The Project Gutenberg eBook of Hänen poikansa vaimo, by Dorothy Canfield Fisher

Alakuloiselle pienelle tytölle, joka mumisi vakavasti: "Mutta, opettaja, minä en suinkaan tarkoittanut —" rouva Bascomb sanoi kohottaen etusormeaan: "Sh! Enkö kuullut jonkun koputtavan?"

Käytävässä vuoroaan odottavien, vaatimattomasti puettujen naisten ja lasten ryhmä liikahti, ja muuan nainen sanoi kiihkeästi, lepyttävästi: "Kyllä, rouva Bascomb. Kyllä, arvoisa rouva. Minä kuulin jonkun koputtavan ihan äsken."

Rouva Bascomb palkitsi häntä heikolla hymyllä ja sanoi ovea kohti sointuvasti, muuttaen välissä äänenpainoaan: "Tulkaa… sisään!"

Odottavien naisten ilmeen heikko muutos ilmaisi, että he tunsivat opettajan äänenpainon eroavan siitä, jota he olisivat käyttäneet. Rouva Bascombin kasvojen tyyni, vielä heikompi tyytyväisyyden varjo näytti hänen tietävän, että he olivat tunteneet sen. Ovi aukeni. Eräs pitkä, vaaleatukkainen, lempeäsilmäinen tyttö katsoi sisään.

"Ah, tule vain suoraan sisään, Margaret", sanoi rouva Bascomb, "minä en viivy enää pitkää aikaa".

Käytävässä seisovat naiset katsoivat toisiinsa, ymmärtäen, että viimeinen lause oli tarkoitettu heille.

Tyttö katsoi heihin. "Parasta kai sentään on, että menen takaisin omaan huoneeseeni", sanoi hän.

"Ei, ei", sanoi rouva Bascomb luontevasti muuttaen jälleen välissä äänenpainoaan, "siihen ei ole mitään pakottavaa tarvetta. Istuudu sinä vain odottamaan. Jos vain voit mahtua viidennen luokan penkkiin."

Uusikko istuutui mukavasti hymyillen ja vääntäen pitkän solakan ruumiinsa hullunkuriseen asentoon matalan istuimen ja pöydän väliin. Hän nojasi leukaansa käsiinsä ja asettui tarkkaamaan läpileikkausta vanhemman naisen elämästä. Heikko tietoisuus tästä punasi rouva Bascombin miettiväiset kasvot.

Huoneen perältä saattoi tyttö kuulla vain vuoropuhelujen toisen osan ja nähdä ainoastaan rouva Bascombin ilmeen. Toiset olivat selin häneen, ja heidän äänensä kantautuivat hänen luokseen huonosti äännettynä muminana, jota vastaan rouva Bascombin hienostunut puhe kaikui joustavana. Se oli kuin puhelinkeskustelun kuuntelemista.

"Mutta, Annie kultaseni, ellet olisi aikonut niin tehdä, et olisi lyönyt Isabellaa. Se ei voi olla totta, kun sanot, ettet tarkoittanut sitä. Me teemme ainoastaan sitä, mitä tarkoitamme. Jossakin sinun sydämesi sopukassa on täytynyt olla vihaa Isabellaa vastaan. Ja viha on myrkkyä. Sinun pitää karkoittaa se heti pois elämästäsi, tahi se pakottaa sinut vielä tekemään pahempaakin kuin lyömään pientä koulutoveriasi. Eikö se ole niin, rouva Dempsey?"

Sitten kuultiin tuon suloisen, melko surullisen äänen sanovan jälleen: "Niin, luonnollisesti se on vaikeata. Kaikki tekemisen arvoinen on vaikeata. Mutta se on täydellisesti mahdollista. Minä sanon aina nuorille henkilöille, että jos he vain täyttävät elämänsä kauniilla ajatuksilla, ei pahoilla ajatuksilla ole minkäänlaisia mahdollisuuksia. No niin, minä en aio rangaista Annieta. Minä en usko rangaistuksiin. Minä tahdon vain, että hän ajattelisi sanomaani ja kirjoittaisi kaksikymmentä kertaa ja toisi kouluun huomenna seuraavan lauseen: 'Minä rakastan Isabellaa ja tahdon saada hänet ystäväkseni.'"

Nyt seurasi rouva Dempseyn vähän kuuluvampaa muminaa, josta voitiin erottaa sanat: "Tuo kirottu ilkeä nulikka." Hänet keskeytti rouva Bascombin ääni, sanoen hiljaa: "Ah, kyllä hän voi, jos hän vain koettaa! Minä väitän aina, että jokaisessa ihmisessä on jotakin rakastettavaa. Ja jos haemme sitä, voimme pakottaa sen esille. Tämä on sellainen läksy, joka Annien pitää oppia, ja sen jokainen osa on yhtä tärkeä kuin kertomataulu."

Kun rankaisematon Annie ja hänen äitinsä liikkuivat eteenpäin, hakivat rouva Bascombin silmät hetkisen huoneen perällä istuvan tytön silmiä. Iloisia ihailun ja tunnustuksen viestejä vaihdettiin, seuraavan ryhmän tullessa opettajan pöydän ääreen. Rouva Bascomb siirsi nyt tarkkaavaisuutensa täydellisellä ilmeen muutoksella repaleiseen pieneen poikaan ja pieneen kumaraiseen vanhaan naiseen.

Parin äänen yhteistä muminaa, jonka rouva Bascombin järkevä ja tyynesti ivallinen ääni keskeytti sanoilla: "Minä luulen, että voisin ymmärtää teitä paremmin, jos vuorotellen sanoisitte minulle sanottavanne."

Sitten vanha nainen, kumartuen eteenpäin, puhuen vielä hiljaisemmalla äänellä, koetti ilmoittaa jotakin, sanomatta sitä. Pienen pojan jalkojen hämmentynyttä laahustamista.

Rouva Bascombin ääni täyteläisenä ja täynnä moitetta: "Mutta missä
Michaelin äiti on?"

Vanha nainen nojautui vielä enemmän pöydän yli ja laski vapisevan, kuihtuneen kätensä sen laidalla olevalle kirjapinkalle. Pieni poika painoi päänsä melko kumaraan. Nuo pari vaikenevaa naista, jotka olivat jääneet seisomaan käytävään, ilmaisivat ymmärtämyksensä. He katsoivat lattiaan ja syrjään kuin näyttääkseen, etteivät he kuunnelleet.

Rouva Bascombin ääni vakavana ja täyteläisenä: "Mutta, rouva Malone, naisen paikka on aina miehensä luona. Avioliitto on pyhä asia. Ihminen ei voi ratkaista pulmia pakenemalla niitä. Kun ihmiset menevät naimisiin, ottavat he hartioilleen määrätyn vastuunalaisuuden, ja vaikka olosuhteet osoittautuisivatkin vaikeammiksi kuin he ovat ajatelleet, ei heillä ole oikeutta…"

Rouva Bascombin ääni jälleen järkytettynä: "Ah, hän oli liian nuori mennäkseen naimisiin! Mikä panee vanhemmat suostumaan sellaisiin avioliittoihin? Mutta siinäkin tapauksessa voidaan asiat jollakin tavalla järjestää, jos vain asianomaiset henkilöt todella koettavat."

Nyt vanhan naisen selkä alkoi liikahdella, ja vaikka se olikin melko paljon kumarassa, ei se enää ollut niin kunnioittava. Sitä vapisutti sen tarmo, mitä hän nyt aikoi sanoa. Hänen äänensä kantautui huoneen perälle katkonaisina lauseina, kuvauksen palasina… "Tarttui hiilihankoon ja hyökkäsi hänen kimppuunsa… Karkoitti hänet kotoa kello yhden aikaan ulos yöhön ja lumeen… Naapurien oli pakko tulla sisään ja… Vähemmän kuin kolmen viikon kuluttua syntyi Michael, vai eikö…"

Hänen äänensä oli kimeä, hänen korostuksensa raaka — sellaisen henkilön korostus, joka on tottunut raakoihin sanoihin. Hän iski kirjapinkkaan kyhmyisillä vanhoilla käsillään.

Pienen pojan riippuvat sormet koukistuivat hermostuneesti, hänen veltostuneet hartiansa ja polvensa panivat hänet näyttämään lyhyemmältä ja pienemmältä kuin milloinkaan ennen. Käytävään jääneet naiset kuuntelivat nyt ahneesti, inhimillisesti.

Rouva Bascomb peräytyi. Tarmon ilme ilmestyi hänen kasvoihinsa, jotka eivät tällä hetkellä näyttäneet ollenkaan miettiväisiltä, vaan itsevaltaisilta. Hän koputti komentavasti pöytäänsä. "Sillä ei voiteta mitään, että mennään vastenmielisiin yksityiskohtiin julkisesti, rouva Malone. Mikään ei tästä liikuta minua. Tahdoin vain yksinkertaisesti ilmoittaa teille, että teidän pitää hankkia Michaelille jokin rauhallinen kolkka, missä hän voi tehdä kotityönsä, sillä jollei hän tee siistimpää työtä kuin viime aikoina, on minun pakko siirtää hänet luokkaa alemmaksi." Hän keskeytti antaakseen uhkauksensa vaikuttaa ja jatkoi sitten ratkaisevasti: "Minä ajattelin vain olevan ystävällisempää, että varoitan teitä edeltäpäin ja annan teille tilaisuuden asian korjaamiseen."

Lauseensa käänteellä, kokoamalla yhteen muutamia irtonaisia papereita pöydältään, siirtymällä tuolissaan ja katsomalla kiihoittuneen vanhan naisen ohi seuraavaan rivissä, määrätyllä suunsa ja leukansa ilmeellä hän ilmaisi kuin tyrkkäämällä rouva Malonea selkään, että hänen haastattelunsa oli lopussa.

Vanha nainen keskeytti äkkiä, liikuttaen vielä huuliaan. Hän veti henkeään, hapuili hetkisen kiinnittäessään päällystakkinsa hakasia, katsoi epämääräisesti ympärilleen, silmäsi vielä kerran pojanpoikansa opettajaan ja tarttuen hänen käteensä meni ovelle laahustaen. Kun he astuivat ulkopuolelle halliin, voitiin kuulla pienen pojan pidätettyä itkua.

Seuraava nainen rivissä, muuan paksuvartaloinen valkoverikkö, jolla oli pellavatukkainen pieni tyttö vierellään, tuli lähemmäksi, mutta kun hän avasi suunsa puhuakseen, työnnettiin ovi raolleen, ja kaunis, samettiseen päällystakkiin pukeutunut nainen tuli kahisten huoneeseen. "Ah, kuinka iloinen olenkaan, että te olette vielä täällä, rouva Bascomb!" sanoi hän riemuiten. "Minä pelkäsin niin kovin, että myöhästyisin. Miten voitte? Minä en ole nähnytkään teitä sitten viime bridgekerhon illatsun jälkeen. Kuinka komealta nyt näytättekään! Mutta tehän olette aina samanlainen. Mieheni sanoo usein minulle tuntuvan mahdottomalta, että sekä hän että minä olemme käyneet koulua teidän johdollanne, koska te vielä olette ihan samanlainen kuin silloinkin. Minä uskallan vaikka vannoakin, että minulla on nyt enemmän ryppyjä kasvoissani kuin teillä. Mutta niistä saan kiittää vaikeuksiani. Minä olen niin huolissani Freddien vuoksi. Freddien laskutaito. Juuri senvuoksi halusinkin puhutella teitä tänään. Jos me…"

Kun hän puhui, oli hänen katseensa harhaillut puolueettomasti ja näkemättä mitään pöytien ja tuolien ja seinien ja odottavien naisten ohi. Mutta nyt hän huomasi huoneen perällä istuvan tytön ja tunnusti näkevänsä tämän toisenkin henkilön. "Ah, hei siellä, Margaret Hill! Mitä on ensimmäisen luokan opettajalla tekemistä tässä kerroksessa?" huudahti hän iloisesti.

Hänen puhuessaankin väritti hänen kasvojaan ja ääntään tytön täälläolon mahdollisen syyn muistaminen. Se pani hänet näyttämään hyväntuulisen vallattomalta, mikä pakotti tytönkin punastumaan, mutta ei harmista.

Hän vastasi tyynesti, mutta hieman itsetietoisesti: "Kuinka voitte, rouva Marvin?"

Rouva Bascomb hymyili heikosti, loukkautumatta siitä lausumattomasta johtopäätöksestä, joka oli vireillä molempien naisten välillä. "Minä saan nyt olla yksinäni muutamia päiviä. Ralph on matkustanut Harristowniin hankkimaan itselleen jotakin työtä kesälomakseen. Ja minä pyysin Margaretia illalliselle luokseni."

"Ah niin, minä ymmärrän", sanoi rouva Marvin katsoen veitikkamaisesti Margaretiin. "Teidän Ralphinne saa kai päästötodistuksen yliopistosta ensi kesäkuussa? Siunatkoon, kuinka aika rientää! Se ei tunnu lainkaan mahdolliselta, että hän on tarpeeksi vanha oppiarvon suorittamiseen. Mutta luonnollisesti, kunhan vain lasketaan oikein — muistan olleeni kahdeksannella luokalla, kun hän oli kekseliäs pieni vekara ensimmäisellä."

"Ralph syntyi vuonna 87", sanoi hänen äitinsä. "Hän oli vain kolmivuotias silloin. Hän oli liian nuori tullakseen kouluun ollenkaan. Mutta minulla ei luonnollisestikaan ollut kotona ketään, jonka hoiviin olisin voinut jättää hänet."

Tämä lause sanottiin vaatimattomalla äänenpainolla, mihin rouva Marvin vastasi myötämielisesti: "Niin, nyt kun minulla on omiakin lapsia, ihmettelen usein, kuinka te ollenkaan voitte tulla toimeen yksinänne, kun Ralph oli pieni. Herrainen aika! Minä en voi muuta tehdäkään kuin pitää silmällä omiani, vaikka minulla ei olekaan muuta tekemistä ja vaikka minulla on vielä miehenikin apunani. Kuinka te voitte pitää huolta Ralphista ja ansaita elatuksenne sitäpaitsi? Mutta Ralph oli luonnollisesti aina sellainen suloinen pikkumies. Hän ei luullakseni tuottanut teille milloinkaan huolia. Luulen sen kuitenkin johtuneen siitä, että te osaatte hoitaa häntä niin, ettei hän halunnutkaan olla vallaton. Minun täytyy tunnustaa, etten itse ole niin taitava. En voi milloinkaan saada Freddietä tottelemaan, niinkuin Ralph aina totteli teitä… teidänhän ei ikinä tarvinnut tehdä muuta kuin katsoa oikein vakavasti häneen. Hyväinen aika! Minä sanon usein Freddien isälle, että vaikka tuijottaisinkin Freddiehen kuinka tiukasti tahansa, ei hän sitä edes huomaisikaan. Ralph suuntasi tavallisesti katseensa teidän kasvoihinne tahtoen tietää, mitä vaaditte häntä tekemään. Kuinka viehättävästi hänen tukkansakin tavallisesti kihartui! Toivoisin, että Freddiellämmekin olisi samanlainen tukka. Mutta hänen tukkansa on ihan suora, vieläpä hyvin karheakin. Eikä ole väliä, millä sitä voitelen."

Tämän kaiken kuunteleminen ei ollut tuottanut rouva Bascombille
minkäänlaisia ponnistuksia, ja ollen nyt hyvin lempeästi suosiollinen
Freddietä ja hänen laskutaitoaan kohtaan hän sanoi kehoittavasti:
"Oliko jotakin, mitä voisin tehdä puolestanne?"

Kuultuaan tämän se lihavahko nainen pienen tyttärensä kanssa, joka oli alistuvaisesti odottanut, peräytyi ja katosi näkyvistä, kunnes Freddien laskutaidosta oli väitelty yksityiskohtaisesti ja lopullisesti ja kunnes rouva Marvin oli lausunut viimeiset iloiset runsassanaiset jäähyväisensä.

Kun ovi vihdoinkin sulkeutui, tuli odottava nainen kerran vieläkin näkyviin ja sijoittui taas paikalleen opettajan pöydän viereen. Rouva Bascomb katsoi hänen päänsä yli kelloa, mutta hänen äänensä oli huolellisen kärsivällinen, kun hän kysyi: "Mitä se olikaan, rouva Langwetter?"

Rouva Langwetter pyysi mumisten jotakin pöydän ääressä istuvalta naiselta, joka punnitsi sitä, katsellen valkoisia käsiään. Sitten lempeästi: "No niin, rouva Langwetter, minä luulen voivani suostua siihen, jos vain Greta varmasti tuo minulle kaikki kirjoitustehtävänsä."

Rouva Bascomb käänsi katseensa viimeiseen naiseen, joka oli odottanut alusta alkaen. "Rouva Armstrong, ettekö voisi yhtä hyvin tulla jonakin toisena päivänä?" kysyi hän taivuttavasti. "Minulla on teille hyvin paljon puhuttavaa. Jamesin kirjoitustyö kaipaa silmälläpitoa ja hänen lukemisensa myös. Minä tahtoisin, että hän lukisi ääneen kotonaan iltaisin. Kaiken selittäminen vie kuitenkin melkoisesti aikaa, ja minua on niin paljon viivytetty tänä iltapäivänä. Minä tunnen olevani melko väsynyt enkä ole kovinkaan voimakas." Sitten hän lisäsi kuin olisi jättänyt asian kokonaan toisen päätettäväksi: "Luonnollisesti vain siinä tapauksessa, että se sopii teille yhtä hyvin."

Rouva Armstrong kiiruhti sanomaan, että hän yhtä hyvin voi tulla jonakin toisenakin päivänä; ettei siitä ollut mitään vaivaa; että hän niin kiihkeästi halusi, että Jamie edistyisi hyvin koulussa, mitä hänen isänsäkin tahtoi; että he olivat niin kiitollisia rouva Bascombille siitä harrastuksesta, jota hän osoitti pojalle; ja tietysti, jos vain oli jotakin sellaista, mitä he voivat tehdä kotonaankin…

Rouva Bascomb vilkaisi sivumennen hänen päänsä yli kelloon. Rouva Armstrong eksyi pois ladulta, jolla hän ei oikein pysynyt parhaassakaan tapauksessa, katsahti äkkiä ympärilleen kuin olisi hakenut jotakin, näytti muistavan, ettei siellä ollut mitään, mitä hänen pitäisi katsella, tarttui Jamien käteen ja nyökäytellen ja hymyillen levottomasti vetäytyi pois huoneesta ja mumisi epäselvästi, kuinka suuressa kiitollisuuden velassa hän oli rouva Bascombille Jamieta kohtaan osoitetusta huolenpidosta.

Kun ovi sulkeutui, veti rouva Bascomb syvään henkeä ja vaipui tuoliinsa, katsoen toivovasti odottavaan tyttöön.

Margaret vääntäytyi irti kokoon puristavalta istuimelta ja tuli heti pöydän ääreen. "Ah, rouva Bascomb, kuinka väsynyt te lienettekään!" sanoi hän kiihkeästi. "Kaikki tämä koko päivän opetuksen jälkeen. Kuinka voitte sitä kestää, niin heikko kuin olette? Mutta kuinka täydellisesti ihmeellinen te olette heidän kanssaan! Teidän menetelmienne katseleminen on korvaamattomaksi opiksi vaikka kenelle. Mutta minä voisin opettaa vuosikausia, oppimatta kuitenkaan kohtelemaan jokaista oikealla tavalla, kuten te. Se oli ihmeellistä!"

"Sinä kiltti tyttö", mutisi rouva Bascomb. Hän siveli vasemmalla kädellään otsaansa kuin hänen päätään olisi pakottanut, katsoen kuitenkin samalla tytön kasvoihin rohkeasti hymyillen, mikä kertoi voitetusta väsymyksestä.

Rouva Bascomb pysähtyi hallin puoliväliin. "Ah, en saa unhottaa Hammond ja Babcockin muistuttamista! He lähettävät miehen korjaamaan kylpyhuoneeni lyijyputkea tänään iltapäivällä. Minun piti soittaa heille lähtiessäni kotiin, niin että he tietäisivät minun olevan siellä päästääkseni miehen sisään."

Hän katosi konttorin komeroon, jättäen Margaretin seisomaan ikkunan luo ja katselemaan mustien koppakuoriaisten näköisiä autoja, jotka olivat kokoontuneet pirssiin Main-kadulle pari kerrosta häntä alemmaksi. Huolimatta komeron vaimentavista kaksoisovista alkoi pian kuulua suuttuneita huomautuksia, niin että tytöllä oli myötätuntonsa valmiina, kun ovi lennähti auki ja rouva Bascomb astui esille levottomana ja vihaisena.

"He sanoivat, etteivät he voi lähettää miestä tänään iltapäivällä", ilmoitti hän matkien vihaisesti linjan toisesta päästä kuulunutta julkeaa korostusta. "Juuri sellaista se oli! Ei anteeksipyyntöjä! Ei puolustuksia! Vaikka he lupasivat ja lupasivat lähettää jonkun!"

Margaret menetti rohkeutensa rouva Bascombin synkän katseen edessä. Hänellä ei tietysti ollut mitään tekemistä kaivatun putkityöläisen kanssa, mutta hänen varmuutensa siitä ei riittänyt suojelemaan häntä siltä vastuunalaisuudelta, johon maailma yleensä ja sen hutiloiminen erikseen olivat nyt syypäät ja josta rouva Bascombin silmät syyttivät.

"Se on yksinkertaisesti kauheata!" Hän lausui kiireesti korostavimman sanan, mitä suinkin voi ajatella. "Se on yksinkertaisesti kauheata, kuinka he voivat rikkoa lupauksensa."

Mutta hän ei ollut tarpeeksi korostanut. "Kauhea ei riitä ilmaisemaan sitä", sanoi rouva Bascomb ankarasti moittien häntä lievyydestä. "Ihmisillä ei ole nykyään mitään omaatuntoa. He voivat sanoa mitä tahansa!"

"Onko putkijohto joutunut kovinkin pahasti epäkuntoon?" kysyi Margaret hakien oikeata sanamuotoa. Hän huomasi kuitenkin heti turvautuneensa väärään. Rouva Bascomb kääntyi pois vastaamatta, ikäänkuin kysymys olisi ollut liian jokapäiväinen punnittavaksi.

Margaret seurasi häntä ulos nöyrästi ja käveli hallin läpi hänen jäljessään, koettaen arvata hänen selkänsä liikkeistä, oliko hänen suuttumuksensa jo lauhtunut tarpeeksi uuden keskusteluaiheen turvalliselle aloittamiselle. Heidän askeleensa kajahtelivat hallissa kumeasti, kuten ainakin koulutuntien jälkeisessä autiudessa. Portaitten yläpäässä Margaret pitensi askeliaan ja tavoitti toverinsa katsahtaen varovan kysyvästi hänen kasvoihinsa. Hän ei huomannut niissä nyt muuta kuin tavallisen väsyneen alistumisen ja uskalsi lausua ujosti: "Oletteko saanut mitään tietoja Ralphilta? Minä en ole kuullut hänestä mitään… en ole edes saanut koomillista postikorttiakaan, jonka hän uhkasi lähettää minulle tänne kouluun, järkyttääkseen neiti Lathamia."

Samalla hetkellä, kun hän mainitsi koomillisen postikortin, hän tuli pahoilleen. Rouva Bascomb ei pitänyt sukkeluuksista, ja hänen kärsivällinen tapansa kuunnella hauskoja juttuja riisti niiltä kaiken mehun. Margaret toivoi, ettei hän kysyisi: "Minkä koomillisen kortin?"

Hän ei kysynyt, vaan mukautui ääneti siihenkin, että aihetta vaihdettiin, ja salli petollisen putkityöläisen hävitä näkyvistä.

"Ei, en minäkään ole kuullut Ralphista mitään", sanoi hän napsauttaen toisen sormikkaansa rannenapin kiinni ja alkaen vetää toista käteensä. "Koska hän tulee pian takaisin, ajattelee hän luultavasti, ettei hänen kannata kirjoittaa. Hän oli päättänyt, että jollei hän saa puhelinyhtiön lupaamaa tointa täksi kesäksi, hän ei jää Harristowniin hakemaan muutakaan. Hänen luentonsa yliopistossa alkavat jälleen maanantaina."

"Ah, minä en oikeastaan odottanutkaan hänen kirjoittavan", sanoi Margaret, tunnustamatta asiaa suoraan. Pari kerrosta heitä alempana lennähti kellarikerroksen muuan ovi äkkiä auki kolahtaen, ja heidän korviinsa kantautui hämmentyneitä ääniä, joihin sekoittui kovaa hillitöntä itkua.

"Ah, hyväinen aika!" huudahti rouva Bascomb pysähtyen heti ja näyttäen järkkyneeltä. "Mitä sinä luulet nyt tapahtuneen? Minä en voi sietää enää mitään muuta!"

Joku tuli hyppien kellarikerroksen portaita pitkin ylös, ponnahtaen kolme askelmaa kerrallaan. Tulija osoittautui pitkäksi, luisevaksi, hurjasilmäiseksi pojaksi, joka kuultuaan heidän liikkeensä yläpuoleltaan, pysähtyi, nojautui kaiteen yli ja tuijotti ylös nähdäkseen, keitä he olivat.

Kun hän tunsi rouva Bascombin, huusi hän kovasti vapisevalla äänellä: "Kuulkaa, onko koulurakennuksessa enää jäljellä ainoatakaan opettajaa? Onko neiti Plummer tai rouva Jeffries siellä? May Monaghan on juuri kuullut, että hänen äitinsä viedään sairaalaan tänään iltapäivällä, ja riehuu hirvittävästi. Me emme tiedä, mitä hänelle tekisimme."

Rouva Bascomb näytti huojentuneelta. "Kyllä, kyllä, minä olen varma siitä, että neiti Plummer on vielä huoneessaan", sanoi hän, kiireesti alkaen laskeutua portaita pitkin alas. "Minä näin hänet siellä suuren lapsilauman keskellä juuri äsken tullessamme ohitse."

Poika kiiruhti ylös heidän sivuitseen kasvot kalpeina, silmien kiitäessä hänen jalkojensa edelle. Alhaalta kohosivat hysteeriset huudot yhä kovempina.

Molemmat naiset riensivät portaitten juurelle ja sitten kadulle, sulkien rakennuksen oven takanaan.

"Minun olisi luullakseni itseni pitänyt mennä sinne rauhoittamaan häntä", sanoi rouva Bascomb näyttäen levottomalta, "ja ellei siellä olisi ollut ketään toista, olisin tietysti mennytkin. Mutta näyttää siltä kuin olisin saanut jo tarpeekseni tänään iltapäivällä kaikesta, semminkin kun vanha rouva Malone huusi ja pani toimeen sellaisen hälinän. Ja neiti Plummer osaa niin taitavasti käsitellä tuollaisia tapauksia. Asiat eivät näytä vaikuttavan häneen niinkuin minuun. Minua ihan vapisuttaa, kun joudun sellaisten ihmisten pariin, jotka ovat menettäneet malttinsa, kuten nuo suuret irlantilaiset tytöt tekevät huutaessaan ja pahastuessaan. Eikä hänelle missään tapauksessa voi kukaan tehdä mitään. Neiti Plummer saa kyllä…"

Tyttö keskeytti, nojautuen häneen hellästi: "Muiden pitäisi aina suojella teitä sellaiselta", sanoi hän. "Sellaisten ihmisten, jotka eivät ole niin tunteellisia kuin te, pitäisi…"

"Minä tiedän sen luonteen heikkoudeksi", sanoi rouva Bascomb huokaisten, "mutta minä olen luotu sellaiseksi. Minä en voi sille niin mitään." Hän huomasi heidän kävellessään kuvansa eräässä ikkunassa ja työnsi hattunsa hieman enemmän otsalle.

Tyttö kysyi kiihkeän myötätuntoisesti: "Kuinka te oikeastaan olette voinut näinä päivinä, rouva Bascomb? Minua ovat huolestuttaneet unettomat yönne."

"Unettomuus ei vaivaa minua niin paljon enää." Rouva Bascomb punnitsi sanojaan sellaisen tiedemiehen huolelliseen tapaan, joka tekee tarkan ilmoituksen joistakin tärkeistä luonnonilmiöistä. "Mutta minulla ei koskaan olekaan oikein hyvää yötä. Viime aikoina minua on vaivannut muuan toinen asia. Se alkaa painostavalla tunteella täällä" — hän painoi sormikkaaseen pistetyllä kädellään oikeata kylkeään — "ja sitten seuraa pistäviä tuskia, jotka ulottuvat pitkin ruumistani hartioihin saakka. Joskus herätessäni aamulla minulla on tuskin niin paljon voimia jäljellä, että voin ryömiä pois vuoteestani. Mutta tietysti…"

He olivat kääntymässä pois Main-kadulta, kun hän aloitti tämän selostuksensa, ja ehtivät monta korttelia tuonnemmaksi melkein hänen omalle kadulleen saakka, kun hän lopetti sen sanoen urhoollisesti: "Mutta se ei ole luullakseni mitään niin erittäin vakavaa. Vain jotakin uutta minulle kestettäväksi."

"Ah, tohtori Dewey ei ryhdy mihinkään, ellei potilas ole edes katkaissut jalkaansa!"

"Muuan nuorehko mies. Tohtori Pell. Hän on juuri muuttanut Cheneyn taloon. He sanovat häntä ihmeelliseksi. Uudet nykyaikaiset käsittelytavat, nähkääs. Vain paremmat. Osaksi luuvikoja ja osaksi mutkallisempiakin tapauksia."

"Pellkö?" kysyi rouva Bascomb. "Sanoitko sinä Pell? Mitkä hänen nimikirjaimensa ovat?"

"Hyväinen aika, hänen täytyy olla se pieni Maurice Pell -niminen katupoika, joka tuotti minulle niin paljon vaivaa vuosia takaperin, kun olin neljännen luokan opettajana."

Tyttö hylkäsi tohtori Pellin heti. "Kuinka ihmeellinen te olettekaan!" huudahti hän. "Jokainen sanoo aina, ettei teille voida valehdella mitään kaupunkimme asukkaista. Te olette opettanut heitä kaikkia koulussanne. Ja kun muistinne…"

"Minä en todennäköisesti unohda milloinkaan tätä kunnotonta pikku valehtelijaa. En ole milloinkaan tavannut niin petollista lasta. Sana totuus oli tuntematon hänelle."

Margaret ei ollenkaan välittänyt tohtori Pellistä; tämä tosiseikka tuli nyt väkistenkin esille huolimatta hänen ponnistuksistaan jatkaa tunnollista harrastusta kaikkea sitä kohtaan, mitä Ralphin äiti voi sanoa.

"Minä toivon todella teidän saavan käsiinne jonkun lääkärin, joka voi auttaa teitä", mutisi hän.

"Ah, kyllä minä tulen toimeen!" sanoi rouva Bascomb ajatellen nähtävästi jotakin muuta.

Seurasi pitkä hiljaisuus, ja sen kestäessä tyttö tunsi vanhan rouvan etsivän itselleen pääsyä joidenkin aateyhdistelmien läpi kokonaan toiselle tasolle siltä, jolla he olivat keskustelleet, aavistaen jotakin vakavaa, syvää ja vierasta tässä äänettömyydessä. Katsoen arasti sivulleen hän tajusi rouva Bascombin muistelevan miestään. Margaret oli nähnyt ennenkin saman miettiväisen tyyneyden vanhemman naisen kasvoissa ja tiesi, ettei mikään muu voinut levittää sitä niihin kuin sen miehen muisto, joka oli kuollut niin kauan aikaa sitten, mutta jota ei ollut unohdettu ja joka oli ollut Ralphin isä.

Tyttöä värisytti, ja hän olisi suonut uskaltavansa kysyä rouva Bascombilta hänen miehestään, taivuttaa hänet puhumaan vapaasti lyhyestä menetetystä onnestaan ja pitkästä surustaan. Hän tiesi, että sellainen keskustelu olisi lääkettä hänen omalle janoiselle sydämelleen. Elämän pienet pinnalliset asiat tuntuivat hänestä nyt niin kuivilta ja jokapäiväisiltä, kun hänen sydämensä oli täynnä toivoa ja epäilystä.

Hän tunsi sisäistä vavistusta ja hetkisen kuluttua tiesi, että jotakin hänen mielenliikutuksestaan virtasi toiseen naiseen hänen vaikenemisensa välityksellä. Kun he kääntyivät kauniille, hyvin hoidetulle pihalle valkoisen, vihreäluukkuisen huvilan edustalla, otti rouva Bascomb tytön käden omaansa hetkiseksi.

Mutta kun he riisuivat hattunsa ja alkoivat valmistaa illallista, juttelivat he vain elämän pienistä ylimalkaisista asioista. Sinisenvalkoisen ruokasalin, missä Margaret kattoi pöytää kahdelle, ja valkoisen emaljoidun keittiön välillä, missä rouva Bascomb, puhdas kretonkiesiliina vyöllään, hoiteli öljykeittiötä ja tuletonta kuumentajaa, vaihdettiin maltillisia emännöitsijämäisiä sanoja.

"Ah, rouva Bascomb, kuinka äärettömän miellyttävältä tuo laatikkoarkku näyttääkään! Se on kuin kuva! Kaikki haarukat ovat vierekkäin ja lusikat poski poskessa kiinni."

"Niin, minä ajattelen, että oikean järjestyksen aikaansaamiseen kulutettu ylimääräinen hetki on hyvin käytetty. Syötkö sinä mieluummin perunat soseena vai paistettuina?"

"Minä olen iloinen kuullessani sinun sanovan niin. Aina olen sanonut, että me amerikkalaiset syömme liian paljon paistettuja ruokia."

"Mistä löydän suolakupit, rouva Bascomb? Ah, niin, nyt näenkin nuo pienet vanhat lemmikit! Kuinka te raskitte käyttää tällaisia arvokkaita muinaisesineitä?"

"Siitä nähdään se hyöty, että kukin tekee omat työnsä, sanon minä aina. Jokainen raskii silloin käyttää omia sieviä esineitään. Nuo suolakupit kuuluivat isoäitini häälahjoihin. Hän oli massachusettsilainen Peabody. Tuo kaappi kuuluu niihin huonekaluihin, jotka perin hänen perheeltään. Oletko sinä jo lopettanut, Margaret? Sinun pitää näet kiiruhtaa kylpyhuoneeseen ja pestä kätesi, ennenkuin alan tarjoilla. Avaa vasemman seinän pienet valkoiset ovet, niin löydät puhtaat pyyheliinat. Toivoakseni sinä et välitä siitä, että saippua on aivan hajutonta."

Ja kuitenkin, kun he sijoittivat hienot olemuksensa sievästi katetun pöydän kumpaankin päähän, hymyilivät he tuttavallisesti sen yli toisilleen kuin olisivat vaihtaneet läheistä luottamusta ilmaisevia sanoja.

He jatkoivat jutteluaan hyväntuulisesti rouva Bascombin tavalliseen tapaan siitä, kuinka koulun vahtimestari öljysi lattioita, kuinka Margaretin aloitteleva työ menestyi ensimmäisen luokan huoneessa, omituisesta vanhasta neiti Plummerista ja hänen hirvittävistä hatuistaan ("meidän pitää aina muistaa, ja olen sanonutkin sen kaikille, että hän on silti perin hyväsydäminen"); kuinka Margaretista tuntui vaikealta käsitellä vanhempia ("rakas tyttöseni, muista sinä vain se, että kaikki vanhemmat pelkäävät opettajan kohtelevan ankarasti juuri heidän lastaan; sinun pitää vain pakottaa heidät tuntemaan se pari kolme kertaa eikä sinun sitten enää tarvitse olla huolissasi vanhempien vuoksi"); eräästä uudesta murtolukujen opetusmenetelmästä, jota oli koeteltu Newarkissa; erään Margaretin koulutoverin kihlauksesta ja niistä tavaroista, joita hän alkoi koota; muutamasta kevätluentokurssista, jonka Seurakunnan kerho aikoi järjestää, koska talvikurssit olivat onnistuneet niin hyvin. Rouva Bascomb kysyi, oliko Margaret kuullut, koskisiko tämä uusi sarja kotien kaunistusta vaiko kunnallishallinnon eri muotoja? Hän oli kuullut neuvoteltavan molemmista aiheista. Siitä tulisi varmasti suurenmoinen kurssi joka tapauksessa, koska Seurakunnan kerhoon kuului niin hyviä puhujia. "Minä en laiminlyö ainoatakaan kertaa", sanoi rouva Bascomb.

He juttelivat myös elävistäkuvista, ja rouva Bascomb tunnusti heikkoutensa niitä kohtaan. "Mutta luullakseni opettajan onkin hyvä olla ulkosalla niin paljon kuin suinkin iltaisin", sanoi hän. "Elämässä on niin paljon surullista, että ihmisen pitää unohtaa se kaikki joskus. Ja sellaisen ihmisen elämä, joka on jo yli neljänkymmenen, tuntuu usein hyvin tyhjältä. Minä koetan aina päästä ulos kolmena iltana viikossa periaatteellisista syistä silloinkin, kun olen väsynyt. Se pysyttää ihmistä ajan tasalla."

Margaret puhui soitosta, eräästä suunnitellusta konserttisarjasta, ja rouva Bascomb myönsi: "Ah, niin! Minäkin pidän luonnollisesti soitosta. Hyvinkin paljon. Se on niin miellyttävää iltaisin erittäinkin silloin, kun ystävämme harjoittavat sitä kotona. Minä sanon usein pitäväni siitä enemmän kuin korteista. Minun on kuitenkin pakko tunnustaa, että pidän paljon hauskasta bridge-erästäkin."

Mutta Margaret tunsi heidän käyttävän tätä juttelutapaa samasta syystä kuin joku poika yhä pyörittää linkoaan päänsä ympäri saadakseen kiven paremmin lentämään. Kun ateria oli syöty, astiat sijoitettu kaappiin ja sanajalkamaljakko asetettu takaisin ruokasalin pöydän kiillotetulle vanhalle mahongille, tiesi hän oikean hetken koittaneen vihdoinkin.

Vaikka vielä olikin huhtikuun alkupuoli, oli ilma kuitenkin tarpeeksi lämmin, että he voivat istua hetkisen kuistilla, missä rouva Bascomb vaipui keinutuoliin ja Margaret kiertyi kokoon pielukselle, nojaten käsivartensa toisen naisen polviin.

"Kuinka tavattoman sopusuhtainen tämä kuisti ja sen kalusto ovatkaan!" sanoi hän. "Se on niin teidän kaltaisenne, kuten koko rakennuskin."

"Niin, tämä on ollut miellyttävä pieni talo Ralphille ja minulle, persoonallisuutemme todellinen ilmaisu. Kodin pitää ollakin sellainen. Kodin jokainen pieninkin esine on kallis, kun se on osa asukkaiden menneisyydestä."

"Niin, niin", mumisi tyttö myöntyen täydellisesti, vaikkakin hieman hajamielisesti kaikkeen siihen, mitä rouva Bascomb voi sanoa. Hän ei ajatellut taloa ollenkaan.

Mutta rouva Bascomb ajatteli. Hän jatkoi: "Ja kun ihminen on taistellut sen puolesta… Me olimme maksaneet sen vain osaksi, kun minut jätettiin yksin. Jokainen luuli minua tyhmäksi, kun koetin pitää sitä hallussani kiinnityksestä huolimatta. Ja Ralphin kasvatuskin oli uskottu minulle. Mutta en voinut luopua siitä, Ralphin isä oli valinnut sen. Minä tulin tänne morsiamena. Ralph syntyi täällä. Se oli minulle pyhä. Ralph oli jo kymmenvuotias, ennenkuin sain kiinnityksen maksetuksi. Mutta hänellä on aina ollut koti."

"Niin, Ralph on aina ollut kiltti poika", sanoi rouva Bascomb, vastaten siihen, mitä hän luuli tytön aikovan varmasti sanoa, "oikea lohtu. Hän ei ole milloinkaan tehnyt äitiään minuutiksikaan levottomaksi, sen tahdon sanoa hänen kunniakseen. Ja voidaanko nuoresta miehestä sanoakaan enempää? Minä olen kasvattaessani häntä vedonnut aina hänen hellyyteensä. Surullinen tahi huolestunut katseeni riitti."

"Kaikki kertovat aina siitä, kuinka täydellinen teidän suhteenne
Ralphiin on aina ollut", mutisi tyttö.

"Pojan kasvattaminen on hyvin vastuunalaista hommaa. Minusta on aina tuntunut parhaalta keinolta hänen luottamuksensa saavuttaminen. Hän on aina kertonut minulle kaikki."

Vaiettiin hetkiseksi. Molemmat naiset katselivat pimeään tyynin ja haaveilevin kasvoin. Sitten rouva Bascomb huomautti: "Se ei tunnu lainkaan mahdolliselta, että pieni poikani on nyt mies. Ajattelehan sitä, että hän on jo sivuuttanut yhdennenkolmatta syntymäpäivänsä."

Hän veti syvään henkeään ja sanoi sellaisella korostuksella, joka sopi sanoihin: "Mutta vanhan äitinsä silmissä hän tulee aina vain jäämään rakkaaksi pieneksi pojaksi."

Tyttö ojentautui ylemmäksi, tarttui hänen käteensä ja puristi sitä myötätuntoisesti. Sitten hän hengittäen syvään laski päänsä toisen naisen syliin. Teko oli ujon avomielinen. Rouva Bascomb kumartui sileän, hyvin harjatun, vaalean tukan puoleen ja siveli sitä hiljaa.

Hän jatkoi nyt kuin sellaiselle, jolla on oikeus tietää. "On ollut hyvin vaikeata auttaa Ralphia valitsemaan elämäntehtävänsä. Tietysti olen suonut hänelle täydellisen vapauden seurata omia taipumuksiaan. Mutta olen hyvin tyytyväinen siihen, että hän on valinnut lakimiesalan. Isäni ja isoisäni olivat asianajajia. Sama ala tuntuu minusta hyvin sopivalta pojallenikin."

Margaret sanoi: "Minä tiedän ihan varmasti hänen olevan huolissaan siitä, että hän tuottaa teille kuluja lukuaikanaan. Mutta hän aikoo työskennellä kovasti lomakuukausinaankin ja säästää niin paljon kustannuksista kuin suinkin."

"Ah, se ei nyt merkitse mitään!" sanoi hänen äitinsä kauniisti. "Minä uhraisin mielelläni henkeni Ralphin puolesta ja tulen aina olemaan kiitollinen saadessani tehdä mitä tahansa hänen hyväkseen. Jokainen äiti tuntisi niin."

Hän jatkoi: "Ihminen tuntee voivansa empimättä tehdä uhrauksia sellaisen pojan hyväksi, joka on hänelle kunniaksi. Ja Ralph on aina ollut sellainen. Minä olen aina ollut ylpeä saadessani näytellä Ralphia ystävilleni." Hetkisen kuluttua hän lisäsi: "Luonnollisesti pitkäaikainen valmistautuminen jollekin uralle merkitsee joskus melko myöhäistä avioliittoa. Mutta minä en hyväksy sellaisia avioliittoja. En kuulu niihin ahneihin äiteihin, jotka tahtovat pitää lapsensa luonaan. Mutta Ralphista luopuminen tulee tietysti tuntumaan kauhistuttavalta menetykseltä. Hän on aina ollut niin kokonaan minun."

"Mutta, rouva Bascomb, ei suinkaan kukaan Ralphin arvoinen tyttö voi vaatiakaan teiltä sellaista uhrausta. Luonnollisesti hän aina kuuluu teille."

Rouva Bascomb puristi hänen kättään ja sanoi: "Sinä teit hyvin kauniisti sanoessasi niin, rakkaani." Mutta hänen äänestään päättäen hän piti sitä niin luonnostaan selvänä asiana kuin se olisi ollut vähin, mitä Margaret voisi vakuuttaa. "Ja mitä nuorena naimisiin menon rahallisiin vaikeuksiin tulee, niin jos Ralph menisi naimisiin sellaisen tytön kanssa, jolla on oma ammattinsa, voisi tyttö auttaa häntä ensimmäisinä vuosina."

"Minä olen aina ollut sitä mieltä, etteivät pienet puutteet avioliiton alussa ole miksikään vahingoksi nuorille ihmisille. Kun Ralphin isä ja minä menimme naimisiin, olimme todella köyhiä. Talo ei ollut lainkaan tällaisessa kunnossa kuin nyt. Vain paljas pieni kuori, rakennettu myytäväksi, kuten Ralphin isän oli tapana sanoa. Minä olen vain toteuttanut sen, mistä olimme keskustelleet."

Margaret katsoi häneen, epäröi ja lopulta uskalsi arasti: "Onko… onko
Ralph hyvin isänsä näköinen?"

"Ei ollenkaan, ei vähintäkään!" vastasi rouva Bascomb, vastauksen syöksyessä esille niin tehokkaasti kuin jokin sellainen lausunto, jota hän ei ollut ehtinyt ajatella. Hän tunsi tytön hämmästyksen ja lisäsi vapisevalla äänellä: "Tietysti ei kukaan maailmassa näytä minusta mieheni näköiseltä."

Margaret ei ollut milloinkaan kuullut hänen käyttävän muuta puhetapaa kuin "Ralphin isä". "Hän oli varmaankin ihmeellinen", sanoi hän hiljaisella häpeilevällä äänellä.

Rouva Bascomb oli vaiti. Sitten, ikäänkuin päättäen jotakin: "Olenko milloinkaan näyttänyt sinulle hänen kuvaansa?" kysyi hän.

Rouva Bascomb otti kaulansa ympäriltä ohuen kultaketjun ja irroitti siitä pienen soikean muistokotelon. "Vie se mukanasi johonkin valaistuun huoneeseen", sanoi hän. "Minä istun täällä."

Mutta ennenkuin tyttö ehti vääntää pöytälampun katkaisijaa huoneessa, oli rouva hänen vieressään ja otti jälleen muistokotelon käteensä. "Minä aukaisen sen sinulle", sanoi hän.

Molemmat tuijottivat ääneti kasvoihin, jotka katsoivat heihin kultaisesta soikiosta. "Ymmärrän tarkoituksenne", sanoi Margaret; "hän ei ole ollenkaan Ralphin näköinen. Silmät…"

"Hänellä oli maailman kauneimmat silmät", sanoi hänen leskensä tiukasti, ikäänkuin tyttö olisi arvostellut niitä. "Kun hän katsoi johonkuhun, teki mieli… teki mieli…" Hänen äänensä heikkeni kuulumattomaksi, kuin hän olisi unohtanut tytön läsnäolon. Hän piti muistokoteloa kourassaan katsellen sitä vakavasti. Margaret katsoi hänen kanssaan ja näki lasin alla muistokotelon toisessa puoliskossa palasen paperia, johon oli kirjoitettu muutamia sanoja. Rouva Bascomb käänsi kättään, niin että ne voitiin lukea.

"Hänen kuolemansa jälkeen jäljensin tämän siitä pienestä muistikirjasta, jota hän aina piti mukanaan. Hän eli sellaista elämää. Minä en ollut milloinkaan hänen vertaisensa. En voinut seurata häntä."

Ei Margaretkaan ollut seurannut häntä. Hän ei ollut saanut paljoakaan selville noista ääneen lukemistaan sanoista, paitsi sitä, että ne kuulostivat juhlallisilta ja ikäänkuin joltakin sellaiselta, mitä sai kuulla kirkossa. Hän tunsi olevansa hämillään eikä tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt sanoa tämän jälkeen, peläten tekevänsä väärän johtopäätöksen.

Hän siirsi katseensa hämmentävän syvistä vakavista silmistä ja ivallisesta suusta pianolla sijaitsevaan suureen, puitteilla varustettuun valokuvaan, josta Ralphin reippaat iloiset kasvot nauroivat hänelle, ja ajatteli itsekseen, että Ralph oli neljäkymmentä kertaa kauniimpi kuin hänen isänsä oli ollut ja näytti ulkomuodoltaan paljoa mukavammalta elämäntoverilta. Hän ei pitänyt muistokotelon kasvoista ollenkaan. Hän mutisi: "Niin, hän näyttää ihmeelliseltä! Mutta olisin luullakseni pelännyt häntä hieman."

"Minäkin pelkäsin häntä melkoisesti. Ja pelkään vieläkin", sanoi hänen leskensä, "siten kuin jokainen pelkää tunnossaan. Jos hän olisi elänyt…"

Hän sulki muistokotelon, kiinnitti sen ketjuun ja pudotti sen poveensa jälleen. Sitten hän katsoi ankarasti tyttöön kuin syyttäen häntä kauan aikaa sitten tapahtuneesta kuolemasta. He olivat nyt kaukana aikaisemman keskustelunsa suloisesta tyyneydestä. Margaret oli sanonut, että hän olisi pelännyt herra Bascombia. Hän oli nyt sennäköinen kuin melkein pelkäisi hänen leskeäänkin, kuin ei tuntisi hänessä sitä naista, jonka hyväksymisestä hän oli ollut niin varma tunti sitten, kun oli ollut puhe hajuttomasta saippuasta ja perunasoseesta.

"Minun on luullakseni parasta lähteä", sanoi hän, vaikka huomasikin kellon näyttävän vasta puoliyhdeksää.

"Ah, on niin varhaista vielä!" sanoi hänen emäntänsä sellaisella äänellä, joka ei viivytä vierasta.

Margaret meni nopeasti halliin etsimään päällysvaatteitaan. Mutta kun hän palasi arkihuoneeseen kaunis vaaleansininen viitta hartioillaan, näki hän edessään sen rouva Bascombin, jonka oli aina tuntenut; hänen kärsivälliset kasvonsa olivat aaltoilevan, harmaanruskean tukan ympäröimät, hänen päänsä oli hieman kallellaan toiselle puolelle, ja hänen huulillaan väreili tavallinen lempeä hymy.

"Kerron hänelle sinun näyttävän suloisemmalta kuin milloinkaan ennen, kerron sen hänelle varmasti", sanoi hänen äitinsä.

Margaret syöksähti esille, kiersi käsivartensa toisen kaulaan ja suuteli häntä kiihkeästi.

Rouva Bascomb taputti häntä hiljaa selkään. "Sinä kultainen tyttö", mutisi hän.

III

Kun Margaret oli poistunut, jäi rouva Bascomb muutamiksi hetkiksi paikalleen jäykin ja hajamielisin katsein. Hän katui sitä, että oli kertonut tytölle miehestään. Johnin muisteleminen koski häneen liiankin kovasti. Omituista, että hän kaikkien näiden vuosien jälkeen vieläkin tunsi piston — puolittain pelosta, kuten hän oli sanonut — ikäänkuin miesvainajan hyvin muistiin painuneessa syvässä katseessa olisi ollut tyytymättömyyttä. Hän kohotti kätensä suojellakseen itseään tältä katseelta, kooten nyt äkkiä puolustuksen moista selittämätöntä moitetta vastaan. Mistä johtui sellainen tyytymättömyys? Mitä vielä lisäksi hän olisi voinutkaan tehdä? Eikö hän ollut koettanut toimia oikein niin pitkälle kuin se vain oli ollut hänelle mahdollista? Eikä hän tällä "oikealla" tarkoittanut vain raamattunsa lukemista joka ilta eikä kirkossa käyntejä — ei, hän oli kuluttanut itseään muiden ihmisten palveluksessa; hän ei milloinkaan tehnyt sitä, mitä olisi halunnut tehdä; hän oli laatinut elämästään yhden ainoan pitkän itsekieltäytymisen — mistä sitten johtui, että hän, kun äkillinen, syvä Johnin muisto tuli mieleen, alkoi aina näin säikkyen puolustaa itseään vainajan silmiä vastaan?

Äkkiä purkautui hänen sisimmästään vilpitön, surullinen huudahdus: "Jos John vain olisi täällä, kertoisi hän sen minulle! Jos vain John olisi luonani!"

Hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä. Mutta hän ei sallinut niiden tippua. Hän tukahdutti aina äkkiä nämä surun puuskat. Hän sanoi itselleen siihen antautumisen olevan heikkoutta, sairaloista. Todellisuudessa se peloitti häntä samalla tavalla kuin arka uija joutuu kauhun valtaan tuntiessaan syvää vettä allaan. Mihin pois hänen perinnäisistä kiinnityspaikoistaan se veisikään hänet, jos hän päästäisi sen valloilleen?

Pitkä harjoittelu oli opettanut hänelle, kuinka hän voi paeta sitä täyttämällä mielensä ja kätensä pienillä aineellisilla askareilla. Nytkin hän karkoitti sen silmänräpäyksessä pinnan alle. Hän ajatteli hyvin tyynesti talouttaan hänen käsilaukkunsa oli vielä tarjoilupöydällä, muuan aikakauskirja ei ollut paikallaan arkihuoneen pöydällä, eräs seinällä riippuva kuva oli hieman väärässä, hänen sadetakkinsa riippui vielä hallin naulakossa. Hän alkoi järjestää huoneitaan niiden tavalliseen tunnontarkkaan siisteyteen ja tunsi tavallisten ajatustensa säännöllisen hyörinän päässään.

Niiden mukana ilmestyi hänen tavallinen alakuloisuutensakin laskeutuen paikalleen kuin hieno pöly, sivellen harmaudella hänen jokaisen ajatuksensa ja värjäten lievästi väsymyksellä hänen hyväksymisensä, joka näytti yhä varmemmalta — Ralphin valinnan, joka oli osunut Margaret Hilliin. Kaikki tuntui väsyttävän häntä nykyään, tunnin tahi parin viettäminenkin sellaisen hiljaisen ja kiltin tytön kuin Margaretin seurassa. Tulevaisuudenkuva elämästä Margaretin kanssa… elämä kuinka tahansa… väsytti. Mikään ei ollut koskaan ihan oikein. Margaret oli ehdottomasti ollut liian avomielinen näyttäessään olevansa valmis, jos vain Ralph ojentaisi kätensä ja ottaisi hänet. Mutta tytöt eivät näyttäneet enää olevan niin pidättyväisiä kuin ennen vanhaan. Se ei kuitenkaan olisi miksikään vahingoksi, jos Ralphin vaimo olisikin hieman hullaantunut mieheensä. Eivätkä Margaretin perimät rahatkaan olisi miksikään vahingoksi. Mutta hän ei luonnollisestikaan toivoisi Ralphin ajattelevan sitä. Ja hän tiesikin, ettei Ralph tekisi niin. Mitä muuta Ralphista voikin sanoa, kukaan ei voinut syyttää häntä voitonhimosta eikä arvioimisesta — kaunista, urheilevaa, isoa poikaa!

Nyt hän puolittain epäili Ralphin jääneen Harristowniin katselemaan pitkänpallon sarjan avajaisia. Hänen tapanaan oli aina matkustaa Harristowniin katselemaan koripalloa tahi pitkääpalloa. Kuinka kummallinen intohimo miehillä ja pojilla olikaan kaikenlaisiin otteluihin! Joskus tuntui rouva Bascombista siltä kuin he eivät todella välittäisikään mistään muusta kuin kilpailuista — todella välittäisi kiihkeästi ja intohimoisesti. Hän ei varmasti milloinkaan ollut nähnyt kenenkään missään kiihoittuvan niin kovasti kuin hän usein oli nähnyt miesten riehaantuvan jalkapalloilusta. Hänen mielestään se oli lapsellisia, vaikka tuttuakin, koska hänen isänsä ja veljensä olivat osallisia tähän heikkouteen. Ralph muistutti sukunsa äidinpuolta, ollen juuri enonsa Georgen kaltainen. Niin, George oli ollut juuri samanlainen kaunis, miellyttävä poika, vaikka hänestä oli tullutkin kaljupäinen ja lihava niin pian, että oli vaikeata muistaa hänen Ralphin ikäisenä olleen melkein yhtä paljon huomiota herättävän, hyvännäköisen ja reippaan iloisen. Hänen ei olisi pitänyt kertoa Margaretille mitään muuta kuin että Ralph oli Evartien eikä Bascombien näköinen. Hän toivoi jälleen, ettei olisi viekoittunut puhelemaan tytön kanssa Johnista. Hänenlaisellaan heikolla kiemurtelevalla köynnöksellä ei ollut aavistustakaan siitä, millaista rakkaus voi olla… Eikä hän milloinkaan aavistaisikaan sitä! Ralph ei ikinä…

Hän pysähtyi äkkiä tämän ajatuksen puoliväliin, kooten voimansa karkoittamaan tuttua vihollista, koska hän ei hyväksynyt sellaisia ajatuksia, että Ralph olisi ollut enemmän hänelle, jos hän vain olisi ollut isänsä näköinen. Hän sanoi itselleen, ettei ollut "rehellistä Ralphia kohtaan" antautua sellaisen tunteen valtaan. Todellisuudessa hän pelkäsi sen tuottamaa tuskaa.

Hän karkoitti sen mielestään vihaisella eleellä ja päästyään kerran vielä sille tasolle, jolla hän tahtoi elää, jatkoi matkaansa keittiön vesijohtopöytää kohti, jonne hän kantoi ruokasalin sanajalat. Hän oli ylpeä kotikasviensa muuttumattomasta kukoistavasta tilasta sekä täällä että omassa huoneessaan koulussa. Hän halveksi aika lailla sellaisia naisia, jotka eivät onnistuneet niiden kasvattamisessa, ja nautti nähdessään kasvien toisissa luokkahuoneissa kuihtuvan ja kuolevan, kun hänen omansa aina olivat tuoreen vihreitä. Se, ettei Margaret Hill osannut hoitaa kasveja, oli ainoa asia, jota hän tytössä ei hyväksynyt. Hänestä se näytti huonolta merkiltä.

Mutta hän ajatteli huokaisten, ettei mikään ole täydellistä. Jos oli olemassa mitään toista vaikeampaa läksyä, jonka elämä oli opettanut hänelle perusteellisemmin kuin toisen, oli se tämä. Hän alkoi väsyä siihen kaikkeen. Hän oli saanut osakseen paljoa suuremman osan vaikeuksista kuin hänelle olisi kuulunutkaan. Hänen työnsä kaikkina näinä vuosina oli vaikuttanut häneen. Jokainen sanoi hänen rasittavan itseään liikaa opettamisellaan ja talousaskareillaan. Ja koulussa se johtui muustakin kuin opettamisesta. Vanhempien haastatteluista esimerkiksi, niin mahdottomia kuin vanhemmat olivat. Entä petollinen putkiliikekin! Niin, hän oli väsynyt luihin asti kaikkeen. Häneen koskivat kaikki asiat liian kiihkeästi, kuten Margaret sanoi. Jonkun tuollaisen häpeällisen tapahtuman takia hän ensimmäisessä vihanpuuskassaan suorastaan kiehui. Tänä iltapäivänä oli hänen suuttumuksensa kiihkeys tuntunut ponnahtavan häneen takaisin kuumina aaltoina puhelinkomeron seinistä; kuulotorven pyöreä nikkelinen suukappale oli käynyt vihaisen näköiseksi kuin olisi heijastanut hänen vihaansa. Kukaan ei voi tuntea asioita niin kiihkeästi, olematta jälkeenpäin väsyksissä.

Ja hän oli ainoa, jonka aina tuli pitää kaikkea silmällä. Ralph oli niin huoleton ja ajattelematon, tosin hyvä poika, mutta ei kyllin nopea huomaamaan äitinsä mielen muutoksia, syventynyt kun hän oli omiin jokapäiväisiin mielitekoihinsa. Äidin oli usein pakko liioitella ilmettään, ennenkuin poika huomasi sen. Toisaalta oli kyllä totta, että Ralph oltuaan itsekäs ja huoleton ja pahoitettuaan hänen mieltään oli levoton, kunnes hän suvaitsi hymyillä, antaa anteeksi ja olla iloinen jälleen. Niin, Ralphia oli paljoa helpompi kasvattaa kuin monia muita poikia.

Kuten hän usein teki ollessaan yksinään, veti hän nytkin pitkään huokaisten henkeään ja jättäen pestyt sanajalat kuivamaan väänsi valon sammuksiin. Äkillinen pimeys näytti tulevan yhtä paljon sisältä kuin ulkoakin. Hän kuvitteli sitä lähestyvän vanhuuden heittämäksi varjoksi. Hän tunsi olevansa vanha ja kulunut. Hänen toivonsa elää oli nykyään kutistunut kokoon hänen herätessään aamulla; silloin hän ei voinut ajatella mitään todellista nousun ja vielä päivän kestävän pänttäämisen syytä. Siinä ei olisi hänelle mitään sen enempää kuin kaikissa muissakaan menneissä tyhjissä päivissä.

Nämä olivat sellaisia ajatuksia, joita hän ei koettanutkaan karkoittaa. Ne tulivat yhä nopeammin lepattaen innoissaan mustia siipiään. Niin, hän oli kuluttanut itsensä toisten palveluksessa, saamatta minkäänlaista korvausta itselleen. Olla jo lopen kulunut kolmenviidettä ikäisenä! Mutta hän olikin aina työskennellyt hyvin kovasti, kaksi kertaa kovemmin kuin muut naiset.

Hänen täytyi jo ruveta ajattelemaan itseään. Hänen piti kuluttaa tarmonsa jäännös rauhansa ja huolettoman elämän turvaamisessa. Olikin jo aika. Ja pian hän saisikin tilaisuuden siihen. Aikaa myöten Ralphkin pian pääsisi riippumattomaan asemaan. Hän näki poikansa sellaisena, mikä hänestä tulisi, menestyksen saavuttaneena asianajajana, kunnioitettuna, pelättynä, varakkaana ja syvästi tietoisena siitä, mitä hän oli velkaa äidilleen. Tietysti Ralph tulisi aina huolehtimaan hänen elämänsä välttämättömistä tarpeista. Mutta hän tahtoi silti jotakin ihan omaa elämän pienten mukavuuksien varalta, niin että hän voisi järjestää olonsa vihdoinkin mielensä mukaisiksi. Hän oli sen ansainnut uhrautuvan elämänsä jälkeen. Hänellä oli niin vähän rahaa säästöpankissa: vain tuhat dollaria. Mutta hän saattaisi pian ruveta säästämään enemmän, kokoamaan jotakin itselleen.

Hän alkoi mielessään laskea, kuinka paljon voisi säästää vuodessa sen jälkeen kun Ralph alkaisi ansaita oman toimeentulonsa ja kuinka suuria tuloja se merkitsisi. Vuosikorot tuottivat aina enemmän kuin mikään muu. Tässä ajatuksenjuoksussa toi jokin hänen mieleensä erään sanomalehden pörssisivun, ja se taas muistutti hänelle, että hän oli unohtanut ottaa postilaatikosta iltalehden kääntyessään lehtokujalle Margaretin kanssa. Tähän aikaan hän oli jo vääntänyt sammuksiin talon kaikki sähkövalot, mutta ei ollut vielä lukinnut pääovea. Hän avasi sen ja poistui talosta käytävää pitkin postilaatikolle päin.

Hän loittoni kodin laatikkomaisista seinistä äärettömyyteen. Hänen päänsä yläpuolella kaartui taivas rajattomana ja mustana. Kadun perimmäisestä päästä, missä se yhtyi maaseutuun, kuului sammakoiden kimeää kurnutusta, tahdikasta kuin valtimon lyönnit. Kostea ilma, joka oli ladattu uudistuneen elämän pistävällä tuoksulla, kohosi ja laski huokaisevin henkäyksin. Äärettömyys peitti maan.

Rouva Bascomb pisti kätensä postilaatikkoon ajatellen kiinteästi: "Minä teen vain oikein siinä, että ryhdyn ajattelemaan hieman itseäni. Haluan järjestää kaikki enemmän mieleni mukaiseksi. Onkin jo aika, että niin teen. Kaikkien näiden vuosien jälkeen!"

Sanomalehden mukana tuli esille muuan kirjekin. Luultavasti lasku. Hän käveli takaisin polkua pitkin. Hänen kiinteiden ajatustensa edessä haihtui äärettömyys olemattomiin, vaikka olikin näin pimeä huhtikuun ilta.

Tultuaan halliin hän käveli varmasti pimeässä tuntien lattian jokaisen lankun sähkölampun katkaisijaan saakka, jota hän painoi. Ah, hän näki heti käsialasta kirjeen olevan Ralphilta! Olipa ikävää, ettei hän ollut muistanut katsoa postilaatikkoon ennen Margaretin poistumista. He olisivat voineet jakaa uutiset keskenään. Hän lueskeli mielellään ääneen Ralphin kirjeitä Margaretille, jättäen erinäisiä kohtia pois ja lukien ne itsekseen Margaretin odottaessa.

Seisoen vielä katkaisijan vieressä hän avasi kirjeen ja luki sen läpi nopeasti.

Kirjoitan sinulle nyt jotakin sellaista, minkä tiedän hämmästyttävän sinua. Äiti, minä menin naimisiin tänään iltapäivällä. Se oli tietysti hieman liian hätäistä, mutta se näytti parhaimmalta. Charlotte Hicks on uuden tyttäresi nimi, ja toivon, että mielelläsi haluat tyttärenkin itsellesi. Sinähän olet aina sanonut minulle luottavasi varhaisiin avioliittoihin. Tietysti muistan olevani hyvin nuori, mutta olen sentään täysi-ikäinen ja valmis työskentelemään kovasti elättääkseni vaimoni. Minun on nyt pakko luopua aikomuksesta ruveta asianajajaksi ja hankkia itselleni jokin toimi heti tutkinnon suoritettuani. Mutta luullakseni pidän siitä yhtä paljon, ellen enemmänkin, kuin niin monta vuotta kestävistä luvuista. Lottie ei ole tottunut ylellisyyteen. Hän on hyvin huolissaan sinun tapaamisestasi. Hänen oma äitinsä kuoli hänen ollessaan vielä pieni tyttö, ja nyt hän odottaa saavansa jälleen sinusta äidin itselleen. Toivon, ettet ole hyvinkään pahoillasi, vaikkemme ole ilmoittaneet sinulle tästä ennen mitään. Emme viettäneet mitään häitä, kutsuaksemme niihin ketään. Käväisimme vain rauhantuomarin luona, pitämättä sen suurempaa melua koko asiasta.

Sitten seurasi nopeasti töherretty jälkikirjoitus: "Äiti, Lottie ei ole sinun kaltaisesi, mutta hänessä ei ole mitään vikaa. Ralph."

Sen naisen ensimmäinen liike, joka luki tämän kirjeen, supistui ympärille luotuun hurjaan katseeseen, ikäänkuin hän olisi halunnut saada varmuuden siitä, ettei kukaan voinut nähdä häntä, ettei kukaan ollut nähnyt kirjeen sisältämää uutista.

Ei ketään ollut lähellä. Mutta kaikki esineet hänen ympärillään katsoivat häneen vihaisesti, pahansuovasti. Siitä hetkestä, jolloin hän oli suunnannut silmänsä kirjeeseen, siihen asti, jolloin hän oli kohottanut ne siitä katsellakseen jälleen maailmaa, oli kaikki muuttunut. Tuttu kalusto tuijotti häneen uhkaavasti kuin kyyristyvät, vihasta paisuneet pahat henget. Hän huudahti kauhusta huomatessaan sen ja väänsi ensi hädässään valon sammuksiin.

Pimeys vaikutti kuin happi tukehtumaisillaan olevaan ihmiseen. Se tuntui pelastavan hänen henkensä, hänen ruumiillisen elämänsä.

Mutta hetkisen hän oli ihan suunniltaan pimeässä. Hän arvaili kiihkeästi, kuka hän oli, mikä nainen voi seisoa tässä vihan täyttämässä vieraassa talossa. Hänen piti päästä pois jostakin kauhistuttavasta vaarasta, joka uhkasi häntä. Paperi ritisi hänen kädessään pahaenteisellä äänellä, ja pelästyneempänä kuin milloinkaan ennen hän painoi nappulaa hurjasti saadakseen huoneen taas valoisaksi.

Näky, joka oli seurannut hänen hetkellistä mielettömyyttään, oli haihtunut. Siellä ei ollut mitään muuta kuin hänen oma kotinsa, hänen omat huonekalunsa, hänen oma kallis omaisuutensa, kaikessa rauhassa.

Hän vaipui tuolille istumaan, tuntien itsensä sairaaksi. Mikä häntä oikeastaan vaivasi? Hänen päähänsä oli pälkähtänyt jotakin niin luonnotonta, että Ralph oli kirjoittanut ilmoittaakseen hänelle, että…

Hänen silmänsä sattuivat siihen paperipalaseen, jonka hän oli puristanut kouraansa, ja samalla kun hän jäykistyi, seurasi hänen silmänsä sanoja. Hän huomasi kerran ajattelevansa tähän tapaan: "Jälkikirjoitus ei ole muun kirjoituksen näköistä. Se nainen kurotti itseään varmaankin hänen olkapäänsä yli, kun hän kirjoitti, ja kaiken sen, mitä hän todella voi itse sanoa, hän töhersi loppuun naisen katsoessa muualle."

Joka kerta, kun sana "nainen" juolahti hänen mieleensä, hän tunsi jonkun uhkaavan, synkän olennon olevan takanaan ja täyttävän huoneen vaaralla. Mutta hän ei voinut kääntää päätänsä.

Paitsi tätä jälkikirjoitukseen kohdistuvaa ajatusta, ei mitään juolahtanut hänen mieleensä, vaikka hän koneellisesti lukikin kirjeen yhä uudestaan lukemattomia kertoja, tuhansia kertoja mielestään, päästen loppuun ja aloittaen jälleen alusta, voimatta hillitä itseään. Ja aina tuntui vasta nopeassa töherryksessä Ralphin oma ääni, kun siinä sanottiin: "Äiti, Lottie ei ole sinun kaltaisesi, mutta hänessä ei ole mitään vikaa. Ralph."

Jonkun ajan kuluttua rouva Bascomb huomasi tuntevansa kovia tuskia ja uskoi sen johtuvan pitkällisestä alallaan istumisesta. Hän luuli saavansa huojennusta, jos vain jaksaisi liikkua. Mutta hän ei voinut liikkua.

Ja kuitenkin, kun hän kuuli äkillistä koputusta, hän ponnahti jaloilleen ja rientäen ovelle horjahti sitä vasten. Hän lukitsi sen kiireesti ensin yhteen ja sitten vielä toiseen kertaan.

"Älkää pelästykö, rouva Bascomb", sanoi Margaret Hillin ääni ulkopuolelta; "minä täällä vain olen. Unohdin tänne käsilaukkuni. Ja koska vielä on niin aikaista, ajattelin tekeväni oikein palatessani hakemaan sitä tänä iltana."

"Ah!" sanoi rouva Bascomb. Hän ei tuntenut omaa ääntään. Tuntui kuluneen vuosikausia siitä, kun hän oli sen kuullut.

Kello löi yhdeksän hänen takanaan. Kun viimeinen lyönti kajahti, kuuli hän kellon tikutusta jälleen. Tietysti piti aukaista ovi. Heti. Ellei hän niin tekisi, epäilisi Margaret jotakin tapahtuneen.

Hän ei ollut ikänä voinut kuvitellakaan siihen ponnistukseen verrattavaa jännitystä, jolla hän nyt raivasi itselleen tien sisäisen sekasortonsa monien kehien läpi niin pitkälle, että tunsi kykenevänsä kiertämään avainta lukossa.

Margaret Hill ei ollut huomannut väliaikaa sen pitemmäksi kuin oli luonnollista rouva Bascombin laiselle aralle naiselliselle olennolle. Kun ovi aukeni ja hän astui sisään, näki hän rouva Bascombin takaapäin, kun tämä käveli keittiötä kohti.

"Mihin sinä luulet jättäneesi sen?" kysyi rouva Bascomb olkansa yli, hävitessään näkyvistä keittiöön.

"Muistan kyllä tarkasti, minne! Kylpyhuoneeseen. Minä vein sen mukanani sinne, kun jauhehuiskuni oli siinä."

Hän riensi nopeasti yläkertaan. Kun hän laskeutui alas, tuli rouva Bascomb juuri keittiöstä kantaen sanajalkamaljakkoa, jossa kasvavan kasvin lehtien vihreys oli nyt raikkaan kiiltävä vedestä. Margaret huomasi häirinneensä rouva Bascombia joka ilta tapahtuvissa sanajalkojen kasteluhommissa. Kuinka hän touhusikaan noiden kukkiensa kanssa! Tämä oli jotakin sellaista, minkä vuoksi Margaret tunsi olevansa hieman ärtyinen Ralphin äitiä kohtaan.

"Kuinka kauniilta teidän sanajalkanne näyttävätkään!" sanoi hän innostuneesti.

"Minusta on tällainen neidontukka aina näyttänyt hieman hienommalta kuin tavallinen bostonilainen sanajalka", sanoi rouva Bascomb, pannen sen pöydälle.

"No niin, hyvää yötä jälleen", sanoi Margaret. "Minä olen niin pahoillani, että oli pakko vaivata teitä."

"Hyvää yötä", sanoi rouva Bascomb kävellen ikkunan luo ja nousten varpailleen vetääkseen kaihtimen alas.

Margaretin mielestä hän käveli hieman jäykästi. Kaikissa tapauksissa rouva Bascomb ei todellakaan ollut enää nuori, ajatteli kaksikymmenvuotias tyttö. Kun hän kiiruhti kuistin portaita pitkin alas, kuuli hän jälleen pääoven kiertyvän avaimen äänen.

Rouva Bascomb istui jäykkänä ruokasalin tuolilla, pitäen polviaan pöydän alla kuin odottamassa, että hänelle tarjoiltaisiin ruokaa. Hän ei näyttänyt tietävän, että hän oleskeli siellä mieluummin kuin missään muualla, koska hänen kykynsä tuntea jotakin oli keskittynyt siihen tietoon, että Ralph oli naimisissa, mennyt naimisiin hänen tietämättään, jatkanut jotakin luvatonta rakkaussuhdetta, kuiskaamatta siitä hänelle sanaakaan, valehdellut hänelle ehkä jo kuukausia sitten — Ralph, jonka puolesta hän oli tehnyt kaikki, mitä äiti voi tehdä lapsensa hyväksi.

Margaretin tulo oli järkyttänyt hänet takaisin täydelliseen tietoisuuteen. Kaikki hänen aistinsa olivat nyt hereillään — haihtunut oli se mieletön näky, että kaikki tuijotti häneen vihaisesti, haihtunut se halpaannuttava kykenemättömyyskin, ettei hän ollut jaksanut nousta istumasta. Nyt hän tunsi peloittavaa, rajatonta tarmoa, tunsi, että hän olisi voinut nousta ja kävellä neljäkymmentä kertaa maailman ympäri, jos se vain olisi voinut tehdä Ralphin naimattomaksi ja luovuttanut hänet takaisin, niinkuin hän oli ollut hänen omansa ennen… niinkuin hän oli luullut omistavansa.

Mutta mikään ei voinut luovuttaa hänelle takaisin Ralphia. Juuri tätä kuolettavaa varmuutta tarjoiltiin hänelle nyt hänen istuessaan suorana suoraselkäisellä tuolilla, nojaten käsivarsiaan hyvin kiilloitettuun ruokasalin pöytään.

Hän tunsi tämän varmuuden kuolettavan myrkyn täyttävän koko ruumiin. Mutta hän ei kuollut. Siinä hän istui, Mary Bascomb, jonka täytyi jatkaa elämäänsä. Seuraavan aamun kello yhdeksäksi piti hänen keksiä jokin tapa jatkaa elämäänsä.

Hän ei ollut kertonut mitään Margaret Hillille. Ei, yhtä vaistomaisesti kuin hän olisi peräytynyt kuilun reunalta, hän oli kavahtanut Margaretille kertomista. Mutta huomenaamulla koulun avaamishetkenä hänen piti pudottautua jyrkänteeltä avoimin silmin, koska sen salaamisesta ei olisi mitään hyötyä. Se julkaistaisiin sanomalehdissä. Jokainen saisi tietää, että rouva Bascomb, joka aina oli kehunut omistavansa poikansa täydellisen luottamuksen…

Hän hätkähti tästä ajatuksesta ja alkoi raivoisasti ivailla Margaret Hilliä. Millainen heikko, kylmä kala tuo tyttö olikaan, ajatteli hän, kun ei ollut voinut vangita Ralphia kaikista saamistaan mainioista tilaisuuksista huolimatta! Nykyaikaisilla tytöillä ei ollut minkäänlaista verta suonissaan. Hän oli aina pitänyt Margaretia saamattomana tyttöraukkana, ja nyt hän sen tiesi. Ja kuitenkin tyttö nostaisi aikamoisen hälinän kuultuaan uutisen, itkisi ja tuntisi itsensä loukatuksi ja toivoisi ehkä Ralphin äidin myötätuntoa puolelleen. Rouva Bascombin suuttumus kuohahti yli laitojen hänen ajatellessaan, että hänet voitaisiin vaatia teeskentelemään jotakin sellaista, että hän tiesi erään toisenkin kärsivän yhtä paljon kuin hänkin. Häntä inhotti jo edeltäpäin se syvästi liikuttava ilme, jonka hän tiesi Margaretin omaksuvan. Hänen oli nyt jo melko myöhä näyttää syvästi liikuttavalta.

Hän lakkasi äkkiä ajattelemasta Margaretia. Hänellä oli muutakin tuumimista. Mitä hänen itsensä piti tehdä? Mitä ihmettä Ralph toivoi hänen tekevän? Ilman penniäkään taskussaan, paitsi sitä, mitä hänellä oli jäljellä äidiltään saamastaan viikottaisesta avustuksesta. Vieläpä pari kuukautta kestävä oppikurssikin hänen ja diploomin välissä. Sehän oli mieletöntä. Siinä ei voinut mitään tehdä.

Mutta jotakin oli sentään tehtävä. Ja ennen seuraavan aamun kello yhdeksää, jolloin hänen piti uhmata maailmaansa ja asettua kannalleen. Hän koetti kuvitella sitä, ilmestymistään koulusaliin aamuharjoituksiin ja sitten tuloaan muihin saleihin ja ruokasaliin keskipäivällä. Hän ei voinut kuvitella itseään sinne avuttomaksi kaikille vaaniville silmille, jotka olivat täynnä niinsanottua sääliä, mutta oikeastaan se oli vain tyytyväisyyttä sen johdosta, että rouva Bascombin ihmeellinen Ralph oli sittenkin…

Hän istui siinä jäykkänä tuntikausia nauttien tätä sappea ja myrkkyä, jota hänelle tarjoiltiin.

Joskus hän kokosi tarmonsa ja koetti miettiä käytännöllisiä keinoja ja tapoja. Maltapas… mitä hän tekisikään? Jotakin oli tehtävä ihan heti. Jos Ralph ja tuo… jos nuo molemmat voisivat hävitä heti näkyvistä… matkustaa Kaliforniaan, Kanadaan… Mutta kuinka he tulisivat siellä toimeen? Ralphilla ei ollut rahaa eikä ammattia, ja hän oli vain poika. Kunpa edes tytöllä olisi rahaa! Hän voisi kiinnittää talonsa… myydäkin sen.

Tällaisten hurjien taistelujen jälkeen hän palasi tyynempiin ajatuksiin oman kohtuuttomuutensa huojentamana. Sehän voisi sittenkin olla oikein. Huolimatta tuosta jälkikirjoituksesta, josta nähtiin Ralphin häpeävän lemmittyään, tämä saattoi olla hyvinkin kunnioitettava tahi hänet voitaisiin ehkä saada sellaiseksi, kun sitävastoin Ralphin katoaminen pakottaisi jokaisen ajattelemaan, että hänen avioliittoonsa liittyi jotakin häpeällistä. Niin, se oli ollut mieletön suunnitelma. Hän kumosi sen ja koetti miettiä toista. Olihan Ralph sentään sanonut, ettei tytössä ollut mitään vikaa.

Kello tikitti synkän itsepintaisesti, ilmaisten lyönneillään säännöllisten väliaikojen kuluttua uuden tunnin kuluneeksi.

Hän nousi seisaalleen puoli kuusi, vapisten heikkoudesta, valmisti itselleen kupillisen voimakasta mustaa kahvia, joi sen kuumana ja käveli kuunnellen tirskuttavien lintujen huhtikuunkonserttia rautatieaseman sähkösanomakonttoriin.

Nuori yösähköttäjä oli vielä oven takana kalpeana, unettomuudesta pöhöttynein silmin. Rouva Bascomb tunsi hänet erääksi noin Ralphin ikäiseksi pojaksi, joka oli ollut hänen koulussaan ja Ralphin luokalla korkeakoulussa. "Mitä kuuluu, Jimmy?" sanoi hän. "Enpä tiennyt sinun työskentelevän täällä."

"Hyvää huomenta, rouva Bascomb", vastasi toinen hämmästyneenä nähdessään entisen opettajansa tällaiseen aikaan liikkeellä.

"Saisinko lomakkeen?" kysyi rouva Bascomb ja otti esille täytekynän käsilaukustaan.

Hän kirjoitti: "Saanut kirjeesi. Äidin koti aina sinunkin. Tuo Charlotte kotiin, keskustelemme asioista, teemme suunnitelmia tulevaisuuden varalta. Jos tulette iltapäivän junassa, avain tavallisessa paikassa. Menkää sisään, kotiutukaa. Terveiseni. Äiti."

Lukiessaan tätä sähköttäjä ei voinut salata hämmästystään. Rouva Bascomb oli karaissut itsensä sitä varten ja vastasi hiljaa: "Niin, poikani on mennyt naimisiin. Mutta paljon aikaisemmin kuin olin ajatellut. Minä olen kuitenkin aina luottanut varhaisiin avioliittoihin." (Hän uskoi mahdolliseksi, että nuori mies oli jo ennenkin kuullut hänen lausuvan tämän mielipiteen.)

Yksitoikkoisen, tyhjän yön jälkeen tuntuivat sähköttäjästä uutiset tervetulleilta. "Kummallista!" ajatteli hän. "Minä olen ollut siinä luulossa, että Ralph Bascomb hakkaili sitä Hillin tyttöä melko paljon. Mutta hänen oikean tyttönsä on täytynyt asua Harristownissa. Vai se hänellä on ollutkin mielessä matkustellessaan sinne alituisesti koripallokilpailuihin."

Hän luki sähkösanoman jälleen, laskien kynä kädessään sanat, ja ajatteli: "Niin Ralphin tapaista tehdä kaikki tämä salaa. Nuo kauniit sulosuiset pojat, joihin vanhat naiset mieltyvät, kaipaavat silmälläpitoa. Uskallanpa lyödä vaikka vetoakin siitä, että Ralphin äitiä hämmästyttäisivät kaikki ne kepposet, joita hän on keksinyt lähdettyään kotoa yliopistoon."

Rouva Bascombille hän sanoi: "No niin, sanoakseni suoraan, tämä on tavattoman lempeä sanoma pojalle, joka on niin hätiköinyt. Eikä joka äiti voisi käsitellä asiaa niin lempeästi. Seitsemänkymmentäkuusi senttiä, olkaa niin hyvä? Rouva hymyili heikosti, laskien pöydälle dollarin setelin.

Hakiessaan vaihtorahaa laatikosta sähköttäjä ajatteli suvaitsevaisesti: "Ah, no niin, pötyä! Kukapa voisi moittia häntä siitä? Miehen Pitää saada nauttia hieman elämästäänkin, enemmän kuin rouva Bascombin ompeluseuranaiset sallivat. Ralph on poikanen vielä, lisäksi melko kevytmielinen poikanen. Hänessä ei ole mitään todellista vikaa."

Laskiessaan vaihtorahoja hän huomautti ääneen: "Charlotte. Minä olen jollakin tavalla aina pitänyt siitä nimestä."

"Niinkö?" sanoi rouva Bascomb, poimien hopearahat kouraansa. "Se onkin melko kaunis nimi."

Hän palasi kotiinsa, vei keittiöön maitopullon ja istuen suorana ruokasalin pöydän ääressä söi annoksen kaurajauhoja ja kermaa. Sitten hän vielä istui tyhjän lautasen vieressä hiljaisessa huoneessa, joka tuntui odottavan jotakin ääntä.

Hetkisen kuluttua kello alkoi lyödä seitsemää hänen takanaan, ja ikäänkuin se olisi ollut se ääni, jota hän oli odottanut, hän kumartui eteenpäin kuin saatuaan töykeän iskun rintaansa ja purskahti kovaan itkuun.

Sähköttäjä Jimmy Walton asui samassa talossa neiti Saundersin, toisen luokan opettajan, ja johtajan sihteerin, neiti Prestonin, kanssa. Kuullessaan toisten aamiaispöydässä lausuvan mielipiteensä aamulehdissä luettavasta hämmästyttävästä uutisesta hän ilmoitti tavanneensa rouva Bascombin ja nähneensä hänen lähettämänsä sähkösanoman. Hän ei tietysti kertonut heille tarkasti, mitä rouva oli sähköttänyt, koska hän siten olisi rikkonut ammattitapoja vastaan. Mutta kävellessään yhdessä raitiovaunuun nämä nuoret opettajattaret eivät kuitenkaan erehtyneet huomauttaessaan: "Vallan hyvin voi ymmärtää, mitä rouva Bascomb on tehnyt. Hän on empimättä antanut anteeksi nuorille rakastavaisille ja ottanut heidät hoiviinsa."

"Niinpä tietenkin", sanoi neiti Preston, joka oli ahkera romaanien lukija. "Hän on ihmeellinen äiti. Hän on uhrannut koko elämänsä sille pojalle."

"Oletko sinä milloinkaan kuullut Harristownin serkkujesi puhuvan
Hicksin perheestä?"

"Siellä on joitakin Dickejä, jotka omistavat suuren huonekalutehtaan East Harristownissa", sanoi neiti Preston lopettaen lauseen äkkiä, koska he näkivät raitiovaunun lähestyvän jonkun matkan päässä ja tarttuivat siihen verukkeeseen saadakseen ponnistaa nuoret ketterät jalkansa juoksuun. Nyt olikin niin ihana kevätilma. Se houkutteli ihmistä huutamaan, tekemään kuperkeikkoja tahi karkaamaan ja menemään naimisiin.

"Hyväinen aika, kuinka nyt onkaan ihana päivä!" sanoi toinen toiselle, heidän sijoittuessaan paikoilleen. Heidän nuorten poskiensa puhdas iho oli hienosti punainen kuin kukan terälehdet. "Uskallan lyödä vaikka vetoakin siitä, että sinivuokot ovat puhjenneet. Lähdetäänkö hakemaan niitä Pearsonin metsästä tänään iltapäivällä, vai mitä?"

He olivat molemmat unohtaneet rouva Bascombin ja hänen uuden miniänsä. Ainakaan ei rouva Bascomb ollut millään tavalla heidän maailmankaikkeutensa keskus.

Mutta kun he saapuivat koulurakennukseen ja erosivat mennäkseen eri kerroksiin, huomasivat he jokaisen puhuvan tuosta sanomalehden syntymä-, kuolin- ja avioliittoilmoitusten joukossa olleesta uutisesta. Koska he tiesivät asiasta enemmän kuin muut, puhuivat hekin, mistä johtui, että puolenpäivän aikaan jokainen Main-kadun koulussa tiesi Ralph Bascombin karanneen erään varakkaan tehtailijan ainoan tyttären kanssa (hän oli niin kaunis poika, että joku tyttö aina oli hullaantunut häneen) ja että rouva Bascomb oli nähtävästi tiennyt siitä jo edeltäkäsin, koska oli mennyt suoraan asemalle sähköttämään heille onnittelunsa ja ilmoittamaan heille, että heidän piti tulla suoraan kotiin hänen luokseen. Rouva Bascombia arvosteltiin hieman senvuoksi, että hän oli sallinut Margaret Hillin pettää itseään väärillä toiveilla, mutta yleinen mielipide oli sellainen, että Margaret oli liian avoimesti ahdistellut Ralphia ja tyrkyttänyt itseään rouva Bascombille. Margaret ei ilmestynyt kouluun sinä päivänä eikä koko loppuviikollakaan, vaan lähetti sanan, että hänellä oli hieman influenssaa eikä hän voinut poistua makuuhuoneestaan. Muutamat nuoret opettajat säälivät Margaretia, ollen samalla hieman ivallisia.

Kun siis rouva Bascomb meni ruokasaliin puolenpäivän aikana, oli jalusta jo valmis. Hänen ei tarvinnut muuta kuin astua sille… astua todellakin toiselta toiselle.

Siihen aikaan hänen oma sisäinen heilurinsa oli lähtenyt takaisin päin, heilahdettuaan niin kauas kuin suinkin toiselle suunnalle. Hän oli pelännyt äärettömästi koulumaailmaan palaamista, mutta sillä oli ollut tavallinen rauhoittava vaikutuksensa. Samalla hetkellä, kun hän oli astunut rakennukseen, oli hänen mieleensä juolahtanut tuhansia tyynnyttäviä ammattimaisia mielleyhtymiä. Hänen persoonallisuutensa vakavuuden keskusta oli siirtynyt samalla tavalla kuin muinakin tuhansina aamuina, kun hän luokkahuoneensa kynnyksellä oli jättänyt taakseen Mary Bascombin, John Bascombin lesken, Ralph Bascombin äidin, jolle hänen oma persoonallinen elämänsä oli maailmankaikkeus ja joka oli luonnostaan tämän maailmankaikkeuden edeltäpäin määrätty keskus. Kun hän ripusti päällysvaatteensa eteiseen, tuli hänestä samanlainen "opettaja" kuin monista muista hänen kaltaisistaan, sen naisen asemesta, jolle kaikki persoonallisesti koskeva oli tavattoman tärkeää. Ja "opettajaa" arvosteltiin yksinomaan sen perusteella, kuinka hän kykeni siirtämään kymmeniin pieniin aivoihin monia persoonattomia tiedoneriä, sellaisia, kuinka murtolukuja jaettiin ja miksi satamakaupungit olivat sisämaan kaupunkeja edullisemmassa asemassa. Näiden tuntien pelkkä kuluminen, jotka oli ahdettu täyteen ankarasti järjestettyä toimintaa, pakotti hänen tunteellisen elämänsä hetkelliseen pelastavaan turtumukseen.

Hän oli yhä uudestaan kokenut, usein tahtomattaan ja aina avuttomasti, tämän omien asioittensa siirtymisen syrjään arkipäiväisten koulutehtävien tieltä… laskentoa 9:15 — 9:45; sisälukua 9:45 — 10:15… ja loput vielä lisäksi. Siinä maailmassa ei hänen onnensa tahi hätänsä merkinnyt mitään. Vain se merkitsi jotakin, että kesäkuuhun mennessä kaikkien hänen edessään kohoavien neljänkymmenen pienen kallon piti imeä itseensä kaikki se, mitä niiltä kuulusteltiin valtion määräämissä tutkinnoissa. Tämän vaatimuksen ankaruus lievensi persoonallisten suhteitten tuskia. Tällä haavaa siirrettiin ne keskuksesta syrjään, vaikka ne olisivat melunneet kuinka paljon tahansa.

Mutta ei ainoastaan yksi luokkahuone vapauttanut täten yhtä naista hänen omien asioittensa peloittavasta, iänikuisesta, perinnäisestä, pakottavasta tärkeydestä, vaan jokainen huone koko rakennuksessa. Se varmuus, että monet muutkin olivat samassa pulassa, teki muutoksen säälimättömän töykeyden siedettävämmäksi. Jo pelkkä rakennuksen ulkomuotokin kaukaa, kouluilman haju, kalkkitomu, lattiaöljy, kuumat höyrytorvet, ikkunakukat; kaikkialta kuuluva melu, sitten hiljaisuus, jonka suljettujen ovien takana mumisevat nuoret äänet rikkoivat — kaikki tämä ulotti opettaviin naisiin rauhoittavan vaikutuksensa, jollaista ei kukaan talousaskareihin syventynyt nainen saanut milloinkaan kokea — hän kun oli joutunut alttiiksi kotiesineiden kuperien kuvastimien heijastuksille, jotka eivät näyttäneet hänelle muuta kuin aina suurennettuja kuvia hänestä itsestään.

Mary Bascomb, arkana ja vapisten vihasta ja mielipahasta ja pelosta, astui luokkahuoneeseensa ja tunsi jääkylmän maailman, joka selvästi kulki omaa tietään hoitaen asioitaan omaan tapaansa ja työntäen hänen persoonallisuutensa syrjään. Se soi hänelle hengitysaikaa puoleenpäivään saakka.

Ja puolenpäivän aikana hän kuuli sen, mitä kaikki muutkin olivat kuulleet, että Ralph Bascomb oli karannut erään varakkaan tehtailijan ainoan tyttären kanssa ja että rouva Bascomb, ihmeellisesti uhraten itsensä hänelle ainaiseen tapaansa, oli ottanut nuoret kotiinsa, sanomatta moitteen sanaakaan.

Kun hän ruokasalissa otti käteensä kulhon tomaattilientä, ihmetteli hän painuneitten, liikkumattomien silmäluomiensa takana, miksi hän ei ollut ajatellut sitä mahdollisuutta ennen, miksi hän oli jättänyt Ralphin puhetavan "ei sinun kaltaisesi" melkein huomaamatta, miksi ei ollut juolahtanut hänen mieleensä, että Ralph oli voinut tarkoittaa kevytmielisesti ja uudenaikaisesti kasvatettua naista. Nyt hänessä tapahtui sitä jyrkempi vastavaikutus. Hänen pitkän valvotun painajaisyönsä jälkeen tämä uusi mahdollisuus tuntui enemmän kuin siedettävältä.

Puoliviisi, kun hän kääntyi kotiin päin, hän tunsi olevansa paljoa enemmän oma itsensä kuin aamunkoitteessa oli luullut mahdolliseksi. Hän oli hyvin väsynyt, kuten oli luonnollistakin niin pitkän valvomisen jälkeen, mutta ei ollut kuumeinen, turtunut eikä pahoinvoipa, kuten ajoittain koko viime yön. Hän oli jälleen Mary Bascomb ja valmis, kuten hän aina oli, täyttämään velvollisuutensa.

Se ei ehkä sittenkään kävisi niin vaikeaksi. Melko miellyttävä kuva tilanteesta hahmottui hänen sisäisen katseensa eteen — hänen maailmaansa oli nyt ilmestynyt uusi henkilö, Charlotte, hyvin nuori ehkä, tuollainen iloinen pieni täysihoitolassa kasvanut, mutta vieläkin kehityskaudessaan, ujo, arka, hirmuisen huolissaan siitä, mitä Ralphin ihmeellinen äiti voisi hänestä ajatella (Ralph oli luonnollisesti kertonut paljonkin äidistään); siellä oli Ralphkin, liikutettuna, kiitollisena äitinsä ylevästä näkökannasta, äärettömästi huojentuneena senvuoksi, ettei siitä lainkaan tulisi rettelöä (hän tunsi Ralphin!), ja siellä oli hän itsekin, jalomielisesti tietämätönnä siitä laiminlyönnistä, jota he olivat osoittaneet hänelle, auttavaisena ja Charlotten omaisten ihailemana samalla tavalla kuin sellaiset varakkaat perheet häntä aina ihailivat. Perheneuvotteluja… hän näki heidät… "Nuo ajattelemattomat lapset! Mutta meidän pitää silti tehdä niin paljon kuin suinkin heidän hyväkseen… nuoruus on aina nuoruutta!"

Hän muisti inhoten viimeöisen raivoisan mielenliikutuksensa. Hän ajatteli jälleen, kuten oli ajatellut niin monesti ennenkin elämässään, että itsehillinnän menettäminen ei soveltunut hänelle laisinkaan. Hän ei uskonut siihen, eikä kenenkään pitäisi uskoa.

Mutta hänen polvensa horjuivat anteeksiannettavasta ruumiillisesta heikkoudesta, kun hän nousi talonsa portaita ovelle ja pisti avaimen reikään. Ennenkuin hän väänsi sitä, veti hän pitkään henkeään ja teki sellaisen päätöksen, että tulkoonpa mitä tahansa, hän ei milloinkaan riitelisi Ralphin vaimon kanssa. Hän halveksi sellaisia naisia, jotka eivät voineet sopia miniöittensä kanssa. Muuan niistä monista selviöistä, jonka hän oli aina toistanut vilpittömässä vakaumuksessa, oli seuraava: "Riitaan tarvitaan kaksi ihmistä." Kun hän aukaisi kotinsa oven, painoi hän sen mieleensä kuin edeltäpäin tehdyn päätöksen, ettei hänestä milloinkaan tulisi riitakumppania. Tavatessaan vieraan tytön ensi kerran hän aikoi asettua sille kannalle, jolla tahtoi pysyäkin, aikoi olla ystävällinen ja äidillisen luja.

Hän astui halliin ja näki naulakossa riippuvan kirkkaanvihreän, kummallisen muotoisen hatun, joka oli valmistettu hyvin kimaltelevista, vernissoiduista, huolimattomasti palmikoiduista oljista, tuntien sen erääksi sen kevätkauden halvaksi malliksi. Sen alapuolella, nojaten seinään, oli kirkkaanvihreä pumpulinen auringonvarjostin kädensijasta riippuvine paksuine kirkkaanvihreine tupsuineen. Rouva Bascomb huomasi, tuijottaessaan siihen, valesilkin ohuiden kuitujen kuluneen eri kohdista niin, että karheat hamppulangat, joista se oli valmistettu, näkyivät. Ilma oli ummehtunut hajuvedestä… sellaisesta hajuvedestä, joka mainiosti sopi tuohon hattuun.

Rouva Bascombin mielipide poikansa vaimosta vakiintui koneellisesti, leppymättömästi.

Mitä nuo tyhmät puheet koulussa olivatkaan olleet, että hän muka oli varakkaan tehtailijan tytär!

Siitä, mitä sellaiset puheet olivat viekoitelleet hänet toivomaan, tuli nyt vastavaikutuksena suorastaan pahoinvointia. Hän meni keittiöön ja näki emaljoidulla pöydällään niin paljon likaisia astioita ja ruoanjätteitä, ettei ollut milloinkaan ennen nähnyt mokomaa. Muuan paistinpannu, joka oli keltainen särjetyistä munista, oli öljykeittiöllä.

Ei kuulunut mitään ääniä. He eivät siis olleet kotona. Heillä ei ollut edes sen vertaa tavallista säädyllisyyttäkään, että he olisivat jääneet odottamaan hänen tuloaan. He olivat tulleet tänne, käyttäneet kaikkea hyväkseen ja lähteneet sitten huvittelemaan, jättäen hänet likaisten astioiden tervehdittäväksi.

Hän seisoi epäjärjestykseen saatetussa keittiössä tuijottaen rasvaiseen ja astioiden täyttämään pöytään, kunnes kaiken hirveys tuntui suunnattomalta.

Hän meni yläkertaan omaan huoneeseensa kuin pakopaikkaan ja tunsi senkin tuoksuvan samalta hirveällä hajuvedeltä. Hänen pukupöydällään oli valkoisia ihojauhekasoja. Hän oli siis käynyt jo täälläkin. Talo oli tukahduttavan täynnä outoa miniää.

Rouva Bascomb oli syöksähtänyt ikkunaa kohti saadakseen raitista ilmaa, kun hän kuuli alemman kerroksen pääoven aukenevan ja paukahtavan sitten kiinni. Portailta kuului nopeita, kiirehtiviä askelia. Nuoria ääniä. Naurua.

Ovi lennähti auki, ja Ralphin ääni kuului iloisena, pirteänä. "Hän voitti siinä! Kelloni oli jäljessä!"

Ralphin käsivarret kiertyivät hänen ympärilleen takaapäin, ja hänen päänsä väännettiin syrjään, niin että hänelle voitiin antaa pitkä, rutistava suudelma. Hänen hattunsa lähti puolittain irti poikamaisen vallattomuuden vuoksi, ja hän kuvitteli varmaankin näyttävänsä naurettavalta sen ollessa toisella korvallisella…

"Täällä me nyt ollaan, äiti! Ja sinun pitää heti uskoa, että kiitin nöyrästi ja sydämellisesti sähkösanomastasi. Me olimme suunniltamme levottomuudesta, kunnes se saapui. Mutta minä tiesin sinun mukautuvan siihen kuin kunnon toverin ainakin ja niin sanoinkin Lottielle."

Hänen puhellessaan rouva Bascomb ajatteli heti kun katsoi hänen kiihkeihin kasvoihinsa, jotka olivat niin lähellä hänen omiaan, että Ralph oli juovuksissa. Mutta pojan silmät eivät olleet milloinkaan olleet kirkkaammat eikä hänen nuori hipiänsä kukoistavampi. Hänen henkäyksensä oli yhtä puhdas kuin kissanpoikasen. Ja silloin äiti muisti… ei, Ralph ei ollut sennäköinen kuin olisi juovuksissa, vaan samanlainen kuin tullessaan kotiin ääni käheänä huudoista kotijoukkueen hyväksi ja kireän ottelun kiihoittamana.

Ralph kääntyi nyt, pitäen toista käsivarttaan hänen vyötäreillään ja vetäisten luokseen toiselle puolelleen…

Rouva Bascomb, joka koetti toisella kädellään suoristaa hattuaan, taivuttaessaan pitkää ruumistaan, jotta voisi suudella häneen päin kurkotettuja, jauheen peittämiä kasvoja, näki, että Lottie oli hyvin pieni, hyvin sievä ja hirvittävästi tuoksuva äsken tuntuneelta hajuvedeltä. Hän huomasi vielä muutakin. Rouva Bascombin tarkkaan nenään tunkeutui jotakin katkeraa leyhkää, joka ilmoitti hänelle, että Lottien runsas, liiaksi käherretty musta tukka oli pesun tarpeessa.

Kaiken odottamattomuus, vastakohta hyvin järjestetyn kohtaamisen, johon hän oli valmistautunut, ja tämän välillä kauhistutti häntä. Hänen uusien vaikutelmiensa katkera sisäinen vuoksi törmäsi hänen toiveittensa kiitävään ulkonaiseen luoteeseen. Ne molemmat hyökkäsivät yhteen hänen sydämessään ja alkoivat kiehua hämmentävän kiihkeästi. Niiden pauhussa hän oli vähän aikaa kuuro.

