The Project Gutenberg eBook of Pa'ossa, by Maurus Jókai

Voittoisat ranskalaiset sotajoukot olivat anastaneet haltuunsa suurimman osan Espanjaa, ja kuningas oli juuri lähtemäisillään pakoon Meksikoon, kun Espanjan kansa Aranjuez'issa pystytti sotalipun vapauttaaksensa valtakunnan ja kuninkaansa Ferdinand VII:n ranskalaisten vallasta. Tieto tästä päätöksestä kulki heti kautta koko maan. Pääkaupunki vietti riemujuhlia, jotka tekivät koko Madridin öisen fata morgana'n [kangastuksen] kaltaiseksi, jonka äärettömissä valoaalloissa suurien loistoisain palatsien varjot kohosivat mustaa taivasta kohden, välkkyvien, tuhansien lamppujen muodostamien liekkiviivojen reunustamina. Kaikki palatsit Manzanares'in rannoilla kantoivat tulikirjaimissa sanan "la libertad" [vapaus] otsallaan, ja itse syrjäisten kalastajamökkienkin asukkaat ottivat kykynsä mukaan osaa yleiseen juhlaan panemalla palavia kynttilöitä ikkunoihinsa ja jutellen keskenään Cortes'in (säätyjen) kokoonkutsumisesta.

Manzanares'in mustalla pinnalla sukeltaa esiin tulinen ihme: kaikin puolin valaistu laiva, joka on ankkurissa keskellä virtaa ja jonka pyöreät, myöskin lampuilla reunustetut ikkunat loistavat kauas ikäänkuin jonkun merihirviön tulta sinkoilevat silmät.

Komean kivisillan arkkujen päältä nousee monivärisiä raketteja pilvipeitteistä taivasta kohti, kuin tahtoisivat ne asettua tähdiksi sen lakeen. Mutta maan lähettiläät räjähtävät pirstoiksi tuolla ylhäällä, hajoittaen ympärilleen sinisiä, vihreitä ja ruusunvärisiä tähtösiä, jotka putoavat takaisin veden pintaan ja siinä hiljaisella sihinällä sammuvat. Ja valaistuilla kaduilla tulvaili ja tunkeili lukematon ihmislauma, iloisia, innostuksesta säteileviä kasvoja; ja vaikk'ei kukaan tiennyt, mikä oikeastaan oli häneen tullut, saattoi kumminkin lukea jokaisen sydämestä kuin avatusta kirjasta; ja jokainen piti päänsä pystyssä, ylpeänä päätöksestä, jonka maa oli tehnyt ja johon hänkin oli roposen avuksi antanut; ja joka kieli innostui puhumaan jotakin siitä, minkä täytyi tunnustaa olevan jaloa, kaunista, ihmeteltävää.

Monen riemuisan "eläköön!" huudon tervehtimät avonaiset vaunut liikkuivat katuja pitkin. Niissä istuja tervehti kaikille suunnille, kuin olisi hän ollut jokaisen yksityisen ystävä tässä lukemattomassa väkijoukossa; ja yhä laajemmalle, kadulta kadulle kaikui eläköön-huuto; ikkunoista liehuivat valkoiset nenäliinat, parvekkeilta sirotettiin kukkia, hatut ja lakit heiluivat korkealla ilmassa, innostuneiden sotilaitten ja vapaaehtoisten joukkojen liput liehuivat tuulessa ja Buen-Retiron muurein kanuunoista paukkuivat tervehdyslaukaukset.

Herttua Infantado, kuninkaallisen puolueen johtaja se oli, jota näin myrskyävillä ja riemuisilla kunnianosoituksilla tervehdittiin.

Korkealla tämän tarumaisen näyn yläpuolella kohosi vielä lumoavampi ilmiö. Yön pimeydessä oli se korkealla ilmassa riippuvan äärettömän suuren tulikruunun kaltainen. Se oli Buen-Retiron linna; sen muurit, joita palavat lamput yltä yleensä peittivät, näyttivät riippuvan ilmassa, kun yön pimeys yhdeksi yhdisti taivaan ja maan.

Buen-Retiron luona näemme suuren rakennuksen; jonka ensi kerros ja parvekkeet ovat loistavasti valaistut. Ihan sen vieressä seisoo synkkä rakennus, ja yhdessä ainoassa sen ahtaista ikkunoista palaa kaksi ohutta kynttilää.

Tämä synkkä rakennus on… valtiovankila. Yleisen anteeksi-annon johdosta päästettiin tämän vuoden alussa sen asukkaat vapauteen. Yksi ainoa jäi — vanki, joka oli murhannut kilpakosiansa ja siitä tuomittu elinkautiseen vankeuteen.

Hankin kuuli tuon iloisen melun ja pauhinan kaupungista, näki komeasti valaistut huonerivit ja niiden otsapuolella sanan la libertad; ja silloin pani hänkin ikkunaansa kaksi palavaa kynttilää — vapauden kunniaksi!

Meteli tunkeutui kadulta hänen vankilaansa saakka; hän kuuli sen, ymmärtämättä sen merkitystä. Sen näki hän, että ihmiset iloitsivat, että he ikäänkuin virkosivat uuteen elämään ja olivat onnelliset; syytä miksi, sitä hän ei tiennyt. Mistäpä hän sen tietäisikään, hän, joka neljä vuotta oli elänyt erillään maailmasta tässä ikävässä vankilan komerossa?

Hän nojautui tiheäristikkoiseen ikkunaansa ja ihmetteli kaupungin suurenmoista valaistusta, juhlallista ulkomuotoa, aaltoilevia ihmislaumoja ja pitkää, loistavaa vaunuriviä, joka vaivoin pääsi tungoksessa eteenpäin. Siellä täällä kykenivät hänen silmänsä erottamaan vastapäisien talojen liekkiriveistä sanoja, ja nämät sanat kuuluivat aina: la libertad! Yhden äänen saattoi hän erottaa kansan riemuisasta hälinästä; se oli: la libertad!

Suuren, vankilan vieressä olevan rakennuksen ikkunat olivat monivärisillä lyhdyillä valaistut; ensimäisen kerroksen saleista kaikui iloinen soitanto, ja ikkunaverhoja vasten syntyi pian katoavia varjoja nopeasti liitävistä tanssioista. Toisinaan ilmestyi yksi tai toinen tanssia naisensa kera lipuilla koristetulle parvekkeelle hengittääkseen raitista ilmaa ja kootakseen uusia voimia. Avonaisen parvekkeen-oven kautta kadulle tunkeutuvat tuliset _fandango_sävelet innostuttivat muutamia ilon hurjistuttamia nuoria miehiä, jotka juuri ohi kulkivat, liehuttamaan sulkatöyhtöisiä hattujaan ja innokkaasti huutamaan: "el rei Fernando!"

"Eläköön!" kaikui joka kerta, samoin kuin yläältä: "sen Jumala suokoon!" Iloinen soitto tukahdutti parvekkeella juuri seisovan parin kuiskaukset.

"Mitähän on täällä tapahtunut, kuin kaikki nuo ihmiset noin riemuitsevat? Ovatko kaikki nuo tuhannet juuri vankilasta päässeet, koska he noin innokkaasti heittäytyvät ilon valtaan? Olivatko kaikki nuo suuret rakennukset vankiloita ja ovatko ne nyt valaistuja vaan siitä syystä että ne ovat saaneet toisen tarkoituksen? Kuinka tuolla ylhäällä tanssivat! Oi — nuo ihmiset ovat kaikki oikein onnellisia!"…

Vaipuen ajatuksiinsa silmäsi vanki ikkunastaan hupaista elämää tuolla ylhäällä. Hän yksin oli vangittuna: hänelle yksin olivat vieraita nuo innostuksen sävelet, jotka tunkeutuivat hänen yksinäiseen vankilaansa saakka. Vielä neljä viikkoa sitten oli hän kuullut vankeustoveriensa viereisissä kammioissa meluavan, laulavan ja lystiä pitävän; nyt on sekin vaiennut: kaikki vapautettiin — hän yksin jäi tähän suureen, kolkkoon rakennukseen.

Eräänä päivänä oli tämän talon edustalle ilmestynyt lauma iloisesti liikkuvia ihmisiä. Neliönmuotoisessa pihassa julkiluettiin armokirja, sitten kuuli hän viereisten kammioiden ovia aukaistavan, kuuli, kuinka vapautetut yhtyivät omaistensa ja tuttaviensa kanssa, kuinka he itkivät ja nauroivat; kaikki menivät he hänen ovensa sivu, ja jo heidän katkonaisissa sanoissaankin ilmeni heidän miltei mieletön ilonsa. Joka huone tuli tyhjäksi. Iltasella vallitsi äänettömyys koko tuossa suuressa rakennuksessa; ei kuulunut missään kahleiden kalinaa; hän yksin oli sinne jäänyt. Oikealta ja vasemmalta, ylhäältä ja alhaalta, joka paikasta menivät he menojaan, nuo kolkot naapurit — jokaisen luo oli hyvästiä sanovan vanginvartian mukana tullut riemuitsevia tuttavia tai sukulaisia: hänen ovelleen vaan ei ollut kukaan kolkuttanut. Neljän pitkän vuoden kuluessa oli hän ehtinyt tottua sitten kolkkoon ajatukseen, että yksin kuolema tulisi pelastamaan hänen näistä kahleista. Hän oli tottunut yksitoikkoisiin kävelyihinsä ovelta ikkunan luo ja taas takaisin. Hän oli rakentanut tuttavuutta suurien hämähäkkien kanssa, jotka vuosi vuodelta rakensivat samaan nurkkaan verkkonsa, viettäen hänen kanssaan vankilan ikävää yksinäisyyttä.

Kun hän iltaisin veti esiin huilunsa ja sillä huvikseen soitteli, silloin kämpivät he kaikki esiin loukoistaan, kapusivat verkkonsa äärimmäiselle reunalle, hyppivät edes takaisin seinällä, jäivät asemilleen ja juoksivat taasen lähemmäksi hänen luokseen.

Neljä vuotta oli hän elänyt oman säännöllisen elinjärjestyksensä mukaan, kuten ainakin vangit, jotka kärsivällisesti alistuivat heidän osaksensa tulleeseen kohtaloon. Laululla, huilunsoitolla, piirustuksella, kävelyillä ja ilmaa ennustavien hämähäkkiensä elämän tarkastelemisella sai hän päivänsä kulumaan.

Semmoinen on se elinjärjestys, joka estää vankilan asukkaan ajattelemasta omaa surkeata kohtaloaan ja varjelee häntä näiden ajatusten tavallisesta seurauksesta: mielipuolisuudesta.

Jos sittenkin joskus kauhistavat öiset näyt menneisyydestä ja tulevaisuuden himmeydestä astuivat esiin ja karkoittivat unen silmistä, haihtuivat ne pian jälleen sen kaikki kukistavan ajatuksen voimasta, että entisyys kumminkin on auttamattomasti mennyt, tulevaisuus on ijäisyyden oma ja nykyhetki vietettävä vankilan neljän seinän välissä. Silloin oli vangin tapana istua lujalla rautaristikolla varustetun ikkunansa ääreen ja hitaasti laskea vastapäisten kattojen tiilikivien lukua, rivi riviltä, kunnes sielu, tästä ajatuksia tappavasta toimesta tykkänään väsäytyneenä, vaipui itsehensä.

Kesäisin siroitti hän siemeniä ikkunalle. Pikkulinnut tottuivat tuohon, lensivät ristikon raudoille ja noukkivat, lauloivat ja visertelivät. Talvisin istui hän pienen rauta-uunin eteen ja tirkisteli hehkuviin hiiliin.

Pitkällinen tirkisteleminen tuleen on onnettomalle sielulle erinomaisen terveellistä, sillä se haihduttaa ajatukset. Liekki paisuu, kiemurtelee milloin oikealle, milloin vasemmalle, kipinät säihkyvät milloin oikeaan, milloin vasempaan, aina on eloa ja sihinää hiiloksessa, hiilen hehkuva puna muuttuu alituisesti kiiltävän valkoiseksi, siksi kunnes taas sen ympärille muodostuu musta tuhkaverho. Liekki toisensa perästä sammuu, kunnes viimeinenkin pala on hiiltynyt. Vihdoin vaipuu sielu väsyneenä lepoon, tietämättä missä se kaiken aikaa on oleillut.

Tämän meidän vangitun sankarimme elinjärjestyksen olivat yhden ainoan päivän tapaukset tykkänään mullistaneet. Hirveän kiihkoisessa mielentilassa lähti hän ikkunansa luota ja heittihe kylmälle vuoteellensa nukkuakseen. Mutta melu kadulla ja soiton sävelet naapuritalosta ajoivat hänen pian ylös leposijaltaan. Hän nousi ja mitteli kiivain askelin ja levottomasti vankilansa laattiata.

Pitkän ajan kuluttua vihdoin taukosi melu kadulla. Nyt luuli hän voivansa nukkua rauhallisesti ja pani uudestaan maata; mutta mitä hän oli kuullut, se yhä vaan kaikui hänen korvissaan. Hänen sielussaan kohosi kammottava vastakaiku noihin kaikilta puolin kuuluneisiin huudahduksiin. Sydämen myrskyinen tykytys ei sallinut hänelle lepoa; veri kuohui kiihkeästi hänen suonissaan. Yhä vielä luuli hän kuulevansa miljoonia ja taas miljoonia ääniä; kiihkoisena syöksähti hän vielä kerran ylös vuoteeltaan ja siveli muutaman kerran otsaansa kädellään. Otsa oli hehkuvan kuuma, käsi kylmä kuin jää. Kynttilät ikkunoissa olivat loppuun palaneet. Hän kuunteli, tavottaaksensa edes yhtä ihmisääntä, joka karkoittaisi haavekuvat hänen sielustaan. Kuolon hiljaisuus vallitsi! — Muutamassa nurkassa oli kärpänen takertunut hämähäkin verkkoon. Hämähäkki hääri sen ympärillä, punoen lankojaan yhä tiheämpään, ja kärpänen oli tahtomattansa joutunut turmiolliseen kudokseen.

