maggioren rannalla olevan ravintolan pengermältä pudotit oranssikimpun vaunuihimme, tämä viimeinen kuukausi väikkyy aina silmissäni kuten profeetalle enkelit, jotka ilmoittivat hänelle Jumalan sanan.

Saavuimme siten Aronaan. Vaikka Pauline olikin matkasta väsynyt, näytti hän siellä niin elpyvän Italian ensimäisistä tuulenhenkäyksistä, että pysähdyimme vain yhdeksi yöksi; minun koko toivoni riippui nyt siitä, että pääsisimme Neapeliin. Hän oli kuitenkin seuraavana päivänä niin sairas, ettei jaksanut nousta ennenkuin verrattain myöhään, ja vaikka ensin olimme aikoneet jatkaa matkaa vaunuissa, päätettiin nyt lähteä venheellä Sesto Calendeen. Astuimme alukseen kello viisi iltapäivällä. Lähestyessämme määräpaikkaamme näimme viimeisten lämpimäin ja purppuran väristen auringonsäteiden valossa pikku kaupungin kukkulainsa juurella ja näillä vuorilla ihania oranssi-, laakeri- ja myrttipuulehtoja. Pauline katseli niitä niin ihastuneena, että toivoin hänen ajatustensa nyt olevan hiukan valoisampia.

"En", vastasi hän; "ajattelen, että olisi vähemmän tuskallista kuolla täällä. Olen aina kuvitellut hautoja sellaisiksi", jatkoi Pauline, "että ne ovat tuoksuvassa puutarhassa, puiden ja kukkien keskellä. Meidän maassamme ei panna kylliksi huomiota rakastettujemme viimeiseen leposijaan; me koristamme sen yhdeksi päiväksi ja unohdamme ikuisiksi ajoiksi! Jos kuolen ennen teitä, Alfred", virkkoi hän taas hymyillen, oltuaan hetken vaiti, "ja te olisitte niin jalomielinen, että kuolemani jälkeenkin jatkaisitte sitä huolenpitoa, jota olette elämäni aikana osoittanut, niin toivoisin, että muistaisitte, mitä nyt olen sanonut!"

"Oi, Pauline! Pauline!" huudahdin, puristaen häntä lujasti rintaani vasten, "älkää puhuko niin; te surmaatte minut!"

"No hyvä, minä en puhu!" vastasi hän, "mutta minä tahdoin kerran sanoa tämän teille, ystäväni, sillä minä tiedän, että jos olen sen kerran sanonut, niin ette unohda sitä koskaan. Ei, te olette oikeassa; älkäämme puhuko siitä enää. Sitäpaitsi tunnen itseni virkeämmäksi; Neapelin ilma tekee minulle varmaan hyvää. Olen kauan toivonut saada nähdä Neapelin."

"Niin", jatkoin minä, keskeyttäen hänet, "niin, pian me olemme siellä. Talveksi me vuokraamme pienen talon Sorrentosta tai Resinasta; siellä saatte viettää talven lakkaamatta loistavan auringon lämmössä; ja keväällä te palaatte elämään koko luonnon mukana. — — Mikä teitä vaivaa? Hyvä Jumala!"

"Oi, kuinka minä kärsin!" sanoi Pauline, jäykistyi kuin kouristuksessa ja nosti kätensä rinnalleen. "Te näette, Alfred, että kuolema kadehtii yksinpä unelmiammekin ja lähettää minulle tuskia herättääksensä meidät niistä!"

Istuimme ääneti siihen saakka, kun nousimme maihin. Pauline aikoi kävellä, mutta hän oli niin heikko, että hänen polvensa horjuivat. Alkoi pimetä; otin hänet käsivarsilleni ja kannoin majataloon.

Vuokrasin itselleni huoneen hänen huoneensa vierestä. Jo kauan oli suhteemme ollut niin pyhä ja veljellinen, että hän nukkui minun läsnäollessani kuin äitinsä valvoessa. Kun näin hänet nyt sairaampana kuin koskaan ennen, ja kun pelkäsin, ettemme voisi seuraavana päivänä jatkaa matkaamme, lähetin hakemaan vaunuillani tohtori Scarpaa Milanosta Sestoon.

Menin taas Paulinen luokse. Hän oli jo pannut maata. Istuuduin hänen päänalaisensa viereen. Olisi luullut, että hänellä oli jotakin kysyttävää minulta, mutta että hän ei uskaltanut kysyä. Monen monta kertaa näin hänen katseensa tavattoman epätoivon ilmein kiintyvän minuun.

"Mitä te haluatte?" sanoin. "Te tahdotte kysyä, ettekä uskalla. Olen jo useita kertoja nähnyt teidän katselevan minua niin. Enkö ole teidän ystävänne, teidän veljenne?"

"Oi, te olette paljon enemmän kuin kaikkea sitä", vastasi hän, "eikä ole olemassa sanaa, joka ilmaisisi, mitä te olette. Niin, niin, eräs epäilys kiusaa minua, hirveä epäilys! Sanon sen teille sellaisella hetkellä, jolloin ette uskalla sanoa minulle muuta kuin totuuden. Mutta se hetki ei ole vielä tullut. Minä katselen teitä nähdäkseni teitä niin paljon kuin mahdollista… Minä katselen teitä siksi, että minä rakastan teitä!"

"Nostin hänen päänsä olkapäätäni vasten. Olimme sillä tavoin tunnin ajan, ja minä tunsin hänen läähättävän hengityksensä kostuttavan poskeani ja hänen sydämensä sykkivän rintaani vasten. Vihdoin hän vakuutti tuntevansa itsensä terveemmäksi ja pyysi minua poistumaan. Nousin tehdäkseni hänen mielikseen ja tapani mukaan lähensin huuliani hänen otsaansa, kun hän kiersi käsivartensa kaulaani ja painoi huulensa huuliini lausuen: 'Minä rakastan sinua!" Sitten hänen päänsä painui takaisin pielukselle. Tahdoin syleillä häntä, mutta hän työnsi minut hiljaa pois ja sanoi silmiään avaamatta: "Jätä minut, oma Alfredini. Minä rakastan sinua!… Minä voin hyvin… olen onnellinen!'

"Poistuin huoneesta. En voinut jäädä sinne siinä kiihtymyksen tilassa, johon tuo kuumeinen suudelma oli minut saattanut. Menin huoneeseeni ja jätin oven raolleen, voidakseni vähimmänkin kolinan kuullessani rientää Paulinen luokse. Sitten, sensijaan että olisin mennyt maata, otin takin päältäni ja avasin ikkunan saadakseni hengittää raitista ilmaa.

"Huoneeni parveke oli sellaiseen ihastuttavaan puutarhaan päin, jollaisia olimme nähneet järveltä, kun lähestyimme Sestoa. Keskellä sitruuna- ja laakerilehtoja loisti kuutamossa muutamia kuvapatsaita valkoisina kuin haamut. Tuijotin niin kauan yhteen niistä, että olin näkevinäni sen rupeavan elämään ja viittaavan kädellään, osoittaen maata kohti. Pian tämä näköhäiriö yltyi niin, että luulin kuulevani sen kutsuvan minua. Painoin käteni otsalleni, sillä minusta tuntui siltä, että olin tulemaisillani hulluksi.

"Tästä unestani herätti minut se, että nimeni lausuttiin vieläkin valittavammalla äänellä. Siirryin takaisin huoneeseeni ja kuuntelin. Kolmannen kerran kuulin nimeäni mainittavan, vaikkakin heikommin. Ääni tuli viereisestä huoneesta. Pauline huusi minua. Kiiruhdin hänen luokseen.

"Niin, hän se oli… hän itse kuolevana. Hän ei ollut tahtonut heittää henkeänsä yksin, vaan oli kuolinkamppailussaan noussut vuoteestaan etsiäkseen minua, kun en ollut vastannut hänen huutoonsa. Hän oli polvillaan lattialla. Riensin hänen luoksensa ja tahdoin ottaa hänet syliini. Hän viittasi minulle, että hänellä oli jotakin kysyttävää; mutta kun hän ei kyennyt puhumaan ja tunsi kuoleman lähestyvän, tarttui hän paidanhihaani, repi sen käsillään auki ja paljasti tuskin parantuneen haavan, jonka kolme kuukautta sitten olin saanut kreivi Horacen luodista, viittasi sormellaan arpea, kirkaisi, kaatui taaksepäin ja sulki silmänsä.

"Kannoin hänet vuoteeseen ja ehdin vain painaa huuleni hänen huuliinsa vastaanottaakseni hänen viimeisen henkäyksensä ja tunteakseni hänen viimeisen huokauksensa.

"Paulinen tahtoa on noudatettu. Hän lepää eräässä puutarhassa järven rannalla, oranssin tuoksun ympäröimänä, myrtti- ja laakerimetsien varjossa."

"Tiedän sen", vastasin minä, "sillä saavuin Sestoon neljä päivää senjälkeen, kun sinä olit sieltä lähtenyt, ja minä olen rukoillut hänen haudallaan, tietämättä, kenet se kätki poveensa."

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KUOLLUT MAAILMALTA (PAULINE) ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.