Hänessä ei ollut muuta liikevoimaa kuin mitä oli jäljellä entisestä mielialan ponnistuksesta. Hän sanoi koneellisesti juuri sen, mitä oli päättänytkin sanoa: "Minä olen iloinen saadessani toivottaa miniäni tervetulleeksi poikani kotiin."

Siihen Lottie, suudellen häntä hyvin tarmokkaasti kosteilla pehmeillä huulillaan, vastasi lauseella, jonka hän selvästi oli suunnitellut edeltäpäin: "Minä toivun teidän sallivan minun nimittää teitä mammaksi."

Hän oli ilmoittanut sähkösanomassaan, että "keskustelemme asioista ja teemme suunnitelmia tulevaisuuden varalta."

Niin he tekivätkin sinä iltana, Ralph ja hänen nuorikkonsa istuen sohvalla lähellä toisiaan käsivarret toistensa ympärillä, vastapäätä Ralphin äitiä.

Vanhemman rouvan huulet olivat kuivat. Silloin tällöin vapisutti hermostunut väristys hänen ruumistaan päästä jalkoihin asti. Hän ei olisi voinut sanoa, mikä kuluneista tunneista oli sisältänyt suurimmat järkytykset — illallisvalmistuksetko, jolloin hänen tahratonta keittiötään oli loukattu huolimattomalla käytöksellä ja puheilla, illallispöytäkö, jolloin pöytätavat paljastivat persoonallisuutta, vaiko siistiminen jälkeenpäin — kun Lottien kömpelöt kädet, joiden lyhyiden sormien kiilloitetut kynnet oli leikattu teräviksi, latoivat kaikki astiat samalla kertaa haalealla rasvaisella vedellä täytettyyn pesusoikkoon, kun Ralph äänekkään leikillisesti kuivasi ne huuhtelematta ja kun he molemmat olivat yhtä tietämättömiä hänen läsnäolostaan kuin hellasta, paitsi silloin, kun hän puhutteli heitä. Ei sanaakaan, ei niin ainoata korostustakaan heidän puoleltaan, joka olisi näyttänyt heidän ymmärtävän, mitä hän oli tehnyt heidän hyväkseen, millaiseen uhrautumiseen hän oli mukautunut.

Hän oli siirtynyt toisesta kostonhaluisesta vihanpuuskasta toiseen, ja kaikkia niitä katkeroitti se hyvin selvä tosiseikka, etteivät hänen tunteensa merkinneet mitään Ralphille eikä Lottielle.

Kun hän vihdoin istui heitä vastapäätä arkihuoneessa, ihmetteli hän, miksi he eivät huutaneet kauhusta katsellessaan hänen tuhkanharmaita riutuneita kasvojaan. Hän näki itsensä kuvastimessa ja pelästyi omaa ulkomuotoaan, koska hän näytti kiusautuneelta ja riutuneelta, suorastaan kymmenen vuotta vanhemmalta kuin eilen syvälle painuneine silmineen. Hän käänsi tuhotun naamionsa moittivasti noihin molempiin päin, jotka olivat syynä siihen, ja näki, että Lottien pyöreä käsivarsi oli kiertynyt Ralphin kaulaan ja että Ralphin huulet olivat kerran vielä painautuneet täyteläistä, velttoa suuta vasten, jonka kostea pehmeys vieläkin tahrasi hänen huuliaan, huolimatta kaikista yrityksistä pyyhkiä sitä pois. Hänen kauhistunut, pelokas ilmeensä ei järkyttänyt heitä ollenkaan, koska he eivät sitä nähneet.

Vanha tottumus toimitti vihdoin Ralphille jonkinlaisen viestin hänen äidiltään. Hän kävi levottomaksi ja oli, kuten ennenkin, tyytymätön äidin paheksumiseen. Sitten hän sanoi, työntäen Lottien syrjään leikillisesti: "Kuulehan nyt, Lottie kulta, meidän pitää keskustella asioista. Istu suorana ja ole käytännöllinen."

Lottie suoristi itsensä, pani lihavat kätensä ristiin, käänsi kosteat tummat silmänsä kattoa kohti ja alkoi pyörittää peukaloitaan nopeasti. Ralph tarttui häneen huudahtaen ilosta ja suuteli häntä niin kiihkeästi, että Lottie horjahti sohvan käsinojaa vasten, nauraen ja koettaen työntää toista pois. Jokainen heidän hurja liikkeensä toi samaa hajuveden tuoksua rouva Bascombin nenään.

Hän oli ihan jäykkä inhosta ja sen näköinenkin. Mutta siellä ei ollut ketään näkemässä.

"Nyt sinun pitää käyttäytyä kiltisti, Ralph!" sanoi Lottie työntäen hänet sohvan päähän.

Ralph kääntyi äitiinsä päin jälleen, huomasi suuttuneena, että hänen ilmeensä oli kylmä ja vakava, ja katsoi häneen samalla tavalla paheksuvasti kuin telmivä lapsi ikävään opettajaan.

Kolme silmäparia kohtasi toisensa odottavasti. Rouva Bascomb päätti kiihkeästi, ettei hän itse ainakaan esittäisi sitä kysymystä, mitä Ralphin nyt oli tehtävä. Hän tahtoi odottaa, vain odottaa nähdäkseen, mitä Ralphilla oli sanottavaa puolustuksekseen.

Nähtävästi Ralph ei tuntenut tarvetta sanoa mitään puolustuksekseen, paitsi kärsimätöntä, kapinallista: "No niin, äiti…"

"Minä luulin meidän alkavan puhua asioista", sanoi Lottie näyttäen äreältä.

Ralph katsahti häneen, unohti äitinsä, kumartui äkkiä hänen puoleensa ja suuteli häntä korvan taakse.

Lottie pysyi yllyttävästi liikkumatta, hänen leukansa painui, ja hän katsoi Ralphiin sivulta silmäripsiensä alitse, hymyillen ujosti. He olivat molemmat taas unohtaneet rouva Bascombin. Heistä huokui nyt muutakin kuin halvan hajuveden tuoksua… kuumia intohimon vihureita.

Rouva Bascomb pidätti henkeään. Hän ei aikonut sietää, että häntä loukattiin hänen omassa talossaan. Heillä ei ollut minkäänlaista säädyllisyyden tunnetta. Hän nousi jäykästi seisaalleen.

Hänen edessään muuttuivat nuoret heti vain pojaksi ja tytöksi, itsetietoisiksi ja suuttuneiksi sen vuoksi, että heidät oli pakotettu häpeämään.

"Oh, joutavia, äiti", sanoi Ralph. "Niin, kyllä me tästä selviämme. Älä ole niin sydämetön, sillä mehän menimme naimisiin vasta eilen."

Rouva Bascomb istuutui ja koetti panna vapisevat kätensä ristiin saadakseen ne tyyntymään.

Tällä tavalla he keskustelivat asioista kello yhdeksään saakka, johon kellonlyöntiin päästessä oli päätetty (jos voi sanoa mitään sellaista päätetyksi, mille oli suotu tarkkaavaisuuden jätteitä silloin tällöin), että Lottie jäisi sinne, Ralphin liikkuessa edestakaisin yliopiston ja kodin väliä kesäkuuhun saakka, jolloin hän luultavasti saisi diplominsa ja olisi valmis ansaitsemaan elatuksen itselleen ja Lottielle. Väliaikana he kaikki aikoivat tähystää jotakin edullista tointa, johon Ralph voisi päästä heti tutkinnon suoritettuaan, aloittaen alhaalta ja saavuttaen sitten vähitellen paremman aseman — mutta "ei sentään liian alhaalta", sanoi Ralph, laskien puolittain leikkiä. "Naimisissa oleva mies ei voi työskennellä konttoripoikana. Hän on saanut velvollisuuksia hartioilleen."

Tässä hän ja Lottie vaihtoivat katseen, johon myöhemmät tapahtumat toivat selityksen.

Ralph oli kiihkeästi torjunut kaikki väittelyt siitä suunnitelmasta, että hänestä tulisi asianajaja. "Ei ollenkaan. Minä olen aina vihannut sitä aietta. Olenpa suunnattomasti hyvilläni siitä, että nyt voin pätevästä syystä sen jättää."

"Enkä ole!" keskeytti toinen reippaasti. "En milloinkaan! Sinä vain panit minut puheillasi kovalle, siinä kaikki."

Hänen koko käytöksensä, ajatteli rouva Bascomb, oli jo muuttunut, veltostunut, raaistunut, käynyt kursailemattomaksi kaikkea sellaista kohtaan, mitä hänelle oli koetettu opettaa. Ei tuntunut lainkaan mahdolliselta, että tämä oli hänen poikansa, hänen tottelevainen pieni poikansa, joka oli aina ollut hänelle niin suureksi iloksi. Hänen ajatellessaan sitä kohosivat kyyneleet hänen silmiinsä, mutta kukaan muu ei nähnyt niitä paitsi hän itse. Hän kuivasi ne kaikkien nähden ja tiesi, ettei siihen ollut kiinnitetty huomiota.

"No, nyt on kaikki päätetty", sanoi Ralph reippaasti, katsoen kelloon. "On jo aika mennä nukkumaan. Nukkumisaika pienelle Willielle, jonka pitää matkustaa huomisaamuna junassa takaisin historian A-kursseille."

Lottie alkoi valittaa, etteivät he niin ollen saisi lainkaan viettää kuherruskuukautta, kuten kaikki muut — että Ralph matkusti pois ja jätti pienen tyttösensä yksikseen päiväkausiksi, ikäänkuin ei olisi…

Rouva Bascomb ei ollut kuulevinaan, nousi toisten huomaamatta ja meni halliin. Nyt oli koittanut se hetki, jolloin oli päätettävä makuuhuoneista yöksi. Hänen piti kestää sekin. Ralphin huoneen vuode oli vain sotilaan makuulavan levyinen, todellisuudessa hänen lapsuusaikainen vuoteensa, joka oli jäljellä hänen nuorenmiehen-huoneessaan. Talon ainoa kahdenmaattava vuode oli hänen huoneessaan, sama, jonka hän ja Ralphin isä olivat ostaneet, jossa Ralph oli syntynyt ja hänen isänsä kuollut, ja se huone oli ollut hänen yksin kaksikolmatta vuotta.

Hän seisoi portaitten juurella kauan aikaa, ennenkuin sai niin paljon ruumiillisia voimia, että jaksoi sanoa: "Sinun on parasta ottaa minun huoneeni, Ralph. Se on ainoa, joka on tarpeeksi suuri kahdelle."

"Hyvä on", sanoi Ralph, "me suostumme kaikkiin ehdotuksiisi". Sitten hän jatkoi: "Lottie, haluatko sinä jotakin syödäksesi ennen nukkumaanmenoa?"

"Voisin juoda lasillisen olutta ja syödä juustovoileivän, jos vain joku sitoisi käteni ja työntäisi sen suuhuni", sanoi Lottie hyväntuulisesti.

"Koira vieköön, se maistuisi hyvältä!"sanoi Ralph. "Mutta meillä ei ole mitään sellaista kotona. Tilaamme Kahnilta huomenna korillisen olutta. Mutta tulehan nyt sentään katsomaan, mitä meillä on."

Tämän keskustelun ("Tilaamme huomenna korillisen…") jäykistämänä rouva Bascomb seisoi portaitten juurella kuunnellen, kuinka he iloisesti tyhjensivät hänen jääkaappiaan. Jos hän olisi kyennyt avaamaan suunsa, olisi hän huutanut heille: "Mitä te siellä teette? Kuinka te kehtaatte?" Tämä oli jo liikaa. Raja täytyi olla…"

Mutta hänen huulensa olivat liian kuivat puhuakseen. Ja silmänräpäyksessä hänelle selvisi, että vaikka hän olisi voinutkin, ei hän olisi niin tehnyt. Ralph ja Lottie olivat käsittämättömän monien peninkulmien päässä hänestä se näyttäisi vain pikkumaiselta kotihirmuvallalta — hän saattoi kuulla Ralphin äänen, kun hän sanoisi: "Hyväinen aika, äiti, emmekö voi saada hieman haukattavaa ennen nukkumaanmenoa?"

Se, että Ralph näin unohti hänet, piittaamatta vähääkään säädyllisyydestä, värisytti häntä, ja tuntien, kuinka toisen jalan siirtäminen toisen eteen oli vaikeata, hän kiipesi hitaasti yläkertaan.

Hän otti lakanoita ja pieluksenpäällisiä puhtaista liinakaapeistaan ja aukaisi huoneensa oven. Hetkiseksi ilmestyi hänen eteensä hämärään muuan olento, joka aina, kun hän katsoi tästä ovesta huoneeseen, oli tämän jälkeen häntä vastassa. Se paikka, missä hän ensi kerran oli nähnyt Lottien, ei voinut milloinkaan muuttua hänelle samanlaiseksi kuin jokin muu paikka maailmassa. Siinä jo tänä ensi iltana, kuten kaikkina tulevina vuosinakin, seisoi Lottie… alhaisena, tyhmänä, arkipäiväisenä… sentapaisena, jollaista rouva Bascomb halveksi… siinä hän seisoi ja riemuitsi raa'asti äidin edessä, jonka pojan oli viekoitellut.

Rouva Bascomb painoi nappulaa, ja sähkölampun loisto karkoitti huoneesta haamun. Hän laittoi vuoteen kuntoon säännölliseen, siistiin tapaansa, katsellen samalla ympärilleen kummallisesti. Sitten mentyään vaatekomeroon hän kokosi sylinsä täyteen vaatteitaan naulakoista, kantoi ne Ralphin huoneeseen ja heitti kasoihin lattialle, kuten ei milloinkaan elämässään ollut käsitellyt tavaroitaan. Hän tarttui pukupöytänsä kirjaillun liinan kaikkiin neljään nurkkaan, vieden sen pois, sirojen, hauraiden pikku kapineiden kolistessa siinä särkyvän lasin ja helisevän hopean keralla. Hän kohotti katseensa seiniin, sieppasi sieltä sikstiiniläisen madonnan jäljennöksen, jonka oli saanut tyttöaikanaan, ja heitti paperikortin kalenterin, jossa oli joka päivän kohdalla hartaita mielilauseita ja joka aina riippui pöydän vieressä. Huone, jolta silmänräpäyksessä oli riistetty kaikki persoonallisuus, näytti nyt täysihoitolan makuusuojalta. Hän käsitti kylmän raivokkaasti, etteivät Ralph ja Lottie huomaisi eivätkä välittäisi, miltä se näytti.

Matkallaan Ralphin huoneeseen hän pysähtyi hetkiseksi ylempään halliin kuuntelemaan ääniä alhaalta — naurua, heikkoja huutoja, kirkumisia ja seuraavan keskustelun katkelmia:

"Hyvä on, neiti rouvaseni, pidä sitten huolta itsestäsi." "Ralph, päästä minut irti, tai minä…"

Rouva Bascomb tunsi jotakin kummallista suussaan ja huomasi äänekkäästi purevansa hampaitaan yhteen. Tämä säikäytti häntä. "Voi, minä en voi kestää tätä! Minä en elä kesäkuuhun saakka, kunnes he menevät matkoihinsa."

Hän huusi portaiden juurelle jyrkällä, voimakkaalla äänellä: "Minä menen nukkumaan nyt. Hyvää yötä."

Lörpöttelevä keskustelu lakkasi hetkiseksi. Hän tiesi sen jo. Milloin tahansa heidän tarkkaavaisuutensa pakotettiin kohdistumaan häneen, meni heiltä aina hetkinen sen muistamiseen, että hänkin oli olemassa.

Muuan tuoli narahti. "Malta hieman, äiti!" huusi Ralph odottamatta. Rouva Bascomb kuuli hänen tulevan alahalliin ja seisoen portaitten yläpäässä näki hänen kääntyvän ja kiiruhtavan ylöspäin. Hallin lamppu valaisi täydellisesti hänen kasvonsa, punastuneet, aistillisesti kiihoittuneet kasvot, jotka eivät hänestä näyttäneet Mary Bascombin pojan kasvoilta, vaan jonkun tavallisen naisen pauloihin joutuneen tavallisen miehen kasvoilta. Mitä Ralphilla nyt saattoi olla mielessä, ihmetteli hän.

Ei muuta kuin että hän kiersi käsivartensa äitinsä kaulalle ja painoi päänsä hetkiseksi hänen rintaansa vasten, sanoen: "Kuulehan nyt, äiti, sinun ei pidä ajatella… sinun ei tarvitse ajatella, etten minä… Äiti, sinä olet sentään tavattoman kiltti vanha toveri."

Hän kohotti päätänsä, ja hetkisen katsoivat hänen silmänsä syvälle äidin silmiin. Järkytyksestään huolimatta rouva Bascomb totesi, että heidän silmänsä nyt todella ensi kerran kohtasivat toisensa hänen palaamisensa jälkeen. Ei, kyllä siitä oli kulunut jo pitemmälti aikaa. Milloin olikaan Ralph viime kerran katsonut hänen silmiinsä? Vuosia takaperin.

Mitä hän nyt näki pojan silmissä? Kiihoittuneen nuoren miehen kasvojen punastuneesta aistillisesta naamiosta tuijottivat hänen pikku poikansa silmät hetkisen pelästyneinä, avuttomina…

Mitä tahansa se lienee ollutkaan, se meni ohi. "Kyllä, Lottie!" huudahti Ralph. "Minä tulen!"

Hän suuteli äitinsä poskea, painaen siihen tavallisen asiallisen, poikamaisen suutelonsa, ja kiiti portaita alas takaisin.

Rouva Bascomb meni poikansa huoneeseen ja istuutui vuoteen reunalle, laskien jalkansa omien vaatteittensa sekasortoiselle kasalle. Hän ei nostanut niitä lattialta. Vapisevin sormin hän aukoi pukunsa hakaset, solautti yöpuvun ylleen ja ryömi pieneen vuoteeseen.

Pian senjälkeen Lottie ja Ralph tulivat yläkertaan, mennen hänen huoneeseensa. Ohuiden seinien läpi hän kuuli heidän liikkuvan siellä ihan samalla tavalla kuin oli kuunnellut Ralphin liikkeitä kaikkina kasvuvuosina. Mutta nyt hän kuuli sieltä ääniäkin. He eivät olleet kuitenkaan niin äänekkäitä kuin äsken alakerrassa. Hiljaista kiihkeää muminaa, joka vain silloin tällöin rikkoi pitkän, painostavan hiljaisuuden.

Ralphin äiti makasi Ralphin vuoteessa, ruumis yhdessä sykkyrässä ja koko hänen olentonsa vihan tiukasti jännittämänä. Hänen täydellisesti unettoman yönsä jälkeen hänen ruumiillinen väsymyksensä oli niin suuri, että vaikka hän ei voinut nukkaakaan, ei hän voinut oikein valvoakaan. Hänen ajatuksensa siirtyivät mielettömästi toisesta särkyneestä kuvasta toiseen… hänen astiansa, hänen isoäitinsä hienot vanhat porsliinit harmaassa vedessä, jonka laidoilla oli rasvakerros… käsi, jonka kynnet olivat kiiltävät ja terävät, pitämässä kiinni haarukkaa kuin se olisi tikari… Toisesta huoneesta kuuluva mumina… hattunaulakko ja siihen ripustettu halpa kirkkaan vihreä hattu ja pumpulinen sateenvarjo alapuolella… hän ei voisi milloinkaan kestää sitä, ei milloinkaan! Mitä hän olikaan tehnyt joutuakseen sellaiseen surkeuteen… paksu hampputupsu, joka oli päällystetty ohuilla tekosilkkikuiduilla… sammakkojen kurnutusta, missä hän olikaan kuunnellut sitä? Ääni palautti kuvottavasti hänen mieleensä kirjeen herättämän tunteen, kun hän oli vetäissyt sen esille kirjelaatikosta… hän ei voi milloinkaan kestää kesäkuuhun saakka… hänestä tulisi mielipuoli… hiljaisuus toisessa huoneessa.

Sitten hän nukkui kuin olisi nauttinut lääkettä ja näki unta Ralphin silmien ilmeestä, joka oli niin hirveästi liikuttanut häntä — näki unta, että Ralph oli avannut jonkin oven täällä hänen omassa talossaan, oven, jota hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt, vaikka nyt tiesikin sen aina olleen siellä… avannut sen ja paljastanut suuren, pimeän, tyhjän huoneen… tyhjän. Ja kuitenkin hän nyt tiesi, että se oli aina ollut siellä… tyhjänä.

Hän heräsi säpsähtäen kellon lyödessä alakerrassa kahdeksan. Hän ei ollut nukkunut niin pitkään koulupäivinä vuosikausiin. Uni unohtui kokonaan.

Tunnin kestävä toivoton kiire siistimättömässä talossa, joka oli hiljainen muuten, paitsi hänen nopeita, varovaisia liikkeitään, kun hän pukeutui ja valmisti aamiaisensa. Ja sitten samalla tavalla kuin tuhansina muina aamuina ennen tätä ja tuhansina aamuina tämän jälkeen hän huomasi kerran vielä astuvansa koulurakennukseen ja jättävänsä persoonallisuutensa, oman haaksirikkoutuneen ja murskatun persoonallisuutensa taakseen, ryhtyessään täyttämään "opettajan" muodollisia, persoonattomia, hyödyllisiä velvollisuuksia.

VII

Hän oli keskittänyt kaikki voimansa kyetäkseen kestämään kesäkuuhun, Ralphin oppiarvon suorittamiseen, saakka ja huomasi piankin tarvitsevansa kaikki voimansa ja enemmänkin kestääkseen sen, mitä oli sälytetty hänen hartioilleen koulussa ja kotona.

Koulussa hän näki, päivä päivältä, virkatoveriensa silmistä heidän Lottieta koskevien tietojensa lisäytymisen. Rouva Jeffries huomautti tuhlaavalla äänenpainolla: "Ah, minä näin nuoren miniänne rohdoskaupassa tänään! Sellainen kaunis tyttö!" Rouva Bascomb kuuli lauseen korostuksesta kaikkien nähneen samaa, mikä oli niin selvästi ilmennyt hänen kotinsa hallissa, kun hän oli katsellut halpaa, kiiltävää hattua ja ohuilla tekosilkkikuiduilla päällystettyä hampputupsua.

Kun hän huomasi neiti Saundersin kumartuvan neiti Prestonin pöydän yli silmissään selvä tyytyväisyyden ilme, joka johtuu juorujen kuulemisesta, ja kun molemmat tytöt erkanivat toisistaan, nähdessään hänen tulevan huoneeseen, tiesi hän neiti Prestonin harristownilaisten serkkujen saaneen selville, mitä hän itsekin jo aikoja oli kuullut, että Lottien isä toimi siellä kenkätehtaan yövahtina ja että Lottie oli ollut myyjättärenä South-kadun varrella miesten vaatekaupassa. Hän kuvitteli heidän lisäävän senkin, mitä hän oli arvannut, että Lottiesta oli juoruttu enemmän tahi vähemmän.

Tosin koulun toiset naiset kohtelivat häntä myötätuntoisesti, mutta siihen sekoittui sääliäkin, ja sääli tuntui hänestä sietämättömän loukkaavalta. Hänen kokemuksensa oli sellainen, että ihmiset säälivät vain niitä, joita he voivat halveksia. Ja ihmisten sääliminen oli todellisuudessa halveksimista. Hän tiesi sen, koska oli itsekin tuntenut sääliä.

Kuinka oli Ralph voinut siten palata hänen luokseen kaiken sen jälkeen, mitä oli tehty hänen hyväkseen? Hän teki itselleen tuhansia kertoja tämän kysymyksen, saamatta siihen vastausta.

Margaret Hill ei osoittanut myötätuntoa eikä sääliä kellekään muulle kuin itselleen, voimatta silti karttaa rouva Bascombin kostonhalua. Tytön ensi vaikutelma oli ollut "katkenneen liljan" surua, mikä suututti Ralphin äitiä itsekunnioittavan salaamisen täydellisellä puutteella. Kuinka voi kukaan niin kerskailla tunteillaan julkisesti, ajatteli hän ärtyisästi kiinnittäessään huomionsa Margaretin kalpeihin kasvoihin ja alakuloiseen, kauniiseen päähän.

Muuan toinen kiinnitti niihin huomionsa myötätuntoisemmin kuin rouva Bascomb. Ralph oli ollut naimisissa tuskin kuukauttakaan, kun rouva Bascomb jo näki Margaretin kaupungin suurimman pankin kassanhoitajan, herra Lathropin, loistavassa uudessa Buick-autossa. Herra Lathrop istui hänen vieressään, kohdistaen häneen keski-ikäisen miehen tuntehikkaan, tyhmän katseen, herra Lathrop, jonka keski-ikäinen vaimo oli ollut vainajana vasta vuoden ja jonka täysikasvuiset lapset olivat Ralphin tovereita yliopistossa. Tämä näky täytti rouva Bascombin samanlaisella kalvavalla ärtymyksellä kuin kaikki muukin näihin aikoihin. "Inhoittavia hölmöjä nuo molemmat!" ajatteli hän.

Hän katseli kaukaa tämän uuden suhteen nopeaa kehittymistä, sillä Margaret ei ollut ainoastaan luopunut mieltäliikuttavasta kohtauksesta, jota hän oli pelännyt, vaan todellisuudessa jättänyt häntä lähestymättä. Harvat ihmiset koettivatkaan puhua hänelle luottavaisesti tänä hänen elämänsä kautena. Eivät ainakaan useammasti kuin kerran. Hän ilmaisi tunteitaan niin vähän kuin suinkin julkisesti, sovitteli äänensä aina hyvin, piti kasvonsa tyyninä ja silmänsä kurissa. Ja ihmiset toimittivat nopeasti asiansa hänen kanssaan ja poistuivat hänen luotaan kiireesti "Minusta tuntuu kuin hän kiivastuisi kosketuksesta", sanoi vaikutteille altis neiti Preston käytyään rouva Bascombin luokkahuoneessa jollakin asialla.

"Niin, minä en ainakaan panisi itseäni vaaralle alttiiksi saadakseni sen selville koskettamalla häneen", sanoi neiti Saunders.

Kaikki tämä koulussa. Mutta siinä talossa, joka oli ollut hänen kotinsa sellaisia sanoja ei ollut olemassakaan, joilla olisi voitu kuvailla sen talon elämää. Siellä keskittyi kaikki hänen tarmonsa sen ehdottomaan sivuuttamiseen, mitä hän ei voinut olla näkemättä ja minkä hän tiesi kuuluvan kaikkien heidän katunsa varrella asuvien naisten yleisiin tietoihin. Vihaisesti ja horjumatta hän marssi eteenpäin ylitsepääsemätöntä kiviaitaa kohti kuin tie olisi ollut auki.

Noin viikkoa ennen kesäkuun alkupäivää, jolloin hänen oli määrä päästä vapaaksi, hän kohtasi tohtori Deweyn kotonaan, tullessaan koulusta. Kun hän tuli sisään, kiiruhti Lottie nopeasti yläkertaan, ja tohtori Dewey kertoi hänelle töykeällä lääketieteellisellä mongerruksellaan kaunistelematta ja varustaen pisteillä kaikki i:t, että Lottie oli raskaana ja että synnytys tapahtuisi luultavasti syyskuun alussa.

He joutuivat nyt sellaiseen vaiheeseen, jolloin koulutyön viimeiset kuukaudet niitä muistellessa tuntuivat helpoilta ja lieviltä. Siinä ei ollut muuta tehtävää kuin pitää Lottie luonaan lapsen syntymään saakka. Sittenkään, kun Ralph oli saanut toimen, ei hän pienellä aloittelijan palkalla voinut tarjota siedettäviä elämän mahdollisuuksia vaimolleen, joka joutui äidiksi kolmen kuukauden kuluttua, erittäinkään sellaiselle vaimolle, joka kärsi siitä niin kovasti kuin Lottie. Hän kärsi niin paljon pahoinvoinnista, että hänen täytyi saada aamiaisensa vuoteeseensa, ja hän makaili siinä ainakin kymmeneen saakka joka aamu. Ja kun hän oli saanut vaatteet vaivaloisesti ylleen, kykeni hän vain lepäilemään arkihuoneen sohvalla tai kuistin riippumatossa ja valittelemaan vaivojaan.

Sillä hän inhosi "koko hommaa", kuten hän sitä nimitti, ja kun hän tunsi olevansa erittäin alakuloinen, huusi hän olevansa hullu, jos uskoisi sen kestävänsä. Hän tiesi ehdottomasti kuolevansa lapsen syntymän jälkeen, mutta ellei niin kävisikään, niin hän ei milloinkaan paranisi kokonaan eikä saisi takaisin kaunista ulkomuotoaan. Hän oli vilpitön moittiessaan Ralphia ja itseäänkin siitä, että he olivat olleet niin tyhmiä. Hän ja hänen hiljainen anoppinsa olivat vihdoinkin päässeet yksimielisyyteen ainakin yhdestä asiasta, nimittäin siitä, ettei kumpikaan toivottanut lasta tervetulleeksi.

"Lottien lapsi!" ajatteli rouva Bascomb halveksivasti, ommellessaan sapekkaan nopeasti pieniä vaatekappaleita. Lottien ainoa avustus supistui siihen vaatimukseen, että kaikki oli reunustettava pitseillä. Kouluvuoden lopussa tapahtuneeseen rouva Bascombin kotiin palaamiseen saakka ei talossa ollut tehty muita ompelutöitä kuin saatettu kaikki hänen ostamansa valkoiset vaateainekset hieman suurempaan epäjärjestykseen.

"Minä maksan sinulle takaisin myöhemmin, äiti", oli Ralph sanonut levottomana, sattuessaan olemaan kotona silloin, kun suuri käärö vaatetavaraa tuotiin, ja joutuessaan siten pakosta kiinnittämään huomionsa äidin jatkuviin kustannuksiin hänen puolestaan.

Hänen äitinsä ylenkatsoi ja sääli häntä, kun hän näin puhui asiasta. Ralphilla oli kyllä tarpeeksi omia huolia, tarvitsematta koettaakaan maksaa menojaan, ajatteli hän ivallisesti. Sillä Lottie pakotti niin paljon kuin suinkin hänetkin osalliseksi omiin hysteerisiin surunpuuskiinsa. Hän vaati, että Ralphin piti rohkaista häntä, ja kuitenkin, jos hän vain uskalsi tulla kotiin kohtuullisen tyynenä, huusi hän, ettei Ralph välittänyt ollenkaan hänen surkeudestaan. Mutta hän sai harvoin tilaisuuden nuhdella häntä siitä. Ralphin palaamiset kotiin olivat kaikkea muuta kuin iloisia. Hän oli saanut toimen erään kirjapainoliikkeen konttorissa ja tunsi yhtämittaista hämmennystä liikemaailman kanssa tapahtuneen ensi kosketuksensa järkytyksestä. Ei kukaan konttorissa tiennyt, että uudella miehellä oli kotona sairas vaimo ja ankaran hiljainen äiti, eivätkä he olisi välittäneetkään siitä, vaikka olisivat tienneetkin. Hän ei saanut hellittää, vaikka olikin uupunut yövalvomisesta, kun Lottie ei voinut nukkua eikä antanut hänellekään rauhaa. Hänen piti oppia uusi työnsä kokonaan eri tavalla kuin tähän saakka oli oppinut muuta, ei suopeasta myöntymisestä niitä henkilöitä kohtaan, joille maksettiin hänen opetuksestaan, vaan uhmaten ihmisten töykeitä omiin asioihinsa syventymistä. Heistä oli samantekevää, oppiko hän vaiko ei. Ellei hän oppinut, oli siellä, mistä hänkin tuli, vielä paljon muita. Kolmena kuukautena siitä lähtien, kun hän vaivoin suoritti tutkinnon yliopistossa, Ralphin kasvot ja ryhti muuttuivat enemmän kuin kymmenessä vuodessa sitä ennen. Hänen äitinsä, joka oli itsekin kiusaantunut, ei voinut muuta kuin sääliä, niin katkerasti kuin syyttikin poikaansa.

Rouva Bascomb sulkeutui hiljaisen marttyyriuden ja kovan työn omahyväiseen raivoon. Ensin hän oli koettanut elää kesäkuuhun asti. Nyt hänen piti kärsiä kaikkea niin kauan, kunnes Lottie synnyttäisi ja paranisi. Kun lapsi vain syntyisi ja Ralph saisi nostaa ensimmäisen palkanmaksunsa, voisivat he varmasti matkustaa tiehensä ja jättää hänet nauttimaan niistä rauhan rippeistä, joita elämällä mahdollisesti vielä oli säilössä hänelle.

Väliaikana hän kyllä pitäisi huolta siitä, ettei hän voisi moittia itseään mistään. Hän ei lausunut moitteen sanaakaan, eipä juuri minkäänlaisia muitakaan sanoja pelästyneelle, järjettömälle nuorikolle, vaan hyväksyi kalliomaisesti vaieten Lettien hirveät vaatimukset asuintoverina. Kymmenen kertaa päivässä hän puri hampaansa yhteen ja puhdisti Lottien jäljet, kun tämä haluttomaan, epäsiistiin tapaansa siirtyi makuuhuoneesta kylpyhuoneeseen ja sieltä riippumattoon. Paitsi rouva Bascombin välttämättömiä ostoksilla käyntejä, ei heistä kumpikaan käynyt kaupungilla. Nämä käväisyt hän suoritti varhain aamuisin, jolloin ei muita ihmisiä vielä ollut liikkeellä. Hän ei halunnut tavata siveitä tuttaviaan, ennenkuin Lottie ja Ralph olivat poistuneet talosta. Nuori pari ei ehkä kiinnittänyt huomiota siihenkään, että lapsi oli tulossa vain viiden kuukauden kuluttua heidän äkillisestä naimisiinmenostaan, mutta Ralphin äiti muisti sen aina.

Se uskomaton tapa, kuinka he vähäksyivät tätä huutavaa tosiseikkaa, tuntui rouva Bascombin mielestä toistavan pääkohdiltaan koko tilanteen mahdottomuuden. He eivät olleet alusta alkaen näyttäneet merkkiäkään siitä, että he antoivat arvoa sille, mitä hän teki heidän hyväkseen, eivätkä nyt teeskennelleetkään olevansa pahoillaan hänelle tuottamastaan häpeästä. Rouva Bascombia järkytti alituisesti heidän paatumuksensa hänen kärsimyksiään kohtaan, heidän itsekäs syventymisensä omiin ohimeneviin tunnelmiinsa, Ralphin inhoittava toimi ja Lottien tyytymättömyys.

Heidän elämää vastaan kohdistetut katkerat valituksensa täyttivät pienen talon räystäitä myöten kuumina pitkinä päivinä. Heillä ei ollut aikaa keskittää huomiotaan uuteen inhimilliseen olentoon, joka hitaasti kehittyi. Lottien valitukset olivat kuitenkin ainoat, jotka tulivat kuuluville. Siihen aikaan, kun Ralph oli ponnistellut päiväntyönsä läpi, hän oli niin uupunut, ettei hänellä ollut tarmoa olla harmissaan kotioloista, vaikka hän olisi uskaltanutkin esittää jonkun oman vaatimuksensa Lottien vaatimuksia vastaan. Hän taivutti päänsä kumaraan mykkänä kaiken sen edessä, kuten suojaton mies kääntää selkänsä sateelle kyyristäen hartiansa ja ottaen sen järkkymättömän tyynesti vastaan, koska ei voi tehdä muutakaan. Hänen äitinsä ei puhunut sen enempää tunteistaan kuin hänkään; hänestä tuntui äärettömän mieluiselta oikeutetun suuttumuksensa kahlehtiminen — kuinka ylenpalttisen oikeutettu se olikaan! — ilman pitävästi sinetöidyn halveksivan, arvokkaisuuden alle. Lottien valitusten kuunteleminen raivoisan vaiteliaana tuotti hänelle nurinkurista tyydytystä. Se täytti tulvilleen hänen vakaumuksensa, että hänellä oli kaikki oikeus puolellaan. Sen maljan sisällyksestä, jonka hän oli tuntenut koko elämänsä ajan, hän joi nyt syvempiä ja suurempia kulauksia kuin milloinkaan oli uneksinut mahdolliseksi. Kuinka voivat Ralph ja Lottie jatkaa kaiken vääryyden pinoamista omalle puolelleen!

Rouva Bascombin säädyllinen perhetunne esti häntä kertomasta asioiden tilaa kellekään sivulliselle (hän eli todella tähän aikaan kokonaan erossa vanhoista ystävistään tämän välttämättömän vaikenemisen pakosta). Mutta se, että hän tiesi voivansa olla varma myötätunnosta itseään kohtaan, jos vain joku saisi sen joskus tietää, korvasi hänelle ylenpalttisesti kaikki. Sellaisen hänen töittensä kuvitellun katselijan hyväksyminen, harmistunut hyväksyminen, oli hänen vanhurskautensa huumauksen tärkeimpiä aiheita. Se piti häntä jännitettynä koko kesän yliluonnolliseen kestävyyteen saakka. Hän ei ollut milloinkaan työskennellyt niin kovasti kuin näinä lomapäivinä, jotka ennen vanhaan oli aina omistettu oikeudenmukaiselle, hemmoittelevalle tointumiselle kouluvuoden väsymyksestä. Kaikki ne askareet, jotka Lottien olisi pitänyt tehdä, mutta häpeällisesti jätti sikseen, rouva Bascomb teki itse vanhurskauden riemussa.

Tänä kautena hän ei tavannut melkein ketään tuttua osaksi senvuoksi, että hän karttoi heitä, ja osaksi siksi, että koulujen, kirkkojen ja kerhojen toiminta oli keskeytetty kesän kuumimmaksi ajaksi ja useimmat hänen opettajatoverinsa olivat matkustaneet jonnekin viettämään lomaansa. Hän oli äärettömästi kiitollinen näiden ihmisten väliaikaisesta poissaolosta. Hän toivoi lapsen syntyvän, Lottien paranevan ja kaikkien kolmen olevan poissa ennen ystäviensä palaamista kaupunkiin. Lottie oli keskittänyt ajatuksensa samoin kuin hänkin tuohon synnyttämispäivään syyskuussa.

Se päivä meni samalla tavalla kuin sellaiset päivät yleensä, kiihkeästi, nopeasti, ei ollenkaan siten kuin oli suunniteltu, koska asioita laiminlyötiin valmistuksista huolimatta, lääkärin tullessa ja poistuessa ja valkoisiin pukeutuneen kallispalkkaisen hoitajattaren komennellessa rouva Bascombia. Ralph ei mennyt konttoriin sinä päivänä. Hän käveli edestakaisin kalpeana huoneissa tai istui Lottien vuoteen reunalla, pitäen hänen kättään omassaan ja ollen melkein pyörtymäisillään Lottien kärsimystä ilmaisevien huutojen tuottamasta kauhusta.

Niillä oli melko erilainen vaikutus hoitajattareen. Kun hän ja rouva Bascomb pysähtyivät hetkiseksi halliin, sanoi hän hieman kärsimättömästi: "Hyväinen aika, kuinka hän juonittelee! Synnytys edistyy kaikkien sääntöjen mukaan. Mitä muuta hän voisi odottaakaan?"

Rouva Bascomb ei vastannut. Se olisi alentanut hänen arvoaan, jos hän olisi ruvennut selittelemään Ralphin vaimon tilaa vieraalle ihmiselle. Ja mitä hän sitäpaitsi olisi voinutkaan sanoa? Hänellä ei ollut sanoja, joilla olisi voinut kuvailla omia tunteitaan itselleenkään. Siitä alkaen, kun hän oli nähnyt ensimmäisen vilahduksen Lottiesta, hän oli sulkeutunut painajaisen epätodelliseen mykkyyteen. Kun hän nousi tai meni nukkumaan, tunsi hän usein pikemminkin olevansa pitkässä painajaisunessa kuin elävänsä omassa talossaan. Hän ei ollut kyennyt herättämään itseään siitä Lottien antaman suutelon jälkeen.

Tämä päivä oli painajaisen huippukohta. Hänen kotinsa, hänen hellitty tahraton kotinsa, hirveässä epäjärjestyksessä, tahrattuna, liattuna, lemuten antiseptisiltä aineilta, hänen tunteellinen, vaikutuksille altis persoonansa muiden valtaamana ja pakotettuna työskentelemään kuin sairaalan pesuakka. Ja kaikki kuin itsestään selvänä. Tämä viimeinen seikka oli uskomattomuuden unimainen puoli. Ei ihailua, ei hämmästystä, ei kiitollisuutta kenenkään puolelta; ei edes mitään ymmärtämyksen merkkiäkään siitä, kuinka häntä kohdeltiin. Kukaan ei todella kiinnittänyt häneen huomiota, paitsi että hänen käsiään ja jalkojaan pidettiin komennettavina. Kun hän riensi portaita ylös ja alas toimitellen hoitajattaren loppumattomia asioita, sekautui hänen hämmästyneeseen harmiinsa kylmää ylenkatsetta "koko hommaa" kohtaan, jonka hän oli koko ajan jakanut Lottien kanssa. "Kaikki tämä vain senvuoksi, ettei poika ollut voinut hillitä itseään. Tällä tavalla kansoitetaan maailma juuri tuollaisilla Lottie-pahasilla."

Ja kuitenkin oli riemun hetkiäkin, kun hän ajatteli: "Tämä on loppu! Vihdoinkin tulen täyttäneeksi velvollisuuteni viimeiseen saakka. Jos vain jaksan kärsiä tämän, haihtuu painajainenkin."

Kymmenen aikaan sinä iltana hoitajatar soitti lääkärille, että hän tulisi heti, ja kun rouva Bascomb seisoi keskiyöllä sairaan huoneen ovella, ojensi lääkäri hänelle huopapeitteisen käärön, sanoen huolettomasti: "Kaunis pieni tyttö. Kuunnelkaa hänen kuherrustaan. Ottakaa se haltuunne minuutiksi tahi pariksi, että hoitajatar ja minä voimme auttaa äitiä." Sitten hän lisäsi, vaikka rouva Bascomb ei ollut kysynytkään mitään Lottiesta: "Täydellisesti normaalinen synnytys. Hän ei ole ollenkaan vahingoittunut."

Mutta sisällä huoneessa sanoi Lottie heikolla, kauhusta vapisevalla äänellä: "Ei milloinkaan enää yhtään, Ralph. Ei milloinkaan enää!"

Ja Ralph, hien virratessa kalpeille poskille, vastasi nyyhkyttäen: "Ah ei, Lottie! Ei milloinkaan enää."

Isoäiti kääntyi pois kantaen tätä maailman uutta asukasta, johon sen vanhemmat eivät olleet edes katsahtaneet. Hän meni kylpyhuoneeseen ja istuutui kääntöjalustan varassa riippuvan pienen kylpyammeen viereiselle tuolille. Hän oli elämänkyllästyksen alhaisimmassa tilassa. Lottie ei ollut ainoa nainen, jota synnyttämisen hirveät yksityiskohdat olivat kauhistuttaneet. Kuinka oli kaikkien ihmisten joukosta pakotettu alistumaan tähän hirvittävään kokemukseen, hänet, joka ei voinut verta sietää eikä kuunnella ihmisten tuskanhuutoja. Se oli kauheata.

Huopapeitteinen käärö liikahteli ja äännähteli hänen sylissään. Hän siirsi syrjään peitteen laitaa ja katsoi kylmästi kotinsa uutta asukasta.

Pienokainen makasi selällään, kasvot niin tyyninä kuin Buddhalla, silmät auki ja katse jäykkänä. Kun heidän katseensa sattuivat yhteen, heräsi John Bascombin leski painajaisestaan.

VIII

Lottien sairauden ajaksi oli Ralph karkoitettu ullakkokerroksen soppeen, joka oli sitä varten vaatimattomasti sisustettu makuuhuoneeksi. Kapea vuode oli siirretty Lottien huoneeseen hoitajattarelle, mutta muutamien ensi päivien ajaksi hän ei halunnut lasta luokseen sinne. Pieni kehto oli sen vuoksi nostettu isoäidin vuoteen viereen, ja häntä oli pyydetty aluksi hoitamaan pienokaista aamuun asti.

Kello kahden aikaan Lottie oli vaipunut virkistävään uneen, Ralph oli hoippunut huoneeseensa, ja hoitajatar pesi pienokaisen. Karski, vanhahko lääkäri katseli tätä toimitusta ennen poistumistaan talosta. "Tavallinen lukumäärä sormia ja varpaita, vai mitä? Vilkaistessani häneen ei näyttänyt olevan mitään vikaa."

"Hän on hyvin, hyvin kaunis lapsi!" kehui hoitajatar ammattimaisen innostuneesti. Hän käänsi sätkyttelevän vauvan vatsalleen puhtaassa sylissään. "Katsokaa hänen selkäänsä. Hänestä tulee voimailija."

"Eivätkä ole", sanoi hoitajatar, paljastaen vakavana hieman ammattitietojaan. "Ei, herra tohtori, te olette ihan väärässä. Kun ne ovat ihan uusia ensimmäisenä tuntina, ovat ne enemmän sennäköisiä, jollaisia heistä tulee, kuin myöhemmin, ollessaan tavallisia pikku vauvoja."

"No niin, minä en tiedä muuta kuin että ne ovat samanlaisia", toisti lääkäri osoittaen niin vähäistä harrastusta kuin suinkin. "Mutta kun satuitte mainitsemaan siitä, tuntuu minusta sentään kuin olisin huomannut perhepiirteitä vastasyntyneissä lapsissa enemmän kuin vanhemmissa. Kuinka sen laita oikeastaan on, rouva Bascomb?" sanoi hän kääntyen isoäidin puoleen, jonka hahmo näkyi epäselvästi kylpyhuoneen nurkasta. "Oletteko tuntenut ketään, jota uusi lapsenlapsenne muistuttaa?""

Hetkisen kuluttua varjo liikahti ja mumisi: "Minä en todellakaan ole vielä ehtinyt oikein tarkastella."

"Teillä tulee ehkä olemaan paljonkin aikaa siihen ensimmäisinä kymmenenä päivänä", oletti lääkäri. "Hoitajattarella on silloin tarpeeksi tekemistä äidinkin kanssa. Älkää salliko hänen vaivata teitä liikaa, hoitajatar. Hän on mainiossa kunnossa, terve kuin pähkinä. Hän voisi nousta jo huomenna pyykinpesuun, jos hänen vain olisi pakko." Sitten hän lisäsi: "Minä en luullakseni tule takaisin lainkaan, ellette kutsu minua. Alan jo käydä vanhaksi ja töykeäksi ja menetän pian malttini. Voisin ehkä raivostua ja sanoa jotakin sellaista, mitä saisin katua."

"Kyllä minä suoriudun tästä yksinänikin", vastasi hoitajatar. "Me kaikki olemme unen helmassa jo puolen tunnin kuluttua."

Rouva Bascomb livahti esille hämärästä nurkastaan ja seurasi lääkäriä alakertaan, päästääkseen hänet ulos talosta. Siellä lääkäri puristi muodollisesti hänen kättään. "Onnittelen teitä uuden arvonne johdosta", sanoi hän. Hän ei keksinyt mitään muuta ilmaistakseen myötätuntonsa. Rouva ei ollut hänen suosikkejaan, ei naisena eikä potilaana, mutta hän oli mielestään velvollinen jotakin lausumaan, koska rouva oli käyttäytynyt tavattoman hyvin poikansa tyhmästä avioliitosta johtuneen kiusallisen tilanteen aikana.

Huh, millaisen tytön Ralph oli saanut käsiinsä. Tohtori ei ollut milloinkaan pitänyt Ralphia minkään arvoisena. Siitä tavasta, kuinka vanhat naiset yhä uudestaan olivat hänen kuultensa puhuneet rouva Bascombista ja Ralphista, sopi päätellä, että tämä nuori mies oli joko kurja raukka tahi viekas kuin kissa. Mutta sittenkin hänen oli nyt melkein sääli poika-raukkaa. Millaisen sekasotkun moiset äidin lemmikit saivatkaan aikaan mennessään naimisiin! Se oli kaiketi ollut hirmuinen isku hänen äidilleen, mutta tämä oli topakampi kuin hän oli osannut arvata, kaikissa tapauksissa melko hyvää ainesta.

"Te olette ollut meille hyvin suureksi avuksi tänään", sanoi tohtori pontevasti koettaen ilmaista äänellään enemmän kuin sanoillaan. Hän oli ennenkin huomannut, että rouva Bascombin kaipuu saada ponnistuksistaan hyväksymistä oli kiihkeä, eikä tällä kertaa pitänyt sitä kohtuuttomana.

Mutta rouva Bascomb ei vastannut, tuskin näytti kuulevankaan, mitä sanottiin, ja kun hän seisoi siinä käsi ovenrivalla, sattui jokin hänen kasvojensa ilmeessä kiinnittämään lääkärin ammattikatseen. Käsi puolittain kohotettuna päätä kohti pannakseen hatun päähänsä ja jalka valmiina astumaan ulos ovesta hän pysähtyi ja kääntyi katsomaan rouvaan tiukasti lääketieteellisen vaistonsa pakottamana. Pitkän kokemuksensa aikana samojen hoidokkien parissa hän oli usein huomannut jonkun potilaan kasvoissa, jonka ulkomuoto oli hänelle hyvin tuttu, ilmeen kuvaamattoman muutoksen ilmoittavan uhkaavasta terveyden muutoksesta. Mutta vaikka hän olisikin katsonut rouva Bascombiin niin tiukasti kuin suinkin, ei hän olisi voinut määritellä hänen kasvojensa muutosta. Ehkä hän olikin vain kuvitellut sitä. Hän oli perin väsynyt ja hermostunut. Tällaiset tempoilevien, huutavien naisten synnytykset kuluttivat kovasti lääkärin hermostoa. Hänen pitäisi luovuttaa ne nuoremmille miehille. Ehkä rouva Bascombkin alkoi vanheta. Niin, siitä se johtuikin, päätteli hän ja suoritti aloittamansa eri liikkeet loppuun, painoi hatun päähänsä ja astui ulos. Niin, rouva oli juuri sivuuttanut rajan ja alkanut ensi kerran "näyttää ikäänsä".

"Hyvää yötä!" sanoi hän olkansa yli, kävellen julkipuolen polkua pitkin pimeään.

"Hyvää yötä!" vastasi rouva Bascomb seisoen avonaisella ovella ja katsoen hänen jälkeensä.

Kun lääkärin askeleet olivat lakanneet kuulumasta hiljaiselta kadulta, liikahti hän ja lähti kuistin kautta ulkoilmaan.

Hän käveli eteenpäin, ilman päämäärää, tuntien äärettömyyden leviävän ympärillään. Mutta se ei painanut häntä kokoon, vaan suurensi häntä. Hän pääsi siitä osalliseksi.

Hän kohotti katseensa, tähtiin ja sitten, yksinään pimeässä, ojensi käsivartensa niitä kohti.

John oli palannut hänen luokseen, katsonut häneen elävistä silmistä. Vainaja ei ollut hävinnyt tyhjyyteen, vaan ollut koko ajan odottamassa… jossakin… jossakin tuolla tähtien täplittämässä avaruudessa.

Hän näki jälleen vastasyntyneen lapsen juhlallisen tuijottavan katseen ja alkoi vapista ja itkeä.

"Oletteko ehkä valmis ottamaan pienokaisen luoksenne nyt…" tiedusti väsynyt hoitajatar hienotunteisesti.

"Kyllä, ah, kyllä!" huudahti rouva Bascomb hellästi, rientäen portaitten yläpäähän, kädet levitettyinä. "Kyllä minä olen valmis ottamaan pienokaisen luokseni."

Rouva Bascomb kääntyi kotimatkalle kiireesti. Kello oli puoliviisi. Häntä oli viivytetty koulussa. Lottie halusi käydä kaupungilla ainakin kerran päivässä ja odotti hänen palaavan koulusta kahtakymmentä minuuttia yli neljän. Hän aukaisi pääoven. Lapsi itki. Oliko hän kipeä? Eikö hän ollutkin näyttänyt hieman kalpealta tänä aamuna? Hän kiiruhti portaita ylös omaan huoneeseensa. Itku kuului näet sieltä. Vauva oli kätkyessään ja huusi niin, että sydän oli haljeta. Missä oli Lottie? Oliko hän yksinkertaisesti päättänyt olla enää odottamatta ja mennyt matkoihinsa jättäen lapsen yksin?

Kylpyhuoneen ovi aukeni, ja Lottien ääni tunkeutui sieltä poltettujen hiusten käryn mukana. Lottie kähersi tukkaansa. Ah, hän ei ollut vielä pukeutunut. Hän oli ehkä myöhästynyt itsekin. Lottien ääni oli uhmaavan puolustava: "Hän riehaantui juuri äsken, siinä kaikki. Siinä kirjassa, jonka annoitte minulle luettavaksi, sanotaan, ettei niitä tarvitse ottaa syliin, vaikka ne itkevätkin."

Isoäiti keskeytti hyökkäyksensä kätkyttä kohti, kunnes ehti riisua yltään raskaan päällystakkinsa ja kiskoa sormikkaat pois käsistään, jotka lokakuun päivä oli jäähdyttänyt. Hän hieroi niitä kovasti toisiaan vasten saadakseen ne lämpenemään. Lapsen huudot vapisuttivat häntä, ikäänkuin ne olisivat purkautuneet esille hänen omasta kurkustaan.

Nyt hän oli tarpeeksi lämminnyt voidakseen koskea kätkyeen. Hän kumartui sen puoleen ja heitti syrjään peitteet pikku olennon ympäriltä, joka hullunkurisesti potki ja ponnisteli. Lapsen oli kylmä, se oli märkä, ja epäjärjestykseen menneet peitteet olivat vääntäneet sen luonnottomaan ja epämukavaan asentoon. Hänen pienet säärensä ja jalkansa olivat kuin kylmää marmoria. Hän oli raivoissaankin, kasvot olivat vääntyneet tuhansiin ryppyihin, hampaaton suu oli ammollaan, ja huudot purkautuivat siitä kuin jokin näkyvä aines.

Huudahtaen suuttumuksesta isoäiti otti vauvan syliinsä ja istuutui lämpöpatterin viereen, heittäen pois kylmän, märän rievun, joka oli solunut pienten säärten ympärille. Hän pani uuden rievun patterille lämpenemään ja käänsi lapsen sen likelle, niin että se sai lämmitellä paljaita jalkojaan ja sääriään. Samalla hän hieroi niitä hiljaa käsillään ja kumartuen syvään mumisi epäselvästi: "Kultaseni… kultaseni… pieni lapsi kultaseni…" Hän tunsi lapsen kylmyyden, märkyyden ja vihan omassa sydämessään ja ruumiissaan.

Sitten hän tunsi yhtä herkästi kuin se olisi vaikuttanut hänen omaan paljaaseen ihoonsa, sen suloisen lämmön, joka heti hillitsi lapsen itkun, sai sen lepäämään jalat ojennettuina ja liikuttelemaan varpaitaan hiljaa, samalla kun se katsoi hyvin tyytyväisenä kattoon. He molemmat riemuitsivat yhdessä, kun oli niin hyvä olla. Rouva Bascombin toimelias mieli oli yhtä tyhjä ajatuksista kuin lapsenkin kasvot. Hänen lemmikkinsä oli lämminnyt ja rauhallinen, ja hän itsekin oli nyt täynnä rauhaa ja lämmintä, vaikka oli hetkinen sitten ollut kylmän ja vihan vallassa.

Vähän myöhemmin hän kurotti ottamaan lämminneen vaatteen käteensä ja kiinnitti sen lukkoneuloilla niin lujasti lapsen ympärille, ettei se voinut solua alas. Hänen sormensa koskettivat lapsen hienoa ihoa, ja hän kumartui kiihkeästi suutelemaan sen pieniä jalkoja.

Kun hän silitteli pitkää kolttua, huomasi hän sen rutistuneeksi ja likaiseksi, ja sen rintamus oli jäykkä hapanneen maidon jättämistä ilkeänhajuisista täplistä. Hän vetäisi vaatekappaleen lapsen yltä yhdellä nykäyksellä ja kantaen lasta olallaan kiiruhti halliin valkoiseksi maalatun lipaston luo, jonka hän oli ostanut viikkoa myöhemmin kuin lapsi oli syntynyt. Hän avasi ylimmäisen laatikon ja sai näkyviinsä sotkuisen kasan rutistuneita vaatteita, likaisen punaisen sukan ollessa päällimmäisenä. Hän sulki laatikon tarmokkaasti ja avasi seuraavan. Se oli tyhjä, paitsi ilkeältä lemuavaa pientä käärittyä peitettä. Hän aukaisi ja sulki nopeasti kaikki mautkin laatikot. Alimmainen oli ihan täynnä likaisia vaatteita. Siellä ei ollut ainoatakaan puhdasta pukua lapselle milloinkaan, vaikka piti olla tusinoittain joka lajia. Rouva Bascomb puri hampaansa yhteen.

Kylpyhuoneen ovi aukeni. Sotaisa ilme haihtui rouva Bascombin kasvoista. Loistavasti käherretylle Lottielle, joka seisoi siinä, toisen valkoisen pyöreän olkapään näkyessä vartalon ympärille kietaistun aamunutun alta, anoppi sanoi varovaisella äänellä: "Lapsen kolttu ei ole kovinkaan puhdas. Muistaakseni puin hänen ylleen puhtaan aamulla."

Mutta hän ei kai puhunut tarpeeksi varovaisesti. Tai ehkä oli laatikoiden vihainen kiinnityöntäminen kuulunut kylpyhuoneeseen. "Ei ole enää puhtaita", sanoi Lottie uhmaavasti. "Ei kukaan ihminen jaksa pitää vaatteita puhtaina sellaiselle lapselle, joka viskelee ruokaansa ympärilleen sillä tavalla kuin hän tekee. Mitä hänen vaatteittensa alituinen vaihtaminen hyödyttää? Hän likaa ne jälleen minuutissa." Hän katsoi lapseen, joka lepäsi mukavasti isoäitinsä sylissä, ja sitten tämän kasvoihin. Hänen omat kasvonsa synkistyivät. Hän ojensi kätensä ja otti lapsen kovakouraisesti syliinsä. "Antakaa hänet minulle. Hän on jo varmasti nälissäänkin."

"En ole katsonut kelloon", vastasi Lottie kiivaasti ja vei lapsen etusivun huoneeseen.

Rouva Bascomb meni takaisin omaan huoneeseensa sulkien oven. Hänen sormensa vapisivat, niinkuin ne usein tekivät siitä ponnistuksesta, jolla hän pakotti itsensä vaikenemaan. Hän ripusti päällystakkinsa vaatekomeroon, otti hatun päästään ja pani sen ja sormikkaansa syrjään. Hänen tuli noudattaa tarkkaa järjestelmää voidakseen pitää edes jossakin kunnossa tätä pientä huonetta, johon täytyi mahtua kaikki hänen omat tavaransa ja paljon lapsenkin kapineita. Hän pakotti itsensä ajattelemaan ja katsomaan, mitä muita pieniä töitä voisi vielä tehdä päästäkseen ajattelemasta. Lapsen epäjärjestykseen joutunut kehto. Hän otti siitä pois sekaiset peitteet, pudisteli ne suoriksi ja kurottautuen ikkunasta ripusti ne tuulettumaan nuoralle, jonka oli väkipyörän avulla kiinnittänyt ikkunan pielestä likellä kasvavaan puuhun. Mutta mitä hän sitten tekisi? Hän voisi ehkä keksiä jonkun keinon saada puhtaan koltun lapselle, jolla ei nyt ollut yllään muuta kuin pieni flanellinen röijy. "Flanellia on niin vaikea pestä puhtaaksi sille kaatuneesta maidosta", sanoi rouva Bascomb itsekseen. Mutta hän ei ajatellut sitä. Hän ei voinut ajatella muuta kuin seuraavassa huoneessa oleskelevaa lasta, joka nyt imi äitinsä kaunista valkohipiäistä sinisuonista rintaa. Hänen omia rintojaan pakotti ikävä.

Hän sanoi päättäväisesti itselleen: "Mutta siellähän on vielä pieni sininen flanelliriepu. Ehkä se on puhdas." Hän ajatteli: "Eikö hän milloinkaan luovuta lasta takaisin minulle?"

Samalla sanoikin Lottie oven takaa: "Haluatteko nyt lapsen luoksenne?
Hän ei viitsi syödä enää."

Rouva Bascomb ei voinut hillitä jalkojaan nopeasta syöksystä eikä käsiään vapisemasta, kun hän avasi oven.

Lottie näytti hyväntuuliselta. Muuan hänen selittämättömiä mielenmuutoksiaan. Ehkä lapsen imettäminen oli huojentanut hänen mieltään. "Te saattekin pitää häntä luonanne, jos vain haluatte", sanoi hän lempeästi korostaen kuin olisi osoittanut suosiotaan. "Minun täytyy lopettaa pukeutumiseni." Hän palasi omaan huoneeseensa ja sulki oven.

Rouva Bascomb puristi hennon, terveen ja hyvin ruokitun olennon syliinsä syvään hengähtäen. Hän istuutui kiikkutuoliin ja alkoi keinua edestakaisin painaen lasta olkaansa vasten. Pikku vauva viihtyi siinä hyvin, hapuili pienillä käsillään saadakseen mukavamman asennon, painoi otsansa isoäidin niskakuoppaan ja vaipui huokaisten hyvinvoinnin hurmiotilaan. Isoäiti kuhersi itsekseen hiljaisella äänellä jotakin, millä ei ollut ilmettä eikä sanoja, mutta se tuli suoraan hänen sydämestään, kuten kyyneleetkin, jotka kohosivat hänen silmiinsä. Hän ei tiennyt mitään laulustaan eikä kyynelistään, ei mistään muusta kuin välttämättömyydestä helliä ja suojella tätä elämän lämmintä tainta, tätä niin pientä ja elävää ja kuitenkin niin suurta. Hän oli unohtanut oman olemassaolonsa, koko elämäntarmon virratessa sylissä lepäävään pienokaiseen.

Hetkisen kuluttua, havahduttuaan hieman horroksestaan, hän laski lapsen syliinsä ja katsoi siihen. Sen pyöreät kasvot eivät usein näyttäneet miltään muulta kuin mitä ne olivat — ruusunväriset, ilmeettömät lapsenkasvot, piirteetön ihmistaikina, epämääräinen persoonaton jonkin alku. Mutta joskus sentään (kolmasti tai neljästi tämän pari kuukautta kestäneen elämänsä aikana), kun se vääntäytyi toisesta asennosta toiseen ja valo sattui tällä tai tuolla tavalla sen kasvoihin, oli isoäidin ollut pakko tukahduttaa huudahduksensa nähdessään sen samannäköisyyden, joka toi miesvainajan hänen mieleensä.

Hän ei huomannut sitä tänään. Lapsi lepäsi kuin tyytyväisyyden perikuvana, potkien pitkän flanellipaitansa laahustavia laskoksia ja ähkien hiljaa silloin tällöin, kasvojen ainoan ilmeen kuvastellessa hennon ruumiin erilaisia ja epämääräisiä, mutta ei ollenkaan vastenmielisiä tunteita. Rouva Bascombin sen puoleen kumartuneihin kasvoihin ilmestyi ihan uusi ilme; ne näyttivät nyt miettiväisen huvitetuilta. "Sinä pikku nasu!" sanoi hän ihailevasti. "Sinä pieni pitkähiuksinen nasu!" Vastaukseksi lapsi ähkäisi kerran vielä, ja isoäiti nauroi ääneen.

Mutta heti hän säikähti omaa nauruaan. Hän ei usein nauranut. Ja alakerran kello suvaitsi samalla lyödä viisi. Oli jo aika lopettaa tämä mieletön seurusteleminen lapsen kanssa ja lähteä alakertaan valmistamaan ruokaa. Hän puki lapsen pieneen siniseen villakolttuun, kuten oli suunnitellutkin, ja vei mukanaan keittiöön.

Lottien puolisesta jääneet likaiset astiat oli kasattu pesupöydälle. Hän sanoi aina, ettei oikeastaan kannattanut pestä niin pientä määrää, vaan että oli parempi lykätä se tuonnemmaksi, kunnes kaikki voitiin pestä samalla kertaa. Silloin niitä ei huomattukaan muiden joukossa, sanoi hän. Rouva Bascomb katsoi niihin raivoisasti, unohtaen lapsen. Hän sanoi itselleen, ettei hän suorastaan tahtonut pestä niitä toista kertaa. Se tapa, kuinka Ralph ja hän mukautuivat Lottien oikkuihin, ei ollut muuta kuin raukkamaista heikkoutta. Hän vaatisi itselleen inhimillisen olennon oikeuksia, muistuttaisi Lottielle, että tämä oli hänen kotinsa, ja myöskin, että he saivat asua siellä armosta suurimmaksi osaksi hänen kustannuksellaan. Hän palauttaisi miniän järkiinsä yhdellä ainoalla pyörähdyksellä. Ennenkuin hän pesisi nuo astiat jälleen, sanoi hän sisimmässään, antaisi hän niiden olla siinä, kunnes ne rupeisivat löyhkäämään. Tämä vahva, raaka sana ilahdutti häntä. Ja häntä ilahdutti tämä paatuneen sydämen tekemä päätöskin.

Liikkuen sinne tänne keittiössä ja käytellen toista kättään kömpelösti, pitäen samalla lasta toisella käsivarrellaan, hän alkoi valmistaa ateriaa. Hän oli vihainen siitä, ettei Lottie tullut auttamaan, ja äärettömästi huojentunut, ettei hän ollut keittiössä kolistelemassa ja pudottelemassa särkyviä esineitä, jättämässä kaasua pienentämättömänä palamaan tyhjän kattilan alle, ripottamassa jauhoja lattialle, kuivaamassa rasvaista paistinpannua hienolla pellavapyyhkeellä, polttamassa reikää esiliinaansa käyttämällä sitä pitimenä (reikää, jota ei milloinkaan korjattaisi, ennenkuin rouva Bascomb tarttuisi neulaansa), tekemässä kaikkea päin seiniä ja nostamassa harjaksiaan pystyyn päästä jalkoihin asti uhmasta, kuullessaan hyvinkin varovaisesti lausutun huomautuksen tahi neuvon.

Kuinka kauhistuttavia olivatkaan kohtaukset, jolloin Ralph niin usein oli avannut oven ja nähnyt vaimonsa puolittain itkevänä ja puolittain raivoissaan, punastuneena hiusmartoa myöten, ja äitinsä tyynenä ja kalpeahuulisena ja vapisevana hiljaisesta vihasta!

"Hyväinen aika, mikä nyt on hätänä?"" kuului hänen tavallinen huomautuksensa lausuttuna sellaisen väsyneen miehen perinnäiseen tapaan, joka on palannut järjettömien, riitelevien naisten luo.

Lottie oli aina oikeassa ja hänen äitinsä aina väärässä. Luonnollisesti oli Lottie aina oikeassa, hän, joka puristi nuoren sykähtelevän ruumiinsa Ralphia vasten, kiersi valkoiset käsivartensa hänen kaulaansa ja painoi hänen nuorelle suulleen huuliensa kostean, sulattavan pehmeyden.

"Minä käytin pyhää hopeahaarukkaa perunain hämmentämiseen!" saattoi hän huutaa, ja Ralph katsoi äitiinsä olkansa yli moittivasti, hämmästyneenä sellaisesta pikkumaisuudesta.

Rouva Bascombia hämmästytti alituisesti se, että henkilö, joka oli aina oikeassa hänen tapaansa, voitiin niin usein panna näyttämään siltä kuin olisi väärässä.

Niin, vaikka hän siten saikin kaikki työt osalleen, oli silti paljoa parempi, että Lottie pysyi yläkerrassa puuteroimassa ja voitelemassa hajuvesillä korvanlehtiään ja silmäluomiaan ja järjestämässä uudestaan tukkaansa tuhansia kertoja ja vaihtamassa läpinäkyviä silkkisukkiaan toisesta jalasta toiseen, niin ettei kantapään reikä näkyisi niin selvästi. Lottien anoppi järjesti pieluksista pesän lapselle arkihuoneen sohvalle ja kiiruhtaen nyt niin paljon kuin suinkin hyppäsi edestakaisin ruokasalin ja keittiön väliä. Seurakunnan kerhon luentokurssien oli määrä alkaa sinä iltana, eikä hän halunnut niistä myöhästyä. Hän oli käynyt niillä säännöllisesti kymmenenä vuonna.

Ralph tuli kotiin puolikuuden aikana, avaten oven varovasti ja kysyen heti: "Missä Lottie on?"

Hänen äitinsä ilmoitti hänelle hyvin asiallisesti, ettei Lottie ollut vielä tullut alakertaan. "Hän pukeutuu parhaillaan." Tämän toteamisen suoma tyydytys perustui siihen, ettei Lottie ollut suvainnut auttaa häntä ruuan valmistuksissa. Hän luuli Ralphinkin huomaavan sen. Mutta se näytti merkitsevän hänelle jotakin muuta. Hänen kapeat hartiansa menivät kumaraan väsymyksestä, kun hän jäi hetkiseksi seisomaan äitinsä eteen. Hänen kasvonsa ja kätensä olivat tahrautuneet konttorin ja kadun liasta. "Sanoiko hän mitään siitä, että hän haluaa mennä eläviinkuviin?" kysyi hän.

Hänen äitinsä säpsähti. Hän oli monta kertaa puhunut Ralphille ja Lottielle noista luennoista ja ilmoittanut heille, kuinka kiihkeästi hän niitä odotti. "Ei, hän ei puhunut mitään siitä", vastasi hän.

Oliko mahdollisia, ajatteli hän, että he noin vain jättäisivät luennon huomioon ottamatta ja eristäisivät hänet siitä ainoasta huvista, joka hänellä oli jäljellä?

Ralph ripusti ääneti hattunsa naulaan. Hänen ja hänen äitinsä välinen keskustelu supistui nykyään siihen, että he antoivat toisilleen tietoja jokapäiväisen elämän pikku asioista, pitäen jyrkästi salassa, mitä heillä oikeastaan oli mielessä.

"Minä menen luullakseni peseytymään", sanoi Ralph. Lottie kertoi alituisesti niiden miesystävien hyvin hoidetuista käsistä, joita hänellä oli ollut Harristownissa.

"Minä olen valmis tarjoilemaan muutamien minuuttien kuluttua", sanoi hänen äitinsä. "Sinä saat ilmoittaa sen Lottielle." Sitten hän lisäsi, vaikka Ralph ei ollut kysynytkään: "Toin lapsen mukanani alakertaan, ja se nukkuu nyt ruokasalin sohvalla."

Rouva Bascomb otti perunat uunista, ammensi herneet vatiin ja kaasi vispilöidyt munat munakaspannuun. Hän koetti sulkea korvansa yläkerrasta kuuluvalle muminalle, joka oli alkanut samalla, kun Ralph oli avannut makuuhuoneen oven, hiljaiselle, puolittain tunteelliselle, puolittain aistilliselle muminalle, jota hän sai kuunnella joka yö makuuhuoneessaan. Hän muuttui hyvin ankaran näköiseksi ja käänsi munakkaan kätevästi kuumennetulle vadille.

"Ruoka on valmis!" huusi hän portaitten yläpäähän, ja hänen tiukka korostuksensa lopetti heti muminan.

Ralph ja Lottie tulivat alakertaan. Ralphin vastapestyt, hienopiirteiset kasvot olivat kalpeat, ja hänen silmiensä ympärystät tummat, huolimatta saippuasta ja vedestä. Lottie oikein kukoisti nuoruudesta ja kaunistusaineista. Hänen ruskeat silmänsä olivat yhtä kirkkaat ja kosteat kuin oravan. Hänen pyöreät käsivartensa olivat maidonvalkoiset, ja niskan hipiä oli kuin hienointa valkoista samettia.

Kun rouva Bascomb kantoi sisään perunat, näki hän vilahdukselta omat kasvonsa kuvastimessa, vakavat keski-ikäiset kasvonsa ja kuihtuneen, kellastuvan ihon. Hän oli ainoa henkilö, joka sen huomasi.

Lottie kohotti pienen siniseen flanellikolttuun puetun käärön korkealle päänsä yläpuolelle. "Äidin pieni kulta!" sanoi hän. "Minä uskallan lyödä vaikka vetoakin siitä, ettei isä ole vielä katsonutkaan pientä tyttöstään. Tule tänne, ilkeä isä!"

Pienokainen, herännyt kun oli syvästä unesta, vääristi hullunkurisesti pieniä kasvojaan, venytteli ja haukotteli niin hämmästyttävän inhimillisesti kuin vauvojen on tapa ja kohotti kulmiaan, koomillisesti esittäen maailmantuskan tuottamaa väsymystä. Nuoret vanhemmat nauroivat hillittömästi ja alkoivat leikkiä hänen kanssaan kuin lapset jollakin lelulla. "Eikö hän näytä kuvaamattoman suloiselta tässä sinisessä koltussaan?" huudahti Lottie. "Minä luulen sinisestä tulevan hänen mielivärinsä — etkö sinäkin luule samaa, Ralph?"

"Ruoka on pöydällä", sanoi isoäiti melkein kiivaasti. (Kuka olikaan löytänyt sinisen koltun ja pukenut lapsen siihen?)

Nuoret katsoivat toisiinsa, ja heidän silmiensä ilmeestä rouva Bascomb huomasi vielä kerran olevansa kuiva ja töykeä Gorgon.

"Hänkin tulee illalliselle kanssamme, tulee ihan varmasti!" sanoi
Lottie, tuoden lapsen mukanaan pöytään.

He istuutuivat, Lottien pitäessä lasta sylissään ja koettaessa tulla toimeen toisella kädellään. Mutta hänen oli mahdotonta juoda teetä sillä tavalla.

"Hyväinen aika!" huudahti hän heti, koettaessaan hoidella kuppiaan ja kumartuessaan kömpelösti lapsen pään yli. "Ei, tämä ei kelpaa! Minähän en saa mitään suuhuni."

Hän työnsi tuolinsa takaisin ja vei lapsen pieluskasalle sohvalle.
Sieltä alkoi heti kuulua itkua, joka yhä kiihtyi.

Isoäiti nousi puolittain pöydän äärestä ja laski lautasliinansa pöydälle. "Minä pitelen häntä", sanoi hän nopeasti.

"Ei, minä en halua juurruttaa hänen sellaista ajatusta, että hänen pitää aina päästä tahtonsa perille", sanoi Lottie ratkaisevasti; "hänen pitää oppia lepäämän hiljaa, kun ei ole mitään hätää. Huutaminen ei vahingoita häntä ollenkaan." Hän katsoi anoppiinsa tiukasti ja toisti harkitulla äänellä, pysähtyen hetkiseksi jokaisen sanan välillä: "Minä tahdon, että hänet jätetään sinne."

Pienokainen huusi yhä pahemmin. Lottie korotti äänensä ja puheli vilkkaasti. Hän oli saanut kirjeen eräältä naimisissa olevalta serkultaan, jonka mies työskenteli Fordin tehtaassa Detroitissa. Hän sanoi: "Marie sanoo, että Tomin esimies käy vain yhä ilkeämmäksi, eikä hän tiedä muuta kuin että Tomin täytyy ehkä lopettaa työnsä. Hänen esimiehensä vaimo ja Marie ovat jollakin tavalla riitautuneet, ja Marie sanoo häntä sellaiseksi ihmiseksi, joka aina hakee selkkauksia, ja sittenkun hänen veljensä oli saanut jonkunlaisen toimen kaupungintalolla — ei, se ei ollutkaan muistaakseni hänen veljensä, vaan hänen miehensä veli. Minä tiedän heistä kaikki, kun he asuivat ihan meidän vieressämme jonkun aikaa. Eikö se ollutkin naurettavaa, että hekin muuttivat Detroitiin niinkuin Marie ja Tom? Minä muistan hänen kerran koulussa kannelleen opettajalle, että muutamat meistä vaihtoivat kirjeitä, ja siitä tuli hyvin ilkeä hälinä…"

Lapsi huusi yhä. Rouva Bascomb ei syönyt palastakaan. Ralph söi nopeasti ja hermostuneesti, hartiat kumarassa.

"Vain senvuoksi", sanoi Lottie, "ettei kukaan pojista antanut hänelle yhtään kirjettä. Mutta me kuittasimme sen hänelle täydellisesti. Muuan poika kirjoitti hänelle kujeilevan kirjeen kuin olisi ihan hullusti pihkaantunut häneen, ja kun hän vastasi siihen, pudotti hän kirjeen sellaiseen paikkaan, mistä opettaja voi löytää sen, ja…"

"Hitto vie, minä en kestä tätä!" huusi Ralph. "Minä otan nyt lapsen syliini."

"Tee niin, jos sinua haluttaa", myönsi Lottie kuin olisi antanut jonkin oikeuden. "Mutta en ymmärrä, että sinun tarvitsee senvuoksi kiroilla."

Räpytellen silmiään ja tuhautellen nenäänsä istuessaan isänsä tottumattomilla käsivarsilla lapsi hieroi kasvojaan unisesti nyrkeillään, kallistui toisesta epämukavasta asennosta toiseen, mutta ei itkenyt, tuijotti vain jäykästi kirkkaaseen sähkövaloon. Ralph söi, mitä voi lapsen yli ja ympäri ja lopetti ateriansa melkein samalla kuin Lottie kertomuksensa. Vihdoin Lottie keskeytti puhelunsa sanoakseen kellon lyödessä seitsemää: "Hyväinen aika, kuka olisi voinut luullakaan, että on jo näin myöhä!"

Hetkisen kuluttua koetettuaan olla sanomatta mitään Ralph kysyi: "No niin, haluatko mennä jonnekin tänä iltana?"

Lottie tiuskasi hänelle kiivaasti: "No, mitä sinä ajattelet? Minä puolestani luulisin sinun tahtovan mennä jonnekin tai tehdä jotakin, jos olisit saanut olla kotona koko päivän raatamassa kuin neekeri ja hoitamassa lasta ilman puhetoveria, kunnes on tulemaisillaan hulluksi. Mistä sinä luulet, että minut on luotu?"

Rouva Bascomb nousi ja meni nopeasti keittiöön, kuullen kuitenkin mennessään: "Sinulla ja äidilläsi ei ole mitään valittamista. Te pukeudutte joka aamu ja saatte sitten seurustella ihmisten kanssa koko päivän. Sinä et voi aavistaakaan, millaista täällä kotona on. Minä tahdon mennä jonnekin ja tehdä jotakin. Miksi en tahtoisi?"

Keittiössä hänen anoppinsa kuivaili kylmiä vapisevia käsiään käärepyyhkeeseen yhä uudestaan, vaikka ne olivatkin ihan kuivat. Hän oli purrut alahuulensa lujasti hampaitten väliin, mutta hänen leukansa vapisi niin, että se joskus pääsi irti. "Minä en voi sietää tätä. Minä en voi kestää minuuttiakaan enää!" sanoi hän itsekseen jäykkänä vihasta.

Hän katsoi käärepyyhkeen ruttuisen pinnan läpi ja näki seurakuntatalon kirkkaasti valaistun iloisen luentosalin ja mukavilla istuimilla tuttuja ihmisiä, jotka olivat hänen kaltaisiaan keski-ikäisiä, kauniisti puettuja, hienostuneita, hyviä kansalaisia ja hänen tapaansa harrastivat henkistä sivistystä. Luennon aiheena oli "moraalinen kasvatus", ja Harristownin N.M.K.Y:n sihteeri, herra Bancroft, puhuisi siitä. Hän oli aina niin innoittava. Ja kaikki hänen tuttavansa olisivat siellä.

Ruokasalista kuului Lottien itkua ja Ralphin liikutettua, uhmaavaa ja anteeksi pyytävää puhetta. Hänen äitinsä vapisi halveksimisesta pojan heikkoutta ja vihasta miniää kohtaan.

"Minä puen vain ylleni ja menen!" sanoi hän itsekseen päättävästi, kääntyen ovea kohti. "Minä jätän heidät kärventymään omaan rovioonsa."

Hän ei ollut tiennyt tuntevansa sellaisia raakoja puhetapoja, joita näinä päivinä alituisesti juolahti hänen mieleensä.

Hän ei ehtinyt vielä poistua askeltakaan käärepyyhkeen luota, kun uusi ajatus pyyhkäisi kaikki pois hänen mielestään — hän muisti pienokaisen likaiset vaatteet, jotka piti pestä. "Jos vain saisin talon kokonaan haltuuni, voisin pestä, silittää ja panna talteen kaikki hänen pienet vaatteensa, ennenkuin he palaavat elävistäkuvista. Lottie ei ehkä huomaisi sitä, ja jos huomaisikin, olisi hänen pahantuulisuutensa haihtunut palatessani kotiin koulusta huomenna." Lottie ei voinut milloinkaan kiinnittää mieltään mihinkään, ei edes suuttumukseensa.

Hän saisi kaikki kuntoon. Hänen kuvittelunsa hypähti eteenpäin — hän oli näkevinään pienokaisen pyöreät kasvot pilkistämässä esille viileän puhtaalta tuoksuvasta valkoisesta koltusta, jollaista se ei ollut saanut pitää päiväkausiin, pikku jalat puhtaissa punaisissa sukissa ja pienen kudotun peitteen, joka nyt lojui likaisena ja ilkeältä lemuavana yläkerran lipaston laatikossa, puhtaana ja untuvanpehmeänä pienen ruumiin ympärillä. Hän nautti tästä kuvitelmasta kuin herkullisesta ruoasta.

Niin, hän voisi sen tehdä, jos he vain jättäisivät hänet yksikseen. Hänellä olisi kyllin aikaa. Ralph ja Lottie viipyivät aina myöhään kaupungilla. Lottie halusi pistäytyä johonkin tanssisaliin voidakseen pyörähtää siellä pari kierrosta ennen palaamistaan kotiin. Aikaa olisi kyllä tarpeeksi. Hän tunsi lämpenevänsä, taipuvansa ja kiihoittuvansa. Hän huusi keittiöstä ruokasaliin: "Älkää jääkö kotiin minun vuokseni. Minä en luullakseni haluakaan lähteä luennolle."

Hetkisen kestävä syvä hiljaisuus ilmaisi hänelle, että heidän oli pakko ensin muistella, mistä hän oli maininnut. Ah, he olivat kokonaan unohtaneet hänen halunsa mennä luennolle! Mikä lienee ollutkaan heidän kaupungille lähtönsä esteenä, ei se ainakaan ollut johtunut siitä, että he ajattelivat häntä, kuten hän oli luullut. Tässä oli taas yksi niistä alituisesti uudistuvista pistoista, joilla he näyttivät, kuinka täydellisesti he laiminlöivät hänet. Mutta tämä ei tunkeutunut värisevään, arkaan kohtaan, kuten useimmat muut. Hän oli loukkautunut, mutta vain epämääräisesti — hän käsitti heikosti tämän täydellisen väärinkäsityksensä leikillisenkin puolen — ensimmäisen kerran keksien itsessään jotakin huvittavaa.

"Sepä se!" sanoi Lottie Ralphille, tointuen ensin. "Siinä sen nyt näit. Sen pitäisi jo ratkaista asia. Ellei mamma tarvitse meitä täällä, riennän yläkertaan ja otan päällystakin ylleni. Me tulemme kyllä hieman liian varhain, mutta mehän voimme mennä Grahamille juomaan soodaa."

Sen hiljaisuuden vallitessa, joka seurasi Lottien menoa yläkertaan, rouva Bascomb ajatteli heitä sellaisina kuin oli nähnyt heidät usein heidän avioliittonsa ensi kuukausina istumassa Grahamin rohdoskaupan perällä pyöreän marmoripöydän ääressä. Lottie sai soodansa riittämään pitkäksi ajaksi imien sitä hitaasti olkipillin läpi ja tuijottaen kaikkiin kauppaan tulleihin ja sieltä poistuviin henkilöihin, tirskuen ja tehden huomautuksia naisten vaatteista Ralphin korvaan. Kun sinne tuli joku mies ostoksille tahi juomaan lasillisen soodaa, muuttui hänen käytöksensä kokonaan. Hänen silmänsä tarkastelivat vierasta tutkien. Jos mies oli nuori, yksinäinen ja hyvin puettu, katsoi hän mieheen niin kauan aikaa, että miehenkin katse suuntautui häneen, jolloin hän vangitsi sen niin pitkäksi ajaksi, kunnes miehen silmät alkoivat kiilua määrätyllä tavalla ja kasvoihin ilmestyi määrätty ilme, hänen tuijottaessaan häpeämättömästi takaisin. Heti, kun se tapahtui, keikautti Lottie päätänsä, katsoen ylpeästi syrjään, tai laski kätensä mielenosoituksellisesti Ralphin käsivarrelle, siirtyen lähemmäksi häntä ja alkaen puhella hänelle liioitellun kiihkeästi. Joskus sellaisina hetkinä hän ei voinut hillitä kiihkeän riemun vaikuttamaa omituista pientä hirnuvaa naurahdusta. Se ei ollut ilveilyn onnistumisesta johtunutta hauskaa naurua eikä oikein todellistakaan, vaan sellaista, mikä pakotti jokaisen kaupassa olevan miehen kääntämään päätään, katsomaan häneen ja sitten tuijottamaan hetkisen.

Ah niin, rouva Bascomb tiesi mainiosti, miksi Lottie halusi lähteä aikaisin ja juoda soodansa Grahamin kaupassa. Hän oli huomannut koulunsa vanhahkon johtajan katsovan Lottieta, kuten kaikki kokeneet opettajat katsovat erityiseen lajiin kuuluvia tyttöjä. Hän tiesi hyvin, mitä ihmiset ajattelivat Ralphista ja Lottiesta, tiesi, kuinka se maine, jonka hän oli vakiinnuttanut vuosikausia kestäneellä tahrattomalla elämällään, oli vedetty lokaan.

Hän kuuli Ralphin tulevan keittiötä kohti ja ajatteli: "Kuinka hän kehtaa katsoa minua silmiin sellaisen paluun jälkeen, jolla hän on korvannut minulle kaikki hänen hyväkseen tekemäni uhraukset?"

Ralph tuli sisään. Lapsi oli vieläkin hänen sylissään, vieläkin hereillä, vaikkakin surkuteltavasti väsyneenä. Se haukotteli hieroen litteää nenäänsä edestakaisin kömpelön käsivartensa oikullisilla liikkeillä ja sätkytteli levottomasti, mutta oli liian uninen itkeäkseen ääneen. Hänen isänsä taitamattomasti pidellessä oli pieni luuton ruumis vaipunut raskaasti kokoon auttamattoman epämukavaan asentoon.

Rouva Bascomb riensi hänen luokseen ja sieppasi lapsen hänen sylistään. Hänen omaa selkäänsäkin pakotti, kun hän näki, kuinka lapsen selkä oli taipunut ja käyristynyt. Pienokainen saattoi tuskin hengittää.

Isoäiti sovitti lapsen olkapäätään vasten ja taputteli pientä selkää, tuntien käpristyneen pikku ruumiin suoristautuvan ja höltyvän ja itsekin nauttien suloisesta helpotuksesta. Entä sitten, kun lemmikki olisi puhdas päästä jalkoihin asti!

Ralph puhui hänelle jotakin. Ah niin, siitä vain, että hän oli luopunut luennolle menostaan. Hän oli unohtanut koko luennon.

Lottie tuli alakertaan ja hänen samettinen mallihattunsa oli veikeästi vinossa. "Minä luulen, että koulutyön jälkeen tunnette itsenne liian väsyneeksi mennäksenne ulos", sanoi hän ystävällisesti anopilleen keittiön ovelta.

Hänen takanaan oli epäjärjestykseen saatettu ruokapöytä, ja hänen edessään oli samanlaisessa kunnossa oleva keittiö.

"Se tekee teille ehkä hyvääkin, että saatte viettää tyynen, rauhallisen illan ihan yksinänne", jatkoi hän vetäisten muutaman kiharan otsalleen, "Tule nyt, Ralph! Minä kaipaan niin hurjasti päästä pois tästä talosta katselemaan jotakin vilkkaampaa."

Rouva Bascomb tunsi vapisevansa raivosta kuin myrskyn vihurit olisivat hyökänneet hänen kimppuunsa kaikilta suunnilta yhtaikaa. "Tyynen, rauhallisen illan…!"

Lapsi kirkaisi hänen sylissään ja huohotti, ja hän huomasi käsivartensa puristautuneen hermostuneesti, niin että pieni raukka tuskin jaksoi hengittää. Hän kauhistui, kun pelkäsi tehneensä pahaa lemmikilleen, ja muutti lapsen asentoa, kumartuen katuvaisesti hänen puoleensa. Vetäen syvään henkeään kapaloitu pienokainen suoristautui uudelleen, ja epämääräiset piirteet silisivät jälleen tyyneksi Buddha-ilmeeksi.

Isoäiti tuijotti jäykästi tyyniin, nukkuviin kasvoihin, tähän ulvovan myrskyn keskelle joutuneeseen suloisen rauhan hiukkaseen. Hän ei voinut siirtää katsettaan muualle… ummistuneiden luomien rauhallisuudesta, kukkanupun tapaan sulkeutuneen suun viehkeydestä, pienistä ylöspäin kääntyneistä hervottomista ja pehmoisista käsistä. Raivon puuskaiset vihurit tyyntyivät samalla kuin hänen suoniensa rajut sykähdykset. Hän tunsi niiden tahdin hidastuvan ja vakaantuvan… se muuttui syväksi, poljennolliseksi, tullen ja mennen kuin voimakas vuoksi hänen ja sylissä lepäävän pienen ruumiin läpi, ikäänkuin he olisivat kuuluneet yhteen. Hän oli nyt lähellä rauhallisuuden sisintä olemusta.

Hän oli unohtanut hengittää ja veti nyt ilmaa keuhkoihinsa syvään huokaisten, mikä kohotti hänen rintaansa. Kirkas sumu suli hänen silmiensä edestä. Hän räpytteli silmiään hieman, kumartui ja suuteli lapsen poskea niin hellävaroen kuin olisi koskenut siihen perhosen siiven kärjellä.

Nyt hän tunsi olevansa voimakas ja innokas toimimaan. Hänen suunnitelmansa illan kuluttamiseksi juolahtivat hänen mieleensä, suoden hänelle kiihkeää edeltäpäin aavistettua nautintoa. Niin, hän muisti suunnitelleensa, että hän aloittaisi työn pesemällä kaikki pienet vaatekappaleet ensin ja suorittamalla talousaskareet sitten jälkeenpäin niiden kuivaessa.

Hän laski pienokaisen sohvalle nukkumaan ja riensi yläkertaan valkoisen lipaston luo, jonka sisällön hän tyhjensi pienokaisen kehdosta ottamaansa likaiseen lakanaan. Sitten hän meni varovasti etusivun huoneeseen, kääntäen silmänsä pois Lottien haamusta, joka aina seisoi siellä raa'assa riemussaan, ja kokosi sieltä täältä lapsen vaatteita kaiken suunnattoman epäjärjestyksen keskeltä. Hän tarkasti kylpyhuoneenkin, kooten myös sieltä kaikenlaista lapsen jäljiltä jäänyttä tavaraa, kuten märkiä yhteen kasaan heitettyjä vaatteita ja pullon, jonka imuke oli täynnä kuivunutta maitoa. Lottie antoi näet nykyään lapselle useita pullollisia maitoa päivässä senvuoksi, että saisi vapaasti lähteä kaupungille iltaisin ja ettei hänen yölepoaan mitenkään häirittäisi. Pienen kehdon paikka oli vieläkin isoäidin vuoteen vieressä, ja hänen piti aina herätä kello kolmen aikaan aamulla syöttämään lasta.

Rouva Bascomb katsahti kelloon kiiruhtaessaan portaita pitkin alakertaan. Hän ei saanut tuhlata hetkistäkään. Hän avasi kiinteiden ammeiden kannet ja aloitti reippaasti pyykinpesun, tarkaten yhä uudestaan toisella silmällä kelloa, ja oli iloinen nähdessään, kuinka nopeasti työ edistyi — tällaisten pienten vaatteiden peseminen ei tuntunut juuri miltään hommalta. Kas niin, nyt hänellä oli kaikki valkoiset vaatekappaleet valmiina pantaviksi kuumaan veteen. Ja sitten käsiksi flanelleihin. Kello oli neljännestä vailla kahdeksan, kun nekin oli pesty. Jäljellä olivat enää vain peitteet. Viisi minuuttia vailla kahdeksan oli kaikki villaisetkin kappaleet pesty ja ripustettu kuivamaan.

Pöytä oli tyhjennettävä — nopea poikkeaminen nukkuvan lapsen luo, joka sai toisen perhosmaisen suukkosen.

Kello kahdeksan — aika huuhdella ja ripustaa valkoiset vaatteet kuivamaan. Suurenmoista! Elävätkuvatkaan eivät ala ennenkuin neljännestä yli. Hän kiiti höyryävän keittiön ja ruokasalin väliä, kantaen ruokia ja astioita, ensin likaisia ja sitten puhtaita. Puoliyhdeksän hänen nopeat jalkansa pysähtyivät, hänen suunnitellessaan seuraavia tehtäviä. Hänen piti nyt sytyttää tuli uuniin, niin ettei olisi pakko keskeyttää lapsen kylpyä. Hänen täytyi viedä peitteet tuulettumaan yläkertaan nuoralle, laittaa maitopullo kuntoon kylvyn jälkeistä ateriaa varten ja panna pyyhkeet lämpöpatterille lämpiämään.

Kuin pätevä sotapäällikkö hän lähetteli näitä määräyksiä itselleen ja niiden lopussa oli käsky: "Eteenpäin, mars!" mikä pani hänet kiiruhtamaan kellarin portaita pitkin alas kohentelemaan uunia.

Hän ei viivytellyt kauan iltakylvyssä, niin paljon kuin pitikin tästä päivän hetkestä. Heille oli tullut tavaksi kylvettää lapsi iltaisin senvuoksi, että, kuten Lottie sanoi vieraille, "mamma on niin hurjasti kiintynyt lapseen, että olisi halpamaista kylvettää hänet aamuisin, jolloin mamma ei voi olla kotona".

Tämä oli raivostuttanut rouva Bascombia — se oli muuan niistä tuhansista asioista, jotka raivostuttivat häntä. Mutta hänkin piti iltakylvystä liian paljon, voidakseen vastustaa sitä avoimesti.

Tänä iltana hänellä ei ollut aikaa leikkiä alastoman pienokaisen kanssa, kuten hän usein teki. "Ammeeseen vain, pieni lemmikkini, hieman potkimaan pienillä jaloillasi, joiden pohjat ovat vielä kääntyneet sisään päin kuin apinoiden, pikku kätesi puristaessa heikosti paljasta käsivartta allasi…"

Kuinka suurelta ja tanakalta isoäidin solakka kyynärvarsi näyttikään pienen ruumiin rinnalla!

"Saippuaako räiskähti? Viis siitä! Ole nyt kiltti tyttö. Pois sieltä nyt. Isoäidin syliin, lämpimiin kuiviin pyyhkeihin. Sinä pieni raukka! Sinä pienen pieni raukka! Kuinka tyhmästi sinä huidotkaan käsivarsillasi! Tulevatko nämä pienet hervottomat sormet milloinkaan pitelemään kirjaa? Entä kynää?"

Silloin hänen mieleensä tuli muuan ajatus kuin lyönti silmien väliin… "Mitä nämä pienet sormet tekevät kehityttyään voimakkaiksi? Lottien ollessa hänen äitinsä! Lemmikkini ei pian olekaan enää pieni leikkikalu, joka on turvassa toisen polvilla. Mitä hän saa nähdä? Mitä hän joutuu kuulemaan? Mikä hänestä tulee?"

Tänä iltana ei ollut aikaa mietiskelyyn tai vapisemiseen, Vain aikaa sen varmuuden toteamiseen, että isoäiti aina olisi täällä, keksisi kyllä aina jonkun keinon lemmikkinsä suojelemiseksi, aina työskentelisi hänen hyväkseen, kuten nytkin, ja aina taistelisi hänen puolestaan.

Puoli kymmenen. Oliko pullo tarpeeksi lämmin? Kyllä oli. "Kas tuosta saat, pieni nasu, lemmikkini, kultainen pikku nasuni — eikö se olekin hyvää?"

Kymmenen minuuttia pakollista lepoa ja ajattelemista sillä aikaa kun lapsi söi illallistaan. Kuinka naurettavaa oli nimittää häntä yhä "lapseksi"! Miksi he eivät voineet päättää, että hänelle annettaisiin jokin nimi ja kastettaisiin hänet kuin ainakin kristitty? Ehkä he aikoivat valmistaa isoäidille mieluisan yllätyksen nimittämällä lapsen hänen mukaansa "Maryksi". Tai "Joannaksi — isoisän mukaan. Kuinka kauniilta se kuulostaisikaan, jos hänet nimitettäisiin Joannaksi! Joka kerta, kun isoäiti puhuisi hänelle, olisi tuo nimi kuin hunajaa hänen kielelleen, muistuttaisi hänelle sitä ensi hetkeä, jolloin heidän katseensa yhtyivät ja jolloin hän oli nähnyt, että lapsi oli Joanna.

Jaha, nyt loppui viimeinenkin maitotippa. Lapsi vaipui uneen. Joanna nukkui. Kuinka ihailtavan terve hän olikaan! Sellaisessa terveydessä oli jotakin suurenmoista. Se säteili lämpöä ympärilleen kuin auringonpaistetta. Nyt pieneen kehtoon isoäidin vuoteen viereen.

Ja sitten nopeasti takaisin keittiöön. Olivatko raudat jo kuumat?
Olivatko hellan viereen ripustetut vaatteet jo liian kuivat?

Melkein kymmenen. He palaisivat elävistäkuvista puoliyhdentoista aikaan tai vähän myöhemmin. Häneltä ei jäisi aikaa flanellien, kuten liinavaatteiden, silittämiseen. Mutta ne olivat vihdoinkin puhtaat.

Puoliyksitoista. Kaikki tehty. Laatikot täynnä puhtaita, silitettyjä, huolellisesti taitettuja pikku vaatteita. Keittiössä ei minkäänlaisia merkkejä illan toiminnasta, paitsi saippuan hajua ilmassa. Se oli kuitenkin parempaa kuin talon tavallinen ilma.

Mutta kuinka hänen jalkojaan pakottikaan! Niiden pohjat olivat kuin paiseita täynnä. Hän ottaisi kuuman kylvyn ja menisi vuoteeseen.

Ah, sitä kylpyhuonetta! Hän hapuili sinne sisälle pahoinvoipana ja raivoissaan. Ammeen ympäri sisäpuolella oli musta rengas, kosteita pyyhkeitä oli heitetty kaikkialle, likaisen pesualtaan yläpuolelle kiinnitetyllä lasihyllyllä oli talkkia ja kierrettyjä hiustukkoja, ja ilma oli ummehtunutta hiestä, hajuvesistä ja lapsen rievuista. Kuinka rouva Bascomb inhosikaan Lottieta!

Hänen tuntemansa inho vaikutti samalla tavalla kuin häntä olisi sivallettu piiskalla kasvoihin. Hän unohti pakottavat jalkansa. Hän järjesti huoneen sellaiseen kuntoon kuin voi antaessaan veden virrata ammeeseen.

Kymmenen minuuttia myöhemmin, kun hän palasi halliin, vaippa yöpukunsa lisänä, hän kuuli pääoven aukenevan. He tulivat juuri kotiin. Jos hän kävelisi äänettömästi, voisi hän ehkä päästä vuoteeseensa tarvitsematta puhua heille. Mutta he olivat nähneet valoa hallissa, ja Lottien ääni (hänen iloinen äänensä, se, jota hän käytti oltuaan kaupungilla jonakin iltana) sanoi: "Ah, mamma, vieläkö valveilla?"

"Me olemme ajatelleet nimeä lapselle", jatkoi Lottie, "ja keksineet oikein sievän. Se oli sankarittaren nimenä tämäniltaisessa kappaleessa. Minä olen aina pitänyt siitä. Gladys."

Ei mitään vastausta ylhäältä. "Kuuliko hän, vai mitä luulet?" kysyi
Lottie kääntyen Ralphin puoleen.

Ralph riensi portaita ylös. Ylähalli oli tyhjä ja sen pienen huoneen ovi kiinni, joka oli ollut hänen, mutta nyt oli hänen äitinsä hallussa. "Siellä ei ole ketään", sanoi hän tullen taas alas. "Hän on varmaankin mennyt nukkumaan ja jättänyt hallin lampun palamaan."

"No niin, voimmehan kertoa sen hänelle yhtä hyvin aamulla", sanoi Lottie huolettomasti ja suopeasti. "Eikö se viimeinen tanssi ollutkin hieno? "

Sisällä pienessä huoneessa ojennettiin hyvin väsyneet jalat lepoon.
Mutta loukkaantunut, vihainen sydän jatkoi sykintäänsä väsyneesti.
"Gladys! Minä en salli milloinkaan huulieni lausua niin hirveätä nimeä."

Kuinka toivottoman väsynyt hän olikaan! Hänen silmäluomensa vaipuivat umpeen kuin olisivat lyijyä. Sekavia, mahdottomia ajatuksia vilisi hänen päässään — mutta ei mikään voinut pysyttää hereillä niin väsynyttä ihmistä kuin hän oli.

Ristiriitaiset ajatukset tulivat ja menivät hämärästi kuin paksussa sumussa liikkuvat esineet — pitkien väliaikojen kuluttua, kun hän torkkui. Gladys! Millainen nimi! Mihin sellaista nimeä voitiin käyttää? Gladys!

Kuinka taivaallisen suloiselta tämä makaaminen, tämä lepääminen tuntuikaan! Se kohotti kyyneleet lepääjän silmiin huojennuksesta. Kuinka suloiselta kuolema voineekaan tuntua! Mutta nyt hän ei uskaltanut kuolla. Mitä hänen lemmikilleen silloin tapahtuisi?