"Haa, sinäkin — siis olet sinäkin vanginvartia?" huusi vanki, hypähtäen vuoteeltaan; ja rientäen verkon luo vapautti hän vangitun kärpäsen varmasta kuolemasta. Hän katseli hyönteisen iloista lentoa semmoisilla tunteilla, kuin olisi hän itse vapautettu suuresta taakasta. Hämähäkki katosi loukkoon.

"Mihinkä pääsit, sinä katala murhaaja", huusi hän kadonneelle hämähäkille äkillisen vihan vallassa. "Siksikö vain oletkin vankilaani asuntosi rakentanut, jotta tappaisit minun vieraani? Minä tapan sinun, sinä mykkä salamurhaaja; et saa koskaan enää täällä vaania noita hupaisia, vilkkaita, auringon säteistä iloitsevia, kultasilmäisiä olennoita!"

Ja nopeasti tarttui hän eräässä nurkassa makaavaan hiilihankoon ja ryhtyi takaa ajamaan hämähäkkiä; mutta tämä pujahti pois verkostaan, juoksi ylös seinää myöten ja katosi yht'äkkiä hänen silmistään sillä kohden, jossa uunitorvi oli laitettu seinään.

Lapsellisessa raivossa, joka oli ihan hänen silloisen mielentilansa omaista, nousi vanki tuolille tavottaakseen huonekumppaniansa.

Hän haki hakemistaan… vihdoin huomasi hän halkeaman, joka kuumuuden vaikutuksesta oli syntynyt seinään. Tämän halkeaman kautta oli hämähäkki päässyt takaa-ajajansa käsistä.

Silloin heräsi äkkiä hänen sielussaan ajatus. "Kuinkahan olisi, jos koettaisit tuosta pujahtaa ulos? Miksi en minäkin voisi löytää tuossa pääsypaikkaa?"

Tämä ajatus juurtui syvälle hänen sieluunsa — ajatus, että voisi päästä vapaaksi — päästä pois täältä - olla vapaa — uusin voimin liikkua maailmassa, kuten miljoonat muut!!

Kynttilät olivat sillä välin palaneet sammuksiin. Hän panihe pimeässä vuoteelleen. "Olla vapaa!" — ne sanat kaikumistaan kaikuivat hänen levottomassa sielussaan kehotushuutona.

II.

Tämän palatsin omistaja oli donna Serena de Reynos, jonka saleihin tänä iltana oli kokoontunut lukuisa seurue. Iloiset, huolettomat herrat ja naiset huvittelivat tanssisalissa vilkkaalla ja hauskalla keskustelulla ja kaikki huolet haihduttavalla tanssilla. Mimosaryhmäin suojassa, jotka olivat asetetut salin nurkkiin, näkyi siellä täällä joku pari seisovan, salaperäisesti kuiskaillen — nopeasti poistuen, kuin luulivat huomanneensa vakoojan silmän heitä seuraavan. Edes takaisin käveleviä vanhoja ylimyksiä tervehtivät sievistelevällä tavalla keveäjalkaiset ja kumminkin väsyneet kaunottaret, jotka pian taas katosivat tanssin hurmaavaan pyörteeseen.

Sillä välin olivat vanhemmat ja vakavammat vieraat asettuneet tanssisalin viereiseen soittosalonkiin, jossa jo ennen heitä istui useampia politiseeraavia herroja ja tarkkasilmäisiä naisia, jotka eivät enää olleet itseoikeutettuja osanottajia tanssiin, vaan jotka kumminkin olivat asettuneet istumaan lähelle tanssisalia sen tapauksen varalta, että jonkun mieleen johtuisi pyytää heitä tanssiin. Tanssin lomahetkiä käytti eräs vanhanpuoleinen nainen istuakseen piaanon eteen. Hän soitteli mitä vaikeimpia kappaleita, heittäen joka kerta asianomaisten ihmettelyhuutojen jälkeen batistiliinansa valkeiden elfenluisten koskettimien yli ja antaen sitten sormiensa solua pitkin peitetyitä, näkymättömiä koskettimia.

Viereisissä saleissa istui vanhempia naisia whistipöytäinsä ääressä, järjestellen korttejansa sotapäällikön omaisella taidolla. Pienessä komeassa sivuhuoneessa oli pöydällä sanomalehtiä, kirjoja sekä vaskipiirroksia aistikkaassa epäjärjestyksessä; siellä istui yksi ainoa vieras, joka selaili koruteoksia ja tuon tuostakin puheli itsekseen.

Talon emäntä kulki kaikkien huoneiden läpi, pannen vireille vieraissaan hupaista seura-elämää, jonka jo paljas hänen ilmaantumisensa sai virkistymään ja jalostumaan.

Tanssijat eivät tarvinneet kehoituksia, mutta soittosalissa tapasi hän korkeakasvuisen herran, jonka muutoin niin hyvänsävyisillä kasvoilla nyt näytti lepäävän sanomaton suru, hajamielisyys tai ikävystyminen.

Rouva lähestyi häntä, laski hiljaa kätensä hänen olkapäälleen ja kysyi, miks'ei hän huvitellut? "Teillä ei varmaankaan ole ketään riitakumppania, niinkö?"

"Todellakin, kaunis emäntä", vastasi puhuteltu, "mitään muuta ei minulta puutu! Nämät lapset myöntävät heti oikeaksi kaikki, mitä minä väitän. Ei ole ketään, jonka kanssa voisin väitellä!"

"Kylläpä semmoinen löydetään", puhui kreivinna veitikkamaisesti naurahtaen, ja silmäillessään nopein, tutkivin katsein seuraa ympärillään huomasi hän nyt piaanon ääressä istuvan naisen, joka soitteli valkoisella liinalla peitetyillä koskettimilla ja näytti tahtovan herättää ihmettelyä. Ja todella onnistuikin hänen vetää luokseen muutamia suuresti ihmetteleviä.

"Mitä silmänkääntämistä tuo on, hyvä neiti?" sanoi donna Serena käyden lähemmäksi. "Tuota en voi sanoa taiteeksi; se todistaa vaan kätevyyttä. Soittakaa toki ennen tuo: la hya del campo. Te osaatte sen soittaa mainiosti, ja saatte nähdä, että se tekee paljon suuremman vaikutuksen."

Neiti ymmärsi oikein noiden sanojen merkityksen; ja tuon tutun marssin ensi säveleitä seurasi heti myrsky kätten taputuksia, jotka todistivat, ettei donna Serena ollut pettynyt.

Donna Serena pujahti sillä välin takaisin saliin, jossa vanhemmat naiset istuivat pelipöytäin ääressä. Lähellä erästä näistä, puoleksi tämän peittämänä, puoleksi pois kääntyneenä istui nuori valkoverinen nainen, joka ei näyttänyt ottavan osaa mihinkään huvituksiin.

Hän oli ihmeen kaunis englannitar, joka tuskin vuosi takaperin oli mennyt naimisiin espanjalaisen caballero'n kanssa — hento, vaalea olento, syvät siniset silmät, pitkät silkkiset hiuspalmikot ja kasvoissa hurskas, raskasmielinen katse. Puku oli varsin yksinkertaisesta kankaasta, johon oli kirjailtu hienoja silkkisiä kukkaköynnöksiä.

Donna Serena kallistui hennon, miettiväisen naisen puoleen ja kuiskasi hänen korvaansa:

Keveä puna lensi puhutellun kasvoille, ja hänen silmänsä loistivat kuin kirkkaat tähdet. "Pysy vaan täällä", lohdutti häntä Serena, "hän tulee kohta tänne."

Nuori englannitar jäi entiseen asemaansa, nyt kumminkin verrattoman paljon tyytyväisemmän ja hilpeämmän näköisenä kuin ennen.

Serena ei tavannut missään sitä jota etsi. Lopuksi heitti hän silmäyksen sivuhuoneeseenkin. "Ahaa, tännekö olette piiloutuneet", huusi hän herralle, joka penkoi kirjoja ja sanomalehtiä. "Tavoistanne teidät aina tuntee: kun vaan näette kirjoja, ette voi oppineen tapoja estää ilmaantumasta. Mutta että noin olette piiloon pistäytyneet! — Ettekö siis koskaan tanssi?"

"Siihen olen liian vanha, hyvä armollinen rouva", vastasi hämillään herra, joka katsoi voivansa ruveta pisteliääksi, kun kuuli itseään oppineeksi mainittavan.

"Tulkaa siis minun mukaani", sanoi emäntä, pistäen käsivartensa itsepäisesti istuvan kansanvaltalaisen kainaloon. "Minä teen teidät tutuksi erään henkilön kanssa."

"Oi, tuo kuuluisa mies, jota sanotaan don Godoyn oikeaksi kädeksi; vaikka suuremmalla syyllä tulisi sanoa vasemmaksi kädeksi, sillä hän tekee taitamattoman teon toisensa perästä. Sitäpä miestä on hupainen tavata", vastasi toinen nauraen, ja antoi kreivinnan viedä hänet salien läpi tuon pitkän herran luo, joka etsi riitaveljeä.

Esittelyn jälestä jätti donna Serena herrat kahden kesken, ja jo ennen kuin hän oli salista pois ehtinyt, saattoi hän suureksi tyytyväisyydekseen huomata, että molemmat jo olivat takertuneet toisiinsa ja riita oli leimahtanut ilmi kuin "tuli tappuroissa."

Hyvä täti piaanon ääressä oli ruumiillisesti väsyneenä poistunut paikaltaan; hän ei muistanut koskaan koko aikana, jona hän oli taidettaan harjoitellut, saavuttaneensa niin loistavaa menestystä, kuin tänään.

"Tänään olette saaneet voiton itsestänne, hyvä täti", sanoi Serena, kumminkin äänenpainolla, joka yhtä hyvin saattoi ilmaista pilantekoa kuin totta.

"Nuoriso on aivan ihastuksissaan, rakas sisarentytär, ja jos vielä saisin sinulta kuulla 'Maurilaisten hyvästijätön Cordovalle', ei jäisi minulta tänä iltana mikään toivo täyttämättä."

Serena, joka näki, että täti oli liian väsynyt, voidakseen enää antaa todisteita soittotaidostaan, istui piaanon ääreen ja alkoi soittaa "Maurilaisten hyvästijättölaulua."

Jo ensi säveleiden kaikuessa vaikeni hälinä viereisissä saleissa, ja itse tanssijatkin naistensa kera riensivät kevein, mutta nopein askelin soittosaliin, asettuen talon emännän ympärille, johon nyt kaikkien silmät olivat suunnatut.

Kaunis emäntä saattoi olla noin kolmenkymmenen ikäinen ja siis siinä ijässä, jolloin Euroopan naiset ovat kauneimmillaan. Hänen kasvojensa jaloissa juonteissa kuvastui selvästi jonkinlainen majesteetillinen kaipuu. Kerrottiin, että häntä muutamia vuosia sitten oli suuri onnettomuus kohdannut, mutta siitä ei mielellään puhuttu.

Sormien liikkuessa soittokoneen elfenluisilla koskettimilla toivat hänen alapasterin valkoiset, miltei läpikuulakat kätensä siitä ilmoille tuon laulun säveleitä, jonka säveltäjä oman teoksensa hurmaamana oli lyönyt päänsä murskaksi. Hänen solakka vartalonsa silloin näytti korkeammalta, hänen silmistään hehkui yliluonnollinen loiste ja sysimustat suortuvat hänen otsallaan värähtelivät. Innostuneeseen soitantoon sekautuivat huokaukset hänen liikkumattomilta huuliltaan. Joka väre, joka tunne, jonka hän loihti esiin koskettimista, kuvastui hänen kasvoissaan, jonka juonteissa hänen jalo sielunsa näytti vallitsevan. Vienoa tulisuutta, joka laulussa leimuaa, kiihkoisia toisinteloja, surullisen kolkkoa mielikuvitusta, kammottavan tuskan tunnetta, joka saa voimakkaan sydämen valittamaan ja tekee heikon mielettömäksi, kaikkea tätä säesti hänen kauniin sielunsa tasapaino. Valkeat kuin lilja olivat hänen kasvonsa, huulet vapisivat, silmäkulmien yli näyttivät pilvet kevein siiven-iskuin liitävän, vaaleansininen hyasintti hänen lumivalkealla povellaan värisi, ja kun vienoa soittoa taas seurasivat epätoivon raivoisat sävelet, surullisen kunnialoiston toivo, nuo hurjat, tulta suitsuavat, myrskyn kiihkoiset soinnut: silloin tulistuivat hänenkin kasvonsa, niilläkin kuvastui sisällinen liekki, silmät säihkyivät salamoita kuten jalokivet ja puoliavointen huulten ympäri liiteli niin hurmaava hymy, että kuka tahansa mielellään siitä olisi henkensä antanut. Sitten taas kävi laulu vienommaksi, hiljaisemmaksi, yhä hiljaisemmaksi, kuollen, valittaen, ja sävelet kaikuivat kuin kuolevan joutsenen viimeiset siiven-iskut. Kauniin naisen kasvot olivat taas metsäruusun lehden kaltaiset, kun hänen puoleksi suljetuista silmistään kyynelhelmi putosi. Kaikkien katse oli häneen kääntynyt, joka sielu seurasi hänen sielunsa lentoa ja kyllä useamman kuin yhden läsnäolijan povesta nousi salaperäinen huokaus. Ei kukaan tuntenut itseään kyllin arvolliseksi häntä saavuttaakseen, häntä omistaakseen. Tämän ylevän olennon edessä muuttui kaikki rakkaus kunnioitukseksi, jumaloimiseksi. Riemua hän ei kellekään suonut, mutta tuskakin, jonka hän tuotti, oli monin verroin makeampaa kuin kaikki suosio, minkä nainen voi meille suoda.

