The Project Gutenberg eBook of Susamel y.m. kertomuksia, by Jonas Lie

Jonas Lie on Norjan suosituimpia, enimmän luettuja kirjailijoita. Hän syntyi 1833 Buskerudissa, mutta joutui jo viisivuotiaana Tromsöhön, jossa hänen isänsä oli kaupungin voutina. Poikamuistojaan tästä pohjoisesta kaupungista kertoo hän tässä esillä olevassa kertomuksessaan, "Susamel". Täällä kasvoi hän ajatuksiltaan ja tunteiltaan kiinni pohjolan ihmeelliseen luontoon ja karuun kansaan. V. 1860 asettui hän asianajajana Kongsvingeriin, ja vasta 1870 julkaisi hän ensimäisen romaaninsa, kuuluisan kuvauksen "Den fremsynte" (Tietäjä). Hänen oivallisista romaaneistaan, joissa hän mestarillisesti kuvaa norjalaisen merimiehen elämää, ovat koko pohjolassa tunnetut "Luotsi ja hänen vaimonsa", "Rutland" ja "Eteenpäin". Perhe-elämän kuvaajana on hän vielä korkeammalla ja sillä alalla liikkuu hänen tähän vihkoseen liitetty kertomuksensa "Venemies Rusten ja hänen muijansa". "Maisa Jonsissä" kuvaa hän pikkukaupungin elämää ja "Niobessa" — joka kenties on hänen paras teoksensa — piirtää hän isän ja äidin kärsimyshistorian. Enimmät hänen teoksistaan ovat käännetyt suomeksikin.

SUSAMEL.

Muistan vielä hyvin, kun poikasena ensi kerran Tromsössä kuulin puhuttavan Susamelista. Tätä nimeä mainittaessa kuului ilmassa kuin kauhun humahdus, ja minä tahdon kertoa hänestä, mikäli muistan poikavuosiltani.

Silloin oli juuri venäläisaika nimittäin se aika kesästä, jolloin satama oli täynnä venäläisiä pyöreäperäisiä lastialuksia. Valoisina iltoina kuleksivat venäläiset ryhmissä neliäänisesti laulaen pitkin katuja myssyineen ja pitkine, harmaine kauhtanoineen. He kuorivat ja söivät sieniä, joita olivat löytäneet saarelta ja joita me lapset pidimme ehdottomasti myrkyllisinä kaikille muille kuin ryssille.

Kangastuksen tapaisessa valossa täällä pohjolassa, missä voi löytää nuppineulan tai lukea kirjaa keskiyön auringon valossa, saattoi koivikkojen peittämä saari kaupungintaloineen, satamineen, aluksineen ja tuntureineen vastakkaisella rannalla sellaisena iltana kuvastua välkkyvään, metallinviheriään salmeen, ikäänkuin koko maisema riippuisi kirkkaassa läpinäkyvässä ilmassa.

Laiturien edustalla virui kokonainen metsä kolmimastoisia, sinisiä, vihreitä ja valkoisia venäläisiä aluksia, joita kulettivat Bogdanoffit, Vasilijeffit ja mitä kaikkia laivurit lienevät olleetkaan nimeltään, ja laituripalkeilla oli valkoisenaan ruisjauhoja, joita päivät päästään purettiin laivoista mattoihin ja vinttureilla nostettiin tavarasuojuksiin.

Näissä aluksissa oli paljo hyviä tavaroita. Siellä oli keltaisia, kovia kakkuja — nimeltään "prenikoita" joita sai ostaa kaksi kappaletta yhdellä kuparikopeekalla, kun poikamaisella venäjänkielellämme huusimme: "prenikka kopum"! Ja siperialaisia pähkinöitä sieltä sai lahjaksi. Kajuttain pöydällä oli pyhimyskalentereja, joissa oli punaset kirjaimet jokaisen pyhimyksen nimessä. Siellä alhaalla kävellä tassutteli kummallisesti puettuja venäläisakkoja, jotka tarjoilivat teetä välkkyvistä, kiehuvista vaskilaitoksista — "samovaareista" — ja kajutan seinällä tiiliuunin — "pjetskan" — vieressä riippui yhtä kummallinen pyhän Nikolauksen kuva, jonka edessä paloi kynttilä.

Väliin nähtiin kuvia ripustettuina miehen korkeudelle mastoon. Sanottiin, että he tekivät niin pakottaakseen suojeluspyhimyksen antamaan matkalle suotuisan tuulen, kun miehistö oli ensin kolme päivää koettanut taivuttaa häntä siihen hyvällä, vahakynttilöillä ja suitsutuksilla.

Mainitsen tämän kaiken, sillä Bogdanoffin aluksessa sattumalta oli muiden merkillisyyksien joukossa neliskulmainen tummanruskea karhunpoika, joka kuleksi ja leikki aluksessa kuin mikäkin laivakoira.

Minä istuin laivan portaalla ja ojensin leikkien saappaani sen kitaan, — kuten väliin voi pistää päähän ojentaa jalkansa leikkivälle koiralle, joka kyllä sen hampaidensa väliin sieppaa, mutta, kuten tietty, ei tosissaan tarraa kiinni.

Karhu ei kuitenkaan ollut mikään koira. Se puri tosissaan varpaan lävitse, ja minä muistan vielä tänäänkin miltä minusta tuntui.

Koko yön makasin minä haavakuumeessa, minua vaivasi jokainen huoneessa suriseva kärpänen, ja minä katselin, kuinka raukean lämmötön yöauringon paiste antoi eloa käärekaihtimien kuvioille. Alhaalta kadulta kuului hetkisen venäläisten laulua, — sitte muuttui se sekavaksi hälinäksi ja temmellykseksi ja huudoksi ja ihmisvilinäksi.

Minä en saanut sinä yönä selvää mistään muusta kuin että sisäkkö, joka oli ollut ulkona tiedustelemassa, sanoi kuiskaten lastenpiialle:

— "Se on Susamel! — — Nyt ovat he panneet hänet tyrmään!… He kantavat venäläisiä paareilla laivaan; — ne on lyöty kuoliaaksi… kolme ryssää ja yksi hampurilainen!"

Ja niin istuivat he molemmat itkien hiljaa esiliinoihinsa, jotteivät pelästyttäisi minua, sillä heidän piti vuorotellen valvoa minun luonani.

Muutamia päiviä myöhemmin kerrottiin, että oli pidetty kuulustelu, ja Susamel oli kaiken muun hyvän lisäksi nujertanut mullinmallin kaupunginvoudin pojankin.

Tämän viimeisen nyt kyllä tiesin olevan lörpötystä; sillä minä itse olin kaupunginvoudin poika; mutta se oli totta, että häntä oli sakotettu. Susamel, joka asui kaukana Balsvuonolla, oli kulettanut veneessään puolen tynnyriä traania myytäväksi. Sen otti hän nyt, niin raskas kuin se olikin, hartioilleen ja kantoi kaupungin lävitse kauppias Meyerin puotiin saadakseen rahaa esivallalle; mutta vanha Meyer, joka oli juutinmaalainen, oli sanonut, että hän oli "tapellut kuin mies… tosiaan kunniaksi isänmaalle!" — Ja hän oli maksanut hänen sakkonsa.

Minä en, sen pahempi, saanut silloin vielä nähdä Susamelia; mutta jutun todelliset erikoisseikat sain minä tietää tarkemmin kuin kukaan muu viinakauppias Kielin omalta pojalta, joka oli minun ystäväni ja luokkatoverini keskikoulussa. Hän oli katsellut tappelua koko ajan, sillä se tapahtui hänen isänsä myymälän edustalla. Puoti ja koko sen edusta oli ollut ryssiä täytenään. Siellä oli sitä paitsi ollut pari saksalaista eräästä höyrylaivasta, jonka nimi oli Blankenese, tai oli se sennimisestä paikkakunnasta kotoisin, lisäksi joitakin norjalaisia. — Kuitenkaan ei siihen asti ollut näkynyt vihamielisyyden merkkiäkään. Sitte oli Arne-Noran veli tullut tanssien milloin yhdellä milloin toisella jalallaan, kirkuen täyttä kurkkua, töyttilöiden miesparven lävitse ovea kohden kuin mikäkin nyrkkitaistelija ja mongertaen pähkähulluna engelskaansa:

Hän oli vain sellainen hoikankoiskera, sinisenvaalea pojan veitikka, jolla ei ollut mitään voimia, ja hänen seitsemäntoistavuotias sisarensa oli itkien koettanut saada häntä lähtemään kotiin. Mutta se vaikutti vain, että hän hangotteli sitä vimmatummin. Sitte oli muuan ryssistä sisällä puodissa lähennellyt Arne-Noraa, joka kirkuen pakeni portaita ylös ja piiloutui ullakkokamariin, jonka oven hän sai suljetuksi, ja silloin olivat kaikki äkkiä jakautuneet kahteen puolueeseen: norjalaisiin ja vieraihin, jotka tahtoivat hyökätä ylös portaita.

Sateli navakoita iskuja ja norjalaiset joutuivat alakynteen. Mutta
Kielin poika oli sillä välin suurella nokkeluudella juossut Susamelin
luo, jonka hän tiesi tulleen juuri samana iltana ja asettuneen yöksi
Wagelin talonpoikaistupaan.

Kun Susamel tuli ja kuuli Arne-Noran hätähuudot, oli hän yhdellä sivalluksella heittänyt kaikki nurinniskoin portailta, päästäkseen näkemään kuinka laita oli, ja sitte oli hän alkanut huitoa ensin vintillä ja sitte puodissa sellaisella tavalla, että jälkeenpäin muutamia kannettiin paareilla laivarantaan, ja että kaikki luulivat tapahtuneen murhantöitä…

"Mutta ryssät voivat elpyä uudestaan kuten kärpäset; ne turtuvat vain!" vakuutteli Jens Kiel minulle sellaisella naamalla kuin sanoisi vanhan, moneen kertaan koetellun totuuden. Ryssät olivat lopuksi pötkineet pakoon vintin ikkunoista ja sitä tietä turvekatolle, ja puodin ovi retkotti aamulla runneltuna ja vinossa yhden saranan varassa.

Kun Susamel vietiin tyrmään, oli Arne-Nora kulkenut itkien perästä. Hän saattoi sankanaan aina portille saakka; mutta tämä ei huolinut katsoakaan tyttöä.

"Voin sanoa sinulle, miten oli laita" — sanoi Jens Kiel salamyhkäisesti. "Ylhäältä kapakan vinttikamarista tapasi hän Wagelin puotipojan, 'kauniin Jakvistin', tiedäthän… Tyttö oli päästänyt hänet sisälle pelastaakseen hänen elämänsä, kun ryssät olivat hänen kintereillään portaissa, — ja poika oli niin peloissaan, kun Susamel tuli… aivan harmaa kasvoiltaan!… Hän se juottaa Arne-Noran veljen pätkään iltasin, jotta Arne-Noran täytyy tulla noutamaan häntä kotiin… hän on rakastunut Arne-Noraan… Mutta, — Susamel voi nostaa hänet suoralla käsivarrellaan!"