Oliko hän sanonut "hitto"? Hän, Mary Bascomb! No niin, mitä sillä oli väliä! Kaikki oli yhdentekevää, kaikki paitsi…

Millä sitten oli väliä? Hän ei voinut muistaa. Mutta jotakin se oli. Puolittain nukkuneena väsymykseen, vähemmän kuin puolittain hereillä hän ojensi käsivartensa vuoteestaan laskien sen poikittain pienelle kehdolle, niin että hänen kätensä lepäsi lapsen kylkeä vasten. Hän tunsi nukkuvan lapsen kevyen, tasaisen, terveellisen hengityksen. Hän itsekin hengitti nyt kevyesti ja tasaisesti ja nukahti. Hänkin nukkui nyt yhtä sikeästi kuin lapsi hänen rinnallaan.

Talvi kului hitaasti loppuun ponnistellen kuin vesilastiin joutunut laiva, täynnä haaksirikkoisia merimiehiä. Asiat olivat jo niin huonolla kannalla kuin suinkin voivat kulkiessaan tasaista vauhtia ojasta allikkoon. Rouva Bascomb tiesi nyt, ettei Ralph halunnut lähteä kaupungille Lottien kanssa iltaisin. Sillä ei ollut mitään tekemistä hänen äitinsä viihtymisen kanssa. Eikä se johtunut hänen omasta kuolettavasta väsymyksestäänkään.

Hänen äitinsä sai tietää syyn siihen eräänä tammikuun iltapäivänä, kun hän palasi kotiin koulutyön päätyttyä ja näki Lottien "huvittavan erästä miesystävää", kuten hän kuvaili sitä myöhemmin illallispöydässä kertoessaan siitä Ralphille niin pirteästi kuin tahtoisi siinä asiassa olla ihan vilpitön ja luonnollinen. "Hän on melkein keikari, Ralph. Hyväinen aika, sinähän tunnet hänet! Etkö muista, että hän oli Hudsonin salissa muutamia iltoja sitten ja että minä esitin hänet sinulle? Se mies, jolla oli timanttisormus, sinun täytyi huomata hänen timanttisormuksensa. Ja niin mainio keskustelutaito. Hän on ihan ihmeellinen. Melkein täytyy huudahdella yhtä mittaa, kun hän puhuu. Jokainen sanoo, että hänen pitäisi kuulua johonkin laulunäyttämöön. Hän ansaitsisi siellä itselleen helposti omaisuuden. Mutta hän sanoo jäävänsä mieluummin köyhäksi, mutta rehelliseksi. Hänen tehtävänään on kaivososakkeiden myyminen. Mutta, Ralph, koeta nyt, sinun täytyy muistaa hänet — hän oli tuo mies, joka näytti minulle niin etevän askeleenoton hesitatio-tanssissa."

Hän oli jutellut paljon ja melko nopeasti, mutta keskeytti nyt ja joi kulauksen vettä kerskailevan tyynesti.

Hänen äitinsä ei tuntenut hänen ääntään. Se ei ollut Ralphin ääni ollenkaan, vaan jonkun toisen miehen, raaka, käheä ja omituinen.

Poikkeamatta tavallisesta halveksitun, laiminlyödyn katselijan osasta hän tuijotti poikaansa tiukasti, tuntematta hänen ilmettään sen paremmin kuin hänen ääntäänkään. Hän ei ollut tavallisen Ralphin näköinen. Jokin, mitä hän ei ollut milloinkaan nähnyt, kyti Ralphin silmissä, kun ne suuntautuivat Lottieen.

"Kuinkako hän sattui tulemaan tänne?" toisti Lottie huolettomasti. "Ah, hänellä on muuan mahdollisuus tämän kadun varrella jonkun matkan päässä. Erään vanhan rouvan, joka vasta äskettäin on menettänyt miehensä, pitää nyt sijoittaa johonkin henkivakuutusrahat. Herra Boschin veli, joka työskentelee erään vakuutusyhtiön konttorissa, ilmoittaa hänelle, milloin yhtiö joutuu maksamaan vakuutusrahoja. Ja hän — hyväinen aika, kun hän meni tästä ohi, sattui hän huomaamaan minut ikkunassa ja tuli sisään hetkiseksi. Hän ihastui Gladysiin. Hän ihastuu lapsiin yleensä."

Rouva Bascomb oli tavannut lapsen yläkerrassa sidottuna kiinni kehtoon, missä se oli hiljaa ja onnellisena leikkinyt kalistimellaan. Mutta hän puri huulensa yhteen. Hän ei aikonut alentua juoruamaan Lottiesta.

Lottie epäröi sekunnin murto-osan, katsahti anoppiinsa ja sanoi korostaen: "Ei, luonnollisesti hän ei ole käynyt."

"Mitä minä olenkaan tehnyt", ajatteli rouva Bascomb tuntien pahoinvointia, "että minut pakotetaan elämään yhdessä tämän kurjan…"

"Miltä sinusta tuntuisi", sanoi Ralph, "jos iltapäivisin kävisin vierailuilla tyttöjen luona?"

Lottie avasi silmänsä selälleen lapsimaisen hämmästyneen näköisenä.
"Mutta herra Bosch ei ole naimisissa!" sanoi hän.

"Niinpä kyllä, jos aiot olla niin ilkeä jokaisesta pikku seikasta", sanoi Lottie, mutta ilman tavallista esille leimahtavaa uhmaansa. Hän katsoi uteliaasti Ralphiin ja vaikeni hetkiseksi kuin ajattelisi, mitä näkyi hänen kasvoistaan. Tämä oli harvinaista, koska Lottie ei tavallisesti ajatellut mitään.

Hän ei pyrkinyt kaupungille sinä iltana, vaan hääräsi kotona, suuri esiliina vyöllään, tuollaisessa oikullisessa taloudenhoidon puuskassa, joka oli paljon turmiollisempi kuin hänen toimettomuuskautensa. Kaiken hakemiseen meni päiväkausia sen jälkeen kun Lottie "vuorostaan suoritti askareet", kuten hän sanoi. Hän hyräili ja vihelteli iloisesti yhä uudestaan "Iloisen lesken valssia", jonka kansansuosio silloin oli suurimmillaan, kertoi hilpeästi naapuristossa kuulemiaan juoruja, jolla alalla hän oli asiantuntija, ja toisti pari kolme hullunkurista juttua, jotka hän sanoi lukeneensa lehdestä sinä aamuna.

Ralphin töykeys ei lauhtunut. Hän istui synkkänä ja ääneti, pidellen iltalehteä kasvojensa edessä, vaikka hänen lukemisensa keskeytyikin silloin tällöin Lottien tullessa taputtelemaan hänen päätänsä tai istumaan hetkiseksi hänen polvelleen. Kun hän katsoi Ralphiin, oli hänen ilmeensä vaanivan tarkkaavainen. Kello ei ollut vielä lyönyt yhdeksääkään, kun hän jo sanoi haukotellen raukeasti: "En ymmärrä, mikä minua vaivaa, kun olen kokonaan lopussa tänä iltana. Tule, Ralph, mennään nukkumaan. Eihän mamma pahastu, vaikka hänen nyt kerran täytyykin syöttää viimeinen pullollinen lapselle." Kun he menivät portaita ylös, oli hänen käsivartensa Ralphin kaulassa.

Kun rouva Bascomb kylvetti lasta ja sitten pani sen vuoteeseen, oli talossa niin hiljaista kuin hän olisi ollut siellä yksinään, kuten tavallisesti. Mutta riisuutuessaan hän kuuli muminaa toisesta huoneesta, nyt hyvin hillittyä, ja senkin keskeyttivät pitkät vaikenemiset. Hän väänsi valon sammuksiin ja laskeutui jäykkänä omalle vuoteelleen. Talo oli nyt yhtä pimeä kuin hiljainenkin. Hän lepäsi siinä kuunnellen jännitettynä, koettaen olla kuulematta.

Äkkiä kuului pimeän läpi naurua. Lottien kummallista, kiihoittuneen riemun lyhyttä naurua.

Rouva Bascomb hautasi päänsä toiseen pielukseen ja veti toisen korvilleen estääkseen äänen kuulumasta. Hän ei kuullut mitään muuta, mutta tuo nauru kaikui hänen unissaan koko yön.

Aamulla hänen toimittaessaan pöytään aamiaista Ralph tuli alakertaan. Hän oli kalpea, hienot piirteet olivat kiusaantuneet, huulet värittömät ja kuihtuneet. Mutta outo ilme oli haihtunut hänen silmistään. Hän oli jälleen sama Ralph, sennäköinen kuin hän tavallisesti oli ollut pienenä poikana, kun ei ollut oikein terve, juuri joko sairastumaisillaan johonkin tautiin tai parantumaisillaan.

"Lottiella on jonkinlaista päänkipua tänä aamuna", sanoi hän äreästi.
"Luullakseni on parasta, että vien aamiaisen hänelle vuoteeseen."

Mentyään yläkertaan senjälkeen kun Ralph oli vienyt sinne tarjottimen, rouva Bascomb näki ovesta, joka oli jätetty auki, Lottien istuvan vuoteessa tarjotin edessään. Hän oli ehkä hieman väsyneen näköinen, mutta hänen poskensa olivat tavallista kermanvärisemmät, ja hän oli tavallista kauniimpikin, täysin puhjenneen kukkeuden vielä väikkyessä pehmeillä huulilla ja silmissä.

Ralph seisoi hänen vieressään, katsoen häneen ja äkkiä kumartui kiihkeästi. Kun hän sitten oli omassa huoneessaan ja nosti lapsen kehdosta, kuuli hän hopean ja porsliinin kilinää ja Lottien nauravan, tukahtuneen äänen: "Voi sinua tyhmyriä! Ralph, päästä irti! Enhän voi hengittääkään. Mihin se appelsiini joutui? Sinä paha poika!"

Rouva Bascomb palasi lapsi sylissään avonaisen oven ohitse, kääntäen päänsä syrjään. "Mitä minä olen tehnyt? Mitä olenkaan tehnyt ansaitakseni tämän?" valitti hän mielessään. Hän oli näkevinään Lottien haamun katsovan ivallisesti riemuiten.

Viime kuukausina hän oli laiminlyönyt raamatun lukemisen ennen makuulle menoa. Mutta nyt, keskellä Ralphin avioliiton sitä alkujaksoa, jolloin asiat kävivät yhä pahemmiksi, hän avasi vielä kerran tämän tutun, nahkakantisen, hyvin kuluneen kirjan. Hän tiesi, mistä paikasta piti etsiä haluamaansa kohtaa. Hyvinkin hän tiesi, miltä sivulta löytäisi oikeat sanat. Kun hän istuutui huoneessaan uupuneena, lapsen nukkuessa hänen lähellään ja talon ollessa tyhjänä, ja luki löytämiään sanoja, näytti niiden syyttävä hehku liekehtivän hänen omilta huuliltaan.

Sillä porton huulet tiukkuvat hunajaa, ja öljyä liukkaampi on hänen suulakensa. Mutta hänen loppunsa on katkera kuin koiruoho, moniteräistä miekkaa terävämpi.

Hänen jalkansa menevät alas kuolemaan,
ja hänen askeleensa rientävät tuonelaan.

Nämä sanat täyttivät sen pienen huoneen, missä Mary Bascomb istui, ikäänkuin jonkin villin eläimen uhkaavalla murinalla.

Nyt minä tahdon tuomita sinut tekojesi mukaan. Ja minä syytän sinua kaikista sinun inhoittavista teoistasi eivätkä minun silmäni säästä sinua enkä minä aio sääliä sinua, vaan minä tuomitsen sinut tekojesi mukaan

Mary Bascombin silmiä poltti, hänen kätensä vapisivat, ja hänen sydämensä jyskytti nopeasti ja säännöttömästi.

Talven jatkuessa hän kärsi helmikuussa niin kovasti sydämen jyskytyksestä, että uskoi sen johtuvan jostakin vakavasta elimellisestä vaivasta, minkä vuoksi hän kerran keskipäivällä meni neuvottelemaan siitä tohtori Deweyn kanssa.

Hän kertoi lääkärille oireensa. Ne tuntuivat hänestä itsestään hirveiltä ja levottomuutta herättäviltä, kuten tavattoman nopeasti lyövien valtimoiden äkilliset puuskat, huimaus, hirmuinen tunne kuin hän olisi tukehtumaisillaan ja usein, jopa melkein alituisesti vaivaava käsien hermostunut vapiseminen, jota hän ei voinut hillitä. Oliko hän saamaisillaan halvauksen? Voiko hän mahdollisesti kuolla pöytänsä ääreen koulussa?

Vanha karkea lääkäri kuunteli tarkkaavaisesti hänen selostustaan, katsoen häneen tiukasti ja tutkien hänet sitten perinpohjin, lisäämättä ainoatakaan sanaa lyhyihin käskyihinsä: "Hengittäkää syvään!" "Ilmoittakaa, milloin tekee kipeää." "Kääntykää ympäri."

Kun hän oli lopettanut, ei hän puhunut mitään minuuttiin tai pariin, katseli vain miettiväisesti. Koettiko hän kerrankin ajatella jotakin ystävällistä tapaa, jolla voisi ilmoittaa kohtalokkaan uutisen, vaikka hän muuten aina sanoi sanottavansa säälimättä?

Sitten lääkäri sanoi: "Teidän sydämessänne ei ole mitään vikaa eikä muissakaan elimissänne. Te olette ihan terve, varmaankin mainiota rotua. Te olette terve ruumiillisesti. Minä en voi auttaa teitä mitenkään."

"Mutta, tohtori", väitti rouva Bascomb loukkaantuneena, "ette varmaankaan ymmärtänyt. Minulla on sellaisia hirveitä vavistuskohtauksia päästä jalkoihin asti. Tuskin jaksan pitää mitään kädessäni. Ja toisinaan sydämeni sykkii niin nopeasti, että on vaikea hengittää."

Rouva Bascombin vastaus tuli niin äkkiä, että se hämmästytti häntä itseäänkin: "En, en!" Hänen mieleensä muistui nyt ensimmäisen kerran, ettei hän opettajan toimeen ruvettuaan ollut milloinkaan ennen suoriutunut siitä niin reippaasti ja niin vähän jännittyen. Siinä ei mikään enää vaivannut häntä. Päinvastoin hän kaipasi sitä joka päivä. Se tuntui todellakin suovan hänelle lepoa. Nyt sitä ajatellessaan hän ihmetteli.

Lääkäri käänsi silmänsä hänestä alkaen hypistellä kynän varttaan. "Arvaan teidän ottavan kotiolonne perin raskaalta kannalta, rouva Bascomb", sanoi hän, "ja luullakseni juuri ne vaivaavat teitä. Teidän pitää oppia hillitsemään itseänne paremmin. Te kärsitte kaiketi niin sanotuista aivojen puuskista, kiusaantumisen hermostuksesta. Se ajaa verta ulommista hiussuonista ja vaikuttaa, että sydämessänne tuntuu niin kummalliselta. Siksi teidän pitää oppia käsittelemään elämää kylmäkiskoisemmin."

Ensi kerran — ainoan kerran elämässään rouva Bascomb puhui suunsa puhtaaksi. Hieman vain — kolme sanaa. "Kuinka minä voin?" huudahti hän katkerasti, katsoen tohtoriin suoraan, pakottaen heidän katseensa yhtymään ja vaatien hänet tunnustamaan asioiden tilan, jonka hän ymmärsi varsin hyvin ilman sanojakin.

Hän epäröi, raapi ylähuultaan epävarmana etusormellaan, katsoen vieläkin rouva Bascombiin, ja sanoi vihdoin:

"Minä luulen teidän erehtyvän, rouva Bascomb, siinä, että koetatte asua yhdessä poikanne kanssa hänen avioliittonsa jälkeen. Se ei menesty milloinkaan. Nuori pari suoriutuu aina paremmin itsekseen. Uskallan lyödä vaikka vetoakin siitä, etteivät he nauti siitä enempää kuin tekään."

Rouva Bascomb vaipui takaisin tuoliinsa mykkänä hämmästyksestä. Tuo lause: "Koetatte elää poikanne kanssa", järkytti häntä kuin säädytön pila. Hän avasi jo suunsa huutaakseen: "Koetanko elää heidän kanssaan! Hyväinen aika, hehän elävät minun kanssani. Se on minun taloni! Minähän suoritan suurimman osan kuluista."

Mutta puhelimen kello kilahti samalla kovasti lääkärin pöydällä, ja kohta hän oli kuin peninkulman päässä, syventyneenä uuteen asiaan, tarkkaavaisena, kaiken muun unohtaneena. Näytti siltä kuin ei enää sopisi vaatia hänen huomiotaan, vaikka siitä maksettiinkin. Rouva Bascomb käsitti, että hänet aina sysättiin syrjään näyttämöltä.

Lääkäri virkkoi levottomasti kuulotorveen: "Milloin alkoi kuume kohota? Tunti takaperinkö? Hyvä Jumala! Millainen hänen valtimonsa on? Miksi ette kutsunut minua ennen? Antakaa hänelle amylnitraattia heti. Minä olen siellä viiden minuutin kuluttua."

Hän ponnahti seisoalleen tuoliltaan, pyysi rouva Bascombilta anteeksi nopealla, lyhyellä viittauksella, otti päällystakin ylleen, painoi hatun päähänsä ja hävisi.

Rouva Bascomb jätettiin yksikseen, kuten hänet nykyään aina jätettiin ilman ainoatakaan katselijaa, joka olisi tiennyt tai välittänyt siitä, mitä hän teki, mitä tunsi tai kuinka hänen kävisi. Hän oli saanut huomiota osakseen hetkiseksi, ja nyt hänet lähetettiin pois merkityksettömänä, laiminlyötynä, ja hänen oli pakko jatkaa matkaansa — ei kukaan välittänyt minne. Hän napitti päällystakkinsa vapisevin sormin ja katseli ympärilleen epämääräisesti kuin hakien jotakin unohtunutta kapinetta, mutta oikeastaan miettien jotakin keinoa, jolla voisi silotella tätä kohtausta, menettämättä kaikkea itsekunnioitustaan.

Hänen käyttäytymisessään oli hänelle itselleen jotakin outoa. Mitä merkitsi tällainen avuton, harhaileva katse? Missä hän oli nähnyt sen ennen? Hän ei ollut kaiketi milloinkaan näyttänyt tällaiselta ennen, koska hänen ei ikinä ennen ollut tarvinnut kärsiä näin syvää ylenkatseen, avuttomuuden, hylkäämisen nöyryytystä.

Nyt hän muisti sen. Sennäköisiä olivat köyhät surulliset äidit seisoessaan hänen pöytänsä vieressä, kun hän oli kohdistanut heihin huomionsa hetkiseksi ja sitten yhdellä ainoalla katseella, sisäisen kärsimättömyytensä ilmaisulla, työntänyt heidät syrjään näyttämöltä. Ah, tällä tavallako he siis tunsivat? Olivatko he samanlaisten vaikeuksien vuoksi tulleet hänen luokseen pyytämään apua? Sellaiseenko katkeruuteen ja yksinäiseen surkeuteen kuin tähän, mikä nyt oli musertamaisillaan hänet, hän oli karkoittanut heidät katseellaan? Olivatko he tulleet hänen luokseen, kuten hän oli tullut lääkärin luo, toivoen saavansa enemmän kuin olivat uskaltaneet pyytääkään, koska heidän hätänsä oli ollut niin suuri?

Hän häpesi ja tunsi itsensä nöyryytetyksi, kun oli joutunut heidän asemaansa. Hän häpesi nyt, kun sen muisti, sitä katsettaankin, jolla oli karkoittanut heidät luotaan. Hänen myötätuntonsa heitä kohtaan ei ollut nyt hellä, vaan vihamielinen, kiihkeä ja loukkautunut. Se teki hänelle kipeää. Se pisti syvälle arkaan kohtaan, missä se loukkasi häntä julmasti.

Hän oli jatkanut matkaansa sokeasti katua pitkin ja pääsi jo koulurakennuksen ovelle, ennenkuin tuli entiselleen, kuten sanotaan (vaikka hän näinä päivinä tuskin tiesikään, mitä entisellä tarkoitetaan), ennenkuin hän ajatteli jälleen Lottieta ja Ralphia ja sitä tosiasiaa, huutavaa, jyskyttävää tosiasiaa, jonka ympärille kaikki kiertyi ja jonka lääkäri oli niin loukkaavasti syrjäyttänyt, että näet se oli hänen talonsa! Se kuului hänelle. Hän oli ostanut sen omilla rahoillaan, niillä kolikoilla, jotka hän oli ansainnut omalla työllään. Hän kokosi mieleensä vuorenkorkuiseksi pinoksi kaikki todistukset sen varmistamiseksi, että se kuului hänelle. Jokaisen täytyi kai tietää niin tärkeä asia, kenelle talo kuului. Kuinka voi kukaan hetkeksikään unohtaa sitä, vaikka he eivät tietäisikään (kuten he eivät voineetkaan, koska hän ei alentunut kertomaan siitä kenellekään), että hän maksoi verot, osti hiilet, maksoi pesun ja sähkö- ja kaasulaskut ja joka viikko siivoojattaren palkan ja suoritti melkein kaikki talousaskareet omin käsin. Hän kokosi yhä korkeammaksi pinoksi kaiken vanhurskautensa. "Koetatte asua yhdessä poikanne kanssa" todellakin! Tämän lauseen herättämä suuttumus pani hänet tempoilemaan.

Hän oli nyt menossa omaan luokkahuoneeseensa, ja tottumuksen raskas käsi sulki sen huoneen oven, missä Mary Bascomb kiehui vihasta osakseen tulleesta kohtelusta, ja avasi sen huoneen, missä opettaja kokemuksen nojalla helposti muisti, että oli jo aika aloittaa Ranskan ja Intian sotien kertaaminen.

Sinä iltapäivänä hän kotiin tullessaan huomasi Lottien taas huvittavan herra Boschia arkihuoneessa. Lottie, katsahtaen yhä uudestaan anoppiinsa, ei maininnut siitä mitään päivällisellä. Eikä hänen anoppinsakaan.

XII

Hän ei maininnut mitään siitä, koska tapansa mukaan ei tahtonut vaipua Lottien tasalle edes tuottaakseen miniälleen vaikeuksia. Ainoa asia, joka hieman tuki häntä, oli hänen horjumaton vakaumuksensa, että hän itse oli kokonaan toisenlainen olento kuin Lottie.

Mutta hänen vaikenemiseensa oli toinenkin syy, pikemmin jonkinlainen harkitsematon vaisto, joka muutamina seuraavina kuukausina pakotti hänet olemaan ehdottomasti vaiti Lottien hommista. Hänen vaikenemisensa läpi tunkeutui hänen sisimpäänsä vähitellen, ensin hiipien ja tunnustamatta, mutta myöhemmin kiihkeästi ja riemuisan eloisasti eräs toivo, joka väijyi hänen vaistonsa pohjalla.

Kevääseen päästessä oli tullut vakinaiseksi säännöksi, ettei Ralphin äiti halunnut lähteä iltaisin kaupungille, kun muka oli jo käymässä liian vanhaksi, liian väsyksissä päivän kestäneen opetuksensa jälkeen ja mieluummin vietti "tyynen, rauhallisen illan kotona" kuin lähti hakemaan muualta ajanvietettä. Mutta hän meni vielä kirkkoon jokaisena sunnuntaiaamuna. Lottie sanoi vieraille: "Mamma antaa niin suuren arvon kirkolle, ja kun se sitäpaitsi on melkein ainoa, mistä hän välittää, koetamme aina järjestää asiat niin, että hän on vapaa sunnuntai-aamuina."

Ralph ja Lottie nukkuivat myöhään sunnuntai-aamuina ja lepäilivät vielä myöhempään, usein ottaen kellon kymmentä käydessä ruokitun, puetun ja siistityn lapsen vuoteeseensa ja leikkien siellä hänen kanssaan.

Pastori Bancroft näki siis rouva Bascombin tulevan kirkkoon entiseen tapaansa ja ottavan hurskaasti osaa "raamatun kohtien kertaamiseen". Hän olisi hämmästynyt, jos olisi tiennyt, kuinka rouva Bascombin mieli huojentui hänen lukiessaan ääneen parhaalla sunnuntai-korostuksellaan:

Kyllä, hän on tullut raskaaksi pahasta ja synnyttänyt vääryyttä. Hän on tehnyt kuopan ja syventänyt sitä,

tai jos hän olisi voinut kuulla rouva Bascombin kiihkeän äänen, joka sulautui seurakunnan lohduttavaan muminaan, kun se vastasi hänelle:

Hän on pudonnut kaivamaansa ojaan,
ja hän saa kärsiä omista pahoista töistään.

Pastori kaivoi liivintaskustaan esille sen paperin, jossa ilmoitettiin Naisten armeliaisuus- ja lähetysseuran kokouksista, ja jatkoi lukemistaan:

Herra Bosch tuli yhä useammin iltapäivisin Lottien huvitettavaksi. Ainakin ne olivat iltapäiviä, jolloin rouva Bascomb useimmiten kuuli hänen olevan arkihuoneessa, tullessaan itse kotiin keittiön ovesta ja mennessään heti yläkertaan omaan huoneeseensa. Siellä hän tavallisesti tapasi lapsenkin istumassa pienessä karsinassaan hajalleen heitettyjen leikkikalujen keskellä. Hän oli voimakas, terve lapsi, ja hänen ruoansulatuksensa oli mainio. Niinpä hän oli yleensä hyvällä mielellä, ainoastaan harvoin vastustaen tätä yksinäisyyteen jäämistä. Se oli suurenmoinen hetki rouva Bascombin päivässä, kun hän aukaisi oven hiljaa ja seisoi siinä. Lapsi kohotti katseensa, ensin välinpitämättömän kysyvästi. Mikä riemu nähdä kysyvän katseen vaihtuvan iloiseksi tuntemiseksi, joka kirkasti pikku kasvot kuin sytytetty liekki, nähdä hänen pudottavan minkä lelun hyvänsä ja ojentavan kätensä isoäitiään kohti, kuulla hänen kimeän äänensä huutavan: "Ummi! Ummi!" ja sitten, kun hän tuli vanhemmaksi: "Mummi! Mummi!" Sellaista päivää ei ollutkaan, ettei rouva Bascomb, vaikka olisi ollut kuinka alakuloinen tahansa, olisi jättänyt koko maailmaa taakseen astuessaan tähän huoneeseen. Se oli nyt kolmas huone hänen elämässään, se, missä hän ei ollut Mary Bascomb, haavoittunut, loukkaantunut, oikeassa oleva ja vääryyttä kärsivä nainen eikä maltillinen, toimelias, persoonaton opettajakaan käsittelemässä ammattiinsa kuuluvia välineitä sievästi ja kätevästi. Kun hän otti lapsen syliinsä, haihtuivat nämä molemmat naiset hänen muististaan. Hänestä tuli Mummi, joka eli niin mitätöntä, niin ahdasta elämää, ettei siinä ollut muuta kuin tämä lapsi, joka oli liian nuori voidakseen puhua ja niin rajattoman suuri, että Mummin sydän oli usein liian pieni tallettamaan kaikkea.

Viime aikoina pari näistä naisista eli samassa ruumiissa kääntäen silmänsä syrjään toisistaan, kun Mummi, pitäen rehevää pikku olentoa sylissään, koetti sitä pukea päivittäistä kävelyretkeä varten, rouva Bascombin ankarana kuunnellessa alakerrasta räiskyvää naurua ja kovia, hilpeitä ääniä.

Rouva Bascomb istui aina ääneti illallispöydässä, Lottien jaaritellessa kaikesta muusta, paitsi vieraastaan, ja vain rouva Bascomb istui kapeassa vuoteessaan korkeakauluksisessa pitkähihaisessa yöpuvussaan lukien riemuiten:

    Hän, joka on mennyt helvettiin,
    ei palaa sieltä enää,
    hän ei palaa enää taloonsa.
    Eikä hänen sijansa tunne häntä enää.

Mummi laski, ennenkuin vaipui uneen, varovasti käsivartensa kehdon poikki, niin että hänen sormensa koskettivat lapseen ja kohosivat ja laskivat kevyen, tasaisen hengityksen mukana, joka nykyään oli hänen ainoa iltarukouksensa.

Opettaja kuunteli ammattimaisen hartaasti opettajain kokouksessa kerrottuja juoruja eräästä Harristownin koulusta, jossa kuului olevan rettelöitä. Siellä oli jouduttu vaikeuksiin, tuollaiseen myrkyttävään, kiihtyvään riitaan, joka alkaa tyhjästä, mutta joka suurten koulujen ahtaassa ilmapiirissä kehittyy kummalliseksi, ilkeäksi, katkeraksi, elämän ja kuoleman uhalla käytäväksi taisteluksi.

Se oli alkanut (mutta tähän aikaan ei kukaan enää ajatellut, kuinka se oli alkanut) siitä mielipiteiden eroavaisuudesta, kuinka maantiedettä oli opetettava kolmannella luokalla. Mutta nyt se oli hyvin ilmeistä sotaa, johon jokainen lähellä oleva oli vedetty mukaan. Toinen osa opettajista oli johtajan ja toinen johtokunnan puolella. Tähän kiehuvaan vihan kattilaan silmäilivät toisen pienemmän kaupungin opettajat tyytyväisen innostuneina. Heidän omassa koulussaan ei ollut sattunut oikeata tarmokasta oppiriitaa vuosikausiin, itse asiassa ei sen koommin kun heillä oli ollut johtajana herra Kennedy, tyyni, vanhahko, kyynillinen herra Kennedy, joka ohjaili alaisiaan niin sievästi heidän heikkouksiensa avulla.

Harristownin taistelun kehityksestä teki joka viikko selkoa seitsemännen luokan opettaja, jonka perhe asui Harristownissa ja joka vietti viikon loppunsa siellä. Kaikki taistelut ovat mielenkiintoisia näytelmiä erittäinkin niille, jotka eivät ole uhattuja. Tämäkään ei ollut siitä poikkeus. Rintamauutiset levitettiin pirteästi Gilmanvilleen Main-kadun koulun opettajille, jotka virkatovereina olivat uteliaita tietämään, kuinka asia päättyisi.

Se päättyi sellaisella paukauksella, joka säikähdytti heitä, sillä se vavisutti maata heidän omien jalkojensakin alla. Riidan puolivälissä sai Harristownin johtaja eräästä varakkasta Tyynen valtameren rannikolla sijaitsevasta kaupungista pyynnön, että hän perustaisi sinne edistysmielisen, nykyaikaisen koulun. Se oli runsas, rahoilla lastattu Tyynen valtameren rannikon tarjous, jonka hyväksymisen hän lukuvuoden viime kokouksessa lennätti liioitellun kerskailevasti Idän koulun saidan ja vanhoillisen johtokunnan eteen, ojentaen sille samalla erohakemuksensa yhtä riemuitsevalla eleellä kuin ammattinyrkkeilijä antaa vastustajalleen lopullisen iskun. Mutta siihen sisältyi vielä enemmänkin. Hän vei mukanaan sellaisille palkoille, jotka kohtuuttomasti ylittivät Harristownissa maksetut, ne kuusi opettajaa, jotka olivat olleet hänen puolellaan. Nämä seitsemän katosivat samanaikaisesti, ja siinä oli sellaista nenälle käypää julkeutta, ettei Harristownin johtokunta voinut sitä sietää. Se ei tuhlannut aikaa, vaan kääntyi alentuvasti pienemmän, köyhemmän Gilmanvillen puoleen lahjoineen, ja Main-kadun koulun opettajat hämmästyivät kuullessaan, että herra Kennedylle, heidän omalle Kennedylleen, johon he olivat luottaneet kuin vuodenaikojen palautumiseen, oli tarjottu niin suuri palkka Harristownin autioituneen koulun haltuunsa ottamisesta ja uudestaan järjestämisestä, että hän oli suostunut.

"Rouva Bascomb, saisinko puhutella teitä hetkisen kello kahdeltatoista?" oli herra Kennedy sanonut, ja siellä hän nyt oli johtajan konttorissa suljetun oven takana ja ihmetteli, mitä oli tulossa.

Herra Kennedy selitti sen sellaisella virallisen jäyhällä tavalla, jolla hän oli kyennyt johtamaan ja hillitsemään kaikkien näiden helposti kiihoittuvien naisten luonteita. Hän selitti sen ikäänkuin rouva Bascomb voisi katsella sitä yhtä tyynesti kuin hän itsekin, ikäänkuin se ei olisi lainkaan mahdotonta — mutta tietysti hän ei ollut selvillä siitä, mitä rouva tiesi tai toivoi, odottaen sen varmasti tapahtuvan tavalla tai toisella. Hän pyysi rouva Bascombia eroamaan nykyisestä toimestaan ja kodistaan ja lähtemään hänen ja neljän nykyisen opettajatoverinsa kera Harristowniin, esittäen siitä koituvat edut hyvin selvästi: "Vuosipalkka on viisisataa dollaria suurempi ja työ helpompi. Luokalla ei ole koskaan viittäkolmatta oppilasta enempää, ja kaikki ovat varakkaista kodeista. Siellä ei ole työläisten, vaan ainoastaan hienojen kotien lapsia."

Hän keskeytti antaakseen tämän vaikuttaa. Koska hän oli tarkastellut rouva Bascombia yksitoista vuotta, tiesi hän, että tämä puoli asiaa painoi enemmän kuin raha. Mutta rouva ei sanonut mitään, eipä näyttänyt edes innostuvan.

No niin, johtajalla oli varastossaan toinenkin ammus ja vielä pari kolme lisäksi.

"Elämän mahdollisuudet ovat erittäin miellyttävät Harristownin hienossa osassa", jatkoi hän. "Vähän matkan päässä koulusta on niin hieno täysihoitola, etten ole milloinkaan hienompaa nähnyt, ja sitä hoitaa todellinen herrasnainen omassa hienossa vanhassa talossaan. Ja tehän tiedätte, millaisia etuja Harristown tarjoaa teidänlaisellenne, älyllisiä pyrintöjä kannattavalle naiselle, eikä meillä täällä Gilmanvillessä ole läheskään siihen verrattavaa: hienoimpia luentoja, parhaita kappaleita New Yorkin teattereista, Sothern ja Marlowe Shakespearen näytelmissä, Sembrich lausujana…"

Rouva Bascombin ilme hämmästytti häntä. Hän ei päässyt siitä selville eikä voinut käsittää, miksi rouva Bascomb ei empimättä rientänyt pakoon siitä sekamelskasta, jonka hänen poikansa avioliitto oli tuonut hänelle kotiin. Hän oli näyttänyt kalpealta koko talven. Tässä tarjoutui hänelle tilaisuus pelastua kaikesta arvokkaasti. Siihen herra Kennedy oli luottanut.

Rouva Bascomb vastasi tyynesti: "Kiitoksia vain siitä, että muistitte minua, herra Kennedy. Annan sille suuren arvon, mutta en voi ajatellakaan sen hyväksymistä. Minua tarvitaan kotona." (Hän oli sanomaisillaan: "Minua tullaan tarvitsemaan kotona.")

Herra Kennedy ei olisi voinut saada parempaa tilaisuutta viimeiselle laukaukselle. "Rouva Bascomb", sanoi hän kumartuen eteenpäin, "sallitteko minun puhua vanhan ystävän vilpittömään tapaan? Sallitteko minun sanoa, mitä luonnollisesti itsekin tiedätte… ettei sellainen suunnitelma ole milloinkaan hyväksi, että äiti asuu yhdessä avioliittoon menneen poikansa kanssa. Siihen liittyy aina onnettomuutta. Mitä tähän tapaukseen tulee… tiedän sen… yhtä hyvin kuin kaikki muutkin… ettei tuo… hm… onnettomuus ole teidän syytänne. Te… hm… teillä on ollut myötätuntomme puolellanne. Mutta kaikki olemme tajunneet… hm… jos saan sanoa niin… että nuorten naineiden ihmisten on itsensä paras ottaa vastuu niskoilleen. Ihmiset, jotka menevät naimisiin" — hänen äänensä muuttui puuromaiseksi, ja hän keskeytti, hakien epäröiden sanoja — "ihmiset, jotka menevät naimisiin, ottavat itselleen erinäisiä velvollisuuksia, jotka heidän pitäisi…"

Tämä oli mieletöntä, ajatteli rouva Bascomb. Kuinka johtaja saattoi sovittaa tuollaisia ummehtuneita vanhoja jokapäiväisyyksiä tähän tapaukseen? Hän ei aikonut sietää sitä hetkistäkään lisää. Hän nousi lopettaakseen kaikki selittelyt. Mutta ei kuitenkaan vihaisesti. Hän oli liian varma asiastaan tunteakseen suuttumusta. Eikä herra Kennedy, voimatta tietää, mitä oli tulossa kotona, voimatta nähdä sitä toivon ovea, joka hitaasti avautui, saattanut tietää, kuinka väljähtyneiltä hänen pienet valmiiksi ajatellut mietelmänsä kuulostivat.

Hän sanoi: "Joskus on sellaisia erityisiä olosuhteita… ei, minä luulen, että minua tullaan tarvitsemaan kotona liian paljon, voidakseni ottaa vastaan paikan muualta." Ärtyneenä toisen tietämättömyydestä, vaikka itse ei kertonut kaikkea, hän lopetti hieman jäykästi: "Luulen kykeneväni yhtä hyvin arvostelemaan omia asioitani kuin — kuin muutkin ihmiset."

Herra Kennedy ei tunnustanut häviötään. Hän tarvitsi todellakin rouva Bascombia. Hän saisi kyllä tarpeeksi tekemistä Harristownissa, vaikkei palkkaisi toimeen jotakin kokematonta nuorta opettajaa, mikä ehkä ei päättyisi hyvin. Niinpä hän sanoi herttaisesti, välittämättä kieltäytymisestä: "No niin, rouva Bascomb, ajatelkaa kuitenkin asiaa, ajatelkaa sitä joka tapauksessa. Minä säilytän teille sen toimen avoinna viikon. Ei kukaan järkevä ihminen voi päättää mitään vähemmässä kuin viikossa. Tulkaa tänne ensi keskiviikkona ja ilmoittakaa minulle silloin lopullinen päätöksenne."

Kun rouva Bascomb astui keittiöön sinä iltapuolena, ei arkihuoneesta kuulunut ääntäkään. Herra Bosch ei nähtävästi ollut tullut. Mutta mennessään sen kautta halliin hän kuuli verhojen takaa äkillistä säikähtynyttä liikettä, tuoli narahti, astuttiin nopeasti pari kolme askelta, ja samalla alkoi kuulua hengästyneitä, mutta sujuvia ääniä kuin siellä puheltaisiin vain ylimalkaisista asioista. Hän pysähtyi epävarmana. Lottien ääni sanoi: "Tekö siellä olette, mamma? Hyväinen aika, ettekö tule kotiin liian varhain? Herra Bosch ja minä sanoimme juuri, kuinka tämä ihana kevätilma panee ihmisen rientämään!"

Lottie seisoi siinä työntäen verhoa syrjään. Hänen anoppinsa nojautui seinään, voidakseen riisua kalossinsa, ja suuntasi katseensa syrjään heistä. Hän ei katsahtanutkaan Lottieen, mumisi vain jotakin lapsesta ja meni yläkertaan.

Takaansa hän kuuli Lottien huojentuneen äänen sanovan: "Ei, hän ei huomannut…" Lottie luuli häntä varmaankin hölmöksi. Sitä parempi. Hän sanoi itsekseen:

Kaikki ne, jotka vihaavat, joutuvat häpeään, eikä jumalattomien telttaa ole enää olemassa.

"Mummi! Mummi!" huusi lapsen ääni. Hän oli niin älykäs, tuo pieni lemmikki. Tiesi täsmälleen ajan, milloin sai ruveta odottamaan isoäitiä ja kaivattua kävelyretkeä. Hän tunsi jo portailta kuuluvat askeleet.

Pienen makuuhuoneen ovi oli auki. Lapsi seisoi nojautuen pienen karsinansa aitaukseen käsivarret ojossa ja polkien pieluksia kärsimättömästi. "Mummi! Mummi! Ulos! Ulos!"

Ikkunasta tulviva valo, joka kimmahti takaisin valkoisesta ovesta, osui kirkkaana lapsen kauniiseen korkeaan otsaan, jättäen silmät varjoon ja tuoden näkyviin poskien ja leuan ääriviivat, jotka tavattomasti muistuttivat isoisää. Rouva Bascomb hillitsi huudahduksensa ja painoi kädellä sydäntään, johon oli koskenut kovasti. Hyväinen aika, nehän olivat Johnin omat kasvot, hänen todellinen ilmeensä! Vainaja oli siellä ja katsoi häneen noista rakastavista, elävistä silmistä tervehtien…

"Ulos! Ulos!" huusi pienokainen pomppien maltittomana ja suoristaen pienen voimakkaan selkänsä terveen lapsen hämmästyttävän voimakkailla tempauksilla. Hento keski-ikäinen nainen jaksoi tuskin pidellä häntä sylissään. Säikähtyneellä isoäidillä, jonka sydän vieläkin sykki hurjasti yhdennäköisyyden järkytyksestä, ei ollut muuta kuin yksi toivo — saada puristaa hänet kovasti syliinsä, peittää hänet suuteloilla, tunnustella häntä ja joutua hänen tunnusteltavakseen.

Mutta pienokainen ei halunnut mitään sellaista, vaan tahtoi päästä ulos katsomaan maailmaa ja hengittämään raitista ilmaa. Hän ei vaatinut isoäidiltään muuta kuin palveluksia.

Rouva Bascomb höllensi kaipauksesta pakottavien käsivarsiensa otetta, laski lapsen kehtoon ja ryhtyi etsimään pientä lakkia ja päällystakkia.

XIII

Lottien kanssa oli melkein mahdotonta tulla toimeen muutamina seuraavina päivinä. Hänen mielentilansa purkautuivat alituisesti esille tunteenpuuskina, joita hänen anoppinsa ei ymmärtänyt, ja vaihtelivat nyt melkein joka hetki sen sijaan, että niiden välillä oli ennen tavallisesti ollut tunti. Mitä ikinä joku teki, oli se väärin: jos puhui tai oli puhumatta, otti lapsen syliinsä tai antoi sen olla alallaan, ehdotti kaupungille lähtöä tai kotona pysyttelemistä. Hän vihastui hirveästi, kun rouva Bascomb, ajatellen ilman muuttuneen aamusta, riisui paksun villapuseron, jonka Lottie oli pukenut lapsen ylle, ja otti sen sijalle kevyen röijyn, jonka itse vasta äskettäin oli ostanut.

"Hän on minun lapseni!" oli Lottie tiuskaissut, riisuen kiireesti röijyn, heittäen sen lattialle ja tunkien lapsen käsivarret takaisin villanutun hihoihin.

Kun hän sai selville, että Ralph oli kuluttanut puolituntisen pallokentällä (avajaiskilpailuissa, ensi kerran toista vuotta kestäneen poissaolon jälkeen), aloitti hän äkäisen murjotuksen, jota Ralph, puolustellen itseään, katuen, kiusaantuneena turhaan koetti murtaa pitkillä toistetuilla selityksillä, kuinka kaikki tapahtui, kuinka hän ei ollut ehtinyt soittaa hänelle eikä ottaa häntä mukaansa, kuinka päällikkö oli tullut puoli tuntia ennen sulkemisaikaa hänen luokseen ja sanonut: "Kuulkaa, Bascomb, lähdemmekö kilpailuun?" Rouva Bascomb raivostui Ralphiin, nähdessään kuinka tuskaisena hän tarkkasi Lottien kasvoja, kuinka hän hätääntyi huomatessaan niissä tyytymättömyyden varjon, kuinka levoton hän oli, kunnes Lottie suvaitsi leppyä ja jälleen hymyillä. Lottien tarvitsi vain katsahtaa häneen voidakseen hallita häntä, ajatteli rouva Bascomb vihoissaan.

Ja kuitenkin rouva Bascomb sattui näiden myrskyjen, ärtyisyyden ja järjettömyyden puuskien keskivaiheilla näkemään vilahdukselta Lottien toisenlaisena kuin milloinkaan ennen. Hän kulutti tavallisesti lauantai-iltapäivän ulkosalla lapsen kanssa, Ralphin ja Lottien mentyä jonnekin tekemään jotakin, ellei muuta, niin ainakin katselemaan eläviäkuvia. Mutta Ralph ei ollutkaan vapaa eräänä lauantai-iltapäivänä toukokuussa. Hän oli soittanut konttorista, että hänen piti olla ylityössä koko iltapäivä. Se oli aina tervetullutta, koska se tarkoitti lisätuloja. Lottie oli pukeutunut ja lähtenyt kaupungille heti puolisen jälkeen. Rouva Bascomb oli sopinut hammaslääkärinsä kanssa kello kolmen ajasta. Siinä ei ollut muuta neuvoa kuin ottaa lapsi mukaan kokoon taitettavissa vaunuissa, jotka hän jaksoi kantaa yksinään portaita ylös ja alas.

Hän saapui juuri ajoissa hammaslääkärin vastaanottohuoneeseen hän ei koskaan myöhästynyt mistään — mutta lääkäri ei voinutkaan ottaa häntä vielä vastaan. Tavallisesti istuessaan siellä hänen hitautensa viivyttämänä, kun hän oli rientänyt tulemaan ajoissa, hän vaivasi aivojaan morkkaamalla maailman pahanilkisyyttä. Mutta tänä iltapäivänä hänen täsmällisyyttään kohdannut vääryys näytti liukuvan hänen ohitseen pistämättä kipeästi. Hän ei voinut kohdistaa siihen ajatuksiaan. Kummallista! Ehkä se johtui siitä, että pienokainen häiritsi hänen tarkkaavaisuuttaan hämmästyttävällä harrastuksellaan kuviin, ollen siinä paljon edellä iästään. Hammaslääkärin pöydällä lojuvien vanhojen, pehmenneiden aikakauskirjojen joukossa oli muuan risainen kuvakirjakin. Isoäiti hämmästyi nähdessään, kuinka näppärästi pienet kädet kääntelivät lehtiä, kuinka tarkkaavaisesti kirkkaat silmät katselivat hevosien ja kamelien ja sikojen hauskoja kuvia.

"Enpä ole milloinkaan elämässäni nähnyt noin taitavaa lasta!" ajatteli hän ylpeästi. Ja sitten hän uudesta mielijohteesta hymyili itselleen huvitettuna. Hyväinen aika, hänhän oli ihan samanlainen kuin mautkin hassahtaneet isoäidit.

Hän ajatteli nyt ensi kerran, että hän sentään jossakin suhteessa oli hieman muiden ihmisten kaltainen.

Hän siirsi katseensa hetkiseksi pienokaisesta syrjään. Hammaslääkärin vastaanottohuone oli alakerrassa. Katukäytävä oli juuri hänen ikkunansa edessä. Ryhmä työläistyttöjä seisoi siellä nauttien lauantai-illan suomasta miellyttävästä laiskottelemisesta, jutellen kevyesti ja näyttäen papukaijaparvelta kirkkaanvärisissä hatuissaan ja puvuissaan. Heidän kimeät, sivistymättömät, varomattomat nuoret äänensä kuuluivat avonaisesta ikkunasta sekavina ja hajanaisina joutavan ja tyhmän keskustelun katkelmina.

"Minä sanoin hänelle, minä sanoin: 'Sinun on parasta pitää huolta omista asioistasi!' minä sanoin."

"Hän sanoi minulle: 'Vaaleanpunainen on sinun värisi äläkä sinä milloinkaan välitä siitä, mitä muut sinulle sanovat.'"

"Se uusi askel, jonka hän näytti minulle…" "Musta satiiniröyhellys ompeleita pitkin…" "Jos vain kärvennät päät…"

He tirskuivat ja työnsivät päänsä yhteen kuiskaillakseen, purskahtaen sitten kovaan nauruun, heiluen korkeilla kannoillaan, heidän sileiden valkoisten nuorten kurkkujensa taipuessa taaksepäin kuin visertämään rupeavien lintujen kaulat.

Rouva Bascomb näki vilahdukselta erään kasvot, verhojen muodostaessa hetkiseksi puitteet niiden ympärille — kauniit, lapselliset, tyhmät kasvot, jotka olivat ihan kukkuroillaan mielihyvää, jonkun leikkikentälle välitunniksi rientäneen tytön kasvot, jotka olivat täynnä kalliiden, läksyistä vapauttavien minuuttien riemua.

Verho lennähti syrjään. Tyttöjoukko maleksi tiehensä, heidän ääntensä lakatessa vähitellen kuulumasta. Nuo kasvot olivat olleet tutut. Missä hän oli ne nähnyt?

"Kaikki valmista, rouva Bascomb", sanoi hammaslääkäri avaten oven hänen takanaan. "Olen hyvin pahoillani siitä, että olen antanut teidän odottaa."

Tuntien rouva Bascombin vanhastaan hän lausui anteeksipyyntönsä peläten ja oli iloinen, kun rouva Bascomb ei huomauttanut ollenkaan hänen viipymisestään.

Kotona sinä iltana Lottie oli kummallisempi ja oikullisempi kuin koskaan. Rouva Bascomb, kylvetettyään lapsen, ruokki hänet ja pani hänet vuoteeseen, istuutuen sitten, mitä harvoin teki kotonaan, puoleksi tunniksi lukemaan jotakin kirjaa. Hän ei milloinkaan enää halunnut istua arkihuoneessa iltaisin. Hänelle kuuluva osa talosta oli supistettu tähän pieneen makuuhuoneeseen, jonka hän jakoi lapsen kanssa. Tänä lämpimänä kevätiltana hän antoi ikkunan ja oven olla auki, että ilma vaihtuisi, ja istuutuen lampun viereen, joka oli käännetty varjostamaan lapsen silmiä, hän avasi kirjan ja alkoi lukea.

Se oli Kansallisen kasvatusyhdistyksen valiokunnan laatima selostus niin sanotusta itävaltalaisesta vähennyslaskun opettamistavasta. Herra Kennedy oli antanut sen hänelle ja pyytänyt häntä lausumaan siitä mielipiteensä seuraavassa opettajain kokouksessa. Se oli tapahtunut jo monta viikkoa sitten, mutta hänen väkisin hillitty vihansa, toivonsa ja kärsimättömyytensä olivat tehneet hänet niin hajamieliseksi, ettei hän ollut kyennyt koko asiaa ajattelemaan. Tämän uuden menetelmän väitettiin voivan lyhentää kolmella viikolla vähennyslaskun opettamiseen tarvittavaa aikaa, joten jäisi paljon enemmän tilaisuutta kertomataulun opettamiseen. Sellainen säästö oli luonnollisesti tärkeä.

Kun hän istui siinä koettaen kiinnittää tarkkaavaisuuttaan menetelmän asialliseen, johdonmukaiseen selitykseen, oli hän epämääräisesti tietoinen Lottiestakin, joka harhaili levottomana huoneissa, liikkuen edestakaisin huoneensa ja kylpyhuoneen väliä, läiskien ovia, avaten laatikoita ja paukutellen niitä kiinni. Oli selvää, ettei hän tiennyt, mihin hän oikeastaan ryhtyisi, vaikka talossa olikin suunnattomasti tehtävää.

Kun tätä rauhatonta liikehtimistä jatkui, ihmetteli rouva Bascomb, oliko Ralph ehkä ihmeeksi mennyt kaupungille ilman Lottieta. Hetkisen kuluttua, kun tämä mielijohde kohosi korkeammalle hänen tietoisuuteensa, laski hän kirjansa syrjään ja meni alakertaan muka juomaan lasillisen vettä. Ralph istui arkihuoneessa vaipuneena syvälle nojatuoliin ja piteli, käsivarret levitettyinä leveälle eteensä, sen newyorkilaisen lehden suuria sivuja, jota hän aina halusi lukea pirteiden urheilu-uutisten vuoksi. Rouva Bascomb oli nähnyt hänet tällä tavalla tuhansia kertoja ja nytkin kiinnitti sivumennen huomionsa tähän tuttuun kuvaan. "Hyväinen aika", ajatteli hän. "Ralph onkin kotona! Mikähän minut pakotti ajattelemaan, että hän oli mennyt ulos?"

Itävaltalainen vähennyslaskun opettamistapa palasi heti hänen mieleensä. Hän alkoi muistella muutamia nykyisen luokkansa erityisiä lapsia, joille laskento oli hyvin vaikeata. Huojentaisiko tämä menetelmä todellakin heidän opintojaan?

Hän istuutui vielä kerran lampun ääreen kirja kädessään, unohtaen melkein kokonaan Lottien ja hänen laiskan, tarkoituksettoman häärimisensä. Hiljaisuus.

Oliko yhteenlaskun käsite todellakin helpompi kuin vähennyslaskun, oleellisempi tavallisen lapsen tavalliselle järjelle? Hän muisteli menneiden vuosien opettajakokemuksia, punniten tätä asiaa vakavasti.

Sitten säpsähdytti häntä se vaikutelma, että joku katsoi häneen kiinteästi. Hän käänsi äkkiä päätänsä ja näki Lottien seisovan ovella. Rouva Bascomb taivutti päänsä kumaraan, niin että sopi katsella silmälasien yli, saadakseen selville, mitä Lottie halusi.

"Olen seisonut tässä ihmetellen, mitä kirjaa te luette", sanoi Lottie odottamatta.

Hän oli pukeutunut rypistyneeseen aamunuttuun, eivätkä hänen kasvonsa olleet oikein puhtaat. Kotona ei tavallisesti ollut sellaista iltaa, ettei Lottie viettänyt tuntikausia kuvastimen ääressä.

"Mitäkö minä luen", toisti rouva Bascomb hämmästyen aika lailla ja tuskin uskoen, että oli kuullut oikein. Hän katsoi Lottieen ja sitten jälleen kirjaansa. "Tämä on vain Kansallisen kasvatusyhdistyksen toimittama julkaisu itävaltalaisesta vähennyslaskun opettamismenetelmästä", sanoi hän.

Tällaisen tosiseikan selvällä toteamisella oli ennenkuulumaton vaikutus Lottieen. Hän heilautti käsivartensa päänsä yläpuolelle ja huudahti kiihkeästi: "Ah, hyvä Jumala!" Sitten hän purskahti itkuun ja hyökäten takaisin omaan huoneeseensa läimäytti oven kiinni takanaan.

Rouva Bascomb ei ollut milloinkaan hämmästynyt näin vilpittömästi eikä ikinä joutunut tällaiseen neuvottomuuteen. Tuntui siltä kuin hän olisi kertonut neljä neljällä ja nähnyt sen silmiensä edessä tekevän viisitoista. Ei kannattanut koettaakaan ymmärtää Lottieta — saada selvää hänen tempuistaan. Se oli samanlaista kuin koettaisi ymmärtää kissaa tai koiraa.

Tyyntyneenä ja ylenkatseellisena rouva Bascomb jatkoi niiden menetelmien tutkimista, joita itävaltalaisissa kouluissa sovellettiin vähennyslaskun opettamiseen.

XIV

Rouva Bascomb oli usein kysynyt itseltään levottomana, mille kannalle hänen olisi parasta asettua, jos… kun… Hän pelkäsi, ettei hän voisi teeskennellä hämmästystä, koska oli niin monta kertaa miettinyt kaikkia niitä mahdollisia keinoja, joilla se voisi tapahtua, ettei mikään niistä voinut olla hänelle tuntematon. Ja Ralphin mielestä se varmaankin olisi omituista, ellei hän hämmästyisi.

Mutta sen tapahtuessa hän huomasikin, ettei hänen tarvinnut olla huolissaan siitä tarkkaavaisuudesta, jota Ralph hänelle osoittaisi. Se selvisi hänelle sinä hetkenä, jolloin hän maanantai-iltapäivänä avasi oven ja näki Ralphin seisovan siellä lapsi sylissään, kasvot kalpeina silmien leimutessa.

Hänen ilmeensä ja sekin, että hän oli siellä siihen aikaan päivästä, säikähdytti häntä niin, että hän huusi kuin ei olisi ennakolta tiennyt hänen vastaustaan: "Voi, Ralph! Mitä on tapahtunut?"

"Lottie on mennyt tiehensä", tiuskaisi Ralph käheällä äänellä. "Karannut. Lähtenyt sen Boschin mukana, joka kerran vieraili täällä hänen luonaan. Hän lähetti sanan konttoriin, että minun piti tulla kotiin heti, koska lapsi jäisi muuten yksikseen. Ja kun tulin tänne, oli täällä kirje häneltä."

"Ah, Ralph!" huusi hänen äitinsä, jonka polvet horjuivat. Hän vaipui istumaan, suunnaten katseensa tarkkaavaisesti pojan kasvoihin. Miltä kannalta Ralph tämän asian ottaisi?

Ralph luuli äidin huudahduksen johtuneen myötätunnosta ja torjui sen raa'asti. "Pyh, minä en välitä siitä!" sanoi hän hurjasti. "Sinun ei tarvitse luulla sen merkitsevän minulle mitään. Antaa hänen mennä!"

Hänen äitinsä kalpeat, säikähtyneet kasvot näyttivät hämmästyttävän häntä, tekevän hänet toivottomaksi. "Hyvä Jumala, äiti" sanoi hän vihaisesti. "Sinun on täytynyt huomata, millainen helvetinmoinen erehdys se oli. Millainen hölmö, millainen kirottu ääliö mies sentään voi olla!"

Hänen äitinsä nautti hänen sanoistaan kuin nektarista. Hän tunsi rintansa kohoilevan rajusti ja alkoi käsittää, mitä oli tapahtunut. Se oli siis lopussa, uskomaton painajainen oli haihtunut. Hän oli hengissä päässyt sen läpi. Eikä Ralph välittänyt koko asiasta, ei ollut ennenkään välittänyt. Hän oli saanut Ralphin takaisin jälleen, oman Ralphinsa. Ja hänellä oli lapsi, Johnin pojantytär. Vuosia aukeni hänen eteensä ja niiden kultainen portti helisi.

"Ah, Ralph", huudahti hän jälleen, kyynelien virratessa poskille.
"Rakas poikani, rakas poikani!"

Ralph oli hänen poikansa jälleen, vapautunut siitä saastaisesta tilasta, joka oli pannut hänet näyttämään niin halveksittavalta ja erottanut heidät molemmat säädyllisistä ihmisistä, säädyllisistä elämäntavoista, ja voisi aloittaa kaikki uudestaan, poika parka, elää niin, että olisi kunniaksi sekä itselleen että hänelle. Hän tunsi entisen äidinrakkautensa palaavan yhtä puhtaana kuin hän koskaan oli sitä tuntenut.

"Rakas, rakas poikani!" huusi hän kyyneltensä läpi ja astui kiihkeänä Ralphin luo. "Äitisi on täällä luonasi. Me voitamme sen kyllä yhdessä ja unohdamme kaikki. Jokainen unohtaa sen pian. Ja meillähän on lapsi. Hän on jättänyt meille lapsen." Hän kiersi käsivartensa Ralphin ja pienokaisen ympärille, puristaen heitä molempia rintaansa vasten. Hän rakasti poikaansa sanomattomasti senvuoksi, ettei tämä välittänyt Lottien karkaamisesta.

Ralph seisoi jäykkänä ja kylmänä hänen syleilyssään, ja hän tunsi… mitä hän tunsikaan? Jotakin, mitä heidän toisiaan koskettavat ruumiinsa ilmoittivat hänelle, jotakin, mitä ei ollut huomannut hänen kasvoissaan eikä kuullut hänen äänessään, jonkin hänen ruumiistaan tulleen viestin, joka ei mennyt aivojen läpi — jotakin, mitä hän hetkistä myöhemmin kieltäytyi myöntämästä tunteneensa. "Anna minulle lapsi", sanoi hän. "Sinun pitää mennä yläkertaan pesemään kasvosi ja kätesi. Se tekee sinulle hyvää." Sillä pari polttavaa kyyneltä oli vierähtänyt Ralphin silmistä ja juovittanut hänen kalpeat poskensa.

Ralphin mentyä hän ajatteli: "Hän on yksinkertaisesti ihan suunniltaan äärettömästä huojennuksesta. Se on luonnollisesti hermostuttava järkytys, kuten ainakin suuri muutos. Minun täytyy valmistaa illallinen tavallista aikaisemmin. Hän on ruoan tarpeessa."

Kun Ralph tuli alakertaan, lähetti rouva Bascomb hänet takapihalle lapsen kanssa, joka jo tähän aikaan alkoi seisoskella yksinään ja astua muutamia askelia. Hän itse ryhtyi hääräilemään keittiössä ja ruokasalissa. Hänen jalkansa eivät tuntuneet koskettavankaan lattiaan, ja hän uskoi voivansa yhdellä ainoalla ponnahduksella hypätä tuolin tai pöydän yli. Sellainen hurja helpotus oli peloittava. Ei ollut ihmekään, että Ralph näytti järkkyneeltä. Ei olisi hyvä sallia hänen puhua siitä liian paljon, vaan suunnata hänen ajatuksensa rauhallisiin, iloisiin tulevaisuuden suunnitelmiin.

"Tulevaisuus!"… Tämä sana pani pasuunan soimaan hänen sydämessään. Hän ja Ralph ja lapsi. He voisivat nyt sanoa häntä Joannaksi, nimittää häntä oikealla nimellään. He saisivat pitää hänet kokonaan itseään varten, rakastaa, kasvattaa ja kehittää häntä kuin mahdollisuuksien rikasta puutarhaa, jollainen hän oli. Kaikki hänen omat kokemuksensa kasvattajana ja äitinä voitaisiin nyt panna kehittämään hedelmiä rakkaassa lapsessa, Johnin pojantyttäressä…

Sellainen illallinen! Saada syödä ateriansa väittelyittä ja juoruitta, ilman pitkiä mutkallisia kertomuksia viimeisten elävienkuvien juonesta, tarvitsematta hermostuneesti pelätä selittämättömiä äkillisiä vihanpuuskia, ilman loppumattomia, epäjohdonmukaisia juttuja tuntemattomista ja halveksittavista arki-ihmisistä, jotka kuuluivat Lottien menneisyyteen! Oli uskomatonta, kuinka suurta mielihyvää rouva Bascomb tunsi katsellessaan korkeassa tuolissaan istuvaa lasta, joka söi tyynesti eteensä pantua terveellistä, ravitsevaa ruokaa, rimpuilematta minkään aiheettoman tyhmän vallattomuuden takia ("Kas niin, mamman pikku tytönkin pitää saada säilykkeitä, jos hän vain haluaa.") tai joutamatta ilman syytä äkillisen ankaruuden uhriksi ("Voi, sinä ilkeä pieni tenava, kuinka sinä kehtaat sotkea sylisi tuolla tavalla! Ihan tulen sairaaksi katsellessani sinua. Istu suorana siinä, tai minä näytän sinulle. Enpä ole milloinkaan nähnyt mokomaa ruokotonta lasta.")

Rouva Bascomb koetti nyt parhaansa mukaan pitää keskustelua tyynenä ja rauhallisena eikä maininnut Lottieta, vaan puheli lapsen reippaista, hullunkurisista pikku tempuista. Hän pani lapsen yhä uudestaan toistamaan kaikki sen tuntemat sanat, ja kun hän kuuli sen liittävän pari sanaa yhteen tehdäkseen niistä lauseen, huudahti hän kuin se olisi jotakin ihmeellistä.

"Vauva kuuma", sanoi pienokainen selvästi kuin ilmaistakseen, miksi oli sylkenyt suustaan ensimmäisen lusikallisen lientä.

"Kuulehan, Ralph", sanoi hänen isoäitinsä, "minä en muista milloinkaan kuulleeni noin nuoren lapsen kyenneen…"

Ralph sanoi puuromaisella äänellä: "Missä hän on voinut seurustella sen miehen kanssa? Ei ainakaan kadulla. Siitä olisin kyllä kuullut puhuttavan."

Kun hänen äitinsä pelokkaasti katsoi häneen, tiuskaisi hän vihaisesti: "Eipä silti, että minä välittäisin siitä! Jos mies vain on sellainen, jollaisista hän pitää."

"Kuulehan nyt, Ralph", sanoi hänen äitinsä. "Me emme syö mitään jälkiruokaa tänä iltana. Meillä ei ole kummallakaan ruokahalua. Sinun pitää leikkiä lapsen kanssa vähän aikaa, ja minä suoritan askareet. Vuode on meille nyt paras paikka. Me olemme enemmän itsemme kaltaisia aamulla."

Mutta nopeasti puuhatessaan keittiössä hän ajatteli, ettei hän milloinkaan voisi tuntea itseään enemmän kaltaisekseen kuin nyt. Niin, hän oli oma itsensä kerran vielä, oltuaan kuukausia kuin täynnä kipeitä ruhjehaavoja.

Riemun aallot vyöryivät huoneeseen, hukuttaen hänet ja taas kohottaen ylös. Lottie oli mennyt matkoihinsa. He eivät näkisi häntä milloinkaan enää. Ralph oli hänen omansa vielä kerran, ja hänet voitiin nyt muovailla hyödylliseksi, kunniaa tuottavaksi mieheksi, kuten hän aina oli suunnitellut. Ja hänellä oli lapsikin. Hänen lapsensa nyt. Johnin oma Japsi.

"Ihmeelliset ovat Herran tiet", lauloi hän hiljaa sydämessään, niellen iloiset kyynelensä. Häntä järkytti se vanhurskas tapa, kuinka Jumala lopulta oli toimittanut hänelle palkinnon. "Tämä on kuin Jobin historia", ajatteli hän hartaasti. "Jumala koetteli minua saadakseen nähdä, voinko kestää."

Hän pesi, ripusti rievut kuivamaan ja väännettyään valon sammuksiin meni ruokasalin läpi arkihuoneeseen. Hän ei ollut sieltä kuullut mitään ääntä vähään aikaan, arvaten siitä lapsen käyneen uniseksi, ja näkikin hänen nyt nukkuvan sikeästi isänsä sylissä. Ralph istui jäykkänä suoraselkäisellä tuolilla, tuijottaen lapsen pään yli vastapäiseen seinään. Kun hänen äitinsä astui sisään, ei hän vähään aikaan liikahtanutkaan. Mutta sitten hän säpsähti, katsoi äitiinsä omituisesti, melkeinpä odottavasti kuin ei aluksi olisi käsittänyt, kuka hän oli. Toinnuttuaan siitä hän sanoi pudistaen uhmaavasti päätänsä ja hartioitaan: "Minä istuin tässä ajatellen, kuinka hyvä asia se on, että hän on mennyt matkoihinsa." Hän puhui kovemmin kuin oli tarpeellista pienessä huoneessa ja jatkoi samanlaisella kimakalla äänellä: "Me olisimme vain hieroneet toisemme vereslihalle. Onpa tosiaan mukavaa, että se nyt on lopussa!"

Hänen äänessään oli kaikua siitä sanattomasta viestistä, jonka äiti oli saanut häntä syleillessään, ja se herätti jälleen levottomuutta. Rouva Bascomb otti nukkuvan lapsen hänen sylistään ja sanoi: "Sinun on nyt parasta mennä nukkumaan, Ralph. Mielenliikutus on varmaankin väsyttänyt sinut kokonaan."

"Kenet? Minutko?" sanoi Ralph kovaa. "Ei likikään! Se ei merkitse minulle mitään, sanoinhan jo sinulle. Hän on mennyt jonkun omaan lajiinsa kuuluvan miehen mukana."

"Sinun on parasta mennä vuoteeseen, Ralph", toisti hänen äitinsä levottomana.

He menivät yhdessä yläkertaan. Kello puolikymmenen aikaan talo oli niin pimeä ja rauhallinen kuin jokainen siellä nukkuisi yhtä sikeästi kuin lapsikin.

Mutta Mary Bascomb ei nukkunut. Tämä hetki oli liian kallis. Sen voimakas maku korvasi sapen, jolla hän oli elänyt. "Makeammat hunajaa ja mesileipää…" Hän ei voinut edes levätä vuoteessaankaan makuuasennossa. Kiihkon valtavat tyrskyt olisivat tukehduttaneet hänet, jollei hän olisi ollut pystyssä vastustamassa niitä. Hän nousi istualleen. Mutta sekään ei riittänyt. Hän siirtyi seisomaan lattialle lämpimänä varhaiskesän yönä ja tunsi huoneen äkkiä täyttyvän intohimon nousuvedellä. Yö, koko yökään ei olisi tarpeeksi pitkä pakottaakseen hänet uskomaan tähän riemuun, muuttaakseen sen osaksi hänestä itsestään.

Jokin sen uusi puoli juolahti hänen mieleensä alituisesti, muuan mitätön, mutta merkityksellinen, heitettynä sikinsokin yhteen — kylpyhuone. Hän löi kätensä yhteen ilosta ajatellessaan, että hän nyt saisi pitää kylpyhuoneen siistinä jälleen. Hän aikoi nousta päivänkoitteessa ja ennen kouluun lähtöä heittää roskalaatikkoon kaikki kuvottavasti tuoksuvat valmisteet, jokaisen tölkin ja pullon ja purkin ja punaiseksi tahritun rievun. Ennenkuin Ralph heräisi aamulla, olisi hän heittänyt menemään ja polttanut kaikki Lottien kauttakulun taloon jättämät merkit.

Sitten hän aikoi uudestaan maalauttaa talon, hankkia uudet seinäpaperit ja korjauttaa tuolit. Uudet verhot. Uudet kuvat seinille. Vaikka hänen pitäisikin ottaa rahoja pieneltä säästökassatililtään, tahtoi hän sisustaa talonsa uudestaan, puhdistaa sen valmiiksi uutta elämää varten. "Sillä kas, talvi on ohi, sade on lakannut ja päättynyt, ja laulun aika on koittanut."

Hän meni ikkunan ääreen, nojaten päätänsä siihen, ja katsoi pilvisen kesäkuun yön pimeyteen. Hän ajatteli: "Ellei Ralph todellakaan tahtonut lukea asianajajaksi, sai hän luonnollisesti valita jonkun toisen ammatin. Mutta hän oli tahtonut sitä, ennenkuin Lottie tarrautui häneen ja muutti hänet. Hän oli tahtonut sitä todellakin. Sillä ei ole väliä, mitä hän nyt sanoo. Ja hän tahtoisi jälleen." Hän tiesi voivansa taivuttaa Ralphin siihen uudestaan. Hän tiesi, kuinka poikaa oli hoideltava, vähän kerrallaan, pakottamatta häntä tiukasti. Hän ei voisi vastustaa tasaista painostusta. Hän haluaisi taas lukea asianajajaksi. Hänen perheeseensä kuuluvat miehet olivat aina olleet asianajajia. Koko se heidän elämänsä rakennus, jonka hän oli niin loistavasti suunnitellut, kohosi jälleen raunioistaan.

Entä sitten lapsi — pikku Joanna — jonka kanssa nuori isä saattaisi leikkiä, rakastaen häntä, ja josta hänen isoäitinsä voisi pitää huolta!

Ollen yksinään pimeässä huoneessa rouva Bascomb tunsi toisen riemun musertavan vuoksen lähestyvän. Hän tarttui ikkunanpieleen. Ilo virtasi juhlallisesti pimeästä hänen ylitseen. Lottie oli mennyt tiehensä.

"Kun tuuli käy sen päällitse, ei häntä ole, eikä hänen sijansa häntä enää tunne." Ralph oli vapaa ja hänen omansa vielä kerran. Ja nyt oli hänelläkin tuollainen lapsi, jota hän oli kaivannut koko elämänsä ajan, Johnin lapsi, jollainen Ralph ei ollut koskaan ollut — nyt hänen oma lapsensa yhtä paljon kuin hän olisi ruumiillisesti kantanut lasta oman rintansa alla.

Riemun hyökyaalto laskeutui hitaasti alemmaksi ja tyyntyi vähitellen. Hänen mieleensä juolahti vähäpätöisempiä asioita: kuinka hauskaa oli jälleen olla kotinsa valtiaana, elää säädyllisesti ja hupaisasti, mennä kaupungille iltaisin, tavata ystäviänsä tarvitsematta kavahtaa heidän sääliään, pitää Ralphia vierellään ja taas saada hänestä kunniaa.

Hän näki tämän kaiken yhä uudestaan, näiden riemuisten tuntien vieriessä eteenpäin, joista jokainen oli täynnä hänen palkintoaan. Sitten hän laskeutui pitkälleen, ruumiin vapistessa väsymyksestä ja sielun ahmiessa jumalten ruokaa. Viimeisten kuukausien kärsimykset terästivät hänen näkynsä tulevista vuosista sellaiseksi haltiotilaksi, ettei hän ollut tuntenut moista milloinkaan ennen. Ei nuoruudessaankaan, ei avioliittoaikanaankaan hän ollut tuntenut tätä voimakasta, elinvoimaista kaukonäköisyyttä, kärsimätöntä päivänkoiton odottamista, jotta voisi nousta sen mukana ja aloittaa elämänsä.

Se oli niin unen kaltaista, ettei hän ollut varma siitä, oliko hän nukkunut, mutta nyt hän lepäsi kuunnellen, milloin kello löisi. Hetkisen kuluttua se tapahtuikin. Kaksi kertaa. Niin, hänen oli täytynyt nukkua hieman. Puoliyö oli jo aikoja sitten ohi. Hän nousi, astui lapsen kehdon luo ja polvistui sen viereen, painaen otsansa kevyesti pieniä sormia vasten. Muuan raamatunlause juolahti hänen mieleensä:

"Ja Herra kostaa minulle vanhurskauteni jälleen, puhtauteni jälkeen hänen silmiensä edessä."

Hiljaiselta, tyhjältä kadulta kuului nopeita, kiiruhtavia, eripitkiä, melkein juoksevia askelia. Ne kääntyivät taloon johtavalle kujalle ja kiiruhtivat sitten portaita ylös kuistille.

Rouva Bascomb oli lyyhistyä lattialle, sormien tarrautuessa kehdon puiseen kaiteeseen. Hän uskoi näkevänsä unta; varmaankin hän vielä oli vuoteessaan. Niin, tämän täytyi olla painajainen, koska hän tunsi oikeata aiheetonta kauhua ja painajaisen kaltaista kykenemättömyyttä liikkumaan.

Kylmää hikeä tihkui hänen ruumiistaan, virraten poskille ja liimaten yöpuvun kiinni hänen ihoonsa.

Nopeat askelet kiiruhtivat yläkertaan pimeässä ja sitten Ralphin huoneeseen. Senkin ovi aukeni ja sulkeutui.

Rouva Bascomb vaipui pitkälleen lattialle, ikäänkuin kaikki hänen ruumiinsa luut olisivat irtautuneet liitoksistaan.

Mutta hetkisen kuluttua hän kuuli Ralphin äänen jylisevän niin vihaisesti, ettei koskaan ennen ollut kuullut sentapaista — se ei ollutkaan enää ihmisen, vaan eläimen karjuntaa. Sen petomainen raivo tuotti hänelle ihanaa nautintoa.

Hän nousi taas polvilleen voimakkaana, pirteänä, ja rukoili. Ah, tällä kertaa hän todellakin rukoili, huutaen apua, kirkuen äänettömästi Ralphille, sinkauttaen tahtonsa hiljaa pimeyden läpi karkoittamaan vihollista.

Hän kuuli nyt Lottien itkevän kiihkeästi, puhuvan epätoivoissaan. Ralphin ei pitäisi antaa hänen puhua. Älä salli hänen puhua, Ralph! Voi, hyvä Jumala, paaduta Ralphin sydän! Ralph! Hän on tullut takaisin vain senvuoksi, ettei toinen mies hänestä huolinut. Tartu häntä niskaan ja lennätä hänet ulos talosta. Ei, ei, älä koske häneen! Älä salli hänen koskea itseesi! Ah, hyvä Jumala, minä olen luottanut Sinuun, älä salli hänen hylätä minua kuolemanhetkenä. Ralph, huuda jälleen raa'alla hirveällä äänelläsi. Lyö häntä! Aja hänet pois! Miksi sinä vaikenet?

Sillä sieltä ei kuulunut muuta ääntä kuin Lottien kiihkeää nyyhkytystä ja puhelua. Miksi Ralph ei ollut taittanut hänen niskaansa, ennenkuin hän ehti avata suunsa!

Lottien ääni yhä nyyhkyttämässä… puhumassa… rukoilemassa… yhä vain puhumassa, rukoillen, hellytellen… sitten mumisten…

Rouva Bascomb lojui lattialla pimeässä kuin riepu. Sitten pimeyden ja hiljaisuuden läpi tunki heikko ääni hänen lihansa läpi sydämeen asti kuin viiltävä teräs: Lottien hermostunut naurahdus.

"Kyllä, rouva", sanoi kuoppaposkinen viisitoistavuotias poika, jolla oli likainen pumpuliesiliina. "Kyllä, rouva Bascomb. Herra Bascombin täytyy olla jossakin täällä lähellä."

Rouva Bascomb katsoi häneen ja huomasi, kuten hän tunsi melkein kaikki kaupungin ihmiset, että tämä poika oli ollut hänen luokallaan koulussa. Mutta hänellä ei ollut tällä kertaa aikaa tavalliseen ammattimaiseen, ystävälliseen tervehdykseen. Päinvastoin hän katsoi poikaan niin omituisesti, että tämä luuli vastauksensa jääneen kuulumatta ja korottaen äänensä kaikkien niiden painokoneiden tärinää ja kolinaa kovemmaksi, jotka sijaitsivat hänen takanaan laajalla parvekkeella, huusi; "Tuolla on hänen pöytänsä, ja koska hänen hattunsa on vielä siellä, ei hän ole mennyt vielä puoliselle."

"Minä odotan täällä, kunnes hän tulee. Jos näette hänet, sanokaa hänelle, että hänen äitinsä haluaisi keskustella hänen kanssaan hetkisen."

Hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt Ralphin työtuntien taustaa. Eikä hän katsellut sitä nytkään. Hän istuutui tomuisen, epäjärjestyksessä olevan pöydän ääreen tomuisessa, sekasortoisessa komerossa, jonka erotti äänekkäästä ja meluisasta painohuoneesta vain epämääräinen väliseinä, valmistettu vanhoista laudoista ja kovin likaisista ikkunanruuduista. Se ei vähääkään vaimentanut rämisevien vanhanaikaisten painokoneiden helvetillistä kolinaa, jotka jylisivät ja paukkuivat yhtä epäsointuisesti kuin ajatukset hänen päässään.

Istuessaan siinä hän näki ruman huoneen toisessa päässä takaapäin Ralphin, joka seisoi muistikirja kädessä ja puhui kaljupäiselle, pikimustan pumpulisen suojapuvun verhoamalle työmiehelle, ja oman likanaamaisen sanansaattajansa lähestyvän heitä. Ralph kääntyi kasvot punehtuneina, kuunteli, mitä pojalla oli sanomista, hätkähti, jäykistyi ja seuraten pojan viittausta katsoi painohuoneen poikki pöytäänsä päin. Äidin ja pojan silmät kohtasivat toisensa suurten koneiden paukkuvassa ja kalisevassa sekamelskassa ja vaihtoivat pitkän katseen, ennenkuin Ralph kääntyi ja alkoi tulla takaisin.

Rouva Bascomb ei ollut voinut kuvitella, miltä Ralph näyttäisi, kun taas ilmestyisi hänen näkyviinsä, voisiko Ralph enää koskaan pitää päätänsä pystyssä ja katsoa häntä silmiin. Hänen hämmästyksekseen oli pojan ilmeessä ollut pikemminkin suuttumusta kuin häpeilemistä hänen edessään, ja ollen varma siitä, että vain hänellä — vieläpä ylenmäärin — oli oikeus olla vihainen, hän tunsi käsiensä vapisevan ja kasvojensa punastuvan. Näistä molemmista tunteista, jotka iskivät kolahtaen yhteen hänen sisimmässään, vei viha voiton.

"Mutta minä en halua riidellä hänen kanssaan", sanoi hän itsekseen, ristien kätensä kovasti yhteen. "Vaikka hän olisi kuinkakin töykeä, en halua lausua hänelle moitteen sanaa siitä hänen syntisestä heikkoudestaan, että hän salli vaimonsa, jonka hän tietää inhoittavaksi olennoksi, vallata hänet takaisin lihallisella nautinnolla. Minä en tahdo milloinkaan puhua vihaisia sanoja pojalleni. Tahdon vain ilmoittaa hänelle saman, mitä herra Kennedyllekin, ja katsoa, mitä hän siitä ajattelee. Luulenpa hänen tulevan järkiinsä, jos hän vain käsittää, että minä voin mainiosti jättää heidät pitämään huolta itsestään, etten ole sellainen heikko riepu, jollaiseksi hän minua luulee, ja etten aio ikuisesti sallia heidän elää kustannuksellani ja kohdella itseäni kuin koiraa. Minun mielestäni hänen pitäisi tietää, että viimeöinen temppu tekee jo lopun minunkin kärsivällisyydestäni."

Hänen kiihkonsa kasvoi, kun hän näki Ralphin tulevan yhä lähemmäksi ja astelevan varovasti eteenpäin hampaallisten metallikasojen ympäri, jotka kalisuttivat leukojaan, paukutellen niitä mielettömästi auki ja kiinni. Ne esittivät kuvaannollisesti, mitä tapahtui hänen mielessään.

"Minä en halua riidellä, aion vain selvittää välini hänen kanssaan kerta kaikkiaan", sanoi hän puristaen kätensä kovemmin ristiin. "Sittenpähän saamme nähdä, mitä hänellä on sanomista, kun hän kuulee minun aikovan kääntää selkäni heille, lopettavan heidän laskujensa maksamisen, heidän talousaskareittensa suorittamisen, asunnon antamisen heille ja kokonaan heidän lapsensa hoitamisen."

Kun hän ajatteli lasta, heltyi hänen sydämensä. Ei, hän ei saanut kohdella heitä liian kovasti, ei edes pakottaa Ralphia tajuamaan asemaansa ja kuinka täysin riippuvainen hän oli äidistään. Hän leppyi heti, kun Ralph näyttäisi tarpeeksi pelästyneeltä. Sillä siitä huolimatta, mitä hän oli sanonut herra Kennedylle, hän tiesi kyllin hyvin, ettei hän milloinkaan voisi erota lapsesta.

Niin pian kuin Ralph oli astunut pieneen, hirveään komeroon, missä hän oli viettänyt suurimman osan elämästään kahtena viime vuonna, sanoi hänen äitinsä vakavasti, hillityllä äänellä: "Ralph, en tavannut sinua tänä aamuna ennen lähtöäni kotoa, enkä siis voinut puhella kanssasi tulevaisuudensuunnitelmistani. Herra Kennedy on tarjonnut minulle hyvin edullisen toimen paremmalla palkalla Harristownin koulussa, ja tänä aamuna ilmoitin hänelle hyväksyneeni hänen tarjouksensa. Hän toivoo niiden opettajien, jotka ovat suostuneet lähtemään hänen kanssaan, kuuntelevan tänä kesänä luentoja Columbian kesäkursseilla, minkävuoksi matkustan New Yorkiin noin kymmenen päivän kuluttua, kun koulutyöni päättyy. Tietysti en sitten palaa tänne senjälkeen, vaan matkustan suoraan Harristowniin syksyllä. Toivon sinun soittavan tästä Lottielle iltapäivällä, niin että hän saa tietää sen, ennenkuin menen takaisin kotiin."

Hän oli tiennyt sen aikeen, että hän kiskoisi itsensä irti juurineen ja katoaisi, hämmästyttävän Ralphia perinpohjin, kuten se tekikin. Nuoren miehen synkkä, härkämäinen ilme muuttui tuskalliseksi neuvottomuudeksi. Hänen mieleensä ei nähtävästi ollut koskaan juolahtanut, että eläminen jossakin muualla kuin ainaisessa ympäristössään, olisi hänen äidilleen ruumiillisesti mahdollista. Tämä ei ollut ainoakaan niistä asioista, joita vastaan hän oli rohkaissut itsensä astuessaan huoneen poikki. Se oli niin odottamatonta, että hän vain töllisteli äitiään.

Rouva Bascomb oli sen arvannut. Ja hän oli odottanut yhtä luottavaisesti, että Ralphin seuraava ilme tulkitsisi pelkoa. Kuinka hän voisikaan järjestää elämänsä aineellisen puolen, jos hänen äitinsä lakkauttaisi avustuksensa ja jättäisi heidät hänen omien mitättömien keinojensa varaan? Kuka valmistaisi ruoan, pitäisi talon puhtaana, maksaisi enemmän kuin puolet laskuista ja hoitaisi lasta? Missä he sitten asuisivat, elleivät hänen mukavassa talossaan?

Mutta Ralphin seuraava ilme ei osoittanutkaan pelkoa, vaan suorastaan huojennusta. Hän oli iloissaan siitä, että äiti poistuisi. Selvästi hän tunsi helpotusta, käsitettyään uhkauksen sananmukaisesti. Ja iloissaan hän piti mielensä kevennystä niin luonnollisena, ettei koettanutkaan sitä salata. Sen ilmaisivat ne sanatkin, jotka ensin johtuivat hänen mieleensä. Hän sanoi istuutuessaan raskaasti kuluneeseen kääntötuoliin pöytänsä ääreen: "Hyvä on!… Niin, se onkin luullakseni parasta meille kaikille."

Istuen toisella kuluneella tuolilla hänen äitinsä katsoi häneen yhtä suuresti hämmästyneenä kuin hänkin äsken. Oliko tässä sama mies, epätoivoinen poika, joka vähemmän kuin vuorokausi takaperin oli sanonut, ettei hän milloinkaan enää tahtonut nähdä arvotonta vaimoaan? Ja eikö hänellä ollut lainkaan aavistusta siitä, mitä hänen äitinsä oli tehnyt hänen hyväkseen kaikkina näinä kuukausina? Hän istui siinä vanhana ja äänettömänä ja tunsi päätänsä huimaavan.

Ralph tajusi vimmastuneena olevansa hänelle velkaa jonkinlaisen selityksen senjälkeen tapahtuneesta muutoksesta, kun viimeksi oli puhutellut äitiään, ja sanoi äreästi, syyttäen häntä siitä, että hän oli ollut sen todistajana, mikä nyt vaati ikävän selityksen:

"Se olikin kaikki erehdystä, että hän oli — kuten hän sanoi kirjeessään. Hän ei tarkoittanut sitä ollenkaan. Hän ei ollut — kenenkään luona. Hän ei aikonutkaan pysyä poissa. Hän oli vain halunnut peloittaa minua — vaikken enää välittänytkään hänestä. Hän on vain lapsi ja oli kiihdyttänyt mieltään niin kovasti, ettei tiennyt, mitä oikein teki. Hän on ollut niin äärettömästi alakuloinenkin. Mutta hän oli välttämättä tahtonut päästä takaisin minun ja lapsen luo — hän ei ollut koskaan ajatellut mitään muuta."

Hänen äitinsä istui kasvot kivikovina huumaavassa hiljaisuudessa. Tietysti oli uskomatonta, että Ralph oli antanut pettää itseään moisella arvottomalla jutulla. Kuinka julkeata oli sitä toistaa hänelle, koettaa uskotella, että hän itse siihen uskoi, ja siten verhota aistillista heikkouttaan. Hän tiesi kyllin hyvin, mitä todella oli tapahtunut. Jokainen, joka tunsi Lottien, tietäisi vaistomaisesti, että jos hän oli tullut takaisin, oli se tapahtunut vain siksi, ettei toinen mies ollut hänestä huolinut.

Kun hän jatkoi tätä katkeraa vaitioloa, kiihtyi Ralphin kiukku häntä vastaan. Hän alkoi yllyttää itseään itsepuolustavaan vihaan ja sanoi kovemmalla, karkeammalla äänellä: "Se on nyt niin, ettet sinä, äiti, suurestikaan ponnistele tehdäksesi Lottien onnelliseksi, ja se on totta. Minä en ole huomannut sitä ennenkuin viime yönä. Miehet eivät sekaannu sellaisiin naisten välisiin kotiasioihin. Ja hän on ollut niin topakka, että on salannut sen minulta. Minä en ole milloinkaan todennut, millainen maanpäällinen helvetti se on ollut hänelle. Lapsi-raukka! Hänet on pantu tuntemaan, että kaikki, mitä hän tekee tai jättää tekemättä, on väärin. Elää jokainen minuutti siitä ajasta, jonka hän on talossa, kuin todellisessa manalassa, missä hän vain herättää pahennusta. Minä tiedän, miltä hänestä tuntuu, kun olen ollut siellä itsekin. Sinä olet tehnyt minutkin kirotun araksi. Minä olen ollut valmis karkaamaan tieheni monta monituista kertaa, livahtanut kotoa, kasvettuani kyllin isoksi, kansankirjastoon, biljardisaleihin tai kaduille maleksimaan tai jonnekin muualle, missä ei tarvinnut jäätyä kuoliaaksi jonkun pienen seikan vuoksi, jonka olin tehnyt tai jättänyt tekemättä. Lottiella ei ole ollut mitään mahdollisuuksia. Hän on ollut täydellisesti onneton. Minä en ole nähnyt kenenkään mielen niin järkkyneen kuin hänen viime yönä. Ja minulle piti kertoa melkein kaikki, ennenkuin käsitin. Olenpa ollut tavattoman tyhmä. Hän on melko loukkaantunut siitä tavastakin, jolla sinä koetat riistää meiltä lapsemme."

Hän kumartui äitiinsä päin uhmaavasti, kiukkuisesti senvuoksi (monivuotinen opettaja tajusi sen koneellisesti), että vieläkin puolittain pelkäsi häntä. Hänen kasvonsa olivat tulipunaiset ja silmät verestivät. Kun hän puhui yhä kovempaa, oli äidin korva huomannut jotakin sekavaa hänen puheessaan, ja nyt, huolimatta painomusteen, koneöljyn ja tomun lemusta, hän tunsi toista hajua, hapanta, mätää, ilmeisesti sellaisen miehen hengitystä, joka on juopotellut.

Tämä oli kaiken kukkuraksi tullutta kehnoutta, suunnattomasti ylittäen kaikki ne rajat, joita hän voi kuvitella. Hänen vaimonsa vaikutuksesta oli hänen aistillisuutensa voittanut säädyllisyyden tunteen ja itsekunnioituksen, ja nyt Ralph oli koettanut huumata itseään viskyllä, jotta kykenisi loukkaamaan äitiään. Rouva Bascomb tunsi jälleen, että kaikki oikeus oli hänen puolellaan.

Tämän kuin teräskannattimen tukemana hän nousi äkkiä eikä lausunut enää sanaakaan. Hän ei katsonut poikaansa sen enempää kuin mihinkään likaiseen ja saastaiseen esineeseen tässä likaisessa, saastaisessa luolassa. Hän käänsi vain selkänsä ja poistui Ralphin elämästä.

Kun hän käveli hämärän hallin katuovelle, kehittelivät hänen aivonsa toisen äänekkään, määrätyn selityksen toisensa jälkeen, mutta hänen mielen liikutuksensa oli niin huumannut hänet, ettei hän voinut kiinnittää niihin huomiotaan, ei ymmärtänyt tätä tapahtumaa eikä sitä, mitä hän sanoi itselleen: "Nyt minun on pakko lähteä. Minun on pakko luopua lapsestakin. Hän on karkoittanut minut tieheni. Kuinka hän voikaan ajatella minun tarkoittaneen tosissani, mitä sanoin herra Kennedylle! Poikani on karkoittanut oman äitinsä pois hänen omasta talostaan."

Päästessään sanaan "talo" hän ajatteli tiukasti: "Hän ei maininnut mitään talosta lähtemisestä. Kenen hän luulee sen olevan? Minä myyn sen heidän nenänsä edestä tai vaikka poltan poroksi omin käsin." Mutta hän tiesi kyllin hyvin, ettei siitä milloinkaan tulisi mitään, ettei hän voisi pakottautua puhumaan siitä heille tai kellekään muulle. Siitä tulisi lisätodistus heitä vastaan kohdistettuun laajaan syytökseen, jota he yhä kartuttivat, uusi aihe hänen oikeutensa ja heidän vääryytensä äärettömyyteen.

Tämän tunteen ohella hän sanoi itselleen aivojensa toisella puoliskolla, uskomatta siitä sanaakaan: "Tämä tarkoittaa, että minun pitää luovuttaa lapsi heille. Minä en saa nähdä lasta enää. He kartoittavat minut pois lemmikkini luota."

Muuan kadulta tuleva työmies avasi oven ja piti sitä auki hänelle, että hän voisi poistua. Pysähtyen siihen hetkiseksi katselemaan aurinkoisen ilman omituisuutta kuin olisi saapunut jollekin uudelle taivaankappaleelle hän esiintyi jälleen tavallisena, säädyllisenä ja hienostuneena rouva Bascombina, joka oli Main-kadun koulun viidennen luokan opettaja.

Hänen jalkansa veivät hänet katukäytävälle ja käänsivät hänet koneellisesti takaisin koulurakennusta kohti. Hänen silmänsä näkivät kirkontornin kellosta, että nyt oli neljännestä vaille yksi. Hän siis myöhästyisi luokaltaan.

Hän käveli eteenpäin huolellisen jäykästi. Joku hänen takanaan huusi ystävällisellä äänellä: "No, sepä sattui, rouva Bascomb! Odottakaa hetkinen. Olettehan menossa samalle suunnalle kuin minäkin." Tulija oli herra Kennedy, joka tervehtiäkseen nosti pehmeää huopahattuaan harmahtavalta tukaltaan.

Hän oli tavattoman puheliaalla tuulella, mielissään siitä, että rouva Bascomb oli hyväksynyt hänen tarjouksensa, mistä taas johtui hänen omien pulmiensa johdonmukainen yksinkertaistuminen, mielissään tulojensa vastaisesta lisääntymisestä, kauniista ilmasta, juuri äsken syömänsä puolisen oivallisuudesta, siitä tosiseikasta, että hänen poikansa oli menestynyt yliopistossa — mielissään hieman siitäkin (nyt kun hän tapasi rouva Bascombin ja ajatteli asiaa), että oli auttanut tätä kunnioitettavaa naista ja hyvää opettajaa pääsemään vaikeasta asemasta toiseen mitä miellyttävimpään. Tämä viimeinen oli tietysti se hänen hyväntuulisuutensa puoli, jonka hän nyt kohotti pinnalle ilmaistakseen sen erittäinkin siksi, että hän näki rouva Bascombin ilmeen olevan melko synkän. "Hän kaipaa rohkaisua", ajatteli hän suopeasti ja alkoi luottavaisesti rohkaista.

"Puhelin juuri äsken tästä vaimolleni, rouva Bascomb, ja hän on yhtä mielissään kuin minäkin siitä, että te tulette Harristowniin meidän kanssamme. Hän lupasi kirjoittaa sisarelleen — mainitsinko teille siitä mitään, että hänen sisarensa on sikäläisen postimestarin rouva? — että teidän nimenne pitää merkitä Viikkokerhon uusien jäsenten ehdokaslistaan. Se on kaupungin hienoin naiskerho. Varmasti teille tulee paljon iloa niiden naisten seurassa. Te ette ole milloinkaan tehnyt viisaampaa päätöstä. Muutos on hyväksi meille kaikille. Meille kaikille, juuri. Te hämmästytte vielä nähdessänne, kuinka te uudessa ympäristössänne saatte uusia voimia."

Hän mietti hetkisen, kuinka saisi hienotunteisesti viitatuksi hänen elämänsä olosuhteihin, jotka tekivät muutoksen erittäin tervetulleeksi, ja jatkoi: "Te olette aina tehnyt niin paljon, työskennellyt niin kovasti, ollut niin vastuunalaisessa asemassa, että teistä varmasti tuntuu todelliselta lomalta, kun teidän ei enää tarvitse ajatella muita kuin itseänne. Ja hyvin jo olikin aika teidän saada sellainen loma, jotta voisitte ajatella hieman itseännekin. Siellä saatte tehdä jotakin, mikä on ihan uutta teille, rouva Bascomb, tehdä sitä, mikä teitä miellyttää. Te voitte järjestää kaikki ihan mielenne mukaan."

Hänen mielestään tämä lause ilmaisi niin selvästi elämän ihanteellisen puolen, että hän toisti sen, heidän kääntyessään yhdessä koulurakennuksen ovesta sisään.

"Niin, totisesti", sanoi hän innostuneesti, "sen juuri pitäisi sopia täydellisesti teille, koska teidän ei siellä tarvitse ajatella muita kuin itseänne, vaan voitte järjestää asianne ihan mielenne mukaan."

II OSA

XVI

Niinä kolmena vuonna, jotka seurasivat Harristowniin lähtöä, herra Kennedy usein huomautti tyytyväisenä vaimolleen, että hän rouva Bascombia ajatellessaan tunsi vilpitöntä mielihyvää. "Se muutto on kyllä koitunut meille kaikille melkoiseksi siunaukseksi, mutta totisesti on ihmeellistä, kuinka se on vaikuttanut tuohon naiseen. Sinä et voi kuvitellakaan miellyttävämpää elämää kuin hänen elämänsä nyt on. No niin, voinpa lukea siitä osan omaksi kunniakseni. Minä sanoin hänen tekevän elämänsä suurimman erehdyksen, ellei hän tulisi. Täällä Harristownissa hän on saanut järjestää asiansa mielensä mukaan."

Niin, rouva Bascomb oli järjestänyt elämänsä juuri sellaiseksi kuin oli aina halunnutkin. Hänen runsas palkkansa (josta hän nykyään tarvitsi vähentää vain yhden henkilön elinkustannukset) salli hänen vuokrata kaupungin parhaan täysihoitolan parhaimman huoneen ihanassa vanhassa perhetalossa, jonne elähtänyt hieno rouva otti maksavia vieraita. Se oli suuri julkipuolen huone toisessa kerroksessa etelän puolella aurinkoisine kaari-ikkunoineen, joka oli hyvin sopiva paikka kotikukille, kuten hän aina halusi nähdä niitä ympärillään. Hänellä oli oma kylpyhuonekin, kylpykammioksi sisustettu entinen makuusuoja ja senvuoksi tavallista pari kertaa suurempi. Siinä oli suuri kirkas ikkuna, tilava vaatekomero ja yhtä paljon tilaa kauniille pukupöydälle kuin lasihyllyiselle pesutelineelle ja vinokulmaiselle kuvastimelle. Se oli tietysti aina hyvin puhdas ja järjestyksessä, hyvin tuuletettu, raitis, tuoksuen vienosti mitä hienoimmalta ulkomaiselta, hajuttomalta saippualta tai ehkä heikosti lavendelilta, ollen täydellisesti sellainen kuin rouva Bascomb oli aina ajatellut toivottavaksi. Hän sanoikin itselleen ääneen monta kertaa sen olevan kuin elämää, että hänellä taas oli siisti kylpyhuone.

Entä hänen huoneensa? Mikään ei voinut olla hauskempi kuin hänen huoneensa sitsillä päällystettyine tuoleineen, muutamine hyvine vanhoine mahonkisine huonekaluineen, jotka olivat peräisin siltä ajalta, kun hänen emäntänsä ei vielä ollut elähtänyt, ja kirkkaasti loistaviin ikkunoihin ripustettuine hienoine sievine verhoineen. Mukavalla kirjoituspöydällä oli korea kupulamppu. Vuode oli sellainen, joka voitiin taittaa jonkinlaiseksi hylly pöydäksi, niin että rouva Bascombin asumuksesta tuli kylpy-pukuhuoneen avulla mitä miellyttävin arkihuone. "Täällä on kaikkea, mitä yksi nainen mahdollisesti tarvitsee", sanoi hän usein vierailleen, kun he katselivat ihaillen ympärilleen ja kadehtien hänen hyvin järjestettyä elämäänsä.

Sillä hänen luonaan kävi vieraita. Hänen yhteiskunnallinen elämänsä oli yhtä paljon hänen makunsa mukainen kuin hänen kylpyhuoneensakin. Hänen piirinsä oli koottu juuri sellaisista henkilöistä, joista hän piti: hienojen kasvavien perheiden hienostuneista, hyvin pukeutuneista äideistä, vakavamielisistä, korkeasti sivistyneistä naisista, jotka kuuluivat Vanhempien ja opettajain yhdistykseen, Naisten kaupunkikerhoon, Kansalaisliittoon, Naisten Äänioikeusliittoon (tämä oli naisten äänioikeustaistelun viimeisiä aikoja), Viikkokerhoon (kirjallinen, suljettu järjestö, jolla oli olennainen kerhomenestyksen todiste, pitkä ehdokasluettelo) ja kirkollisella alalla Naisten armeliaisuusyhdistykseen ja Lähetysseuraan. Aikanaan valittiin rouva Bascombkin jäseneksi kaikkiin niihin, koska hänet heti tunnustettiin oikeaksi, niihin sopivaksi ainekseksi. Koulutyö, vuorottainen suostuminen hänen luokkaansa kuuluvien lasten varakkaiden vanhempien päivälliskutsuihin ja käyminen kaikkien näiden järjestöjen kokouksissa antoivat rouva Bascombille kylliksi sellaista hommaa, josta hän oli aina pitänyt, se kun velvoitti käyttämään parhaiten pukevia pukuja, esiintymään edukseen ja kohtaamaan hienoja henkilöitä.

Hänet valittiin tietysti valiokuntiin, jotka kokoontuivat hänen luonaan ja joille hän kokouksen jälkeen tarjoili teetä, käyttäen siihen tarkoitukseen vaaleanpunaista porsliinikalustoaan, jonka väri oli sopusoinnussa hänen sitsiverhojensa punan kanssa. Kun vieraat nousivat lähteäkseen, järjestellen komeita kaulapuuhkiaan hyvin ommeltujen pukujensa suojaksi, sanoivat he aina: "Meillä on ollut niin kovin hauskaa, eikö olekin, hyvät naiset? Me olemme varmasti velkaa rouva Bascombille suuret kiitokset."