Häntä täytyi kohdella niin hellästi käin ainokaista kukkaa, jota ei missään muualla tavata, jonka kauneudesta jokainen iloitsee, mutta jota ei kenenkään ole sallittu poimia — joka on niin kallisarvoinen, että itse sen omistajakin kadehtii omaa onneaan. Hän olikin lumonnut kaikki, ja itse nuo kaksi riitaveljeä unhottivat niin tyyten toisensa, että he nyt seisoivat käsi kädessä eivätkä voineet temmata pois silmiään innostuneesta naisesta.

Milt’ei samassa silmänräpäyksessä tunkeutui esiin muiden läpi uusi vieras, omituinen katse kasvoissaan, päätänsä pitempi ympärillä olijoita. Espanjalainen piikkiparta, laihat, ilkulliset kasvot, otsa, joka ilmaisi henkistä etevyyttä, säihkyvät silmät, joista toisen eteen nelikulmainen lasi oli puristettu — nämät kaikki antoivat hänen ulkomuodolleen jotakin omituista ja osottivat hänen olevan yhden niitä ihmisiä, jotka ovat seuraelämän vitsauksia.

Niin pian kuin Serena oli tulijan huomannut, nousi hän heti istuimeltaan, riensi hymyillen hänen luokseen ja tarttui hänen käteensä, esitelläksensä hänet seuralle veljenään, don Jacinto'na.

Piiri laajeni nopeasti, tehdäkseen tilaa vieraalle, joka terävillä silmillään silmäili joka haaralle niin tarkoin, kuin olisivat kaikki olleet vieraita hänelle.

Ensin riensi hänen luoksensa nuori majuri, pulska viiksiniekka lansierisoturi, joka reippaasti pudisti hänen kättänsä.

"Kuka tämä mies on?" kysyi kreivi lystillinen juonne kasvoissaan, tarkastaen tervehtijää kiireestä kantapäähän saakka. "Taidatpa totta tosiaan olla lankomieheni haudasta noussut haamu, vaikka sinut seitsemän kuukautta sitten peitettiin yliopiston kirjapölyyn?"

"Täällä on vielä useita muitakin vieraita, joita kaksikuukautisen poissaolosi jälkeen tuskin taidat tuntea —" puhui veitikkamaisesti hymyillen Serena, tuoden yhdestä salin ovesta veljeänsä vastaan tuon nuoren, solakan englannittaren, joka iloisesti hämmästyen ojensi kreiville hennon kätösensä ja tervehti häntä puhtaimmalla Kastilian kielellä: "Taivas sinua siunatkoon, rakas puolisoni!"

Donna Serena taputti lapsellisella ilolla käsiänsä; itse kreivikin unhotti hetkeksi tapansa. Samassa kun entinen hienosti pahankurinen katse hänen kasvoissaan muuttui iloiseksi hämmästykseksi, kallistui hän alas kauniin rouvansa käden puoleen ja suuteli sitä kiihkoisen liikutuksen valtaamana. Kun hän taas katsahti ylös, oli entinen veitikkamainen ja pilallinen katse hänen kasvoihinsa palannut.

"Oletpa tosiaankin poissaollessani tehnyt vaimostani oikean pienen herttaisen… papukaijan", sanoi hän nauraen, donna Serenaan kääntyen.

"Jotta muuten näin monen tuntemattoman joukossa tapaisit luonani joitakuita tuttaviakin", sanoi Serena kreiviin kääntyen, "niin seuraa minua." Ja nyt, esitti hän veljelleen nuo kaksi valtiollista riitaveljeä.

Kreivin huulilta pääsi leikillinen "Ohoh!" huudahdus, joka kuului melkein kuin äkkiä tukahdutetun naurun loppuhahatus; sitä seurasi pian hiljainen naurahdus ja kaikkien nähden teki kreivi, tuo pahankurinen katse huulillaan, ristinmerkin, ikäänkuin torjuakseen luotaan jotakin pahaa.

Toinen herroista huomasi tämän ja vastasi nauraen: "Eikö niin, herra kreivi, eihän ole hyvä olla pahan hengen läheisyydessä?"

"Kun sitä päälle päätteeksi ilmestyy oikein kaksittain. Mitähän, jos don Manuel Godoy näkisi 'oikean kätensä' kietoutuneen don Escoigniz'in käsivarteen?"

Molemmat huomasivatkin nyt vasta, että he olivat käsikädessä seisoneet. Nyt irtautuivat he kiireesti toisistaan. Kreivi asettui nauraen molempien väliin ja tarttuen kummankin käsivarteen pyysi hän:

Samassa aukaisi palvelusväki ruokasalin ovet ja vieraat riensivät, viisi välittäen koko espanjalaisesta etiketistä, kirjavassa tungoksessa ruokien luo.

Täällä saattoi yhdellä silmäyksellä nähdä koko kuulijakunnan, joka tähän saakka oli ollut hajaantuneena eri huoneisiin, ja huomata, mitä kaikkia omituisia aineksia seurassa oli.

Silloinen aika oli yhdistänyt kaikkien puolueitten ja mielipiteitten kuuluisimmat edustajat, ylpeän ylimyksen ja vielä ylpeämmän tasavaltalaisen. Täällä seisoi kuuluisa runoilija, tuolla harmaapää soturi, tuossa seinään nojaten sanomalehtimies, tuossa nuori mustaverinen kansanpuhuja tai vanha naurahteleva hidalgo — ja keskustassa oleva naismaailma oli kuin ruusuköynnöksillä koko tämän eriaineksisen seuran yhteen kietonut, kaikki toisiinsa sulattanut.

"Ajatus on todella kaunis", sanoi Jacinto, tarjoten Serenalle käsivartensa. "Sinä tahdoit saattaa meitä kaikkia lähemmäksi toisiamme, yhdistää meidät; katsoppas nyt ympärillesi ja ota selkoa siitä, paljonko olet aikaan saanut."

"Tarkastele vaan", jatkoi hän, viedessään Serenaa salin läpi, "näitä rehellisiä ihmisiä!" — ja puhuja oli sen näköinen, kuin olisi torttutaikinasta leivottu kuva, jota hän nyt kädessään käänteli, ollut hänen tutkimuksiensa esine — "kuinka erilaisiin ryhmiin he nytkin vielä kokoontuvat. Joka nurkkaan on eri seurue keräytynyt, eivätkä he toiseen joukkoon kuuluvan kanssa lyöttäydy puheisiin muutoin kuin jos sattumalta yhteen joutuvat. Huomaa nyt, tuolla tapaa rauhanpuolueen mies erään don Infantadon puoluelaisen. Don Manuelin mies on happamen näköinen, toinen naurahtaa. Nyt he yhtyvät — he eivät kumpikaan voi päästä toistaan väistämään. Äkkiä tekee don Manuelin edustaja naurahduksen yrityksen ja samassa muuttaa don Infantadon mies muotonsa vakavaksi. He sanovat pari sanaa toisilleen, sitten menee kumpikin taas omaa tietänsä. Rauhan miehen kasvot taas venyvät pitkiksi, toinen nauraa partaansa. Tuommoistenkin miesten sulattaminen toisiinsa olisi maailman kahdeksas ihme."

Kreivinna irroitti kätensä don Jacinton käsivarresta ja riensi taas tuon yksinäisen kansanpuoluelaisen luo, joka varmaankin oli joutunut kiivaaseen väittelyyn don Godoyn "oikean käden" kanssa, koska tämä piteli häntä kiinni napinlävestä.

"Minä pyydän teitä esittämään maljan — mutta pian", sanoi don Jacinto, erottaen molemmat taistelutoverit toisistaan.

Don Aquilez nousi ja lausui vain muutamia, mutta nerokkaita ja innostuneita lauseita, joissa hän kosketti kaikkea, mikä läsnäolijoiden sydämmille oli rakasta ja kallista ja esitti eläköönhuudon isänmaalle, don Hernandolle, de la Romanalle ja voitolle.

Hän nousi, astui seurueen keskelle ja esitti lyhyesti, selvin vaikka koruttomin sanoin, eläköönhuudon emännälle. Muuten kääntyi tämäkin malja Espanjalle omistetuksi, kun puhuja lausui toivovansa, että rakas Jumala siunaisi tätä maata antamalla sille monta yhtä jaloa naista.

Hänkin kohotti lasinsa — hetken aikaa silmäili hän helmeilevässä nesteessä nousevia kuplasia, siksi kunnes nämät lasin reunoja vasten olivat särkyneet; sitten lausui hän lyhyeen:

"Jumala suojassansa pitäköön kaikkia niitä, jotka saavat elää ensi vuoteen!"

Kohotetut lasit vapisivat kaikkien käsissä; oli kuin olisi näistä sanoista viini kaikkien huulilla jääksi jäätynyt. Eihän tiennyt yksikään, eroittiko hän kenties itsensäkin pois niiden luvusta, joille hän tämän toivotuksen lausui. Useimmat läsnäolijat kääntyivät pois äsken tulleesta vieraasta, joka nyt lähti sen pienen, pyöreän pöydän luota, minkä ääressä hän viimeksi oli istunut, ja lähestyi rakuunoita, joille hän puoliääneen puhui:

Mahdotonta oli olla huomaamatta kreivin esittämän maljan masentavaa vaikutusta, kun vielä samalla hetkellä taas jokaisessa heräsi suureksi osaksi unhotuksiin jäänyt puoluevimma. Pilkallisin, katkerin katsein kääntyi kukin toiseensa, vaikk'ei kukaan puhunut yhtä sanaa.

Silloin astui kreivitär Serena ja hänen kerallansa nuori englannitar — don Jacinto kreivin puoliso — riitaantuneen seurueen keskelle.

"Pyydän hiljaisuutta muutaman silmänräpäyksen ajaksi", lausui kreivitär kokoontuneelle seurueelle. Vieraat keräytyivät puoliympyräksi emännän ympärille — syvä hiljaisuus vallitsi.

Englannitar, joka tuli seisomaan jokseenkin keskustassa, oli hyvin kalpea. Hänen suurien, tummansinisten silmiensä katse oli syvämietteisen levollinen. Hän vetäsi kädellään silkkihivuksiansa taaksepäin ja alkoi, suonenvedontapaisesti Serenan kättä puristaen, ylevän juhlallisena hennolla, sydämmeen käyvällä äänellä lausumaan erästä noista Camoens'in kuolemattomista runoista, "Granadan valloitus" — joka samoin kuin moni muukin on vain kirjoitettuna olemassa, mutta kumminkin jok'ainoalle Espanjalaiselle tuttu.

Kuin salaman isku sattuivat tuon tutun laulun sanat jokaisen sydämmeen ja sitä suuremmalla voimalla, kun ne kaikuivat vieraan huulilta, joka vuosi sitten tuskin tiesi koko Espanjasta tai sen kielestä. Nämät pyhät sanat valtasivat kaikki mielet innostuttavalla kauhulla ja sielun liikutus sai kyyneleet tunkeutumaan silmiin, kun isänmaallisen laulun kyllä tuttu, mutta unhotuksiin jäänyt kehoitus kaikui muukalaisen ihanilta huulilta. Jokainen tunsi vetovoiman, joka liitti häntä likemmäksi muihin ihmisiin.

Kuinka kaikkien ympärillä seisojain kasvot hehkuivat! Kuinka jänteväksi kävi jokaisen käsivarsi, kuinka säihkyi jok'ainoa silmä! Kuinka ahtaaksi kävi rinta, katse kohosi taivasta kohden!

Kun laulun viimeinen säe alkoi, ei kukaan enää voinut pysyä kylmänä; itse kreivinkin silmät täyttyivät kyynelistä. Hän syöksähti vaimonsa jalkoihin, tarttui hänen käteensä, peitti sen suudelmilla eikä hävennyt kyyneliänsä. Ei kenenkään silmä jäänyt kyynelettömäksi.

Entiset vihamiehet ojensivat toisillensa käden sovinnon merkiksi. Kyynelistä, joiden he olivat nähneet virtaavan toistensa silmistä, kun heidän yhteistä äitiänsä mainittiin, olivat he tunteneet toinen toisensa veljiksi ja sisariksi.

"Sinä olet voittanut, vaimo!" puhui kreivi kääntyen Serenaan, "sillä sinä olet lahjoittanut meidät kaikki toisillemme!" Hän tarttui kauniin vaimonsa käsivarteen ja vetäytyi hänen kanssansa erilleen seurueesta.

Toisetkin seurasivat heidän esimerkkiään. Sellaisen hetken perästä olisi todellakin tavallinen, kevytmielinen keskustelu tuntunut vastenmieliseltä, jopa inhottavalta.

Jokaisesta tuntui paremmalta kuin vielä vähän aikaa sitten; jokainen omisti itselleen pyhän, suuren, verrattoman tehtävän ja jokainen oli onnellisempi kuin ennen tuota hetkeä.

Kolme päivää myöhemmin seisoi aseissa satakahdeksankymmentätuhatta soturia valmiina karkoittamaan vihollista isänmaan rajain sisäpuolelta.

Melu kaduilla oli tauonnut; ainoastaan silloin tällöin kuului kotiin palaavien vaunujen ratina.