Susamelista oli tullut rahvaanmiesten ja poikien sankari ja kauhu, ja hänestä oli sepitelty mitä ihmeellisimpiä juttuja. Hän asui, kuten kerrottiin, eräällä niemekkeellä Balsvuonossa, jossa hänen kalansa riippuivat kallion kielekkeellä hänen tupansa edessä, ja "kukaan ei uskaltanut laskea sinne venheellään, hän ei sietänyt siellä ainoatakaan sielua!" Hän oli niin väkevä, että oli yksin heittänyt ankkurin hollantilaisella kauppalaivalla, jossa häntä oli ärsytetty, ja kolmen muun miehen keralla saattoi hän työntää kymmenairoisen aluksen vesille. Kauvempana ulkosatamassa oli hän kerta kerran jälkeen pitänyt venäläisiä aluksia kurissa ja tehnyt Finmarkin satamassa suorastaan ihmetöitä pelastaessaan ihmisiä, olipa kerran keskellä kuohuja purjehtinut suoraan kumollaan olevan venheen ylitse, jonka pohjalla miehet istuivat, ja nostanut heidät venheeseensä.

Suurimmat urotyönsä oli hän kuitenkin tehnyt rantakalastuksen aikaan, tapellessaan kalastuspaikoista. Milloin joku tuli Susamelin tielle, jouduttiin heti käsikähmään. Vieraan oli joko väistyttävä tai tapeltava! — Jo parin talven jälkeen pelättiin Susamelia kaikilla kalastuspaikoilla. Itse oli hän suomalainen.

Sen yön jälkeen, jolloin Susamel tappeli venäläisten kanssa, näin minä hänet useammin, mutta en uskaltanut mennä hänen lähelleen. Tämä tapahtui vasta jonkun aikaa myöhemmin ja juuri samoina päivinä, jolloin kuulin hänen menneen kihloihin.

Silloin oli iltapäivä. Hän istui sorean sinisessä sarkapuvussaan ja uusissa karvaisissa lappalaiskengissään ja kiiltohatussaan paahtavassa päivänpaisteessa alhaalla venheessään laiturin vieressä ja odotti nähtävästi Arne-Noraa. Hänellä oli sinertävän musta tukka, joka tasalatvaksi leikattuna valui leveän, kauniin otsan ylitse, ja hänellä olivat tuuheat kulmakarvat ja siniset silmät. Saattoi nähdä jo kasvoistakin, että ne olivat väkevän miehen kasvot. Hän oli pituudeltaan tuskin kolme kyynärää, mutta tavattoman hartiakas ja vahvarakenteinen. Hän istui hiljaa teljolla, jalat vedessä molemmin puolin venheen kokkaa, ja näytti niin mietteihinsä vaipuneelta istuessaan siinä eteenpäin kumartuneena.

Minun vaikutuksille herkästä lapsenmielestäni näytti, että hänen kasvoillaan oli jokseenkin surullinen ilme, ja kun hän kohotti katseensa minuun, tuntui minusta, että hänen täytyi olla rajattoman hyvä ja kiltti pohjaltaan. Hän antoi minulle sinivärisen ongen, ja minä uskalsin silloin ikäänkuin ystävyyden osotteeksi vetää hänen venheensä kiinnikenuorasta ja puhutella häntä. Kysyin häneltä muun ohella, oliko totta, että hän oli pelastanut niin monta ihmishenkeä Finmarkin satamassa?

"Ojaa… aina jonkun", — sanoi hän. — "Ainahan joku saa luvan purjehtia oman venheensä upoksiin… siitä ei kukaan häntä sakota!"

Arne-Nora oli, kun häntä oikein muistelen, pieni, hontelo ja hento viisitoista — kuusitoistavuotias tyttö, hänellä oli sinijuovainen vaalennut hame, joka oli hassusti kiinnitetty selän takaa. Hän oleskeli enimmäkseen poikien joukossa, jotka onkivat valkoturskan poikasia alhaalta laiturin viereltä.

Hänen kotonaan oli kurjaa elämää, — siellä joivat niin isä kuin äitikin.

Näen hänet vielä, kun hän valkotukkaisine päineen seisoi nojaten nostolaitokseen ja innoissaan katseli kuinka särkiparvet uivat vihertävän hietapohjan ylitse ja pojat kalastivat. Parvet olivat usein niin tiheät, että ongensiima kotvan aikaa virui koholla niiden selässä voimatta painua niiden välitse. Kun sitte tuli joku pieni turska, uidessaan hiljaa liikutellen selkäeviään, viheriälevän peittämiä ranta-aidan paaluja kohden, jouduimme me kaikki kuumeihimme, ja silloin saattoi hän ensimäisenä kavuta kiviarkulle sitä onkimaan.

Häntä sanottiin poikien tytöksi, mutta varsin vähällä oikeudella; — hänestä oli vain niin ikävää olla kotona ja niin hauskaa alhaalla laitureilla, ja sitte oli hän niin hyväntahtoinen ja epäluuloton, ettei paljoakaan ajatellut sitä, mitä kentiesi muut ajattelivat aivan liian paljo.

Kuinka nyt olikaan tai kuinka ei ollut, niin oli hän — se oli vuotta ennen venäläistappelua, — lähtenyt kotoa eräänä kesäyönä, kun hänen vanhempainsa välillä oli ollut kova kotikahakka, ja istuutunut yksin kalastamaan Wagelin laiturinportaille, jotka oikeastaan eivät olleet mitkään portaat, vaan liukkaat, viheriäleväiset tikapuut.

Kun Susamel aamulla tuossa kolmen tienoilla souti satamaan, oli hän löytänyt tytön vedestä, ja näytti siltä kuin tämä olisi siellä maannut kauvan. Ongensiima oli kiertynyt hänen pikkusormensa ympärille, ja sen päässä oli isosimppu, joka oli tarttunut onkeen ja tempoi vedessä sinne tänne, jotta käsi liikkui vedessä.

Susamel oli nostanut hänet laiturille ja työskennellyt hänen kanssaan vahvoine voimineen parisen tuntia ja puhaltanut henkeä hänen rintaansa, kunnes hän vihdoin virkosi eloon, ja sitte kantanut kalmankalpean tytön käsivarsillaan kotiin.

Hän ei väistynyt tytön luota koko aamupäivällä, vaan istui siellä tuontuostakin ähkyen — kuten sanottiin, — paikoillaan aivan kuten vuori, kunnes tyttö tuli tunnoilleen.

Susamel tunsi tytön siitä päivin. Hän ei mennyt mielellään tämän vanhempain luo, ja niin tuli tämä sitä useammin alas laiturille ja jutteli hänen kanssaan, — ja tuona iltana, jona hän istui niin juhlapuvussaan venheessä, odotti hän varmaan tyttöä.

Tämä tulikin hetkisen jälkeen rantaan laatikko kädessään ja kaulassaan suuri punaruutuinen liina, joka somisti häntä suuresti.

Hän jäi seisomaan hetkeksi laiturin alimmalle portaalle, mutta kun hän tahtoi antaa laatikon Susamelille, auttoi tämä hänet venheeseen, jossa he istuivat teljolle vastatusten. Ensin he istuivat äänetönnä, ja sitte alkoi tyttö kysellä häneltä, milloin hän taasen aikoi mennä merille kalastamaan?

"Oo, siihen kai viipyy kauvan", — tuumi Susamel, — "olemme nyt ensin kotona koko kesän."

"Veljeni sanoi viimeksi, että tunturilla Balsvuonossa oli niin paljo lehtiä ja marjoja… Minä en koskaan ole ollut tunturilla", jatkoi tyttö. —

"On, punainen, jonka kyllä saat nähdä. — Minulla on pieni suviaitta ylhäällä Kalattoman lammen luona… saat ratsastaa sinne."

"Oh, koko kalattomuus on vain lörpötystä. Minä olen saanut sieltä suuria taimenia. — Ja sitte on siellä suuria muuraimia suolla — sinulle, Nora! Juuri niitä sait nyt."

"En tiedä", — sanoi Susamel ja kumartui ja avasi pienen, pyöreän puulaatikon, josta hän etsi jotakin. — "Se riippuu hänestä itsestään… minä kyllä tahtoisin hänet sinne mielelläni… mutta silloin voi käydä, ettei hän siellä viihdy."

Hän otti rintaneulan ja pisti sen tytön silkkiliinan nurkkaan, ja tämän posket lehahtivat punaisiksi.

"Tahdotko ottaa sen kauniiseen kaulaliinaasi, Nora?" — kysyi hän omituisella äänensävyllä.

"Saat puhua heidän kanssaan kotona, — minä kyllä tahdon, Susamel!" — sanoi Nora ihmeen hiljaisasti ja katsoi maahan.

Miksei hän voinut sanoa: "kyllä" — kun rintaneula kerran oli niin soma, ja miksi Susamel tarttui niin iloissaan hänen käteensä ja veti hänet luoksensa, sitä minä en ymmärtänyt; mutta hän hypähti yhtäkkiä nopeasti venheestä ja ylös portaille, ja näytti niin huikean hämmentyneeltä. En ikipäivinäni ole nähnyt ketään, ihmistä niin punaisena.

"Sitte tulen sunnuntaina!" — nauroi Susamel ja katsoi ylös tyttöön säteilevän tyytyväisenä.

Minä ihmettelin edelleen heidän kaikkia eleitään, ja samalla pisti silmiini, että tytön niskassa ja siinä keveässä, joustavassa tavassa jolla hän notkutteli solakkaa vartaloaan oli jotakin kaunista, hänen kulkiessaan laituria ylöspäin. Susamel täydensi tämän vaikutuksen, lausuen raamatullisella kielellään hiljaa ja kuvailemattomalla ilmeellä hänen jälkeensä:

"Onko se totta, että sinä yksin jaksat nostaa laivan ankkurin,
Susamel?" — kysyin minä.

"Oletko hullu!… Mutta tästä saat nähdä!" — Ja niin alkoi hän huiskutella minua ilmassa ylös ja alas, aivan kuin olisin kaksivuotias lapsi. Hän oli aivan huimalla tuulella ja näytti vain olevan ymmällä, mitä antaisi minulle. Vihdoin otti hän homeisen, venäläisen kuparirahan, jossa oli kaksi nuolta ristissä, ja alkoi hangata sitä kirkkaaksi minulle.

Se oli liian houkutteleva: siihen oli luonnollisesti hakattava reikä, jotta siitä tulisi mainiompi leikkikalu, — ja niin otin minä rahan ja sain sentähden toria tultuani kotiin.

Susamel tuli nyt useammin Tromsöhön, milloin yksikseen kuusiairoisessa venheessään, jossa toi kapakaloja tai muuta, milloin velipuolensa, joka asui hänen läheisyydessään Balsvuonossa, ja tämän vaimon kera, joka tosin oli jokseenkin juonikas luonteeltaan.