Toisina lauantai-iltoina hän saattoi kohdata nämä samat ystävälliset, hyvin puetut henkilöt kirkon keskusteluhuoneessa, ompelemassa vaatteita köyhille; hän istui heidän vieressään kirkossa sunnuntaisin parikin kertaa; torstai-iltoina hän kohtasi heidät rukouskokouksissa ja kahisi heidän rinnallaan pois kunnantalon lukusalista sanoen heille ja kuullen heidän sanovan: "Eikö se ollutkin loistava puhe?"

Niin, herra Kennedyn ennustus, millaiseksi hänen elämänsä kehittyisi, oli toteutunut täydellisesti. Hänen ei tarvinnut ajatella muita kuin itseään, ja asiat sujuivat juuri siten kuin hän tahtoikin. Ensimmäisen vuoden lopulla ihmiset sanoivat hänelle: "Meistä ei tunnu lainkaan mahdolliselta, että te olette tulokas kaupungissamme. Te olette sopeutunut kaikkeen niin ihmeellisesti."

Ja kolmannen vuoden lopussa he olivat unohtaneet, ettei hän ollut aina kuulunut valiokuntiin heidän kanssaan.

Näiden vuosien kesät hän vietti New Yorkissa Columbian kesäkursseilla. Yhdessä kolmen opettajatoverinsa kanssa hän vuokrasi 118:nnen kadun varrelta, juuri kurssipaikkaa vastapäätä, kalustetun huoneuston eräältä seminaarin opettajalta, joka matkusti maaseudulle kesäksi. Siellä hän jälleen tapasi mieleisensä asunnon, jonka seiniä koristivat englantilaisten tuomiokirkkojen ja italialaisten madonnain valokuvat ja lattioita peittivät oikeat ryijymatot. Nämä neljä opettajatarta viettivät mitä hauskimman kesän, joka oli täynnä opettavaisia luentoja ja kaikinpuolista kulttuuria. He katselivat Shakespearen kappaleiden ulkoilmanäytäntöjä, kuuntelivat kyllin pätevien taiteilijain parasta soittoa ja kuuntelivat usein julkisuudessa mainittujen henkilöiden pitämiä esitelmiä kaikista mahdollisista aiheista. He väänsivät runottaren lähteen hanaa ja pitivät kuppejaan siitä pursuavan suihkun alla, näyttäen niin tyytyväisiltä kuin suinkin.

Rouva Bascomb, jolla oli suhteellisesti paljon rahaa, ja joka nyt oli paremmin puettu kuin milloinkaan ennen, solakka, kalpea, hyvin säilynyt, tarvitsi vain vähän tahdonvoimaa elämänsä ohjaamiseen, näiden hänen olemassaolonsa hyvin järjestettyjen vuorovesien vyörytellessä häntä sinne tänne, ylös ja alas. Koska hän oli hyvä taloudenhoitaja, jolla oli vain yksi henkilö huollettavanaan eikä minkäänlaisia menoja talon kunnossapitoon, voi hän vihdoinkin säästää rahaa ja näki edessään vuosikorkojen avulla itsetyytyväisen ja mukavan vanhuuden. Kun hän liikkui edestakaisin elämänsä vakinaisia polkuja pitkin, koulunsa käytävissä tai miellyttävässä täysihoitolassaan, sanoivat ihmiset hänestä: "Kuinka hienon näköinen nainen tuo rouva Bascomb sentään onkaan! Niin hienostunut."

Kerran kysyi joku veltosti: "Eikö hän teidänkin mielestänne ole hieman liian hiljainen ja hajamielinen?"

Mutta vähemmän huomiokykyiset kumosivat aina sellaisen arvostelun sanomalla yhteen ääneen: "Hyväinen aika, ei suinkaan! Millainen ajatus! Hän on päinvastoin hyvinkin puhelias. Hänellä on aina ystävällinen sana tervehdykseksi jokaiselle."

Joskus saattoi joku kysyä epämääräisesti: "Eikö hän joutunut rettelöihin poikansa avioliiton vuoksi? Minusta tuntuu siltä kuin olisin kuullut jotakin sellaista."

Mutta seurassa oli aina joku muu tietävä ja varma henkilö, joka saattoi vakuuttaa: "Ei ollenkaan. Minä tiedän hänestä kaikki. Hänen poikansa nai jonkun, joka ei ollut lainkaan hänen lajiaan, hyvin tavallinen vain, sanovat ihmiset. Tuollaisen, jonka kanssa tulee paremmin toimeen, ellei kohtaa häntä liian usein, jos ymmärrätte tarkoitukseni. Senvuoksi olikin rouva Bascomb niin järkevä, ettei koettanut ruveta asumaan yhdessä heidän kanssaan. He ovat vain olleet eri mieltä asiasta, siinä kaikki. Ei mitään välien rikkoutumista eikä muutakaan sentapaista. Hänen poikansa tulee usein tänne Harristowniin liikeasioissa, ja minä olen nähnyt hänen syövän puolista äitinsä kanssa monta kertaa. He ovat varsin hyvissä väleissä."

Mutta kerran muuan nuori opettajatar, neitonen, joka aikoi erota toimestaan mennäkseen naimisiin, väitti itsepäisesti: "No niin, hänessä on sentään jotakin hullunkurista. Hän on minusta sellaisen henkilön näköinen, joka kävelee unissaan."

XVII

Rouva Bascomb olisi voinut ilmaista toisen syyn siihen hajamieliseen ilmeeseen, joka usein väikkyi hänen kasvoillaan. Se johtui eräästä toivosta, ihan aiheettomasta kylläkin, sillä mitäpä hänellä olisi ollut toivottavaa sen lisäksi, mitä hänellä jo oli? Se ei nähtävästi milloinkaan oikein haihtunut hänen mielestään, sillä ulkonaisten tapahtumien virran vähänkin hidastuessa hän oli siitä tuskallisesti tietoinen. Hän tunsi tämän odottamisen kovin vaivaavaksi ja väsyttäväksi, ikäänkuin alituisesti olisi sellaisen henkilön kuuntelevalla, jännittyneellä kannalla, joka on unohtanut hyvin tutun nimen, ja pakottanut alitajuntansa sitä ajattelemaan, joka hetki odottaen sen kohoavan äkkiä muistiinsa.

Mutta rouva Bascomb tunsi, ettei hän ollut unohtanut mitään. Hän ei olisi voinut pakottaa alitajuntaansa odotamaan mitään, koska oli ihan varma siitä, ettei hänellä ole sieltä mitään haettavaa. Ja kuitenkin hän miellyttävän elämänsä jokaisena lomahetkenä tunsi jännittävänsä korviaan sen varalta, mikä tuntui olevan melkein siellä, jos hän vain voisi sen muistaa, vain ajatella sitä.

Se oli tavattoman väsyttävää, tämä hapuileva etsiminen pimeässä. Mutta se ei haihtunut eikä heikontunut päivien kuluessa, kuten hänen suureksi hämmästyksekseen viimevuotiset raivonpuuskat ja kiukut paloivat loppuun ja katosivat olemattomiin. Päinvastoin tämä heikko hapuileminen ja kopeloiminen kiihtyi levottomuuden epämääräisestä tunteesta, jonka ulkonainen toimeliaisuus helposti karkoitti, alituiseksi tuskaksi, josta tuli hyödytön katkera ikävöiminen, kun puolitietoisuuden hämärästä hänen etsimänsä päämäärä alkoi häämöittää… ah, täydellisesti saavuttamaton päämäärä!

Hänen oikeutetun vihansa liekit himmensivät sitä ensi vuotena kuukausia kuukausien jälkeen. Ja vielä sittenkin, kun nämä savuavat liekit alkoivat lauhtua uusien vääryyksien puutteesta, leimahtivat ne korkealle piilottaakseen nopeasti tämän epämääräisen kaipuun joka kerta kun se ajelehti lähemmäs. Ja vielä senkin jälkeen kun hän tiesi tällä tavalla odottavansa, vastoin tahtoakin, jotakin mahdollisuutta lemmikkinsä hoitamisen jatkamiseen, oman avuttoman lemmikkinsä, joka oli menettänyt ainoan auttajansa, synkensi tätä tietoa entisten vihaisten huutojen äkillinen myrsky: "Minäkö hänestä luovuin? Vielä mitä? Minuthan karkoitettiin, julmasti ajettiin pois, enkä saisi tulla takaisin!"

Hänen oman varmuutensa itsesuojeleva ryöppy helisteli kumoamattomia syitään ja tukahdutti hänen sydämensä järjettömän muminan. "Mahdottomuuksien ajatteleminen ei ollenkaan kannata!" sanoi johdonmukaisuus hänelle selvästi ja päättävästi. "Se on päätetty luku. Sinä koetit kaikkia mahdollisia keinoja, vieläpä enemmänkin. Sinä siedit ja teit enemmän kuin kukaan toinen nainen olisi uneksinutkaan voivansa tehdä etkä sentään saanut aikaan mitään muuta kuin että katkeroitit kaikkien mielen. Se oli täydellisesti ratkaiseva. Ei ollut olemassa pienintäkään mahdollisuutta, jota et tutkinut."

Johdonmukaisuus lisäsi upeillen hänen itsekkyyttään ja itserakkauttaan, mikä pakotti hänet tarkkaamaan sitä hyödyllistä, miellyttävää ja suuresti arvossa pidettyä elämää, jota hän nyt vietti. "Voiko mikään nainen kaivata vielä jotakin muuta? Sinä saat nyt nauttia elämänaikuisen sivistyksesi ja vanhurskautesi palkintoa. Tässä kaupungissa ei ole kunnioitettavampaa kansalaista. Unohda tuo elämäsi ainoa onneton syrjäkohtaus. Se ei ole mitään verrattuna siihen, mitä monien ympärilläsi elävien naisten pitää unohtaa. Päinvastoin kuin he, sinä et voi moittia itseäsi mistään — sinun laitasi on ihan päinvastoin. Sinä olet täydellisesti suorittanut naiselliset tehtäväsi. Elä sinäkin nyt, kuten miehet elävät, itselleen ja työlleen. Karkoita läheiset persoonalliset suhteet päästäsi miesten tapaan. Se ei ole ainoastaan järkevää, vaan vieläpä ainoa teko, joka on mahdollinen. Etkö sinä salli Lottien ja Ralphin käyttää hyödykseen omaa taloasi, vastustamatta sitä sanallakaan? Kuka toinen anoppi olisi niin jalomielinen?"

Hänellä oli paljon tällaista lohdutusta, muun mukana yleinen mielipide, johon hän aina oli niin tukevasti nojannut. Se ei jättänyt häntä pulaan nytkään, vaan sanoi hänelle: "Sinun asemassasi ei ole mitään tavatonta. Se on melkein yhtä yleistä kuin olla naimisissa. Se on selviö, etteivät poikien äidit voi tulla toimeen miniänsä kanssa. Kaikkialla ympärilläsi ovat mitä hienoimmat naiset sinun asemassasi. Välittävätkö he sitä, ettei heitä enää pakoteta vanhojen naisten ahdasmielisten, ahdistavien persoonallisten suhteitten maailmaan? Ei, heidät on vapautettu siitä. He kohdistavat voimansa toimeliaisuuden muille aloille. Heidät on vapautettu naisellisten persoonallisuuksien ahdasmielisyydestä. Ja jokainen ihailee heitä senvuoksi. Jokainen ihailee sinuakin. Jokainen."

Niin, kaikki oli hyvin tai melkein niin hyvin kuin se voi ollakin tässä maailmassa. Ja vaikka se ei olisikaan hyvää, ei hän voinut sitä mitenkään auttaa. Hän opetteli tämän tosiseikan yhä uudestaan, ajatellen joka kerta pääsevänsä siitä rauhaan. Yhä uudestaan hän asettui, pysyväisesti, ajatteli hän, tähän miellyttävään, hyödylliseen ja tyydyttävään elämäänsä. Hän pani paljon arvoa sille aatteelle, että hän nyt eli kuin hänen ikäisensä mies tai kuin hän luuli ikäistensä miesten elävän — kokonaan itselleen ja työlleen, kuluttaen aikansa vain ulkonaisessa toimeliaisuudessa ja täydellisesti luopuen sisäisestä persoonallisesta elämästään. Hän hankki itselleen kaikkea, mitä vain voi ajatella jo ennenkin halunneensa, vaikkakin epämääräisesti: kauniita, pitseillä reunustettuja alusvaatteita, silkkisukkia, sellaisia herkullisia ruokia, jotka olivat hänestä aina tuntuneet liian yleisiltä ja kalliilta. Hän kävi säännöllisesti kähertäjän luona hoidattamassa tukkaansa ja hankki itselleen vallitsevan muodin mukaisia pukuja. Mutta hän nautti kaikesta tästä hyvin vähän, unohtipa usein nuo kalliit herkutkin syömättä niin pitkäksi ajaksi, että ne kuivuivat, ja hän kyllästyi ja kävi alakuloiseksi niinä tunteina, jotka hän kulutti hiustensa hoidossa.

Hänen oli helpompi keskittää tarkkaavaisuutensa työhön. Hän oli aina pitänyt ammatistaan: se oli merkinnyt hänelle enemmän kuin hän oli luullutkaan ja auttanut häntä elämässä paremmin kuin mikään muu. Ei kukaan toinen opettaja käynyt niin säännöllisesti opettajien kokouksissa eikä kasvatusyhdistyksissä. Ei kukaan ajatellut enemmän opettamisen pulmia, kuria, järjestystä eikä ollut valmiimpi valiokuntien töihin; ei kukaan lukenut sen uskollisemmin kasvatusopillisia aikakauskirjoja eikä tunnollisemmin pysytellyt aikansa tasalla. Tämä keskittyminen hänen ammatissaan toimitti hänelle monia tunteja, usein kokonaisia päiviäkin, jolloin hän näytti vihdoinkin saavuttaneen sen, mitä hän kuvitteli keski-ikäisen miehen suhteeksi elämään, kun elämän tärkeät puolet näyttivät todella koskevan sitä, kuinka laajalti tai syvälti maantiedettä opetettiin viidennen luokan lapsille, tai kuinka suuressa määrin kaikkia nykyaikaisia lasten joukossa ilmenevän persoonallisen aloitekyvyn ilmauksia voitiin sovittaa oikeaan käytäntöön veroilla ylläpidettävissä amerikkalaisissa yleisissä kouluissa.

Hän kokosi tällaisia aatteita yhä korkeammaksi pinoksi sydäntuskilleen, luullen siten ne piilottavansa. Mutta pinon paikallaan pysyttämiseen vaadittiin alituisia ponnistuksia. Jokaisella väliajalla — jonakin unettomana yönä, pari päivää kestävän sairauden aikana tai kun hänen piti odottaa jotakin junaa tunnin verran — hän tunsi tuulen nousevan jostakin kaukaisesta elämän kolkasta ja puhaltavan hiljaa ja yhtämittaa kaikkiin näihin kuin vyöryvä hiekkaläjä, jättäen hänen ahdinkonsa kovaksi ja paljaaksi ja suuremmaksi kuin hänen viime kerralla sitä uhmatessaan.

New York saattoi ehkä kuitenkin suoda hänelle suurimman huojennuksen. Hän käytti sitä, niinkun sydäntuskia kärsivä ihmiskunta, joka on kaivannut onnea, aina on käyttänyt suuria joukkoja — kuin nukutusainetta nälän tukahduttamiseksi. Nuo lukemattomat miehet ja naiset, joiden tulva alituisesti uudistui jostakin suuresta milloinkaan tyhjentymättömästä säiliöstä, syöksyen hänen ohitseen Niagaran kaltaisella pauhinallaan, huumasivat hänen suhteellisuuden tunteensa. Mitä merkitsi yksi enemmän tahi vähemmän sellaisissa laskemattomissa miesten ja naisten joukoissa? Mitä se vaikutti, ettei muuan pieni tyttö ehkä saanut kaikkia tilaisuuksia kehittyäkseen sellaiseksi kuin hänestä mahdollisesti voisi tulla? Tämä ihmiskunnan voimakas, huutava, nopea syöksy ei tulisi sen paremmaksi eikä huonommaksi siitä, mitä muuan keski-ikäinen opettaja teki itselleen. Ei mikään, mitä yksi ainoa ihminen teki, merkinnyt mitään. Ei kukaan huomannut, ei kukaan välittänyt, ei kukaan ollut siitä huolissaan. Jokaisen piti vain huutaa, kiiruhtaa ja syöksyä muiden mukana ja kourasta itselleen niin paljon kuin suinkin kaikesta haluamastaan.

Niin, New Yorkissa vietetyt kesät soivat rouva Bascombille enemmän unohdusta kuin hän sai missään muualla.

Mutta niin kestämätöntä unohdusta — joutumista yhden ainoan hiljaisen tunnin armoille. Kuten savuverho, joka viimeisen polttoaineen loputtua alkaa kiertää pois ja muuttua ohueksi, alkoi myös rouva Bascomb huomata sydämensä lyijynraskaudesta, että verhon takana vieläkin laahautui hänen hidas, hyödytön, toivoton hakemisensa pimeässä.

Hän oli aina ollut niin ahkera raamatunlukija, että ajatukset, nekin, jotka olivat hänen omiaan, juolahtivat hänen mieleensä jonkun tutun raamatunlauseen muodossa. Tänä aikana, jolloin hän siirtyi toisesta ylentävästä harrastuksesta toiseen, kiusasi häntä seuraavien sanojen alituinen toistuminen:

Vähitellen pujahti hänen vanhan elämänsä raunioista esille ainoa sille välttämätön asia — sen elävän hengen elossapysyminen, joka oli ilmestynyt hänen poikansa lapsessa. Mitä merkitsivätkään siihen verrattuina kaikki mitättömät, karkeat, kulmikkaat, persoonattomat harrastukset? Vaikka hän olisi koonnut ne kuinka korkeaksi kasaksi tahansa, olivat ne sittenkin kuolleita. Hänellä oli ollut jotakin elävää elämässään ja kallista ja avutonta, mikä oli tarvinnut häntä, mitä ei kukaan muu ollut nähnyt, rakastanut eikä palvellut. Hän oli kääntänyt sille selkänsä.

Tämän ajatuksen tuottamat kärsimykset alkoivat yhä uudestaan kuin olisivat hänelle ihan uusia. Ne palauttivat hänen mieleensä Johnin kuoleman jälkeisten vuosien hitaan kidutuksen, niin kauan aikaa sitten kärsityn, jolloin hän ei ollut kyennyt ymmärtämään, että John oli ikipäiviksi mennyt, jolloin hän öisin oli säpsähtäen herännyt unestaan, luulleen kuulleensa hänen askeliaan portailta. Nyt tuntui siltä kuin John olisi kuollut häneltä toisen kerran.

Se oli pahempaa, sillä nyt tuntui kuin John ei olisikaan kuollut, vaan elävä, asuen vain muutamien penikulmien päässä ja toivottomasti kaivaten hänen apuaan, ikäänkuin hän Johnin poistuessa olisi tiennyt hänen tarvitsevan apua ja kääntänyt hänelle selkänsä. Hänen oikeutettu vihansa leimahti taas palamaan liekehtien ja pakotti hänet huutamaan julki tiukan oikaisunsa: "Kääntänytkö selkäni? Millainen luulo! Minuthan karkoitettiin julmasti pois, vaikka olin ihan syytön!"

Ja sen mukana palasi kaikki se, mitä todellisuus oli luonut hänen ympärilleen… hyvin valaistu luentosali miellyttävine, vakavine puhujineen, ehkä hänen oma luokkahuoneensa kauniine, hyvin puettuine, hienoine lapsineen, joiden punakat puhtaat kasvot olivat oppivaisesti kumartuneet tutkimaan läksyjä, hänen opettaessaan puolittain hajamielisen helposti pitkällisen kokemuksensa turvissa.

Hän tapasi silloin tällöin Ralphin, joka tultuaan Harristowniin liikeasioissa joskus söi puolista äitinsä kanssa niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Eihän mitään ollutkaan tapahtunut. Hän oli mielestään melkein yhtä läheisissä suhteissa poikaansa kuin milloinkaan ennen. He olivat säilyttäneet rikkomatta säädyllisen perhesuhteen kuoren, järjestäneet hänen poistumisensa niin, että se oli ulkonaisesti moitteetonta. Ja mitä siitä olisi voitu sanoa? Siinä ei ollut mitään tavatonta, että opettaja otti vastaan paremman toimen jossakin toisessa kaupungissa. Kun hän oli lähtenyt heidän luotaan, oli hän puristanut Lottien ja Ralphin käsiä, suudellut lasta… se oli ollut hirvittävä hetki, joka oli usein jälkeenpäin ilmestynyt unissa… ja he olivat tulleet ovelle katsomaan hänen lähtöään. Muuan naapuri oli sattunut olemaan nurmikollaan, ja silloin Lottie oli huutanut anoppinsa jälkeen: "Toivon teidän viihtyvän mainiosti pienessä vanhassa New Yorkissa!" Ja Ralph oli sanonut: "Minä toivotan onnea!"

Mutta ei kumpainenkaan ollut sanonut mitään hänen palaamisestaan. Omaan taloonsa!

Hän ei enää ajan mittaan toistellut tätä viime lausetta niin kiihkeästi. Se vihlova tunne, että talo oli hänen oli monien muiden asioiden ohella ajautunut etäisyyteen, hänen kulkiessaan horjuen eteenpäin. Se ei tuntunut merkitsevän enää mitään, kuten ennen, kenen talo se oli. Monet asiat tuntuivat nyt mitättömiltä.

Hän odotti ja toisaalta pelkäsi Ralphin satunnaisia, velvollisuudesta johtuvia vierailuja. He keskustelivat hyvin tyynesti, kysyivät toisiltaan, oliko kaikki kunnossa, ja vakuuttivat toisilleen, että niin oli laita. Ralph kehui muun muassa lastaan, josta näytti tulevan iso tyttö ja joka osasi jo lausua oman nimensä hyvin ja oli sepittänyt siitä itselleen hullunkurisen lempinimen "Dids". He olivat tosiaan ensin kuulleet sen tytön omilta huulilta, ja kaikki käyttivät hänestä nyt sitä nimeä. Naurettavaa, kuinka hän oli niin vääntänyt Gladys-nimen! Lottie ei hyväksynyt sitä oikein, vaikka se kuulostikin leikilliseltä, ja voitiinko sitäpaitsi päättää, sopiko se pojalle vai tytölle? Mutta Ralphin mielestä se sopi mainiosti pikku tenavalle. Joka tapauksessa nimitettiin häntä nyt aina niin. Se oli jo juurtunut kaikkiin.

Hänen äitinsä toisti nimen itsekseen: "Dids". Se olikin leikillinen keksintö. Niin, se kuulosti hullunkuriselta. John olisi pitänyt siitä, sillä hän lisäsi aina siihen, mikä muiden mielestä oli juhlallista tai asiallista, jonkin saivartelevan sutkauksen. "Dids." Niin, hänkin piti siitä. Se kuulosti Johnin äkilliseltä naurahdukselta pitkän tarkkaavaisen katseen jälkeen.

"Kuka? Didskö? Kyllä, hän on hyvin vilkas pieni tenava! Mutta minä en tietysti saa olla hänen kanssaan paljon. En ole juuri milloinkaan kotona päivisin. Hän nukkuu melkein aina heti sen jälkeen kun palaan kotiin illalla."

Joskus Ralph ponnisti muistaakseen lapsesta jotakin määrätympää ja kertoakseen isoäidille. "Hän on niin viisas pieni vekkuli. Jokainen ajattelee niin. Hänellä on aina jotakin sanomista. Kummallinen pieni tenava joissakin suhteissa. Hän ei ole lainkaan minun eikä Lottien näköinen. Hänellä on niin lystillinen tapa katsoa ihmisiin silmäkulmainsa alta… En tiedä, kiinnititkö milloinkaan huomiotasi hänen silmiinsä, jotka ovat melko syvällä ja näyttävät niin vakavilta, että jokaisesta tuntuu hyvin omituiselta, kun hän katsoo suoraan vähän aikaa. Ja sitten hän saattaa hymyillä ihan äkkiä. Se tekee hänet heti ihan toisen näköiseksi, hänen ilmeensä täydellinen muutos."

Rouva Bascombilla oli hyvin vähän sanomista sellaisiin tilapäisiin pojantyttärensä kuvauksiin. Tavallisesti hän suuntasi katseensa lattiaan ja puri huulensa yhteen estääkseen niitä vapisemasta.

Hän tiedusteli aina juhlallisesti Lottien vointia, joka ei näyttänyt erittäin mainiolta.

"Ei mitään kehuttavaa", toisteli Ralph hänelle yhä useammin. "Minun luullakseni Didsin synnyttäminen oli melko vaikeata hänelle. Hän sanoo, ettei hän ole voinut oikein hyvin sen jälkeen. Ah ei, ei mitään vakavaa. Ensin toinen vaiva ja sitten toinen. Hän koettaa nyt sähköhierontaa. Hyväinen aika, kuinka se maksaa!" Hän vaihtoi äkkiä puheenaihetta. "Sinulla ei varmaankaan ole mitään valittamista?"

"Sinä asut todellakin mukavasti", sanoi Ralph suoden äitinsä kodikkaalle, hyvin järjestetylle huoneelle samanlaisen ihailevan katseen kuin muutkin vieraat.

Ei, paitsi tuota ainoata hetkeä painohuoneessa, hän ja Ralph eivät milloinkaan riidelleet. Ja silloinkin hirvittävässä tilaisuudessa oli vain Ralph puhunut kuten hän usein toisti itselleen. Ensin hän oli ollut hyvin tyytyväinen tähän tosiseikkaan, mutta myöhemmin se alkoi haihtua ja näyttää vähemmän tärkeältä, kuten niin monet muutkin asiat.

Ralph ei milloinkaan tuonut Didsiä mukanaan, eikä hänen äitinsä sitä pyytänytkään. Hän piti varmana, ettei Lottie sitä sallisi.

Hän oli kovin levoton, jos sattui kulumaan liian pitkä aika pojan tilapäisten vierailujen välillä. Mutta hänellä oli aina huono yö Ralphin käynnin jälkeen, ja hän saattoi herätä äkkiä ja ennenkuin hänen puolustuksensa olivat valmiit sanoa itselleen: "Sinä olet kääntänyt selkäsi parhaalle, mitä elämä koskaan on näyttänyt sinulle, sille ainoalle ihmisolennolle, joka tarvitsee sinua."

Tämän syytteen häpeällinen vääryys pisti hänet ihan hereille, niin että hän huusi julki liiankin riittävän puolustuksen: "Kääntänyt selkäni! Minuthan karkoitettiin sieltä. Minulle ei anneta lupaa tulla takaisin. Minua ei tarvita siellä. Siellä minulla ei ole mitään tehtävää. Ei niin mitään."

Oli öitä, jolloin hän tämän jälkeen makasi hereillään päivänkoittoon saakka, katkerien kyynelten vuotaessa väkisin suljettujen luomien raoista. Hän oli lopen väsynyt, tämän väärän syytteen luonnottoman vääryyden murskaama. Se oli jo liikaa, että ihminen sai kärsiä niin paljon kuin hän — ja kuulla vielä moitteita, siitä ettei muka ollut tehnyt, mitä ei mikään inhimillinen olento voisi tehdä. Missä hänen sydämensä kummallisessa sopessa se vaanikaan, tämä hänen rauhansa vihollinen? Hän tiesi sen vanhastaan. Se oi samaa entistä levottomuutta, jonka Johnin tarkkaavaisten silmien muisto oli aina herättänyt. Mutta miksi? Miksi?

Nyt se kuitenkin oli peloittavasti enemmän kuin levottomuutta. Se oli kuin syyllisyyden tunnetta. Ja niin syytön kuin hän sittenkin oli!

Hän ei voinut edes ikävöiden ojentaa pimeässä käsivarsiaan lemmikin hyvin muistiin painuneita eläviä silmiä kohti, koska hän näki niissä moitetta ja nuhdetta.

Kuinka voi niissä olla moitetta, huusi hän kiihkeästi, vaikka hän tiesi niin hyvin olevansa moitteeton ja oli aina ollut moitteeton?

XVIII

Hän ihmetteli jo alusta asti tämän pienen välimatkan tuottamaa erilaisuutta elämässään. Vähemmän kuin tunnin junamatkan päässä entisistä oloistaan hän ei olisi täydellisemmin voinut muuttaa kaikkea, vaikka olisi matkustanut puolen maailman päähän. Hänestä tuntui ensimmäisinä päivinä ja kuukausina siltä kuin hän olisi poistunut Ralphin painohuoneen raivostuttavasta kolinasta, paukauttanut oven kiinni takanaan ja huomannut joutuneensa äänenpitävään koppiin. Tahi kuin suunniltaan vihastunut lapsi oli hänetkin työnnetty tyhjään huoneeseen "leppymään". Hänen korvansa soivat kovasti hiljaisuudessa.

Häneltä meni paljon aikaa sisäisen elämänsä sovittamiseen niiden riitojen, surkeuden ja palaavan vihan puutteeseen, jotka olivat tehneet hänestä melkein puolihullun ensi vuonna Ralphin naimisiinmenon jälkeen; ja siihen aikaan kun hän oli eläytynyt uuteen maailmaansa, uuden elämänsä sisäiseen tyhjyyteen, oli hänessä tapahtunut monta kummallista muutosta. Hän tuli tietoiseksi jonkunlaisesta arvojen sisäisestä muutoksesta, joka hämmensi ja huolestutti häntä, mutta jota näytti jatkuvan hänen tahtomattaan. Se ei johtunut siitä, että hän ajatteli asioita eri tavalla, vaan siitä, että hän tunsi ne eri lailla. Tätä tunteittensa hidasta muutosta hän ei näyttänyt voivan mitenkään hallita. Se jatkui kuin luonnollinen kehitys, kuin yksikseen jätetyn tulen kekäleiden välttämätön palaminen tuhaksi, joita ei enää ruokita.

Se oli palanut kuumasti kauan aikaa, hänen hyvin perustellun suuttumuksensa tuli. Vielä kuukausia Harristowniin muuttonsa jälkeen hän lämmitteli käsiään sillä tietoisuudella, että häntä oli kohdeltu häpeällisesti ja sillä vakaumuksella, että tämä oli hyvin tärkeää. Mutta kun ei mitään uutta tilaisuutta ilmennyt näiden liekehtivien harmien uudestaan sytyttämiseen, paloivat ne matalammiksi, savusivat ja hajosivat vihdoin tuhaksi. Hän oli vieläkin varma siitä, että hän oli ollut oikeassa. Mutta tämä varmuus ei suonut hänelle enää lohduttavaa lämpöä. Entä sitten, vaikka hän olisi ollutkin? Kun tämä pelkkä vilahdusmainen epäilys, ettei se ehkä ollutkaan niin tärkeää kuin miltä se hänestä aina oli tuntunut, juolahti hänen mieleensä, joutui hän jäykistävän väsymyksen valtaan. Jos se, että hän oli oikeassa, oli menettänyt lämmittävän voimansa, niin minkä elinehdoille välttämättömän tulen ääressä hän sitten voisikaan lämmitellä? Oliko tämä ehkä tunteettoman vanhuuden alkua? Oliko hän jo kokenut kaikki ne mielenliikutukset, joihin hän kykeni?

Tänä kolmivuotisena väliaikana ne hänen elämänsä ainekset, jotka olivat näyttäneet hänen koko olemassaolonsa perustukselta, erkanivat hänestä äänettömästi kuin omasta painostaan, niinkuin tyynenä syyspäivänä vanhat lehdet putoilevat hiljaa puusta, joka aloittaa toista kautta. Väristen ja avutonna hän katseli niiden putoilemista, voimatta ajatella, että mitään jäisi hänelle niiden tyystin hävittyä.

Siitä hetkestä alkaen, jolloin hän oli lukenut Ralphin kirjeen hänen avioliitostaan, hän oli ollut täydellisesti syventynyt syytöksensä laatimiseen Ralphia ja Lottieta vastaan. Häneltä ei ollut puuttunut aineistoa. Hänen tarvitsi vain kumartua ja poimia sitä kasoista ympäriltään. Jokainen päivä oli suonut hänelle uuden vääryyden, uuden kiven lisättäväksi suureen raunioon, joka oli heidän välisensä vainon merkkinä. Sen latominen yhä korkeammaksi oli suonut raivoisaa jännitystä. Nyt se oli täydellinen, täydennetty muistomerkki heidän tekemilleen vääryyksille ja hänen oikeudenmukaisuudelleen. Sen suuresta kasasta ei puuttunut ainoatakaan vääryyttä.

Siinä se oli, kohoten korkealle. Uuden elämänsä tyynessä äänettömyydessä hän silmäili sitä vapaa-aikoinaan. Mutta mitä hän sillä tekisi? Päivä päivän jälkeen seuloi sen peitoksi ajankulun hienoa näkymätöntä tomua. Se alkoi menettää ääri viivojensa jyrkkää terävyyttä; eri vääryyksien kaamea särmikkyys kävi hämäräksi, niin tarkasti kuin hän koettikin tunnustella niitä hekumallisella tuskalla, jota ne kerran olivat hänelle tuottaneet.

Hän ei ymmärtänyt, mitä hänessä tapahtui, ja se peloitti häntä. Hän tunsi olevansa vanha ja hirvittävän yksinäinen. Vaistomainen kääntyminen miesvainajan puoleen tapahtui nyt useammin kuin ennen, ja sitä oli nyt vaikeampi torjua monilla tyhjänpäiväisillä harrastuksilla, jotka olivat olleet hänen turvanaan tätä kaipuuta vastaan. Hän uneksi Johnista jälleen enemmän kuin vuosikausiin. Ja nyt hänen tulissaan seisoi pieni pojantytär vainajan rinnalla. Molemmat kohdistivat häneen tummista, syvällä sijaitsevista silmistään tarkkaavaisen, odottavan katseen, että hän tekisi jotakin muuta kuin mitä teki, ja se heitti hänet sellaiseen hämmentävään hätään, että hän heräsi usein vapisten ja käsivarret ojennettuina, suojellakseen itseään heidän katseeltaan. Mitä he toivoivat hänen tekevän? Mitä hän muutakaan voi tehdä? Mitä muuta hän olisi milloinkaan voinut tehdä?

Hän kokosi toivottomasti itselleen kaikki harristownilaiset jokapäiväiset harrastuksensa. Ne olivat samanlaisia kuin ennenkin, vieläpä parempiakin, enemmän hänen muuttumattoman makunsa mukaisia. Ne olivat aina ennen riittäneet. Miksi ne nyt näyttivät niin säälittävän mitättömiltä tässä hautovassa hiljaisuudessa, joka levisi hänen ympärilleen jokaisena joutilaana hetkenä?

Hän alkoi pelätä erästä kysymystä, joka tunkeutui hänen mieleensä kuin kaukainen, puolittain kuultu ääni sellaisina hetkinä, jolloin hänen mieltään eivät askarruttaneet toimeliaat ajatukset. Se kysyi häneltä: "Mitä tällainen oikeassa oleminen ja muiden tekemien vääryyksien miettiminen kannattaa, ellei se auta sinua palvelemaan sitä ainoata inhimillistä olentoa, joka tarvitsee sinua?"

XIX

Eräänä iltapäivänä kesäkuun lopulla rouva Bascombin Harristownissa oleskelun kolmantena vuonna hän meni kauppakadulle ostamaan kaikenlaisia ompelutarpeita matkaompelulaatikkoonsa. Vuoroveden vuoksi ja luode, jotka huuhtelivat häntä ylös ja alas ja edestakaisin, olivat saattaneet hänet taas kerran siihen hetkeen, jolloin piti ajatella matkustamista Columbian kesäkursseille. Hänen tavalliset kesätoverinsa tekivät tavallisia matkavalmistuksia, ja hänkin ryhtyi koneellisesti omiinsa.

Kun hän kääntyi rohdoskaupan nurkassa, näki hän erään suuren, kolhiutuneen auton pysähtyvän sen edustalle kiveyksen viereen ja kuuli siitä lintujen visertelyn tapaista juttelua, joka ilmaisi nuorten tulleen sillä huviretkelle. Hänen korvansa, joka oli tottunut tarkkaamaan seudun oman nuorison esiintymistä, määritteli tämän joukon vähemmän säädyllisiksi henkilöiksi, sellaisiksi, jotka huutavat ja nauravat julkisuudessa vielä kovemmin ja kimeämmin kuin ne, joiden voidaan luulla olevan heitä yhtä tai paria yhteiskuntaluokkaa ylempänä. Hän muisti, että nyt oli lauantai-iltapäivä ja että kehruu- ja kaulustehtaat olivat aloittaneet kesätoimintansa suomalla apulaisilleen puolen päivän viikottaisen loman. Nämäkin olivat luultavasti tehtaantyttöjä ja -poikia.

Hän tunsi todellakin heidät, kun räikeästi pukeutuneet tytöt ja asultaan huolimattomat pojat alkoivat äänekkäästi purkautua esille vanhan auton koriin sulloutuneesta kasasta. He olivat hänen entisestä kotikaupungistaan, Gilmanvillen poikia ja tyttöjä, jotka olivat viettäneet vuoden hänen luokkahuoneessaan vain vähän aikaa sitten siitä päättäen, kuinka hänen ikäisensä ihmiset laskevat aikaa. He kuuluivat siihen sarjaan, joka sivuutettuaan pakollisen kouluiän heti kiiruhtaa kauppoihin ja tehtaisiin ansaitsemaan hyviä palkkoja, sitten tuhlaten ne suruttomasti hirvittäviin mielipukuihinsa. Hän näki sentään, etteivät ne kuitenkaan kuuluneet siihen itsepintaiseen luokkaan, joka paaduttuaan ajautuu ojennuslaitoksiin, sairaaloihin ja vankiloihin. He olivat vain tavallisia nuoria, jotka elämän tarttuessa heihin joutuvat ala-arvoisiin naimisiin — useinkin pakosta tai huonompien ravintoloiden tarjoilijattariksi tai tehtaitten umpikujiin.

Hän huomasi nyt tuntevansa heidät, ei ainoastaan yhteisesti, vaan vieläpä yksityisestikin, kun he hyppivät ja putoilivat ja kapusivat ulos autosta. Opettajanmuistinsa avulla hän tiesi heidän nimensäkin… Gertie Baumann, Budd Stone, Pete Daugherty, Mamie ja Minnie Flacker, Gladys Wood, Bill Weismann, Mike Connelly, Flora Johnson… se oli kuin hänen luokallaan tapahtuva nimenhuuto. Hän tiesi, millainen kurja menneisyys oli heidän takanaan ja kuinka kurja tulevaisuus heitä odotti. Kuin jokainen kokenut opettaja, tiesi hänkin tämän kaiken heihin luomastaan yhdestä silmäyksestä, kun hän kiersi kadunkulman matkallaan ostamaan neuloja ja lankaa ja hakasia ja renkaita.

Hekin tunsivat hänet, kuten kaikki muutkin Gilmanvillessä. "Ah, hyvää päivää, rouva Bascomb!" huusivat he hänelle tavalliseen äänekkääseen hyväntuuliseen tapaansa. "Teidät nähdessämme meistä tuntuu siltä kuin olisimme kotonamme. Mutta he eivät ajatelleetkaan pysähdyttää häntä pitempiin puheisiin. He eivät olleet koulussa päässeet rouva Bascombin suosikeiksi eivätkä nytkään olleet sellaisia entisiä oppilaita, joihin rouva Bascomb kiinnittäisi erityisesti huomiotaan.

Mutta rouva Bascomb pysähtyikin äkkiä itse ja katsoi heidän ohitseen autoon jääneeseen olentoon, kalpeaan pikku tyttöön, joka oli juuri niin pitkä, että hänen syvät, tummat silmänsä näkyivät istuimen kädensijan yläpuolelta.

Vilkkaat nuoret ihmiset, jotka parveilivat opettajan ohi juomaan jäätelösoodaa, säikähtyivät nähdessään hänen kasvojensa äkkiä kalvenneen. He käänsivät päänsä nopeasti, näkivät, ymmärsivät ja alkoivat selittää puhuen kaikki samalla kertaa:

"Niin, hyväinen aika sentään! Me otimme tuon pienen Bascombin tytön mukaamme!"

Kaikki se, mitä he tiesivät rouva Bascombin ja hänen poikansa perheen välisistä suhteista, muistui nyt hitaasti heidän mieleensä. He vaikenivat äkkiä hämillään ja katsoivat toisiinsa. Muuan tyttö alkoi touhuta kömpelön suopeasti keksiäkseen jonkun keinon hämmennyksen haihduttamiseksi. "Minä uskallan lyödä vaikka vetoakin siitä, ettette ole nähnyt häntä pitkiin aikoihin, rouva Bascomb. Saammehan tuskin milloinkaan enää nähdä teitä siellä päin. Hän on meidän korttelimme sukkelin nulikka. Sakkimme nimittää häntä maskotikseen. Katsohan tänne, Dids. Katsohan tänne ja sano hyvää päivää isoäidillesi."

He työnsivät rouva Bascombin takaisin auton luo lörpötellen kiihkeästi ja kokoontuivat hänen ja pikku tytön ympärille, kun näiden kahden välinen kohtaus oli hetkiseksi herättänyt heissä huvia. Sitten sanoi eräs tyttö: "Jätetään hänet rouva Bascombin luo niin pitkäksi ajaksi, että ehdimme juoda soodamme. Hänen äitinsä sanoi minulle, ettei hän saa juoda mitään tänään. Hän on äsken ollut hieman kipeä, eikä hänen vatsansa ole vieläkään oikein kunnossa. Ja hänestä tuntuisi niin tylyltä, ellei hän saisi samaa kuin mekin. Te voitte kai olla hänen luonaan hetkisen, rouva Bascomb?"

"Kyllä", sanoi rouva Bascomb avaten auton oven ja istuutuen tyttösen viereen, joka oli tuijottanut häneen juron äänettömänä.

Kun äänekkäät nuoret ihmiset parveilivat tiehensä, sanoi hän lapselle hiljaa: "Kuinka sinä voit, kultaseni?"

"Minä voin hyvin", sanoi lapsi heti hämmästyttävän vilkkaasti ja varmasti. Hän ei kääntänyt silmiään harmaatukkaisesta, silmälaseja käyttävästä naisesta, jonka sormikkaihin pistetyt kädet vapisivat niin kummallisesti hänen sylissään.

Rouva Bascomb riisui sormikkaansa ja puristi lapsen kädet omaansa, hennot, pienet, likaiset kädet, joissa kynsien alustat olivat mustat. Pieni tyttö ei vetänyt niitä pois. Mutta ne eivät myöskään vastanneet valkoisten vapisevien sormien hiljaiseen puristukseen, vaan pysyivät liikkumattomina kuin lapsi ei olisi tiennyt, kuinka hänen pitäisi menetellä. Hän ei näyttänyt ujolta, mutta oli valpas, tarkkaavainen ja varuillaan.

"Eivätkö autoretket ole hauskoja?" kysyi rouva Bascomb. "Minäkin pidän niistä, mutta pääsen niin harvoin mukaan."

"Minä ajan joka lauantai-iltapäivänä tänä kesänä", sanoi tyttönen. "Mamie ja Gertie sanoivat minulle niin. Minä saan käydä elävissäkuvissakin. Niin me aiomme tehdä tänäkin iltapäivänä, mennä eläviinkuviin. Bill sanoi, että siellä on nyt tavattoman hauskaa."

"Salliiko äitisi sinun käydä elävissäkuvissa?" kysyi rouva Bascomb vasten tahtoaankin.

"Ei äiti tiedä ollenkaan, että minä olen täällä", vastasi lapsi ylpeästi. "Sakki tuli ja otti minut mukaansa, kun äiti oli mennyt kaupungille, ja se vie minut takaisinkin, ennenkuin hän ehtii Baumannin taloon. Hän ei saa tietää, että minä olen käynyt täällä."

Rouva Bascomb ei oikein tajunnut tätä, mutta ei uskaltanut tehdä liian monta kysymystä. Hän istui ääneti hetkisen katsellen lasta, joka ei ollut kääntänyt silmiään hänestä siitä asti kun hän astui autoon.

Pikku tytöllä oli vaaleanpunainen silkkipuku, jonka lyhyt hame oli helmasta pyöristetty poimuiksi. Näiden kiinnittäminen oli niin hätiköimällä neulottu, että toisin paikoin näkyi risaisia pallistamattomia laitoja. Huonosti sopivan puvun etupuoli, joka latteana peitti lapsen laihan ruumiin, oli täynnä suklaatahroja, jotka oli pyyhitty pois, mutta joita ei ollut koetettu tyystin hävittää. Selässä näkyivät pudonneen hakasen kohdalta likaiset alusvaatteet. Karheat valkoiset pumpulisukat olivat rytyssä laihojen säärten ympärillä, ja väljät valkoiset kengät olivat likaiset.

"Minä olen juhlapuvussa tänään", sanoi pienokainen. "Mamie nuuski esille juhlapukuni äidin tietämättä."

Pienokainen katseli pukuaan, siveli sen likaantuneita laskoksia hellien ja suuntasi jälleen tarkastelevan katseensa isoäitiin. Se, mitä he ilmaisivat toisilleen sanoilla, oli vain pieni osa siitä, mitä tapahtui heidän välillään. Lapsi siirtyi nyt hieman lähemmäksi, laskien toisen käsivartensa rouva Bascombin syliin.

"Tahtoisitko katsella, mitä minulla on käsilaukussani?" kysyi rouva Bascomb ja avasi sen. "Pienet tytöt haluavat joskus leikkiä niillä esineillä, joita siellä on."

"Saat lyödä vetoa vaikka hengestäsi, että minä tahdon", sanoi pienokainen kiihkeästi. "Äiti ei salli minun milloinkaan koskea omaansa. Hän sanoo minun särkevän jotakin."

Rouva Bascomb siirsi laukun punasilkkiseen syliin ja katseli sitten pientä tyttöstä, joka silmäkulmat rypyssä tarkasteli sen sisältöä. Hän otti sieltä avainrenkaan, toiselta puolelta liimatun kangaskaistaleen ja pienen kynäveitsen, alkaen tutkia niitä pää kumarassa. Hänellä oli komea tukka, paksu, tumma ja pitkä. Se riippui suorina, harjaamattomina kiharoina hänen hartioilleen ja oli sidottu syrjään hänen otsaltaan tummanpunaisella nauhalla. "Mihin eläviinkuviin sinä aiot mennä, kultaseni?" kysyi rouva Bascomb. "Tiedätkö sen kappaleen nimeä?"

"Varmasti minä tiedän", sanoi lapsi vilkkaasti. "Sen nimi on 'Villiä rakkautta', niin se on." Hän näytti kangaskaistaletta. "Mihin sinä tätä käytät?" kysyi hän.

"Minä paikkaan sillä murtuneita esineitä. Katsohan nyt, tämä puoli on liimattu, ja tämä on hyvin vahvaa kangasta. Sillä voidaan korjata melkein millaisia rikkinäisiä esineitä tahansa."

"Minä en näe mitään täällä", sanoi rouva Bascomb katsellen auton jokaiseen soppeen, "mutta aina on paljon sellaisia murtuneita esineitä, jotka ovat korjauksen tarpeessa. Jos vain voisit tulla minun kanssani kotiin hetkiseksi, löytäisin sinulle heti paljon liimattavia esineitä. Meillä olisi niin hauskaa. Minä leikin niin mielelläni paperinukeilla ja osaan niin paljon satuja. Oletko sinä kuullut satua hyvästä jättiläisestä ja pienestä pojasta, jolla oli nahkahousut?"

"Ah, tuollaisesta hyvin, hyvin suuresta miehestä, joka on ison rakennuksen pituinen. Samanlaisesta jättiläisestä kerrotaan myös Jaakko Jättiläistentappaja nimisessä sadussa."

"Hyväinen aika, etkö ole koskaan kuullut puhuttavan Jaakosta? Hyvä on, minä kerron senkin sinulle."

Jäätelösoodat oli nyt juotu loppuun. Äänekäs joukko syöksyi pois rohdoskaupasta ja kokoontui yhteen ryhmään käytävälle jutellen, nauraen, tuijottaen ohikulkijoihin, tyrkkien toisiaan sinne tänne, kirkuen ja puristellen toisiaan, teeskennellen kuin he eivät olisi tienneet, että heihin katsottiin, ja kuunnellen siis lyhyesti sanoen: nauttien iltapäivälomastaan. Mamie Flacker huomasi molemmat autossa ja lähestyi heitä suopeasti hymyillen. "No niin, te molemmat näytätte tulevan mainiosti toimeen yhdessä", sanoi hän nojaten auton reunan yli ja koettaen kutittaa pienokaista, joka siirtyi lähemmäksi rouva Bascombia.

"Eikö hän ole sukkela tenava?" jatkoi Mamie, koettamatta lausua sanojaan lapsen kuulematta. "Mamma sanoo että hän on ikäisekseen vallan ihmeellinen. Hänen äitinsä tuo hänet meille usein ja jättää hänet äidin luo niin kauaksi aikaa kuin hän viipyy kaupungilla. Didsin isä on hieman hupsumainen ja hädissään senvuoksi, että hänen rouvansa kuljeskelee kaupungilla liian paljon, ja siksi rouva ei kerrokaan siitä hänelle. Jos Didsin äiti sattuu tulemaan kotiin ennen häntä, kertoo hän olleensa meillä ompelemassa äidin kanssa. Onhan olemassa paljon keinoja, joilla voi pettää liian juonikkaita miehiä." Hän nauroi ja laski ystävällisesti kätensä pienokaisen pörröiselle tukalle. "Dids on sellainen pieni hullunkurinen vekkuli, että hän naurattaa äidin useinkin melkein kuoliaaksi ovelilla tempuillaan. Kukaan ei voi aavistaakaan, mitä hän milloinkin aikoo sanoa. Me otamme hänet niin mielellämme mukaamme. Hän on sitäpaitsi hyvä pieni tyttö. Hän ei koskaan kantelisi äidistään, vai mitä, Dids?"

"En ikinä!" sanoi lapsi koettaen katsoa, kuinka avaimet saatiin pois renkaasta.

"Hän voi säilyttää salaisuuden yhtä hyvin kuin aikaihminenkin", sanoi Mamie lämpimästi. "Te voitte luottaa häneen siinä. Te ette ehkä voi uskoa sitä, mutta tämä on jo kolmas kerta, kun otimme hänet mukaamme eikä hän ole koskaan sanonut mammalleen muuta kuin että hän on ollut meidän talossamme koko ajan. Pojat haluavat hänet niin mielellään mukaansa. Hän vastaa heille aina niin terävästi, vaikka he koettaisivat pimittää häntä kuinka paljon tahansa. Hän naurattaa meitä kaikkia, vai mitä, Dids? Ja se onkin juuri parahiksi hänen äidilleen, kun niikseen tulee, koska hän ei ota Didsiä mukaansa lähtiessään huvittelemaan. Jos hänen äitinsä osaa pettää hänen isäänsä, osaa Dids luullakseni pettää äitiänsä, vai mitä, Dids?"

"Kuulkaahan nyt, Mamie", sanoi rouva Bascomb, "tehän voisitte sallia Didsin tulla minun luokseni iltapäiväksi. Hän olisi vain haitaksi teille nuorille, kun menette eläviinkuviin. Luovuttakaa hänet minulle ja tulkaa sitten noutamaan hänet, kun olette valmiit lähtemään takaisin. Minä asun keskimmäisen koulurakennuksen vieressä, suuressa valkoisessa talossa, jossa on pitkät pylväät."

"Hyvä on, rouva", sanoi Mamie kevyesti. "Jos Dids vain haluaa, saa hän mennä. Haluatko sinä mennä mieluummin sinne, Dids? Tahdotko sinä lähteä mukaamme vai menetkö mieluummin isoäitisi luo?"

Lapsi ei vastannut. Hän painoi päänsä kumaraan näyttäen ensi kerran hieman ujolta.

"No, kultaseni, kummanko sinä valitset?" kysyi Mamie kumartuen hänen puoleensa. "Haluatko sinä mennä mummosi luo?"

"Hän sanoo lähtevänsä mieluummin eläviinkuviin", selitti Mamie, suoristaen selkänsä ja katsoen anteeksipyytävästi rouva Bascombiin. "Me lupasimme hänelle, että…"

Rouva Bascomb mumisi jonkin puolittain kuuluvan myöntymisen tähän päätökseen, suuteli lasta ja laskeutuen kadulle autosta kääntyi poispäin. Mutta kadunkulmassa hän kuuli hiljaista kapsetta takaansa ja tunsi pienen luisevan käden tarttuvan omaansa.

"Hän on luullakseni muuttanut mieltänsä", huusi Mamie nauraen. "Hyvä on, Dids. Sinä olet lääkärinä."

Rouva Bascomb tuli takaisin pari kolme askelta, puristaen pientä, likaista kättä lujasti omaansa. "Muistatte kai, Mamie, että se on seuraava talo koulurakennuksesta", toisti hän.

Jotakin juolahti Mamien mieleen juuri nyt, kun hän siirsi katseensa lapsesta entiseen opettajaansa, joka näytti kauhistuttavan puhtaalta raudanharmaassa, hyvin sopivassa puvussaan ja tahrattomassa liinakauluksessaan. Oma kouluaika muistui hänen mieleensä ja pani hänet nauramaan. "Kuulkaahan nyt, rouva Bascomb, minä tunnen teidät. Älkää puhdistako häntä älkääkä tehkö mitään muutakaan, koska hänen mammansa saa siinä tapauksessa kaikki ilmi. Minä en tahdo paljastaa hänen omaisilleen, että meidän on tapanamme ottaa hänet mukaamme. Teidän pitää jättää hänet sellaiseksi kuin hän nyt on. Minulla on hänen vanhat vaatteensa ja kenkänsä täällä mukanani, ja me puemme ne hänen ylleen palatessamme Gilmanvilleen. Teidän pitää jättää hänet yhtä tahraiseksi kuin hän nyt on, muutoin joudumme rettelöön. Lottie on kyllä hyväluontoinen, mutta hän joutuu helposti suunniltaan sattuessaan sellaiselle tuulelle… uskokaa vain minua…"

Kun he lähtivät matkaan yhdessä, kysyi hän iloisella äänellä: "Tahtoisitko sinä, että kertoisin sinulle sadun nyt heti kävellessämme eteenpäin? Osaan erään hyvin mukavan kiltistä, pienestä räätälistä, joka tappoi seitsemän kärpästä yhdellä lyönnillä voileivälleen ja sai sitten jälkeenpäin kokea kaikenlaista jännittävää."

Pienokainen nyökkäsi ja heitti päänsä taaksepäin, voidakseen katsoa isoäitiä kasvoihin hänen puhuessaan.

He olivat lopettaneet tämän sadun päästessään rouva Bascombin huoneeseen, ja kun hän istuutui ja otti lapsen syliinsä, kysyi hän: "Mistä sadusta sinä nyt pitäisit?"

"Voi, en minä tiedä", sanoi tyttö epämääräisesti, hengähtäen syvään tyytyväisyydestä. Hän kiersi toisen käsivartensa rouva Bascombin kaulaan ja nojautui häneen.

"Millaisista saduista sinä enimmän pidät?" kysyi rouva Bascomb. "Keijukaissaduistako? Vai sellaisistako oikeista saduista, joissa kerrotaan oikeista lapsista?"

Rouva Bascomb vaikeni hetkiseksi. "Etkö ole milloinkaan kuullut kerrottavan keijukaisista, kultaseni?" kysyi hän hiljaa.

Pienokainen pudisti päätänsä, ja hänen kasvonsa olivat niin vakavat kuin hän olisi syyllinen. "Minä en ole koskaan ennen kuullut mitään satuja", sanoi hän. "Rouva Flacker kertoi minulle vain kerran, kuinka hänen pieni poikansa oli polttanut kätensä melkein poikki."

Heidän silmänsä kohtasivat jälleen toisensa pitkässä, syvässä katseessa.

Rouva Bascomb mutisi umpimähkään: "No niin, luuletko sinä pitäväsi saduista?"

Lapsi nyökkäsi ja mutisi: "Kyllä." Mutta kumpikaan ei ajatellut, mitä oli sanonut. Lapsen silmät avautuivat yhä suuremmiksi. Hänen herkkäpiirteinen suunsa värähteli, ja äkkiä hän purskahti niin äänekkääseen, katkeraan itkuun, että kyynelet valuivat virtanaan hänen kalpeille, likaisille poskilleen. Itkiessään hän kiersi yhä lujemmin käsivartensa rouva Bascombin kaulaan.

Hänen isoäitinsä ei näyttänyt ollenkaan hämmästyvän. Hän ei kysynyt lapselta itkun aihetta eikä koettanut hillitä nyyhkytyksiä. Liikutetun keski-ikäisen henkilön avuttomaan tapaan hän sieppasi vain nenältään silmälasit, joiden takana hänen omat silmänsä olivat täyttyneet kyynelillä, laski ne äkkiä pöydälle ja kiertäen molemmat käsivartensa lapsen ympärille puristi häntä lujasti ja hellästi.

Pienokainen, joka ilmeisesti itki niin katkerasti kuin vain taisi, painoi päänsä isoäidin rintaa vasten ja kaivautui kiinteämmin ympäröivien käsivarsien syleilyyni.

Hänen päänsä yläpuolella oli pidätetyn itkun irvistys vääntänyt rouva Bascombin kasvot kummallisen näköisiksi. Mutta hän ei itkenyt. Hän istui tyynesti paikallaan pidellen lasta, kunnes hänen omaa rauhallisuuttaan oli virrannut pieneen hänen sylissään lepäävään olentoon.

Lapsi lopetti itkunsa yhtä nopeasti kuin oli aloittanutkin ja suoristautui, hieroen nyrkeillä silmiään. "Sinä lupasit, että saisin liimata joitakin särkyneitä esineitä yhteen", sanoi hän tuttavallisuuden ja varmuuden tyynnyttämällä äänellä.

Rouva Bascomb haukkoi ilmaa kuuluvasti huohottaen. Mutta hän sanoi heti vakavan iloisella äänellä: "Niin minä lupasinkin. Ja nyt minä näytän. Me liimaamme yhdessä paljon särkyneitä esineitä kokoon."

Kello viiden aikaan rouva Bascomb katseli auton jälkeen, heilutellen nenäliinaansa vastaukseksi pikku käden huiskutukseen. Hän tunsi itsensä rauhallisemmaksi kuin milloinkaan ennen Harristowniin tulonsa ja Ralphin naimisiinmenon jälkeen… ehkä tyynemmäksi kuin syntymästään saakka. Eikä hänen tietoisuudessaan ollut kuitenkaan muuta kuin varmuus, että hänen elämäänsä oli tullut käännekohta ja että hänen edessään oli uusi tie, joka vei jonnekin — hän ei tiennyt minne.

Hänen järkensä nousi sitä vastaan kiihtyneenä ja tarttui häneen koettaen temmata hänet takaisin tyhmyydestä, jos hän koettaisi saada aikaan jotakin, minkä hän itsekin tiesi mahdottomaksi. Mutta hän oli nähnyt liian paljon järkeilyn avuttomuutta. Olihan olemassa toinenkin ratkaisu kysymyksiin, joihin kiusattu järki ei kyennyt vastaamaan. Omituista, ettei hän ollut ajatellut sitä ennen.

Mutta huolimatta tästä uudesta varmuudesta hänen polvensa horjuivat hänen allaan, kun hän Gilmanvillessä kääntyi omaan kotiinsa vievälle kujalle. Talo näytti likaiselta ja ränstyneeltä, muuan luukku riippui katkenneen saranan varassa, maali alkoi varista maahan saman kesähelteen hyökkäyksestä, joka oli korventanut julkipuolen nurmikon ruskeaksi rikkaruohikoksi. Hän huomasi kaikki nämä puutteet, mutta nyt ne tuntuivat hänen mielestään perin mitättömiltä. Mitä tapahtuisi seuraavana tuntina? Vain se merkitsi jotakin.

Hän kiipesi maalamattomia portaita pitkin tomuiselle ja huonosti hoidetulle kuistille, jonka korikeinutuolit nojautuivat sivulle päin heikoilla jaloillaan. Hän soitti kelloa ja kuunteli niin tarkasti kuin hänen sydämensä kova sykintä salli, kenen askeleet sieltä lähestyisivät. Oven ruutujen läpi hän näki oman hallinsa ja arkihuoneensa, samat huoneet, missä hän oli seisonut lukiessaan Ralphin kirjettä ja nähnyt risaisen hampputupsun. Hän tajusi nyt epämääräisesti, että siellä oli kaikki tuon tupsun kaltaista; nukkavierua ja likaista; taulut oli otettu pois seiniltä, lattiat olivat tomuiset, ja nurkissa oli sanomalehtikasoja, läjittäin vanhoja vaatteita ja lasten leikkikaluja. Mutta se ei tehonnut hänen mieleensä. Joku oli avannut keittiön oven ja katsoi nyt varovasti sen takaa nähdäkseen, kuka oli soittanut.

"Hyväinen aika, äitikö siellä onkin!" huudahti Ralph hämmästyneenä. Hän tuli halliin ja pysähtyi hetkiseksi katsomaan tulijaa. Hän oli paitahihasillaan (paita oli melko likainen) pitäen kädessään likaista astiapyyhettä, pussihousujen riippuessa melko alhaalla hänen lanteillaan. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja hieman pöhöttyneet, ikäänkuin hän ei olisi nukkunut hyvin; häneltä puuttui kaulus kuumuuden vuoksi, ja hänen kuiva tukkansa oli pöyhitty heinämäisiin tukkoihin. Säteilevän nuoruuden loistosta ei hänessä ainakaan tällä hetkellä ollut jälkeäkään. Hän näytti likaiselta ja heikolta ja nukkavierulta, juuri sellaiselta mieheltä, joita rouva Bascomb oli aina ylenkatseellisesti kammonut.

Kun hänen äitinsä katsoi poikaansa oven läpi, hänen takanaan häämöittävän ikävän huoneen ollessa taustana, ei hän nähnyt muuta kuin kasvojen ilmeen, tuntien surua ja sääliä. Hän nöyryytti itsensä tomuun saakka ajatellen: "Poikaparkani! Minun poikaraukkani! Minä en ole rakastanut Ralphia tähän hetkeen saakka."

Hän sanoi päättävän asiallisesti: "Halusin niin mielelläni tulla tervehtimään sinua ja Lottieta, hyvä Ralph." Hän odotti Lottien tulevan näkyviin millä hetkellä hyvänsä.

Ralph tointui entiselleen, kiiruhti avaamaan oven ja piti sitä auki äidin astuessa sisään. "Sepä oli mainio ajatus!" sanoi hän kummallisesti korostaen. "Tule vain sisään." Äidin mielestä oli hänen katseensa kummallinen, mutta vaikka kaikki hänen tunteensa olivat terästyneet toivottoman herkiksi, ei hän kuitenkaan voinut huomata pojan ilmeessä muuta kuin epävarmuutta ja hämmästystä.

Ralph lisäsi: "Lottie ei ole kotona juuri nyt. Minä luulen hänen ja Didsin pistäytyneen Flackereille. Lottie menee sinne useinkin ompeluksineen saadakseen seuraa."

Seurattuaan häntä rouva Bascomb näki hänen sieppaavan syvän kastikepannun kaasukeittiöltä unohtaen käyttää pidintä. Silloin Ralph heti kiljaisi polttavan varren vuoksi ja pudotti pannun lattialle.

Tämä temppu, hänen eleensä ja äitiin suunnattu katseensa, kun hän puhalteli palaneihin sormiinsa, murheellisesti nauraen omalle tyhmyydelleen, muistuttivat niin suuresti sitä poikaa, jollainen hän oli ollut, että hänen äitinsä unohti likaisen siistimättömän miehen, jonka hän oli nähnyt ovella. Hänkin purskahti hieman hermostuneeseen nauruun, ja Ralphin silmät, epäilevät ja varuillaan olevat tähän saakka, kirkastuivat.

"Minäpä olen suurenmoinen vanha kokki", sanoi hän kumartuen ottamaan pannua lattialta.

"Mitä sinä aioit tehdä sillä?" kysyi hänen äitinsä ja otti sen hänen kädestään.

"Oh, minä vain ajattelin panna hieman perunoita tulelle, niin että olisi jotakin alkua lämpimään ateriaan, kunnes Lottie ja Dids palaavat. Hän viipyy useinkin hyvin myöhään iltapäivisin Flackerien luona. Ja lääkäri on käskenyt antaa Didsille keitettyä ruokaa. Hänen ruoansulatuksensa ei ole oikein hyvä, eikä kylmä ruoka siis sovi hänelle."

Rouva Bascombin kuulo ja näkö, jotka tämän hetken kiusallinen jännitys oli terästänyt, huomasi hänen välttelevästä katseestaan ja kuuli hänen äänenpainostaan hänen tietävän vallan hyvin, ettei Lottie ollut Flackerien luona, vaikka hän moraalisesta väsymyksestä teeskentelikin toista. Oliko Lottie nöyryyttänyt hänet jo sille asteelle? Mutta toisaalta oli totta sekin, ettei Ralphilla luonnostaan ollut paljon vastustuskykyä.

Nyt välähti rouva Bascombin toivottomaan mieleen se katkera totuus, että hän itse oli huolellisesti harjoittanut poikansa niin vastustuskyvyttömäksi kuin suinkin, itse katseellaan tukahduttanut jokaisen alunkin itsenäisyyttä. Ralph ei ollut milloinkaan voinut vastustaa äitiään, ja nyt hän oli yhtä kykenemätön vastustamaan Lottieta.

Tämä ajatus salpasi hänen henkeään, ja hän koetti siitä vapautua. "Anna minun panna perunat tulelle, kun kerran olen täällä."

"Olkoon minusta kaukana, että tahtoisin kiistellä kenenkään kanssa perunain keittämisoikeudesta", vakuutti Ralph, pysyen vieläkin hetkisen hilpeän huolettomana, jollainen hän oli nuorena poikana ollut.

Pannun putoamisen kolina ja hänen äitinsä nauru olivat rikkoneet jotakin, mikä oli ollut heidän välillään. He katsoivat nyt toisiinsa luontevasti, valppaan epäilyn työntyessä hetkiseksi syrjään.

Rouva Bascomb käytti tätä hyväkseen… tilaisuus ei ehkä palaisikaan enää… ja tukahduttaen ahdistavan pelkonsa, mitä Ralph vastaisi, hän sanoi niin tyynellä ja rauhallisella äänellä kuin saattoi: "Ralph, minä olen viime aikoina ajatellut erota nykyisestä toimestani. Baker-kadun koulussa, täällä Gilmanvillessä, ihan tässä lähellä, on kuulemma avoinna muuan paikka, jonka saisin. Olen juuri käynyt siellä tiedustamassa. Ja sitten me kaikki voisimme asua jälleen yhdessä. Minä olen huomannut melkoisesti ikävöiväni sinua ja Didsiä."

Puhuessaan hän päästi kattilaan vettä ja sanoi nyt olkansa yli: "Te olette.. minullahan ei ole muuta kuin te."

Hän väänsi hanan kiinni, rohkaisi mielensä ja kääntyi katsomaan, miltä kannalta Ralph ottaisi tämän asian.

Hän oli tiennyt, että Ralph hämmästyisi, koska oli kuullut äitinsä sanovan satoja kertoja, ettei mikään voisi taivuttaa häntä opettajaksi tuon köyhälistökorttelin kouluun, se kun oli täynnä vain alhaison lapsia. Niin, hän oli tiennyt Ralphin hämmästyvän, mutta ei ollut osannut odottaa, mitä nyt näkyi… Ralph katsoi häneen niin typertyneenä kuulemastaan uutisesta, ettei voinut piilottaa mielenliikutustaan. Ja tämä mielenliikutus oli huojennusta… melkein peloittavaa huojennusta, sellaista kuin lapsi tuntee, joka avutonna taistelee liian vaikean työn kanssa ja näkee sen sitten siirtyvän aikaihmisen taitaviin käsiin.

Pari mielijohdetta juolahti rouva Bascombin mieleen melkein samalla kertaa, taistellen hänessä ylivallasta: toinen oli erään vanhan vaiston kirpeä vihuri — äkillinen huomio, että Ralph oli paljastanut itsensä tällä mielenkevennyksen huudahduksella — ja toinen miekkailijan hyökkäävä vaisto käyttää hyödykseen avausta, saada etua hänen hämmästyksestään ja liikutuksestaan, pakottaa hänet selvästi tunnustamaan, että hän uhrautui poikansa hyväksi. Hän avasi jo suunsa kysyäkseen häneltä uhmaavasti ja säälimättä: "Ah, sinä siis toivot minun tulevan takaisin? Sinä olet kaivannut minua, alkanut antaa hieman enemmän arvoa sille, mitä tein hyväksesi."

Niin, kaikki tämä välähti hänen mielessään. Mutta hänen sydämestään kumpusi esille niin rakastavaa sääliä Ralphia kohtaan, että hän huomasi silmiensä kyyneltyvän, katsoessaan poikaansa ääneti ja hymyillessään vapisevin huulin. Hän nyökäytti päätänsä, puri vapisevaa alahuultaan ja sanoi nöyrästi: "Minä luulen nyt voivani tulla paremmin toimeen, hyvä Ralph."

Häntä kauhistutti Ralphin syvästi liikutetun katseen hurja kummastus, ja hän johtui ajattelemaan, että jollei hänkään tähän saakka ollut todellisesti rakastanut Ralphia, oli tämä ehkä myös ensimmäinen hetki, jolloin todellista rakkautta tuli Ralphin taholta hänen osakseen. "Voi, äiti…" sanoi Ralph kuin torjuen ja antoi sitten hänen nöyryydelleen sen puolustuksen, jonka vaatimisesta hän oli luopunut: "Kuuleppa, äiti… sinä et ollut ollenkaan… se ei ollut sinun syysi", mutisi hän käheästi hiljaisella äänellä.

Rouva Bascomb antoi sen mennä kuin ei olisi kuullutkaan. Pojan silmistä kuvastunut hämmästynyt kiitollisuus hävetti häntä. Ralph ei ollut koskaan ennen katsonut äitiinsä sillä tavalla. Mutta estääkseen poikaansa lausumasta mitään lisää tähän suuntaan rouva Bascomb tarttui kiireesti talouspuuhiin.

"Nyt pitäisi panna perunat kiehumaan", sanoi hän tyynesti. "Missä niitä säilytetään?"

He löysivät niitä paperipussista, joka oli lattialla nurkassa korventuneiden ja rasvaisten astiapyyhkeiden seassa. Rouva Bascomb alkoi huuhdella niitä pesupöydän ääressä, joka oli täynnä likaisia astioita, ja ajatteli, että hänen piti vielä astua erään kuilun yli. Vielä oli jotakin muuta puhuttava, mutta siihen ei saanut viitatakaan. Hän ei voinut kuvitella, millaisia sanoja sopisi käyttää siihen kysymykseen, jota ei saatu tehdä. Vihdoin hän turvautui rohkeimpiin ja lyhimpiin sanoihin, tarvitsematta käyttää edes niitäkään. Hän oli sanonut vain: "Tahtookohan Lottie…?" kun Ralph keskeytti hänet äkkiä, niinkuin olisi puhunut ensin:

"Hitto vie, sitä en tiedä!" sanoi hän alakuloisella äänellä kuin seinälle. Sitten hän lisäsi synkästi: "Se riippuu asianhaaroista."

Rouva Bascombin terästyneet aistit ilmaisivat hänen tarkoittavan, että se riippui siitä, millaisella tuulella Lottie sattui olemaan tullessaan kotiin.

Ralph liikahti, katsoi kelloon ja sanoi: "He ovat varmasti hyvin pian täällä. Ehkä olisi hyvä, että katamme pöydän."

He menivät yhdessä ruokasaliin, missä tahrainen liina oli vinossa pöydällä. Rouva Bascomb otti sen pudistellakseen ja näki samalla vaistomaisesti, mikä se niistä oli, hieno damastinen liina, jonka hän oli ostanut Bassetin huutokaupasta. Hän huomasi myös, että siihen oli poltettu lähtemättömiä hedelmätahroja ja että se oli levitetty pöydälle panematta huopaa sen alle. Talon tapa oli nähtävästi sellainen, koska vanhassa hienossa mahonkipöydässä oli valkoisia rakkuloita niissä paikoissa, mihin kuumat astiat oli laskettu. Hän tajusi Ralphin huomanneen hänen katsovan niitä, ja kun hän silmäsi poikaansa, järkytti tämän levoton ilme häntä, koska hän muisti Ralphin näyttäneen samanlaiselta pelätessään, että Lottie oli pahalla tuulella. Heränneen huomiokyvyn kaksiteräinen miekka kääntyi jälleen hänen kädessään. Se ilme ei ainoastaan kuvastanut Lottien töykeyden herättämää tunteellista pelkoa, vaan myöskin samaa hätää, joka oli Ralphin yllättänyt hänen ollessaan tunteellinen pieni poika ja avuton äitinsä edessä. Tämä pistos oli niin odottamaton ja tunkeutui niin syvälle, että se teki melkein sairaaksi. Hän koetti ajatella muutamia sanoja, joilla voisi saada Ralphin tuntemaan, kuinka vähän hän nyt välitti pöytäänsä ilmaantuneista pilkuista. Mutta hän käsitti, ettei sellaisia sanoja ollut, joihin Ralph uskoisi, koska tunsi äitinsä niin perinpohjin. Siihen tarvittaisiin vielä monen monta vuotta, ennenkuin hän voisi uskoa.

Ralph sanoi nyt levottomasti kuin puhuminen olisi tuntunut hänestä äärettömän vaikealta eikä hän kuitenkaan olisi tohtinut olla puhumatta: "Minä olen juuri ajatellut erästä asiaa… En oikein tiedä… ajattelin vain makuutiloja."

"Lapsi on näet niin iso nyt, ettei mahdu enää kehtoonsa. Hän nukkuu nyt oikein vuoteessa, toisessa makuuhuoneessa, minun entisessä sängyssäni."

"Ehkä voisimme järjestää hänelle telttavuoteen omaan huoneeseemme?" ehdotti Ralph levottomana.

Tämä aate ei miellyttänyt hänen äitiään ollenkaan. "Ei, ei!" sanoi hän äkkiä. "Ei mitään sellaista!" Hän haki jotakin veruketta voidakseen piilottaa tarkoituksensa. "Hän on jo tarpeeksi vanha saamaan itselleen oman huoneen, jota hän voi oppia pitämään kunnossa. Jokaisella lapsella pitäisi tietysti niin olla."

Hän ajatteli hetkisen, keskittäen kaiken huomionsa esteeseen, joka oli tullut hänen epäitsekkään, välttämättömän päämääränsä tielle, ja tajusi sen sulavan olemattomiin samalla tavalla kuin se oli tiennyt kaikkein muiden esteiden katoavan nyt, kun hän ei enää itse panisi uralleen sulkuja. "Entä se ullakkohuone? Sinä nukuit siellä silloin, kun Dids syntyi. Se kelpaa kyllä minulle."

"Niin, miksi ei?" kysyi hänen äitinsä reippaasti ja otti samalla esille veitsiä ja haarukoita hopealaatikossa vallitsevasta tavattomasta sekamelskasta, kattaakseen pöydän. "Tuollaisessa ullakkohuoneessa voi panna toimeen kaikenlaisia miellyttäviä, mukavia muutoksia. Raot sopii tukkia kalkkilaastilla, seinille liimata kauniit paperit ja ikkunoihin ripustaa uudet uutimet. Sinne voi myös hankkia uusia huonekaluja oikeata kokoa — saatpa vielä hämmästyä nähdessäsi, kuinka paljon sitä voi somistaa. Minä saan siitä itselleni koko talon kauneimman huoneen."

Hän keksi toisenkin puheenaiheen ja jatkoi huolettomasti: "Minulla on juuri nykyään koko joukko rahaa. Olen säästänyt näinä vuosina, ja nyt on juuri sopiva aika kuluttaa hieman talon kaunistukseksi. Sen olenkin laiminlyönyt viime aikoina. Minun olisi pitänyt toimittaa tarpeellisia korjauksia jo kauan sitten; luulenpa, että joka huoneeseen tarvitaan uudet seinäpaperit, ja uskon Lottien mielellään auttavaan minua niiden valitsemisessa. Ja lattiatkin on maalattava uudestaan. Tosiaankin olen viivytellyt liian kauan. Ja se on aina erehdys talon pidossa."

Nyt hän tunsi liioitelleensa — piti oppia puhumaan asioista kevyemmästi ja hienotunteisemmasti. Hyvä, hän oppisi sen, oppisi kaikki, mitä hänen pitäisikin oppia.

"Mitä muuta aioit suunnitella illalliseksi?" kysyi hän vaihtaakseen puheenaihetta.

"Me emme keitä niitä lainkaan. Nehän ovat jo keitettyjä ostaessa.
Kaadamme ne pieniin kastikevateihin ja kastelemme leipäämme niihin."

"Mitä sanoisit, jos sensijaan valmistaisin tomaattikeksilientä?" kysyi hänen äitinsä. "Näin pullollisen maitoa jääkaapissa." Se oli ennen vanhaan ollut Ralphin herkkua.

"Paljonko luulet minun pitävän siitä?" sanoi Ralph nauraen. "Ehkä pelkäät minun inhoavan sitä?"

"Hyvä on, juokse pyytämään rouva Baumannilta hieman salaattia hänen puutarhastaan, koska aion valmistaa hieman sitäkin", rouva Bascomb, ja kun Ralph poistui takaovesta, riisui hän hatun päästään, meni keittiön ulvovaan autiuteen ja alkoi puuhata.

Oli jo melko myöhä, kun hän näki Lottien ja Didsin laskeutuvan kadunkulmaan pysähtyneestä raitiovaunusta ja tulevan hitaasti kotiin päin, laahaten väsyneesti jalkojaan.

"Lottie kärsii niin kovasti kuumuudesta", sanoi Ralph katsoen häneen ikkunasta. Jo nähdessäänkin Lottien kaukaa hän sai ääneensä anteeksipyytävän, selittävän, puolustavan väsyneen kaiun, joka oli hänen äidilleen niin tuttu ja jälleen teki sydämen lyijynraskaaksi. Ralphilta ei voinut toivoa mitään apua siihen taisteluun, joka oli tulossa.

"Minä alan tuoda ruokia pöytään ja valmistan myös jääteetä", sanoi rouva Bascomb.

"Ah, saammeko sitäkin?" virkkoi Ralph lapsellisen iloisella äänenpainolla. "Minä kai menen heitä vastaan", lisäsi hän sitten epäröiden.

Hänen polvensa vapisivat jälleen, hänen allaan kun hän liikkui edestakaisin keittiön ja ruokasalin väliä ja kantoi liemilautasia ja korkeaa, kilisevää jääteekannua.

"Se riippuu asianhaaroista", oli Ralph sanonut. Se riippui myös siitä, ajatteli rouva Bascomb, voisiko hän itse pyyhkäistä näkymättömäksi sen ylenkatseen, jonka Lottien ilmestyminen näkyviin oli kohottanut pinnalle kuin ilkeän maun hänen suuhunsa, kuin jonkin kauhean rohdon hajun hänen sieraimiinsa. Joutua jälleen riippuvaiseksi Lottien oikuista päästäkseen hetkeksikään rauhaan… näiden oikkujen herättämä kauhu vapisutti häntä entiseen tapaan. Mutta tulkoon, mitä tuli, hänen piti malttaa mielensä, olla tyyni ja rauhallinen osatakseen esittää asiat oikein, saadakseen kaikki näyttämään siltä, ettei hän vaatinut mitään, vaan päinvastoin tarjosi kaikkea, tahtoi tehdä itsensä pieneksi, hyvin pieneksi senvuoksi, että hänellä oli muuan päämäärä, jonka rinnalla hän itse ei ollut mitään, ja että hän kerta kaikkiaan myönsi Lottien olevan kaikin puolin oikeassa.

Hän näki ikkunasta Ralphin menneen Lottieta vastaan kertoakseen uutisen. He seisoivat käytävällä jutellen keskenään. Lottien hahmo, huolimatta kuumuuden tuottamasta väsymyksestä, oli kuosikas ja hieno, kuten se aina oli hänen pukeuduttuaan kaupungillemenoa varten. Tietäisikö Ralph, kuinka pitää esittää asiat oikealla tavalla? Muistaisiko hän sanoa, mistä oli äsken ollut puhe… että Lottien anoppi olisi vaatimaton, ei odottaisi mitään itselleen, vaan antaisi heille kaiken omaisuutensa, sijoittuisi mielellään ullakkohuoneeseen, ei pyytäisi mitään parempaa kuin saada jälleen suorittaa talousaskareet, ei välittäisi siitä, kuinka hänen kalustoaan oli käsitelty, että hänellä oli rahaa, jota Lottie saisi käyttää talon kaunistamiseen, ja että… äkillinen aavistus ilmaisi rouva Bascombille tämän viimeisen vaikuttavan enemmän kuin minkään muun että hänellä oli hyvä illallinen valmiina tänä kuumana iltapäivänä, niin että Lottien tarvitsi vain istuutua ruokapöytään.

Tuijottaessaan heihin hän näki lapsen, joka oli uupuneena tallustanut äidin taluttamana, katsovan äkkiä isäänsä kuin olisi ymmärtänyt jotakin hänen sanoistaan. Sitten pikku tyttö käänsi päänsä taloa kohti ja vetäistyään kätensä irti lähti huomaamatta juoksujalkaa käytävää pitkin. Hän työnsi auki oven, pysähtyi ujona ja katseli isoäitiään kirkkailla tummilla silmillään.

Hänen äänensä sointu sai pienen tytön tarkkaavaiset kasvot äkkiä loistamaan, ja niihin ilmestyi isoisän hurmaava hymy.

Rouva Bascombin sydäntä ihan riipoi. Hän halusi syöksyä lapsen luo, puristaa häntä hurjasti rintaansa vasten, peittää hänet suuteloilla ja itkeä ääneen. Mutta hän sanoikin vain iloisesti: "Eikö sinun ole nälkä? Tule mukaani, niin saat hieman punaista lientä. Minä olen pannut sinun osasi lautaselle, jossa on norsun kuva."

"Ah, montakin mielelläni", vastasi rouva Bascomb nostaen hänet syliinsä. "Minut on kuin luotu saduista."

Lapsi käytti hyödykseen asemaansa ja kurottautui sanomaan hänen korvaansa, ollessaan hänen kasvojensa tasalla:

"Minä en kertonut heille, että kävin luonasi. Sitä en ole puhunut kellekään."

Tämä kuiskaus värisytti rouva Bascombia. Hän puristi tyttöstä lujasti ja sanoi murtuneella, vapisevalla äänellä: "Jumala auttakoon minua! Jumala auttakoon!"

Hänen isoäitinsä ei vastannut. Hän oli nähnyt ikkunasta Lottien ja Ralphin tulevan nyt sisälle, laski lapsen äkkiä lattialle ja siirtyi hieman syrjään.

Lasioven läpi hän näki Lottien kiipeävän kuistin portaita ylös, jotka narisivat hänen allaan. Lottie oli paljon lihavampi kuin ennen. Hänen pulleutensa oli selvästi liiallista rasvaa, ja kureliivien nauhat oli vedetty melko tiukalle. Puku oli sinistä silkkiä, jossa oli suuria valkoisia täpliä, ja päässä oli pieni kuosikas, halpa olkihattu.

"Niin, Lottie", sanoi rouva Bascomb ystävälliseen tapaan tullen avaamaan ovea, "nyt näet, etten voinut pysyä täältä pois. Onko Ralph kertonut sinulle, että ikävöin omaisiani ja että ehkä eroan nykyisestä toimestani Harristownissa ja tulen takaisin tänne, jos sinä vain otat minut vastaan?"

Nähtyään hänet Lottie oli kiiruhtanut ja syöksähtäen eteenpäin levitti nyt käsivartensa, kiertäen ne hänen kaulalleen. Rouva Bascomb tunsi jälleen Lottien huulten unohtumattoman, sulattavan pehmeyden.

Lottie suuteli häntä tarmokkaasti ja sitten pitäen häntä käsivarren matkan päässä itsestään sanoi ylevään tapaansa: "Me emme milloinkaan sulje kotia äidiltämme. Tulkoon mitä tulee, te olette aina tervetullut poikanne taloon."

"Ah, Lottie, kuinka ystävällinen sinä olet sanoessasi niin!" virkkoi rouva Bascomb hyväksyvästi.

Sinä iltana hän istui kylpyhuoneessa samalla tuolilla, missä oli ensi kerran nähnyt lapsenlapsensa silmien katseen. Hän kumartui nyt kylpyammeen yli, jossa pikku Dids istui vaahtoavassa vedessä, heitellen ylös ja alas uutta selluloidiankkaa, mummon pestessä hänen luisevaa pientä selkäänsä, joka oli likainen hiestä ja tomusta. Hän kääntyi hetkiseksi syrjään ammeesta saadakseen saippuan käteensä ja sanoi olkansa yli: "Ja juuri silloin Sindbad näki suuren varjon, ja kas, siinä oli vaakalintu jälleen levittämässä pitkän pitkiä siipiään laakson yli."

"Minä uskallan lyödä vaikka vetoa siitä, että Sindbad pääsi tällä kertaa pakoon", huomautti Dids ojentautuen ottamaan takaansa ankan, joka oli kimmahtanut hänen käsistään. Mutta ojentautui liian kauaksi, menetti tasapainonsa ja lioetensaippuaisessa vedessä kaatui loiskahtaen selälleen, niin että vettä roiskahti hänen hämmästyneille pikku kasvoilleen.

Rouva Bascomb ei tiennyt, kuinka lapsi käyttäytyi pikku tapaturmissa, ja peläten joko vihasta tahi pelosta johtuvaa purkausta sieppasi syljeskelevän ja potkivan Didsin syliinsä, rientäen sanomaan kääntääkseen hänen huomionsa muualle: "Kas, se oli kunnon uimaretki pienelle sammakolle."

Lapsi haukkoi vielä ilmaa, mutta sanoi kuitenkin heti: "Sammakoilla ei ole hiuksia. Minä olen joutsen!" Ja sanoessaan tämän pilan hän katsahti niin leikillisesti ja ovelasti mummoonsa kirkkailla tummilla silmillään, että rouva Bascomb purskahti hämmästyneeseen nauruun, joka kajahti koko talon läpi.

Kuullessaan mummonsa nauravan pieni vekkuli nauroi hänen kanssaan ja sitten he nauroivat mielettömästi omalle hilpeydelleen sellaiseen suloiseen, hassunkuriseen iloiseen tapaan kuin vain pienet nauravat lapset ja ne, jotka rakastavat heitä hellästi.

"Hyväinen aika, mille ihmeelle tällaisena hirveän kuumana iltana voi nauraa?" kuului Lottien ääni hallista.

Hän tuli raukeana ovelle. Heidän aiheettoman naurunsa kirjava kupla särkyi heti. Rouva Bascomb tavoitti jälleen saippuaa. Dids laski ankkansa varovasti uimasilleen taivutettujen polviensa ja laihan pienen ruumiinsa luomaan turvalliseen satamaan.

"Minä luulin teitä niin väsyneeksi, ettette jaksaisi kylvettää Didsiä tänä iltana", sanoi Lottie. "Tämä kuumuus ihan tappaa minut. Minä en jaksa hengittää. Minun mielestäni pitäisi teidänkin voimienne olla lopussa."

Se herätti rouva Bascombin huomiota. Voimatko lopussa? Millaiselta tuntui olla väsyksissä? Oliko hän milloinkaan väsynyt?

Katsahtaen miniäänsä hän näki oman kuvansakin kuvastimessa. Hän tuskin tunsi omia kasvojaan. Hän siirsi katseensa loistavista silmistä ja jäntevistä huulista Lottien raukeisiin kasvoihin.

"Ei", sanoi hän sävyisästi ja hienotunteisesti, "ei, minä en tunne itseäni kovinkaan väsyneeksi".

XXI

"Niin, hän saa syödä niin paljon banaaneja kuin vain haluaa, mamman pikku tyttö saa. Banaanit ovat terveellisiä lapsille. Minäkin syön niitä aina paljon. Tohtori Dewey puhuu joutavia hänen alipainostaan. Jokainenhan tietää banaanien lihottavan. Juuri senvuoksi eivät sellaiset ihmiset saakaan syödä niitä, jotka koettavat laihduttaa itseään."

Kun Dids seuraavana aamuna heräsi hyvin punaisin poskin ja raukein silmin, huusi hänen äitinsä: "Se on tulirokkoa, minä tiedän sen kyllä!" ja sieppasi hänet rouva Bascombin sylistä, missä hän istui hervotonna, painaen päätänsä mummon rintaa vasten. "Se on tulirokkoa! Rouva Flacker sanoi sitä olevan paljonkin liikkeellä Warren-kadun varrella, ja varmasti on teidän koulussanne siihen sairastuneita lapsia. Minun mielestäni ei ole ollenkaan turvallista, että te hääräätte noiden lasten kanssa, joissa saattaa olla kukaties vaikka mitä."

"Ehkä meidän on parasta katsoa, onko hänellä kuumetta", ehdotti rouva
Bascomb ja alkoi hakea kuumemittaria.

Mutta kuumeinen lapsi, joka oli ärtyisä ja väsynyt, työnsi pienen lasiputken äkäisenä syrjään. "Ei, ei", sanoi Dids käännellen päätänsä puolelta toiselle.

"Mutta, pikku Dids kultaseni", sanoi hänen mummonsa, ottaen sen pois hetkiseksi, "se ei tee sinulle kipeää. Sillä ei ole mitään makua, ja se niin äärettömän sileäkin. Se on taikatikku, etkö sitä tiennyt, tuollainen, joka voi tunnustella kielesi alustaa ja sitten ilmoittaa meille, mitä on tehtävä pienelle sairaalle tyttöselle."

Didsin raukeat silmät näyttivät hieman vilkastuvan. Rouva Bascomb tuli askeleen lähemmäksi ja antoi Didsin katsella mittaria. "Katsohan nyt, vaikka sillä ei olekaan silmiä, tietää se kuitenkin heti, kun se saa koskettaa sinua…"

Dids käänsi päänsä jälleen syrjään, epäluulon palatessa hetkiseksi, ja hänen äitinsä huusi puristaen häntä kovasti rintaansa vasten: "Pieni kultaseni! Ei anneta liata suuraukkaa millään ilkeällä esineellä. Ei, mamma ei salli vaivata Dids-raukkaa."

Anopilleen hän sanoi Didsin pään yli: "En minäkään ole voinut sietää noita esineitä. Ne ärsyttävät hermojani äärettömästi. Ja Dids on ihan minun kaltaiseni. Hän on hyvin hermostunut. Enkä minä sitäpaitsi uskokaan noihin mittareihin, vaikka ihmiset niillä niin kovasti touhuavat. Ihmiset ovat tulleet toimeen vallan mainiosti ilman niitäkin ennen vanhaan."

Rouva Bascomb pisti kojeen heti takaisin pieneen laatikkoon ja sanoi tyynesti: "No niin, pyydämmekö tohtoria tulemaan tänne katsomaan Didsiä?"

"Meidän kai pitää", sanoi Lottie. "Mutta soisin, että meillä olisi täällä säädyllinen lääkäri, jonka puoleen voisimme kääntyä. Se vanha tohtori Dewey väsyttää minua. Hän on niin suorasukainen. Ei lainkaan herrasmies. Enkä usko hänen tietävän tuon taivaallista ammatistaan. Hän ei ole voinut kertaakaan auttaa minua."

"Minä en tahdo tohtoria", huusi Dids äkkiä kimeästi. "Minä en tahdo suorasukaista lääkäriä tänne." Hän alkoi itkeä ja rimpuilla äitinsä sylissä.

"Dids on kyllä oikeassa", sanoi Lottie rouva Bascombille ja lisäsi vastahakoisesti: "Mutta meidän pitää kai silti kutsua häntä. Ehkä te soitatte hänelle."

Kun lääkäri tuli, antoi Didsin äiti hänen kysymyksiinsä vilpittömiä vastauksia: "Ei, tohtori, ei. Ei, Dids on saanut syödä ihan samoja ruokia kuin muinakin päivinä. Ja minä pidän aina hyvää huolta siitä, mitä hän syö. Mielestäni on hyvin tärkeää se, mitä lapset syövät, vai mitä luulette, tohtori?"

Kun tohtori käänsi vanhaa leijonanpäätänsä katsoakseen jälleen pieluksella lepääviä Didsin tulipunaisia kasvoja, lennätti Lottie pienokaiselle varoittavan katseen ja kohotti sormen huulilleen. Dids sulki heti silmänsä ja näytti jäykän tyyneltä. Mitään yritystä ei tehty tämän katseiden vaihdon piilottamiseksi rouva Bascombilta, joka seisoi ovella, mutta nyt kääntyi pois puristeli kätensä kovasti yhteen.

"Luulen hänen tarvitsevan annoksen risiiniöljyä eikä mitään muuta", kuului lääkärin ääni huoneesta.

"Voi, tohtori, minä en voi antaa hänelle niin ilkeää ainetta, enkä saisikaan häntä sitä ottamaan. Hän huutaa, kirkuu ja ponnistelee aina niin, etten saa häntä nielemään sitä."

"Ehkä hän ei käyttäytyisi niin, ellette kertoisi hänelle edeltäpäin mitä toivotte hänen tekevän", sanoi lääkäri töykeästi. "Minäpä annan hänelle annoksen itse. Kyllä minä siitä selviän."

Hirvittäviä ääniä makuuhuoneesta… Didsin tukahtunutta huutoa ja kirkunaa, kimeitä, itkuisia vastalauseita Lottien puolelta, karheita lääkärin äänellä lausuttuja sanoja: "Päästäkää käteni irti, rouva Bascomb! Päästäkää käteni irti! Kas niin, pieni tyttöseni, nielaise nyt kiltisti. Kas niin. Eihän se ollut mitään. Jokaisen täytyy nauttia sitä. Kaikki meni. Nyt siitä päästiin."

Halliin johtavassa käytävässä seisoi rouva Bascomb jäykkänä, purren hampaitaan yhteen ja vaivoin hilliten itseään lyömästä päätänsä seinään.

Harpatessaan pitkin askelin isoäidin ohi lääkäri huomautti olkansa yli äidille: "Pitäkää häntä hiljaa älkääkä antako hänelle mitään syötävää ennen huomisaamua, niin hän paranee."

Makuuhuoneessa Dids nyyhkytti surkeasti kiihkeästä itsesäälistä, jota hänen äitinsä säesti vihaisilla, myötätuntoisilla huudahduksilla. "Kuinka pahasti se ilkeä vanha tohtori kohteli lapsi-raukkaa! Mamma ajaa vanhan tohtorin matkoihinsa, jos hän vielä koettaa antaa Dids-raukalle ilkeää lääkettä…"

"Hänelle ei saa antaa mitään ruokaa, ennenkuin huomenaamuna, muistakaa se", kuultiin lääkärin äänen huutavan alhaalta hallista.

Illalla, kun rouva Bascomb oltuaan koko päivän poissa koulussa, pyyhiskeli sienellä kuumaa pientä ruumista, näki hän vuoteen olevan täynnä kakun murusia.

Illallispöydässä eräänä hyvänä päivänä: Kun Ralph tarjoili pihviä, sanoi rouva Bascomb: "Dids, sinun olisi pitänyt olla kuulemassa, kuinka kauniin jutun Nellie McIntosh tänään kertoi luokallani pienestä veljestään, joka silloin oli neljän ja puolen vuoden ikäinen, siis juuri niin vanha kuin sinä nyt. Tyttö kertoi hänen kerran viime kesänä leikkineen heidän pihallaan ja nähneen pienen linnunpoikasen putoavan pesästään maahan. Hän taapersi sitä katselemaan, mutta huomasikin samalla naapurin kissan hiipivän likelle. Tuo urhoollinen pikku mies tiesi vallan hyvin, mitä hänen piti tehdä. Hän kohotti linnunpoikasen niin korkealle päänsä yläpuolelle kuin pienet käsivarret ulottuivat. Ja suuri kissa oli varmaankin hyvin nälissään tahi muuten halusi saada kiinni elävän linnun sillä se hyppi pientä poikaa vasten kynsien ja sähisten. Mutta hän potki sitä niin kovasti kuin suinkin ja piti vielä lujemmin kiinni lintua, samalla huutaen apua. Muuan sekatavarakaupan vankkurien ajaja kuuli hänen huutonsa ja meni katsomaan, mikä siellä oli hätänä. Hän kiipesi tietysti puuhun ja pani poikasen takaisin pesään hyvään turvaan. Nellie kertoi heidän kaikkien olleen hyvin ylpeitä pikku veljestä."

Lottie nyökäytti päätänsä. "Meidänkin pihallamme kasvoi vanha puu", aloitti hän, "kun asuimme tehtaan vieressä, ja lintujen oli tapana rakentaa pesänsä siihen, ja erään puolalaisen ilkeän pojan oli tapana kiivetä sinne ja puhkoa kaikkien linnunpoikasten silmät neulalla, kunnes pappa sai hänet kerran kiinni ja antoi hänelle selkään kepillään. Mutta se Shrevenskyn poika oli sentään ilkein kaikista. Minun luullakseni hänen järjessään oli jotakin vikaa, hän oli ehkä hieman vähämielinen, koska hän suunnitteli mitä hirmuisimpia tekoja. Kerran näin hänen, meitä oli koko joukko tyttöjä, pitävän kissaa nuotion tulessa, jonka hän oli sytyttänyt autiolle palstalle. Huh, minä tulen vieläkin kipeäksi sitä ajatellessani. Hän oli sitonut kissan niin, ettei se voinut raapia, mutta kiljua se sai mielensä mukaan, ja juuri se viekoittelikin meidät katsomaan oksien välistä, mitä siellä tapahtui. Me huusimme hänelle, että hän lopettaisi, mutta hän kääntyi meihin päin irvistellen meille niin ilkeästi, että pelästyimme melkein kuoliaiksi. Hän oli hurjan näköinen veitikka, sellainen jonka suu on aina ammollaan, ja hänen silmänsäkin muistuttivat peikon silmiä. Hänellä ei ollut juuri ollenkaan otsaa, ja tukka ulottui melkein silmäkulmiin saakka. He veivät hänet luullakseni vajajärkisten kotiin senjälkeen kun hän oli kasvanut niin isoksi, että kävi vaaralliseksi meille tytöille. Hyväinen aika, hän tuli sellaiseksi, että lähti ajamaan takaa meitä tyttöjä, kun oltiin ulkona pimeässä, vaikka olisimme olleet matkalla vain lähimpään taloon, ja hän koetti tarttua meihin kiinni ja samalla huutaa mitä hirveimpiä…"

Räiskis! Rouva Bascomb oli kurottaessaan ottamaan leipäkoria tyrkännyt käsivarrellaan sivulle päin. Ralphin vesilasi oli kaatunut lautaselle, niin että vettä roiskahti pöydälle, säikäyttäen Didsiä, joka oli katsellut äitiään.

"Kylläpä olen kömpelö!" sanoi hän anteeksipyytävästi ja kiiruhti korjaamaan vahinkoa. Ja siinä riittikin tekemistä vähäksi ajaksi, kun ensin oli harjattava pois kaikki lasipalaset ja sitten levitettävä kuiva lautasliina kastuneelle kohdalle ja tuotava Ralphille puhdas lautanen.

Kun hän istuutui jälleen paikalleen, huomautti hän Lottielle: "Kuinka kaunis liivi tuo onkaan! Sinisen valkoinen päärme näyttää niin uudelta ja hienolta."

Lottie sanoi suopeasti, katsellen sitä tyytyväisenä: "Minä ostin sen Clarken loppuunmyynnistä tänä aamuna, ja tämä olikin siellä ainoa sellainen vaatekappale, jota viitsisin käyttää, vaikka minulle maksettaisiin. He ovat koonneet loppuunmyyntiinsä kaikenlaisia vanhoja rääsyjä, mutta eivät saaneet niitä petkutetuiksi minulle. Minä käynkin ostoksilla niin paljon. Ainoa keino pysyä heidän edellään, on katsella tavaroita ensin toisessa kaupassa ja sitten toisessa. Ja hekin tietävät sen, ja juuri senvuoksi myyjättäret kohtelevat niin harvasanaisesti kaikkia sellaisia asiakkaita, jotka eivät heti osta. Heille on annettu sellainen käsky. Kauppiaat eivät halua paljastaa ihmisille liian paljon hintojaan tai tavaroitaan. He vaativat tyttöjä käyttäytymään niin ilkeästi kuin suinkin kaikkia sellaisia naisia kohtaan, jotka tulevat vain katselemaan, jotta sitten voisivat pettää heitä loppuunmyynneillään ja kaikilla vaateriekaleillaan. Mutta he eivät kykene pettämään minua. Minä tiedän oikeuteni ja keinot, kuinka minun pitää niitä puolustaa. Minun mielestäni on jokaisen velvollisuus hankkia itselleen niin tarkat tiedot kaikesta, että rahoista on hyötyä. Sillä ei ole väliä, kuinka huonossa kunnossa vointini on, eikä kukaan tiedä, kuinka kovat tuskat minulla on kyljessäni ja käsivarressani ja että se surkeus panee minut montakin kertaa toivomaan kuolemaa, mutta minä tunnen kuitenkin aina, että täytyy lähteä kaupungille pysyäkseni aikani tasalla."

Hän puhui niin nopeasti, ettei malttanut syödä keksipalasta kädestään. Alinomaa hän kohotti sen huulilleen, mutta sieppasikin sen jälleen pois jatkaakseen sanatulvaansa.