Kellä on puhdas omatunto, kenen ei tarvitse pelätä yksinään oloa, se tuntee, kuinka yksinäisyys suuressa, vilkkaassa seurueessa vietetyn yön jälkeen on suloinen. Kruunujen häikäisevän loisteen sijaan tulee yölampun tasainen, heikosti palava liekki, nuo pitkät rivit suuria saleja muuttuvat pieneksi, ahtaaksi makuuhuoneeksi, jossa kaikki on niin tuttua, niin levollista ja lepoon houkuttelevaa; soiton ja sekaisten, katkonaisten ihmisäänien kaiku yhä kuuluu kiihoittuneessa mielikuvituksessamme, vaikka ympärillämme jo vallitsee syvin hiljaisuus, jota ainoastaan seinäkellon yksitoikkoinen raksutus vähän häiritsee.

Silloin vapaudutaan noista ahtaista, epämukavista vaatteista ja usein vielä kankeammista kasvojenjuonteista, ja samalla kun tavanmukainen makuusija houkuttelee nautinnosta väsyneet jäsenemme lepoon, tekee sielullemme niin ihmeen hyvää, kun se vihdoinkin on itsekseen, vapaa pakosta seurata muiden mielitekoja.

Silloin heräävät toinen toisensa perästä meissä nuo salaperäiset, haaveksivat ajatukset, jotka eivät päivillä pääse esiin — ikuiset muistot, monivuotiset toiveet, joiden alkulähde on paljon kauempana ajassa kuin äsköinen pian haihtuva huvittelu, ja jotka vain silloin saattavat palata, kun sielu käy levolle, noina sameina, huntupeitteisinä hetkinä, jotka ovat nukkumisen ja valvomisen välillä ja joiden viimeisistä mietteistä unelmat muodostuvat.

Lähetettyänsä pois viimeisenkin kamarineitsyensä vetäytyi kreivinna alkoovinsa sisimpään osaan, missä hän veti pois mustan damastipeitteen, joka verhosi erästä taulua; sen eteen jäi hän synkkänä, surumielisenä seisomaan.

Taulu kuvasi kauniinpuolista, kalpeata miestä. Hymyilevät kasvot, elävät, virkeät silmät, jalo, ylpeä ryhti ja korkea, vakava, suurta arvokkaisuutta todistava otsa - siinä tuon kuvan pääpiirteet.

Tämän kuvan näköinen ei ollut yksikään niistä miehistä, jotka äskettäin olivat talossa olleet.

Nainen heitti pitkän, ikävöivän silmäyksen kuvaan ja laski sitten kuuluvasti huoahtaen peitteen uudelleen alas; sitten istahti hän pöydän ääreen, jossa lamppu heikosti valaisten paloi. Hän otti esiin päiväkirjansa, jossa hän nyt aikoi muutamina riveinä säilyttää tämän päivän muistot. Päiväkirjaan oli mustalla nauhalla kiinnitetty toinen pieni muistikirja, jonka kanteen sama muotokuva mustaan verhottuna oli maalattu. Tämänkin kirjan aukaisi Serena. Hän kirjoitti siihen muutaman rivin, muutamia surullisia ajatuksia — niillä päätti hän iloisen päivänsä.

"Tänäänkin olin onneton… tänäänkin täytyi minun sinua muistella. Tänäänkin itkin, koska sinä minun tähteni ja itsesi tähden kärsit; tänään vieläkin kerran annoin anteeksi, mitä minua ja itseäsi vastaan olet rikkonut. Kuolema olkoon sinulle… minulle… meille molemmille armollinen!"

Sitten laski nainen päiväkirjan takaisin verhon taakse, josta hän sen oli ottanut, ja asetti vielä vaan alapasteriverhon lampun eteen, ennenkuin hän katosi alkoovin koruompeluilla kaunistetun esiripun taakse.

III.

Rautaiset ikkunaluukut olivat suljetut. Ovenvartija istui eräässä nurkassa ja jutteli vaimonsa kanssa — vanha punanokkainen juopporatti vanhan tylppänokkaisen irvinaaman kanssa.

"Sen sanon, että ihan yhtä monta on tänä iltana täältä lähteneitä kuin tänne tulleitakin."

Vihaisena ja kasvojansa vääristäen pisti ovenvartija aika hyppysellisen nuuskua nenäänsä, ja samalla pudisti ja väänteli hän tätä lihalönttiä, kuin olisi hän ollut tappelussa raivostuneen harjan kanssa.

"Vaivannäkömme, vartioimisemme on kaikki turhaa; sillä tämä nainen on todella ennemmin paha henki kuin vaimoihminen; eihän hän yhtään välitä miehistä."

"Minäpä olen sittenkin sitä mieltä, että hän saa meidät petetyksi; sillä välin kun me täällä vaivaamme päätämme ja jännitämme kaiken huomiokykymme, on hänellä Herra ties missä lemmenkauppoja vireillä."

"Se on mahdotonta", vastasi ovenvartija, muokaten liikkuvan intiaaninenänsä taas toiseen muotoon. "Jok'ainoa hänen palvelijoistaan, vieläpä kuskitkin, on liitossa kanssamme ja valmis ilmiantamaan jokaisen askeleenkin, minkä hän tekee."

Tuskin oli ovenvartija tämän saanut sanotuksi, kun ovea hiljaa koputettiin ja naisen ääni kuului kuiskaavan:

Pieni pystynenäinen kamarineitsyt puikahti ovenraosta sisään, tehden salaperäisen liikkeen kädellään.

"Uutisiako? joku salaisuusko, vai kuinka?" lisäsi siihen hänen aviopuolisonsa, tarttuen hyväillen tytön käteen.

"Olkaahan hiljemmin, hätäilemättä; vihdoin viimeinkin olen toki jotain saanut tietää!"

"Mitä, mitä?" kysyi pariskunta yht'aikaa, jännityksellä kuunnellen, mitä tytöllä olisi sanomista.

"Kun emäntäni lähetti minun pois…" alkoi tämä, silmäillen pelokkaasti ympärilleen — "mutta eihän vain kukaan voi kuulla meitä?"

"Kaikissa ikkunoissa on rautaluukut, jotta meidän ei siltä puolen tarvitse mitään peljätä."

"No kuulkaa sitten. Kun siis emäntäni oli jäänyt yksin, pujahdin minä lasioven taa, jonka esirippuun minä edeltäpäin olin leikannut reiän, voidakseni sen kautta nähdä kaikki, mitä huoneessa tapahtui. Kun nyt emäntäni luuli yksin jääneensä, meni hän alkoovinsa luo ja veti siellä mustan esiripun raamin edestä, jota en ennen ole huomannut. Sieltä tuli esiin hyvin kauniin nuoren miehen kuva, jolle hän näytti hyvin lemmellisesti lymyilevän."

"Kuvaako taulu miestä, jolla on ruskea piikkiparta, korkea otsa, tumma puku ja alas taivutettu paidankaulus?"

"Mistä minä sen voin tietää, mitkä uutiset kelpaavat ja mitkä ei!" huudahti tyttö suuttumuksesta miltei itkien. "Te annoitte minulle tehtäväksi pitää silmällä emäntääni ja koettaa päästä selville, onko hän rakastunut keneenkään. Nyt arvelen, että hän on rakastunut siihen mieheen, jonka kuvan siellä näin — mistä minä tiedän, mitä te muuten oikeastaan tahdotte!"

"Kuunnelkaa nyt minua koreasti, hyvä Dinita. Sen mitä nyt teillen ilmaisen, tulee pysyä salaisuutena, sillä siitä riippuu meidän kaikkien onni tai onnettomuus. Meidän emäntämme isoisän kolmen pojan lapsista on kolme elossa. Tällä isoisällä ei alussa ollut varsin suurta omaisuutta, mutta hän säästi eläessään äärettömän paljon. Huomatkaa nyt! Testamentissaan jakoi ukko kaiken omaisuutensa tasan lastensa lasten kesken. Meidän emännästämme hän ei koskaan pitänyt, don Jacintosta vielä vähemmän, mutta sitä enemmin hän joka tilaisuudessa hemmotteli don Eustaquio'ta, joka on hyvin arvossa pidetty, hurskas ja armollinen herra. Emäntämme oli jo kahdeksantoista vuoden ijässä hyvin omapäinen, ei kärsinyt ketään luonansa, ei opettajatarta eikä seuranaista, ja vanha kreivi ennusti aina, että donna Serena vielä kerran tulisi saastuttamaan sukunsa kunnian. Ymmärrättehän, Dinita, millä tavalla? Mutta kumminkaan — ei kateus eikä viha ole voinut saada häntä mihinkään huonoon syypääksi. Hän oli kaunis… hyvin kaunis; hänellä oli paljon ihailijoita, eikä kuitenkaan yksikään niistä voinut kerskata saaneensa häneltä jotakin suosion osotusta — ei edes hymyilyä — osaksensa. Vanha don Desiderio ei elänyt niin kauan, että olisi nähnyt ennustuksensa käyvän toteen; hän siis teki testamenttinsa ja kuoli. Mutta äläs, tässäpä se mutka onkin. Testamentissa oli, näet sä, semmoinen pykälä, että jos donna Serena joskus tuottaisi häpeätä sukunsa nimelle, menettäisi hän kaiken omaisuutensa, josta ainoastaan pieni osa annettaisiin hänelle 'armopalana' — muun osan saisi ei don Jacinto, joka on hyvin irstas ja suuri tuhlari, vaan don Eustaquio, joka on hyvä ja armollinen herra. Tokkos nyt ymmärrätte?"

"Niin paljon ymmärrän nyt, että don Eustaquio on nähnyt hyväksi maksaa sekä minulle että meidän emäntämme muille palvelijoille hyvät rahat, päästäksensä siten jonkun tärkeän salaisuuden perille, mutta muuten en ymmärrä asiasta mitään. Onko siitä mitään häpeätä suvun hyvälle nimelle, jos emäntämme johonkin mieheen rakastuu? Ei muuta kuin häät ja sillä hyvä!"

"Mitä puhuttekaan, Dinita!" huudahti ovenvartijan vaimo, raappien ehtimiseen pystynokkaansa vihaisena siitä, ettei hän tähän asti ollut saanut sananvuoroa. "Johan emäntämme on naimisissa."

"Mitä!" huudahti kamarineitsyt aivan ihmetyksissään. "Missä on siis hänen miehensä?"

Ovenvartija viittasi ehtimiseen aviopuolisolleen, että tämä olisi vaiti, ja vastasi sitten, pyrkien kiertelemään pois asiasta:

"Tai jolleivät he rakasta toisiaan, niin miks'eivät he tee avioeroa?
Käyhän se laatuun!"

"Ei puhuta tästä; eihän se kuulu asiaankaan, ei ensinkään. Teidän tehtävänne on: niin pian kuin huomaatte jonkun, joka ei ole tuon muotokuvan näköinen, likentelevän meidän emäntäämme, niin tulee teidän siitä meille ilmoittaa. Mutta niin kauan kuin hän vaan tuon kuvan tähden itkee ja huokaa, olemme vielä hyvin kaukana toivotusta päämäärästämme."

"Ei, ei, minun täytyy saada tietää, mitä meidän emäntämme miehelle on tapahtunut, sillä muuten en saa rauhaa yöllä enkä päivällä!"

"Teidän uteliaisuutenne on hyödytön, sillä kukaan talonväestä sitä ei tiedä, ja jos emäntämme älyäisi teidän häntä väijyilevän, niin saatte olla varma että pian tulee potkut talosta pois; muistakaa, hyvä Dinita, vanhaa sananpartta: käsi pesee toistaan ja molemmat kasvoja!"

Tyttö kuuli kilinätä ja katosi heti ovenvartijan huoneesta. Molemmat ilkeänaamaiset vanhukset menivät makuulle.

Ulkona kadulla röykytti yksi ja toinen ohikulkija nyrkillään pimeitä ikkunaluukkuja, mennen sitten meluten eteenpäin.

"Lempo soikoon!" karjasi ovenvartija joka kerta kun tämmöinen melu hänen unestaan herätti.

Madridin katuja kuljeksivat sotamiehen-värvääjät iloinen soitto mukanaan. Heidän lippujensa ympärillä tanssivat laulellen ja vihellellen tarjokkaat, jotka jo muutamien päivien perästä saivat kuulla kanuunain pauketta ja kuulain sihinätä.

Lipun edellä kulki surullisena, pää kallellaan nuorukainen — sotilaan höyhentöyhtöinen lakki jo päässään - nojaten kultansa käsivarteen ehkä viimeisen kerran elämässään… kukapa sen tiesi?

Vankilan kapean ikkunan rautaristikon lomasta kurkistivat kalpeat kasvot alas kadulle. Mies siellä ylhäällä koetti lukea, mitä lipussa seisoi.

Vanki katseli heidän jälkeensä, niin kauan kuin hänen silmänsä vielä saattoi seurata heitä ikkunasta; sitten kuunteli hän soittoa niin kauan kuin vielä yksikään ääni hänen korvansa tapasi, ja vielä sittenkin, kun he jo olivat kauas poistuneet, luuli hän sitä kuulevansa.

Kun jo oli pimeä, tuli vanginvartija hänen komeroonsa. Vangin kalpeus ja kiihkoinen mielentila ei voinut olla herättämättä hänen huomiotansa.

"Mitä on kuultu?" kysyi vanki, saaden vaivoin salatuksi pelästyksensä.
"Kuka on kuullut jotakin?"

"Vahtimies, joka kävelee edes takaisin käytävässä teidän ovenne edustalla, sanoi kuulleensa teidän ähkivän ja kopeloivan huoneessa sinne tänne."

