Title: Nainen sen tietää
Kolminäytöksinen näytelmä
Author: Kaarle Halme
Release date: November 9, 2025 [eBook #77206]
Language: Finnish
Original publication: Hämeenlinna: Arvi A. Karisto Oy, 1920
Credits: Tapio Riikonen
language: Finnish
Kolminäytöksinen näytelmä
Kirj.
»Seuranäytelmiä» 217
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1920.
KAUKO HELOTIE, kirjailija.
MAURI SUVIALHO, insinööri.
SIRKKU.
KAUKO Helotien asunto. Yksinkertaisesti kalustettu. Makuuhuoneen ovi vasemmalla. Oikealla ikkuna. Perällä ovi eteiseen.
SIRKKU (hommailee siistimispuuhissa, asetellen puhtaita pöytäliinoja y.m.s.). Kas noin! Noin! Ja sitten noin! Alkaapa tulla siistiä — poikaselle. Runoilijan töherrysjäljet ovat vähitellen kadonneet. Höh, höh! (Katselee ympärilleen.) Valmista on! Nyt voisin vaikka soitella Kertulle — ennenkuin Kauko tulee kotia. (Katsoo sormusta nimettömässään.) Onko tullut naarmuja luudan varresta? — Eikä ole! (Kohottaa kätensä.) Kirkkaana loistaa — kirkkaana! (Hyppelee iloisena eteiseen, soittaa.) Saako apteekkiin? — Kiitos! — Onko Kerttu? — Mitä? Toimessaniko? Enkä ole! Minä en olekaan mikään pillerinpyörittäjä. Kirjoituskoneeni nököttää tuomarin työhuoneen nurkassa. Onhan nyt juhannusaatto. — Minäkö? Minä istun täällä kirjailija Helotien työpöydän ääressä. — Eei! — Hän on ulkona. Meni setänsä luo — kauppias Malkalan — tiedäthän. Niin on — pahasti sairaana — meni katsomaan. — Mitä? — Huvimatkalleko? En tiedä. Ajatteles, kuinka ihmeellisiä asioita minulle on tapahtunut sitte eilisen. Mutta ota nyt ensin sydämenvahvistustippoja, että kestät! — Niin olenkin! Mistä sinä arvasit? Kihloihin olen mennyt. — Hyi sinua! Tiedäthän, että Kaukon kanssa. — Mitä? — Voi, voi, kun olet tyhmä! Kirjailija Kauko Kelotien kanssa' Noh! Ja ota nyt hiuspiritystä sielusi vahvikkeeksi! — Kiitos vain, marakatti! — Ei! Ei yksin kihlauksen tähden. Laivamatkahan juuri sopisikin tällaiseen tapaukseen. Mutta minulle on tapahtunut vieläkin ihmeellisempi juttu. Minun isäni on tullut. — Mitä? Niin! Juuri hän, jota en ole koskaan nähnyt. Hän on nyt tullut kotiin Afrikasta. — Näköinenkö? Ei hän ainakaan ole yhtään minun näköiseni! — Häh? Neekerikö? (Nauraa.) Miltähän näyttäisinkään — jos isäni olisi neekeri! — Mitä? — Oikein totta! Hän tuli eilen illalla — suoraa päätä Afrikasta. Enkä minä sentähden osaa sanoa huvimatkasta yhtään mitään — nyt tällä syömisellä. — No, niin! Soitetaan sitten! — Herjemmeri sentään! Olen unohtanut avata ikkunan, vaikka ulkona on mitä ihanin ilma. No, terve nyt! (Soittaa kiinni ja juoksee avaamaan ikkunan.) Aika tyhmeliini, tuo ikkuna! Kuinka minä sen unohdinkin. (Kurkistaa ikkunasta.) Kauko!? Sielläkö sinä istut — lehtimajassa?
KAUKO. Tulin juuri! Ajattelin, että täti on siellä siivoomishommissa.
SIRKKU. Ei ole. Täti on sairas —
KAUKO. Sinäkö siellä puuhaat?
SIRKKU. Minä.
KAUKO. Sitten tulen heti sisään:
SIRKKU. Älä tule! Onhan täti sanonut, etten saa olla täällä sinun ollessasi kotona.
KAUKO. Olemmehan me kihloissa.
SIRKKU. Vasta toista tuntia! Olisipa edes toista vuotta!
KAUKO. Sittenkö saisin tulla?
SIRKKU. En tiedä. Ehket vielä sittenkään.
KAUKO. Ehkä vasta sitten, kun olemme olleet toista vuotta — naimisissa?
SIRKKU. Jos lupaat olla hyvin vanha, niin saat tulla.
KAUKO. Kuinka vanha? Satavuotiasko?
SIRKKU. Ole niinkuin olisimme jo toista vuotta naimisissa! Sitten on hyvä! (Poistuu ikkunasta, järjestellen vielä jotakin kohtaa.)
KAUKO (tulee). No, pikku Sirkkuseni! Onko sinulla ollut ikävä?
SIRKKU. Ei! Ketä sitten?
KAUKO (menee lähelle). Oletko unohtanut, että olemme kihloissa? (Aikoo suudella Sirkkua.)
SIRKKU. Käyttäydy nyt vanhasti! Ajattele, että olemme olleet jo toista vuotta naimisissa.
KAUKO. Mutta minähän aion vielä silloinkin suudella sinua.
SIRKKU (työntää hänet leikillisesti luotaan). Ole sitten satavuotias!
KAUKO. Minä vielä silloinkin aion hyväillä noin nättiä tyttöä.
SIRKKU. Lasket leikkiä tapasi mukaan — vaikka et ole leikkituulella.
Näen sen silmistäsi.
KAUKO (vakavammin). Olet oikeassa! Olen ärtynyt — olen järkytetty.
(Istuutuu pöydän ääreen.)
SIRKKU (istuutuu keinutuoliin). Mitä on tapahtunut?
KAUKO. Ei oikeastaan mitään ole tapahtunut. Vanha Malkala vain sanoi minulle jäähyväisensä.
SIRKKU. Setäsi? Onko hän siis sairas?
KAUKO. Ei hän pahasti sairaalta näyttänyt — mutta hän sanoi kuolevansa.
SIRKKU. Ja se vaikutti sinuun pahasti?
KAUKO. Hm! En tiedä mikä minuun vaikutti, mutta hermoni ärtyivät heti, kun tuohon taloon astuin. Kaikki siellä oli vastenmielistä ja nurinkurista — ja valheellista.
SIRKKU. Valheellista?
KAUKO. Niin — valheellista! Huone ja huonekalut — ja sairas! Minä en uskonut hänen sairauteensa — en hänen hyvästijättöönsä — en hänen lähestyvään kuolemaansa.
SIRKKU. Sepä kummallista!
KAUKO. Minä en voinut ottaa tilannetta vakavasti — ja se kai hermostutti minua.
SIRKKU. On ikävä, kun et voi antaa hänelle myötätuntoasi.
KAUKO. Miksi ikävä?
SIRKKU. Kun hän antaa sinulle kaiken omaisuutensa — kun olet hänen ainoa perijänsä.
KAUKO (nousee). Se kai tässä onkin asian pohjana ja ytimenä. Se kai minua on ärryttänytkin. Minä en välitä hänen omaisuudestaan yhtään enempää kuin hän on välittänyt äiti-vainajasta ja minusta. Emmekä me ole kuitenkaan kumpainenkaan monista puutteistamme huolimatta kaupanneet itseämme hänelle. Älköön hänkään kaupatko minulle omaisuuttaan! Minulle ei sovi hänen rikkautensa enempää kuin hänelle sopi meidän köyhyytemme. (Kävelee.)
SIRKKU. Puhuiko hän sinulle perinnöstä?
KAUKO (pysähtyy). Ei! Ei onneksi puhunut. Mutta rikkaudestaan hän kyllä puhui. (Pyyhkii otsaansa.) Joutavia! Miksi pilaamme juhannuksemme tällaisella — juhannuksemme ja kihlauspäivämme! (Ottaa tuolin ja istuutuu Sirkun viereen.) Sirkku — sinä! — Minä kerron sinulle pikku salaisuuden, joka oikeastaan kuuluukin sinulle.
SIRKKU. Minulle? No?
KAUKO. Minä valvoin melkein koko yön — nukuin ainoastaan pari tuntia pimeintä aikaa.
SIRKKU. Mitä sitten teit?
KAUKO. Minä kirjoitin.
SIRKKU. Runojako?
KAUKO. Ainoastaan yhden runon kirjoitin. Lähetin sen äsken kustantajalleni, pantavaksi ensisyksyisen runovihkoni ensimmäiseksi. Kirjan nimikin tulee nyt muuttumaan tämän uuden runon mukaan.
SIRKKU. Mikä se nyt tulee olemaan?
KAUKO. Muistatko, mitä sanoin sinulle, kun kiinnitin tuon tuohon?
(Osoittaa Sirkun sormusta.)
SIRKKU. Juhannusmorsian?
KAUKO. Niin. Juuri niin.
SIRKKU. Sellaisestako kirjoitit yöllä?
KAUKO. Kotipihlajasta kirjoitin — keskikesän morsiamesta, joka pihanurmen valtiaana seisoo seppelpäisenä ja hulmehtii hempeyttään kuin kukkea nainen ja viihdyttävää valtaansa kuin talon hyvä haltia.
SIRKKU. Näit pihlajan tuossa kartanolla.
KAUKO. Kukkivan pihapihlajan näin — ja hengessäni näin sinut. Siten syntyi teistä molemmista juhannusmorsian.
SIRKKU. Entä sitten?
KAUKO. Sittenkö?
SIRKKU. Näitkö hallan ja kuulitko syksytuulen?
KAUKO. En, Sirkkuseni! Kun elämä hehkuu, en halua ajatella kuolemaa.
SIRKKU. Kerran sinun pihlajankukkasi putoilevat —
KAUKO (nousee). No, sitten! Kirjoitan uuden runon — siitä — silloin. Nyt en halua ajatella syksyä enkä hallaa. Keskikesä on muutenkin niin lyhyt.
SIRKKU (sulkee silmänsä). Suuri, ääretön onni on kai kuin lyhyt keskikesä — tulee halla ja syysmyrskyt.
KAUKO (silittää Sirkun päätä hymyillen). Joko näet unta pihlajanmarjoista?
SIRKKU (hypähtää ylös). En! Minä haluan kukkia kesät ja syksyt! (Painaa päänsä Kaukon rinnalle.) Minä olen niin onnellinen — onnellinen!
KAUKO (suutelee Sirkun otsaa). Minun juhannusmorsiameni!
SIRKKU (entiseen vallattomaan tapaansa). No, no! Satavuotias! Varo vanhuuttasi! (Pyöräyttää Kaukoa ympäri.) Mitä arvelet, Kauko? Menemmekö huvimatkalle?
KAUKO. Mennään vain minun puolestani! Entä isäsi?
SIRKKU. Sehän se juuri on. Täti on sairas ja —
KAUKO. Pahastiko?
SIRKKU. Ei suinkaan pahasti, mutta leini pitää sängyssä. Siksi minä siivosin täällä tämän kerran. Vanha Martta kyllä hoitaa sinut eteenpäin.
KAUKO. Majatalossako isäsi asuu?
SIRKKU. Siellä hän kyllä asuu, mutta jos hän tahtoo viettää tädin luona juhannusta, niin sitten en kai pääse — ja se on varmasti ikävää sinulle.
KAUKO. Vain sinun vuoksesi olisin mennyt tuohon kirjavaan huviseuraan.
Olen kernaammin kotona. Puhelen isäsi kanssa mielelläni.
SIRKKU. Eikös se ole hassua, kun minulla nyt on isä?