Hän oli pitkä, laiha, solakkavartaloinen suomalaisnainen, jolla oli musta myssy ja joka käveli niin verkalleen ja somasti. Hän oli kaunis; mutta kasvot mataloine otsineen ja hieman yhteenpuristuneine suineen, jonka ympärillä leikki omituisen itserakas, hieman salamyhkäinen hymy, — eivät tehneet hyvää vaikutusta. Kaisa ja hänen miehensä kuuluivat muutamaan pohjolan haaveellisista uskonlahkoista, — suuntaan, johon myös Susamel alkuaan kuului ja kääntyi tappeluaikakautensa jälkeen taasen siihen, mikäli hänen luonteensa sen salli.

Kaisa ja hänen omansa majailivat Wagelin talonpoikaistuvassa; ja hän oli kerran ollut kovassa touhussa käännyttää Wagelin puotipoikaa, Jakvistia. Mutta tältä sai hän hedelmäksi vain ylimielisiä vastauksia ja pistopuheita.

Oli kuitenkin pahoja kieliä, jotka sanoivat, että syy, jonka tähden Kaisa aina sai kahvinsa tuolla takapihalla ja viihtyi siellä niin hyvin, oli siinä, että hän, huolimatta kaikkea muuta kuin enää nuorista vuosistaan, oli iskenyt silmänsä ja suorastaan pihkaantunut Jakvistiin, joka oli tavattoman kaunis nuori mies aivan korpinmustine tukkineen, jotka kihertelivät ja kähertelivät ympäri otsaa. He väittelivät, että Kaisan pienet, ruskeat suomalaissilmät loistivat ja vilkkuivat, kun hän vain näki Jakvistin, ja että hän oli kovasti vihoissaan Arne-Noralle sentähden, että Jakvist mielellään pyrki leikittelemään ja loruamaan hänen kanssaan.

Kaisa oli siitä pitäen sangen harras nuhtelemaan Arne-Noran vanhempia, osaksi heidän tunnettujen vikojensa tähden, osaksi siksi, että he antoivat tyttärensä käydä niin aivan ilman kuria ja silmälläpitoa. Aina oli sievä eukko saanut tietoonsa jotakin, johon saattoi torailunsa perustaa, ja Susamelin kihlauksesta juoruttiin aika paljo ja siitä ettei hänen veljenvaimonsa Kaisa hyväksynyt naimiskauppaa.

Suurin aihe tuli kuitenkin siitä, kun Arne-Nora ja muutamat muut tytöt olivat olleet hänen veljensä kera kalastusmatkalla salmensuulla ja se oli päättynyt siten, että he olivat ottaneet osaa tanssiin eräällä niemennenällä, jossa nuorten oli tapana kokoontua. Susamel oli kuullut, että "kaunis Jakvist" oli siellä myös sinä iltana ja hän vaati nyt painavasti, etteivät vanhemmat tämän jälkeen saisi koskaan lähettää tyttöä Wagelin puotiin ostoksille. Kaisa oli lopettanut vasta kynnykseltä jaloin juttelunsa ja sanonut lopuksi että "huhuja kulki paljo tansseista ja muista jumalattomuuksista, ja Susamelia kyllä varoitettaisiin."

Oli sellaisia, jotka arvelivat, että tämä oli vain mustasukkaisuutta
Jakvistin tähden.

Arne-Nora huomasi aina Susamelin venheen kaukana salmen suulla ja seisoi laiturilla, kun hän tuli. Mutta kun veljenvaimo oli mukana, ei tyttö ollutkaan häntä vastassa, ja Susamel oli sen varmaankin pannut merkille. Ainakaan ei Kaisa viime aikoina seurannut hänen mukanaan.

Kun minä olin Susamelin personallinen ystävä, oli minulla toisten poikain suurimmaksi kateudeksi se kunnia, että minä tohdin istua onkimassa hänen venheensä perässä, ja eräänä päivänä iltapuoleen kun minä siten istuin ja ongin, tuli Arne-Nora alas rantaan.

Kulkiessaan pitkin laituria, jonka sivulla oli vierivierekkäin rantamakasiineja, katsoi hän äkkiä nauruun purskahtamaisillaan ylös erääseen makasiiniin; mutta hän käänsi äkkiä päänsä jälleen toisaalle ja tuli hyvin vakavaksi.

Minä tiesin, että siellä täytyi olla Jakvistin, jonka äsken olin nähnyt seisovan Wagelin makasiinin ylimmässä aukossa ja ottavan kaloja vastaan, ja minusta oli kuin hän heittäisi sieltä tytölle jotakin, joka kuitenkin meni laiturin ylitse. Minä ajattelin, että se oli palanen rintasokeria; mutta Nora ei katsonut sinne päinkään.

Susamel oli noussut… Hänen kasvonsa olivat mullanharmaat ja kalpeat, ja hän näytti sellaiselta, että minä kauhistuneena hyppäsin venheestä ja joksikin suoraa päätä kotiin.

Mitä tapahtui, sain päästä jälkeenpäin selville ihmisiltä, jotka olivat seisseet katselemassa.

Kun Arne-Nora saapui portaille, oli Susamel vitaissut puukollaan poikki venheen kiinnikenuoran. Mutta kun hän vetäsi ensi kertaa airoillaan soutaakseen kotiin tytön nenän edessä, oli tämä hypännyt jälkeen kiviarkulle laiturin vieressä. Siellä lipesi hän ja sai kolahduksen päähänsä; mutta kuitenkin oli hän noussut ja ojentanut kätensä ja huutanut aivan hurjasti ja sydäntä vihlovasti Susamelin jälkeen: — "Susamel! Susamel!"… kunnes oli kaatunut ja jäänyt kivelle makaamaan.

Susamel ei ollut olevinaan niinä miehinäkään ja souti vain yhtä lujasti kauvemmaksi vesille.

Mutta kun Nora ei noussut, tuli Susamel jälleen toisiin ajatuksiin ja souti takaisin kiviarkulle, jolla tyttö makasi. Hän oli nostanut tämän venheeseen ja pessyt vedellä haavan päässä, ja tyttö oli nojautunut häntä vasten ja itkenyt ja nyyhkyttänyt rajattomasti — ja niin oli jälleen tullut sovinto heidän välilleen.

Samana iltana olivat he menneet papin luo panemaan itseään kuulutuksiin, vaikka tytöllä oli vielä silkkikääre päänsä ympärillä…

Kuukauden päivien kuluttua vihittiin heidät Tromsön kirkossa. Hän tuli kaksi veljeään ja veljen vaimo mukanaan, ja he menivät morsiamen kera suoraan alttarilta venheeseen.

Nyt oltiin suunnilleen sitä mieltä, että Arne-Noran oli joku hirviö ryöstänyt. Ainakaan ei ollut ainoatakaan tyttöä Tromsössä, joka olisi uskaltanut lähteä hänen sijaansa, vaikka Susamel olikin tunnettu siitä, että saattoi sangen hyvin pitää puoliaan.

Noin kuukauden päivien kuluttua tuli Susamel hienona ja kiiltohatullaan ja silkkikaulaliinalla ja valkoisella kauluksella sonnustettuna meidän kyökkiimme. Hänellä oli mukanaan oivallinen ongensiima lyijypainoineen ja kaksi onkea ja hän kysyi, saisikohan kunnian lahjottaa ne minulle. Siihen suostuttiin, ja minä en unhota ikänäni sitä iloista yllätystä, kun tulin koulusta kotiin ja näin hänen istuvan etuhuoneessa ryyppy ja leivos edessään, ja minun ymmärtäväinen äitini keskusteli sangen vakavasti hänen kanssaan.

Näin tuli jälleen sovinto meidän välillemme ja minä olin koko lailla ylpeä siitä, että hän olosuhteihinsa katsoen oli tehnyt niin monia valmistuksia saavuttaakseen ystävyyteni takaisin. —

— Kesäisin koululuvan aikaan sain minä luvan seurata tuomaria hänen käräjämatkoilleen. Matkat tehtiin enimmäkseen katetussa venheessä ja kyytimies oli soutamassa, ja käräjäpaikoista oli muuan Balsvuonossa.

Olin iloinnut kauvan edeltäpäin, että saisin nähdä Susamelin kodin, jonka piti olla aivan käräjäpaikan lähellä, ja saisin hämmästyttää hänet äkillisellä tulollani. Mennessä olin paljo jutellut ja lörpötellyt siitä, ja minusta tuntui aivan ihmeeltä, että piti sattua juuri niin, että Susamel, joka oli käräjillä, oli itsestään keksinyt pyytää tuomarilta lupaa viedä minut kotiinsa ja pitää minut kokonaan seuraavan päivän iltaan saakka.

Käräjäpaikalta oli vain vähän matkaa pieneen niemekkeeseen, jossa hänen tupansa seisoi, vierellään muuan peltosarka ja rannalla talaksen luona muutamia vaikkanoita, joilla oli kaloja kuivamassa. Se oli aivan koivikon ja nurmikenttien peittämän jyrkkärinteisen tunturivaaran juurella, ja rannikko oli niin kapea, että puuvaja ja lehminavetta oli täytynyt laittaa tuvan yläpuolelle rinteelle.

Meidän soutaessamme sinne iltapäivän tyyneydessä, nousi savu sinertävänä savutorvesta, ja Arne-Nora tuli alas ovesta ja juoksi rannalle meitä vastaan. Hennosta, hoikasta vartalostaan huolimatta oli hän ikäänkuin kasvanut sitte viime näkemän.

Minua kestitettiin runsaasti viilipunkalla, jonka päällä oli rintasokeria, piparkakuilla, rinkilöillä ja kahvilla ja sitte pääteltiin, että meidän piti lähteä Kalattoman lammelle ja oltava yötä siellä kesämajassa ja ongittava Susamelin kera taimenia.

Punasella hevosella, joka Susamelilla oli yhteinen velipuolensa kera, saisin minä ratsastaa, kun taasen hän ja Arne-Nora kävelisivät.

Omituista oli nähdä näitä kahta taipaleella — he nauroivat ja ilvehtivät ja laskettelivat suustaan koko joukon hullutuksia.

Tie kulki ristiin rastiin soiden välitse, jotka monesta kohdin olivat muuramista keltaisenaan.

Ja millä varmuudella kulkikaan valkoturpainen hevonen porrasten ylitse, ja kuinka tarkoin valitsikaan se jalkansa sijat, askel askeleelta, mitä jyrkimmillä paikoilla ja alsikeapilan villojen keskeltä! Minä olin tottumaton ratsastamaan ja minua pelotti; mutta Susamel lohdutti minua sillä vakuutuksella, että hevonen oli niin "oppinut kulkemaan".

Olen sittemmin usein kuullut puhuttavan "lukuhevosesta" ja siitä että joku kirjatoukka, "pänttää päähänsä kuin hevonen", mutta "oppinut kuin hevonen" en ole kuullut sanovan kenenkään muiden kuin Susamelin; mutta minä ymmärsin, mikä suuri tunnustus siinä piili tunturihevosen kokeneeseen vaistoon nähden.