"He eivät voi karkoittaa minua pois harvasanaisuudellaan, eivät ollenkaan. Kun joku myyjätär yrittää laskea leikkiä minun kustannuksellani, saa hän tietää huutia. Tänä aamuna ollessani Simmonsin kaupassa oli siellä muuan sukkela tyttönen, joka koetti esiintyä kaikessa loistossaan. 'Rouva', sanoi hän leuka pystyssä, 'rouva, minä olen nyt näyttänyt teille varastoni kaikki siniset silkkikankaat', sanoi hän, 'ja ellette halua puolta jaardia enempää, miksi ette mene katselemaan jäännöskappaleita nähdäksenne, voisitteko niiden joukosta löytää jotakin.' 'Ei, älkäähän nyt sentään, nuori neitiseni.' sanoin minä hänelle. 'Ei, teidän ei tarvitse koettaakaan minua huiputtaa sellaisilla keinoilla: Täällä on jo liiankin paljon asiakkaita odottamassa palveluksianne', sanoin minä. 'Minuun ei enää pantaisi mitään huomiota tämän pöydän ääressä, jos poistun, eikä se liikuta teitä, ostanko minä puoli jaardia vaiko en ollenkaan', sanoin minä hänelle. 'Teille maksetaan siitä, että näyttelette minulle tavaroitanne', sanoin minä, 'ja teidän pitää pysyä nurkumatta työssänne', sanoin minä, 'kunnes —'."

Rouva Bascomb sanoi hiljaisella äänellä: "Ralph haluatko jo jälkiruokaa? Jos vain haluat, korjaan ruoat pois pöydältä."

"Minä en ole vielä lopettanut!" sanoi Lottie. "Kah, kuinka ihmiset voivat syödä niin nopeasti! Ettekö tiedä sen olevan epäterveellistä, kun nielette ruokanne, purematta sitä ensin hyvin? Eräs nainen, jonka tapasin tänään kaupungilla, kertoi miehestään, jonka vatsa on mennyt ihan pilalle senvuoksi, että hän syö niin nopeasti. Tohtori sanoi…"

Illallispöydässä eräänä pahana päivänä: Lottie raivoisasti: "Nämä ihan uutukaiset patenttinahka-kengät, joista maksoin viisi dollaria Curtisin kaupassa, ovat haljenneet puhki, vaikken luule käyttäneeni niitä vielä kolmeakaan kertaa. Minä vein ne mukanani Curtisille ja annoin heidän kuulla kunniansa. He koettivat vastata takaisin, mutta minä sanoin haluavani puhutella omistajaa tai en ketään, ja silloin he hakivat herra Curtisin sinne, ja me kinastelimme siellä aika lailla. Hän suvaitsi olla niin hävytön ja sanoa myyjänsä ilmoittaneen minulle, minun ostaessani ne, että ne olivat liian pienet minulle. Vieläpä hän väittää, että hänen kaupassaan riippuu kaikkialla ilmoituksia siitä, etteivät he takaa patenttinahka-kenkiä. Minä sanoin hänelle: 'Ettekö te luule minun tietävän paremmin kuin minkään kenkäkauppa-apulaisen, minkä kokoisia kenkiä minä käytän?' sanoin minä, ja hän…"

Rouva Bascomb päättäväisesti: "Onko teesi oikein hyvää, Lottie? Pelkään vahingossa valmistaneeni sen liian väkeväksi tänä iltana, ja sinähän tiedät lääkärin varoittaneen sinua juomasta liian voimakasta teetä, kun olet niin kovin hermostunut. Maistappa, onko se hyvää."

Lottie sekoitellen teetä: "Kyllä se on luullakseni hyvää. Minä olen joka tapauksessa niin hermostunut, etten voi sen hermostuneemmaksi enää tulla. Mutta mistä minä puhuinkaan?"

Rouva Bascomb: "Minä näin jotakin mielenkiintoista lehdessä tänään herra Burbankista. Näyttää siltä kuin hän toimisi kaktuksien jalostamisessa, koettaen kehittää sellaisen muunnoksen jossa ei ole piikkejä. Se olisi somaa, jos hän onnistuisi. Tämä herra Burbank, Dids kultaseni, on juuri samanlainen kuin Tuhannen ja yhden yön taikuri. Mutta hän saa todellakin ihmeitä toimeen — siinä ei ole mitään kepposta. Hän voi ottaa hoivaansa jonkin piikkisen kasvin ja työskennellä sen lasten ja lastenlasten kanssa niin kauan, ettei niissä lopulta ole piikkejä lainkaan, ja niiden hedelmätkin ovat paljon maukkaampia kuin ennen. Hän oppi tekemään sen tarkastelemalla, kuinka se oli tapahtunut ennen. Tiedätkö sinä, että kauniit ja suuret punaiset omenamme, jotka ovat niin makeita ja mehuisia, olivat ennen vanhaan pieniä ja kuivia ja kovia, niinkuin ruusupensaan punaiset marjat, joita näytin sinulle eilen, ja omenapuut olivat niin täynnä piikkejä kuin ruusupensaatkin. Mutta ihmiset ovat jalostaneet niitä…"

Ralph nauraen: "Niitä on jalostettu samalla tavalla kuin mekin koetamme jalostaa sinua, Dids, että osaisit kiinnittää oikein lautasliinasi, pistää aina vähän ruokaa suuhusi ja malttaa mielesi. Sinä olet kuin piikkinen villipensas, jonka haluamme jalostaa…"

Lottie: "Ah, nyt minä muistankin, mistä äsken puhuin, noista kengistä! No niin, mitä te ajattelette? Se ilkeä vanha Curtis sanoi, ettei hän halunnut ottaa niitä takaisin. 'Mutta, herra Curtis', sanoin minä, 'minä en voi käyttää niitä mihinkään'. Ja hän sanoi: 'No niin, rouva, mihin sitten luulette meidän voivan käyttää niitä?' Kuinka hän julkesikin! Mutta minä selvitän vielä välini hänen kanssaan, vaikka täytyisi seistä hänen kehnon kauppansa ovella ja ilmoittaa jokaiselle asiakkaalle…"

Ralph: "Voi, älä vain toteuta aikomustasi. Lottie! Hän voi syyttää sinua oikeudessa, jos sinä alat…"

Lottie, tulistuen, huulten vapistessa, posket punaisina: "Niin paljon sinä välität siitä, mitä minulle tapahtuu. Sinä et pane koskaan vähintäkään huomiota minun sanoihini, paitsi silloin, kun voit ryhtyä puolustamaan muita ihmisiä minua vastaan. Sinä tahtoisit, että ihmiset pyyhkisivät jalkansa minuun. Ja minä kun olen melkein valmis lentämään hermostumisesta. Tuo tuska kyljessäni…"

Ralph: "Minähän kuuntelen kyllä mielelläni puheitasi ja olen pahoillani noiden kenkien vuoksi. Mutta, hitto vieköön, kukaan ei ole saanut suunvuoroa."

Lottie: "Sinulla on kyllä ollut runsaasti tilaisuutta pärpättää, jostakin vanhasta kaktuksesta, josta ei kukaan välitä."

Ralph lyhyesti: "Mitä minun siis pitäisi tehdä? Kuluttaako kaikki aikani puhuakseni noista kirotuista kengistä?" (Didsin nopeat, viisaat silmät kääntymässä toisesta toiseen, rouva Bascombin silmät suunnattuna Didsiin.)

Lottie, purskahtaen itkuun: "Minä tahdon vain, että käyttäytyisit hieman säädyllisemmin… Minä olen joka tapauksessa niin äärettömän onneton. Kukaan ei välitä minusta puupenninkään vertaa. Soisin olevani jo haudassa ja… Minä en ymmärrä, miksi kaikki ovat niin ilkeitä minulle."

Rouva Bascomb äkkiä: "Oletteko te kuulleet mitään siitä, että
Baumannien taloon murtauduttiin viime yönä?"

Lottie, hämmästyneenä ja väristen: "Emme, taivaan nimessä! Ihan lähimmässä naapurissa!"

Rouva Bascomb: "Sinähän tiedät, että heidän kellarikerroksessaan on pieni ikkuna?"

Lottie: "Sekä vasemmalla, kun kiivetään etupuolelta portaita ylös? Niin, minä olenkin monta kertaa ajatellut, että siitä murtautuu vielä joku sisään. Minulla on ollut se kieleni kärjellä kymmeniä kertoja sanoakseni rouva Baumannille, että hänen pitää…"

Rouva Bascomb: "No niin, sinä olit ihan oikeassa, sillä juuri sitä tietä varkaat menivät taloon."

Lottie: "Saivatko he siepatuksi Mamien uuden kaulapuuhkan? Eikö vanha täti Rader pelästynyt?"

Rouva Bascomb: "Näyttää siltä kuin ei heistä kukaan olisi ollut kotona viime yönä. Maude Baumann Whitman kertoi minulle heidän luulleen, että joku kulkuri vain oli hakenut itselleen makuupaikkaa, missä saisi nukkua suojassa kylmältä ja lumelta. Hän ei ollut kiivennyt talon yläkerroksiin, kertoi hän, vaan oli ainoastaan nukkunut joillakin vanhoilla rääsyillä lämmityskellarissa."

Lottie pettyneenä: "Kah, kulkuriko vain? Kun asuimme Fuller-kadun päässä, silloin kun minä olin seitsenvuotias… ei, minä olin kai jo silloin täyttänyt kahdeksan, koska muistan sen tapahtuneen sinä vuonna, kun…"

Hieman ennen joulua vietiin rouva Bascombin luokka eräänä iltapäivänä koulun kokoushuoneeseen harjoittelemaan lauluja joulujuhlaan. He pääsivät kotiinsa sieltä, mikä vapautti luokka-opettajat tavallista aikaisemmin työstä. Rouva Bascomb päätti käyttää tämän odottamattoman loman ostoksiin. Hän oli viime aikoina ajatellut niin vähän pukuvarastoaan, että se oli uudistuksen tarpeessa.

Hän osti kiireesti eräästä kaupasta niin paljon sukkia ja alusvaatteita kuin tarvitsi ja oli juuri menossa kenkäkauppaan ostamaan kalossit, kun muisti mennessään rohdoskaupan ohi, ettei kotona ollut hammastahnaa, ja poikkesi sinne sivuovesta hankkimaan sitäkin. Ralph ja Lottie olivat huomaamattaan liukuneet siihen entiseen tapaansa, että sallivat hänen kustantaa talouteen kaikki sellaiset yleiset tavarat. Didsin hampaista päättäen ei varastoa ollut hänen poissa ollessaan useinkaan uusittu.

Myymälän perällä, soodajuomien tarjoilupöydän ääressä, hän huomasi Lottien ja Didsin nauttivan siitä, mitä Lottien sanavarastossa nimitettiin "vanhaksi hyväksi ajaksi", valkotakkisen, kiiltotukkaisen tarjoilijan kanssa.

"Sinä kai menet naimisiin minun kanssani, kun olet kasvanut suureksi, vai mitä, Dids?" sanoi vilkas nuori mies, nojautuen pöydän yli ja kiertäen käsivartensa pikku tytön kaulaan.

"Sano hänelle, että sinä aiot pyydystää itsellesi kauniimman miehen kuin hän on", huusi Lottie nauraen.

"Minä aion saada sellaisen miehen, jolla on äärettömän paljon rahaa", ilmoitti Dids odottamatta, sellaisen lapsen kujeilevaan, itsetietoiseen tapaan, joka tietää sanoneensa jotakin oikein naurettavaa.

Lottie ja nuori mies saivat suonenvetokohtauksia ja katsoivat toisiinsa nauraessaan.

"Vai aiot sinä pyydystää sellaisen miehen, jolla on paljon rahaa", sanoi nuori mies. Hän huusi eräälle toiselle apulaiselle: "Täällä on muuan nuori neiti, joka aloittaa varhain. Hän sanoo hankkivansa itselleen miehen, jolla on paljon rahaa."

Dids katseli kuulijakuntaansa, lapsellisten kasvojen loistaessa tyydytetystä turhamaisuudesta. "Niin, saatte lyödä vetoa, että minä teen sen", vakuutti hän.

"Mutta sinähän tahdot, että hän olisi kauniskin", sanoi soodan tarjoilija, valaen syvälle hänen kosteihin silmiinsä oman katseensa likaisia tietoja. "Et suinkaan sinä haluaisi suudella ketään rumaa miestä, vai mitä?"

"Minä en halua suudella häntä ollenkaan", sanoi Dids nenäkkäästi. "Minä en tahdo suudella, en muuta kuin naimisiin hänen kanssaan."

Tämä kiinnitti Lottien ja nuoren miehen hilpeyden taas hillittömäksi. He tahrasivat Didsin mielikuvitusta, hokien hänelle vakaumustaan, että hän oli koko maan sukkelin lapsi, ja nauttien ahneesti hänen viattomuudestaan toistelivat yhä: "Minä en tahdo ollenkaan suudella, mennä vain naimisiin hänen kanssaan."

Lottie sanoi hellästi: "Hän on juuri tulossa siihen ikään, jolloin hänen seurastaan on suurta huvia. Lapset tuottavat hirveää rasitusta ollessaan ihan pieniä — tuntuu kuin ei sitä aikaa voisi mitenkään kestää. Mutta kun he kehittyvät niin viisaiksi, että alkavat huomata, mitä maailmassa tapahtuu, on heistä vähän hauskuuttakin. Minäpä kerron teille erään asian: Minä aion pitää häntä kotona poissa koulusta toverinani niin kauan kuin suinkin — ainakin niin kauan, kunnes hän tulee kahdeksan tai yhdeksän vuoden vanhaksi. Se on parempi hänelle. Lapset oppivat siten enemmän. Eikö hän teidänkin mielestänne opi paljon enemmän liikkuessaan näin kaupungilla minun kanssani ja kuunnellessaan ihmisten puheita kuin jossakin hirvittävässä luokkahuoneessa, missä komenteleva vanhapiika määräilee kaikki hänen hommansa?"

"Varmasti hän oppii enemmän", vastasi nuori mies, hieroen kädellään Didsin niskan satiininhienoa ihoa ja työntäen sormensa hänen pukunsa kauluksen alle. "Varmasti hän oppii paljon enemmän."

"Minä säälin aina sellaista tyttöä, joka on saanut käydä koulua liian paljon", jatkoi Lottie. "Se tekee heistäkin jonkunlaisia opettajia. Miehet eivät välitä sellaisista naisista, jotka tietävät liian paljon."

"Luulenpa miesten aina tulevan pitämään teidän tyttärestänne, olkoon hän muuten millainen tahansa", sanoi apulainen hiljaa erityisellä äänenpainolla ja katsoi Lottien silmiin.

Juuri silloin sattui Dids, joka vääntelehti tuolillaan, huomaamaan rouva Bascombin myymälän toisessa päässä ostamassa hammastahnaa. "Hei, mummo!" huusi hän.

Lottien kasvot synkistyivät harmista ja hämmennyksestä. Hän syventyi selvästi heti heidän välisensä etäisyyden arvioimiseen, koettaen ratkaista oliko hänen anoppinsa mitään kuullut. Mutta rouva Bascomb heltyi melkein kyyneliin saakka siitä, ettei Didsin ilme vähääkään muuttunut. Tyttönen oli pikemminkin mielissään saadessaan uuden katselijan kekseliäisyydelleen ja haki mummonsa silmistä ylistystä yhtä luonnollisesti ja pelottomasti kuin nuoren miehen taholta, ihan yhtä vilkkaasti ja viattomasti.

Rouva Bascomb tajusi, että arvostelevasta sanasta tai katseesta seuraisi kokonainen vyöry äreää pahaatuulta, minkävuoksi hän tekeytyi hyvin pieneksi ja rauhalliseksi ja sanoi ystävällisesti: "Ah, sinäkö siellä oletkin, Lottie!" ja sitten: "Kuuleppas, Dids, pidätkö sinä enemmän punaisista kuin sinisistä hammastahnaputkista?"

Uhkaava vyöry keinui paikallaan vaarallisen silmänräpäyksen, mutta ei lähtenyt liikkeelle.

"Kas vain, mamma", sanoi Lottie suopeasti nähdessään, ettei hänelle tehty muistutusta sopimattomasta käytöksestä. "Minä luulin teidän olevan vielä koulussa. Kello ei ole neljääkään." Hän maksoi laskunsa ja lähti liikkeelle liittyäkseen rouva Bascombiin, katsellen samalla syrjästä myymälän kuvastimiin ja korjaten hattunsa asentoa. Hän tarkasteli itseään tyytyväisenä ja kuitenkin peläten. Kun hän kääntyi sivuttain, näytti hänen vartalonsa paksunneen peloittavasti. "Minä alan todellakin lihoa liiaksi", mumisi hän. "Minun pitää kai ruveta noudattamaan määrättyä ruokajärjestystä."

"Kuinka paljon nuo sokeroidut hedelmät maksavat?" kysyi hän samalta apulaiselta, joka kääri paperiin rouva Bascombin ostamaa hammastahnaa. "Ovatko ne todella tuoreita? Viimeiset täältä ostamani olivat niin vanhoja kuin vuoret", ja sitten: "No niin, minä koetan jälleen. Punnitkaa minulle pari naulaa, olkaa niin hyvä."

Hän lisäsi: "Kuulkaahan nyt, mamma, maksakaa nuo hedelmät samalla kun maksatte omatkin ostoksenne. Minä unhotin, että olenkin jo tuhlannut melkein kaikki mukaani ottamani rahat. Minä maksan takaisin heti, kun pääsemme kotiin."

Raitiovaunussa kotimatkalla oli niin vähän vapaita paikkoja, että heidän pieni seurueensa hajaantui. Rouva Bascomb istuutui lähelle ovea nostaen Didsin polvelleen. Lottie istui vaunun etuosassa, pitäen jo avattua makeislaatikkoa sylissään.

"Kuulehan nyt, mummo", sanoi Dids painautuen lujemmin häneen, "etkö sinä voisi jatkaa sitä satua? Sinä jäit kesken äärettömän jännittävässä paikassa."

"Kyllä minä voin", sanoi rouva Bascomb, katsoen tummiin silmiin, jotka kimaltelivat kirkkaina ja vakavina jalopiirteisen otsan alla. "Mehän olimme siinä paikassa, emmekö olleetkin, missä Kaunotar oli löytänyt kuvatuksen, joka makasi palatsin puistossa ruohikolla kuolemaisillaan?"

"No niin, kun Kaunotar näki, kuinka surullisesti se katsoi häneen ja kuinka hirvittävän sairas ja heikko se oli, unhotti hän kokonaan, että se oli karvainen ja raaka ja hirveä, muistaen vain, kuinka hyvä se oli ollut hänen isälleen ja hänelle, kuinka ystävällinen ja hiljainen ja surullinen… pyytämättä koskaan mitään itselleen. Ja nyt hän oli syynä sen kuolemaan!"

Didsin silmät olivat kuin kiinni naulatut sadunkertojaan. Hän kumartui nyt selvästi itsekin kuolevan Kuvatuksen puoleen, istuen ihan liikkumatta, kauniin säälinilmeen levitessä hänen kasvoilleen. Hän oli nyt kaukana raitiovaunusta ja soodavesi suihkusta. Hän oli yhä pikkuruinen tyttönen.

"Kaunotar riensi sinne, missä se makasi, ja polvistui sen viereen, kiertäen käsivartensa sen kaulalle ja kuiskaten: 'Ah, rakas, rakas Kuvatus, älä kuole! Älä kuole! Minä rakastan sinua! Minä tahdon tehdä sinut onnelliseksi. Ja mitä sinä luulet silloin tapahtuneen?'"

"Ne sanat ehtivät tuskin lipsahtaa hänen huuliltaan, kun Kuvatuksen karvainen ja raaka ja kummallinen ulkomuoto muuttui kokonaan… parissa silmänräpäyksessä haihtui kaikki, ja siinä hänen edessään seisoi kaunis nuori prinssi puristaen hänen kättään ja katsoen häneen Kuvatuksen hellillä silmillä, jotka eivät enää olleet lainkaan surulliset, vaan hyvin onnelliset. Hän oli koko ajan ollut lumottuna sellaiseksi hirveän näköiseksi olennoksi, ja Kaunotar oli rikkonut lumouksen rakastamalla häntä, ja se vapautti hänet siitä."

"Aah!" sanoi Dids, hengähtäen syvään huojennuksesta. "Se oli hyvä, minä niin pelkäsin hänen kuolevan. Voi, minä olen niin iloinen, kun Kaunotar sai hänet sittenkin taas ihmiseksi!" Hän hymyili kirkkaasti mummolleen sitä kaunista hymyä, jonka oli saanut lahjaksi toiselta kauniilta ja voimakkaalta hengeltä. Hän oli vielä sellainen kultainen pieni tyttönen.

Rouva Bascomb puristi pientä lapaseen pistettyä kättä omassaan ja istui hiljaa sydämensä täyttyessä rakkaudella ja tuskalla.

Eräänä iltana muutamia päiviä myöhemmin rouva Bascomb, joka oli jäänyt Didsin luo Ralphin ja Lottien mentyä eläviinkuviin, hankasi ruokasalin lattiaa, Didsin asetellessa seuraavassa huoneessa nukkejaan nukkumaan sohvalle. Tyttönen jutteli niille yhtä mittaa, riisuessaan niitä. "Sinä olet ollut pahankurinen tänään, Tilda, ja minä olen aikonut kertoa siitä isällesi, että hän antaisi sinulle kyytiä." Nukke sanoi nähtävästi jotakin ääneen hänen korvaansa, mihin hän vastasi suopeasti: "No niin, minä en tee sitä tällä kertaa, mutta ellet sinä ole kiltimpi huomenna, vien sinut sairaalaan, ja hoitajatar saa piiskata sinua ja sitoa sinut vuoteeseen kiinni eikä hän saa antaa sinulle mitään syötävää, paitsi hirveitä lääkkeitä satoina vuosina."

"Ah, Dids kultaseni, sinä et saa kertoa vauvoillesi sellaisia juttuja. Sairaaloiden hoitajattaret ovat hyvin kilttejä kaikille sairaille lapsille."

"Niin mamma kertoi minulle", sanoi Dids kohottaen kirkkaan katseensa mummoon. "Hän sanoi minulle eilen, kun suuttui minuun."

"Kyllä, mutta minä en osannut sen paremmin. Rouva Flacker kysyi minulta, oliko mamma käynyt Hargreaven rohdoskaupassa eilen, ja minä sanoin: "Kyllä, me käymme siellä melkein joka päivä. Minä en tiennyt, ettei mamma halua, että rouva Flacker sen tietäisi. Mamma sanoo rouva Flackerin suuttuneen siitä, että soodan tarjoilija on jättänyt Minnie Flackerin, joka ennen seurusteli hänen kanssaan. Minä lupasin mammalle, etten tee sitä enää, eikä hän edes läimäyttänyt minua."

"Marta Ann", äänsi hän selvästi, "sinun pitää istua sievemmästi kuin nyt, jos joskus suuremmaksi tultuasi aiot pyydystää itsellesi miehen. Sinun pitää tietää, kuinka sinun pitää viitata heille oikealla tavalla, ennenkuin he vähääkään välittävät sinusta."

Sitten ottaen yöpukuisen nuken syliinsä hellästi hän mumisi: "Mutta mamma rakastaa sinua sittenkin, Marta kultaseni. Mamma laulaa sinulle sievän kehtolaulun ja tuudittaa sinua hellästi."

Pieni suloinen ääni täytti hiljaisen huoneen hyräilyllään. Hän lauloi seuraavan kehtolaulun:

"Eipä huolta ollenkaan, miljonäärin kyllä saan. Kun hän kuolee, itken kai, sitten toinen minut nai."

Kun vauva nukkui, laski hän sen sohvalle hiljaa ja otti Tildan syliinsä. "Haluaisitko, että lausuisin sinulle erään runon, jonka mummo opetti minulle, Tilda?" kysyi hän nukelta mumisten.

"Tyhmä Simon meni kalaan, saadaksensa sieltä valaan; vesi äidin rainnan täyttää, kala sieltä päätään näyttää. Sen hän pyytää, suurisuisen; äiti hakee laudan puisen, kalan perkaa, pataan heittää, illallisen siitä keittää."

Hän katsoi hieman levottomasti mummoonsa ja sanoi: "Minä tiedän, ettet sinä kertonut sitä minulle ihan näin, mutta minä ajattelin Tildan pitävän siitä enemmän tällaisena. Minä tiedän, että hän olisi tullut niin pahoilleen, ellei Simon raukka olisi saanut mitään."

XXII

Muuan tavallisuudesta poikkeava huvitus oli luvattu Gilmanvillen kaupungille uudenvuodenpäiväksi vuonna 1913, täsmälleen kuuden kuukauden kuluttua rouva Bascombin palaamisesta Harristownista. Paikkakunnan lehti oli ollut täynnä kirjoituksia siitä; uusi kauppakamari aikoi järjestää muun mukana talvikarnevaalikulkueen, enemmän tahi vähemmän salaisesti taistellessaan suurliikkeitä vastaan, jotka tyrkyttävät tavaraa postitse. Jokaisen johtavan kauppaliikkeen piti siihen sommitella oma lava. Kauppakamari oli luvannut kaksi kaunista palkintoa, toisen kauneimmasta ja toisen huvittavimmasta lavasta. Kulkueeseen kuuluisi, niin olivat ihmiset kuulleet, lavoja, jotka esittäisivät "Talvea" ja "Vanhaa kuningas Kaalia" ja "Amerikkalaisten ihanteiden voittoa" ja "Washington menossa Delewaren yli" ja muita samanlaisia; niiden joukkoon tulisi myös muuan hullunkurinen jäädytettyine lattioineen, jolla ihmiset, muutamat puettuina ilveilijöiksi, liukuisivat edestakaisin kompastuen toisiinsa ja kaatuillen. Joku oli kertonut Lottielle, sanoi hän, että eräs kaupungin tunnettu vilkas nuori mies ottaisi siihen osaa ikäneidoksi pukeutuneena, päässä myssy ja kiemuraiset kiharat, ja joka kerta kun hän kaatuisi, sätkyttelisi hän sääriään, niin että hameet lentäisivät korviin ja paljastaisivat hänen alusvaatteensa, valkoiset housut hampurilaisine päärmeineen, mikä varmasti naurattaisi melkein kuoliaaksi. Lottie sanoi uskaltavansa lyödä vaikka vetoa siitä, että se lava saisi kauppakamarin lupaaman palkinnon. Hän jaksoi tuskin odottaa sitä päivää, sanoi hän. Sanomalehdet ilmoittivat kulkueen lähtevän liikkeelle täsmälleen kello kahden aikana iltapäivällä Prescott- ja Main-katujen kulmasta, ettei häirittäisi aamujumalanpalvelusta.

Vaikka aurinko nousi kirkkaana kauniille vaaleansiniselle talvitaivaalle, ei päivä kuitenkaan alkanut suotuisasti — se oli muuan niitä kohtalon määräämiä tilaisuuksia, joita koko perhe pelkäsi, kun pahansuopa kohtalo hyökkäsi Lottien kimppuun eikä hänen tukkansa tahtonut taipua kunnollisesti. Hän taisteli kohtaloa vastaan koko tarmollaan, käsitteli tukkaansa uskonnollisella huolella, käveli edestakaisin huoneessa jälkeenpäin, katseli levottomana kuvaansa jokaisesta kuvastimesta uudistaakseen vaikutuksen ja vihdoin riipaisi sen jälleen irti hartioilleen, huudellen epätoivoissaan. Ralphkin oli saanut lomaa siksi päiväksi ja meni varhain Didsin kanssa pihalle auttamaan häntä lumimajan rakentamisessa, ja rouva Bascomb pysytteli keittiössä valmistellen juhlapäivällistä. Keittiössä ei ollut ainoatakaan kuvastinta.

Puoliyhden aikaan he istuutuivat pöytään syömään mainiota päivällistä varovasti, keskustellen samalla niin kartellen, että se kiersi kaukaa kaikki sellaiset puheenaiheet, joita ei mahdollisesti olisi otettu hyvin vastaan. Rouva Bascomb voi oikein pahoin, kuten hän usein teki, heidän kaikkien osoittamasta arasta raukkamaisuudesta, Didsinkin, Didsin ennen kaikkea muuta, kun he kiihkeästi hyväksyivät Lottien jokaisen puheenaiheen, kannattaen lämpimästi kaikkia hänen sattumalta lausuttuja mielipiteitään ja ottaen myötätuntoisesti osaa kaikkiin hänen vaikeuksiinsa, erittäinkin muutteleviin tuskiin, jotka jälleen kuin terävät leikkausveitset pistelivät häntä hartioista sydämeen tai käsivarteen saakka. Tänään he kuuntelivat selostusta noista tuskista niin lohduttavan hartaasti kuin suinkin. He toivovat niin suuresti voivansa tänä aurinkoisena lomapäivänä luoda hieman yhteistä hauskuutta. Ja tämän päämäärän saavuttamiseksi he juttelivat syödessään iloisesti kaikenlaisista asioista, katsellen samalla tyynnyttävästi Lottien synkkiin kasvoihin.

Mutta onneksi, kun hän pani päähänsä hatun, suuren mustan samettihattunsa, johon, oli kiinnitetty valtavan suuri valkoinen strutsinsulka, kohtalo leppyi, ja koko hänen tukkalaitteensa, joka oli ollut itsepäisesti poissa paikaltaan, teki mitä onnellisimman vaikutuksen hatun komeasti ylöspäin käännetyn lierin alla. Se lumosi Lottien, ja hän käänteli päätänsä sinne tänne sitä ihaillessaan. Hänen kasvonsa kirkastuivat, jolloin heidän päänsä yläpuolella kaartuva synkkä, uhkaava pilvi nousi ja keveni.

Hän näytti tavattoman sievältä ja hyvin huomattavalta, kuten hän melkein aina näytti, kun hän, käyttääksemme hänen omia sanojaan, oli "pukeutunut nukkemaisen hurmaavasti". Niinpä hänen kirkkaat silmänsä loistivat suopeudesta. Hänellä oli todella kauniit silmät, tuollaiset loistavat, kosteat, kuultamattoman tummat silmät, jotka usein liittyvät jokapäiväiseen käsitykseen onnesta. Pitkässä talviturkistakissaan ei hänen lisääntyvä taipumuksensa lihavuuteen näkynyt niin selvästi kuin ohuissa kesäpuvuissa. Hänen kasvojensa eloisaan nuorekkaaseen punaan liittyi nyt ruumiillisen kypsyneisyyden tietoista loistoa. Hänen ihonsa oli niin herkullisen ja mehevän kiinteä kuin täysin kypsä hedelmä, ja katselijan suuhun kihahti vesi sitä katsellessa. Rouva Bascomb näki sen kihahtavan Ralphin suuhun, kun hän katseli vaimoaan.

Hän oli pukeutunut myös huolellisesti huviretkeä varten ja näytti reippaalta ja nuorelta Lottien hyväntuulisuuden tyynnyttämänä, samalla kun häntä vilkastutti nuoren naisen kiihoittava ulkomuoto, niin että hän jo edeltäpäin nautti toisten miesten aatteellisesta ihailusta. Kimaltelevassa tammikuun auringonpaisteessa he olivat kaunis pari, kävellessään rinnakkain katua pitkin raitiovaunua kohti. Heidän takanaan käveli rouva Bascomb lattearintaisena ja opettajatarmaisena vaatimattomassa tummassa kävelypuvussaan pitäen pientä tyttöstä kädestä kiinni kuin keski-ikäinen hoitajatar. Mutta ei mikään ruumiiton henki olisi voinut olla tiedottomampi ulkomuodostaan eikä siitä, mitä muut hänestä mahdollisesti ajattelivat. Hän oli jo sivuuttanut sen kaiken. Hänen sisimmässään ei ollut tilaa muulle kuin yhdelle tärkeälle kysymykselle, joka siellä voimakkaan valtimon lailla sykki. "Kuinka tästä selvitään? Kuinka tästä selvitään?"

Raitiovaunussa hän ja Dids saivat paikat vastapäätä ja toisiaan jonkun matkan päässä Lottiesta ja Ralphista, jotka keskustelivat vilkkaasti. Hetkisen kuluttua rouva Bascomb huomasi Didsin tahtovan sanoa hänelle jotakin. Hän kumartui kuuntelemaan. "Mamma on ihan märän sametin näköinen, eikö olekin?"

Rouva Bascomb katsoi häneen hämmästyneenä, minkä Dids sai usein aikaan sanoillaan, jotka hänen isoäitinsä mielestä osoittivat harvinaista huomiokyvyn ja ilmaisumuodon tarkkuutta. Millaisia mahdollisuuksia uinuikaan lapsessa! Hän ei ollut ennen kuullut tuon ikäisen tai muuten minkään lapsen lausuvan ja ajattelevan sellaisia asioita. Johnin pojantytär! Johnin terävyys ja järkevyys pyrkimässä elämää kohti. Hänen päässään takova kysymys kiihoitti hänen valtimonsa sykintää. "Kuinka voin raivata tien hänelle?"

"Tässä sitä nyt ollaan", sanoi Lottie nousten seisaalleen ja kimallellen kuin sen tietoisuuden voitelemana, että kaikki vainuissa olevat miehet katsoivat häneen.

He näkivät katselijain jo alkavan reunustaa käytäviä. Jokainen katsoi Lottieen, ja hän katsoi jokaiseen, nauraen äänekkäästi kaikille Ralphin puheille. Rouva Bascomb huomasi hänen unohtaneen harjata hampaansa tänä aamuna — ehkäpä hän ei ollut tehnyt sitä moneen aamuun, kuten joskus tapahtui. Kun hän nauroi, näkyi hänen ikeniinsä tarttunut vaaleanharmaa sakka.

"Puoli tuntia liian varhain!" huudahti Lottie. "Enköhän ehtisi hakea
Flackersilta käsipuuhkaani, jonka unohdin sinne?"

"Ei se käy päinsä", sanoi Ralph. "Mutta minä voin hakea sen sinulle, jos sitä tarvitset."

Lottie katsahti häneen epäilevästi ja vastasi: "Ei, sinä et tietäisi, mistä sinun pitäisi hakea sitä."

Se levisi hänen ympärilleen kuin haju, jonka Ralph ja hänen äitinsä selvästi tunsivat, se tosiseikka, ettei hän puuhkansa vuoksi halunnutkaan mennä Flackersille. Rouva Bascomb oli niin monta kertaa säikähtynyt Didsin varhaiskypsistä huomioista, että katsoi nyt pelokkaasti lapseen. Mutta kerrankin oli Dids ikäistensä kaltainen, yksinomaan katsellen muutamia kadun toisella puolen leikkiviä poikia, jotka esiintyivät kaikessa loistossaan hänen nähtensä. "Mutta siihen ei ole enää pitkältikään aikaa, ennenkuin hänkin…" ajatteli hänen isoäitinsä, toivottomuuden mustan lammikon kummutessa kylmänä hänen sydämestään.

Ralph ja Lottie vaihtoivat ärtyneitä katseita. "Sinä et mitenkään ennätä", sanoi Ralph komentavasti. "Mihin sinä oikeastaan tarvitsisit käsipuuhkaasi? Miksi et vedä sormikkaita käsiisi, jos niitä palelee?"

Järjestäessään tukkaansa aamulla Lottie oli käyttänyt väliajat kynsiensä kiilloittamiseen. Ralph tiesi vallan hyvin, miksi hän ei vetänyt sormikkaita käsiinsä. Lottie käsitti tämän kysymyksen hämäykseksi, kuten se oli tarkoitettukin. Hänen itsepäinen ilmeensä tuli hänen kasvoihinsa. "Minä tiedän kai, mitä saan tehdä", sanoi hän. "Jos kerran sinä voit sen toimittaa, tahtoisin mielelläni tietää, mikä minua siitä estäisi. Minulla on aikaa enemmän kuin puoli tuntia. Se ei ole kaukanakaan. Minä lähden."

"Sinä myöhästyt kulkueesta", huusi Ralph hänen jälkeensä, vaikkei ollenkaan ajatellut sellaista onnettomuutta luultavaksi.

Mutta puolen tunnin kuluttua se alkoi häämöttää kuin peloittava mahdollisuus. Lavat alkoivat kokoontua eikä Lottie ollut vielä palannut. Nuo kolme, seisoen mainioilla paikoillaan kadunkulmassa, kiinnittivät tuskin lainkaan huomiotaan edessä välkkyvään kimaltelevaan sirkusparaatiloistoon. Heidän silmänsä kääntyivät levottomina sille kadulle, jota pitkin Lottie oli hävinnyt näkyvistä. "Missä hän viipyy?" sanoi Ralph hermostuneella äänellä. "Varmaankin on Flackerien kello taas jäljessä, ja se on pettänyt hänet."

"Hän tulee tänne tuossa tuokiossa", sanoi rouva Bascomb lohduttavasti molemmille lapsille. Mutta hän itse oli jännittynyt pelosta. Se oli jo liian hirveätä ajateltavaksikin, jos Lottielta jäisi tämä kulkue näkemättä.

"Hän myöhästyy. Hän ei saa nähdä sitä. Hän suuttuu hirveästi!" sanoi lapsi vapisevalla äänellä ja katsoi isoäitiinsä.

"Ota sinä Dids hoiviisi, minä lähden hakemaan häntä", sanoi Ralph toivottomasti, tunkeutuen heidän taakseen käytävälle kokoontuneen joukon läpi. "Ehkä minä saan hänet kiiruhtamaan. Kaikki on Flackersien kellon syytä."

Rouva Bascomb tiesi, että hänellä oli hyvin vähän toivoa tavata
Lottieta, mutta hän ei ollut voinut huolettomana kestää jännitystä.

Merkkitorvi kajautti nyt iloisesti: "Ta, ta! Ta ti ta!" Sen kirkas ääni oli kuin kaiku talvipäivän hopeanhohtoisesta loistosta, ja sen iloisuus muistutti käytäville kokoontuneiden hyvinpuettujen ja hyvin ruokittujen ihmisten kasvojen riemua. He nauroivat ääneen, sillä hullunkurinen lava sattui pysähtymään juuri rouva Bascombin ja Didsin kohdalle. Se olikin niin koomillinen kuin oli ennustettu. Ilveilijät, jotka olivat pukeutuneet Charlie Chapliniksi ja Fatty Arbuckleksi, liukuvat hullunkurisen hätääntyneinä, ja jättimäinen ikäneito kaatuili alituisesti, näytellen valkoisten alushousujensa hampurilaisia kirjailuja ja kirkuen ujosta kauhusta. Lavan pyöriin kiinnitettyyn valkoiseen vaatteeseen oli painettu suurilla kirjaimilla seuraavat sanat:

DEARDORPIN JA GRUENBERGIN KAUPPA MYY HALVIMMALLA!

"Miksi ei äiti tule?" vaikeroi Dids, alkaen vikistä ja hieroa nenäänsä lapasellaan. "Ne menevät pian ohi!"

Ne alkoivatkin nyt liikkua. Raatihuoneen tornikello löi kaksi, ja torvi kajautti kirkkaan törähdyksensä nauraen: "Ha ha! Ha ha ha?" Kulkueen etunenään sijoitettu soittokunta alkoi soittaa jotakin marssia, ikäneito puristi erään ilveilijän litteää miesmäistä rintaansa vasten huutaen ujosti bassoäänellään: "Ah, tukekaa minua, herra, ennenkuin kaadun", ja hyväksyvien naurujen ja taputusten kaikuessa tämä ihmeellisesti onnistunut Gilmanvillen kauppakamarin ensimmäinen talvikarnevaalikulkue lähti liikkeelle.

Dids kääntyi poispäin ja piilotti kasvonsa isoäidin hameeseen, nyyhkyttäen ääneen.

Heidän ympärilleen kokoontunut joukko alkoi liikehtiä ja rientää kulkueen jälkeen, hajaantuen kadulle, pienten poikien hypähdellessä soiton tahdissa ja miesten äänten liittyessä kuoroon. Hetkisen kuluttua kääntyi kulkue nurkassa ja hävisi näkyvistä.

Rouva Bascomb otti hoiviinsa nyyhkyttävän lapsen ja näki kääntyessään Lottien hyökkäävän heitä kohti toiselta suunnalta, kasvot jäykkinä epäilevästä pelosta, ja Ralphin kiiruhtavan paikalle toiselta taholta. Lottie ehti vain huudahtaa: "Flackerien kello…" kun Ralph oli jo hänen vieressään pitkä käsivarsi ojennettuna, tarttuakseen hänen käteensä. "Nopeasti nyt!" huohotti hän. "Muuan mies kertoi juuri kulkueen jatkavan matkaansa Simmons-katua pitkin Hargreave-kukkulalle, ja jos oikaisemme takatietä pitkin…"

Toivo soi heille kuin lykkäystä. Lottie kokosi pitkän hameensa laskokset käteensä ja juoksi Ralphin rinnalla horjahdellen korkeilla kannoillaan, kun he hyökkäsivät huonosti kivetylle puistotielle. Hänen nilkkansa notkuivat hänen painonsa alla, ja toinen käsi sai pidellä kiinni suurta hattua, joka hypähteli toiselta korvalliselta toiselle. Dids kiemurteli maahan mummonsa sylistä ja kiiti kuin pelästynyt kaniini.

He juoksivat mielettömästi kuin koettaisivat joutua estämään matkustajajunan pääsyä särkyneelle sillalle tai paeta tulvaa. Didsin lyhyet sääret väsyivät pian ja alkoivat horjua, vaikka koettivat pysyä mukana.

"Jatka sinä vain Lottien kanssa", huohotti rouva Bascomb Ralphille.
"Minä jään Didsin luo."

Ralph nyökkäsi sanomatta mitään ja kiertäen toisen käsivartensa Lottien ympärille kiersi erään nurkan ja hävisi näkyvistä.

Dids pysähtyi heti (ilmeisesti hän ei ollut lainkaan senvuoksi, että itse saisi vielä katsella kulkuetta, näännyttänyt itseään kovalla vauhdilla). "Hyvä! Hyvä! Hyvä!" sanoi hän. "Minä olen niin iloinen, että mammakin saa katsella sitä."

Molemmat jatkoivat matkaansa ääneti umpimähkään, tyynnyttäen hengästyksensä, ja saapuivat pian sivukadulle, jonka kaukaista päätä kulkue juuri oli sivuuttamassa, etäisyyden vaimentaessa torvien epäsoinnut heikosti kuuluvaksi miellyttäväksi soitoksi.

Sama ajatus oli juolahtanut myös rouva Bascombin päähän yhtä kauhistuttavana. He seisoivat liikkumatta paikoillaan tämän uuden iskun musertamana. Ja nyt he näkivät Lottien ja Ralphin tulevan heitä kohti ja kuulivat Lottien sanovan: "Sinä teet aina kaikki väärin. Mikä sinut pani ajattelemaan, että se menisi tämän kautta? Me olisimme ehtineet sen lähelle, jos olisimme menneet Pelhamin puistokatua pitkin. Sinä et koskaan osaa mitään kunnollisesti, et niin mitään. Sinä olit melkein tappaa minut suunnattomalla kiireelläsi tyhjän vuoksi. Ruumistani pakottaa päästä jalkoihin asti. Sinä et koskaan ajattele minua!" Ja sitten kapinoiden äänekkäästi kohtaloaan vastaan: Minulle käy aina näin. Ei mikään onnistu. Nyt olen odottanut viikkokausia tässä kirotussa iänikuisessa mutakaupungissa, missä ei mitään tapahdu…" Hänen silmissään kimalteli oikeita kyyneliä, jotka valuivat hänen poskilleen.

Jälleen he tallustelivat kimaltelevaa lunta pitkin kauniissa talvisessa auringonpaisteessa, nuori pari edellä, isoäiti ja pieni lapsi jäljessä. Ilma oli kuin helmeilevää viiniä, kuiva ja kylmä. Puhtaiden lumikiteiden miljoonista särmistä aurinko leimautti heidän silmiinsä lumoavaa loistoaan. Jokaisella hengähdyksellään he vetivät kurjuutta keuhkoihinsa ja hengittivät ilmaan surkeutta.

Äkkiä vaikeni raivoava ääni heidän edellään, sammuen kiukkuiseen hiljaisuuteen, jota kesti iltaan saakka ja joka oli pahempi kuin vihanpurkaukset. Ralph käveli raskaasti, hartiat kumarassa, puolittain napitetun päällystakin laahustaessa ja rypistyessä rumiin poimuihin.

Kun he tulivat kotiin, syventyi hän heti newyork'laisen lehden urheilupalstoihin sennäköisenä kuin ei välittäisi mistään muusta. Lottie meni yläkertaan omaan huoneeseensa paukauttaen oven lujasti kiinni takanaan.

Rouva Bascomb katsoi Didsiin, joka oli jäänyt laiminlyötynä seisomaan halliin päällystakki vielä yllään, lapasiin pistetyt kädet velttoina sivuilla ja mykistynyt ilme kasvoissa. Hän polvistui aukaisemaan lapsen takkia. "Kuulehan nyt, kultaseni, minä menen keittiöön pesemään astioita. Tahtoisitko tulla mukaani sinne puhaltelemaan saippuakuplia? Minä olen piilottanut astiakaappiin sinulle savipiipun ihan sitä varten."

Työskennellen pesupöydän ääressä hän katsahti usein lapseen ja toivoi synkkyyden haihtuvan tunteellisista kasvoista. Mutta vaikka Dids leikki tyynesti tunnin verran, pitäen käsiään lämpimässä saippuavedessä, kohtasi hän isoäidin katseen hymyilemättä ja vakavana, milloin tahansa rouva Bascomb koetti jutella hänelle iloisesti.

Myöhemmin iltapäivällä, juuri ennen illalliskellon soittoa, rouva Bascomb kaipasi Didsiä ja liikkui rauhallisesti huoneesta huoneeseen häntä etsien. Mutta lasta ei näkynyt missään, kunnes hänen isoäitinsä, hakiessaan tarkemmin joka sopesta, sattui avaamaan vaatekomeronsa oven ylhäällä ullakkohuoneessaan. Siellä Dids kyyrötti lattialla kasvot kalpeina.

Kun ovi aukeni, kohotti hän katseensa, jossa ilmeni hirvittävää, hysteeristä pelkoa. Hänen silmänsä kirkastuivat hieman, kun hän näki isoäitinsä. "Älä sano mitään mammalle! Älä sano mammalle!" hätäili hän äänekkäästi kuiskaten. Lapsen ulkomuoto pelästytti rouva Bascombia. Hän meni huoneensa ovelle, sulki ja lukitsi sen ja palasi sitten Didsin luo, kumartuen hänen puoleensa. "Mikä nyt on hätänä kultaseni?" sanoi hän tyynesti. "Ehkä mummo voisi laittaa kaikki kuntoon jälleen."

Lapsi tarttui hänen käsivarteensa linnunkynsiä muistuttavilla jäykillä sormillaan ja hoki vain: "Älä sano mitään mammalle. Älä sano mammalle."

Rouva Bascomb nosti hänet syliinsä ja huomasi silloin syyn hänen pelkoonsa. Puvun etupuolessa oli pitkä risalaitainen repeämä.

"Ah", sanoi hän katsellen sitä, "kuinka sinä revit sen, Dids?" Hän tunsi puvun liiankin hyvin, koska sen hinta oli ollut syynä räjähdykseen Lottien ja Ralphin välillä.

Dids sanoi kalpeitten huulien liikkuessa jäykästi: "Mamma sanoi hakevansa poliisin pistämään minut linnaan, jos revin tämän puvun. Mutta se ei ollut tahallista. Niin juuri, en osannut aavistakaan, kun äkkiä kuulin sen repeävän ja kun…"

"Minä kyllä korjaan sen entiselleen", sanoi rouva Bascomb ja laski lapsen vuoteelleen, riisuen puvun hänen yltään. "Minä tuon sinulle toisen ja korjaan tämän tänä iltana. Kyllä minä osaan."

"Ethän sinä kerro mitään mammalle? Hän on niin raivoissaan jo. Hänestä tuntuu niin pahalta kun hän ei saanutkaan nähdä kulkuetta."

Kun rouva Bascomb meni alakertaan,- kohtasi hän Lottien, joka tuli kylpyhuoneesta ja silmäsi anoppiansa tylsästi. Miellyttämishalu oli haihtunut hänen kasvoistaan ja sen mukana kaikki ruumiillinen viehkeyskin. Hän näytti yhtä liimamaisen tympäisevältä kuin kuollut kala. Kun rouva Bascomb huomautti hänelle varovasti, että hän luuli lumisateiden vielä jatkuvan, ei hän saanut vastausta ja sitten ovi paukahti jälleen kiinni, kun Lottie meni takaisin omaan huoneeseensa.

Didsin huoneen valkoisesta lipastosta rouva Bascomb otti toisen pienen puvun, ja piilottaen sen käsivarrelleen parin puhtaan pyyheliinan alle pelosta, että Lottie sattuisi tulemaan äkkiä näkyviin ja kysymään, mitä hänellä siinä oli, hän palasi yläkertaan.

Vuoteessa lepäävä väsynyt lapsi oli jo nukkunut. Hän makasi niin hervotonna ja liikkumatta kuin olisi kuollut. Hänen hienopiirteiset kasvonsa olivat kalpeat, tunteellinen suu oli hieman raollaan, ja raskaiden, ummistuneiden luomien alustat olivat sinertävät.

Kun hänen isoäitinsä katsoi häneen ääneti, kuuli hän sydämessään äänen sanovan: "Ja minä ylistin kuolleita, jotka jo aikaa kuolleet olivat, enemmin kuin eläviä, jotka vielä ovat elossa, ja molempia onnellisemmaksi sitä, jota ei tähän asti vielä ollut, joka ei ole nähnyt sitä pahaa, jota auringon alla tehdään."

XXIII

Niin, oli sellaisiakin aikoja, jolloin rouva Bascomb meni vuoteeseen, tuntien — ei entiseen kiihkeän vihaiseen tapaansa, vaan tarkasti ajattelevana, vakavana ihmisenä — että paras, mitä hän voi tehdä pienen Didsin hyväksi, oli puristaa hänet lujasti rintaansa vasten ja hypätä hänen kanssaan jokeen siihen paikkaan, missä se virtasi syvinnä, vaahtoisana ja pyörteisenä Pelhamin puistokadun sillan alla.

Mutta hän ei tuntenut aina näin. Ihmissielulla on yhtä monta eri tapaa laskea maahan taakkansa kuin elämässä on öitä. Hän pelkäsi usein mennä yöksi pieneen ullakkohuoneeseensa, mihin hän tunsi päivän kaikkien mielenliikutusten kokoontuneen synkäksi pilveksi odottamaan hänen tuloaan, ja kuitenkin oli toisia iltoja, jolloin hän riisuutuessaan ihmetteli itsekseen, miksi hän otti asiat niin traagilliselta kannalta, sanoi olevansa tyhmästi vaikutuksille altis ja hermostunutkin ja päätteli, että vähemmän hermostunut jännitys ja suorasukaisempi takertuminen hyväluontoiseksi tekisi tilanteen siedettäväksi, ilman erikoista traagillisuutta. "Mikä minua vaivaa, niin että lamaannun ja käyn toivottomaksi? Missä on tahdonvoimani? Entä rohkeuteni? Minä jaksan varmasti yhtä paljon kuin Lottie. Tiedänhän tarkasti sen, mitä tahdon, ja olen valmis maksamaan siitä millaisen hinnan tahansa. Luonnollisesti voin sen saavuttaa. Huomenna aloitan kaikki uudestaan, ja tästä alkaen vallitsee täällä minun moraalinen ilmapiirini eikä Lottien. Yksi ainoa sydämellinen nauru puhdistaa ilmaa enemmän kuin kaikki hyvät tarkoitukset."

Mutta ajan oloon hän huomasi, että Lottien moraalinen ilmapiiri oli samanlainen kuin hänen käyttämänsä hajuvesikin, paljon läpitunkevampi ja tarttuvampi kuin puhdas ilma voi olla. Ehkä olisi hyvä nauru puhdistanut ilmaa. Vaikeus oli siinä, että tuskin voi vetäistä keuhkoihinsa tätä ilmaa kylliksi lyhyellekään naurahdukselle.

Melkein heti palaamisensa jälkeen hän oli ajatellut kylmästi ja harkitun tarmokkaasti, mikä oli suuresti eronnut hänen entisistä kiihkeistä vihanpuuskistaan: "Tässä ei ole muuta tehtävää kuin vastustaa Lottieta hänen omilla aseillaan, käyttäytyä yhtä väkivaltaisesti kuin hänkin, vieläpä pahemminkin. Vastustaa kulloinkin tarmokkaasti hänen hirmuvaltaansa."

Ennenkuin hän luopui tästä menetelmästä, oli täytynyt kestää kaikkein pahimpia päiviä; silloin oli kuulunut vain vihaisia ääniä, melua, syytöksiä, sellaisia kauheita, hirvittäviä sanoja, joita rouva Bascomb ei ollut uskonut kenenkään inhimillisen olennon voivan ääneen sanoa toiselle, riitoja, joissa rouva Bascomb uskomattomaksi kauhukseen menetti kaiken persoonattoman harkintansa tehon, menetti niin kokonaan malttinsa, että huomasi voivansa riidellä yhtä tulisesti ja raa'asti kuin Lottiekin.

Alussa oli pieni Dids ollut traagillisesti herkkä molempien naisten raivolle. Mutta toisina aikoina ja erittäinkin sitten, kun hän oli paremmin tottunut näihin kotimyrskyihin, lapsi oli kyynillisen välinpitämätön heidän riidoistaan, katsellen heidän kasvojaan kylmästi ja alkaen ovelasti kiihoittaa heitä toisiaan vastaan. Rouva Bascomb ei voinut milloinkaan unohtaa erästä sateista huhtikuun iltapäivää, jolloin hän istuessaan Lottien kanssa kuistilla oli vastustanut miniänsä pahantuulisuuden puuskia vielä kiihkeämmällä purkauksella. Kun heidän kiistansa aina yltyivät niin nopeasti kuin ruuti syttyy, oli silloinkin heti noussut syytteiden myrsky jonka keskelle Dids oli äkkiä ilmestynyt ja välittämättä lainkaan heidän vihaisista äänistään ojentanut pienen kätensä ilmaan samalla kun oli katsellut kysyvästi taivaalle: "Eihän siellä sada ollenkaan", oli hän sitten sanonut itsekseen ja rauhallisen tyytyväisesti mennyt hakemaan nukkejaan pienelle kävelyretkelle.

Rouva Bascomb ei tiennyt, mikä hänestä oli kauhistuttavampaa, lapsen kärsiminenkö heidän riidoistaan, hänen paatumuksensa niitä kohtaan, vai se viekas oveluus, jota hän alkoi näyttää järjestäessään omaa pientä piilotettua elämäänsä heistä huolimatta.

Mitä Ralphiin tuli, niin hän asettui vilpittömästi perinnäiselle miehiselle kannalle, ollen puolittain huvitettu, puolittain järkytetty ja kerrassaan halveksivasti syrjään vetäytyvä naisväkensä riidoista. Milloin tahansa äänet kovenivat, ponnahti hän pystyyn, painoi hatun päähänsä ja katosi nähtävästi johonkin biljardisaliin tai muuhun samantapaiseen miesten turvapaikkaan, jättäen äitinsä ja vaimonsa selvittelemään välejään. Nämä olivat sellaisia iltoja jolloin rouva Bascomb laskeutui vuoteelleen nöyryytettynä olentonsa viimeistä kuitua myöten.

Kuinka pitkälti häneltä kului aikaa, ennenkuin hän vähääkään käsitti! Kului monen monta viikkoa, ennenkuin hän ymmärsi sen, minkä olisi pitänyt heti olla selvää, jos hän vain olisi sitä ajatellut, ettei hän koskaan onnistuisi väkipakolla, koska väkipakko ja viha eivät vahingoittaneet mitään sellaista, mille Lottie antoi arvoa, vaan olivat liiankin kohtalokkaita sille päämäärälle, jota Didsin isoäiti koetti saavuttaa. Oikeastaan Lottie nautti tästä vilkkaiden väittelyiden ajanjaksosta. Se oli tervetullut keskeytys hänen sisäisen elämänsä yksitoikkoisuuteen. Sellainen riita, jossa vihaiset sanat lentelivät kuin myrkytetyt nuolet ja jota sitten seurasi kyyneleinen, tunteellinen sovinto (Dids kutsuttiin aina katselemaan molempia draamallisia vaiheita) — sellainen myrsky vaikutti Lottieen samalla tavalla kuin nouseva, raju ukonilma tukahduttavaan päivään.

Rouva Bascombille selvisi vihdoin, ettei hän voisi suojella Didsiä taistelemalla hänen ympärillään sen paremmin kuin voisi varjella kauniita nuoria taimia kasvavaa puutarhatilkkua ottamalla osaa kaikkialla sen alueella tapahtuvaan kovaan painiskeluun. Sillä ei olisi väliä, kumpi voittaisi, koska kuitenkin kaikki nuoret taimet katkeisivat ja tallautuisivat kuraan jalkojen alle. Hän teki nyt äärettömästi paljon enemmän pahaa kuin hyvää. Hänen olisi ollut parempi pysyä poissa kuin tulla synkistämään Didsin elämää nykyisellä tavallaan.

Hän keskeytti, henkeään pidättäen ja mietiskeli tarkasti. Ellei väkivaltaisella vastustuksella, niin kuinka sitten?

Hänen täytyi keksiä jokin keino piakkoin, tai se olisi liian myöhäistä, sillä Dids kokosi mieleensä terveen nuoruuden ahneudella kaiken tarjotun elämänviisauden, jossa oli niin paljon myrkyllistä. Asiat olivat nyt paljoa pahemmalla kannalla kuin ensimmäisenä vuonna, joka rouva Bascombin mielestä oli ollut niin sietämätön. Silloin oli tarvittu vain pitää Didsin turvatonta pikku ruumista puhtaana ja hyvin ruokittuna. Sen vuoden surkeus oli johtunut rouva Bascombin suuttumuksesta sen johdosta, mitä hänelle itselleen tapahtui. Nykyinen rouva Bascomb muisteli tätä suuttumusta epäilevän hämmästyneenä. Kuinka se oli saattanut tuntua niin tärkeältä? Hän oli ollut kuin nainen, joka on huolissaan kuoleman portille joutuneesta lapsesta, mutta samalla on levoton jonkun nauhan väristä tahi hihan laskoksesta.

Mutta nytkin, kun hän jo aikoja sitten oli vapautunut sellaisista huolista, nyt kun hän enää tuskin muistikaan, että joskus oli välittänyt sellaisista pikku asioista, hän tunsi olevansa yhtä avuton, koska vaara nykyään oli niin paljon uhkaavampi. Hän oli näkevinään Didsin ja itsensä hiekkakuopan pohjalla, jonka laidat liukuivat hitaasti alaspäin peittääkseen heidät. Jokainen liike, jonka hän teki viedäkseen lapsen turvaan, vyörytti musertavia kasoja heidän päälleen yhä peloittavammin ja nopeammin. He säilyttivät horjuvan tasapainonsa vain silloin, kun hän pysyi hengähtämättä paikallaan eikä tehnyt mitään.

Mutta hän ei ollut palannut Harristownista Gilmanvilleen jättääkseen kaikki sikseen. Ei mitään ollut saatu aikaan Didsin tietoisen elämän neljänä vuotena, ja lapsi oli jo puolittain hautautunut. Jokainen uusi, pienen tytön tyynesti lausuma valhe, jokainen oikein jäljitelty raaka äänenpaino, jokainen hermostuneen väsymyksen tai kiihkon purkaus ja uuden salaisen sairaloisen pelon paljastuminen lapsen sisäisessä elämässä herätti isoäidissä suunnatonta kauhua. Hän haki siihen apua yhä kiireemmin, yhä levottomammin… eikä keksinyt mitään.

Kuuden kuukauden kuluttua hän tunnusti itselleen, ettei hänen palaamisensa ollut saanut aikaan muuta kuin että Dids nyt sai useammin kylpeä, tavallisesti söi terveellisempää ruokaa ja meni säännöllisemmin nukkumaan. Hän ei tiennyt, pitikö raivota vai itkeä sen tosiseikan vuoksi, että tämä lievä, lapsen elämän pelkkä ruumiillinen parantuminen oli saanut aikaan niin suuria ihmeitä hänessä. Tytön sairaloisuus ja kuoppasilmäisyys olivat kadonneet samoin kuin selittämättömän lievän kuumeen täyttämät päivätkin. Hänen ruumiinrakenteensa oli nyt täysin vankka, ja ihmeteltävän pirteänä hän sai vaikutuksia uusista oloistaan. Hänen käyntinsäkin oli nyt erikoista. Hän ei enää kävellyt laahustavalla täysikasvaneiden ihmisten tavalla, mikä on niin vastenmielistä normaalisissa pikku lapsissa, vaan loikki, hyppeli ja juoksi varpaisillaan kuin varpunen.

Tohtori Dewey, kohdatessaan hänet joskus kadulla isoäidin seurassa, tarkasteli häntä kiireesti kuin hyväntahtoinen tonttu, ottaen hänet syliinsä ja kääntäen kaksin kerroin hänen silmänsä aliluomen voidakseen tarkastaa silmämunuaisten väriä, vilkaisten myös korvalehtien väriin, ja kieleen ja tunnustellen käsivarsia ja sääriä. Tyttösessä tapahtunut muutos, sanoi hän, oli yhtä hämmästyttävä kuin mieluinenkin hänelle. "Minä olin luullut häntä kovin heikoksi lapsukaiseksi", selitti hän rouva Bascombille. "Mutta hän näyttää päässeen siitä eroon mainiosti. Varmaankin hän nyt saa terveellisempää ravintoa ja nukkuu enemmän eikä pääse niin usein eläviinkuviin." Hän laski lapsen maahan, käski hänen juosta katselemaan leikkikalukaupan ikkunaa ja lisäsi sitten isoäidille: "Ehkä hänelle ei myöskään enää sanota niin usein, että mörkö tulee ottamaan hänet. Kuulkaapa, sillä tyttösellä on varmaan yhtä luja ruumiinrakenne kuin hevosella, koska hän suoriutui hengissä kaikesta siitä, mitä hän sai kestää jonkun aikaa." Ja hän jatkoi vanhan lääkärin rehelliseen, alistuvaiseen tapaan: "Mutta, Jumala paratkoon, melkein kaikkien lastenhan täytyy kestää samaa."

Kun rouva Bascomb toivottomuudessaan vihdoin koetti värvätä Ralphia apulaisekseen, huomasi hän poikansa olevan yhtä mieltä lääkärin kanssa siitä, että heidän elämänsä oli suunnilleen tavallista ja että Didsin mahdollisuudet olivat yhtä hyvät kuin useimpien muidenkin lasten… "tarpeeksi hyvät, keskinkertaisen hyvät", kuului hänen lausuntonsa. Vaikka Ralph nähtävästi ei ymmärtänyt sanaakaan siitä, mitä hänen äitinsä puhui, ei hän käynyt ärtyiseksi eikä maltittomaksi, kun hänelle koeteltiin selittää tilannetta. Rouva Bascombia oli hämmästyttänyt se, että senjälkeen kun hän oli luopunut huvittelemasta, mitä hänellä oli oikeus vaatia Ralphilta, tämä osoittikin hänelle paljoa enemmän suopeutta ja luontevaa herttaisuutta kuin koskaan ennen. Mitä tahansa se lienee ollutkaan heidän välillään pakottamassa heitä kohtelemaan toisiaan väärin, se oli haihtunut samalla kuin monet muutkin entisen elämän kahnaukset.

Katsoen nyt äitiinsä sohvalta, jolla hän lepäili velttona sanomalehti kädessään, hän kuunteli värähteleviä, levottomia sanoja kärsivällisesti, mutta hyvin vilpittömästi hämmästyneenä.

"Joutavia, äiti, mikä sinua oikeastaan vaivaa? Me tulemme nyt toimeen mainiosti, kun sinä olet palannut hoitamaan asioita ja pitämään jonkinlaista komentoa talossa. Me olimmekin todella helisemässä yhteen aikaan. Lottie ei ole mikään kokki eikä ole edes teeskennellyt olevansa. Mutta nyt, mikä nyt on hätänä? Katsoppa vain Didsiä. Hän on yhtä tukeva kuin hirsireki."

Kun hänen äitinsä koetti epäröiden ja häpeillen kuvailla sanoilla, mitä he kokivat joka päivä, ei hän ymmärtänyt sitä niinkään hyvin. "Ah, joutavia, me tulemme toimeen mainiosti! Paitsi silloin, kun sinä ja Lottie olette tukkanuottasilla. Minun täytyy sanoa, että sinä olet naurettava, kun viitsit riidellä mielipiteistä. Minä olen huomannut sinun pitävän puoliasi aika hyvin enkä olisi voinut uskoa mahdolliseksi, että voit riidellä niin kovasti, kuin joskus teet. Meidän pienet riitamme, Lottien ja minun, eivät vedä sille vertoja. Me elämme samalla tavalla kuin muutkin myötä- ja vastoinkäymisessä. Mitä sinä odotat? Mehän olemme vain inhimillisiä, vai mitä? Minä menetän kyllä usein malttini, tiedän sen. Ja samoin on Lottienkin laita, mutta mitä sillä on väliä? Ihmisten täytyy tottua siihen. Elämämme on tarpeeksi hyvää, vieläpä keskinkertaista parempaakin. Eihän voi toivoakaan, että Lottien lainen sievä nainen pysyisi kotona alituisesti. Ja hän ihailee Didsiä. Sinähän tiedät, kuinka suunniltaan hän on Didsin sairastuessa. Sinä otat asiat liian vakavasti, äiti, niinkuin aina ennenkin. Dids häärää kyllä ja kasvaa suureksi samalla tavalla kuin muutkin. Hänestä tulee kyllä kunnon tyttö."

Hän keskeytti nähdäkseen, oliko puheellaan saanut äitinsä sellaiseen mielentilaan, että voisi jälleen hyvällä omallatunnolla ruveta lukemaan lehteään, mutta huomasi harmikseen äitinsä näyttävän paljoa järkkyneemmältä ja jännittyneemmältä kuin koskaan ennen. "Voi voi, naiset ovat ihan mahdottomia!" ajatteli hän nousten istualleen sohvalle ja laskien kätensä äidin olalle samalla tavalla kuin mies painaa tyynnyttävän, hallitsevan kätensä vikurihevosen lautasille, kun se värähtelee ja rimpuilee tyhjästä. "Kuulehan nyt, äiti", huomautti hän vakavasti, "koeta tyyntyä. Täällä ei ole mitään hätää, ellet vaadi liikoja. Sinä olet menettänyt oikean mittakaavan, siinä kaikki. Dids on kiltti pieni tyttönen ja niin taitavakin, että hei vain! Minäkin ajattelen Didsiä hyvin paljon. Mutta koko maailma ei silti pyöri vain hänen tähtensä. Hän ei ole mikään taivaallinen olento, ja jos hän olisi, ei hän kuuluisi meidän perheeseemme. Hän kasvaa suureksi samalla tavalla kuin kaikki muutkin, ja sinähän tiedät lasten aina tekevän niin. Mitä tuollaiset turhat oikut sillävälin hyödyttävät?"

Hänen äitinsä tarttui hänen käteensä, kuten naiset tekevät, tunteakseen ainakin ruumiillista läsnäoloa. "Älä puhu sillä tavalla, Ralph!" huudahti hän. "Minä en voi sietää sitä." Hän ei voinut hillitä ääntään kirkumasta ja vapisemasta, vaikka tiesi sen olevan Ralphille vastenmielistä. "Sinä et ole voinut lainkaan ajatella sitä, mistä nyt puhun. Se ei johdu siitä, että pitäisin Didsiä taivaallisena… vaan siitä, että hän on vielä vallan lapsi… kokonaan riippuvainen meistä… avuton. Eihän sovi, että annamme hänelle vain lähinnä parasta… tai vielä huonompaa… mistä ei ole liian paljon vaivaa… vaikka hänen pitää saada niin hyviä mahdollisuuksia kuin suinkin voimme hankkia hänelle… ei senvuoksi, että hän on Dids… vaan siksi, että hän on lapsi, kuten muutkin lapset. Se on kasvatuksen periaate. Ellemme me edes koeta antaa lapsille kaikkein parhainta, mitä… meidän pitää ainakin koettaa… me teemme väärin, jos tyydymme…"

Kuinka hän voisi olla johdonmukainen? Kuinka hän voisi lopettaa monet lauseensa, kun hän näki puolittain kunkin läpi, ettei se saavuttanut Ralphia, ettei se saanut olinsijaa hänen mielessään? Jokainen lause piti heittää kiireesti syrjään ja aloittaa uusi, mutta se oli turhaa. Ralph ei kuullut muuta kuin hänen sekavuutensa, minkä vuoksi äidistä ei tarvinnut välittää; hän ei nähnyt muuta kuin että äiti juuri nyt, kun hänen pitäisi lukea lehteään, oli ärtyisällä, levottomuutta herättävällä tuulella.

Ralph keskeytti nyt hänet taputtaen hänen kättään: "Kas niin, kas niin, äiti, älähän hermostui Älä lainkaan hermostu, (Hän puhui nyt sillä tavalla kuin olisi sanonut: "So, tyttöseni! Hiljaa nyt! Hiljaa!") Äiti, sinä olet nyt liian kiihtynyt etkä senvuoksi voi… oliko tuo puhelin?"

Hän ponnahti lattialle yhdellä hyppäyksellä kuin olisi odottanut soittoa. Hänen äitinsä seurasi häntä halliin ja pysähtyi hänen taakseen odottamaan, voidakseen jatkaa esitystään. Ralph ei ollut vielä alkanut ymmärtää, ei ollut edes kuunnellutkaan häntä. Hänen täytyi saada poikansa harrastus vireille.

Hän kuuli Ralphin lausuvan hämmästyneellä, kauhistuneella äänellä: "Johan nyt jotakin, mies! Neljäneljättä kahdeksaa vastaan. Mitä ihmettä on tapahtunut meidän joukkueellemme?"

"Se hongankolistaja! Mitä se häneen kuului?" Ralphin vapaa käsi puristautui nyrkkiin ja huitoi ilmassa raivoisasti korostaakseen asiaa.

Silloin se heikko kaukainen ääni, jota rouva Bascomb kuuli purkautuvan puhelimesta, lasketteli kirkuen muutamien hetkien aikana tulemaan niin vuolaan selostuksen, että Ralphin koko ruumis kävi tarkkaavaiseksi kuin väijyvän, metsästävän eläimen.

Kun ääni lakkasi kuulumasta, tuntui kuin metsästävä eläin olisi hypännyt.

"Kuulehan nyt, Hack, tämän tällaisen täytyy loppua!" huusi Ralph lyöden nyrkkinsä seinään. "Jotakin on tehtävä. Mitä silloin tapahtuu, kun Pittin ja Killingworthin joukkueet tulevat tänne, ellemme ole kunnossa? Meidän pitää ryhtyä toimeen ennen sitä. Mistä sinä soitat?"

"Kuulehan nyt, sinun pitää odottaa siellä minun tuloani. Minä en viivy kymmentä minuuttiakaan. Ja me tartumme heti asiaan ja selvitämme tämän, vaikka…"

"Kyllä me voimme! Me voimme tehdä vaikka mitä, kunnes Gubleman otetaan joukkueeseen takaisin ja Laville saa pelata taas keskustassa."

"Tuki jo suusi, sinä vain väsytät minua! Koskeeko tämä minuun kovasti?
Varmasti. Miksi se ei koskisi?"

"Joutavia, sinun pitää kuunnella minua… kukaan ei pääse mihinkään heittämällä yrityksen kesken."

Ja sitten oikealla rohkealla anglosaksilaisella äänenpainolla: "Elleivät ihmiset ole valmiit taistelemaan saadakseen asiat oikealle tolalle… annetaan heille ansionsa mukaan… eikä sellainen joukkue ole mistään kotoisin. Meidän pitää vain puskea vastaan, sen sanon sinulle!"

Rouva Bascomb kääntyi ääneti pois ja kiipesi portaita ylös ullakkohuoneeseensa.

XXIV

Ei mikään rouva Bascombin joskus ennen tuntema kärsimys ollut verrattavissa siihen synkkyyteen, joka nyt laskeutui yhä alemmaksi hänen ylleen, kun hän alkoi ajatella sitä mahdollisuutta, että hän ehkä epäonnistuisi, ettei joutilas ja selittämätön kohtalo ehkä ottaisi lainkaan lukuun sitä hänen koko persoonansa uhrautumista, johon hän oli niin suuresti luottanut ja jonka varmuus nyt näytti niin tyhmältä ja lapselliselta. Hän oli luopunut jokaisesta yrityksestä hoitaa ja pitää yllä omaa olemustaan, koska sen suojeleva kuori oli särjetty palasiksi raivokkailla hyökkäyksillä. Hän oli uskollisesti tehnyt äärimmäisen uhrauksen, haudannut oman persoonallisuutensa, lohduttaen mieltään sillä ennustuksella, että sen kuolema ja hautaaminen perustivat vain uuden elämän.

Mutta ei mitään ollut tapahtunut. Ei mikään ollut muuttunut. Haudasta ei ollut versonut esiin mitään uutta, ihmeellistä, kirkastavaa voimaa. Ehkä vanha, hurskas taru valehtelikin sanoessaan, että uhrauksessa on sellainen elävä siemen, josta varmasti puhkeaa vastustamaton elämä.

Hänet oli kasvatettu, ja hän itsekin oli kasvattanut muita noiden hyvänuskoisuuden valikoitujen periaatteiden mukaan, joita amerikkalaiset niin suuresti rakastavat olettaen (jos täyttävät, mitä luulevat velvollisuudekseen), että välttämättä pääsee voitolle se, mitä he luulevat oikeaksi. Hän ei ollut koskaan kertonut yhdellekään lapselle alkuperäistä satua Punahilkasta, koska hänen mielestään oli väärin uskotella lapsille niin pahaa, että sudet voisivat syödä kilttejä pikku tyttöjä. Hän oli turvautunut siihen evankelisen seuran laajalle levittämään toisintoon, jossa pienen tytön isä, sattuessaan menemään majan ohi oikealla hetkellä, hyökkäsi sinne, tappoi ilkeän suden ja vei lapsen takaisin hänen äitinsä luo, tahrankaan likaamatta hänen kaunista päällystakkiaan. Jokaisena vuonna Ralphin avioliittoon saakka hän oli laatinut itselleen seinäalmanakan, jota hänen tuttavansa olivat suuresti ihailleet ja jäljentäneet ja jonka jokaisella lehdellä oli muistutuksia siitä tosiseikasta, että vaikka etana olikin piikin kärjessä, oli Jumala taivaassa.

Suuri osa näistä viittauksista oli valittu "Uusi suunta"-nimisestä aikakauslehdestä, jonka kannan hän täydellisesti hyväksyi, vaikka olikin ahkera kirkossakävijä. Hän oli kavahtanut sellaisia kirjailijoita, joiden teokset näyttivät epäilevän, että oikeus ei pääsisi voitolle, tai viittaavan, että siitä voitaisiin olla epävarmoja, mikä oli oikein. Sellaiset kirjailijat eivät olleet tuntuneet hänestä tärkeiltä, pikemminkin inhoittavilta ja vilpillisiltä kuin peloittavilta, koska hän ei ollut uskonut sanaakaan heidän puheistaan. Hän oli kääntänyt silmänsä pois heistä yhtä paljon inhoten kuin sivistymättömän miehen raa'at sanat olivat hänelle vastenmielisiä.

Nyt hänestä näytti siltä, katsoipa hän minne tahansa, että sudet saivat syödä lapsia, paitsi muutamia onnellisia, kenenkään välittämättä tai kohottamatta sormeaankaan heidän pelastuksekseen. Vaikka hän olisikin ottanut minkä kirjan tahansa käteensä, sattui hän aina näkemään jonkun toivottoman synkän lauseen. Eivätkä sellaiset sanat näyttäneet kirjan sivuilla enää joutavilta tai epätodellisilta, avuttomilta hänen paheksumisensa edessä, niin että ne olisi voitu sulkea kirjan kansien väliin ja unohtaa. Ne huusivat hänelle karmivasti kuin olisivat muiden hänenlaistensa inhimillisten olentojen eläviä ääniä. Ne kirkuivat kauhusta huomatessaan itsensä tuomituksi häviämään — samalla tavalla kuin hän tunsi itsensäkin tuomituksi sen umpimähkäisen, paatuneen pahanhengen voittamaksi, johon hän ei ollut koskaan uskonut ja jonka hän oli aina luullut pakenevan vanhurskaan kätensä yhtä ainoata reipasta liikettä. Se ivaili häntä nyt kyynillisesti, välittämättä lainkaan siitä, että hän oli uhrannut kaikkensa.

"Meitä tulee viskomaan niin kova tuuli, että viljammekin tulee näyttämään niin keveältä kuin akanat eikä hyvää voida erottaa mitenkään pahasta."

Se hyökkäsi hänen kimppuunsa, tämä kova vihuri; se tunkeutui hänen proosalliseen, pulpettien täyttämään luokkahuoneeseensa ja ajoi häikäilemättä tyhjästä tyhjään, vieden mukanaan — kuin akanat — Ralphin, Lottien ja hänet itsensä — niin että he olivat kuin näkymättömiä hiukkasia äkillisessä pimeydessä. Hän ei voinut avata raamattuaan näkemättä jonkun toisen inhimillisen olennon loistottomia silmiä, joka oli sortunut, kuten hänkin tunsi piakkoin sortuvansa. "Minä sanoin sydämessäni: mikä kohtaa ihmisten lapsia, se kohtaa eläimiä, ja sama kohtalo on molemmilla. Niinkuin toinen kuolee, niin toinenkin kuolee."

"Tämä paha on kaikessa, ja hulluus on heidän sydämessänsä, niin kauan kuin he elävät, ja sitten he menevät kuolleiden luo, mutta kuollut ei tiedä mitään eikä heillä enää ole mitään palkkaa; sillä heidän muistonsa on unohdettu. Heidän rakkautensakin ja vihansakin ja kiivailemisensakin on jo aikaa sitten rauennut."

Keski-ikäinen opettajatar, joka korjaili oikeinkirjoitusvihkoja ja määräili laskuesimerkkejä, sai kokea toivottomuuden ikivanhaa kalvamista. Hänen pienet, poloiset ohjeensa siistiin, siveelliseen taloudenhoitoon hajoitettiin kuin oljet pimenevään taistelutanteren kaaokseen. Maailmankaikkeus, joka oli hänelle esiintynyt miellyttävänä pikku sopukassa, kunhan ihminen koetti parhaansa ollakseen moitteeton, paljastuikin nyt suureksi pahaenteiseksi salaliitoksi, jotta sen tarkoitusta ei ymmärtäisi eikä nuhteettomasta elämästä tulisi mitään, ja ennen kaikkea erittäin vihamieliseksi jokaiselle ponnistukselle saada Didsissä kehitetyksi niinkuin hän tahtoi, kaikkea parasta eikä päinvastoin juuri pahinta. Nyt hän ymmärsi todellisen maailman kaipaavan Lottien tapaisia ja heittäytyvän raskaalla painollaan heidän puolelleen:

"Katso, minkä minä näin olevan hyvää, mitä suloista: syödä ja juoda ja nauttia hyvää kaikessa työssänsä. Eikä ihmisellä ole mitään enempää kuin kani karjallakaan, sillä kaikki on turhuutta."

Kaikki, mikä hänessä oli kuolevaista, sairastui ja kuoli näiden pimeyden voimien hyökkäyksessä.

Mutta hänessä oli nyt myös sellaista, mikä ei ollut kuolevaista. Hänen kiihkeä halunsa suojella Didsiä nousi suorana ja voimakkaana pimeydessä, loistaen niin järkkymättä kuin jumalallinen henki. Se ei jättänyt häntä milloinkaan pulaan. Se ei ikinä epäröinyt. Hän nojasi selkänsä siihen ja uhmasi pimeyden voimia.

Eikö siis ihmiselämällä ollut mitään tarkoitusta? Oli kyllä; hänen rakkaudessaan Didsiin oli jo sinänsä tarkoitus.

Oliko siis kaikki turhuutta? Ei ollut. Kun inhimillinen olento voi tuntea toista kohtaan sellaista uhrautuvaa rakkautta kuin hän Didsiä kohtaan, oli edes jotakin olemassa, mikä ei ollut turhuutta.

Hän ei ollut koskaan voinut kuvitella, millainen taivas on, ja hänen elämänsä monien tunnustamattomien vastenmielisten asiain joukkoon kuului myös hänen salainen inhonsa niitä taivaankuvia kohtaan, joita hän oli koettanut itselleen luoda saarnojen ja virsien mukaan. Se oli ollut niitä monia, pieniä tekopyhyyksiä, jotka olivat väsyttäneet ja masentaneet mieltä. Nyt hänestä tuntui, että hän voi hieman arvailla, millainen taivas saattaisi olla. Siellä saisi ihminen ehkä alituisesti nauttia sellaisista tunteista kuin hänellä oli Didsiin kohdistuvan rakkautensa liekkimäisten purkausten hetkinä.

Mutta jo pelkkä sen toiveen kiihkeys, että Didsille oli hankittava mitä parasta, saattoi hänet mitä syvimpään masennukseen sellaisina hetkinä, jolloin hän totesi, ettei Didsillä nähtävästi ollut mahdollisuuksia edes lähinnä parhaan saamiseen. Kun hän tunsi tämän pelon aukovan synkkää tietään tietoisuuden komeroihin, nousi hän aina kiivaasti taistelemaan sitä vastaan. Mutta oli sellaisiakin päiviä, joina hänen elinvoimansa oli niin heikko, että hänen uhmansa supistui pelkäksi tuimaksi sähiseväksi kieltäytymiseksi heittämästä tätä toivoa, vaikka hän tiesi, että sitä ei ollut hänelle suotu.

Hän ei voinut luopua siitä. Hän oli taistelunhaluista sukua. Ei ainoakaan hänen esi-isiensä suuressa joukossa ollut huomannut mitään kaunista alistumisessa tai mukaantumisessa. Tappion myöntäminen ja siihen mukaantuminen silloinkin kun se oli ollut vanna, oli tuntunut kaikista hänen esi-isistään yhtä halveksittavalta teolta kuin lipun tahraaminen lokaan. Niitä päiviä oli paljon, joina vain tämä peritty mieletön, aiheeton vastustamishalu oli ollut hänen ja mustan kuilun välissä. Järjelleen, joka ilmoitti hänelle selvästi, että hän oli jo hävinnyt, ettei paatuneessa maailmankaikkeudessa ollut ainoatakaan voimaa hänen puolellaan, hän saattoi vain huohottaa kiihkeästi: "Ei, ei, ei!" niinkuin ahdinkoon joutunut rotta puree hampaitaan.

XXV

Lottien lisääntyvä paino rasitti häntä. Hänen jalkojaan pakotti usein, kun hän oli käynyt kaupungilla ahtaissa patenttinahkakengissään, erittäinkin nyt, kun lämpimät kevätilmat olivat alkaneet. Perhe kuuli paljon niiden tuottamista kovista tuskista. Joku Baumannien perheen jäsen oli kertonut hänelle jutun eräästä serkusta, "jonka jalat olivat olleet kipeät, minkä olikin sitten huomattu johtuvan siitä, että joku luu oli mennyt sijoiltaan, ja hänen oli täytynyt hankkia sille hoitoa". Lottie muisti silloin, että talvikarnevaalipäivänä, kun Ralph oli niin raa'asti ja häikäilemättä pakottanut hänet juoksemaan huonosti kivettyjä puistoteitä pitkin, hän oli tuntenut jonkin notkahtavan molemmissa jaloissaan… "Se oli niin hullunkurista, ikäänkuin jokin olisi katkennut juuri tuossa. Ensin toisessa ja sitten toisessa jalassa."

Tämä teoria oli jonkun aikaa hyvin suotuisa talon rauhalle. Se antoi Lottielle uuden puheenaiheen, jollaiset olivat hänelle niin välttämättömiä. Mutta tohtori Dewey, jolta kysyttiin neuvoa, otti röntgen-valokuvan hänen jalastaan ja ilmoitti ne täydellisesti normaalisiksi. Hän ehdotti leveämpiä pohjia, matalampia kantoja ja hieman suurempia kenkiä.

"Hän ei lainkaan koetellut", sanoi Lottie vihaisesti. "Hän ei pane minuun vähääkään huomiota. Hän ei ole auttanut minua ikinä, vaikka olen ollut niin surkeassa tilassa Didsin syntymästä saakka. Hän suorastaan vihaa minua. Minä en välitä siitä, mitä hän sanoo. Hänen puheestaan voi päättää jo alusta, että hän oli määrännyt kantansa, ennenkuin ottikaan tuon röntgenkuvan. Minä tunnen luiden eroavan toisistaan juuri tuossa paikassa, kun astun niille."

He koettivat hieroa niitä linimentillä. Ralph ja hän äitinsä hieroivat vuorotellen rumentuneita jalkaraukkoja, joiden muodottomat varpaat olivat likistyneet toistensa alle, niiden nivelet olivat punaiset ja arpiset lukemattomien känsävoiteiden vaikutuksesta, joita Lottie oli koettanut, luottaen yhä uudestaan jokaiseen. Jos he jaksoivat hieroa kyllin kauan, lakkasivat tuskat joksikin aikaa, mutta palasivat kohta, kun Lottie koetti kävellä muodinmukaisissa kengissään.

Hän ja Ralph kiistelivät meluisasti hänen kengistään, jälkimmäinen halveksien niiden tyhmää kuosia ja kieltäytyen suomasta hänelle myötätuntoa tuskia kohtaan niin kauan kuin Lottie ei suostunut niistä luopumaan. Lottie taasen koetti monisanaisesti todistaa, etteivät ne olleet syynä tuskiin, vaatien vihaisesti oikeudenmukaista myötätuntoa todella koville kärsimyksilleen. "Minä en ilkeä käyttää noita kauhistuttavia terveyskenkiä!" (Rouva Bascomb käytti aina sellaisia.) "Eivätkä jalkanikaan ole luodut rumien terveyskenkien muotoisiksi. Minä olen aina käyttänyt tällaisia kenkiä eivätkä ne ole koskaan vaivanneet minua ennenkuin nyt, niin että niiden muodossa ei voi olla vikaa. Minun jalkani on niin rintava, etten voi käyttää noita kauhistuttavia, arkipäiväisiä kapineita. Minulla on luonnollisesti hyvin rintava jalka."

Hän ei ainoastaan tahtonut sellaisia kenkiä. ("Mitä ihmettä!" huudahti hän hämmästyneenä puolustautuen. Ellei ihmisen enää sallita valita omia kenkiäänkään, niin mitä sitten seuraa? Joku ryhtyy paloittelemaan minulle ruokanikin, luullakseni.") vaan valitsi vielä itsepäisesti kengät Didsillekin, koska se muka oli hänen ehdoton oikeutensa: "Kuka sentään on hänen äitinsä?"

Didsin kummassakin jalassa oli nyt pieni känsä, helmenvärinen aamuisin yön levon jälkeen, punainen ja hellä iltaisin, kun kauniit, muodikkaat, patenttinahkaiset nauhakengät riisuttiin.

"Nuo eivät ole känsiä!" sanoi Lottie uhmaavasti. "Jokaisen jalkoihin voi sattumalta ilmestyä pari kolme punaista täplää." Hän siirsi katseensa hämmentyneen ja vihaisen näköisenä anopista mieheensä, vaikka ei kumpikaan ollut virkkanut sanaakaan ja Ralph oli vain ääneti nostanut lapsen syliinsä katsoakseen hänen jalkojaan. "Herrainen aika sentään!" huusi Lottie vapisevalla äänellä. "Minä en ole ikinä nähnyt juoniteltavan turhasta tällä tavalla!"

He eivät vieläkään puhuneet, mutta heidän hämmästyksekseen Lottie alkoi nyt itkeä kuin hänen sydämensä olisi murtunut. "Tämä on liian ilkeätä", nyyhkytti hän. "Minä en tahdo mitään pahaa. Haluan vain kauniita esineitä, kuten kaikki muutkin. Ja te viitsittekin moittia minua siitä. Te moititte minua kaikesta. Minä saan tapella joka kerta ihan hirveästi halutessani jotakin kaunista Didsille ja itselleni."

Hän jatkoi itkuaan surkeana nojaten päätänsä käsivarsiin ja hänen hartiansa hytkyivat. "Minä pidän kauniista esineistä!" huusi hän katkonaisesti: "Mutta te näytätte niitä vihaavan. Tämä alituinen taisteleminen väsyttää minua. Toivoisin saavani nauttia elämästäni edes kerran kaikkien minua siitä moittimatta. Minä en ole ollut onnellinen ainoatakaan päivää elämässäni."

Totuttuun tapaansa Ralph otti hiljaa hattunsa ja livahti ovesta kadulle. Hänen äitinsä oli nähnyt iltalehdestä, että Pittin ja Killingworthin koripallojoukkueet kilpailivat tänä iltana paikkakunnan joukkueen kanssa.

Jäätyään kahden kesken Lottien kanssa rouva Bascomb istui hetkisen paikallaan, kärsien katkonaisten nyyhkytysten surkeudesta. Hän yllytti ivaansa kovasti. Hän sanoi itsekseen, tuijottaen Lottien leveään selkään ja koettaen paaduttaa itseään ruikuttavaa itkua vastaan: "Tuollainen itku on naurettavaa, yhtä naurettavaa ja järjetöntä kuin kaikki muutkin tekosi. Ellet olisi niin laiska ja ahne, et lihoisi noin hirveästi, ja sinä saattaisit käyttää samanlaisia kenkiä kuin ennenkin tarvitsematta tappaa itseäsi."

Mutta hänen mielessään liikkui myös jotakin muuta, mikä vastoin hänen tahtoaan värähti jokaisen tuollaisen surkean nyyhkytyksen kuuluessa. Olla Lottielle myötätuntoinen noin luonnottoman surkeuden aikana… kuinka naurettavaa! Yhtä naurettavaa kuin Lottie itsekin oli.

Hän halusi todistaa itselleen, kuinka naurettavaa se oli. Noustuaan vaivaloisesti, sillä hänkin oli melko väsynyt näin päivän lopulla, hän meni yläkertaan, toi sieltä jalkavadin täynnä lämmintä vettä keittiöstä ja polvistuen sitten Lottien viereen alkoi taistella nauhojen solmuja vastaan, jotka olivat painuneet pehmoiseen jalkarintaan. Vihdoin hän sai kengät irti, veti silkkisukat pois (Lottie mukaantui tähän kaikkeen huomautuksitta, niiskautti vain silloin tällöin nenäänsä) ja työnsi paisuneet, ajettuneet jalat lämpimään veteen.

Tyynten kasvojensa naamion takana hän tyydytti riemuitsevan ylenkatseen halua nähdessään Lottien ylenpalttisesti huojentuneen ilmeen.

"Oh, kuinka suloiselta se tuntuu!" sanoi Lottie vetäen syvään henkeään, autuaan lohdun ilmestyessä hänen silmiinsä.

"Sinun on parasta istua siinä ja antaa niiden olla vedessä jonkun aikaa", sanoi rouva Bascomb. "Minä vien sillä aikaa Didsin vuoteeseen. Tässä on eilisen lehden kuvaliite."

Yläkerrassa, kun hän hellävaroen pesi Didsin kaunista pikku ruumista, hän kutsui avukseen kaikki puolustuksensa sitä huolestusta vastaan, joka oli liikkunut hänen sydämessään Lottien ruvetessa itkemään. Hän haki esille väkevimmän vihtrillinsä korventaakseen jäljettömiin tämän ohimenevän tunteellisuuden puuskan. "Loukatut tunteet! Lorua! Lottiella ei ole mitään tunteita. Kipeitä känsiä, ei mitään muuta. Nyt kun hänen jalkansa ovat kuumassa vedessä ja viimeinen Mutt ja Jeff on hänen katseltavanaan, eivät loukatut tunteet vaivaa häntä enää paljonkaan."

Hän loiskutteli vettä Didsin ympärillä kylpyammeessa hukuttaakseen mielestään nuo säälittävät nyyhkytykset, ja myöhemmin, kun hän hieroi voidetta Didsin punertuneihin, pahoinpideltyihin pieniin jalkoihin, sanoi hän itselleen äkäisesti: "Teeskenteli kuin hänen tunteitaan olisi loukattu! Samalla hetkellä, kun hänen jalkojaan lakkasi pakottamasta, hän oli niin loukkautuneen näköinen kuin kissa kermassa."

Mutta kaikki tämä, kuten muukin maallinen, haihtui hänen mielestään, kun hän polvistui lapsen vuoteen ääreen ja kietoi käsivartensa hänen ympärilleen.

"Hyvää yötä, rakas pieni tyttöseni", sanoi hänen mummonsa, hänen rukouksensa lapsen menestymisen hyväksi leimahtaessa liekkiin kuin tuli.

Hän kuuli Ralphin tulevan kotiin myöhään sinä iltana, ja kun Ralph liikkui edestakaisin kylpy- ja makuuhuoneen väliä peseytyessään ja riisuutuessaan, kuuli hän Lottien ärtyneen äänen valittavan myöhäistä paluuta ja omaa ikävää iltaansa. Sitten makuuhuoneen ovi sulkeutui, vaientaen molemmat epäsointuiset äänet ja hetkisen kuluttua oli kaikki hiljaista.

Rouva Bascomb ajatteli, kuten muinakin iltoina ennen nukkumistaan: "Jos Ralph voitaisiin erottaa hänestä ruumiillisesti edes lyhyeksi ajaksi, menettäisi Lottie ehkä vaikutusvaltansa häneen. Se on kuin häijy lumous. Joka päivä Ralph pääsee häntä pakoon, ja joka yö valtaa Lottie hänet takaisin. Ja joka päivä käy Ralph hieman arkipäiväisemmäksi, tylsemmäksi ja julkeammaksi. Kuinka hän saattaakaan… vaikka hän tuntee Lottien niin hyvin? Ja halveksii häntä niin!"

Hän ei voinut milloinkaan tukahduttaa hämmästystään nähdessään Ralphin silmien, jotka useinkin katselivat Lottieta yhtä halveksivasti kuin hänenkin, kimaltelevan vanhasta himosta, kun näkyviin tuli hänen vaimonsa, yllään alushame ja kureliivi, täyteläisten rintojen ollessa paljaina kureliivin suojuksen epäiltävien pitsien ja rimsujen yläpuolella. Takaisin hän vaipui Lottien valtaan, joka kerta hieman alemmas.

Rouva Bascomb oli luopunut kaikista sellaisista ajatuksista, että Ralph voisi jolloinkin pelastaa itsensä, omasta aloitteestaan lopettaa tämän vajoamisen ja kiivetä ylöspäin. Jokaiseen viittaukseen siitä asiasta hän kaiketi vastaisi, silmissään uusi, töykeä katse, joka niin omituisesti jäykisti hänen vieläkin poikamaisia kasvojaan: "Pelastaako itseni? Mitä pelastusarmeijan pötyä se on? Minähän rakastan vaimoani niinkuin miesten on tapana. Mitä muuta voisit odottaa?"

Mutta hänen äitinsä otaksui nyt, että se side, joka kiinnitti hänet Lottiehen, johtui alituisesti uudistuvan ruumiillisen kosketuksen huumasta. "Se on häntä voimakkaampi. Ehkä se vie voiton mistä miehestä tahansa", oletti tämä keski-ikäinen leski maatessaan kapeassa vuoteessa ja pohtiessaan asiaa pimeässä. "Mutta ehkä se on niin voimakas vain tottumuksena? Kenties se nykyään on enemmän tottumusta kuin mitään muuta."

Seuraavana aamuna Lottie suvaitsi jäädä vuoteeseensa noin tunnin ajaksi, koska hänen jalkojaan vieläkin pakotti. Silloin kun Lottie pysyi vuoteessaan, olivat aamiaiset hauskoja tilaisuuksia, joiden vuoksi rouva Bascomb mielelläänkin teki sen verran ylimääräistä työtä, että vei tarjottimen yläkertaan.

Kuinka hauskaa heillä olikaan, pöydän ääressä istuvilla kolmella, kun heidän ei tarvinnut pelätä Lottien painostavia katseita ja he saivat iloita siitä varmuudesta, ettei mitään heidän hilpeätä pilaansa käsitettäisi kirjaimellisesti eikä väärin.

Ralph hymyili suudellessaan heitä molempia ja lähti työhönsä. Didsin kasvot oikein loistivat, kun hän riensi pihalle leikkimään. Rouva Bascomb alkoi nopeasti korjata ruokia pöydältä. Työskennellessään hän ajatteli: "Ah, kunpa Lottie vain tahtoisi syödä kaikki ateriansa vuoteessaan!"

Ja tämän niin luonnollisesti, niin kevyesti, niin melkein ylimalkaisesti johtuneen ajatuksen mukana hän siirtyi luonnollisesti, kevyesti, melkein ylimalkaisesti elämänsä toisesta puolesta toiseen.

IV OSA

XXVI

Tämänkin, kuten niin monen tehokkaan ajatuksen, ensi ilmestys ei ollut draamallinen. Se vaipui tietoisuuden pinnan alle liittyäkseen pimeydessä tuhansiin muihin rouva Bascombin elämän voimakkaihin, eloisiin ja tunnustamattomiin vaikutteihin. Kiiruhtaessaan aamuaskareiden lopettamista ennen lähtöään kouluun hän tuskin tajusikaan sen juolahtaneen mieleensä.

Eikä se näyttänyt päätänsä seuraavanakaan viikolla tai lähiaikoina, kun Lottie, kyllästyttyään tohtori Deweyhin koetteeksi haki apua eräältä naislääkäriltä, käsien ja jalkojen erikoisparantajalta, jonka vastaanottohuone oli hänen oman talonsa sivurakennuksessa saman kadun varrella. Lottie luotti hyvin vähän naislääkäreihin eikä rouva Bascomb ollenkaan käsi- ja jalkalääkäreihin, mutta Lottien mielestä kannatti yrittää, ja rouva Bascomb oli hyvillään kaikesta vaarattomasta, mikä antoi Lottielle jotakin uutta ajateltavaa ja toimitti Didsille uuden vierailupaikan ilman pelättävää vahinkoa. Ja kuten useimmat Lottien kokeet turvautua uusiin hoitotapoihin, ei tämäkään kestänyt pitkää aikaa. Naislääkäri lopetti käsittelynsä toistamalla tunteettoman töykeästi juuri samaa, mitä tohtori Deweykin oli sanonut, ja Lottie erosi hänestä suuttuneena.

Hänen jalkojaan pakotti sitä kovemmin, kuta enemmän hän niitä ajatteli, ja hän sanoi murheellisena pakotuksen "ulottuvan nyt lonkkaan asti". Hän alkoi väittää nyrjäyttäneensä jonkun luun selässään silloin kun Ralph oli niin rajusti laahannut häntä mukanaan. Ralph huomautti tilapäisesti eräänä aamuna aamiaispöydässä, ettei hän uskonut sen olevan mitään vakavaa. "Äitikin valitteli ennen usein samanlaista lonkkatuskien vuoksi. Vai olivatko ne tuskat sydämessäsi?" kysyi hän. "Joka tapauksessa näet hänen parantuneen niistä täydellisesti. Sinä et milloinkaan kuule hänen puhuvan särystä tai tuskista."

Rouva Bascomb hämmästyi melkein samalla tavalla kuin muutamia päiviä takaperin kuullessaan erään opettajatoverinsa sivumennen huomauttavan, että hänen tukkansa oli melkein valkea, jollaiseksi se oli muuttunut hänen huomaamattaan. Niin, hän muisti hämärästi kärsineensä juuri samanlaisia lonkkatuskia kuin Lottie nyt… epämääräisiä, aina uudessa kohdassa, eikä lääkäri ollut niistä piitannut.

"Mutta hän ei ole milloinkaan tuntenut sellaista tuskaa, joka vihlaisee jalasta lonkkaan saakka kuin tulikuuma parsinneula", sanoi Lottie vihaisesti. "Kunpa saisin neuvotella jonkun säädyllisen lääkärin kanssa, joka tahtoisi hiemankaan auttaa minua! Potilaan pitää katkaista jalkansa, ennen kuin he osoittavat mitään harrastusta."

Tämä kuulosti ihan samanlaiselta kuin ainaiset puheet aamiaispöydässä. Kuinka olisi rouva Bascomb voinut tietää, että hän oli jo astunut näkymättömän viivan yli, kulkien uutta polkua pitkin?

Eikä hän tiennyt tästä muutoksesta mitään vielä silloinkaan kun iltapäivällä kääntyessään kadulta pihalle huomasi hyasinttien kukkivan ja heiluttelevan heleitä, pykäläisiä kehojaan kevätilmassa. Rouva Bascomb koetti arvata — kuten hän aina ensin ajatteli — oliko Dids huomannut näiden uusien kukkien ilmestymistä kukkasarkoihin. Muuan niistä Didsin suomista monista iloista oli pienokaisen ihastus kukkiin. Didsin ilme, kun hän kumartui katsomaan jotakin vastapuhjennutta kukkaa, kohotti palan hänen isoäitinsä kurkkuun.

Rouva Bascomb pysähtyi hetkiseksi katselemaan niiden moniväristen teriöiden voimakasta, elävää kauneutta, jotka niin ihmeellisesti olivat versoneet esille mullasta ja ruskeasta sipulista. Ne toivat hänen mieleensä Didsin. Melkein kaikki käänsi hänen ajatuksensa Didsiin, mutta erittäinkin kukat. Hän taivutti jäykän, tunnontarkasti vaatetetun ruumiinsa haistelemaan niiden tuoksua samanlaisesta hellivästä mielijohteesta, joka pakotti hänet kiertämään käsivartensa Didsin ympärille, milloin tahansa lapsi sattui olemaan likellä.

Kun hän nousi kuistille, näki hän, että vaikka hän oli maalauttanut sen lattian viime kesänä, oli se uuden peitteen tarpeessa talvimyrskyjen jälkeen. Hän työnsi oven auki ja astui halliin, missä hän joka kerta tullessaan sinne oli hetkisen näkevinään kirkkaanvärisen, vihreän, kimaltelevan olkihatun ja hampputupsun, joka oli vaativaisesti peitetty ohuilla tekosilkkikuiduilla.