"Niin, niin… se oli… minulla oli pahoja unia… Minun täytyi pari kertaa nousta ylöskin vuoteeltani."

Vanginvartija silmäili tarkoin ympärilleen; hän tutki seiniä, laattiata, ikkunapuitteita.

"Eikö teillä ole näistä vaivaa?" kysyi hän, katsellessaan syöpäläisiä nurkissa.

Vanki hypähti nyt kiihkoisasti vuoteeltaan… "Nyt täytyy kiirehtiä. He ovat ruvenneet aavistamaan ja pitävät minua nyt tarkemmin silmällä."

Vanki sammutti kynttilänsä, ratkoi sukkelaan päänalusensa ja veti sen sisästä muutamia syliä pitkän nuoran, joka mitä suurimmalla huolella oli punottu hienosta langasta. Hän oli pyytänyt saada lankaa, ajan kuluksi, kuten hän oli sanonut, kutoakseen sukkaa; mutta tuskin puolet langasta oli todella käytetty kudontaan. Nuora oli tuskin sormenpaksuinen, mutta pituus näytti siksi riittävältä, että rohkea hyppääjä sen avulla saattoi uskaltaa laskeutua alas toisesta kerroksesta maahan.

Tämän jättiläistyön oli hän saanut suoritetuksi neljässä kuukaudessa; niiden kuluessa oli hän myöskin — — — murtanut aukon vankilansa seinään.

Uunin savutorvi päättyi seinään; sen sisässä arvasi hän torven jatkuvan, ja tässä kohden oli hän alottanut työnsä. Hän oli katkonut huilunsa kahdeksi kappaleeksi ja vähitellen siinä olevien metallilaattojen avulla raappinut pois muurisaven, joka liitti seinän kivilohkareet toisiinsa. Mutta kun tämä osa seinää oli savusta mustunut ja siis valkeat, raappimisesta syntyneet jäljet helposti olisivat voineet ilmiantaa hänen yrityksensä, täytti hän joka aamu - sillä hän teki vain öisin työtä — halkeamat uudelleen leipäpurulla, sirotti niiden päälle hiekkaa ja mustasi sitten seinän kynttilänsä liekillä.

Mitä työn kuluessa kerääntyi hiekkaa ja roskia, ne puhalsi hän joka yö huilunsa kautta kadulle, niin ettei aamulla ollut hitustakaan jälkeä yötyöstä. Kivet ja tiilit pani hän koreasti paikoilleen joka aamu ja koko laitoksen osasi hän niin taitavasti salata, ettei tarkinkaan silmä olisi siinä voinut mitään huomata.

Kun neljäs kuukausi oli kulumassa, huomasi hän vihdoin muurin kaiusta, että korkeintaan yksi ainoa tiilirivi hänet enää erotti viereisestä huoneesta, ja vanginvartijan epäluuloinen tarkastelu oli hänelle yllykkeenä pian ryhtymään tuumansa toteuttamiseen.

Kun kaikki muu melu, paitsi vahdin säännöllisten askeleiden kaiku tuolla ulkona käytävässä, oli vaiennut, nousi hän lavitsalle, sitoi nuoran vyötäistensä ympäri ja otti yksitellen ulos kivet seinästä, jossa nyt oli niin suuri aukko, että ihminen hädin tuskin sopi sen kautta ryömimään.

"Tuli mikä tuli, nyt sen täytyy tapahtua!" ajatteli hän päättäväisesti ja iski nyrkillään ainoata tiiliä, joka vielä oli aukossa; — — se putosi suurella ryminällä alas. Jos nyt on joku tuolla ylhäällä, niin on koko tuuma mennyt myttyyn ja hän hukassa — jollei, niin on kenties loppu tullut hänen kärsimyksillensä!

Vartija oli juuri nyt käytävän toisessa päässä; kumminkin kuuli hän melun ja riensi nopeasti oven luo kuunnellakseen.

Mutta vanki oli arvannut niin käyvän; hän nosteli suurella melulla lavitsata ja oli asettavinaan sen taas jaloilleen sekä haukotteli hyvin kuuluvasti, ikäänkuin olisi hän ollut maata menemäisillään ja sattumalta potkaissut lavitsan kumoon.

Vahti meni matkaansa, huomaamatta mitään epäluulon alaista. Vanki asetti lavitsan uudelleen seinää vasten, päästäkseen siten helpommin aukkoon, joka oli jokseenkin ylhäällä.

Hitaasti ja jännityksestä väristen työntäysi hän aukkoon, kuten jänis tahi muu pikkuelävä katoaa jättiläiskäärmeen kitaan, ja antoi ruumiinsa luisua pää edellä alas toiselle puolelle.

Hän oli autiossa keittiöhuoneessa, jossa vahdit läpi talven pitivät tulta vireillä. Nyt olivat hella ja savutorvi kylminä ja käyttämättöminä.

Hän asetti erään kivilohkareen, joka hyödyttömänä siellä makasi, tulisijalle, nousi reippaasti ylös ja alkoi, kädet ja jalat harallaan, ponnistautua ylös savutorvesta.

Vaivaloisella kiipeämisellä oli hän jo päässyt muutamia syliä ylöspäin, kun hän äkkiä löi päänsä ristinmuotoiseen rautaan, joka oli muurattu savutorven poikki…

Tästä oli aivan mahdotonta työntäytyä läpi… Rauta oli saatava pois… Yhtä nopeasti kuin tämä ajatus hänessä syntyi, pisti hän käden taskuunsa, ottaakseen sieltä esiin nuo huilun metallikappaleet, joita hän jo oli niin suurella menestyksellä käyttänyt työaseina, mutta… niitä ei löytynyt… ne olivat epäilemättä unohtuneet vankikomeroon… Hänen täytyi — muuta neuvoa ei ollut — noiden metallikappaleiden takia palata takaisin vankikoppiinsa… Samaa tietä jota hän oli tullut, luisui hän alas samalla tavalla aukon kautta vankilaan… muutamassa silmänräpäyksessä löysi hän kaivatut esineet tyynystään ja alkoi vaivaloisen yrityksensä viipymättä uudestaan.

Uudelleen päästyänsä ylös rautaristikon luo, joka sulki savutorven, raappi hän pois saviruukin tangon päästä, ja voimalla, jonka ainoastaan epätoivoinen asema hänelle antoi, väänsi hän raudan irti muurista… Se oli tuskin puolen tunnin työ; rautakappale, jonka hän oli saanut käsiinsä, tuli vielä olemaan hänelle hyödyksi, sillä kun hän vihdoin oli kavunnut melkein yläpäähän savutorvea, oli siellä hänen tiellänsä kaksinkertainen rautaristikko; sen sai hän nyt helposti irti murretuksi… Jo näki hän ahtaan aukon kautta öisen taivaan tähtien välkkeen, kun äkkiä uusi epätoivoinen ajatus sai hänen sielunsa vapisemaan.

Pitikö hänen vielä kerta palata sinne, josta hän jo kaksi kertaa oli paennut?… pitikö hänen vielä kolmas kerta kulkea tämä kamala tie päästä päähän… Hänen rohkeutensa katosi: hänessä heräsi ajatus, että olisi parempi heittäytyä katolta maahan ja musertaa kallonsa, kuin vielä kerran palata takaisin.

Tänä epätoivon hetkenä juolahti toki vihdoin hänen päähänsä, että hän oli kietonut tuon kaivatun nuoran ruumiinsa ympäri vaatteiden alle. Uudelleen hengitti hän keveämmin; jo muutamien silmänräpäyksien perästä kapusi hän savutorven reunan yli ja ryömi kattotiilejä myöten alas, kunnes seisahtui muutaman kattoluukun luo, ottaakseen esiin nuoransa.

Nuora oli kenties siksi pitkä, että se olisi ulettunut toisesta kerroksesta maahan, mutta nyt oli hän ainakin neljä syltä ylempänä vankikoppiansa. Hän ei ollut ottanut lukuun, että hänellä, kun hän täältä luisui nuoran alapäähän, vielä olisi ainakin kuusi syltä maahan.

Hän laskeutui kattoluukusta vinnille ja haki jotakin, joka tässä pulmassa voisi hänelle olla avuksi. Hän löysi täällä muutamia pitkiä riukuja. Yhden niistä hinasi hän katolle, laskeutui varovasti räystäälle ja koetti työntää riukua kadun yli vastapäisen talon katolle — mutta riuku oli liian lyhyt.

Vanki kiipesi katon harjan yli toiselle puolelle. Siellä erotti ainoastaan kapea kuja suuren, palatsinmoisen rakennuksen vankilasta. Tuon rakennuksen räystäs päättyi vaskiseen delfiinin kuvaan, joka pistäytyi jokseenkin pitkälle ulospäin.

Tuonne asti riuku varmaankin ulottuu?!… ja iloisesti huoahtaen huomasi pakolainen, että niin olikin.

Hän riensi takaisin vinnille, sitoi kiireesti nuorallaan neljä riukua yhteen, laski tämän kapean sillan molempain talojen välisen kuilun yli ja lähti päättäväisenä, heitettyänsä lyhyen silmäyksen ylös taivasta kohti, vaaralliselle retkelleen…

Hänen allansa, tuolla kammottavassa syvyydessä, ei näkynyt muuta kuin tyhjän kadun kivitys. Pieninkin hairahdus… silloin olisi hän auttamattomasti musertunut katukiviä vasten. Hienot riu'ut notkuivat hänen painostaan. Se oli onni, ettei hän silmäillyt ylös taivaalle, kun hän varovasti hiipien siirsi yhden jalan toisen edelle.

Tuskin puoli tuota vaarallista tietä oli kuljettu, kun hän äkkiä kuuli askeleita, joiden säännöllisyydestä hän tunsi tulijat kaupungin vartijasotamiehiksi. Nyt ei saanut viipyä — muuten oli hän hukassa. Pelolla ja kuoleman-kauhulla silmäili hän alas syvyyteen, heittäysi parilla horjuvalla askelella vastapäisen rakennuksen katolle ja vajosi siellä kokoon, tarttuen käsillään epätoivon voimalla katon vaskiseen räystäskuurnaan. Ummessa silmin jäi hän sitten siihen makaamaan, siksi kunnes askeleitten kaiku yhä kauemmaksi poistuen vihdoin vaikeni.

Sitten silmäsi hän taas ylös korkeuteen. Kun vaara oli ohitse, palasi rohkeuskin taasen kaksinkertaisella voimalla hänen rintaansa.

Varovasti veti hän nyt tuon vaarallisen sillan, jota myöten hän oli tullut, omalle puolelleen, irroitti nuoran riu'usta, jotka hän laski ikkunaluukun kautta vinnille, sitoi sitten vyötäistensä ympäri nuoran, jonka toisen pään hän kiinnitti ulospistävään rautakoukkuun räystäskuurnassa, ja laskeutui sitten alas toisen kerroksen ikkunan edessä olevalle parvelle.

Pari korttelia oli hän vielä parven yläpuolella, kun hieno nuora keskeltä katkesi. Jos hän olisi laskeutunut suoraan kadulle, niin olisi hän nyt mäsänä maannut siellä alhaalla! Vielä oli jälellä oleva nuorankappale siksi pitkä, että hän sen avulla pääsi laskeutumaan ensi kerroksen parvelle.

Entäs nyt? Kadulle hän ei voinut hypätä, sillä siinä oli hän vaarassa taittaa jalkansa, ja samalla olisi myöskin läheinen vahtimies voinut huomata hänen.

Vihdoin päätti hän tunkeutua parvelle vievän oven kautta rakennuksen sisustaan, etsiäksensä sieltä käsin jotakin pääsytietä, ja jollei muu auttanut, aikoi hän uhkauksilla pakottaa ensimmäistä, joka hänen tiellensä sattui, avaamaan hänelle talon ulko-ovea. Jos hänet silloin vahti huomaa, niin ampukoon; jos sattuu, on kaikki loppu, jos ei satukaan, niin juoksee hän Manzanares virtaan, ui toiselle puolelle ja pakenee vuoristoon tai minne hyvänsä…

Tämän päätöksen tehtyänsä pisti hän kätensä parvi-ikkunassa olevan vaateverhon läpi ja väänsi avainta, joka oli ovessa. Se aukesi; hän tuli suureen saliin.

Muutaman silmänräpäyksen ajan seisoi hän neuvotonna, voimatta päästä selville asemasta. Kummalle päin piti hänen kääntyä? Vihdoin aukasi hän umpimähkään toisen ovista; se vei pimeään huoneeseen. Hän haparoi siellä ympärilleen ja tapasi vastapäisellä seinällä taas oven — mutta se oli suljettu. Pieninkin melu saattoi ilmaista hänen. Hän oli palaamaisillansa, koettaakseen onneansa salin toisella puolen — silloin, hänen haparoidessaan seinää pitkin eteenpäin, tapasi hänen kätensä pienen ovisalvan — hän painoi — ovi aukesi ja hänen edessään oli eräs noita kapeita, pimeitä käytäviä, jotka ovat niin tavallisia vanhoissa aateliskartanoissa ja jotka useimmiten ovat vaan isäntäväkeä varten.