Ihana päivän helle, päivä ponnistuksia täytenään… Ilta, jolloin me sytytimme nuotion kesämajan eteen hyttysiä karkottamaan, ja yö, jolloin me olimme Kalattoman lammesta taimenia onkimassa, — kuinka se kaikki onkaan ilmielävänä muistossani!… Näen yhä vielä tämän kesäyön puoleksi unenhorroksessa tai unelmain hohteessa, kuinka me istuimme hiljaa ja ongimme, ja meidän molempain ja venheen varjot vaipuivat tummina syvälle veteen, ja kaikki ympärillämme, tunturit ja puut näyttivät omituisessa yövalaistuksessa ikäänkuin nousevan ilmaan, höyhenenkeveinä, — kunnes uni valtasi minut, ja minä nukuin Susamelin takille, muutamien lehdeksien päälle, jotka meillä olivat mukanamme venheessä.

Kerron tämän kaiken kuvatakseni hieman sitä vaikutusta, jonka sain tämän avioparin onnellisesta yhteiselämästä ja kodista.

Kun Susamel seuraavana päivänä iltapuoleen oli soutanut maakauppiaaseen jollekin asialle, tuli sillaikaa hänen veljensä vaimo mökkiin.

Hän oli tuvassa jokseenkin kauvan ja puhui Arne-Noran kanssa, jollaikaa minä olin ulkona hevosen kera, jonka Susamel oli satuloinut minua varten ja kiinnittänyt maahan pitkään nuoraan. Kun pitkä, kaunis nainen vihdoin tuli ulos ovesta, näytti hän ilkeännäköiseltä, ja hänen kasvoillaan oli epämiellyttävän teeskennelty imelyys, kun hän kulki ohitseni ja tervehti.

Kun minä menin tupaan, makasi Susamelin vaimo kasvoillaan vuoteessa ja itki; mutta hän pyysi minua, etten suinkaan sanoisi siitä Susamelille mitään!… Kaisa tahtoi hänet pakottaa taivuttamaan Susamelia siihen, että hän velipuolensa kera luovuttaisi kappaleen rannikkoa Jakvistille Tromsöstä traanikeittämöä varten. Kauppakirja olisi allekirjotettava käräjillä seuraavana päivänä.

"Hän muuten juoruaa Jakvistista Susamelille… ja hän uskoo häntä… ja silloin!" —

Hän ei sanonut muuta, istui vain ja tuijotti lattiaan ja oli aivan kuin poissa tajultaan. — "Kaisa juoruaa siitä kaulaliinasta, jonka Jakvist kerran lahjoitti minulle… ja josta minä en ole tohtinut virkkaa mitään, sillä Susamel ei siedä häntä… ja Kaisa tietää sen… ja jos hän sen sanoo, niin Jumala minua auttakoon!… Ethän sinä vain sano mitään?" — kysyi hän uudestaan ja katsoi minuun pelokkaan tutkivasti.

Minä en ymmärtänyt silloin juttua kokonaan; mutta minulla oli kuitenkin jotakin vihiä siitä, että Susamel oli mustasukkainen Jakvistille.

Ja vähän ajan perästä oli koko juttu unhottunut, ja hän auttoi minua pyydystämään rapuja rantamatalikolta.

Kun Susamel palasi kotiin, teimme me oikein juhlasaatossa kävelymatkan eräälle multahaudalle lehtivaaran juurella.

Monta vuotta tuon päivän jälkeen näin jälleen Tromsön. Se oli sama kaupunkinsa ja satamansa koristama, koivumetsien ja huvilain reunustama saari, joka lepäsi niin ihmeellisen suvikirkkaana kuvasteleiden salmeen. Näin jälleen alukset ja makasiinit ja tutut laiturit; mutta paljo oli muuttunut.

Oli tullut uusia ihmisiä, uusia katuja, vieläpä uusi kirkkokin, joka, niin kaunis kuin olikin, ei kuitenkaan ollut se sama, vanha, punaiseksi maalattu, jonka minä muistin, missä niin monet pulskat morsiusparit olivat vihitty.

Erään vanhan toverin kera, joka nyt oli vakava porvari paikkakunnalla, kävin minä katselemassa muutamia poika-aikojemme kisakenttiä ja mielipaikkoja. Mutta vanhan laivasataman seutuja en minä enää tuntenut. Ennen kaikkea olisi siellä pitänyt olla se valkoinen rihkamapuodin ovi, josta Anton Knoff eräänä sunnuntai-iltana ampui jousipyssyllään nuppineulakärkisen nuolen toisensa jälkeen, kunnes hän vihdoin sai sattumaan kauppias Schnabelin reiteen, kun tämä onnettomuudekseen tuli ulos oman puotinsa ovesta.

Mutta sen lisäksi minä kaipasin matalaa, leveää turvekattoa, jolla me olimme leikkineet ja taistelleet ja paenneet sinne niin monta kertaa pulasta. Minun täytyi haparoida hieman muistoani, ennenkuin nimi johtui vielä mieleeni. Vihdoin alotin:

"Sen rähjän olemme saanut raivatuksi pois aikoja sitte; paikkaa tarvittiin"…

Minä jäin edelleen seisomaan… monet muistot pyörivät päässäni: tappelu Kielin puodissa, ja kuinka ryssät olivat paenneet katon kautta, ja muutamia heistä kannettu paareilla laiturille. Tämä kaikki palasi ilmielävänä silmieni eteen.

"Susamel! — Etkö sitä tiedä? — Hän on hullu, hän… Hän rutisti vaimonsa kuoliaaksi käsivarsillaan. Hän on yksinäisessä kopissa kaupungin vankilassa. Ei ollut ketään, joka olisi ottanut hänet viedäkseen mielisairaalaan Trondhjemiin. Yhtä hyvin olisi voinut ottaa elefantin kuletettavakseen.

"Hänellä on muuten nyt pitkiä selviä väliaikoja, ja luullakseni hän voisi kyllä olla vapaalla jalalla; mutta hän tahtoo kuitenkin itse mieluummin olla kiinni ja valvonnan alaisena."

Minä tarvitsin hyvän aikaa voidakseni sulattaa nämä kuulumiset, jotka valtasivat minut kokonaan ja koskivat sydämeeni syvemmälle kuin oikeastaan tahdoin tunnustaa.. Poikavuosieni ystävä ja sankari oli vielä säilyttänyt sijansa sydämessäni, tunsin sen tänä hetkenä.

"Niin paljo kuin vain tahdot. Luukun edessä ovat rautatangot, jos tahdot häntä nähdä niin; mutta huoletta voit mennä sisällekin. Ensi vuosina oli hän pähkähullu, ja pojatkin kasaantuivat silloin ristikon eteen. Mutta nyt on laita toisin. Hän on aivan rauhallinen istuu kaiket päivät raamatun ääressä."

Hankin tilaisuuden olla hänen kanssaan kahden kesken iltahämärissä seuraavana päivänä.

Kun astuin, sisään hänen luoksensa, istui hän vanhassa asennossaan, kumartuneena, jalat hieman hajallaan ja kyynäspäillään nojaten molempiin polviinsa.

Hän ei kohottanut katsettaan; — luuli kaiketi minua vartijaksi. Jättiläisvartalo oli vielä mahtavampi kuin saatoin muistaakaan; mutta lisäksi oli siinä jotakin vanhentunutta, jotakin rauniota muistuttavaa, ja hänen pitkä tukkansa ja tuuheat kulmakarvansa olivat muuttuneet jäänharmaiksi.

Luultavasti oli liike hänen kopissaan hänestä jotakin tavallisuudesta poikkeavaa, sillä yhtäkkiä heitti hän ylös terävän, aran katseen, — ja minusta tuntui, että katseessa, samassa kuin hän näki minut, oli jotakin hurjaa, eräänlainen uhkaava välähdys, joka viittasi siihen, että tämä taisteluvoimainen olento kärsi ollessaan niin kahleiden läheisyydessä.

Tunsin hetkeksi, että olin asettanut itseni jokseenkin kireään asemaan; mutta minua auttoi usko vanhoihin väleihimme, ja minä kysyin luottavasti:

Hän istui yhä äänetönnä ja synkkänä, vastaamatta mitään; jykeville, vanhuudessa vaalistamille kasvoille levisi ikäänkuin tuskallinen ilme. Hän oli tuntenut minut.

"Susamel!" — sanoin minä. — "Me olimme hyviä ystäviä ennen vanhaan.
Muistatko, kun olin kerran kotonasi… muistatko tunturiretkemme?"

"Se oli silloin hyvinä päivinä; — — mutta nyt ovat tulleet vuodet, joista voi sanoa: ne ovat pelkkää pimeyttä!… Minulla on kyyhkyn verta käsissäni." — Ja hän ojensi ne molemmat synkännäköisenä minua kohden. Oli synkkää, voimatonta, avutonta epätoivoa näissä sanoissa!

Vähitellen onnistuin kuitenkin avaamaan hänen kielensä siteet, niin että hän alkoi kysellä yhtä ja toista oloistani, ja, — ennenkuin siitä tiesimmekään, olimme keskellä vanhoja päiviä. Hänen suuressa yksinkertaisessa luonnossaan oli kovan, ihmisaran kuoren alla valtava ystävyyden ja rakkauden tarve, ja hämärissä sinä iltana saavutin minä hänen luottamuksensa.

"On yksi ihminen, jonka tappamiseen minulla on ollut kova halu", — huudahti hän — "ja se on velipuoleni vaimo Kaisa. Sinä päivänä, jona kuulin, että hän oli kuollut ja tunnustanut kaiken kataluutensa minua kohtaan, makasin minä täällä nauraen, kunnes minut puettiin pakkoröijyyn. Kuinka monta kertaa olinkaan seisonut hänen tupansa edessä ja ajatellut, etten minä päässyt rauhaan ennen kuin olin lyönyt hänet kuoliaaksi; sillä minä näin sen alusta alkaen — hän ei hellittänyt, ennenkuin minä olin poissa järjiltäni, ja Arne-Nora makasi maassa kuin mikäkin pieni pulmusparka.

"Aina siitä ajasta, jolloin tulin Noran tuntemaan, kun olin hänet pelastanut ylös merestä, pelkäsin, että hän oli antanut sydämensä puotipoika Jakvistille. Tämä oli kaunis ja hieno kasvoiltaan ja sanoiltaan, ja minä olin karkea kuin tervattu venhe. Näin heidän nauravan toisilleen laiturilla, ja silloin kun Nora piilotti hänet venäläistappelussa, ajattelin minä, että kuitenkin oli niin sallittu, etten minä saisi häntä; ymmärsin, että hän oli herkästi taipuvainen kaikkeen, mikä oli iloista. Mutta Jumala oli luonut hänet sellaiseksi, etten minä voinut koskaan häntä unhottaa, ja minä näin kuinka hän riippui minussa kiinni.

"Niin haihtui epäilys; mutta silloin minä tunsin, että se saattoi viedä ymmärryksen, ja että silmieni edessä oli kuin pimeä yö, joka kerta kuin epäluulo tuli.

"Jollei Kaisaa olisi ollut, ei minussa olisi enää epäluuloja herännyt Mutta hän sai aina pahaa aikaan; ja hän tiesi mihin sai kipeimmin sattumaan.

"Vuosi naimisemme jälkeen kysyi Jakvist minulta Tromsössä, enkö tahtoisi luovuttaa hänelle erästä saarta rantani edustalla, jotta hän voisi perustaa sinne traanikeittämön. Hän kertoi samassa, että velipuoleni — Kaisan mies oli jo sopinut hänen kanssaan omasta rantaosastaan.