Hän kuuli ääniä arkihuoneesta. Lottien äänessä oli uusi sointu, kiihkeä ja kunnioitettava. "Kyllä, tohtori, ihan niinkuin sanotte, kerrassaan hirvittäviä tuskia, jotka vihlaisevat koko selkääni samassa silmänräpäyksessä, kun nousen seisomaan."

Rouva Bascomb ajatteli ivallisesti: "Kas niin, nyt se on siirtynyt hänen selkäänsä! Tänä aamuna se ei vielä ollut hänen lonkkaansa kauempana." Hän meni arkihuoneensa ovelle nähdäkseen, millaisiin tyhmyyksiin Lottie nyt oli ryhtynyt.

Dids istui äitinsä sylissä, herkät kasvot niin hartaan tarkkaavaisina, että rouva Bascombin tuli paha olla, kun Dids niin kuunteli äitiään. Lottie istui sohvalla, jutellen ainaiseen keskeytymättömään tapaansa. Nojatuolissa istui pitkä ja ruma, siististi puettu mies, joka näytti noin nelikymmenvuotiaalta. Huone tuoksui kalliilta sikaareilta ja hajuvesiltä.

Miehen leveät, tummat, melko järeät kasvot olivat kääntyneet Lottieen päin yhtä tarkkaavaisen näköisinä kuin Didsinkin. Kerrankin kuunneltiin Lottien valituksia niin hartaasti kuin hän voi toivoa. Vieras näytti tarkastelevan kaikkia Lottien ulkonaisia piirteitä, sieviä, lihana, puuteroituja kasvoja, liian pyöreätä ruumista, kimaltelevia kynsiä ja hieman likaisia käsiä ja paksuja jalkoja, joiden liha kiristi esille pieninä kumpuina patenttinahkakenkien nauhojen välistä ja joihin oli tiukasti vedetty läpikuultavat silkkisukat. Rouva Bascombin hämmästykseksi tässä tuikeassa tarkastuksessa, huolimatta miehen karkeista kasvoista, oi ollut vähääkään sitä himokasta eläimellisyyttä, jota hän niin suuresti inhosi useimpien miesten Lottieen suunnatuissa katseissa. Ja kuitenkin se teki hänet levottomaksi. Siinä oli jonkinlaista harkitsevaa oveluutta, ikäänkuin vieras olisi mielessään laskenut johteen numeroita saadakseen selville, paljonko tästä voi hyötyä. Hän katseli Lottieta arvioiden kuin keräisi ulkomuodon jokaisesta yksityiskohdasta tosiseikkoja, joita voisi käyttää edukseen. Rouva Bascomb pani myös merkille, että mies, ennenkuin huomasi hänen saapuneen, kiireesti tähysti huonettakin katseella, jossa oli samanlaista keräilyä, ikäänkuin hän jokaisesta esineestä laskisi, mitä täällä oli saatavana.

Mutta heti kun hän huomasi rouva Bascombin katselevan, muuttui hänen kasvojensa ilme. Se tuli ja meni, ennenkuin rouva Bascomb ehti tajuta, mitä se oli merkinnyt.

Lottie seurasi hänen katseensa suuntaa, näki anoppinsa ja nousi hieman hämmentyneenä, kuten hän usein oli, jos sattui eteen jokin tavallinen muodollisuus. Vaikka hän oli ostanut monta seurusteluopasta, ei hän ollut oppinut esittelemään ihmisiä toisilleen sulavasti, näyttämättä pulaan joutuneelta ja hengittämättä kiivaasti. Hän sanoi nyt: "Ah… tohtori Pell, tässä näette anoppini, rouva…"

Vieras keskeytti hänet lähestyen herttaisesti rouva Bascombia, käsi ojennettuna, johon rouva Bascombin käsi upposi "kuin höyhenpielukseen", kuten hän sanoi itselleen.

Tohtori sanoi syvällä täyteläisellä äänellä ja taivuttaen sanoja niin harkitusti kuin valtiomies: "Ah, minä tunnen rouva Bascombin oikein hyvin. Vietinhän pari vuotta lapsuudestani hänen luokkahuoneessaan, rakkaassa vanhassa Main-kadun koulurakennuksessa. En ole milloinkaan unohtanut sitä innoitusta, jonka opettajani ihmeellinen persoonallisuus minussa herätti." Hän keskeytti ja toisti voimakkaasti, nyökäyttäen samalla vakavasti päätänsä: "Innoitusta! Ihmeellinen persoonallisuus."

Huomatessaan, ettei rouva Bascomb tuntenut häntä, hän lisäsi reippaasti luonnollisella äänellään: "Kävin koulua vuodesta 1892 vuoteen 1894."

Vuosien takaa pulpahti esille muisto, kohoten raketin tavoin ja täsmällisenä, puolittain huvittavana ja kauhistuttavana… niinpä niin, tuossa seisoi siis entinen hirveä katupoika, Maurice Pell, se sama, josta oli tullut puoskari.

Hänen tottumuksensa kätkeä todelliset kasvonsa opettajan arvokkaisuuden rauhallisella naamiolla oli hänelle nyt hyvään tarpeeseen. Hänen pikku säpsähdyksensä ja silmun ilmestynyt tuntemuksen välähdys saivat johtua pelkästä muistosta.

"Niin, tohtori Pell! Nyt muistan teidät vallan hyvin", sanoi hän istuutuen ja laski kädet syliinsä. Hän oli varuillaan ja tukahdutti naurunsa, johon tohtorin juhlallinen pöyhkeys kiihoitti. "Innoitus! Persoonallisuus!" Samalla hän muisteli alituista, noina parina vuotena heidän välillään käytyä sotaa, jolloin poika oli ollut vastuksena hänen luokkahuoneessaan.

Lottie selitti suulaasti: "Rouva Flacker kertoi minulle, että tohtori
Pellin käsittely oli auttanut hänen serkkunsa vaimoa ihmeellisesti."

Tohtori Pell kieltäytyi kiitoksesta heilauttamalla valkoista sileää kättään, jonka rouva Bascomb muisti likaiseksi sierottuneeksi ja taipuvaiseksi anastamaan toisen omaa.

"Ja kun iltapäivällä olin kävelemässä Mamien kanssa, niin eikö hän huomannut tohtori Pellin tulevan kadulle Willistonin talosta — hän hoitaa Elizabeth Willistonin selkää, joka loukkautui hänen kaatuessaan jäälle toista vuotta sitten. Minä en ollut kuullut siitä hiiskaustakaan, mutta Gertie kertoi minulle hänen menneen pihalle heidän takaovestaan viedäkseen vettä kanoille, ja näyttää siltä kuin takaportaat olisivat olleet jäässä ja…"

Rouva Bascomb ei pitänyt siitä perinpohjaisesta tarkastuksesta, jolla tohtori Pell tutki Lottieta hänen puhuessaan. Hänestä oli hermostuttavaa, että joku katseli Lottieta niin tiukasti.

Niin rouva Bascomb puuttui asiaan keskeyttäen Lottien — eikä muulla toivolla saanutkaan sanan vuoroa. "Mitä te, tohtori Pell, ajattelette miniäni jalkavaivasta?" Hän oli todellakin utelias näkemään, kuinka mies selviytyisi lääketieteellisestä keskustelusta.

Tohtorin silmiin, jotka olivat mustat ja melko lähellä toisiaan ja joiden valkuaisissa oli keltaisia juovia, tuli vakava ilme. Mutta ennenkuin hän avasi suunsa puhuakseen, kääntyi hän katsomaan vanhaa opettajaansa. Kun hän äsken oli niin tutkivasti tähystellyt Lottieta, oli rouva Bascomb jo silloin hätkähtänyt, mutta nyt häntä säikähdytti paljon enemmän se vaaniva ilme, joka hetkiseksi ilmestyi tohtorin silmiin. Tiesihän vanha rouva, etteivät ihmiset tuijottaneet häneen. Hän oli jo tottunut siihen, että hyödylliset, keski-ikäiset naiset olivat melkein näkymättömiä. Hän ei ollut vuosikausiin tavannut ketään, joka olisi viitsinyt tähystää häntä sen verran, että hänen olisi käynyt vaikeaksi pitää naamiota paikallaan. Kaikista oli yhdentekevää, millaiseksi naiseksi hän vähitellen muuttui.

Mutta nähtävästi se kuitenkin merkitsi jotakin Maurice Pellille. Hän oli jo melkein saanut selville, mitä rouva Bascomb oikeastaan ajatteli, ennenkuin tämä ehti tihentää rauhallisen ilmeensä täydelliseksi verhoksi ja katsoa häneen takaisin sennäköisenä kuin vain odottaisi, mitä hän aikoi sanoa.

Mutta tohtori istui vieläkin kuin miettien nolossa hiljaisuudessa, kääntämättä katsettaan rouva Bascombista, joka ihmetteli, mitä hänellä oli mielessä. Sitten Lottie, jota tohtorin vaikeneminen hämmästytti, vastasi anoppinsa salaiseen kysymykseen: "Kerrassaan ihmeellistä on, kuinka tohtori osui heti oikeaan määritellessään vaivani, jota eivät kaikki muut lääkärit ole vähääkään ymmärtäneet. Se on juuri sellaista kuin olen kertonut teille ja Ralphille alusta asti. Minä tunsin sen juuri sinä päivänä, jolloin Ralph juoksutti minua niin raa'asti. Minä liukastuin jotenkin jäällä, ja olen vieläkin näkevinäni sen paikan, kun kiersimme kulman Fulton- ja Melton-katujen välisellä kujalla, siinä se muistaakseni tapahtui, tai kenties Fulton- ja Grant-katujen kulmassa sittenkin, koska muistan meidän silloin olleen Pelhamin talon takaoven kohdalla — niin, kaiketi se tapahtuikin Fulton- ja Grant-katujen kulmassa ja kun lipesin, tunsin jonkin antavan perään selässäni, juuri tässä kohdassa." Hän painoi kädellä selkäänsä ristiluiden kohdalta. "Hyvin selvästi tunsinkin. Tohtori kysyi minulta, eikö se tuntunut siltä kuin jokin jänne olisi venähtänyt, ja se tuntuikin ihan sellaiselta. Ja tohtori Pell sanoo näyttävän siltä kuin jokin luuni pieni nurkka olisi liukunut toisen luun sivu tai jotakin sellaista. Tohtori sanoo olevan hyvin ihmeellistä, että olen jaksanut olla lainkaan liikkeellä. Hän väittää, että jokainen muu nainen olisi maannut vuoteessa selällään jo kauan aikaa sitten. Mutta minä kerroin hänelle, etten koskaan hellitä niin vähällä. Minähän tahdon olla liikkeellä, vaikka tekisi kuinka kipeää. Ja täällä on niin paljon puuhaa. Minusta ei tuntunut siltä, että pitäisi heittää kaikki sikseen. Tehän tiedätte, tohtori, kuinka nainen hoitaessaan taloutta ei milloinkaan näe sitä hetkeä, jolloin hän todella voisi levätä. Ja tohtori sanoo hirveiden jalkakipujen johtuen niistä hennoista, jotka kulkevat pitkin selkäpiitä. Minä voin tuntea ne, kun astun jalalleni. Tehän muistatte minun tänä aamuna sanoneen teille ja Ralphille, kuinka selkääni koskee hirveästi, jos nousen seisomaan."

Hän jatkoi yhä, kuten hänen tapansa oli, kun ei kukaan keskeyttänyt.
Tohtori katseli tarkkaavaisesti entisen opettajansa kasvoja. Rouva
Bascombin silmät tuijottivat kiinteästi käsiin, jotka hän oli laskenut
syliinsä.

Kaikessa Lottien puheessa oli vain yksi ainoa lause, joka jäi rouva Bascombin mieleeni "Maannut vuoteessa selällään." Tämä lause oli huutaen murtautunut hänen tajuntaansa.

Pysytellen siellä kaikkien unohdettujen ja tarkoitettujen ajatusten laajalla hämärällä pinnalla se tirkisteli ja hapuili kiihkeästi erästä toista aatetta, joka oli sille sukua, sen edeltäpäin määrätty toveri, sen toinen puolikas. Mikä se oli? Mikä oli se häipynyt ajatus, jota Lottien lause oli sipaissut? Rouva Bascomb työnsi kouraisevat pihtinsä syvälle ja tunsi raskasta painoa pinnan alla. Hurjalla vetäisyllä hän sai sen melkein pinnan alle, missä voisi sen nähdä… hänen tarkkaavaisuutensa laimeni hetkiseksi… ja ajatus katosi jälleen. Ei ollut muuta kuin Lottie puhumassa.

Hän ponnisti jälleen, mutta sittenkin tunsi veltostuneen muistinsa päästävän otteestaan tuon heikon muiston, jota Lottien lauseen tilapäinen kosketus oli liikauttanut. Lisäksi hän huomasi tohtori Pellin odottavan, että hän lausuisi mielipiteensä, näyttäisi korttinsa ennen häntä. Hänen oli todella pakko sanoa jotakin pian.

Didsillä oli muuan nukkensa sylissään, ja kun keskustelu ikävystytti häntä, oli hän alkanut huvitella kokeilemalla, kuinka kauas voi antaa Tildan liukua äidin polvia pitkin ja vielä ulottua pelastamaan sen putoamasta. Käyden vihdoin huolimattomaksi hän ei tehnytkään pelastavaa liikettään tarpeeksi nopeasti, ja Tilda putosi Lottien sylistä lattialle, niin että sen puinen pää kolahti.

Odottamattoman kopsahduksen kuullessaan rouva Bascomb säpsähti hermostuneesti… ja ikäänkuin hän olisi sen mukana äkkiä vetäissyt sisimmästään esille hämärän aatteen ilmestyi se nyt yhtä selvänä kuin silloinkin, kun hän oli tilapäisesti saanut sen viikkoja takaperin, mutta kasvaneena luonnottoman suureksi sen päivän jälkeen, jolloin hän oli sallinut sen upota mieleensä. Hän katseli sitä kauhistuneena. Se ei näyttänyt olevan missään suhteessa häneen, niin muuttunut se oli alkuperäisestä aatteesta. Ja kuitenkin hän tiesi sen jokaisen hiukkasen olevan peräisin hänen omasta sydämestään.

Niin, se oli todella Lottien lauseen edeltäpäin määrätty puolikas. Nämä molemmat liittyivät yhteen kuin kemialliset alkuaineet, sekoittuen toisiinsa tuomiopäivän kaltaisella leimahduksella. Ja ne muuttuivat heti joksikin muuksi, jollaista ei kumpikaan ennen ollut. Se, mitä niistä nyt oli tullut, pysäytti ja jäädytti rouva Bascombin sydämen.

Kun nukke putosi, kiiruhti tohtori Pell nostamaan sen lattialta, hyväili sen kolhiutuneita puukiharoita, hymyili kankeasti Didsille ja sanoi leikillisellä äänellä: "Nukkeraukka! Tohtori parantaa sen haljenneen pään terveeksi. Kas niin! Tohtori hieroo sitä jollakin linimentillä. Nyt se on jälleen kunnossa", lisäsi hän ojentaen leikkikalun pikku tytölle, joka oli mielissään tästä kohteliaisuudesta.

Tähän oli kulunut vain hetkinen. Kun hän sitten taas nojautui taaksepäin tuolissaan, katsoen arvioivasti rouva Bascombiin, oli tämäkin valmis puhumaan, vaikka hengitys kävi kiivaasti ja hänen äänensä värähteli.

Oliko se hänen oma äänensä? Hänkö siinä todellakin puhui tällä tavalla?
Mistä ne sanat pulppusivat esille niin sulavasti?

Hän sanoi vakavasti: "Niin, tohtori, onko hänen selässään todella jokin vika? Sehän on hirveän vakavaa aina, vai mitä? Tytär raukkani! Kuinka hän lieneekään kärsinyt! Eikä kukaan meistä ole osannut aavistaa sen olevan niin vaarallista. Kuinka olemmekaan voineet kuvitella, että se on vain jotakin lievää tuskaa hänen jaloissaan!"

Tämä odottamaton persoonallinen voitto pani Lottien haukkomaan ilmaa. Kun hän kuuli anoppinsa heltyneen ja myötätuntoisen äänen, täyttyivät, hänen silmänsä kyynelillä. "Minähän sanoin kaikille sen olevan jotakin hirmuista", sanoi hän niiskuttaen nenäänsä ja näyttäen lohdutetulta. Mutta ei kukaan uskonut minua. He luulivat minun puhuvan vain joutavia. Senvuoksi olenkin koettanut pysytellä pystyssä. Minä olisin lannistunut jo aikoja sitten, ellen olisi tiennyt kaikkien luulevan sitä laiskuudeksi."

"Sitä voi todella sanoa kohtalon sallimaksi, että satuit tapaamaan tohtori Pellin", sanoi rouva Bascomb ihmetellen, voivatko nämä todellakin olla hänen oman äänensä tuttuja korostuksia. "Me noudatamme tietysti hänen ohjeitaan, jokaista hänen määräämäänsä käsittelyä. Te siis ajattelette, tohtori, että hänen pitää suoda selkärangalleen täydellistä lepoa makaamalla vuoteessaan jonkun aikaa?"

Nyt Lottie hätkähti, näyttäen hieman hätääntyneeltä, mutta rouva Bascomb kuuli oman äänensä sanovan hartaasti: "Niin, niin, Lottie. Mikään uhraus ei ole liian suuri, kun asia koskee sinun terveyttäsi. Kyllä me siitä selviämme. Voimme palkata jonkun pitämään sinulle seuraa päivisin, kunnes kouluni loppuu kesäksi — lomaan ei ole enää pitkältikään aikaa." Hän kääntyi jälleen tohtorin puoleen: "Miniäni pelkää niin kovasti tuottavansa meille vaikeuksia, mutta tietysti ei mikään saa estää hänen parantumistaan."

Sitten hän taas puhui Lottielle. "Sinun ei tarvitse ajatella", sanoi hän, "että sinun välttämättä pitää mennä tohtorin luo saamaan hoitoa. Tuodaanhan nykyään röntgen-konekin potilaan huoneeseen vai mitä, tohtori? Minä olen varma siitä, että tohtori voi käydä sinua päivittäin hoitamassa täälläkin, väsyttämättä sinua turhilla kävelyillä." Hän kääntyi jälleen tohtorin puoleen, peläten puhuneensa liian nopeasti ja sanoneensa liian paljon, mutta uskaltamatta kuitenkaan lopettaa pelosta, ettei ollut vielä sanonut tarpeeksi. "Kuinka te hoidatte tällaisia vaivoja, tohtori Pell?" kysyi hän. Sinipunaisilla säteilläkö vai hypistelyllä?"

Nyt hän vihdoinkin lopetti, sydän levottomana. Ja silloin oli myöskin tohtori Pell valmis puhumaan. Hänen tyyntynyt katseensa siirtyi vuorotellen kumpaankin naiseen, täyteläisen äänen kohotessa ja laskiessa saarnaajan lailla koristeellisesti jokaisen lauseen lopussa. Hän keskeytti jokaisen pitkän lauseensa jälkeen, katsoi magnetisoivasti toisesta vilpittömästä silmäparista toiseen ja nyökkäillen vakavasti kertasi tärkeimpänä pitämänsä sanan tai sen, jota he tuskin toistamatta olisivat muistaneetkaan. "Homolateraalinen taive", sanoi hän samalla tavalla kuin pappi lausuu: "In saecula saeculorum", ja "afferent neurones" ja "plexus brachialis".

Kaikki kolme naista kuuntelivat oppivaisesti, kunnioittavasti, kunnes
Dids nukahti Tilda käsivarsillaan.

Kun Lottie alkoi näyttää hieman pelästyneeltä, siirsi rouva Bascomb tuoliaan vähän lähemmäksi ja puristi hänen pehmeän kätensä omaansa. Hän kohteli miniäänsä nyt ensi kerran äidillisesti. Mutta hänestä ei tuntunut siltä kuin hän todella olisi niin menetellyt, yhtä vähän kuin hän tajusi sanoneensa tohtorille kaiken sen, mitä hän oli sanonut. Mutta todellisuus saavutti hänet hetkiseksi, kun hän tunsi Lottien nihkeiden sormien puristuvan kätensä ympärille. Samalla hän tunsi itseään kohtaan sairaloista kauhua, jonka myrkytetty nuoli tunki syvälle hänen sijastaan puhuneen, turtuneen, epätodellisen henkilön läpi, kauas sinne asti, minkä hän hyvin tunsi omaksi itsekseen, vastuunalaiseksi kaikista teoistaan. Niin, mitä hän teki? Mitä hän todellakin teki?

Todellisesti ja ulkonaisesti hän ei tehnyt muuta kuin kunnioittaen mumisi silloin tällöin: "Niin, tohtori; niin, tohtori", istuessaan siinä, yllään tumma, ompelijattaren valmistama puku, kunnioitettavan arvokas ilme keski-ikäisissä kasvoissaan. Hetkisen kuluttua hän kuuli itsensä sanovan: "Luonnollisesti me haluamme tehdä kaikki, mikä on parasta poikani vaimolle", tukahduttaen samalla sydämensä ahdistavan sairaloisuuden.

Kun tohtori katseli näitä molempia naisia, kimaltelivat hänen keltajuovaiset, lähellä toisiaan sijaitsevat silmänsä. Hän pullisti rintaansa, kiskaisi liivinsä alemmaksi, painoi sormiensa päät yhteen ja korotti ääntään. "Pervaskulaarinen solu-imeytymä", sanoi hän komeasti, ja "patalogisia muutoksia selkäpiin fluidumissa", ja "hajallista analgesiaa".

"Ah, minä uskon teidän ymmärtävän vaivani!" sanoi Lottie, itkien hieman huojennuksesta ja tyytyväisyydestä.

Sinä iltana, kun Ralph avasi pääoven, tuli hänen äitinsä juuri keittiön ovesta ja oli menossa ruokasaliin lautanen kädessään. Hallin valo sattui hänen kasvoihinsa, ja vaikka Ralph kiinnittikin hyvin vähän huomiota äitinsä ilmeen muutoksiin, säpsähti hän tällä kertaa. "Herrainen aika, äiti!" huudahti hän. "Mikä nyt on hätänä? Onko Didsille tapahtunut jotakin?"

Ei, hän näki Didsin siellä, kukoistavana ja tyynenä, panemassa Tildaa nukkumaan.

Hänen äitinsä kalpeus oli niin kauhistuttava — se oli muutakin kuin kalpeutta — että Ralphin mielessä välähti kirkkaana salamana mieletön ajatus: "Äiti on sen näköinen kuin olisi tappanut Lottien."

Lautanen vielä kädessään hän kertoi Ralphille hallissa Lottien luona käyneestä uudesta lääkäristä, joka näytti ymmärtävän hänen vaivansa, ja tosiaankin, juuri niinkuin hän oli aina ajatellut, hänellä näytti olevan jokin todellinen vaiva selkärangassaan; se oli ehkä voinut johtua jostakin sillä hetkellä huomaamattomasta tapaturmasta (tarkastuksen jälkeen lääkäri ei ollut voinut ilmoittaa syytä) Didsin synnyttämisen kestäessä kärsityistä tuskista. "Sinähän tiedät", jatkoi rouva Bascomb, "ettei Lottie ole milloinkaan ollut oikein kunnossa sen jälkeen". Hän lisäsi, että Lottien piti suoda selkärangalleen ehdotonta lepoa, pysyä täydellisesti liikkumatta vuoteessaan, minkä tohtori oli luullut päivittäisen käsittelyn ohella ehkä auttavan.

Ralph oli myötätuntoinen. "Ai, ai, Lottie-parka!" sanoi hän. "Ja minä olin ihan varma siitä, että se johtui vain hänen käyttämistään sopimattomista kengistä. Merkillistä, juuri tänään muuan mies kertoi minulle vaimostaan, kuinka hän oli kärsinyt samanlaisesta vaivasta vuosikausia synnytyksen jälkeen. Muistelen Lottiella olleen tällaisia oireita jo ennenkin. Hän koetti sitä parantaa sähköhieronnalla, mutta se ei auttanut häntä paljonkaan."

Seuraten avuttomasti tuttua ajatusjuoksua, johon tämä oli johtanut hänet, hän jatkoi sanoen: "Hitto vie, kuinka paljon se hieronta…" ja keskeytti häpeillen.

Rouva Bascomb muisti myös jotakin. "On vielä muuan asia, josta haluan keskustella kanssasi, Ralph", sanoi hän. "Minä tahdon, että sallit minun suorittaa tämän hoidon kustannukset. Perheessä sattuvat sairastapaukset ovat aina hankalia aloittelevalle nuorelle miehelle. Minulla on nykyään paljon rahaa, ja olen oikein iloinen saadessani uhrata niitä tähän."

Ralph oli syvästi liikutettu ja — mikä oli hänen puolestaan hyvin harvinaista — painoi poskensa äitinsä poskea vastaan ja suuteli häntä. "Sinä olet äärettömän hyvä, äiti", sanoi hän kiitollisesti.

Rouva Bascomb tukahdutti sisimmästään kohoavan haikean liikutuksen ja meni takaisin keittiöön. Mutta hän pysähtyi ja tarttuen toisella kädellä ovenpieleen ja nojaten päänsä käsivarteen, kuin olisi väsyksissä, lisäsi: "Ja vielä muuan asia, Ralph. Tohtori sanoi, että Lottien pitää saada olla vuoteessa yksinään. Niin että toistaiseksi olen siirtänyt kapineesi Didsin huoneeseen ja laittanut vuoteesi sinne."

Ralph hämmästyi. "Ovatko asiat niin huonosti?" kysyi hän, mutta hänen äitinsä näki hänen kasvoissaan muutakin kuin hämmästystä. "Mutta missä Dids nukkuu?"

"Minä olen laittanut hänelle telttavuoteen ullakon toiseen päähän. Siitä tulisi", lisäsi rouva Bascomb laskien käsivartensa alas ja mennen keittiöön, "kaunis pieni makuusoppi" Jos kummallekin puolelle puhkaistaisiin kattoikkuna. Mehän voimme palkata kirvesmiehen laittamaan ne tänä kesänä."

"Mutta äiti, Lottien pitää kai parantua ja tulla entiselleen ennen kesää vai mitä?" huusi Ralph.

Hänen äitinsä kiiruhti tyynnyttämään häntä: "Ah, sitä minäkin toivon!" Mutta hetkistä myöhemmin hän huomautti olkansa yli: "Olisi kuitenkin käytännöllistä, jos meillä olisi varalta toinenkin makuuhuone. Ja ullakon eteläisestä ikkunasta on niin kaunis näköala."

Päivällisen jälkeen Ralph ja hänen äitinsä menivät yhdessä yläkertaan katsomaan Lottien vointia. Hallin valo tuli makuuhuoneen avatusta ovesta sisään, niin että he, pysähtyessään kynnykselle hetkiseksi tottuakseen hämärään, näkivät Lottien nukkuvan suloisesti ja sikeästi, toinen käsi kauniin pyöreän posken alla.

Ralph ei ainakaan nähnyt muuta. Mutta sitten hän huomasi äitinsä silmien tuijottavan ihan eri kohtaan, ikäänkuin joku seisoisi siellä. Hämmästyneenä hän käänsi katseensa jälleen huoneeseen. Siinä paikassa, johon hänen äitinsä tuijotti, ei ollut mitään.

"Mitä sinä niin tähystelet?" kuiskasi hän oudostellen äitinsä kummallista ilmettä.

Talon ilmassa oli sinä iltana jotakin niin levotonta, että Ralphin oli paha ja ikävä olla. Hän käveli varpaisillaan huoneesta huoneeseen kuin mies sellaisessa talossa, missä juuri tehdään leikkausta. Hän näytti pelkäävän, ettei hän esiintynyt kovasti jännitetyistä naisellisista hermoista kyllin järkkyneenä ja arkana.

Hän halusi istuutua nojatuoliinsa saadakseen rauhassa lukea selostuksen tärkeästä nyrkkeilyottelusta, joka oli suoritettu Montanassa edellisenä iltana, mutta se ei ollut hänen mielestään "oikein sopivaa". Kuhnailtuaan hermostuneena jonkun aikaa hän meni keittiöön tarjoutuen auttamaan äitiään ilta-askareissa.

"Ei, ei", sanoi rouva Bascomb tyynesti kuten hänen tapansa oli; "päivän työn jälkeen sinä tarvitset rauhallisen illan".

Puhuessaan hän pesi käsiään ja harjasi niitä kovasti sellaisella jäykällä harjalla, jota käytetään kasvisten puhdistamiseen. Kun Ralph seisoi siinä muutellen painoaan toiselta jalalta toiselle, lopetti rouva Bascomb pesuhommansa, huuhtoi vielä kätensä ja kuivasi kaulainpyyhkeellä, mutta työnsi ne heti taas soikkoon, joka oli täynnä saippuavettä. "Kuinka naurettavasti äiti käyttäytyy!" ajatteli hän. "Hänestä on tulossa järjettömän vaativainen käsien puhtaudessa."

Hän sanoi: ""Mikä ihme sinua oikeastaan vaivaa? Miksi sinä peset käsiäsi, kun sitten heti peset astioita?"

"Mitä sinä sanoit?" kysyi rouva Bascomb olkansa yli hämmästyneenä, ja kasvoista, jotka hän käänsi Ralphiin päin, tämä näki, ettei hän ollut tähän saakka tiennyt pesseensä käsiään.

Ralph toisti epäluuloisesti sanansa, ja hetkisen kuluttua rouva Bascomb vastasi hiljaa: "Ah, en tiedä; joskus olen niin hajamielinen." Sitten hän lisäsi: "Sinä voit sentään auttaa minua hieman. Vie roskasanko takakuistille."

Ralphin mieleen juolahti hänen astuessaan ulos sanko kädessä, että koska hänen nyt piti nukkua yksinään, hän voisi mennä vuoteeseensa varhain ja maatessaan mukavasti lampun ääressä lukea rauhassa selostuksen nyrkkeilyottelusta. Hän oli aina nauttinut siitä, että sai lukea itsensä nukuksiin, mutta naimisiin mentyään tietysti vieraantunut siitä tavasta. Nyt hänestä oli mieluista, että se kävi jälleen mahdolliseksi.

"Minä olen melko väsyksissä, äiti, sitä ei voi kieltää", sanoi hän palattuaan. "Ja parasta onkin luullakseni, että menen aikaisin nukkumaan."

Pieneksi kääröksi taitettu lehti kainalossaan ja katsoen salavihkaa taakseen nähdäkseen, ettei hänen äitinsä sattumalta huomaisi sitä, hän kiiti portaita pitkin yläkertaan harpaten pari askelmaa kerrallaan ja sitten vanhaan lapsuuden aikuiseen huoneeseensa, sulkien oven takanaan ja tuntien vapautuneensa naissuvusta. Konttorissa oli sanottu ottelun kolmannen erän olleen ratkaisevan.

Hetkisen kuluttua, luettuaan itsensä miellyttävään uneliaisuuden tilaan, hän sammutti lampun ja nukahti sikeästi. Hän ei pitänyt tätä Lottien viimeistä päähänpistoa kovinkaan vakavana. Naiset keksivät aina jotakin tuollaista. Lottie ryömisi vuoteestaan muitta mutkitta ja kävelisi yhtä reippaasti kuin muutkin heti, kun joku Douglas Fairbanks-filmi tulisi kaupunkiin.

Herätessään yöllä hän näki valoa vieläkin pilkoittavan oven reunoilta. Äiti oli varmaankin unohtanut hallin lampun palamaan. Hän harppasi unisena lattialle ja avasi oven.

Siellä yöpuvussa, valkoinen tukka paperikähertimissä" laihat kuihtuneet kasvot kumartuneina pesuvadin yli, seisoi hänen äitinsä pesten käsiään.

Ralph ei ollut arka eikä kuvitellut turhia, mutta nyt hän kuitenkin tunsi selkäänsä karmivan.

"Taivaan nimessä, äiti!" huudahti hän, tointuen kuullessaan oman äänensä kaiun.

Äiti säpsähti, vetäisi kätensä vedestä ja alkoi nopeasti pyyhkiä niitä kuiviksi.

"Mitä sinä luulet nyt olleesi tekemässä?" kysyi Ralph jyrkästi, koska tunsi olevansa järkytetty.

Äiti hymyili hänelle raukeasti. "Minä…" Hän aikoi livistää tiehensä Ralphin oven sivuitse ullakon portaita kohti. "Minä luulen nähneeni unta", ilmoitti hän sammuttaen hallin lampun ja kiiveten ylöspäin.

Ralph meni takaisin vuoteeseensa ajatellen: "Äiti alkaa todellakin muuttua omituiseksi!"

Ja myöhemmin kääntyessään vuoteessaan hän ajatteli: "Päähänpistoja! Hän saa hassuja päähänpistoja."

Ja sitten: "Ihmiset käyvät niin omituisiksi vanhempina. Minusta tuntuu kuitenkin, ettei äiti ole kyllin vanha hassuttelemaan. Kuinka vanha hän nyt on? Jahka ajattelen…" Koska hän ei ollut milloinkaan välittänyt ihmisten iästä, saatikka perhehistoriasta, oli hänen hyvin vaikea päästä arviointinsa alkuunkaan. "Katsokaamme ensiksikin, milloin isä ja hän menivät naimisiin? Minä synnyin vuonna '87…" (Siitä hän oli ainakin varma.) "Heidän täytyi siis mennä naimisiin vuonna '86 tahi '85. Minä en usko heidän olleen kovin kauan naimisissa ennen syntymääni. No niin, otaksutaan, että heidän häänsä vietettiin vuonna '85, ja äiti oli silloin joko kolmen- tahi neljänkolmatta ikäinen — ja koska nyt on 1914, niin kuinka pitkälti siihen on vuodesta '85… vai sanoinko '86?"

Aamulla hän muisti keskeytyneen arvioimisensa, ja koska hän poika-ajoiltaan tiesi, että hänen äitinsä vihkimispäivä on kaiverrettu muistokoteloon, jota hän aina piti kaulassaan, kysyi hän sivumennen aamiaispöydässä: "Kuuleppa, äiti, anna minun katsella muistokoteloasi, jossa on isän valokuva! Vanha herra Watson sanoi minulle joku päivä sitten, että Didsin silmät ovat niin samanlaiset kuin…"

Hän keskeytti, katsellen hätääntyneenä äitiään kasvoihin, ja pelkäsi koskettaneensa, kuten miehet niin usein tietämättään tekevät, johonkin naiselliseen myrskykeskukseen, jollaisten karttaminen oli hänen elämänsä päätarkoituksia. Hänen äitinsä oli kohottanut päätänsä niin järkkyneen näköisenä, että hän pelkäsi kirottua tunnepurkausta.

Mutta hänen hämmästyksekseen ja huojennuksekseen äiti ei sanonut vähään aikaan mitään. Sitten tuli hyvin rauhallinen vastaus. "Minä en käytä sitä enää."

Ralph ihmetteli. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt äitiään ilman sitä. "Mutta sinähän pyysit minua korjaamaan ketjun vielä viime sunnuntaina", sanoi hän.

"Niin, kyllä. Mutta minä… minä irroitin sen kaulastani viime yönä", sanoi hän.

Ralph peräydyn äkkiä heikolta jäältä, välittämättä siitä, kuinka se oli käynyt heikoksi, mutta mielissään, kun se ei ollut murtunut. "No, sillä ei ole väliä. Satuin vain muistamaan herra Watsonin sanat." Hän katsoi kelloaan. "Kah, sehän on jo puoliyhdeksän! Minun täytyy kiiruhtaa."

XXVII

Baumannit hämmästyivät nähdessään naapurinsa, rouva Bascombin tulevan pienen, hyvin hoidetun, tuoreen nurmikon poikki ennen aamiaista.

"Herra siunatkoon ja varjelkoon!" huusi Gertie, joka järjesteli tukkaansa hirmuisen kiireesti, koska hänen isäntänsä vaati yliluonnollista täsmällisyyttä, "mitä vanhalla rouva Bascombilla on tekemistä täällä näin varhain?"

"Tuleeko hän tänne?" kysyi rouva Baumann, laskien kahvipannun kädestään astuakseen ikkunan ääreen.

"Ehkä heiltä on loppunut jokin, sokeri tai kahvi, ja hän tulee nyt lainaamaan meiltä", vihjaisi rouva Rader, rouva Baumannin vanha täti.

Hänen huomautustaan vastustettiin ivallisesti, mikä oli hänen elämänselitystensä tavallinen kohtalo silloinkin, kun niihin pantiin edes hiukan huomiota. "Vanha rouva Bascombko lainaamaan?" sanoi Gertie. "Hän ei ole koko ikänään lainannut neulaakaan. Lottie on sen perheen piintynyt lainaaja."

"Niin juuri", sanoi rouva Bauman. Saamme kiittää onneamme, että rouva Bascomb palasi hoitamaan heidän talouttaan. Meillä ei olisi enää kotona ainoatakaan esinettä josta Lottie ei olisi kuluttanut pois uutuuden kiiltoa."

Rouva Bascomb oli nyt heidän kuistillaan ja koputti oveen. Sisällä olevat kolme naista asettuivat erilaisiin huolettomiin asentoihin ja huusivat niin asiallisesti vastaukseksi hänen koputukseensa kuin se olisi ollut heidän saamansa ensimmäinen merkki hänen läsnäolostaan: "Tulkaa vain sisään!"

Tulija ei näyttänyt oikein terveeltä, ajattelivat he nyökätessään niin kunnioittavasti kuin ainakin tälle naiselle, joka oli Gertien entinen opettaja, ja hyvä seurakuntalainen ja puhui sivistyneempää kieltä kuin he.

Hänen ensi sanoistaan he ymmärsivät, miksi hän näytti niin riutuneelta. Hänellä oli varmaankin ollut huono yö. Lottie oli sairas. Hänen täytyi olla todellakin sairas tällä kertaa, koska vanha rouva Bascomb siitä välitti. Vika selkärangassa. Mitä siitä ajattelisi? Heitä oikein värisytti, ja he nauttivat suunnattomasti, kun saivat kuulla niin tärkeän uutisen näin varhain aamulla. Tohtori Pell oli käynyt siellä. Sama tohtori Pell, josta puhuttiin niin paljon. Sen täytyi olla jotakin vakavaa. He lopettivat kaikki askareensa kokoontuen hänen ympärilleen lumottuina kuuntelemaan selostusta "oireista". Rouva Bascomb puhuikin niin yksityiskohtaisesti kaikesta kuin he halusivat sairaudesta kerrottavan.

Vaikka Gertie ei ollut tähän hetkeen saakka ajatellutkaan Lottien selkärankaa, ei hän voinut hillitä luonnollista inhimillistä mielijohdettaan, vaan huudahti: "Minä olen aina sanonut Lottielle, että hän saa vielä tekemistä selästään", ja näin sanottuaan hän uskoikin sen. He eivät olleet tunteneet tällaista harrastusta mihinkään siitä asti, kun kadun päässä asuvan McDonaldin perheessä oli raivonnut lavantauti, jolloin terveyspoliisi oli löytänyt heidän kaivostaan mädänneen kanan, pakottanut heidät sulkemaan kaivonsa ja käyttämään vesijohtovettä ja maksamaan siitä.

He olisivat halunneet kuulla yhä uudestaan selostuksen Lottien sairaudesta, saada rouva Bascombin kertomaan vielä yksityiskohtaisemmin kaikki, mitä tohtori oli sanonut, mitä Lottie oli sanonut ja mitä hän itse oli sanonut, jotta heidän taas sopisi huomauttaa nähneensä, ettei Lottie viime aikoina ollut jaksanut oikein hyvin. Mutta rouva Bascomb ei voinut tuhlata aikaa. "Minun täytyy kiiruhtaa takaisin valmistamaan aamiaista", sanoi hän. "Tulin vain kysymään, voisiko rouva Rader auttaa meitä niin kauan kunnes Lottie paranee tai koulutyöni päättyy, jolloin voin taas itse oleskella hänen luonaan kotona kaiken aikaa."

He katsoivat toisiinsa hämmästyneinä kuullessaan jonkun mainitsevan omituisen vähäksytyn vanhan tädin nimen. Hän oli ollut jo vuosikausia heidän perheensä huomaamaton jäsen, eikä kukaan ollut kääntynyt hänen puoleensa millään asialla. Hän oli rampa, yli kuudenkymmenen vanha, jokseenkin älytön ja veltto, kovin vaatimaton eukko, niin että hän itsekin oli alkanut halveksia olemassaoloaan yhtä täydellisesti kuin muutkin eikä milloinkaan uneksinutkaan voivansa vaatia elämältä muuta kuin kolme kateellisesti suotua ateriaa päivässä ja vanhoja vaatteita, joita ei kukaan muu enää halunnut käyttää. Kun hän kuuli rouva Bascombin vihjauksen, että hänkin voisi olla hyödyksi jollekulle, oli hän yhtä hämmentyneen näköinen kuin jos häntä olisi pyydetty veturinkuljettajaksi.

Rouva Bascomb selitti: "Minä en tarkoita, että hänen pitäisi ottaa osaa talousaskareihin. Niistä selviän itsekin tilaamalla siivoojattaren taloon pari kolme kertaa viikossa eikä vain kerran, niinkuin tähän asti. Eikä teidän tarvitse pitää huolta Didsistäkään, koska voin viedä hänet mukaani kouluun. Hän onkin jo melkein laillisessa kouluiässä, ja tiedän ensi luokan opettajan, neiti Sternsin, ottavan hänet sinne joksikin aikaa. Niillä on siellä hiekkalaatikko ja paljon kuvakirjoja. Didsillä ei tule olemaan mitään hätää."

"Mutta minä luulin, ettei Lottie salli Didsin mennä kouluun niin nuorena", sanoi Gertie.

"Siitä ei tulekaan mitään sellaista, mitä oikeastaan sanotaan koulunkäynniksi. Eikä Didsin tarvitse siellä oppia mitään. Minä vain vien hänet sinne sentähden, ettei hän vaivaisi äitiään. Lottien ympärillä pitää olla hyvin rauhallista."

Rouva Bascomb kääntyi jälleen vanhan rouva Raderin puoleen, jonka suu oli ammollaan hämmästyksestä. "Te näette nyt tästä, ettei se tule olemaan vaikeata. Haluan vain, että istuskelette siellä, niin ettei Lottien tarvitse olla yksinään kotona. Siellä pitää vain olla joku, joka tekee hänelle pieniä palveluksia, tuo hänelle lasillisen vettä tai appelsiinin tai sanomalehden, kun se saapuu. Enkä tahdo vaivata teitä siihen maksutta. Se olisi minulle suureksi avuksi, ja voisin maksaa siitä pari kolme dollaria viikolta. Ja enemmänkin, jos suostutte pitämään tulta vireillä keittiössä ja noin puoliyhdentoista aikaan panette kiehumaan joko perunoita, makaroonia tai muuta, niin että se on valmista palatessani koulusta keskipäivällä. Minä ostan kotimatkalla lampaankyljyksiä tai paistia ja voisin siinä tapauksessa valmistaa puolisen muutamassa minuutissa."

Rouva Baumann katsoi Gertieen. Hän oli hirveästi kyllästynyt vanhaan kompuroivaan täti Agnekseen, joka oli muiden tiellä pitkin päivää. Eikö olisi suurenmoista, jos hänet saataisiin pois talosta joksikin aikaa? Ja jos hän voisi ansaita noin paljon rahaa, voitaisiin hänet pakottaa ostamaan omat kenkänsä. Henry kiukutteli aina niin hirveästi, kun piti ostaa Agnes-tädille kengätkin.

Rouva Rader näytti häikäistyltä. Pari kolme dollaria viikolta, kenties enemmänkin. Hän ei ollut nähnyt niin paljon rahaa vuosikausiin.

"Minä olisin apunne tarpeessa kymmenen minuuttia vaille yhdeksästä kymmeneen minuuttiin yli kahdentoista ja puoli kahdesta hieman yli neljän", selitti rouva Bascomb ja katsoi levottomasti rouva Raderiin, jonka suu oli nyt lujasti kiinni.

"No niin, ehkä voisin koettaa", sanoi eukko vastahakoisesti ikäänkuin pakosta mukautuen ikävään ehdotukseen.

"Niin, hän voisi luullakseni koettaa", sanoi rouva Baumann epäilevästi kuin suoden jonkun edun.

"Kiitoksia hyvin paljon", sanoi rouva Bascomb hyväksyvästi. "Ja teidän pitää pistäytyä niin usein kuin suinkin Lottien luo. Hän haluaa kuulla kaikki uutiset. Pyytäkää Flackerin tyttöjä käymään siellä, kun tapaatte heidät ensi kerran. He voivat hauskuttaa Lottieta. Hänen pitää kuulla paljon iloista keskustelua."

"Minä vien varmasti heille sanan", sanoi Gertie mielissään ajatuksesta, että hänellä oli niin tärkeitä uutisia kerrottavana.

Neljännestä yli neljän rouva Bascomb ja Dids, kävellessään nopeasti käytävää pitkin, huomasivat auton pysähtyvän heidän kohdalleen. "Minä olen matkalla poikanne kotiin", sanoi tohtori Pell heittäen sikaarinsa menemään ja avaten oven. "Enkö saa viedä teitä molempia naisia mukanani sinne?"

Rouva Bascomb kiipesi autoon, nostaen Didsin syliinsä. "Kiitoksia vain, tohtori, minä olen iloinen voidessani säästää aikaa. Ja sitäpaitsi halusin keskustellakin kanssanne."

"Potilaastammeko?" sanoi tohtori Pell. "Niin, niin, todellakin. Meidän potilaastamme." Hän taivutti päätänsä sellaisen miehen tapaan, joka aikoo lausua kohteliaisuuden, ja sanoi: "Minäkin olen iloinen saadessani puhutella teitä, ennenkuin puhuttelen häntä. Teidän selostuksenne on minulle hyvin tärkeä. Huomaan olevani suuresti riippuvainen teidän arvostelustanne tässä tapauksessa, niin, teidän arvostelustanne juuri." Hän puhui kömpelön imartelevaan tapaan, ikäänkuin jollekulle hidasjärkiselle.

Rouva Bascomb avasi käsilaukkunsa ja otti sieltä nenäliinansa. "Hänellä oli oikein huono yö, tohtori. Heräsin monta kertaa kuullessani hänen kääntyilevän ja heittelehtivän, ja vaikka hän ei ollutkaan oikein hereillä, vaikeroi hän unissaan. Ja tänä aamuna hän oli hyvin huonon näköinen. Hänen ihonsa oli niin kummallisen harmaa."

"Se on hyvin tavallinen oire", sanoi tohtori Pell opettavaisesti, "tuollainen väri, nimittäin. Hyvin tunnettu oire."

("Niin", ajatteli rouva Bascomb huojentuneena, "hän luulee minua tylsäksi".) Ääneen hän sanoi: "Ja hän näytti niin heikolta. Minusta tuntui kuin hänen pitäisi saada jotakin voimistuttavaa, ja siksi vaadin häntä syömään tukevan aamiaisen, vaikka hän sanoi, ettei hänellä ollut lainkaan ruokahalua."

"Niin, se oli ihan oikein", sanoi tohtori Pell, "meidän täytyy pitää yllä hänen voimiaan; pitää yllä hänen voimiaan."

"Ja keskipäivällä, tohtori, vein hänelle tarjottimella hyvät annokset oikein ravitsevaa ruokaa. Tällaisissa selkärankataudeissahan ei ole määrättyä ruokajärjestystä?"

"Ei lainkaan. Antakaa hänelle kaikkea, mitä hänen mielensä tekee", sanoi tohtori Pell jalomielisesti.

Rouva Bascomb avasi käsilaukkunsa, työnsi nenäliinansa takaisin sinne ja napsautti sen kiinni, mutta avasi sen taas heti jälkeenpäin ja otti esille nenäliinan. "Tohtori, luonnollisesti te, jolla on niin suuri kokemus… voitte edellyttää… Miniäni on nuori ja elämänhaluinen. Voi käydä vaikeaksi pitää häntä kylliksi levossa. Kenties hän ei käsitäkään, kuinka vakavaa laatua hänen selkärankavaivansa on. Tahdotteko te…?" Kääntämättä silmiään lääkärin kasvoista hän avasi haparoiden laukkunsa, työnsi nenäliinansa sinne ja napsautti lukon kiinni.

Tohtori ilmoitti hänelle, että hän tietysti, kuten rouva Bascomb oli ajatellut, suuren kokemuksensa perusteella oli aavistanut juuri tätä vaikeutta, mutta sama laaja kokemus oli opettanut hänelle, sanoi hän, ettei se ollut mikään niin erittäin suuri vaikeus, koska ihmisen pysyttäminen levossa oli paljon helpompaa kuin rouva Bascomb luuli. "Minulla on ollut niin paljon samanlaisia tapauksia, että tiedän sen varmasti. Siihen pitää vain tottua. Olen tehnyt huomioita monista potilaistani, erittäinkin naisista. Vain alku on heille jokseenkin vaikea. Jos he pysyvät rauhallisina vuoteessaan muutamia viikkoja, ei heistä ole suurtakaan vaivaa senjälkeen. Niin, rouva Bascomb, monet sellaisetkin ihmiset, joilla ei ole mitään vaivaa, nauttivat todella siitä, että saavat pysyä vuoteessaan, niin, todella nauttivat. Ja varmasti onkin", sanoi tohtori Pell pysäyttäen auton käytävän viereen rouva Bascombin talon edustalle ja avaten kohteliaasti oven hänelle, "varmasti onkin usein vaikeata suostuttaa heitä nousemaan taas jalkeille. He näyttävät tottuvan makaamaan. Ja luonnollisesti teidänlaisenne henkilö, jolla on niin suri kokemus ihmisluonteesta ja niin perinpohjaiset tiedot siitä, mikä on hänelle mieluista tai vastenmielistä, voi olla minulle suureksi avuksi, koettaessamme pitää potilastamme rauhallisena ja tyytyväisenä."

"Minä lupaan varmasti tehdä kaiken voitavani", mumisi rouva Bascomb, hakien jälleen hermostuneesti esille nenäliinansa.

XXVIII

"Katsoppa!" sanoi rouva Bascomb iloisesti, laskien tarjottimen hyllylle ja siirtäen kauniin uuden vuodepöydän Lottien eteen, joka lojui vuoteessa pieluksilla, "minä olen luullakseni keksinyt jotakin ruokahalusi kiihoittamiseksi".

"Se tarjotin voisi kohottaa kivisen epäjumalankin istumaan ja hiomaan hampaitaan", huusi Ralph kylpyhuoneesta. Hän tuli ovelle kuivaamaan käsiään, sieraimien laajentuessa kaikista miellyttävistä tuoksuista, joita äsken keitetty kahvi, halkeilevat makkarat, paahdettu leipä ja vadelmahillo levittivät. "Meillä ei ole koskaan sellaisia pitoja kuin sinulla, Lottie", lisäsi hän kääntyessään pois. "Äiti hellii sinut vallan pilalle."

"Lottie-raukka", sanoi rouva Bascomb. "Se on vähin, mitä voimme tehdä hänen hyväkseen, että hankimme hänelle hyvää ruokaa. Ja ellen erityisesti ponnistelisi, söisi hän niin vähän, ettei sillä lintukaan eläisi. Tohtori sanoo, että hänen tulee syödä pitääkseen voinkaan yllä."

"Tällä mennään nyt alakertaan samassa tarkoituksessa", huusi Ralph olkansa yli ja hävisi näkyvistä portaille. "Tule sinäkin, Dids. Aamiainen!"

Toisena aamuna: "Minulla on sinulle yllätys, Lottie", sanoi rouva Bascomb nostaen pois tyhjennetyn ja kevenneen tarjottimen. "Ostin eilen sohvan Dustin ja Westoverilta — heillä on loppuunmyynti, ja he toivat sen tänne eilen illalla. Minun mieleeni juolahti äkkiä, että saisit miellyttävää vaihtelua joka päivä, jos sinut siirretään sille vuoteesta. Voimmehan asettaa sen ikkunan viereen, niin että saat katsella kadulle hyvin kauas."

"Minä pidän siitä", sanoi Lottie kiihkeästi. "Luulisin voivani eteläisestä ikkunasta katsella niinkin kauas kuin Elm-kadun raitiovaunuun."

Rouva Bascombilla oli vielä toinenkin suunnitelma. "Minäpä tiedän! Haen sinulle sen vanhan kiikarin, jota isä käytti kansalaissodassa. Se on hyvin vahva. Luulen sen tuovan Elm-kadun ja raitiovaunun niin lähelle silmiäsi kuin Baumannien talo nyt on."

Lottien kasvot kirkastuivat. "Kuinka se olisi suurenmoista!" sanoi hän. "Voisin nähdä kaikki vaunuun menijät ja siitä tulijat eivätkä he tietäisi kenenkään heitä katselevan."

"Mutta luuletko jaksavasi koko painollasi astua niin pitkää matkaa?" kysyi rouva Bascomb mittaillen katseellaan vuoteen ja ikkunan väliä. "Sinähän muistat, kuinka se koski, kun viime kerralla koetit. Ja tohtori Pellin määräykset ovat niin tiukat."

Lottie näytti olevan vähällä purskahtaa itkuun pettymyksestä. "Kyllä minä uskon jaksavani", sanoi hän. "Miltä jalkani näyttävät tänä aamuna?" Hän työnsi vuoteesta katseltavaksi toisen pyöreän jalkansa. "Ovatko pohjat entisessä huonossa kunnossaan?"

Rouva Bascomb katsoi jalkapohjaa koskettaen sormellaan lihaan, josta luonnollisesti vahvennut nahka oli kesimässä suurina vaaleankeltaisina liuskoina. Se oli tunnustellessa melkein yhtä pehmeätä kuin veltto pohjekin, joka oli kuin hyydelmää riippuvan valkoisen nahan sisässä.

"Ne näyttävät melko kummallisilta", sanoi rouva Bascomb epäilevästi, mutta lisäsi sitten äkillisen innoittavasti: "Voi, kuinka tyhmä olenkaan! Mehän voimme siirtää sohvan sinun vuoteesi viereen joka aamu. Ralph vierittää sinut siihen ja työntää sen sitten ikkunan luo."

Kutsuttuna Ralph toteutti hänelle määrätyn ohjelman. Kun hän kiepautti Lottien sohvalle, sanoi hän nauraen: "Herrainen aika, tyttöseni, sinä et ole mikään höyhen! Varmaankin sinä olet lihonut parikymmentä naulaa tänä kuukautena vuoteessa. Etkä ennenkään kuulunut juuri höyhensarjaan."

"Se ei ole mitään", sanoi rouva Bascomb. "Jokainen, jonka pitää pysyä vuoteessa jonkun aikaa, lihoo hieman liikaa, mutta laihtuu sitten pian. Lottiekin pääsee kyllä lihavuudesta eroon, jahka hän nousee." Hän lisäsi: "Nyt sinun, Ralph, pitää siirtää sohva tuon ikkunan viereen", ja seurasi häntä työntäen vuodepöytää. "Minun täytyy kiiruhtaa", sanoi Ralph. "Lottie, sinä voit nähdä minun kiipeävän raitiovaunuun ja katsella, teenkö sen oikein."

Rouva Bascomb riensi hakemaan kiikarin, ja Lottie sovitti sen kiireesti silmilleen, huudahtaen ihastuneena: "Ah, minä voin nähdä kaikki niin selvästi! Näenpä Ralphin takin napitkin. Se on ihmeellistä. Minä voin nähdä, kuka menee vaunuun hänen kanssaan yhtä hyvin kuin itse olisin siellä. "Oh, kun käännän sitä hieman, näen Schusterin myymälän ja, mitä kasviksia heillä on ikkunoissa. Ja nyt näen Emeryn rohdoskaupan, minne muuan nainen on juuri menossa. Se on Min Flackersin käly. Hän on käännättänyt sinisen kävelypukunsa." — Hän huokaisi syvään tyytyväisyydestä ja kiersi ruuvia hieman saadakseen polttopisteen tarkemmaksi. "Tämä on todellakin suurenmoista!" sanoi hän.

Vaanivin katsein kuin metsästäjä salolla rouva Bascomb käveli nopeasti Main-katua pitkin kauppojen näyte-ikkunoiden ohi. Curtisin kenkäkaupan ikkunassa oli joutsenen untuvilla reunustetut samettitohvelit. "Ah", sanoi rouva Bascomb itsekseen ja poikkesi sisälle.

Tultuaan pian jälleen kadulle käärö kainalossa hän tapasi nuoren maleksivan neitosen, jolla oli kirkkaansininen, taftisilkkinen puku, koristettu monilla hieman haalistuneilla kultanauhajuovilia. Päässä hänellä oli runsaasti kukilla ja hedelmillä somistettu hattu ja jalassa korkeat moninappiset, mustat samettikengät, joiden kannat olivat hieman lintassa ja kärjet jokseenkin kuluneet.

"Kah, Mimie, miten voitte?" virkkoi rouva Bascomb sydämellisesti. "Minä toivonkin juuri tapaavani jonkun teistä tytöistä, saadakseni teidät mukaani kotiin. Joka päivä pitäisi saada joku Lottien ystävä poikkeamaan sinne. Hän on aina niin mielissään uutisista."

Vaikka rouva Bascombin sydämellisyys ei enää hämmentänyt neiti Flackersia niin kovasti kuin alussa, ei hän voinut, ajatteli hän mielessään, "saada näyttämään luonnolliselta, että hän kävelisi niin luontevasti ja tuttavallisesti vanhan rouva Bascombin kanssa". Neiti Flackers ei olisi myöntänyt ikinä, ettei hän ollut yhtä hyvä kuin rouva Bascomb tai joku toinen kaupungin asukas, mutta hän oli aina tuntenut avuttomasti sen yhteiskunnallisen eron heidän välillään, joka oli tullut tarkasti, vaikkakin hiljaisuudessa merkityksi. Ja hän nautti sen puuttumisesta nyt. Hän ei välittänyt lainkaan siitä, että hänet nähtiin sellaisen henkilön seurassa, jolle kaikki kaupungin tärkeät henkilöt nyökäyttivät kunnioittavasti päätänsä ja sanoivat: "Hyvää päivää!" — pankinjohtaja, sanomalehden päätoimittaja, Clarken kaupan omistajan rouva ja papit. Niin, hän halusi hyvin mielellään tulla tervehtimään Lottieta niin usein kuin rouva Bascomb hänet tavatessaan ehdotti.

Ja ilman tätä miellyttävää valmistustakin oli hauska mennä katsomaan Lottieta. Näihin vierailuihin sisältyi paljon muutakin, mistä hän piti, mistä kaikki Lottien tuttavat pitivät — enimmäkseen sentään syötävää. Rouva Bascomb ei todellakaan kitsastellut silloin, kun Lottien ystävät tulivat. Hän valmisti aina joko limonaadia, hedelmämehua tai suklaata vatkatun kerman kera (kukaan ei heistä olisi pitänyt teestä, paitsi palan painoksi illallisella), ja hänellä oli aina niin monenlaisia leivoksia, ettei niille ollut vertaa missään, enkelinleipiä, joiden taikinaan vatkattiin yksitoista munanvalkuaista, tai maukasta suklaakakkua tai pähkinäkakkua, jossa oli paksu alteatäyte, tai kookospähkinäkakkua, jonka kermavaahtokerros oli melkein niin paksu kuin kakun kerrokset yhteensä. Rouva Bascomb oli varmasti hyvin taitava kokki. Siellä oli makeisiakin. Laatikollinen oli aina avoinna Lottien sohvalla ja joka kerta sinne tullessa ihan erilaisia, tunnettujen tehtaitten valmistamia eikä sellaisia, joita myytiin painon mukaan kaikissa makeiskaupoissa. Ja siellä tavattiin aina viimeiset ristisana-arvoituksetkin, ja Lottiella oli kaikki uusimmat nuotit Ralphin äidin ostamaan sähköpianoon, kaikki suositut renkutukset New Yorkin opereteista, joku salapoliisikertomus ja Harold Bell Wrightin romaani ja kaiken maailman kuvajulkaisut ympärillään.

Lottien vieraat sanoivat usein Lottielle, ettei hänellä ollut hätää, vaikka hänen selkänsä ehkä olikin kovin kipeä (hän kertoi heille, ettei se enää, hänen maatessaan ihan hiljaa, vaivannut häntä juuri ollenkaan). He palasivat jokseenkin vastahakoisesti jokapäiväisiin askareihinsa vietettyään tunnin verran kirkkaassa huoneessa, missä Lottie lepäsi komeana niin hienossa silkkinutussa, että he olivat luulleet vain muotikauppojen vahakuvien käyttävän sellaisia todellisuudessa, ja sai kaiket päivät tehdä mielensä mukaan, jonkun palvellessa häntä ja totellessa hänen käskyjään, ja se olikin oikein hirveätä, kuinka hän komenteli heitä kaikkia, vieläpä itse rouva Bascombia. Kun he tallustivat takaisin varhaisiin aamunousuihinsa ja loppumattomaan aherrukseensa rahapalkasta tai keittiöihinsä ja vaativaisten miestensä ja meluavien lastensa luo, sanoivat he joskus tuntuvan hullunkuriselta, kuinka asiat luontuivat muutamille ihmisille niin, että he saivat juuri sitä, mikä heille paraiten sopi. Esimerkiksi Lottie, joka aina oli ollut koko luomakunnan suuri laiskuri ja voi maleksia ympäri tekemättä mitään vieläpä kauemmin kuin kukaan muu, ja nyt olivat asiat kääntyneet niin, ettei hänen tarvinnut muuta tehdäkään. Ja hän sai vielä myötätuntoa kaupan päällisiksi. Vaikka, luonnollisesti, kiiruhtivat he lisäämään (käyttäen tätä lausetta manaavasti kuin sisilialaiset naiset olisivat hypistelleet korallihaarukkansa kärkeä), luonnollisesti he tiesivät, kuinka hirveitä tuollaiset selkärankavaivat olivat.

He juttelivat ehkä useammin ja kateellisemmin kuin mistään muusta Lottien elämän puolesta siitä, kuinka äärettömän hienot hänen kätensä olivat nykyään. Koska hän voi tuhlata niiden hoitamiseen niin paljon aikaa kuin suinkin, tarvitsematta koskaan tehdä mitään työtä, joka olisi voinut niitä koventaa tai tahrata, muuttuivat Lottien kädet heidän mielestään yliluonnollisen kauniiksi. He katselivat hänen vahanvalkoisia sormiaan ja ruusunpunaisia kynsiään huudellen niin ihastuneina, että Lottie hymyili onnellisena erittäinkin silloin, kun joku heistä laski oman jäntevän, ryhmyisen, laihan työtätekevän kätensä potilaan hienorakenteisen, vaaleanpunaisen käden viereen. Hänen ystävilleen esiintyivät Lottien kädet toteutuneena ihanteena. He sanoivat usein: "Ei voi kuvitellakaan mitään niin täydellistä kuin Lottien kädet, nyt ovat. Ne ovat todellakin sennäköiset kuin ei niillä milloinkaan olisi tehty työn hitustakaan."

XXIX

Tohtori Pell tuli katsomaan potilasta kolmasti viikossa, tiistaisin, torstaisin ja lauantaisin. Nämä päivät eivät tuntuneet Lottiesta samanlaisilta kuin muut viikon päivät. Ne eivät tuntuneet hänestä edes toistensakaan kaltaisilta, koska tohtori käsitteli häntä eri tavalla kunakin päivänä, niin että kun Lottie heräsi tiistaina, hän heti muisti, että häntä sinä päivänä käsiteltäisiin sähkösäteillä; ja torstaina, että hän sinä päivänä saisi sähköhierontaa, kun sitä vastoin lauantai-aamun ilmaakin väritti jokaviikkoisen tavallisen hieronnan odotus.

Lauantaista hoitoa tohtori ei kuitenkaan nimittänyt "hieronnaksi" eikä sietänyt muidenkaan käyttävän sitä sanaa. Mutta ne selitykset, jotka hän antoi omasta "psykomanualisen terapeutiikan" nimiluettelosta, olivat niin mutkallisia, että vaikka Lottie olisi kuullut ne kuinka usein tahansa, hän ei kuitenkaan osannut toistaa niitä siinä selostuksessa, jonka hän antoi ystävilleen tohtorin käsittelystä ja sanoista. Hän puhui siitä aina kuin "hieronnasta", mutta lisäsi äkkiä ja syyntuntoisesti: "vaikka se oikeastaan ei ole sellaista, vaan jotakin paljon enemmän kuin hierontaa".

Näistä kolmesta käsittelystä hän piti enimmän siitä, vaikka hän yleensä nauttikin näiden kaikkien taikojen yksityiskohdista. Tiistailla oli erityinen merkityksensä, koska oli jo kulunut kolme päivää tohtorin viime käynnistä, niin että hän oli jo hieman unohtanut hänen askeltensa kaiun, sikaarin ja hajuveden arvokkaan väkevän hajun, joka leijaili hänen edellään yläkertaan, ja ihmeellisen äänen kaiun, kun hän Ralphin äidin kunnioittavasti seuraamana tuli sairaan huoneeseen hieroen kauniita valkoisia käsiään ja kysyen kohteliaasti, kuinka hän oli voinut nämä hänen viime käyntinsä jälkeiset päivät.

Lottien mieli oli tulvillaan hämmästynyttä kiitollisuutta siitä, että joku niin paljon välitti hänen voinnistaan. Hänen kärsimyksensä olivat nykyään jo aika kulunutta juttua "tytöille", hänen vierailleen; tosin he kuuntelivat, kun hän kertoi heille oireittensa muutoksista, mutta eivät enää niin tarkkaavaisesti kuin ennen, ja kohta kun hän keskeytti, alkoivat he hyvin kylmäverisesti jutella omista oireistaan. Ralph ei viitsinyt enää kuunnella ollenkaan, ja Ralphin äiti, joka oleskeli aina siellä, tiesi jo ennakolta, miltä Lottiesta tuntui, niin ettei ollut tilaisuutta kertoa hänelle.

Mutta tohtori Pell välitti todellakin; sen tunsi hänen silmiensä ja äänensä jokaisesta ilmeestä. Jokaisen käynnin ensi osa kului yksityiskohtaiseen selostukseen kaikesta, mitä hänelle oli tapahtunut viime kerrasta asti; miltä hänestä oli tuntunut kunkin aterian jälkeen, mikä oli sopinut hänen ruoansulatukselleen ja mikä oli tuntunut "vaikeasti sulavalta"; kuinka hän oli nukkunut, ja samalla kuvailtiin kaikki edestakaisin siirtyvät vaivat arassa selkärangassa. Tohtori kirjoitti usein muistiin jotakin selostuksista, kuunteli tarkkaavaisesti ja keskeytti vain silloin hetkiseksi, kun kirjoitti nahkakantiseen muistikirjaansa, jonka hieno tuoksu oli osa hänen hajustaan.

Näin Lottie sai puuhaa kootessaan aineistoa tohtori Pellille annettavaan selostukseen. Jokaisen aterian jälkeen hän painoi muistiinsa, että hänen piti tietää, kuinka kaikki eri ruokalajit olivat vaikuttaneet, niin että hän voisi kertoa siitä tohtorille; ja aina, istuttuaan pielustensa varassa tunnin verran, hän keskeytti kaikki askareensa voidakseen ajatella vakavasti selässään ja säärissään tuntuvia kipuja.

Joskus hänellä oli mitä kummallisimpia asioita kerrottavana — jokin äkkiä ilmestynyt tunnoton paikka, juuri tuossa kohdassa. Tai neulamaisia tuskia äkkiä säteilemässä joka suunnalle jostakin paikasta, joka ei ollut koskaan ennen häntä vaivannut.

"Missä se kohta on?" kysyi sitten tohtori kiihkeästi kuin se antaisi hänelle johtolangan, ja kun Lottie näytti hänelle sen kohdan selässään, tai reidessään, koputteli tohtori sen ympäristöä sormellaan, painoi lujasti silloin tällöin ja kysyi, koskiko se kipeämmin siihen vai tuohon kohtaan. Hän kirjoitti aina vastaukset muistikirjaansa.

Lottie tiesi, milloin kyseleminen loppui, koska tohtori aina silloin sulki muistikirjansa, vetäisi kuminauhan sen ympärille ja nousi sanoen jotakin tällaista: "No niin, no niin, katsotaan nyt, mitä säteemme vaikuttavat" (tai "vibratio" tai "psykomanipulatio"). "Me saamme teidät kyllä piakkoin jalkeille pesemään pyykkiä ja harjaamaan lattioita niin hyvin kuin ennenkin."

Lottie tunsi järkyttävää väsymystä, melkeinpä pyörtymystä, kun näitä toimeliaan elämän peloittavan kovia töitä näin raa'asti mainittiin. Kun jo käsivarsien pitäminen ylhäällä tarpeeksi kauan tukkaa kammatessa vaati niin äärettömiä ponnistuksia, kuinka sitten jaksaisi seisoa tuntikausia pesemässä astioita ja laittamassa vuoteita ja nostelemassa patjoja? Sen pelkkä ajatteleminenkin kauhistutti häntä, ja hän lepäsi vielä hervottomampana pehmeillä pieluksillaan.

Mutta hän luotti lujasti tohtorin käsittelyihin, jotka varmasti saivatkin hänet tuntemaan voivansa mainiosti. Tiistaisin tohtori toi mukanaan suuren, kauniisti valmistetun, samettivuorisen laatikon, josta hän otti esille kimaltelevia nikkeli- ja punakumisia putkia ja kummallisen muotoisen, onton lasivehkeen. Tämä viimeinen, sitten kun hän oli kiinnittänyt mutkallisen koneiston yhteen ja yhdistänyt sen sähkövirtaan, alkoi äkkiä, hehkua kovasti pahaenteisellä sinisellä liekillä, sähisten samalla hiljaa, mikä pani Lottien pallean väräjämään. Hän vetäisi alas rullakaihtimet, ennenkuin kutsui avukseen tämän yliluonnollisen sinisen tulen, niin että se oli huoneen ainoa valo, joka aavemaisesti valaisi tohtorin vakavia, mustanverisiä kasvoja ja Ralphin äidin vanhahkoa kalpeutta.

Sitten Lottie kääntyi kyljelleen, ja tohtori alkoi kuljettaa tuota hornamaista lasiputkea (hämmästyttävää kylläkin, se oli vain miellyttävän lämmin) edestakaisin hänen selkäänsä pitkin levein sivellyksin. "Tunnetteko säteiden tunkeutuvan lihan läpi?" kysyi hän jonkun ajan kuluttua. "Minä voin näet vahventaa niitä, jos vain kestätte."

Ajatellen kiihkeästi, tuntuivatko ne lihan läpi, Lottie alkoi tajuta erilaisia omituisia vaikutelmia ja kiiruhti niitä kuvaamaan: "Se tuntuu siltä kuin laahaisi silkkiä ylös ja alas selkäni iholla", sanoi hän olkansa yli.

"Niinkö?" sanoi tohtori. "Minäpä vähennän virtaa hieman. Emme tahdo pilata asiaa liioittelulla."

Niin, tiistait olivat hieman kauhistuttavia ja kiihoittavia Lottien mielestä. Hän piti niistä, mutta oli melko iloinen, kun ne kunnollisesti päättivät.

Torstait olivat erilaisia. Sinä päivänä hierottiin häntä sähköllä. Tohtori toi sinne toisen kalliin, sametilla sisustetun laatikon, josta hän otti esille toisen kojeen; sen päässä oli jonkinlainen vasara ja siinä pyöreä kuminuppi. Kun hän väänsi sähkönappulaa, alkoi vasara täristä hyvin monta kertaa minuutissa (tohtori sanoi hänelle, kuinka monta, mutta hän ei voinut muistaa kertoessaan vierailleen, "oliko se neljäkymmentä kertaa minuutissa… vai neljäsataako?"). Sillä ryhtyi tohtori Pell naputtelemaan hänen selkäänsä miljoonilla heikoilla, pehmeillä lyönneillä, keskeyttäen vain silloin, kun Lottie kokonaan hengästyi ja pyysi lykkäystä. "Teidän pitää kärsiä tätä niin paljon kuin suinkin", sanoi tohtori painaen sen ilkeästi takovaa päätä eri kohtiin hänen leveää selkäänsä pitkin, jota hän käsitteli ammattimaisen kylmäkiskoisesti, vaikka se oli niin valkoinen ja pehmeä. ("Luulen hänen näkevän niitä niin paljon", ajatteli rouva Bascomb itsekseen nähdessään, että tohtori katseli Lottieta niin hajamielisen kylmästi.)

Lottie piti kuitenkin enimmin hänen lauantai-hieronnastaan. Se oli Lottielle hänen viikkonsa käännekohta. Kaikki kohosi sitä kohti ja alkoi taas viettää siitä poispäin. Häneltä meni koko se päivä, vieläpä osa seuraavastakin, voidakseen täydellisesti havahtua siitä lujien käsien nukuttavasta rauhasta, johon tohtori hierottuaan kämmeniinsä voidetta, oli lakkaamattomalla sivelyllä pitkin hänen selkäänsä hänet vaivuttanut.

Käytetty voide oli tohtorin erityinen salaisuus ja keksintö. Se oli sekoitettu monista harvinaisista alkuaineista, selitti hän, joista eräällä oli niin pistävä, maustemainen haju, että se kokonaan erosi kaikista niistä muista hajuista, joihin Lottie sai elämänsä kuluessa tutustua. Hän luotti suuresti tähän voiteeseen ja alkoi tuntea lievennystä jo sen ensi tuprahduksesta, kun tohtori väänsi auki hopeakorkkisen kristallipullon, jossa sitä säilytettiin. Hän laski aina alemmaksi ikkunan kaihtimet ennen käsittelyä ja hiljensi ääntäänkin.

"Sielullinen rauhallisuus on olennainen osa tässä parannusmenetelmässä", selitti hän. Se hiljainen ääni, jota hän käytti lauantai-aamuina, oli Lottien mielestä yhtä suuri osa käsittelystä kuin voiteen kummallinen, miellyttävä hajukin ja liukuva, tohtorin ihmeellisten käsien tuhat kertaa toistuva paineleminen ylös ja alas pitkin hänen selkärankaansa. "Nyt te lakkaatte jännittämästä lihaksianne ja pääsette täyteen lepoon", sanoi hän Lottielle tyynesti ja käskevästi mumisevalla äänellä yhä uudestaan. "Tämä poistaa kaiken kivun ja levottomuuden, poistaa ne täydellisesti ruumiistanne, samalla täyttäen teidät rauhallisuudella. Hetkisen kuluttua tunnette suuren rauhan hiipivän jäseniinne, ja pian saatte lepoa… täydellistä lepoa…" Lopun lähestyessä, kun hänen kätensä liikkuivat yhä hitaammin, hiljeni hänen äänensäkin pelkäksi epäselväksi muminaksi, joka oli kuin osa huoneen hämärästä ja talon hiljaisuudesta.

Kun hän oli lopettanut, käänsi hän Lottien velttoa ruumista hiljaa, kunnes Lottie makasi kyljellään ja nyökäyttäen sitten viimeisen kerran ääneti hyvästiksi katosi huoneesta, sulkien oven niin hiljaa takanaan, ettei pieninkään napsahdus rikkonut hiljaisuutta, joka ympäröi Lottieta hänen lepäillessään raukeuden tilassa, joka tuntui hänestä rauhalta.

Tohtorin määräyksestä ei kukaan saanut mennä huoneeseen, ennenkuin Lottie pyysi ruokaa. Joskus hän makasi sellaisessa hurmiotilassa tuntikausia puolitajuttomana.

Lottien mieltä ei varmastikaan lauantaisin täyttänyt halu päästä jaloilleen, kiitää sinne tänne, pestä astioita tai lakaista lattioita.

Rouva Bascomb piti aina huolta siitä, että hän oli saatavissa tohtorin käyntien aikana. Ei yhtä mittaa huoneessa, vaikka hän useinkin kävi siellä, mutta aina kotona. Hän päästi tohtorin sisälle, kun hän tuli, ottaen haltuunsa hänen päällystakkinsa ja hattunsa kuin hyvin opetettu palvelijatar, ja kun tohtori laskeutui portaita alakertaan vierailunsa jälkeen, oli hän aina saapuvilla päästääkseen hänet ulos talosta. Tohtori kiinnitti häneen aikaa myöten yhä vähemmän huomiota, ja hänen kolmasti viikossa tapahtuvat vierailunsa muuttuivat heidän kaikkien syvälle juurtuneeksi tavaksi. Ensin tohtori pani merkille, että vanha rouva Bascomb oli kirjoittanut maksuosoituksen hänen kuukautisen palkkionsa suoritukseksi eikä nuoren potilaan aviomies, mutta hän ei ollut niin tarkka siihen nähden, kuka hänelle maksoi, ja vähitellen vuosien kuluessa alkoi tämä kuukautinen maksuosoitus tuntua hänestä osingolta jostakin sijoituksesta, yhtä säännölliseltä, kuin persoonattomalta.

Rouva Bascomb ei kuitenkaan voinut tottua kohtelemaan tohtori Pelliä yhtä huolettoman asiallisesti. Niinä päivinä, kun tohtori oli käynyt siellä, hän ei saattanut syödä, istuessaan pöydässä ja tarjoillessaan Didsille ja Ralphille ja koettaessaan piilottaa sitä tosiseikkaa, ettei hän itse ottanut mitään. Yleensä he eivät sitä huomanneet, mutta joskus Ralph sanoi: "Kuulehan nyt, äiti, sinä et ole syönyt mitään, joit vain kupillisen teetä. Mikä sinua vaivaa?"

"Minä en tunne olevani nälissäni tänä iltana", mumisi hän tavallisesti vastaukseksi, alkaen nopeasti leikata jotakin palasiksi lautasellaan. "Mutta minä tunnen voivani silti mainiosti."

Silloin tällöin Ralph oli itsepäisempi sanoen töykeän rakastavasti: "No mutta, äiti, sinä lennät ihan ilmaan, ellet syö enempää."

Pari kolme kertaa hän ei ollut voinut hillitä sitä vastustavaa kouristusta, joka veti kokoon hänen kurkkunsa, kun Ralph pakotti hänet syömään.

"Anna minun olla rauhassa, Ralph", oli hän huutanut niin kiihkeästi, että se oli säikähdyttänyt Ralphin hiljaiseksi, "minä en voisi ahtaa vatsaani palastakaan, vaikka henkeni riippuisi siitä!"

XXX

Sen läheisempää inhimillistä suhdetta ei ole olemassa kuin potilaan ja hoitajattaren, ei mitään, missä luonteen ominaisuudet tarkemmin paljastuvat. Rouva Bascombin ei tarvinnut hoitaa Lottieta paria kuukauttakaan huomatakseen, että hänellä oli useita täydellisiä väärinkäsityksiä Lottien luonnosta.

Muuan niistä oli erittäin tärkeä. Rouva Bascomb oli pelännyt, että kaikista vilkkaan elämän puolista Lottie enimmin kaipaisi miesten himokasta, miehistä ihailua, joiden kanssa hän laski leikkiä ja naureskeli kadunkulmissa, noiden miesten ruumiillista läheisyyttä, jotka halusivat häntä, ja Ralphin hurmaantumisen tuottamaa kiihoketta. Rouva Bascombista oli tuntunut ainoalta mahdolliselta, johdonmukaiselta päätelmältä Lottien käyttäytymisestä, se että hän oli "hullaantunut miehiin". Tätä puutetta olisi rouva Bascombin hyvin vaikea korvata.

Mutta Lottie paljasti itsensä ihan erilaiseksi niissä loppumattoman pitkissä puheissa, joita rouva Bascomb nyt kuunteli levottoman tarkkaavaisena. Hän ei ollut ennen edes koettanut kuunnella Lottien pitkäveteisiä ja sekavia muistelmia. Mutta nyt, tuskaisesti tarviten kaikki ne vihjaukset, jotka voisi saada potilaansa sisäisestä virikkeistä, hän ei ainoastaan kuunnellut, vaan vieläpä kyselikin, houkuttaen Lottien puhumaan. Hän oppi tietämään Lottiesta paljon enemmän kuin toistaiseksi voi mihinkään käyttää. Monet tällä tavalla paljastuneet asiat eivät kuuluneet hänen tarkoitukseensa. Ne hän ajatteli heittää syrjään ja kokonaan hylätä. Mutta koska ei voi muististaan tyystin poistaa kerran kuultua ja ymmärrettyä, upposivat kaikki nämä Lottiesta ja Lottien elämästä saadut tiedot hänen tietoisuutensa maljaan, liukenivat siellä hitaasti ja lisäsivät värinsä siihen, mitä siellä oli jo ennestään.

Toistaiseksi rouva Bascomb, kovan hädän pakottamana, tavoitteli vain niitä tosiseikkoja, jotka voisivat opastaa hänet nykyisten vaikeuksien läpi. Tärkein näistä tosiseikoista oli Lottien suhde miehiin. Rouva Bascombin hämmästys oli niin suuri, että se oli melkein eriskummainen, kun hän huomasi, ettei Lottie pitänyt miehistä niinkään paljon kuin hän itse eikä kaivannut heidän seuraansa niin lumottuna kuin hän oli luullut, vaan todellisuudessa vihasi, pelkäsi ja halveksi heitä. Ja pätevistä syistä kylläkin. Monenlaiset ja kuvottavat olivat hänen syytteensä heitä vastaan varhaisimmasta tyttö-iästä alkaen, ja kaikki ne paljastuivat nyt hänen hajanaisissa kertomuksissaan elämästään. Katkera ja vihainen oli se filosofia, jonka Lottie oli itselleen laatinut ensikäden kokemuksista. Säälimättömän ja oikeudenmukaisen murhaava oli hänen käsityksensä heistä: "Vaikka he puhuisivat kuinka hellästi, haluavat he naiselta vain yhtä, ja sitäkin ilmaiseksi."

Siitä rouva Bascombin tunteesta miehiä kohtaan, jota hän oli luullut varmaksi ja myös yleiseksi kypsyneissä, kokeneissa naisissa, ei Lottiessa ollut jälkeäkään. Rouva Bascomb oli uskonut, että kaikki ne naiset, jotka olivat työskennelleet miesten ohella palkatuissa toimissa tai eläneet miesten kanssa samalla tavalla kuin muidenkin kanssa perheessä, tunsivat heitä kohtaan todellisuudessa luonnollista inhimillistä ystävyyden ja kiusaantumisen sekoitusta. Mutta Lottien tunteessa ei ollut mitään ystävyyttä, ja vaikka hän oli kovin katkera, oli sen piilottaminen miehiltä hänen mielestään tarkoituksenmukaista, koska he aina käyttivät hyväkseen kaikkea sitä, mikä paljasti heille hiemankaan todellisia tunteita. Miehet olivat Lottien kannalta yksinkertaisesti sellaisia olentoja, jotka käyttivät naisia hyödykseen, elleivät naiset ehtineet ennen heitä.

Lottie oli jo varhain huomannut, että miehiä kannatti kiduttaa, että heiltä voi saada, tehoamalla heidän aisteihinsa, mutta tyydyttämättä heitä, joukoittain haluttuja esineitä, joita ei voinut saada millään muulla keinolla — makeisia, esimerkiksi, joiden nauttimien kävi Lottielle niin tyrannimaiseksi tottumukseksi kuin opiumin tai morfiinin käyttö niihin langenneille — ja kauniita vaatteita, kuten hän oli kiristänyt Ralphilta vuorottain kiihoittamalla ja vastustamalla, ja tilaisuuksia tyydyttää suurta luontaista laiskottelunhaluaan, lisäksi ihailua… mutta todellisuudessa hän nautti naisten ihailusta enemmän, koska sitä oli vaikeampi saavuttaa ja koska se oli vaateliaampi. Ennen kaikkea hän oli saanut tästä rimpuilemisesta miesten kanssa (eikä mistään muusta lähteestä) elämänsä sen puolen, jota hän enimmän kaipasi eikä lainkaan kyennyt luomaan itselleen — sen tunnelman, että pitäisi olla "jotakin tekemistä", uusia vaikutteita, jotta voisi taistella hirmuista ikävää vastaan, joka täytti yhtä tukehduttavasti kuin myrkkykaasu ja yhtä peloittavastikin Lottien jokaisen peräti joutilaan hetken.

Tarkastellessaan Lottieta ulkopuolelta rouva Bascomb oli luonnollisesti tehnyt sen päätelmän näkemästään, että Lottiella oli kiihkeän aistillinen luonto, joka oli vaatimuksissaan hyvin pakottava. Mutta kun Lottien todellisen olemuksen ääriviivat alkoivat hitaasti paljastua esille hänen sekavasta suulaudestaan, uskoi rouva Bascomb saaneensa selville, että se, minkä hän oli huomannut leimahtavan Lottien silmiin vastaukseksi miesten heränneeseen eläimelliseen katseeseen, ei vähääkään ollut aistien nälkää, vaan kuolettavan avutonta ikävystymistä, jolle kelpasi mikä tahansa lopettamaan tappavan yksitoikkoisuuden ja joka ei kuitenkaan keksinyt muuta käyttökelpoista kuin tämän helposti syttyvän kipinän miesten silmistä.

Vasta sitten rouva Bascomb, kun Lottien toistuvat puheet olivat melkein näännyttäneet hänet, oli saanut selville, että Lottie itsekin oli perin uupunut sen elämän karuudesta ja tyhjyydestä, joka oli ollut hänelle avoinna. Hän muisteli nyt menneitä tapahtumia ja käsitti kaikki hämmästyttävät puuskat — jollaisia olivat esimerkiksi Lottien mieletön pettymys, kun hän ei ollut saanut nähdä joutavaa talvikarnevaalia, hänen tarkoitukseton synkkä kuljeskelemisensa huoneissa harvoina myrskyisinä iltoina, kun hänen huvittamisekseen ei ollut suunniteltu mitään ulkopuolista vaihtelua, hänen alakuloisuutensa ja tyytymättömyytensä, hänen tarrautumisensa jokaiseen ulkonaiseen tapahtumaan, yhdentekevää vaikka mihin, saadakseen siitä puheenaihetta.

Muistellessaan jälleen hirmuista talvikarnevaalin päivää rouva Bascomb tajusi nyt ensi kerran, että silloiset kyyneleet, jotka olivat juovittaneet Lottien jauheen peittämät posket, olivat johtuneet todellisesta epätoivosta.

Sellainen lapsellisuus oli tietysti perin halveksittavaa, mutta hän tiesi nyt tarkasti, että se oli hänelle eduksi. Hän ymmärsi astuneensa pitkän askeleen eteenpäin, kun siten oppi sen välttämättömyyden, että hänen tuli karkoittaa ikävä niin kauaksi Lottien sairashuoneesta kuin ei kukaan ollut karkottanut sitä hänen elämästään, ja hän sai kuin välineen omaan käteensä Lottien kyvyttömyydestä huvitella edes omalla tavallaan.

Hän edistyi joka päivä huomioissaan, jotka koskivat Lottien tottumuksia, ja jokainen uusi huomio hämmästytti häntä, koska hän ei huomannut mitään voimakasta ja ilkeätä vastustettavaksi, kuten oli luullut, vaan hajanaista tyhjänpäiväisyyttä ennenkuulumattomassa määrässä. Se, mitä Lottie kaipasi ja kaikki muutkin ihmiset aina haluavat, sisältyi lopulta siihen, että jotakin tapahtuisi. Ja koska ei mitään tapahtunut Lottien sisimmässä, täytyi jokaisen hänen elämänsä kamalan yksitoikkoisuuden keskeytyksen tulla ulkopuolelta. Mutta ulkopuolisessa maailmassa ne ainoat inhimilliset olennot, jotka vähänkin piittasivat Lottiesta, olivat miehiä, kun heidän aistejaan miellytti hänen ärsyttävä ulkomuotonsa. Askel askeleelta rouva Bascombin järki opasti hänet saamaan miniästään ihan uuden käsityksen.

Istuessaan tuntikausia auttamassa Lottieta ristisana-arvoitusten ratkaisemisessa, joista hän piti, mutta joita hän ei jaksanut loppuun asti ratkaista, ja kuuntelemassa Lottien vuolasta puhetta rouva Bascomb huomasi, ettei Lottien aistillisuus ollut voimakasta lajia, vieläpä että hän siinä kohden oli niin kuvittelukyvytön ja viileä kuin lapset. Hänen vieressään istuvasta normaalisesta naisesta, joka oli tuntenut avioliitossaan onnellista rakkautta tuntui todellakin siltä kuin Lottielta oikeastaan puuttuisi tavallinen inhimillinen herkkyys elämän aistillista puolta kohtaan. Ilmeisesti koskaan tajuamatta sitä kahden yhteiseksi autuudeksi. Lottie jutteli siitä aina kyynillisesti kuin jostakin vastenmielisestä, mutta käytännöllisestä välineestä, jonka kohtalo oli lahjoittanut naisille ja joka on heidän ainoa keinonsa. Mutta rouva Bascomb kykeni arvaamaan, että Lottiesta olisi hauskempaa saada makeisia, kauniita vaatteita, ihailua ja jotakin tekemistä, tarvitsematta niin paljon vaivautua miesten selittämättömän ja mukavan, mutta kuitenkin väsyttävän himon takia, he kun "aina pyrkivät hypistelemään", kuten hän sanoi harkitsettomaan, välittömään, arkipäiväiseen tapaansa, mikä alituisesti suututti rouva Bascombia.

Sellaista oli Lottien kokema elämä ollut. Ainoastaan leikkiminen miesten himolla oli, kuten hän sanoi, "aina hankkinut hänelle mitä tahansa". Rouva Bascomb tunsi viatonta hämmästystä huomatessaan, että Lottie puolestaan sydämellisesti ylenkatsoi miehiä niinkuin nämä häntä ja hänen kaltaisiaan. "Miehet ovat sellaisia ilkeitä olentoja", kuului muuan arvostelu, jonka hän usein päästi huuliltaan niin asiallisella äänenpainolla kuin sillä olisi täysin määritellyt heidät. Hänen rehellinen vakaumuksensa näytti olevan se, ettei siitä ollut muuta sanottavaa. Nähtävästi he olivat jouduttuaan tekemisiin hänen kanssaan ennemmin tahi myöhemmin vastanneet tätä hänen käsitystään.

Tämä tunne näytti ulottuvan taaksepäin niin kauas kuin Lottie voi muistaa. Suojelematon lapsuus ja tyttöaika, jotka tulivat esille näissä harhailevissa kertomuksissa, näyttivät liian varhain ja liian räikeästi paljastaneen hänelle elämän ruumiilliset todellisuudet, jotta hänessä koskaan olisi herännyt romanttista tunnetta miehiä tai poikia kohtaan, tai edes luonnollista ja inhimillistä mieltymystä. Hän oli nähtävästi tajunnut jo aikaisemmin kuin voi muistakaan, että miehiin kiintyminen oli liian vaarallista peliä, jos hän muuten olikaan nähnyt ketään, johon olisi voinut kiintyä. Lottien kokemuksen mukaan ei miehistä pidetty eikä heidän seurastaan nautittu, vaan heitä "muokattiin", jotta heiltä voisi saada niin paljon kuin suinkin… kalliita kekkereitä, jos heillä vain oli rahaa, kiihoittavaa vaihtelua unohtaakseen elämän ikävyydet, jos he olivat helposti syttyviä; mutta ei saanut poiketa liian kauaksi heidän kanssaan turvalliselta nopeasti pelastavalta tieltä, tai muutoin he muokkaisivat vuorostaan tyttöä. "Pappa oli yötyössä tehtaassa ja hänen oli pakko nukkua melkein koko päivä, ja kun mamma kuoli jo lapsuudessani, täytyi minun oppia pitämään huolta itsestäni", sanoi hän usein, kertoen jonkin uuden kohtauksen pitkältä itsepuolustuskaudeltaan. Hän lisäsi usein hyökkäävästi: "Minä olen ollut kihloissa montakin kertaa, mutta olin viaton tyttö, kunnes Ralph ilmestyi, vaikka Jumala yksin tietää, kuinka se oli minulta onnistunut. He alkoivat nipistellä minua ja olivat ikävystyttää minut kuoliaaksi, ennenkuin pääsin koulustakaan… Minä olin näet ikäisekseni niin suuri ja kehittynyt."

Kaikkien niiden miljoonien sanojen joukossa, joita rouva Bascomb kuunteli, Lottien mutkitellessa takaisin päin elämäntarinansa läpi, ei ollut ainoatakaan, joka olisi kertonut tavallisesta, epäitsekkäästä, inhimillisestä kohtelusta miehen puolelta. "Minun oli tapana ajatella sen johtuvan siitä, etteivät kiltit miehet halua olla missään tekemisissä köyhien tyttöjen kanssa", sanoi Lottie, "ja tavallisesti olin hirveästi pahoillani siitä, että olin niin köyhä. Mutta nyt, kun tunnen heidät paremmin, luulen heidän kaikkienkin olevan jokseenkin samanlaisia. Usein katselen jotakin pappia, joka puhuu niin siveästi, tai jossakin kuvassa presidenttiä, josta kaikki ajattelevat niin paljon hyvää, ja sanon itsekseni: "Oh, lorua, sinä et voi pettää minua! Kyllä minä tiedän, minkä näköinen sinä olet sisältä."

Vähitellen sai rouva Bascomb selville lopulliseksi, järkyttäväksi hämmästyksekseen, että Ralph oli syyllinen tähän viimeiseen pettymykseen ja autiuden tunteeseen. "Minä ajattelin jostakin syystä", sanoi Lottie, "Ralphia erilaiseksi. Kun hän ensi kerran ilmestyi seuraani, näytti hän niin hienostuneelta verrattuna kaikenlaisiin temppeleihin, sentapaiselta kuin kerrotaan romaaneissa. Minä luulin Ralphin rakastuneen minuun kauniilla tavalla, kuten hän teeskentelikin. Ja minäkin olin varmasti ihan hullaantunut Ralphiin. Hän on ainoa mies, jonka houkutuksiin todella lankesin… rehellisesti puhuen, ainoa mies. Mutta sekin loppui juuri niin, kuin kaikki naimisiin menneet tytöt voivat kertoa. Miestä ei voi viehättää muuta kuin yhdellä tavalla: täytyy pysyä niin kauniina kuin suinkin, käyttää sirosti koristeltuja alusvaatteita ja pakottaa hänet aina haluamaan. Mutta siihen kyllästyy, varsinkin kun mies toisinaan katselee vaimoaan kuin kuraa jalkojensa alla. Ralph ei koskaan puhu minulle kauniisti, tarkoitan, asioista… sillä tavalla kuin puhutaan jollekin, josta todella pidetään ja jota luullaan järkeväksi ihmiseksi. Ja kun minä koetan puhua hänelle, vie se häneltä melkein hengen, kun hän ikävystyy niin hirveästi. Hän lähtee mieluummin milloin tahansa katselemaan pallokilpailua kuin jää minun luokseni tunniksikaan. Eikä hän edes koeta teeskennellä muuta. Ja kuitenkin, milloin tahansa hän tuntee halua taas rakastella, toivoo hän minun ihastuvan siitä entiseen tapaani. Sellaisia ne miehet ovat! Mutta tietysti pitää vaimon koettaa säilyttää miehensä rakkautta, tai muuten ihmiset luulevat hänen joutuneen syrjään. Kaikki ovat aina varmoja siitä, että se on hänen syynsä. Ei auta muu kuin pelata miesten haluamalla tavalla. Siinäkin on näyte siitä, mihin meidän naisten pitää alistua."

Kerran jatkaessaan vauhdikkaasti keskeyttämätöntä puhettaan pitemmälle kuin hänen tarkoituksensa oli, hän sanoi jotakin, mikä näytti rouva Bascombille vilahduksen eräästä vaiheesta, jonka hän aina oli tulkinnut eri tavalla. "Yhteen aikaan olin tulla melkein hulluksi huomatessani, ettei Ralph minua oikeastaan tarvinnut. Luulin kuolevani, ellei joku kaipaisi minua… enemmän kuin vain liehitelläkseen. Minä olin oikein raivoissani enkä välittänyt, mitä minulle tapahtuisi, kunhan vain joku rakastaisi minua kauniisti kuin kirjoissa. Mutta pian sain selville, kuinka kauhistuttavia miehet ovat. Ralph on sentään herrasmies, vaikka onkin mies."

Rouva Bascomb huomasi punnitsevansa hämmästyneenä sitä mahdollisuutta, että Lottien silloin kauheana yönä Ralphille kertoma juttu ehkä olikin yleispiirteiltään lähellä totuutta… että Lottie oli omasta aloitteestaan ponnahtanut takaisin ja kauhuissaan kiiruhtanut jälleen Ralphin ja Didsin luo.

Rouva Bascombilla oli enemmän kuin tarpeeksi ajattelemista joka ilta ullakkohuoneessaan, kun hän harjatessaan ohenevaa harmaata tukkaansa teki tiliä, järjesteli päivävaikutelmia ja huolellisesti harkitsi elämänsä omituisesti muuttuneita oloja. Hän tunsi usein hämmennyksen sulkeutuvan ympärilleen paksuna pilvenä ja peittävän sen hämärän ja mutkaisen polun, jota hänen piti jollakin tavoin seurata. Mutta hän ponnisteli yhä vapaaksi siitä sanomalla itselleen ankarasti, että hänen tuli pitää järkensä selvänä ajattelematta muuta kuin sitä, kuinka taas läpäisisi seuraavan päivän, tai muuten hän eksyisi jokaisen uuden päivän hämmennyksen mutaan. Vähitellen, kun hän täten kohdisti huomionsa vain niihin tilanteen yksityiskohtiin, jotka olivat hänelle tärkeitä juuri sillä hetkellä, alkoivat muutamat asiat hahmottua tarkemmin. Hän alkoi tietää, mihin hän sai luottaa.

Lottien raajarikkoisuuden ensimmäinen kesäkään ei ollut vielä lopussa, kun hän jo sanoi itsekseen: "Nyt, kun olen kiinnittänyt huomioni niihin asioihin, joita Lottie kaipaa, olisin vallan saamaton, ellen voisi hankkia niitä hänelle enemmän kuin hän itse koskaan on osannut hankkia." Hän katsoi itseään kuvastimesta ja huomasi näyttävänsä litteältä, vanhahkolta naiselta pitkässä, yksinkertaisessa, korkeakauluksisessa yöpuvussaan, mutta käsitti kuitenkin samalla, että kaikkien niiden töykeän rumien huolien ja laskelmien joukossa, jotka liittyivät yhteen hänen mielessään oli jälleen tilaa karulle leikillisyydelle, joka oli ihan uusi tekijä hänen elämässään. "Minä en liene öljytukkaisen osakekauppiaan näköinen", ajatteli hän ivallisesti, "mutta uskallanpa väittää, että voitan heidät kaikki, kun pitää tyydyttää Lottien kaipuuta… sillä minä voin tehdä jotakin, mihin miehet eivät ikinä kykene — pitää sitä alituisesti mielessäni".

Usein hän melkein pelkäsi tällaisia julmia, häijyjä piloja ja katseli synkkänä kuvastimesta näkyvää kovaa naista, joka oli niin salaperäinen kuin piilossa oleva lähde. Kuka olikaan se voimakas, häikäilemätön nainen, joka nyt eli hänen ruumiissaan?

Hän ajatteli tämän kauden aikana, että hän painoi mieleensä Lottien loppumattomista puheista vain sen, mikä voi auttaa häntä ymmärtämään ja hallitsemaan nykyistä tilannetta; mutta hänen monet uudet tietonsa olivat jo värittäneet Didsiä koskevat suunnitelmat. Hyvin usein, ennenkuin hän vaipui väsyneeseen, kuolemankaltaiseen uneensa, hänen viimeinen ajatuksensa oli: "Didsin pitää saada paljon mielenkiintoisia tehtäviä, paljon tekemistä, paljon hauskuutta… ei vetelehtimistä, ei toimettomia hetkiä… ei ikävyyttä, ei laiskuutta."

Mutta hän ajatteli sitäkin huomiotaan, joka oli täyttänyt hänen mielensä: "Lottie ei vaadi mieheltä muuta kuin mitä minäkin voin antaa hänelle."

XXXI

Vaikka tämä tosiasia oli tuntunut hänestä suunnattoman tärkeältä ja määräävältä, huomasi hän kuitenkin ajan mittaan, ettei se mitenkään riittänyt takaamaan Lottien mukautumista nykyisiin oloihin. Vaikka hän kuinkakin kekseliäästi olisi tehnyt Lottien elämän vaihtelevaksi täyttämällä kaikkien päivien tunnit sellaisilla asioilla, joista Lottie piti ja joita hän ei ollut koskaan onnen saanut kyllikseen, sattui myrskyisiä hetkiä, jolloin Lottie vihasi kaikkea, jopa raajarikkouttaankin.

"Minä olen kyllästynyt kaikkeen tähän joutavuuteen", sanoi hän silloin synkästi, työntäen luotaan makeiset ja helpot ajanvietteet, salapoliisikertomuksen ja sanomalehden, jossa oli pitkä selostus viime murhasta, ja viktrola-nuotit ja kaikki muutkin leikkikalut. "Minä en usko sen lääkärin ymmärtävän vaivaani ollenkaan. Varmasti voisin nousta vuoteesta milloin tahansa ja kävellä yhtä hyvin kuin ennenkin."

Rouva Bascomb koetti joskus kääntää hänen huomiotaan muualle. "Haluaisitko, että harjaisin tukkasi? Korkeakoulun tytöt ovat keksineet uuden tukkalaitteen, jonka nuttura on…" Joskus se hyväksyttiin, mutta useammin torjuttiin vihaisesti. "Ei, minä en tahdo, että koskette tukkaani", saattoi Lottie tiuskaista töykeästi. "Minä en kärsi enää, että muut kampaavat hiukseni. Minä haluan nousta ja pukeutua ja lähteä kaupungille ja juoda soodaa ja uskon jaksavanikin.