KAUKO. Ainahan sinulla on ollut —
SIRKKU. On kirjeissä ollut ja mielikuvituksessa — mutta nyt hän oikein ottaa kädestä ja liikkuu edessäni ja puhuu — se on kovin outoa. Pidätkö hänestä?
KAUKO. Pidän paljon. Hän on oikein minun maatani. Älykäs ja rehti ja hyvä ihminen. Ihan toista kuin minun setäni. Isäsi pitää oikein pumputa itsensä tyhjäksi minulle — kertoa kaikki tuolta Afrikan myrkkypesästä, jossa hän on viettänyt puolet elämäänsä.
SIRKKU. Tuolla hän tuleekin portilla. Ota hänet huostaasi! Minä ohjaan tänne. Siistin sillä aikaa vähän tädin puolella:
KAUKO. Sinusta on tullut tämän hotellin vakituinen siivooja! Kuulehan!
Jos minä muuttaisin johonkin muualle, niin isäsi saisi minun asuntoni.
Sehän minun tosiaankin pitäisi tehdä! Kas, kun en tuota heti älynnyt!
SIRKKU. Kysytään isältä, kuinka hän haluaa, sitten ensi viikolla. Järjestyy kai se itsestään. Näkemiin nyt — sinä satavuotias! (Näyttää pitkää nenää ja juoksee pois. Kauko kävelee tyytymättömänä pari kertaa huoneen päästä päähän, pysähtyen pöydän ääreen.)
MAURI (tulee sisään). Juhannusrauha asuntoosi, kirjailija!
KAUKO (menee tervehtimään). Kiitos! Tervetultua! Käykää istumaan ja koettakaa viihtyä kuin kotonanne!
MAURI. Häiritsenkö?
KAUKO. Ette ollenkaan! Pidän vapaata ainakin tänään ja huomenna.
MAURI (menee istumaan keinutuoliin). On kai suurenmoista, kun saa noin vapaasti määrätä ajastaan.
KAUKO. Enpä juuri tiedä. Sen sijalla ovat sitten toisenmoiset työpäivät kuin kahdeksantuntiset. Ja toisinaan yötkin. (Istuutuu.) No, miltä nyt tuntuu tämä meidän pikku kylämme parinkymmenen vuoden kuluttua?
MAURI. Olen juuri ihmetellyt, kuinka uskomattoman vähän muutama vuosikymmen muuttaa tällaisia syrjäseutuja.
KAUKO. Tunnette vielä entiset tiet ja polut?
MAURI. Kaikki. Olivat vain ennen tilavampia — laajempia.
KAUKO. Sen ymmärrän. Olette nähnyt niin paljon suurempaa ja avarampaa. — Kuinkahan olisi, jos lähtisi täältä jonnekin — niin kauan kuin on nuori.
MAURI. Kaikkialla on yhtä vaikeata.
KAUKO. Vaikeuksia en pelkää — mutta pitäisi nähdä maailmaa. — Millaista siellä oli Afrikassa — Kongossa?
MAURI.. Kamalaa.
KAUKO. Ja sentään olitte siellä niin hirveän kauan!
MAURI. Oli pakko. Olin sitoutunut.
KAUKO. Ja nytkö on aika mennyt umpeen?
MAURI. Jo nelisen vuotta sitten olin vapaa sitoumuksesta — ja heti sen täytyttyä lähdin sieltä.
KAUKO. No, miksi ette tullut suoraa päätä kotiin? Täällähän oli teitä odottamassa tyttärenne — ja vaimonnekin eli vielä silloin.
MAURI. Pääsin vain Englantiin asti. Siellä pysäytettiin ja — lähetettiin takaisin.
KAUKO. Onko sellainenkin mahdollista?
MAURI. Pitää muistaa, että nyt puhumme Kongosta — tuosta hirvittävästä —
KAUKO. No, miten pääsitte nyt sieltä?
MAURI. Karkasin. Tunsin voimieni pelottavasti vähenevän ja päätin panna kaikki viimeiselle kortille.
KAUKO. Oliko siellä muita suomalaisia?
MAURI. Muutamia kymmeniä. Kaikkialla on suomalaisia — kuten muitakin.
KAUKO. Mitä työtä teitte siellä?
MAURI (hymyilee). Melkein kaikkea — kaivoksissa, metsissä, laivoissa, rautateillä — viimeaikoina sentään vain mestarina ja insinöörinä.
KAUKO. Tuosta kaikesta saisi varmaankin mielenkiintoisen kuvauksen, jos punoisi sen kirjaksi.
MAURI. Minä puolestani en juttele näistä mielelläni. Sain enemmän kuin kyllikseni tuosta myrkkymaasta. Ilma, vesi ja maakin olivat siellä myrkyllisiä — vieläpä osaksi ihmisetkin.
KAUKO. Pyydän anteeksi! Olin liian utelias vaivaamaan teitä —
MAURI. Sen kyllä ymmärrän. Myöhemmin ehkä kerron yhtä ja toista. Outoahan se kaikki on tämän maan ihmisille — ja siksi myöskin mielenkiintoista. Mutta nyt haluan vain nauttia tästä ihanasta kuulakkuudesta ja kotoisesta tunnelmasta.
KAUKO. Minä olen mielipahoillani, että kaikki ei täällä ole niinkuin pitäisi.
MAURI. Mitä tarkoitat?
KAUKO. Jos olisimme tietäneet tulostanne, niin olisimme järjestäneet nämä minun huoneeni käytettäväksenne.
MAURI (torjuu kädellään). Joutavia!
KAUKO. Mutta heti ensi arkena siitä selviydytään. Täytyyhän teidän saada asua omassa talossanne.
MAURI. Ei puhuta siitä nyt! Asu sinä edelleenkin aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut!
KAUKO. Kiitos vain, mutta —
MAURI. Oletkos huomannut, että minä sinuttelen vain noin ilman muuta —
KAUKO. Tehkää niin hyvin! Se miellyttää minua.
MAURI. Se johtuu monestakin asianhaarasta. En voinut tehdä toisin — kun tunsin äitisi — siitä on nyt viisikolmatta vuotta —
KAUKO. Niin — tietysti tunsitte hänet — ja tunsitte kai isänikin?
MAURI. Isäsi? — Hm! — Kyllä. Olen tuntenut sangen hyvin molemmat Malkalan veljekset — sekä sen, joka on kuollut, että sen, joka juuri tekee kuolemaansa.
KAUKO. Niin. Setäni arvelee kuolevansa.
MAURI. Olen kuullut. — No, sinä et kai ole pitänyt Malkaloista, koska olet ottanut äitisi nimen Helotie.
KAUKO. Äitini oli minulle kaikki kaikessa. Siksi otin hänen nimensä. Isääni en ole koskaan nähnyt — tai en muista nähneeni — eikä minulla ole koskaan ollut mitään tekemistä setäni kanssa.
MAURI. Minä tiedän, että nuorempi Malkala, joka oli naimisissa äitisi kanssa, kuoli varhain. Mutta ehti kuitenkin tuhlata äitisi koko omaisuuden.
KAUKO. Äiti kertoi, että me jäimme suureen puutteeseen.
MAURI. Eikö nykyinen Malkala avustanut äitiäsi?
KAUKO. Minusta tuntui, että äitini ponnisti viimeisetkin voimansa pysyäkseen irrallaan Malkalasta. Hän karttoi kaikkea sukulaisuutta ja vielä enemmän ystävyyttä Malkalan kanssa.
MAURI. Sen ymmärrän.
KAUKO. Niin — tehän olette tuntenut heidät kaikki nuoruudessanne.
MAURI. Kyllä.
KAUKO. Kertokaa vähän heistä!
MAURI (kuin heräisi). Mitä tarkoitat?
KAUKO. Kertokaa vähän äidistä, isästä ja sedästä. Mistä se johtui, että äitini ei pitänyt Malkalasta? On kai siinä jokin syy.
MAURI. Syy — tietysti! Kaikella on oma syynsä.
KAUKO. Niin — minä ajattelin, ettei se ollut ainoastaan tavallista pintapuolista vastenmielisyyttä.
MAURI (sytyttää tupakan). Arveletko, että voit jo puolueettomasti keskustella näistä vanhoista asioista?
KAUKO. Olisiko niissä jotakin arkaa sitten?
MAURI. Kuka tietää.
KAUKO. Ei ainakaan äidin suhteen!
MAURI. Ei — ehkä ei — ei kylläkään —
KAUKO. Te epäröitte?
MAURI. En epäröi äitisi puolesta. Epäröin sinun puolestasi.
KAUKO. Minun?
MAURI. Niin! Oletko mies ymmärtämään kaikki oikealla ymmärtämyksellä?
KAUKO (hetken kuluttua). Olen — kun te sen kerrotte. Puhukaa suoraan vain! Äitini oli rikas tyttönä ollessaan — ja isäni tuhlasi hänen omaisuutensa ja joutui ennenaikaiseen kuolemaan. Kaiken tämän tiedän. Mutta miksi äitini meni naimisiin isäni kanssa? Sitä en ole saanut kuulla enkä koskaan voinut kysyä äidiltä.
MAURI. Miksi et?
KAUKO. Siksi, ettei äiti koskaan puhunut hänestä.
MAURI. Hm!
KAUKO. Kertokaa te aivan vapaasti! Minä luotan teihin.
MAURI. Äidilläsi oli salainen mielitietty, jonka kanssa hän halusi mennä naimisiin, mutta rikkaan tytön vanhemmat eivät sitä sallineet, sillä poika oli köyhä.
KAUKO. Kuka hän oli? Tunsitteko hänet?
MAURI (pitkään). Sanoin — salainen. Häntä ei tunnettu. Heidät eroitettiin — ja tyttö naitettiin vasten tahtoaan Malkalan kanssa.
KAUKO. Isäni kanssa?
MAURI (hiljaisesti). Niin — isäsi —
KAUKO (nousee kävelemään, pysähtyy). Näin paljon minäkin luulen ymmärtäneeni. Mutta tässä on vielä paljon muutakin.
MAURI. Mitä sitten?
KAUKO. Tässä on jotakin sellaista, jota ei voi selittää parilla ulkonaisella tapahtumalla.
MAURI. Mitä se on?
KAUKO (pyyhkii otsaansa). Mutta ehkä se ei ole sen kummempaa — minun oma hermostoni vain on virheellinen.
MAURI. Missä suhteessa — arvelet?
KAUKO (istuutuu). Se on kai äidiltä perittyä — kasvatuksen mukana saatua. Muuta se ei varmaankaan ole.
MAURI. Millä tavalla perittyä?
KAUKO. Jostakin syystä ei äitini pitänyt Malkaloista — enkä minäkään voi sietää setääni.
MAURI. Entä isääsi?
KAUKO. Isästä ei äiti koskaan puhunut. Sentähden kai en oppinut ajattelemaan häntä. Ja kun häntä nyt ajattelen, ei se synnytä mitään arvonantoa, ei lämpöä. Mutta sitä tunnetta ei ehkä synnytä muisto isästäni. Sen mielialan synnyttää ehkä setäni — ajatus hänestä, tarkoitan. Sen kaiken voi selittää siten. Ainoa hämärä kohta on äitini vaiteliaisuus. Miksi hän kohteli isän muistoa siten, että se kasvatti minussa vastenmielisyyden?
MAURI. Sanoinhan, että äitisi oli rakastunut toiseen.
KAUKO. Vaikka! Olihan hän sentään isäni.
MAURI (natisee). Hm! (Kävelee ylös ja sitten alas.) Nythän sinä pääset kaikista Malkaloista. Setäsi kohta kuolee — ja kaiken vastenmielisyytesi palkaksi saat periä hänen suuren omaisuutensa.