"Ei, Jakvist”, — vastasin minä — ”se ei tule olemaan hyväksi kenellekään meistä!”

"Ja silleen sen piti jäädä, hän ei ahdistellut minua asiallaan. Mutta kotona arveli Nora, etten tehnyt oikein, kun estin velipuoleni etua.

"Ja niin tuli Jakvist sinne. Hän rakennutti pienen talon rannalle ja oleskeli siellä kesäisin pitempiä aikoja katsoakseen keittimöään ja kulkeakseen metsällä.

"Eräänä päivänä, kun minun piti lähteä matkalle Malangeen, ja minä olin Kaisan luona noutamassa purjetta, jonka hänen miehensä oli laittanut minulle, lausui hän hiljaisella, viekkaalla tavallaan:

"Sinun ei pitäisi niin usein olla poissa, Susamel!” — Ja kun minä katsoin häneen, lisäsi hän… ”varsinkaan tähän aikaan, kun Jakvist on täällä.”

"Minä en ollut huomaavinanikaan, mitä hän sillä tarkoitti, ja läksin matkalle. Mutta sydämeni oli povessani aivan kuin palava kekäle ja minä tunsin sen kyllä, kun Kaisa kerran, minun tultuani ikäänkuin sattumalta kotiin, sanoi:

"En voi ymmärtää miksi Nora oli niin innokas saamaan Jakvistin tänne rannalle!"

Nora tuli juuri sisään, ja minä näin, että hän kuuli sen ja ensin punastui ja sitten vaaleni; — ja kun Kaisa oli mennyt, lankesi hän äkkiä itkien kaulaani ja huudahti: ”Älä usko häntä, Susamel! Hän on ilkeä”; — ja hän vapisi pelosta kauttaaltaan.

Kuinka iloisia olimmekaan molemmat, hän ja minä, kun Jakvist oli mennyt pois siksi vuodeksi!

Kaisalla olivat aina pahat mielessä, ja minä tiesin, että ainoa keino oli olla uskomatta hänen sanojaan ja luottaa huoletta Noraan.

Ja minä tein niin. Kun minä katsoin Noraa silmiin, tiesin minä, että
Kaisa valehteli.

Mutta ihminen ei ole oman sydämensä herra, — ja joka kerta, kun minä aioin kulkea Kaisan tuvan ohitse, oli kuin perkele lujasti vetäisi minua sinne sisään.

Ja joka kerta, kun minä läksin sieltä, oli hän sanonut minulle jotakin, joka sai paholaisen yhä suurempaan valtaan sydämmessäni. —

— — — Eräänä kesäiltana saavuin kotiin päivää aikaisempaan kuin minua oli odotettu. Nora ei ollut tuvassa… ja silloin tulin niin kummalliselle tuulelle.

Minä menin Jakvistin tuvalle keittimön luo; mutta sielläkin oli talo tyhjänä.

Tullessani sisään oli hän yksin. Hän oli kasvoiltaan punainen ja kiihtyneen näköinen ja seisoi ikkunan ääressä katsoen ylöspäin mäelle. Hän seisoi niin koko ajan, kun minä olin sisällä; hän mahtoi seurata jotakin silmillään.

"Olipa hyvä, että tulit niin ajoissa kotiin, Susamel!” — alkoi hän ilkeän pilkallisesti. — ”Nyt on Arne-Nora mennyt ylös kesämajalle, ja äsken meni myös Jakvist ylöspäin metsästämään”…

Hän jatkoi pilkallisesti: ”Parasta onkin ajatella, kun hän menee iltasin kesämajalle sinun ollessasi poissa, — että hän tekee niin ainoastaan päästäkseen Jakvistista rauhaan täällä alhaalla!”

'Niin, kenties päästäkseen rauhaan niin hänestä kuin sinustakin,
Kaisa!” — huudahdin minä.

Silloin loistivat hänen silmänsä pilkasta: — ”Tahdon kertoa sinulle jotakin, jota et ole ennen tiennyt, Susamel!… Sen punaruutuisen silkkikaulaliinan on Jakvist hänelle lahjottanut… Tiedän kyllä, että rintaneula oli sinun. Kysy häneltä itseltään, niin saat kuulla!”

Minä läksin kesämajalle. Ensimmäinen, minkä sain silmiini siellä ylhäällä, oli Jakvist, joka pyssyineen astui rivakasti rinnettä myöten ylöspäin.

Sen mahtoi nähdä päältäni päinkin; sillä kun minä seisoin majan edustalla ja Nora tuli sieltä ulos, peräytyi hän sinne takaisin.

"En, Susamel!” — vastasi hän; hänen oli vaikea saada ääntä suustaan. Hän katsoi jälleen minuun ja peräytyi yhä kauvemmaksi seinää kohden; — sitte heittäytyi hän syliini…"

Minä muistan, että istuin pidellen häntä sylissäni kivellä majan edustalla, missä vesi on aivan lähellä. Lampi, johon yöaurinko kuvastui, ja pensaat ja harjut heiluivat sinne tänne, kuten kerä, jonka panet huiskumaan langan päässä… sinne ja tänne… Ja minusta tuntui kuin joku huutaisi kovalla äänellä harjun takaa; mutta itse en voinut ääneen pikahtaakaan.

Hän oli aivan valkoinen ja katsoi kerran pitkään minuun ja sulki sitte silmänsä.

Silloin otti paholainen minut valtaansa, ja meidän herramme otti kyyhkysen, sillä tuskissani puristin minä häntä rintaani vasten kaikin voimini, kunnes silmissäni pimeni.

Kun minä aloin huomata, että hänestä oli henki poissa, jouduin minä suurimman pelon valtaan. Minä aloin puhaltaa henkeä häneen ja liikutella häntä samoin kuin sinä yönä, jona pelastin hänet merestä ja jolloin mieleni kiintyi häneen, sillä minä näin, että hän oli Herran ihanuus, jota ilman minä en voinut elää. Ja minä en voinut häntä jättää.

Mutta minä en ollut osannut pitää arvossa sitä lahjaa, jonka olin saanut, — ja hänen sielunsa ei ollut enää tässä maailmassa.

Kun hän makasi siellä äänetönnä ja valkeana, oli hän kuin nukkunut enkeli, ja minä istuin hänen vieressään valoisaan aamuun saakka.

Mutta siitä pitäen en tiedä enää itsestäni mitään… sillä meidän herramme oli niin armollinen, että otti ymmärrykseni valon, ja kun minä tulin jälleen tajulleni, istuin minä taottuna rautoihin ja kahleihin, seinään kiinni, kuten mielipuoli mies.

Lohdutin itseäni sillä, että he tuomitsisivat minut kuolemaan ja antaisivat minun sovittaa rikokseni, ja jos niin olisi tapahtunut, olisin nyt saanut rauhan ja sovituksen sielulleni ja nähnyt Noran jälleen. Sillä että hän oli viaton, — sen tiesin siitä hetkestä lähtien, jona hän ummisti silmänsä.

Kun Kaisa muutamien vuosien jälkeen kuoli, lähetti hän papin mukana minulle sanan ja tunnusti, että hän oli keksinyt kaiken sen ilkeyden omasta päästään, ja että hän tiesi Arne-Noran olevan niin puhtaan kuin lumen, — vaikka Jakvist olikin ajatellut häntä.

Jonkun aikaa myöhemmin pääsi hän pois hullujenhuoneesta ja asettui asumaan erääseen majaan Tromsön pohjoisrannalla, jossa hän vietti sangen hiljaista elämää. Sanottiin, ettei hän puhunut koskaan, paitsi milloin oli venheessä, ja siellä oli hän aina päämiehenä.

Parina kolmena talvena peräkkäin kerrottiin nyt, miten harmaahapsinen urho oli oman henkensä uhalla pelastanut ihmisiä kalastuspaikoilla, ja hän alkoi saada takaisin vanhan maineensa.

Eräänä seuraavana kevännä kysyttiin hyviä kalastajia itään, Venäjälle, ja joukko kalastajavenheitä ja kauppalaivoja meni sinne.

Havningvuoren läheisyydessä, ajojäiden ja kuohujen keskellä, oli eräs purjealus karilla syrjällään. Miehistö riippui köysistössä ja huusi, aaltojen paiskelehtaessa heidän ylitseen.

Vähän myöhemmin oli viisiairoinen pirstaleina ylhäällä vuoren rotkossa, koetettuaan päästä maihin rantatyrskyn halki.

Mutta nuoran toinen pää oli sangen ymmärtäväisesti, lujasti kiinnitetty venheessä olleeseen harakoukkuun, jonka täytyi tarttua kiinni ylhäällä kivien välissä, — ja sen avulla pelastettiin myöhemmin päivällä koko purjealuksen miehistö.

VENEMIES RUSTEN JA HÄNEN MUIJANSA

Kun venemies Rusten kulki kirkkoon sunnuntaisin sinisessä merimiesnutussaan ja sateenvarjo kainalossaan, ja hänen vaimonsa aina purjehti kappaleen matkaa syrjemmässä, tyynessä toisella puolella katua, silloin tiesi jokainen, että nyt juuri soitetaan kolmannen kerran.

He näyttivät niin pulskilta ja hyvin yhteen sopivilta ja nuhteettomilta näin ollessaan yhdessä kävelyllä, mutta kumpikin heistä tarvitsi vain vähän väljänpuoleisesti tilaa itselleen.

Ja jolleivat ihmiset olisi tunteneet asiaa lähemmin, olisivat he luulleet, että tässä kulki oikein rauhallinen ja jumalinen aviopari Herran huoneeseen.

Hurskaina ja hartaina istuivatkin he kirkossa yhdessä, — he eivät vain tahtoneet päästä yksimielisyyteen virsikirjaan nähden, sillä venemies oli pitkänäköinen, ja kun hän lauloi pitäen kirjan kaukana luotaan, täytyi hänen vielä nousta seisaalleen ja ojentautua ennenkuin saattoi nähdä.

Mutta tämä sopusointu kesti harvoin paljoa kauvemmin kuin sunnuntain iltapuolelle, sillä silloin tuli toinen ääni venemiehen kelloon, ja hän alkoi vanhaan tapaansa juonitella ja koukutella ja muistutella ja ilvehtiä muijansa kanssa, jotta se oli koko kaupungin suussa.

Hän oli juuri selvinnyt pitkästä, makeasta iltapäiväunestaan ja ehtinyt sytyttää piippunsa, ja nyt hän seisoi paitahihasillaan helteessä ulkona puurappusilla ja tähysteli muijaansa, joka oli joutunut sanasotaan Paalsenin muijan kanssa vastapäisellä nurkalla.

Eikö muija mäkättänyt siellä aivan kuin vuohi… tärvelee sunnuntairauhan koko mäellä…

"Kuka, kuka, kukahan, — hi—hi—hitolla… ku—u—u—kukahan", matki laivuri harmissaan.

Muija seisoi näytellen talonväelle jotakin kääröä, jonka päällä oli multatahroja, ja väitti että heidän poikansa olivat kiivenneet aidan ylitse ja astuneet kuivamassa olleiden valkoturskain päälle, — nyt juuri keskellä päivää, heidän ollessaan kirkossa, — ainoastaan kurjien omenan raakaleiden tähden, jotka eivät saaneet olla rauhassa.

"Mutta sieluni autuuden kautta, saa hän tällä kertaa nenälleen. Hän tulee sangen hiljaiseksi…"

Venemies loisti tyytyväisyydestä… Joskus tapaa sattumalta toisen muijan, joka hänkään — ei siedä liikoja, ei — hi-hi-hi—h —. Saa tukkia suunsa… hi-hi-hi—h— saa tukkia suunsa.

Yhtäkkiä leimahti sanasota jälleen ilmiliekkiin, ja venemies ojensi päivettyneet ahavan ja talin punertamat kasvonsa kaiteen ylitse:

"Hoohoo, — nyt syttyy se jälleen…" Hän syleksiä töpeksi ja haukotteli piippunsa hammasluun ylitse.

Hänen kasvojensa ilme muuttui mielihyvän irvistykseksi, kun hän näki purjeentekijä Timmen tulla köpittävän keppi kädessä mäkeä alaspäin. Venemies antoi piipun riippua suussaan ja teki liikkeen, ikäänkuin tähystelisi kiikarilla häneen.

Purjeentekijä kulki aivan seinänvartta myöten. Hän pysähtyi tuon tuostakin ja katsoi ylös, — vaaniskeli kai, saisiko seuraa Gjörsaan iltapäiväksi, jotta tehtäisiin joku toti tai parinen ja saataisiin hieman jutella. He olivat purjehtineet yhdessä hieman yli kolmisenkymmentä vuotta sitten ja viettäneet parisen kuukautta merensaarilla.

"Pu—uh — kyllä." Hän tähysteli ylös ikkunoihin… "Ollaanko yksin kotona iltapäivällä…"

"Kyllä, — niinkauvan kuin muija pitää iltasaarnaa mäellä", — virnisteli laivuri.

"Mitähän, jos purjehtisimme Gjörsaan iltapäivällä, Rusten? Siellä on viileämpää takahuoneessa."

Hän heitti nopean katseen mäelle päin: — "Meidän olisi kai lähdettävä pian tiehemme."

"Ei ole kiirettä, ei ole kiirettä. Muijalla on vielä kolmisen nulikkaa, joille täytyy lukea lakia"…

Hän oli juuri ehtinyt käydä sisällä ottamassa liinatakkinsa ylleen, kun eukko Rusten tuli hengästyneenä ja koko joukon ripeämpänä kuin hänen lihavalle, verevälle persoonalleen oli hyväksi. Hän oli nähnyt purjemestarin ja aavistanut vaaran.

"Sinullepa tuli kova kiire, Gjertru. Malta nyt mieltäsi ja hengähdä hieman, ethän voi puhuakaan pelkältä läähätykseltä… Hys, hys — odota nyt — malta mieltäsi… Tiedäthän huimaustautisi…"

"Tällaisessa helteessä", — puuskahti eukko… "Ettekö tahdo astua sisään, purjemestari, ja ryypätä lasin olutta."

"Jaha, niin, — nyt soitetaan leppeää, houkuttelevaa säveltä — viritetään ansoja."

"Minä olen niin ikävällä odottanut saada tietää, kuinka sairaan vaimoparkanne laita on, Timme, kuinka hän jaksaa vaikeine selänkolotuksineen —"

"Nyt ei hän tahdo päästää meitä tiehemme, — ja niin emme pääse tiehemme — mutta käärme oli kavalin kaikista eläimistä maan päällä…"

"Janna parka, me juoksentelimme ja leikimme yhdessä niin monet kerrat alhaalla Merikadulla, kun olimme vielä lapsia. Niin, hän oli hieman nuorempi…"

"Kaukaa hän nyt aikoo lähteäkin… Hohoo, hihii, — tämä vesi kysyy enempää kuin yhden purjemestarin. Jotakin pitempää kuin purjemestarin langan, jos mieli mitata sen syvyyksien syvyys… Eukon voi löytää vasta kolmen sadan sylen päästä."

"Mitä sinä loruat ja jupiset siellä koko ajan, Rusten. Ethän kai tahtone mennä kaupungille kirkkaana sunnuntaipäivänä tuossa takissa, ennenkuin ompelen edes sen taskut riippumasta…"

"Kuules sitä monipuolisuutta! Hänellä on yhtä monenlainen nokka, kuinka monille hän laulaa, sen mä sanon sulle, purjemestari… Aivan äsken luuli kuulevansa huuhkajan huutavan ylhäällä mäellä. — Huuh — — ka — — jan" — toisti hän kumeasti ja painolla. — "Se oli Paalsenin eukon korvia varten, se. Ja nyt laulaa lirittelee hän meitä varten."

"Ettehän kai halveksune lasia hyvää olutta tässä kuumuudessa, Timme. Ja voinhan sitten hommata hieman haukattavaakin."

Purjemestari tähysti laivuriin. Hän oli omasta puolestaan kiitollinen, kun eukko tahtoi kestittää.

"Kas, kas vain, kas vain", kuiskasi venemies; "hän saa sen aikaan, — hän saa sen aikaan… Hitto vieköön, purjemestari, jollei hän ole vetänyt meitä molempia maalle. Saamme mielin määrin sätkyttää pyrstöeviämme… Mutta kyllä tässä keinot keksitään. Ja jollei muu auta, niin lyön minä nyrkin pöytään ja sanon akalle ”seis!” Sillä yksi ainoa se tässä talossa hallitsee"… Hän alensi äänensä tuttavalliseksi kuiskaukseksi: — "En luule kenenkään muunkaan voivan pitää häntä aisoissaan, — en kenenkään muun maailmassa. Sillä hän tietää niin tarkoin, että minä kyllä huomaan hänen metkunsa… He—he—eh he, ei tässä voi edes huoata eikä suuttua, sanoi mies, kun makasi orjanruoskapensaassa…

"No, no, totinen viisaus sanoo, että täytyy käyttää hyväkseen onnettomuuksiaan ja vastoinkäymisiään, purjemestari… Menemme siis tupaan…

He pistivät piippuun ja sytyttivät ja istuutuivat valmiiksi kahvipöydän ääreen ja savustelivat.

"Mihin hän nyt jäi?… Jos tarkotus on, että meidän täytyy istua täällä odottamassa oluen tilkkaa, niin — niin — hitto vieköön, lähdemme tiehemme, purjemestari!"

Samassa narahti kyökin ovi, ja eukko Rusten tuli sisään tuoden olutpullot, korkkiruuvin ja ruisvoileivät tarjottimella.

"Olisin voinut vaikka vannoa kautta sieluni autuuden, ettei tässä talossa ollut tilkkaakaan olutta. Mutta niin se on, kun ei oikea käsi tiedä, mitä vasemmassa on. Hän voi kyllä kätkeä paljonkin, hän."

"Unhotin kaksi pulloa ja panin ne kellariin palosyynin jälkeen, joka meillä oli taannoin", selitti eukko Rusten. "Ja onhan se nyt hyvä olemassa. Edestänsä löytää, minkä taakseen panee, tiedätte kyllä, purjemestari."

"Heisuli vain, — ja ken elää humussa, sen talo sumussa… ja kaikki akat ovat kaltaisiaan… ai mua muijaa, ai kelpo muijaa, sanoi entinen akkakin, kun piti sanoa halleluijaa… ja kyrje eleisson ja — kukin kantakoon kotiristinsä kärsivällisyydellä… Olisi meillä sentään ollut jotakin juotavaksi kelpaavaa, jos olisimme lähteneet, purjemestari. Mutta pullo ruskeaa vedenkuraa kolmenkymmenen pykälän kuumuudessa, jossa tervakin sulaa… No, kippis!"

"Mutta naiset, näetkös, Timme", hän tirkisti vaimoonsa, — "he ovat eläimellistä sukua koko maailmassa. Espanjassa ja Guayaquilissa ja koko Etelä-Amerikassa on heillä hevosen harja, — ja sitä paksumpi mitä pitemmälle menee etelään, — ja intiaaneilla on se solmussa kuten hevosen häntä, neekerien naikkoset taasen ovat villaa ja karvaa kauttaaltaan. Ja se ei ole valhe, vaan Jumalan totuus, että mitä pitemmälle menee etelään, sitä haisevampi on nainen. Ja, jollei meidän herramme laittanut sille esteitä, — koska hän tuntee sydänten kevytmielisyyden ja hulluuden, — olisimme kai saaneet nähdä merimiehiä palaavan kotiin niin keltaisten ja punaisten kuin mustienkin kakarain kera… Äh, annas tänne korkkiruuvi… kippis, Timme!"

"Niin, mutta teidän istuessanne ja jutellessanne", — keskeytti eukko Rusten, — "menen minä laivuri Eilertsenille viemään hamekangasta, jonka olen värjännyt Marenille, ja koetan saada sen menemään sieltä ja lähetetyksi terveiset samalla. Sillä Eilertsen lähtee purrellaan yötä myöten. Heillä oli kaikki valmiina jo eilen."

"Hitto vieköön, eikö hän ota saalin hartioilleen — tällaisessa paahteessa", — puuskahti venemies harmistuneena. "Hän kääriytyy moisiin — viisi siitä, jos veri nousee päähän… Viisi siitä, entä jos päätäsi rupeaa yhä pahemmin huimaamaan, Gjertru! — Mutta turhaan, sillä…" kuului eukko Rustenin rientäessä ulos ovesta hamekangas kainalossaan.

… "Tules katsomaan", venemies riensi ikkunan ääreen, jossa hän seisahtui, suuri vartalo kumaroillaan, — "miten akka nostaa purjeensa ja laskettaa, lepsuttaa katua alaspäin. Voitko sanoa, mitä lintua hän muistuttaa, — ei ankkaa eikä kalkkunaakaan… Se on kuin mikäkin kaakkuri —. Keskellä päivänpaahdetta… jos hän niin heittää henkensä, sillä heikkohenkinen hän on… niin huono terveydeltään — jos hän juoksee itsensä kuoliaaksi, — se ei tee mitään, — ei mitään, — kun hän vain saa tehdä tahtonsa!

"Jaah — jaah — jaah, täällä ei ole enempää olutta, Timme, — kuten näet. — Hyh, pyh — kuuma. Olisipa edes muija jäänyt kotiin ja mennyt hakemaan pari pulloa. Tämä pani vain janottamaan"…

Purjeentekijä murisi eteensä, mutta ei antanut houkutella itseään mihinkään lausuntoon talon vierasvaraisuuteen nähden.

Purjeentekijä puhalteli ja kopisteli pois porot ja täytti taas piipun hellävaroen ja verkkaan.

"Oikeastaan me nyt ajattelimme Brandy and Wateria; emmekä kai suinkaan tahdo jäädä tänne ankkuriin kahden tyhjän pullon ääreen, juuri nyt kun meitä on alkanut janottaa."

Talon avain kätkettiin tavalliseen reikäänsä ovenpienan taa, ja yhdessä pistelivät ukot takakatua alaspäin Gjörsaan.

Lyönnilleen seitsemän aikaan suljettiin Gjörsan ravintola, ja venemiehen raskaan vartalon varjo kuvastui eteisen ikkunaan valoisana iltana, hänen haparoidessaan tarpeettoman kauvan, ennenkuin sai kotinsa katuoven auki ja lukituksi jälleen. Hän kolusi ja jupisi eteisessä, tempasi sitten tuvan oven auki ja pysähtyi seisomaan katsellen avoimeen makuukamariin.

"Enkö jo arvannut, että hän istuu ylhäällä yöröijyssään, pitäen varansa, ettei ihminen voisi päästä rauhassa makaamaan…"

"Ehei, sinä et sano mitään — vaikka suupielesi liikkuvatkin… Sillä sinähän voit lukea rukouksesi ilman sanojakin… Se teksti… Hu—uh, — kas nyt vain häntä — — — Oo, puhu suusi puhtaaksi, akka… Nämä metkut ja ristit, jotka panevat aina miehen housut lepattamaan" —

"Luojan kiitos, sanon vain, että vihdoinkin tulit kotiin, Rusten, — ryyppäilevän ja juopottelevan purjemestarin luota… sillä sydämesi, tiedät kyllä"…

Niin — niin, — juonko minä nyt; — tahdotko sanoa, että minäkin juon mukana…

Ja nyt juttelee hän niin hellästi sydänparastani, joka ei tosin ole vahva, ei. Jälkeenpäin — jälkeenpäin, niin… silloin on mukava aina olla oikeassa. Niin, niin, aivanhan sitä nääntyy, jos ei saa olla oikeassa eikä saarnata meille muille kelvottomille… Koko lempo akaksi, — hän on kuin mikäkin korkki, joka aina kimmahtaa korkeimmalle vanhurskauden huippuun… Tai esimerkin vuoksi, Gjertru sinä, tämän kerran vain, — eiköhän saisi hieman kaivella ja järkyttää suurta hyvettäsi… Tässä minä nyt tallustelen, vammat ja tuskat sekä sydämessä että kukkarossa, — ja siinä kai sinulla onkin syytä siunailemisiin ja päivittelyyn, sillä purjemaakari ei ole mies, joka tarjoaa ja maksaa… Ja sydän, miten sen kanssa käyneekään, — sillä… niin, voit lohduttaa itseäsi sillä, että siihen pistää — juuri tähän — oikealle puolelle. Hu—u — uh, kirvelee ja polttaa… jotta voit ylistää itseäsi, että olet oikeassa siinä asiassa…

Kas nyt, eikö hän näytä aivankuin miltäkin hautamerkiltä, nenä riipallaan… E—ei, minä en ole kuollut vielä.

Mutta minä kysyn vain, kenen oli syy, että minä läksin juominkeihin tänään?

Nii—in, nii—in, — kuinkas se kävikään, maltas… Ulkona näännyttävässä helteessä sitä kiemurreltiin ja liukasteltiin kuin sulava voi ja tarjottiin olutta ja ruokaa, jotta saataisiin purjemestari houkutelluksi sisälle. Kunhan vaan linnut saataisiin sinne, niin — niin istuisivat he siellä kuten liimassa — Hi hi hi, — noin saa kaksi vanhaa miestä hyvään juomisen vauhtiin, ja sitte juoksee hän, Jumala minua auttakoon, tiehensä koko talosta! Jättää meidät sinne istumaan kuiville ja janoamaan ja nääntymään… Hittokaan ei olisi keksinyt juonikkaampaa.

Hame Marenille, kas, siitä sinun oli niin hellää huolta pidettävä — —
—. Ja, — höö—ö, — kun on kysymys lapsista, niin — — —

"Mutta mies!… Häntä ei muisteta enempää kuin — —. Hän", — venemiehen ääni muuttui verisen katkeraksi, — ”hän saa vain tehdä työtä ja nääntyä, kunnes hän vanhenee ja harmenee kuin läpiajettu laivakoni…

"Mutta heikon sydämeni voin toivoa ennen pelastavan… Ennen oli alituinen touhu kaikista yhdeksästä lapsesta, jotka olivat pestävät ja kammattavat ja ruokittavat ja kasvatettavat opissa ja kurissa. Mutta, Jumala minua auttakoon, nyt ei ole hiuskarvan vertaa parempaa. Hän juoksee ja retustaa, helteessä ja sateessa ympärinsä. Hän menee kuin ohjaton ilmapallo, kun koko painolasti on heitetty ulos"…

"Lakkaa nyt jo kerrankin ja tule nukkumaan, Rusten", — huomautti eukko säveästi.

"He, he? en maksa mitään vanhurskaudesta, — se on vain ulkokultausta — Ei, se ei ole oikein Gjertru-linnusta, ei sinne päinkään… Hänellä on nokka kuin muurauslasta, — silmät kuin ukkohanhella — ja kähisee — — ja kähisee", — murisi hän maatessaan.

"Sait kai Marenin hameen menemään, Gjertru?" — nousi hän äkkiä innoissaan kysymään.

Eräänä aamuna muutamia viikkoja myöhemmin riippuivat valkoset lakanat ylhäällä mäellä Rustenin sekä puutarhan että kadun puolisessa ikkunassa. Rustenin muija oli kuollut edellisenä päivänä illan suussa.

Sisällä talossa tassutteli venemies tuvasta makuuhuoneeseen ja istuttuaan siellä hetken katsellen vainajaa, tassutteli hän tupaan takaisin. Ruumis makasi vielä liikuttamatonna vuoteessaan suletuin silmin ja kaulassaan liina, jonka Jensenin muori oli solminnut, kun aamulla auttoi venemiestä ruumiin asettelemisessa, — hän lepäsi entisensä tapaisena, yhtä tyynenä ja säveänä ikäänkuin ei välittäisi miehestään mitään.

Tuvassa koetti ukko istua ensin muutamassa tuolissa, sitten toisessa.
Hän istui ja pureksi rystyitään ja jupisi…

"Enkö sitä jo ajatellut… enkö sitä jo ajatellut, — hänen täytyi kulkea ja retostaa, kunnes eräänä päivänä"…

Hän ponnahti levotonna jälleen pystyyn, avasi kaapin, katsoi sinne ja sulki oven jälleen… Hän seisoi tuumaillen pöydän ääressä, jolla lepäsi neulatyyny nuppineuloineen ja jossa riippui vielä lanka silmäneulan silmässä. Hän ei liikuttanut niitä, ei koskenut, katsoi vain.

Hän tuijotti lautasriviin kyökissä. Siellä venyttelihe kissa ja kehräsi ja mulkoili lakkaamatta häneen loistavan keltaisilla silmillään — ja vihdoin naukasi surkeasti. Hän katsoi siihen kylmästi kuin kipsikuvaan.

Hän meni vaatekammioon, jossa vainajan hameet ja paidat riippuivat.
Kengät seisoivat alla kiinnipujotettuine nauhoineen.

Sitten täytyi hänen lähteä takaisin makuuhuoneeseen varpaisillaan hiipien… istua siellä, kuten oli istunut kaiken yötä, ja katsoa vainajaa ja ajatella, että tämä saattaisi huomata ja tuntea hänet, etteikä hän ollut poissa sittenkään… Oli vain niin vähän heitä erottamassa. —

Sellaista kun heillä oli ollut yhdessä siitä pitäen, kun hän oli kahdeksantoistavuotias — seitsemäntoista, jopa ennemminkin.

Hän muisti senkin ajan, jolloin vainaja juoksenteli tyttösenä laiturilla… ja kuinka hän oli leikkinyt tämän kera.

Hän istui vuoteen vieressä ja tuijotti äänetönnä vainajaan, eikä käsittänyt… että Gjertru — hänen muijansa — oli lakannut olemasta… levätessään tuossa noin, jotta hän saattoi tarttua hänen käteensä… Kasvojen varjo kuvastui häämöttävänä seinää vasten, ja siellä kohosi hänen silmiensä eteen ikäänkuin jotakin toiseen maahan kuuluvaa, maahan, jossa Gjertru tulisi vaeltamaan ilman häntä.

Silloin raotti hän hieman vainajan silmää ja näki, että se oli sammunut. Häntä väristytti jäätävä kauhu. Nyt se oli varmaa, — Gjertru oli kuollut, — poissa.

Hän painoi silmän kiinni jälleen ja suuteli luonta — meni nurkkakaapille ja löysi kaksi kuparirahaa ja laski ne yhden kummallekin silmälle.

Hän löysi venemiehen painuneena nenälleen, suuri selkä kyyryssä ja pää tyynyssä.

Mutta venemies Rusten oli kylmä ja jäykkä ja puuseppä ymmärsi, että hän oli kuollut.

VALAAN PYYDYSTYS

Valaslaivan uuninovet paukkuivat auki ja kiinni jälleen; höyrypannu kuumennettiin äärimmilleen, ja savu tuprusi mustana savutorvesta.

Kaukana näköpiirin rajalla kohotti elukka tuon tuostakin tumman, jäänharmaan päänsä vedenpinnalle.

Saattoi arvata, missä se kulloinkin sukeltaisi uudelleen näkyviin, ja vesisuihku nousi sen pärskyessä kuin suuresta konelaitoksesta.

Tunnin verran myöhemmin laukaistiin keulatykki lievällä panoksella, ja tykin suusta singahti ahingas ja sen käsivarren paksuinen touvi niin rajulla vauhdilla, että kelannapaan täytyi ammentaa merivettä, jottei se syttyisi hankauksesta.

Valas teki korkean hyppäyksen, kun ahinkaan rautakynsi kopristautui ja tarttui siihen kiinni väkäsineen; se oli sattunut suoraan uimusrustoon.

Ruijan rannikko oli viivasuoraan viiden neljännespenikulman päässä laivan peräpuolella, kun ajo alkoi, ja se jatkui vähentymättömällä vauhdilla ja piukoin touvein luodetta kohden meren ulapalle koko iltapäivän.

Höyrylaiva laahautui valaan jälestä kuohujen ja vesiruiskun halki, tottelematta lähes neljänkymmenen hevosen voimaista höyrykonettaan ja vastatuulessa pullistuvaa keulapurjettaan. Jättiläiselukka oli tyyten uuvutettava, ennenkuin se antautuisi.

Tämä oli muuan pitkävartaloisista, hurjista uurteisvalaista, jonka riihottomia voimia saimme kokea.

Maata emme enää ammoin aikoihin erottaneet. Myöhäisenä, valoisana iltana kimalteli laskeutuvan auringon kellertävä loimo yli kirkkaan ulapan. Vauhti pysyi muuttumatonna. Touvi pistäysi vinosti alas mereen kuten kellariin ja pieksi tuon tuostakin kappaleen matkaa edelläpäin aallonharjoja, vesisuihku satoi alituiseen keulakannelle, ja keulalaidat kaivautuivat syvään kuohuihin.

Eikä seuraavanakaan päivänä mitään muutosta; laiva laahautui eteenpäin kokka vaahdossa ja keulalaidat veden sisässä, se laahautui ikäänkuin neulansäikeen vetämänä.