Jo alusta asti rouva Bascombilla oli ollut ounastus siitä, ettei milloinkaan sopinut vastustaa Lottieta, eikä hän ikinä niin tehnytkään. "No niin, saatathan koettaa", vastasi hän. "Ehkä lääkäri onkin väärässä väittäessään, että se voisi nyrjäyttää jotakin selässäsi. Eiväthän lääkäritkään tiedä kaikkea, eivät läheskään. Minulla oli kerran serkku, jonka selässä oli muka jotakin vikaa, ja siksi tohtorit vaivasivat häntä, mutta hän nousi ja käveli minne vain heistä huolimatta."

"No niin, hän sai kyllä viimein halvauksen, mutta en varmasti osaa sanoa, oliko hänen nousemisellaan siihen mitään syytä. Kenties ei ollutkaan."

"Haluanpa melkein kuitenkin koettaa", vastasi Lottie alakuloisesti, mutta vähemmän tarmokkaalla äänenpainolla.

"Minä en kerro tohtorille, vaikka niin tekisitkin", sanoi rouva Bascomb, "ja vaikka kävisitkin siitä hieman sairaammaksi, ei meidän tarvitse hänelle ilmoittaa sen syytä".

"Kyllä minä varmasti jaksaisin", toisti Lottie ja lisäsi, kuten hän usein teki: "Muuten tiedän saavani sellaisen tavan, että aina vain haluan maata."

"Ei, sinä pääset piakkoin ylös ja liikkeelle", vakuutti rouva Bascomb aina. "Tohtorin mielestä on hänen käsittelyllään niin hyvä vaikutus. Mutta jos sinusta tuntuu, ettet voi odottaa enää pitempää aikaa, niin miksi et voisi koettaa nousta jalkeille vain hetkiseksi ja astua muutamia askelia? Minä autan sinua."

Monta kertaa tänä ensi vuonna he suorittivat samat temput: Lottie heitti syrjään kirkkaan värisen silkkipeitteen kauniisiin kenkiin nyöritetyiltä jaloiltaan (sillä rouva Bascomb osti hänelle aina sellaisia jalkineita, joista hän piti, korkeakantaisia, kapeakärkisiä ja kapeapohjaisia), ja rouva Bascomb, huolestuneena, alistuvaisena, pujotti kätensä Lottien kainaloihin ja auttaessaan häntä nousemaan seisoalleen sanoi: "Heti kun pistävät tuskat jaloissasi alkavat, nojaa minuun niin raskaasti kuin vain haluat." Lottie, jonka ajatukset olivat kiintyneet vastamainittuihin pistäviin tuskiin, laski hitaasti lihavan ruumiinsa painon voimattomille, veltoille, valkoisille säärilleen. Joskus hän luopui heti ja vaipui takaisin sohvalle vaikeroiden. Joskus hän kuitenkin oli niin itsepäinen, että koetti astua pari kolme askelta, mutta huomasi tahtonsa ja hermojensa välisen yhteyden ruostuneeksi ja narisevaksi. "Herrainen aika… minä en voi kohottaa jalkaani ollenkaan! Ette suinkaan ajattele, että olen jo halvaantunut? En jaksa liikuttaa sitä paikaltaan. Kas niin! Nyt olen siirtänyt sitä hieman… voi, voi, kuinka se käy kipeästi! Tunnen jonkin venähtävän selässäni. Pian, pian, laskekaa minut sohvalle, ennenkuin se katkeaa!"

Sitten pitkä myrsky loppumattomia kyyneliä ja valituksia. "Minä en parane enää milloinkaan. Ah, kuinka mielelläni menisin kaupungille juomaan lasillisen soodaa! Miksi tohtori ei auta minua? Yhtä hyvin voisin olla kuollut kuin jäädä tällaiseen kuntoon! Ja minä toivonkin, että olisin jo haudassa. Minä olen ihan sellaisessa tilassa tällä hetkellä kuin minut olisi jo pantu kirstuun."

Tällöin hän turvautui usein rouva Bascombiin nyyhkyttäessään ja kiersi kätensä vanhemman naisen kaulaan, painaen päänsä anoppinsa rintaa vasten kuin itkevä lapsi.

Kimaltelevan, tumman pään yli rouva Bascomb katseli suoraan eteensä, kasvot harmaina ja yrmeinä.

V OSA

XXXII

Dids oli luonnollisesti rakastanut kotiaan niin kauan kuin voi muistaa taaksepäin samalla tavalla kuin kaikki rakastavat kotiaan, mutta siinä ei ollut ainoatakaan niin rakasta osaa hänelle kuin eräs puoli, jota ei laisinkaan ollut sisällä, ja se oli näköala hänen makuuhuoneensa ikkunasta kolmannessa kerroksessa. Koska se huone oli korkealla, olisi sieltä luonnollisesti ollut hauska näköala, missä ympäristössä tahansa, mutta koska ikkuna oli jyrkästi viettävälle takapihalle päin, oli se suorastaan kaunis. Kuilun pohjalla kasvavien pisimpien puiden latvat olivat hänen ikkunanlautaansa alempana. Sieltä voi katsella haivenisten, aina tuulessa huojuvien lehvien yli kauas leveän kuilun toiselle puolen missä kaukaiset junat kiitivät lelujen kokoisina taivasta vasten. Sitten katselijan silmät kiersivät taivaan avointa kaarta pitkin turvallisesti takaisin omaan pikku huoneeseen, omaan pikku itseen. Mutta sillä välin oli tehnyt kokonaisen matkan ja tiesi voivansa tehdä sen uudestaan milloin tahansa pikaisella yleissilmäyksellä ikkunasta. Didsistä oli hupaista saada näin vapaasti kierrellä kauas, kun aina oli sentään varalla tukeva turvapaikka.

Hän iloitsi siitä, että hänen huoneensa oli aina ollut täällä ylhäällä. Ei todellisuudessa tietystikään aina, sillä mummo oli kertonut (jutellen mielellään vanhoista ajoista vanhojen ihmisten tapaan), että hän vauvana oli nukkunut isän nykyisessä huoneessa. Silloin Didsiltä oli puuttunut omaa huone. Sen sijalla oli ollut vain osa ullakkoa, eikä kenenkään mieleen ollut juolahtanut katsoa ulos ikkunasta, alas ja pitkin ja sitten ylös korkeisiin. Se oli kaikki hänen omaansa. Kukaan ei ollut omistanut sitä sen paremmin kuin hänen käsiään ja jalkojaan ennen häntä.

Didsillä oli aina tajuntansa perällä oman huoneensa ilmava, ylevä rauhallisuus, kun hän hyppi ja loikki muissa huoneissa, kun hän meni ja tuli koulusta, auttoi mummoa talousaskareissa tai istui äidin ihastuttavassa, kukkien täyttämässä huoneessa pelaamassa korttia hänen kanssaan tai auttamassa jonkun ristisanatehtävän ratkaisemisessa. Dids piti talon kaikista huoneista, kuten ainakin paikoista, joissa on ollut hauskaa, ja joka huone tuntui hänestä kuin eri henkilöltä. Mutta hänen oma huoneensa oli hän itse, ja hän palasi mielellään sinne, vietettyään pitkän, leikin ja työn täyttämän päivän.

Halli näytti jollakin tavalla keski-ikäiseltä ja rauhalliselta, tietysti ei erityisen kauniilta, mutta kuitenkin ystävälliseltä ja tyyneltä, ja kun tullessaan aukaisi oven ja astui sinne avarasta maailmasta, tuntui se sanovan: "Halloo, onpa hauskaa, että olet tullut takaisin." Dids otaksui luonnollisesti kaikkien muidenkin hallien näyttävän samanlaisilta muista, heidän palatessaan kotiinsa. Sitä juuri merkitsi kodin omistaminen. Sen naulakossa riippui tavallisesti joku isän vaatekappale ja ehkä, jos mummo oli ehtinyt kotiin ennen, joku hänen hatuistaan jotka tunsi jo penikulman päästä.

Hallin takana arkihuone oikein hymyili, kun riisui yltään päällysvaatteita ja ripusti niitä naulaan (mummo oli turhantarkka siitä, että jokaisen piti heti kotiin tultuaan ripustaa ne naulaan). Ehkä se näytti hymyilevän senvuoksi, että piano oli auki kaikkine valkoisine hampaineen ja odotti jonkun istuutuvan sen eteen ja panevan sen laulamaan. Ja isän nojatuoli, jonka vieressä oli korkea lattialamppu, näytti myös mukavalta. Siinä sai niin usein nähdä isän istuvan suuret sanomalehtiarkit ympärillään ja nauttivan elämästään niitä lueskellessaan. Arkihuone tuntui aina olevan täynnä niitä hauskuuksia, joista he olivat siellä nauttineet… rauhallisia iltoja toisten pienten tyttöjen parissa, jotka mummo oli kutsunut sinne ja jotka kaikki neuloivat nukenvaatteita ja juttelivat, mummon mennessä ja tullessa äidin huoneesta neuvomaan heitä, kuinka napinreiät ja muut vaikeat kohdat piti ommella. Ja ehkä, jos isä sattui olemaan kotosalla illalla, niin että voi mummon sijasta pelata korttia äidin kanssa tai lukea hänelle ääneen, olivat pienten tyttöjen illat hauskempia, kun mummo soitti pianoa ja pienokaiset kokoontuivat hänen ympärilleen laulamaan ja visertelemään. Melkeinpä vielä parempia olivat illat, jolloin kotityöt suoritettiin kiireimmiten, mummon auttaessa selviämään pahimmista laskuista, niin että Didsille jäi hyvää aikaa kiertyä sohvalle sykkyrään ja ahmia jotakin kirjaa, jonka mummo oli hänelle tuonut kirjastosta. Arkihuone oli yhtä täynnä kirjojen ihmisiä, joihin Dids oli siellä tutustunut, kuin oikeitakin lapsia, jotka olivat melunneet siellä. Niin, hän piti arkihuoneesta!

Jos halli näytti Didsistä keski-ikäiseltä, näytti ruokasali suorastaan vanhalta, painostavalta, synkältä ja iäkkäältä, muuten mielenkiintoiseltakin, vaikka sinne tietysti mentiin vain syömään. Se tuntui vanhalta kaikkien vanhojen huonekalujen vuoksi, jotka olivat kuuluneet… sepä se! Kenelle ne olivatkaan kuuluneet? Dids oli taas unohtanut, oliko ne ennen omistanut äidin vai isoäidin isoäiti. Vai tarkoitettiinko sillä samaa henkilöä? Mummo kertoi hänelle niin usein perheen vanhoista jäsenistä, mutta Dids ei voinut muistaa niitä oikeassa järjestyksessä. Hän ei saattanut ymmärtää, miksi mummo viitsikään välittää niistä niin paljon eikä tajunnut sukulaissuhteita tai mikä niissä oli erilaista. Kaikki nuo ihmiset olivat syntyneet ja kuolleet jo paljon ennen Didsin ilmestymistä maailmaan, niin että kuinka voi olla niin tärkeätä, kuka tuli kunkin jälkeen?

Keittiökin oli sievä huone, koska mummo valvoi niin tarkasti sen puhtautta. Se oli yhtä miellyttävän näköinen kuin talon muutkin huoneet ja usein miellyttävämmänkin, kun mummo paistoi siellä ryytikakkuja tai salli Didsin ja hänen ystäviensä hääräillä siellä sateisena lauantaina ja paahtaa maissia ja keittää nekkuja tai opetella korppujen valmistusta. Mummo oli niin hirvittävän tarkka keittiön puhdistamisessa kaikkina aikoina, mutta kun Dids meni leikkitoveriensa mukana heidän koteihinsa ja näki heidän keittiönsä, oli hän aina hyvin tyytyväinen päästessään takaisin omaansa. Sellaisesta keittiöstä jäi niin mieleen hauska puhtauden tunne, hyvin samanlainen kuin suloisesta, salaisesta puhtaudesta, jota sai tuntea kylvettyään ja pestyään tukkansa ja puettuaan puhtaat alusvaatteet ylleen. Kukaan ei aavistanut tätä erityistä puhtautta, mutta se merkitsi omassa mielessä niin paljon. Didsillä oli suuri varasto tällaisia vaistomaisia tunteita, ja hänen kantansa eri asioissa riippui hyvin paljon siitä, mikä oli painunut oikein syvälle hänen mieleensä.

Luonnollisesti oli myös äiti-raukan huone suloinen, suloisin koko talossa, koska siellä oli kaikkein kauneimpia esineitä. Ja sen pitikin olla, koska hänet oli suljettu sinne. Mummo sanoikin hänelle usein, ettei mikään, mitä he voivat tehdä äidin hyväksi, voinut kylliksi korvata sitä, että hän oli raajarikko ja vanki.

Niihin kaukaisiin muistoihin, jotka Dids voi työläästi palauttaa mieleensä, kuului sekin aika, jolloin kirvesmiehiä tuli ja meni mummon komennon mukaan, heidän valmistaessaan moni-ikkunaista aurinkohuonetta, joka ulkoni talosta kuin mikäkin yläkerran kuisti ja jossa äiti vietti niin suuren osan ajastaan. Ja kuitenkin, vaikka Dids muistikin vasaroimisen ja sahaamisen melun ja pitkät keltaiset lankut, jotka olivat pystyssä rakennusta vasten ulkopuolella ja erään vanhan työmiehenkin, joka oli lahjoittanut hänelle kauniin, tumman, kimaltelevan pahkan leikkikaluksi, tuntui se hänestä joltakin kuvalta, jonka hän oli nähnyt jossakin kirjassa, eikä miltään todelliselta, koska hän ei voinut lainkaan muistaa, millaiselta äidin huone oli näyttänyt ennen aurinkohuoneen liittämistä siihen.

Se olikin nyt varmasti ylellinen. Dids oli aina ylpeä siitä ja äidistään, kun mummo luuli äidin jaksavan niin hyvin, että hän saattoi viedä sinne mukanaan jonkun pienen koulutoverinsa muutamiksi minuuteiksi. Joillakin toisilla tytöillä oli myös raihnaiset äidit, mutta ei kellään ollut niin kivan näköistä kuin äiti oli levätessään heleän silkkipeitteen alla, puettuna hienoon poimuteltuun ja pöyhisteltyyn aamupukuun, jollaisia mummo hänelle aina valmisti, ja nojatessaan lumivalkoisiin, pitseillä reunustettuihin pieluksiin, hänen kauniin mustan tukkansa hohtaessa ja kimallellessa nutturoissa ja palmikoissa, joita mummo osasi niin taitavasti järjestää. Muut pienet tytöt sanoivat hänen näyttävän sellaiselta kuin elävissäkuvissa, ja niin hän näyttikin, minkään rypyn rumentamatta kauniita, sileitä kasvoja — luonnollisesti olivat hänen kasvonsa todellisuudessa hieman liian pyöreät, ja kun hän taivutti päätänsä eteenpäin, ilmestyi hänen leukansa alle suuri lihapussi, mutta, kuten mummo sanoi syynä siihen, miksi äidin kasvoissa ei ollut ryppyjä, oli juuri se, että äiti oli niin lihava. Hänelle olisi ehkä tuottanut vaivaa, jos hänen olisi pitänyt nousta vuoteesta ja pukeutua mutta sitä ei huomattu milloinkaan, paitsi tuota hänen toista leukaansa, sillä hänen nähtiin aina vain lepäilevän joko vuoteessaan tai sohvalla väljässä puvussaan. Ja se säilytti hänen kasvonsa nuoren näköisenä. Ne olivat ihan erilaiset kuin mummon kasvot, jotka olivat hirvittävän vanhat ja ryppyiset, nahan riippuessa niin irtonaisina ja velttoina laskoksina hänen leukansa alla, ettei Dids mielellään katsellut sitä. Mutta tietysti se oli luonnollista, koska mummo oli jo niin vanha viisiseitsemättä viime syntymäpäivänään vai oliko se viisikuudetta? Dids ei voinut muistaa ihmisten ikää, kun se nousi niin korkealle. Sellaiset ikänumerot olivat hänestä aina samanlaisia, niinkuin biljoona ei tunnu olevan eri summa kuin triljoona. Mitä sitten enää oli väliä, kun ikää oli yli kolmenkymmenen?

Kaikkein enimmän Dids piti äidin huoneen kukista. Aurinkohuone oli kuin ansari… ei, kuinka tyhmä hän olikaan sanoessaan niin! Se oli paljon parempi kuin ansari, se oli kuin keijukaisten palatsi taivaalla. Milloin tahansa mummo salli mennä katsomaan äitiä, odotti Dids hetkisen oven ulkopuolella, ennenkuin aukaisi sen, muistaakseen miltä se näytti. Ja sittenkin se oli aina paljon kauniimpi kuin hän muisti, koska hän ei voinut painaa mieleensä pitkien kultaisten auringonsäteitten kirkkautta eikä kukkateriöiden hienoutta. Dids rakasti terälehtien kauneutta niin kovasti, että se teki hänen päänsä kipeäksi. Hänen oli tapana kumartua niiden puoleen ja tuijottaa niihin, kunnes hänen silmänsä eivät nähneet muuta kuin niiden satiinimaisen täydellisyyden. Kuinka ihmeellistä, että ne olivat eläviä! Se ajatus liikutti aina Didsin mielikuvitusta enemmän kuin mikään muu. Ajatella, että tuo ihanan ihana, hieno kukka oli yhtä elävä kuin hänkin, elinvoiman virratessa edestakaisin hienosti uurretuissa suonissa samalla tavalla kuin hänen oma verensä virtasi edestakaisin ja ympäri hänen omissa suonissaan. Dids tunsi aina olevansa karkea, tylppäsorminen jättiläinen, tuijotettuaan johonkin teriöön kauan aikaa. Se pani hänet toivomaan, että hän voisi puhua hiljempää, kävellä kevyemmin, käsitellä kaikkea varovaisemmin; se soi hänelle sellaisen tunteen kun hän melkein voisi nähdä ilman, kirkkaan, läpikuultavan ilman, joka olisi niin paljon suloisempi katseltavaksi kuin mikään muu, jos vain voisi sen nähdä. Joskus, jos Dids oli katsellut jotakin kukkaa ennen maatamenoaan, hän uneksi, että hän saattoi nähdä ilman, ja se oli paljon suloisempaa kuin päästä taivaaseen.

Kukista he enimmäkseen keskustelivatkin, hän ja hänen äitinsä, kun he jolloinkin puhelivat (sillä enimmäkseen he ratkaisivat arvoituksia yhdessä tai pelasivat korttia), kukista ja siitä, mitä niille tapahtui. Sillä mummo järjesti niin, että siellä aina oli jotakin tapahtumassa joku narsissi availi juuri ryppyisiä valkoisia kukkiaan niin nopeasti, että sen voi huomata, jos vain pidätti henkeään katsoessaan; tai joku tulppaani työnsi esille pitkiä, vahvoja, vihreitä keihäitään niin nopeasti, että äiti sanoi näkevänsä eron niissä joka puolen tunnin päästä; tai joku käenkaali, puuhaten siististi, hiljaa kuihtui ja pudotteli ruskettuneita vanhoja kukkiaan ja availi uusia silkkimäisiä, kirkkaanpunaisia, pitääkseen pienen haivenisen pensaansa heleänä ja iloisena. Kun joku kasvi alkoi käydä ikäväksi, jatkaen vain elämäänsä vanhalla tavallaan, vei mummo sen pois äidin huoneesta joko keittiöön tai arkihuoneeseen ja hoiti sitä niin kauan, kunnes se jälleen oli valmis tekemään jotakin huvittaakseen äitiä. Mummo sanoi, että heidän piti koettaa niin kovasti kuin suinkin saadakseen jotakin hauskaa tapahtumaan äidille kaikkina eri päivinä, koska äiti oli suljettu sisälle.

Mummo olikin taitava järjestämään asiat niin, että jotakin aina tapahtui. Joka päivä hän toi äidille jonkin uuden kirjan kirjastosta tai valmisti hänen pukuaan varten jotakin uutta koreaa tai vei sinne jonkin uuden kukan katseltavaksi tai laatikollisen makeisia syötäväksi. Didsin mielestä se ei ollut ihan oikein, että äiti sai syödä niin paljon makeisia kuin halusi, kun hän, Dids, ei saanut kuin yhden palasen aterian jälkeen, mutta mummo selitti äidin taudin olevan hermosairautta, jolla ei ollut mitään tekemistä hänen ruoansulatuksensa kanssa, ja että olisi väärin, ellei hänelle suotaisi lohdutusta makeisilla. Mummo keksi myös aina jotakin uutta käsityötä äidille, sellaista helppoa lajia, jossa on pitkät pistot, niin että työ edistyi juuri niin nopeasti kuin äiti halusikin, ja kun äiti väsyi siihen, vei mummo sen pois ja teki loput itse, sanomatta ikinä mitään, kun äiti näytteli sitä vierailleen kuin omaa työtään ja he sanoivat: "Ah, kuinka ihania käsitöitä sinä teetkään, Lottie!" Joskus siellä oli jotakin uutta rohdoskaupasta, uudenlaista ihovoidetta tai kynsien kiilloitusainetta. Äiti käytti paljon aikaa kynsiensä hoitoon, ja ne olivatkin aina kauniit. Toisinaan taas huvitettiin äitiä uudella korttipelillä, ja hän piti niistä peleistä, joita voi pelata yksin. Tai mummo keksi ihan uuden kampaustavan äidille, joka oli siitä mielissään melko kauan, ja se antoi vieraille jotakin puheenaihetta.

Kerrassaan ihmeellistä oli, kuinka mummo aina voi ajatella jotakin uutta äidille. Mutta sehän oli luonnollista, koska äiti oli hänen oma tyttärensä… vai isäkö olikin mummon poika? Dids ei milloinkaan muistanut sukulaisuussuhteita. Ja mitä sillä olikaan väliä, koska perheen kaikki aikaihmiset olivat toisilleen sukua tavalla taikka toisella.

XXXIII

Dids piti luistelemisesta, ja koska mummo hyväksyn kaikki pirteät ulkoilmaleikit, varattiin hänelle aina aikaa siihen. Mummo oli saanut selville, että muuan Harristownin N.N.K.Y:ssä palveleva nuori neiti osasi luistella kauniisti, ja niin kauan kuin jää kesti, tuli hän Gilmanvilleen kaksi kertaa viikossa antamaan Didsille ja muutamille muille hänen koulutovereilleen luistelutunteja. Se oli äärettömän hauskaa. Dids piti talvesta luistelun vuoksi, mutta hän piti kesästä ja keväästä ja syksystäkin, koska kaikkina näinä vuodenaikoina oli niin monenlaisia huvituksia. Didsin päivissä ei todellakaan ollut tarpeeksi tunteja niille huvituksille, joissa hän tahtoi olla mukana.

Mutta ehkä hän sittenkin piti luistelemisesta kaikkein enimmin. Hänen mielestään se oli melkein yhtä ihana kuin lentäminen, ainakin tuhat kertaa parempaa kuin käveleminen, kops, kops, kops, toisen jalan siirtyessä nykäyksittäin toisen edelle — sellaista kovaa työtä — ja miljoona askelta astuttavana, ennenkuin pääsi mihinkään. Tämän viheliäisen kompuroimisen rinnalla oli kerrassaan erilaista vaivattomasti liukua eteenpäin yhdellä luistimella haaveellisessa pyyhällyksessä, jonka luistelija voi muuttaa säännölliseksi ympyräksi vain kallistamalla ruumistaan toiselle syrjälle — ympäri siinä mentiin kuin sukeltava lintu ja päästiin juuri samaan paikkaan, josta oli lähdettykin. Sitä ei oikeastaan tiennyt, mikä niin voimakkaasti ja nopeasti työnsi luistelijan jäätyneen lammikon toiselle reunalle ja jälleen takaisin. Se tuntui käyvän kuin itsestään.

Dids ajatteli joskus päiviään kuin ne olisivat sellaisia ympyröitä. Kun nousi vuoteesta tuntui siltä kuin liukuisi pois jonnekin, pyörisi ympäri ja kiitäisi nähtävästi hyvinkin kauas, ja kuitenkin yön tullessa sai huomata olevansa jälleen turvallisesti ja terveenä samassa paikassa, mistä oli lähtenytkin liikkeelle, riisumassa samoja vaatteita, jotka oli pukenut ylleen, ja valmiina menemään samaan mukavaan vuoteeseen, josta oli aamulla karannut lattialle.

Mummollakin oli ympyränsä, jonka hän kiersi joka päivä, mutta hyvin erilainen kuin Didsillä. Ja äidilläkin, vaikka hänen ympyränsä oli niin pieni. Mutta se oli yhtä selvästi näkyvissä, ja Dids tunsi kaikki sen sileät kaarteet yhtä hyvin kuin omansakin.

Se alkoi ensimmäiseksi aamulla, kun mummo meni sulkemaan äidin ikkunan ja sytyttämään tulta. Noin vuosi sitten, kun Dids oli ollut kahdeksan tahi yhdeksän vuotias, mummo oli muurauttanut sinne uunin, koska (sanoi hän) leimuava takkavalkea ilahdutti niin suuresti kaikkia potilaita. Äiti kääntyi mielellään vuoteessaan toiselle kyljelleen voidakseen katsella kirkkaita liekkejä ja kuunnella tulen iloista rätinää. Kun huone hetkistä myöhemmin oli lämmennyt, huusi mummo Didsille ullakkokerrokseen, että nyt oli hänen vuoronsa, sillä kuta vanhemmaksi Dids tuli, sitä enemmän antoi mummo hänen auttaa äitiään. Dids sääli niin äiti-raukkaansa, että mielellään palveli häntä. Kun mummo kutsui, kietaisi Dids ylleen aamunuttunsa, pisti tohvelit jalkaansa, kiiti portaita pitkin alas toiseen kerrokseen, kaatoi lämmintä vettä äidin kauniiseen heleänpunaiseen pesuvatiin ja laittoi saippuan, pesuvaatteen ja pyyheliinan kuntoon. Sitten tuntien itsensä tärkeäksi, hän seisoi vuoteen vieressä ojentaakseen äidilleen eri esineet sitä mukaa kuin hän tarvitsi ja pitääkseen käsikuvastinta niin, että äiti voi kiinnittää pitseillä reunustetun aamumyssynsä suoraan. Tällä välin mummo valmisti aamiaista.

Sitten Dids palasi yläkertaan omaan huoneeseensa pukeutumaan ja kampaamaan tukkaansa (sillä mummo oli opettanut hänet pitämään huolta itsestään hänen vielä ollessaan hyvin pieni, ja siihen aikaan, kun hän oli kaksitoistavuotias, hän osasi kammata tukkansa paremmin kuin kukaan muu). Valmistettujen herkkujen tuoksu ilmoitti hänelle, milloin mummo toi äidin tarjottimen, ja se kiidätti hänet alakertaan omalle aamiaiselleen. Sitten mummo laittoi äidin kuntoon siksi päiväksi, jollakin tavoin puolittain puetuksi väljiin silkkivaatteisiin ja kauniisiin pieniin silkkitohveleihin. Mummo oli oikein tuhlaavainen äidin tohveleihin nähden. Hän osteli yhtä mittaa uusia. Didsistä tuntui, että hänellä oli niitä kymmeniä pareja: kiiltäviä, sininahkaisia, mustia samettisia, turkisreunusteisia, tupsureunaisia, kaikki korkeakantaisia ja kapeakärkisiä. Äiti piti juuri sellaisista, ja mummo sanoi, että koska hän ei milloinkaan kävellyt eivät hänen jalkansa menneet pilalle, vaikka hän käyttikin sellaisia kenkiä kuin halusi. Tuollaiset kauniit tohvelit huojensivat niin suuresti äidin mieltä. Hän kohotti aina niin paljon aamupukunsa helmaa, että toinen jalka näkyi, eikä se ollutkaan ihmeellistä. Ne olivat yhtä kauniit kuin silkkisukkaiset vahajalat kenkäkauppojen ikkunoissa.

Sitten mummo ja isä siirsivät äidin hänen sohvalleen ja työnsivät sen aurinkohuoneeseen, ja mummo toi hänelle kauniin, punaiseksi kiilloitetun laatikon, joka oli täynnä pieniä tölkkejä ja putkia ja harjoja ja tikkuja. Siinä oli äidin pukeutumistarpeita, kaikkea, mitä voi kuvitella: neljän- tai viidenlaista ihovoidetta, haihtuvaa, kutistavaa ihoa vahvistavaa, kaksoisleukaa vähentävää; erityistä ainetta kulmakarvoille ja viidettäkymmentä mainiota keinoa käsien ja kynsien kaunistamiseksi. Äiti näytti aina niin onnelliselta ja pirteältä alkaessaan latoa sairasvuodepöydälle kaikkia näitä pieniä "hassutuksia", kuten Didsin isä niitä nimitti. Noin neljännestä vaille yhdeksän tuli vanha rouva Rader auttamaan äitiä, jos hän tarvitsi, kun isä meni työhönsä ja Dids ja mummo pukivat ylleen päällystakkinsa mennäkseen kouluun.

Äidiltä kului aikaa, kuten hänen oli tapana sanoa, puoli yhteentoista saakka joka aamu pukeutumisensa viimeistelyssä. Siitä ei kukaan voisi selviytyä lyhemmässä ajassa, jos tahtoi tehdä sen kunnollisesti, sanoi hän. Mutta silloin hän olikin jo melkein väsyksissä siirtämisestä ja hieromisesta ja kiilloittamisesta ja siistimisestä. Äidin oli niin vaikea pitää käsivarsiaan ylhäällä niin pitkää aikaa. Hän kertoi heille usein, että hänen täytyi laskea kynsiviila kädestään viisitoista tai parikymmentä kertaa voidakseen lepuuttaa käsivarsiaan, ennenkuin lopetti kynsiensä hoitamisen aamuisin. Äiti kiinnitti niin mielellään huomionsa sellaisiin asioihin — kuinka usein puhelin oli soinut sinä aamuna, kuinka monta autoa oli kiitänyt katua pitkin yhden- ja kahdentoista välillä. Hänen oli tietysti vielä vaikeampi kohottaa käsivartensa niin, että hän voi järjestää tukkansa, ja hän oli usein ihan lopussa, sanoi hän, kun vihdoinkin sai kaikki valmiiksi. Äiti-raukka, hänellä ei ollut lainkaan voimia, kuten hän sanoi. Pieninkin ponnistus oli liian vaikea hänelle.

Noin puoli yhdeltätoista tai yhdeltätoista hän siis oli tavallisesti valmis lepäämään ja torkkumaan tunnin verran, ellei aamupostin tuomassa lehdessä sattunut olemaan erittäin kiihoittavaa luettavaa. Mummo oli tilannut kolme newyorkilaista lehteä äidille, sellaisia, joissa oli enimmin värillisiä kuvia ja muuta erikoista ja kuitenkin tuskin salli Didsin katsella ainoatakaan niistä. Tosin hän ei sanonut, ettei Dids saanut, mutta hän järjesti asiat niin, ettei se käynyt päinsä. Mummolla oli mitä kummallisimpia mielipiteitä. Didsin kärsivällisyys loppui useinkin hänen oikkujensa vuoksi.

Mutta sitä Dids ei voinut kieltää, että hänen oli hauska syödä puolista mummon kanssa, sitten kun äidin tarjotin oli viety yläkertaan. Mummo ei ollut lainkaan ikävä, vaikka hän suotta hätäilikin niin paljon, kuten ainakin vanhat ihmiset. Dids toivoi silloin tällöin, että mummo panisi hieman enemmän huomiota pukuihinsa. Hän ei milloinkaan hankkinut itselleen mitään uutta, vaan käytti yhä samaa vanhaa ompelijattaren valmistamaa pukua. Siihen melkein ilmestyi reikiä, ennenkuin hän kävi ostamassa uuden. Entä hänen hattunsa? Äiti sanoi joskus ettei hän voinut ymmärtää, mihin mummo tuhlasi kaikki rahansa, — hänellä oli rahaa pankissa, ja hän sai parempaa palkkaa kuin isä, tarvitsematta tuhlata rahojaan kenenkään muun tarpeihin kuin omiinsa. Äiti sanoi näyttävän siltä kuin hän voisi hieman hellittää ja hankkia itselleen vähän tyylikkäämpiä vaatteita.

Dids ei kuitenkaan oikeastaan välittänyt siitä, kuinka mummo pukeutui. Mitä niin vanhan ihmisen olikaan väliä? Hän ei olisi ollut Didsistä mummon näköinen, ellei olisi käyttänyt tuollaista tummaa, yksinkertaista mummohattua. Ja hän piti sentään mummosta oikein paljon. Toiset tytöt eivät uskoneet häntä, mutta hänestä oli hupaista oleskella mummon läheisyydessä. Vaikka hän olikin niin vanha ja hätäilevä, halusi Dids oleskella hänen seurassaan melko paljon. Puolista syödessään heillä olikin hyvin hauskaa yhdessä. Mihin ikinä Dids sattui olemaan innostunut juuri silloin — postimerkkien kokoomiseen tai erilaisiin polkkatukan muotoihin tai luistelemiseen tahi sanaleikkeihin tai kirjoituskilpailuun koulussa tai viimeiseen Dickensin kirjaan, jota hän parhaillaan lueskeli — mitä tahansa se oli, mummo oli yhtä innoissaan kuin Dids. Hänellä oli aina myös oma mielipide asiasta. Dids ei milloinkaan juorunnut mummolle, mutta useinkin hän odotti, kunnes mummo ehti lausua mielipiteensä jostakin, ennenkuin päätti, mille kannalle itse asettuisi. Eipä silti, että hän aina oli samaa mieltä mummon kanssa. Useinkin hän päinvastoin puhui eri suuntaan — vaikkapa vain jostakin pienestä yksityiskohdasta. Mutta sittenkin Didsistä aina tuntui kuin hänen pitäisi kuulla, mitä mummo ajattelisi jostakin asiasta, ennenkuin hän oli varma omasta mielipiteestään — ainakin tähän saakka, kun hän oli kaksitoista vuotias.

Mummo tiesi enemmän sanaleikkejä kuin kukaan muu ja osasi lausua paljon runoja suoraan muistista ja kertoa kaikenlaisia hullunkurisia juttuja vanhanaikaisista tavoista, kun hän oli ollut pieni tyttö. Heiltä molemmilta ei milloinkaan puuttunut puheenaihetta. Heidän kielensä olivat toimessa yhtä mittaa, ja kuinka he sitten nauroivatkaan! Mummo nauroi kuin mies, ihan hohottavasti, niin ettei hänen kanssaan voinut olla nauramatta. Ja Didsistä nauru oli hauskaa.

Niin pitkistä kahdenkeskisistä puheluista mummo tiesi luonnollisesti kaikki, mitä tapahtui Didsille, niin että hän voi aloittaa jonkin jutun keskeltä, tarvitsematta selittää alkua, kuten oli tehdä pakko isälle. Hänen olisi pitänyt selittää vielä enemmän äidille, mutta kun äiti ei tiennyt mitään Didsin elämänvaiheista, ei juuri kannattanut kertoa hänelle mitään, eikä Dids sitä koskaan yrittänyt. Muuten äidin vointi ei ollutkaan kyllin hyvä, jotta hän olisi voinut paljon harrastaa sairashuoneensa ulkopuolisia tapahtumia. Isä sanoi haluavansa kuulla jotakin Didsin kouluelämästä, mutta hänen piti aina laskea lehtensä syrjään kysyäkseen: "Kuka se neiti Drummond oikein on?" vaikka oli miljoonia kertoja kuullut koulun soitannonopettajasta. Tai: "Maltahan hieman, mitä harjoitusta sinä tarkoitat?" Ja se hidastutti asioita niin ja sen selittämiseen kului Didsiltä niin paljon aikaa, että kun hän pääsi takaisin siihen, mitä oli tapahtunut, hän oli menettänyt koko intonsa. Isällä ei koskaan ollut niin paljon harrastusta aluksi. He eivät päässeet kovinkaan pitkälle.

Mutta mummon kanssa sai aina käydä suoraan asiaan: "Se näytelmä, jota kahdeksas luokka harjoittelee, — niin, Lorina Sheldon ei sittenkään saa näytellä siinä Rowenan osaa." Tai: "Siellä lammen rannalla tuli sama suuri koira luoksemme ja leikki taas kanssamme." Mummo tiesi, kuka Lorina Sheldon oli, ja hänelle oli entisestään tuttu tuo iso hauska koirakin, joka leikki heidän kanssaan heidän luistellessaan. Niin, ateriat olivat mummon seurassa hyvin hauskoja.

Iltapäivällä tuli joko vanha rouva Rader takaisin, tai se sattui olemaan jokin noista kolmesta päivästä, jolloin siivoojatar tuli sinne, niin ettei äiti jäänyt yksikseen, kun Dids ja mummo kävelivät kouluun yhdessä. He eivät useinkaan palanneet kotiin yhdessä puoli neljän aikaan, vaikka Dids vapaina iltapäivinään tavallisesti menikin mummon luokkahuoneeseen katsomaan, oliko mummo jo valmis lähtemään. Jos siellä oli vain muutamia ihmisiä odottamassa, istuutui Didskin odottamaan. Mutta useinkin oli mummon pöydän ympärillä niin suuri ihmisryhmä, että hän jätti sikseen. Joskus oli mukavaa istua siellä ja kuunnella, mutta useimmiten se tuntui Didsistä väsyttävältä, eikä hän voinut käsittää, miten ihmeessä mummo voi sietää noita kummallisen näköisiä naisia, joiden puvuissa ei ollut mitään tyyliä ja joilla usein oli likanaamainen lapsi mukanaan, Didsistä näytti kuin heillä aina olisi jokin kovanonnen loru kerrottavana mummolle, ja mummo kuunteli heitä silti hartaasti, ikäänkuin parhaimpia ystäviään. Voi, kuinka he jaksoivatkaan jauhaa asioita! Dids oli jo haukottelemaisillaan leukansa sijoiltaan, kun mummo näytti vasta saavan suuvuoron.

Se oli muuan mummon väsyttäviä menettelytapoja. Ei kukaan toinen opettaja sietänyt jankkaavia äitejä, sillä tavalla kuin mummo. Dids toivoi usein, että mummo oppisi ajamaan heidät tiehensä, yhden joka minuutti, niinkuin neiti Slocum, hänen oma opettajansa, seitsemännellä luokalla. Neiti Slocum väittelikin siitä usein mummon kanssa ja sanoi, että hän totisesti oli ansainnut palkkansa opetettuaan koko päivän, vaikkei häneltä puijattaisikaan sitä pientä huvia, josta hän ehkä sai nauttia niinä siunattuina päivinä, kun ei ollut opettajienkokousta. Eikä hän ymmärtänyt, miksi hänen pitäisi lisätä tunteja työpäiväänsä vain senvuoksi, ettei rouva Wienerschnitzel tullut toimeen herra Wienerschnitzelin kanssa. Mitä se häntä liikutti, oli neiti Slocumin tapana kysyä mummolta. Puhumattakaan siitä, että mummo piti huolta kaikista koulutalon kasveista lepoaikanaan. "Teidän kasvinne ovat aina hyvässä kunnossa", sanoi neiti Slocum. "Miksi ette tyydy siihen? Miksi vaivaudutte hoitamaan muidenkin kasveja? Jättäkää vanhat sananjalat käpristymään ja kuihtumaan, elleivät muut opettajat kastele niitä." Mummo oli valmis vastaamaan tähän, että hän piti kasvien hoitamisesta eikä voinut katsella niitä kuihtuneina, koska hän hyvin tiesi, mitä niille oli tehtävä.

"Muuta kiitosta ette siitä saakaan!" sanoi neiti Slocum, näpsäyttäen sormiaan. "Muut opettajat saavat siitä kunnian osakseen. Kukaan ei edes tiedä teidän sitä tekevän."

Tähän mummolla ei näyttänyt olevan erityistä vastausta. Mutta hän kiiruhti silti heti hoitamaan kukkia. Tietysti ajatteli Dids, kun mummolla ei milloinkaan ollut mitään, mitä oikeastaan voi nimittää hauskuudeksi tai huviksi, varsinkaan niin vanhalla iällä, eivät nuo ylimääräiset työtunnit ehkä riistäneetkään häneltä mitään samalla tavalla kuin nuorelta ja kauniilta neiti Slocumilta. Ehkä mummo pitikin siitä. Aikaihmisestä ei voinut sanoa mitään varmaa — he pitivät niin kummallisista asioista, erittäinkin tuollaiset vanhat, jos he muuten pitivätkään mistään samalla tavalla kuin Dids. Kun sitä oikein ajatteli, täytyi sen kai johtua siitä, että mummo mielellään piti jokaista luomakunnan jäsentä niskoillaan, muuten hän ei sallisi sitä.

Ehkä he vaivasivat häntä senvuoksi, ettei hän milloinkaan näyttänyt väsyvän kuuntelemaan. Siinä oli omituista — hänen kasvonsa näyttivät usein hirveän vanhoilta ja harmailta ja ryppyisiltä, ja joinakin päivinä olivat hänen hartiansa niin kumarassa kuin hänet olisi taivutettu sellaiseen asentoon, mutta kun hän katsoi johonkuhun, eivät hänen silmänsä näyttäneet milloinkaan väsyneiltä. Ei lähimainkaan niin väsyneiltä kuin neiti Slocumin silmät usein.

Vaikka Dids näin nurisi siitä, että muut ihmiset vaivasivat mummoa niin paljon, ei se hämmästyttänyt häntä. Hän itsekin kiiruhti aina silloin mummon luo, kun sattui jokin kiusa. Kun tuli jotakin vaikeuksia, kiiruhti jokainen päätä pahkaa rouva Bascombin luo, ja niin teki hänen pojantyttärensäkin. Olipa hyvin mukavaa, ajatteli Dids usein, että perheessä oli tuollainen vanha ihminen, niin vanha, ettei mikään enää yllättänyt eikä peloittanut häntä tai ole hänelle liikaa. Dids luuli sen johtuvan mummon vanhuudesta, niin ettei enää ollut väliä sillä, mitä hänelle tapahtui. Mutta se antoi Didsille ainakin sen varmuuden, että hänellä oli jotakin, mihin tarpeen vaatiessa voi turvautua, vaikka enimmäkseen hän tietysti ei tarvinnut sitä lainkaan kuluttaessaan nopeasti puuhaisat, iloiset päivänsä, ajattelematta mummoa, paitsi kun huokaili hänen pikkumaisuutensa takia kynsien ja hampaiden hoitamisessa.

Monina iltapäivinä, kun hänellä oli jotakin määrättyä tekemistä koulun loputtua, Dids ei edes katsahtanut mummon huoneeseen, lähti vain suoraan toimittelemaan asioitaan, soittotunnille tai koulun laulukuoron harjoituksiin tai jääpallokilpailuun urheilukentälle, tai ehkä oli sinä iltapäivänä mentävä tanssikouluun, johon mummo hänet oli pannut, kun hän nyt oli suuri kaksitoistavuotias tyttö.

Lauantai-aamuisin saattoi ryhmä hänen tovereitaan, seitsemännen luokan tyttöjä, matkustaa Harristowniin raitiovaunussa ja pitää äärettömän hauskaa N.N.K.Y:sen uima-altaassa uimaopettajan johdolla. Mummo oli jollakin tavalla saanut toimeen, että hekin pääsivät sinne, vaikka olivat Gilmanvillen eivätkä Harristownin tyttöjä. Dids muisteli kuulleensa mummon asuneen jonkun aikaa Harristownissa, ja hänen vaikutuksensa N.N.K.Y:een oli ehkä peräisin niiltä ajoilta. Mummon valta oli toisinaan hyvin mukava asia.

Aina, niin säännöllisesti kuin kello nakutti, Didsin piti harjoitella tunnin verran pianonsoittoa, puoli tuntia ennen illallista ja puoli tuntia sen jälkeen. Ja hänen piti aina mennä pelaamaan korttia äidin kanssa ennen nukkumista. Ja mummo järjesti aina niin, että hänellä oli puolituntinen vapautta ennen maatamenoa, voidakseen lukea, mitä kulloinkin halusi, ja mennä sitten vuoteeseen mieli täynnä lempikirjan suomaa nautintoa.

Niin, siihen aikaan, kun Dids sulki silmänsä yöksi oli hänen takanaan toimelias päivä: hän oli keveästi kiertänyt laajan ympyrän, johon sisälsivät koulu, soittotunnit, herkulliset ruoat pöydässä, huvitukset, äidin hoitaminen, lukeminen ja paljon leikkiä — eikä Dids todellakaan tiennyt, mikä häntä niin voimakkaasti ja nopeasti kiidätti sen ympäri.

XXXIV

Kun Dids oli viiden- ja kuudentoista välillä, otti hän äkkiä vauhtia ja alkoi kasvaa niin nopeasti, ettei hänen hameittensa helmoja ehditty oikein pidentää. Hän ei kasvanut ainoastaan tuumissa. Syyskuussa, kuten hän joskus sanoi itsekseen, hän oli vielä ollut vain lapsi, vaikka olikin aloittanut ensi lukukautensa korkeakoulussa. Hän sipsutteli muiden pienokaisten mukana ja hyppäsi vielä mielellään nuoraa, olipa välistä piilosillakin, ja piti poikia vain leikkitovereina. Mutta helmikuussa, kun hän ajatteli itseään, hän voi tuskin muistaa olleensa sellainen pieni tyttönen. Piilosilla! Nyt hän olisi yhtä hyvin voinut leikkiä nukeilla tai imeä peukaloaan. Hänen ruumiinsa oli melkein paria tuumaa pitempi. Ja hän itsekin oli toinen henkilö.

Oliko hän ollut kaunis lapsi? Hän ei ollut milloinkaan välittänyt siitä, oliko hän tarpeeksi sievä, koska oli aina leikkinyt ja lueskellut niin ahkerasti, ettei siihen liiennyt aikaa. Mutta nyt hän tiesi kutakuinkin, että hän oli sievä tyttö. Ja lisäksi hänet täytti se kiihoittava huomio, että hän oli enemmänkin kuin sievä — että hän miellytti poikia.

Hän sai sen selville kävellessään katua pitkin erään suuren pojan kanssa. Hänen tarvitsi vain katsahtaa poikaan erityisellä tavalla — hän ei oikeastaan tiennyt tätä tapaa, mutta kun hän tunsi olevansa täynnä sähköä, voi hän aina tehdä niin — ja minuutissa tai parissa, vaikka poika olisi jutellut kuinka innostuneesti pallopelistä, hän keskeytti, katsoi takaisin häneen jollakin erityisellä tavalla ja siirtyi samalla niin lähelle, että he koskettivat toisiinsa kävellessään. Silloin heissä molemmissa kohisi ja vihloi päästä jalkoihin saakka, ja he nauroivat suunnattomasti jollekin tyhjälle eivätkä oikein tienneet, mistä puhuivatkaan. Sen oli hirmuisen jännittävää.

Ja se pani kaiken muun, mitä oli ollut hänen elämässään, näyttämään mitättömältä ja tyhmältä ja mauttomalta. Läksyt! Koripallo! Mummo! Soitto! Luisteleminen! Runokirjat! Dids voi tuskin muistaakaan enää, milloin hän oli ollut sellainen lapsi, että oli mokomista asioista välittänyt. Puvut! Ne olivat nyt ajattelemisen arvoisia. Lyhyimmät hameet, ohuimmat puserot, läpikuultavimmat sukat (vaikka tyrannimainen vanha mummo ei hankkinutkaan niin hienoja kuin useimmat tytöt käyttivät), pehmeän lyhyeksi leikatun tukan jokaisen kiharan oikea asento, kynnet, niukkojen alusvaatteiden oikea kuosi… Dids nukkui ajatellessaan näitä asioita ja heräsi mieli täynnä niitä. Ja Tug Warneria.

Sillä hän ja Tug Warner olivat nyt ratkaisevasti ruvenneet pariksi. Tug oli hänen "kaverinsa", vaikka mummo ei ollut sitä vielä huomannut. Dids käveli hänen kanssaan, kuten oli nähnyt vanhempien tyttöjen kävelevän "kaveriensa" kera. Tug vei hänet eri paikkoihin, kaikkiin niihin, joissa mummo salli hänen käydä, ja muutamiin sellaisiinkin, joista hän ei tiennyt mitään. Esimerkiksi, Tug vei hänet pari kolme kertaa viikossa Petersin rohdoskauppaan ja tarjosi hänelle kaikkea, mitä hän halusi, kalliita sekoitettuja juomiakin, joita hän ei ollut milloinkaan halunnut, ja jotka maksoivat viisikolmatta tahi -neljättä senttiä lasillinen. Tugin isä omisti Gilmanvillen hotellin, niin että Tugilla aina oli paljon rahaa, ja hän tiesi aina kauppamatkustajien kertomat viimeiset pilat.

Istuen kuin orrella korkeilla tuoleillaan marmorisen myyntipöydän ääressä nämä molemmat korkeakoulua käyvät nuoret nauttivat niin hitaasti kuin suinkin jäätelöstä ja jauhetuista pähkinöistä ja hillotuista hedelmistä ja paksusta oivallisesta siirapista ja sulatetuista alteakakuista valmistettua sekoitusta, katsellen toisiaan hanojen takaisissa suurissa kuvastimissa ja käännellen päätänsä sinne tänne ihaillen itseään, kohdaten toistensa silmät kuvastimessa ärsyttävästi, nauraen ääneen ja tyrkkien toisiaan. Joskus he kuuntelivat mielellään tarjoilijankin leikinlaskua, mutta toisinaan, kun hän kävi liian iloiseksi, koettivat he turhaan nolata häntä. Dids tiesi kaikkien kauppaan tulleiden katselevan ja kuuntelevan heitä. Se herätti hänessä huimaavan kiihoittavan tunteen, jota hän luuli huviksi. Se oli samanlaista kuin hänen katsoessaan syvälle Tugin silmiin, kun he jälkeenpäin kävelivät yhdessä, heiluvien käsien silloin tällöin koskettaessa toisiinsa.

Joskus, kun hän oli palannut kotiin omaan huoneeseensa omien kuluneitten kirjojensa joukkoon tai istui pianon ääressä, jonkin hopeanheleän, hyvin muistiin painuneen sävelen helkkyessä hänen sormiensa alla, tai lepäsi rauhallisena ja torkkuvana pienessä huoneessaan sen jälkeen kun valo oli sammutettu — joskus noiden makeisten siirapinmaku tuli mieleen ja teki hänet melkein pahoinvoivaksi, samoin kuin hän inhoten muisteli kaupassa vetelehtineitä miehiä, jotka olivat erikoisesti katselleet häntä ja nauraneet hänen tempuilleen. Mutta se oli vain ohimenevä. Hän oli aina valmis aloittamaan uudestaan, ellei muun vuoksi, niin ainakin sentähden, että häntä lämmitti ja miellytti muiden tyttöjen kateus.

Hän ei koskaan puhunut siitä mummolle, joka ei sivuuttanut Peterin rohdoskauppaa matkallaan koulusta kotiin.

Hän ei vielä ollut sallinut Tugin suudella, vaikka arvasikin Tugin tekevän niin jonakin päivänä. Hän oli romaaneissa lukenut paljon suutelemisesta ja siitä, kuinka ihmeelliseltä se tuntui tytöstä, ja saadessaan silloin tällöin mennä eläviinkuviin, ja katsella siellä jotakin kuvaa, jossa sankari ja sankaritar vaihtoivat pitkän, tiukan filmisuudelman, hän vapisi päästä jalkoihin saakka. Niin, sen täytyi olla ihmeellisiä!

Katsellessaan Tugia monta kertaa päivässä Dids ei nähnyt häntä, vaan viimeisen näkemänsä filmisankarin kalpeat, teräväpiirteiset kasvot ja ammattimaisesti leimuavat silmät. Mutta vaikka hän ei nähnyt itse Tugia, tunsi hän Tugin, kun tämä painautui likemmäksi häntä. Silloin eivät lämpö ja värähtely johtuneet valkoisen kankaan varjosta, vaan todellisesta, elävästä pojasta. Se oli äärettömän kiihoittavaa.

Neiti Mann, englantilainen kirjallisuuden opettaja, ja herra Leonard, laskennon iäkäs lehtori, joka oli ainakin nelikymmenvuotias, hätääntyivät Didsin äkillisestä huonosta lausumisesta ja tarkkaavaisuudesta luokalla, vaikka hän tavallisesti oli niin etevä. Kun he panivat hänet kovalle, katseli Dids vain haaveilevasti ja näki jotakin, missä oli sekaisin kalpeita piirteitä ja hämmentävää nuorta poikaa. Kuinka kuivilta ja mitättömiltä hänen läksynsä tuntuivatkaan! Kuinka hän olisi voinut innostua kirjallisuuteen, lueskella satoja vuosia sitten kirjoitettua näytelmää jossa kerrottiin vain noituudesta, keijukaisista ja muista mahdottomista asioista, joita ei kukaan voi uskoa — miehestä, jolla oli aasin pää! Ikäänkuin sellaista olentoa voisi olla olemassa. Ja keijukaiskuningattaresta, joka oli niin tyhmä, että rakastui häneen.

"Nyt istu kukkasille, aasi kulta, hyväilyn poskellesi saat sa multa; siloiseen päähäs pistän ruususen ja suurenmoista korvaas suutelen."

Hän keskeytti katsoen Didsiin vihaisesti ja sanoi: "Neiti Bascomb, te ette kuuntele nytkään. Ettekö voi tuntea tämän kohdan huumoria ja ivaa?"

Ei, vilpittömästi sanoen, Dids ei ymmärtänyt, että kaikessa tuossa lorussa oli mitään hänelle. Kerran, kun neiti Mannin itsepäisyys, että hänen piti kiinnittää huomionsa tähän tyhmään tarinaan, vaivasi häntä, ryhtyi hän vastustamaan: "Suoraan sanoen, neiti Mann, se kuulostaa minusta pelkältä lorulta. Nykyään ei enää kukaan usko loitsuihin, lumoamisiin eikä mihinkään sellaiseen. Kuinka kukaan välittäisi niin paljon mokomasta tarinasta, että jaksaisi kiinnittää ajatuksensa siihen? Se on niin mahdoton. Hänen täytyi kai huomata, että miehellä oli aasin pää."

Neiti Mann oli tyytyväinen saatuaan kiihoitetuksi väittelyyn tuon tytön, joka oli ennen ollut hänen parhain oppilaansa. "Hän näkikin sen", sanoi hän innokkaasti. "Titania näki sen, mutta hän oli lumottu, niin että se hänestä näytti kauniimmalta kuin miehen pää."

"Oh, kuinka hän olisi voinut!" huudahti Dids. "Kukaan ei voisi niin erehtyä. Minä tarkoitan juuri sitä. Ette tekään voi sitä uskoa, koska se on niin mahdotonta. Ja ruveta äkkiä rakastamaan aasin päätä ilman mitään muuta syytä kuin että hänen silmiään oli sivelty jollakin kasvinesteellä. Ei, neiti Mann, se on ehdottomasti naurettavaa."

"Minä otaksun teidän luulevan itseänne täysin päteväksi sitä arvostelemaan", sanoi neiti Mann ratkaisevaan tapaansa. Hän oli vasta äsken päässyt korkeakoulusta ja käytti usein hyvin ivallisia persoonallisia huomautuksia, herättääkseen oppilaissaan rakkautta kirjallisuuden kauneuksia kohtaan.

Dids ei välittänyt hänen puheistaan, kun oli taas vaipunut haaveilevaan raukeuteensa. Mitä hän huoli muista ihmisistä! Tämän jälkeen hän teeskenteli kirjallisuustunneilla ehdotonta alistumista kaikkeen, mitä neiti Mann sanoi. "Kyllä, neiti Mann", mumisi hän mukautuvasti kuin tuhannen penikulman päästä.

Ja: "Niin, herra Leonard", lempeällä äänellä katsellen hänen ryppyjään ja harmaantuvaa tukkaansa ja ihmetellen, oliko hän milloinkaan ollut nuori ja kosketuksesta värähtelevä, kävellessään jonkun rinnalla.

Koulun perinnäistapojen mukaan heillä oli Lincolnin syntymäpäivänä harjoituksia — soittoa ja eräs puhuja kaupungista. Kello kymmenen aikaan aamulla oppilaat marssivat kokoussaliin, alempien luokkien oppilaiden ravatessa pienillä jaloillaan kiihkoissaan siitä, että saivat poistua omilta luokiltaan lukuaikana, ja pitkien korkeakoulupoikien laahustaessa sisään, kädet housuntaskuissa, ikävystyneinä jo edeltäpäin näihin ylimääräisiin jaaritteluihin.

Soitannon opettaja oli harjoittanut useita erityisiä soittokappaleita, ja kaikki koulun kuoroon kuuluvat oppilaat istuivat eturiveissä hyvin innostuneina, kylmäkiskoisesta ulkomuodostaan huolimatta, koska heillä oli tärkeä osa ohjelmassa. He olivat jo unohtaneet, kenen syntymäpäivää nyt vietettiin, eikä heidän mielessään tällä hetkellä ollut muuta kuin se toivo, että sopraanot laulaisivat korkeat nuotit hieman paremmin tällä kertaa kuin viime harjoituksissa.

Herra Elliott, koulun johtaja ja heidän maailmaansa komentava kenraali, marssi lavalle vieden sinne mukanaan pitkän vanhan miehen, hyvin suoran, hyvin vaikuttavan ja kauniimmin pukeutuneen kuin kukaan oli Gilmanvillessä. Hänen asentonsa, kun hän seisoi siellä valkoinen pää komeasti pystyssä, pani hänet näyttämään historialliselta henkilöltä. Hän katseli uteliaasti ja tarkasti kaikkien näiden neljänsadan lapsen kasvoihin, kun he totellen herra Elliotin antamaa merkkiä nousivat seisaalle osoittamaan kunnioitusta hänelle, jota he eivät ollenkaan tunteneet, sillä vaikka herra Elliott olikin kymmenen päivää sitten ilmoittanut heille puhujan nimen, oli heidän mieleensä silloin painunut vain se, ettei helmikuun kahdentenatoista päivänä olisi mitään lukemista kymmenestä yhteentoista. Se oli niin tärkeätä, että senvuoksi kannatti melkein käydä harjoituksissakin. Nyt kun heihin suuntautui tuo ihan suora katse hyvin läpitunkevista teräksenvärisistä silmistä, istuivat he suorempina koettaen muistella, mitä herra Elliott oli sanonut puhujasta.

Dids oli ihan hätkähtänyt osakseen tulleesta eloisasta katseesta. Hänestä tuntui siltä kuin puhuja olisi todella nähnyt hänet, todella kiinnittänyt häneen huomionsa. Kuka hän siis olikaan? Oliko herra Elliott sanonut häntä jonkun yliopiston rehtoriksi? Vai oliko hän joku kuuluisa kemisti? Vai korkeimman oikeuden tuomariko? Kun he istuutuivat, kuiskasi hän Florence Ringille: "Keneksi herra Elliott sanoikaan…?"

Kuullessaan hänen ensimmäisen sanansa Florence kohotti kulmiaan ja hartioitaan merkiksi, ettei hänelläkään ollut siitä aavistusta. Esitykset alkoivat.

Dids lauloi mielellään mukana kuorossa. Kun hän istuutui laulettuaan oikein sydämensä pohjasta Olaf Trygvasonin altto-osan, tunsi hän olevansa kuin eri ihminen. Soitto tunkeutui aina Didsin läpi täyttäen hänet kokonaan sävelillään. Se karkoitti kaiken muun hänen mielestään, niin että hän sen loppuessa tunsi olevansa ihan tyhjä ja avoin seuraavalle aistimukselle.

Seuraava aistimus, joka suuntautui häntä kohti, oli puhujan ääni. Se oli kuin urkujen kumea sävel. Gilmanvillen asukkailla oli yhtä vähän ollut sellaista ääntä kuin heillä oli sellaisia vaatteitakaan. Jokainen kokoussaliin saapunut istui hyvin hiljaa, kuunnellen tuota ääntä, vain muutamien tarkatessa hänen sanojaan. He eivät yskineet eivätkä siirrelleet jalkojaan, kuten tavallisesti tekivät esitelmien aikana, eivätkä katselleet taakseen nähdäkseen, kuka sieltä näin myöhään tuli. Dids kuunteli hartaasti muiden kanssa, ja vaikkei hänkään useimpien muiden lasten tapaan olisi kyennyt kertomaan, mitä tuo sointuva, sivistynyt ääni oli sanonut hänelle, tunsi hän kuitenkin sen sanoneen melko paljon. Nähtävästi he tunsivat kaikki samaa, sillä kun he poistuivat kokoussalista esitysten loputtua, kävelivät kaikki pienet lapset hiljaa, ja kaikkien vanhempien lasten kasvot näyttivät haaveellisilta.

Didsin ja kaikkien muidenkin kuoroon kuuluvien oppilaiden oli pakko odottaa omaa merkkiään voidakseen nousta ja lähteä pois, kunnes alempien luokkien oppilaat olivat poistuneet käytävistä. Hänen hämmästyksekseen, juuri kun he vihdoinkin saivat nousta seisaalle lähteäkseen, kääntyi herra Elliott, joka oli jutellut vanhan, etevän puhujan kanssa, häneen päin ja kurottautunut lavan reunan yli huomautti: "Voitteko viipyä vielä hetkisen? Tohtori Levering haluaa puhella kanssanne."

"Minunko kanssani?" kysyi Dids katsoen olkansa yli saadakseen varmuuden siitä, ettei herra Elliott puhunut jollekulle hänen takanaan.

"Niin. Tulkaa tänne sivuportaita myöten, että saan esitellä teidät", sanoi herra Elliott.

Niinpä sitten tapahtui, että viimeiset korkeakoulupojat ja tytöt, kääntäessään päätänsä menossa halliin, näkivät hämmästyksekseen Dids Bascombin seisovan lavalla ja tervehtivän kädestä sitä herraa, joka oli äsken puhunut. "No, mitä sinä tiedät tuosta?" kysyivät heidän kohotetut kulmakarvansa toisiltaan, kun he marssivat pois eri saleihinsa.

Dids itsekin oli suunnattomasti hämmästynyt. Olihan perin kiihoittavaa seisoa siellä johtajan ja toiselta paikkakunnalta saapuneen kuuluisan miehen rinnalla, jonka pitkä vartalo Didsin mielestä näytti juhlalliselta ja arvokkaalta senvuoksi, että se tällä haavaa oli hänen maailmansa keskus. Mitä ihmettä se herra aikoi hänelle sanoa?

Herra Elliott, jonka muuan viittaileva vahtimestari kutsui pois lavalta, jätti koulutytön ja vanhan herran kahden kesken.

Nyt, kun he seisoivat näin vastakkain, Dids tunsi hänestä säteilevän elävän voiman vaikutusta. Hänen sydämensä alkoi sykkiä nopeasti, ja hän tuijotti vanhaan herraan jäykästi pelästyneillä, melko suuriksi auenneilla silmillään. Vieras taivutti valkoisen päänsä lähemmäksi kukoistavia kasvoja ja sanoi hiljaa: "Minua hämmästytti niin kovasti yhdennäköisyys teidän ja erään rakkaan nuoruudenystäväni välillä, jota rakastin lapsuudestani saakka ja jonka kanssa asuin yliopistossa, että kysyin teidän nimeänne. Se on sama kuin hänen."

Hän keskeytti ja näytti epäröivän kuin pelkäisi kysymyksen lausumista; sitten hän sanoi syvällä äänellä: "Oletteko sattumalta John Bascombin pojantytär?" Hän lausui tuon nimen sellaisella erityisellä äänenpainolla kuin se olisi hänestä muita nimiä erilaisempi.

Siitä hetkestä alkaen, kun vieras puhutteli häntä, oli vanhan miehen täyteläisen ja magneettisen persoonallisuuden pelkkä läheisyys tehonnut Didsiin sydänjuuria myöten, hän oli vielä kypsymätön, vaikutuksille altis ja kokemuksista kovettumaton. Hänen kysymyksensä ja tutun nimen lausuminen niin hellästi kuin se olisi pyhä, järkytti häntä niin, ettei hän voinut puhua mitään. Hän nyökkäsi vain mykkänä, tuijottaen vierasta silmiin ja saaden niistä omaansa hakevan nuoruuden nopealla, ahneella tavalla enemmän elinvoimaista ainesta elämänkatsomukseensa kuin monista perättäisistä viikoista. Se virtasi häneen, tämä uusi, heti hyväksytty elämän aines; hänen omansa tuli hakemaan häntä. Jokin tuntematon sopukka hänen sydämessään oli ollut tyhjä ja odottanut juuri tätä kultaista virtaa, tätä syvyyksien ja suuruuden käsittämistä… Se ei voinut milloinkaan enää olla tyhjä.

Hän ei tajunnut vähääkään siitä, mitä hänelle tapahtui. Hän tunsi vain haluavansa itkeä, mutta tiesi samalla, ettei se sopinut.

Vanha mies katsoi häneen kuin matkojen päästä ja hymyili kuin hän olisi aina tuntenut hänet. Dids ei voinut siirtää katsettaan hänestä. Kun hän nyökkäsi, syventyi vieraan katse. Hän puristi Didsin käden omaansa voimakkaasti ja lämpimästi ja sanoi: "En voi toivottaa teille mitään parempaa, kuin että teistä kehittyisi samanlainen nainen kuin hän oli mies."

Se kuulosti Didsiltä rukoukselta. Häntä halutti nyt yhä enemmän itkeä. Mutta hän puri vain huultaan ja nyökkäsi ääneti ikäänkuin jälleen yhtyisi hänen sanoihinsa, vaikkei nyt kuullutkaan muuta kuin syvän tunteellisen äänen kaikua. Vasta monen tunnin kuluttua hän oikeastaan kuuli hänen sanansa.

Hallien kellot alkoivat kovasti kilistä. Herra Elliott ilmestyi äkkiä takaisin. "Ah, tuo on hänen luokkakellonsa!" sanoi hän hermostuneesti. "Me emme saa myöhästyttää häntä luokalta!"

Luento käsitteli englantilaista kirjallisuutta, ja lausuminen oli jo alkanut. Florence King töhersi jotakin paperipalaselle ojentaen sen Didsille. "Mitä taivaan nimessä hän sinusta tahtoi?"

Florence nyökkäsi, hänen uteliaisuutensa tyyntyi, ja hänen harrastuksensa tähän asiaan lakkasi äkkiä. Hän lähetti Didsin selityksen kaikille muille samassa rivissä istuville ja kaikki nyökkäilivät pettyneen näköisinä, koska siihen, mikä oli näyttänyt niin jännittävältä, olikin vain niin jokapäiväinen ja epädraamallinen syy.

Anton Zaleski nousi seisaalle ja luki ääneen happamesti ja häpeilevästi, jollainen tapa on hyväksytty kouluissa korjaamaan runouden tyhmyyksiä:

"Kun hänet kohtasin mä metsäss' äsken en malttanut ma olla sättimättä: hän lemmittynsä päähän karvaiseen kukista kietoi tuoreen seppeleen."

Kun hän istuutui, ojensi lähin oppilas hänelle tottuneen ovelasti
Didsin ilmoituksen, jolloin hänkin nyökkäsi hieman pettyneen näköisenä.

Kukaan ei sitten puhunut Didsille siitä uudestaan. Se haihtui heti jokaisen mielestä.

Puolenpäivän aikaan Dids käveli kuten tavallisesti, mummon kanssa koulusta kotiin. Hän tiesi, ettei mummo ollut nähnyt tätä kohtausta, sillä hän oli poistunut salista viidennen luokkansa mukana ensimmäisten joukossa. Mutta vaikka hän tiesi, että mummo olisi äärettömästi innostunut siitä, tuntui hänestä siltä kuin hänen olisi vaikea siitä puhua. Mutta miksi? Oliko syynä ujous vai kykenemättömyys löytää oikeita sanoja? Ehkä hän ei vielä tiennyt, mitä itse tunsi siitä tai millaisella äänenpainolla pitäisi siitä mainita. Hänestä oli tarpeellista säilyttää sitä omana tietonaan jonkun aikaa, kunnes se asettuisi rauhaan eikä enää näyttäisi niin omituisesti erilaiselta kuin kaikki muu, mitä hänelle oli ennen tapahtunut. Hän avasi monta kertaa suunsa kertoakseen mummolle, mutta alkoikin aina puhua jostakin muusta. Hän ei voinut ymmärtää, kuinka aloittaisi.

Se säilyi kuitenkin niin pysyväisesti hänen mielessään, että hän hämmästyi, kun illallisaika koitti ja päivä oli mennyt. Hänen ajatuksensa olivat kääntyneet niin sisäänpäin, ettei hän muistanut, mitä oli tehnyt. Mutta hän tiesi, että hänen tosiaan piti kertoa se mummolle, eikä se enää tuntunut niin vaikealtakaan. Juuri niinkuin hän oli ajatellut: Se oli painunut hieman enemmän muiden vaikutelmien tasalle. Kun he pesivät astioita illalla, sanoi hän: "Mummo, se tohtori Levering, joka puhui tänään, kutsui minut lavalle ja kysyi minulta, olenko minä John Bascombin pojantytär. Ja kun myönsin olevani, sanoi hän tunteneensa isoisän ollessaan yliopistossa."

Hän oli tiennyt mummon innostuvan asiaan. Mutta hän ei ollut uneksinutkaan, että mummo voisi muuttua tuollaiseksi… kalpeaksi ja hurjaksi, käsien jäykistyessä sen lautasen ympärille, jota hän piteli käsissään. Hän käänsi päätänsä hitaasti.

Kun Dids oli toistanut uutisensa, kuivasi mummo nopeasti kätensä ja kiiruhti puhelimeen. Dids kuuli hänen puhuvan nähtävästi herra Elliotin kanssa. Hän hengitti niin kiivaasti kuin olisi juossut. "Puoliyhdeksän junassako? Onko hän jo matkalla asemalle? Siinä tapauksessa ehdin puhella hänen kanssaan vähän aikaa. Kyllä minä kiiruhdan." Hän ripusti kuulotorven paikalleen ja huusi Didsille: "Nopeasti, nopeasti nyt! Ota pian päällystakkisi", ja alkoi kiskoa omia päällysvaatteita ylleen.

Tuokion kuluttua he olivat ulkona, juoksivat raitiovaunua kohti ja kymmenen minuuttia myöhemmin poistuivat siitä aseman edustalla.

Kaikki tämä hämmästytti Didsiä, ja mummon kasvojen ilme suorastaan peloitti. Mummo oli sennäköinen kuin ei tietäisi maailmassa olevankaan muita ihmisiä. Hän nieleskeli pitkään, availi ja puristeli nyrkkiin käsiään ja näytti niin omituiselta. Dids pelkäsi hänen tekevän jotakin kummallista, mikä panisi ihmiset tuijottamaan häneen. Hän oli sennäköinen kuin voisi purskahtaa itkuun milloin tahansa. Mutta Dids otaksui luonnollisesti, etteivät niin vanhat ihmiset kuin mummo osanneet itkeä. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt mummon vuodattavan kyyneliä tai näyttävänkään olevan itkemäisillään. Didsin mieleen ei ollut ennen juolahtanut, että mummo voisi tuntea erikoisesti jotakin — kuten itkemishalua tai sen torjumista. Ajattelematta sitä lähemmin hän oli aina pitänyt varmana, että mummon tunteet olivat kaikki kuolleet jo aikoja sitten. Hänen oli nyt kiusallista istua vastapäätä raitiovaunussa ja katsella outojen tunneaaltojen liikuttamia tuttuja kasvoja, jotka hän oli aina nähnyt niin tyyninä ja hymyilevinä ja vakavina. Hän toivoi, ettei mummo vain purskahtaisi itkuun näin julkisessa paikassa. Mitähän ihmiset siinä tapauksessa ajattelisivat? He tietysti tuijottaisivat häneen ihmeissään ja tuijottaisivat nytkin, jos vain sattumalta katsoisivat mummon kasvoja, vaikka hän istui niin suorana ja hiljaa. Mikä häntä oikeastaan vaivasi? Olihan isoisä ollut kuolleena jo kymmeniä vuosia. Dids oli aina otaksunut, ettei mummo häntä enää muistellut.

He eivät nähneet tohtori Leveringiä odotussalissa. Kello oli jo kaksikymmentä minuuttia yli kahdeksan. Juna lähtisi kymmenen minuutin perästä. Mummo katseli ympärilleen ensimmäisen, toisen ja kolmannenkin kerran, tarkaten vuoron perään kaikkia ihmisiä. Sitten hän meni lippuluukulle, ja Dids kuuli hänen kysyvän erästä pitkää, vanhahkoa herraa. Lippujen myyjä oli muistavinaan vanhan herrasmiehen menneen suoraan ovesta laiturille kuin tupakoimaan.

Mummo riensi salin läpi, jossa monet ihmiset nyökkäilivät hänelle ja sanoivat: "Hyvää iltaa, rouva Bascomb", mutta hän ei näyttänyt heitä huomaavankaan, vaan meni ovesta laiturille Didsin kanssa. Pitkä rivi sähkölamppuja loi kylmää, valkoista valoaan kylmään, mustaan keskitalven yöhön. Vain muutamat ihmiset uhmasivat pakkasta, pari asemamiestä kärryineen, joka oli täynnä matka-arkkuja, ja muuan edestakaisin kävelevä nainen, jolla oli pieni koira mukanaan. Ei mitään tohtori Leveringiä — ah, kyllä, laiturin kaukaisimmassa hämärässä päässä joku pitkä epäselvä hahmo.

Mummo käveli niin nopeasti häneen päin, että melkein juoksi. Dids seurasi häntä hirveästi hämillään ja häveten mummon vuoksi. Mitä tuollainen hieno, kuuluisa mies kuin tohtori Levering ajattelisikaan heistä, kun he tunkeutuivat tällä tavalla hänen luokseen? Ja mummo oli niin vanha ja vaatimattomasti puettu, ja päässään hänellä oli muuan hirveimmistä hatuistaan. Dids katui, että oli lainkaan lähtenyt mukaan, ja toivoi voivansa erota mummosta, niin ettei hänen tarvitsisi ottaa osaa siihen kiusalliseen kohtaukseen, joka oli tulossa.

Kun tohtori näki mummon tulevan luokseen, kääntyi hän, ja kun mummo oli lähempänä, kohotti hän hieman hattuaan valkoiselta tukaltaan, näyttäen hämmästyneeltä ja Didsin mielestä, melko vastahakoiselta ja ylpeältä.

Mummo ei aloittanut millään kohteliaisuudella, kuten sanomalla "Hyvää iltaa" tai "Suokaa anteeksi", vaan kysyi suoraa päätä hyvin hiljaisella äänellä kuin olisi pahasti hengästynyt: "Onko totta, että te tunsitte mieheni? Että tunsitte John Bascombin?"

Tohtori Leveringin kasvot muuttuivat, niin että hän oli ihan eri henkilön näköinen. Hän otti hatun päästään, ojensi kätensä mummolle ja sanoi samalla urkumaisella äänellä, joka oli kajahdellut Didsin mielessä koko päivän: "Onko tämä John Bascombin leski? Tätä naistako John Bascomb rakasti?"

Ja silloin, juuri niinkuin Dids oli pelännyt, mummo alkoi itkeä, vieläpä niin kovasti, ettei kyennyt puhumaan, ja hänen koko ruumiinsa vapisi, mutta hän ei peittänyt kasvoja käsillään. Hän ei kääntänyt silmiään tohtori Leveringin kasvoista. Dids oli iloissaan siitä, että he olivat niin kaukana pimeässä, missä kukaan ei voinut heitä nähdä. Hän tunsi olevansa hirveästi järkytetty, kun mummo itki noin, hänen voimatta pyytää, että hän piilottaisi näkyvistä kyynelten kostuttamat kasvonsa, joita nyyhkytykset vääristivät. Mummo koetti nyt puhua, mutta Dids ei saanut selville hänen puheestaan muuta kuin että hän katkonaisesti toisteli yhä samaa: "Te tunsitte Johnin. Te tunsitte siis Johnin. Siitä on kulunut pitkä… niin kovin pitkä aika… kun olen puhutellut henkilöä, joka on tuntenut Johnin."

Tohtori Levering puristi nyt mummon kättä molemmin käsin. Hänkin koetti lausua jotakin, mutta vaikka hän ei itkenytkään, vapisi hänenkin äänensä. Dids kuuli hänen sanovan: "Te siis olette John Bascombin leski", ja vetävän syvään henkeään. Sitten hän jatkoi: "Minä olen muistissani seurustellut hänen kanssaan koko tämän päivän, koska näin hänen henkensä katsovan minuun hänen pojantyttärensä silmistä…" Hän ojensi kätensä vetääkseen Didsin lähemmäksi. "Minä ajattelin hänen syvää kirkasta katsettaan. Tuntuu ihmeelliseltä nähdä sen vielä elävän uudessa ihmisolennossa."

Hän kääntyi takaisin mummon puoleen, joka kömpelösti pyyhki kyyneliä silmistään, jotta voisi katsoa tohtoriin. "Juuri silloin, kun tulitte minua kohti, ajattelin häntä taas ja kyselin itseltäni, olinko elänyt niin, etten pelkäisi nyt katsoa vielä kerran John Bascombia silmiin."

Ikäänkuin hänen sanansa olisivat suorastaan lyöneet, rouva Bascomb päästi voihkaisun, niin, että Didsin sydän säpsähti. "Ei… ah, ei! Voi tätä kurjuutta!" huusi hän ojentaen kätensä kuin puolustaakseen itseään.

Dids oli pelästynyt. Mummo näytti niin omituiselta. Tuntui mahdottomalta, että tuo voi olla hänen oma rauhallinen mummonsa — tuo toivoton vanha nainen, joka seisoi hämärässä vääristynein ja kyynelistä kimaltelevin kasvoin.

Kaukana radalla he näkivät veturin merkkilyhdyt. Ne kiskot, joiden vieressä he seisoivat, alkoivat jymistä.

Tohtori Levering sanoi: "Kuulkaapa rouva Bascomb te olisitte varmasti ylpeä saadessanne katsoa hänen silmiinsä, kun teillä on kasvatettavana tällainen hieno tyttö hänen henkensä perijäksi. Minä olen tänään kuullut millainen johtaja hän jo on ja kuinka hartaasti te häneen olette kiintynyt."

Junan kolina kävi kovemmaksi. Mummo tarttui vanhan herran käteen ja sanoi kiihkeästi: "Niin niin… minulla ei olekaan muuta… minä olen koettanut… pojantyttäreni tähden…"

Vaunujen pyörät sivuuttivat kolisten kiskojen vaihteet ja merkkilyhtyjen valot häikäisivät heidän silmänsä. "Hänestä tulee Johnin kaltainen, eikö tulekin?" huusi mummo lähestyvän junan kolinan läpi — tai ne olivat ne sanat, jotka Dids luuli kuulleensa hänen sanoneen kun koko asema heräsi äkilliseen meluun jonkun huutaessa käheästi jonkin ilmoituksen junasta ja ovien lennähtäessä auki odotussalista syöksyvien matkustajien tieltä.

Tohtori Levering kääntyi ja samassa Dids näki hänen kumartuvan puoleensa ja tunsi suutelon otsallaan. Sitten hän näki tohtorin katsovan taas mummoon, näki hänen huultensa liikkuvan, mutta juna kolisi nyt jyristen heidän ohitseen ja hän kuuli vain: "Niin kyllä hänestä…"

Ja sitten hän oli poissa. Ihmisiä matkalaukkuineen hääräili heidän ympärillään tyrkkien heitä ja huudellen toisilleen Dids ja mummo peräytyivät pois joukosta nurkkaan, joka oli niin pimeä etteivät he voineet nähdä toisiaan.

Mutta Dids tunsi mummon painautuvan häneen kuin pelkäisi kaatuvansa. Hän kiersi käsivartensa lujasti mummon ympärille, jäykisti ruumiinsa voimakkaaksi ja tunsi laihan ja vanhan vapisevan ruumiin painon raskaaksi nuorille voimilleen.

Kuinka kovasti mummo painautuikaan häneen kiinni! Vai johtuiko se hänen oman syleilynsä lujasta otteesta? He olivat kuin yksi ihminen. Hän tunsi kyynelten kostuttavan poskiaan. Olivatko ne hänen? Vai mummonko? Miksihän itkisi?

Hän oli iloinen siitä, että he saivat olla täällä pimeässä missä ei kukaan voinut nähdä heitä kunnes mummo rauhoittuisi hieman. Eikä mummo enää vapissutkaan niin kovasti nojatessaan raskaasti Didsiin pää hänen olkapäällään.

Vienona ja viileänä tuntui otsalla suudelma vanhalta herralta, joka oli rakastanut hänen isoisäänsä ja sanonut antaessaan hänelle tuon pyhittävän suudelman, että hänestä tulisi sen ystävän kaltainen, jota hän oli hellinyt. Mitä suutelo toi hänen mieleensä? Hän ei voinut muistaa.

Täällä oli liian kylmä mummolle. Hänen omatkin jalkansa olivat kuin jäätä.

"Tule nyt, mummo" sanoi hän hiljaa, "ehkä meidän on parasta lähteä liikkeelle…"

"Kyllä, kyllä, kultaseni" sanoi mummo alistuvasti, "meidän on parasta nyt lähteä kotiin".

Seuraavana aamuna, kun hän ja mummo erosivat toisistaan koulurakennuksen pääoven sisäpuolella, lähestyi Didsiä hallin poikki muuan omistavasti hymyilevä pitkä, hontelo, näppyinen poika. Dids katsoi häneen ja näki hänet, näki hänessä julmasti kaikki, komeilevan sormuksen hänen likaisessa sormessaan, huonosti sopivan norfolkilaisen puvun, joka peitti rumasti hänen litteän rintansa, hänen ilmeensä, jossa oli puolittain maalaismaista kömpelyyttä ja tylsää itserakkautta, hänen laahaavan käyntinsä ja hänen silmiensä himokkaan ja raa'an ilmeen.

Se oli Tug Wagner. Noiden kalpeiden, velttojen huulien antaman suutelon hän oli kerran ottanut vastaan… Se ajatus värisytti häntä. Mielessään hän vihaisesti moitti poikaa siitä häpeämättömyydestä, että hän vielä jatkoi olemassaoloaan.

Dids katsoi häneen ivallisesti vihaisilla nuorilla silmillään ja kääntyi ylpeästi poispäin.

Pojan omahyväiset, itsetietoiset kasvot muuttuivat naurettavasti. Hänen suunsa loksahti auki. "Mikä sinua vaivaa, Dids?" kysyi hän.

"Minä aioin sopia sinun kanssasi siitä, että me lähdemme iltapäivällä
Petersiin juomaan lasillisen kultakermaa", esitti hän.

"Ei, kiitoksia", sanoi Dids häijysti. "Minä olen kyllästynyt noihin kuvottaviin iänikuisiin juomiin!"

"Mutta, Dids…" sanoi poika tunteellisesti, alentaen ääntään ja käyttäen erityistä, tuttua äänenpainoa. Dids katsoi häneen tahtomattaankin. Hänen silmissään oli ahmiva ilme, ja Dids huomasi hänen siirtyvän vielä lähemmäksi.

Dids kuohahti. Kuinka Tug uskalsi? "Oh, mene tiehesi äläkä vaivaa minua!" sanoi hän töykeästi.

Poika hätkähti. "Mutta miksi, Dids…" änkytti hän, hämmästyneen tuskan pyyhkiessä pois hänen kasvoistaan tyhmyyden ja raakuuden, niin että hän näytti säälittävältä kuin loukkautunut pikku poika.

Dids ei halunnut suoda hänelle enää katsettakaan. Peloittavan paatuneena hän lausui lopullisen tuomionsa, kohauttaen hartioitaan: "Voi, sinä hermostutat minua aika lailla! Minä en halua seurustella enää sinun enkä kenenkään toisenkaan pojan kanssa!"

Hän käveli hallin päähän reippaasti kevein askelin. Luentosalin ovella hän näki ryhmän tyttöjä ja poikia; se oli hänen oma vanha toverijoukkonsa urheiluissa ja leikeissä. He odottivat häntä. Dids paransi vauhtinsa loikkimiseksi ja hyppimiseksi ja liittyi heihin hyökäten. He näyttivät hänestä hyviltä. Hän otti heidät jälleen valtaansa ja tiesi heidän pitävän siitä, niinkuin hän itsekin piti. "Te näytätte kovin huolestuneilta", sanoi hän iloisesti: "mikä nyt on hätänä?" Hänen äänessään oli entistä tarmokasta varmuutta, että tässä oli sellainen tyttö, joka voi korjata asiat, vaikka ne olisivatkin kuinka hullusti tahansa.

Florence King kiersi käsivartensa hänen kaulaansa draamallisesti ja vaikeroi: "Meillä on tentti Englannin kirjallisuudessa tänään, eikä se ilkeä vanha noita ilmoittanut sitä ennemmin."

Muuan poika sanoi synkästi: "Minä en ole edes lukenut läpi sitä kirottua vanhaa näytelmää."— "Oletteko te jo lukeneet viimeisen näytöksen?" kysyi toinen.

Dids ei joutunut päästään pyörälle eikä tuhlannut aikaansa valituksiin. "En minä ainakaan ole", sanoi hän kylmästi, "mutta tenttihän on vasta kello kolme iltapäivällä". Hän katsoi kelloon ja alkoi sitten näppärin sormin aukoa kirjapinkkansa nauhoja. "Meillä on nytkin vielä viisitoista minuuttia aikaa ennen soimista, ja voimme vuorotellen lukea toisillemme ruokasalissa. Minä jään tänään tänne väliaterialle. Ja sitten voimme vuorotellen lukea…" Hän näki suunnitelmansa valmiina edessään ja nyökäytti päätänsä luottavaisesti. Tytöt näyttivät rauhoittuvan. Dids pelastaisi kyllä heidät kaikki, kuten aina ennenkin. Muuan huusi olkansa yli eräälle vastatulleelle: "Tule tänne, Retta! Dids aikoo auttaa meitä pänttäämisessä, niin että pelastumme Englannin kirjallisuuden tentistä."

"Lumottu katse hirviöstä kääntyy pois,
kuin kaikki jälleen ennallansa ois."

"Unohda öinen ilve, tai jos muistat, se olkoon vain kuin häijy painajainen. Taas ollos niinkuin ennenkin ja katso, maailma kaikkineen on vielä samanlainen. Dianan umppu sai sen ihmeen aikaan, Kupidon kukka vielä yhtyi taikaan. Unesta nouse, armas kaunokainen!"

"Kuulehan nyt, Dids", sanoi Florence King keskeyttäen hänet, kun pääset johonkin sellaiseen riviin, joka sinun mielestäsi on oikein hyvä, ilmoita se minulle, niin että voin opetella sen ulkoa. Tentissä tulee varmaankin olemaan sellainen kysymys, että pitää lausua jokin säe, josta erityisesti pitää, enkä minä koskaan tiedä, mitä minun pitää sanoa, kun opettaja sitä kysyy. Minun mielestäni se on englanninkielen tenttien ilkeimpiä puolia."

"Varmasti", sanoi Dids. "Minä haen sinulle paljonkin sellaisia. Tässä on esimerkiksi jotakin ihanaa, persikoita ja kermaa suuhusi…

"Liekö kummaa vaiko totta: kaikenlaisiin
satuihin en vain usko enkä keijukaisiin."

Didsillä ei ollut pienintäkään aavistusta siitä, miksi hän oli niin äkkiä alkanut inhota Tugia.

Rouva Bascombilla taas ei ollut pienintäkään aavistusta siitä, että
Dids joskus oli tuntenut vetovoimaa siihen poikaan tai sentapaisiin.

XXXV

Valoisa vuosikymmen, joka oli tuntunut niin pitkältä ja vaihtelevalta Didsistä ja johon todella mahtui melkein kaikki se elämä, jonka viisitoistavuotias tyttö voi muistaa, oli ollut rouva Bascombille ihan erilainen. Mitä häneen itseensä tuli, olivat nämä vuodet sivuuttaneet hänet kuin uni. Hän oli tänä ajanjaksona kiinnittänyt niin vähän huomiota itseensä, tuskin tunsi eläneensäkään persoonallisesti. Mutta Ralph ja Dids olivat eläneet ja muuttuneet. Kun hän katseli heitä totesi hän, että kymmenen vuotta oli todellakin vierähtänyt siitä huhtikuusta vuonna 1914, jolloin Lottie oli ruvennut makuulle.

Siihen aikaan Ralph oli ollut seitsenkolmattavuotias, jo kuusi vuotta naimisissa. Hän työskenteli vieläkin siinä kirjapainossa, missä oli sattumalta saanut toimen erotessaan yliopistosta, eikä näyttänyt saavan työstään loistavaa menestystä. "Huh, kuinka minä vihaan sitä!" sanoi hän silloin tällöin, vetäessään päällystakkia ylleen aamuisin. Mutta tämä huudahdus oli pikemminkin alistumista kuin kapinaa. Se polkumylly vaati häneltä komentavasti toisen jännittävän askelen toisensa jälkeen. Hänessä ei ollut kyllin elinvoimaa jäljellä kapinan tekoon. Tuskinpa hänessä oli koskaan ollut kapinallisuutta, ja hänen elämänsä siitä asti, kun hän meni naimisiin, oli tukahduttanut senkin pienen taipumuksen, joka hänellä lienee alkuperin ollut. Mies, jolla oli vaimo ja kuusivuotias lapsi — ja nykyään vuoteen omaksi joutunut vaimo — kuinka hänellä olisi ollutkaan varaa kapinoimaan?

Seitsenkolmattavuotiaan Ralphin kasvot olivat muistuttaneet sellaisen rahan himmennyttä, tahriintunutta ulkomuotoa, joka on liian pehmeää metallia, voidakseen vastustaa kolhivan käytännön kulutusta. Vain lauantai-iltapäiväisin hänen lähtiessään johonkin pallokilpailuun kirkastuivat hänen kasvonsa ennalleen, käyden vilkkaan näköisiksi. Mutta siitä hänen äitinsä ja perheensä näkivät vain heikon kajastuksen, kun hän tuli illalliselle ääni käheänä, vaatteet epäjärjestyksessä, hyväntuulisena, kävellen kevyesti. Lottien raajarikkoisuuden ensimmäinen vuosi oli ollut rouva Bascombille niin sietämätöntä huolien, häpeän ja jännityksen täyttämää aikaa, että hän tuskin oli kiinnittänyt Ralphiin sen enemmän huomiotaan kuin pitänyt huolta vain siitä, että hän sai ateriansa ajoissa ja että hänen paitansa ja kauluksensa lähetettiin säännöllisesti pesulaitokseen ja että hänen nappinsa ommeltiin kiinni. Pitkä käytännöllinen kokemus näissä asioissa oli lisännyt hänen luonnollista pätevyyttään, niin että hän hoiti sellaiset yksityiskohdat vaistomaisesti tarvitsematta kääntää huomiotaan pois sen suunnan uskomattomista pulmista, minne hän ohjasi.

Lottien raajaukkoisuuden ensimmäisenä vuonna hän oli liukunut yhdeksännestäviidettä viidenteenkymmenenteen ikävuoteensa ja siitä, mitä oli jäljellä hänen ruumiillisesta nuoruudestaan, vanhuutensa alkuun yhtä tietämätönnä ruumiistaan, terveydestään, persoonallisuudestaan kuin sotasairasvaunujen ajaja pitkin pommien lakaisemaa tietä. Hän ei todellakaan uskonut pääsevänsä päähän saakka hengissä ja vielä niin voimissaan, että voisi jatkaa. Jännittyneenä hän tuijotti sokeasti eteensä pimeyteen, jota hirvittävät räjähdykset valaisivat, ja koetti, päästäkseen toisesta järkyttävästä hetkestä toiseen, kestää vielä hieman kauemmin ja ohjata vielä yhden tuollaisen kuilun ympäri, jollaisia ammotti alituisesti hänen tiellään. Joka aamu, kun hän heräsi, hän hyppäsi vuoteestaan liiankin tietoisena siitä, mitä oli tehtävä, eikä saanut miettiä, oliko hän vielä väsyksissä vai suorastaan sairas. Ja joka ilta, kun hän väsyneenä vaipui vuoteelleen, oli hänen ainoa tunteensa se hämmästys, että hän vielä oli yhden päivän pitänyt heidän elämäänsä koossa.

Mutta toisena kesänä, vuonna 1915, kun Dids oli seitsenvuotias, hän alkoi hellittää. Samoin kuin jokainen, joka ei kokonaan epäonnistu uudessa yrityksessä, oli hänkin luonut työtään varten tekniikan, niin ettei hänen ollut enää pakko jännittää voimiaan loppumattomaan keksimiseen. Suurin osa siitä, mitä piti tehtämän Lottielle tai Didsille, oli jo toistunut, jopa montakin kertaa. Kun rouva Bascomb näki sellaisten asiain tulevan, ei hän enää koonnut kaikkia mahdollisuuksiaan voidakseen niistä selvitä, vaan tiesi, mitä milloinkin tarvittiin. Jokseenkin yhtä varmasti kuin hän opetusvälineistä aina valitsi oikean hän nyt tavoitti kotona oikean menetelmän jokaisen erityisen vaikeuden voittamiseksi. Hän tiesi, mitä Lottie tekisi kaikissa niissä oloissa, joita mahdollisesti ilmestyisi; hän oli arvioinut tohtori Pellin niin tarkasti kuin hänen tarvitsikin; hän oli saanut selville, kuinka pitkäksi tai lyhyeksi ajaksi Lottie voitiin jättää yksikseen eri leikkikaluineen, millaisella keskustelulla hänen piti täyttää ne tunnit, jotka hän istui sairaan luona, ja millaisilla peleillä ja muilla ajanvietteillä voitiin huvittaa Ralphia sinä aikana, jonka hän viipyi vaimonsa huoneessa.

Häneltä oli mennyt melkein vuosi asioiden aineelliseen järjestelemiseen siitä sekasorrosta, jonka kanssa hän alussa oli hädintuskin jaksanut taistella, ja sen hän oli saanut toimeen vain hurjilla ponnistuksilla. Vuoden lopussa Didsillä oli valoisa, hauska pieni huone ullakon toisessa päässä; Lottien huoneen lasiseinäinen aurinkoinen parveke oli saatu valmiiksi ja täytetty kukkivilla kasveilla (ja kuitenkin niistä kolmestatuhannesta dollarista, jotka hänellä oli ollut säästökassatilillä Harristownista lähtiessään, oli vielä melkein puolet jäljellä); ja vaikka hän oli huomannut pätevän naisapulaisen hankkimisen yhtä mahdottomaksi kuin muutkin gilmanvilleläiset taloudenhoitajattaret, oli hän järjestänyt työt sopivasti siivoojattaren, vanhan rouva Raderin, ompelijattaren ja erään oppilaansa leskeksi jääneen äidin välillä; viimemainitun oli pakko oleskella kotonaan raajarikkoisen lapsensa luona ja ansaita rahaa. Hän oli taitava keittäjätär ja lähetti Bascombien taloon myöhään joka iltapäivä pääruokalajin ja jälkiruoan päivälliseksi. Se kausi oli jo ohi, jolloin rouva Bascombin oli täytynyt työskennellä myöhään yöhön, saadakseen käsistään sen, mille ei ollut voinut varata hetkistäkään toivottomien päivätuntiensa kuluessa.

Niin, kun kesä vuonna 1915 oli alkanut ja Lottien raajarikkoisuuden ensimmäinen vuosi oli kestetty, huomasi rouva Bascomb jälleen saavansa joutoaikaa, jollainen tunne oli melkein unohtunut. Tietysti ei oikeastaan tunninkaan joutilaisuutta — tätä ja oman arvon ylläpitämistä hänen ei sallittaisi enää koskaan tuntea — mutta eräinä tunteina hänen ei tarvinnut työskennellä kuuttakymmentä minuuttia kauempaa. Hän oli huokaisevinaan helpotuksesta ja uskalsi kääntää katseensa omalta ladultaan muualle, nähdäkseen, mitä oli tapahtunut muille ihmisille, jotka kulkivat hänen kerallaan tuntematonta kohtaloaan kohti.

Hänen ei kuitenkaan tarvinnut näin katsoa Didsiin. Pieni tyttönen oli ollut, kuten aina ennenkin, rouva Bascombin näyttämön keskus. Hän tiesi paljoa paremmin, mitä oli tapahtunut Didsille tänä ensimmäisenä ratkaisevana vuonna, kuin mitä oli tapahtunut hänelle itselleen. Hän ajatteli lasta joka henkäyksellään, ja sinä vuonna Didsissä tapahtunut muutos valoi kirkasta loistoa siihen kärsimykseen, että hän inhosi itseään ja vihaisesti puolustautuvana moitti Lottieta, nämä kaksi olivat hänen ainoat persoonalliset mielenliikutuksensa siltä kaudelta. Lapsen kehitys toisenlaiseksi oli hänen isoäidilleen kuin auringonnousu uudelle päivälle, kun se luo viattomat aamusäteensä myllerretylle merelle, joka vielä vääntelehtii myrskyn jälkeen.

Dids oli silloin sivuuttanut seitsemännen syntymäpäivänsä ja oli ikäisekseen melko pitkä ja vahva, ja hänestä säteili elinvoimaa. Hän oli lopettanut ensi luokkansa koulussa, kävellen tukevana edestakaisin mummonsa kanssa neljästi päivässä. Hänen toimelias mielensä oli koulussa tarttunut yhtä ahneesti elämän uuteen ainekseen kuin kaikkeen muuhunkin uuteen, mitä hänelle tarjottiin. Niin kokenut opettaja kuin rouva Bascomb olikin, hämmästytti häntä samoin kuin neiti Sterniä, ensi luokan opettajaa, pikku tytön merkillinen pirteys. "Hän oikein haluaa oppia!" huudahti neiti Stern, epäuskoisesti ihmetellen sellaista ilmiötä kouluun lähetettyjen lasten joukossa. "Minun ei tarvitse lainkaan opettaa häntä. Hän suorastaan sieppaa minulta."

Se, mitä Dids erittäinkin halusi siepata (kerran arvattuaan, mitä kirjojen kansien sisällä saattoi olla), oli lukutaito. Tämän taidon saavuttamiseen hän ryntäsi huutaen kuin sotilas syöksyyn. Jo kauan ennenkuin hän oikeastaan osasi lukea, hän tavasi kaiken painetun, mitä sattui hänen silmiinsä, raitiovaunujen ilmoituksista leivinjauhetölkkien käyttöohjeisiin. Hän kompasteli pisimpien sanojen yli, teki mitä naurettavimpia arvailuja, sipsutteli, hän kaatui, nousi jälleen nauraen jaloilleen ja hyökkäsi taas eteenpäin innostuksesta punottavin poskin. Silloin, kun hänen äitinsä oli joutunut vuoteenomaksi, hän ei vielä tuntenut kirjaimiakaan. Seuraavana kesänä hän jo luki mitä kirjaa vain halusi.

Rouva Bascomb oli ottanut osaa tähän kiihdyttävään saavutukseen ja myös Didsin hehkuvaan mielihyvään siinä lumotussa maailmassa, jonne hän oli niin uljaasti raivannut itselleen tien. Hän ja hänen pieni pojantyttärensä olivat siitä asti tuttuja kävijöitä kansankirjastossa. Mikä kirja piti Didsille valita seuraavalla kerralla, se kysymys askarrutti aina rouva Bascombin mieltä, jossa nykyään olikin niin paljon ajatuksia, että ne alituisesti törmäsivät ristiriitaisina toisiaan vasten. Häpeään ja vihaan itseään ja miniää kohtaan sekaantui kummallisesti hänen riemunsa, kun hän näki pienen tytön kiihkeän mielen saavan voimakasta, suloista ja ytimekästä ravintoa — kaikenlaista ravintoa, sillä rouva Bascomb piti kyllä huolta siitä, että lapsi sai yhtä paljon välittömiä elämänkokemuksia kuin kirjastotietojakin, ja hän kokosi naapuriston lapsia omalle pihalleen silmälläpitonsa alaisiksi kiikkujen ja hiekkaläjien ja muiden samanlaisten lapsille sopivien houkuttimien ympärille. Dids ei ollut ennen leikkinyt muiden lasten kanssa (niiden melu ja mekastaminen kun oli hermostuttanut Lottieta), mutta hän osasi sijoittua paikalleen heti tässä uudessa yhteiskunnallisessa elämässä. Alusta saakka hän oli ryhmänsä johtaja — iloinen, kekseliäs, hyväntuulinen, määräävä ja niin rohkea kuin leijona pienten tyttöjen elämän pulmissa — kuten esimerkiksi jonkun hurjistuneen koiran ilmestyessä, jonka tulon olivat jo ilmoittaneet naapuriston naisten yhtä hurjat huudot, oksan katketessa puusta, johon he juuri olivat kiipeämäisillään, tai jonkun leikkitoverin saadessa haavan hänen astuttuaan lasinpalaselle. Sellaisissa tilaisuuksissa Dids ryhtyi aina vaistomaisesti komentajaksi kalpeana ja jännittyneenä, mutta maltillisena ja harkitsevana. Hän piti leikkimisestä syventyen siihen koko tarmollaan. Mutta hän ihaili yhtä paljon niitäkin hetkiä, jotka hän kulutti lukien. Kuten aurinko imee kastetta, imi hänkin itseensä kaikkien niiden kirjojen sisällystä, joita rouva Bascomb taitavasti piti kotona esillä; siellä oli kreikkalaisia jumalaistaruja ja keltiläisiä satuja, intialaisia kertomuksia ja kauniita kansanrunoja, Grimmin ja Andersenin satuja ja Lagerlöfin ja Langin teoksia, Mark Twainin ja Lewis Carrollin leikillisiä juttuja (kuinka mielellään Dids nauroi!), Dickensin ja Louisa Alcottin romaaneja, historiallisia kertomuksia ja neuvoja, kuinka eri kapineita valmistetaan — kaikki kelpasi käytteeksi myllyyn, joka yhä pyöri uskollisesti akselinsa ympäri Didsin kimaltelevan, tumman pään sisässä. Hän kasvoi pitkäksi ja voimakkaaksi moraalisesti ja henkisesti samalla tavalla kuin oli kasvanut ruumiillisesti siitä alkaen, kun oli alkanut saada ruokaa, lepoa ja rauhaa. Katsoessaan hänen kirkkaihin ja iloisiin kasvoihinsa hänen isoäitinsä usein ajatteli, että hän oli kuin nenätinkukka [isokonnatatar?] auringonpaisteessa.

Mutta sellaisiakin hetkiä tuli, jolloin kirkkaat oliivinväriset kasvot olivat haaveelliset ja rauhalliset ja tummat silmät suurina, jolloin runous itse katseli niistä ja rouva Bascomb tunsi sydämeensä putoilevan kyyneliä, joita ei enää koskaan päästänyt näkyviin.

Eräänä iltana elokuussa tänä toisena kesänä, kun hän haki Didsiä maatapanoaikana, hän kiersi takapihallekin. Ilta oli tyyni, lämmin ja kuutamoinen, ja valkoista sumua kohosi rotkosta talon takaa. Lähellä tämän hiipivän valkoisen huurun laitaa hän näki pienen tytön, joka seisoi ja heilutti kädessään pitkää ohutta keppiä tahdikkaasti, taivutellen samalla hitaasti päätänsä puolelta toiselle. Rouva Bascomb seisoi hetkisen alallaan ja katseli häntä hämmästyen lapsen kasvojen kauniista ilmeestä, joka oli täynnä illan suloa ja salaperäisyyttä. Hän kuuli sanan tai pari siitä, mitä hento ääni mumisi:

Tyttönen säpsähti ja katsoi taakseen nähdäkseen, kuka siellä oli. Sitten, kuin heräten jostakin toisesta maailmasta, hän sai kasvoilleen äkkiä sen loistavan hymyn, joka liikutti hänen isoäitinsä sydäntä tuskallisesti ja hurmaavasti.

"Minä tein vain hieman taikoja", selitti Dids heti tullen lähemmäksi, pistäen kätensä isoäidin käteen ja katsoen samalla häneen ilman itsetietoisuuden varjoakaan kirkkaissa silmissään.

Rouva Bascomb muisteli sitä pientä tyttöä, jonka oli nähnyt soodaveden tarjoilijan parissa.

Joka päivä hän käsitti yhä paremmin, kuinka kummallisen vastustuskykyinen ja kestävä ihmissydän sentään on ja kuinka äärettömän tilava. Kuinka hänen oma sydämensä muuten voisi kantaa sellaisen surkeuden ja katkeruuden raskasta taakkaa… ja kuitenkin suoda tilaa niin äärettömän suurelle ilolle!

Kun hän laski pienokaisen rauhallisesti vuoteeseen sinä iltana, levitti hän hartiansa uudelleen kantamaan häpeänsä raskaan raskasta taakkaa, koettaen kuitenkin samalla heittää sen Lottien hartioille. Näin hän teki kymmeniä kertoja päivässä. Vain Lottieta sopi syyttää kaikesta, sanoi hän itsekseen. Sekin oli Lottien syy, että myös hänestä itsestään oli tullut halveksittava olento.

Ja hänen saatuaan Didsin iltasuudelman tämä taistelu loppui entiseen tapaansa, hänen karkoittaessaan nämä molemmat ajatukset mielestään kuin ne eivät olisi merkinneet mitään. Eihän sillä ollut väliä, että hän oli moitteettomasta henkilöstä muuttunut halveksittavaksi. Jos häntä voitiin siitä moittia, niin hän oli kyllin voimakas kantamaan sitä taakkaa, kantamaan millaista taakkaa tahansa, niin kauan kuin hän saisi nähdä Didsin juoksevan vapaana ja kevyesti edellään ylöspäin sitä polkua pitkin, joka vei pienen tytön oikeaan elämään.

XXXVI

Niin, Dids oli kokonaan muuttunut tuona ensi vuonna, mutta rouva Bascomb oli pitänyt silmällä tämän muutoksen jokaista vaihetta ja tunsi täydellisesti senkin lapsen, jollainen Didsistä oli tulossa. Vasta silloin, kun hän katsoi Ralphiin, hän huomasi toisen muutoksen tapahtuneen hänen tietämättään tänä vaikeana vuonna, jolloin hänen oli täytynyt syventyä vain omiin pulmiinsa. Tämä muutos ei koskenut ainoastaan itse Ralphia, vaan myös heidän keskinäinen suhteensa oli muuttunut. Heidän välisensä sulku näytti vähitellen heltiävän.

Hän ei ollut tiennyt sitä olevankaan (tai ehkä hän oli tuntenut sen niin välttämättömäksi äidin ja lapsen välillä kuin erotuksen heidän iässään). Vasta silloin, kun hän tunsi sen häviävän, hän tiesi sen aina olleen erottamassa Ralphia hänestä. Hän ei ollut tajunnut, että milloin tahansa hän vaikenemisensa jälkeen oli sanonut: "Ah, Ralph…" silloin oli Ralphissa jokin hypähtänyt esille valppaana ja epäluuloisesti varuillaan. Mutta nyt kun Ralph saattoi katsoa häneen silmin, joissa ei ollut muuta kuin inhimillistä harkintaa hänen sanojensa johdosta, hän muisti tuon toisen, puolittain uhmaavan ja hätkähtäneen epäluulon.

Ihmeellistä, kuinka heidän välisensä tunnustamattoman jännityksen laukeaminen sulostutti pieniä jokapäiväisiä kosketuksia ja soi heidän yhteiselle elämälleeen sellaista kirkkautta, jota hän ei ollut koskaan ennen tuntenut. Hän hämmästyi huomatessaan, kuinka hauskaa hänestä oli, että hän ja Ralph voivat keskustella vaivattomasti ja asianhaarain mukaan kaikesta, mitä tarvitsi mainita, luulematta jokaista kohtausta uudeksi kahakaksi salaisessa kaksintaistelussa ylivallasta.

Jonkun ajan kuluttua hän alkoi huomata tämän muutoksen tapahtuneen yhtä paljon hänessä itsessään kuin Ralphissa. Oli kyllä totta, ettei Ralph enää ollut heti varuillaan kun hänelle puhui, mutta sekin oli totta, ettei hänellä itselläänkään enää ollut Ralphille puhuessaan mitään omaa salaista tarkoitusta toteutettavana poikansa avulla, kiihoittamalla hänet johonkin haluamaansa tekoon. Luovuttuaan omista toiveistaan ja suunnitelmistaan, jotka koskivat Ralphia, hän ei enää tuntenut katkeraa pettymystä poikansa takia.

Hänen hämmästyksekseen tämän paheksumisen haihtuminen sai aikaan enemmänkin kuin vain hänen ja Ralphin suhteiden rauhoittamisen. Se tuntui antavan hänelle niin tarkan ja syvällisen kyvyn päästä selville Ralphin olemuksesta, ettei hän ollut aavistanutkaan sitä mahdolliseksi. Ralph ei ollut hänelle enää läpikuultamaton ja torjuva salaperäisyys. Nyt hän Ralphiin katsoessaan ymmärsi sen. Vai oliko hän siihen joutunut toista tietä?

Ensiksikin hän näki tämän uuden kykynsä avulla, että Ralph oli onneton. Ei ainoastaan ikävystynyt, pettynyt, ärtynyt, väsynyt, vaan todellakin onneton. Hän ymmärsi nyt, ettei hän milloinkaan ennen Ralphin lapsuudesta asti ollut tiennyt, millaiset hänen tunteensa olivat pinnan alla.

Sitten, elettyään kauemman aikaa yhdessä näillä uusilla ehdoilla, hän näki Ralphin tuntevan, että hänen onnettomuuttaan tarkattiin. Silloin häntä vapisutti. Ralph oli aina ennen osoittanut tulista kiukkua jokaista yritystä kohtaan tunkeutua hänen todelliseen elämäänsä. Rouva Bascomb tuskin uskalsi uskoa sitä, kun nyt näki, ettei Ralph enää tuntenut epäluuloista tarvetta onnettomuutensa piilottamiseen eikä ollut vihoissaan, jos äidin silmät katselivat häntä myötätuntoisesti ja osaaottavasti. Hän ei kohauttanut hartioitaan ärtyneesti eikä kääntänyt katsettaan syrjään näyttääkseen toivovansa, ettei äiti olisi mitään huomannut. Hän ei kiiruhtanut työntämään tunteitaan syvemmälle näkymättömiin vaan vastasi äitinsä katseeseen, salaamatta silmiensä huolestunutta ilmettä. He ilmoittivat tämän toisilleen sanoitta — ääntensä painon varmemmalla tulkinnalla ja sillä tavalla, kuinka he katsoivat toisiaan silmiin, kun Ralph joskus toivotti hänelle hyvää yötä suudellen, hänen äitinsä käden kosketuksella, kun se laskeutui hänen olalleen, heidän joskus seisoessaan kuistilla, ennenkuin Ralph lähti inhoittavaan työhönsä.

Sydämellisemmin kuin milloinkaan ennen rouva Bascomb oli sanonut pojalleen: "Minä rakastan sinua ja otan osaa huoliisi", ennenkuin tiesikään näiden huolien laatua.

Eräänä iltapäivänä lokakuussa, palatessaan asioiltaan kaupungilta, hän huomasi Ralphin, joka hämärässä ei nähnyt häntä, lähtevän äkkiä konttorinsa ovelta ja pysäyttävän erään solakan pitkän tytön, joka oli sivuuttanut rouva Bascombin hetkistä aikaisemmin.

Tyttö seisahtui heti. "Kah, kuinka voitte, herra Bascomb?" huudahti hän iloisella ystävällisellä äänellä, josta voitiin selvästi päättää hänen hämmästyneen nähdessään Bascombin.

Katulyhty loi häikäisevän ja julmasti paljastavan valonsa Ralphin kasvoihin, kun hän kiirehtien tytön luo ja kohottaen kiihkeästi hattuaan vastasi tervehdykseen. Hänen äitinsä pysähtyi äkkiä sen ilmeen pelästyttämänä, jonka hän näki Ralphin silmissä.

Molemmat nuoret seisoivat hetkisen rouva Bascombin katseen edessä, ja sitten tyttö huomasi hänet kääntäessään päätänsä. "Kah, hyvää iltaa, rouva Bascomb!" sanoi hän luonnollisesti ja keveän tuttavallisesti. "Ovatko kaikki Bascombit kaupungilla tänä iltana?"

Rouva Bascomb tunsi hänet hyvin. Hän oli tohtori Deweyn nuorin tytär, isänsä lemmikki, suorasukainen, punaposkinen, voimakas tyttö, jolle kaikki hymyilivät, kun hän herttaisesti taivalsi tietään elämän läpi.

Jos rouva Basconibilta olisi edellisenä päivänä kysytty, kuinka vanha Mildred Dewey oli, olisi hän sanonut tyttöä viisi- tai korkeintaan seitsentoistavuotiaaksi. Nyt, seisoessaan siinä kovasti sykkivin sydämin, hän teki nopean laskelman ja totesi Mildredin täyttäneen yksikolmatta viime syntymäpäivänään. Hän oli siis jo täysi-ikäinen nainen.

Mutta kaunis hän ei ollut huolimatta nuoruudestaan ja pirteästä hyväntuulisuudestaan, joka loisti kirkkaana hänen sinisistä silmistään. Puhuessaan hän siirteli katsettaan Ralphista hänen äitiinsä ja jälleen takaisin, silmäillen samalla tavalla heitä kumpaakin. Ei mikään harvinainen nainen millään tavalla, mutta rehellinen, voimakas ja uljas… hän oli kaikkea sitä, mitä Lottie ei ollut.

Ralph kumartui hänen puoleensa kuin hehkuva poika silmien tuijottaessa häneen nälkäisesti, ikäänkuin maailmassa ei olisi mitään muuta kuunneltavaa kuin hänen äänensä.

Tyttö kertoi: "… Ohjaaja vei minut nurkkaan ensimmäisen puoliajan kuluttua ja sanoi, ettei siinä auttanut muu kuin että minun piti mennä puolustajaksi. Minä pelästyin melkein suunniltani, mutta se oli sittenkin hauskaa. Jospa olisitte ollut katselemassa, kuinka me rökitimme heidät seitsemäntoista kahdeksaa vastaan — olette kai kuullut. Soisinpa, että olisitte ollut siellä."

"Minä en voinut saapua perjantai-illan otteluun", selitti Ralph.
"Silloin minulla oli este."

Rouva Bascomb muisti. Hän oli pyytänyt Ralphia jäämään kotiin sinä iltana ja pelaamaan pokeria Lottien kanssa, niin että hän itse oli voinut viedä Didsin katsomaan erästä historiallista filmiä.

Pitkä tyttö sanoi sydämellisesti: "No niin, me kaipasimme teitä kaikissa tapauksissa." Sitten hän selitti hänen äidilleen: "Herra Bascomb on joukkueemme etevin ja kokenein mies. Hän on varmasti nykyään paras Gilmanvillessä, tavallaan meidän pelastuksemme, emmekä usko milloinkaan voittavamme, ellei hän ole eturivissä."

Muuan sanomalehtipoika sivuutti heidät, kainalossaan kosteita vastapainettuja lehtiä. "Suuri liittolaisten voitto venäläisellä rintamalla!" huusi hän. Mutta ei kumpikaan, rouva Bascomb tai Ralph, kiinnittänyt mitään huomiota huutoon. Sotaa oli jatkunut jo toista vuotta, eikä ainoakaan sen huudoista ollut kantautunut heidän korviinsa. Heillä oli tarpeeksi muita ja tärkeämpiä asioita ajateltavana.

"No niin, minä tulen varmasti seuraavaan otteluun", sanoi Ralph. Hän ei voinut kääntää katsettaan tytön rehellisistä, hymyilevistä kasvoista, vaan tuijotti niin nälkäisen vaativasti, että hänen äitinsä säikähtyi ja sitten tarkkasi Mildrediä. Mutta tytön vilpittömissä, tyynissä kasvoissa ei ollut tietoisuuden jälkeäkään. Eikö herra Bascomb ollut nainut mies? Tyttö katsoi niin säälimättömän ja persoonattoman suopeasti kuin Ralph olisi vaaraton vanhus. "Me siis odotamme teitä", sanoi hän iloisesti ja nyökättyään molemmille poistui joustavin askelin ostamaan lehteä. Hän muisti isänsä haluavan olla tarkasti selvillä siitä, mitä Euroopassa tapahtui.

Rouva Bascomb ja Ralph jatkoivat matkaansa rinnakkain Main-kadun sähkölamppujen hirveän häikäisevässä valossa. Rouva Bascomb toivoi, ettei kukaan käytävillä tungeksivista katsoisi Ralphia kasvoihin. Äiti ja poika eivät jutelleet keskenään, mutta tuskallinen ilo kouristi rouva Bascombin sydäntä, kun Ralph hetkisen kuluttua pisti käsivartensa hänen kainaloonsa ja tarttui hänen käteensä. Sillä hetkellä, kun he kääntyivät väettömälle omalle sivukadulleen, solahti heidän vaiteliaisuutensa pois heistä kuin päällystakki, jota ei enää tarvittu.

"Rakas, rakas poikani!" mumisi rouva Bascomb. Tuskastaan huolimatta hän tunsi oudoksuvaa iloa senvuoksi, ettei Ralph sulkenut häntä pois, vaan salli hänenkin ottaa osaa kurjuuteensa.

Vieläpä enemmänkin: antaa apuaan. Kapinoimaan kovemmin kuin milloinkaan ennen. Hänen entinen taisteluhalunsa nousi tiikerimäisellä, naisellisella hypyllä. Poikaraukan piti ainakin saada yksi onni elämässään, vaikka taivas repeisi! Häntä oli jo rangaistu tarpeeksi. Olihan mieletöntä yhteiskunnan puolelta nimittää Ralphin ja Lottien välistä suhdetta avioliitoksi, sitoa hänet siihen ulkokullatuilla puheilla sen liiton "pyhyydestä", vaikka se oikeastaan jo alusta saakka oli ollut jotakin häpeällistä.

Hänen sydämensä tuntui murtuvan hänen rinnassaan, kun hän muisti Ralphin poikamaisten kasvojen nälkäisen vaativan ilmeen, hänen katsellessaan voimakasta, hyvää, vaatimatonta tyttöä, luonnollista elämäntoveriaan. Hän ei ollut koskaan uskaltanut myöntää itselleen, että Ralph oli heikko, koska hän tiesi halveksivansa heikkoutta. Mutta nyt hän huusi sen itselleen — Ralph oli aina ollut heikko, eikä voinut hallita kohtaloaan, vaan elämä oli hänet nujertanut; mutta hän rakasti poikaansa ja oli voimakas. Nyt, kun hänellä ei enää ollut mitään toivottavaa itselleen, hänelle ei myöskään ollut jäänyt mitään pelättävää.

"Kuulehan nyt, Ralph", sanoi hän kiihkeästi, "minä voin pitää huolta Lottiesta ja Didsistä ilman sinuakin. Sinä voisit… sinä voisit matkustaa pois… kauas pois… niin etteivät gilmanvilleläiset sinusta enää koskaan mitään kuulisi… sinä ja…"

Hänen kiihkeät, mielettömät sanansa leimahtelivat katkonaisina kuin salama pimeässä.

Ralph hämmästyi niin kovasti, että pysähtyi heti, tuijottaen äitiinsä hämärässä kuin nähdäkseen, oliko hän todella voinut tarkoittaa, mitä oli sanonut.

Ja sitten hän kysyi äidiltään epäröiden, melkeinpä hämillään, mikä oli melko omituista hänen puoleltaan äitiään kohtaan: "Olisiko se oikein?"

Äiti kiivastui: "Minulla ei ole enää aavistusta siitä, mikä on oikein ja mikä väärin. Enkä tiedä, onko mikään oikein vai väärin. Mutta jos se on väärin, otan minä syyn niskoilleni. Moittikoot siitä minua. Minä järjestän niin, että ihmiset moittivat vain minua. Sinä et kuulisi siitä mitään."

Ralph seisoi häntä vastapäätä hämmästyneen näköisenä. Sitten hänen silmiinsä tuli uusi ilme, jollaista hänen äitinsä ei ollut niissä ennen huomannut, kestävä, voimakas katse, miehen katse ja poikamaisuus katosi hänen kasvoistaan ikipäiviksi.

Ralph sanoi hitaasti, pysähtyen jokaisen sanan välillä: "Sinä pakotat minut inhoamaan niin kovasti itseäni."

Hän veti jälleen äitinsä käsivarren kiivaasti kainaloonsa ja lähti jatkamaan matkaansa. "Luullakseni on jo aika, että minäkin karkaisen luontoni ja kiristän hieman ohjaksia, siinä kaikki", sanoi hän äidilleen ankarasti.

Sitten hän lisäsi hiljempää, painaen äitinsä käsivartta, kylkeään vasten: "Sinä panet minut tuntemaan itseni kuin… Enpä koskaan ole aavistanut sinua sellaiseksi.. — Hyvä Jumala, äiti, minäkin voinen kestää sen, jos sinä vain voit."

Hänen äänensä kävi katkeraksi: "Se on minun koetukseni eikä sinun. Minä saan vain sen, mitä minulle kuuluu. Siinä ei kuitenkaan ole mitään muuta tehtävää kuin kestää. Kaikki muu… olisi toisen laahaamista samaan pulaan. Pelkkä sellainen ajatuskin olisi rikos minun puoleltani. Kuinka minä kehtaisin toivoa, että kukaan…"

Hän keskeytti ja lisäsi sitten hurjasti nauraen: "Minäpä sanon sinulle, kuka minä olen — minä olen maailman suurin kirottu hölmö enkä mitään muuta."

Pian hän jatkoi vakavasti: "Mutta minulla on vielä muutamia heikkoja tavallisen järjen kipinöitä jäljellä, vaikka olenkin hölmö — nähtävästi enemmän kuin sinulla. Ainakin tarpeeksi tietääkseni, että minun on aika nielaista oma lääkkeeni. Miksi sinä minua oikeastaan luuletkaan, äiti?"

Hän puhui kuin vihoissaan, kuin tahtoisi töykeästi nolata, mutta heidän kävellessään eteenpäin hän puristi vieläkin tiukasti äitinsä käsivartta. Silloin rouva Bascomb tunsi jotakin, mitä ei ollut tuntenut hänen kasvettuaan suureksi, tunsi hänen iloitsevan siitä, että hänellä oli äiti mukanaan. Tämän toteaminen herätti niin suurta iloa, että sitä tuskin jaksoi kestää. Hän oli ylpeä Ralphin töykeydestä, siitä rajusta tavasta, kuinka hän oli torjunut niin kiihkeästi tarjotun suunnitelman. Hän oli erehtynyt. Ralph ei ollutkaan häntä heikompi. Rouva Bascomb tunsi ylpeänä, että Ralphin voima vastusti hänen voimaansa ja heitti hänet syrjään, kun hän tunkeutui eteenpäin.

He kävelivät nyt ääneti ilmaisten lujalla kädenpuristuksellaan jotakin, mille eivät löytäneet sanoja. Tultuaan oman talonsa edustalle he pysähtyivät peläten palaamista valoon, takaisin elämään. He seisoivat siinä näkymättöminä toisilleenkin pimeässä ja katselivat sen talon valaistuja ikkunoita, joka oli suojellut heidän haparoivaa, käsittämätöntä elämäänsä… sen talon, missä Ralph oli syntynyt, missä hänen lapsensa oli syntynyt ja hänen isänsä kuollut. Tuntui melkein kuin he olisivat ruumiistaan vapautuneita sieluja, jotka omituisesti katselivat kaukaa omia aineellisia ruumiitaan.

Heidän sisäisten tunteittensa aalto kohosi korkeimmilleen ja murtui. Ralph laski molemmat kätensä äitinsä olkapäille ja pudisteli häntä edestakaisin, niinkuin hänen sekainen tuskansa pudisteli häntä itseäänkin. "Voi, äiti, äiti! Mitä tämä kaikki tarkoittaa?" kysyi hän kiihkeästi kuiskaten.

Äidillä ei ollut mitään vastausta, mutta Ralph näki hänen silmiensä loistavan pimeydestä ja kiertäen käsivartensa hänen kaulaansa purskahti itkuun.

Että hän oli saanut elää tähän hetkeen asti — ollakseen tukena pojalleen, mitä vielä, kysyi Mary Bascomb itseltään, voi kukaan nainen toivoa lisää?

XXXVII

Sinä päivänä, jolloin rouva Bascomb oli irroittanut medaljonkinsa, hän oli lakannut lukemasta raamattua ja rukoilemasta ennen maatamenoaan, mutta iltaisin, sammutettuaan valon, hän usein makasi valveilla kauan aikaa, aivot täynnä laajoja muodottomia mietelmiä, joiden kaltaisia hänellä ei koskaan ollut päivän puuhaisina tunteina. Koska hän oli ennen ollut hyvin ahkera raamatunlukija, tuntui hänestä luonnolliselta, että sellaisen melkein aution mietiskelyn läpi usein nousi hänen mieleensä jokin raamatunlause. Tavallisesti jokin Uuden Testamentin eriskummainen, hämärä väite, jota hän ei ollut ymmärtänyt, mutta joka jo lapsuudessa alkaneen toistamisen pakosta oli käynyt hänelle tutuksi.

Hän ei ymmärtänyt niitä nytkään samalla tavalla kuin muita aatteitaan. Mutta pitkinä miettimisen hetkinä pimeässä hän ei enää ollut huolissaan eikä ymmällä senvuoksi, ettei oikein ymmärtänyt näiden salattujen, jyrkkien lauseiden merkitystä. Ehkä se hänen osansa, joka todella ymmärsi ajatuksia, oli nukahtanut väsyneenä päivän vaivoista. Mutta se hänen osansa, joka oli vielä hereillä, näytti katselevan äärettömän kaukaa päivän tapahtumia ja outoa hehkua sanaryhmästä, joka oli yhtä arvoituksellinen ja tarkoitukseton hänen järjelleen kuin loitsu, mutta hänen ymmärryksensä pysyessä toimetonna valaisi häntä kuin auringonpaiste.

Mutta jos se kuolee, tuottaa se paljon hedelmiä. Hän, joka teidän keskuudessanne tahtoo olla ensimmäinen, olkoon kaikkien käskyläinen. Sillä joka tahtoo pelastaa henkensä, on sen kadottava.

Illalla sen jälkeen kun hän oli saanut tuntea sanomatonta iloa siitä, että Ralph nojautui häneen, hän makasi vuoteessaan ajatellen tätä onnea ja kokien sen toistamiseen. Hän oli hyvin väsynyt, niinkuin aina iltaisin, ja unisuus sai piankin valtaansa hänen uupuneen ruumiinsa. Samalla kun hänen tajuntansa turtui, vedettiin kuin verho hänen silmiensä edestä. Ja kuitenkin hänen ruumiilliset silmänsä olivat ummessa lyijynraskaina väsymyksestä.

Hän tunsi alkavan unen sumentavan ajatusten kirkkaita, teräviä reunoja, ja sumentumisen ohella väistyi toinen verho hänen ymmärtämyksensä tieltä. Hänen suljetut silmänsä näkivät selvemmin.

Kuinka kauan hänen kestikään sitä oppia! Hän oli yhtä tunteellinen ja tyytyväinen kuin ennenkin. Hän oli luullut äidinrakkaudeksi sitä nautintoa, jonka Ralphin nojautuminen häneen oli suonut. Ikäänkuin nämä viimeiset, hurjasti varoittavat vuodet ja hänen rakkautensa Didsiin eivät olisi opettaneet hänelle, ettei äiti ole se henkilö, johon nojataan, vaan se joka tekee nojaamisen tarpeettomaksi.

Tätä pahaa henkeä ei saa lähtemään ulos muulla kuin rukouksella ja paastolla.

Hän päästi pitkän huokauksen, joka oli puolittain voihkaisu ja rukous, ja kyyneliä valui hänen suljetuista silmistään, mutta hän ei tiennyt, oliko hän hereillä vai näkikö hän unta, sillä niin täydellisesti nukuksissa oli hänen väsynyt, ennen aikojaan vanhentunut ruumiinsa.

Ja sitten hänen huoneensa kylmästä pimeydestä kuului herätyskellon soitto ankarana ja piti nousta. Niin, hän oli kai nukkunut.

Pari päivää tämän jälkeen hän ja Ralph istuivat vähän aikaa kahden kesken illallispöydässä aterian loputtua ja Didsin mentyä yläkertaan toimittamaan tavallisia iltatehtäviään, auttaakseen äitiään yökuntoon. Rouva Bascomb sanoi: "Ralph, sinähän et ole milloinkaan pitänyt nykyisestä toimestasi?"

"Minä olen ajatellut", jatkoi rouva Bascomb, "ja luulen keksineeni erään suunnitelman. Nyt tahdon puhua siitä sinulle, ja sinun pitää luvata kuunnella loppuun saakka ennenkuin sanot sanaakaan. Sen kuunteleminen ei ole sinulle vahingoksi, vaikka se sinusta alussa tuntuisikin tyhmältä."

Hän kuunteli ääneti äidin selostaessa suunnitelmaansa, ja hänen silmissään oli masentava, ivallinen katse, jollaisen muutamat miehet luovat suunnitelmiaan selostaviin naisiin varmoina siitä, että koko juttu on mahdoton, ennenkuin siitä puhutaankaan. Rouva Bascombia vastassa oli pojan itsepäinen yritys nolata jo ennakolta hänen ponnistelleen mielikuvituksensa tulos, joka tarkoitti nousua parempaan toimeen, ja tässä taistelussa hänen oli vaikea pysyä selityksensä loppuun asti niin toiveikkaan varmana kuin hän oli sen aloittanut.

"En tiennyt, sopiko minun jo puhua", sanoi Ralph. "Tahdotko todellakin tietää, mitä siitä arvelen?"

"Luonnollisesti!" vastasi hänen äitinsä, vasten tahtoaankin ärtyneenä, sillä hänen vanha kiivautensa oli noussut.

Ralph nousi tuoliltaan ja kiersi pöydän ympäri hänen luokseen. "Minun mielestäni se on hassuin suunnitelma, mitä eläissäni olen kuullut esitettävän, paitsi yhtä", sanoi hän kuivasti, mutta kumartui lieventämään sanojensa vaikutusta hyväilemällä hänen poskeaan.

"Mutta minähän toistin sinulle Willie Cranen sanat, että taitavia urheiluosaston toimittajia on vaikea löytää ja että he ovat rahan arvoisia, kun heidät löydetään", väitti äiti itsepäisesti.

"Yhtä harvinaisia ovat suurien rautatieyhtiöiden taitavat johtajat, ja hekin ovat rahan arvoisia, kun heidät löydetään", sanoi Ralph nauraen. "Miksi et ehdota, että lähtisin koettamaan onneani sillä uralla. Se olisi ihan yhtä järkevää."

Rouva Bascomb vetäisi hänet eteensä ja katsoi häneen tiukasti, keskittäen koko persoonallisuutensa voiman silmiinsä. "Ei, se ei olisi lainkaan yhtä järkevää, ja sinäkin tiedät sen", sanoi hän reippaasti. Sitten hän antoi asian jäädä, mitä ei olisi voinut tehdä parikymmentä vuotta takaperin.

Ralph koetti jatkaa puhelua ja ivata koko suunnitelmaa: "Enpä ole milloinkaan kuullut niin hurjaa ehdotusta… Minä en ole ikinä kirjoittanut riviäkään — siitä saakka kun yliopistossa kyhäilin ainekirjoituksia… onko kukaan kuullutkaan, että…"

Mutta äiti keskeytti hänet sanoen: "Älä rupea nyt väittelemään. Siitä ei ole mitään hyötyä, ennenkuin olet ehtinyt sitä ajatella."

"Väittelemäänkö siitä?" huudahti Ralph puoleksi nauraen, puoleksi raivoissaan. "Enhän minä väittele. Minä vain selitän sinulle, kuinka mieletöntä se on."

"Eikö yksi kerta riitä sitä ilmaisemaan?" huomautti rouva Bascomb, jättäen hänet hautomaan uutta suunnitelmaa.

Pian tämän jälkeen rouva Bascomb tapasi jälleen Willie Cranen, kuten hän vieläkin nimitti tätä miestä, joka viisikolmatta vuotta sitten oli ollut hänen viidennellä luokallaan ja joka, perittyään Harristownin Daily Heraldin isoisältään oli eronnut erään suuren clevelandilaisen lehden toimituksesta ja nyt koetti kehittää tuota vanhaa lehteä nykyajan vaatimusten mukaan.

"Kuulkaahan, rouva Bascomb", sanoi hän tavoittaen hänet takaapäin, "minä olen ajatellut teidän suunnitelmaanne ja luulen sen kelpaavan johonkin. Varmasti Ralph voisi siitä suoriutua. Totisesti minä tarvitsen häntä, jos hän vain voi."

Rouva Bascomb pysähtyi katsoen häneen tyynesti. "Kyllä hän voisi siitä selvitä, sitä ei tarvitse epäilläkään", sanoi hän sellaisen henkilön ratkaisevaan tapaan, jonka vakaumus on niin järkkymätön, ettei hän tunne tarvetta huutaa sitä julki. "Mutta hän ei tahdo ajatella sitä. Mainitsin siitä hänelle joku päivä sitten kuin pelkästä mahdollisuudesta. Mutta hän torjui sen heti, sanoen sitä mielettömäksi suunnitelmaksi."

"Ehkä se johtui siitä, että niin äkkiä yllätitte hänet", vihjaisi toinen.

"Minä en tiedä konttorissa ketään, jolla olisi tarpeeksi tarmoa nousta tuoliltaan", valitti uusi päätoimittaja. "Isoisä toimitti ehkä hyvää lehteä Yrjö Washingtonin aikana, mutta vuoden 1812 sodan jälkeen hän on koonnut vain muumioita. Minä haluaisin esikuntaani jonkun innostuneen uuden miehen. Mutta Ralphin pitäisi siinä tapauksessa vaihtaa varma toimeentulonsa epävarmaan… ja koska hänellä on sairas vaimokin…"

"No, minä olisin kyllä auttamassa, niin ettei sairaasta vaimosta olisi hätää", sanoi rouva Bascomb, "ja voisihan Ralph aina saada jotakin muuta työtä, ellei tämä näyttäisi menestyvän".

"Hän tietää enemmän urheilutapahtumista kuin kukaan toinen ihminen tässä kaupungissa", ajatteli herra Crane ääneen.

"Hän ei varmastikaan ole ollut poissa ainoastakaan sen jälkeen kun sai pitkät housut", sanoi hänen äitinsä lempeästi.

Willie Crane nauroi ja tämä leikillinen huomautus palautti hänen mieleensä rouva Bascombin persoonallisuuden. Niinpä hänen katseessaan nyt oli sitä mielihyvää (kajastusta hellyydestä omaa menneisyyttä kohtaan), jota muutamat miehet tuntevat vanhoja hoitajattariaan, kokkejaan, opettajiaan, vieläpä joskus äitejäänkin kohtaan. "Olisiko teistä mieluista, jos hän vaihtaisi alaa?" kysyi hän sellaisella äänenpainolla, joka teki vastauksen tärkeäksi.

Rouva Bascomb näki hänen katseensa ystävällisyyden ja pitäen häntä tarkasti silmällä pani siihen niin paljon painoa kuin luuli sen tarvitsevan. "Kyllä olisin, Willie, todellakin hyvin mielissäni", vastasi hän tunteellisesti.

"Tehän tiedätte, kuinka tukalaa Ralphilla on ollut koko ajan. Hän ei ole koskaan pitänyt siitä kirjapainotyöstä, jota hän nyt tekee. Hän sattui suostumaan siihen vain senvuoksi, että hänen piti hankkia itselleen työtä niin äkkiä, tai siksi, että me luulimme sitä tarpeelliseksi. Hän menestyisi paljoa paremmin jossakin sellaisessa työssä, josta hän todella pitää. Ja minä uskon tämän toimen, josta olemme keskustelleet, sopivan hänelle. Olen tuntenut hänet yhdeksänkolmatta vuotta ja huomannut hänen harrastuksensa jatkuvasti kohdistuneen kaikista vastuksista huolimatta vain urheiluun. Minun oli tapanani ajatella, että hän pääsisi siitä aikaa myöten eroon, mutta se näyttää merkitsevän hänelle yhä enemmän. Se on hänen uskontonsa. Miksi hän ei voisi saavuttaa menestystä kertomalla muille ihmisille siitä, mitä hän rakastaa, mistä hän todella välittää?"

Hänen vakaumuksensa lämpö iski kipinän hänen kuuntelijastaan. "Totta vie minäkin uskon hänen voivan!" sanoi Heraldin uusi toimittaja.

"Mutta, hän ei itse kuitenkaan näytä ajattelevan niin", sanoi rouva Bascomb ja kaadettuaan tämän öljyn siihen tuleen, jota hän sytytteli, jatkoi matkaansa, pilaamatta nytkään saavutettua vaikutusta hihalyönnillä.

Sitten eräänä iltana hän huomasi Ralphin tähystelevän puolittain leikillisesti pöydän yli ja tiesi siitä, että Willie Crane oli häntä puhutellut.

"Hän aloitti sen", sanoi hän rohkeasti arvaten. "Hän tuli rinnalleni takaapäin enkä voinut karkoittaa häntä."

"Tokkohan koetitkaan?" sanoi Ralph. Mutta nyt hän ei puhunut synkästi tai vihaisesti. Painaen hänen äänensävynsä mieleensä ja eritellen sen hitaasti palasiksi jälkeenpäin rouva Bascomb uskoi siinä olleen jotakin tahdotonta keveyttä. Hän alkoi toivoa. "Minä olen aina pitänyt Willie Cranesta", sanoi hän itsekseen, vaikka todellisuudessa olinkin vuosikausiksi, hänen palaamiseensa asti, kokonaan unhottanut sellaisen henkilön olemassaolon.

Nyt seurasi sellainen ajanjakso, jolloin hän säästääkseen Ralphia häpeämästä katsoi aina muualle, eikä ollut mitään huomaavinaan.

"Hän ei halua erota entisestä toimestaan, ennenkuin on hieman koetellut voimiaan uudessa", kertoi Willie Crane hänelle muutamia viikkoja myöhemmin, kohdattuaan hänet kuten ennenkin kadunkulmassa. "Hän koettaa kykyään selostamalla koripallokilpailuja (miesten kilpailuja, kun ei sano viitsivänsä mennä katsomaan tyttöjä). Ei kuitenkaan julkaistavaksi, vaan ainoastaan nähdäkseen, mihin hän kykenee."

"No kuinka hän saa sen luonnistumaan?" kysyi hänen äitinsä innostuneena ja kuitenkin harmissaan, kun hänen oli pakko kysyä tätä sivulliselta.

"Ei kovinkaan mainiosti", vastasi Willie siekailematta. "Vajoaa usein melko syvälle suohon. Siinä ei ole vauhtia juuri ollenkaan. Se on kuin vedessä liotettua. Mutta hän on jo päässyt hajulle, kuinka hänen pitää kirjoittaa omalla tavallaan. Ja se on jo jotakin. Jos hän saa kiinni sen oikeasta päästä, voi hän ehkä kiskoa sen irti."

Se oli kovaa rouva Bascombin ylpeydelle, että hän näin sai sivulliselta ainoan ilmoituksen siitä, mitä oli tapahtumassa Ralphin sisimmässä, että Ralph taistellessaan näin vielä kerran pysyi hänestä loitolla. Hän ei ollut, ajatteli hän joskus surullisesti, ansainnut tätä Ralphin puolelta.

Mutta hänen viime vuosina ylläpitämänsä kuri ei ollut yllyttänyt häntä mietiskelemään, mitä hän oli tai ei ollut ansainnut saada. Valittamatta ja sanatonna hän matkan päästä piti silmällä Ralphia istuessaan pöydän toisella puolen, vastapäätä kasvoja, jotka olivat omista ajatuksista hajamieliset, tai suoritellessaan talousaskareita, kun Ralph huoneensa oven toisella puolen istui iltamyöhään rimpuilemassa kynänsä ja paperiensa kanssa. Lottie valitti, että Ralph yhä vähemmän seurusteli hänen kanssaan päivisin, ja Ralphin äidin piti yhä enemmän täyttää hänen paikkansa voimatta edes osoittaa hänelle sanatonta myötätuntoa.

Sillä hauteessaan mietteitään eräänä pitkänä, tyhjänä hetkenä ennen nukkumistaan hän oli huomannut, että hänen myötätuntonsakin oli nyt tunkeilemista, että Ralphilla nyt oli syytä loitota hänen luotaan, että nyt. Ralphin piti seistä yksinään tai ei ollenkaan, että nyt sekä hänen äitinsä että muidenkin sivullisten auttajien tuli pysyä syrjässä.

Se kestävyys, jota Ralph osoitti työssään, liikutti ja hämmästytti häntä. Sen perusteella, mitä hän oli nähnyt pojassaan, hän oli luullut, että kaikista luonteenominaisuuksista kestävyys jonkin saavuttamiseksi kuului niihin, joihin hän vähimmin kykeni. Hän tajusi nyt, ettei hän koskaan ennen ollut nähnyt Ralphin suuntaavan ponnistuksiaan mihinkään sellaiseen, mitä hänen todellakin näytti kannattavan harrastaa. Että sen piti olla urheilua! Vakavamielinen vanhahko nainen oli siitä ihmeissään. Mutta kuinka hän oli tähän asti voinut olla sitä huomaamatta? Kaikkina näinä vuosina se oli huutanut hänelle vasten kasvoja. Hän ei ollut halunnut nähdä sitä, ja juuri senvuoksi hän oli näin erehtynyt, sanoi hän itsekseen. Hän ei ollut kyennyt, ennenkuin hänen poikansa oli kolmikymmenvuotias, myöntämään sitä mahdollisuutta oikeaksi, että hänen poikansa voi ehkä olla ihan erilainen henkilö kuin hän itse.

"Hän alkaa voimistua", sanoi Willie Crane keskikesällä kujeilevan salaliittolaisen näköisenä. "Se herkullinen selostus Harristownin poikien ja meidän joukkueemme ottelusta oli hänen kynästään. Hän on luullakseni iskenyt hampaansa siihen ihan oikealla tavalla."

Kun hän huomasi tunteellisen, naisellisen mielihyvän, joka kirkasti rouva Bascombin kasvoja, heräsi oikean liikemiehen varovaisuus eloon hätääntyneenä. "Tietysti teidän pitää ymmärtää", jatkoi hän tahtoen kiihkeästi supistaa kuulijansa toivomuksia, "ettei pienen, viiden pennin lehden kannata maksaa suuria palkkioita. Hänen tulonsa pysyvät ehkä hyvinkin vaatimattomina jonkun aikaa, ja alussa hänen on pakko laatia muitakin selostuksia, kirjoittaa kaikenlaisista asioista, kuten tulipaloista, oikeusjutuista ja murtovarkauksista, mutta se tarjoaa hänelle mahdollisuuden, jos hän vain edistyy. Urheilusivulla on kyllä tilaa miehen koko ajalle. Senvuoksi juuri kaikki miehet, kaikkien äitien pojat, ostavatkin lehden. Te näette heidän lukevan juuri sitä sivua raitiovaunuissa. Tietysti pitää minun vieläkin ostaa lehtitoimistolta urheilusivuainesta, mutta se ei vie Heraldia ollenkaan eteenpäin. Jokainen lukija saa samat tiedot mistä tahansa valveutuneesta lehdestä. Mutta erityisesti olisi tarpeen, että Ralph kohottaisi koko tämän piirikunnan paikallisia joukkueita koskevat selostukset samalle tasolle. Ei edes yksi sadasta meidän lukijastamme ole katsellut suurta liitto-ottelua. Mutta se ei estä heitä mielellään lukemasta hauskoja persoonallisia piirteitä Walter Johnsonista tai Ty Cobbista. Eikö se otaksuma siis tunnu järkevältä, että he samalla tavalla ihastuisivat niihin miehiin, jotka todellakin nyrkkeilevät heidän nähtensä? Minä voin palkata jonkun kyhäämään keskinkertaisia kuvauksia, kuten muutkin lehdet, mutta jos Ralph voi liittää selostuksiinsa jotakin persoonallista, vie se Heraldin piirikunnan jokaiseen sanomalehtimyymälään. Meillä on hyvin vähän urheilualalta, vaikka sitä pitäisi olla paljon. Mutta jos hän jättää sikseen, ei siitä suunnitelmasta tule mitään, ja kun hän on kiinnitetty sairaaseen vaimoon ja kahdeksanvuotiaaseen lapseen, olisi rikollista, jos hänen annettaisiin panna vaaraan liian paljon."

Rouva Bascomb avasi jo suunsa sanoakseen: "Hän ei voisi ansaita paljon vähemmän kuin nykyäänkään", mutta hänen edessään seisovan miehen ajatusten tarkka lukeminen esti hänet tästä avomielisestä tunnustuksesta ja pakotti hänet sanomaan pontevasti: "Jos hän nauttii työstään, tekee hän sen ehkä hyvin ja ansaitsee pian enemmän." Hän muisti, ettei Willie Crane ollut poikana koskaan jäänyt toisen petettäväksi marmorikuulien kaupassa.

Useita kuukausia myöhemmin muutos oli todella tapahtunut, ja Ralphin mieli oli ylenmäärin täynnä tämän taistelunsa, menneen ja tulevan kiihkoa ja harrastusta, mutta vieläkin hän esteli suoraan tunnustamasta äidin osuutta siihen, mikä merkitsi hänelle niin paljon. Sensijaan hän kerran mukaantui selittämään tätä uutta työtään sanomalla äidilleen jalomielisesti: "Kuulehan, minä en usko, että olisin koskaan ajatellut sitä muutoin kuin sinun mieliksesi."

Rouva Bascombin ei tarvinnut ollenkaan ponnistaa voidakseen salata huvitetun hymynsä, sillä hän kuuli tuskin hänen sanojaan, koska hänen kiihkeiden elämäntäyteisten kasvojensa kirkkaus vetosi niin äänekkäästi hänen sydämeensä. "Tämä on hänen oikea rakkautensa", sanoi hän itsekseen ja ajatteli, että jos hän oli melkein unohtanut äitinsä olemassaolo, hän oli kaiketi melkein unhottanut myös Mildred Deweyn, kuten hän oli unohtanut Margaret Hillin vuosia sitten ja kuten Lottiekin oli hävinnyt hänen todellisesta elämästään. Nyt hän oli vapaa mies, vapautettu äidistään niinkuin kaikista muistakin naisista.

"Sanomalehden reportteri!" sanoi Lottie hämmästyneenä. "Urheiluosaston toimittaja! Voi, kuinka hullunkurinen toimi! Kuinka suuren palkan sinä saat siitä?"

XXXVIII

Ralph oli ollut sanomalehtityössä kahdeksan vuotta, ennenkuin rouva Bascombin mieleen hiipi hitaasti, melkeinpä salavihkaa, muuan kuvitelma sellaisesta mahdollisuudesta, että hän ehkä sittenkin vielä voisi pelastaa itselleen muutamia elinvuosia, että hän vielä saisi viettää muutamia harvoja tunteja omassa vapaudessaan, kenenkään odottamatta mitään palveluksia hänen puoleltaan. Näinä kahdeksana reportterivuonna oli Ralphin ansaitsemiskyky yhtä mittaa lisääntynyt. Hän sai hyvän palkan Harristown Heraldisia ja oli vilkkailla selostuksillaan kilpailuista perustanut niin taitavan reporterin maineen, että hänen kirjoitelmiaan luettiin valtakunnan muissakin osissa. Tämä merkitsi, että suuremmat Buffalon ja Clevelandin lehdet tilasivat häneltä silloin tällöin kirjoitelmia sunnuntaipainoksiinsa ja antoivat hänelle tehtäväksi matkustaa sen piirikunnan tärkeimpiin urheilutilaisuuksiin. Sellaisesta työstä, vaikka se olikin säännötöntä, maksettiin hyvin, ja koska he elivät yleensä hyvin vaatimattomasti, oli se melkoisena lisänä heidän tuloihinsa. Ralph ajatteli uskollisesti kaikkien näiden ylimääräisten rahojen olevan lisäyksiä perheen tuloihin eikä omiinsa. Hän kulutti hyvin vähän itse, ja nähtävästi sydämellisin hänen elämänsä monista uusista huveista oli se, että hän saattoi tuoda kotiin rahaa äidilleen käytettäväksi vaimonsa ja pienen tyttärensä hyödyksi. Hän oli oikein hyvä heille kaikille, kolmelle naiselleen; hän rakasti hellästi Didsiä ja oli hyvin ylpeä siitä, että Dids kuului koripallo- ja uimarijoukkueihin, aina antelias, ystävällinen, hyväntuulinen ja säästelemätön lahjojen antaja. Mutta hän sai tietysti oleskella vain vähän heidän seurassaan, koska hän liikkui kotinsa ja Harristownin välillä niin säännöttömästi, ollen usein myöhään ulkona ja nukkuen sitten myöhään seuraavana aamuna. Silloinkin, kun hän oli ruumiillisesti kotonaan, syöden samassa pöydässä kuin hekin, hän oli usein oikeastaan hyvin kaukana, kuunnellen kuitenkin iloisesti hymyillen heidän jaaritteluaan, olematta liian hajamielisen näköinen, mutta saattoi ponnahtaa keskellä jotakin heidän lausettaan tuoliltaan pystyyn ja syöksyä puhelimeen.

He tiesivät yhtä vähän siitä elämästä, jota nämä puhelinkeskustelut edustivat, kuin hänkin heidän elämästään. Kun hän tuli takaisin, sanoi hän usein tunnollisesti: "Anteeksi, äiti (tahi Dids tai Lottie), mutta mistä sinä äsken puhuit? Tarkoitukseni ei ollut keskeyttää, mutta satuin juuri muistamaan, etten ollut vielä ilmoittanut Fergusonille, että aion matkustaa Rochesterin autokilpailuihin." (Tai Oneontan otteluun tai Columbuksen jalkapallokilpailuihin.) Mutta tällainen katkennut keskustelu uusiintui harvoin, eikä hänkään sitä huomannut. Jonkun ajan kuluttua sitä ei huomannut kukaan muu kuin hänen äitinsä. Ralphin suhde perheeseensä oli kaikissa tapauksissa samanlainen kuin muidenkin saman kadun varrella asuvien hyvien huoltajien suhde omiin perheisiinsä.

Bascombit olivat vihdoinkin sopeutuneet hyväksyttyyn kaavaan, ja heidän gilmanvilleläiset naapurinsa lakkasivat heistä puhumasta paitsi ylimalkaisesti. Ralph Bascomb sai kiittää onneaan, sanoivat ihmiset (vasta nyt he alkoivat nimittää häntä herra Bascombiksi), että hänen äitinsä oli hänen luonaan suorittamassa talousaskareita ja hoitamassa hänen raajarikkoista vaimoaan; mutta toiselta puolen se tietysti oli myös rouva Bascombille hyvä asia, että sellainen järjestely toimitti hänelle kauniin kodin. Muutoin hän oli ihan yksinään maailmassa ja oman onnensa nojassa, mikä aina oli kovaa naiselle, kuten jokainen tiesi.

Ja kuinka reipas tyttö Dids Bascombista näytti kasvavan, huomauttivat hänen naapurinsa nähdessään hänen kävelevän ohi pitäen sileää, hyvin harjattua, tummaa päätänsä komeasti pystyssä. Hän oli luokkansa johtaja korkeakoulussa, ensimmäinen tyttö, joka milloinkaan oli valittu siihen asemaan korkeammilla luokilla. Gilmanvilleläiset olivat mielellään puhelleet siitä metelistä, jonka ilkeimmät pojat olivat nostaneet senvuoksi, etteivät he muka voineet sietää tyttöä johtajanaan. He olivat uhanneet keskeyttää Didsin johtaman ensimmäisen luokkakokouksen, ja kaupungin asukkaat toistivat huvitettuina ja kunnioittaen sitä juttua, kuinka Dids oli lannistanut heidät toisella kädellään, toisen ollessa niin sanoaksemme sidottuna hänen selkänsä taakse — kuinka tarmokkaasti hän kokouksen edellisenä päivänä oli järjestänyt ja valmistanut niitä poikia, jotka olivat hänen puolellaan, ja kaikkia tyttöjä, ja kuinka pelottomasti hän oli hyökännyt vastapuolueen johtajien kimppuun heti, kun he olivat aloittaneet metelin. Hän oli karkoittanut heidät ulos kokouksesta, ennenkuin he olivat ehtineet vetäistä henkeäänkään, ja sitten tyynesti johtanut kaikkia muita, pannen kaikki asiat mainioon kuntoon kokeneen vanhan johtajan tavalla. Kaikki oli ohi ja lykätty toistaiseksi, ennenkuin vastapuolue ehti oikein koota voimiaan. Hän oli tosiaan näppärä, tämä Dids Bascomb. Gilmanvilleläiset olivat ylpeitä tästä pitkästä tytöstä, jolla oli iloinen suopea sana jokaiselle, sillä hänen päässään ei ollut ainoatakaan arastelevaa hiusta ja hän tunsi kaupungin jokaisen asukkaan, mustan ja valkoisen, suuren ja pienen. Hänessä ei ollut mitään hölynpölyä, vaan kaikki oli reilua. Mainio toveri, jos kukaan. Puolet kaupungin tytöistä koetti matkia hänen tyyliään. Kaikki saattoivat katsella Dids Bascombin puhtaita merimiespuseroita, matalakantaisia kenkiä ja villasukkia joka kadunkulmassa, ja niitä käyttivät ne tytöt, jotka tahtoivat näyttää hänen kaltaisiltaan. Mutta ei ainoakaan heistä, sanoivat gilmanvilleläiset miehet tavallisesti, voinut matkia sitä tapaa, kuinka hän katsoi jokaista suoraan silmiin. Eikä kellään ollut Didsin hymyä, joka tunkeutui hänen kirkkaan suoran katseensa läpi kuin auringonsäde. Jokainen ihastui Didsiin, kun hän hymyili. "Odottakaahan vain, kunnes Dids pääsee valtion yliopistoon", sanoivat gilmanvilleläiset, "niin hän näyttää yhtä ja toista. Hän todistaa siellä, että pienetkin kaupungit voivat yhtä hyvin kuin suuremmatkin lähettää tyttöjä, joista tulee johtajia." Mutta Gilmanvillessä tuntuisi epäilemättä hyvin tyhjältä hänen lähdettyään. Pienet lapset kaipaisivat häntä ja kaikki muutkin.

Sillä Dids aikoi tietysti lähteä valtion yliopistoon. Rouva Bascomb suunnitteli myös hänen lähtöään, koska siitä osaksi riippui hänen oma vapautensa. Hän oli nykyään yhtä paljon syrjässä Didsin kuin Ralphinkin elämästä ja tiesi koko loppuiäkseen joutuvansa Gilmanvillessä näkymättömiin Didsin lähdettyä suurempaan maailmaan. Hän ei voinut tehdä mitään sen enempää Didsin hyväksi. Eikä Ralphinkaan. Ja nyt, kun Ralphilla oli rahaa, hän saattoi palkata jonkun muun tekemään Lottielle kaikki palvelukset, taitavan hoitajattaren, joka oli tottunut kroonilliseen raajarikkoisuuteen (sillä Lottie oli nykyään jo ehdottomasti ja auttamattomasti vuoteen oma) ja voisi hoitaa Lottieta entistä paremmin. Ja jos hän suorittaisi Didsin yliopistomenot, olisi Ralphilla tarpeeksi rahaa hoitajattaren palkkaamiseen.

Tämä ajatus, että hän ehkä saisi heittää taakan hartioiltaan, oikein huimasi häntä. Hän ei nyt ikävöinyt kateutta herättävää koreaa asuntoa hienoine kylpyhuoneineen ja virheettömän esteettisine saleineen, missä hän voisi tarjoilla teetä valiokunnille. Nykyään hän haaveili vain hiljaisuudesta… ja itseään ympäröivästä tyhjyydestä. Pienestä makuuhuoneesta (hän ei halunnut edes tietää, kuinka se olisi kalustettu, kunhan siellä vain olisi vuode), mihin hän voisi raskain askelin laahustaa koulun loputtua, missä hän saattaisi tuntikausiksi vaipua siunattuun tyhjyyteen kaikesta siitä, mikä oli niin kauan aikaa ärsyttänyt häntä. Sinne ei tulisi keitään vieraita; hänen ei tarvitsisi päättää mitään kenenkään puolesta; hänen ei olisi pakko näyttää myötätuntoiselta kenenkään toisen mielialalle; hänen ei tarvitsisi punnita aineellisen elämän miljoonia kertoja uusiintuvia pulmia; hänen ei täytyisi varoa ilmaisemasta äänensävyllään kuolettavaa väsymystä; hänen ei tarvitsisi valaa harrastusta ja myötätuntoa ja tarkkaavaisuutta ja huolenpitoa melkein tyhjästä varastostaan. Sillä hän tunsi sydämensä käpertyneen väsymyksestä. Se pelkkä mahdollisuuskin, että hän ehkä vielä voisi elämänsä aikana nauttia rauhallisesta kaudesta, pani hänet tuntemaan itsensä heikoksi ja raukeaksi huojennuksesta.

Hän puhui siitä Ralphille ja huomasi hänet, kuten hän aina oli nykyään, hyvin ystävälliseksi, hyvin suostuvaiseksi kaikkiin hänen haluamiinsa järjestelyihin, ollen samalla mittaamattoman matkan päässä hänestä. "Haluaisitko todellakin, äiti, muuttaa yksiksesi asumaan jonnekin Harristownin täysihoitolan pieneen huoneeseen?" kysyi hän sellaisen täysikasvuisen henkilön järkevällä äänellä, joka koettaa saada lasta tajuamaan puolivalmiin suunnitelman epäkäytännöllisyyttä. "Sinähän muistat", sanoi hän varoittavasti, "kuinka yksinäiseksi tunsit itsesi koettaessasi sitä muutamia vuosia sitten".

Rouva Bascomb ei keksinyt tähän mitään vastausta, vaan mutisi ainoastaan: "Minä olenkin nyt paljoa vanhempi, kuusikymmenvuotias ensi syntymäpäivänäni." Tämä ei kuulunut lainkaan asiaan, mutta hän tiesi Ralphin tarkkaamattoman korvan hyväksyvän sen vastaukseksi sille, mitä hän oli sanonut.

"No niin, äiti, mitä hyvänsä sinä itse vain haluat", sanoi Ralph myöntyväisesti. "Ja minun mielestäni onkin vallan oikein, että joku hoitajatar rupeaa pitämään huolta Lottiesta. Kuten sanoit, hänen tilassaan tapahtuu niin vähän muutoksia. Enkä minä voi käyttää rahojani sen parempaan kuin sinun ja Lottien ja Didsin hyväksi."

Sitten hän lisäsi mietittyään hetkisen: "Meidän on parasta olla puhumatta tästä Didsille, kunnes asia on vähän varmempi. Suunnitelmista ei kannata puhua, ennenkuin on päätetty."

"Juuri niin", myönsi Ralph tavalliseen hajamieliseen tapaansa saadessaan luovuttaa kaiken päätösvallan hänelle.

Hän oli luullut, että kaikki yllätykset, joita Lottie voi tuottaa, olivat menneisyydessä. Vuosikausia oli heidän keskinäinen suhteensa käynyt yhä tasaisemmaksi sitä mukaa kuin tottumusten graniittiset muurit kohosivat Lottien elämän ympärille päivä päivältä yhä korkeammiksi ja tukevammiksi. Lottie oli näyttänyt tyytyväiseltä, kun hänen ei tarvinnut ajatella muuta kuin sairashuoneen tapausten pientä luodetta ja vuoksea — aterioitaan, lääkärin käyntejä, ruokahalunsa ja unensa vaihteluita, pieniä raajarikkoiselle sopivia hommiaan, keskipäivän vieraiden tuloa ja tulematta jäämistä, viimeisen varkauden tutkimisen edistymistä, murhia, newyorkilaisten lehtien selostuksia avioeroista ja kotipukujen uusinta kuosia. Tässä säännöllisyydessä ei ollut mitään, mitä taitava hoitajatar ei voisi toimittaa yhtä hyvin kuin hänen anoppinsa, ja juuri sitä koetti rouva Bascomb selittää huolellisesti ja toistellen, kun hän ensi kerran puhui aikomuksestaan vetäytyä pois perhe-elämästä.

Mikään ei antanut rouva Bascombille pienintäkään varoitusta sen myrskyn puhkeamisesta, joka alkoi, kun Lottie vihdoin ymmärsi suunnitelman. Lottien entisistä purkauksista ei mikään ollut kiihkeydessä vetänyt vertoja sille hysteeriselle hirmumyrskyille, joka nyt sai hänet valtaansa. Hän itki niin hirveästi, puhui niin hurjasti toivostaan saada kuolla heti, uhkasi niin kiihkeästi tehdä jotakin kauheata, jos hänet jätettäisiin yksikseen, että rouva Bascomb, avutonna omassa graniittimaisessa tottumuksessaan pitää miniäänsä rauhallisena mihin hintaan hyvänsä, ei osannut muuta kuin taputella Lottien kättä niinä väliaikoina, jolloin sai sen kiinni hurjien huitoilujen lomassa, ja silittää takaisin kohdalleen silkkipeitteet, jotka Lottie työnsi syrjään uhatessaan laahautua ikkunaan ja heittäytyä maahan.

"Kas niin, kas niin, ei puhuta siitä enää", mumisi rouva Bascomb epätoivoissaan. "Ajatellaan nyt jotakin muuta."

Voimakkaampi kuin mikään muu hänen mielessään oli hänen hämmästyksensä. Miksi Lottie oikeastaan riehaantui? Mikä pani hänet käyttäytymään noin? Sen täytyi johtua siitä, ettei hän ollut oikein ymmärtänyt, että hänelle hankittaisiin ihan oma hoitajatar, joka palvelisi häntä koko ajan, lukisi hänelle ja seurustelisi hänen kanssaan, niin, ettei hänen enää koskaan tarvitsisi oleskella yksinään, kuten usein nykyään.

Rouva Basccmb päätti odottaa, kunnes Lottie tyyntyisi, kunnes hän ehtisi perehtyä suunnitelmaan tarkemmin, ennenkuin siitä hänelle jälleen puhuttaisiin. Sillä häh ei aikonut vähääkään luopua omasta suunnitelmastaan. Miksi hän luopuisikaan?

Mutta joka kerta, kun hän koetti uudestaan, Lottie suli kyyneliin. Hän ei sallinut rouva Bascombin päästä ensimmäisiä sanoja pitemmälle selityksessään, ennenkuin purskahti itkuun. Hän ei enää itkenyt hurjasti eikä uhkaillut. Hän vain nyyhkytti, ikäänkuin rouva Bascomb olisi murtamaisillaan hänen sydämensä jokaisella lausumallaan sanalla.

Näitä hiljaisia kyyneliä vastaan rouva Bascomb pani kaikki kumoamattomat, johdonmukaiset selityksensä, kuinka miellyttävä siitä muutoksesta tulisi Lottielle, kuinka paljon enemmän huomiota hän saisi osakseen ja kuinka hauskalta hänestä tuntuisi saada itselleen harjaantunut apulainen, joka osaisi kylvettää hänet ammattimaisen taitavasti ja jolla olisi aikaa kuina paljon tahansa lukea hänelle ja pelata hänen kanssaan korttia.

Lottie kumosi nämä kumoamattomat väitteet sillä yksinkertaisella tavalla, ettei pannut niihin lainkaan huomiota. Hän vain itkeskeli, kunnes hänen nenäliinansa oli muuttunut märäksi rääsyksi, niin että rouva Bascombin piti tuoda hänelle uusi.

Nämä molemmat naiset joutuivat umpikujaan ja siellä he pysyivät monta viikkoa Ralphin ja Didsin tietämättä, jotka liikkuivat hilpeinä edestakaisin. Ja sitten yhdellä ainoalla sivalluksella Lottie hajoitti rouva Bascombin koko suunnitelman tomuksi. Eräänä päivänä hän rikkoi hiljaisuuden, kääntämättä katsettaan pois anoppinsa kasvoista sanomalla: "Jos te lähdette pois, pitää Didsin jäädä luokseni. Hänen on pakko. Minä uhrasin terveyteni hänen puolestaan, kun hän oli pieni, ja nyt on hänen vuoronsa tehdä jotakin minun hyväkseni. Minun täytyy saada pitää joku omaisistani luonani. Se on itsekästä hänen puoleltaan, että hän haluaa lähteä yliopistoon, koska minä siinä tapauksessa jään niin yksikseni. Mihin hän enää tarvitseekaan noita kaikkia lisätietoja? Hänen pitää jäädä sairaan äitinsä luo. Ja jos hänellä on lainkaan sydäntä, niin hän jääkin. Se on hänen velvollisuutensa. Minä aion sen sanoa hänelle."

Rouva Bascomb horjahti tämän iskun voimasta, sillä hän tiesi olevan mahdotonta sitä väistää. Vetäistyään pari kolme kertaa syvään henkeään, niin että hänen sydämensä ehti rauhoittua hän sanoi: "Maltahan sentään hieman, Lottie! Mitään ei ole vielä päätetty."

Se oli melkein enemmän kuin hän jaksoi kestää. Jäädä sinne, vieläpä yksikseen Lottien kanssa Didsin mentyä! Se oli kuitenkin välttämätöntä. Hän näki sen nyt. Kuinka hän ei ollut huomannut ennen, että hän oli kaikkina näinä vuosina huolellisesti valmistanut kuolettavaa vaaraa Didsille? Hän oli mielellään katsellut Didsin uljasta tarttumista kaikkiin tehtäviin, jotka hänen mielestään olivat oikeita, laskematta milloinkaan kustannuksia, rientäen heikon puolustajaksi, alttiisti kantaen kuormia, jotka olivat liian raskaita muille. Mutta nyt tytön ylevän uhrautuvaisuuden ajatteleminenkin peloitti häntä. Sillä tämän erikoisen piirteensä vuoksi Dids olisi avuton sellaisen vaatimuksen edessä, jonka Lottie kyllä osaisi taitavasti esittää. Hän muisteli kohtaamiaan hiljaisia, syrjäytettyjä ennen aikojaan vanhentuneita neitoja, jotka olivat kuihtuneet saamatta kukkia ja "pyhittäneet elämänsä sairaille äideilleen". Taivas varjelkoon, jos hän itse sattuisi kuolemaan ennen Lottieta tai ainakin ennenkuin Dids ehtisi varttua täyteen mittaansa! Tämän uuden mahdollisuuden kauhu karkoitti hänen mielestään oman traagillisen pettymyksen.

Hän liitti tämän uuden kauhun muihin taakkoihinsa ja jännittäen hartiansa kantamaan taakkaa, joka parikymmentä vuotta sitten olisi murskannut hänet, astui eteenpäin horjumatta. Hän ei siis voisikaan lähteä lepäämään? Hyvä, hän ei ajattelisi sitä enää milloinkaan. Eikä hän kuolisikaan liian varhain, koska se ei käynyt päinsä. Hän oli oppinut hyvinkin tietämään, kuinka paljon on tilaa ihmissydämessä. Hän sai nyt oppia jotakin saman sydämen rajattomasta kestävyydestä. Hän huomasi sen jaksavan kestää mitä tahansa, niinkuin siinä oli sijaa kaikelle. Tai melkein kaikelle… ei tietysti suopeudelle Lottien tapaista kohtaan, sanoi hän itsekseen kiireesti, millään ehdolla luopumatta ivastaan.

Se että hän oli omin käsin luonut Didsille tämän vaaran, jonka karttamiseksi hän nyt tuomitsi itsensä ikuiseen vankeuteen, oli hänenlaiselleen luonteelle vielä yksi lisäsyy valitusten tukahduttamiseen. Hän muisti Ralphin töykeän arvostelun omista vaikeuksistaan ja sanoi itselleen hänen sanoillaan: "Minä saan vain sen, mitä minulle kuuluukin." Ainoa säädyllinen tapa oli kärsiä omien töittensä seuraukset. Hänen täytyi kestää! Ja siksi jaksaisikin.

Muutamien päivien kuluttua, kun hän luuli voivansa jutella siitä rauhallisesti, hän sanoi Ralphille: "Minä luulen olevan parasta, että kokonaan luovun noista muuttohommistani. Olen ajatellut sitä tarkemmin ja päättänyt jäädä kotiin."

Ralphin kasvojen hetkellinen hajamielisyys ilmaisi, ettei hän ollut sitä ajatellutkaan äidin ensimmäisen ehdotuksen jälkeen. Mutta hän muisti sen seuraavassa silmänräpäyksessä. "Ah niin! Kuten vain haluat, äiti", sanoi hän ystävällisesti. "Minä tahdon aina, että asiat järjestyvät sinun tahtosi mukaan."

Lottie ei milloinkaan enää maininnut asiasta hänelle. Eikä hänkään puhunut siitä enää Lottielle.

XXXIX

Melkein Ralphin avioliiton ensi päivästä alkaen rouva Bascomb oli ollut enemmän tai vähemmän tietoinen Lottien isän olemassaolosta, tiennyt hänen kummallisen nimensä Alvah P. Hicks samoin hänen ammattinsa (yövahtina suuressa kenkätehtaassa Harristownissa) ja kuullut enemmän kuin välittikään hänen tyhmästä toisesta avioliitostaan erään inhoittavan naisen kanssa pian Lottien naimisiinmenon jälkeen. Lottie oli niin rajusti paheksunut tätä tapausta, että oli kokonaan eronnut isästään, jota hän nähtävästi ei vähääkään kaivannut. Hän ei ollut ainakaan puhunut mitään siitä, että hänen mieltään pahoitti olla milloinkaan enää tapaamatta isäänsä ja kasvattaa pientä tytärtään vieraaksi isoisälle. Mutta muuan niistä huomiotta jäänneistä, Lottien luonnetta paljastavista asioista, jotka alkoivat vähitellen selvetä rouva Bascombin mielessä, oli sekin havainto, että Lottien tunne-elämässä oli sellaista, mistä hän ei puhunut — ehkä sen vuoksi, ettei hän ollut oikein selvillä, tunsiko hän sitä, ja ehkä myös siksi, ettei hän tiennyt, kuinka siitä puhuisi, tai ehkä sentähden, ettei hänellä varhaisimpina vuosina, jolloin hän piintyi tottumuksiinsa, ollut lähellään ketään, jolle hän olisi voinut puhua tunteistaan. Sellaiset pinnan alla liikkuvat tunnustamattomat mielenliikutusten virrat saattoivat olla syynä (kuten rouva Bascombista silloin tällöin tuntui) niihin selittämättömiin mielialojen muutoksiin, joilla Lottie aina oli hämmästyttänyt. Ehkä ne olivat olleet yhtä hämmästyttäviä Lottielle itselleenkin.

Ainakaan ei mikään, mitä rouva Bascomb oli joskus nähnyt Lottiessa, voinut selittää sitä säikähdyksen tuskaa, jonka valtaan hän joutui, kun hän, Didsin juuri suorittaessa viime aineitaan päästäkseen korkeakoulusta, sai Harristownin kunnalliselta sairaanhoitajattarelta kirjeen, jossa vedottiin häneen herra Hicksin ainoana tiettävänä omaisena. Ukko kuului olevan kuolemaisillaan johonkin parantumattomaan, jäytävään tautiin, ja koska hänen vaimonsa oli kuollut noin vuosi sitten ei siellä ollut ketään, joka voisi pitää hänestä huolta. Hänen isäntiensä määräämä pieni eläke ei riittänyt hankkimaan oikeata hoitoa niin sairaalle miehelle kuin hän oli.

Dids oli vienyt tämän kirjeen äidilleen, jonka tukkaa rouva Bascomb juuri harjasi ja järjesteli. Hämmästyen saadessaan kirjeen (hän ei ollut kirjeenvaihdossa kenenkään kanssa) Lottie repi sen auki ja luki sen nopeasti läpi. Sitten hän kääntyi anoppinsa puoleen huudahtaen toivottomasti: "Ah, mamma, teidän pitää matkustaa katsomaan häntä!" Hän tarttui rouva Bascombin käteen. "Papparaukka! Ihan yksinään ja sairaana eikä ketään hoitamassa häntä. Voi, mamma, matkustakaa heti sinne katsomaan häntä! Pappa-raukka!"

"Jos mummo lähtee, lähden minäkin hänen kanssaan", sanoi Dids. "Hän ei ole mummon sukulainen, mutta hän on minun isoisäni." Sillä jo kauan sitten Dids oli päässyt selville siitä, että sukulaisuudessa oli enemmän kuin hän alussa oli luullutkaan ja nyt hän tiesi tarkasti, kuinka edellinen sukupolvi oli sidottu yhteen.

Tästä siis johtui, että pitkä seitsentoistavuotias tyttö ja kookas, kumarainen, kuusikymmenvuotias nainen kiipesivät Harristownin sairaanhoitajattaren mukana köyhien kaupunginosassa köyhän täysihoitolan portaita ylös. Heidät otti ovella vastaan emäntä, joka ei enää tahtonut vaivautua rahattoman, sairaan, vanhan miehen vuoksi.

Tuntia myöhemmin, kun he laskeutuivat portaita alas, olivat Didsin nuoret kalpeat kasvot ja hänen silmänsä punaiset. Hän piti lujasti kiinni isoäitinsä kädestä kuin vieläkin olisi pieni tyttö.

Rouva Bascomb ja hoitajatar pysähtyivät hetkiseksi keskustelemaan asiallisesti. "Minä en voi tulla katsomaan häntä, ennenkuin kello neljän jälkeen iltapäivällä", sanoi hoitajatar. "En saa poistua konttorista ennemmin. Apulaiseni on lomalla eikä siellä ole ketään vastaamassa soittoihin. Mutta jos saavun tänne puoliviiden aikaan sairasvaunuilla, luulen voivani tuoda hänet kotiinne ennen pimeää, vai mitä arvelette?"

"Niin", sanoi rouva Bascomb, harkiten mielessään, "ja se sopii minullekin paremmin. Ehdin laittaa kaikki valmiiksi hänelle siihen mennessä. Luullakseni ennätämme vielä kahtakymmentä minuuttia yli yhdentoista lähtevään junaan, jos kiiruhdamme."

Hoitajatar hiljensi ääntään ja sanoi: "Tehän näitte itsekin, ettei se voi kestää enää kauan. Teidän ei siis tarvitse ryhtyä pitkällisiin puuhiin." Sitten jättäen tämän asian ammattimaisen tyynesti hän käänsi huomionsa seuraavaan ja tutkittuaan muistikirjaansa sanoi. "Minun pitää mennä katsomaan erästä syöpäpotilasta. Täytyy siis erota teistä nyt." Ja hyvästeltyään heitä molempia kädestä hän poistui reippaasti.

Dids ja hänen isoäitinsä lähtivät kävelemään asemaa kohti, edellisen vieläkin pitäessä lujasti kiinni rouva Bascombin kädestä. "Voi, mummo!" sanoi hän tuskaisesti. "Kuinka hirveätä! Inhoittava pimeä pieni huone… niin likainenkin… ja ihan yksinään! Hirmuinen, vihainen nainen vain lennättämässä suullisen ruokaa silloin tällöin. Ja hän on virunut siellä jo kuukausia. Kuinka hän katsoikaan sinuun, kun sanoit hänelle, että me viemme hänet kotiimme… voi, mummo, kuinka hirvittävän iloiseksi hän tuli! Minun tuli oikein paha olla, kun näin hänen riemunsa. Siitä näki, kuinka hän oli kärsinyt… mutta minua hävetti, kun purskahdin niin katkeraan itkuun. Mummo, sinä olit oikein suurenmoinen! Kuinka sinä voit olla niin tyyni ja vakava aina?"

"Se on osa siitä, mitä ihminen oppii vanhetessaan… silloin oppii kestämään", vastasi hänen isoäitinsä kääntäen rauhalliset, rakastavat kasvonsa toivottomaan tyttöön päin. "Se korvaa muutamat asiat, jotka ihminen menettää tullessaan vanhemmaksi."

Hän ei aikonut jutella sellaisista asioista Didsille, koska hän muisti vielä melko hyvin oman nuoruutensa kärsimättömän epäuskoisuuden, kun vanhemmat ihmiset puhelevat väsyttävällä, opettavalla tavalla. Mutta joskus hänestä tuntui siltä, että niin nuori kuin Dids olikin ja säännöllisesti kehittynyt, hän oli ystävällisempi, vähemmän kova vanhemmille ihmisille, rakastavampi kuin hän itse oli ollut nuoruudessaan. Rouva Bascombin mieleen ei juolahtanut, että hänellä itsellään voisi olla siihen ansiota. Hän ajatteli vain nöyrästi silloin tällöin: "Dids on aina niin hellä vanhalle mummolleen." Hän laski sen Didsin omaksi ansioksi samalla tavalla kuin hänen ilmeisen tietämättömyytensäkin siitä, että hänen toverinsa kunnioittivat häntä, ja että hän oli niin etevä ja voimakas.

Kun he istuivat junassa ääneti ja mieli täynnä äsken nähtyä, liikahteli Dids alituisesti ja kääntyi isoäitinsä puoleen avaten huulensa ja sulkien ne jälleen. Vihdoin: "Kuulehan nyt mummo… minä en oikein tiedä, kuinka minun pitäisi sanoa… mutta tahdon vain ilmoittaa sinulle", aloitti hän kankeasti kuin hämmentynyt poika. "Se on äärettömän uljasta sinun puoleltasi, että otat hänet kotiimme. Sinä olet… juuri sellainen kuin pitääkin olla, mummo."

"Se on vain samaa, mitä kaikki olisivat tehneet näissä oloissa", mutisi rouva Bascomb vanhan kaavan mukaan. Mutta Didsin ylistys oli kohottanut heleän punan kalpeihin kasvoihin, joiden ilme tytön mielestä oli hetken aikaa niin kaunis, että hän tuskin tunsi niitä mummon kasvoiksi.

Sitten rouva Bascomb sanoi asiallisesti: "Aion toimittaa niin, että isäsi siirtyy huoneestaan joksikin ajaksi muualle. Hän joutuukin paljon matkoille tänä kesänä. Ja kotona ollessaan hän saa nukkua arkihuoneen komeron sohvalla."

"Salli minun luovuttaa hänelle oma huoneeni!" huudahti Dids, tahtoen kiihkeästi uhrautua juuri niinkuin hänen isoäitinsä tiesi hänen voivan luopua kaikesta, mitä hänen äitinsä pyytäisi. Ajatellen sitä ja jännittäen vielä kerran hartiansa horjuttavan taakan alla hän vastasi kuin mietittyään, että hänen mielestään Didsin huone oli liian korkealla sopiakseen sairaalle miehelle.

Muutos, hyvä huolenpito, äkillinen pelastuminen hädästä yhdessä tohtori Deweyn tarmokkaan hoidon kanssa antoikin kuihtuneelle pienelle ukolle lyhyeksi ajaksi enemmän voimia kuin kukaan heistä oli kuvitellut mahdolliseksi. (Rouva Bascomb kutsui tohtori Deweyn hoitamaan häntä, mitä tapaa hän aina noudatti kaikkia muita perheen jäseniä, paitsi Lottieta kohtaan, selittäen miniälleen sen johtuvan siitä, etteivät he yksinkertaisiin tavallisiin vaivoihin tarvinneet niin kalliin erikoistuntijan kuin tohtori Pellin apua.)

Ukko Hicks, joka kannettiin taloon paareilla riutuneena, kalpeana, melkein luurangoksi laihtuneena, luisevien käsien levätessä niin hervottomina lakanalla kuin hänet olisi jo puettu laskettavaksi hautaan, istuskeli viikon kuluttua vuoteessaan ja kyseli vaatteitaan. "Ah, sallikaa minun saada housuni, tohtori", sanoi hän, "ja sitten voin tuntea itseni mieheksi jälleen".

"Tehkää hänen mielikseen", sanoi tohtori Dewey rouva Bascombille eräänä aamuna seisoessaan kuistin edustalla hänen kanssaan. "Se on enintäin vain muutamien viikkojen asia, eikä siitä ole vahinkoa kellekään, vaikka hän lyhentääkin sitä toteuttamalla mielihalujaan. Hänen hyväkseen ei voi tehdä muuta kuin järjestää hänen olonsa niin mukavaksi kuin suinkin."

Rouva Bascomb hämmästyi…Onko mahdollista, että hän voi nousta jaloilleen vieläkin?" kysyi hän.

"Ettekö ole milloinkaan katsellut, kuinka lepattava kynttilä leimahtaa vielä kerran liekkiin ennen lopullista sammumistaan?" vastasi tohtori.

Niinpä ukko sai housunsa ja nojautuen tyttärentyttärensä voimakkaaseen käsivarteen laahusti katsomaan vuoteen omana lepäävää tytärtään. Lottie itki hieman nähdessään hänet ensi kerran, ja ukko oli hämillään eikä tiennyt, mitä pitäisi sanoa. Mutta ennen pitkää päästivät yhteiset muistot heidän kielensä irti, ja rouva Bascomb kuuli puuhaillessaan kotona Lottien huoneesta alituista puheen sorinaa… "Kuulitko koskaan puhuttavan siitä, mitä tapahtui sille Wheelerin pojalle, joka karkasi kotoaan?" ja: "Sinä vuonna, kun tulva kohosi Mullinin puistokadun päähän saakka…" ja: "Ei, hän meni uudestaan naimisiin ja sai kaksi lasta, pojan ja tytön."

Tämän elämänsä viimeisen leimahduksen aikana ukko laahusti joskus alakertaan ja pari kolme kertaa kadullekin, pitäen henkensä edestä kiinni Didsistä, jonka suora kookas vartalo oli niin vahva kuin nuori puu. Lopen laihtuneen ruumiin paino ei Didsistä tuntunut sen raskaammalta kuin kuivunut lehti. "Minä jaksaisin nostaa sinut maasta yhdellä kädelläni ja kantaa sinut yläkertaan, isoisä", sanoi hän joskus nauraen, ja ukko oli mielissään.

Sillä hän nimitti ukkoa aina "isoisäksi", ja heidän keskinäinen suhteensa oli hyvin leikillinen. Kuinka tarkasti tahansa rouva Bascomb piti heidän yhdessäoloaan silmällä, ei Dids koskaan näyttänyt häpeävän, että hänet nähtiin kadulla tämän nukkavierun vanhan työmiehen seurassa, joka ujostelematta vastasi Didsin ystävien tervehdyksiin sivistymättömällä puhetavallaan. Rouva Bascomb tiesi hyvin, että hänen itsensä, kun hän oli ollut seitsentoistavuotias olisi ollut kovin vaikea tunnustaa isoisäkseen tavallista raakaa työmiestä. Mutta Dids, vaikka olikin vielä nuori, ei näyttänyt sitä koskaan ajattelevan. Hänen sydämessään ei nähtävästi ollut tällä haavaa muuta kuin polttavaa, pahoittelevaa sääliä. "Kunpa vain voisin keksiä vielä jotakin, millä sovittaisin hänen kärsimyksensä!" sanoi hän kerran mummolleen, kuivaten kiivaasti silmistään vuotavia kyyneliä. Mutta isoisälle hän osoitti vain leikkisää, hellää iloisuutta, joka lumosi ukon.

Rouva Bascomb oli kunnioittavasti ylpeä Didsin sydämen jaloudesta. Katsellessaan tytön kirkkaiden kasvojen hellää ilmettä hänen keskustellessaan isoisänsä kanssa hän sanoi usein itsekseen: "Vain voimakas sielu voi tuntea tuollaista sääliä… puhtaasti, alentumatta tai ylenkatsomatta." Sellaista ainesta oli lapsessa! Sellaista hienoa, suorasukaista, tervettä ainesta! Rouva Bascomb tiesi, mistä se oli peräisin. Niinä päivinä, jolloin he odottivat kuoleman tuloa taloon, näytti hänestä joskus kuin Dids kävelisi kahden vanhan miehen välissä, molempien isoisiensä, jotka suuntasivat häneen loistavan katseen, täynnä luottamusta ja toivoa.

Uudistuneen voiman leimahdus himmeni yhtä nopeasti kuin oli syttynytkin. Heinäkuun lopussa ukko Hicks ei päässyt enää vuoteestaan, vaan lepäsi väsyneenä, loppuun kuluneena ja katseli avoimesta ovesta halliin. Ralph palkkasi hoitajattaren päiviksi, jotta ukko saisi tarpeellista lääkintähoitoa, mutta sairaan silmät kääntyivät alituisesti rouva Bascombiin puoleen, jonka mennessä oven ohitse hänen harmaat kasvonsa kirkastuivat aina hieman.

"Varmaankin sinä katsot häneen aina samalla tavalla kuin silloinkin, kun astuit sinne kauheaan soppeen ja lupasit ottaa hänet mukaasi", sanoi Dids isoäidilleen ja kiersi äkkiä käsivartensa hänen kaulaansa. "Niin sinä katsot minuunkin", jatkoi hän värähtelevällä äänellä. Heidän sydämiään vapisutti, kun varjo hitaasti ajelehti lähemmäksi.

Kuoleva mies ei milloinkaan kuluttanut rouva Bascombin aikaa eikä tosiaan senjälkeen kun hoitajatar lähti kotiinsa joka ilta pyytänyt mitään. Eikä yöllä tarvinnut tehdä mitään hänen hyväkseen. Mutta rouva Bascomb, joka aina oli nukkunut kevyesti, laskeutui silloin tällöin ullakkohuoneestaan aamunutussaan ja tohveleissaan ja sytytetty kynttilä kädessään tekemään kierroksen talossa nähdäkseen, oliko kaikki hyvin, ja näki ukon usein valvovan, silmät käännettyinä kärsivällisesti oveen päin, kuin toivoisi hänen tulevan. Jos rouva Bascomb laski kynttilänsä hänen pöydälleen ja istuutui hoitajattaren tuoliin hänen vuoteensa viereen, osotti hän kiihkeää, pahoittelevaa mielihyvää. "Teidän pitää mennä takaisin lepäämään", sanoi hän. "Te teette täällä muutenkin enemmän kuin tarpeeksi."

Mutta kun rouva Bascomb näytti aikovan viipyä siellä vähän aikaa, huokaisi ukko helpotuksesta.

Ja kuitenkin hänellä tuntui olevan vain kovin vähän sanottavaa eikä hän myöskään näyttänyt odottavan, että hänelle puhuttaisiin paljon. Se tuotti lohdutusta, sanoi hän rouva Bascombille kerran, että hänelle pidettiin seuraa. Joskus hän näytti torkahtavan, mutta jos rouva Bascomb hiemankaan liikahti, avautuivat ukon silmät häntä kohti, ja heikko, anteeksipyytävä hymy tuli hänen huulilleen, ikäänkuin hän olisi halunnut ilmaista, ettei hän enää pitkää aikaa olisi vaivaksi. Silloin tällöin hän teki jonkun pienen huomautuksen, mistä nähtiin hänen kuluttavan monta synkkää valvottavaa tuntia ajattelemalla sitä kotia, jonne hän oli joutunut. Hän oli nähtävästi huomannut, että Didsin ylistäminen miellytti hänen isoäitiään, ja juuri Didsistä puhuakseen hän tavallisesti keskeyttikin sen hiljaisuuden, jossa hän lepäsi, ollen hitaasti liukumassa kuoleman kynnyksen yli. "Te olette tehnyt hirveän hyvää työtä Didsissä. Hän on niin hieno kuin puodista ostettu nukke." Tai: "Kun toisen kerran menimme ulos, kohtasimme hänen koulunsa pääprofessorin, ja hän sanoi minulle ettei hänellä ole milloinkaan ollut Didsiä parempaa oppilasta."

Itsestään hän ei puhunut mitään, pyysi vain silloin tällöin anteeksi, että hänestä oli niin paljon vaivaa. "Minun ei olisi pitänyt sallia teidän menettää untanne tällä tavalla", sanoi hän hiljaa eräänä yönä, "kun hoitajattaren huolenpito riittää minulle täydellisesti. Hän on hyvä tyttö. Mutta minä tiedän ihan tarkasti, miltä Lottiesta tuntui, kun hän luuli teidän lähtevän pois hänen luotaan… ikäänkuin pohja olisi pudonnut pois kaikesta."

Rouva Bascomb hämmästyi kuullessaan, että Lottie oli kertonut hänelle tuosta kohtauksesta, josta he eivät milloinkaan vaihtaneet sanaakaan keskenään. Ukko huomasi hänen hämmästyksensä ja ymmärsi sen väärin. "Vai ettekö ole tiennytkään", kysyi ukko häneltä, "kuinka Lottiesta tuntui sellainen ajatuskin kauhealta, että te ette enää olisi hänen luonaan? Hän sanoi, että hän antaisi kaiken mennä ja kuolisi, ellei teitä olisi kotona." Rouva Bascombin hämmästys paisui nyt yhä täydellisemmäksi kummastukseksi. Kaikkien otaksumien joukkoon tästä asiasta ei ollut mahtunut sitä luuloa, että Lottie oli ehkä tuntenut surua luullessaan hänen lähtevän pois. Tämä ajatus säpsähdytti häntä yhtä kovasti kuin jos ehyessä seinässä hänen edessään olisi ovi avautunut ja sen takaa lähtenyt polku, joka olisi vienyt tuntemattomaan maahan. Lottie oli taas yllättänyt hänet.

Hän oli liian järkytetty voidakseen puhua ja istui liikkumatta koettaen käsittää kuulemaansa lausetta, niin omituinen ilme kasvoissaan, että kuoleva mies katsoi häneen ihmetellen. Hetkisen kuluttua ukko sanoi käheällä äänellä:- "Luulen teidän olevan ihan tietämättömän siitä, rouva Bascomb, kuinka paljon Lottie teistä pitää."

Ja oltuaan hetkisen vaiti hän jatkoi: "Ja miksi hän ei pitäisi? Hänen lähelleen ei ole koskaan sattunut niin hyvää ihmistä kuin te olette. Ajatelkaa, kuin paljon te olette tehnyt hänen hyväkseen. Ja hän osaa antaa sille arvoa. Te olette luullakseni ainoa ihminen, jota hän koskaan on oikein rakastanut."

Silloin rouva Bascomb katsoi maahan ja syrjään piilottaakseen sairaalta mieheltä sen hävettävän, kauhistavan tuskan, joka ilmestyi hänen kasvoihinsa. Ukko ei sanonut sen enempää sinä yönä.

Erään toisen kerran, kuumana elokuun yönä, kun hän istui siellä nojaten päätänsä tuolin selustaan ja suunnaten katseensa kattoon, mieli täynnä ihmettelyä elämänsä ja kenen hyvänsä elämän tarkoituksesta, hänen hiljaisen elinvoimansa täyttäessä huoneen voimakkaammalla virkistyksellä kuin mikään hoitajatar voi antaa kuolevalle miehelle, huomautti ukko hiljaa: "Hänellä ei ollut koskaan tilaisuutta, omalla tyttöraukallani. Jos hänestäkin olisi pidetty niin hyvää huolta kuin te olette pitänyt Didsistä…"

Myöhemmin samana yönä hiljaisella anteeksipyytävällä äänellä: "Mutta me emme tienneet mistään sen paremmasta hänen äitinsä ja minä."

Ja lopuksi, pitkän ajan kuluttua, niin hiljaa, että rouva Bascomb tuskin kuuli hänen sanansa: "Ei kukaan opettanut meille mitään parempaa."

Seuraavana yönä hän näki ukon lepäävän sama kärsivällinen, odottava ilme kasvoissaan, silmät käännettyinä ovea kohti. Ne olivat auki, mutta niissä ei enää ollut eloa.

Rouva Bascomb laski kynttilän pöydälle, painoi hänen silmänsä hiljaa umpeen ja suoristettuaan luurankomaiset vanhat kädet pani ne ristiin hänen rinnalleen. Senjälkeen hän istuutui vuoteen viereen ummistaen omat silmänsäkin pitkäksi aikaa, ennenkuin kutsui ketään.

Florence Kingin ja hänen nuoren veljensä piti tulla noutamaan Didsiä Fordillaan kello yhdeksän eräänä syyskuun aamuna, niin että tytöt voisivat ehtiä yliopiston alueelle sinä päivänä ja saisivat kaikki järjestykseen huoneissaan ennen illallista. Florencen, Didsin ja Charlien oli määrä kaikkien istua etuistuimella ja jättää takaosa vapaaksi parille suurelle matka-arkulle, sohvan pieluksille, viireille, kehystetyille valokuville, grammofonille ja levyille, verhoille, matoille, pöytäliinoille, tennismailoille…"kaikille kapistuksille, jotka muuttavat huoneen kodikkaaksi", kuten Dids oli sanonut edellisenä iltana kantaessaan niitä sylyksittäin alakertaan.

Siitä kasasta, jonka hän kymmenen vuoden aikana oli koonnut viettäväkattoiseen huoneeseensa, hän valitsi kaikkea, mikä miellytti hänen nykyistä makuaan, kääntäen selkänsä muulle yhtä iloisesti kuin lapsuudelleenkin. "Kuinka hauskalta tuntuukaan saada niin suuri huone, että voin säällisesti ripustaa kuvat seinille!" huudahti hän. "Florence sanoo meidän saavan erään kauneimmista huoneista tyttöjen osastosta. Minun tekee niin hirveästi mieli päästä sinne katsomaan ja laittamaan sitä kuntoon." Keskeyttämättä hetkeksikään hän jatkoi kiitävää vauhtia: "Minä luulen sittenkin, että otan nämä riippuvat kirjahyllyt mukaani. Charlie voi sitoa ne kiinni astinlautaan." Hän nauroi iloisesti.

"Se vanha Ford tulee varmasti näyttämään oikeilta mustalaisvankkureilta, mutta jokaisen, joka on edes hieman selvillä asioista, sanotaan saapuvan sinne vanhassa autossa, johon on kerätty kasoittain kaikenlaista tavaraa. Kuta pahemmalta se näyttää, sitä selvemmän kuvan se antaa tulijan kaukonäköisyydestä. Minusta olisi oikein ikävää ilmestyä sinne uusi kimalteleva matkalaukku mukanani. Tämä tapa on paljon hauskempi."

Ja se olikin niin hauskaa, että lähdön iloinen tunnelma käänsi koko talon ylösalaisin katosta maahan saakka. Florence King tuli varhain auttamaan Didsiä päättämään, mitä otettaisiin mukaan, ja molemmat isot lapset hyökkäsivät portaita ylös ja alas, huudellen kysymyksiä ja vastauksia toisilleen, hyläten tuon ja valiten jonkun toisen ja nauraen alituisesti pelkästä elämänilosta. Syyskuun auringon kultainen hohde valaisi avonaisten ovien ja ikkunoiden kautta heidän kiiltäviä päitään yhtä iloisesti kuin heidän lörpöttelevät äänensä kajahtelivat. Kirkas ilma väreili heidän ympärillään, kun he hyokkäilivät sinne tänne huutaen: "Onko sinulla jo pyyheliinat valmiina? Sinähän tiedät, että meillä pitää olla omat pyyheliinat!" Ja: "Mihin sinä pistitkään sen Masefieldin kirjan?" Ja: "Kah, sinä olet toimittanut mailasi taas kireäksi! Eikö se olekin hieno?"

Rouva Bascombille, joka istui ullakkohuoneessaan kädet sylissä ja katse kohdistettuna kaukaiseen taivaaseen, olivat melu ja nuoruus ja iloisuus kuin kimalteleva vuoksi. Hän tiesi tämän päivän merkitsevän sen laskeutumista hänen luotaan ikuisiksi ajoiksi.

"Tuolta tulee Charlie jo autoineen, enkä minä ole vielä ehtinyt kerätä teekuppejani!"

"Viis siitä! Ruvetkoon hän kantamaan ulos, mitä jo olemme saaneet valmiiksi, ja sullokoon autoon. Siinä on varmasti hieman tekemistä, saat uskoa."

Charlien ääni kantautui nyt rouva Bascombin korviin nuorena ja säröisenä. "Voi sentään, teitä tyttöjä! Te olette varmasti hulluja. Miksi ette yhtä hyvin voisi ottaa mukaanne höyhenpatjaa ja kanakoppia, kun kerran olette päässeet vauhtiin!"

Syöksyjä sisälle ja ulos, kiihkeiden nuorten jalkojen töminää, ikkunoista huutavia nauravia nuoria ääniä… Rouva Bascomb sulki silmänsä kuullakseen sen paremmin. Hän ei saisi kuulla sitä milloinkaan enää. Dids oli lähtemäisillään kotoaan. Hänen kotoinen elämänsä oli loppunut.

"Hei siellä, Flo", vaikeroi Charlien ääni, "miksi sinä minua oikeastaan luulet? Raskaansarjan nyrkkeilijäksikö? Te tytöt saatte kantaa tätä vehjettä toisesta päästä."

Liehuntaa… naurua… laahustavia askelia… pudotettuja tavaroita… alakertaan heitettyjä kapineita "Kuule, ota kiinni!" "Voi, sinähän tahrasit sen!"

He olivat nyt käytävällä Fordinsa vieressä. Rouva Bascomb avasi silmänsä katsellakseen heitä, kun he kiipesivät pinottujen kääröjen yli, kumartuivat köyttämään laatikoita kiinni ja keskeyttivät kaikki voidakseen istuutua kantapäilleen ja nauraa ihan katketakseen täyteen sullotun auton hullunkurisuudelle.

"Se on täydellinen, ehdottomasti täydellinen!" He painoivat kylkiään nauraessaan, ja heidän äänensä kohosivat tyynen, nukuttavan syysilman läpi rouva Bascombin ullakkohuoneen avonaiseen ikkunaan.

"Vakavasti puhuen, tytöt", sanoi Charlie, "meidän pitää todellakin ryhtyä toimeen, jos haluamme pudota Alma Materin helmaan illalla. Alahan liikkua, Dids!"

Tytöt palasivat nyt hakemaan hattujaan ja päällystakkejaan. "Vähät siitä! Minulle on ihan yhdentekevää, vaikka emme löytäisikään. Minä en haluakaan päähäni sellaista. Minä vihaan hattuja."

Ja nyt Dids oli sanomassa jäähyväisiä äidilleen. Rouva Bascomb kuuli hänen äänensä avonaisesta ovesta kuin olisi samassa huoneessa. "Nyt me olemme vihdoinkin lähtövalmiit, äiti. Hyvästi. Minä kirjoitan heti kun saavumme sinne. Hoida nyt itseäsi hyvin. Minä tilaan yliopistolehden sinulle, niin että saat tietää kaikki uutiset. Hyvästi!"

Molemmat tytöt juoksivat sitten käytävää pitkin rinnakkain pitkäsäärisinä ja notkeina kuin nuoret hiehot.

"Enkä putoa. Minä voin pitää kiinni tästä nuorasta. Se on luja. Se on köytetty kiinni molemmista päistään. Kun pitää kiinni jostakin lujasta, ei putoa. Minä aion… voi, hyväinen aika, minähän unohdin sanoa jäähyväiset mummolle!"

Ikkunastaan rouva Bascomb kuuli autossa istuvan tytön huomauttavan veljelleen: "Dids on hirveän hyvä isoäidilleen. Monet tytöt eivät olisi ikinä tulleet sitä ajatelleeksi."

Dids oli siinä, täyttäen huoneen kuin kukkatarhasta puhaltava tuulenpuuska… terveydellään, nuoruudellaan ja iloisuudellaan. Jumala häntä siunatkoon!

"Mummo, mitähän sinä ajatteletkaan. Kaikessa tuossa hälinässä olin vähällä unohtaa, että minun pitää tulla suutelemaan sinua jäähyväisiksi."

Hän heittäytyi polvilleen tuolissa istuvan vanhan naisen viereen ja kiersi nuoret käsivartensa laihan vanhan ruumiin ympärille. "Hyvästi, mummo! Sinä olet niin kelpo mummo, ettet saa unohtaa sitä… muistakin se!"

Hän painoi lujat ja viattomat, raikkaat tyttöhuulensa toisen kuihtunutta poskea vasten. "Hyvästi! Minä kirjoitan kotiin heti tultuani sinne. Äläkä ole vähääkään huolissasi minusta. Minulla ei ole koskaan mitään hätää."

Kun hän oli ponnahtanut jaloilleen ja kääntynyt pois, tunsi hänen isoäitinsä tytön entisen elämän livahtavan hänen käsistään. Sitten kun hän taas nauraen pysytteli tasapainossa arkkujen kansilla, hän oli jo unohtanut isoäitinsä olemassaolon. Ja se olikin oikein. Sen piti ollakin juuri niin. Dids tarvitsi kaiken ilmavan, luottavaisen, iloisen hyökkäysintonsa luodakseen itselleen onnellisen tulevaisuuden.

"Lorua! Ihminen ei voi pudota, kun pitää kiinni jostakin lujasta tuesta, vai mitä?"

Heidän naurunsa ja lörpöttelynsä ja heidän autonsa humoristinen säksytys kuului sitä hiljemmin, mitä kauemmas he vierivät. Hetkien kuluttua sitä ei kuulunut enää ollenkaan. Kadulla, kuuntelevassa talossa, rouva Bascombin huoneessa, vallitsi tyhjä hiljaisuus.

Oliko hän hengissä? Hänestä tuntui kuin hän ei hengittäisi lainkaan.
Kaikki oli hänestä sellaista kuin hän olisi kuollut.

Tämä oli loppu. Nyt hänellä ei ollut enää mitään jäljellä, ei niin mitään. Vain tyhjyyttä… tyhjyyttä… tämä oli kaiken loppu.

Hän kuuli äänen kutsuvan valittavasti: "Voi, mamma, mamma!" Lottie siellä huuteli.

Rouva Bascomb nousi vaistomaisesti ja laskeutui toiseen kerrokseen.
Lottie itki, pää haudattuna pieluksiin ja kädet kasvoilla.

Seisoessaan siinä huoneen ovella rouva Bascomb tunsi jotakin outoa tulevan tyhjään sydämeensä. Ikäänkuin sitä olisi hitaasti tippunut sinne ja niin kasautunut yhä enemmän sitä sulkua vastaan, joka torjui sen pois hänen elämästään, se oli nyt siellä… välkkyvänä tulvana. Lottien lohduttoman itkun ääni päästi sen vyörymään sulun yli. Hän tunsi sen kirkkaiden parantavien vesien valuvan sydämensä kuivettuneihin ja tomuisiin kammioihin.

Hän katsoi ovelta huoneeseen, kuten oli katsonut niin monta tuhatta kertaa, ja näki nyt siellä seisovan avuttoman pienen aaveen, avuttoman hylätyn lapsen, jonka ei olisi milloinkaan pitänyt saada syntyä, koska se oli tuomittu sinä silmänräpäyksenä, jolloin se oli vetäissyt ensi kerran henkeään, pysymään tietämätönnä, suojatonna, vääntyneenä ja surkastuneena. Oliko se tullut tänne tietämättään hakemaan apua? Oliko se seisonut siellä kaikki nämä vuodet odottamassa äitiä?

Omituista, että äärimmäinen nöyrtyminen ja katumus voi suoda niin suloisen tunteen! Johtuikohan se siitä, että ne nyt olivat käyneet hyvätuoksuisiksi säälistä ja rakkaudesta?

Lottie kohotti katseensa ja näki anoppinsa seisovan siinä. "Voi, mamma, minulla ei ole enää ketään muuta jäljellä kuin te", sanoi hän vaikeroiden ja ojensi käsivartensa.

Rouva Bascomb astui nopeasti lähemmäksi ja sanoi voimakkaalla, lohtua suovalla hellällä äänenpainolla: "Niin, meidän molempien pitää nyt pysyä yhdessä, Lottie rakas!"

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HÄNEN POIKANSA VAIMO ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.