Hän astui sisään. Samahan se oli hänelle, minne käytävä päättyi; tulipahan hän ainakin vielä muutamia askeleita lähemmäksi vapauttansa. Laattia oli peitetty paksuilla matoilla. Hänen ei tarvinnut peljätä, että askelten kolina ilmiantaisi hänet. Taasen tuli hän kapean oven luo, johon käytävä päättyi. Tämäkin ovi oli auki. Seinälle ripustettu lamppu levitti valoansa koko huoneeseen - se oli palvelijattarien makuuhuone. Ei henkäystäkään kuulunut. Tässäkin huoneessa oli kaksi muuta ovea, yksi kummallakin puolella huonetta. Siinä ei ollut paljon arvelemisen aikaa — hän aukaisi sen oven, joka oli lähinnä -ja taasen oli hän tullut makuuhuoneeseen. Ovesta tultiin alkooviin, jota kuuleaksi hiotulla lasikuvulla varustettu lamppu niin heikosti valaisi, että tässä puolihämärässä vaivoin saattoi erottaa yksityisiä esineitä.

Alkoovin perällä oli vuode, jonka kukitetut silkkiuutimet ulottuivat maahan saakka.

Pakolaisen päässä välähti äkkiä aatos. Vuoteen vieressä näki hän mustan, raamiin kiinnitetyn damasti-esiripun. Tässä esiripussa olevan silkkinuoran avulla olisi helppo päästä alas kadulle… ja sitten… oli kysymys vain siitä, laskeeko vartijamies kuulan hänen jälkeensä ja sattuuko se.

Salaman nopeudella ryhtyi hän irroittamaan tuota nuoraa; samassa kuin se hänelle onnistui, putosi koko esirippu alas raamin edestä.

Säikähtyneenä hoiperteli hän taaksepäin. Kuva, joka seinältä silmäili häntä ja jota hän nyt tuijottavin silmin katseli, täytti hänet miltei mielettömällä kauhulla. Elävän olennon tapaaminen ei olisi niin häntä kauhistuttanut — tämä eloton kuva sai hänen kasvonsa kalman kalpeiksi sävähtämään ja veren hyytymään hänen suonissansa.

Tämän suuren kuvan alapuolella oli pieni kirja, jonka kannella hän tunsi saman kuvan. Ahneesti tarttui hän kirjaan, avasi sen ja luki sanat:

"Tänäänkin olin onneton — myöskin tänään ajattelin sinua. Taasen olen itkenyt sinun kohtaloasi ja antanut sinulle anteeksi!…"

"Jumalani, missä olen minä?" huudahti hän, unhottaen kaiken muun; kirja putosi hänen vapisevista käsistään.

Tästä syntyneen melun jälkeen liikkuivat vuoteen uutimet. Lumivalkea käsivarsi veti ne syrjään — kalpeat naisen kasvot tulivat näkyviin.

Kun nainen huomasi ihmisen makuuhuoneessansa, vajosi hän kolkosti huudahtaen takaisin vuoteellensa.

Pakolaisen vankipuku oli hänen pakoretkensä seikkailuissa tahraantunut ja osittain repeytynyt; hänen kasvonsa olivat verissä. Tuijottavat silmät, kalpeat kasvot… todellakin kamala ilmiö tämmöisenä levollisena sydänyön hetkenä!

Mies ei kyennyt saamaan ääntä suustansa — ei paikaltansa liikahtamaan — jalat olivat kuin maahan kiinni kasvaneet.

Muutaman minuutin perästä veti nainen ikkunauutimet taas syrjään. Nyt oli hän jo niin paljon selvinnyt säikähdyksestään, että hän rohkeni puhutella tuota sydänyön aavetta.

"Älkää peljätkö", sanoi hän, "minä en nosta meteliä.. Tässä ovat avaimeni. Ottakaa ne! Tuolla lippaassa ovat kalleuteni. Kirjoituspöytäni avonaisessa laatikossa on rahaa. — — Vai pelkäättekö, että petän teitä ja herätän, talon väen? Odottakaa silloin vähän, minä tulen itse viemään teitä. Kääntykää vain hiukan poispäin, että saan…"

Puhuessaan heitti hän levollisella varmuudella kepeän, silkkisen yövaipan hartioilleen ja astui suurimmalla huolella esille vuode-uutimen välistä, ruusunvärisillä jaloillaan tapaillen kirjailtuja tohveleitaan.

Hänen pitkä, musta tukkansa valui hajanaisina suortuvina liljanvalkeille olkapäille; nivuksien synkkä tummuus loi hurmaavaa suloutta kalpeille kasvoille, ja kun hän, käsi rinnoillaan, piti koossa laajaa yöviittaa, saattoi sen läpi huomata sydämmen kiivaan sykkimisen. Hänen kasvoillaan ja koko hänen olennossaan kumminkin lepäsi tuo majesteetillinen levollisuus, joka ylläpiti häntä tässä mitä avuttomimmassa tilaisuudessa.

"Tulkaa", kuiskasi hän hiljaa, kääntyen tuohon kammottavaan olentoon — eivätkä kumminkaan edes hänen huulensa tai kätensä vapisseet — "tulkaa, niin itse annan kaikki teidän käsiinne."

Puhuteltu vapisi yhä enemmän joka sanasta. Hänen silmänsä olivat kiintyneet naiseen — katse niissä oli samanlainen kuin suden silmissä, kun hän tavatessaan ihmisen on kahdella päällä, käydäkö kimppuun vai itsekö kääntyä pakosalle.

"Jumalan tähden, mitä te sitte tahdotte?" kysyi nainen, ja koko hänen ruumiinsa vapisi, kun hän näki tuon ihmisen yhä vielä siinä seisovan liikkumattomana kuin patsas.

Hänen silmästään tunkeusi kyynel, hänen voimansa oli katoamaisillaan, kun tuo kummallinen olento syöksyi hänen jalkoihinsa ja ääneen nyyhkyttäen peitti kasvonsa käsillään.

"Pyhä Jumala! kuka olette?" huudahti nainen tuolla tukahdutetulla äänellä, joka hiljaisessa keskustelussa ilmaisee suurinta mielenliikutusta.

Mies sai vaivoin pidätetyksi kyyneleensä ja silmäili, yhä vielä polvistuneena, ylös naisen kasvoihin: nyt, kun hän ei enää valittanut, tulivat hänenkin kasvoissansa jalommat juonteet näkyviin. Hän osotti kuvaa.

"Kerran — monta aikaa sitten", sanoi hän kolkosti, "olin se, jota tuo taulu kuvaa — nyt olen pa'ossa oleva vanki."

Tuskin oli hän nämät sanat saanut lausutuksi, kun nainen kuumeentapaisen kiihkon valtaamana huudahti tukahdutetulla äänellä ja painoi kädellään rintaansa vasten. Ilosta, surusta, mielettömästä säikähdyksestä ja hämmästyksestä puhui nyt yhdessä silmänräpäyksessä koko hänen olentonsa. Seuraavalla hetkellä syöksyi hän intohimoisella kiireellä ja levitetyin käsin pakolaista kohti.

Mutta tämä seisoi kääntäen kasvonsa poispäin ja teki kädellään liikkeen kuin olisi hän torjunut naista luotansa.

"Se on totta", puhui nainen, luoden silmänsä maahan ja seisten kuin patsas miehen edessä, joka yhä makasi polvillaan.

"En voi sallia sinun tarttua käteeni", sanoi Diaz tuskallisesti. "Ikuiseksi olen kadottanut sieluni autuuden. Mutta mitä onkaan kaikki muu onni siihen verraten, jonka kadotin, kun sinun kadotin. Oi, paljon olen kärsinyt ja paljon vielä saan kärsiä!"

"Samoin kuin minäkin", sanoi kyynelsilmin ja vapisten nainen, joka oli peittänyt kasvonsa käsillään ja vajosi likimmäiseen tuoliin.

"Sinä tiedät kuinka suuri rikokseni on; mahdotonta on, että vielä voit minua rakastaa. Mutta sinä tiedät myöskin, kuinka syvästi minä sinua rakastin; mahdotonta on sinun sentähden minua vihatakin. Myönnäthän sen — eikö olisi parempi meille molemmille, jos minä en enää olisi elävien joukossa?"

"Vankilassa ei voi kuolla. Vankilassa kaikki elävät kauan, ja sitten on siellä kuolema aivan yhtä kauhea kuin — elämäkin. Minun täytyi paeta sieltä, ei siksi että saisin elää, vaan ainoastaan voidakseni kuolla. Eikä pitempi viipyminen siellä olisi yhtään hyödyttänytkään, sillä minä en ole vähääkään paremmaksi tullut. Vielä on mieleni yhtä hurja kuin silloinkin, kun sain tietää siitä loukkauksesta, joka sinulle tehtiin, ja samoin kuin silloin tapoin loukkauksen tekiän, samoin tekisin ihan varmaan nytkin."

"Rikoksen tähden tahdon mielelläni kuolla; sen voit sinä, sen voi Jumala, jota vastaan olen rikkonut, vaatia. Mutta kuule kumminkin sitä ennen viimeinen sanani. Tiesitkö minun olevan tässä vankilassa?

"Sitähän varten tähän taloon muutin, että ainakin saisin olla sinun läheisyydessäsi."

"Sinäkö siis olit se tuntematon nainen, joka yhä piti huolta kaikista minun tarpeistani?"

"Niinhän aina luulinkin. Jumala siitä sinua siunatkoon älköönkä salliko sinun koskaan unhottaa, että tämä ajatus on tekevä kuolinhetkenikin onnelliseksi."

Sitten nousi hän ylös ja meni ovea kohti. Serena riensi hänen jälkeensä ja tarttui hänen käteensä. Sanomattoman paljon naisellisuutta ja sydämellisintä hellyyttä kuvastui hänen enkelikasvoillaan, kun hän kuiskasi miehelleen sanat:

"Kiitos, Serena! — Oi, kuinka kauan siitä on, kuin viimeksi olen rohjennut nimesi mainita! Mutta vaikka sinä annatkin anteeksi minulle, niin mitä se hyödyttää; — eiväthän ihmiset minulle ikinä anna anteeksi."

"Vielä on yksi tapa, jolla voit uudelleen puhdistaa tahraantuneen kunniasi — — yksi keino, joka vielä voi uudelleen antaa sinulle elämäsi, maailmasi, kunniasi ja minut… taistelutanner! Jo liehuvat liput ilmassa — lähde sinne! Jos siellä kaadut, saat siunauksen haudallesi ja kyyneleen muistollesi — jos taas on Jumalan tahto, että sieltä palajat, silloin antaa suuri isänmaa sinulle anteeksi ja vaimosi, lemmestä vavisten, voi taasen ojentaa kätensä sinulle."

"Jumala, taivahan Jumala! Sinä lähetät enkelisi nostamaan minua langennutta ja tarjoat minulle armoa! Minä tahdon mennä ja taistelussa osottaa sen ansainneeni!"

Ja näin sanoessaan peitti hän kyyneleillä sen käden, joka hänelle oli osottanut tien taivaaseen.

"Mutta noin sinä et voi mennä pois; täytyyhän sinun tuossa asussa vetää päällesi kaikkien huomio. Tule kanssani. Puvut, joita sinä ennen käytit, olen minä ottanut talteen ikuiseksi muistoksi; nyt voivat ne sinua hyödyttää."

Hän aukaisi kaapin ja antoi vaatteet miehelleen, joka ne yksitellen puki päälleen. Yhä enemmän silmiinpistäväksi tuli yhtäläisyys tuon seinällä riippuvan muotokuvan kanssa.

"Ei kukaan sinua nyt voi tuntea. Kas niin — kietoudu nyt tähän viittaan ja ota nämät rahat, kaikki, kaikki! Sinä tarvitset ne ja minä — minä kyllä saan huomenna toista. Joutuin nyt! Hanki itsellesi vielä tänä hetkenä hyyryvaunut Toledoon ja mene siellä heti eversti Cuestan luo. Hän asettaa sinut vapaehtoisten soturiensa riveihin ja lähettää sinut Aragoniaan. Siten haihtuvat takaa ajajat sinun jäljiltäsi, siksi kunnes kerran voit vapaasti, kunnialla oman nimesi mainita. — Silloin, Diaz, tapaamme mekin taas toisemme!"

"Vuoden kuluessa tästä päivästä olen saavuttava joko vapauden taikka kuoleman!"

"Laittaudu nyt pois tästä talosta! Nyt on yö; kaikki nukkuvat. Ota tämä avain. Takapihalla on pieni portti, jonka kautta huomaamatta voit puikahtaa lähimmälle solakadulle. Sinne saakka tulen saattamaan sinua, jotta et erehdy ovista."

Serena pisti palavan kynttilän pieneen lyhtyyn, tarttui puolisonsa käteen ja vei hänen useiden huoneiden kautta, ovelle, josta kapeat kiertoportaat johtivat alas pihalle. Siellä puristi hän Diaz'in kättä, sanoi jäähyväiset ja jäi odottamaan, siksi kun mies oli saapunut alas. Hän kuuli hänen askeleittensa kopinan kiviä vasten. "Hiljempaa!" kuiskasi hän, ikäänkuin olisi rakastettu vielä voinut kuulla hänen sanansa.

Hän kuuli vielä, kuinka Diaz saapui portin luo ja pisti avaimen lukkoon, kun äkkiä pimeässä pihassa kajahti huuto: "Varas! varas!" — Silmänräpäyksessä syntyi liikettä joka puolella pihaa ja useita ääniä: "Ottakaa kiinni varas!" kuului, samalla kuin lamppuja sekä tulisoihtuja tuotiin alas pihalle.

Dinita, kreivinnan kamarineitsyt, oli kuullut miehen äänen emäntänsä kamarista ja heti rientänyt portinvartian luo siitä tietoa antamaan. Tämä herätti kaikki palveliat, ja kun Diego saapui takaportin luo, syöksähti useita ihmisiä piilopaikoistaan hänen luoksensa huutaen: "Varas -ottakaa kiinni!"