KAUKO (nousee kiivaasti). Minä en tahdo hänen omaisuuttaan!
MAURI. Et tahdo?
KAUKO. En!
MAURI. No, mutta, nuori mies! Tuo ei ollut viisas purkaus!
KAUKO. Oh! Te ette tiedä! Ja mistä tietäisittekään! Setäni ympärillä olkoon kuinka paljon lokaa tahansa — sen voin sietää näin kaukaa jotenkuten. Mutta jos hän aikoo minut kääriä siihen lokaan, niin silloin koko olemukseni nousee vastarintaan. Minä en voi.
MAURI. Sinä lienet siis rikas?
KAUKO. En omista mitään.
MAURI. Sitten ansaitset kai hyvin paljon kirjoituksilla
KAUKO. Ymmärtäisin tuon ivaksi, jos sen sanoisi joku olojen tuntija.
MAURI (istuu). No, hyvä! Sinä et ole rikas etkä ansaitse paljon mitään, ja sentään olet valmis hylkäämään, tai sanokaamme halveksimaan, rahoja, jotka oikeutetusti ovat sinun.
KAUKO. Oikeutetusti?
MAURI. Oikeutetusti — niin! Ellei Malkala testamentissa toisin määrää.
KAUKO. Tekeekö hän testamentin?
MAURI. Niin kuulin.
KAUKO. No, suokoon jumala, että hän määräisi kaikki neekeripoikien villapaitoihin — niin minä pääsisin rauhaan. Mitä minä tekisin Malkalan taloilla ja kimsuilla ja kamsuilla! Ne suorastaan kaikki vihaavat minua — ja minä niitä. (Istuutuu.)
MAURI. Vaihda kimsut rahaksi — osta rahalla maatiloja — vaihda uudestaan ja osta taide-esineitä — vaihda vielä ja tee hyvää ihmisille! Luuletko, että sittenkin vielä on tahraa niiden ympärillä?
KAUKO. Minä uskon, että äitini ajattelisi kuten minä.
MAURI. Minä en usko sitä hänestä, enkä — isästäsikään.
SIRKKU (tulee nopeasti). Tiedättekö missä olen ollut kesken kaiken?
KAUKO. No?
SIRKKU. Minut haettiin kiireimmän kaupalla tuomarin luo kirjoittamaan koneella Malkalan testamentti.
KAUKO (nousee). Näinkö pian sen teit?
SIRKKU. Se oli lyhyt. Kymmenkunta riviä.
MAURI (nousee). No, kuka on perijä?
SIRKKU. Kirjailija Kauko Helotie perii kaikki.
KAUKO. Sepä typerää!
MAURI. Sepä järkevää!
SIRKKU. Tuomari odottaa tuossa pihalla. Tahtoo vaihtaa pari sanaa kanssasi. Olisi tullut sisään, mutta kuuli, että oli vieraita. Kiirehdi!
MAURI. Viisas voi ajatella mitä tahansa, mutta varoo puhumasta tyhmyyksiä.
KAUKO (ottaa lakkinsa). Se oli kai minulle.
SIRKKU. No, niin — tietysti! Eiväthän muut ole viisaita kuin sinä.
Riennä jo!
KAUKO. Saammeko sitten kahvia? (Menee.)
SIRKKU (seuraa häntä ovelle). Vanha Martta on jo laittanut kuntoon.
MAURI. No, Sirkkuseni! Siirrymmekö nyt tädin puolelle?
SIRKKU. Jos juodaan täällä kahvi! Minä luulen, että täti vähän nukkuu.
MAURI. Tehdään niin sitten! (Istuutuu). Aiotko mennä huvimatkalle illalla?
SIRKKU. En. minä nyt — kun täällä on niin paljon tapahtunut — ihmeellistä —
MAURI. Eivätkö sinne mene kaikki sinun ystäväsi? Täällähän kuuluu olevan paljon tyttäriä perheissä.
SIRKKU. Eivät ne ole minun ystäviäni.
MAURI. Kuinka niin?
SIRKKU. Eivät perheitten tyttäret seurustele meidän kanssamme, jotka teemme työtä.
MAURI. Mitä sinä puhut?
SIRKKU. Minä seurustelen vain apteekki-, posti- ja konttorineitojen kanssa. Meillä on oma hauska piirimme.
MAURI. Sirkkuseni! Tule tänne! (Silittää Sirkun päätä.) Sinä olisitkin liian hyvä niin ylpeitten ihmisten seuraan. Parempi onkin, että pysytte erillänne tyhjäntoimittajista. — Katkeroittaako se teitä?
SIRKKU. Ei vähääkään! Meillä on hyvin hauskaa omassa keskuudessamme.
(Poistuu pöydän luo.) Nyt minä teen vähän tilaa kahvivehkeille.
MAURI. Me kyllä saamme täällä vähitellen kaikki järjestymään oikealle tolalle. — Kirjailijan asema tuli nyt yhdellä iskulla vakiinnutetuksi. Sinähän kirjoitit testamentin?
SIRKKU. Niin — kirjoitin.
MAURI. Oliko siinä mitään ehtoja?
SIRKKU. Ei mitään! Sehän oli kovin lyhyt. Mutta yksi ihmeellinen kohta siinä oli.
MAURI. Mikä sitten?
SIRKKU. Siinä oli: jos kirjailija Kauko Helotie on minun veljeni poika.
MAURI. Niinkö?
SIRKKU. Niin. Ja jos-sana oikein piti harventaa ja vetää viiva alle.
MAURI. Tuomariko sanoi?
SIRKKU. Niin. Tuomari sanoi, että Malkala tahtoi siten.
MAURI. Jos — hän on Malkalan veljenpoika — (Nousee, kävelee.)
SIRKKU. Onkohan se jokin paha paikka Kaukolle?
MAURI (pysähtyy ja miettii). Sitä en tiedä — mutta tuskinpa vain.
Luulen, että hän itse on itselleen kaikkein vaarallisin.
SIRKKU. Itsekö? Miten?
MAURI. Hän ei juuri erikoisesti pidä Malkalasta.
SIRKKU. Ei, sen olen kyllä huomannut. (Kauko tulee kiihtyneenä.)
MAURI. Joko tuomari meni?
KAUKO. Jo. Tohtori lähetti kiirehtimään.
MAURI. Tohtori? (Katsoo akkunasta ja palaa heti vasemmalle.) Kunpa vain tuomari ehtisi ajoissa!
KAUKO. Parempi jos ei ehdi! Vielä kuollessaankin tuo kauhea ihminen heittää lokaa meidän silmillemme.
SIRKKU. Mitä sanot?
KAUKO. Kirjoitithan testamentin?
SIRKKU. Kyllä.
KAUKO. Näithän siinä! Hän sanoo: jos Helotie on minun veljenpoikani. Hän heittää varjon ja epäilyksen äitini muistolle, tahraa hänen maineensa tuolla yhdellä sanalla, heittää sen koko maailman raastettavaksi. (Kävelee.) Horna periköön hänen roskaiset rahansa!
MAURI. No, no! Rauhoituhan nyt! Eihän siitä mitään juttuja voi tulla. Papinkirjahan todistaa sinun syntyperäsi. (Istuutuu.) Se puoli asiasta on mielestäni vallan joutavaa. Mutta siinä on muuan tärkeämpikin seikka.
KAUKO. Mikä sitten?
MAURI. Sinä olet kai joskus antanut Malkalan huomata, että sinä et ole ollut erittäin kärkäs hänen sukulaisuudelleen?
KAUKO. Kyllä, varmasti! Siitä en ole häntä jättänyt epätietoisuuteen.
MAURI. Etkä myöskään siitä, että halveksit hänen rahojaan?
KAUKO (istuutuu). En totisesti — siitäkään.
MAURI. Ja sen kai hän myöskin tietää, ettet halua hänen perillisekseen?
KAUKO. Siitäkin hänen pitäisi olla selvillä.
MAURI. No, niin! Tässä on tuon testamentin selvitys.
KAUKO. Kuinka? Minä en ymmärrä.
MAURI. Malkala on itsepintainen mies. Minkä on saanut päähänsä, ajaa hän perille. Nyt on hän saanut päähänsä, että sinusta on tuleva hänen perillisensä, tahdot tai et. Ja luottaen siihen, että sinä kyllin voimakkaasti kunnioitat äitisi muistoa, hän keksi kaikkein varmimman keinon.
KAUKO. En vieläkään ymmärrä.
MAURI. Jos hylkäät perinnön, tunnustat, ettet ole hänen veljensä poika. Hän näet luottaa täysin sinun rehellisyyteesi. Jos otat perinnön vastaan, pidät äitisi maineen tahrattomana — ja vastaat näin itse tuohon jos-sanaan ja tunnustat samalla sukulaisuuden, joka näkyy olevan Malkalalle hyvin tärkeä juttu.
SIRKKU. Kuulehan, kuinka selvää! Etkä sinä tätä kirjailijana keksinyt!
KAUKO. Selvää? Niin tosiaan! Hyvin selvää! Nyt olen kytketty Malkalan omaisuuteen kuin kahlekoira koppiinsa.
MAURI (naurahtaa). Siinä on vain se eroitus, ettei sinun tarvitse luita kaluta eikä elää armopaloista.
KAUKO. Mitä pitää minun sitten nyt tehdä?
MAURI. Odotat Malkalan kuolemaa, hautaat hänet ja synnyt sitten varakkaaksi mieheksi.
KAUKO. Mutta — olisikohan tässä sittenkin jotakin muuta takana?
MAURI (katsoo pitkään Kaukoa). Mitä tuomari puhui sinulle?
KAUKO. Hän kyseli äitini ja Malkalan suhteista ja arveli, että Malkala täten kostaisi äidilleni jotakin.
SIRKKU. Sehän olisi ruma arvelu kuolevasta miehestä.
MAURI. Oikein, Sirkku! Ei sellaiseen voi kiinnittää huomiota.
KAUKO (nojaten päätään käsiinsä). Mutta jos sittenkin tuo lause testamentissa tähtäisi syvemmälle — paljon syvemmälle!
SIRKKU. Mitä ihmettä sinä nyt mietit?
MAURI. Sano, mitä ajattelet! Minuun voit luottaa! Olen ystäväsi, koska olin — äitisikin ystävä.
KAUKO. En voi sitä sanoa! En voi! Rakastin äitiäni ja kunnioitan hänen muistoaan. Mutta sittenkin — sittenkin! Kun ajattelen itseäni — ja isääni sen mukaan, mitä hänestä on kerrottu — ja kun ajattelen tuota kuolevaa miestä — niin — niin —
MAURI. Mitä sitten? Sano!
KAUKO. Onko meissä mitään yhteistä? Onko ainoatakaan luonteenpiirrettä, joka osoittaisi sukulaisuutta? (Nostaa päänsä.) Tehän tunsitte nuo molemmat miehet hyvin. Ajatelkaa, että he olivat silloin samanikäisiä kuin minä nyt olen. Muistuttaako minussa mikään heitä kumpaistakaan? Sanokaa!
MAURI (kartellen). Sitä en osaa niin tarkalleen sanoa. Mutta eihän se mitään todista. Tulet enemmän ehkä äitiisi. Eihän Sirkkuakaan voisi uskoa minun tyttärekseni. Niin erilaiset olemme joka suhteessa.
KAUKO (katsoo heitä). Niin — se on kyllä totta.
MAURI. Jos sinä rupeat syvemmältä asiaa kaivelemaan, niin joudut kiertämään ikuista ympyrää.
KAUKO. Sanokaa te ajatuksenne! Tehän olitte täällä niihin aikoihin. Te sanoitte, että äidilläni oli salainen mielitietty. Ettekö voi aavistaa, kuka hän oli?