Tämä tällainen kulku näytti voivan jatkua aina jäämeren tuntemattomille ulapoille, jos tahdottiin nähdä jättiläisen makaavan muserrettuna ja halaistuna laivan rinnalla.

Kului taasen pitkä iltapäivä ja ilta; ja vielä miltei päätön, kurja yö, jolloin aallot tulvanaan huuhtelivat kantta ja kapteeni ja perämies vaihtoivat vahdin toisensa jälkeen komentosillalla.

Laiva oli laahautunut valaan jälestä viisiviidettä tuntia — melkein kaksi vuorokautta!

Ja juuri kuin kokki toi aamukahvia kolmannelle päivävartiolle, silloin katkesi touvi, ja valaslaiva menetti ahinkaansa ja kuusitoista kyynärää rautaketjua ja kolmekymmentä kyynärää touvia, mikä kaikki nyt meni sitä tietään syvyyksien syvyyksiin. — — —

Samana vuonna, vain muutamia viikkoja myöhemmin, kertoivat lehdet, että oli nähty suunnattoman suuri valaskala eräässä pienessä kapeassa, ahtaassa lahdenpoukamassa Norjan eteläpäässä, noin sata peninkulmaa sieltä, jossa touvi oli katkennut.

Ja valas oli käyttäytynyt aivan selittämättömällä tavalla, — liikkunut ihmeellisellä säännöllisyydellä edes ja takaisin pohjakivien yli niin matalassa vedessä, että sen vatsan näytti täytyvän hankautua pohjaan.

Kuinka oli se joutunut tänne? Luonnollisesti oli se kulkeutunut ajellen sillejä. Kentiesi oli se ajellut miekkakalaa — tai rautasampia tai miekkavalasta — jotka kaksi kalaa kummittelevat rahvaan mielikuvituksessa yhtä salamyhkäisinä kuin meren Ahti ja merikäärme.

Valaskalan näkeminen herätti koko hälinän seudulla; sanaa lennätettiin talosta taloon, ja kansaa kerääntyi särkille ja luodoille poukaman ympärille.

Onnettomuus oli, ettei ollut ahinkaita ja pyydyksiä niin suurta vierasta varten.

Ja sentähden seutulaiset keräsivät kaikki ampuma-aseensa, sotilaskiväärinsä ja vanhat pii- ja nallilukkoiset paukkupyssynsä esiin kaikista nauloista ja kaikista nurkista. Syntyi yleinen kilpa-ammunta poukaman ylitse, elukan maleksiessa siellä levollisena edes ja takaisin, — aina samaan tapaan häiriintymättä itseään hankaillen ja millään tavoin joutumatta hämilleen kuulista, jotka kaivautuivat sen jalanpaksuisen rasvakerroksen peittämään selkään ja kupeihin.

Katkeralla voimattomuutensa tunnolla näkivät pyydystäjät kaiken tämän rikkauden — satoja tynnyreitä traania ja muuta hyvää — noin vain kömpivän edestakaisin saavuttamatonna heidän silmiensä edessä.

Valas oli saanut vähintään kaksi sataa rihlapyssyn luotia suomuksiinsa, ennenkuin se kyllästyi tällaiseen kohteluun ja — pitämättä mitään kiirettä — suuntasi taasen taipaleensa meren ulapoille.

Ja jossakin puolen sadan peninkulman päässä edemmäksi etelään päin pyydysti rahvas myöhemmin samana vuonna suunnattoman suuren, yli seitsemänkymmentä jalkaa pitkän lapinvalaan. Maksoi kovan kamppailun ja suuren tappelun, ennenkuin tämä jumalaton elukka saatiin nujerretuksi rantakivikollakoon.

Valas oli näet täälläkin kulkeutunut niin pitkälle rantamatalikolla, ettei se päässyt takaisin matalikon jäädessä kuiville luodeveden aikana.

Suuri uurteisvalas makasi lihattavaksi hinattuna, elotonna ja puoleksi kylellään, kaikenlaisia nahkanrepeämiä, haavoja ja naarmuja ryppyisessä, ikäänkuin uurrellussa nahassaan, ja pää — pienten aivojen suhteettoman suuri kajuutta — ammollaan, suu täynnä hetuleita ja suuri kuin ranta-aitan puolisko. Muuan köysistä oli kierretty sen puoleksi koholla olevaan, vielä vettä valuvaan soreanmuotoiseen, leveään jättiläispyrstöön, joka muistutti valtamerihöyrylaivan potkuria.

Tarinat jättiläisestä kaikkine jännittävine erikoisseikkoineen säilyvät kansassa niillä tienoin. Valaan suuria, kyynärän paksuisia selkänikamia nähdään jalustoina seudun pylväsvajojen alla, ja suuri alaleuka makaa kuin mikäkin kaksikymmentuumainen lankku luukasassa.

Suurimpana merkillisyytenä ihmeteltiin kaikkia niitä rihlapyssyn luoteja, jotka olivat ajautuneet syvälle rasvakerroksen lävitse. Ja vieläkin enemmän sitä, että sen paisuneessa, tulehtuneessa pyrstölihaksessa oli kiinni uudenaikainen ahingas, jonka perässä laahautui kuusitoistakyynäräinen rautaketju ja kaksi kertaa niin pitkä köysi.

Ja nyt makasi se siinä antaen kaiken, mitä omisti nahkansa alla, talonpoikain ja kauppiasten hyödyksi, siten täyttäen tarkotuksensa, — johon meidän kaikkien täytyy enempäin tai vähempäin sätkyttelemisten jälkeen taipua tässä maailmassa.

Ainoastaan tätä sätkyttelyä tekee minun mieleni vielä hieman lähemmin kuvailemaan, — tuollaisen epätoivoon joutuneen uurteisvalaan sätkyttelyä elämänsä puolesta!…

— — Viisiviidettä tuntia oli elukka laahannut perässään suurta höyrylaivaa, jonka potkuri kävi takaperin, suoraan vasten tuulta ja aaltoja, jokaisella suuren pyrstönsä iskulla voittaen sadan hevosen voiman. Hurjassa kuolinkamppailussa taisteleva jättiläissydän lähetti lämpimästi kuohuvaa verta suuren ruumiin jokaiseen suoneen. Joka kerta kun se sukelsi ilmoille huoahtamaan, oli vesisuihku yhä verisempi, sen pienet ylöspäin kääntyneet silmät, jotka ovat lähellä suupieliä eivätkä paljo suuremmat härän silmiä, muuttuivat kahdeksi veripunaiseksi reiäksi, — elukan äärimmäisillä voimanponnistuksilla lakkaamatta vetäessä ahingaskoukkua ja höyrylaivaa ulapalle — yhä kauvemmas ulapalle…

Ja niin veti se paksua ankkuritouvia vuorokauden — ja päivän lisäksi, — ja vielä pitkän pimeän yön alhaalla syvyydessä — kuoleman kynsi kiinni ruumiissaan.

Silloin tuntee se yhtäkkiä, — kun se on kovimmasta kauhuissaan, — että taakka on tiposen tiessään, — poissa — keventynyt… Ylen sumuiseksi käy kuvitella mielessään sen hämärästi tajuttua sisäistä elämää, suunnattoman eläimen äkillistä tuntoa, että se oli — pelastettu! — Pelastettu sorrosta vapauteen. Mutta aivan leikkiä on ajatukselle kuitenkin kuvitella, kuinka jättiläiselukka käyttäytyi ulkonaisesti.

Ei ole mahdotonta, että se on jäänyt makaamaan paikoilleen, tuon tuostakin hermostuneesti nytkäyttäen tai tahdottomasti väräyttäen suuren ruumiinsa lihaksia; — levännyt niin kuoleman väsyneenä vähintään vuorokauden ja niin lähellä vedenpintaa, että sen on ollut helppo vetää henkeään, jolloin sen rasvahiukkaset vähitellen ovat kasaantuneet veteen ja tehneet vedenpinnan sen yläpuolella niin tyyneksi kuin aaltoja olisi uudenaikaiseen tapaan tyynnytetty öljyllä.

Se on maannut ja tuntenut vain itsensä keventyneeksi, — aluksi tehnyt tuon tuostakin muutaman tempauksen pyrstöllään tai uimuksellaan päästäkseen siitä varmuuteen, kunnes nälkä on vähitellen herännyt.

Solakoine, sorjine, pitkine vartaloineen on se salamannopeudella kiitänyt kautta tummanviheriän syvyyden, ikäänkuin iloitakseen jälleen salamannopeudestaan, taivaltanut muutamassa vuorokaudessa uskomattoman määrän penikulmia. Se on imenyt tynnyrittäin napameren jodipitoista, hyönteisiä täynnään uiskentelevaa vettä hetuleidensa välitse ja ruiskuttanut sitä hurjalla elämänrohkeudella ylös ilmoihin, ryhtyen jälleen sillejä ja loddekaloja pyydystämään.

Päästyään höyrylaivan tavattomasta painosta on se aluksi tuskin tuntenutkaan ahdingasta haittana uimuslihaksessaan. Lähinnä on se ollut vain onnellinen vapauduttuaan savuatupruavasta, hirveästä vihollisestaan, joka puhki ja vaahtosi vedenpinnalla rautakynnellään kouristaen hänen ruumistaan. Sen vaisto on tuntenut sen kuten haavan, joka rupeaa jälleen vihottelemaan. Ja vasta vähitellen, sen elostellessa vedessä, alkoi ahdinkaan kouristus tuntua pistävältä ja kiusalliselta.

Ja kipu lisääntyi alinomaa, — lisääntyi viikkojen varrella. Yhä hellän haavan pureminen on sen kiihdyttänyt raivoon, — on ajanut pitkiä matkoja, satoja peninkulmia, valtamerta myöten, — pohjoiseen jäitä kohden, kohden Novaja Semljaa ja Jan Mainia, ja etelään Färöta kohden… Se on lakkaamattomassa levottomuudessaan ja pyrkimyksessään päästä kärsimyksistään jättänyt syvän napameren ja mennyt etelään matalan Pohjanmeren särkille; — ja lopuksi on se epätoivon tuskissaan laskettanut salmien lävitse Norjan rannikolle, jonne sen turvallisuuden vaisto muuten kielsi sitä menemästä, vaikka sillä olisi ollut mitä houkuttelevin silliparvi edessään.

Ja ahtaassa lahdenpoukamassa se yhtä mittaa kihnuttelihe edes ja takaisin puolen päivää matalikon ylitse, yhä vain edes ja takaisin… Ja lakkaamatta samaan tapaan; tarvittiin kaksisataa rihlaluotia, ennenkuin se jälleen suuntasi matkansa ulapalle.

Se on ollut, — voin sen tietysti vain arvata, — sen koetus saada hangatuksi itsestään pois ahingas jälestä laahautuvine rautaketjuineen.

Ja seuraava epätoivon yritys vapautua rautakynnestä sen myöhemmin samana vuonna vei surman suuhun vieläkin eteläisimmillä rantasärkillä!

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SUSAMEL Y.M. KERTOMUKSIA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.