Serena tunsi polviensa horjuvan. Melun kuullessaan kääntyi Diego nopeasti ympäri, kävi kahden hyökkääjän kimppuun ja heitti ne silmänräpäyksessä maahan, yhden oikeaan, toisen vasempaan, jonka perästä hän parilla nyrkin iskulla sivalsi maahan lamput niiden käsistä, jotka niitä kantoivat. Pimeässä, joka tästä seurasi, tuli melu vielä suuremmaksi. Aika ajoittain kuului lyönnin läimäys ja heti sen jälkeen valitushuuto.

Diego oli jo onnistunut selviämään koko talon väestä ja oli juuri saamaisillaan portin auki, kun äkkiä ääni, jonka me tunnemme portinvartian omaksi, huusi: "Juoskaa hakemaan kaupunginpalvelioita!" Serena vavahti.

"Jos he täällä tapaavat Diegon, niin on hän hukassa." Äkkiä unhottaen kaiken muun ja ajatellen vain vaaraa, jossa hänen puolisonsa oli, tempasi hän auki ikkunan, josta hän oli katsellut kahakkaa, ja huusi palvelioilleen: "Laskekaa hänet vapaaksi!"

Nämät kääntyivät hävyttömin katsein ja ilkeästi naurahtain emäntäänsä päin. Diego, tuon huomatessaan, sävähti tulipunaiseksi vihasta.

"Mitä tuo nainen minusta tahtoo!" huusi hän melkein mielettömänä. "Minä en häntä tunne. Minä olen varas ja tulin vain varastamaan."

"Seis!" huusi Serena epätoivoisena. "Pois sieltä — häneen älköön kukaan rohjetko koskea. Minä käsken niin. — Minä!"

"Ahaa — no, jos niin on", vastasi ovenvartia hävyttömällä kumarruksella, kohauttaen olkapäitänsä, "no, jos niin on, niin mennään sitten takaisin maate", ja kumarrettuaan melkeinpä maahan asti Diegolle katsahti hän vielä kerran ylös emäntäänsä sanomattoman inhottavalla ivanaurulla, tehden vielä selvemmin ilmaistakseen ajatuksiaan erilaisia kasvojen ja käsien liikkeitä.

"Kostoa, konna!" huusi Diego, huomatessaan tuon hampaitaan kiristelevän roiston hävyttömän naurun, ja antoi portinvartialle semmoisen korvapuustin, että tämä tuupertuneena kaatui maahan.

IV.

Ranskalaiset ovat jo lähteneet Madridista. Ainoastaan Buen-Retiron linnoitus on vielä heidän soturiensa hallussa.

Madridin kaduilla on pimeä. Ei lamppuakaan näe missään palavan. Ikkunoissa ei näy yhtä kynttilää. Asukkaat ovat autioksi jättäneet kaupunkinsa ja rakentaneet majansa läheisiin metsiin Jumalan vapaan taivaan alle. Kaupungin tyhjillä kaduilla vallitsee syvä hiljaisuus ja pimeys.

Mutta kaukana kaupungista, Tajon rannalla, siellä on loistoa ja vilkasta elämää.

Sadottain vahtitulia kimaltelee metsässä; on kuin olisivat kaikki taivahan tähdet tuolta ylhäältä astuneet alas tässä levätäksensä.

Erään vahtitulen ympärillä tapaamme koolla nuoria upseereja, jotka vilkkaan, kokkapuheisen keskustelun aikana valmistavat punssia, sillä välin kuin toiset ruohostossa torkkuvat. Yksi herroista, jonka olkalapuistaan tunnemme esikunta-upseeriksi, kuumentaa rommia savikupissa. Tarkemmin katsoessamme huomaamme hänessä nuoren kansanvaltalaisen, jonka tapasimme Serena kreivittären tanssiaisissa. Silloin ei hän vielä ollut edes sotamies — mutta vuodessa ehtii paljon tapahtua.

"Hyvää iltaa, toverit!" puhui nyt eräs äsken saapunut upseeri, joka oli kietoutunut harmaaseen viittaan ja saattoi nähdä ainoastaan toisella silmällä, koska toista peitti silkkinen kääre.

"Jumal' antakoon!" huusivat piirissä istujat, vaikk'ei kukaan näyttänyt häntä tuntevan. Mutta soturein kesken ja vielä juuri sodan aikana on jokainen "toveri".

"Näyttääpä minusta, ettet enää tunnekaan minua", puhui äsken saapunut, taputtaen kansanvaltalaista olkapäälle ja katsoen häntä suoraan silmiin.

"Oi! onko se mahdollista!?" huudahti tämä kummastuneena, kun kotvan aikaa tarkemmin silmäiltyään tunsi tulian. "Sinäkö se olet, Jacinto?"

"Niin — silmäni ja myöskin lasin, jota minä siinä pidin, löivät mäsäksi
Ciudad Rodrigon valloituksessa."

"Onpa niinkin, ja olenhan saapunut tänne saadakseni, jos mahdollista, siihenkin iskun."

"Hupaistapa on sinua tavata. Toverit, lasi tälle urhealle kärsimyskumppanillemme! Hän ansaitsee olla meidän joukossamme. — Oi, tosiaankin ihmeellinen yhteensattuminen!"

"Ainoastaan don Aquilez vielä puuttuu, ollaksemme täysilukuisia. Kerrotaanhan siitä vanhasta pojasta kaikenlaisia kummallisia asioita. Hän pauhaa ja vaikeroi alinomaa tuon kauhean verenvuodatuksen tähden, mutta missä vaan on kahakka tai tappelu, siellä on hän heti ensimäisenä. Olenhan aina sanonut, että sillä miehellä on rautainen pää!"

"Veikkoseni, jos niin olisi, niin olisipa silloin hänen päänsä sivaltanut pois kuulan, eikä kuula hänen päätänsä", Vastasi Jacinto, heittäytyen iloisesti muiden viereen ruohostolle.

"Ranskalainen kanuunankuula on siepannut pois hänen päänsä, ja vieläpä niin taitavasti, ettei hän itse sitä ensinkään huomannut, sillä hän jäi yhä ratsunsa selkään istumaan ja jakeli vielä päätönnäkin ympärilleen miekan iskuja."

"Siis olet sinä todellakin saapunut Madridiin vain ottaaksesi osaa väkirynnäkköön Buen-Retiroa vastaan?" kysyi hän Jacintolta.

"Minä olin ensimmäinen mies Ciudad Rodrigori varustuksien harjalla, ja niin tahdon olla täälläkin", vastasi tämä, sytyttäen sikarinsa vahtitulen hiilillä.

"Siinä ehdin minä sinun edellesi, toveri", keskeytti heitä ääni, joka kaikui puhujain selän takaa nuoren, maassa makaavan esikunta-upseerin suusta.

"Aika poika tuo!" vakuutti kansanvaltalainen. "Hän on tavallisesta soturista kohonnut everstiksi."

"No, se olkoon sinään — tässä kohden tulet kumminkin jäämään minun jälkeeni", toisti tuo ruohossa makaaja.

"Mistä hyvänsä! Kuningaskunnasta!" vastasi toinen, lyöden kätensä don
Jacinton kouraan.

"En, veikkonen, minä mikään muonan hankkia ole, jotta semmoisesta voisin vetoa lyödä, mutta — sata tukaattia, olkoon menneeksi!"

"Sinä olet erään henkilön näköinen, jota ajatellessani en koskaan voi olla iloinen… Muuten olen nyt itsekin sitä mieltä, että hävitän veikkani, sillä en koskaan ennen, taisteluun mennessäni, ole tullut ajatelleeksi, että voisin kuolla; mutta nyt en voi päästä vapaaksi siitä ajatuksesta. Tahdonpa kumminkin rohkeasti katsoa kuolemaa silmiin — niin, sen teen, ja kun minä kaadun, silloin viettää veli don Eustaguio taas nimipäiväänsä."

"Kuka on tuo veli don Eustaguio?" kysyi hän Jacintolta, vaikka hän kyllä tarkoin tunsi miehen, josta hän näin oli tietoja urkkivinaan.

"Ole iloinen, jollet hänestä mitään tiedä", vastasi don Jacinto, heittäen sikarrinsa tuleen. "Muuten olen valmis kuvaamaan sinulle, minkälainen hän on, jos vaan lupaat hankkia hänen korvansa museoon, jotta jälkimaailmalle jää edes joku muisto hänestä."

"Kysyn vaan siksi, että minua huvittaa kuulla jotakin miehestä, joka kaksi kertaa vuodessa viettää nimipäiväänsä."

"Asia on tämmöinen, toveri! Erään todellakin englantilaiseen tapaan tehdyn testamentin nojalla on tämä kunnianarvoisa mies viime kevännä alottanut oikeudenkäynnin sisartani Serenaa vastaan ja riistänyt häneltä kaiken hänen omaisuutensa siitä syystä vain, että tämän luota eräänä yönä löytyi joku armas miespuolinen olento. - Johan nyt jotakin! Eihän hänkään mikä pölkky ole!"

Diegon täytyi kääntyä poispäin salatakseen mielenliikutustansa. Hän ei voinut enempää tiedustella; hän pelkäsi saattavansa vaimonsa puhtaan nimen parjauksen alaiseksi tai ilmiantavansa itsensä.

Tänä yönä hän ei saanut unta. Hän nousi makuusijaltaan jo ennen päivän koittoa ja meni kävelemään valleille päin. Vaivoin jaksoi hän odottaa rynnäkön hetkeä; hän paloi kiihkosta saada tietää, miten hänen vaimolleen oli käynyt. Sen hän kyllä saattoi käsittää, että vaimo raukalla nyt oli kärsittävänä vielä enemmän kuin ennen, ja taas hänen tähtensä… hänen tähtensä!

Seuraavana aamuna alkoi hyökkäys Buen Retiroa vastaan. Katkeruuden ja epätoivon vimmalla taisteltiin molemmin puolin. Maa järisi, taivas oli veripunainen. Mitä vaan oli Madridin kaupungissa elävää, pakeni taistelutuoksinan edestä, ja talot jäivät autioiksi. Hehkuvia tulipalloja lenteli palatsien katoille; korkealle kohoavat liekit heittivät synkälle, pilvettyneelle taivaalle kamalan hohteen. Ja tuolla, missä vaara oli suurin, missä liekit hurjimmin häilyivät, sinne olivat ihmiset tiheimmin joukoin ajautuneet: Sammuttaaksensako liekkejä?… eipä, vaan lisätäksensä, sillä he eivät tahtoneet toisiansa suojella, vaan murhata.

Suuressa kuumuudessa, jonka ylt'ympäri olevat palavat talot synnyttivät, jatkettiin vimmaista taistelua, ja samalla aikaa kuin muurin aukossa mies miestä vastaan, päällikkö päällikköä vastaan otteli, olivat piirittäjät Toledo-portin luona pystyttäneet rynnäkköportaat, joita myöten he nyt ylöspäin kiipesivät. Pommit ja kranaatit lentelivät hyökkääjäin päiden yläpuolella, ja luodeista, joita muurilla seisovat soturit lähettivät, meni harva hukkaan. Keskellä sakeinta luotituiskua täytyi vain pyrkiä ylöspäin.

Kahdella vierekkäin seisovilla tikapuilla puristi tässä silmänräpäyksessä kaksi nuorta upseeria — Jacinto ja Diego — toistensa käsiä. Diego kääntyi, ennenkuin hän lähti syöksymään ylös puolapuita myöten tovereittensa luo, ja kuiskasi hiljaa, liikutetulla äänellä hänen korvaansa:

"Mies, joka tuona yönä tavattiin sisaresi Serenan luona, olin — minä.
Tunnetko minut nyt?"

Don Jacinto puristi sydämellisesti hänen kättänsä ja vastasi, että hän kyllä oli tuntenut lankonsa. Jotakin lisäsi hän vielä, mutta Diego ei sitä voinut kuulla, sillä samassa kuului yli kaiken muun hirvittävä räjähdys, joka pani maan tärähtämään penikulmien laajuudelta ja hetken ajaksi peitti hyökkääjät tiheällä ruudinsavulla, putoavilla pikkukivillä ja puunsirpaleilla. Miina, joka oli laskettu linnoituksen portin alle, oli räjähtänyt.

"Eteenpäin! Eteenpäin!" kajahti samassa joka puolelta. Innostus ja taistelunhalu säihkyi jokaisesta silmästä — itse kuolemaisillaan olevatkin vielä huusivat: "Eteenpäin!" ja laahasivat itseään hyökkääjiä kohti.

Kaikkien muiden edellä näemme nuo kaksi upseeria. Yht'aikaa riensivät he ylöspäin. Kumpikaan ei kykene ehtimään toisensa edelle; molemmat naurahtavat, ja iloisista kasvoista päättäen puhuvat he toisilleen keskellä kuuminta taistelutuoksinaa leikkipuheita ja kompasanoja.

Don Jacinto puristi lasinsa vielä terveeksi jääneeseen silmään ja katsoi sitten ylös viholliseen päin. "Pistä toki lasisi toiseen silmään, tällähän silmällä sinä ilmankin näet!" huusi don Diego. Jacinto naurahti.

Kun molemmat näin kaikin voimin pyrkivät toistensa edelle ja olivat enää vain muutamia puolanväliä tikapuiden yläpäästä, alotti linnaväki pelottavan ampumisen hyökkääjäin rivejä vastaan. Parin silmänräpäyksen aikana ei näkynyt muuta kuin valkeita savupilviä. Mutta kun seuraavalla hetkellä tuuli oli ne hajoittanut, seisoi don Diego jo ylhäällä muurilla silmäillen takaisin toveriansa kohti, jota hän ei enää nähnyt vierellänsä. Don Jacinto oli jäänyt hiukkasen alemmaksi; pää oli taaksepäin taipunut ja vasemmalla kädellä painoi hän rintaansa.

