The Project Gutenberg eBook of Noin suuri, by Edna Ferber

Puhuttelunimi »Noin suuri» vainosi häntä kymmenvuotiaaksi saakka, ja silloinkin piti hänen kynsin hampain taistella päästäkseen irti siitä. Noin Suuresta, joka johtui hellästä ja lapsellisesta pilanteosta, se oli vähitellen supistunut Noinsuureksi takertuen itsepintaisesti kiinni tähän koulupoikaan, joka asui ja eleli sillä merkillisellä, lounaiseen Chicagosta sijaitsevalla alueella, jota sen alkuaikoina nimitettiin Uudeksi Hollanniksi ja sittemmin High Prairieksi. Kymmenvuotiaana hän oli nyrkkiensä, hampaidensa, kuparihelaisten kenkiensä ja sisukkuutensa avulla saavuttanut oikeuden omaan nimeensä Dirk DeJongiin. Silloin tällöin tuo lempinimi tietenkin vielä putkahti esille, mutta tukahdutettiin lyhyessä ja kiivaassa ottelussa. Hänen äitinsä, joka nimen oli keksinytkin, oli suurin syntinen. Äidin langetessa hän ei tietenkään voinut käyttää koulutanhuan taistelukeinoja, mutta sen sijaan hän synkkeni ja vilkuili uhkaavasti kieltäytyen vastaamasta äitinsä kysymyksiin, vaikkakin ääni, jolla äiti häntä nimitti Noinsuureksi, olisi kyennyt sulattamaan millaisen kallion hyvänsä, joskohta se ei pystynyt kymmenvuotiaan pojan pakanalliseen sydämeen.

Tämä lempinimi perustui erääseen sangen tavalliseen, typerään kysymykseen, joka aina esitetään pienokaisille, ja johonka nämä kiltisti vastaavat koko lapsuutensa ajan mitä suurimmalla kärsivällisyydellä.

Selina DeJong saattoi joskus kulkiessaan toimekkaana keittiössään pesusoikon äärestä leivinpöydän luokse ja lieden äärestä pöydän luokse taikka ahertaessaan pelloilla tiheiden porkkana-, turnipsi-, pinaatti- taikka punajuuririviensä parissa hetkiseksi pysähtyä, suoristaa jäykistyneen selkänsä ja pyyhkäistä hikikarpalot nenältään taikka otsaltaan sipaisemalla niitä hihallaan, ja silloin hänen suuret, kauniit, tummat silmänsä aina kääntyivät tyhjällä perunasäkkikasalla istuvaan lapsukaiseen, jonka mekko oli ommeltu samasta kankaasta kuin säkitkin. Yhtäpäätä heittäytyi poika alas valtaistuimeltaan kaivellakseen ja peuhatakseen vanhempiensa kauppapuutarhan muheassa, mustassa mullassa. Selina DeJong ei ehtinyt uhrata paljonkaan aikaa hellyydenosoituksiin. Työ kiljui aina hänen kintereillään. Edessäsi seisoi siinä pellolla sinihameinen, kuihtunut ja multainen nainen. Hänen silmiensä välissä väikkyi piiskana lakkaamatta läjähtelevän kiireen varjo. Hänen runsas, tumma tukkansa oli väännetty tukevaan solmuun, josta yhtä mittaa valahti esille pehmeitä suortuvia, mitkä nainen hätäisellä pään keikauksella ja hihan sipaisulla yritti työntää pois kasvoiltaan. Hänen kätensä olivat tavallisesti niin paksut ja multaiset hänen tehdessään työtä, etteivät ne kelvanneet hiusten hoitoon. Lapsi, jota hän katseli, oli noin parin vuoden vanha, likainen, ahavoitunut ja täpötäynnä noita pahkuroita, puremia, naarmuja ja mustelmia, jotka työn kammitsoiman maalaisemännän lapsille kuuluvat. Ja kuitenkin tällä hetkellä, kun nainen katseli lastaan siellä Illinoisin preeriain lämpimän, kostean kevään sydämessä taikka maalaistalon kukkuraisessa keittiössä, väreili heidän välillään ja heidän ympärillään outo hohde, joka valutti heihin ja heidän ympäristöönsä salaperäistä, säteilevää kauneutta.

»Kuinka suuri on äidin kulta?» Selina kysäisi tällaisena hetkenä koneellisesti. »Kuinka suuri on poju?»

Silloin veti poika tavallisesti silmänräpäykseksi paksut sormensa pehmeästä, mustasta liejusta, hymyili kiltisti, vaikkakin hieman ikävystyneesti, ja ojensi kätensä levälleen. Äitikin levitti sylinsä laajaksi, laajaksi, ja sitten he lauloivat yhdessä pojan suu kaarevana, punertavana ruusunteränä ja äidin hellyydestä ja naurusta väristen: »No-o-o-in suuri!» Heidän äänensä kohosivat helähtäen venytetyssä kaksoisääntiössä ja laskeutuivat äkkiä toisessa sanassa. Tällainen oli heidän leikkinsä. Lapsi tottui niin tähän kysymykseen, että jos Selina joskus hajamielisesti katsahti häneen työstään, niin poika ryhtyi suorittamaan osaansa odottamatta kysymystä ja laulamaan »No-o-o-oin suurtaan» yksiäänisesti kuin kiltisti läksyään lukien. Ja sitten hän heitti päänsä kenoon ja nauroi voitonriemuisesti suu korallikaivona, jolloin Selina juosta kipaisi hänen luokseen, työnsi hehkuvat kasvonsa lapsen lämpimän kosteaan, multaiseen kaulaan ja oli syövinhän hänet. »Noin suuri!»

Mutta eihän hän tietenkään ollut noin suuri. Itse asiassa hän ei koskaan kasvanutkaan niin suureksi kuin äidin rakkauden ja mielikuvituksen levitetyt käsivarret osoittivat. Olisihan toki luullut, että Selina olisi ollut tyytyväinen silloin kuin poika oli noussut siksi Dirk DeJongiksi, jonka nimi sojotti kohopainona paksujen, kellertävien liinapaperien etusivulla, jotka upeina ja raskaina ja kankeina edustivat kalliin amerikkalaisen teollisuushaaran loistotuotteita; jonka vaatteet olivat Peter Peelin, tunnetun englantilaisen räätälin tekemät; jonka roadster-auto oli varustettu ranskalaisella korilla; jonka viinikellariin kätkeytyi uheaa, italialaista vermuuttia ja espanjalaista sherryä; jolla oli japanilainen palvelija, ja jonka elämä lyhyesti sanoen kelpasi onnen suosiman Yhdysvaltojen kansalaisen esikuvaksi. Mutta Selina ei ollut tyytyväinen. Hän ei ollut ainoastaan tyytymätön; hän suorastaan suri ja tunsi syvästi syyllisyytensä, ikään kuin hän, Selina DeJong, vihanneskauppias, olisi ensiksi autettuaan Dirkin menestyksen huipulle sitten itse joutunut hänen menestyksensä uhriksi.

Selina DeJong oli ollessaan vielä Selina Peake asunut Chicagossa isänsä luona. He olivat asuneet monessa muussakin kaupungissa, kuten Denverissä melskeisellä kahdeksankymmenluvulla, New Yorkissa Selinan ollessa kaksitoistavuotias ja lyhyen aikaa Milwaukeessakin. Olipa heidän elämässään lyhyt sanfransiscolainenkin kausi, joka aina väikkyi hieman epämääräisenä Selinan mielessä ja joka päättyi niin äkkinäiseen lähtöön, että Selinakin aivan ällistyi, Selina, joka oli tottunut kyselemättä alistumaan kaikenlaisiin nopeisiin tuloihin ja päistikkaisiin lähtöihin. »Liikeasioita», virkkoi hänen isänsä tavallisesti. »Peli on käynnissä.» Selina sai vasta isänsä kuolinpäivänä tietää, kuinka kirjaimellisesti tuo »peli» sana sopi hänen liikeyrityksiinsä. Simeon Peake, joka matkusteli ympäri maata pikku tyttärensä seurassa, oli ammatiltansa, luonteenlaadultansa ja taipumuksiltansa täysi peluri. Onnen hymyillessä he elivät kuninkaallisesti, asuivat parhaimmissa hotelleissa, söivät omituisia, muhkeita ruokalajeja, kävivät teattereissa ja ajoivat vuokra-ajureilla (aina parivaljakoilla, sillä Simeon Peake kulki jalan, ellei hänellä ollut varaa ajaa kahdella hevosella). Onnen ollessa nurja he asuivat täysihoitoloissa, söivät täysihoitolaruokaa ja käyttivät pukuja, jotka olivat ostetut lauhkeiden tuulten puhaltaessa. Tänä aikana Selina nautti kaikenlaisten koulujen, hyvien, huonojen, yksityisten ja yleisten koulujen opetusta hämmästyttävän säännöllisesti, jos ottaa huomioon hänen kiertolaiselämänsä. Usein korkeapoviset rouvat nähdessään tämän tummasilmäisen, vakavan lapsen istuvan yksinään jossakin hotellin hallissa taikka täysihoitolan seurusteluhuoneessa kumartuivat hänen puoleensa huolestuneina kysyen:

»Voi, pikku raukka!» Ja sitten äkkiä lämpimästi. »Etkö sinä haluaisi tulla leikkimään minun tyttöseni kanssa? Hän leikkii niin mielellään pienten tyttöjen kanssa. No?» Kysyvä »no» värähti oikein hellästi.

»Ei kiitoksia. Odotan isääni. Hän pettyisi suuresti, ellei hän löytäisi minua täältä.»

Nämä hyvät rouvat tuhlasivat myötätuntoaan turhaan. Selinan elämä oli oikein hauskaa. Lukuunottamatta kolmea vuotta, joiden muisteleminen oli kuin siirtymistä jääkylmään pimeään huoneeseen lämpimästä, kodikkaasta ympäristöstä, hän vietti vapaata, kiintoisaa, vaihtelevaa elämää. Hän sai määrätä kaiken kuin aikuinen ikään. Hän valitsi pukunsa. Hän komensi isäänsä. Hän ahmi kirjoja, joita hän tapasi täysihoitoloiden seurusteluhuoneissa, hotelleissa taikka sellaisissa yleisissä kirjastoissa, joissa hän ehti käydä. Hän oli joka päivä tuntikaupalla yksinään. Useasti hänen isänsä peljäten hänen kärsivän yksinäisyydestään kantoi hänelle sylillisen kirjoja, ja hän suorastaan hekumoitsi niissä, sukellellen ja uiskennellen niiden joukossa kuin herkkusuu, joka ei kykene päättämään, minkä ruokalajin hän ensiksi valitsisi. Sillä tavalla hän oli viisitoistavuotiaana tutustunut Byronin, Jane Austenin, Dickensin, Charlotte Brontën, ja Felicia Hemansin teoksiin, ettemme puhuisi Mrs. E.D.E.N. Southworthista, Bertha M. Claysta ja tuosta keittiövaltakunnan hyvästä haltijattaresta, »Takkavalkean seuralaisesta», jonka sivuilla tehtaantytöt ja ruhtinaat liittyivät toisiinsa yhtä välttämättömästi kuin sipulit paistiin. Nämä viimeksimainitut kirjailijat johtuivat tietenkin Selinan elämäntavasta, ja niitä lainailivat hänelle kaikki hyväsydämiset emännät, siivoojattaret ja tarjoilijattaret, joita hän tapasi matkallaan Kaliforniasta New Yorkiin.

Nuo kolme synkkää vuotta — yhdeksästä kahteentoista — hän vietti kahden naimattoman tätinsä, neitien Sarah ja Abbie Peaken luona tuossa hämärässä, siistissä Vermont Peake Housessa, mistä hänen isänsä, perheen musta lammas, oli kerran poikana karannut. Vaimonsa kuoltua oli Simeon Peake, tuntien äkkinäisen pistoksen omassatunnossaan ja hetkellisen avuttomuuden mielessään, lähettänyt pikku tyttärensä molempien sisartensa luokse, jotka ottivat hänet vastaan osoittaakseen anteeksiantavaa ja kristillistä mielenlaatuaan. Nämä kaksi naista olivat leikatut uskomattoman tarkasti Uuden Englannin klassillisen ikäneito-kaavan mukaan. Siellä vallitsivat puolikäsineet, tuolien irtopäälliset, raamattu, kylmä vierashuone, juhlallinen kissa, jolla ei ollut poikasia, mainio järjestys, ja pikku-tytöt-eivät-saa-säännöt. He tuoksuivat omenilta — kurttuisilta omenilta, joiden sydän on mädäntynyt. Selina oli kerran löytänyt sellaisen omenan siivoamattoman pulpettinsa nurkasta, haistanut sitä, tarkastanut sen kurttuista, kuivettunutta, vaaleanpunaista kuorta ja rohkeasti puraissut sitä, mutta heti sylkäissyt suustaan palasen hyvin epähienolla tavalla purskuttaen. Sen sisusta oli ollut aivan musta ja mädäntynyt.

Hän oli kaiketi kertonut jotain tämänkaltaista isälleen muutamassa tarkastamattomassa kirjeessä, koska tämä oli tuloaan ilmoittamatta saapunut häntä hakemaan, jolloin Selina oli langennut elämänsä ainoaan hysteeriseen kohtaukseen, joka ei toistunut koskaan myöhemmin.

Ja sitten hän oli kahdennestatoista ikävuodestaan yhdeksänteentoista saakka onnellinen. He olivat saapuneet Chicagoon vuonna 1885, jolloin Selina oli kuudentoista vuoden vanha. Sinne he jäivät. Selina kävi neiti Fisterin Yksityisiä Tyttökoulua. Kun hänen isänsä vei hänet ensi kerran kouluun, herätti hän, Simeon, vienojen tunteiden kuohun fisteriläisessä povessa — hänen äänensä oli niin lempeä, hän oli niin kohtelias, niin murheellisen näköinen, ja hänen hymynsä oli niin viehättävä. Hän selitti ammattinsa pääasiallisesti olevan rahojen sijoittamista, osakkeita ynnä muuta sellaista. Hän oli leski. Neiti Fister myönteli ja huudahteli osaaottavaisesti.

Simeon Peake ei mitenkään muistuttanut nykyaikaista ammattipelaajaa. Ei näkynyt vilahdustakaan leveälierisestä hatusta, suurista viiksistä, välkkyvästä katseesta, ylen kiiltävistä kengistä ja värikkäästä kaulaliinasta. Hän viljeli tosin erikoisen kirkasta timanttineulaa paidanrinnuksessaan, ja hänen hattunsa oli hituisen kallellaan, mutta nämä seikat kuuluivat siihen aikaan miehiseen muotiin ja olivat sangen yleiset. Muuten hän oli lempeä, kiltti ja kenties hieman ujokin mies, joka puhui harvoin ja silloinkin jonkinlaista Uuden Englannin murretta, jonka hän, ollen kotoisin Vermontista, oli kylläkin sangen rehellisesti omaksunut.

Chicago oli kuin luotu häntä varten. Se kuohui ja kukoisti. Jeff Hankinsin samoin kuin Mike McDonaldinkin pelisaleissa, jotka olivat täynnä punaisia plyyssihuonekaluja ja peilejä, ja jotka kummatkin sijaitsivat Clark Streetin varrella, hän oli jokapäiväinen vieras. Hänen pelionnensa vaihteli, mutta jollakin tavalla hän aina kuitenkin huolehti fisteriläisistä koulumaksuista. Hänellä oli ihanteelliset pookkerikasvot — kiltit, liikkumattomat, ilmeettömät. Kun onni potkaisi, söivät he ateriansa Palmer Housessa tilaten päivälliseksi kananpoikaa taikka peltopyytä ja paksua, maukasta keittoa sekä omenahyvettä, joka oli tehnyt hotellin isännän kuuluisaksi. Tarjoilijat häärivät innokkaina Simeon Peaken ympärillä, vaikkakin hän hyvin harvoin heitä puhutteli eikä koskaan luonut heihin katsettakaan. Selina oli onnellinen. Hän et tuntenut muita nuoria kuin ne tytöt, jotka hän tapasi neiti Fisterin koulussa, ja miehiä — lukuunottamatta isäänsä — hän tuskin tunsi senkään vertaa kuin joku nunna. Näidenhän onkin pakko raamattuaan tutkiessaan tutustua sangen tarkasti miehen mielessä myllertäviin oikkuihin ja intohimoihin. Ovathan Salomonin laulut jo sinänsä omiaan avaamaan silmät näkemään sukupuolisia suhteita. Raamattu ei kuitenkaan kuulunut Selinan huiskinhaiskiseen lukemistoon, eikä Gideonitea silloin vielä esiintynyt hotellimaailmassa.

Hänen paras ystävättärensä oli Julie Hempel, August Hempelin, clarkstreetiläisen teurastajan tytär. Nykyään sinä kenties, jos onni on sinua seurannut, omistat joitakin Hempelin osakkeita ja syöt Hempelin silavaa ja Hempelin kinkkua, joka on savustettu pähkinäpuutulella, sillä Chicagossa on vuoden 1890:n lihanpakkausliikkeen ja 1885:n teurastajan välillä vain viiden vuoden pikku taival.

Alinomainen yksinolo kehitti Selinan mielikuvitusta. Hän oli aina »olevinaan» joku muu. Hän oli jonkinlainen hauska ja hyvinpuettu yhdistelmä Dick Swivellerin markiisitarta ja Sarah Creweä. Jo lapsena hän kykeni nauttimaan elämästä kahdessa eri muodossa, jolla lailla tavallisesti vain luovat henget taitavat siitä nauttia. »Nyt teen sitä. Nyt teen tätä», hän virkkoi itsekseen tehdessään jotain. Hän esiintyi samalla kertaa sekä katselijana että näyttelijänä. Ehkäpä se johtui myöskin hänen teatterikäynneistään. Ollessaan siinä iässä, jolloin pikkutytöistä ei tavallisesti puhuta ja jolloin heitä ei ainakaan nähdä, hän istui ylpeänä täysikasvuisten paikalla teatterissa isänsä vieressä tummine, vakavine silmineen ja kiihtyneine kasvoineen, jotka kalpeinakin loistivat intoa. Simeon Peake rakasti niin kuin kaikki muutkin pelurit teatteria, koska hänellä itselläänkin oli tuo näyttelijätaipumus, joka oli hänen ammattinsa tärkein menestymisen ehto.

Näin siis Selina istuessaan puoleksi piiloutuneena permantopaikallaan nojatuolissaan värjötti kiihkosta odottaessaan esiripun nousua Haverlyn laulajien hassunkurisen joukon esiintyessä. Hän samoin kuin Simeonkin itki katsellessaan »Orpolapsia» Kitty Blanchardin ja McKee Rankinin saapuessa Chicagoon Union Square-kiertueineen. Hän näki heidän ihmeellisen uutuutensa, juutalaisen näytelmän, jonka nimi oli Posenin Samuel, ja hän näki Fanny Davenportin Piquessa. Veipä Simeon hänet katsomaan tuota sopimatonta ja ihastuttavaa uutta näytelmämuotoakin, jota nimitettiin »Extravaganzaksi». Hänestä oli Erikoisiin ja paljetteihin puettu muhkea olento, joka astui alas komeita portaita pitkin, kaunein ilmiö, mitä hän koko elämässään oli nähnyt.

»Siitä juuri minä pidänkin näytelmissä ja kirjoissa, että niissä saattaa tapahtua mitä hyvänsä. Aivan mitä hyvänsä! Et vain voi tietää, mitä», Selina virkkoi muutamana tällaisena iltana.

»Aivan samoin kuin elämässäkin», Simeon Peake vakuutti hänelle. »Sinä et voi aavistaakaan, mitä kaikkea sinulle saattaa tapahtua, jos vain kiltisti odotat ja otat, vastaan kaiken, mitä tulee.»

Oli merkillistä, ettei Simeon Peake sanonut tätä totuutta sokeasti, vaan aivan tahallisesti ja aiheellisesti. Hän oli omalla tavallaan aikaansa nähden hyvin uudenaikainen isä. »Haluan, että sinä näkisit kaiken», hän sanoi tyttärelleen. »Haluan, että sinä käsittäisit elämän, koko jutun, olevan vain silkkaa seikkailua, hauskaa näytelmäkappaletta. Sinun on vain opittava näyttelemään mukana ja sitäpaitsi yhtäaikaa olemaan yleisönä.»

»Koko elämän. Joka seikan. Kuta enemmän ihmisiä sinä näet ja kuta enemmän hommaat ja kuta enemmän sinulle tapahtuu, sitä rikkaampi sinä olet — vaikka kaikki tapahtumat eivät olisikaan miellyttäviä. Se on elämisiä. Muista vain, sattukoonpa sitten pahaa tai hyvää, siitä vähät, se on vain» — hän käytti huomaamattaan pelikieltä — »vain va banque, tyttöseni.»

Mutta Selina ymmärsi kuitenkin hänen tarkoituksensa. »Tarkoitatko sinä, että mikä hyvänsä on parempaa kuin Sarah tädin ja Abbie tädin elämä?»

»Niin — juuri niin. Maailmassa on vain kahdenlaisia oikeita ihmisiä.
Toiset heistä ovat vehnää ja toiset smaragdeja.»

»Fanny Davenport kuuluu smaragdeihin», sanoi Selina nopeasti hämmästyen itsekin sanojaan.

»Tuhat tulimmaista, Selie!» huudahti Simeon Peake. »Sinäpä olet terävä penikka!»

Luettuaan teoksen »Ylpeys ja ennakkoluulo» Selina päätti ruveta aikansa Jane Austeniksi. Hän muuttui hyvin salamyhkäiseksi ja menetti kansalaistensa suosion Fisterin koulussa viittaillessaan hämärästi »työhönsä», hymyillessään inhottavasti itsekseen ja heilutellessaan jalkaansa haaveisiinsa vaipuneena, haaveisiin, joita tavallinen, yksinkertainen mieli ei kyennyt käsittämään. Hänen ystävättärensä, Julie Hempel, raivostui tietenkin tästä kaikesta ja julisti Selinalle, että hänen oli valittava, tahtoiko hän paljastaa salaisuutensa vai poistua hänen hempeliläissydämestään. Selina vannotti häntä säilyttämään salaisuuden.

»No, sitten voin minä kertoa sinulle sen. Minä aion ruveta kirjailijaksi.» Julie oli ilmeisesti pettynyt, vaikkakin sanoi »Selina!» muka hyvinkin ihmeissään, mutta sitten hän jatkoi: »En vain käsitä, miksi sinä olet ollut niin salamyhkäinen.»

»Etkö sinä todellakaan ymmärrä, Julie. Kirjailijainhan pitää tutkia elämää, ja jos ihmiset tietävät, että heitä tarkastellaan, eivät he käyttäydy luonnollisesti. Sinähän esimerkiksi eräänä päivänä kerroit minulle tuosta nuoresta miehestä, joka isäsi kaupassa katseli sinua ja sanoi —»

»Selina Peake, jos sinä uskallat käyttää sitä kirjassasi, niin en minä ikinä enää puhu sinulle — — —»

»No, ehkäpä en sitten käytäkään sitä. Mutta ymmärräthän nyt, mitä minä tarkoitin.»

Julie Hempel ja Selina Peake, kaksi neiti Fisterin koulun kypsää hedelmää, olivat tällä hetkellä yhdeksäntoista vuoden vanhoja. Selina oli viettänyt tämän syyskuisen aamupäivän Julien seurassa, ja pantuaan hatun päähänsä lähteäkseen, painoi hän kädet korvilleen, ettei kuulisi Julien houkuttelevaa illalliskutsua. Rouva Tebbittin täysihoitoon tavanmukainen maanantaiateria (Peaken perheen tähti oli sillä hetkellä matalalla) ei riittänyt selittämään Selinan kieltoa. Selina päästelikin pieniä himokkaita huudahduksia Julien esittäessä laji lajilta hempeliläistä illallisohjelmaa.

»Meillä on preeriakananpoikia — kolme kananpoikaa — jotka eräs länsipuolella asuva farmari toi isälle. Äiti tarjoaa ne hyytelössä. Sitten on muhennettuja sipuleita ja paistettuja tomaatteja sekä jälkiruoaksi omenakakkua.»

Selina läpsäytti korkealla törröttävän hattunsa kuminauhan niskassa sijaitsevan hiussykerönsä alle. Hän päästi viimeisen surkean uikutuksen. »Maanantai-iltaisin tarjotaan rouva Tebbittin luona kylmää lammaskaalia. Tänään on juuri maanantai.»

»Isä tulee kotiin kello kuusi, ja hän olisi pahoillaan, ellen minä olisi saapuvilla.»

Pullea, vaalea, kiltti Julie luopui lempeistä houkutteluistansa ja pani kovan kovaa vastaan voittaakseen Selinan tahdon.

»Hän lähtee pois luotasi heti illallisen jälkeen, ja sitten olet sinä yksinäsi ainakin kahteentoista saakka.»

Julien teräskovuus, joka ei ollut parasta lajia, suli heti ja valui puroina pois. »Ei se kuulukaan, Selina kulta. Ajattelin vain, että sinä tämän ainoan kerran voisit hyljätä hänet.»

»Ellen minä ole kotona, on hän pahoillaan. Ja tuo hirveä rouva Tebbitt pyörittelee silmiään. Isä vihaa koko paikkaa.»

»Miksi te sitten asutte siellä? Minä en ole koskaan ymmärtänyt sitä. Te olette asuneet siellä jo neljä kuukautta, ja minusta se on hirveä talo ja likainen talo, ja portaissa on vahakangasta.»

Selinan puku todisti samaa. Se oli tosin muodikas ja sovitettu ja pöyhitelty ja rimsutettu, ja hänen korkea, kapealierinen hattunsa sulka-, kukka- ja nauhakoristeineen oli kotoisin New Yorkista, mutta kummatkin oli ostettu viime keväänä, ja nyt oli jo syyskuu.

He olivat päivän kuluessa silmäilleet Godeyn muotilehden tämän kuun numeroa. Sen kuvien ja Selinan ylläkuvatun puvun välinen erotus oli yhtä suuri kuin tebbittiläisaterian ja Julien hahmotteleman illallisen välinen. Tuntien joutuneensa alakynteen Julie suuteli Selinaa hyvästiksi.

Selina käveli Hempelin talosta tätä lähellä, North Dearborn Avenuen varrella sijaitsevaan Tebbittin täysihoitolaan. Päästyään toiseen kerrokseen omaan huoneeseensa hän riisui hattunsa ja huusi isäänsä, joka ei vielä ollut tullut kotiin. Hän oli tyytyväinen, sillä hän oli peljännyt myöhästyvänsä. Hän katseli nyt hattuaan arvostelevasti päätti purkaa pois haalistuneet kevätruusut, repikin pari kolme lankaa, mutta huomasi silloin, että kangas oli vieläkin haalistuneempaa kuin ruusut, ja että paljaalla pinnalla näkyi tumma kohta niin kuin seinässä, josta on poistettu siinä kauan riippunut taulu. Niinpä hän hakikin neulan ja rupesi harsimaan tuota kiusallista ruusua takaisin entiselle paikalleen.

Hän istui tuolin käsinojalla lähellä ikkunaa pistellen nopeasti ja pehmeästi neulallaan, kunnes hän äkkiä höristi korviaan. Hän ei ollut koskaan ennen kuullut tuollaista hidasta ja pahaenteistä ääntä — ääntä, joka syntyy raskasta taakkaa kantavien miesten askelista. He kantoivat suunnattoman varovasti taakkaansa, joka ei kuitenkaan enää voinut loukkaantua. Selina ei ollut milloinkaan ennen kuullut sitä, mutta hän tunsi sen heti omituisen, vuosisataisen ahdistuksen avulla, jota nimitetään naisen vaistoksi. Lops-lops-lops ylös kapeita portaita ja pitkin käytävää häntä kohden. Hän nousi neula kädessään. Hattu putosi lattialle, hänen silmänsä suurenivat, jäykistyivät, ja hänen huulensa avautuivat. Hän oli pelkkänä korvana, ja hän tiesi sen jo.

Hän tiesi sen jo, ennen kuin hän kuuli karkean miehenäänen sanovan: »Nostakaa vähän korkeammalle tässä käänteessä. Varovasti — va-arovasti!» — ja ennen kuin rouva Tebbittin kimakka huudahdus tunki hänen korviinsa: »Te ette saa viedä sitä huoneeseen noin! Teidän ei olisi pitänyt tuoda sitä tänne tuolla tavalla!»

Selinan henki pääsi taas kulkemaan, ja hän läähätti. Hän oli työntänyt oven seljälleen ja hän näki pitkän, liikkumattoman kantamuksen, joka osaksi oli kasvojen päälle huolimattomasti heitetyn päällystakin peitossa. Tylppäkärkisten kenkien verhoamat jalat vaappuivat yhtämittaa. Selina huomasi, että kengät olivat hyvästi kiillotetut, ja hän muisti, kuinka huolellisesti hänen isänsä aina hoiti jalkineitaan.

Simeon Peake oli ammuttu kuoliaaksi Jeff Hankinsin pelisalissa kello viisi iltapäivällä. Ivallinen kohtalo oli satuttanut häneen luodin, joka ei ollut ensinkään häneen tarkoitettu, ja jonka onneton suunta riippui vain naisellisesta epätarkkuudesta. Sen ampui muuan noista suurdramaattisista naisista, jotka tarttuen piiskaan taikka revolveriin, puolustaakseen ennemmin myöhään kuin ei milloinkaan kunniaansa, vilkastuttivat Chicagon ikävää 80-lukua puuhillaan, ja se oli tähdätty erääseen tunnettuun sanomalehdentoimittajaan, jota tavallisesti nimitettiin (muissa sanomalehdissä) bon vivantiksi. Mainittu nainen aikoi nyt lyijyn avulla todistaa, että hän olikin ollut lähempänä tuon nimityksen loppu- kuin alkupuolta.

Tästä kaiketi johtuikin, että asia painettiin villaisella hyvin tarkasti. Toimittajan oma lehti — joka oli Chicagon huomattavin — mainitsi tuskin ensinkään koko tapausta ja tahallisesti painoi väärin uhrin nimen. Nainen luuli päässeensä päämääräänsä, tähtäsi paremmin toisen luotinsa ja vapautui sen kautta inhimillisen oikeuden tuomiosta.

Simeon Peake jätti tyttärelleen Selinalle perinnöksi kaksi kirkasta, sinivalkoista timanttia — (hän oli kaikkien pelurien tavalla ihastunut sellaisiin) sekä neljäsataayhdeksänkymmentäseitsemän dollaria puhtaana rahana. Kukaan ei käsittänyt, kuinka hänen oli onnistunut säästää tällainen summa. Kirjekuori, jossa rahat olivat, oli ilmeisesti aikaisemmin sisältänyt enemmänkin. Se oli ollut sinetöity ja sittemmin murrettu. Kuoreen oli Simeon Peaken naisellisella, hienolla käsialalla kirjoitettu: »Pikku tyttöselleni Selina Peakelle, jos minulle jotakin tapahtuisi.» Se oli päivätty seitsemän vuotta sitten. Kukaan ei koskaan saanut tietää, kuinka suuri alkuperäinen määrä oli ollut. Jäännöksen olemassaolo todisti jo sinänsä miltei sankarillista itsekuria, sillä Simeon Peaken kaltaisen miehen mielestä raha — kaikenlainen raha, niin suuri kuin pienikin — merkitsi vain virikettä hänen pelihimonsa liekkeihin.

Selinalla ei ollut nyt muuta valitsemisen varaa kuin joko itse ansaita oma elantonsa taikka palata Vermontiin ja muuttua mehuttomaksi ja kuivettuneeksi, mätäsydämiseksi omenaksi, tätiänsä Sarahin ja Abbien kaltaiseksi. Hän ei epäröinyt.

»Mutta mitä työtä?» Julie Hempel kysyi. »Mitä sinä luulet voivasi tehdä?» Naiset — toisin sanoen Selina Peaken kaltaiset olennot — eivät tehneet työtä.

Julien ilme kavalsi hänen punninneen neiti Fisterin ja havainneen hänet köykäiseksi. »Keitä?» jatkoi hän selvittääkseen ilmettään.

»Sinun pitää ensiksi tehdä jotain muuta — käydä seminaarissa taikka opettaa maalaiskouluissa, ennen kuin pääset oppikouluihin. Opettajattaret ovat tavallisesti hyvin vanhoja — kahdenkymmenenviiden taikka kolmenkymmenen vuoden ikäisiä — taikka vieläkin vanhempia!» virkkoi Julie kykenemättä yhdeksäntoistavuotiaitten tavalla kuvittelemaankaan mitään kolmeakymmentä vanhempaa.

Selina oli ilmeisesti tavattoman masentunut, koska Julie uskalsi esiintyä hyökkääjänä. Selina ei tiennyt, millaista teräksistä lujuutta Julien seurustelu hänen kanssaan jo sinänsä osoitti. Rouva Hempel oli nimenomaan kieltänyt häntä tapaamasta tuon kevytmielisen ammattipeluri vainajan tytärtä ja oli kirjoittanut neiti Fisterillekin kirjeen, missä hän ilmaisi mielipiteensä sellaisesta koulusta, joka ottamalla vastaan kaikenlaisia huonosti valittuja aineksia asetti oppilaansa alttiiksi tartunnalle.

Selina torjui yhä pontevammin Julien hyökkäykset. »Siinä tapauksessa minä menen juuri johonkin maalaiskansakouluun. Minä osaan hyvästi laskentoa, kuten tiedät.» Julie todellakin tiesi sen, koska Selina oli koko kouluajan ratkaissut kaikki hänenkin tehtävänsä. »Maalaiskouluissa ei kai olekaan muuta kuin laskentoa ja kielioppia ja maantietoa.»

Hän näki edessään aivan erehdyttävän suloiset kasvot ja pienen, hienomuotoisen pään. Poskipäät olivat sangen pystyt — tai kenties ne vain näyttivät sellaisilta tummien, pehmeiden silmien kimallellessa niin syvällä kuopissaan. Posket eivät kaartuneetkaan pehmeäksi suippoleuaksi, kuten olisi odottanut, vaan painoivat kasvojen alaosaan harvinaisen voimakkaan leiman. Tuon leuan teräskovat, hienot ja selvät piirteet osoittivat hänen kuuluvan esitaistelija-naisten joukkoon. Julie, joka ei ollut tottunut luokittelemaan ihmisiä, ei ymmärtänyt sen merkitystä. Selinan tukka oli paksu, pitkä ja kaunis, ja se kiertyi sievästi muodin vaalimiin solmuihin, väänteisiin ja käänteisiin. Hänen sieraimien kohdalta hieman puristunut nenänsä oli erikoisen siro, ja hänen nauraessaan muodostui sen kapealle harjalle hienoja, viehättäviä, miltei vallattomia ryppyjä. Häntä pidettiin tavallisesti sangen jokapäiväisenä pikku olentona — eikä hän kuitenkaan ollut ensinkään tavallinen. Hänen silmänsä herättivät joka tapauksessa huomiota ja painuivat muistiin. Ihmiset, joiden kanssa hän keskusteli, jäivät usein katsomaan niihin syvästi, ja Selina joutui hämilleen huomatessaan, etteivät he kuunnelleet hänen puhettaan. Tuo silmien samettinen pehmeys himmensikin kasvojen alaosan lujuutta. Silloinkin kuin kymmenen vuotta oli parhaansa mukaan häntä kuluttanut, ja Julie oli nähnyt, mitenkä hän joustavasti astui ulos vihannesrattailta Prairie Avenuella — tuo päivettynyt, ahavoitunut, työn runtelema nainen, jonka runsas tukka oli kiedottu kireäksi, pitkän, harmaan neulan tukemaksi solmuksi, jonka leveä pumpulihame oli täynnä vaununpyörien pirskottamia tahroja, jonka kapeissa jaloissa oli miehen vanhat saappaat ja päässä hassunkurinen, vanha miehen hattu, jonka käsivarsilla törrötti maissintähkiä, porkkanoita, retiisejä ja punajuurikimppuja, nainen, jonka hampaat olivat huonot ja rinnat litteät, ja jonka laajassa hameessa pullotti suuri tasku — silloinkin Julie oli katsahtaessaan häneen tuntenut hänen silmänsä. Ja hän oli silkkisine hameineen ja komeine silkkipuseroineen ja sulkahattuneen syöksynyt tuon vaimon luokse huutaen: »Oi, Selina! Kultaseni! Kultaseni!» — nyyhkien kauhusta ja säälistä — »Kultaseni!» Ja sitten hän oli sulkenut Selinan porkkanoineen, punajuurineen, maisseineen ja retiiseineen syliinsä, niin että kaikki vihannekset olivat singonneet heidän ympärilleen Julie Hempel Arnoldin suuren, Prairie Avenuen varrella sijaitsevan kivitalon eteen. Mutta silloinpa juuri Selina taputtikin lohduttaen Julien silkkistä olkapäätä toistaen toistamistaan: »No, no! Kaikkihan on hyvin, Julie. Kaikkihan on hyvin. Älä itke. Miksi sinä itket? No, no… älähän nyt… Kaikkihan on hyvin.»

II.

Selina oli onnellinen saadessaan paikan High Prairien hollantilaisessa koulussa kymmenen mailin päässä Chicagosta. Kolmekymmentä dollaria kuukaudessa! Hän oli asuva Klaas Poolin, erään vihannesviljelijän luona. Tämän kaiken oli August Hempel aikaansaanut; taikka oikeastaan Julie, joka oli isäänsä hätyyttänyt. August Hempel, Clark Streetin entinen teurastaja, joka nykyään oli neljänkymmenenviiden vuoden vanha, tunsi joka-ainoan farmarin ja karjanviljelijän monien monituisten mailien laajuudelta sekä sitäpaitsi vielä satoja muitakin siellä täällä Cook Countyssä ja Illinoisin valtiossa asuvia.

Hän saattoi varsin helposti hankkia Selina Peakelle paikan. High Prairien kansakoulussa oli tähän saakka aina ollut miesopettaja, mutta täksi vuodeksi valittu opettaja oli edullisemman paikan tarjoutuessa peruuttanut hakemuksensa ennen lukukauden alkua. Tämä tapahtui syyskuussa, ja High Prairien koulu ei alkanut toimintaansa ennenkuin marraskuun alussa, koska tässä kauppafarmien maassa jokainen kuusi vuotta täyttänyt tyttö ja poika raatoi pelloilla koko alkusyksyn.

Selina arveli, että hän oltuaan kaksi vuotta maalla voisi jo toivoa kaupunkipaikkaakin, ja August Hempel luuli voivansa järjestää senkin asian tarvittaessa. Selinan mielestä tuo viisas, punoittava lihakauppias oli kerrassaan merkillinen mies. Ja merkillinen hän olikin.

Neljänkymmenenseitsemän vuoden ikäisenä hän omin neuvoin perusti kuuluisan Hempel Packing Companyn. Viisikymmenvuotiaana hän vallitsi koko alaa, ja Hempelin haaraliikkeitä oli Kansas Cityssä, Omahassa ja Denverissä. Kuusikymmenvuotiaana näkyi Hempelin nimi maalattuna pakkaushuoneiden, tehtaiden ja säilykevajojen seinillä kaikkialla Honolulusta Portlandiin saakka. Siinä saattoi lukea m.m. seuraavaa:

Hempelin tuotteet sisälsivät uskomattoman monta lajia, sianlihasta ananasiin ja ihrasta viinirypälemehuun saakka. Hempel ei surrut oikeusjuttuja enempää kuin sinä suret sallitun vauhtinopeuden ylittämisestä johtuvaa haastetta poliisikamariin. Hänen luonnettaan valaisee toiselta puolelta myöskin se seikka, että farmarit, jotka olivat tunteneet nelikymmenvuotiaan lihakauppiaan, nimittivät vielä tätä kuusikymmenvuotiasta miljonääriäkin Augiksi. Kuusikymmentäviisi vuotta vanhana hän ryhtyi opettelemaan golfia ja voitti vävypoikansa Michael Arnoldin tässä pelissä. Hän oli tuollainen mahtava, vanha merirosvo, joka purjehti Amerikan 90-luvun vaarallisilla kaupallisilla merillä, ennen kuin komiteat, tutkijalautakunnat ja tunkeileva senaatti ryhtyivät pesemään liikemaailman mustaa rosvolippua valkoiseksi.

Selina valmistui tehtäväänsä ikäänsä ja kokemattomuuteensa nähden odottamattoman käytännöllisesti. Hän myi toisen sinivalkoisista timanteistaan ja säilytti toisen. Hän sijoitti perimänsä neljäsataayhdeksänkymmentäseitsemän dollaria koskemattomina pankkiin. Hän osti paksut, käytännölliset kengät, kaksi pukua: ruskean, jonka hän itse ompeli ja varusti valkoisella kauluksella ja valkoisilla hihansuilla (hihansuut aikoi hän peittää mustilla irtohihoilla työskennellessään), sekä viininpunaisen, kasmirkankaisen juhlapuvun, jonka houkutusta hän ei voinut vastustaa, vaikka hän pitikin sitä mielettömänä.

Hän koetti innokkaasti edeltäkäsin tutkia tätä seutua, jota aikaisemmin nimitettiin Uudeksi Hollanniksi. Kaikki sen asukkaat olivat kauppapuutarhureita ja yhtä hollantilaisia kuin Alankomaat, joista he taikka heidän isänsä olivat saapuneet. Hän kuuli puhuttavan puukengistä, joita käytettiin kesteillä preeriapelloilla, punanaamaisesta, ahertavasta Cornelius van der Biltistä, joka eli rauhallista elämäänsä tietämättä mitään ylhäisestä kaimastaan New Yorkissa, tanakoista, hitaista, ahkerista farmareista, jotka asuivat matalissa, moni-ikkunaisissa, heidän pohjois-hollantilaisten muistojensa mallin mukaan rakennetuissa taloissaan. Monet heistä olivat kotoisin Schoorlin kaupungista taikka sen ympäristöstä ja toiset Amsterdamin ulkopuolella leviäviltä tasangoilta. Selina muisteli Washington Irvingin herttaista tarinaa ja kuvitteli, että High Prairie oli hänen Sleepy Hollowinsa kaltainen, omituinen siirtokunta. Karannut, opettaja oli tietenkin ollut toinen Ichabod Crane ja farmari, jonka luona hänen piti asua, jonkinlainen nykyaikainen Mynheer van Tassel piippuineen, kotkotuksineen ja kaikkineen. Hän ja Julie lukivat uudelleen tuon kertomuksen muutamana iltapäivänä, kun Julien oli onnistunut irtaantua äitinsä valvonnasta. Loppujen lopuksi Selina kuvitellessaan muhkeita, kultaisia maissipeltoja, mureita rinkilöitä, herkullisia villisorsia, savustettuja paistiviipaleita, pumpkinpiirakoita, maalaistansseja ja omenaposkisia maalaistyttöjä suorastaan sääli Julie parkaa, jonka piti jäädä Chicagon ikävään arkipäiväisyyteen.

Lokakuun viimeisellä viikolla tapaamme hänet matkalla High Prairiehen istumassa Klaas Poolin vieressä parihevosten vetämissä vankkureissa, joilla Pool kuljetti puutarhatuotteitaan Chicagon torille. Selina istui korkealla istuimella hänen rinnallaan kuin vallaton pikku peukaloinen syvämietteisen holsteinilaisen rinnalla. Ja niin he keikkuivat eteenpäin loppumatonta Halstedin tietä pitkin myöhäisen lokakuunillan hämärtyessä. Chicagoa ympäröivä tasanko ei ollut silloin vielä muuttunut Pennellin piirustusten kaltaiseksi, kuonaröykkiöistä, savupiipuista ja sulatusuuneista luoduksi hirvittäväksi ja puhuvaksi kuvaelmaksi. Silloin se vielä leveni loppumattomiin laskevan syksyisen auringon viimeisissä säteissä, joiden eteen järven sumu rupesi kiipeilemään himmentäen ne kuin harson alla kimmeltävän kullan. Peninkulmittain kuulsivat kaalipellot kirpeän viheriöinä multaa vasten. Peninkulmittain punoittivat toiset taas kuin luumunvärinen, hehkuva viini mustine suonineen. Näiden keskellä hohtivat maissikeot kuin päivänsä teistä sidotut lyhteet, ja taivaanrannan metsätilkkujen tammet ja vaahterat heloittivat viimeisissä pronssi- ja purppuraväreissään. Selina näki kaiken tämän kauneudenjanoisilla silmillään, ja hän puristi ristiin mustiin pumpulikäsineisiin verhotut kätensä.

»Oi, herra Pool!» hän huudahteli. »Herra Pool! Kuinka kaunista täällä onkaan!»

Klaas Pool ohjaili hevospariaan lokaisella Halstedin tiellä ja katseli suoraan eteensä johonkin toisen hevosen korvien välissä sijaitsevaan kohtaan. Hänen aivonsa eivät olleet tottuneet toimimaan nopeasti, eikä hänen ruumiinsa koneisto myöskään ollut tottunut nopeasti vastaamaan aivojen käskyihin. Hänen silmänsä kiilsivät posliininsinisinä hänen punaisten, pyöreiden, jäykän, kultaisen parransängen peittämien kasvojensa keskeltä. Hänen pyöreä pallopäänsä sijaitsi niin tukevasti hänen leveiden hartiainsa välissä, että katsoja kauhistuneena odotti naksahdusta, kun hän rupesi sitä hitaasti kääntämään. Hän kiersi päätään Selinaa kohden, mutta kiinnitti katseensa yhä edelleenkin hevosen korvien välissä olevaan kohtaan. Ilmeisesti liikkuivat pää ja silmät aivan eri voimien vaikutuksesta. Kun kasvot olivat kääntyneet miltei suoraan Selinaan päin, rupesi hän vähitellen hitaasti siirtämään silmiäänkin, kunnes ne osuivat Selinan hienoihin kasvoihin, jotka säteilivät ihastusta näkemänsä johdosta. Tämä oli kiihtynyt tuntiessaan astuvansa aivan uuteen seikkailuun, samoin kuin hän oli ollut kiihtynyt odotellessaan väliverhon kiusallisen hidasta nousua katsellessaan jotain näytelmää isänsä kanssa. Hän oli purevan lokakuun kylmyyden takia verhoutunut lämpimästi huiviin ja puuhkaan, ja paksu huopa peitti hänen polvensa ja vartalonsa. Hänen puhtaan, hienon ihonsa kermankalpeus oli vaihtunut uudeksi punerrukseksi, ja hänen silmänsä olivat suuret, tummat ja kirkkaat. Näiden säteilevien, suloisten tytönkasvojen rinnalla näyttivät Klaas Poolin raskaat piirteet aivan eri savesta muovailluilta. Hänen haaleansiniset silmänsä eivät käsittäneet mitään.

»Kaunista?» hän toisti ällistyneenä. »Mikä on kaunista?» Selinan hennot käsivarret pujahtivat esille vaatemytystä ja levittäytyivät kauaksi, ikään kuin yrittäen syleillä tuota maisemaa, johon laskeva aurinko valutti tälle järviseudulle ominaista ruusun- ja kullan- ja sumunkimalteista hohdettaan.

Klaas Poolin tuijottavaan katseeseen syttyi hitaan hitaasti huvitettu kimallus. Tuo kimallus levisi miltei huomaamattomasti hänen leveille sieraimilleen, avasi hänen paksut huulensa, täräytti hänen mahtavia olkapäitään ja kutitti hänen pyöreää mahaansa, kunnes koko Klaas Pool silmistä vyötäisiin saakka vapisi ja hytkyi hitaasta, juhlallisesta ja raskaasta hollantilaisesta naurusta.

»Ovatko kaalit kauniita?» hänen pyöreät koiransilmänsä tuijottivat tyttöön huvitettuina. »Ovatko kaalit kauniita?» Hänen äänetön naurunsa kohosi yhä, kunnes se puhkesi kuuluville kurkunkorahduksina. Ilmeisesti ei Klaas Poolin nauru kerran heränneenä hevillä enää lauhtunutkaan. »Kaalit — —», hänen henkensä salpautui, mutta puuskahti taas uuteen hohotukseen. Sitten hän rupesi jälleen kääntymään hevostensa ja tien puoleen, samalla tavalla kuin hän aikoinaan oli siirtänyt huomionsa pois niistä, nimittäin kiertämällä ensiksi päänsä ja sitten vasta silmänsä, niin että Selinan mielestä hänen oikea naurava silmäkulmansa ja hänen punainen poskensa parransänkineen näyttivät uskomattoman veijarimaisilta.

Selinakin nauroi koettaen kuitenkin inttää häntä vastaan. »Ovathan ne!» hän vakuutti. »Ne ovat kauniita. Aivan kuin jadea ja burgundin viiniä. Tai niin kuin — niitä ne nyt olivatkaan — kuin krysopraasia ja porfyyriä. Kaikki nuo kaali-, maissi- ja punajuuripellot ovat kuin persialaisten mattojen riekaleita.»

Tämä puhe ei suinkaan sopinut uudelle opettajattarelle, joka ajoi hollantilaisen farmarin parivankkureissa lokaista tietä pitkin matkalla High Prairiehen. Mutta muistakaamme, että Selina oli lukenut Byronia seitsentoistavuotiaana.

Klaas Poolilla ei ollut aavistustakaan krysopraasista, porfyyristä eikä Byronista, eikä suoraan sanoen jadesta tai burgundistakaan, mutta sen sijaan hän tunsi kaalit, sekä viheriät että punaiset kaalit. Hän tunsi kaalit siemenistä hapankaaliin saakka ja hän tunsi ja viljeli erilaisia muunnoksia voimakkaasta Litteästä Hollantilaisesta varhaiseen Wakefieldiin saakka. Hänen päähänsä ei koskaan ollut juolahtanutkaan, että ne olisivat olleet kauniita, että ne muistuttaisivat persialaisia mattoja taikka jaloja kivilajeja. Sehän olikin aivan luonnollista. Kuinka saattaisikaan kaalinpää taikka edes multainen, raatava hollantilainen farmari olla missään suhteessa krysopraasin, jaden, burgundin taikka persialaisten mattojen kaltaiseen hölynpölyyn!

Hevoset hölkyttivät eteenpäin raskaalla maantiellä. Silloin tällöin hytkäytti Selinan vieressä sojottavaa olentoa vieläkin jokin ajatus. Ja Selina saattoi kuulla kellertävän sängen keskeltä katkonaisia äännähdyksiä. »Kaalit! Ovatko kaalit — —» Mutta hän ei loukkaantunut. Mikään ei voinut häiritä häntä tänään. Sillä huolimatta äskeisestä murhenäytelmästä, yhdeksästätoista vuodestaan, yksinäisyydestään ja pelottavasta tulostaan uuteen kotiinsa vierasten joukkoon hän tunsi jonkinlaista lämmintä jännityksen hurmaa, kiihtymystä — seikkailun odotusta! Sitä juuri. »Koko elämä on vain suurta seikkailua», oli Simeon Peake sanonut. Selina värisi uteliaisuudesta. Hän teki parhaillaan jotain mullistavaa ja rohkeata, jotain, jota koko Vermont ja sen (onneksi) etäiset Peaket olisivat syvästi kauhistuneet. Hän oli hyvästi varustautunut. Hänellä oli nuoruutta, uteliaisuutta, teräksenvahva ruumis, ruskea työpuku ja viininpunainen juhlapuku, neljäsataayhdeksänkymmentäseitsemän dollaria sekä iloinen, seikkailunjanoinen henki, joka ei koskaan suvainnut laueta, vaikkakin se joskus johti hänet erämaihin, joista hänen oli palattava tuskitellen entisiä jälkiään myöten takaisin. Hänen silmissään olivat punaiset ja viheriät kaalinpäät ikuisesti vain jadea ja burgundia, krysopraasia ja porfyyriä. Elämän aseet eivät pystyneet tällaiseen naiseen.

Niin Selina nytkin täristessään ja keikahdellessaan eteenpäin epätasaisella tiellä luuli olevansa onnellinen, vaikkakin häntä hieman pelotti. Hän käänsi katseensa tasaiselta preerialta vieressään istuvaan hiljaiseen olentoon. Selina oli vilkas ja häilähtelevän iloinen, ja miehen luoksepääsemättömyys häiritsi häntä epämääräisesti. Hänen kasvonsa eivät kuitenkaan olleet vähääkään tylyt, väikkyipä hänen silmäkulmissaan ja hänen suunsa tienoilla usein pieniä hymyn häilähdyksiäkin.

Klaas Pool oli koulun johtokunnan puheenjohtaja ja Selinan piti asua hänen luonaan. Olikohan hän ollut tyhmä puhuessaan tuolla tavalla kaaleista? Selina suoristihen siististi ja yritti näyttää täsmälliseltä opettajattarelta, mutta muistutti pikemminkin valkoista orvokkia.

»Hm», hän rykäisi. »Teillähän on kolme lasta, herra Pool? Ovatko he kaikki minun oppilaitani?»

Klaas Pool pohti kauan tätä kysymystä, niin hartaasti, että pieni ryppy piirtyi hänen sileälle otsalleen. Esittämällä tällaisen kysymyksen kääntääkseen keskustelun arvokkaammalle ladulle oli Selina ilmeisesti luonut jonkun vaikean pulman isäntänsä ratkaistavaksi. Hän yritti liikuttaa päätään kahteen suuntaan yhtä aikaa ja aikaansai sen kautta jonkinlaisen pyörivän liikkeen. Selina näki ihmeekseen hänen yrittävän ilmaista kieltävää ja myöntävää vastausta samalla liikkeellä.

»Tarkoitatteko te, ettei teillä ole — tai etteivät he ole — tai — —?»

»Minulla on kolme lasta. Kaikki eivät ole teidän oppilaitanne.» Hänen vastauksensa paino oli ikään kuin lopullinen ja järkkymätön.

Tämä hyökkäys oli kohtalokas, ja se tukahdutti lopullisesti keskustelun idun, joka oli ollut pujahtamaisillaan miehen huulilta. He hölkkyivät eteenpäin ainakin kolme mailia virkkamatta sanaakaan. Selina päätti mielessään, ettei hän missään nimessä vain saisi nauraa, ja sitten hän tietysti heti rupesi nauramaan voimatta hillitä iloista pikku tirskahdusta, joka lennähti kuin linnunsiipien suhina raikkaaseen, syksyiseen auringonlaskuun. Ja äkkiä liittyi tähän ääneen hidas, vyöryvä sointi, joka pulputti ja kohoili kuin kiehuvan vesikattilan sohina. Näin nauroivat he molemmat yhdessä, tuo arka nuori tyttö, joka yritti olla niin säädyllinen, ja tuo tylsähkö, mielikuvitukseton farmari, jonka huumorintajua hänen vieressään vaununistuimella linnun tapaan kyyköttävä, vilkas, suurisilmäinen, hento olento oli kutittanut.

Selina tunsi äkkiä olevansa iloinen ja onnellinen. Sanokaapa nyt sitten minulle, ketkä heistä tulevat oppilaikseni, ja ketkä eivät.»

»Kaksitoista! Eikä enää käy koulua! Miksi hän ei käy?» »Roelf on työssä.»

Päästyään alkuun Selina ei enää voinut perääntyä. »Eikö vaimonne anna
Roelfin enää käydä koulua?»

Selina kokosi voimansa ja iski suoraan asiaan: »No, miksi, Herran nimessä, hän sitten ei käy koulua?»

Klaas Poolin haalean siniset silmät olivat kiinnitetyt hevosen korvien välissä olevaan paikkaan. Hänen kasvonsa olivat, vakavat, rauhalliset ja kärsivälliset.

Hänen ajatuksensa ahertelivat Roelfissa. Olikohan hän salakähmäinen, kiemurteleva nulikka, tuollainen toinen Smike? Geertje ja Jozina! Geertje on tietenkin Gertrude ja Jozina Josephine. Entä Maartje — hm — luultavasti Martha. Joka tapauksessa tämä oli kiintoisaa. Tämä oli ihmeellistä! Mikä onni, ettei hän ollut mennyt Vermontiin ja muuttunut kuivaneeksi omenaksi!

Hämärä tiheni. Sumu tuli leijaillen järveltä tasangolle ja hulmahti kuin helmihohtoinen huntu hallanpaneman maan ja lehdettömien puiden ylitse. Se vangitsi viimeisen valon taivaalta ja heijasti sen opaalinvärisenä, ihmeellisenä hohteena peltoihin, puihin, multaan, tytön vieressä nuokkuvaan mieheen ja tytön omiin kasvoihin. Selina avasi nähdessään kauniin näyn taas huulensa, mutta muisti sitten jotain ja sulki ne jälleen. Hän oli oppinut ensimmäisen läksynsä High Prairiessä.

III.

Yllämainittu Klaas Pool asui tyypillisessä high-prairieläisessä talossa. He olivat hämärissä ajaneet monien sellaisten ohitse. Nämä sitkeät hollantilais-amerikkalaiset olivat rakentaneet asuntonsa Illinoisissa aivan niiden mataloiden talojen mallin mukaan, jotka kyykkivät Amsterdamia, Haarlemia ja Rotterdamia kiertävillä tasangoilla. Leikattu puurivi reunusti jäykkänä tienviertä. Kun he kääntyivät pihalle, pisti Selinan silmiin lasin kimallus. Talon lukemattomat ikkunaruudut olivat nenäliinan kokoiset, eikä Selina koskaan ennen ollut nähnyt niin kirkkaita ruutuja. Hän ei silloin vielä tiennyt, että ihmisten yhteiskunnallinen asema mitattiin High Prairiessä ikkunaruutujen tahrattomuuden mukaan. Piha ja asuinrakennus olivat geometrisen tarkat aivan kuin leikkikalustoon kuuluvassa leikkitalossa. Siistin vaikutelman pilasi kuitenkin kuivuunuora, jolla riippui kokoelma mitä sekasotkuisinta pesua — haalistuneita overalleja, paitoja, sukkia, sekä huolellisesti paikattuja miesten alushousuja, jotka nyt hullunkurisesti pullistelivat ja heiluivat tuulessa. Myöhemmin Selina huomasi, että tuollainen alusvaatereunuste muodosti ehdottomasti farmarin vaimon jokapäiväisen pihakoristuksen.

Hän tirkisteli taloa korkean pyörän takaa odottaen, että Pool auttaisi hänet alas, mutta mies ei ilmeisesti ajatellutkaan mitään sellaista. Hypättyään maahan tämä rupesi heittelemään tyhjiä koppia ja laatikoita ulos vankkureitten takaosasta. Silloin Selina kokosi huivinsa ja päällysvaatteensa ja kiipesi alas pyörää pitkin pysähtyen sitten paikalleen katsomaan seutua hyvin pienenä tässä suuressa maailmassa. Klaas oli avannut tallin oven ja palasi nyt sekä läimäytti toista hevosta lautasille, jolloin vaunupari tottelevaisesti lähti liikkeelle tallia kohden. Hän tarttui sitten Selinan pieneen, täpötäyteen laukkuun, ja tyttö itse otti korinsa. Piha oli jo aivan pimeä. Kun Klaas Pool avasi keittiön oven, toivotti heidät tervetulleiksi keittiön lieden avoin, punainen kita.

Arinan ääressä seisoi muuan nainen haarukka kädessään. Keittiö oli puhdas, mutta samalla sotkuinen niin kuin sellaiset paikat aina ovat, joissa tehdään ankaraa työtä. Ilmassa tuntui miellyttävä ruoan käry. Selina nuuski sitä ahneesti. Vaimo käänsi kasvonsa häneen päin, ja Selina ällistyi.

Tämähän on varmaankin joku vieras — vanha eukko — ehkäpä Klaasin äiti. Mutta silloin virkkoi mies: »Maartje, tämä on uusi opettaja.» Selina ojensi kätensä ja tunsi omassaan tuon toisen naisen karkean, kovan, känsäisen kouran. Selinan kämmen oli kuin silkkiä havupuun rinnalla. Maartje hymyili näyttäen rikkinäiset, tummuneet hampaansa. Hän pyyhkäisi ohuen hiuskiehkuran korkealta otsaltaan ja hypisteli hieman hämmentyneenä puhtaan, sinisen pumpulihameensa kaulusta.

»Hauska tutustua», Maartje sanoi kankeasti. »Tervetuloa.» Sitten hän lisäsi Poolin kompuroitua ulos pihalle paiskaten oven kiinni perässään: »Pool olisi saanut luoda teidät sisälle pääovesta. Riisukaa päällysvaatteenne.» Selina rupesi käärimään yltään verhoaan — kaulaliinaa, huivia, takkia, kunnes hän seisoi hentona ja sopimattoman hienona pikku olentona keskellä keittiötä. Ruskea puku oli hyvin piukka ja hyvin pöyheä turnyyreineen ja reunuksineen. »Hyväinen aika, kuinka nuori te olette!» huudahti Maartje. Hän lähestyi kuin vedettynä ja rupesi tunnustelemaan Selinan pukukangasta, ja silloin näki Selina, että hänkin oli nuori. Huonot hampaat, ohennut tukka, huolimaton puku, sekainen keittiö, rasittunut ilme — kaikki häipyi ja jäljelle jäi vain selvä tytön kuva.

»Totta tosiaan, hän ei voi olla kahtakymmentäkahdeksaa vanhempi!» Selina ajatteli kauhistuen. »Luulenpa, totta vieköön, ettei hän ole kahtakymmentäkahdeksaa vanhempi.»

Hän oli vilahdukselta nähnyt kaksi saparoniskaa viereisen huoneen ovella, ja Maartje vei hänet nyt tähän huoneeseen. Emäntä oli ilmeisesti pahoillaan sen johdosta, ettei opettaja ollut muodollisesti astunut hänen taloonsa vierashuoneen kautta. Selina seurasi Maartje Poolia etuhuoneeseen, jonka uuninnurkassa kikatteli kaksi keltatukkaista pikkutyttöä. He olivat tietenkin Geertje ja Jozina. Selina kääntyi hymyillen heidän puoleensa. »Kumpi on Geertje?» hän kysyi. »Ja kumpi Jozina?» Mutta silloin kikatus muuttui todelliseksi tyrskyksi, ja tyttöset pakenivat pakahtumaisillaan pyöreän, mustan uunin taakse. Tuossa kiiltävässä, pikimustassa kummituksessa ei ollut tulta, vaikkakin ilta oli kylmä. Uunin yläpuolella kohosi yhtä kiiltäväksi hangattu piippu, joka kulki pitkin huoneen pituutta ja hävisi katossa olevaan, omituisen näköiseen ristikkoon. Selina loi nopean katseen huoneeseen. Ikkunalla oli muutamia kestäviä kasveja ruukuissaan viheriällä puujalustalla: kukattomia geraniumeja, kaktus paksuine, silavaviipaleita muistuttavine lehtineen sekä lopuksi muuan Jaakopin tikapuiksi nimitetty kasvi, joka kiemurteli lukinseitinhienolla ristikolla. Viheriäksimaalatun, puisen telineen karkea selkä oli käännetty huoneeseen päin ja kukkaset käänsivät sokeasti päänsä ikkunan mustaa neliötä kohden. Siellä oli myöskin karttuunipäällystäinen sohva, kolme keinutuolia sekä seinällä muutamia karkeasti piirrettyjä kuvia joistakin uskomattoman jäykkäkasvoisista hollantilaisista esi-isistä. Kaikki oli niin siistiä, kankeata ja sulotonta. Mutta Selina oli viettänyt niin monta vuotta täysihoitolain rumissa saleissa, ettei tämä häntä loukannut.

Maartje oli sytyttänyt pienen lasikupuisen lampun, jonka lasi kiilsi yhtä kirkkaasti kuin ikkunaruudutkin. Jyrkät, matottomat portaat johtivat vierashuoneesta yläkertaan, ja Maartje Pool vei koko ajan puhuen Selinan hänen makuuhuoneeseensa. Selina oli myöhemmin huomaava, että tuollainen farmarin vaimo, joka seuran puutteessa miltei kadottaa puhelahjansa, aina laukeaa todelliseen puhetulvaan tilaisuuden tarjoutuessa. He muodostivat oikean pikku kulkueen. Ensimmäisenä kulki rouva Pool lamppuineen, sitten Selina laukkuineen ja viimeisinä, lops, lops, Jozina ja Geertje, joiden raskaat, naulapohjaiset kengät kolisivat hirveästi puuportailla, vaikkakin he koettivat hiipiä varpaillaan, ettei heidän äitinsä kuulisi heidän tuloaan. Heidät oli ilmeisesti ennakolta määrätty näkymättömiin, ja kulkue liikkui ylöspäin Maartjen puheen säestämänä. »Te jäätte alakertaan, kuulitteko. Sanoinhan minä teille, että teidän pitää jäädä alakertaan!» Hänen äänessään väreili varoittava, jopa uhkaavakin sävy. Saparoniskat pysähtyivätkin aina hetkeksi, mutta lähtivät sitten taas kolisemaan edelleen teevadin muotoiset silmät välkkyen pelokkuutta ja pahankurisuutta.

Ylhäällä oli ahdas, pimeä, ummehtunut, matoton käytävä, jonka päästä avautui ovi Selinalle määrättyyn huoneeseen. Kylmyyden tunkiessa luihin ja ytimiin Selina tuijotti sen kolmeen merkkiesineeseen. Vuode, mahtava ja aika kaunis, pähkinäpuinen mausoleumi, kohosi synkkänä miltei kattoon saakka. Oljilla ja maissiakanoilla täytetty patja ei oikein soveltunut tämän rakennuksen arvokkaaseen tyyliin, mutta onneksi oli rouva Pool sitäpaitsi levittänyt sen päälle huolellisesti ommellun höyhenpeitteen, joten Selina nukkui pehmeästi ja lämpimästi koko kylmän talven ajan. Toisella seinämällä oli matala arkku, jonka ruskea väri näytti miltei mustalta, ja jonka etusivu oli täynnä omituisia leikkauksia. Selina kumartui sitä tarkastelemaan ja virkkoi toisen kerran sinä päivänä: »Kuinka kaunista!» kääntyen kuitenkin samassa nopeasti Maartje Poolin puoleen peljäten hänenkin rupeavan nauramaan Klaas Poolin tavoin. Mutta rouva Poolin kasvoilta heijastuikin hänen oma ihastuksensa. Hän astui lähemmäksi Selinaa ja kumartui hänen viereensä katselemaan arkkua pidellen lamppua, niin että sen keltainen valo lankesi leikatun puun kiemuroihin. Tummuneella etusormellaan hän osoitti kannen rohkeita koukerolta. »Katsokaa! Ne muodostavat kirjaimia.»

Maartje laskeutui polvilleen arkun eteen. »S: hän se juuri onkin. Se tarkoittaa Sophiaa. Tämä on hollantilainen morsiusarkku. Ja tämä on K. ja tämä D. Ne merkitsevät: Sophia Kroon De Vries. Se on ainakin kaksisataa vuotta vanha. Äitini antoi sen minulle mennessäni naimisiin, ja hänen äitinsä antoi sen hänelle hänen mennessään naimisiin, ja hänen äitinsä antoi sen hänelle taas hänen mennessään naimisiin, ja hänen — —»

»Aivan niin!» huudahti Selina tarkoituksettomasti vain hillitäkseen virtaa. »Mitähän se sisältää? Sisältääkö se mitään? Siinä pitäisi oikeastaan olla morsiuspuku, vanhuuttaan kellahtava morsiuspuku.»

»Niin onkin!» kiljahti Maartje Pool hypähtäen niin varomattomasti, että lamppu keikahti.

»Eihän!» Kyykistyvät naiset katsoivat suurin silmin toisiinsa hymyillen, kuin koulutytöt. Saparoniskatkin olivat rohkaistuneet ja taapertaneet lähemmäksi tirkistellen toisten olkapäiden ylitse arkkuun.

»No — katsokaa nyt.» Maartje Pool työnsi lampun Selinan käteen, kohotti arkun kantta, pujahdutti kätensä sen syvyyteen kahisevien, vanhojen sanomalehtien joukkoon ja veti hehkuvin kasvoin esille hollantilaisen, runsaslaskoksisen silkkihameen, vanhuuttaan kellahtavan myssyn, jonka koruommelten jäykistämät siivet törröttivät leveinä molemmin puolin, sekä puukenkäparin, joka oli punaiseksi maalattu Vollendamin kalastajaveneiden mallin mukaan ja kannasta varpaanpäähän saakka täynnä hienoja ja monimutkaisia leikkauksia.

»Voi!» huudahti Selina. Hän tunsi olevansa pieni tyttönen, joka oli löytöretkellä rikkaan ullakon aarteistossa jonakin sadepäivänä. Hän risti kätensä. »Saanko joskus koettaa noita?»

Maartje Pool taittoi nopeasti kokoon vaatteet loukkaantuneen ja kauhistuneen näköisenä. »Kuka uskaltaisi käyttää morsiuspukua ennen omia häitään! Se olisi paha enne.» Mutta sitten hän lisäsi nähdessään Selinan hyväillen silittävän hameen jäykkiä, silkkisiä laskoksia: »Jahka te menette naimisiin jonkun High Prairien hollantilaisen kanssa, saatte pukeutua siihen.» Ja kummatkin purskahtivat nauramaan ajatellessaan näin hassunkurista mahdollisuutta.

Selinan mielestä tämä opettajahomma alkoi oikein hauskasti, ja hänen isäänsä olisi varmaankin huvittanut — samassa hän muisti. Hän nousi väristen. Kohottaessaan kätensä irrottaakseen hattunsa hän äkkiä tunsikin olevansa väsynyt, viluinen ja vieras tässä talossa, jonka maalaisemäntä, uteliaat tyttöset ja kookas, punanaamainen mies myöskin olivat niin vieraat. Hänen mieleensä valahti vuolas kaipuun aalto — hän kaipasi isäänsä, heidän iloisia pikku päivällisiään, teatterikäyntejään, hänen humoristisia filosoofisia saivartelujaan, Chicagon katuja ja rumia chicagolaisia taloja, Julieta ja neiti Fisterin koulua, kaikkea ja kaikkia, joihin hän oli tottunut, jotka hän tunsi ja joita hän juuri sen tähden rakasti. Tuntuivatpa Abbie ja Sarah tätikin oikein hauskoilta täältä kylmästä maalaistalosta käsin, joka äkkiä oli muuttunut hänen kodikseen. Hän säikähtyi tuntiessaan itkun lähestyvän, alkoi räpyttää silmiään, kääntyi syrjään ja äkkäsi hämärässä huoneen kolmannen nähtävyyden — sinimustan pellisilinterin, joka muistutti uunia eikä kuitenkaan ollut mikään uuni. Se oli huolellisesti kiillotettu, samoin kuin vierashuoneenkin katossa oleva torvi, ja muodosti ilmeisesti jättiläiskukan tuon varren päähän.

Maartje asetti lampun pienelle pesupöydälle aikoen poistua huoneesta ja hymyili ylpeästi: »Silinteri.»

»Se lämmittää teidän huoneenne.» Selina koski siihen — se oli jääkylmä. »Silloin kuin uunissa on tulta», rouva Pool lisäsi kiireesti. Selinan mieleen välähti muisto tuosta kauheasta torvesta, joka kuljettuaan uuninpiipun tavallisen matkan huoneessa tunkeutui pyöreän reiän kautta katon lävitse ja sitten äkkiä täällä paisui merkilliseksi ja kaameaksi kukkaseksi, joka muistutti jonkinlaista mustaa kaulapahkaa. Selina saikin pian kokea, että sen suoma lämpö oli kuin kaunista satua. Vaikka vierashuoneen uunissa räiskyi mitä iloisin valkea, ei sen hehku tarttunut sittenkään silinteriin. Se pysyi yhtä kylmänä kuin vastenmielisen, vaikkakin tulisen ihailijan hakkailema tyttö. Tämä silinteri vaikutti sangen syvästi kaikkiin Selinan tottumuksiin, ennen kaikkea yölliseen lukemiseen ja aamuisiin pyyhkeisiin. Selinan tottumuksiin oli nimittäin kuulunut jokapäiväinen kylpy jo näinä aikoina, jolloin ihmiset pitivät jokapäiväistä kylpyä outona liioitteluna taikka parhaimmassa tapauksessa teeskentelynä. Kertoisin kovin mielelläni hänen jatkaneen entisiä elintapojaan vielä Poolinkin talossa, mutta aamukylpy tällaisessa Illinoisin maalaistalossa ei olisi suinkaan ollut mitään liioittelua, se olisi ollut sulaa mielettömyyttä, vaikkakin hänen käytettävänään olisi ollut kattilallinen kuumaa vettä kello puoli seitsemän aamulla, mikä totta tosiaan oli mahdotonta. Selina oli kiitollinen satunnaisesta höyryävästä pesuvadista joskus iltaisin ja kiireisestä kappalepesusta silinterin tarunomaisen lämmön ääressä.

»Maartje!» karjui ääni alakerrasta — nälkäisen miehen ääni — ja ylös tunkeutui heikkoa palaneen käryä. Sitten kuului kolinaa ja jyminää kapeissa portaissa.

»Jestas!» kiljahti Maartje säikähtyneenä kohottaen kätensä. Hän katosi temmaten mukaansa molemmat saparoniskatkin paetessaan. Portaista kuului yhä kolinaa ja Maartjen komentavaa ääntä. Kolina läheni käytävää pitkin hänen oveaan kohden, ja kun Selina kääntyi katsomaan, kuka tuli, näki hän jonkinlaisen kääpiön seisovan oviaukossa. Alhaalla näkyivät väärät sääret, ylhäällä Selinan pieni, pullottava matkalaukku ja keskellä leveät, ahavoituneet kasvot harmahtavine partoineen ja kiillottomine silmineen.

»Jakob Hoogendunk», ilmoitti kääpiö lyhyesti tirkistellen häneen korkealla keikkuvan matkalaukun takaa.

Selina nauroi kuullessaan nimen. »Tosiaanko! Astukaa huoneeseen. Tässä on sopiva paikka. Seinän viereen. Eikö niin, herra — herra Hoogendunk?»

Jakob Hoogendunk murisi kompuroiden huoneen poikki matka-arkun pelottavasti heilahtaessa joka askeleella. Hän päästi sen vihdoin kolahtaen maahan, pyyhkäisi nenäänsä kädenseljällään — mikä merkitsi suoritettua työtä — ja tarkasti matka-arkkua, ikään kuin hän olisi itse sen laatinut. »Kiitos, herra Hoogendunk», virkkoi Selina ojentaen kätensä. »Minä olen Selina Peake. Kuinka» — hän ei voinut vastustaa kiusausta — »kuinka te olette hyljännyt Ripin?»

Tuo oli niin Selinan kaltaista. Hän näki tässäkin harmaantuneessa, lialta ja lannalta hajahtavassa, reumaattisessa renkipahasessa noiden parrakkaiden, salaperäisten veijarien jälkeläisen, jotka Rip Van Winkle oli kohdannut eräänä kohtalokkaana päivänä Kaatskillein luona. Nimikin huvitti häntä — tuo koomillisen ruma nimi. Hän naurahti siis kevyesti ojentaessaan kätensä, mutta mies ei loukkaantunut, hänhän tiesi, että ihmiset tavallisesti nauravat esiteltäessä. Niinpä hänkin nauroi nolona ja samalla luontevana katsellen tarjottua pikku kättä. Hän tarkasti sitä vähän aikaa uteliaasti, sitten hän pyyhkäisi kummallakin kädellään housujaan ja lopuksi kuitenkin pudisti päätään. »Ka, minun kämmeneni ovat aivan sontaiset, kun en ole ehtinyt niitä pestä vielä», ja kompuroi ulos jättäen Selinan tuijottamaan avuttomasti omaan ojennettuun käteensä. Miehen askeleet tömisivät portaissa kuin jäätyneellä tiellä ratsastavan joukon kavioitten kopina.