MAURI. En.
KAUKO. Ettekö kuullut mitään kulkupuheita?
MAURI. En.
KAUKO. No, eikö teissä herännyt mitään epäilyksiä, kun kuulitte testamentin sisällön?
MAURI (moittien). Äitisi oli naisista kunnollisin.
KAUKO. Kuulkaahan nyt! Minussa on jonkun verran ihmistuntijaa. Olen kirjailija! Teidän vastauksenne ovat karttelevia.
SIRKKU. Jos isä ei enää muista niin tarkoin —
KAUKO. Vasta äsken juuri hän niin erinomaisesti muisti kaikki.
MAURI (nousee, menee hitaasti Kaukon luo, tiukasti). Vasta äsken juuri minä sinut ohjasin ainoalle oleelliselle tielle, jota rauhallisena miehenä voit kulkea. Jos muita teitä yrität, sotket koko jutun ja häiritset äitisi hautarauhan. (Poistuu Kaukosta.)
KAUKO. Minä huomaan, että te pidätte kaikkein tärkeimpänä tuon perinnön siirtymistä minulle.
MAURI (kääntyy, eloisasti). Mikä on sinun mielestäsi tärkeämpää?
KAUKO. Totuus — ja riippumattomuus Malkaloista. Kosketus heihin — tavalla tai toisella — ärryttää koko olemustani.
SIRKKU. Soisitko olevasi jonkun toisen poika?
KAUKO. Suoraan tunnustan: soisin!
MAURI (pitkään). Entä — mitä silloin ajattelisit äidistäsi?
KAUKO. Rakastaisin häntä kuin eläessään. Hän syntyisi minulle uudestaan — kirkkaampana ja kauniimpana entistään.
MAURI (istuutuu hitaasti). Etkä silloin huolisi perinnöstä, vaikka ihmiset mitä puhuisivat?
KAUKO. Kaiken uhalla — hylkäisin sen empimättä. Yksin minun kunnioitukseni saisi riittää äitini muistolle.
MAURI. Ehkä äitisi henki iloitsee pojastaan — vaikka —
KAUKO. Vaikka?
MAURI. Vaikka tuo henki ei voisikaan sinun korotettua kunnioitustasi hyväkseen käyttää.
KAUKO. Te sanoitte: ehkä?
MAURI (moittien). Niin sanoin! Ja sanon vieläkin toisinpäin: ehkä sinä tahdot luoda menneet tosiseikat uudelleen — vääristelemättä niitä!
SIRKKU (menee Kaukon luo ja silittää hänen päätään). Olet kenties kiihtynyt, Kauko! Valvoit koko yön — ja nyt tuo testamentti-juttu saa sinun mielikuvituksessasi vallan suhteettomat muodot. Anna asioitten kulkea omaa kulkuaan!
KAUKO. Olet oikeassa, Sirkku!
SIRKKU. Sanoit kerran, ettei saa ruveta ohjailemaan elämän virtaa. Eikö tämä olisi juuri sellaista ohjailemista?
KAUKO. Ehkä. On kai pidettävä kiinni vain siitä, mikä näyttää todelliselta. Se on kyllä pelottavan pintapuolinen maailmankatsomus, mutta — (hypähtää ylös) — olkoon sitten! Sinä, Sirkku, ainakin olet todellinen — olet minun juhannusmorsiameni!
MAURI (hypähtää ylös kauhistuneena). Mitä? Mitä sinä sanot?
KAUKO. Oh! Anteeksi! En tullut ajatelleeksi, että hämmästytte. Emme ole vielä ehtineet selvittää teille suhdettamme. Tehän olette niin uppo uusi tulokas meidän pikkumaailmaamme.
MAURI (saa tuskin puhutuksi). Mitä? Mitä sitten?
KAUKO. Sirkku ja minä olemme tänään menneet kihloihin —
MAURI. Ooh! (Voi tuskin hengittää, painaa rintaansa ja vaipuu istumaan.)
KAUKO. Ikävä kyllä, ettemme älynneet noudattaa tavallisia muodollisuuksia teihin nähden, kun —
SIRKKU. Katso, mikä häneen tuli! Katso, Kauko! (Juoksee Maurin luo.) Mikä Sinua vaivaa, isä! (Kaukolle.) Katso häntä! Hän tuskin voi hengittää.
KAUKO (menee toiselle puolen Mauria). Sehän on sydämenkouristusta!
Siltä minusta näyttää —
SIRKKU. Pitäisikö kutsua lääkäri?
MAURI (viittaa heikosti kädellään). Ei — ei! Se kyllä menee — ohi — tunnen sen. Vettä!
SIRKKU (tuo vesilasin). Tässä!
MAURI (juo). Kiitos! — Ohi se menee — ainakin tällä kertaa — Kuule,
Sirkku! Mennään tädin luo! Minulla on siellä — lääkepullo —
KAUKO. Jaksatteko kävellä? Vai panetteko lepäämään minun sänkyyni?
MAURI. Ei, ei! Sirkku ja minä menemme. Kyllä jaksan. Tämä on Afrikan perintöä —
KAUKO. Mutta mikä teitä niin kiihoitti? Meidän kihlauksemmeko?
MAURI (nousee vaivaloisesti). Siitä puhumme myöhemmin. Tulen tapaamaan sinua — tänne — vielä tänään — aivan heti. Älä lähde ulos! Odota minua! Tule, Sirkku! (Menee hitaasti Sirkun kanssa, kääntyy ovella.) Odota minua! Palaan aivan heti! (Mauri ja Sirkku menevät.)
KAUKO (jää seisomaan hyvin hämmästyneenä ja liikkumattomana, kääntyy sitten hitaasti). Outo tapaus! Jotakin salaperäistä on tuossa väsyneessä Kongon miehessä. Hän tahtoo sanoa minulle hyvin tärkeätä — näin sen hänen katseestaan. Se tunkeutui aivoihini asti. (Istuutuu hitaasti.) Tämäpä oli omituista! Outo tapaus!
Väliverho.
Sama huone. Hetkeä myöhemmin. — Kauko istuu keinutuolissa, pää käsissä.
Mauri tulee hitaasti.
KAUKO (nousee nopeasti ja menee vastaan). Jaksatteko nyt paremmin?
MAURI. Kyllä — kiitos! Vielä näkyi antaneen armoa.
KAUKO. Käykää istumaan tuohon keinutuoliin niin mukavasti kuin vain voitte!
MAURI (istuutuu keinutuoliin). Kiitos! Kyllä kestän taas — seuraavaan kertaan asti.
KAUKO. Te nähtävästi ette kestä mielen jännitystä.
MAURI. Jännitystä kyllä — mutta en yllättäviä järkytyksiä.
KAUKO. Keskustellaan nyt sitten hyvin rauhallisesti — ellemme voi jättää keskustelua kokonaan tuonnemmaksi.
MAURI. Emme voi jättää. Eikä minulle enää tapahdu mitään — niin tärisyttävää.
KAUKO. Mikä ihme se nyt sitten niin voimakkaasti vaikutti? Meidän kihlauksemmeko?
MAURI. Niin!
KAUKO. Mutta selittäkäähän toki! Minä en ymmärrä teitä ollenkaan. Sen odottamattomuusko teihin koski?
MAURI. Yllätys koski — niin!
KAUKO. Mutta nyt kai ymmärrätte sen luonnollisuuden ja olette rauhoittunut.
MAURI. Rauhoittunut olen — sillä siitä ei tule mitään!
KAUKO. Mistä?
MAURI. Sirkun ja sinun kihlauksestasi.
KAUKO. Siinä sanoitte liikaa! Me olemme jo kiilloissa.
MAURI. Se on purettava!
KAUKO. Mitä te sanotte?
MAURI. Se on purettava! Minä tahdon sen.
KAUKO. Ymmärrätte kai, ettei tässä määrää teidän tahtonne, vaan meidän, asianomaisten.
MAURI. Minä sanon aivan vakavasti jo heti tämän keskustelun alussa: minä en tätä kihlausta salli — ja sanon, että — minä ajan tahtoni läpi tavalla tai toisella. Tästä selvästä seikasta on meidän siis lähdettävä eteenpäin.
KAUKO (pyyhkii otsaansa). Hm! No, niin! (Istuutuu.) Teidän syynne?
MAURI (vähän epäröiden). Ne ovat monet — ja niistä haluaisin —
KAUKO. Kuulkaahan, Afrikan mies! Minä olen nuori, enkä saa sydänhalvausta — mutta minun hermoni voivat pettää — ja silloin minä lopetan keskustelun. Teidän pitää tietää, että tässä ei puhuta jonninjoutavista tyhjänpäiväisyyksistä, vaan kahden ihmisen onnesta.
MAURI. Kauanko olette tunteneet toisenne?
KAUKO. Lapsuudesta asti, tietysti. Mutta mitä se tähän kuuluu?
MAURI. Arvelin vain, että onko kiintymisenne hetkellistä vai pitempiaikaista.
KAUKO. Meidän kiintymisemme on peruuttamatonta.
MAURI. Pitempiaikaisenkin kiintymyksen ratkeaminen käy teidän iällänne verrattain helposti.
KAUKO. Tiedättekö sen kokemuksestanne?
MAURI. Tiedän.
KAUKO. Tiedättekö myöskin, että sellainen tapaus vaikuttaa eri luonteisiin eri tavalla.
MAURI. Hyvin eri tavalla.
KAUKO. Tässä tapauksessa niin, että ratkominen on mahdotonta.
MAURI (pienellä ivalla) Sinunko puoleltasi?
KAUKO. Erittäinkin Sirkun — mutta myöskin minun. Sirkku siihen sortuisi.
MAURI (synkästi). Senkin uhalla on kihlaus purettava!
KAUKO. Minä olen vielä rauhallinen, kuten huomaatte. Minä olen ottanut huomioon teidän heikon terveytenne. Mutta minä sanon vielä kerran, että minä voin hermostua.
MAURI (vakavasti). Sinun pitää olla nyt mies — ja kestää tämän asian ratkaisu.
KAUKO. Sentähden, että olette Sirkun isä, koetan kestää mahdollisimman paljon. Mutta puhutte lievimmin sanoen omituista kieltä. Vaaditte minua mitä mahdottomimpaan menettelyyn, selittämättä syitä.
MAURI. Syyt ovat sellaisia, etten minä voi niitä selittää. Mutta sanon vielä kerran, että minä olen aivan järkkymätön. Minä ajan päätökseni läpi, vaikka mitä tapahtuisi.
KAUKO. Minkä päätöksen?
MAURI. Eroittaa teidät. Sentähden — kun ei ole olemassa mitään toista mahdollisuutta, pyydän sinua hartaasti taipumaan tähän, päästäksemme asiasta mahdollisimman kivuttomasti.
KAUKO (kiivaasti). En tietysti suostu.
MAURI (hetken kuluttua matalasti). Minä rukoilen sinua — äitisi muiston nimessä.
KAUKO. Älkää sotkeko vainajia elävien asioihin!
MAURI. Vasta äsken juuri sekoitit itse äitisi muiston testamenttijuttuun!
KAUKO. Hän liittyi siihen oleellisesti.
MAURI. Ehkä yhtä hyvin tähän.
KAUKO. Mitenkä?
MAURI. Olethan sinä hänen poikansa.
KAUKO. Äitini ei minua vaatisi pettämään rakastamaani naista.
MAURI (hillitysti, mutta varmasti). Jos hän olisi tässä, niin hän sen tekisi.
KAUKO (on jo pitkän aikaa epäillyt Maurin järkeä, tarkastelee häntä syrjästä). Jos me molemmat jyrkästi hylkäämme teidän ehdotuksenne, niin — niin mitä tapahtuu silloin?
MAURI (tuskastuneen ärtyisesti). Olenhan sen sanonut.
KAUKO (vitkaan ja epäillen). Mitä se olikaan?
MAURI. Minä ratkaisen asian joka tapauksessa.
KAUKO. Miten?
MAURI. Omalla tavallani.
KAUKO. Vaikka. Sirkku tulisi iäkseen onnettomaksi?
MAURI (tarmokkaasti). Vaikka!
KAUKO (hymähtää kärtyisenä). Suokaa anteeksi, jos sanon, että tuo tuntuu — tuntuu — kuinka sanoisin —
MAURI. Hullulta! Sano pois vain!
KAUKO (terävästi). Eikö se sitten ole sitä?
MAURI (tarmokkaasti). Ei! Minä tulen toimimaan pelottavan kylmäjärkisesti.
KAUKO. Ja ajatte päätöksenne perille?
MAURI. Ajan!
KAUKO. Ja otatte hartioillenne kaikki seuraukset?
MAURI. Kaikki!
KAUKO. Eikä mikään voi muuttaa päätöstänne?
MAURI. Ei mikään mahti maailmassa!
KAUKO. Te olette hyvin avomielinen kaikessa — paitsi yhdessä. Syitänne ette sano.
MAURI. En.
KAUKO. Mutta eikö se teidänkin mielestänne tunnu hyvin omituiselta menettelyltä?
MAURI. Myönnän sen. Hyvin omituiselta. Mutta minä vetoan teidän molempien kehittyneeseen järkeenne. En minä tyhjän takia tätä päätöstäni toteuta.
KAUKO. Entä — miten aiotte menetellä?
MAURI. Aion käyttää kaikkea, mitä on käytettävissäni.
KAUKO (ylimielisesti). Se ei liene paljon?
MAURI (tiukasti). Se kuitenkin riittää. Ja tiedätkö miksi se riittää? Se riittää siksi, että minä en hellitä, ennenkuin olen saavuttanut tarkoitukseni.
KAUKO. Meidän eromme?
MAURI. Niin! — Sentähden olen sinua rukoillut taipumaan, kun ei kuitenkaan mikään muu auta.
KAUKO. Te olette kovin ystävällinen kaikessa — paitsi siinä yhdessä.
MAURI (hetken kuluttua hellästi). Olen Sirkun isä — ja sinun — ystäväsi. Harrastan teidän suurinta onneanne.
KAUKO. Estäen sen?
MAURI (ärtyisesti). Estäen onnettomuuden.
KAUKO (vitkaan). Sekö koituisi — jos menisimme naimisiin?
MAURI. Se!
KAUKO (tekee hermostuneen liikkeen, voi tuskin enää hillitä itseään).
Aiotteko käyttää inhimillisiä keinoja?
MAURI (hymähtää halveksivasti). Maailman tavallisimpia: rahan valtaa ja väkivaltaa.
KAUKO (pilkallisesti). Te olette rikas?
MAURI (tiukasti). Tarpeeksi! Tätä asiaa varten uhraan kaikkeni.
KAUKO (kiihtyneesti). Ja olette varma onnistumisestanne?
MAURI. Täydellisesti.
KAUKO (nousee). Alkakaa sitten taistelu, koska ette muuta voi! (Aikoo lähteä.)
MAURI. Minne menet?
KAUKO. Kuulutuksen-ottoon. Huomenna on sunnuntai. (Menee.)
MAURI (masentuen toivottomaksi). Näin arvasin tämän päättyvän. Itsepäinen kuin — hm! — hm! (Menee pöydän luo katselemaan ulos, naputtaa pöytää nyrkillään, suuttuneesti.) Itsepintainen kuin — hm! — hm! (Naurahtaa hermostuneesti.) Hm! — Hm! (Menee takaisin istumaan ja sytyttää tupakan, naurahtaa.) — Itsepintainen kuin — hm!
SIRKKU (tulee). Kas! Yksinkö oletkin? Luulin, että Kaukokin on täällä.
MAURI. Lähti juuri. (Kevyesti.) No, Sirkkuseni! Istuhan nyt, että saamme kaikessa rauhassa vähän keskustella. Paljon meillä ei vielä ole tilaisuutta ollutkaan.
SIRKKU. Voitko nyt paremmin?
MAURI (nousee). Käyhän se jo taas. — Sinä olet kai viettänyt täällä hyvin yksinäistä elämää koko pikku ikäsi ajan?
SIRKKU. En sentään. Olen hyvin tyytyväinen, kouluaikani kului hauskasti — ja nythän minulla on hyvä paikka. Ansaitsen hyvin toimeentuloni.
MAURI (äkkiä). Sinä et ole yhtään matkustellut?
SIRKKU (naurahtaa hämmästyneesti). Ee—en! Missäs minä olisin!
MAURI. Sinun pitäisi välttämättä nähdä vähän suurta maailmaa.
SIRKKU. Olisiko se niin välttämätöntä?
MAURI (hermostuneesti). Se avaisi silmät — näkemään vähän toisin —
SIRKKU. Minä en ole utelias näkemään mitään toisin.
MAURI (tyytymättömästi). Siinäpä se! Tämä pikku nurkka on jo tehnyt sinut sokeaksi. Nuorena täytyy avartua. Vanhana se on vaikeata. (Herttaisesti.) Mitä arvelet, jos lähtisimme pienelle huvimatkalle?
SIRKKU. Illallako — Kalliosaareen juhannuskokkoa polttamaan?
MAURI. Ei — vaan pitemmälle — ulkomaille.
SIRKKU. Ulkomaille?
MAURI (viekoitellen). Niin — näkemään vieraita, ihmeellisiä seutuja ja kaupunkeja — vieraita kansoja. Kulkisimme komeilla laivoilla ja nopeasti kiitävillä junilla —
SIRKKU. Etkö ole jo väsynyt tuohon kaikkeen? Olet kai nähnyt hirveän paljon? Etkö jo tahdo levähtää?
MAURI. Minä kyllä olen jo nähnyt kaikki maapallon maanosat, mutta sinä et —
SIRKKU. Minua jo pyörryttää ajatuskin! Kuinka kävisikään todellisuudessa!
MAURI. Sinä ihastuisit — ja aivan kuin syntyisit uudelleen. Saisit elämällesi uuden sisällyksen ja oppisit näkemään ympäristösi uudessa valaistuksessa.
SIRKKU. Sinä vain narrailet minua ja viekoittelet esiin uteliaisuuttani, näädäksesi olenko turhamainen. Mutta se on ihan suotta! Minä en haluaisi kadottaa rippustakaan siitä, mitä minulla nyt on.
MAURI. Ei sinun tarvitse mitään kadottaa. Sinä vain suurentaisit entistä arvoa.
SIRKKU. Ei, isä-kulta! Säästä vain rahasi minun osaltani! Tai jos ne välttämättä tahdot menettää, niin pane talosi korjauksiin!
MAURI (tyytymättömästi). Minun varani riittävät vielä siihenkin. Olehan nyt järkevä ja ajattele omaa tulevaisuuttasi! Sinä olet vielä liian nuori sitä selvästi tajuamaan. Sentähden minä olen vakavasti päättänyt meidän matkamme.
SIRKKU (hämmästyy). Meidän matkamme?
MAURI. Niin.
SIRKKU (päättävästi). Minä en lähde mihinkään. En voi lähteä.
MAURI. Et voi?
SIRKKU. Kahdestakaan syystä en voi. Ensiksikin täti on sairas —
MAURI. Vanha Martta kyllä hoitaa hänet.
SIRKKU. Ja sitten — olen juuri — mennyt kihloihin —
MAURI (ärtyneesti). Oh! Sirkku! Olet vielä liian nuori sellaiseen.
Tänään pikiintynyt — huomenna et sitä usko enää itsekään.
SIRKKU (hiljaisesti). Se on ainoa, joka on saanut koko minun sieluni uskon.
MAURI. Oletko kokeillut sen kestävyyttä?
SIRKKU. Miten?
MAURI (herttaisesti). Olehan erossa Kaukosta jonkun aikaa — vaikkapa vain puolisen vuottakaan, niin näet kiintymyksesi kestävyyden.
SIRKKU. Minä tunnen sen kestävyyden.
MAURI. Niin sinusta tuntuu nyt. Mutta koetahan! Jos vielä puolen vuoden kuluttua olet sama kuin nyt, niin sitten minäkin uskon sinua.
SIRKKU (kiihtyneenä). Ei, ei! Minä en halua mitään muutoksia, enkä matkoja, enkä kokeita!
MAURI (hiljaisesti, mutta varmasti). Mutta minä vaadin.
SIRKKU (hämmästyneenä). Vaadit?
MAURI. Niin, minulla on vakavat, järkkymättömät syyt.
SIRKKU. Syyt mihin?
MAURI. Sinun täytyy seurata minua pois täältä!
SIRKKU. Täytyykö minun? Mitä sinä tarkoitat? Tarkoitatko, että minun täytyisi erota Kaukosta?
MAURI. Sinun täytyy erota hänestä —
SIRKKU (hypähtää ylös). Mitä sinä sanot?
MAURI (istuu). Ainakin toistaiseksi.
SIRKKU. Minkä tähden?
MAURI. Syyt selitän myöhemmin. Nyt sanon vain, että oma etusi, oma onnesi sen vaatii. — Huomaa myöskin, että turha sinun on vastustella. Minä ajan kuitenkin tahtoni perille. Ymmärrä tämä siis välttämättömyydeksi, niin kaikki käy helpommin!
SIRKKU (kylmästi). Ja jos minä sanon — ei?
MAURI (ankarasti). Sanoinhan jo, ettei se muuta asiaa. Se vain tekee sen ikäväksi.
SIRKKU. Vai niin! Minä olen elänyt täällä maalaiskylässä rauhallisena ja onnellisena koko elämäni ajan — ja tahdon niin tehdä edelleenkin. Mutta silloin tulee kaukaisesta maailmasta vieras mies, joka sanoo olevansa minun isäni —
MAURI (suutahtaen). Joka on sinun isäsi!
SIRKKU (kiivaasti). Vaikka sata kertaa! Mutta teillä ei ole oikeutta tulla tänne sanomaan kylmästi: hyvää päivää! nyt minä vaadin sinulta sitä ja tätä — ja nyt minä rikon sinun rauhasi ja kukistan onnesi. Sellaiseen teillä ei ole oikeutta. Teillä ei ole oikeutta tarttua minun elämäni kulkuun ja murskata sitä. Nelivuotiaana lähetitte minut äitini kanssa kotimaahan. Sen jälkeen, seitsemääntoista vuoteen, en ole ollut teille näin tärkeä. Miksi minä ja minun onneni ovat nyt teidän tiellänne?
MAURI (hetken kiduttua tuskaisesti). Sinä et usko kuinka onneton olen — kuinka sydämeni vuotaa verta — kun — minun täytyy näin menetellä — ja vaikka minä en nyt voi sanoa syitäni, niin pyydän sinua uskomaan ja luottamaan minuun —
SIRKKU (hellästi). Miksi te ette yhtä hyvin luota minuun, kun sanon teille, että Kauko on koko minun elämäni ja onneni. Jos te hänet minulta riistätte, niin tapatte minut. Eikö se riitä vakuutukseksi yhtä hyvin kuin teidän välttämättömyytenne?
MAURI (tuskallisesti). Minä uskon sinun suureen rakkauteesi — mutta —
SIRKKU (hellästi). Eikö totta? Te uskotte minun elämäni pyhimpään! (Menee lähelle Mauria.) Te uskotte ja ymmärrätte. Ja jos te sen teette, niin ette voi vaatia minulta sellaista, joka sotii tätä rakkautta vastaan. Te vain tahdoitte koetella minua, koetella tunteitteni kestävyyttä. Asetitte minut korkealta katselemaan maailman ihanuutta, nähdäksenne kestäisinkö. Eikö niin?
MAURI. Ei, rakas Sirkkuseni!
SIRKKU. Ei?
MAURI. Minä olen aseeton asettumaan sinun puolellesi, sillä minä taistelen sinun onnesi puolesta.
SIRKKU. Minua vastaan?
MAURI. Niin — sinua itseäsi vastaan (Järkytettynä.) Minä kysyn vakavasti — viimeisen kerran: etkö alistu minun tahtooni?
SIRKKU. En. (Kääntyy poispäin, taistellen itkua vastaan.) Täytyyhän sinun — jos olet isäni — täytyyhän sinun ymmärtää minut.
MAURI. Onnetonta, että äitisi ei elä. Hän puhuisi puolestani. Häntä ehkä uskoisit.
SIRKKU (kuin heräten). Äiti!? Niin äiti! (Juoksee nopeasti lipaston luo.) Kas! Kauko on pannut avaimet taskuunsa —
MAURI. Mitä nyt?
SIRKKU. Tämä on äidin lipasto — siellä on minulla hallussani laatikko — toisia käyttää Kauko.
MAURI. Mitä sitten?
SIRKKU. Minä säilytän siellä äiti-vainajani kirjettä, jonka hän antoi minulle ennen kuolemaansa.
MAURI. Mitä se sisältää?
SIRKKU. En tiedä. En ole sitä lukenut, enkä sen olemassaoloa muistanutkaan pitkiin aikoihin.
MAURI (hermostuneesti). Miksi muistit sen nyt?
SIRKKU. Muistin — kun toivoit äidistä puoltajaasi. Mutta hän ehkä puolustaakin minua.
MAURI. Miksi et ole kirjettä aikaisemmin lukenut?
SIRKKU. Lue vasta isäsi kuoleman jälkeen, sanoi äiti.
MAURI (masentuneesti). Enhän minä vielä ole kuollut.
SIRKKU (pitkään). Et — mutta sinä olet nyt kuollut — minulle.
MAURI (painaa pään käsiinsä, hiljaa). Huonosti minä olen hoitanut leiviskäni.
SIRKKU (kuulematta). Ellei äiti minua puolustakaan, niin puolustan itse itseäni. Älkäämme enää koskaan palatko tähän asiaan! Kauko on minulle niin kallis, etten voi edes kuulla puhuttavankaan erosta.
MAURI (nostaa päätään ja ottaa Sirkkaa kädestä). Vaikka mitä tapahtuisi — niin muista, että se tapahtuu sinun onneksesi. En sinulle pahaa tahdo.
SIRKKU (soinnuttomasti). Harvoin kenenkään onnea ulkoapäin oikein arvataan. Olisin mielelläni pitänyt ystävyytesi, isä! Mutta sinä otit sen minulta. (Menee nopeasti perälle.)
MAURI (oikaisee itseään tuolissa). Oh, olisipa minulla entinen voimani jäljellä! Mutta tarmoni minulla on — voimaa saa ostaa. Hm! — Tänään on lauantai — illalla lähtee laiva. (Katsoo kelloaan.) Aikaa on monin kerroin. Hyvällä autolla ehtii parissa tunnissa. Laiva on huomenaamulla Tukholmassa — sitten junalla — maanantai-aamuna — tai päivällä Köpenhaminassa. Tiistai-aamuna lähtee valtamerilaiva Köpenhaminasta — hm! Ehtii mainiosti. Hm! Muita keinojahan minulla ei ole — — paitsi — ei, ei! Tämä on tehtävä! (Nousee, kävelee, katsoo ulos ikkunasta, sitten pysähtyy lipaston eteen, katsellen sitä.) Hm! Hm! (Kurkistaa vielä ikkunasta, menee sitten nopeasti puhelimen luo.) Saako Ahermalle! Onko asioitsija Aherma? Täällä puhuu Suvialho — terve! En — kiitos vain, mutta en ole vielä ehtinyt käymään. — No, niin kyllä. Kuulehan! Sinullahan on umpinainen auto — mainitsit jotakin sellaista? — Onko se nyt kotona? — Vai niin! — Vuokraatko sen pitkää matkaa varten? — — Hyvä on! Hyvä on! Minä käyn siellä aivan heti sopimassa tarkemmin ja maksamassa vuokran. — Jälkeenpäinkö? Minua miellyttää paremmin maksaa heti. — Kallisko? — Otakin hyvä maksu, sillä minä haluan kulkea nopeasti. — Niin — pidä minua varten! Tuliko juuri pihaan? — No, lähetä tänne, niin pääsen kävelemästä. — Niin — tänne. — Terve! (Tulee alas, katsoo ikkunasta, kääntyy sitten lipastoon päin, ottaa avainkimpun taskustaan.) Tai (Katsoo akkunasta, miettii, kääntyy uudestaan lipastoon päin.) Hm! Hm! (Pistää avainkimpun taskuunsa päättävästi ja lähtee ulos.)
Väliverho
Sama huone. Vähän myöhemmin.
SIRKKU (puhelinkeskustelussa). Älä nyt, Kerttu, viitsi lörpötellä joutavia! En ole sillä tuulella. — Isäkö? — Hän sai jonkinlaisen sydänkohtauksen. — Lääkettäkö? — Oli hänellä sellainen pieni pullo — siitä kaadettiin muutama tippa vesilasiin. Pullo on vieläkin tuolla tädin pöydällä. — Vai niin — vai teiltä hän otti sen tänä aamuna. — Niin, niin kai — hän tunsi kai jotakin rasitusta matkan johdosta. — Kyllä — kyllä hän nyt voi paremmin. — Varovako? — Minkätähden? Vaarallista myrkkyäkö? — Sepä ihme! — Vai niin — vai tappaisi? — Käskikö apteekkari sinun sanoa? — Hyvä, hyvä! Kiitos vain! Minäpä panen sen talteen. — Niin — tietysti isälle, mutta hän ei ole nyt kotona. — Vai et mene sinäkään huvimatkalle. — No, hyvä! Kyllä pistäydyn heti kun ehdin. Terve!
KAUKO (tulee vakavana, hilliten kiihtymystään). Kas vain — Sirkku!
Oletko täällä?
SIRKKU. Odotin sinua!
KAUKO. Se oli hyvä! Aioin juuri mennä tädin luo etsimään sinua. Onko isäsi siellä?
SIRKKU. Ei! Hän ajoi äsken autolla kirkolle päin.
KAUKO. Vai niin! — Istu nyt tuohon keinutuoliin! Puhutaan vähän vakavista asioista!
SIRKKU (menee istumaan). Tule tänne viereeni! Nosta tuoli tänne! — Kas noin! Sinulla on jotakin erikoista! Mistä sinä tulit?
KAUKO. Malkalasta.
SIRKKU. Onko siellä jotakin tapahtunut?
KAUKO. On.
SIRKKU. No?
KAUKO. Malkala on kuollut.
SIRKKU. Vai niin!
KAUKO. Niin — tällä kertaa hän oli tosi.
SIRKKU (melkein pyytäen). Nyt sinäkin olet ehkä suosiollisempi häntä kohtaan?
KAUKO. Luulen — melkein. Kuolema sovittaa paljon.
Sillä on ihmeellinen voima.
SIRKKU. Kai hän sentään ehti testamentin allekirjoittaa?
KAUKO. Kyllä — tuon omituisen testamentin.
SIRKKU. Mitä aiot nyt tehdä?
KAUKO. Tuomarin mielestä minä en voi kieltäytyä.
SIRKKU. Luota sitten häneen! Hänhän on aina ollut ystäväsi.
Kieltäytymisellä et voittaisi mitään vaan menettäisit kaikki.
KAUKO. Samaa hänkin sanoi. Hän pyysi minua käymään luonaan neuvottelemassa näistä lähitoimenpiteistä.
SIRKKU. Tietysti menet vielä tänään?
KAUKO. Lupasin pistäytyä aivan heti. Tahdoin vain ensin tavata sinut.
SIRKKU. Minäkin tahtoisin vielä puhua sinulle noista isän ihmeellisistä vaatimuksista. Ehdimme äsken vaihtaa vain muutaman sanan. Mitä sinä siitä kaikesta arvelet?
KAUKO. Hm! (Heittää hymyilevän syrjäsilmäyksen Sirkkuun.) Tiedätkö mitä?
SIRKKU. No?
KAUKO. Minä ensin viihdytän sinut. Sen jälkeen voimme ilman kiihtymystä käsitellä asiaa.
SIRKKU. Mitä tarkoitat?
KAUKO. Minä kävin pappilassa.
SIRKKU. Pappilassa?
KAUKO. Niin — minä aion mennä naimisiin.
SIRKKU. Älä nyt lorua! En ole sillä tuulella.
KAUKO (vakavasti). En minäkään leiki elämän arvoilla. Minä kävin pappilassa ja panin meidät kuulutuksiin. Se oli minun vastalauseeni isäsi vaatimuksiin.
SIRKKU. Tietääkö isä sen?
KAUKO. Tietää. Sanoin sen hänelle lähtiessäni.
SIRKKU. Mutta miten se kävi päinsä —?
KAUKO. Ilman sinua — tarkoitat?
SIRKKU. Niin.
KAUKO. Se kävi päinsä siten, että asia on nyt selvä. Sinä vain piipahdat rovastin luona ennen iltaa.
SIRKKU. Niinkö?
KAUKO. Niin — jos sinä tahdot.
SIRKKU (silittää Kaukon kättä). Tiedäthän, että sinun tahtosi on minun.
KAUKO (ottaa Sirkun käden ja suutelee sitä). Siihen minä luotinkin. —
Sinun on mentävä ennen iltaa.
SIRKKU. Kyllä — kyllä!
KAUKO (nousee). No, nyt voimme puhua isästäsi. Nyt et voi kiihoittua mistään, mikä tätä asiaa koskee. (Kävelee.) Voin vieläkin sanoa sinulle etukäteen, että se on aitoafrikalainen juttu — koko historia. Täysin sopiva neekerimaahan ja Kongoon. Täällä se tuntuu sadulta.
SIRKKU. Sekö, että hän vaatii meidät eroamaan?
KAUKO. Ei se mitään. Se on kyllä täysin eurooppalaista.
SIRKKU. Mutta käsittämätöntä! Ymmärrätkö sinä hänet?
KAUKO (pysähtyy). Hm! Mitä itse arvelet?
SIRKKU. En osaa sanoa sinne enkä tänne. Sano sinä! Minä näen, että sinä tiedät jotakin.
KAUKO. En minä tiedä mitään, mutta minä arvelen, että —
SIRKKU. Että mitä?
KAUKO. Että isälläsi on jokin kekseliäs päähänpisto.
SIRKKU. Sinä ärsytät minua! Sano niin, että ymmärrän.
KAUKO. Minä arvelen, että tuo epäterveellinen ilmanala, jossa hän on elänyt parikymmentä vuotta, ei ole pilannut ainoastaan hänen sydäntään, vaan —
SIRKKU (hypähtää seisomaan ja huudahtaa). Hänen järkensäkö?
KAUKO (vetää Sirkun hellästi istumaan). Älä säikähdä! Ehkei se ole niin vaarallista.
SIRKKU (tuijottaa eteensä). Vai niin — isä parka!
KAUKO. Hm! Säälittävää kyllä. Mutta en minä ainakaan muuta selitystä voi keksiä.
SIRKKU. Olisikohan tässä mitään tehtävä?
KAUKO (nousee). Katsotaan nyt ensin — kuinka pitkälle hän aikoo yrittää.
SIRKKU. Luuletko, että hän aikoo toimiakin?
KAUKO. Meidän pitää muistaa, että hän tulee villistä maasta Hänellä on ehkä sivistyneen ihmisen käsitteet vähän sekaisin.
SIRKKU. Uhkasiko hän sitten?
KAUKO. Ei juuri enempää kuin sinuakaan. Mutta sanoihan hän, että hän estää meidän liittomme joka tapauksessa. Hän sanoi tekevänsä kaikki, mitä rahan valta ja väkivalta voi.
SIRKKU (hypähtää seisomaan ja ottaa kiinni päästään). Väkivalta! Odota vähän!
KAUKO (nousee) Mihin menet?
SIRKKU. Odota vähäni Tulen heti! (Juoksee ulos. Kauko kävelee, katselee ikkunasta, tupakoi ja kävelee taas. Sirkku palaa kiireesti, pieni pullo kädessä.) Tämä on isän lääkepullo. Kerttu sanoi, että siinä on tuhoisaa ainetta. Otin sen varmuuden vuoksi haltuuni, jos —
KAUKO. Joutavia! Ei hän mitään sellaista aio.
SIRKKU (tuskassa). Kukapa sen tietää —
KAUKO. Ei, ei! Ei varmasti mitään sellaista! Minä sen tiedän. Pistä pullo mihin tahansa. Vallan toista hän tarkoittaa.
SIRKKU (epäillen). Tiedätkö varmasti?
KAUKO. Tiedän. — Minulle kertoi asioitsija Aherma äsken merkillisen jutun tuossa tiellä.
SIRKKU. Aherma?
KAUKO. Niin — hän, joka omistaa umpinaisen auton — tiedäthän?
SIRKKU. Tiedän — tiedän.
KAUKO (taluttaa Sirkun uudelleen istumaan). Isäsi oli käynyt äsken hänen luonaan ja tilannut tuon auton Turkuun tänä iltana.
SIRKKU. Hän aikoo siis matkustaa?
KAUKO (istuu). Niin — sinun kanssasi.
SIRKKU (hämmästyen). Minun?
KAUKO. Arvattavasti — koska hän pyysi Aherman sähköteitse tilaamaan kaksi hyttipaikkaa Ruotsiin menevässä laivassa.
SIRKKU. Ahermako tämän kertoi?
KAUKO. Aherma kertoi — aavistamatta mitään sen enempää.
SIRKKU. Ja mitä sinä sanoit?
KAUKO. Minä etupäässä vain kuuntelin, etten herättäisi tarpeetonta huomiota.
SIRKKU (ihmetellen). Sanoiko.Aherma, että juuri minä —
KAUKO. Ei sanonut — mutta kukapa toinenkaan se voisi olla.
SIRKKU. Kuinka ihmeessä isä voi kuvitellakaan, että minä lähtisin.
Hänhän kysyi minulta — ja minä kielsin peruuttamattomasti.
KAUKO. Tässäpä ilmeneekin hänen omituisuutensa — hänen afrikalaisuutensa. Hänhän uhkasi käyttää rahaa ja väkivaltaa.
SIRKKU. Sehän on uskomatonta!
KAUKO. Tietysti uskomatonta — tietysti mahdotonta! Mutta välttääksemme häväistysjuttua — jos hän kuitenkin yrittäisi — olisi parasta, että poistuisit kotoa — ainakin ensi yöksi. Ai — mutta — menevätköhän ne kaikki huvimatkalle?
SIRKKU. Kerttu ei mene. Soitin juuri äsken hänelle.
KAUKO. No, tee siis asia selväksi hänen kanssaan. Voithan sanoa syyksi mitä tahansa — isäsi täälläolon — tai muuta —
SIRKKU. Ei minun Kertulle tarvitse mitään erikoisia syitä keksiä. Olen hänen seuranaan ollut siellä ennenkin.
KAUKO. Asia on siis selvä! (Nousee.) Nyt käyt vain pappilassa aivan ensimmäiseksi.
SIRKKU (nousee, hermostuneesti). Mitä minä siellä sanon?
KAUKO (leikillisesti). Sanot vain, että sinä olet juhannusmorsian.
SIRKKU. Älä nyt! Enhän minä sellaista voi.
KAUKO (rauhoittaen). Ei, ei! Tietysti! Sanot, että tulit toteamaan minun kuulutuksenottoni — että olet kihloissa minun kanssani. Asia on kovin yksinkertainen ja selvä. Rovastihan jo tietää jutun..
SIRKKU. Minä menen heti. Muutan vain pukua ensin.
KAUKO. Se ei ole ollenkaan tarpeellista. Päinvastoin! Jätä se tekemättä!
SIRKKU. Kuinka niin?
KAUKO. Et herätä kenenkään huomiota. Piipahdat vain aivan kuin arkihommissasi olisit. Sanot vain tyttärille tai muille — jos tapaat — että sinulla on vähän asiaa minulta — niin selviydyt hämmästelemättä.
SIRKKU. Tukkani ainakin menen laittamaan uudelleen. — Lähdetkö sinä ulos?
KAUKO (katsoo kelloaan). Minä pistäydyn tuomarissa — vaikka hän on ehkä juuri päivällisellä — mutta sama se — voinhan kuitenkin käydä, kun lupasin.
SIRKKU. Minä olen niin hermostunut!
KAUKO (ottaa Sirkkua käsistä, herttaisesti). Mistä sitten?
SIRKKU. No, tästä kaikesta — ja sitten — tuosta pappilasta —
KAUKO. Sirkkuseni! Tee se repäisevästi, niin sitten siitä pääset!
SIRKKU. No, mennään sitten nopeasti!
(Menevät perältä. Näyttämö on hetken tyhjänä. Sitten Sirkku tulee takaisin, vielä pullo kädessä.) Varminta on kuitenkin — (Katselee lipastoa ja sitten pöytää, minne sen piilottaisi, keksii äkkiä, juoksee Kaukon makuukamariin. Mauri tulee hitaasti, pysähtyy pöydän luo katselemaan ulos. Sirkku aikoo tulla makuukamarista, mutta kun huomaa Maurin, vetäytyy nopeasti takaisin ja panee oven hiljaa kiinni. Mauri kääntyy lipastoon päin, katselee sitä hetken, ottaa sitten avainkimppunsa ja menee lipaston luo, tarkastelee lukkoa ja avaimia, koettaen sitten yhtä ja toista, kunnes viimein yksi sopii; aukaisee laatikon, pistää avaimet taskuunsa ja alkaa etsiä Sirkun kirjettä; kun ei löydä, ottaa kasan kirjeitä ja papereita, tulee pöydän luo ja alkaa siinä tarkastuksen, löytää vihdoin yhden, jonka päällekirjoituksen lukee tarkasti, ja kun huomaa, että kirje on avaamaton, heittää sen pöydälle, kooten kaikki muut, jotka vie lakaisin laatikkoon, sulkien sitten laatikon. Mutta hänen aikoessaan sitä lukita, kuuluu askeleita ulkoa ja hän ehtii tuskin kääntyä, kun Kauko tulee sisään, mennen suoraan pöydän luo ja heittäen hattunsa pöydälle, katsellen koko ajan Maurin huomaamatta, että kirje hautaantuu hänen hattunsa alle.)
MAURI. Anteeksi, että jäin huoneeseesi, vaikka et ollut kotona.
KAUKO. Se miellyttää minua. Olkaa kuin kotonanne! Tehkää hyvin!
(Osoittaa istumaan.)
MAURI (katsoo pöytään kuin aikoisi mennä ottamaan kirjeen, mutta jättää sen kuitenkin tekemättä). Kiitän! (Menee hitaasti keinutuoliin istumaan, ei tiedä, kuinka alkaisi keskustelun, kun Kauko seisoo liikkumattomana paikallaan ja on vaiti.) Noo — oletko kuullut, miten Malkalassa nyt jaksetaan? Onko sairas yhä ennallaan?
KAUKO. Malkala on kuollut.
MAURI. Mitä? Kuollut?
KAUKO. Niin — noin tunti sitten.
MAURI. Entä testamentti? Ehtikö hän sen allekirjoittaa?
KAUKO (liikahtaa hermostuneesti). Kyllä ehti. (Kävelee.)
MAURI. Hermostuttaako se sinua?
KAUKO. Minua ärsyttää se, ettei kellään ole muuta sanottavaa Malkalan kuolemasta kuin: ehtikö hän tehdä testamentin.
MAURI. Sehän on luonnollista! Kaikki ovat odottaneet häneltäkin jotakin hyväätyötä. Nyt hän sen teki — hänkin. Onnittelen sinua!
KAUKO. Mitä onnea minulla siitä olisi?
MAURI. Mitäkö onnea? Varmuus, turva, riippumattomuus.
KAUKO (pysähtyy). Suotta kuvailette minulle onnea siellä, missä sitä ei ole — kun kaadatte sen siellä, mistä minä sitä etsin.
MAURI. Siellä se ainakaan ei ole! Usko minua!
KAUKO (ojentaa kiihtyneenä kätensä). Minä sanon teille: tuo on minun käteni! Te sanotte: ei ole, usko minua! — Onko sellaisessa mitään järkeä? (Kävelee.)
MAURI (hetken perästä vitkaan). Onni, jota sanot etsiväsi, ei ole sinun kädessäsi — eikä edes kätesi ulottuvissa.
KAUKO (istuu uhmamielisenä). Ei! Sillä se on jo minun sylissäni, minun sydämessäni..
MAURI (hetken kuluttua, yksinkertaisesti). Kuulehan nyt, Kauko! Älkäämme tuhlatko sanoja tyhjänpäiväiseen saivarteluun. Minulla ei ole eläissäni ollut niin vakavaa hetkeä kuin tämä.
KAUKO. Ei minullakaan!
MAURI. No, olettakaamme, että se on molemmille vakava! Olettakaamme, että me molemmat olemme peräänantamattomia. Kuinka käy silloin?
KAUKO. Toisen meistä täytyy taipua!
MAURI (katsoo Kaukoa, nousee). Aivan niin! Toisen täytyy taipua! Ja se toinen olet sinä!
KAUKO. Miksi juuri minä? Miksi ette te?
MAURI. Siksi, että minä en voi taipua.
KAUKO. Enkä minä!
MAURI (pyyhkäisee otsaansa). Hm! — Sitten täytyy sinun taittua.
KAUKO (uhmaten). Miten? Voitteko sanoa sen?
MAURI (tiukasti). Voin. Minä voin sen sanoa. Mutta ensin tahdon koettaa kaikkia muita mahdollisuuksia.
KAUKO. Sanokaa vain suoraan heti! Muita mahdollisuuksia teillä, ei ole,
MAURI (lämpimästi). Minä pidän sinusta paljon — hyvin paljon. Tahtoisin säästää sinut — pelastaa sinut — millä keinoin tahansa. Olen valmis taipumaan rukoukseen asti. — Älä kiihdy! Kuule minua! Minä rukoilen sinua taipumaan johonkin, joka vie sinut erilleen Sirkusta —
KAUKO. läksikö?
MAURI (pysähtyy puheessaan, miettii, vitkaan). Oikeastaan minä tarkoitan — niin — minähän tarkoitan vain — vaadin vain teidän eroamistanne — nyt heti —. (Valoisammin.) Tulevaisuus järjestyisi kyllä sitten itsestään. (Päättävämmin.) Aivan niin! Puhukaamme vain nykyhetkestä! Minä rukoilen vieläkin sinua — kaiken sen nimessä, mikä on sinulle kallista: myönny minun ehdotukseeni!
KAUKO. Mitä minun pitäisi tehdä?
MAURI (innostuneena). Tehdä — niin? (Kävelee.) Miten järjestäisimmekään tämän pulman — parhaiten? — Hm! Jos —? (Pysähtyy äkkiä.) Kuulehan! Äsken puhuit ulkomaanmatkasta! Etkö nyt haluaisi tehdä sitä? Minne tahansa! Näkemään uutta ja oppimaan uutta! Minä maksan kaikki kulut —
KAUKO. Yksinkö minä lähtisin?
MAURI. Yksinkin — jos haluaisit. Mutta jos tahdot, niin tulen mielelläni mukaan — ja minusta on sinulle paljon hyötyä — olen matkustellut paljon ja osaan useita kieliä. Kiertäisimme kulttuurikeskuksesta toiseen. Saisit tutkia taidetta ja sivistyskansojen elämää, syventyä teattereihin ja kirjallisuuteen. Sehän aukoisi sinulle kirjailijana uusia teitä ja uusia näkökohtia. Sinä avartuisit — aivan kuin uudestaan syntyisit. Mitä arvelet?
KAUKO. Kauanko tuo kierteleminen kestäisi?
MAURI. Sen saisit itse päättää.
KAUKO. Vaikka palaisin jo ensimmäisestä kaupungista? Niinkö?
MAURI (miettii). No, vaikka niinkin! Jos sitä haluaisit.
KAUKO. Te luulette, että minä en haluaisi?
MAURI (kartellen). Sitä en tiedä. Saisit itse päättää.
KAUKO. Minulla on nyt itselläni varoja lähteä tuollaiselle matkalle — jos minua haluttaa.
MAURI (kiihtyen). Niinpä kyllä. Sitten — kun saat nuo rahat käsiisi.
Mutta ei se käy niin nopeasti.
KAUKO. Kuinka nopeasti?
MAURI. Heti! Ehtoon kuuluu, että sinun avioliittopuuhasi keskeytyvät. Sen kai olet ymmärtänyt. Ja sinähän kävit äsken pappilassa kuulutusta varten?
KAUKO. Kävin.
MAURI. Sinä vain peruutat sen! Sanokaamme — vastaiseksi! Ja sitten lähdemme.
KAUKO. Aherman autolla,— niinkö?
MAURI (hiukan hämmästyen). Vaikkapa — sillä! Ollaksemme riippumattomat juna-aikataulusta.
KAUKO. Minuako varten oli se toinen hyttipaikka, jonka tilasitte?
MAURI (hämmästyy, on hetkisen vaiti). Sinä tiedät sen?
KAUKO. Tiedän.
MAURI (hiljaisesti). Ei se ollut sinua varten. Tämän ajatuksen sain vasta juuri. Mutta tässä tapauksessa käyttäisit sinä sen.
KAUKO (nousee). Minä en sitä halua! Kertakaikkiaan: en!
MAURI (henkeään pidättäen). Et? Vaikka mitä tapahtuisi?
KAUKO. Mitään erikoista ei tule tapahtumaan!
MAURI (uhkaavasti). Oletko varma siitä?
KAUKO. Olen!
MAURI (hiljaa ja käheästi). Älä manaa esiin onnettomuutta! (Ankarasti.) Se tulee, ellet nyt luota minuun. Ja silloin näet, että kuitenkin sinun erosi tapahtuu.
KAUKO (varmasti). Ei tapahdu! Olen ryhtynyt varokeinoihin.
MAURI. Mihin?
KAUKO. Älkää yrittäkö viedä Sirkkua laivalle! Se ei onnistu! Siitä tulee vain häväistysjuttu.
MAURI. Luuletko, että olen aikonut?
KAUKO. Tiedän sen.
MAURI (lysähtää toivottomuuteen). Vai tiedät —. (Menee raukeasti istumaan.)
KAUKO. Varoitan teitä siis tarttumasta siihen keinoon!
MAURI (suuressa sisäisessä tuskassa). Kuinka voit olla varma, etten siinä onnistu? Ethän tiedä suunnitelmaani.
KAUKO. Olkoon suunnitelmanne mikä tahansa — se menee pirstoiksi sentähden, ettei Sirkku ole teidän tavoitettavissanne.
MAURI (ankarasti). Oletko piilottanut Sirkun?
KAUKO. Olen.
MAURI. Mutta jos valhettelet, niin kadut sitä valhetta elinikäsi — niinkuin saat katua tekoasikin. Itse olet itsellesi kuopan kaivanut.
KAUKO. Minä en siihen kuoppaan putoa —
MAURI (nousee kiivaasti). Mutta minä pudotan sinut!
KAUKO. Ette! Te olette jo aseeton.
MAURI (raivostuu). Minä en ikinä ole ollut aseeton. En vielä eläissäni! (Kävelee.) En ole vielä milloinkaan lähtenyt aseettomana taistelemaan elämästä ja kuolemasta.
KAUKO (hätkähtää). Onko tässä kysymys kuolemasta?
MAURI (hurjana). Kunpa olisikin edes kysymys miestaposta — niin en epäilisi tarttua vaikka sellaiseen. (Kauhistuu kiihtymystään ja lyyhistyy velttouteen.)
KAUKO. Murhaa ette siis aio tehdä?
MAURI (katsoo Kaukoon pitkään). Murhaako? Sinutko nurhaisin? — En sinua surmaa käsin, enkä asein — ja kuitenkin — kuitenkin —. (Menee väsyneesti istumaan.) Olet ajanut minut äärimmäiseen rajaan asti. Armahda minua — armahda itseäsi — armahda meitä kaikkia! Älä anna minun astua rajan yli! Älä anna minun sanoa sitä sanaa, oka vie sinulta voiman ja varmuuden — joka pimittää sinun elämäsi — joka tekee sinut höyhentä keveämmäksi vastustamaan tahtoani.
KAUKO (katsoo kelloaan). Minun täytyy nyt mennä tuomarin luo, hän odottaa minua.
MAURI (nousee nopeasti Kaukon eteen, kiivaasti). Sinä et mene minnekään! Me olemme nyt tulleet niin pitkälle, ettei enää voi perääntyä — eikä myöskään jäädä tähän. Nyt minä kuljen eteenpäin. (Ottaa kiinni rinnastaan.) Minun täytyy se nyt tehdä — muuten se voisi olla liian myhäistä.
KAUKO. Minä näen, että olette sairas. Istukaa lepäämään — ja jätetään toiseen kertaan.
MAURI (kiivaasti). Ei, ei! (Ottaa kiinni keinutuolin selkänojasta.)
Sinä et voi mennä Sirkun kanssa — et voi mennä minun tyttäreni kanssa
naimisiin — sillä — sillä — sinä olet minun poikani. Olet Sirkun veli.
(Sirkku huudahtaa tukahutetusti makuuhuoneessa.)
KAUKO (horjahtaa askeleen taaksepäin kuin iskun saanut, ottaa kiinni päästään.) Kuulitteko? Mikä se oli? Sirkun ääni! (Syöksyy katsomaan ikkunasta ja sitten eteisestä, palaa hoiperrellen pöydän luo.) Sain iskun päähäni — korvat soivat — luulin kuulleeni Sirkun äänen. Mitä se oli? Mitä te sanoitte?
MAURI (lysähtää istumaan). Sinä olet minun poikani. Kauko. Ja Sirkku on —?
MAURI. On sinun sisaresi.
KAUKO. Ooh, ooh! (Vaipuu tuolille pöydän taakse.)
MAURI (menee vaivaloisesti keinutuoliin). Sinä pakotit minut kulkemaan rajan yli.
KAUKO (hypähtää hurjana ylös). Mutta jos — jos te erehdytte! Mistä te sen tiedätte?
MAURI. Minä tiedän sen itse — ja äitisi tunnusti — silloin kun lähdin — häntä ei annettu minulle — köyhälle pojalle — hänet naitettiin Malkalalle — ja koko olemuksesi sen todistaa — eihän sinussa ole hitustakaan malkalaisista —
KAUKO. Vannotteko jumalan nimessä, että puhutte totta?
MAURI (nousee vaivaloisesti). Kaiken sen nimessä — mikä on pyhää ja korkeata: vannon.
KAUKO (lysähtää tuolille). Mitä Sirkusta ja minusta nyt tulee? Kuinka meidän nyt käy?
MAURI (menee pöydän luo — ottaa kirjeen). Taistelin viimeiseen asti — säilyttääkseni salaisuuden. Teidän tähtenne taistelin. Tartuin kaikkiin mahdollisuuksiin — varastettuihinkin. Sinun äitisi ja Sirkun äiti olivat hyvät ystävykset. Tässäkin se voi olla mainittuna — nyt eivät salaisuudet enää meitä auta — ei meitä — mutta Sirkun ei tarvitse tietää mitään. (Avaa kirjeen, yrittää lukea.) Lue sinä! Silmiäni niin hämärtää.
KAUKO (ottaa kirjeen ja lukee). Rakas Sirkkuseni! Kaikesta huomaan, että sinä ja Kauko tulette kerran menemään naimisiin. Minä tiedän, että Kauko on mieheni poika —
MAURI. Niin — niin!
KAUKO (jatkaa lukemistaan). — mutta älä säikähdä — minä tunnustan nyt sinulle, ettei Kaukon isä, Suvialho, ole sinun isäsi. Jumala antakoon syntini anteeksi ja siunatkoon sinua!
MAURI (käheästi). Mitä? (Karjaisee.) Mitä? (Tarttuu Kaukon käsiin.)
KAUKO (hypähtää ylös). Mitä tämä on? (Lukee tarkasti uudelleen.) — — ettei Kaukon isä, Suvialho, ole sinun isäsi. (Jää tuijottamaan kirjettä.)
MAURI (ottaa hurjana päästään kiinni). Minun järkeni pysähtyy — mutta — niin, niin — nainen sen tietää — nainen sen tietää — (Sirkku tempaa oven auki ja horjahtaa ovipieleen.)
MAURI ja KAUKO. Mitä — Sirkku! Sinäkö?
SIRKKU. Kuulin kaikki — antakaa minulle anteeksi — anna anteeksi, Kauko — join isän myrkyn —
MAURI (syöksyy Sirkkua tukemaan). Jumalan tähden!
KAUKO (juoksee tukemaan Sirkkua). Taivaan tähden! Mitä sinä sanot?
SIRKKU (talutetaan keinutuoliin). En olisi voinut elää sen jälkeen — kun sain kuulla —
MAURI. Sinä et ole minun tyttäreni! Tuossa on äitisi kirje.
KAUKO. Sinä et ole minun sisareni —
SIRKKU. Se on hyvä — mutta —. (Kärsien tuskia.) Kuitenkin nyt — kuolen —
KAUKO (polvistuu Sirkun viereen). Älä, älä! Pikku Sirkkuseni!
MAURI (siirtyy äärimmäisessä tuskassa toiselle puolen huonetta). Mitä minä olen tehnyt? Mitä minä olen tehnyt?
KAUKO. Olette tyrannin kädellä tarttunut elämän pyörään! Ettekö näe, että Sirkku kuolee?
SIRKKU (hyvin heikosti). Kuolen sinun morsiamenasi. Olenhan sinun — juhannusmorsiamesi — olenhan?
KAUKO. Olet, olet! — Oi, taivaan suuri laupeus, auta meitä! Rakas, armas! Ikiarmas! (Sirkku saa äkillisen ja nopean kouristuskohtauksen, kuolee. Mauri horjuu tuolin luo, ottaa sydämestään kiinni ja kaatuu tuolille. Kauko painaa toisen kätensä Sirkun otsalle, pitäen Sirkun kättä toisessa kädessään). Elämän virran pyörteeseen upposit — ihana juhannusmorsiameni! (Pää painuu, hän suutelee Sirkun kättä.)
Väliverho.