"Sinä olet voittanut vedon, toveri!" huusi hän, vielä kerran heikosti naurahtaen. Sitten irtausi käsi puolapuusta ja hän syöksyi kuolleena alas.

Don Diego riensi katuja pitkin; siellä täällä lensi vielä laukaus hänen jälkeensä — toisin paikoin kaikui taas "eläköön "-huuto tervehdykseksi. Kaikesta tästä - hän ei kuullut mitään. Pian oli hän jo tuon tutun vankilarakennuksen viereisessä talossa, joka näytti hirveitä hävityksen merkkejä. Pommi oli tunkeutunut muurin läpi, ja sen tekemästä aukosta näkyi pirstaantunut piaano, jolla Serena oli soitellut. Don Diego pyrki sisään; pitkiin aikoihin ei kuulunut ketään tulevaksi, vaikka hän voimainsa takaa jyskytti porttia. Hän uhkasi jo tunkeutua sisään ikkunan läpi; silloin ryömi, ehtimiseen kumarrellen, esiin portinvartia ja avasi vavisten portin.

Sisältä jo alkoi hän puolustella itseään: eihän hän ollut pikemmin ehtinyt aukaisemaan, kuin hänen täytyi ryömiä ylös kellarista asti.

"Suokaa anteeksi", puhki tuo suuri, punanenäinen löntys ja alkoi itkeä.
"En ole tehnyt mitään, en edes yhtä laukausta ampunut."

Don Diego ei voinut olla nauramatta. "Sen kyllä uskon; mutta vastaa, tunnetko minut?"

Portinvartia tointui vähitellen säikähdyksestään, nähdessään tulian hymyilevän; hän katseli vierastaan tarkemmin. "Luulen tuntevani", vastasi hän vihdoin surkealla hänellä. "Korvapuustista, joka minulla oli kunnia menneenä vuonna teidän kädestänne saada, tunnen teidät."

"Sinä kiittämätön! Etkö muistakaan, että minun leivässäni tuommoiseksi lihalöntiksi olet paisunut!"

"Suu kiinni, vanha kettu! Onhan don Eustaguio anastanut kaiken hänen omaisuutensa?"

"Tänne vain sisälle! Minä tiedän kaikki!" — Samassa riuhtoi hän puhuteltua turkinkauluksesta sisälle. "Osaatko kirjoittaa?" ärjäsi hän.

"Istu siis tähän ja kirjoita todistus, jossa vakuutat, että mies, joka vuosi takaperin tavattiin kreivitär Serenan luona, olin minä — hänen puolisonsa."

"Suokaa anteeksi…" alkoi ovenvartia. "Älä keskeytä minua, lurjus!" huusi Diego vihaisesti, salaa iloiten tämän miehen tuskasta. "Onpa nenäsi vielä kierossa korvapuustista, jonka vuosi sitten kädestäni sait — varo vain, etten heti samanlaisella laita sitä taas asemilleen."

Säikähtynyt ovenvartia kirjoitti kaikki, mitä Diego hänelle saneli. Paperissa nimitti hän itseään inhottavaksi roistoksi — niin usein kuin käskettiin.

"Onko täällä vielä ketään, joka osaa kirjoittaa?" kysyi Diego katsahtaen ympärilleen kamarissa.

"Kyllä — vaimoni", vastasi ovenvartia osoittaen nurkkaan kyyristynyttä vapisevaa olentoa. Don Diego tarttui hänen niskaansa ja veti hänet pöydän luo. "Pane sinäkin tuohon nimesi!" ärjäsi hän.

"Minä en näe ilman laseja!" valitti vaimo. "Pistä nenäsi likemmäksi", neuvoi don Diego ja painoi armottomasti hänen päätänsä alemmaksi. Vaimo kirjoitti alle, ja don Diego pisti paperin taskuunsa. "No, nyt", sanoi hän, "saa lempo teidät viedä."

"Don Eustaguiolle voitte viedä terveisiä ja sanoa, että olen aikonut toimittaa hänen korvansa museoon. Joutukoon siis minun puheilleni!"

Muutamia silmänräpäyksiä myöhemmin seisoi Diego paraatitorilla, jossa ylipäällikkö, herttua Wellington omakätisesti kiinnitti hänen rintaansa kunniamerkin urhoollisuudesta. Samassa tilaisuudessa pyysi Diego lomaa muutamiksi päiviksi.

Vielä saman tunnin kuluessa riensi hän jo ratsun selässä nopeasti kuin nuoli maantietä pitkin kylää kohti, joka oli mainittu hänen puolisonsa olinpaikkana.

VI.

"Minä tulen! jo tulen!" puheli ankarimmassa nelisessä rientävä ratsastaja itsekseen. "Ennen kuin on vaaksan verta aikaa kulunut, saan sinut jälleen nähdä ja silloin olemme onnelliset! — — — Paljon olet minun tähteni kärsinyt! Paljon on minunkin täytynyt kärsiä kurjuutta ja kovaa onnea — vieläpä enemmänkin, kun minun on täytynyt paeta sinun läheisyyttäsi. Mutta nyt ovat kaikki kärsimykset loppuneet, ja nyt tulemme onnellisiksi!… Tuon yhden kuolonsynnin tähden, jonka kerran tein, olen satoja kertoja kuolemaa etsinyt, mutta olen löytänyt vain mainetta ja kunniaa! Veren, joka tahrasi käteni ja kunniani, olen taistelutanterella omalla verelläni pessyt pois… Ja nyt tulemme onnellisiksi!

"Jumala ja ihmiset ovat antaneet minulle anteeksi - ja myöskin sinä! Entisyyteni on jo pahan unen tavalla vajonnut unhotukseen. Nimeni on puhdas, omatuntoni rauhallinen, isänmaani maineikas; nyt alkaa meille uusi elämä, ja me tulemme onnellisiksi! Viiden vuoden ajalla olen ollut sinulle jokapäiväinen surun aihe; tästä lähtien tulet sinä olemaan minulle ainainen ilon aihe. Tähän saakka olen tuottanut sinulle vain häpeätä — nyt voit ylpeillä minun nimeni kunniasta!"

Taivas oli puhdas, ilma kirkas, kentillä ja niityillä kukoistivat kasvit; kylissä seisoivat vanhukset ja lapset ovien edustalla ja tervehtivät raikuvilla "eläköön"-huudoilla rientävää ratsastajaa. Tytöt ja vaimot, jotka menivät vettä hakemaan, lauloivat reippaita isänmaallisia lauluja, ja kaikkialla liehuivat liput iloisesti. Kaikissa näissä näkee ratsastaja vain kirkkaan kajastuksen oman sydämensä ilosta.

Nuolen nopeudella lensi ratsu yli vuorien, poikki laaksojen, läpi kylien. Kunnioituksella tervehtivät kuormankuljettajat ritarimerkkejä kantavaa ratsastajaa. Hetken aikaa lensi joukko kyyhkysiä samaan suuntaan kuin hän, laskeutui alas tielle hänen edelleen ja pyrähti ylös taas, kun hän ne saavutti. Aurinko paahtoi siniseltä taivaalta. Ratsastajan sydän ja koko sielu olivat vain täynnä rakkautta ja riemua.

Puolipäivän jälestä kerääntyi synkkiä pilviä taivaanrannalle; niiden välitse poltti päivä sitä helteisemmin.

Don Diego eli yltä yleensä hiestä läpimärkä, ja kun hän tunsi vähitellen jäähtyvän ilman tunkeutuvan vaatteiden läpi, ja kaukaa taivas osoitti kovan rajuilman tuloa, poikkesi hän silmänräpäyksen ajaksi pieneen mökkiin tien poskessa.

Hän pyysi kylmää vettä, sammuttaakseen polttavaa janoansa. Mökin asukas, vanha, ystävällinen eukko, tarjosi hänelle juoman vihreässä ruukussa, jonka don Diego tyhjensi viimeiseen pisaraan saakka.

Taivas oli jo puoliksi mustain pilvien peitossa. Silloin tällöin välähteli salama. Puut suhisivat metsässä.

"Tuolla tulee oikea Jumalan ilma", sanoi eukko. "Älkää ratsastako etemmäksi, vaan jääkää tänne, siksi kunnes raju-ilma on ohitse."

"Kiitoksia, hyvä vaimo", vastasi ratsastaja, "mutta matkani on tärkeä eikä siedä viivytystä." Sen sanottuaan iski hän kannuksensa hevosen kupeisiin ja ratsasti eteenpäin.

Puoli tuntia myöhemmin oli rajuilma jo hänet saavuttanut. Polttavaa kuumuutta seurasi kamalan kylmä tuuli ja rankkasade, joka pimitti koko taivaanrannan. Ratsastaja kietoi viittansa lujemmin ympärilleen. Tähän saakka oli hänen mielensä ollut niin kiintynyt iloisiin ajatuksiin, ettei hän muistanut ajatella terveyttään. —

Rajuilma oli mennyt ohitse, mutta ilma ei seljennyt, vaan pysyi pilvisenä. Hidas sade laskeutui maahan.

Kun Diego oli ehtinyt lähimpään kylään, olivat hänen vaatteensa kastuneet läpimärjiksi, ja hän itse koko lailla kylmettynyt. Arveluttava hervottomuus levisi yli koko hänen ruumiinsa ja kädet vapisivat kovin.

Ensimäiseltä vastaantulialta kysyi hän, pitkäkö matka vielä oli
Sacedoniin.

"Runsaasti puolen tunnin, hyvä herra", vastasi tämä, kummastellen kysyjän kalpeutta.

Don Diego tunsi jo olevansa niin heikko, että hän vaivoin enää pysyi hevosen selässä. Turhaan koki hän istua tanakasti; hänen täytyi laskeutua vasten hevosen kaulaa. Hänen hengityksensä oli polttavan kuuma. Verisuonet hänen päässään paisuivat jokaisesta liikkeestä, minkä väsynyt hevonen teki.

"Eteenpäin vain!" huudahti hän ehtimiseen. Maailma pimeni hänen silmissään; kasvot ja pää hehkuivat kuumeesta, samalla kun kädet kylmyydestä värisivät.

"Silmänräpäys vielä!" puhui hän itsekseen, kooten viimeiset voimansa, — "silmänräpäys vielä — ja sitten tulemme onnellisiksi!"

Muutamia minuuttia myöhemmin näki hän jatkuvan sadesumun läpi Sacedonin kirkon tornin ja vanhan kastellin katon, joka suojasi hänen armastaan.

"Jo tulen, jo tulen", kuiskasivat hänen huulensa. Hevonen saavutti kylän ensimäiset talot. Don Diego laski minutit, jotka vielä erottivat hänet hänen rakastetusta vaimostaan.

Nyt oli hän kirkon luona. Minuutti vielä. Hän ratsastaa kastellin pihaan, tahtoo hypätä hevosen selästä, mutta — — putoaa tainnotonna maahan.

Hän on siellä, minne hän on halannut. Kun hän aukasee silmänsä, tuntee hän päänsä lepäävän rakastetun vaimon helmassa ja virvoittavan palsamin valu- van hänen hehkuvalle otsalleen. Serenan suudelmat ne olivat.

"Diaz! armaani! Kuinka voit?" kysyi vaimo äänellä, joka vapisi ilosta ja epätoivosta.

"Olen tullut luoksesi", vastasi hän kolealla, soinnuttomalla äänellä.
"Olen tullut sinne, minne halasin. - Olen voittanut takaisin nimeni,
Jumala ja ihmiset ovat antaneet minulle anteeksi — sinä rakastat minua
yhä, ja — minä luulin, että voisimme vielä tulla onnellisiksi!"

"Niin, me tulemmekin onnellisiksi", vastasi Serena. "Siksihän on Jumala sinut vapahtanut, että vielä voit olla onnellinen, minun omani."

"Jumala on vanhurskas!" kuiskasi sairas. "Hän on sallinut, että olen saanut puhdistaa kunniani, sinun kunniasi; hän on sallinut minun jälleen tavata sinut — mutta että pahantekiä vielä voisi elää onnellisena, sitä hän ei voinut sallia. Siinä on kyllin, että hän suo minun kuolla onnellisena."

"Et saa kuolla", vaikeroi vaimo epätoivoisena. "Nythän vasta olet tullut omakseni — en voi sinua nyt jo kadottaa."

"Muutama hetki sitten kaatui ympärilläni satoja, mutta minut säästi kuolema. Nyt olen saavuttanut päämääräni — — sinut olen saanut jälleen nähdä — nyt voi tuulenhengähdys puhaltaa minut pois."

Yhä heikommalla äänellä jatkoi Diego: "Täällä… rinnallani… on kunniaristi… ja sen alla kirjoitus… joka puhdistaa sinutkin maailman edessä."

Samassa astui lääkäri huoneeseen. Kiihkeästi pyysi Serena häntä tekemään mahdottomankin. Lääkäri koetti sairaan valtasuonta ja antoi hänelle muutamia tippoja pienestä pullosta. Ääneti seurasi hän sitten lääkkeensä vaikutusta sairaaseen. Tämä tuli vähitellen levollisemmaksi; Serena pyyhkieli hänen otsaansa, jolta hiki virtana valui. Kuume oli kadonnut.

"Kuinka voit, armaani?" kysyi Serena suloisella, tyynnyttävällä äänellään.

"Minä rakastan sinua!… ja olen onnellinen!"… kuiskasi sairas tuskin kuuluvasti ja kuoli.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PA'OSSA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Pa'ossa

PA'OSSA

MAURUS JÓKAI

I.

II.

III.

IV.

V.

VI.

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE