language: Finnish

ONNEN VERÄJÄ

Kolminäytöksinen huvinäytelmä

Kirj.

KAARLE HALME

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1926.

HENKILÖT:

Rouhun MATTI, talollinen.
ERKKI, hänen poikansa, nuori isäntä.
ELLI, hänen tyttärensä.
TUOVI, Erkin vaimo, nuori emäntä.
MAUNO, Rantalan herra, | maanviljelijöitä.
OLLI, Vastarannan herra .|

Tapahtumapaikka Rouhun talossa, joka sijaitsee Rouhujärven rannalla sisämaassa. Aika nykyinen.

OHJEITA ESIINTYJILLE.

ROUHUN MATTI on jäyhäluontoinen vanhan kansan mies. Liikkuu kömpelösti ja raskaasti. Näkyy, että on tehnyt paljon työtä aikoinaan. Pieni leikillinen piirre välähtää kuitenkin silloin tällöin sekä katseessa että parrattomilla huulilla. Vaikka hän on täsmällinen ja päättäväinen, pilkistää hyväsydämisyys kuitenkin kaiken alta. Täten ankaratkaan sanat tai ärähtelemiset eivät tunnu karkeilta. Ne ovat pienen muhoilevan sävyn miedontamia. Käyttää mielellään vähän liioittelevaa ja suorasukaista puhetapaa. Ikä 60 vuotta.

ERKKI on avokatseinen, rehti ja tasainen. Mutta hänen epämääräinen asemansa kodissa näkyy painostavan hänet hiljaisemmaksi kuin hänen luonteensa vaatisi. Se huomataan helposti, kun isännyysasia joutuu lopulliseen ratkaisuun. Ikä 30 vuotta.

ELLI on vilkas ja kevyt. Hänen luonteessaan on paljon »pyryharakkaa». Naureskelee ja touhuaa mielellään. Ei halua pitkältä harkita sanojaan tai tekojaan. Nyrpistää nenäänsä yksitoikkoisuudelle ja ihastuu kaikesta, mikä vivahtaa vaihtelulle. On käynyt tyttökoulun kaupungissa ja päässyt irti ujoilevasta maalaisuudesta, mutta ei kuitenkaan ole kadottanut välittömyyttään eikä naisellisuuttaan. Ei pidä polkkatukkaa eikä ole olevinaan oppinut. Ikä 20 vuotta.

TUOVI on hiljainen ja lempeä. On järjestyksen ihminen ja työteliäs. Häntä rasittaa alkupuolella sama painostus kuin Erkkiäkin, vaikka hän yrittelee sitä peitellä. Ikä 25 vuotta.

MAUNO on iloinen, reipas ja leikkisä herrasmies. Mutta hänen iloisuutensa on hillittyä, eikä hän tuo leikkiään tarjottimella esille. Hänessä on paljon luontaista ja miellyttävää arvokkuutta, mikä ei kuitenkaan kokonaan jaksa peittää sitä poikamaista tuulta, joka on aina valmis lehahtelemaan. On tummatukkainen. Ikä 30 vuotta.

OLLI on Maunon leikki-, koulu- ja asekumppani. Iloinen ja repäisevä luonne, ilman Maunon arvokkuutta ja itsensähillitsemistä. Puhuu meluavasti ja nauraa mielellään, varsinkin jos onnistuu tekemään jonkin kepposen. On vaalea. Ikä 30 vuotta.

Yleensä on esittäjien huomattava, ettei tässä pidä korostaa erikoista maalaisuutta. Ei erikseen eikä yhteisnäyttelemisessä tällaisessa nyt ajan henkilökokoomuksessa. Puhelimet, sähkövalot, sanomalehdet kirjallisuus ja yleinen sivistysharrastus ovat jättäneet n.s, »pitkätukkaisten» ajan kauas taakseen. Jos esiintyjät pyrkivät vapaaseen ja miellyttävään luonnollisuuteen kukin omalta pohjaltaan ja esitettävän henkilön luonnepuitteissa, antautumatta hätiköimiseen, hosumiseen ja teennäisyyteen, niin päästään lähelle oikeata esiintymissävyä.

Näytelmälle ja sen esittäjille on eduksi, jos väliajat supistetaan mahdollisimman lyhyiksi.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

ELLI loikoo sohvalla ja lukee; kääntelee lehtiä, nostaa päätään, kurkkaa akkunaan päin, haukottelee ja retkahtaa tyytymättömänä takaisin tyynylle.

TUOVI (kurkistaa peräovesta). Kas! Eikö Erkki olekaan täällä vanhan isännän puolella?

ELLI. Minä täällä vaan — haukottelen. Tule sinäkin ja rupea torkkumaan minun seurakseni!

TUOVI (tulee sisään). Tulenkin! Erkki jätti minut yksin. Luulin olevan täällä.

ELLI. Isän kanssa meni. Saattoivat Katajiston Martin reelleen ja painuivat sitten kai pirttiin.

TUOVI. Mitä se Martti niin lyhkäsellä asialla kävi? (Menee keinutuoliin.)

ELLI (ponnahtaa istumaan). No, kun minä sanoin — ei! Niin — mitä hän täällä sitten enää olisi viivytellyt.

TUOVI. Hänellekö sanoit?

ELLI. Vieläkös? Veljelleni! Erkki kävi kysymässä.

TUOVI (hymyilee). On sulla niistä kosijoista vastus! Joka sunnuntai —

ELLI (nauraa). Niin — ajatteles! Ja tuollaisessa pyryssäkin!
(Heittäytyy taas lukemaan.)

TUOVI. Mitä luet?

ELLI. Saksalaista kirjaa.

TUOVI. Ymmärrätkö myöskin?

ELLI. En! Luen kiusalla! On niin ikävä, että itkettää. Teen kiusaa ikävälle.

TUOVI. Ikävä onkin. Minulla on koti-ikävä.

ELLI. No, mutta, Tuovi! Sellaistako se naiminen onkin? Vasta jouluksi veljeni toi sinut tänne — ja nyt ollaan vasta laskiaisessa!

TUOVI. Jo sekin meni viime tiistaina!

ELLI. Älä huoli! (Purskahtaa nauruun.) Ensi viikolla on Matin päivä! Saamme leipoa ja paistaa hiki hatussa. Ennen ainakin on isä kutsunut vieraita nimipäiväkseen.

TUOVI. Ei minulle työ tuota ikävää mieltä.

ELLI (nousee istumaan). Ei! Minä tiedän sen. Mutta kun isä ei anna taloa veljelleni —

TUOVI. En minä talosta välitä, mutta kun ei saa tehdä töitä oman päänsä jälkeen — (nousee ja huoahtaa) — niin tuntuu joskus vähän raskaalta. (Menee kirjahyllyn luo.) Haenkohan minäkin jonkin kirjan? Nämä pyhäiset ehtoopuhteet eivät tahdo taittua.

ELLI. Hae! (Vilkkaasti.) Ota käteesi esimerkiksi kunnallislaki! Se mahtaa olla visaa, se! Niinkuin tämäkin saksalainen romaani! (Kääntelee kirjaa ja heittäytyy selkänojaan, naurahtaa.) Kuule, Tuovi! Muistatko sinä vielä jotakin emäntäkoulusta ja karjakkokursseistasi?

TUOVI (kääntyy vilkkaasti). Muistan toki! Kaikki! Ja sehän se on niin masentavaa, kun ei saa tehdä opitun jälkeen.

ELLI. On kyllä, jos kerran osaa jotakin! (Naureskelee ja hakkaa kirjaa toiseen käteensä.) Mutta minua ei masenna mikään, sillä minä en ole oppinut mitään. Eikös käynytkin mukavasti! Kun minä olin suorittanut päästötutkinnon, niin arveli tuo saksankieli, että senkin oli päästävä minun pääkopastani. Ja totisesti! Se on sieltä päässyt! (Nauraa helakasti.)

TUOVI (on ottanut jonkin kirjan ja palaa keinutuoliin). No, mitäpä sillä tekisitkään! Et kai sentään saksalaisiin naimisiin mahtane joutua!

ELLI. No en! (Heittää kirjansa pöydälle.) Mutta en kai joudu naimisiin ollenkaan!

TUOVI. Vaikka juuri äskenkin —

ELLI (hypähtää ylös). Miten herran tähden minä pärjäisin tavallisessa talonpoikaistalossa! (Naurahtaa ja lähtee liikkeelle.) Saksoineni!

TUOVI (hymyilee). Onhan tämän saman Rouhujärven rannalla kaksi oikeata herrastaloakin! Ja niissä nuoret agronoomit —

ELLI. Joista ei kumpainenkaan mene naimisiin!

TUOVI. Älä puhu! Nehän molemmat kovin hakkailivat sinua joulun aikaan — ja jo aikaisemminkin — meidän häissämme.

ELLI. Pyh! Toistensa kimmalla! Tekevät kiusaa toisilleen minkä ehtivät.
Kinastelevat ja kisailevat kuin kaksi pentua.

TUOVI (naurusuin). Voipa vielä jompikumpi tehdä senkin tepposen, että menee naimisiin..

ELLI. Menkööt molemmat! Minä ainakaan en heitä lähde kosimaan! (Kävelee kädet selän takana, hypähtäen välillä jonkin tanssiaskelen.)

TUOVI (selailee kirjaa, mutta ei rupea lukemaan). Kuule, Elli! Täällä on ikävä — näin sunnuntaisin.

ELLI (jatkaa hyppyjään). Niin on! Niin turkasen vietävän hapanta koko elämä!

TUOVI. Olen ajatellut pistäytyä vanhempieni luona ensi sunnuntaiksi — ja viipyä muutaman päivän —

ELLI (pysähtyy). Älä! Otatko minut mukaasi?

TUOVI. Otan! Jos tulet.

ELLI (riemastuu). Tulen! Tulen kymmenesti! Heipparallaa! (Syleilee
Tuovia). Jätämme ukkelit yksikseen — isäni ja Erkin! Heleijaa!
Näytämme ikävälle pitkää nenää! Noin! Oi, voi, sinua, Tuovi! Sinä olet
kekseliäs! Oikea tosi nero! Hurraa—aa—aaa!

ERKKI (tulee eteisestä). No, no! Mikä sinua hurauttaa? Onko Tuovi pitänyt puheen, vai?

ELLI (asettaa kädet kupeille ja ilmehtii ankaruutta). Ahaa! Velimies! Tulitpa hyvään aikaan rökitettäväksi! Tunnetkos tuota, joka istuu tuossa keinutuolissa? Häh? Siinä on sinun vaimosi Tuovi! Ja hänen on ikävä! Kolme kuukautta naimisissa — ja ikävöi jo! Ja minun on ikävä! Ja sinä istut vaan pirtissä jutustamassa renkien ja mäkitupalaisten parissa! Ja annat meidän nääntyä yksinäisyyteen ja ikävään! Olet sinäkin veli ja aviomies!

ERKKI (hymyilee). Kuljin sinun asioillasi! Olin kyöräämässä sinun kosiomiehiäsi pellolle.

ELLI. Yhtä vaivaista Katajiston Marttiako nyt koko päivän —

ERKKI (tekeytyy vakavaksi). Oli siellä muitakin.

ELLI (epäillen). Kuka?

ERKKI. Olipa vaan se tummatukkainen Rantalan Mauno-herra!

ELLI. Maunoko täällä!?

TUOVI. Älä nyt taas usko, Elli! Tiedäthän, että Erkki mielellään narrailee.

ERKKI. Oli se Mauno täällä, mutta menojaan meni. Ja samaa tietä kuskasin sen vaaleatukkaisen Vastarannan Olli-herran —

ELLI. Älä nyt enää syötä tuota paksua pajunköyttä tai suutun sinuun ijäksi päiväksi! Mutta älähän huoli! Kylläpä saat rangaistuksesi! Me jätämme sinut tänne, Tuovi ja minä. Saat jäädä yksin kököttämään. Saat nähdä miltä ikävä tuntuu! Saat! (Menee sohvaan istumaan.)

ERKKI (ottaa tuolin ja asettuu Tuovin viereen, puhuen lämpimästi). Minä tiedän, että Tuovilla on täällä paljon vaikeuksia kestettävänä.

TUOVI. Älä, veikkonen, puhu minusta! Enhän ole mistään valittanut.

ERKKI. Et! Mutta minä näen sen silmistäsi ja tiedän omasta itsestäni.

ELLI (äkkiä). Mutta eihän tämä käy ollenkaan!

ERKKI (tuikeasti). Mikä ei käy?

ELLI. Se ei käy, että teille on alkanut työ muuttua raskaaksi ja vastenmieliseksi. Entinen ilo on teistä tipotiessään. Työn ilo, tarkoitan! Nyt se paljastui —- se, mitä olen aavistellut! Ja isä on syypää! Miksi hän ei tee talonkirjoja Erkille? Sanoppas, Erkki! Mistä se johtuu?

ERKKI (vastenmielisesti). En tiedä, kun en ole pyytänytkään.

ELLI (hämmästyy). Etkö ole puhunut isän kanssa?

ERKKI (nousee kävelemään). Eihän sellaisesta viitsi puhua alituiseen, kun hänellä kerran ei ole — tai ei näytä olevan mitään omaa aloitetta. Ennen Tuovin tuloa siitä puhuin.

ELLI. No, mitä isä sanoi silloin?

ERKKI (menee kirjahyllyn luo). Sanoi, että luonnollisesti asia pian järjestetään. Ja sen mukaan minä sitten puhelin Tuovin vanhemmillekin. (Pilkallisesti.) Valehtelin kuin aika poika!

TUOVI. Älä nyt, Erkki, niin sano! Puhuit, mitä tiesit ja uskoit. Eihän sinua kukaan syytä.

ERKKI (sieppaa jonkin kirjan käteensä ja palaa). Ei! Sillä sinä olet liian hyvä syyttämään ketään. Mutta minä näen joka päivä sellaista, mikä minua syyttää.

TUOVI (lämpimästi). No, en totisesti tahallani tiedä elettäkään tehneeni.

ERKKI (heittää kirjan takaisin hyllylle). Et olekaan tehnyt! Sen voin sinulle vakuuttaa! (Menee istumaan Tuovin viereen.) Mutta huomaan minä muutakin. Jos sinä järjestelet töitäsi, niin sekaantuu isä niihin — pieniin joutavuuksiinkin, puhumatta ollenkaan isommista asioista.

TUOVI. Ehkä olenkin turhanpäiväinen ja liian kitsas maitotaloudessa —

ERKKI. Liian tai ei liian! Samantekevä! Sinun järjestelysi olisi kuitenkin talolle edullisempi kuin isän vanhanaikuiset meiningit. Mutta isä ei niistä eduista välitä.

TUOVI (hiljaisesti). Minä olen koettanut opetella välinpitämättömäksi.

ERKKI (kimmahtaa pystyyn ja alkaa kävellä). Sepä se! Se on suorastaan pakanallista, että kaikki hyvät pyrintösi tuhoutuvat. Sinä lamaannut ja heität lopulta hiidenkattilaan koko hökötyksen. Eikä isä huomaa mitään eikä ymmärrä mitään! Tämähän se kiristelee minun hermojani ja panee joskus sisun soimaan.

ELLI (topakasti). Mutta minäpä sanon top siihen asiaan! Top tykkänään! Isän täytyy lakata sekaantumasta Tuovin maitotalouteen — ja ylipäänsä talousaskareihin.

TUOVI. Älä, hyvä ihminen, puhu minusta! On tässä muutakin.

ELLI. Mitä muuta?

ERKKI. Se muu olen minä ja kaikki minun työni. Minä en asu taloa. Minä vain olen. (Pilkallisesti.) Minua sanotaan nuoreksi isännäksi, mutta se on hyvin hassunkurista. Minussa ei ole isännyyttä enemmän kuin vanhassa rasassa. Ja väki jo alkaa ilakoidakin minun kustannuksellani. Mutta siitä en niinkään paljoa välittäisi, jos ei pilkka alkaisi kääntyä toisaallekin. (Katsoo arasti Tuoviin.)

ELLI (vilkaisee Tuoviin). Lopeta jo, Erkki! Tuovi ei pidä koko jutusta. Enkä minäkään pidä. Tiedän jo tarpeeksi. Kun isä tulee, niin luen hänelle huoneentaulun. Ja lopun saatte selvittää miten haluatte kahteen pekkaan. Me matkustamme Tuovin kanssa pois Rouhulta.

ERKKI (on pysähtynyt Tuovin lähelle). Tekö matkustatte?

TUOVI. Niin — minä ajattelin — käydä kotonani.

ERKKI (iloisesti). No, se on mainio päähänpisto! Erinomainen!

ELLI. Niin onkin! Emmekä me palaa ennenkuin sinulla on talonkirjat taskussa ja Tuovi on täysivaltainen emäntä. Sen sanon isälle.

TUOVI (vakavasti). Minä en halua, että minusta puhutaan mitään. Minun asemani siitä vain huononee, kun ei — kun ei Erkillä ole ohjat käsissä. (Vaitiolo, jonka alussa ensin katsahtavat toisiinsa.)

ELLI (naputtelee pöytää ja hyräilee). Voi, Jerusalemin suutari, kuinka osaa olla ikävä! (Nousee ja menee nojaamaan akkunapöytään.)

TUOVI. Soittele nyt edes jonnekin! Soita Kerttu Salolalle. Minäkin sitten puhun.

ELLI. Voi, veikkonen! Vallesmannin Kertulle olen jo soittanut kolmasti tänään. Ei ole kotona! Me vain täällä laitapitäjällä olemme kotona ja homehdumme.

TUOVI (hymyilee). Älä huoli! Ensi viikolla on Matin päivä!

ELLI (purskahtaa nauruun). Sepä se! Onpa edes maailmassa Matin päivä!
Pitää kirjoittaa isälle luettelo kutsuvieraista.

MATTI (tulee perältä). No, löydänpäs teidät, kun ensin kaikki huoneet koluan! Eikö tässä talossa enää ollenkaan juoda iltapäiväkahvia? Vanha Leena sanoi sen olevan valmista, mutta juojia ei löytynyt mistään!

TUOVI (nousee). Olemme odottaneet isäntää. Mennään vain ruokasaliin!

MATTI. Jos tuota — täällä —? On lämpöisempikin. (Menee sohvalle istumaan.)

TUOVI. Minä menen noutamaan.

ELLI (kuiskaa Tuovin korvaan). Viivy hyvin kauan! Älä tule ennenkuin tulen hakemaan.

TUOVI (nyökkää ja menee oikealle).

MATTI (latailee piippuaan). Huomenna ajetaan halkometsään.

ERKKI (on seisonut kirjahyllyn luona, kääntyy ja istahtaa keinutuoliin). Vai niin!

MATTI. Niin! Sanoin siitä jo pirtissä.

ERKKI. Sooh! Mihin niitä halkoja ajetaan?

MATTI. Sehän se on helkuttia. Kaikki paikat ovat jo täynnä.

ERKKI. Niin! Minä en ymmärrä ollenkaan sellaista kasaamista. Meillä on jo halkoja kotona vähintäin kahdeksi vuodeksi! Säästäen — kolmeksikin.

MATTI. Niin pitääkin olla! Jos sattuu pari lumetonta talvea, niin siinä sitten kylmässä kyykötellään. Ja kahden vuoden syömävilja pitää aina olla aitassa! Kolmannen takavuoden vilja myydään. Kai olet sen oppinut?

ERKKI. Kyllä! Ja tarpeenhan olivat säästöt hiljattain. Mutta halkoja tulee liikaa!

MATTI (kyhnäisee korvallistaan). Kun ei tässä ole muutakaan tähdellistä. Eihän hakojakaan tarvita ylenängeti.

ERKKI. Ei — mutta ruoppaa tarvittaisiin.

MATTI. Ääh! Helkuttiko häntä — rautakangilla —!

ERKKI. Syksyllä tuli paksu lumi. Maa on sula.

MATTI (itsepintaisesti). Hm! Jaah! Mennään halkometsään, jos pyry hellittää. Jos ei, niin maataan siksi, kun mennään teitä auraamaan.

ERKKI. No, mihin ne halot ajetaan?

MATTI (rykäisee, mutta ei vastaa vähään aikaan). Pannaan tuohon veräjänpieliin!

ELLI (kipakasti, kuunneltuaan tarkasti). Mitä? Veräjänpieliinkö halkoja? Siitä ei tule mitään!

MATTI. Häh? Mampselli? Mitä se sinua liikuttaa?

ELLI (viittaa akkunaan). Koko talohan jää halkovallin taakse! Sehän on mahdotonta!

MATTI. Mitä helkuttia sinä juttelet miesten asioihin? Mene kahvia hommaamaan, tättähäärä! Kuka sinut on opettanut sekaantumaan aikamiesten tuumailuihin? Häh?

ELLI. Onko tuollainen olevinaan tuumailua? Isä antaa määräyksiä, joita
Erkin on toteltava! Mitä tuumailua sellainen on?

MATTI (tulee vallan ymmälle, katsoo vuoroin kumpaakin eikä osaa vähään aikaan sanoa mitään). Sinähän mukavia höpiset!

ELLI. Ei se nyt erikoisen mukavaa ole, että minä puhun isälle näin. Eikä se ole oikein sopivaakaan. Mutta minä olen päättänyt sanoa isälle muutamia asioita.

MATTI. No, sitten toisen kerran! Eiväthän ne sinun asiasi tähän kuulu!

ELLI. Kyllä ne kuuluvat! Ne ovat jatkoa sille, mitä jo sanoin.

MATTI (naurahtaa). Älä kaiva esiin kakaramaisia sanojasi! Hypätään sen tyhmyyden yli! Ääh! Helkutti!

ELLI. Hypätään vain yli! Suoraan pääasiaan! Miksi ei isä anna taloa
Erkille?

MATTI (hyväntuulisesti). Hei, hei! Kas pikku tätiä! Sinähän olet oikein punaposkinen ja pippurinen! Seisoo kädet selän takana kuin itse jehu!

ELLI. Pääsee tästä istumaankin! (Hypähtää pöydälle istumaan.)

MATTI. Pudotapas vain se puhelinkone! Senkin — haikara!

ELLI (hämmentymättä). Voiko isä sanoa syyn siihen?

MATTI (äyskäisten). Mihin lempoon sinä nyt tahdot tietää minun syitäni?
Mihin?

ELLI. Miksi Erkki ei saa taloa, vaikka hän on jo kolmissakymmenissä ja naimisissa oleva mies? Ja kohta jo hänelläkin on poika. Miksi?

MATTI (liikahtaa kuin heräisi). Poika?

ELLI. No niin! Totta kai!

MATTI (katsoo vuoroin kumpaakin ja silittää sitten ohimotukkaansa mietteissään jääden katsomaan Elliä). Hm — jaah — taidatpa olla jo, Elli, siinä iässä, että sinullekin voi puhella oikeita asioita. Olen sinua pitänyt vielä kakarana ja sentähden kuskannut senkin seitsemän kosiomiestäsi pellolle.

ELLI. Se on kyllä ollut paikallaan, se!

MATTI (myhäilee). Kuinkahan mahtanee olla! Näes! Sinun naimisessasi on jotakin yhteistä talon luovutuksen kanssa. Sinä olet se syy, jota minulta niin tiukkaat tietoosi.

ELLI. Minä?

ERKKI. Ellikö?

MATTI. Niin juuri! Elli! Olen odotellut, että Elli saisi ikää, voidakseni naittaa hänet mahdollisimman parhaalle. Elli ensin naimisiin ja siten vasta talo Erkille!

ELLI. Miksi sitten vasta?

MATTI. Ääh! Helkutti! Kuka ison talon poika sitten enää tulisi kosimaan syytinkivaarin tytärtä? Ei kukaan! Kyllä se on nähty. Ei vaarien myötäjäisiin hevosta tarvita, sanotaan. Ja niin se onkin. Eikä vaarin rahatkaan veny. Kai sen tiedätte. Mutta minun rahani venyvät. Jos tulee mieluinen vävy, niin pannaan Erkille enemmän suolaa selkään. Kyllä Rouhu kannattaa. Mutta jos talo on jo annettu pois ja hinta määrätty, niin minä olen lieassa. Jos vävy tarvitsisi vähän enemmän kuin on ajateltu, niin annetaanko miehen mennä tiehensä, vaikka olisi kuinka mieluinen? Ymmärrättekö? Näin on ijankaiken näitä asioita hoidettu!

ELLI (silmät pyöreinä). Ja siksi Erkki ei saa taloa?

MATTI. Siksi! Mene sinä ensin naimisiin, että saan tietää paljonko
Erkin on maksettava talosta! Siinä on vastaus kysymykseesi, näsäviisas!

ELLI (hypähtää pöydältä tulistuneena). Toisin sanoen — minä olen syynä siihen, että minun veljeni ja hänen vaimonsa menettävät tarmonsa, kykynsä ja elämänhalunsa täällä isän ikeen alla! Minä olen siihen syypää! Minä! Kaikki on työnnetty minun niskoilleni! Minusta on tehty syntipukki! Minä olen niiden kirouksena, joita tahtoisin auttaa! Minä! On tämä sentään liikaa! Tämä on katkeraa! (Purskahtaa itkemään ja syöksyy perältä ulos.)

ERKKI (on noussut). Elli, Elli! Rakas Elli!

MATTI (nousee ymmällä). Mikä siihen tyttöhuitukkaan meni?

ERKKI. Isän ei olisi pitänyt! Ei olisi!

MATTI (äreästi). Mitä minun ei olisi pitänyt? Häh?

ERKKI. Ei olisi pitänyt panna Elliä sellaiseen välikäteen! Nyt hän kuvittelee olevansa syypää meidän tilaamme.

MATTI. Mihin helkutin tilaan, mies? Sano heti! Muuten minä jo kohta kimmastun.

ERKKI. No, kyllä sen sanonkin, kun näikseen on käynyt, ja kun isä ei sitä muuten huomaa. Minä en ole mikään talon perillinen enkä nuori isäntä. Se on minun pilkkanimeni! Minä olen renki. Työssä olen eturenki, mutta kaikessa muussa häntäpään mies, joka saa tietää työmääräyksetkin vasta viime sijassa tai suorastaan pirttitietä. Mitään en saa yrittää omin päin, vaikka tunnen talon kuin viisi sormeani ja olen käynyt opiston isännyyttä varten. Näin on minun tilani! Ja emännän tila on samanlainen.

MATTI. No, mutta — no, mutta! Sinä poika peijooni! Mikä sinun järkesi on vienyt? Etkö enää ymmärrä yhtään mitään?

ERKKI (levollisesti). Kyllä! Minä ymmärtäisin vaieta, jos olisi puhe ainoastaan minusta. Palttua minä annan joutavalle arvovallalle, mutta Tuovia en voi siten kuitata. Hän ei näy enempää kestävän sitä, että sekaannutte kaikkeen hänen työhönsä maitokamarista keittiöön asti. Kuulin äsken, että hän on päättänyt lähteä kotiinsa. Siihen minä suostun, sillä minunkin kai on lähdettävä etsimään itselleni jotakin toimialaa. Surkeata vain oli, että Elli joutui meidän tähtemme kärsimään.

MATTI (puhuu ulkopuolelta itseään ja muuta ajatellen). Minä en — sitä letukkaa — ollenkaan ymmärrä..

ERKKI (säälivästi hymyillen). Onhan se kovin yksinkertaista! Ei Elli koskaan mene naimisiin mihinkään talonpoikaistaloon. Ei hän ole saanut sellaista kasvatusta. Suotta on siis puhua myötäjäiskuormistakaan! Ja rahaa hän kai tulee saamaan enemmän kuin mitä maalaistytöt tavallisesti saavat — joko sitten ennen tai jälkeen talonluovutuksen.

MATTI (painuu istumaan hiljalleen, pää käsien välissä. Äänettömyys).

ERKKI. Voimmehan näistä puhua vielä uudelleen, jos isä tahtoo. (Kun ei saa vastausta, lähtee hiljakseen ulos perältä. Vaitiolo kestää siihen asti, kun)

TUOVI (tulee perältä, kantaen kahvitarjotinta. Asettaa sen sohvapöydälle, jolta korjaa pois kirjat ja sanomalehdet hyllyilleen. Palaa arkaillen pöydän luo). Kaadanko isännälle? Ne toiset ovat tiessään — näkyy.

MATTI (nostaa päätänsä ja pyyhkii tukkaansa hajamielisenä). Menivät — kai — vähän — suutahtaneina.

TUOVI. En usko, että olivat suuttuneita.

MATTI. Hm! Pahastuneita — sitten! Oletko sinäkin minuun pahastunut?

TUOVI (epävarmasti). Eihän minun pitäisi olla — mutta —

MATTI (saavuttaa vähitellen entisen tasapainonsa). Kuulehan, Tuovi!
Tahtoisin vähän puhella kanssasi — kaikessa rauhassa. Käyhän istumaan!
Älä suotta arkaile minua! En minä pure, vaikka minussa onkin joitakin —
höyläämättömiä paikkoja! (Naurahtaa.) Ei haukkuva koira pure, sanotaan.
Älä pelkää!

TUOVI (asettuu tuolille vähän irti pöydästä). En minä pelkää.

MATTI. Näes! Meillä ei ole koskaan riidelty. Ei minun muistini aikana. Ärähdelty kyllä on ja mukistu ja mökisty, mutta — sehän on eri asia. Nyt minusta tuntui — äsken — että — (pyyhkii otsaansa) — mutta annetaan sen olla! (Rykii eikä tiedä miten jatkaisi.) Täällä oli puhe niistä — tekemättömistä talonkirjoista. Ja nyt se huithapeli — se Elli ei ymmärrä, että minä olen ajatellut hänenkin etujaan. Mitäpäs letukka!

TUOVI (levollisesti). Mahtaakohan isäkään aina olla selvillä lastensa eduista?

MATTI. Niin — hm — no, mitä sinä arvelet — eikö Elli pärjäisi emäntänä esimerkiksi isossa Katajiston talossa?

TUOVI. Ei missään tällaisessa talonpoikaisessa talossa. Eikä Elli menisi. Kyllä hän sen ymmärtää.

MATTI (miettii hetken ja kyhnii korvallistaan). Entä — jos panisi hänet sellaiseen oppiin, jossa sinäkin olet ollut?

TUOVI. Mitä se hyödyttäisi — nyt enää!

MATTI. Kuinka niin?

TUOVI. Noo — emännäksi hän kyllä oppisi, mutta hänen muut harrastuksensa olisivat ehkä ainoastaan sovun rikkojina. Ellei hänen kouluja käymätön miehensä olisi erikoisen lahjakas —

MATTI. Jaa, jaa — jaa jaa! Kyllä ymmärrän, mihin tähtäät! Jo viittauksesta käsitän asian laidan. Tuumaat, että salin kartiinit eivät sovi pirtin ikkunoihin.

TUOVI (hymyilee). Vaikkapa niinkin.

MATTI. Niin! Niin kai se sitten on! No? Sinä kai sovit hyvin Erkille?

TUOVI. Niin — mehän olemme maalaiselämää varten kasvatettuja. Yritämme olla valistunutta talonpoikaisväkeä. Emmekä halua kaivatakaan muuta. Innostumme samoista asioista ja ymmärrämme toisemme.

MATTI. Hm! Hm! Olen tainnut vähän torkahtaa tuon nirppanenän suhteen. (Äkkiä.) Mutta mistä helkutista hän sitten täällä laitakulmalla saa sellaisen miehen, jonka pöksään hänen kartiininsa soveltuvat?

TUOVI (nauraa herttaisesti). Taitaa olla parasta jättää siitä asiasta kokonaan huolehtimatta.

MATTI. Niinkö luulet?

TUOVI. Olen siitä varma.

MATTI. Arveletko, että pitäisi tehdä talonkirjat — odottamatta Ellin naimista?

TUOVI. Sitä seikkaa en ole koskaan ajatellut yhdistettynä Elliin.

MATTI. No, irrallaan sitten! Pitäisikö tehdä? Ymmärsin Erkistä, että sinäkin olet tyytymätön minuun.

TUOVI. En ainakaan talonkirjojen tähden!

MATTI. Et sentähden? Sitten muun vuoksi! Tyytymätön olet kaikissa tapauksissa?

TUOVI (vakavasti). Tahtoisin omin päin hoitaa emännyyttä — ja Erkki isännyyttä! Olemme siihen täysin kypsät.

MATTI. Mutta minä sorkin ja sotken siinä välissä? Niinkö? Sano vaan pelkäämättä! Ihan suoraan! Minä tahdon päästä tämän asian ytimeen. Te molemmat olette kiusaantuneita minun järjestelyistäni? Niinkö?

TUOVI (katsoo rohkeasti mutta ystävällisesti silmiin). Niin!' Juuri niin se on!

MATTI (murahtelee vähän ensin ja nojautuu sohvan selkään, mutta näyttää pehmentyvän ja rupeaa myhähtelemään. Katsahtaa pari kertaa Tuoviin ja hymy ilmaantuu huulille; nousee ja tekee kiskottelevan liikkeen). Istu sinä vielä hetkinen! Minun täytyy vaan vähän ojentaa vanhoja jäseniäni! Minä juttelen sinulle vielä! (Kävelee permannolla ja menee sitten akkunan eteen. Hymähtelee mietteissään.) Hm! Hm! Viisikymmentä vuotta olen tehnyt työtä tässä talossa. Pikku pojasta asti. Olen laajentanut pellot moninkertaisiksi ja uudistanut kaikki rakennukset. Minun kätteni jäljet näkyvät jokaisella askelella. Siksi olen luullut — luullut — (Pyyhkii päätään ja kääntyy.) Niin! Minä luulin, että — että olisin vieläkin hyödyksi. Pahasta tahdosta en ole neuvoskellut. En! Luulin perehdyttäväni teitä — varsinkin sinua — oudossa talossa — ja ympäristössä.

TUOVI (vilkkaasti). Teidän neuvonne ovat olleet vallan erinomaisia, elleivät uudet tavat karjanhoidossa ja —

MATTI. Niin, niin! Maidot ja voit ja piimät! Niin, niin! Ja kaikki muu! Aivan kaikki! Näes! Minun mielestäni ei mikään niistä tuntunut hengen asioilta. Halusin olla apuna — omalla tavallani. Apuna! Huomaa se! Sillä — sillä — (ärähtää) — kai sen tiedät — helkutti soikoon — että minä pidän sinusta. Olen aina pitänyt..Niin on se asian puolikas! Juuri niin! Koeta ymmärtää — niin minäkin koetan. (Kävelee vähän, pysähtyy.) Sitten on toinen asian puolikas! Ja se on sellainen, että olkoon kinnas kuinka uusi tahansa — se menee rikki ja muuttuu rasaksi. Minä ymmärrän sen. Rasaa sitten paikkaillaan ja paikkaillaan, mutta kerran kuitenkin huomataan, ettei enää kannata. Silloin heitetään rasat tunkiolle ja otetaan uudet kintaat.

TUOVI (hymyilee). Ja kerran nekin muuttuvat rasoiksi ja joutuvat tunkiolle — vuorostaan.

MATTI (katsoo Tuovia ja hymyilee). Niin! Niin on maailman meno! Sinä olet viisas. Sinä ymmärrät. (Menee istumaan entiselle paikalleen.) Kaadahan kahvia edes meille molemmille! Me kyllä vielä järjestelemme sekä rasat että kintaat tässä talossa oikeille paikoilleen. Varsinkin nyt me sen teemme helkutin helposti.

TUOVI (kaataa kahvia). Kuinka — nyt? —

MATTI (naureskelee). No, kun sen meidän mampsellin kartiinit eivät kuulu passaavan pirtin ikkunoihin! Ääh! Helkutti! He, he! (Ottaa kahvia.)

Väliverho.

TOINEN NÄYTÖS.

Vähän myöhemmin. Lamput sytytetyt.

MATTI (kävelee, pysähtelee ja murahtelee). Ääh! Helkutti! (Menee pöydän luo istumaan, katselee puhelinta ja silittää tukkaansa kuin aikoisi astua johonkin vierashuoneeseen; soittaa.) Jahah! Keskuksessa! Niin kuuluu! Minä täällä taas soittelen Rouhulta, vaikka on sunnuntaipäivä. Pankaa taas uusi sakkomarkka minun kirjoihini! — No, ei tässä auta kun on tähdellistä ja unohtui äsken tärkeä pykälä. Pankaa vaan se markka sinne kirjan kanteen jonkinlaisen viivan muodossa. Kyllä minä sitten — —

ELLI (tulee sisään Tuovin ja Erkin seuraamana. Aikoo juosta isän luo, mutta pysähtyy, kun oivaltaa isän homman. Vetäytyvät istumaan sohvapöydän ääreen.)

MATTI (puhelimessa). Hyvä on! No, sovitelkaahan nyt sitten taas niitä lankojanne vähin erin sinne vallesmanniin päin. Sille multa jäi sanomatta yksi pykälä. No, joko on kunnossa? Jahah! (Kurkistaa toisiin ja nyökkää, kääntyy puhelimeen.) Ääh! Helkutti! (Soittaa ja pyyhkii taas tukkaansa.) Jahah! No, sattuipa vastaan itse vallesmanni! Häh? — Minähän se vaan täältä Rouhulta. Kukapa muu näin perätysten! Kun tuota — miten se tulikaan sanotuksi äsken niihin talonkirjoihin se lehmänruokko? Minä taisin puhua vaan yhdestä lehmästä? Mutta kaksi on merkittävä! Pidän aina kaksi lehmää ja yhden vasikan. Niin! Talo saa ruokkia! Eikä sitten muuta olekaan! — Hintako? Se on oikein! 150,000! Niin! Mutta jos Elli joutuu naimisiin ennen talonluovutusta syksyllä, niin riittää 100,000 — jos sulhanen tyytyy. — Hyvä! Vallesmanni laittaa sitten vaan kirjat kuntoon ja tulee meille Matinpäivänä päivälliselle! — Niin! Silloin täällä pannaan puumerkit ja todistetaan. — Ei! Ei muuta! Kaksi lehmää ja yksi vasikka! — Niin! Vasikka! Hyvästi vaan! (Soittaa kiinni.) Ääh! Helkutti!

ELLI (hypähtää ylös). Sinähän toimit nopeasti! Olet kuin entinen roomalainen, joka hyppäsi ojan yli. (Juoksee isän syliin.) Nyt sinäkin olet hypännyt ojan yli ja saattanut meidät kaikki tyytyväisiksi. Kiitos, isä! Äläkä ole minulle vihainen äskeisestä!

MATTI. No, no, no! Älä nyt tukehuta minua, pyryharakka! Menetkös tiehesi! Et sinä ole enää mikään sylivauva! Painat kuin pakana! Senkin kakara!

ELLI (nauraa ja nousee). Sano miksi ikinä haluat! Minä olen tyytyväinen ja kiitän sinua! (Kääntyy menemään sohvaan.) Sellainen se isä on, kun kiltiksi rupeaa.

ERKKI ja TUOVI (aikovat nousta). Mekin kiitämme —

MATTI (nostaa kätensä). Pysykää nyt, peijakkaat, alallanne ja vaietkaa!
Tai minä kimmastun — (nousee) — ja hyppään takaisin ojan yli.

TUOVI. Saa kai sentään kiittää —

MATTI. Eipä saa! Ääh! Helkutti! Eikö nyt tämän ikäinen mies saa tehdä talonsa kanssa mitä ikinä haluaa, ilman että siitä tehdään kiitosvirttä! (Menee istumaan keinutuoliin.)

TUOVI (hymyilee). No, ajattelenpahan sitten vain hengessäni.

MATTI. Tee se, niin lupaan sinulle jotakin!

TUOVI. Mitä sitten?

MATTI. Etten ikinä pistä nokkaani sinun maitokiuluihisi enkä kastrulleihisi! Ja Erkki saa mennä ruoppahautoihinsa vaikka päälleen pystyyn! Ja — ja — ja Elli saa vaikka —

ELLI (ilakoivasti). Mitä minä saan?

MATTI (hauskasti). Saat jäädä vanhaksipiiaksi vaikka tuomiopäivään asti!

ERKKI. Suotta isä pani sen viidenkymmenentuhannen vaihtoehdon. Kyllä
Rouhusta kannattaa maksaa enemmänkin.

MATTI. Kyllä minä sen tiedän helkutin hyvin. Mutta suotta on lypsää perintötaloa ehdyksiin asti ventovieraan ihmisen hyväksi — jos vähemmällä pääsee.

ELLI. Kenen ventovieraan?

MATTI. Sen, jota ei kukaan ihminen tunne! Sinun sulhasesi, mampselli!
Sano hänelle heti, kun näet — jos näet koskaan —

ELLI (vallattomasti) — että minä juon isän kanssa maitoa ijankaikkisesti. Meillä on kaksi lehmää ja vasikka — aina — maailman loppuun asti. Niinhän isä sen pykälän panetti talonkirjoihin. (Toiset nauravat, ja Mattikin hymyilee.) Mutta jos minä teenkin kepposet enkä jääkään Rouhun vaarille maitotratiksi, niin meijerinkö isä sitten perustaa?

ERKKI. Pitäähän isä piian, joka kirnuaa voita — ja voista saa tupakkarahoja.

MATTI. Ja vasikka juo piimää, aikoo Elli huutaa! Minä näen sen! Sinun suusi on niin piimäisen näköinen. Ääh! Helkutti! Minä osaan sinut ulkoa, västäräkki! Mutta jos olet hiljaa hetken, niin minä kerron sen piimän kohtalon — ja maidon ja voin myöskin.

ELLI. Kyllä minä tiedän! Ja onhan se tässä nähty. Isä on niin hyvä mäkimökkiläisille.

MATTI (ärähtää). Sinä olet, hyvä räkättäjä, sinä! Helkutti! Enkä minä sinulle kerrokaan enkä Erkille. Minä kerron Tuoville. — Näes! Tuohon vainiomäkeen on minun aikanani ilmaantunut jokunen pieni tönttö. Niissä asuu hyviä ihmisiä, ja niillä on melkein aina joku tenava, joka käy mielellään täällä kannuineen —

TUOVI. Kyllä minä niihin jo olen tottunut —

ERKKI. Ja kyllä niille talostakin annettaisiin kuten ennenkin —

MATTI. No, mitä helkutin virkaa minulla sitten olisi! En minä voi antaa kaikkien oikeuksieni mennä kuin viskurista heittäen!

ERKKI (kuuntelee). Kuulkaapas nyt! Kuuluuko tuo krassu kujalta — vai pihaanko ajaa?

MATTI (kuuntelee). Pihaanpa hyvinkin! Tulee vieraita!

ERKKI (nousee). Kai taas niitä sulhashyväkkäitä Ellille!

ELLI (vallattomasti). Minäpä tarjoan heti niille satatuhatta ojokäsin.
Noin!

MATTI. Mahdatko tarjota? Minä tunnen tulijat. Nyt kääntyvät kuistin eteen.

ERKKI. Siellä tuli kaksi hevosta.

MATTI. Niin! Edellä on Rantalan Maunon krassu ja perässä Vastarannan Ollin kulkuset. Menepä ottamaan vieraita vastaan, Erkki! Ja väännä sähköt palamaan!

ERKKI (nauraa). Tule nyt rahoinesi, Elli! (Menee oikealta ulos.)

ELLI (on noussut, oikoo pukuaan ja huutaa Erkin perässä). Älä härnää — tai puijaan sulta sievoiset taskurahat!

TUOVI (siistii vähän pöytäliinaa noustessaan). Minä riennän heti keittiöön.

MATTI. Se on oikein! Iltapäiväkahvi menikin vallan hukkaan!

TUOVI. Tietysti! (Hymyilee ja menee ulos perältä.)

ELLI. Minäkin tulen aivan heti! (Korjaa pari kirjaa hyllylle.) Olipa onni, että tulee vieraita —

MATTI. Karkaatteko te nyt molemmat?

ELLI. Minä käyn vain katsomassa, että ruokasalissa on kaikki kunnossa.

MATTI. Enköhän vain kutsukin noita naapurin herroja Matin päivälle, niin saavat samalla todistaa talonkirjat?

ELLI. Tietysti! Muuten minä kutsun heidät. (Nauraa ja menee perältä ulos.)

MATTI (hyvätuulisesti). Vai niin tekisit, touhuttaja! (Menee työntämään oven auki eteiseen, josta kuuluu puhetta ja naurua.) No, tervetuloa, herrat! Kerran tekin olette löytäneet tienne Rouhulle. (Peräytyy ovelta.)

MAUNO ja OLLI (tulevat sisään Erkin seuraamina).

MATTI. Päivää, päivää, Mauno! Kuulin krassustasi, että ajoit edellä.
Terveeksi, Olli! Et kai olisi löytänyt taloon, mutta Maunon perässä —

MAUNO. Aivan prikulleen! Olli ajoi edellä ja sujahti ohi veräjän. Minä ajoin perässä ja poikkesin. Silloin rupesi Olli parkumaan —

OLLI. Minulla on vähän häveliäisyyttä, mutta kai sen tiedätte, ettei Mauno sellaisesta välitä. Tulee vain vieraisiin, vaikka Matinpäivä on ovella. Setä antaa hänelle koirannuuskaa sellaisesta!

MATTI. Enkä, helkutissa, annakaan. Pikemmin sinulle, ohiajajalle.

ERKKI. Käykää nyt istumaan ja olkaa tervetulleita! Olemme iloisia, että tulitte. Menkää tuonne sohvaan molemmat! Siellä on mukavampi — ja isä saa pitää keinutuolinsa.

OLLI. Tietysti setä saa! (Asettuvat vähitellen istumaan.) Tiedättekö mistä me tulemme? — Metsästä!

MATTI. Mistä metsästä?

OLLI. Haukkavaaralta! Tämän kylän yhteisiltä metsämailta. Siellä vasta on rahaa! Voi, veikkoset sentään! Ja koko alue alamaata Haukkajärvelle! Ajatelkaas sitä tukkien luisua!

MATTI. Myydäkö aiotte? (Asettelee tupakoitu pöydälle.)

OLLI. Totta kai myydä!

ERKKI. Meidänkin pitäisi harventaa —

OLLI. Sinäpä sen sanoit! Harventaa juuri! Teidän metsä on kuin häkilä. Siitä vaan ei ikinä mikään tukkikuorma lävitse kulje. Nähkääs! Sokeakin kana joskus jyvän löytää! (Nauraa iloisesti.)

ERKKI. Yhä te vain jaksatte kiusoitella toisianne!

OLLI (teennäisen vakavasti). Minä en puhu koskaan piloja. Aina totta!
Enkä pysty vilppitekoihin.

MAUNO. Kuulkaas tuota pyhimystä! Vaikka viime talvenakin Helsingissä —

OLLI (keskeyttää). Eihän se ollut minkään arvoinen juttu, se! Mutta ajatelkaas sitä viimekesäistä kepposta, jonka Mauno teki minulle. Oli ostanut moottoriveneen, joka ei kulkenut muuten kuin soutaen. Ja sai minut ostamaan samanlaisen! Eikös ole aika velikulta?

MAUNO. Minähän kielsin —

OLLI. Kuulkaas, kuinka kielsi! Et sinä moottoria tarvitse, sanoi. Mutta minä olen luvannut vähän ajella Rouhun Ellin ja vallesmannin Kertun kanssa. Niin juuri se iskariootti sanoi. No! Asiahan oli selvä! Minä soitin heti kaupunkiin ja tilasin moottorin. Huomasin jutkun vasta, kun näin, ettei Mauno kertaakaan lähtenyt moottorillaan minnekään. Ja se jutku on vielä kostamatta! Ai, ai, sentään! Siitä tulee ihana kosto! (Kaikki nauravat.)

ERKKI. No, entä se Maunon keksintö?

OLLI. Niin — jaa! Se sokean kanan jyvä! Kertokoon itse jyvästään.

MATTI. Oikeinko tukkiherroja olette jo puhutelleet?

OLLI. No, niiden kanssa siellä käytiinkin tirkistelemässä. Ei muuta sentään kuin rannasta ylös Haukkavaaran torpalle talvitietä pitkin. En eläissäni ole kulkenut sellaista tietä. Alituiseen kääntyi jonnekin päin. Ei ainoatakaan suoraa kohtaa missään!

MAUNO. Ja Ollin pitkä hevonen oli vallan saatuna —

OLLI. Maunolla, nähkääs, oli se vanha pyykkituoli ajokkaana. Sen hiirakonhan kaikki tuntevat. Ollut ennen giraffi! (Toiset nauravat.) Mutta tosiaankin! Mulla oli vähän pitkähköt aisat ja reki myös. Sen johdostahan minä sanoin, ettei tätä tietä ikinä mikään tukki kulje. Se oli Rouhun metsäaluetta. Silloin keksi Mauno, että Rouhun metsä on ensin harvennettava — kaadettava alta pois. Ja metsäherrat sanoivat sen tämmäävän. Nyt saa setä sanoa ajatuksensa asiasta!

MATTI. Minä en enää koske enkä kajoa Rouhun metsiin. Erkki saa olla kellokkaana tästä päivästä alkaen, vaikka varsinainen talonluovutus tapahtuukin vasta syksyllä.

OLLI (hypähtää ylös). Hurraa sitten! Onnittelen sinua, setä! Pääset suurista huolista! Ja sinua, Erkki! Joudut omille jaloillesi!

MAUNO. Minäkin onnittelen teitä molempia! Ja onnittelen Rouhun taloa, joka saa pitäjän parhaimman asujan. Oikein mallimaanviljelijän!

OLLI. No siihen minäkin panen puumerkkini! Ja sedän viisaus kannattaa kunniatörähdyksen. Eläköön!

ELLI (tulee perältä). Täälläpä on iloa! Eläköön!

OLLI (menee sukkelasti vastaan tervehtimään). Oikein, Elli! Huuda oikein riivatusti!

ELLI. Mille pitäisi huutaa?

MAUNO (menee tervehtimään). Koko elämälle! Mutta erikoisesti vanhalle ja uudelle isännälle.

ELLI. Niin! Isä on tänään astunut Rubikonin yli.

MATTI. Minkä yli? Häh?

ELLI. No, sen ojan yli!

MATTI. Vai rupikoniksi sinä sitä nimität! Vekkuli! — Mutta päätetty on asia! Vallesmanni tuo kirjat tänne Matinpäivänä. Tulkaa tekin, naapurit, silloin meille päivälliselle! Tulette juhlimaan ja todistelemaan.

MAUNO ja OLLI. Kyllä, kyllä! Kiitos vaan!

ELLI. Istuskelkaa nyt täällä hetkinen, minä pyydän. Tulen sitten hakemaan kahvipöytään.

MATTI (jatkaa omaansa). Mutta tulkaakin ajoissa! Jo puolelta päivin.

ELLI (vallattomasti). Tuskin vallesmanni tulee, mutta voimme me ilakoida ilmankin.

MATTI (harmistuneena). Mitä sinä nyt taas? Miksi ei tulisi?

ELLI. No, kun isä äsken puhelimessa sanoi häntä vasikaksi.

MATTI (kimmastuu). Kuules, letukka! Älä nyt helkutissa —!

ELLI (tekeytyen vakavaksi). Kyllä vaan! Isä sanoi: niin juuri, vasikka! Hyvästi nyt! (Purskahtaa vallattomaan nauruun ja kiepahtaa peräovesta ulos.)

MATTI (hölmistyneenä). Sanokaapa, hyvät ihmiset, mihin minä joudun tuollaisen iileskotin kanssa! Kyllähän minä vasikasta puhuin, mutta se kuului kauppakirjan lehmiin eikä vallesmannille.

OLLI. En minä usko, että vallesmanni sellaista haluaakaan — tuskin nimikokseenkaan.

MATTI. Ääh! Helkutti! Se kakara sitten keksii! Tiedäpäs, Olli! Sen kanssa on toisinaan ihan pahemmassa kuin pulassa.

OLLI. Ei se niin vaarallista ole. Pieni pila on aina herkkua elämässä.

ERKKI (Maunolle, joka on häntä lähinnä). Anteeksi hetkinen! Minun pitää vähän — (Menee nopeasti Ellin perässä.)

MAUNO. Ei mitään! (Katselee hetken Mattia ja Ollia ja pujahtaa sitten perältä ulos.)

MATTI. Onhan se niinkin! Mutta kyllä tässä vanhan miehen pää toisinaan saa kieppua kuin tuuliviiri.

OLLI. Se pitää nuorena! Ja nuorena pysyminen on paras lääke vanhuutta vastaan.

MATTI (huomaa, että toiset ovat menneet). Hm! Tuota! Kuulehan, Olli!
Uskotko sinä tuon Maunon sanoihin?

OLLI (pilaillen). Senkö veitikan loruihin? (Kääntyy ja huomaa, että he ovat kahden.) Kas! Ovat menneet!

MATTI. Vai et usko —

OLLI. Älähän hiidessä! Minä luulin hänen olevan saapuvilla. Uskon tietysti! Ei kukaan ole niin luotettava kuin Mauno.

MATTI. Ahaa! Te yhä vaan kinastelette päin naamaa?

OLLI. Miten hitossa jaksaisimme muuten täällä korvessa. Se pitää pirteänä! Mutta ulospäin olemme samaa maata kuin maalarin housut.

MATTI. Ääh! Tuota! Luuletko, että Mauno tarkoitti totta, kun kehui
Erkkiä?

OLLI. Varmasti totta! Siitä menen takaukseen! Eikä kukaan pysty arvostelemaan maanviljelijää paremmin kuin Mauno. Hän on etevin mies, minkä tunnen —

MATTI. Oletko sinäkin samaa mieltä?

OLLI. No, sen minäkin voin vakuuttaa! Erkki tulee hoitamaan Rouhua niin, että on lysti katsella. — Mutta mihin hemmettiin ne miehet katosivat?

MATTI. No, menehän hakemaan! Minäkin tulen pian perässä. Tunnethan tien!

OLLI (vilkkaasti). Niinkuin viisi sormeani! (Menee touhukkaasti perältä ulos.)

MATTI (kokoilee tupakoita ja myhäilee tyytyväisenä). Hm! Jaah! Tjaah!
Ääh! Helkutti!

ERKKI (tulee eteisen ovesta). Yksinkö isä täällä juttelee? Mihin vieraat ovat menneet?

MATTI. Sinun perässäsi kai juoksivat!

ERKKI (naureskelee). Minun? Ei! Kai sitten Ellin perässä!

MATTI. Kunnon poikia! Mutta tekevät kiusaa toisilleen. Kuulehan! Mitä sinä tuumit siitä metsäjutusta?

ERKKI. Olen sitä mieltä, että pitäisi harventaa.

MATTI. No, harvenna! Minä ainakaan en estä — koska Maunokin arveli, että ymmärrät talon asumista. Ja hän on hyvin taitava.

ERKKI. Mauno taas sanoo, että Olli vie uusissa, onnistuneissa aloitteissa hänestä voiton.

MATTI. Soo! Ääh! Helkutti! Se sitten on mukava pentupari! Olen heitä ikäni ihmetellyt. Mutta nyt he ensi kerran puhuivat vakavistakin asioista. Metsästäkin! Taitavat miehistyä. — Noh! Mennäänpä nyt haeskelemaan heitä! (Menevät peräovesta.)

ELLI (tulee touhukkaana eteisestä ja menee hyräillen kirjoituspöydältä hakemaan avaimia).

Tuovin avain, Tuovin kimppu, Tuovin avainkimppu! Himppukimppu, himppukimppu, lumppu, hamppu, himppu! Noh! Eihän täällä — (Hypähtää sohvapöydän luo ja löytää siltä pienen, Tuovin jättämän avainkimpun.) Ahaa! (Kääntyy menemään.)

MAUNO (tulee ulko-ovesta). Kas! Yksinkö sinä täällä kukut?

ELLI. En minä kuku! Minä olen kana. Kävin äsken hakemassa näitä avaimia ja unohdin asiani.

MAUNO. Sehän oli kovin mukavaa. Saamme istua täällä piilossa.

ELLI. Pitääkö meidän olla piilossa?

MAUNO. Pitää! Me tahdomme jutella kaikessa rauhassa.

ELLI. Vai niin me tahdomme? Mutta näillä avaimilla olisi kiire.

MAUNO. Kiirekö? Näytähän niitä! (Saa Elliltä avaimet, joita katselee. Pistää ne taskuunsa ja menee istumaan sohvapöydän ääreen.) Kiitoksia vaan, että pyysit minua istumaan ja — että itse asetut tuohon sohvalle.

ELLI (purskahtaa helakkaan nauruun ja menee sohvalle). Tämäpä vasta metkaa, tämä!

MAUNO. Näin on hyvä! Mitä sinä sanoisit, jos minä kysyisin —?

ELLI (keskeyttää nopeasti). Älä, veikkonen, kysy! Se on vissiin jotakin hirveän hassua. — Mitä se on?

MAUNO. Ajattelin vain kysyä sinulta, tuletko minun kanssani —?

ELLI (panee kädet korvilleen). Lopeta jo! Lopeta! (Hymyilee ja ottaa kädet korvilta.) Mihin minun pitäisi tulla sinun kanssasi?

MAUNO (on ensin pienen hetken vähän hämmentynyt, mutta keksii sitten).
Laulujuhlille! Ensi kesänä!

ELLI (pettyneenä). Soo! Minä ajattelin jo, että minne ihmeeseen pitäisi lähteä. Missä ne ovat?

MAUNO. Minä en nyt tällä hetkellä muista niin tarkkaan, mutta kai me ne jostakin löydämme.

ELLI. Kukapa ensi kesästä voi vielä puhua! Voimme olla vaikka — naimisissa.

MAUNO. Käyhän laulujuhlilla naineitakin ihmisiä!

ELLI. Käypä tietenkin! Mutta älä puhukaan! Voit olla vaikka kihloissa.

MAUNO. Kenen kanssa?

ELLI. Mistä minä tiedän! Vallesmannin Kerttua kuulut hakkailevan.

MAUNO. Kuinka? Millä tavoin?

ELLI. Herrainen aika! Mistä minä tiedän, kuinka sinä hakkailet?

MAUNO. Etkö ole huomannut?

ELLI. Mitä minun olisi pitänyt huomata?

MAUNO. Kuinka hakkailen sinua.

ELLI. No, voi minun päiviäni! Hakkailetko sinä minua?

MAUNO. No, niin jumalattomasti! — Ai, ai! Se oli vissiin ruma sana!
Mutta anna sen merkitä jotakin hyvin kaunista!

ELLI. Niin jumalattomastiko sinä Kerttuakin hakkailet?

MAUNO. En minä ole huomannut hakkailevani ollenkaan — Kerttua.

ELLI. Näes! Silloin se on oikeata hakkailua, kun ei itse huomaa.

MAUNO. Tämäkö sitten on väärää, kun minä sinua —

ELLI (nauraen). Älä puhu! Et sinä ole koskaan minua hakkaillut.

MAUNO. Kyllä kai minä itseni tunnen. Nyt minä sen teen. Kuule! Lupaatko tulla minun kanssani —

ELLI (pilaillen). Laulujuhlilleko? Jos ne löydämme jostakin?

MAUNO (taas masentuneena). No, ei sitten puhuta niin kaukaisesta tulevaisuudesta! Tuletko nuorisojuhlille pääsiäisenä? Se on ainakin niin lähellä se aika, ettei siihen mennessä ennätä mitään kummia tapahtua. Emme ole vielä silloin kihloissa.

ELLI. Emmekö?

MAUNO (veitikkamaisesti). Olemmeko sitten?

ELLI (kujeillen). Näyttää jotenkin varmalta, etten minä ainakaan ole.

MAUNO. No, sitten ajamme yhdessä kirkonkylään pääsiäisenä!

OLLI (säntää sisään perältä). No, voi tätä hirmuisten petosten ja kavalien juonien ehtoota! Olen hakenut teitä ympäri talon —

MAUNO. Ja etsinyt kuin kiljuva jalopeura, nielläksesi meidät.

ELLI (hypähtää ylös ja menee Ollin luo.) Anna anteeksi, Olli! Tämä oli kokonaan Maunon syy. Ai! Avaimet! Ne unohdin jo toisen kerran. Anna pian, Mauno! Muuten saan ripsua.

MAUNO (antaa avaimet). Ole hyvä!

ELLI. Kiitos! Tehkää nyt hyvin ja tulkaa kahvipöytään! Mutta sallikaa minun juosta edellä! (Livahtaa pois peräovesta.)

OLLI. Vai ajat sinä Ellin kanssa kirkolle! Vai ajat! Minä kuulin.

MAUNO. Ajan minä.

OLLI. Olet sinä koko peijooni! Otat vangiksi Ellin avaimet ja pakotat hänet kuuntelemaan tyhmyyksiäsi! Pitäisi sinun tietää, että juttusi ovat tylppiä kuin perunanuija! Oikea peruna! nuija!

MAUNO (voitonriemuisesti nauraen). Niinkö luulet? Meillä oli hyvin kiintoisa keskustelu!

OLLI. Taisit jo kosaistakin? Tunnusta totuus!

MAUNO. En ehtinyt! Tulit pahimmiksi tielle! (Menee perältä.)

OLLI. Nauraa parhaimmin — joka viimeksi nauraa! Odotapa vain! (Seuraa
Maunoa.)

Väliverho.

KOLMAS NÄYTÖS.

Keskipäivä Matinpäivänä.

MATTI (istuu pöydän ääressä ja selailee vanhoja asiapapereita, silmälasit nokalla). Ääh! Helkutti! Helkutti!

ERKKI (tulee eteisestä). Nyt on vanha talli puhdistettu ja häkit täynnä heiniä vierasten hevosia varten. Minä päästin väet työstä, että tuntevat Matinpäivän alkaneen.

MATTI. Sellainenhan se tapa on ollut tässä talossa — ties kuinka kauan!
Aina Matinpäivänä on pidetty pienet pidontapaiset väelle ja alusille.
Tämä on kai nyt viimeinen kerta.

ERKKI (istahtaa sohvapöydän ääreen). Eikö mitä! Ei huolita luopua vanhasta tavasta ainakaan isän eläessä! Ja Mattihan minunkin toinen nimeni on. Annetaan tämän hauskan tavan säilyä!

MATTI (muhoilee). Arveletko, että pojastasikin vielä tehdään Matti — toiselta nimeltään?

ERKKI. Kyllä, varmasti tehdään! Ja toisena olkoon Erkki, joka on Tuovinkin isällä. Minä roikun kaikessa vanhassa niin paljon kuin olosuhteet sallivat.

MATTI. Eivät ne nykyään sitä paljon salli! Eikä tarvitsekaan! Onpa niissä vanhoissa ajoissa pötyäkin! Tässäkin nämä isäni aikuiset talonkirjat, jotka lystikseni kaivoin äsken vintiltä vanhasta eväsvakasta! Ääh! Helkutti! Eihän niitä osaa lukeakaan! En minä enää muistanutkaan, että ovat vänskän kieltä, pahukset. Oli siinä vanhassa ajassa sellaistakin! Ja muutakin! Oli vielä muutakin! Ääh! Helkutti! (Heittää paperit pöydälle.)

ERKKI (nauraa). Isä on vihainen noille vanhoille tomuille. Se on suotta! Uudet tuulet puhaltavat ne kaikki ilmaan — ja ovat jo puhaltaneet aikamoisia pölypilviä, jotka haihtuvat, minkä ennättävät.

MATTI (ottaa lasit nenältään). Hm! Eiköhän ole niin, että jokainen uusikin luuta huomaa joskus vain pölyttävänsä eikä puhdistavansa. Uudestakin tulee vanha. Sellainen taitaa olla kaiken kohtalo tässä maailmassa. Niin oli kai isäni laita — ja niin nyt minun —

ERKKI (reippaasti). Ja kerran taas minun. Selvä se!

MATTI. Niin kai! Niin kai! Mitäpä siitä! Lakaiset niin kauan kuin luudanvarvut kestävät. Ääh! Helkutti heitä ajatelkoon! — Asiasta toiseen! Ne taitavat olla vähän pikiintyneitä, nuo naapuriherrat?

ERKKI. Elliinkö — vai —?

MATTI. Elliin tietenkin — västäräkkiin!

ERKKI (naureskelee). Kilvanhan ne näkyivät tekevän parastaan viime sunnuntai-iltana.

MATTI. Taitavat olla yhä vielä samanlaisia pentuja kuin ennenkin.
Kilpailevat kaikessa.

ERKKI. Niin kai, mutta jos samaa vauhtia jatkavat, niin toinen kai heistä lopulta Ellin ottaa. Ja meille asiattomille on tietysti samantekevä, kumpiko. Yhtä kunnon poikia molemmat.

MATTI. Niin! Kahden kauppa ja kolmannen korvapuusti!

ELLI (tulee perältä). Kas niin vaan! Nyt ollaan valmiit siellä naisten puolella. Tuovikin jo alkoi pukeutua. Mutta kuulehan, isä! Tytöt kyselevät pelimannia. He tahtoisivat pyörähdellä.

MATTI. Kas lempoja! En muistanut, että sellaisiakin haluja on olemassa.
Taitaa olla sinun keksintöäsi, tansmestari? Häh?

ELLI. Enpä sano!

MATTI. Sooh! No, kyllä sen sitten muutenkin tietää! Ja pianoako aiot rimputtaa heille?

ELLI (nauraa). En sitten olisi koko tanssia keksinytkään! Pyydetään
Kivistön Topo hanureineen!

ERKKI. Kyllä minä piipahdan töllimäkeen.

MATTI. Kas, kun en ole vielä käynyt noutamassa sokeata Miikulaa —

ERKKI. Enkö minä voisi häntä tuoda?

MATTI. Olen aina hakenut itse kaikkiin Rouhun pitoihin. Tiedäthän sen. Hän oli paras lapsuuskumppanini. Lähden hakemaan häntä ja puhuttelen samalla säkkipélin renkuttajaa. (Työntää asiakirjat pöytälaatikkoon.)

ERKKI. Menenkö heti valjastamaan?…

MATTI. Annas olla! (Katsoo akkunasta.) Ei näy tarvittavan! Tuollahan
Ville palaa kauppiaasta. Kääntyy juuri veräjästä.

ELLI. Siellähän tulee toinenkin ajaja Villen perässä!

ERKKI (nousee katsomaan). Sehän on Vastarannan Olli! Miten ihmeessä hän tulee kirkolta päin?

MATTI (nousee). Minäpä kiiruhdan ottamaan hevosen Villeltä, että hän saa ottaa huostaansa Ollin ruunan ja viedä talliin. (Menee oikealta ulos.)

ERKKI (vilkaisee Elliin, hauskasti). Tulee sulhasia!

ELLI (heittäytyy keinutuoliin). Niistä sinä aina puhut! Tahtoisit kai kovin mielelläsi päästä minusta?

ERKKI. Siinä sinä kovin erehdyt! (Asettuu entiselle paikalleen ja ottaa tupakan.) En ollenkaan haluaisi luopua sinusta. Mutta minkä sille mahtaa, että on poikia maailmassa ja sinä olet nätti tyttö.

ELLI. Ole vaiti! Älä työntele minua aina ensimmäisen kelkkaan!

ERKKI (kiusoitellen). Eikö ensimmäisen? Mulla ainakaan ei ole Ollia vastaan yhtään mitään! Onko sulla?

ELLI. En sano!

ERKKI. No, jos on, niin tuleepa kohta toinen perässä!

ELLI. Kuka toinen?

ERKKI. Mauno! Pidätkö enemmän hänestä?

ELLI. En sano!

ERKKI. Mutta täytyyhän sinun sanoa jotakin, jos he kysyvät.

ELLI (pysäyttää äkkiä keinutuolin). Luuletko, että kysyvät? Yhtaikaako?

ERKKI (nauraa). No, en minä usko, että he sen tekevät ihan prikulleen yhtaikaa, Toinen ensin ja toinen sitten!

ELLI. Kumpi ensin?

ERKKI. En tiedä! Eivät ole sitä minulle sanoneet.

ELLI. Pidätkö Maunosta vähemmän kuin Ollista?

ERKKI. En! Pidän molemmista yhtä paljon. Kunnon miehiä molemmat!

ELLI (veikistellen). Kumpaiselle tahtoisit — että menisin?

ERKKI. En sano!

ELLI (keinuu taas). Sinä sitten olet inhoittava! (Pysähtyy.) Eikä
Tuovikaan sano!

ERKKI. Siinä hän tekee viisaasti!

ELLI (antaa vauhtia tuolille). Mitä sitten pöriset ollenkaan, kun et kuitenkaan sano yhtään mitään!

ERKKI (vakavammin). Tahtoisin, että valmistuisit ratkaisuun.

ELLI. Mihin ratkaisuun?

ERKKI. Tien valinnassa! Oikeanpuolinen tie vie Rantalaan ja vasen vie Vastarantaan. Kapea järvi ne vain erottaa toisistaan, mutta turhaa on sitten enää jälkeenpäin katsella akkunasta toiselle rannalle. Silloin se järvi on leveämpi kuin valtameri.

ELLI (pysäyttää tuolin ja katselee ihmeissään). Minä luulen, että sinä runoilet!

ERKKI. Niin! Minä runoilen sinulle ajattelemisen taitoa. Tässä asiassa et voi saada mitään muuta neuvoa. (Kuuntelee ja nousee.) Niinpä niin! Sieltä Olli jo kuuluu tulevan.

ELLI (koskettaa nopeasti tukkaansa ja aikoo istua paikallaan, mutta livahtaakin sitten äkkiä ulos perältä). Ota vastaan vieras! Minä menen auttamaan Tuovia.

ERKKI (työntää eteisen oven auki). Tervetuloa taloon! Tervetuloa! Käy sisälle!

OLLI (tulee ja tervehtii). Päivää! Päivää! Setä sanoi, että olen ensimmäinen vieras. Ja ehkä vähän liian aikainenkin, mutta —.

ERKKI. Älä puhu mitään! Naapuri ei ole koskaan liian aikainen! Käy istumaan! Isän täytyi mennä —

OLLI. Minä kuulin. Ukolla on kauniita vanhoja tapoja.

ERKKI. No, sinä ajelit oudolta suunnalta?

OLLI (asettuu keinutuoliin niin, että näkee helposti ulos akkunasta, naurahtaa). Niin! Tulin kirkolta. Lähdin kotoa jo hämärässä. Puijasin Maunoa!

ERKKI. Vai niin! Pitikö hänenkin ajaa kirkolle?

OLLI (huvitettuna). Ei! Mutta nyt hän tietysti istuu akkunassaan ja odottelee minun lähtöäni. Ja sillä aikaa minä jo istunkin täällä. Eikö ollutkin sievä temppu?

ERKKI. En osaa sanoa, kun en tiedä —

OLLI. Näes! Minä halusin päästä Rouhulle ennen Maunoa.

ERKKI. Oliko teillä veto vai —?

OLLI. Ei! Mutta — mutta (äkkiä) missä Elli on?

ERKKI (hymähtää). Kyllä hän on kotona! Tietysti! Olisiko asiaa?

OLLI. Tuota — tuota — haluaisin väin tervehtiä.

ERKKI. Luulen, että hän on Tuovin luona pukeutumassa. (Tarjoa tupakkaa.)

OLLI. Älä hiidessä! Kestääköhän se kauankin?

ERKKI. Kukapa ne naiset tietää!

OLLI. Sepä nyt oli! (Pistää savukkeen väärän pään suuhunsa.) Ääh!
Pentele!

ERKKI. Enpä ole koskaan ennen nähnyt veljeä noin hajamielisenä!

OLLI. Ajattelin tässä muita asioita. Eiköhän niitä voisi vähän kiirehtiä?

ERKKI. Asioitako?

OLLI. Eikä — vaan niitä naisia!

ERKKI. Aiotko heti lähteä, kun sinulla on niin kiire tervehtimään?

OLLI (leikkisän ärtyneesti). Älä nyt ole tyhmä! Peijakas! Tahdon tavata
Ellin ennen Maunon tuloa! Siksi olen täällä varkain.

ERKKI. Ahaa! Ennen Maunoa?

OLLI. . Niin! Tietysti! Mulla on asiaa.

ERKKI. No, jos on niin kiire, niin — eiköhän ovenraosta voisi sanoa?

OLLI (katsoo Erkkiä tyhmänsekaisesti). Ovenraostako? (Räjähtää nauruun.) Oletpa sinä hyvä keksimään! Vai ovenraosta! No, voi minun päiviäni!

ERKKI (hymyilee). Miksikä ei, jos on oikein kova hätä!

OLLI (toivottomasti). Mene nyt hiidenkattilaan hätinesi! Käsitä nyt, kun sanon, että haluan asiat selviksi ennen Maunon tuloa! Selviksi! Ymmärrätkö? Eikä sitä selvyyttä saa ovenraosta! Pentele!

ERKKI. Ooh! Onko sotku niin paha? Enkö minä voi auttaa sinua?

OLLI. Sinä?' Sinä näyt olevan yhtäläinen sotkumestari kuin Maunokin. (Kääntyy katselemaan akkunasta.) No voi lempo! Siellä jo konkottaa vallesmannin kailu kylätietä.

ERKKI (katselee myös). Kas! Niinpä näkyy! Mutta siinähän on ainoastaan kuski ja nainen reen perässä.

OLLI. Niin näkyy! Vallesmannia siinä ei ole.

ERKKI. Ei! Kerttu vain yksin. Vallesmanni tulee ehkä toiselta taholta.
Sillä miehellä on aina monta rautaa tulessa.

OLLI. Kukas, pentele, tuolta sitten ajaa Kerttua vastaan? Tulee kuin lentäen, täyttä ravia! Ja kauniisti sen varsa juokseekin!

ERKKI. Sehän on kilpa-ajovauhtia! Kuinka hiivatissa ne aikovat sivuuttaa toisensa kapealla kujalla?

OLLI. Ehkä Kerttu ehtii poikkeamaan veräjästä!

ERKKI. En usko! Tuo vieras lähenee kuin noiduttu! Mutta eihän se mikään vieras olekaan! Sehän on Mauno ja hänen hiirakkonsa.

OLLI (hypähtää ylös). Älä! Niin totisesti onkin! Itse sotkumestari ja hänen giraffinsa! Hyvästi nyt kaikki hyvät yritykset! (Pyyhkii otsaansa ja katsoo neuvottomana ympärilleen.)

ERKKI. Elleivät ne hurjimukset nyt hiljennä, niin ajavat varmasti veräjän reikään yhtaikaa.

OLLI. Ne eivät kai huomaa toisiaan! Ovat nekin hevosmiehiä!

ERKKI. Ne kai kumpikin luulevat vastaantulijan ajavan suoraan ja pyrkivät itse pujahtamaan veräjästä — tieltä pois.

OLLI. Ei vaan giraffi ikinä voi mihinkään puikahtaa tuollaisessa vauhdissa.

ERKKI. Kailu taitaa ehtiäkin ennen. — Ei! Nyt se hiljentää.

OLLI. Ja giraffi tulee kuin Afrikan peto. Hulluko se Mauno on! Suorasta kulmastako aikoo selvitä? Hei! Siinä sitä ollaan!

ERKKI. Mies päällään pystyssä lumitäyteisessä valta-ojassa! Onneksi ehti veräjän pylvään ohi! Kolme kyynärää lunta ja sileä pohja! Ei hätää! (Juoksee nopeasti ulos oikealta.)

OLLI (ei huomaa Erkin lähtemistä). Jo Kerttukin on paikalla — ja kuski hyppää reestä — ryhtyy kiskomaan Maunoa jaloista. Ahaa! Siellähän jo Erkkikin juoksee. (Katsoo ympärilleen.) Hm! Pentele! (Tekee päättäväisen eleen ja aikoo perältä ulos.)

ELLI (tulee vastaan). Kas! Päivää! Yksinkö sinä täällä —?

OLLI. Ihan ypöyksin! Ja olen ollut kuin tulisilla hiilillä. (Asettuu niin, että Ellin selkä on akkunaan päin.)

ELLI. Miksi niin?

OLLI. Olen koko päivän odottanut sinua.

ELLI. Älä nyt! Vastahan juuri tulitkin.

OLLI. Niin, mutta minä olen odottanut jo aamupimeästä asti tapaavani sinut.

ELLI (ilakoivasti). Onko sinulla niin tärkeätä sanottavaa?

OLLI (vilkaisee aina silloin tällöin akkunaan). On! Niin tärkeätä minulla on:

ELLI Minä nousin jo kyllä kello kuudelta. Mahdoit tulla aamukahville.

OLLI. Älä nyt laske leikkiä! Ole oikein vakava vähän aikaa!

ELLI (kädet selän takana). No? Minä olen.

OLLI (epävarmana). Mitähän sinä sanoisit, jos minä — jos minä kosisin sinua?

ELLI (nojautuu vähän takanaan olevaan keinutuoliin, kujeillen). En osaa sanoa — etukäteen.

OLLI. Vai niin! No, sitten minä kosin sinua.

ELLI. Koska?

OLLI. Älä nyt, Herran tähden, tee minusta ihan pöhköä! Ymmärrä nyt Elli kulta, että minä pyydän sinua vaimokseni.

ELLI. Vastarantaanko emännäksi?

OLLI. Niin — tietysti!

ELLI. Talouttako hoitamaan? En kykene siihen niin isossa talossa.

OLLI. Älä nyt! Ei sellaiseksi! On siellä hoitajansa.

ELLI. No, kanatarhaako varten? Siellähän on iso kanatarha. En pysty!

OLLI. Älä nyt enää leikittele! Vaimoksenihan minä pyysin! Sanoinhan sen!

ELLI. Sanoit kyllä, mutta et sanonut, mikä virka sillä vaimolla olisi.

OLLI (ymmällä). No, herran pieksut!

ELLI (vallattomasti). Jos aiot kiinnittää minut johonkin toimeen talossasi, niin sinun pitää tarkasti luetella kaikki tehtävät!

OLLI (tuskassa). Minkälaiseen pussiin minä nyt olenkaan itseni puhunut!
Sano, Elli kulta, mitä minun nyt vielä pitää sanoa!

ELLI. Miksi sanot minua Elli-kullaksi?

OLLI. Miksikö? Siksi, että minä rakastan sinua.

ELLI. Kuinka sanoit?

OLLI. Minä rakastan sinua! (Ymmärtää Ellin, innostuu.) Niin, minä rakastan sinua yli kaiken ymmärryksen. Olen aina rakastanut! (Tarttuu Ellin käsiin.) Kuuletko, kultainen tyttö! Minä rakastan sinua! Tahdon sinut ijäti omistaa itselleni! En taloille enkä karjoille enkä kanoille. Itselleni sinut tahdon! Kainaloiseksi kanakseni! Ymmärrätkö, että minä rakastan sinua? Rakastan, rakastan, rakastan!

ELLI (sallii Ollin vetää hänet lähemmäksi; katsoo lempeästi silmiin). Onko se ihan totta — kun — kun sain niin kauheasti kiskoa sitä irti sinusta?

OLLI. On se! Se on minun suurin totuuteni! Minä rakastan sinua! Mitä sanot? Välitätkö minusta? Sano, rakas Elli!

ELLI (painuu hiljaa Ollia vasten). Olli — rakas!

OLLI (syleilee rajusti Elliä ja suutelee). Rakas, kultainen — kiusoittelija! (Riemussa.) Sinä olet minun, minun! (Kiepauttaa Ellin ympäri.) Sanonko sedälle, mistä suuresta asiasta olemme sopineet?

ELLI (ottaa äkkiä Ollia kaulasta). Sano vain — mitä — vain haluat!

OLLI. Sinä — rakas! (Suutelee.)

ELLI. Niin! Juuri niin! Rakas! (Irtautuu ja kiepahtaa nopeasti perältä ulos.)

MATTI (tulee ovessa vastaan ja työntää hänet takaisin). No, no, pyryharakka! Mitä sinä nyt pyrähtelet?

ELLI (voittaa nopeasti hämmennyksensä). Kas, isä! Etkö mennytkään töllimäkeen?

MATTI (myhäilee). En mahtunut, kun tupsahti veräjän täydeltä vieraita.
Ja tuskin mahduin tuostakaan ovesta! Talon vieraitako sinä pakoilet?
Oletko käyttäytynyt sopimattomasti?

ELLI (entisellään). Täytyihän minun yrittää paeta, kun pelkäsin, että tuo Olli sotkee tukkani. Taisi jo pörröttää pahanpäiväiseksi.

MATTI. Häh? Oletko taas joutunut tenstämistuulellesi, vaikka vieraita on talo puolillaan? Muistakin jättää kaarestelukujeesi tältä päivältä!

ELLI (ilakoiden). Tällä kertaa on Olli syypää kaikkeen! Ripitä häntä oikein perinjuurin! Ihan anturoita myöten! (Aikoo livahtaa ovesta.)

MATTI (tarttuu hänen ranteeseensa). Etpä nyt karkaakaan, kantelija!
Hyi! Millainen kantelija sinusta on tullut!

OLLI. Elli on ihan oikeassa. Minä olen syypää kaikkeen. Minä sanoin rakastavani häntä ja — hän kai vähän säikähti — kuinka nyt sanoisin oikein miedosti — säikähti tulisia tunteitani. Ja nyt minä pyydän sinun suostumustasi, setä. Ellei sinulla ole mitään sitä vastaan, niin menemme naimisiin kuin pyhä tuhka.

MATTI. Ääh! Helkutti! Kylläpä kävi äkkiä! Mitäpä minun nyt pitäisi sanoa? Eihän tässä yllätyksessä enää ajatuskaan pääse perässä. Sano, Elli, mitä minun on vastattava Ollille!

ELLI. Etkö ole siitä selvillä?

MATTI. Jos antaisitte edes hengittää rauhassa, niin —

ELLI. Käsität kai, että sinun on kiellettävä!

OLLI. Mitä sinä sanot?

MATTI. Niinkö? Oletko sitten itsekin kieltänyt?

ELLI. En — mutta — enhän minä mene naimisiin — kuin pyhä tuhka!
(Heläyttää kirkkaan naurun.)

OLLI. Vai niin! Minulla jo nousi sydän kurkkuun. No, ei mennä naimisiin ihan heti paikalla! Mennään silloin, kun Elli määrää — ja setä tietysti, ellei setä pane vastaan —

MATTI (ankarasti). Tiedätkös sinä, huithapeli, että tämä on vakava asia? Häh? Ääh! Helkutti! Sano suoraan, miten tahdot asian ratkaistuksi — tai minä kiellän kuin kirveensilmään! Ymmärrätkö?

ELLI (isän kaulassa). Älä kiellä, isä! Mitä suotta kieltäisit? Johan sinä panetit minut talonkirjoihinkin. Ja Olli rakastaa minua, vaikka ei tiedä siitä yhtään mitään. Enkä minä kenestäkään muusta huoli!

MATTI. Odotas nyt, lavertelija! Odota! (Irtaantuu ryhmästä ja menee keinutuoliin istumaan.) Ennen lopullisia päätöksiä pitää Ollin saada tietää, että Elli saa myötäjäisiksi —

OLLI. Ei, ei! Sellaisista en välitä! Elliä minä pyydän enkä mitään muuta.

MATTI (kimmastuu). Mutta Elli ei lähde paitasillaan talosta! Tiedä se!

OLLI. Lähtipä miten tahansa, kun vain lähtee. Minulla on hyvä talo ja velaton. Olisipa ihme, jos se ei meille riittäisi.

ELLI. Älä nyt, Olli! Jos et ota isän sataatuhatta, niin isä ei anna minuakaan, eikä Erkki saa taloa, eikä isä itse saa vasikkaansa.

MATTI (kääntyy tuolissa julmistuneena). Ääh! Helkutti! (Huomaa kuitenkin tilanteen hauskan puolen ja rupeaa nauramaan.) Helkutti! Helkutti! Minä näen, että te olette pikiintyneitä kakaroita! Hullua olisi puhua teille järkeä. Ottakaa toisenne ja muistakaa, viiripäät, pysyä onnellisina! Muistakaa!

ELLI ja OLLI (hyökkäävät kiittämään Mattia). Kyllä muistamme! Me olemme aina onnellisia!

MATTI (vaivaantuu hellyyden osoituksista). Hyvä, hyvä! Ja nyt, Elli! Nopeasti! Mauno ja vallesmannin Kerttu kuuluvat tulevan eteiseen. Ohjaa saliin!

ELLI. Kyllä, kyllä! Mutta muista sanoa päivällispöydässä, että me olemme kihloissa! Niinkuin pyhä tuhka! (Pusertaa ohimennen Ollin kättä ja poistuu eteiseen ilakoivana.)

MATTI. Ääh! Helkutti! Sen vain sanon sulle, että viipperän siitä saat!

OLLI (hymyilee). Ei hätää! Käy minun makuuni! Sellainen olen itsekin.
Samanluonteiset lapset leikkivät parhaiten.

MATTI (nousee). Olkoon sitten niin! (Antaa kättä.) Asia on päätetty!

OLLI. Tällä kädenlyönnillä otan haltuuni Ellin onnen.

MATTI. Niin sen pitääkin olla! Minun täytyy nyt mennä! (Menee perältä ulos.)

OLLI (kävelee onnellisena pari kierrosta ja heittäytyy sitten keinutuoliin).

ERKKI. Tule vain tämän kautta! (Tulee eteisestä.) Täällä on pesuvettä ja peili — ja Olli seuraksesi! (Menee perältä ulos.)

MAUNO (tulee eteisestä). Kas! Terve! Näitkö miten minun kävi? (Alkaa laittaa itseään kuntoon pesukaapin ja peilin edessä.)

OLLI. Näin! Teit aikamoisen kuperkeikan. Sepä vasta oli lankeemus vahingon veräjällä! (Naureskelee iloisesti.) Älä välitä, vaikka minua naurattaa! Tiedäthän, että onnittelen sydämestäni, kun pääsit ehjin nahoin. Tiesin jo silloin, kun lensit ojaan, että häränpylly oli vaaraton.

MAUNO (omassa hommassaan). Mistä tiesit?

OLLI. Erkki sanoi. Kolme kyynärää lunta. Mutta onnettomuuden veräjä se oli sinulle sittenkin.

MAUNO. Niinkö luulet?

OLLI. Selvä se! Olen ollut täällä jo puolisen tuntia. Kaikki on järjestyksessä. Aloitin asiani juuri silloin, kun sinä lojuit ojassa päälläsi pystyssä. Silloin tein sinulle pienen kepposen.

MAUNO. Minkä asian — ja minkä kepposen?

OLLI (katselee voitonriemussa Maunoa). Menin kihloihin Ellin kanssa!
(Räjähtää poikamaisen iloiseen nauruun.)

MAUNO (menee onnittelemaan). Oi, veikkonen! Salli minun onnitella! Ja niin nopeasti sinä toimit!

OLLI. Niin — näes! Se on kaikki tuon onnettomuuden veräjän ansiota.

MAUNO (menee takaisin peilin luo). Niin, todella! Sillä veräjällä on mahdottoman suuret ansiot. Sanotaan, ettei kukaan pääse vahingon veräjälle. Mutta minä pääsin. Siitä tuli mulle ikuisen onnen veräjä!

OLLI. Soo! Mutta älä nyt vain yritä puhua mitään ylimielistä katkeruuden kieltä, vaikka Ellistä tuleekin minun vaimoni. Varoitan sinua ajoissa!

MAUNO. Salli minun sentään olla onnellinen — yli äyräitten!

OLLI (hauskasti). Ole, peijakas, kykysi mukaan! Ja mieshän on hävinnytkin.

MAUNO (kääntyy ja korjailee kaulustaan). Kuulehan! Kun minä nousin ojasta, näin edessäni niin kirkastuneen naisolennon, ettei sitten kauniimpaa ikinä. Olin heti tulessa ja liekissä! Ja ymmärsin, että se tuli oli jo kauan kytenyt minussa. Ja — ja samaa sanoi Kerttu itsestään. Tuo matka, näetkös, tuolta veräjältä tänne, on satakunta metriä. Me astuimme sitä hitaasti, hyvin hitaasti. Ainakin kymmenen minuuttia. Ja se riitti! Meidän tiellemme oli sattunut onnen veräjä.

OLLI (on tarkannut kertomusta ihmetellen ja pyörein silmin). Entä — entä nyt?

MAUNO. Minä olen kihloissa Kertun kanssa! (Nauraa poikamaisesti Ollille vasten naamaa.)

OLLI (hypähtää rajusti pystyyn, syleilee Maunoa ja alkaa taluttaa häntä peräovelle). Olipa se siunattu veräjä! Se oli oikein todellinen onnen veräjä meille molemmille! Hih, hei! Tästähän riemu syntyi!

Väliverho.