Jäätyään yksinään Selina avasi arkkunsa ja otti esille kaksi valokuvaa, joista toinen esitti lempeän näköistä miestä, jonka hattu oli hieman kallellaan, ja toinen naista, joka olisi saattanut olla kaksikymmenviisivuotias Selina — ilman hänen päättäväistä leukaansa. Etsiessään sopivaa paikkaa näille nahkakehyksisille aarteilleen hän hetkiseksi ajatteli kylmän silinterin päällystää — ja loppujen lopuksi todellakin asetti ne sinne paremman paikan puutteessa. Tästä korkeasta asemastaan ne sitten seurasivat hänen hommiaan kohteliaan kiinnostuneina. Ehkäpä Jacob Hoogendunk joskus suvaitsisi naulata hänelle jonkun seinähyllyn, jolle sekä hänen pieni kirjavarastonsa että valokuvansa sopisivat. Hän nautti tuosta pikku kiihtymyksestä, joka aina jännittää matka-arkkuaan purkavan naisen mieltä. Hänen arkkunsa yllä leijaili, vaikkakin hän oli sen lukinnut tänä samana päivänä, jonkinlainen yllätyksen aavistus, joka aina takertuu sellaisiin tuttuihin esineisiin, jotka äkkiä siirretään vieraaseen ympäristöön. Hän otti esille sievän pinkan lämpimiä, villaisia alusvaatteita sekä tukevat kenkänsä ja ravisti suoriksi viininpunaisen kashmirhameensa rypistyneet laskokset. Nythän, jos milloinkaan, hänen olisi pitänyt katua sen ostamista — mutta hän ei katunut. Ei kukaan, hän tuumi levitellessään sitä vuoteelle, joka omisti tällaisen viininpunaisen kashmirpuvun, voinut lopullisesti lannistua.

Hänen viininpunainen, vuoteelle levitetty kashmirpukunsa, silinteriltä katselevat valokuvansa, nauloissa, pumpuliverhon takana sievästi riippuvat vaatteensa ja suljetun arkun kannella törröttävä kirjarivi antoivat tälle huoneelle kaiken kaikkiaan miltei kodikkaan leiman.

Alakerrasta kohosi paistamisen sihinä. Selina peseytyi vadissa olevassa kylmässä vedessä ja suori tukkansa kiertäen sen uudeksi sykeröksi pesupöydän yläpuolella riippuvan, himmeän kuvastimen edessä. Hän solmi uudelleen vakavan kauluksensa valkoiset nauhat ja suoristi ruskean pukunsa kalvosimet. Tiheä nappirivi kiinnitti piukan liivin kurkusta vyötäisiin saakka. Hänen sievä, kapea päänsä kohosi tältä epämukavalta jalustalta niin sirosti ja arvokkaasti, että koko tuo jäykkä puku näytti sen johdosta kauniilta. Hame pöyhisteli ja pullisteli takanapäin ja muodosti eteen laskoksia. Tämä aika oli ylenpalttisen laajuuden ja samalla ylenpalttisen piukkuuden aikaa, ja puvut olivat kukkuroillaan reunuksia, nyörejä, luita ja kangistimia sekä kaikenlaatuisia kömpelöitä tyhjänpäiväisyyksiä, mutta siitä huolimatta kohosi Selinan vartalo sirona, hentona ja notkeana tämän kangaspaljouden keskeltä todistaen hengen voittoa aineesta.

Hän puhalsi nyt lampun sammuksiin ja laskeutui jyrkkiä, puisia portaita pitkin pimeään arkihuoneeseen. Keittiön ovi oli suljettu. Selina koetti haistelemalla arvata, mitä saataisiin illalliseksi — silavaa ilmeisesti. Hän oli pian huomaava, että illalliseksi oli aina silavaa. Talven kuluessa hän rupesi vähitellen suorastaan kammoamaan tätä sikamaista järjestelmää, sillä hän muisti jossakin lukeneensa ruoan painavan leimansa ihmisen kasvoihin — rasvaisen ravinnon tekevän ulkomuodonkin rasvaiseksi. Hän tarkasteli joskus piirteitään himmeässä kuvastimessa — tylpistyikö hänen suloinen, valkea pikku nenänsä? pälyilivätkö hänen syvät, tummat silmänsä? turposivatko hänen lujat, suloiset huulensa? Kuvastin haihdutti hänen pelkonsa.

Hän seisoi hetkisen pimeydessä epäröiden, sitten hän avasi keittiön oven. Häntä vastaan lehahti höyrypilvi, mistä pilkisti esille pyöreitä, sinisiä silmiä, karheita ääniä, paistuvan rasvan, sekä tallin, mullan ja vasta kuivumasta tuotujen villaisten vaatteiden lemua. Samassa aukeni keittiön ulko-ovikin ja huoneeseen tölmähti kylmää ilmaa, joka löi sinertävän höyryn kiertävään liikkeeseen. Keittiöön astui käsivarrellaan aika pino uunipuita tumma, kaunis poika, joka katsoi Selinaan kantamuksensa ylitse. Selina tuijotti takaisin, ja sillä hetkellä virisi kaksitoistavuotiaan pojan ja yhdeksäntoistavuotiaan tytön välille ystävyyden sähkövirta.

»Joudutappa puut tänne!» ärähti Maartje uunin luota, poika heitti sylyyksensä laatikkoon ja harjasi hihaansa ja takkinsa etumusta koneellisesti, yhä katsellen Selinaa. Hän oli nähtävästi puulaatikon kyllästymättömän kidan orja.

Klaas Pool istui jo pöydän ääressä ja koputti veitsellään puuhun. »Istukaa! Istukaa, opettaja.» Selina epäröi katsoen Maartjeen. Maartje kannatti toisella kädellään paistinpannua ilmassa työntäen toisella uutta palikkaa avosuiseen uuniin. Saparoniskat istahtivat punaruutuisella liinalla ja puuvartisilla veitsillä ja haarukoilla katetun pöydän ääreen. Jakob Hoogendunk, joka oli pärskinyt, puhissut ja loiskinut nurkassaan pesuvadin luona, minkä sisältämä vesimäärä ei ohut missään suhteessa sen synnyttämään ääneen, istuutui myöskin heidän pariinsa, ja Roelfkin heitti lakkinsa naulaan. Selina ja Maartje vain jäivät seisomaan. »Painakaa puuta! Painakaa puuta!» Klaas Pool virkkoi taas leveästi ja jatkoi sitten nauraa hörötellen: »Kuinka kaalinne voivat?» Jakob Hoogendunk hihitti myöskin ja saparoniskatkin kikattivat. Maartjekin veti suunsa kankeaan hymyyn lieden luona. Klaas ei nähtävästi ollut kätkenyt pilansa kynttilää vakan alle. Ainoastaan Roelf poika pysyi vakavana. Selina itse tuntiessaan punan nousevan poskilleen hymähti hieman hermostuneesti ja istahti nopeasti.

Maartje Pool paiskasi nyt pöydälle suuren kulhon, joka oli täynnä rasvassa paistetuita perunoita, sekä vadillisen silavaa. Leipä oli leikattu paksuiksi viipaleiksi ja kahvi oli uunissa paahdettua, jauhettua ruista, jota nautittiin sitten ilman sokeria ja kermaa. Tällaista ruokaa oli runsaasti, ja se muutti rouva Tebbittin maanantai-illalliset Selinan muistossa jumalten aterioiksi. Selinan ihanat haaveet kananpaisteista, villisorsista, mureista rinkilöistä ja pumpkinpaistoksista haihtuivat ikiajoiksi. Hän oli ollut hyvin nälkäinen, mutta nyt hän puhuen, nyökkäillen, hymyillen leikkasi ruokansa miltei olemattoman pieniin palasiin, mitkä hän nielaisi miltei purematta, ja halveksi omaa nirsouttaan. Hän istui siinä pienenä ja hentona keltaisessa lampunvalossa syöden kiltisti yksinkertaista ruokaansa ja kiinnittäen pehmeän, tumman katseensa vuorotellen vaimoon, joka käveli lakkaamatta edestakaisin lieden ja pöydän väliä, synkkään, kauniiseen poikaan, jonka kädet olivat niin punaiset ja naarmuiset ja silmät niin synkät, molempiin pyöreäsilmäisiin, punaposkisiin pikkutyttöihin, kookkaaseen, punoittavaan, paksuhuuliseen mieheen, joka söi niin äänekkäästi, sekä ahneesti maiskuttelevaan Jakob Hoogendunkiin…

»Nähtävästi», hän tuumi, »kuvitelmat eivät oikein pidä paikkaansa… Tämä on vihannesfarmi, mutta he eivät syö vihanneksia. Mistähän se johtuu?… Miksiköhän tuo vaimo sallii ulkomuotonsa noin ränsistyä? Eihän se ole välttämätöntä maallakaan. Miksi hän on puristanut tukkansa tuollaiseksi mytyksi ja laiminlyönyt hipiänsä? Ja miksi tuo muodoton, kamala puku? Hän ei oikeastaan ole ensinkään ruma. Kummallakin poskella on punainen läiskä, ja silmät ovat niin siniset. Hän muistuttaa hieman noita naisia hollantilaisissa tauluissa, joita isä vei minut katsomaan — missä? — missä kumman paikassa? — niin, New Yorkissa monta vuotta sitten. Siellä oli nainen, joka seisoi keittiössään, jonkinlaisessa pimeässä huone pahaisessa, jonka hyllyillä oli messinkiastioita ja ikkunassa pieniä ruutuja. Mutta sen naisen kasvot olivat rauhalliset, ja tämän ovat niin jännittyneet. Miksi hän onkaan tuon näköinen, katkera, rasittunut, vanha?… Poika on tavallaan ulkomaalaisen näköinen — kuin italialainen. Merkillistä… He puhuvat melkein samalla tavalla kuin meidän saksalaiset naapurimme Milwaukeessa. He vääntävät lauseet niin kummallisesti. He kai kääntävät ne sananmukaisesti hollannista.»…

Jakob Hoogendunk puhui. Lopetettuaan ateriansa miehet jäivät istumaan paikoilleen piippujaan imeksien. Maartje siivosi illallisastioita, ja Geertje ja Jozina olivat auttavinaan häntä. Jos he koulussakin kikattavat tuolla tavalla, mietti Selina, niin hän varmasti vähitellen tulee hulluksi ja tarttuen heidän palmikkoihinsa kolistaa heidän päitään vastakkain.

»Voimakas pohja», sanoi Hoogendunk, »muuten saat puisia juurikasveja. Sen näin torilla perjantaina. Meidän on pysyttävä reiluissa vihanneksissa eikä ryhdyttävä kaikenlaisiin uusiin hullutuksiin. Selleriä! Mitä selleri on? Se ei ole juurikasvi, eikä se ole myöskään heinää. Ajattele esimerkiksi Voorhiesiä. Hän käytti sataviisikymmentä puutaa soodanitraattia puhumattakaan tavallisesta tekolannoituksesta, ja mitä hän sai siitä? Pieniä, puisevia raukkoja. Voimakas pohjamaa — se on tärkein juttu.»

Selina oli kiinnostunut. Hän oli aina luullut, että vihannekset kasvavat itsestään. Ensiksi työnnetään jotakin multaan — siemeniä taikka taimia t.m.s. — ja sitten putkahtavat esille kaikki nuo perunat, kaalit, sipulit, porkkanat ja punajuuret. Mutta mitä oli sitten soodanitraatti? Kuuluikohan se jollakin tavalla rouva Tebbittin tarjoamaan kaalimuhennokseen? Hän ei ollut koskaan kuullut puhuttavankaan siitä. Entä mitä oli tekolannoitus sitten? Hän kumartui eteenpäin.

Klaas Pool ja Jakob Hoogendunk katsoivat häneen, ja hän katsoi heihin kauniilla, älykkäillä, innostuneilla silmillään. Sitten Pool työnsi taaksepäin tuolinsa, nosti paikaltaan liesirenkaan, sylkäisi kekäleisiin, tyrkkäsi renkaan takaisin ja vyörytti silmänsä Jakob Hoogendunkiin päin, joka puolestaan taas vyörytti hitaan katseensa Klaas Poolia kohden. Sitten kummatkin kääntyivät katsomaan tuota uskaliasta naista, joka tuolla tavalla sekaantui miesten keskusteluun.

Pool otti piipun suustaan, puhalsi ohuen renkaan ja pyyhkäisi suutaan kätensä seljällä. »Tekolannoitus on — tekolannoitusta.»

Pool heilutti suurta, punaista kättään, ikään kuin karkottaakseen tuon häiritsevän itikan ja sitten hän katsoi Maartjeen. Mutta Maartje kolisteli työnsä kimpussa, ja Geertje ja Jozina olivat syventyneet omaan leikkiinsä lieden takana. Roelf istui pöydän ääressä lukien toinen kapea, työn ahavoittama käsi levällään pöytäliinalla. Selina huomasi, tietämättä mitään huomanneensa, että sormet olivat pitkät ja hennot ja murtuneet kynnet ohuet ja hienot. »Mutta mitä se sitten sisältää?» hän kysyi vielä kerran, ja keittiön ilma kävi painostavaksi. Molemmat miehet rypistivät otsiaan, Maartje kääntyi puolittain pesusoikkonsa luota, tyttöset tirkistivät lieden takaa, ja Roelf kohotti katseensa kirjastaan. Koirakin, joka oli maannut torkkuen uunin edessä, pisti äkkiä kielensä ulos ja vilkutti silmäänsä. Selina vain ystävällisenä odotti vastausta. Hän ei voinut tietää, etteivät High Prairien naiset noin vain töksähdä keskelle miesten tärkeää keskustelua. Miehet katsoivat häneen vastaamatta, ja hän rupesi nolostumaan. Roelf poika nousi vihdoin, meni keittiön nurkassa olevan hyllyn luokse, otti sieltä suuren, viheriäkantisen kirjan ja työnsi sen Selinan käteen. Kirja haisi hirveästi, ja sen kannet olivat likaiset. Sivut olivat täynnä ruskeita sormenjälkiä. Roelf osoitti erästä sivua, ja Selina seurasi silmillään hänen viittaamaansa riviä.

Selina sulki kirjan ja ojensi sen varovaisesti takaisin Roelfille.
Verijauhetta! Hän katsahti miehiin. »Mitä tarkoitetaan verijauheella?»

Klaas vastasi uppiniskaisesti: »Verijauhe on verijauhetta. Pane peltoon verijauhetta, niin kaikki kasvaa — kaali, sipuli ja kurpitsa.» Kun hänen silmänsä sattuivat Selinan kauhistuneisiin kasvoihin, hän veti suunsa irveen. »Kaalithan ovat niin kauniita, hä?» Hän käänsi ilvehtivän katseensa Jakobin puoleen. Hän aikoi ilmeisesti nauttia tästä pilasta koko talven.

Selina nousi seisomaan. Hän ei ollut pahastunut, mutta hän kaipasi äkkiä yksinäistä huonettaan — tuota huonetta, joka oli vielä tunti sitten tuntunut niin vieraalta ja pelottavalta muhkeine vuoteineen, kylmine silintereineen ja kummittelevine morsiusarkkuineen. Nyt se oli äkkiä muuttunut hauskaksi, varmaksi ja suunnattoman houkuttelevaksi turvapaikaksi. Hän kääntyi rouva Poolin puoleen. »Minä — minä haluaisin mennä huoneeseeni. Olen niin väsynyt — luultavasti matkan johdosta. En ole tottunut…» hänen äänensä katkesi.

»Tosiaan», virkkoi Maartje reippaasti. Hän oli päättänyt astiainpesun ja puuhaili nyt suuren kulhon, jauhojen ja leivinpöydän parissa. »Menkää vain huoneeseenne. Minun on vielä alustettava taikina ja tehtävä jos jotakin.»

»Roelf! Lopetappa jo tuo lukeminen ja näytä opettajalle, missä on kuumaa vettä. Geertje! Jozina! Onko mokomaa nähty.» Hän läimäytti tielleen sattuvaa saparoniskaa aika tavalla ja aikaansai pahan rähäkän.

»Älkää huoliko, enhän minä — älkää vaivaantuko.» Selina oli suorastaan hätääntynyt. Hän halusi vain päästä pois tästä huoneesta. Mutta Roelf oli hiljaa ja nopeasti ottanut kuhmuisen tinaämpärin naulastaan ja nostanut syrjään rautaisen kannen lieden takaosasta, jolloin huoneeseen pölähti höyrypilvi. Hän upotti ämpärin tähän säiliöön ja Selinan yrittäessä tarttua hänen ämpäriinsä lähti itse sitä kantamaan. Selina kuuli hänen askeleensa puisilla portailla ja halusi kiiruhtaa mukaan, mutta ensiksi hän halusi nähdä, mitä kirjaa poika äsken oli lukenut. Pöydällä viruvan kirjan ja hänen välissään olivat kuitenkin Pool, Hoogendunk, koira, saparoniskat ja Maartje, joten hänen täytyi vain sormellaan osoittaa kirjaa. »Mikä on tuo kirja, jota Roelf luki?»

Maartje paiskasi suuren taikinakimpaleen pöydälle. Hänen käsivartensa olivat valkoisinaan jauhoista, ja hän sotki ja vanutteli tottuneesti. »Woorden boek», hän vastasi yksikantaan.

Woorden boek! Eihän se ollut mitään. Woorden b — — Hän rupesi hämärästi tajuamaan hollantilaisten sanain sisällystä. Mutta sehän oli mahdotonta. Hän pujahti tuoleissaan retkottavien miesten ohitse, astui koiran ylitse ja kumartui pöydän poikki. Woorden — sana, boek — kirja. Sanakirja. »Lukeeko hän sanakirjaa?» Selina äännähti. »Hän lukee sanakirjaa!» Hän tunsi kauhistuen aivan heti purskahtavansa nauruun ja itkuun yhtä aikaa — olevansa hysterian partaalla.

Rouva Pool loi katseen taakseen. »Opettaja antoi sen lähtiessään Roelfille kiitokseksi kevätkylvöstä. Se on sanakirja, ja siinä on ainakin satatuhatta sanaa — erilaista sanaa.»

Selina toivotti hyvää yötä olkansa ylitse ja lähti nousemaan yläkertaan. Roelfin täytyi saada lukea kaikki hänen kirjansa, ja hän tilaa Chicagosta vielä lisääkin. Selina aikoi käyttää koko palkkansa Roelfin kirjoihin. Hänhän oli lukenut sanakirjaa!

Roelf oli asettanut, kuuman vesiämpärin pienelle pesupöydälle ja sytyttänyt lampun. Hän koetti parhaillaan hartaasti asetella sen lasisäiliötä neljän kannattajan varaan. Alakerrassa, ahtaassa keittiössä hän oli ollut kuin aika mies, mutta tämän himmeän lampun alla, joka valaisi selvästi hänen terävän profiilinsa, Selina näki, että hän olikin vain pieni, pörrötukkainen poika. Poskien, suun ja leuan tienoilla viipyi vielä lapsellisen pyöreyden viimeinen muisto. Hänen housunsa, jotka olivat taitamattomasti pienennetyt suuremmista, riippuivat rumasti hänen hennoilla lanteillaan.

»Hänhän on tosiaankin vain pikku poika», ajatteli Selina tuntien piston mielessään Roelfin kulkiessa hänen ohitseen pää painuksissa, luomatta katsettakaan häneen. Selina ojensi kätensä ja koski hänen olkapäähänsä. Silloin nosti poika päänsä, ja silmät välkkyivät hänen elostuneissa kasvoissaan. Nyt vasta Selina huomasi, ettei hän ollut kuullut Roelfin vielä lausuvan sanaakaan. Hänen kätensä hiveli pojan hihan ohutta kangasta.

»Kaalit — kaalipellot — te puhuitte totta — ne ovat kauniita», änkytti Roelf. Hän oli hirveän totinen, ja ennen kuin Selina ehti vastata, hän oli jo kadonnut huoneesta ja matkalla alas.

Hän oli vihdoinkin lämmennyt, ja lämpö säilyi vielä hänen peseytyessään pikkuruisesta pesuvadista, suoriessaan runsasta tukkaansa ja pujahtaessaan laajaan, pitkähihaiseen ja korkeakauluksiseen yöpukuunsa. Aikoessaan juuri sammuttaa lampun hänen katseensa sattui tuohon mustaan silinteriin, joka vartioi kuin kärsivällinen eunukki nurkassaan häntä, ja hän kykeni jo hymyilemään sille, vieläpä nauramaankin kuvitellessaan väsyneenä ja jännittyneenä uneksivansa valveillaan. Mutta jouduttuaan tuohon laajaan vuoteeseen hän äkkiä upposikin pelon ja yksinäisyyden syvyyteen, mikä aina valtaa vieraassa talossa, vieraiden ihmisten keskuudessa nukkuvan mielen. Hän makasi kankeana ja kiristyneenä varpaat kippurassa, selkä koukussa ja lihakset jännittyneinä. Hän kurkisteli peitteensä reunan ylitse kuin peljästynyt tonttu silmät suurina ja katse pälyillen huoneen nurkkia epäluuloisesti. Raaka marraskuun ilma tunki taloon noilta pelloilta, joita höystettiin verijauheella. Hän värisi ja nyrpisteli nenäänsä, ikään kuin tuntien tuon inhottavan aineen tuoksun ilmassa. Hän kuunteli alakerrasta tulevaa hälinää: karkeita, vieraita, kimakoita ja äkäisiä ääniä. Kun nämä vaikenivat, kuului kaupunkilaiskorviin vieläkin vieraampaa meteliä; koiran haukuntaa, toisen koiran vastahaukkua, etäistä junanvihellystä, kavioiden kumeaa kolinaa tallin lattialla ja tuulen suhinaa ikkunan ulkopuolella törröttävissä, paljaissa oksissa.

Hänen taskukellonsa — Simeon Peakin lahja hänen kahdeksanneksitoista syntymäpäiväkseen — jonka kultaisessa kuoressa kiemuroivat kauniisti veräjän, kirkon, kosken ja linnun monimutkaiset, sirot kuvat, tikutti lohduttaen herttaisesti tyynyn alla. Hän pisti kätensä sinne, veti sen esille ja puristi sen kämmenessään leuan alle pyytäen siltä lohdutusta.

Hän tiesi, ettei hän voisi nukkua tänä yönä. Hän tiesi, ettei hän voisi nukkua — —

Hän heräsi kirkkaaseen, kylmään marraskuun aamuun. Hän kuuli lasten äänet, hevosten hirnunnan, suhinaa ja sihinää ja kotkotusta ja piipitystä karjapihalta sekä tunsi paistetun silavan käryä. Kello oli kuusi. Selinan ensimmäinen työpäivä oli valjennut. Noin kahden tunnin kuluttua hän oli näkevä edessään koko huoneellisen pyöreäsilmäisiä Geertjejä, Jozinoita ja Roelfeja. Makuuhuone oli julman kylmä. Heittäessään syrjään peitteensä päätti Selina, että elämä sittenkin kysyi sangen suurta uskallusta — tämä sama elämä, jota Simeon Peake oli nimittänyt suureksi seikkailuksi.

IV.

Joka ainoa aamu koko marraskuun ajan alkoi saman kaavan mukaan. Kello kuusi kajahti: »Neiti Peake! Kuulkaa toki, miss Peake!»

»Olen jo herännyt!» Selina aina vastasi äänellä, joka oli olevinaan hilpeä huolimatta kalisevista hampaista.

»Tulkaa toki alas pukeutumaan lämpimän uunin eteen.» Tirkistäessään tuohon aukkoon, jonka lävitse arkihuoneen uuni tunkeutui silinteriksi laajeten hänen luoksensa, Selina saattoi hämärästi nähdä rouva Poolin seisovan suoraan hänen alapuolellaan kasvot ylöspäin käännettyinä.

Ensimmäisenä aamuna oli Selina kuullessaan tämän kutsun joutunut kauhistuksen ja naurunhalun ristiaallokkoon. »Ei minua palella ensinkään. Olen jo miltei valmis. Tulen heti alas.»

Maartje Pool oli kai vaistonnut hänen säikähdyksensä tai ehkäpä naurunhalunsakin, koska hän oli lisännyt: »Pool ja Jakob ovat jo aikoja sitten menneet niittämään. Te voisitte mainiosti pukeutua täällä uunin takana.»

Selina oli päättänyt pysyä lujana ja vastustaa kiusausta kylmästä väristenkin. Hänen leukalihaksensa jännittyivät vain hiukkasen ja vaalenivat hänen hienon hipiänsä alla. »En minä tahdo mennä», hän päätti itsekseen. »Minä en tahdo pukeutua keittiön uunin nurkassa kuin — kuin talonpojat noissa hirveissä, venäläisissä kertomuksissa… Sehän kuuluu niin pöyhkeältä ja ilkeältä… Poolithan ovat niin hyviä ja kilttejä ja kohteliaita… Mutta minä en tahdo tulla alakertaan hytisemään uunin nurkkaan vaatekäärö kainalossani. Voi kaameata! Nämä liivit ovat aivan jäiset.»

Geertje ja Jozina eivät viljelleet tuollaisia neitseellisiä epäilyksiä. Joka aamu he kokosivat kaikki pienet, villaiset pukuosansa mytyksi ja hyökkäsivät nopeasti keittiöön lämmittelemään, vaikkakaan heidän arkihuoneen vieressä sijaitsevassa makuuhuoneessaan ei vallinnut Selinan kostean asunnon jäätävää kylmyyttä. Sitäpaitsi nukkuivat Poolin pikku neidit samoissa villaisissa alusvaatteissaan, joita he käyttivät päivisinkin, joten heidän oli aamuisin vain heiteltävä ylleen kasoittain villaisia alushameita, villaisia sukkia ja kaikenlaisia salaperäisen likaisia ja vaivalloisia nauhoja, kannattimia ja koukkuja. Heidän sisimmät flanellivaatteensa olivat niin karkeat, että muinaisten marttyyrien jouhipaidat olisivat niiden rinnalla tuntuneet pehmeillä kuin pilvenhattarat. High Prairiessä pidettiin keittiön lieden ääressä pukeutumista varsin sopivana ja käytännöllisenä tapana.

Joulukuun keskivaiheilla, kun Selina pisti varovasti nenänsä esille peitteistä varhaisen aamun sydänyön kaltaiseen pimeyteen, te olisitte nähneet, jos olisi ollut valoisaa, että tuon hienon ja muinoin niin alabasterinvalkoisen kasvojenosan pää oli muuttunut punaiseksi. Maalaustyön oli suorittanut sama ilkivaltainen sivellin, joka oli niin taitavasti peittänyt lehdillä ja pitsimäisillä sananjaloilla ja komeilla hopeakukkasilla koko makuuhuoneen ikkunan. Hitaasti, hitaasti ne tihenivät ruudulla, ja lopuksi jo Poolitkin rupesivat valittelemaan tuota jäistä tuulta, joka viuhui avonaisissa portaissa ja tunkeutui heidänkin hermeettisesti suljettuihin makuuhuoneisiinsa. Useasti oli vesi Selinan vesikannussa jäätynyt hänen herätessään. Hänen vaatteensa, jotka hän oli asettanut mahdollisimman mukavaan paikkaan seuraavan aamun pukeutumista varten, olivat kylmät kuin kuolema hänen tavoitellessaan niitä. Pahimmat kaikista olivat nuo teräsjousiset, taipumattomat ja naurettavat liivit, jotka ympäröivät sen ajan naisellisia muotoja. Kun Selinan kohmettuneet kädet ponnistelivat sen hakasten kimpussa, värisivät hänen kylkiluunsa sen jäisessä syleilyssä.

»Mutta minä en sittenkään tahdo pukeutua keittiössä!» intti Selina luoden tiukan katseen silinteriin, tuohon irvikuvaan, ja lopuksi hän pisti kielensä ulos — muistakaa, että hän oli vasta yhdeksäntoistavuotias! Samalla voin kertoa myöskin sen seikan, että hän kerran toi koulusta tullessaan mukanaan liitupalasen ja piirsi paholaisen kasvot silinterin pulleaan kylkeen suoden sille sen kautta erittäin elävän ja inhimillisen ilmeen, mikä häntä itseään sittemmin suuresti miellytti.

Kun hän vuosien kuluttua muisteli tätä elämänsä kautta, tunkeutuivat uunit aina hänen ajatustensa eturintamaan. Sehän olikin luonnollista. Muuttihan muuan uuni kerran koko hänen elämänsä suunnankin.

Heti alun pitäen oli koulutalon uuni hänen musta lampaansa. Se törrötti suurena ja mustana tyrannina hänen ensimmäisen kouluvuotensa muistojen joukossa. High Prairien koulu sijaitsi noin mailin päässä Poolin farmista. Hän tutustui perinpohjin tuon tien erilaisiin olomuotoihin — jääkarstaan, lumikinoksiin ja liejukuoppiin. Koulu alkoi puoli yhdeksän. Ensimmäisen viikon kuluttua onnistui Selinan tarkkojen laskelmien perustalla vähentää aamuaskareisiin kuluva aika mahdollisimman vähäiseksi. Ylös vuoteesta kello kuusi, syöksynä kylmiin vaatteisiin, suuhun aamiainen, johon kuului leipää, juustoa, joskus silavaa ja aina sokeritonta ja kermatonta ruiskahvia, ylle päällysnuttu, kaulahuivi, myssy, käsineet ja upokkaat, päivälliskäärö kainaloon rumalla säällä, ja sitten kiireesti juoksemaan koulutaloa kohden päistikkaa vastatuuleen, joka puhalsi kyyneleet silmiin, kahlaten lumikinoksissa ja liukastellen tien kovilla mukuloilla ja jäisillä jäljillä kuivan sään aikana. Yhdeksäntoistavuotiaan uljuutta! Rynnätessään tietä pitkin sateessa ja auringonpaisteessa oli koko hänen mielenkiintonsa kohdistunut uuniin. Päästyään koulutalolle avasi hän kohmettuneilla käsillään ruostuneen lukon, ja oven avautuessa lehahti häntä vastaan kouluhuoneen tuttu haju — joka sisälsi sammuneen tuhkan, paloöljyn, pesemättömien ruumiiden, tomun, hiirien, liidun, polttopuiden, välipalanjätteiden, homeen ja syljellä pestyjen kivitaulujen erikoislemuja. Selina irrotteli kaulahuiviaan syöksyessään taloon. Pienessä eteisessä oli puupalikoilla täytetty laatikko, toinen, joka sisälsi kuivattuja maissin tähkiä, sekä sen vieressä öljykannu. Tähkiä käytettiin sytykkeinä. Kun kastoit noin tusinan verran niitä paloöljyyn, työnsit ne ruosteisen rautakamiinin suuhun ja sytytit tulitikun, niin leimahtivat tähkät palamaan. Silloin oli pienen puupalikan hetki lyönyt ja toinen seurasi sitä, jonka jälkeen luukku lyötiin kiinni ja odotettiin jännittyneinä. Vetoa — höyrynpölähdystä, savua — leimahdus ja rätinää. Puut olivat syttyneet. Taas uusi halko — odotus — toinen halko — luukku kiinni. Koulusalin uuni oli syttynyt tänä päivänä. Huoneen vähitellen sulaessa Selina rupesi riisumaan kerroksittain päällysvaatteitaan. Lasten saapuessa oli huone jo asuttavassa kunnossa.

Ne, jotka istuivat lähellä tuota kummitusta, paistuivat tietenkin, ja ikkunan luona olevat jäätyivät. Joskus Selina luuli tulevansa hulluksi katsellessaan tuota vääntelevää ja kiemurtelevaa joukkoa, joka raaviskeli selkiään, sääriään ja kylkiään uunin kuumetessa ja lihan yltyessä kapinaan sen ajan turhanvarovaisia, kutittavia alusvaatteita vastaan.

Selina oli aikaisemmin kuvitellut mielessään, kuinka hän arvokkaana, vaikkakin samalla lempeänä opettaisi tiedon ensimmäisiä alkeita hollantilaisille enkelilapsille, mutta nyt hän huomasi, ettei ollutkaan helppoa olla arvokas ja suloinen, kun jäsenet olivat täynnä pakkaskuhmuja. Selina oli nimittäin joutunut niiden uhriksi, samoin kuin hänen kaikki oppilaansakin. Hän istui kuluneen, kuusipuisen pöydän ääressä taikka käveli edestakaisin lämmitellen hartioitaan jäisellä villahuivilla, kun tuuli puhalsi väärältä suunnalta ja uuni lakkoili. Hänen pienet, valkoiset kasvonsa näyttivät entistäänkin valkoisemmilta tuon synkän huivin mustia laskoksia vasten. Hänen hennot kätensä olivat punaiset ja naarmuiset. Vanhin lapsista oli kolmentoista ja nuorin neljän ja puolen vuoden vanha. Puoli yhdeksästä neljään saakka Selina hallitsi tässä epämiellyttävässä valtakunnassa, joka oli kukkuroillaan aivastelevia, yskiviä, kiemurtelevia, torkkuvia lapsia, joiden varpaat ja kantapäät kihnuttivat lakkaamatta vastatusten inhottavan kutkan rienaamina.

»Aggie Vander Sijde, jäsennä tämä lause: 'Maa on märkä, koska äsken satoi'.»

Yksitoistavuotias miss Vander Sijde nousi seisomaan palmikkoaan heilauttaen hameiden kahistessa. »'Maa on subjekti, 'on märkä predikaatti; 'koska'…»

Selina kuuntelee kasvoillaan opettajan rohkaiseva ja hyväksyvä ilme.
»Jan Snip, jäsennä tämä lause: 'Kukka kuihtuu, jos se poimitaan'.»

Ruskea arkipuku, jäinen villahuivi, liitu kädessä — tämähän on vain joku kausi, joku lyhyt seikkailun luku, jotakin, jota myöhemmin muistellaan hymyillen ja ihmetellen. Jotakin varmaankin tapahtuu. Mitä hyvänsä tapahtuu. Elämähän leviää, leviää loppumattomiin hänen edessään! Kukapa tietää! Kenties jo viiden vuoden — kahden — ehkäpä yhdenkin kuluttua hän saattaa loikoilla pitsisillä pieluksilla jonakin tällaisena kalpeana talviaamuna silkkipeitteen alla aamuvalon himmeästi väikkyessä pehmeiden, ruusunväristen verhojen takana. (»Takkavalkean toverin» muinaista vaikutusta.)

»Haluaako madame kylvyn heti vaiko myöhemmin?» »Myöhemmin, Celeste. Ensiksi suklaa — ja kirjeet.» »… ja 'jos' on ehtoa ilmaiseva konjunktsioni…»

Alkutalvesta sai Selina onnettoman päähänpiston. Hän avasi jäätyneet ikkunat silloin tällöin ja komensi lapset voimistelemaan, jotta raikas ulkoilma puhdistaisi samalla kertaa sekä huoneen että aivot. Käsivarret heiluivat, päät pyörivät ja lyhyet sääret kieppuivat innokkaasti, mutta viikon lopulla kaksikymmentä high-prairieläistä holhoojaa esitti vastalauseensa joko kirjeellisesti taikka suullisesti. Jan ja Cornelius, Katrina ja Aggie kävivät koulua oppiakseen lukemaan ja kirjoittamaan ja laskemaan eikä seisoakseen avonaisten ikkunain ääressä talvisydännä.

Poolin farmillekin oli talvi omine töineen tullut. Klaas ajoi Chicagoon talvivihanneksineen enää vain kerran viikossa. Hän ja Jakob ja Roelf järjestelivät perunoita ja kaaleja kellareihin, korjasivat aitoja, rakensivat taimilavoja varhaista kevätkylvöä varten ja lajittelivat siemeniä. Roelf oli opettanut Selinalle koulusalin uunin hoidon. Hän oli seurannut Selinaa ensimmäisenä aamuna, sytyttänyt tulen, täyttänyt vesiämpärin, selittänyt hänelle maissintähkien, paloöljyn ja peltien salaisuudet. Hän oli ujo, tumma ja hiljainen poika. Selina päätti heti voittaa hänen ystävyytensä.

»Älä ensinkään kiirehdi. Sehän on täällä kotona. Ja minulla on toinen, jonka nimi on 'Kolme muskettisoturia'.»

Poika koetti peittää mielihyväänsä, olla oikein tylsä ja hollantilainen, niin kuin hänen esi-isänsäkin olivat olleet. Selina epäili, että varmaankin joku noista hollantilaisista esi-isistä, joku merimies taikka kalastaja oli joskus käynyt jossakin italialaisessa taikka espanjalaisessa satamassa ja tuonut sieltä mukanaan vaimon, jonka silmät ja hipiä ja kauneudenkaipuu olivat sitten piilleet monessa rauhallisessa alankomaalaisessa sukupolvessa, kunnes ne vihdoin olivat puhjenneet ilmi tässä kaihomielisessä, herkkätunteisessa pojassa.

Selina oli puhunut Jakob Hoogendunkille hyllystä, jolle hän voisi asettaa kirjansa ja valokuvansa, ja tämä oli naulannut seinälle hyvin karkean ja ruman laudankappaleen, joka kuitenkin täytti tarkoituksensa. Muutamana lumisena iltapäivänä oli sitten Selina palatessaan kotiin huomannut, että lauta oli kadonnut, ja että sen paikalla oli siloinen ja kiillotettu hylly, jonka kannattimet olivat taidokkaasti koristetut. Roelf oli käyttänyt monta tuntia sen veistämiseen, kiillottamiseen ja koristamiseen keittiön viereisessä, pienessä, kylmässä vajassaan. Se oli hänen työpajansa, ja hän oli hankkinut sinne kaikki ne työkalut, mitkä hän ikinä kykeni hankkimaan. Hän teki miehen työn farmilla, ja kuitenkin saattoi Selina useasti kuulla hänen sahansa vinguntaa vielä ollessaan vuoteessa. Hän oli rakentanut Geertjelle ja Jozinalle sellaisen nukketalon, että kaikki High Prairien saparoniskat olivat keltaisia kateudesta. Klaas Poolin mielestä tuo oli hullutusta. Roelfin piti vajassaan veistellä taimilavan kehyksiä, mutta aina tilaisuuden tarjoutuessa laiminlöi hän ikävän työnsä omien hassutustensa takia. Klaas Poolin mielestä hän oli »pökerö», ja itse asiassa oli koko High Prairie aivan samaa mieltä. Hänhän puhuikin niin pölhösti. Kun hollantilaisen reformeeratun seurakunnan uusi kirkko oli valmis — komea tiilikirkko — High Prairien ensimmäinen tiilikirkko — jonka penkit olivat kirkkaan keltaisiksi maalatut — ikkunat punaiset ja keltaiset — ja jonka ensimmäistä saarnaa varten oli tilattu pastori Vaarwerk New Haarlemista saakka — niin kuultiin Roelf Poolin synkästi vihjailevan High Prairien poikien keskuudessa, että hän vielä jonakin kauniina yönä polttaisi koko kirkon. Se oli muka niin ruma. Se muka aivan oksetti ihmistä.

Tuo poika oli tosiaankin merkillinen. Nuori ja kokematon Selinakin huomasi, että oli kysymys jostakin harvinaisesta, jostakin kallisarvoisesta aarteesta, jota piti varjella ja hoivata.

»Roelf, heitä hiiteen nuo hupsutuksesi ja hae äidillesi puita. Taaskin sinä vuoleksit tuota laatikkoa ja jätät lavaluukut kesken. Suutari soikoon, kyllä minä vielä näytän sinulle… katkon joka-ainoan kalikkasi… pahuuksen pökerö…»

Roelf ei murissut. Hän suhtautui sangen välinpitämättömästi koko hälinään, mutta palasi veistämään laatikkoaan heti päästyään vapaaksi. Maartje ja Klaas Pool eivät olleet julmia eivätkä epäystävällisiä, he olivat vain hieman ymmällään katsellessaan tuota outoa olentoa, jonka he olivat jollakin selittämättömällä tavalla hankkineet tähän maailmaan. Tämä perhe ei ollut luotu näyttämään tunteitaan. Elämän tylyys tukahdutti hellyyden. Sitäpaitsi he kuuluivat varsin hitaaseen ja jäykkään kansaan. Klaas raatoi kuin orja pelloilla ja ladoissa, ja Maartjen päivä oli kokoonpantu iankaikkisesta keittämisestä, hankaamisesta, pesemisestä ja parsimisesta siitä hetkestä lähtien, jolloin hän nousi aamulla (kesäisin kello neljä, talvisin kello viisi) siihen kohtaan saakka, jolloin hän voihkaisten kaatui vuoteeseensa usein myöhään muiden jälkeen. Selina ei koskaan nähnyt hänen suutelevan Geertjeä taikka Jozinaa, mutta kerran hän oli hämmästyen nähnyt Maartjen pysähtyvän kulkiessaan lieden ja pöydän väliä, työntävän kätensä pojan mustan hiustöyhdön lävitse ja pitkin hänen poskeaan leukaan saakka sekä kohottavan sitä ylöspäin sanomattoman hellästi kumartuen katsomaan hänen silmiinsä. Tuo liike oli koneellinen, epämääräinen, tarkoitukseton, mutta samalla suunnattoman rakas. Joskus hän myöskin vastusteli Klaasin sättiessä Roelfia. »Älä viitsi Klaas. Anna hänen olla rauhassa kerrankin.»

»Maartje rakastaa sittenkin häntä», Selina ajatteli. »Ehkä hän koettaisi ymmärtääkin häntä, jos vain ehtisi.»

Roelf ahmi hänen kirjojaan niin nälkäisesti, että Selina rupesi pelkäämään, etteivät hänen kirjansa riittäisikään koko talveksi. Joskus illallisen jälkeen Roelfin vasaroidessa ja sahatessa jotakin pienessä vajassa Selina temposi Maartjen vanhan huivin naulakosta ja kietoutuen siihen luki hänelle ääneen jotakin hänen veistellessään taikka keskusteli hänen kanssaan koettaen huutaa työkalujen kitinän halki. Selina oli iloinen ja vilkas ja yritti houkutella poikaa nauramaan, jolloin hänenkin kasvonsa suorastaan sädehtivät eloisuutta. Joskus Maartje kuullessaan heidän nuoren naurunsa kaiun pysähtyi hetkiseksi vajan ovelle käärien käsivartensa esiliinaansa ja hymyili heille ystävällisesti, vaikkakin ymmärtämättä mitään.

»Tulkaa huoneeseen, rouva Pool. Istukaa tälle samalle laatikolle ja huvitelkaa tekin. Kas näin, saatte puolet huivistani.»

Roelf työnteli höyläänsä yhä hitaammin pitkin silkinhienoa tammilautaa. Sitten hän pysähtyi ja kiersi höylänlastun sormensa ympärille. »Jahka minä olen mies ja ansaitsen rahaa, niin ostan minä äidille sellaisen silkkihameen, jonka näin puodinikkunassa Chicagossa, ja hän saa käyttää sitä joka päivä eikä vain sunnuntaisin ja istua nojatuolissa ja ommella hienoja käsitöitä niin kuin Paarlenbergin leskikin.»

»Mitä muuta sinä aiot tehdä tultuasi suureksi?» Selina odotti luullen varmasti saavansa kuulla jotakin ihastuttavaa.

»Aivan totta. Olen jo ollut siellä viisi kertaa — kahdesti Jakobin ja kolmasti isän kanssa. Kunhan olen seitsemäntoista taikka kahdeksantoista vuoden vanha, saan minä ajaa yksinäni. Kello viisi iltapäivällä lähdetään kotoa ja kello yhdeksän ollaan torilla ja koko yö nukutaan vaunuissa. Siellä on kaasuvalo ja miehet pelaavat noppaa. Kello neljä aamulla tulevat sitten jälleenmyyjät ja katukauppiaat ja siirtomaakauppojen omistajat. Se on muhkeata, usko pois.»

»Katsohan.» Poika penkoi nurkassa olevaa tomuista arkkua ja äkkiä taas kainostellen pani hänen eteensä karkean, revityn, ruskehtavan paperilehden, jolle hän oli hahmotellut jyrkästi ja voimakkaasti sotkuisen kuvan, jossa oli paksulonkkaisia hevosia, korkeiksi kuormitettuja vihannesvankkureita, overalli- ja korderoypukuisia miehiä ja vilkkuvia kaasulyhtyjä. Hän oli piirustanut tämän kaiken kynänpätkällään aivan sellaisena kuin hän oli sen nähnyt, ja tulos muistutti selvästi nykyisen impressionistisen koulun oppilaiden taidetuotteita.

Marraskuun aikana vietti hän monta iltaa tällä tavalla. Perhe-elämä keskittyi keittiöön, jonka sinisen paksu ilma oli täynnä piipunsavua ja paistinkäryä. Joskus — vaikkakin harvoin — sytytettiin tuli arkihuoneen uuniin. Useasti hänen olisi pitänyt korjata kouluvihkoja — sotkuisia kielioppi-, laskento- taikka oikeinkirjoituskokeita. Useasti hän myöskin olisi halunnut lukea taikka ommella. Hänen makuuhuoneensa oli liian kylmä. Miehet istuivat keittiössä taikka tömistelivät edestakaisin. Geertje ja Jozina kinastelivat taikka leikkivät. Maartje hyöri ja pyöri kuin ahdistettu eläin liikkuen raskaasti, mutta samalla uskomattoman nopeasti. Lattialla narskui aina miesten saappaiden kuljettama hiekkainen multa.

Kerran joulukuun alkupuolella Selina matkusti kaupunkiin. Hän teki päätöksensä äkkinäisen kapinanhengen vallassa ja Chicagon lian ja hälinän ja ihmispaljouden vetämänä. Varhain lauantaiaamuna Klaas ajoi hänet viiden mailin päässä olevalle asemalle. Hänen piti viipyä sunnuntaihin saakka. Hän oli kirjoittanut kymmenen päivää sitten kirjeen Julie Hempelille, mutta ei ollut saanut vastausta. Saavuttuaan kaupunkiin hän meni suoraan Hempelien taloon. Kapeahuulinen rouva Hempel otti hänet vastaan hallissa sanoen Julien olevan poissa kaupungista, käymässä erään ystävättärensä, miss Arnoldin luona Kansas Cityssä. Selinaa ei pyydetty jäämään päivällisille, eikä häntä myöskään pyydetty istuutumaan. Kun hän lähti talosta, näyttivät hänen silmänsä suuremmilta ja syvemmiltä kuin tavallisesti, ja hänen leukansa piirteet lujittuivat kyyneliä vastustamaan. Yhtäkkiä hän tunsi vihaavansa tätä Chicagoa, joka ei välittänyt hänestä, joka suhahteli hänen ohitseen hipaisten hänen kyynärpäätään pyytämättä anteeksi, joka kolisi ja kiljui ja vihelsi ja karjui hänen tasangon hiljaisuuteen tottuneissa korvissaan.

»Enpä välitä ensinkään. Odottakaapa vain. Kerran minä vielä olen oleva — oi, suuri kuuluisuus. Ja ihmiset kysyvät silloin: 'Tunnetko tuon ihmeellisen Selina Peaken? Ajatteleppas, sanotaan, että hän on ollut opettaja maalaiskansakoulussa ja nukkunut jääkylmässä huoneessa ja syönyt silavaa kolmasti päivässä…' Hyvänen aika! Nytpä tiedänkin, mitä teen. Menen ravintolaan syömään aamiaispäivällistä ja tilaan mitä ihanimpia asioita. Minä menen Palmer Houseen, missä isä ja minä… ei, sitä en sentään sietäisi. Minä valitsen Auditorium Hotellin ravintolan ja tilaan jäätelöä ja kananpoikalientä hopeakupissa ja kermaleivoksia ja kaikenlaisia vihanneksia ja pieniä paperiröyhelöisiä lammaskyljyksiä. Ja lopuksi orange-pekoe-teetä.»

Hän tosiaankin tilasi kaiken tämän ja kokosi ympärilleen joukon hämmästyneitä tarjoilijoita, jotka tulivat katsomaan, söikö hän todellakin koko aterian, niin kuin samanlainen ryhmä oli aikoinaan tuijottanut David Copperfieldiin hänen syödessään eräässä majatalossa suurenmoista päivällistään matkallaan Lontooseen.

Selina söi jäätelön ja joi orange-pekoe-teen (pääasiallisesti sen takia, että hän oli ihastunut sen nimeen, josta tuoksuili krysanteemeja ja kirsikankukkia, mausteita, viuhkoja ja vinosilmäisiä tyttöjä). Hän söi raikkaan salaattinsa yhtä ahneesti kuin kanarialintu nyppii tuoretta lehteään, ja hän leikitteli lampaankyljyksillään. Hän muisti isänsä suurenmoiset juomarahat ja jätti pöydälle sellaisen summan, että se vähäksi aikaa turrutti tarjoilijain naisvieraita kohtaan hautoman vihan.

Mutta aamiaispäivällinen ei ollut sittenkään aivan hänen toiveittensa mukainen ja ajatellessaan päivällistä hänen rohkeutensa rupesi lannistumaan. Hän vietti ajan kello yhdestä kolmeen ostamalla kevyesti kannettavia lahjoja koko Poolin perheelle — muun muassa banaaneja Geertjelle ja Jozinalle, jotka kaikkien maalaislasten tavalla suorastaan palvoivat tuota jauhoista hedelmälajia. Hän nousi junaan, joka lähti 4,35, ja käveli asemalta kotiin viisi mailia saapuen perille puoleksi paleltuneena, väsyneenä, pakottavin käsivarsin ja särkevin varpain. Häntä vastaan kajahti niin tutusti tuo haukunta, ärinä, kotkotus ja kurkkuäänien sorina, jolla Poolin talous tavallisesti ilmaisi tunteensa. Hän oli hämmästynyt huomatessaan, kuinka mielellään hän palasi taas keittiön lieden ääreen, paistuvan silavan käryyn ja omaan huoneeseensa, sen pähkinäpuisen vuoteen ja kirjahyllyn hoiviin. Julma silinterikin tuntui nyt niin mukavan tutulta.

High Prairien nuoret miehet eivät ihastuneet Selinaan. Heidän tukevan makunsa mukaan hän oli liian hento, liian kalpea ja liian hauras. Hänen tulonsa oli tietenkin herättänyt huomiota tässä eristetyssä seurakunnassa. Hän olisi aivan ällistynyt, jos hän olisi aavistanut, kuinka hartaasti ja uteliaasti High Prairie kokoili tietoja hänestä, hänen ulkomuodostaan, hänen käytöksestään ja hänen puvustaan. Oliko hän ylpeä? Oliko hän uudenaikainen? Hän ei huomannut, että uutimet levottomasti liikahtelivat niiden kiiltävien ikkunoiden takana, joiden ohitse hän kulki koulumatkallaan. Ilman mitään näkyviä liikeneuvoja lensivät uutiset hänestä farmilta farmille kuin liekki puusta puuhun metsäpalossa. Hän olisi äärettömästi hämmästynyt, jos olisi tiennyt High Prairien jollakin selittämättömällä tavalla tunteneen hänet perinpohjin aina hänen pieniä, valkeita liivinsuojuksiaan kiertävän kapean silkkinauhan väristä hänen kirjojensa lukumäärään saakka. Hänen mielestään kaalipellot olivat kauniit; hän luki ääneen pökerölle Roelf Poolille; hän auttoi Maartjea muuttamaan pukuaan sen tyylikkään ruskean hameen mukaan, jota hän, tyhmästi kylläkin, käytti koulussa. Silloin tällöin hän kohtasi tiellä vankkurit, ja silloin hän aina sanoi hyvän päivän. Joskus ajaja vastasi hitaasti, ikään kuin hämmästellen. Joskus hän vain tuijotti. Tuskin koskaan hän näki High Prairien farmarien vaimoja, jotka aina ahertelivat keittiöissä.

Viidentenä sunnuntaina hän seurasi Pooleja aamujumalanpalvelukseen hollantilaiseen reformeerattuun kirkkoon. Maartje ei tavallisesti ehtinyt tuhlata aikaansa sellaiseen turhuuteen, mutta tänä aamuna Klaas valjasti suuret, leveäistuimiset vaunut ja otti mukaansa koko perheen — Maartjen, Selinan, Roelfin sekä saparoniskat. Maartje näytti niin oudolta riisuttuaan keittiöpukunsa ja pukeuduttuaan parhaaseen mustaansa sekä asetettuaan päähänsä todellisen hautajaismyssyn, jonka synkkää muotoa vielä korosti ohut, riippuva sulka, jonka värisevät haituvat pistivät esille haalistuneen, punaisen pumpuliruusun keskeltä. Yhtä vieraalta näytti Klaaskin kömpelössä pyhäasussaan. Roelf oli noussut kapinaan, saanut kuulla kunniansa ja istui nyt hyvin hiljaa koko jumalanpalveluksen ajan katsellen kirkon punaisia ja keltaisia ikkunaruutuja. Myöhemmin hän tunnusti Selinalle, että noiden julmien, keltaisten ruutujen lävitse virtaava aurinko oli maalannut sen läheisyydessä istuvat raukat sappitautisiksi, tuottaen hänelle salaista tyydytystä.

Selinan ilmestyminen oli aikaansaanut hälinän, jota hän itse ei ensinkään huomannut. Seurakunnan astuessa kirkkoon parittain ja kolmittain hän katseli heitä ja arveli ihmisten muistuttavan hämmästyttävästi erästä vanhaa puupiirrosta, jonka hän kerran oli nähnyt jossakin vanhassa, kuvitetussa teoksessa. Miesten sunnuntaihousut ja takit olivat neliskulmaiset ja jäykät ja ikään kuin kivestä hakatut, ja naiset mustine, kauhtuneine huiveineen ja päähineineen olivat aivan saman mallin mukaan leikatut. Naimattomat tytöt olivat paksuja, punaposkisia ja sangen somia korkeine poskipäineen, joilla heloitti tiilenpunainen läiskä luomatta pienintäkään heijastusta heidän kasvoilleen. Heidän otsansa olivat kuperat ja ajatuksettomat.

Keskelle tätä väritöntä seurakuntaa asteli sitten myöhästyneenä ja kahisten muuan pitkä, hidasliikkeinen nainen, jolla oli kaupungista ostettu päällystakki sekä High Prairien muodista peräti eroava päähine. Selinan mielestä hän muistutti täysin purjein kulkevaa fregattia liikkuessaan eteenpäin käytävällä. Hänen vartalonsa oli muhkea, hänen hipiänsä hieno ja vaalea ja hänen suunsa kypsän punainen. Hänen rintansa oli tukeva ja korkea, ja hänen komeat lanteensa aaltoilivat juhlallisen rytmikkäästi. Hänen silmäluomensa olivat raskaat ja kopeat, ja hänen virsikirjan lehtiä selailevat kätensä olivat sileät ja valkoiset. Hänen saapuessaan kuului seurakunnan joukosta suhinaa ja kaulat kääntyivät. Vaikkakin hän oli hirveän tarkasti verhottu laskoksiin, röyhelöihin ja puhveihin, näytti hän niiden valkealihaisten ja sopimattomien naisten kaltaiselta, joita kuudennentoista vuosisadan maalarit aina kuvasivat alastomina leikkaamassa varpaankynsiään.

»Pervus DeJongiin. Hän istuu tuolla Gerrit Ponin vieressä. Sininen paita, näettekö? Niin surullisen näköinen.»

Selina väänsi päätään ja katseli. »Tuoko — oi — hän on hirveän komea mies, eikö totta?»

»On kuin onkin. Paarlenbergin leski onkin pihkaantunut häneen. Katsokaa, kuinka hän — sh-sh-sh! — Pastori Dekker katsoo meihin. Kerron jälkeenpäin.»

Selina päätti käydä useammin kirkossa. Jumalanpalvelus jatkui ikävästi ja pitkäveteisesti englannin ja hollannin kielillä. Selina tuskin kuuli sanaakaan siitä. Paarlenbergin leski ja tuo Pervus DeJong askarruttivat hänen mieltänsä. Hän arveli itsekseen olematta ilkeä, että leski muistutti muuatta mehevää, vaaleanpunaista pikku porsasta, joka röhki kotona Klaas Poolin sikolätissä odotellen pääsyä joulupöydälle.

Paarlenbergin leski kääntyi taaksepäin hymyillen. Hänen silmänsä olivat Selinan määritelmän mukaan liukkaat. Hänen suunsa muuttui veltoksi ja suureksi, ja toinen pieli retkahti rumaan ja teeskentelevään irvistykseen.

Yhtenä miehenä hollantilainen reformeerattu seurakunta nojautui eteenpäin nähdäkseen, kuinka Pervus DeJong suhtautuisi tähän julkiseen suosionosoitukseen. Hänen katseensa oli järkkymättömän vakava, ja hänen silmänsä tuijottivat erääseen suunnattoman ikävään herrasmieheen — pastori Dekkeriin.

»Hän on vihainen», ajatteli Selina mielissään. »Minä tosin en ole leski, mutta sittenkin luulen, ettei hän käytä oikeaa menetelmää.» Ja sitten seurasi: »Mutta millainenhan mahtaa hänen hymynsä olla?»

»Takkavalkean Toverin» romaanien ohjeiden mukaan olisi miehen pitänyt tällä hetkellä kääntyä Selinan katseen pakottamana ja hymyillä tuollaista harvinaista suloista hymyä, joka olisi kirkastanut hänen vakavat, nuoret kasvonsa. Mutta hänpä ei kääntynytkään. Hän vain haukotteli äkkiä ja voimakkaasti. Reformeerattu hollantilainen seurakunta painui takaisin penkkeihinsä pettyneenä. Hän on kaunis, Selina tuumi, mutta luultavasti oli Klaas Poolkin ollut kaunis muutamia vuosia sitten.

Jumalanpalveluksen päätyttyä syntyi vilkas keskustelu ilmasta, kylvöstä, sadosta ja lähenevästä pyhäajasta. Maartje, jonka mieltä sunnuntaipäivällinen raskaasti painoi, työntyi puuhakkaasti käytävää pitkin eteenpäin. Siellä täällä hän pysähtyi jonkun ystävättärensä luokse esitellen lyhyesti Selinan. »Rouva van der Sijde, tässä on opettaja.»

»Aggien äitikö?» Selina yritti lausua sievästi, mutta Maartje tempasi hänet mukanaan ovea kohden. »Rouva van Mijnen, tässä on opettaja. Tämä on rouva van Mijnen.» Naiset katselivat häntä ankarasti, ja Selina koetti hymyillä ja nyökätä peittäen hermostustaan, mutta tuntien olevansa liian nuori ja kevytmielinen ja jollakin tavalla syyllinen.

Kun hän Maartjen rinnalla pääsi kirkon portille, seisoi Pervus DeJong siellä irrottamassa hevostaan, joka oli valjastettu hänen kolhittujen ja vinojen rattaidensa eteen. Hevonen seisoi jalat sidottuina alakuloisessa ja pateettisessa asennossa eittämättömästi remppautuneiden ajopeliensä vertaisena. DeJong irrotti nopeasti ohjakset ja oli juuri nousemaisillaan heiluviin rattaisiinsa, kun Paarlenbergin leski purjehti alas kirkon portailta niin kiireesti kuin hänen muhkeat muotonsa ikinä sallivat. Hän ohjasi kulkunsa suoraan DeJongiin päin lepattavin hamein, lentävin röyhelöin ja liehuvin sulin. Maartje puristi Selinan käsivartta. »Katsokaa, kuinka hän pöyhistelee! Lyön vetoa siitä, että hän kutsuu hänet päivälliselle! Näettekö, että DeJong pudistaa päätään.»

Näkihän toki Selina, samoin kuin koko häpeämättömästi tirkistävä seurakuntakin, että hän pudisti kieltävästi päätään. Koko hänen ruumiinsa oli kieltävä — kaunis pää, leveät, luotettavat hartiat, lihaksiset, voimakkaat, rumien, mustien sunnuntaihousujen peittämät sääret — kaikki ilmaisivat kieltoa. Hän pudisti vielä kerran päätään, kokosi ohjaksensa ja ajoi pois jättäen Paarlenbergin lesken sulattamaan mahdollisimman kopeasti tätä julkista loukkausta koko High Prairien hollantilaisen reformeeratun seurakunnan silmien edessä. Sanottakoon heti, että hän todellakin kesti tappionsa suurenmoisesti. Hänen pyöreät, punertavat kasvonsa olivat tyynet ja hänen suuret lehmänsilmänsä lempeät. Selina luopui äskeisestä vertauksestaan ja ajatteli nyt suurta, viekasta, hyvin syötettyä persialaista kissaa, jonka kynnet olivat samettiin kätketyt. Leski astui ketterästi sieville, kiiltävän hevosen vetämille rattaillensa ja pää pystyssä ajoi pois pitkin kovaa, lumetonta tietä.

»Ohhoh!» huokasi Selina nauttien ikään kuin katsellessaan jännittävän näytelmän ensimmäistä näytöstä, ja sitten hän hengähti syvään. Samoin teki koko tarkkaavainen seurakuntakin, joten saattoi sanoa lesken kiitävän pois huokausten purjetuulessa.

Keikkuessaan kotiin päin Poolin vankkureissa sai Selina Maartjen suusta kuulla koko taitavasti höystetyn jutun.

Pervus DeJong oli jäänyt leskeksi kaksi vuotta sitten, ja kuukauden kuluttua oli Leendert Paarlenberg kuollut jättäen leskelleen perinnöksi seudun rikkaimman ja tuottavimman farmin. Pervus DeJong oli taas puolestaan perinyt isältään, ukko Johannekselta, vaivaiset kaksikymmentäviisi acrea pahinta rämeikköä — High Prairien ainoata rämeikköä. Hänen maansa oli tunnetusti laihaa. Keväällä, jolloin oli kylvön ja varhaisempien taimien aika, oli kuusitoista acrea suorastaan veden alla. Pervus DeJong istutti, kylvi, korjasi sadon, kuljetti sen torille eikä kuitenkaan koskaan oikein näyttänyt menestyvän tässä uuraassa hollantilaisessa joukossa, jossa menestyminen oli tapa eikä mikään hyve. Kohtalo ja luonto olivat hänelle aina nurjat. Hänen siemenensä eivät itäneet, hänen karjansa sairasteli, madot söivät hänen kaalinsa ja hyönteiset hänen raparperinsa. Kun hän kylvi paljon pinaattia toivoen kosteata kevättä, sai hän ylen kuivan kauden, ja kun hän seuraavana vuonna siirtyi mureisiin perunoihin kaikkien merkkien ennustaessa kuivaa kevättä ja kesää, seurasikin koko vuosikymmenen vetisin kesä. Oli kuin jokin paha voima olisi houkutellut hänen pelloilleen kosolti hyönteisiä ja sieniä. Jos hän olisi ollut hintelä, surkea ja mitätön, olisi hänen huono onnensa herättänyt ylenkatseellista sääliä, mutta nyt häntä ympäröi voitetun jättiläisen miellyttävä hohde. Onnettomuuden kukkuraksi hoiti hänen talouttaan sitäpaitsi muuan vanhahko ja leininlyömä sukulaisnainen, jonka piirakat ja leivät kauhistuttivat kaikkia naapuriemäntiä.

Ja juuri tähän Pervus DeJongiin oli sitten tuo Paarlenbergin leski, viljavien peltojen, muhkean päärakennuksen, kultaisen kaulaketjun, silkkipukujen, pehmeiden, valkoisten käsien ja suuren keittäjämaineen omistajatar kohdistanut hellät tunteensa.

Hän kosiskeli Pervus DeJongia niin avoimesti, niin äänekkäästi ja niin hollantilaisen tarmokkaasti, että mikä muu mies hyvänsä olisi lannistunut. Tiedettiin, että leski lähetti hänelle joka viikko osan heillä leivotuista kaakuista, piirakoista ja leivistä. Hän koetti tyrkyttää hänelle parhaat siemenet kukoistavilta pelloiltaan ja taimet kasvilavoistaan, mutta mies ei ottanut mitään vastaan. Leski houkutteli, viekotteli tai nalkutti häntä runsaille päivällisilleen. Jopa hän joskus pyysi häneltä neuvoakin — mikä on imartelun korkein muoto. Hän tiedusteli salaojitusta, vuoroviljelystä ja muuta sellaista — hän, jonka rehevät pellot hänen taitavan hoitonsa avulla tuottivat kymmenen kertaa suuremman sadon acrelta kuin Pervus DeJongin maa. Muuan Jan Bras niminen mies hoiti hänen maatilaansa erinomaisen hyvästi hänen omien ohjeidensa mukaan.

DeJong oli suora ja yksinkertainen mies. Ensimmältä hän oli totisena kuunnellut, kun leski sanoi hänelle syvällä, hyväilevällä äänellään: »Herra DeJong, saanko pyytää teiltä hieman neuvoa? Olen yksinäinen nainen nyt, kun Leendertiä ei enää ole, eivätkä vieraat hoida samalla tavalla maata. Tahtoisin puhua retiiseistäni, salaateistani, pinaateistani ja turnipseistani. Viime vuonna ne olivat kovia ja puisia, se johtui vain Jan Brasin itsepintaisuudesta. Hän puolsi hidasta kasvatusta, mutta tuollaisten vihannesten pitäisi ehdottomasti kasvaa nopeasti. Bras väittää, että syy on minun tekolannoituksessani, mutta minä tiedän, että hän on väärässä. Mitä te arvelette?»

Jan Bras kuuli tämän ja kertoi siitä julmasti pitkin pitäjää. Miespuolinen osa High Prairiestä tervehti nyt Pervus DeJongia kysyen aina: »Hei, DeJong, oletko taas viime aikoina opettanut Paarlenbergin leskeä viljelemään maataan?»

Tämä vuosi oli aivan erikoisen huonosti kohdellut hänen peltojaan, ja kun High Prairie täten pisti piikkinsä arkaan kohtaan, hän huomasi kavalan lesken petkuttaneen häntä. Hänen mieleensä hiipi vähitellen hidas, hollantilainen viha leskeä kohtaan; miehenä häntä suututti naisen neuvokkuus. Kun leski seuraavan kerran lähestyi häntä pyytäen kuherrellen ohjeita kylvön, ojituksen taikka sadon suhteen, hän tokaisi jyrkästi: »Kysykää neuvoa Harm Tieniltä.» Harm Tien oli siirtokunnan ainoa mielenvikainen jäsen, kolmikymmenvuotias, järjetön olento parka, jolla oli lapsen mieli.

Pervus tiesi varsin hyvästi, että koko siirtokunta koetti työntää häntä tuon paksun, rikkaan ja punahuulisen lesken syliin, ja asettui luultavasti juuri sen tähden vastahankaan jäykän härän tavoin eikä välittänyt vähääkään koko eukosta. Hänen kotinsa oli niin epämukava, hän oli niin yksinäinen ja hän oli niin onneton —, mutta hän ei sittenkään välittänyt tuosta eukosta. Turhamaisuus, ylpeys, kiukku — kaikki yhtyivät.

Kun Pervus DeJong ensimmäisen kerran tapasi Selinan, joutui hän suojelemaan tyttöä. Tällainen alku johtaa auttamattomasti määrättyyn tulokseen. Sitäpaitsi oli Selina puettu viininpunaiseen kashmiriinsä, ja kamppaili vielä päälle päätteeksi uljaasti kyyneleitä vastaan koko High Prairien silmien edessä. Maartjen kehotuksesta (ja hieman itsekin innostuneena) Selina oli ottanut osaa suuriin juhliin ja tanssiaisiin Adam Oomsin salissa, joka sijaitsi kauppatalon yläkerrassa lähellä High Prairien asemaa. Monen mailin päästä olivat farmarien perheet kokoontuneet sinne. Uudet urut — tuo kaikkien aikojen ikuinen huvittelun lähde — oli tälläkin kerralla aiheuttanut kansankokouksen, Maksettiin pieni pääsymaksu ja Adam Ooms oli luovuttanut salin. Kolme soittoniekkaa soitti palkatta. Naiset toivat mukanaan illalliseväitä koreissa taikka laatikoissa, ja ne aiottiin huutokaupata enimmän maksavalle, jonka oikeus oli sitten illastaa sen kaunottaren seurassa, jonka eväät hän oli ostanut. Kuumaa kahviakin saatiin halvasta hinnasta. Kaikki tulot lankesivat urkurahastoon. Oli selvää, että aviomiehet joutuisivat erikoisen kireättä kilpailutta huutamaan omien vaimojensa korit. Jokainen emäntä tunsi oman korinsa yhtä hyvästi kuin lastensa piirteet, ja jokainen farmari nimesi tuon korin ilmestyessä pöydälle jonkun varovaisen rahamäärän, joka automaattisesti tuotti hänelle omistusoikeuden esilläolevaan koriin. Sen suurempi vapaus ei vielä vallinnut 1890-luvun High Prairiessä. Naimattomien naisten korit ja laatikot olivat sitävastoin tarkoitetut kiihkeämmän kilpailun palkinnoiksi. Maartje oli sullonut oman korinsa täyteen keskipäivällä ja ajanut pois kotoa jo kello neljä Klaasin ja lasten kanssa. Hän kuului johonkin tuollaiseen toimikuntaan, jonka velvollisuudet ulottuivat kahvinkeitosta astiainpesuun saakka. Klaas ja Roelf pantiin myöskin työhön. Saparoniskat luistelivat edestakaisin Oomsin salin vahatulla lattialla toisten naapurityttöjen seurassa, kunnes kansaa rupesi kokoontumaan huutokauppaan ja illalliselle. Jakob Hoogendunkin oli määrä tuoda Selina juhlapaikalle suoritettuaan askareensa. Selinan eväslaatikko oli oleva itsenäinen yritys, joka joutuisi huutokauppapöydälle kaikkien High Prairien Katrinojen, Linojen, Sofiain korien rinnalla. Hän oli päättänyt, vaikkakin hieman epäröiden, itse valmistaa korinsa. Maartje oli lähtiessään antanut hänelle lukuisia, vaikkakin varsin hämäriä neuvoja.

»Kinkkua… suuria kakkuja — sieltä ruukusta… pikkelsiä… varokaa, ettette vain läikytä… luumuhilloa…»

Maartjen oma kori oli jättiläiskokoinen ja mahtavasisältöinen. Hänen voileipänsä olivat neliskulmaisia kallionlohkareita, hänen pikkelsinsä kurkkuvuoria ja hänen piirakkansa laajoja maljakoita.

Selinalle jätetty kori ei ollut aivan yhtä suuri, mutta kuitenkin varsin huomattava. Selina katseli sitä kauan ja päätti sitten äkkiä, ettei hän huolisikaan siitä. Matka-arkustaan hän löysi pahvisen kenkälaatikon ja hän arveli siihen mahtuvan tarpeeksi ruokaa kahdelle. Hän ja Julie Hempel olivat käyttäneet tuollaisia laatikoita sunnuntaisilla huviretkillään. Hän oli hieman hermostunut ajatellessaan koko juttua ja pelkäsi tuota jonkun High Prairien tuntemattoman nuorukaisen seurassa syötävää illallista. Entä jos kukaan ei huutaisikaan hänen laatikkoaan! Hän päätti täyttää sen oman suunnitelmansa mukaan välittämättä Maartjen raskaista ohjeista.

Hän oli yksinään keittiössä. Jakob oli pellolla taikka ulkohuoneissa. Talo oli ihanan hiljainen. Selina kaivoi arkustaan esille kenkälaatikon, sisusti sen silkkipaperilla, kääri ylös hihansa ja kävi käsiksi vateihin, jauhoihin ja pannuihin. Hiekkaleivokset olivat hänen ylpeytensä, ja hän leipoi kuusi sellaista. Ne paistuivat kauniin ruskeiksi, mutta jäivät kuitenkin hieman taikinaisiksi. Hänen mielestään oli kuitenkin mikä hyvänsä parempaa kuin sitkeä piirakka. Hän keitti munat oikein koviksi, halkaisi ne, irrotti keltuaiset, mausti ne ja täytti valkuaiset sievästi tällä sekoituksella sekä painoi ne takaisin kiinni ja lävisti ne hammastikulla. Sitten hän kääri jokaisen munan erikseen silkkipaperiin, jonka päät hän sievästi kiersi. Sirous oli oleva hänen korinsa tunnuslause. Hän leikkasi leivän ohuiksi viipaleiksi ja levitti niille hilloa halveksien tuota iankaikkista kinkkua. Hän tiesi, että eväskoriin tavallisesti kuului myöskin banaaneja, mutta ne olivat saavuttamattomissa, joten hän korvasi ne kahdella mehukkaalla omenalla, joiden posket hän hankasi kauniin kiiltäviksi. Järjestettyään ruoan tiukasti laatikkoon hän kääri sen huolellisesti paperiin ja sitoi sen kauniilla punaisella silkkinauhalla, jonka hän myöskin oli löytänyt arkustaan. Viime hetkessä hän vielä pujahti pihalle, taittoi talon vieressä kasvavasta muratista oksan ja kiinnitti sen silkkinauhan solmukkeeseen laatikon kannelle. Sitten hän astui askeleen taaksepäin ja vilpittömästi ihasteli kättensä työtä.

Kun Hoogendunk kutsui häntä, istui hän jo valmiina odottamassa punaisessa kashmirpuvussaan ja päällysvaatteissaan. He saapuivat ilmeisesti sangen myöhään, koska Oomsin salin ulkopuolelle oli jo kerääntynyt suuri joukko kaikenkaltaisia ajopelejä. Pari päivää sitten oli ollut ankara lumipyry, joka oli houkutellut esille paljon rekiä, kelkkoja ja potkureita. Kaikki hevoset eivät mahtuneet talleihin, joten myöhästyneiden oli sijoituttava minne hyvänsä. Kellot kilkattivat hevosten polkiessa lunta.

Selina avasi puisille portaille vievän oven kantaen varovaisesti laatikkoaan. Sali sijaitsi toisessa kerroksessa. Hänen korviinsa tölmähtävä hirveä meteli sattui häneen kuin ruumiillinen isku. Hän seisoi hetkisen kahdenvaiheilla, ja jos hän olisi päässyt takaisin Poolin farmille jollakin muulla tavalla kuin kävelemällä viisi mailia syvässä lumessa, hän olisi palannut kotiin. Nyt hänen täytyi sen sijaan kiivetä toiseen kerrokseen ja sukeltautua hälinään. Huutokauppa oli nähtävästi parhaillaan käynnissä. Äänekäs sorina oli syntynyt äsken päätetyn kaupan johdosta, ja huutokaupanpitäjä yritteli laimentaa sitä korviasärkevillä vasaraniskuilla. Ovitungoksen lävitse Selina näki vilahduksen hänestä ja hänen eteensä pinotusta korivuoresta. Hän seisoi tuolilla ja käytti laatikolle nostettua tynnyriä pöytänään. Huutokaupanpitäjä oli itse Adam Ooms, joka myöskin oli joskus ollut opettajana High Prairien koulussa. Hän oli ketunnaamainen, kimeä-ääninen, kaljupäinen pikku mies, kylän ilveilijä, jonka kujeiden takana piili aika annos käytännöllistä viisautta sekä hapan kerros todellista ilkeyttä.

Korkeana ja kimeänä kaikui hänen äänensä. »Mitä tarjotaan! Mitä tarjotaan! Kolmekymmentä senttiä! Kolmekymmentä viisi! Hävetkää, hyvät herrat! Mitä tarjotaan? Kuka nostaa neljäänkymmeneen?»

Selinan mieli jännittyi miellyttävästi. Hän katseli ympärilleen löytääkseen paikan päällysvaatteitaan varten. Joka-ainoa pöytä, tuoli ja naulakko eteisessä oli kukkuroillaan vaatetta. Hän äkkäsi vihdoin tyhjältä näyttävän laatikon, kääri takkinsa, huivinsa ja myssynsä sieväksi mytyksi ja aikoi juuri heittää sen laatikkoon, mutta näkikin samassa sen pohjalla Kuyperin kuusikuukautisten kaksoisten pyöreät, punertavat, ylöspäinkäännetyt kasvot. Suuresta salista kajahti nyt aika rähäkkä, kättentaputus, jalkaintöminä ja vihellys. Uusi kori oli taas sijoitettu. Herranen aika! Toivottomana Selina työnsi myttynsä nurkkaan, suoristi punaista kashmiriaan, tarttui eväskoriinsa ja kiiruhti ovea kohden innokkaana kuin lapsi päästessään muiden joukkoon. Hän ihmetteli, missähän Maartje ja Klaas Pool mahtoivat olla tuossa täpötäydessä huoneessa, ja missä oli Roelf? Ovella sulkivat leveät, mustatakkiset seljät sekä pääsyn että näköalan. Hän ei voinut mitenkään päästä Adam Oomsin luokse. Hän silmäili suoraan edessään sojottavaa leveäharteista estettä ja päätti epätoivoisena käydä sen kimppuun laatikkonsa avulla. Hän tönäsi rohkeasti, ja selkä liikahti. Sen omistaja kääntyi. »Menkää hiiteen! Mitä —!»

Selinan silmät kohtasivat Pervus DeJongin suuttuneet kasvot, ja Pervus DeJong katsoi Selina Peaken hämmästyneisiin silmiin, jotka aina olivat riittävän suuret ja tällä hetkellä aivan suunnattomat. Tyttö säikähtyi kauheasti tekoaan.

»Anteeksi! Suokaa — anteeksi. Luulin pääseväni — en voi viedä koriani tuonne ylös — niin hirveä tungos —»

Pervus näki hennon, rukoilevan, suloisen, viininpunaiseen kashmirhameeseen puetun pikku olennon noiden rehevien rintojen, kuumenneiden ruumiiden ja hehkuvien kasvojen joukossa. Hänen katseensa luopui vitkastellen tytön kasvoista, siirtyi eväskoriin ja muuttui mikäli mahdollista yhä hämmästyneemmäksi. »Onko — onko tuo eväskori?»

»Näittekö? En luullut… Näittekö todellakin?» »Odottakaa tässä. Palaan heti. Odottakaa vain.» DeJong otti kenkälaatikon ja Selina jäi odottamaan.

Mies kynti ihmisjoukon halki kuin Juggernaut, pääsi Adam Oomsin lavan luokse ja asetti laatikon huomaamattomasti muutaman suuren korihirviön viereen, joka tusinan muun rinnalla odotti Adamin huomiota. Päästyään takaisin Selinan luokse hän taas sanoi: »Odottakaa», ja riensi sitten portaita pitkin jonnekin, ja Selina odotti. Hän ei enää surrut sitä, ettei hän kyennyt löytämään Pooleja tästä ihmisjoukosta — hän oli niin kiihtynyt. Pervus DeJong palasikin pian kädessään tyhjä saippualaatikko, jonka hän pystytti oviaukkoon aivan sinne asettuneen ryhmän taakse. Selina nousi seisomaan sille, jolloin hänen päänsä kohosi DeJongin pään rinnalle, ja nyt hän saattoi nähdä koko salin ylitse. Tuolla olivat Poolit. Hän huiskutti Maartjelle ja hymyili Roelfille. Poika yritti tulla hänen luokseen, mutta Maartje tarttui hänen takkiinsa, ennen kuin hän pääsi karkaamaan.

Selina olisi niin mielellään sanonut jotakin ja katsahti alaspäin Pervus DeJongiin. Tämän niska punoitti rasituksesta. Selinan päähän juolahti jotakin: »Herranen aika, miettiiköhän hänkin puheenaihetta?» ja silloin hän heti tunsi vapautuvansa. Hän päätti odottaa siksi, kunnes toinen puhuisi. DeJongin niska oli nyt tummanpunainen. Äkkiä ihmiset lainehtivat taaksepäin. Adam Oomsin läheisyydessä oli tapahtunut jotakin. Selina horjahti pahasti laatikollaan, ojensi vaistomaisesti kätensä ja tunsi DeJongin suuren, kovan käden tukevan häntä.

»Kamalan paljon kansaa, eikö totta?» Ponnistus oli kohonnut huippuunsa, ja niskan punoitus rupesi vaalenemaan.

»Kaikki eivät ole High Prairiestä. Tänne on tullut ihmisiä Low
Prairiestäkin ja New Haarlemista saakka.»

»Pienikö?» Selina suoristihen korkeassa asemassaan saippualaatikon päällä. »Olen pitempi kuin te.»

Adam Oomsin vasara (puinen perunanuija) koputti hiljaisuutta. »Naiset!» (pom!) »Ja herrat!» (Pom!) »Hyvät herrat! Katsokaapa hieman tätä koria!»

Niin, katsokaapa tosiaankin! Se oli suunnaton vasu, joka oli niin täpötäysi, ettei sen kansi pysynyt paikoillaan. Sen sisällys pullistui korkeaksi kukkulaksi, jota peitti hieno, valkoinen, damastinkiiltoinen vaate. Se oli korien Himalaja. Tiedettiin, että tuon lumisen pinnan alla piili kultaa herkullisesti paistettujen lintujen muodossa, smaragdeja kurkkujen hahmossa, mansikkahilloon sulatettuja rubiineja ja timantinkaltaisia kakkuja, puhumattakaan perunasalaatin, juustojen, hapankerman, kahvikakkujen ja rinkiläin kaltaisista puolijalokivistä.

Pom! »Paarlenbergin lesken kori, hyvät naiset — ja herrat! Paarlenbergin lesken kori! En tiedä, mitä se sisältää. Meidän ei tarvitsekaan tietää, mitä siinä on. Meille on turhaa kertoakaan, mitä se sisältää. Sille, joka kerran on syönyt Paarlenbergin lesken kananpoikia, on turhaa sitä kertoa. Sille, joka kerran on maistanut Paarlenbergin lesken kakkuja, on turhaa sitä kertoa. Mitä minulle tarjotaan Paarlenbergin lesken korista? Mitä tarjotaan? Mitätarjotaanmitätarjotaanmitätarjotaan?» (Pom!)

Leski itse istui hyvin komeana mustassa silkkipuvussaan vain muutaman jalan päässä huutokaupanpitäjän lavasta, ja hänen kultainen kaulaketjunsa nousi ja laski kiihkeästi jännityksen järkyttäessä hänen korkeaa rintaansa. Tällä hetkellä hän pöyhisteli, punasteli, loi silmänsä alas, nosti silmänsä ylöspäin, ja näytti yhtä itsetiedottomalta kuin keikaileva turkkilainen orjatar seisoessaan markkinalavalla myytävänä.

Adam Oomsin katse kierteli salissa. Hän kumartui eteenpäin kasvot jäykistyneinä kettumaiseen hymyyn. Leskestä itsestään, joka istui niin näkyvällä paikalla hänen vieressään, hänen katseensa siirtyi kylän miesväkeen: naimakelpoisiin miehiin, ukkoihin, nuorukaisiin, leskimiehiin ja vanhoihinpoikiin. Tämä oli illan päänumero. Hänen katseensa kierteli puolipiiriä, kunnes se löysi ovensuussa seisovan kookkaan olennon — löysi sen ja pysähtyi siihen. Hänen terävät silmänsä ikään kuin kaivautuivat Pervus DeJongin järkkymättömän vakavaan katseeseen. Hän kohotti oikean kätensä heiluttaen perunanuijaansa, ja koko sali kiinnitti silmänsä ovensuussa seisovaan vaaleaan päähän. »Kohottakaa äänenne, High Prairien nuoret miehet! Hei vain, Pervus DeJong! Mitäminulletarjotaanmitäminulletarjotaanmitäminulletarjotaan!»

»Viisikymmentä senttiä!» Huuto kuului Gerrit Ponin huulilta salin toisesta päästä. Komea tarjous tällä seudulla, missä dollari saattoi edustaa kaupungin torille ajetusta kuormasta ansaittua määrää.

Pom! läjähti perunanuija. »Oh tarjottu viisikymmentä senttiä. Kuka kohottaa sen seitsemäänkymmeneenviiteen? Kuka kohottaa?»

»Kuusikymmentä!» huutaja oli Johannes Ambuul, leskimies, jonka ikä oli hänen tarjoamaansa rahamäärää suurempi.

Adam Ooms kuiskasi tämän luvun — sihisi sen. »S-s-seitsemänkymmentä.
Naiset ja herrat, en kehtaa toistaa ääneen tuollaista lukua.
Häpeän. Katsokaa tätä koria, herrat, ja sanokaa sitten…
s-s-s-seitsemänkymmentä!»

Puna, joka valui lesken kasvoille, osoitti, millä pohjalla hänen ulkonainen tyyneytensä lepäsi. Pervus DeJong seisoi Selinan vieressä katsellen toimitusta välinpitämättömän näköisenä. High Prairie katsoi häneen odottavasti ja peittelemättä. Leski puri punaisia huuliaan ja heilutti päätään. Pervus DeJong vastasi huutokaupanpitäjän puhuvaan irvistykseen syrjäisen lempeällä ja viattomalla katseella. High Prairie, Low Prairie ja New Haarlem istuivat jännittyneinä kuin teatterissa. Nyt esitettiinkin varsin kiintoisaa näytelmää tälle seurakunnalle, joka ei ollut tottunut tiheisiin elämyksiin.

»Herrat!» Adam Oomsin ääni laukesi kyyneleiseksi — hän oli olevinaan pahoillaan eikä suinkaan vihainen. »Herrat!» Hitaasti ja äärettömän kunnioittavasti hän kohotti suojelevan damastiliinan nurkkaa — kohotti ja tirkisti sen alle kuin aarteenkaivaja. Hän näki jotakin ja säpsähti järkytettynä, epätoivoisena, hurmaantuneena. Hän pyöritti silmiään. Hän maiskutti huuliaan. Hän hieroi vatsaansa. Hän esitti koko tuon mykän näytelmän, joka kreikkalaisen teatterin alkuajoista saakka on kuvaillut syömisen ihanaa nautintoa.

»Kahdeksankymmentä!» väänsi suustaan äkkiä Goris van Vuuren, äveriään newhaarlemilaisen farmarin yhdeksäntoistavuotias, lihava ahmatti-poika.

Adam Ooms hieroi innokkaasti käsiään. »Mitä ihmettä! Dollari! Dollari! Tämä on loukkaus tällaista koria kohtaan. Ainakin dollari!» Hän kohotti taas peitettä, haisteli ja näytti lannistuneelta. »Herrat, ellei rouva Ooms istuisi tuolla, nostaisin itse dollariin ja saisin tämän pilkkahintaan. Dollari! Tarjotaanko dollari?» Hän kumartui kauaksi väliaikaisen pöytänsä ylitse. »Kuulinko sinun puhuvan dollarista, Pervus DeJong?» DeJong tuijotti häneen liikkumattomana ja kylmänä. Hänen halveksiva välinpitämättömyytensä tuntui tarttuvan muuhunkin seurakuntaan. Lesken kukkurainen kori näytti kutistuvan heidän silmiensä edessä. »Kahdeksankymmentä kahdeksankymmentä-kahdeksankymmentä — herrat! kerronpa teille jotakin. Kuiskaan teille salaisuuden.» Oomsin sileille kasvoille piirtyi viekkauden tiheä suoniverkko. »Herrat. Kuulkaa, mitä sanon, hyvät herrat. Tässä kauniissa korissa ei olekaan kananpoikaa. Siinä ei olekaan kananpoikaa. Siinä on» — vaikuttava hiljaisuus — »siinä on paistettu hanhi!» Hän horjahti taaksepäin, pyyhki otsaansa punaisella nenäliinallaan ja kohotti toisen kätensä ilmaan. Tämä oli hänen viimeinen valttinsa.

»Kahdeksankymmentäviisi! Kahdeksankymmentäviisi!
Kahdeksankymmentäviisikahdeksankymmentäviisikahdeksankymmentäviisi!
Herrat! Hy-vät her-rat! Kahdeksankymmentäviisi ensimmäisen kerran!
Kahdeksankymmentäviisi — toisen!» (Pom!) Goris van Vuuren sai sen
kahdeksallakymmenelläviidellä sentillä.

Koko seurakunta huoahti syvästi — sitten seurasi tuulahdusta oikea myrsky, puheen hirmupyörre. Se kohisi ja jymisi. Paarlenhergin rikkaan lesken täytyi nyt syödä illallisensa van Vuurenin pojan, suuren ja paksun Goriksen seurassa. Ja tuolla ovensuussa seisoi Pervus DeJong rahat taskussaan jutellen opettajattaren kanssa kuin vanhan ystävän kanssa ikään. Tämähän vastasi kaikkein parhainta näytelmäkappaletta.

Adam Ooms oli suuttunut, ja hänen sileät ketunkasvonsa aivan käpristyivät harmista. Hän oli kuuluisuus alallaan, ja nyt oli tämän huutokaupan loistokohta, huolimatta hänen parhaista metkuistaan, tuottanut vain vaivaiset kahdeksankymmentäviisi senttiä, puhumattakaan siitä surullisesta seikasta, että hän sen kautta oli ärsyttänyt vihamiehekseen parhaimman asiakkaansa, Paarlenbergin lesken. Goris van Vuuren työntyi esille hakemaan saalistaan huutojen, kättentaputusten ja naurun seuraamana. Hänelle ojennettiin suuri, lupaava kori, jonka sanka kiersi mukavasti sen pulleaa vatsaa, ja jonka valkoinen, kovoitettu ja silitetty liina kiilsi ihmeellisesti heijastaen huutokauppalavan yläpuolella riippuvan lampun valon. Goris van Vuurenin kantaessa sitä, taipuivat hänen tanakat hartiansa. Sen sisällys riitti nähtävästi tyydyttämään tällaisenkin suursyömärin ahneuden. Puoleksi lammasmainen, puoleksi voitonriemuinen hymy karehtikin hänen paksuilla, punertavilla kasvoillaan.

Adam Ooms haparoi jalkojensa juuressa viruvien korien joukossa. Hänen sieraimensa pullistelivat ja hänen luisevat kätensä vapisivat hieman hänen etsiessään muuatta pientä esinettä.

Suoristaessaan vähän ajan kuluttua selkäänsä hän hymyili, ja hänen pienet silmänsä kiilsivät. Hänen puunuijansa paukutti hiljaisuutta. Hän kohotti korkealle ilmaan, sormenpäissään taitavasti kiikuttaen, Selinan pienen, valkoisen kenkälaatikon, jonka punaiseen silkkinauhaan oli niin sievästi pistetty murattia. Suunnattoman varovaisesti hän sitten laski sen silmiensä tasalle lukeakseen siihen kirjoitetun nimen, kohotti sen jälleen ilmaan ja virnui.

Hän ei sanonut mitään, hän piti sitä vain irvistellen korkealla päänsä yläpuolella ja käänteli vartaloaan edestakaisin, jotta kaikki voisivat sen nähdä. Katselijain silmissä väikkyi vielä äsken myydyn, suunnattoman, täpötäyden korin kuva, ja vastakohta oli liiankin julma. Naurun tyrskähdys kajahti salissa paisuen todelliseksi rähäkäksi. Adam veti juhlallisesti suupielensä alas. Koukistaen hienosti pikkusormeaan hän heilutteli rasiaa oikealle ja vasemmalle, ja hänen väikkyvät silmänsä kiertelivät ihmisjoukossa. Hän odotti käyttäen näyttelijävaistoaan siksi, kunnes nauru oli kohonnut huippuunsa, ja kohotti sitten kätensä pyytäen hiljaisuutta. Äänekäs, koriseva rykäys hänen karaistessaan kurkkuaan oli päästämäisillään naurun uudelleen valloilleen.

»Naiset — ja herrat! Tässä on soma pieni suupala. Tässä on jotakin, mikä ei ole tarkoiteltu vain aineelliselle olemuksellemme, vaan myöskin silmäimme iloksi. Hei pojat, jos äskeinen annos oli liian suuri teille, niin tämä lienee aivan jullilleen sopiva. Jos ruokaa ei olekaan tarpeeksi, niin voittehan solmia nauhan neitosen tukkaan ja pistää kukkasen napinläpeenne, ja siinä kaikki. Siinä kaikki! Ja neiti itse seuraa laatikkoaan, ettekä te saakaan mitään maalaistyttöä tämän rasian keralla, herrat. Saatte oikean kaupunkilaisryökkinän, senhän näette jo rasiastakin. Mutta kuka hän on? Kuka valmisti tämän soman, pikkuruikkuisen rasian, joka juuri riittää kahdelle?» Hän silmäili sitä jälleen juhlallisesti ja lisäsi miettiväisen näköisenä, »ellette vain ole kovin nälkäinen. Kuka? — — » Hän katseli ympärilleen hullunkurisen uteliaasti.

Selinan poskilla heijastui hänen pukunsa puna. Hänen silmänsä olivat suuret ja tummat, ja hän ponnisti kaikki voimansa karkottaakseen niille leviävän kuuman kosteuden. Miksi oli hän noussut tälle kirotulle saippualaatikolle. Miksi oli hän tullut tähän inhottavaan juhlaan! Miksi oli hän tullut High Prairiehen! Miksi…

»Neiti Selina Peake sen sommitteli. Neiti Selina Peake!» Sata pallonaamaa kääntyi kuin nauhasta vedettyinä hänen puoleensa, tuon onnettoman tytön puoleen, joka seisoi laatikollaan kaikkien nähtävänä. Ne uivat häntä kohden, ja hän kohotti kätensä ikään kuin karkottaakseen ne.

»Mitä minulle tarjotaan! Mitä tarjotaan! Mitä minulle tarjotaan tästä somasta pikku suupalasta, hyvät herrat! Käykää työhön!»

»Viisi senttiä!» piipitti vanha Johannes Ambuul hirnahtaen. Tirskuva lauma purskahti hölönauruun. Selina tunsi vatsassaan omituisen, ilkeän pistoksen. Huurun lävitse kuulsivat lesken kasvot, jotka eivät enää suinkaan murjottaneet. Hän näki Roelfinkin rakkaan, tumman pään. Pojan kasvot olivat miehekkään päättäväiset, ja hän tunkeutui Selinaa kohden, taikka oikeastaan yritti tunkeutua, mutta ihmisjoukko puristi hänen pienen olentonsa omien suurten ruumiidensa keskelle, ja Selina kadotti hänet näkyvistään. Oli niin kuuma, niin hirveän kuuma. Hän tunsi käsivarren vyötäisillään. Joku oli noussut hänen viereensä laatikolle ja horjui nyt hänen vieressään puristaen häntä hellävaroen lohduttavasti. Tuo joku oli Pervus DeJong. Selinan pää oli nyt hänen leveiden hartiainsa kohdalla. He seisoivat rinnatusten oviaukossa saippualaatikolla koko High Prairien nähtävinä.

»Viisi senttiä on minulle tarjottu tästä ihastuttavasta pikku suupalasta, jonka opettajattaren omat kauniit kädet ovat valmistaneet. Viisi senttiä! Viisi — —»

Pallonaamoihin syntyi äkkiä mustia reikiä. High Prairien leuka retkahti, ja sen suu jäi ammolleen.

Selina ei totta vieköön ollut enää mitättömän näköinen. Hänen tumma päänsä oli pystyssä, ja sen takana oleva vaalea mies muodosti sille vilkkaan taustan. Viininpunainen kashmirpuku oli siis vihdoinkin kohdallaan.

»Kymmenen tykö!» kaakotti ukko Ambuul kiinnittäen tihruiset silmänsä
Selinaan.

Taide ja inhimillinen heikkous kamppailivat ilmeisesti Adam Oomsin kasvoilla — ja taide voitti. Huutokaupanpitäjä voitti ihmisen. »Joukkosielu»-iskusanaa hän ei tuntenut, mutta hän oli taiteilija ja hän aavisti, että jokin salaperäinen voima oli liikkunut tässä salissa ja muuntanut tuon pienen, valkoisen laatikon halveksitusta ja naurettavasta esineestä ihanaksi, arvokkaaksi ja suunnattoman halutuksi aarteeksi. Hän tarkasteli sitä nyt aivan sulaen ihailusta.

»Dollari kymmenen on minulle tarjottu tästä laatikosta, jota kiertää sen tuojan puvun värinen nauha. Hyvät herrat, te saatte nauhan, välipalan ja tytön. Tarjotaanko vain dollari kymmenen tästä kaikesta? Herrat! Herrat! Huomatkaa, tämä ei ole vain välipala — tämä on taideteos. Se miellyttää silmää. Kuulinko: dollari — —?»

»Piikki!» Barend DeRoo Low Prairiestä oli seuraava. Hän oli muhkea, nuori hollantilainen, seudun Don Juan. Kerrottiin, että Aaltje Huff oli närkästyneenä hänen välinpitämättömyydestään mennyt naimisiin vain kiusoittaakseen häntä. Cornelia Vinke, New Haarlemin kuuluisa kaunotar, riutui onnettoman rakkauden takia. DeRoo ajoi torille vihanneskuormineen ja pelasi korttia koko yön vankkureissaan kaasulyhtyjen valossa naapuriston katutyttöjen turhaan häntä houkutellessa. Hän oli kuuden jalan kolmen tuuman pituinen, ja hänen punaiset kasvonsa loistivat kuin täysikuu ihmisjoukon yläpuolella. Hän vilkutti iloisesti ja pahanilkisesti silmäänsä Pervus DeJongille ja hänen dollarilleen.

»Oi, ei!» huudahti Selina, mutta hänen ääntään ei kukaan kuullut tässä metakassa. Roelf oli kerran uskonut hänelle säästäneensä kolme dollaria viisikymmentä senttiä kolmessa vuodessa. Viidellä dollarilla hän voisi joskus ostaa työkalulaatikon, jota hän oli kuukausimääriä haaveillut. Selina näki Klaas Poolin ällistyksen vaihtuvan suuttumukseksi, ja Maartje Poolin nopeasti panevan kätensä rauhoittaen hänen käsivarrelleen.

»Kolme dollaria!» Pojan korkea ääni. Se särkyi viimeisessä tavussa, ja ihmiset nauroivat.

»Siinä on vain hillovoileipiä», läähätti Selina DeJongille kauhistuneena.

»Yhdeksän! Tarjottu yhdeksän! Yhdeksän-yhdeksän-yhdeksän! Kuka tarjoaa —»

»Kymmenen-kymmenen-kymmenen. Kuulinko yksitoista? Kuulinko kymmenen ja
puoli? Kymmenen-kymmenen-kymmenen. Kymmenenkymmenenkymmenenkymmenen!
Hyvät herrat! Kymmenen ensimmäisen kerran. Kymmenen toisen kerran!
Myyty! — kymmenellä dollarilla Pervus DeJongille. Pilkkahintaan.» Adam
Ooms pyyhki kaljuaan, poskiaan ja kosteata leukaansa.

Kymmenen dollaria. Adam Ooms tiesi, samoin kuin koko muu pitäjäkin, ettei tämä merkinnyt vain selvää kymmentä dollaria. Mikään ruokakori, vaikka se olisi sisältänyt satakielen kieliä, Atalantan kultaisia omenoita ja harvinaisia, kallisarvoisia viinilajeja, ei olisi riittänyt korvaamaan noita kymmentä dollaria. Ne edustivat hikeä ja verta, raadantaa ja kovia päiviä, polttavan preeria-auringon alla aherrettuja sydänpäiviä, kevään upottavien sadepäivien painostusta, levottomasti torkahdellen paljaan taivaan alla Chicagon torilla vietettyjä öitä ja monta raskasta peninkulmaa High Prairien ja Chicagon välisellä tiellä, joka milloin vajotti pohjattomiin liejukuoppiin, milloin sokaisi lentäviin hiekkapilviin.

Kun joku pienoismaalaus Christien huutokaupoissa myytiin miljoonasta, ei se kauppa herättänyt syvempää äänettömyyttä ja dramaattisempaa sorinaa hiljaisuuden katkettua kuin tämä tapahtuma.

He nauttivat ateriansa Adam Oomsin salin nurkassa. Selina avasi laatikon ja kaivoi esille täytetyt munat, hieman likilaskoiset kakut, omenat sekä nuo kovin, kovin ohuiksi leikatut leipäviipaleet. Koko High Prairien, Low Prairien ja New Haarlemin kylmästi arvostelevat silmät seurasivat uteliaasti tätä laihaa ateriaa, joka ilmestyi päivänvaloon silkkinauhoin koristellusta kenkälaatikosta. Selina tarjosi DeJongille voileivän. Se näytti niin sanomattoman pieneltä miehen suuressa kourassa. Äkkiä Selinan tuskallinen nolous lennähti tipotiehensä, ja hän purskahti nauramaan tyttömäisen hilpeästi eikä suinkaan hurjasti ja hysteerisesti, niin kuin hän itse oli peljännyt. Hän upotti pienet, valkoiset hampaansa tuollaiseen hullunkuriseen voileipään ja katsahti nuorukaiseen luullen hänenkin nauravan. Mutta tämäpä ei nauranutkaan. Hän oli erittäin vakava, hänen siniset silmänsä olivat lujasti kiinnitetyt hänen kädessään olevaan leipäpalaan, ja hänen kasvonsa olivat hyvin punaiset ja sileiksiajellut. Selina ajatteli: »Voi, mies kulta! Suuri, kelpo mies kulta! Sinä olisit voinut tällä hetkellä syödä hanhenrintaa… Kymmenen dollaria!» Ääneen hän sanoi vain: »Miksi te teitte sen?»

»En tiedä. En tiedä.» Ja sitten: »Te olitte niin pieni, ja he kiusasivat teitä. Nauroivat.» Hän oli hyvin vakavan näköinen, hänen siniset silmänsä olivat lujasti kiinnitetyt voileipään, ja hänen kasvonsa olivat hyvin punaiset.

Mies ei nähtävästi kuullut hänen sanojaan, hän puri vain mietteissään hiekkaleivoksia. Äkkiä hän puhkesi puhumaan: »Minä en osaa oikein kirjoittaakaan, vain piirtää nimeni ja muuta sellaista.»

»Vain tavaamalla. Enhän kuitenkaan ehtisi lukea. Mutta laskeminen olisi tärkeämpää, tuollainen aritmetiikka. Osaanhan vähän laskeakin, mutta nuo Heinätorin kaverit ovat suutarin koukkuisia. He laskevat päässään — kamalan nopeasti.»

Pervus DeJong katseli suuria, känsäisiä kämmeniään ja sitten taas tyttöä. »Mitä se maksaisi?»

Nuorukaisen kasvot kirkastuivat äkkiä. Hän oli keksinyt jotakin. »Kuulkaapa. Minä asun aivan koulun lähellä Boutsin talon vieressä. Minä voisin sytyttää tulen pesään aamuisin koululla ja kantaa taloon ämpärillisen vettä. Tässä kuussa ja tammikuussa ja helmikuussa ja marraskuun alussakin, kun en käy torilla näin talvisaikaan, voisin sytyttää tulen — aina kevääseen saakka. Ja silloin voisin tulla vaikkapa kolmesti viikossa Pooliin lukemaan. Hän oli niin avuton, niin nöyrä ja niin kookas, että hän näytti suorastaan säälittävältä jo suuruutensakin Lakia.

Selinan mieleen valahti lämmin aalto, joka oli kukkuroillaan puhdasta äidillisyyttä. Hän tuumi taasen: »Voi mies kulta! Suuri, avuton mies kulta! Kuinka vakava hän onkaan ja hullunkurinen.» DeJong olikin sekä vakava että hullunkurinen istuessaan siinä naurettavan pieni leivos kädessään, silmät suurina ja miettiväisinä, kasvot entistä punaisempina ja otsa vakavissa rypyissä. Selina naurahti taas iloisesti, ja Pervus DeJong yhtyi hetkisen kuluttua hänen iloonsa.

»Kolme iltaa viikossa», toisti Selina lisäten sitten viattomasti. »Oi, kuinka hauskaa! Kuinka hauskaa!»

VI.

Tiistait, torstait ja lauantait valittiin opintoilloiksi. Illallinen oli Poolin talossa syöty kello puoli seitsemän, ja Pervus saapui näyttämölle seitsemän jälkeen hyvin puhdas paita yllään, tukka harjattuna kiiltäväksi, juhlallisena, arkana ja kömpelönä pudotellen hattuaan ja töyttäillen tuoleja. Selinan mielessä kamppailivat sääli ja naurunhalu. Jospa tuo mies edes olisi suvainnut hölistä ja pöyhkeillä! Pöyhkeilevä mies herättää vastustushalua, mutta lempeä jättiläinen riisuu maailman aseista.

Selina etsi esille McBriden kieliopin ja Duffyn laskuopin ja sitten he ryhtyivät yhdessä taivuttelemaan sanoja, arvioimaan seinäpintoja, kaivamaan kaivoja ja laskemaan neliöjuuria. He eivät voineet työskennellä vahakankaisen keittiöpöydän ääressä Poolin väen kiehuessa heidän ympärillään, joten Jakobin oli sytytettävä tuli arkihuoneen takkaan, ja opettaja ja oppilas istuivat sitten siellä nojaten mukavasti jalkojaan uunin kiiltävään nikkeliristikkoon.

Sinä iltana, jolloin heidän piti alottaa, oli Roelf ensiksi murjottanut illallispöydässä ja sen jälkeen kadonnut työvajaan, mistä rupesi kuulumaan vasaran, sahan ja muidenkin työkalujen kolinaa. Hän ja Selina olivat tottuneet olemaan paljon yksissä sekä sisällä että ulkona. He luistelivat van der Sijden lammella kiljuvien saparoniskojen kanssa, ja he laskivat mäkeä Kuyperin metsästä maantielle Roelfin nikkaroimilla kelkoilla. Rumina päivinä he lukivat taikka opiskelivat. He viettivät lukien myöskin monta arkipäivän iltaa. Selina oli päättänyt, että Roelfin piti kohota karkeasta ympäristöstään, että pojan piti saada osansa hänen omista neiti Fisterin yksityiskoulussa saamistaan, hieman hajanaisista tiedoista. Hän, tuo kaksikymmenvuotias nainen, ei koskaan kohdellut yliolkaisesti kaksitoistavuotiasta poikaa, ja poika jumaloi häntä itsetiedottomasti. Hän oli jo kauan aikaa sitten huomannut, että poika käsitti kauneuden merkityksen — sen kauneuden, joka ilmeni viivoissa, muodoissa, väreissä ja ryhmityksessä — harvinaisen elävästi. Kun hän tunsi kädessään silkkinauhan pinnan, näki auringonlaskun oranssi- ja ruusuvärit, viininpunaisen kashmirpuvun laskokset tai kuuli lausutun runosäkeen poljennon, niin hänen kasvoilleen kohosi ilme, joka hämmästytti Selinaa. Selina omisti erään Tennysonin kuluneen runokokoelman. Kun hän ensi kerran luki Roelfille säkeen: »Elaine sä sorja, Elaine, sä soma, Elaine, sä Astolatin loistava lilja — —» poika oli äkkiä äännähtänyt. Kun Selina silloin oli katsahtanut kirjastaan, oli hän nähnyt Roelfin silmien loistavan suurina ja kirkkaina hänen pehmeissä, tummissa kasvoissaan.

Poika oli punastunut. »En minä sanonut mitään — en kerrassaan mitään.
Lukekaa vielä kerran, 'Elaine — — —'»

Selina oli lausunut vielä kerran nuo tuoksuvat säkeet: »Elaine, sä sorja, Elaine, sä soma…»

Oomsin salissa vietetyn juhlan jälkeen poika oli ollut alakuloinen ja synkkä ja hän oli kieltäytynyt vastaamasta Selinalle, kun tämä yritti ruveta puhumaan Roelfin tarjouksesta Selinan koria kaupiteltaessa. Tiukalle pantuna hän sanoi vain: »Pyh, oli niin hauskaa ärsyttää ukko Oomsia.»

Ja nyt Pervus DeJongin ilmestyessä näyttämölle Roelf esitti muuatta äärettömän liikuttavaa ja surkeata osaa, pientä, mustasukkaista poikaa, joka on aivan avuton tuskissaan. Selina oli pyytänyt häntä liittymään oppilaaksi takan ääreen ryhmittyneeseen luokkaan. Maartjekin oli sanonut Pervus DeJongin ensi kertaa käydessä: »Roelf, istu sinäkin tänne ja kuuntele. Sinäkin voisit oppia jotakin opettajattaren kirjoista.» Klaas Pool oli myöskin hyväksynyt tämän suunnitelman, koska se ei maksanut mitään, ja koska se ennen kaikkea ei häirinnyt Roelfin työtä. »Opi sinä vain, poika», hän virkkoi jalomielisesti.

Mutta Roelfpa ei tahtonutkaan. Hän käyttäytyi hyvin rumasti, paiskoili ovia, vihelsi, luisteli keittiön lattialla, hyppeli edestakaisin arkihuoneen lävitse portaille kolisten niitä pitkin ylös ja alas, yllytti Geertjen ja Jozinan kinaan ja kyyneliin, pani mullinmallin koko talon ja kompastui Dunderiin, koiraan, niin että eläin paran säikähtynyt haukunta sekaantui vielä kukkuraksi kaikkeen meteliin.

Selina oli raivoissaan. Oli mahdotonta opettaa mitään tällaisessa hälinässä. »Tällaista ei ole koskaan ennen ollut täällä», hän vakuutti Pervukselle kyyneleet silmissä. »En käsitä, mistä se johtuu. Tämä on kamalaa.»

Pervus oli kohottanut katseensa kivitaulustaan. Hänen silmänsä olivat tyynet, ja hänen huulensa hymyilivät. »Mitä siitä. Meillä on liian hiljaista iltaisin. Ensi kerralla on kai selvempää. Olkaa huoleti.»

Ensi kerralla olikin selvempää. Roelf katosi työpajaansa illallisen jälkeen eikä tullut esille, ennen kuin Pervus DeJong oli lähtenyt.

Tuo suuri olento, joka niin hartaana kumartui kivitaulunsa ylitse kynä kömpelösti puristettuna suureen käteen, värähdytti Selinan mieltä. Sääli iski häneen kyntensä. Jos hän olisi aavistanutkaan, minkä tunteen sukulainen tämä sääli oli, hän olisi temmannut miehen käsistä tuon kivitaulun ja antanut hänelle kirjoitusvihkon, ja hänen elämänsä olisi kääntynyt toiseen suuntaan. »Poika parka», hän ajatteli soimaten itseään sen johdosta, että oli naureskellut DeJongin lapsellista vakavuutta.

Pervus DeJong ei ollut mikään etevä oppilas, vaikkakin hän oli ahkera. Tavallisesti oli uunin yläluukku auki, ja tulen loimo heijasti hänen kasvoilleen ja päähänsä punaista hohdetta. Hän oli hyvin vakava, ja hänen kulmakarvansa olivat huolestuneesti jännitetyt. Selina selitti ja toisteli tehtävät ja lauseet kärsivällisesti uudelleen ja uudelleen. Sitten äkkiä, ikään kuin käden hipaisusta, nuorukaisen kasvoille valahti hymy muuttaen ne. Hänen hampaansa olivat valkoiset ja voimakkaat ja pienet ja näyttivät tavallistakin valkoisemmilta hänen valkoverisen punerruksensa rinnalla. Hän saattoi hymyillä kuin lapsi, ja Selinan olisi pitänyt vaistota vaara tuntiessaan, miten tuo hymy valahti häneen kuin lämmin väristys. Selinakin silloin aina hymyili, ja Pervus oli mielissään, ikään kuin hän olisi tehnyt jonkun ihmeellisen keksinnön.

»Se on niin helppoa», hän virkkoi, »kunhan vain tietää sen.» Hän puhui aivan kuin pikkupoika.

Tavallisesti hän poistui puoli yhdeksän taikka yhdeksän tienoissa.
Usein Poolit paneutuivat levolle ennen hänen lähtöään. Hänen mentyään
Selinaa ei nukuttanut. Hän lämmitti vettä ja peseytyi, harjasi
tukkaansa kiivaasti ja oli niin riemukas ja niin alakuloinen.

Joskus he lankesivat puhumaan. DeJongin vaimo oli kuollut heidän avioliittonsa toisena vuonna lapsen syntyessä. Lapsikin oli kuollut. Tyttö. Aina vainosi häntä kova onni — farmillakin.

»Keväällä on puolet maasta veden alla — juuri minun alueeni tietystikin. Naapuritila, Boutsin talo, on korkea ja viljava. Boutsin ei tarvitse edes syvästi kyntääkään. Hänen maansa kasvaa nopeasti. Keväällä se lämpiää jo varhain, ja sateen jälkeenkin siinä voi työskennellä. Hän höystää sitä millä hyvänsä, ja hänen kasvinsa suorastaan hyppäävät esille. Minun maani ei sovellu kauppapuutarhaksi, se on niin kostea. Se on aina märkä paitsi kesällä, jolloin se palaa kovaksi, ennen kuin ehdin sitä pehmittää. Hylkymaata.»

Selina tuumi hetkisen. Hän oli kuunnellut Klaasin ja Jakobin keskusteluja monena talvi-iltana. »Ettekö te voisi tehdä jotakin — parantaa sitä — niin että vesi valuisi pois? Kohottaa taikka ojittaa taikka muuta sellaista?»

Mies pohti tätä syvästi. »Kai sekin maksaa. Mutta jos jätän maan sikseen, niin en minä tarvitse käteistä rahaa, jos taas ryhdyn kuivattamiseen, tarvitsen sitä?»

Selina pudisti kärsimättömästi päätään. »Tuollainen puhe on hirveän typerää ja lyhytnäköistä.»

Mies näytti niin avuttomalta kuin vain väkevä ja voimakas mies voi näyttää. Selinan sydän suli sääliin. Nuorukainen katsoi alas suuriin, koviin käsiinsä ja sitten taas tyttöön. Pervus DeJongin suurin viehätys piili hänen silmissään, jotka puhuivat sitä, mitä kieli ei ilmaissut. Naiset luulivat aina, että hän aikoi sanoa kaiken sen, mitä hänen kasvoillaan näkyi, mutta hän ei koskaan sanonut sitä. Se antoi hänen oikeastaan varsin ikävälle seuralleen mitä jännittävimmän sisällön.

Pervus DeJong ei ollut suinkaan mikään ruudinkeksijä ja hän kunnioitti Selinaa miltei palvoen, mutta eräässä suhteessa hänellä oli kuitenkin yliote: hän oli ollut naimisissa ja elänyt naisen rinnalla kaksi vuotta. Nainen oli synnyttänyt hänelle lapsenkin. Selina oli sen sijaan kokematon nuori tyttö. Naisena hän pystyi tuntemaan intohimon polttoa, mutta hän ei itse sitä vielä tiennyt. Hän uskoi varmasti, ettei kukaan nainen tuntenut intohimoa — siitä ei edes puhuttukaan. Sitä suorastaan ei ollut olemassakaan muualla kuin miehissä, ja silloinkin se oli jotakin hävettävää, aivan kuin kiivas luonteenlaatu taikka vatsakatarri.

Maaliskuun alussa DeJong oli jo oppinut puhumaan englannin kieltä, tosin hitaasti ja huolellisesti, mutta kuitenkin kieliopillisesti oikein. Hän taisi hallita pienempiä laskutehtäviäkin, ja maaliskuun keskivaiheilla piti heidän tuntiensa loppua. Farmi vaati paljon työtä niin illoin kuin päivinkin. Selina huomasi, ettei hän jaksanut ajatella sitä aikaa, jolloin tunnit olisivat päättyneet, eikä suostunut tuhlaamaan ajatustakaan koko huhtikuulle.

Muutamana iltana helmikuun loppupuolella Selina äkkäsi ponnistelevansa jotakin vastaan. Hän koetti kääntää katseensa pois jostakin. Hän huomasi koettavansa olla katsomatta hänen käsiinsä. Hän halusi aivan mielettömästi koskea niihin. Hän halusi tuntea ne kaulallaan. Hän halusi painaa huulensa hänen käsiinsä — hivellä niiden selkää huulillaan hitaasti, kosteasti, viipyen. Hän säikähti hirveästi. Hän ajatteli itsekseen: »Tulen hulluksi. Kadotan järkeni. Mikä minua vaivaa? Miltähän minä näytänkään tällä hetkellä? Varmastikin minä olen kummallisen näköinen.»

Hän sanoi jotakin houkutellakseen DeJongin katseen puoleensa. Se oli lempeä ja rauhallinen. Tämä kamaluus ei siis heijastunutkaan Selinan kasvoissa. Hän kiinnitti silmänsä lujasti kirjaansa. Puoli yhdeksän hän äkkiä läimäytti kirjan kiinni. »Olen väsynyt. Se johtuu varmaankin keväästä.» Hän hymyili huulet väristen. Nuorukainen nousi seisomaan ja suoristihen ojentaen voimakkaat kätensä korkealle päänsä yläpuolelle. Selina vapisi.

»Vielä kaksi viikkoa», sanoi DeJong, »sitten on viimeinen tuntimme.
Enkö minä teidänkin mielestänne ole edistynyt aika hyvästi?»

Maaliskuun ensimmäisellä viikolla Pervus DeJong sairastui eikä voinut tulla. Häntä vaivasi reumaattinen särky, joka oli kiusannut hänen isäänsä Johannes DeJongia ennen häntä. Väitettiin sen johtuvan työnteosta kosteilla pelloilla. Se oli maamiehen kirous. Selina saattoi nyt uhrata vapaat iltansa Roelfille, joka säteili ilosta. Sitäpaitsi ehti Selina nyt ommellakin, lukea ja auttaa rouva Poolia talousaskareissa mieltyen niihin sangen suuresti. Hän muutti erään vanhan pukunsa, opiskeli ja kirjoitti kaikki laiminlyödyt kirjeensä (sellaisia ei ollut montakaan), muistipa vermontilaiset, kuivettuneen omenan kaltaiset tätinsäkin. Hän ei enää koskaan kirjoittanut Julie Hempelille. Hän oli kuullut Julien menneen naimisiin erään Arnold nimisen miehen kanssa, joka oli Kansasista kotoisin. Julie itse ei ollut kirjoittanut. Kului maaliskuun ensimmäinen viikko. Pervus ei tullut. Hän ei tullut seuraavana tiistaina eikä torstainakaan. Taisteltuaan ankaran taistelun sielussaan Selina koulun päätyttyä torstaina käveli hänen talonsa ohitse ikään kuin asialla. Hän halveksi itseään, ei voinut sitä estää, ja lohdutti kiusattua mieltään sillä, ettei hän katsahtanutkaan taloon kulkiessaan sen ohitse.

Selina oli pökerryksissään ja peljästynyt. Koko tuon viikon täytti hänen mielensä outo tunne — tai oikeammin tunnejakso. Hän luuli tukehtuvansa, ja heti sen jälkeen hän tunsi olevansa aivan tyhjä — ontto — luuton — veretön. Joskus hän tunsi ruumiillista tuskaa, ja joskus hän luuli hajoavansa. Hän oli levoton ja uneton, ja raivokasta toimintakautta seurasi useasti täysi tylsyys. Se oli vain kevättä, väitti Maartje. Selina pelkäsi sairastuvan. Hän ei ollut koskaan ennen ollut tällainen. Häntä itketti. Lapset koulussa ärsyttivät häntä hirvittävästi.

Lauantaina — maaliskuun neljäntenätoista päivänä — Pervus DeJong astui taloon kello seitsemän. Klaas, Maartje ja Roelf olivat ajaneet Low Prairiehen johonkin kokoukseen jättäen Selinan saparoniskojen ja Jakobin huomaan. Hän oli luvannut keittää heille makeisia ja oli parhaillaan täydessä työssä, kun DeJong koputti keittiön ovelle. Kaikki veri karkasi hänen päähänsä jääden sinne kuumasti tykkimään. Kolkuttaja astui huoneeseen. Silloin täytti Selinan mielen odottamaton rauha, itsehillintä ja varmuus. Hän esitti tyynesti asiaankuuluvat lauseet: »Hyvää päivää, herra DeJong, ja kuinka te voitte, ja painakaa puuta, ja arkihuoneessa ei ole tulta, joten meidän on jäätävä tänne.»

Vieras otti osaa makeisseoksen venytykseen. Selina ihmetteli, olivatko Geertje ja Jozina koskaan riidelleet. Vasta puoli yhdeksän hän ajoi heidät vuoteeseen ja asetti lautasellisen leikattuja makeisia heidän väliinsä. Hän kuuli heidän virnistelevän ja piehtaroivan nauttien vanhempien poissaolon suomasta harvinaisesta vapaaillasta.

»No, lapset!» hän vihdoin huusi. »Muistatteko, mitä te lupasitte äidille ja isälle?»

Hän kuuli Geertjen matkivan imelästi: »Muistatteko, mitä te lupasitte äidille ja isälle?» Sitten seurasi taas tukahdutettua tirskuntaa.

Pervus oli ilmeisesti käynyt kaupungissa, koska hän nyt veti esille taskustaan pussin, joka sisälsi puolisen tusinaa banaaneja — maalaislasten hienointa herkkua. Selina kuori kaksi niistä ja vei ne saparoniskoille. Nämä ahmivat ne ihmeellisen nopeasti suuhunsa ja vaipuivat heti väsyneinä syvään uneen.

Pervus DeJong ja Selina istuivat keittiön pöydän ääressä kirjat levällään edessään sen vahakankaalla. Banaanin makea, raskas tuoksu täytti ilman. Selina toi keittiöön arkihuoneen lampun nähdäkseen paremmin. Lampun säiliö oli nikkelinen, ja sen keltainen lasivarjostin loi pehmeän, kultaisen hohteen huoneeseen.

»Te ette mennytkään kokoukseen», Selina virkkoi jäykästi. »Herra ja rouva Pool menivät.»

Selina näki hänen nielaisevan. »Myöhästyin. Kävin kaupungissa ja myöhästyin. Meidän pitää kylvää tomaatinsiemenet taimilavaan huomenna.»

Selina avasi McBriden kieliopin. »Hm!» opettajamainen rykäisy. »Tarkastakaamme seuraavaa lausetta: 'Blücher saapui Waterloon kentälle juuri sillä hetkellä, jolloin Napoleon hyökkäsi viimeisen kerran Wellingtonia vastaan'. 'Juuri' on alistetun lauseen määräys. Toisin sanoen: 'Juuri' tarkoittaa: 'sillä hetkellä jolloin'… Juuri niin. Ja Wellington on…»

Tätä jatkui puolisen tuntia. Selina iski silmänsä lujasti kirjaan. Miehen ääni jatkoi kuivasti kieliopillista selostustaan, ja sen syvä kaiku heläytti hänestä vastauksen kuin käsi, joka hipaisee harpun kieliä. Hän kuuli vanhan Jakobin yläkerrassa kompuroivan levolle asettuessaan. Sitten vallitsi sielläkin hiljaisuus. Selinan silmät pysyivät yhä päättävästi kirjassa. Kuitenkin hän näki aivan kuin suoraan niihin katsoen miehen suuret, voimakkaat kädet.

Niiden selkää peitti hieno, kullahtava untuva, joka tummeni ja tiheni ranteita kohden. Selina huomasi rukoilevansa voimaa — voimaa vastustaakseen tätä kauheaa ja outoa tunnetta — tuota syntiä, tuota hirveää, joka häntä hallitsi. Hänen rukouksensa oli harras, säälittävä rukous, joka pukeutui raamatun kieleen.

»Oi, Jumala, pysytä minun silmäni ja ajatukseni kaukana hänestä. Kaukana hänen käsistään. Anna minun silmäini ja ajatusteni pysyä kaukana hänen ranteidensa kultaisista haituvista. Älä anna minun ajatella hänen ranteitaan…»

»Lounaisen neljänneksen omistaja myy 20 yardin levyisen suikaleen farminsa eteläisestä reunasta. Paljonko hän saa, jos hinta on 150 dollaria acrelta?»

Pervus suoritti loistavasti tämän tehtävän ja rupesi sitten hikipäässä laskemaan neliöjuurta 576:sta. Neliöjuuret kauhistuttivat häntä. Selina pyyhki sienellään kivitaulun puhtaaksi. Pervus kumartui hyvin lähelle taulua yrittäessään käsittää noita vastahakoisia pikku numeroita, jotka tottelivat niin nöyrästi Selinan taitavaa kynää.

Selina suoritti sen sujuvasti. »Tulokseen on sisältyvä kaksi kertaa kymmenien ja yksikköjen summa ynnä yksikköjen neliö.» Pervus räpäytti silmiään. Hän oli aivan pökertynyt. »Ja», jatkoi Selina kevyesti, »kaksi kertaa kymmenet, kertaa yksiköt, ynnä yksikköjen neliöjuuri on yhtä kuin kaksi kertaa kymmenet ja yksiköt kertaa yksiköt. Sen vuoksi», — sirosti kynää heilauttaen — »lisää 4 yksikköä 40:een ja kerro summa 4:llä. Joten siis», lopullisen voitokkaana — »neliöjuuri 576:sta on 24.»

Selina hengitti sangen nopeasti. Keittiön lieden tuli ratisi ja leimahteli. »Ja nyt te laskette tämän. Ensiksi pyyhitään entinen pois. Noin! Millainen on tulos oleva?»

Pervus DeJong rupesi selittämään hitaasti ja änkyttäen. Lukuunottamatta miehen ääntä vallitsi talossa hirvittävä hiljaisuus. »Jäännös… kahdesti… tulos… kymmenet… yksiköt…» Hänen äänensä oli outo — sen sävy — sen väri. Selina tunsi merkillistä huojuntaa ikään kuin koko talo olisi hiljaa heilunut. Pienet, suloiset, tuskaiset väreet kiitivät vuoroon kylminä, vuoroon kuumina hänen käsivarsiaan, sääriään, selkärankaansa pitkin… »yksikköjen neliöjuuri on sama kuin kaksi kertaa… kaksi kertaa… kymmenien… kymmenien…» Miehen ääni vaikeni.

Selinan silmät hiipivät vastustamattomasti kirjasta hänen käsiinsä. Hän säpsähti nähdessään ne. Ne olivat pusertuneet nyrkkiin. Hänen silmänsä lensivät nyt noista nyrkeistä hänen vieressään istuvan miehen kasvoihin. Hänen päänsä kohosi ja kallistui taaksepäin. Hänen avoimet, ihmettelevät silmänsä kohtasivat DeJongin katseen. Miehen silmät leimusivat häikäisevän sinisinä hänen päivänpaahtamissa kasvoissaan. Vähäinen osa Selinan aivoista toimi vielä, ja se näki tuon säteilyn. Sitten nuorukaisen nyrkit laukesivat. Tuo sininen liekki poltti häntä, ympäröi hänet. Hänen poskellaan, tuntui miehen posken kova, viileä kosketus. Hän tunsi miehen läheisyyden väkevän, pelottavan, pistävän lemun — epämääräisen tupakan, tukan, vastapestyn liinavaatteen ja ihon tuoksun. Tuo sekoitus inhotti ja viekotteli häntä. Hän halusi torjua ja samalla hän halusi syöksyä eteenpäin. Sitten hän tunsi nuorukaisen huulet omilla huulillaan ja tunsi vastaavansa ihmeellisesti, innokkaasti antautuen niiden puserrukseen.

VII.

Heidän häänsä vietettiin seuraavassa toukokuussa kahden kuukauden kuluttua. High Prairien lukukausi loppui käytännössä heti ensimmäisten hentojen, sipuleita, retiisejä ja pinaattia edustavien oraiden ilmestyttyä näkyviin väkevästä, hiekkaisesta mullasta. Selinan luokat hajosivat, kutistuivat, sulivat miltei olemattomiksi. Koulu muuttui lastentarhaksi, missä viiden vuoden vanhat pienokaiset kääntelivät, vääntelivät ja riehuivat avattujen ikkunain kautta umpuilevalta preerialta tulvehtivassa kevätilmassa. Koulutalon uuni törrötti ruosteenruskeana ja kylmänä, ja Selinan huoneen silinteri muistutti mustaa paholaista, joka oli kadottanut ilkeän mahtinsa.

Selina oli tyrmistynyt ja kuitenkin rauhallinen, kapinallinen ja tyytyväinen, ja kaikkien näiden tunteiden yläpuolella uiskenteli jonkinlainen julma naurunhalu ja alapuolella jonkinlainen säikähdys. Toukokuinen High Prairie oli viheriä ja ruusunpunainen ja sininen. Kevätkukkaset sirottivat pelloille ja tienvierille keltaisia, vaaleanpunaisia, vaaleanvihertäviä ja sinipunaisia läiskiä. Siellä oli orvokkeja, keltakukkia, keräkukkia ja sinivuokkoja. Järveltä leyhyi pehmeää, viileää tuulenhenkeä. Selina ei ollut koskaan ennen elänyt maaseudun kevättä. Se tuotti hänelle suorastaan ruumiillista kipua. Hän liikkui kuin kohtalon lankojen vetämänä. Oli kuin jokin olisi häntä kuljettanut vastoin hänen tahtoaan, käsitystään ja suunnitelmiaan jotain suloista ja kauheaa kohden. Ollessaan Pervuksen seurassa hän oli vilkas, iloinen, kuohuva. Sulhanen oli harvapuheinen, hän vain katseli Selinaa vaieten ja jumaloiden. Kun hän toi tytölle kimpun kuihtuneita narsisseja, kohosivat kyyneleet tämän silmiin. Hän oli kävellyt Updiken metsään saakka hakemaan niitä kuultuaan Selinan sanovan, että hän rakasti narsisseja. Ne olivat velttoja ja limaisia oltuaan niin kauan hänen kädessään tällaisena kuumana päivänä. Pervus katsoi häneen alhaalta keittiön portaiden juurelta Selinan seisoessa ylhäällä ovensuussa, ja Selina otti ne vastaan ja kosketti kädellään hänen päätään. Hän oli kuin suuri, kiltti koira, joka tuo märän ja repaleisen rievun puutarhasta ja asettaa sen emäntänsä jalkojen juureen katsoen tähän lempeästi kysyvin silmin.

Oli aikoja, jolloin kaikki tuntui niin epätodelliselta. Oliko hän todellakin muuttuva kauppapuutarhurin vaimoksi ja elävä High Prairiessä lopun elämästänsä! Oi, ei! ei! Tämäkö oli siis se suuri seikkailu, josta hänen isänsä aina oli puhunut? Hänenhän piti niin kepeästi astella elämänsä polkua — valita tuhannesta tarjotusta mahdollisuudesta. Tämän High Prairien talvenhan piti olla vain välikohtaus — eikä koko elämä! Hän katseli Maartjea. Ei, eihän hän koskaan voisi muuttua tuollaiseksi! Se oli typerää. Se oli tarpeetonta. Hän käyttäisi vaaleanpunaisia ja sinisiä työpukuja. Hänen uutimissaan olisi röyhelöitä ja maljakoissaan kukkia.

Joskus hän puhui noista tavallisista morsianhuolistaan keittiössä hyörivälle, toimeliaalle rouva Poolille.

»Ettekö te koskaan ollut peloissanne — niin, juuri peloissanne — kun teidän piti mennä naimisiin Klaas Poolin kanssa, rouva Pool?»

Maartje Poolin kädet pitelivät suurta taikinavuorta, jota hän peittosi, pyöritteli ja venytteli kiivaasti. Hän heitti kourallisen jauhoa leivinpöydälle kannattaen toisella kädellään taikinapalloa ja pudotti sen sitten takaisin pöydälle ryhtyen uudelleen sitä leipomaan kummallakin nyrkillään.

»Karkasitte! Karkasitteko tosiaankin — minkä tähden? Ettekö te ra — pitänyt Klausista?»

Maartje Pool sotki reippaasti posket punoittaen. Hän paineli, pyöritteli ja silitteli ja näytti oudon nuorelta — miltei, tyttömäiseltä — harvinaisen ilmeen väikkyessä hänen kasvoillaan. »Pidin kuin pidinkin. Pidin hänestä oikein paljon.»

»Vähän matkaa vain. Palasin heti. Kukaan ei edes huomannut minun karanneen. Mutta minä karkasin kuitenkin. Tiesin sen itse.»

Maartje esitti filosofiansa aavistamattakaan, että sillä saattoi olla niin komea nimi. »On mahdotonta karata kyllin kauaksi. Elämä voi loppua, mutta sen luota ei kukaan voi karata.»

Tyttömäisyys oli kadonnut hänen kasvoiltaan. Hän oli ikivanhan näköinen. Hänen voimakkaat kätensä taukosivat hetkiseksi sotkemasta ja leipomasta. Ulkona portailla Klaas ja Jakob tarkastivat viikon satoa, joka oli vietävä kaupunkiin samana iltapäivänä.

Selina ponnisti kaikki voimansa voittaakseen jälleen Roelfin suosion. Poika oli kuin luottava pieni eläin, jota rakas käsi on loukannut, ja joka sen jälkeen kaihtaa sitä. Hän liehakoi tätä kolmetoistavuotista pikku poikaa enemmän kuin hän milloinkaan oli liehakoinut sitä miestä, jonka hän oli naiva. Roelf oli kerran kysynyt häneltä suorasukaisesti: »Miksi te menette hänen kanssaan naimisiin?» Hän ei koskaan maininnut tuon miehen nimeä.

Selina harkitsi syvästi. Mitä hän sanoisi? Vastaus, joka jo oli hänen huulillaan, ei olisi kelvannut pojalle. Hänen mieleensä juolahti muuan säe Lancelotista ja Elainesta. Hän vastasi: »Palvellakseni häntä ja seuratakseni häntä maailman ääriin.» Hänestä tämä kaikui niin kauniilta, kunnes Roelf sen jyrkästi hylkäsi. »Se ei ole mikään syy. Se on vain kirjan sanoja. Sitäpaitsi on typerää puhua maailman ääristä. Hänhän jää tänne High Prairiehen ikipäiviksi.»

»Kuka sen tietää?» Selina tokaisi miltei vihaisesti — ja hämmästyneestikin.

Mutta eipä jaksanut poika kuitenkaan kauan vastustaa Selinaa. Yhdessä he kaivoivat ja istuttivat kukkasarkoja Pervuksen siistimättömälle pihamaalle. Tulpaanien aika oli jo ohitse, mutta Pervus oli tuonut hänelle kaikenlaisia muita siemeniä kaupungista, unikoista astereihin ja purppuraisista miekkaliljoista kieloihin ja köynnöskukkiin saakka. Viimeksimainitut kylvettiin pihaportaiden luokse näitä koristamaan, koska ne kasvoivat niin nopeasti. Selina, kaupungin lapsi, ei tuntenut eri kukkalajeja, mutta oli kuitenkin päättänyt luoda itselleen oikein vanhanaikaisen puutarhan keräkukkineen, neilikkoineen, resedoineen ja floksioineen. Hän ja Roelf käänsivät ja hienonsivat maata ja istuttivat. DeJongin talo oli erinomaisen ruma tämänkin seudun laatikkorakennusten rinnalla. Siltä puuttui se häikäisevän puhtauden leima, joka karkotti muista taloista synkkyyden. Rakennus oli jo kolmekymmentä vuotta vanha — harmaa, ränsistynyt laatikko, joka mansarikattoineen ja litteine julkisivuineen pisti esille tienvieren pajupensaikosta. Se kalpasi maalia, aidat olivat kallellaan, ja ikkunain uutimet olivat vinossa. Arkihuone oli kostea ja surkea. Vanha eukko, joka hoiti Pervuksen taloa, tallusteli kaiken päivää huoneesta huoneeseen ämpäreineen ja märkine, harmaine riepuineen. Pöydällä törrötti aina aimo vuori likaisia astioita, eikä edellinen ateria koskaan ehtinyt pakoon seuraavan tieltä. Saattoi heti nähdä, ettei tuossa autiossa, avuttomassa talossa asunut sellaista naista, joka olisi sitä rakastanut.

Selina päätti heti (ja ilmoitti päätöksensä Pervuksellekin), että hän aikaansaisi muutoksen. Hän kuvitteli, kuinka hän hyörisi talossa siveltimineen ja valkeine maalipurkkeineen luoden kauneutta rumuuden tilalle askeltensa jäljissä.

Hänen kapionsa olivat mitä yksinkertaisimmat. Pervuksen taloudessa oli jo tarpeelliset liinavaatteet. Morsiuspuku tuotti hänelle enemmän päänvaivaa, kunnes Maartje ehdotti, että hänet vihittäisiin vanhassa, hollantilaisessa morsiuspuvussa, joka virui Selinan makuuhuoneessa olevassa kapioarkussa.

»Oikea hollantilainen morsian», Maartje virkkoi. »Miehenne ihastuu varmasti.» Pervus olikin mielissään. Selina lekotteli hänen rakkautensa lämmössä kuin kissanpoika auringossa. Hän olikin itse asiassa hyvin yksinäinen pikku morsian, joka ei voinut pyytää neuvoa ja lohdutusta keltään muulta kuin noilta kahdelta valokuvalta, jotka olivat hänen hyllyllään. Vanha hollantilainen morsiuspuku oli monta tuumaa liian avara, hameen kiinnikenauha riitti kahdesti hänen vyötäistensä ympäri, eikä hänen hento rintansa täyttänyt liivin ylenpalttista laajuutta, mutta kokonaisuus oli kuitenkin sekä hämmästyttävän sievä että liikuttava. Kankeaksi koristellun päähineen siivet reunustivat niin somasti noita valkoisia kasvoja, joista silmät loistivat suurina ja tummina. Hän oli yrittänyt pistää jalkansa käsin vuoltuihin puukenkiinkin, mutta luopunut vihdoin yrityksestään huomatessaan, että hänen käpälänsä liikkuivat niissä kuin muikut veneessä. Outojen vanhojen nappien ja hakasten kiinnittäminen oli ylen hankalaa. Oli kuin muinainen Sofia Kroon vainaja olisi aavekäsillään turhaan koettanut estää tätä nuorta olentoa heittäytymästä hänelle määrätyn kohtalon huomaan.

Heidät vihittiin Poolin talossa. Klaas ja Maartje olivat tarjoutuneet järjestämään hääillalliset — kinkkua, kananpoikaa, makkaraa, leivoksia, pikkelsiä ja olutta. Pastori Dekker vihki heidät, ja koko toimituksen ajan Selina oli pahoillaan siitä, ettei hän seurannut papin puhetta, vaan kuin lumottuna katseli hänen lyhyen, kankean partansa heiluntaa sen liikkuessa edestakaisin leuan mukana. Pervus oli jäykkä, juhlallinen ja vaivaantunut mustassa hääpuvussaan — eikä ensinkään arkipäivien korderoy-housuihin ja siniseen paitaan puetun jättiläisen kaltainen. Kesken kaiken Selina äkkiä tunsi kauhistuen, että hänen teki mielensä huutaen pötkiä tiehensä koko tästä seurasta, tämän miehen luota ja tästä talosta, maantielle, minne hyvänsä — niin, minne todellakin? Tuo tunne oli niin voimakas, että hän suorastaan hämmästyi huomatessaankin seisovansa oikealla paikallaan, puettuna hollantilaiseen morsiuspukuunsa, vastaten oikealla hetkellä: »Tahdon» pastorin kysymykseen.

Häälahjat olivat hyvin harvalukuiset. Poolit olivat antaneet heille kattolampun, jollaista kaikki farmarivaimot haaveilivat, hirvittävän, keltaisen kapineen, jonka varjostimessa heloitti vaaleanpunaisia ruusuja, ja jonka reunoilla helisi ja heilui kristallisärmiöitä. Se oli aiottu arkihuoneen kattoon, ja se riippui ketjussa, jota voitiin mielin määrin nostaa ja laskea. Paarlenbergin leski lähetti heille punertavan juomavesikaluston, johon kuului paksu kannu ja kuusi lasia. Roelfin lahja, monien viikkojen ahkeran työn tulos, oli kapioarkku, jonka hän oli huolellisesti jäljentänyt tuon hienon, vanhan esineen mukaan, joka oli kirkastanut aikanaan Selinan rumaa huonetta. Hän oli värjännyt puun ja kiillottanut sen ja hän oli leikannut sen kanteen Selinan nimikirjaimet — aivan tuon vanhan arkun nimikirjainten mallin mukaan — S.P.D. — sekä vielä vuosiluvunkin — 1890. Tämä oli kolmentoistavuotiaan työksi oikea mestarinäyte — se olisi ollut kunniaksi minkä ikäiselle miehelle hyvänsä. Se oli ainoa kaunis lahja Selinan kömpelöiden ja koruttomien häälahjojen joukossa. Selina oli kiittänyt häntä kyynelsilmin. »Roelf, tulethan sinä usein minua tervehtimään, tulethan? Oikein usein!» Sitten hän jatkoi — ikään kuin epäröiden: »Tarvitsen sinua — eihän minulla ole ketään muutakaan.» Omituisia sanoja morsiamen huulilta.

»Kyllä minä tulen», oli poika sanonut koettaen puhua huolettomasti.
»Varmasti tulen, kun vain passaa.»

Vihkimisen jälkeen he ajoivat suoraan DeJongin kotiin. Toukokuussa ei vihannespuutarhuri voi laiminlyödä puutarhaansa päivääkään. Talo oli valmistunut ottamaan vastaan heitä. Entisen taloudenhoitajattaren hallituskausi oli päättynyt, ja hänen huoneensa keittiön vieressä oli tyhjä.

Illallisen aikana kiertelivät Selinan päässä niin hullut ja hajanaiset ajatukset, että hän kauhistui.

»Nyt olen minä naimisissa. Olen rouva Pervus DeJong. Sievä nimi. Se näyttäisi oikein hienolta painettuna ohuesti ja sirosti käyntikorttiin:

Myöhemmin hän muisteli näitä mietteitään sangen kirpein mielin ollessaan rouva Pervus DeJong, joka oli kotona paitsi perjantaisin myöskin lauantaisin, sunnuntaisin, maanantaisin, tiistaisin, keskiviikkoisin ja torstaisin.

Heidän ajaessaan illalla DeJongin taloa kohden, Selina ajatteli: »Tässä minä nyt ajan kotiin mieheni rinnalla ja tunnen hänen hartiansa koskettavan omaani. Jospa hän edes puhuisi — sanoisi jotakin! Mutta peloissani minä en ole.»

Pervuksen torivankkurit olivat pihalla vehmarot alaslaskettuina. Oikeastaan olisi hänen pitänyt tänään ajaa kaupunkiin, mutta sen sijaan oli hän päättänyt lähteä huomenna varhain iltapäivällä päästäkseen hyvälle paikalle torilla. Lyhdyn valossa näyttivät nuo vankkurit Selinan mielestä vertauskuvallisilta. Olihan hän jo ennenkin nähnyt ne, mutta nyt, kun ne kuuluivat hänen omaan elämäänsä — DeJongin torivankkurit rouva DeJongin elämään — hän vasta näki selvän selvästi, kuinka hullunkuriset, hävettävät ja köyhät nuo vanhat ajopelit olivat — niidenkin vankkurien rinnalla, jotka seisoivat Klaas Poolin pihalla vihreiksi maalattuina ja punakirjaimisina julistaen: »Klaas Pool, Puutarhatuotteita.» Molempien kiiltävien maalaishevosten taakse valjastettuina ne näyttivätkin yhtä varakkailta ja hyvinvoivilta kuin Klaas Pool itse.

Pervus heilautti hänet alas vaunujen istuimelta ja puristi hänet hetkiseksi hyvin lähelle itseään. Selina virkkoi: »Sinun täytyy maalata nuo vankkurit, Pervus, ja paikata istuimet ja korjata sivut.»

Talo oli siistitty, mutta ei sittenkään oikein puhdas. Vanha rouva Voorhies ei ollut viitsinyt liiaksi vaivautua sellaisen miehen takia, joka ei koskaan kuitenkaan huomannut, oliko koti siisti vai epäsiisti. Pervus sytytti lamput. Keittiön uunissa paloi tuli. Tällaisena lauhkeana toukokuisena iltana se tuntui kovin ahdistavalta. Selina ajatteli omaa pientä makuuhuonettaan, joka ei enää ollut hänen omansa, ja joka luultavasti tällä hetkellä oli ihanan viileä länsituulen vapaasti leyhyessä ikkunoista huoneeseen. Pervus vei hevosen talliin. Makuuhuoneeseen johti ovi vierashuoneesta. Ikkuna oli suljettu. Tämä vuosi oli opettanut Selinan edellisenä iltana valmistamaan seuraavan aamun heräämisen, jotta aikaa ei kuluisi hukkaan, ja hän teki sen nytkin koneellisesti. Hän riisui yltään valkoisen, rimsutetun ja koristellun alushameen, kolme kankeaa hametta ja jäykistetyn liivinsuojustimen sekä korkearintaiset nyöriliivit ja pani ne lipastonsa laatikkoon, jonka hän oli edellisellä viikolla puhdistanut ja paperoinut. Hän harjasi tukkansa, otti esille huomispäivän puvut, pukeutui korkeakauluksiseen ja pitkähihaiseen yömekkoonsa ja pujahti tähän outoon vuoteeseen. Hän kuuli Pervus DeJongin sulkevan keittiön oven, avaimen napsahtavan, lukon paukahtavan sekä nopeat raskaat askeleet keittiön lattialla. Tuo mies tuli hänen luoneeseensa… »On mahdotonta karata kyllin kauaksi», sanoi Maartje Pool. »Elämä voi loppua, mutta sen luota ei kukaan voi karata.»

Seuraavana aamuna Pervus herätti hänet kello neljä. Hän säpsähti istumaan jännittäen korviaan ja silmiään. »Sinäkö siellä, isä?» Hän oli jälleen pikku Selina Peake, ja Simeon Peake oli juuri palannut kotiin, hyväntuulisena, pelattuaan koko yön.

Pervus DeJong liikuskeli jo huoneessa sukkasillaan. »Mitä — mitä kello on? Mitä sinä teet, isä? Miksi sinä olet jo noussut? Etkö vielä ole nukkunutkaan…» Sitten vasta Selina muisti.

Pervus DeJong nauroi tullen hänen luoksensa. »Nousehan, pikku laiskuri. Kello on jo yli neljä. Minun on tehtävä sekä eilis- että tämän päivän työt. Aamiaista, pikku Lina, aamiaista. Nyt sinä olet farmin emäntä.»

VIII.

Lokakuun tienoilla High Prairien vaimot supattivat toisilleen, että rouva Pervus DeJong »odotti». Dirk DeJong syntyi maaliskuun viidentenätoista päivänä vierashuoneen takaisessa kamarissa kummastuneen, hieman kostonhimoisen, mutta kuitenkin ylen innostuneen äitinsä ja ylpeän, hassunkurisen ja pöyhkeilevän isänsä läsnäollessa. Itsetyydytys, joka loisti hänen isänsä kasvoilla, oli, jos otetaan huomioon hänen äskeisen pitkän, tuskallisen ja raatelevan jutun kuluessa suorittamansa osan mitättömyys, aivan suhteettoman suuri. Dirk nimen sävy kuvasi Selinan mielestä jotain pitkää, suoraa ja solakkaa olentoa. Pervus oli sen valinnut, koska se oli hänen isoisänsä nimi.

Joskus noiden kuukausien kuluessa Selina vaipui muistelemaan ensimmäistä talveaan High Prairiessä — tuota talvea, johon sisältyi jäinen makuuhuone, kylmä, musta silinteri, kouluhuoneen uuni, pakkasenpukamat ja Poolin silava — kuin suloista unta, kuin rauhan, vapauden ja huolettomuuden aikaa. Tuo jääkylmä huone oli ollut hänen huoneensa, tuo peninkulman matka, jonka hän polki kirpeinä talviaamuina, kuin pikkuinen juoksahdus, ja koulusalin uuni vain jonkinlainen epämukava, mutta kuitenkin miellyttävä leikkikalu.

Pervus DeJong rakasti sievää, nuorta vaimoaan, ja tämä rakasti häntä, mutta nuori rakkaus kukoistaa parhaiten värien, lämmön ja kauneuden hoivissa. Se muuttuu arkipäiväiseksi ja epämääräiseksi, jos sen on alotettava kello neljä aamulla sokeasti ja unenpöpperössä haparoimalla muodottomia ja merkillisiä pukuja vuoteen päädyiltä ja tuoleilta ja päätettävä päivänsä tylsänä ja uupuneena kello yhdeksän seitsemäntoista tunnin lakkaamattoman ruumiillisen työn jälkeen.

Tämä oli kostea kesä. Pervuksen ensiluokkaiset tomaatintaimet, jotka hän oli niin huolellisesti istuttanut uskoen ennustuksiin, jotka lupasivat kuivaa kesää, törröttivät kurjina, harmaina kummituksina liejuaavikon keskellä. Koko pelto tuotti yhden ainoan marmoripallon kokoisen hedelmän.

Sato oli tänä vuonna muuten kohtuullisen hyvä DeJongin maatilalla, mutta sen vaatima työ oli suoraan sanoen sydäntäsärkevä. Pervus ja hänen renkinsä kylvivät käsin ja kitkivät käsin. Selina kuvitteli, että he olivat noiden itujen, oraiden ja juurien orjia, jotka kirkuivat sadointuhansin äänin: »Päästä minut esille! Päästä minut esille!» Hän oli tämän talven aikana asuessaan Poolilla nähnyt, että Klaas, Roelf ja ukko Jakob ahersivat varhain ja myöhään, mutta hänen siellä viettämänsä kuukaudet kuuluivat kauppapuutarhurin niin sanottuun lepokauteen. Hän oli saapunut paikkakunnalle marraskuussa ja mennyt naimisiin toukokuussa. Toukokuusta lokakuuhun saakka oli maanviljelijän pakko hoitaa peltojaan suorastaan raivokkaasti. Selina ei koskaan ollut uneksinutkaan, että ihmisolennot saattaisivat raataa tuolla tavalla toimeentulonsa puolesta. Hän ei ollut tuntenut raadanta-käsitettäkään ennen High Prairiehen tuloaan. Nyt hän näki miehensä kiskovan elantonsa maasta silkan lihastyön, hien ja vaivan avulla. Kesäkuun, heinäkuun, elokuun ja syyskuun päivät vihannoi tuo ihana, musta preeriamulta kuin runsauden taimilava. Tänä aikana heräsi Selinan mielessä outo tunne tätä maata kohtaan, eikä hän enää koskaan voinut siitä tunteesta irtaantua. Ehkäpä myöskin lapsi, jota hän kantoi, vaikutti hänen mielentilaansa. Hänessä ailahteli lämmin sukulaisuuden tunne maata kohtaan. Hän tunsi kuuluvansa tähän maahan — hänessä väreili loiston ja täyttymyksen ihanuus. Joskus päästessään silmänräpäykseksi pakoon talouspuuhistaan, hän saattoi pysähtyä keittiön ovensuuhun, ja kääntäen hehkuvat kasvonsa peltoja kohden katsella tuota aaltoilevaa vehreyttä, noita loppumattomia laineita, jotka kaukana sulautuivat toisiinsa muuttuen vihannoivaksi mereksi.

Samoin kuin Klaas Poolin mielestä kaalit olivat olleet kaaleja eivätkä mitään muuta, samoin Pervuksenkin mielestä nämä porkkanat, punajuuret, sipulit, turnipsit ja retiisit olivat vain puutarhatuotteita, joita piti istuttaa, hoitaa, korjata ja myydä. Mutta Selinalle ne muuttuivat tänä kesänä eläväksi osaksi elollisen maailman laajasta koneistosta. Pervus, maa, aurinko, sade, kaikki alkuvoimat olivat työskennelleet tuottaakseen ravintoa miljoonille ihmisolennoille. Tämä surkea, liejuinen pikku maapalsta muuttui kuningaskunnaksi, seudun hitaat hollantilais-amerikkalaiset kauppapuutarhurit olivat maan jumaluuden palvelukseen pyhitettyjä ylipappeja. Hän ajatteli Chicagon lapsia. Jos heidän poskensa punoittivat, silmänsä loistivat ja aivonsa toimivat vilkkaasti, niin oli heidän kiitettävä siitä Pervusta, joka toi heille elähdyttävää ravintoa. Näinä aikoina ei vielä lörpötelty kaikenlaista roskaa rautapitoisuudesta, vitamiineista eikä arsenikista, heti kun puhe kääntyi ruokaan. Siitä huolimatta vaistosi Selina noiden raatavien, kärsivällisten olentojen merkityksen, jotka itsetiedottomina, kaksin kerroin taipuneina rähjivät High Prairien peninkulmaisilla pelloilla. Joskus hän yritti kertoa kuvitelmiaan Pervuksellekin, mutta tämä vain tuijotti häneen suurin, sinisin, typerin silmin.

»Maatyökö suurenmoista! Maatyö on orjantyötä. Eilen en saanut porkkanakuormastani kaupungissa senkään vertaa, että se olisi riittänyt lapsemme vaatteiksi sen syntyessä. Minun pitäisi, totta vieköön, syöttää ne täällä kotona elukoille.»

Pervus ajoi Chicagon torille joka toinen päivä. Heinä- ja elokuussa hän saattoi olla viikon päivät samoissa vaatteissa. Hän ja Jan Steen täyttivät vankkurit päivän sadolla, ja kello neljä he lähtivät vaivalloiselle kaupunkimatkalleen. Vanha, historiallinen Heinätori läntisen Randolph Streetin varrella oli muodostunut Chicagon ympäristön toripuutarhurien pesäpaikaksi. He jättivät sinne vankkurinsa valmistautuen seuraavan päivän kaupantekoon. Vankkurit seisoivat tiheään sullottuina kolminkertaisissa riveissä kadun kummallakin puolella sekä keskellä. Ne, jotka saapuivat varhain, saivat parhaimmat paikat, sillä paikat eivät olleet edeltäkäsin jaetut. Pervus koetti ehtiä Heinätorille kello yhdeksäksi illalla, mutta useasti täytyi hänen huonojen teiden takia kiertää, ja silloin hän myöhästyi, mikä tavallisesti ennusti huonoa päivää. Miehet nukkuivat enimmäkseen vankkureissaan kyyristyneinä istuimilleen taikka heittäytyneinä pitkälleen säkeille. Heidän hevosensa vietiin läheisten katosten alle, missä niitä hoivattiin ja ruokittiin paremmin kuin niiden isäntiä. Huoneen saattoi tosin saada kadun varrella olevissa ränstyneissä majataloissa kahdellakymmenelläviidellä sentillä, mutta huoneet olivat pieniä, ummehtuneita, sangen likaisia ja vuoteet vain hyvin vähän vankkureita mukavampia. Sitäpaitsi — kaksikymmentäviisi senttiä! Puolesta tynnyristä tomaatteja saatiin kaksikymmentäviisi senttiä. Perunasäkistä saatiin kaksikymmentäviisi senttiä. Säkki sipuleita tuotti seitsemänkymmentäviisi senttiä. Kahdella dollarilla sai satakunta kaalinpäätä — viiden naulan painoista päätä. Jos ajoit kotiin kymmenen dollaria taskussasi, osoitti voiton mittari nollaa, joten sinun oli ehdottomasti ansaittava enemmän. Ei, kukapa olisi silloin maksanut kahtakymmentäviittä senttiä vain saadakseen nukkua vuoteessa!

Muutamana kesäkuun aamuna noin kuukausi heidän häidensä jälkeen Selina ajoi Pervuksen mukana Chicagoon istuen pienenä ja outona uusissa kapiovaatteissaan varhaisilla puutarhatuotteilla kukkuroilleen täytettyjen vihannesvankkurien pukilla. He olivat lähteneet liikkeelle ennen neljää tänä iltapäivänä ja saapuneet kaupunkiin kello yhdeksän, vaikka tiet olivat viimeisten toukokuun sateiden pehmittämät. Tämä oli tavallaan heidän häämatkansa, koska Selina ei ollut kertaakaan poistunut farmilta heidän häidensä jälkeen. Aurinko oli kirkas ja kuuma. Selina avasi sateenvarjon suojellakseen itseään ja katseli ympärilleen uteliaasti ja huvitettuna. Hän jutteli, käänteli päätään joka puolelle, huudahteli ja kyseli. Joskus hän toivoi, että Pervus olisi nopeammin sopeutunut hänen tuuliinsa. Hän, tuo hilpeä, vilkas tyttönen hyöri hänen ympärillään kuin ystävällinen, kirkassilmäinen rottakoira hitaan ja juhlallisen bernhardilaisen rinnalla.

Keikkuessaan eteenpäin tiellä Selina ilmaisi Pervukselle kaikki ne suurenmoiset suunnitelmat, joita oli muodostunut hänen mielikuvituksessaan viimeisten neljän viikon aikana. Hän ei ollut tarvinnut neljää viikkoa — ei edes neljää päivääkään — huomatakseen, että tuo suuri, leveäharteinen mies, jonka hän oli nainut, oli ystävällinen, hellä ja hyvä olento, jolla ei ollut tippaakaan alotekykyä taikka rohkeutta. Joskus Selina lankesi ihmetyksen valtaan muistellessaan Pervuksen uhmailua, tämän huutaessa kilpaa hänen eväskoriaan tuona juhlailtana Oomsin salissa. Se tuntui nyt niin uskomattomalta, vaikkakin Pervus useasti puhui siitä päätään heiluttaen ja hymyillen voittoisan sankarin leveää, itsetietoista hymyä. Hän oli joka tapauksessa sangen raskastekoinen ilmiö, tuo Pervus, joka ei milloinkaan oikein ymmärtänyt Selinassa leimahtelevaa tulta, hänen tervettä pirteyttään ja hänen seikkailutarvettaan. Pervus oli sekä levoton että ylpeä hänen välähtelevistä päähänpistoistaan.

Kaikkien nuorten vaimojen tavalla päätti Selinakin rohkeasti muuttaa miehensä luonteen. Pervus oli komea, voimakas, kiltti, hidas, vanhoillinen ja haluton. Selina päätti kääntää hänet uljaaksi, yritteliääksi, menestykselliseksi ja uhkarohkeaksi. Nyt hän täristessään Halstedin tiellä esitti erinäisiä suunnitelmiaan levein, rohkein vedoin.

»Pervus, meidän täytyy maalata talo lokakuussa kesätyön päätyttyä, ennen kuin pakkanen alkaa. Valkoinen olisi oikein sievää viheriän ohella. Ellei vain valkoinen olisi epäkäytännöllistä. Ehkäpä viheriä tummemman vihrein nurkin. Se sopisi niin sievästi tukkiruusujen taustaksi.» (Ne ruusut, jotka hän Roelfin avulla oli istuttanut, eivät olleet menestyneet.) »Ja sitten tuo läntinen kuusitoistikko. Se on kuivattava.»

»Kuivattava», Pervus murisi. »Se on savimaata. Jos sen kuivaa, on se sittenkin savea. Kovaa savimaata.»

Selinalla oli vastaus valmiina tähänkin. »Tiedän sen. Pitää käyttää salaojitusta tiiliputkilla. Ja — odotahan — humus. Nyt tiedän jo, mitä humus on. Se on kokoonpantu mätänevistä vihanneksista. Tallin vieressä on aina sellainen kasa, jota sinä olet käyttänyt varhaisiin maihin. Koko kuusitoistikko ei ole savea, osa siitä on liejuakin. Se ei kaipaa muuta kuin kuivausta ja lannoitusta — potaskaa ja fosforihappoa myöskin.»

Pervus nauroi hartaasti oikein sydämensä pohjasta, ja Selinaa raivostutti tuo nauru. Pervus siveli suurella, ruskealla kädellään suojelevasti hänen hehkuvaa poskeaan ja nipisti sitä hellästi.

»Et saa!» kivahti Selina vetäisten päänsä pois. Hän ei ollut koskaan ennen torjunut miehensä hyväilyä.

Pervus nauroi jälleen. »Ai, ai, ai! Opettajatar on nyt maanviljelijä, huh! Lyönpä vetoa, ettei edes Paarlenbergin leski tunne niin hyvästi kuin minun pikku maanviljelijäni noita» — hän räjähti taas — »noita, no, potaskoja ja — mitä happoa se olikaan? Sano, pikku Lina, mistä kummasta sinä olet saanut nuo tiedot puutarhaviljelyksestä?»

»Kirjasta! Kirjasta!» Pervus löi polveensa. »Kauppapuutarhuri, joka opiskelee kirjoista!»

»Miksi ei! Mies, joka kirjoitti tuon kirjan, tuntee vihannesviljelyksen paremmin kuin kaikki High Prairien farmarit yhteensä. Hän tuntee uudet menetelmät. Sinä viljelet farmiasi aivan samalla tavalla kuin isäsi sitä aikoinaan viljeli.»

»Eipä kelpaakaan!» huusi Selina. »Ei ikinä! Kirjassa sanotaan, että savimaa sopii mainiosti kaaleille, pavuille ja herneille. Siinä selitetään kaikki, kaikki!» Selina oli kuin hirmustunut pikku kärpänen, joka pisteli ja ärsytti hevosta kiiruhtamaan juhlallisen hidasta hölkkäänsä.

Päästyään kerran alkuun hän syöksyi eteenpäin. »Meillä pitäisi olla kaksi hevosta, joilla käytäisiin torilla. Se säästäisi sinulta monta työtuntia. Kaksi hevosta ja uudet vankkurit, vihreiksi ja punaisiksi maalatut vankkurit, samanlaiset kuin Klaas Poolilla.»

Pervus tuijotti suoraan eteensä hevosensa korvien välitse siintävälle tielle, aivan samoin kuin Klaas Pool oli tuijottanut Selinan ensi kertaa ajaessa Halstedin tietä pitkin. »Sanoja. Sanoja.»

Näin lähelle riitaa eivät he koskaan ennen olleet langenneet. Oli ilmeistä, että Pervuksen todistelulla oli kuitenkin tukeva pohja, koska vielä kahden vuodenkin kuluttua läntinen kuusitoistikko oli yhä upottavaa, hedelmätöntä savivelliä, ja vanha talo törrötti ränstyneenä ja maalaamattomana tienvieren tiheiden pajukkojen suojassa.

He nukkuivat tämän yön tuollaisessa kahdenkymmenenviiden sentin majatalossa. Toisin sanoen Pervus nukkui. Nainen makasi hänen vieressään kuunnellen kovin vieraiksi muuttuneita kaupungin ääniä, tuijottaen avonaisen ikkunan purppuranmustaan neliöön, kunnes neliö vaaleni harmaaksi. Ehkäpä hän vetistelikin hieman. Mutta aamulla olisi Pervus saattanut huomata (jos hän ylipäätänsä olisi kyennyt huomaamaan mitään), että leuan hieno viiva ilmaisi erinäisiä eittämättömiä päätöksiä, jotka koskivat maalausta, kuivaamista, humusta, potaskaa, fosforihappoa ja parihevosia.

Hän nousi pukeutumaan kello neljä Pervuksen mukana iloiten päästessään tuosta ummehtuneesta pienestä huoneesta näkemästä sen tahriintuneita ja haalistuneita seinäpapereita ja huojuvaa vuodetta ja tuolia. He joivat kupin kahvia ja söivät leipäpalasen ensimmäisen kerroksen ruokahuoneessa. Selina odotti Pervuksen käydessä ruokkimassa hevostaan. Yövahdillekin oli makseltu kaksikymmentäviisi senttiä, jotta hän yön aikana vartioisi heidän kuormaansa, joka seisoi satojen muiden joukossa Heinätorin rivissä. Aamuhämärissä alkoi kauppa. Selina katseli sitä vankkureitten istuimelta ja ihmetteli sitä naurettavan epätarkkaa ja epäedullista tapaa, millä Pervuksen hiellä ja tuskalla viljelemät tuotteet muuteltiin rahaksi, mutta hän ei sanonut mitään.

Olosuhteiden pakosta Selina pysyi kotona ensimmäisen vuoden sekä myöskin toisen. Pervus sanoi, ettei hänen vaimonsa koskaan tarvitsisi raataa pelloilla, niin kuin hyvin monen High Prairien farmarin vaimon ja tytärten täytyi tehdä. Käteistä rahaa oli tuskin ensinkään. Hädin tuskin Pervus sai kokoon niin paljon, että hän saattoi maksaa Jan Steenille tämän kuukausipalkan touko-, kesä-, heinä- ja elokuussa, jolloin hän työskenteli DeJongin talossa, vaikkakin Steenin palkka oli ylen pieni, koska hänellä oli totta tosiaan peukalo keskellä kämmentä, kuten koko siirtokunta tiesi. Selina oppi paljon tänä ensimmäisenä vuotena samoin kuin toisenakin, mutta hän puhui vähän. Hän hoiti taloaan — karkeaa ja loppumatonta työtä — ja hänen onnistui ihmeellisesti säilyttää raikas ja soma näkönsä. Hän ymmärsi nyt, miksi Maartje Poolin puku oli niin kurja, miksi hänen kasvonsa olivat niin kuluneet ja miksi hänen raskaan nopeat jalkansa eivät milloinkaan levänneet. Jo heinäkuussa hän luopui maljakkokukista, ja itse kukkaistutuksetkin, jotka niin toivorikkaasti oli valmistettu, olisivat lakastuneet hoidon puutteesta, ellei Roelf olisi niitä niin uskollisesti huoltanut.

Roelf kävi usein talossa. Hän löysi sieltä lepoa ja rauhaa, jota Poolin kodin mylläkässä ei koskaan tunnettu. Sievistääkseen kotiaan oli Selina miltei tyhjentänyt kallisarvoisen pikku pankkiaarteensa — tuhlannut nuo neljäsataayhdeksänkymmentäseitsemän dollaria, jotka hän oli perinyt isältään. Hänellä oli kuitenkin vielä jäljellä toinen noista kirkkaista, valkoisista timanteista. Hän oli neulonut sen erään vanhan flanellisen alushameensa helmaan. Kerran hän oli näyttänyt sitä Pervukselle.

»Jos minä myisin tämän, niin voisimme me luultavasti kuivattaa ja salaojittaa tuon pellon.»

Pervus otti kiven, punnitsi sitä suurella kämmenellään ja räpytti silmiään, niin kuin hän aina teki keskustellessaan tuntemattomista asioista. »Kuinkahan paljon tuosta voisi saada? Ehkä viisikymmentä dollaria. Minä tarvitsisin viisisataa.»

Selinan mielestä tämä oli lyhytnäköistä puhetta. Mutta hän oli liian vasta nainut pitääkseen puoliaan, liian rakastunut ja liian tottumaton maalaisoloihin.

Valkoinen maalipurkki ja pensseli pääsivät kuitenkin joka tapauksessa loppujen lopuksi näkyville. Viikkokausiin ei kukaan voinut istua, nojata taikka astua minnekään maalattavaan paikkaan DeJongin farmilla noitumatta hätääntynyttä varoitushuutoa Selinan huulille. Olisipa hän pienine purkkeineen ja kolmentuuman-siveltimineen käynyt talon ulkoseinienkin kimppuun, ellei Pervus olisi estänyt. Hän pallisti läpinäkyviä uutimia ja ompeli irtopäällyksiä kamalaan vierashuoneen sohvaan sekä pahimpiin tuoleihin ja hän tilasi »Koti ja puutarha» nimisen aikakauslehden. Hän ja Roelf syventyivät yhteisvoimin tähän hurmaavaan julkaisuun. Pengermät, liljalammikot, lyijyikkunat, kretongit, avoimet takat, marjakuuset, pergolat, suihkulähteet — kaikki väikkyivät heidän edessään, ja he huudahtelivat, ihailivat, vieläpä arvostelivatkin. Selina kamppaili ankarasti koettaessaan ratkaista, tahtoisiko hän englantilaisen maatalon hirsiparvekkeineen, kulmaikkunoineen ja kivettyine käytävineen vaiko italialaisen huvilan leveine penkereineen, jonka edustalla hän itse sitten seisoisi pitkine valkoisine laahustimineen venäläisen susikoiransa vieressä. Jos High Prairien asukkaat olisivat joskus kuunnelleet, kuinka tämä emäntä, joka aina oli pysyvä tyttönä, ja tämä maalaispoika, joka ei ollut koskaan ollut lapsi, keskustelivat, olisivat he kohottaneet kätensä tosi »jestas»-kauhun lamauttamina. Mutta High Prairien asukkaat eivät milloinkaan kuulleet, eivätkä olisi ymmärtäneet, vaikka olisivat kuulleetkin. Hän käyttäytyi vielä muutenkin omituisesti. Hän asetti Roelfin veistämän arkun sellaiseen paikkaan, että lapsi näkisi sen ensimmäiseksi avatessaan silmänsä aamulla. Sehän oli kaunein esine, mitä hän omisti. Sitäpaitsi oli hänellä vanha, hollantilainen, posliininen, epätäydellinen pöytäkalusto. Se oli kuulunut Pervuksen äidille, joka sen oli vuorostaan perinyt omalta äidiltään. Sunnuntai-illallisiksi Selina asetti tämän kaluston pöytään huolimatta Pervuksen vastalauseista. Hän vaati myöskin ehdottomasti, että Dirkin oli juotava maitonsa siihen kuuluvasta korukupista. Pervuksen mielestä tämä oli suoraa hulluutta.

Selina nousi joka päivä kello neljä. Pukeutuminen oli vain nopea toimitus, jolla ruumis koneellisesti verhottiin. Aamiaisen piti olla valmiina Pervuksen ja Janin palatessa tallista. Sitten seurasi aamusiivous, kananpoikain ruokkiminen, ompeleminen, pesu, silitys ja ruoanlaitto. Hän keksi keinoja, joiden avulla hän saattoi vähentää askeltensa lukua ja keventää työtänsä. Hän huomasi selvästi, kuinka talon työ kärsi järkiperäisen suunnittelun, mielikuvituksen ja — hän ei kiertänyt sitäkään tosiasiaa — ymmärryksen puutteesta. Hän oli kiintynyt tuohon suureen, ystävälliseen, kömpelöön ja itsepäiseen poikaan, joka oli hänen miehensä, mutta hän näki kuitenkin selvästi totuuden rakkautensakin sumujen lävitse. Hänen kiihkonsa tutustua maatyöhön, vihannesviljelykseen ja kaupantekoon oli miltei ennusmerkillistä. Kuunnellen ja katsellen hän opiskeli maaperän hoitoa, istutusta, ilmasuhteita ja myyntiä. Jokapäiväinen keskustelu pelloilla ja kotona ei kosketellutkaan mitään muita kysymyksiä. Tähän kahdenkymmenenviiden acren suuruiseen puutarhatilkkuun ei liittynyt Iowan, Illinoisin ja Kansasin farmien majesteetillista suuruutta, noiden farmien, joiden loppumattomat vehnä-, maissi-, ruis-, alfalfa- ja kaura-aallot lainehtivat silmänkantamattomiin. Kaikki tapahtui täällä pienoiskoossa. Jotain lajia oli acren suuruinen ala, jotain toista oli kaksi acrea. Kanoja oli pieni parvi, yksi lehmä, yksi hevonen ja kaksi sikaa. Täällä vallitsi maatyön aherrus ilman sen muhkeutta, suuria näköaloja ja loistoa. Selina tunsi, että jokaisen tuuman maata olisi pitänyt tuottaa äärimmäinen satonsa, ja kuitenkin lepäsi tuo läntinen kuusitoistikko käyttökelvottomana suurimman osan vuotta — oikeastaan aina. Eikä talossa ollut rahaa, jolla se olisi voitu kuivattaa taikka lannoittaa, ei käteistä, jolla olisi voitu ostaa käyttökelpoista naapurimaata. Hän ei tuntenut »voimaviljelyksen» iskusanaa, mutta sitä hän kuitenkin tarkoitti. Pervuksen viljelysmenetelmiin ei liittynyt keinoa, millä maita olisi voitu keinotekoisesti suojella Suurten Järvien seudun petollista ilmastoa vastaan. Oli hyvin tavallista, että seudulla ensiksi vallitsi sille ominainen kostea, ahdistava, läpitunkeva kuumuus, jolloin maa huurusi, kuohui ja pienet, viheriät oraat suorastaan hyppäsivät esille maasta kuin jonkin luonnottoman, optillisen harhaluulon vetäminä, ja sitten varoituksetta seurasi Michiganilta päin jäinen tuuli, joka nipisti hennot oraat poikki vihaisin sormin. Täällä olisi tarvittu taimilavoja ja hallasuojuksia, kypsytyspengermiä ja -laatikoita, mutta Pervus ei omistanut mitään.

Kaiken tämän Selina käsitti, vaikkakaan ei aivan selvästi. Hän kulki kotiaskareissaan uneksien ja onnellisena. Hänen tilansa vaikutti hänen mielialaansa. Joskus alkusyksystä päivien viilentyessä hän myöhään iltapäivällä meni tapaamaan Pervusta ja Jania, jotka kokosivat pelloilla sen päivän satoa, joka oli vietävä samana iltana torille. Hän seisoi heidän vieressään käsityö kädessään tuulen temmeltäessä hänen tukassaan ja liehuttaessa hänen hamettaan, ja käänsi kasvonsa, jotka eivät enää olleet kalpeat, lempeää aurinkoa kohden kuin suloinen, rusottava kukkanen. Joskus hän istui tyhjän säkkiläjän huipulla taikka nurinkäännetyllä laatikolla ompelus kädessään. Hän oli niin onnellinen sellaisina hetkinä — lukuunottamatta pistosta, jonka hän tunsi katseensa sattuessa hien värittämään tummaan pilkkuun Pervuksen työpaidassa.

Muutamana syksyisenä iltapäivänä hän oli taas tullut pellolle. Hän oli aivan erikoisen iloinen ja huoleton. Roelf oli uhrannut hänelle yhden harvoista vapaahetkistään ja tullut auttamaan häntä muutamien pioninjuurien istuttamisessa, joita Pervus oli tuonut hänelle Chicagosta. Roelf oli kääntänyt syvään ja laajalti niiden istutuspaikan, höystänyt sen lehmänlannalla ja istuttanut juuret rakentamiinsa penkkeihin kahteen riviin kummallekin puolelle ovelle vievää polkua. Selina näki jo sielunsa silmillä, kuinka ne kevään tullen kukkisivat muheina, vaaleanpunaisina palloina. Nyt Roelf parhaillaan autteli Pervusta ja Jania myöhäisten punajuurien ja retiisien parissa. Tämä päivä leimusi kullassa, sinessä ja tulipunaisessa lämpimänä ja pehmeänä kuin kypsä, keltainen chartreuse. Siellä täällä piirtyi peltoihin sinimustia juovia, missä multa paistoi paljaana korjattujen vihannesten jäljiltä. Niitä virui maassa nippuihin sidottuina, valmiina koreihin ladottaviksi. Selinan silmää hiveli väkevää, mustaa multaa vasten loistavien retiisien korallinpuna.

»Mitä?» kysyi Pervus katsahtaen ylös suopeana ja ymmärtämättömänä. Mutta poika hymyili, sillä Selina oli antanut hänelle tuon kirjan ikiomaksi muuttaessaan pois heiltä. Äkkiä Selina kumartui ja otti yhden noista tulipunaisista, sidotuista retiisinipuista. Nauraen hän poimi hiusneulan ja kiinnitti nipun hiuksiinsa juuri korvan taakse. Outo ja lapsellinen temppu, jonka olisi luullut näyttävänkin oudolta. Mutta retiisinippupa olikin kuin suuri heleänpunainen kukka. Hänen poskensa hehkuivat kuumassa auringossa, hänen kaunis, tumma tukkansa liehui tuulessa, hänen pukunsa oli avokaulainen. Hänen vartalonsa oli täyteläisempi ja hänen rintansa kaari korkeampi kuin ennen, sillä lapsi oli jo neljättä kuukautta olemassa. Hän nauroi. Roelfin huulilta pääsi huudahdus, ja Pervus ja Jan katsahtivat ylös. Selina astui hitaan tanssiaskeleen — sitten toisen — käsivarret koholla kuin ihastuttava, pieni Bakkuksen papitar kuuman, sinisen taivaan alla paistavilla pelloilla. Jan Steen pyyhki hikeä ruskeilta kasvoiltaan palavin silmin.

»Sinä olet aivan kuin almanakka», huusi Roelf, »vierashuoneen seinällä!» Hän tarkoitti muuatta halpaa, mutta elävää ja sievää kuvaa tytöstä, jonka tukassa oli kirsikoita, ja joka riippui Poolin talon seinällä.

Pervus DeJongin mieli kuohahti harvinaiseen tunnehyrskyyn. Selina ei ollut nähnyt tuota sinistä liekkiä hänen silmissään monta kuukautta sitten Poolin keittiössä vietetyn illan jälkeen. Mutta se liekki oli ollut kuuma ja polttavan sininen kuin tämän päivän taivas, ja tämä oli terävä, kylmä ja pistävä kuin auringossa välkkyvä, teräksensininen jää.

»Pois roskat tukasta! Ja häpeä vähän!» Pervus astui hänen luokseen, tempasi retiisit hänen tukastaan, heitti ne maahan ja tallasi ne multaan raskaalla kannallaan. Pitkä suortuva irtaantui Selinan tukasta jääden riippumaan hänen olkapäälleen, ja hän jäi liikkumattomana seisomaan katsoen mieheensä silmät loistaen tummina ja äärettöminä hänen äkkiä kalvenneissa kasvoissaan.

Pervuksen viha oli syntynyt pikkumaisesta juorunpelosta. Hän tiesi, että renki kertoisi joka-ainoalle pitäjäläiselle, että Pervus DeJongin vaimo pistää punaisia retiisejä tukkaansa ja tanssii pelloilla kuin huonomaineinen nainen.

Selina oli kääntynyt ja paennut kotiin. Tämä oli heidän ensimmäinen, vakava riitansa. Hän oli päiväkausia loukkaantunut, nolo ja alakuloinen. Tietenkin he sitten sopivat, ja Pervus oli masentunut — miltei murtunut, mutta osa Selinan tyttöajasta oli luopunut hänestä tuona päivänä.

Sinä talvena hän oli useasti hirveän yksinäinen. Hän ei koskaan voittanut seurannälkäänsä. Hän, tuo hilpeä, naurunhaluinen olento, oli täällä haudattuna lumimuuriseen, illinoisilaiseen farmiin, miehen rinnalle, jonka mielestä keskustelu oli pakkoa eikä huvitusta. Hän oppi tänä talvena sangen perusteellisesti tuntemaan maalaiselämän synkät puolet. Hän tapasi hyvin harvoin Pooleja, hyvin harvoin ketään muuta kuin omaa väkeään. Etuhuone eli vierashuone oli tavallisesti purevan kylmä, mutta joskus hän kuitenkin pujahti sinne huivi hartioillaan ja istui jäätyneen ikkunan ääressä katsellen, kulkisiko joku hevonen taikka harvinainen jalankävijä ohitse. Hän ei säälinyt itseään eikä katunut askeltaan. Ruumiillisesti hän voi aika hyvästi näin lasta kantaessaankin, ja Pervus oli hellä, ystävällinen ja myötätuntoinen, vaikkakaan hän ei aina ymmärtänyt vaimoaan. Selina kamppaili uljaasti säilyttääkseen elämän pikku suloja. Hän rakasti tuota kimallusta, joka syttyi Pervuksen silmiin, kun hän joskus esiintyi kaulassaan kirkasvärinen nauha taikka uusi kaulus, vaikkakaan hän ei sanonut mitään, ja vaikkakin Selina epäili joskus itse vain kuvittelevansa tuota kimallustakin. Kerran taikka parikin hän oli kävellyt puolentoista peninkulmaa liukkaalla tiellä päästäkseen Poolin taloon ja saadakseen istua Maartjen lämpimässä, siistissä keittiössä, nauttien olemassaolostaan. Hänestä tuntui mahdottomalta, että hän oli noin vuosi sitten ensi kertaa astunut tuohon keittiöön puettuna muodikkaaseen, ruskeaan pukuunsa ja kiedottuna huopiin, palelevana, mutta alttiina, innokkaana, seikkailunhaluisena ja valmiina yllätyksiin, vastoinkäymisiin — kaikkeen. Ja nyt hän istui tässä samassa keittiössä ihmeellisesti, uskomattomasti rouva Pervus DeJongina, kauppapuutarhurin vaimona, joka odotti piakkoin lasta. Missä viipyi nyt hänen seikkailunsa? Ja missä oli elämä, ja missä hänen isältään perimänsä ihastus salliman oikkuihin?

Dirkin syntymää seuraavat kaksi vuotta häilyivät aina myöhemmin Selinan mielessä unena, jossa pelko ja onni taistelivat ylivallasta. Poika oli pullea, topakka lapsi, joka sopeutui tyytyväisenä joka paikkaan, minne Selina vain suvaitsi hänet asettaa. Hänellä oli isänsä vaalea ulkomuoto ja äitinsä tumma eloisuus. Kaksivuotiaana hän oli keskinkertaisen älykäs, terveruumiinen ja huomattavan hyväntuulinen lapsi. Hän ei itkenyt juuri milloinkaan.

Hän oli vaivoin kahdentoista kuukauden ikäinen, kun Selinan toinen lapsi — tyttö — syntyi kuolleena. Kahdesti noiden kahden vuoden aikana Pervus joutui tuollaisten, niin sanottujen reumaattisten puuskien uhriksi, jotka vainosivat häntä varhaisten kevättöiden aikana, jolloin hänen oli pakko seisoa vedessä nilkkojaan myöten. Hän kärsi hirveästi ja oli sairautensa aikana jokseenkin yhtä lauhkea kuin raivostunut härkä. Selina rupesi nyt käsittämään, miksi puolet High Prairien väestöstä oli reumatismin vääntämää ja koukistamaa — miksi tuo pieni hollantilainen reformeerattu kirkko muistutti sunnuntaiaamuisin pyhimysjäännösarkkua, jonka luokse sairaat ja raajarikkoiset pyhiinvaeltajat ryömivät.

High Prairie suhtautui ystävällisesti tähän koeteltuun perheeseen. Farmarien vaimot lähettivät heille hollantilaisia herkkuja. Miehet auttoivat pellolla, vaikkakin heidän omat viljelyksensä oikeastaan vaativat koko heidän aikansa. Paarlenbergin lesken sievien, hienojen rattaiden nähtiin useasti seisovan DeJongin pihapajukossa. Paarlenbergin leski, joka oli yhä vieläkin nimeltään Paarlenberg ja yhä edelleenkin leski, toi heille keittoja ja kananpaisteja ja kakkuja, jotka eivät milloinkaan tarttuneet Selinan kurkkuun, koska hän ei suostunut koskemaan niihin. Paarlenbergin leski oli niin sanottu hyväsydäminen ihminen. Hän oli onnellinen, jos joku muu tarvitsi apua. Kuullessaan puhuttavan sairaudesta taikka jostakin onnettomuustapauksesta, hän heti rupesi päivittelemään ja syöksyi paikalle virkistävine keittoineen. Hän oli sellainen armeliaisuuden hengetär, joka halusi omin silmin nähdä apunsa vaikutuksen. Jos hän toi keittoa kello kymmenen aamulla, tahtoi hän, että sairas söisi heti hänen tuomisensa.

»Syökää loppuun», hän kehotti. »Syökää heti, niin kauan kuin se on lämmintä. Johan te heti olette terveemmän näköinen. Vielä lusikallinen.»

Hän oli miltei mielissään, vaikkakin hän verhosi tunteensa säälin vaippaan, kuullessaan kerrottavan DeJongien vastoinkäymisistä. Selina, joka oli kalpea ja heikko toisen, onnettoman synnytyksensä jälkeen, jaksoi kuitenkin vielä torjua lesken vahvistavat annokset. Leski, jonka silkkihameet kahisivat hienosti paljaassa pikku makuuhuoneessa, katseli Selinaa silmin, joissa sääli ja voitonriemu kamppailivat vallasta, mutta Selinan silmissä, jotka loistivat niin suurina hänen kalpeissa kasvoissaan, helotti kahtena lampena Peakein ylpeys.

»Olette kovin ystävällinen, rouva Paarlenberg, mutta minä en pidä keitosta.»

»En ainakaan kanakeitosta. Pervus ei myöskään pidä siitä. Mutta rouva Voorhies olisi varmaankin ihastunut.» Tämä Pervuksen entinen emännöitsijä oli olosuhteiden pakosta joutunut toistaiseksi hoitamaan entisiä tehtäviään.

Nyt voinette käsittää, miksi DeJongin talo oli maalaamaton vielä kaksi vuotta Selinan ruusuisten päätösten syntymän jälkeen, miksi aidat yhä keikkuivat vinossa, ja miksi yksi ainoa hevonen yhä veti kasvitarhatuotteita torille.

Selina oli ollut naimisissa lähes kolme vuotta saadessaan kirjeen Julie Hempeliltä, joka nyt oli naimisissa. Kirje oli lähetetty Klaas Poolin luokse, ja Jozina oli tuonut sen perille. Selina tunsi sykähtävin sydämin tuon terävän käsialan varjoineen ja koukeroineen, vaikkakaan hän ei ollut nähnyt sitä Fisterin koulupäivien jälkeen. Istuen pumpulihameessaan keittiön portailla hän luki:

Minusta oli niin kummallista, ettet sinä vastannut kirjeeseeni, ja nyt tiedän, että sinusta varmaankin oli yhtä kummallista, etten minä vastannut sinun kirjeeseesi. Löysin kirjeesi, jonka olit kirjoittanut jo kauan aikaa sitten, järjestäessäni äidin tavaroita viime viikolla. Luultavasti olit kirjoittanut tuon kirjeen juuri minun käydessäni Kansas Cityssä. Äiti ei ole koskaan antanutkaan sitä minulle. En soimaa häntä. Minäkin kirjoitin sinulle Kansas Citystä, mutta lähetin kirjeeni äidille postitettavaksi, kun en ikinä voinut muistaa sinun merkillistä osoitettasi.

Äiti kuoli kolme viikkoa sitten. Viime viikolla järjestin hänen tavaransa — vaikea juttu, voinet kuvitella — ja löysin sieltä sinun molemmat kirjeesi. Hän ei ollut hävittänyt niitä — äiti parka…

Niin, Selina kulta, sinä kai et tiedäkään, että minä olen naimisissa. Mieheni on Michael Arnold Kansas Citystä. Arnoldit ovat myöskin »pakkaajia», Michael on siirtynyt tänne isän liikkeeseen Chicagoon, ja sinä kai olet kuullut puhuttavan isän menestyksestä. Hän rupesi yhtäkkiä luomaan rahaa hyljättyään lihakaupan ja siirryttyään karjalaitumille — kauppakarjaan, ymmärräthän. Äiti parka oli niin onnellinen näinä viime vuosina, hänellä oli niin paljon kauniita tavaroita. Minulla on kaksi lasta, Eugene ja Pauline.

Minusta on tullut oikein seurapiirien pylväs. Nauraisit, jos voisit nähdä minut. Kuulun maailmannäyttelyn naisten huvitoimikuntaan. Meidän on hoivattava ja huvitettava kaikkia tänne tulevia pomoja — naispomoja tietenkin. Eikö se kuulu muhkealta?

Sinä kai olet kuullut jutun infanttitar Eulaliesta, tuosta espanjalaisesta ruhtinattaresta, tiedäthän, joka oli kutsuttu Potter Palmerin tanssiaisiin…»

Selina piti kirjettä työn kovettamassa kädessään, katsahti ylös ja näki, kuinka peltojen takana preeria yhtyi taivaaseen sulkien hänetkin helmaansa. Se oli hänen maailmansa. Eulalia, espanjalainen infanttitar… Hän jatkoi taas kirjeensä lukemista.

»Hän tuli Chicagoon katsomaan näyttelyä, ja rouva Potter Palmerin piti kutsua hänet luokseen tanssiaisiin. Rouva P. on koko komitean pää, kuten tiedät, ja hän on minusta kuin kuningatar valkoisine, kauniisti kammattuine hiuksineen, timanttikaulanauhoineen ja mustine samettipukuineen. Ajatteles, tuo infanttitar kieltäytyi viime hetkessä tulemasta tanssiaisiin kuultuaan, että rouva Potter P. oli ravintolanisännän vaimo. Käsitätkö? Hän tarkoitti tietenkin Palmer Housea!»

Vasta avioliittonsa kolmantena vuonna hän ryhtyi ulkotöihin. Pervus oli surkeasti estellyt, vaikkakin vihannekset pahenivat maassa.

»Mädäntykööt», hän sanoi. »Tuo roska saa mädäntyä mieluummin.
DeJongin suvun naiset eivät koskaan ole raataneet pelloilla. Ei edes
Hollannissakaan. Ei äitini eikä äidinäitinikään. Se ei ole naisten
työtä.»

Selina oli saanut terveytensä ja elinvoimansa takaisin kahden kurjan vuoden jälkeen. Hän tunsi olevansa teräksenluja ja toivorikas jälleen, mikä todisti hänen ruumiillista hyvinvointiaan. Hän oli jo kauan aikaa sitten tiennyt, että tämä hetki oli lyövä. Hän siis vastasi reippaasti: »Hölynpölyä, Pervus. Peltotyö ei ole raskaampaa kuin pesu taikka silitys tai lattiain hankaaminen taikka lieden ääressä seisominen elokuun helteessä. Naisten työtä! Taloudenhoito on maailman raskainta työtä. Siksi eivät miehet viitsikään sitä tehdä.»

Hän otti useasti Dirk pojan mukaansa pellolle asettaen hänet jonkun tyhjän säkkiläjän päälle varjoon, ja poika ryömi aina pois matalalta valtaistuimeltaan kaivellakseen ja sotkeakseen lämmintä, mustaa multaa. Olipa hän joskus auttavinaan äitiäänkin kiskoen kömpelöin pikku sormin juurikasvien varsia ja pudota töksähtäen odottamatta istumaan jonkun typerän juuren äkkiä irtaantuessa maasta.

Touko-, kesä- ja heinäkuussa Pervus ei tehnyt työtä vain aamusta iltaan, vaan hän jatkoi sitä vielä kuunvalossakin, ja Selina oli hänen mukanaan. Useasti oli heidän unensa vain kolmen taikka neljän tunnin torkahdus.

Niin kului kaksi vuotta — kolme vuotta — neljä. Selinan avioliiton neljäntenä vuonna Selina menetti ainokaisen naispuolisen ystävänsä koko High Prairiessä. Maartje Pool kuoli synnytykseen, mitä niin useasti tapahtui näillä seuduilla, missä taitamaton kätilömuija toimi lapsenpäästäjänä. Lapsikaan ei jäänyt henkiin. Kuolema ei ollut kohdellut lempeästi Maartje Poolia. Se ei ollut piirtänyt hänen kasvoilleen rauhaa eikä nuoruutta, niin kuin se teki hyvin monesti muulloin. Selina katsellessaan tuota oudon hiljaista olentoa, joka ennen oli ollut niin toimelias ja niin touhuisa, huomasi äkkiä näkevänsä ensi kertaa näiden vuosien kuluessa Maartje Poolin levossa. Oli uskomatonta, että hän todellakin lepäsi tuossa pienokainen sylissään talon ollessa täynnä vieraita, joille piti hankkia istuinpaikkoja, tilaa ja ruokaa. Istuessaan tuossa muiden High Prairien emäntien joukossa Selina odotti kauhistuen joka hetki, että Maartje äkkiä nousisikin seisomaan, kävisi käsiksi työhönsä, hieroisi ja hankaisi näppärin sormin Klaas Poolin takista savitahrat (hän oli ollut pihalla hevosia hoitamassa), tyynnyttäisi Geertjen ja Jozinan äänekkään itkun, hipaisisi karkealla kädellään Roelfin seljällään olevia kuivia silmiä ja pyyhkäisisi tomuverhon vierashuoneen pöydältä, jossa hänen hallituksensa aikana ei näkynyt pienintäkään tahraa.

»On mahdotonta karata kyllin kauaksi», Maartje oli sanonut. »Elämä voi loppua, mutta sitä ei kukaan voi paeta.»

Roelf oli nyt kuudentoista vuoden vanha, Geertje kahdentoista ja Jozina yhdentoista. Mitähän tämä perhe nyt tekisi, Selina tuumi, ilman tätä naista, joka oli sitä niin uskollisesti orjana palvellut? Kuka huolehtisi siitä, että saparoniskoilla — jotka eivät enää tirsku — on puhtaat pumpulipuvut ja kunnolliset, tylppäkärkiset kengät. Kuka sanoisi nyt, kun Klaas jyrisevällä hollanninkielellään sättisi Roelfin »pökeryyttä»: »Voi, Pool, älä välitä pojasta. Eihän hän pahaa tee.» Kuka huolehtisi itse Klaas Poolista, keittäisi hänen ruokansa, pesisi hänen vaatteensa, silittäisi hänen paitansa ja ylpeilisi tuosta suuresta, punertavasta, lapsellisesta jättiläisestä?

Klaas vastasi näihin kysymyksiin täsmällisesti yhdeksän kuukauden kuluttua naimalla Paarlenbergin lesken. High Prairien hämmästys oli ääretön. Kuukausia oli tämä naimiskauppa koko seudun ainoana keskustelunaiheena. He olivat matkustaneet Niagara Fallsiin häämatkalle, Poolin taloa aiottiin korjata, ei, he olivatkin päättäneet muuttaa Paarlenbergin lesken suureen maataloon (häntä nimitettiin edelleenkin Paarlenbergin leskeksi), ei, Pool rakensi taloonsa kylpyhuoneen, jossa oli kylpyamme ja juoksevaa vettä, ei, he aikoivat ostaa Stikkerin talon, joka oli Poolin ja Paarlenbergin talojen keskivälillä ja yhdistää kaikki suurimmaksi farmiksi, mitä oli koskaan High Prairiessä, Low Prairiessä taikka New Haarlemissa nähty. Vanha hupsu on aina hupsumpi kuin kaikki nuoret hupsut yhteensä.

Niin tyhjentymätön oli High Prairien uteliaisuus, että se nielaisi jokaisen uutismurun oikein ahmimalla. Kun huhu Roelfin salaperäisestä katoamisesta kotoaan rupesi liikkumaan, käytettiin sitä vain kastikkeena juorun suuressa paistissa.

Selina tiesi jotain. Pervus oli ollut torimatkalla, kun Roelf oli naputtanut maatalon ovelle kello kahdeksan, painanut kädensijaa ja astunut huoneeseen tavalliseen tapaansa. Hänen ulkomuotonsa ei kuitenkaan ollut tavallinen. Hänen yllään oli hänen paras pukunsa — hänen ensimmäinen, valmiina ostettu pukunsa, jonka hän oli saanut äitinsä hautajaisiin. Se ei ollut koskaan oikein sopinut hänelle, ja nyt se oli merkillisen pieni. Hän oli kasvanut ihmeteltävästi näinä viimeisinä kahdeksana taikka yhdeksänä kuukautena. Mutta hän ei sittenkään ollut naurettava seisoessaan nyt Selinan edessä pitkänä, hoikkana ja tummana. Hän laski maahan halvan, keltaisen matkalaukkunsa.

»Pois vain. Kenties Chicagoon.» Poika oli hirveän liikutettu ja puhui sen tähden hyvin välinpitämättömästi. »He palasivat kotiin eilisiltana. Olen tuonut ne kirjat, jotka ovat teidän.» Hän aikoi avata matkalaukkunsa.

»Hyvästi, Roelf.» Selina tarttui molemmin käsin pojan tummaan päähän ja nousten varpailleen suuteli häntä. Roelf kääntyi mennäkseen. »Odota. Odota silmänräpäys vielä.» Selinalla oli muutamia dollareita — neljännesdollareita, kymmensenttisiä, puolidollareita — kaikkiaan noin kymmenen dollaria — piilotettuna erääseen purkkiin hyllyllä. Hän juoksi niitä hakemaan, mutta kun hän palasi purkki kädessään, oli poika jo mennyt.

IX.

Dirk oli nyt kahdeksanvuotias — pikku Noinsuuri DeJong äitinsä ompelemassa, säkkikankaisessa puvussaan — päivänpaahtama, vaalea poika hyttysten puremien peittämine, alati liikkuvine säärilleen. Tämä veitikka ei ollut mikään uneksija. Selinan päivien yksihuoneinen koulutalo oli väistynyt kaksikerroksisen, muhkean tiilirakennuksen tieltä, joka oli High Prairien ylpeys. Keskuslämmitys oli syössyt valtaistuimelta ruostuneen rautauunin. Dirk kävi koulua lokakuusta heinäkuuhun. Pervuksen mielestä se oli järjetöntä. Poika olisi voinut niin mainiosti auttaa peltotyössä huhtikuun alusta marraskuun ensimmäiseen päivään saakka, mutta Selina taisteli hurjasti hänen koulunkäyntinsä puolesta ja voitti.

»Farmari ei tarvitse muuta kuin luku-, kirjoitus- ja laskutaitoa», todisteli Pervus. »Kaikki muu on silkkaa tyhjänpäiväisyyttä. Eilisiltana hän oppi, että Konstantinopoli on Turkin pääkaupunki, ja tuhlasi hyvää lamppuöljyä. Mitä hyötyä siitä on, että kauppapuutarhuri tietää Konstantinopolin olevan Turkin pääkaupungin? Se ei auta häntä viljelemään turnipseja.»

»Ei vielä, mutta pian. Minä olin vain viisitoista vuotta vanha käydessäni käsiksi talooni.»

Selina ei väitellyt vastaan sanoilla, mutta hän kokosi kaikki voimansa taistellakseen asian puolesta, kun hetki kerran löisi. Tulisiko hänen Noinsuurestaan kauppapuutarhuri, mullan orja, tuon mullan, joka sitten hänetkin taivuttaisi, masentaisi, raatelisi, kunnes hänkin, samoin kuin kaikki High Prairien miehet, muuttuisi itsekin noiden kallioiden ja luon kalliomaan näköiseksi, jonka keskellä he raatoivat!

Kahdeksanvuotias Dirk ei ollut mikään tavattoman kaunis lapsi — ollakseen isänsä ja äitinsä poika — tai oikeammin heidän entisten minäinsä poika. Hänen ulkomuotonsa oli kuitenkin hieman erikoinen. Hänen silmäripsensä olivat liian pitkät pojan silmäripsiksi. Tuhlausta, sanoi Selina sivellessään niitä hellästi etusormellaan, koska joku tyttö olisi niin paljon enemmän nauttinut niistä. Hänelle oli kehittynyt sitäpaitsi vielä korkea kotkannenä, joka mahtoi olla kaukainen perintö joltakin cromwelliläisellä, englantilaiselta Peakelta joltakin menneellä vuosisadalta. Vasta seitsemäntoista- taikka kahdeksantoistavuotiaana hän äkkiä muuttui soreaksi ja ylimykselliseksi nuorukaiseksi, joka kantoi eittämättömästi selittämätöntä rodun ja sirouden leimaa. Kun Dirk oli kolmikymmenvuotias, sanoi Peter Peel, pohjoisen Michigan Avenuen englantilainen räätäli, että hän oli ainoa mies koko Chicagossa, joka saattoi käyttää englantilaisia pukuja vetämättä niitä Halsted Streetin tekeleiden tasalle. Dirk säpsähti luultavasti hieman kuullessaan tämän arvostelun, koska läntinen Halsted Street oli todellakin esittänyt sangen huomattavaa osaa hänen lapsuutensa maailmassa.

Selina oli nykyään kolmeakymmentä lähenevä maalaisvaimo. Työ piiskasi häntä, samoin kuin se oli piiskannut Maartje Pooliakin. DeJongin talon pihalla lepatteli aina samanlainen pesunuora, joka aikoinaan oli pistänyt Selinan silmään hänen ensi kertaa ajaessaan Poolin pihaan. Siellä heilui haalistuneita overalleja, paitoja, sukkia, kömpelösti paikattuja pojan housuja ja karkeasta säkkikankaasta valmistettuja pyyhinliinoja. Selinakin nykyään heräsi kello neljä, kiskaisi ylleen muodottomat vaatteensa, tarttui suureen hiuspilveensä, kiersi sen käytännölliseen solmuun ja kiinnitti sen yksinkertaisella, harmaalla hiusneulalla, josta kiilto oli jo aikoja sitten kulunut pois, työnsi kapeat jalkansa muodottomiin kenkiin, pyyhkäisi kasvojaan kylmällä vedellä ja kiiruhti keittiön lieden luokse. Työ ärjyi aina hänen kintereillään hengittäen kuumasti hänen niskaansa. Parsinkorit kasvoivat kasvamistaan uhaten voittaa hänet. Siinä oli overalleja, villapaitoja, housuja, sukkia — sukkia! Nuo sukat odottaa kököttivät myttyinä vanhassa torikorissa, ja joskus, kun hän myöhään illalla istui niitä parsimassa, pistellen edestakaisin, edestakaisin työn kovettamilla sormillaan, ne rupesivat hänen silmissään kiemurtelemaan ja kihisemään kuin käärmeet. Joskus hän painajaisunena näki, kuinka ääretön pata, joka kiehui täpö täynnä parsimattomia ja korjaamattomia yöpaitoja, housuja, sukkia, esiliinoja ja overalleja, tempasi hänet syvyyksiinsä, upotti hänet ja nielaisi hänet.

Tällaisina hetkinä olisi luullut viininpunaiseen kashmirpukuun puetun, hilpeän, naurunhaluisen, uljaan Selina Peaken iäksi hävinneen. Mutta hänpä ei niin vähällä lannistunutkaan. Riippuipa tuo viininpunainen kashmirikin yhä elämän liepeillä. Toivottoman vanhanaikaisena — miltei uudelleen viehättävänä — se riippui Selinan vaatesäiliössä kuin ruusuinen muisto. Joskus joutuessaan sen kohdalle siistimisvimmassaan Selina hipaisi karkealla kädellään sen pehmeitä laskoksia ja jonkun salaperäisen taian avulla rouva Pervus DeJong silloin katosi kuin puhaltamalla ja hänen paikallaan seisoi tyttönen Selina Peake varpaisillaan saippualaatikolla Adam Oomsin salissa koko High Prairien töllistellessä suu auki, kuinka köyhä Pervus DeJong heitti kymmenen kovaa dollaria hänen jalkojensa juureen. Toimeliaina hetkinään hän oli joskus aikonut leikata tuon viininpunaisen kashmirpuvun riepumaton kuteiksi taikka värjätä sen siivon ruskeaksi taikka mustaksi ja muuttaa sen tarpeelliseksi pyhäpuvukseen taikka ommella siitä paitoja Dirkille — mutta se jäi kuin jäikin aina tekemättä.

Olisi hauska nyt kertoa, että Selina näiden kahdeksan taikka yhdeksän vuoden aikana olisi kyennyt aikaansaamaan ihmeitä DeJongin farmilla, että talo loistaisi, sadot olisivat runsaat ja navetta täynnä kiiltävää karjaa. Mutta se ei olisi oikein totta. Tosin hän oli aikaansaanut erinäisiä muutoksia. Kesympi nainen olisi vaipunut välinpitämättömyyteen jo monta vuotta aikaisemmin. Talon peitti ohut värikerros — lyijynharmaa, koska se oli halvinta. Tallissa oli kaksi hevosta — toinen oli rampa, vanha toissilmäinen tamma, jonka he olivat ostaneet viidellä dollarilla sen jouduttua laitumelle lihoitettavaksi ennen teurastusta. Piet Pon, tamman omistaja, joka oli maidonkuljettaja, oli toivonut saavansa kolme dollaria tammansa raadosta. Kuukauden lepo ja laitumellaolo palauttivat hevosen työkyvyn. Selina oli tehnyt kaupat, ja Pervus oli torunut häntä perusteellisesti. Nyt hän ajoi tammalla torille ja totesi, että se veti tukevammin kuin toinen hevonen, mutta siitä huolimatta hän ei peruuttanut sanojaan. Pervus ei ollut ilkeä — hän oli vain luotu sellaiseksi.

Mutta läntinen kuusitoistikko — se oli Selinan sankarinäyte. Hänen ensimmäisenä kuukautena Pervukselle esittämänsä suunnitelma oli vaatinut vuosia kypsyäkseen — ja nytkin oli se vain osaksi toteutettu. Selina oli loppujen lopuksi alentunut näykkimäänkin.

»Parsaa!» Se oli sulaa ylellisyyttä eikä oikeastaan kuulunut High
Prairien tuotteisiin. »Ja odota satoa kolme vuotta!»

»Sittenhän saisimme sen kuitenkin. Ja istutus kelpaa kymmeneksi vuodeksi, kun se kerran vain laitetaan kuntoon.»

»Istutus! Mitä tuo istutus on olevinaan? Parsaistutus? Parsa kasvaa penkeissä.»

»Se on vanhanaikaista. Olen lukenut siitä. Uuden tavan mukaan parsa istutetaan riveihin samoin kuin raparperi taikka maissi. Kuusi jalkaa rivien välissä ja ainakin neljän acren ala.»

Pervus oli niin välinpitämätön, ettei häntä edes naurattanutkaan. »Mitkä neljä acrea? Savimaata tietenkin.» Nyt hän nauroi, jos tuota lyhyttä, katkeraa äännähdystä saattoi nimittää nauruksi. »Kirjan mukaan!»

»Juuri savimaata», Selina intti terävästi. »Ja juuri kirjan mukaan. Joka ainoa farmari High Prairiessä viljelee kaalia, turnipsia, porkkanoita, punajuuria, papuja, sipuleita, ja kaikkien tuotteet ovat paremmat kuin meidän. Tuo läntinen kuusitoistikko ei missään tapauksessa tuota sinulle mitään, joten vahinko on vähäinen, vaikka minä epäonnistuisinkin! Salli minun käyttää omia rahojani, olen ajatellut kaiken jo valmiiksi, Pervus. Sallithan? Me salaojitamme tuon savimaan — vain viisi, kuusi acrea aluksi. Me lannoitamme sen niin hyvästi kuin ikinä voimme ja sitten panemme parina vuonna perunaa sinne. Parsantaimet istutamme sitten kolmantena keväänä — vuoden vanhoja taimia. Minä lupaan itse kitkeä maan — Dirkin avulla. Hän on silloin jo suuri poika.»

»Mutta jos annat minun käyttää humusta, en tarvitse niin paljon. Anna minun yrittää, Pervus! Anna minun yrittää.»

Loppujen lopuksi hän pääsikin tahtonsa perille — osaksi sen takia, että Pervus oli niin vaipunut omaan loppumattomaan työhönsä, ettei hän jaksanut vastustaa, ja osaksi sen takia, että Pervus oli yhä, vaikkei se aina näkynyt, rakastunut vilkkaaseen, teräväpäiseen, rohkeaan vaimoonsa, joskohta hän suhtautui tämän raivoisiin hyökkäyksiin ja näpsäyksiin kuin elefantti neulanpistoon. Vuodesta vuoteen hän jatkoi hidasta hölkkäänsä tyytyen isänsä vanhaan vauhtiin ja tyytyen siihen, että koko muu siirtokunta ajoi hänen ohitseen tiellä. Hän suuttui hyvin harvoin. Selina toivoi useasti hänen kerrankin suuttuvan. Joskus hän toivottomana raivostui, hyökkäsi miehensä kimppuun, pörrötti hänen paksun, karkean tukkansa, joka nykyään jo rupesi harmenemaan, ja ravisti hänen tukevia, tunteettomia hartioitaan.

»Pervus! Pervus! etkö sinä koskaan voi suuttua — vimmastua? Leimahtaa vihan vimmoihin — särkeä tuoleja — lyödä minua — myydä farmia — karata tiehesi!» Eihän Selina sitä tosissaan sanonut, mutta hän yritti kuitenkin jyskyttää hänet eloon tuosta tylsyydestä, tuosta kaikkityytyväisyydestä, joka Selinaa niin kiusasi.

»Mitä sinä nyt taas hupsuttelet?» Pervus katsoi häneen juhlallisesti savupilven lävitse piipun pulputtaessa uninen tyytyväistä ääntään.

Vaikka Selina raatoi yhtä kovasti kuin kaikki muutkin High Prairien vaimot, omisti yhtä vähän, pukeutui yhtä huonosti kuin hekin, Pervuksen mielestä hän yhä edelleenkin oli jonkinlainen ylellisyyskapine, hieno leikkikalu, jonka hän hulluuttaan oli hankkinut itselleen. Hän oli »Pikku Lina» — jota hän kohteli suvaitsevaisesti ja hellästi. Oli kuin Pervus olisi häntä hemmotellen säästänyt — ainakin Pervuksen oman luulon mukaan.

Kun Selina puhui uudenaikaisesta maanviljelyksestä, vihannespuutarha-kirjallisuudesta, olisi hän hermostunut, ellei häntä koko juttu olisi huvittanut. Hänen mielestään olivat maanviljelyskurssit yliopistoissa vain mielettömyyttä. Hän ei ollut koskaan kuullut puhuttavankaan Linnéstä, Burbankia ei ollut olemassakaan hänen maailmassaan, ja keräsalaatti oli hänen mielestään hassun näköistä. Selina joskus ehdotti, että he rupeaisivat viljelemään viimeksimainittua vihannesta myytäväksi, mutta Pervus sanoi, ettei sitä kukaan tuntenut, kun sitävastoin kaikki tiesivät, että tavallinen salaatti oli lehtisalaattia, jota syötiin etikan ja sokerimurun kera taikka käristetyn kinkun höysteenä.

Pervus väitti myöskin hänen hemmottelevan poikaa. Ehkäpä hän oli suoraan sanoen mustasukkainen. »Aina vain poika, aina vain poika», hän mutisi Selinan suunnitellessa pojan tulevaisuutta, suojellessa tätä ja puolustaessa häntä (joskus kohtuuttomastikin). »Sinä teet hänestä oikean mammanpojan tuolla iankaikkisella lellittelemiselläsi.» Ja silloin tällöin hän ryhtyi karaisemaan Dirkiä. Seuraus oli tavallisesti murhaava. Kerrankin se oli päättyä kerrassaan onnettomasti. Tapaus sattui koulun kesäloman aikana Dirkin ollessa kahdeksanvuotias. High Prairien metsäiset rinteet ja hiekkaiset mäet olivat sinisinä mustikoita, jotka olivat parhaiksi kypsyneet. Ensimmäinen sade turmelisi ne. Geertje ja Jozina olivat menneet mustikkaan ja suostuneet ottamaan mukaansa Dirkin — suuri armo, koska Dirk oli vain kahdeksanvuotias ja katsoen heidän korkeaan ikäänsä aika vastus. Mutta DeJongin viimeiset tomaatit olivat myöskin kypsät riippuessaan lujina, mehukkaina, punaisina palloina oksissaan valmiina Chicagon torille vietäviksi. Pervus oli aikonut viedä ne kaupunkiin juuri tänä päivänä ja pojan piti auttaa häntä niiden poimimisessa. Kun Dirk pyysi: »Saanko mennä marjaan, mustikat ovat kypsät, ja Geertje ja Jozina menevät?» pudisti hänen isänsä kieltävästi päätään.

»Tomaatit ovat myöskin kypsät ja ne ovat tärkeämmät kuin mustikat. Koko sarka on puhdistettava tänään ennen neljää.»

Selina katsahti Pervukseen, katsahti poikaan eikä sanonut mitään. Mutta katse puhui: »Hän on lapsi. Anna hänen mennä, Pervus.»

Dirk punastui pettymyksestä. He söivät aamiaista, ja päivä sarasti vasta koitteessaan. Hän katseli lautastaan värisevin huulin, ja silmäripset pyyhkivät raskaina hänen poskiaan. Pervus nousi pöydästä sipaisten kätensä seljällä suutaan. Ankara päivä oli hänen edessään. »Ollessani sinun ikäisesi, Noinsuuri, pidin tomaattien poimimista oikeana laiskan työnä.»

»Mutta jos poimin koko saran — jos ehdin ajoissa loppuun — saanko silloin mennä?»

Sielunsa silmillä Pervus näki tomaattisaran, jossa punaisia hedelmiä riippui niin tiheässä, ettei lehtien vehreyttä kaikkialla näkynytkään. Hän hymyili. »Saat. Jos poimit tomaatit, saat mennä. Mutta et saa heittää hedelmiä koreihin ja musertaa niitä.»

Selina päätti salaa auttaa häntä, mutta tiesi, ettei hän ehtisi pellolle ennen iltapäivää. Marjapaikat olivat kolmen peninkulman päässä DeJongin farmilta. Dirkin piti päästä lähtemään viimeistään kello kolmelta ehtiäkseen sinne. Selinan aamu kului yksinomaan taloustöihin.

Dirk kiiruhti pellolle ennen kuutta ja iski kuumeisesti työhön käsiksi. Hän poimi ja kokosi hedelmät pieniin kasoihin. Punaiset pallot hehkuivat verisinä auringossa. Lapsi työskenteli kuin kone järjestäen voimankulutuksen mitä taloudellisimmaksi. Hän poimi, kyykistyi ja kokosi hedelmät kasoihin elokuisen aamun ahdistavassa helteessä. Hiki kohosi hänen otsalleen, tummensi hänen vaalean tukkansa, valui pitkin hänen poskiaan, jotka olivat ensiksi vaaleanpunaiset, sitten tulipunaiset ja lopuksi miltei sinipunertavat kesäisen rusketuksen alla. Päivälliseksi hän ahmaisi tusinan verran suupaloja ja kiiruhti takaisin keskipäivän kiehuvaan paahteeseen. Selina jätti päivällisastiat pesemättä pöydälle rientääkseen häntä auttamaan, mutta Pervus kielsi. »Poika lupasi tehdä sen yksinään», hän lausui.

Dirk oli todellakin puhdistanut saran kello kolmeksi. Hän meni kaivon luokse ja siemaisi aika kulauksen vettä, joi kaksi suurta kauhallista ahneesti hörppien kuin varsa. Se oli uskomattoman kylmää ja ihanaa. Sitten hän kaatoi kolmannen ja neljännen kauhallisen kuumaan päähänsä ja niskaansa, tempaisi tyhjän ihraämpärin marjoja varten ja riensi tomuiselle tielle juosten nopeasti peltojen poikki välittämättä värisevistä lämpöaalloista, jotka tanssivat palavan taivaan ja halkeilevan maan välillä. Selina seisoi hetkisen keittiön ovella katsellen häntä. Poika oli niin pieni ja niin päättäväinen.

Dirk löysi Geertjen ja Jozinan helposti. Tyttöjen vatsat olivat pullollaan marjoja, heidän vaatteensa tahraiset ja risujen repimät, ja he vetelehtivät laiskoina Kuyperin metsässä. Hän rupesi poimimaan noita suuria, sinisiä marjoja, mutta hän söi niitä haluttomasti, vaikkakin ahkerasti, koska hän kerran oli sitä varten tullut ja koska hänen isänsä oli hollantilainen. Kun Geertje ja Jozina rupesivat tekemään lähtöä kotiinpäin jo tunnin kuluttua, oli hänkin valmis seuraamaan heitä, vaikkakin häntä laiskotti hirveästi. Hänen ämpärinsä oli puolillaan. Hän tallusti kotiinpäin illan hämärtyessä huumaantuneena, pahoinvoipana ja päätä hirveästi särkien. Sinä yönä hän heittelehti vuoteellaan houraten, rukoili, ettei häntä pantaisi makuulle, ja lähestyi kaamean likelle kuoleman rajaa.

Selinan sydän ajoi sykähdyksittäin kuin kone kauhua, vihaa ja epätoivoa hänen suoniinsa. Hän vihasi miestänsä, joka oli syypää tähän.

»Sinä sen teit. Sinä teit sen! Hän on lapsi, ja sinä panit hänet miehen työhön. Jos jotakin tapahtuu hänelle! Jos jotakin tapahtuu hänelle! — —»

»Enhän minä aavistanut, että tuo penikka tekisi sen. En minä pyytänyt häntä poimimaan tomaatteja ja sitten menemään marjaan. Hän kysyi, saisiko hän, ja minä vastasin, että hän sai. Jos olisin kieltänyt, olisin tietysti menetellyt yhtä pahasti.»

»Te olette kaikki samanlaisia! Hänestäkin yritettiin tehdä farmaria. Ja hänet turmeltiin.»

»Mikä maanviljelystä muka vaivaa? Miksi farmari ei kelpaisi? Itsehän sinä sanoit kerran maatyön olevan suurenmoista.»

»Voi, sanoinhan minä. Se on suurenmoista — tai se voisi sitä olla. Se —
— —. Oi, miksi me puhumme siitä nyt!

Katso häntä! Älähän, Noinsuuri! Älä kultaseni. Kuinka kuuma hänen päänsä onkaan! Hiljaa! Tulevatko Jan ja tohtori jo? Ei. Eivät he vielä tule. Sinappilaastaria. Luuletko sen auttavan?»

Tämä tapahtui ennen kaikkialla läsnäolevan maalaispuhelimen ja maalaisfordin aikoja. Janin retki High Prairien kylään lääkäriä hakemaan merkitsi tuntien viivytystä. Mutta kahden päivän kuluttua oli poika jo taas jalkeilla, aika kalpeana tosin, mutta muuten ennallaan tämänkin kokemuksen kestettyään.

Sellainen oli Pervus. Hän oli uuttera, samoin kuin kaikki hänen rotunsa jäsenet, vaikkakaan ei niin terävä kuin muut. Hän kuurnitsi hyttyset ja nieli kameelit, ja tämä ominaisuus vei hänet lopuksi hautaankin. Syyskuu, joka tavallisesti oli kokoonpantu vain kultaisista päivistä ja autereisista, opaalinhohteisista illoista Illinoisin preeriaseuduilla, oli tänä vuonna tuhoavan kylmä ja sateinen. Reumatismi kalvoi Pervuksen suurta ruhoa. Hän oli neljänkymmenen vuoden vanha, ellei enemmänkin, ja hänen ruumiilliset voimansa olivat suurenmoiset. Selinaa säälitti sanomattomasti nähdessään hänen kärsivän, niin kuin katselijaa aina säälittää jonkun hyvin voimakkaan taikka hyvin heikon olennon kärsiessä. Hän ajoi nuo raskaat peninkulmat torille kolmasti viikossa, sillä syyskuu oli kauppapuutarhurin myyntikauden viimeinen suuri kuukausi. Sitten jäivät vain kestävimmät kasvit, ne, jotka sietivät hallaa, jäljelle — kaalit, punajuuret, turnipsit, porkkanat, kurpitsat ja meloonit. Paikoitellen olivat tiet todellisia mutakuoppia, joihin vankkurien pyörät vajosivat akselin napaa myöden. Jos sinne upposi, ei auttanut muu kuin odottaa jotakin ystävällistä ohiajajaa, joka veti ajopelit ylös liejusta. Pervus lähti tavallisesti liikkeelle hyvin aikaisin ja teki peninkulmien kierroksia välttääkseen pahimpia paikkoja. Jan oli liian typerä, liian vanha ja liian kokematon voidakseen hoitaa torikauppaa. Selina katseli, kuinka Pervus ajoi tietä pitkin kitisevissä, vanhoissa torivankkureissaan vihannekset hyvästi peiteltyinä, mutta itse läpimärkänä, jo ennen kuin hän ehti nousta istuimelleenkaan. Talossa ei nähtävästi koskaan riittänyt vedenpitävää kangasta sekä vihanneksille että Pervukselle.

»Pervus, ota kaikin mokomin matto pois säkkien päältä ja pane se omille hartioillesi.»

»Siinähän ovat juuri valkosipulit — viimeiset. Saan komeat rahat niistä, elleivät ne vain kastu läpimäriksi.»

»Älä nuku vankkureissa tänä yönä, Pervus. Mene asuntolaan. Menethän? Loppujen lopuksi se on halvempaakin. Muistathan, että viime kerralla jouduit vuoteeseen viikoksi.»

Pilvet hajosivat todellakin myöhään iltapäivällä, kavala aurinko astui esille kuumana ja heleänä. Pervus päätti nukkua ulkona, kun yö oli niin ahdistava ja kostea, mutta keskiyöllä heräsi järvituuli kylmänä ja petollisena ja sitä seurasi uusi sade. Aamulla Pervus oli kuin uitettu, jääkylmä ja läpeensä surkeassa kunnossa. Kupillinen kuumaa kahvia kello neljä ja toinen kupillinen kello kymmenen pahimman rynnäkön päätyttyä virkistivät häntä hieman. Hän pääsi kotiin vasta keskipäivällä. Monien vuosien tuulten ja auringon painaman pronssivärin alta kuulsi himmeänä sairauden harmaa kalpeus kuin hopea emaljin lävitse. Selina pakotti hänet menemään vuoteeseen välittämättä miehen heikoista vastalauseista ja asetti hänen ympärilleen kuumia vesipulloja sekä flanelliin käärittyjä kuumia rautoja vuoteen jalkopäähän. Mutta vähän ajan kuluttua saapuikin kuume helpottavan hiostuksen asemesta. Hän näytti sairaanakin punaposkisemmalta ja terveemmältä kuin monet terveet miehet, kunnes Selina äkkiä säpsähti — hän näki, että Pervuksen silmiä ja suuta ympäröivät syvät, mustat uurteet.

Noina aikoina, jolloin keuhkotulehdusta nimitettiin keuhkokuumeeksi, ja paikkakunnalla, missä suljettuja ikkunoita ja kuumaa ilmaa käytettiin parannuskeinona, oli Pervuksen kamppailun masentava tulos varma, jo ennen kuin tohtorin katetut vaunut olivat seisoneet pihalla muutaman yön pitkät tunnit. Aamupuolella tohtori käski Jan Steenin viemään talliin hänen hevosensa. Yö oli tuskallisen painostava ja lännessä paloivat kalevantulet.

»Emmekö me voisi avata ikkunoita», Selina pyyteli vanhalta lääkäriltä kauhun rohkaisemana, »se helpottaisi hänen hengitystään. Hän — hän hengittää niin — hän hengittää niin — —.» Hän ei voinut sanoa: »niin hirveästi.»

Noiden sanojen kaiku viilsi häntä yhtä kipeästi kuin Pervuksen ilkeä korina.

Seuraavien päivien sydäntäsärkevin ja liikuttavin ilmiö ei ollut tuon majesteetillisena ja tyynenä harvinaisessa, mustassa pyhäpuvussa lepäävän, kaatuneen jättiläisen olento, ei peljästynyt ja kiihtynyt Dirk poika tavattoman hyörinän keskellä, eikä myöskään sotkuinen pikku farmi, joka vaipui yhä syvemmälle mitättömyyteensä julkisuuden valonheittäjän äkkiä kääntäessä säteensä sitä kohden. Ei, sydäntäsärkevin ilmiö oli Selina, leski, jolla ei ollut aikaa itkeä. Farmi oli olemassa, sitä oli hoidettava sairaudesta, kuolemasta, murheesta huolimatta — puutarha oli kitkettävä, vihannekset oli korjattava, ajettava torille ja myytävä. Puutarhasta riippui sekä pojan että hänen tulevaisuutensa.

Ensimmäisinä päivinä hautajaisten jälkeen milloin mikin naapurifarmareista ajoi DeJongin vankkurit torille ja auttoi mölsää Jania pelloilla. Mutta jokaisella oli omaa työtänsä aivan tarpeeksi. Viidentenä päivänä Jan Steenin piti kuljettaa vihannekset Chicagoon, ja Selinan mielen täyttivät pahat aavistukset. Kaikki hänen aavistuksensa toteutuivatkin, kun renki palasi myöhään seuraavana päivänä puoli kuormaa yhä vankkureillaan ja sen verran rahaa taskussaan, ettei tulos ollut nollaa parempi. Lakastuneet vihannesjäännökset heitettiin tallin taakse mätänemään peltojen höysteeksi.

»Tänään kävi vähän hullusti», Jan selitteli, »kun en saanut ihan hyvää paikkaa torilla.»

»Ka, mutta ne tunkivat minut ulos. Heti näkivät, että minä olin uusi mies, ja kun elukat olivat tallissa ja minä palasin sieltä, niin he, tuota noin, olivat, tuupanneet koko höskän pois rivistä.»

Selina seisoi keittiön portailla ja Jan pihalla vankkureineen. Selina käänsi kasvonsa peltoja kohden ja jokainen huomiokykyinen henkilö (Jan Steen ei kuulunut siihen luokkaan) olisi nähnyt tuon likaisen, harmaaseen pumpulipukuun puetun maalaisvaimon leuan piirteiden jäykistyvän aivan erikoisen päättäväisiksi.

Tälle hämärälle pilalle Jan Steen hymyili epävarmasti, kohautti olkapäitään ja siirtyi tallin luokse — ainahan hänen emäntänsä puhui merkillisiä asioita. Koko High Prairie yhtyi hänen kauhistukseensa eikä uskonut silmiään, kun Selina maanantaina sananmukaisesti otti ohjakset omiin pieniin, työn raatelemiin käsiinsä.

»Torille!» selitteli hidas Jan niin kiivaasti kuin ikinä taisi. »Ei akkaväki aja torille. Naiset — —»

»Tämäpä nainen ajaa.» Selina oli noussut kello kolme sinä aamuna ja hän oli herättänyt murisevan Janinkin. Dirk oli tullut pellolle jo viideltä. Kolmisin he sitten kokosivat ja sitoivat koko kuormallisen. »Lajitelkaa ne», komensi Selina, kun he rupesivat sitomaan retiisejä, punajuuria, turnipseja ja porkkanoita nippuihin. »Älkää jättäkö niitä noin hujan hajan. Sitokaa ne lujasti, tällä tavalla. Kahdesti varsien ympäri ja sitten lävitse. Sitokaa niistä kukkavihkoja eikä nippuja. Ja sitten me puhdistamme ne.»

High Prairie pesi vihanneksensa hyvin ylimalkaisesti, jos ensinkään. Sikin sokin, suuret ja pienet sekaisin, ne niputettiin ja myytiin vihanneksina eikä taidetuotteina. Tavallisesti seurasi niitä paksu multakokkare, jonka emäntä sitten keittiössään itse virutti pois. Mitä muuta emännät olisivat tehneetkään!

Selina huuhtoi porkkanat huolellisesti kaivon luona ja näki niiden nousevan oudosta kylvystään puhtaina kultapalasina, mutta hän tiesi jo, ettei siitä sopinut puhua Janille. Jan oli muutenkin aivan pökerryksissään. Hän ei alistunut uskomaan, että Selina todellakin aikoi toteuttaa aikomuksensa. Nainen — highprairieläinen farmarin vaimo — aikoi ajaa torille aivan kuin miehet! Hän aikoi viettää yönsä yksinään torilla — taikka jossakin halvassa majatalossa! Sunnuntaina oli uutinen jollakin merkillisellä tavalla levinnyt ympäristöön. Koko High Prairie saapui hollantilaiseen reformeerattuun kirkkoon kysymys huulillaan, mutta Selina ei tullutkaan aamujumalanpalvelukseen — ja hän oli ollut leskenä vasta viikon verran! Koko High Prairie meni käymään DeJongin farmilla sunnuntaina iltapäivällä ja sai kuulla, että leski ahersi läntisellä kuusitoistikolla Dirk poika kintereillään.

Pastori Dekker ilmestyi taloon myöhään sunnuntai-iltapäivällä matkalla iltajumalanpalvelukseen. Pastori Dekker oli ankara herra, ja hänen lahjansa olivat suorastaan anakronistiset. Hän olisi luultavasti ollut aivan korvaamaton niinä aikoina, jolloin New York vielä oli New Amsterdam, mutta High Prairien hollantilaisten toinen ja kolmas sukupolvi rupesi hiljaa nurkumaan hänen vanhanaikaista hallitustaan vastaan. Pastori Dekkerillä oli kovat, siniset silmät — suorastaan fanaattiset silmät.

»Mitä merkitsee tämä puhe, rouva DeJong, aiotteko te, yksinäinen nainen, todellakin ajaa Heinätorille?»

»Te ette tiedä, mitä teette, rouva DeJong. Heinätori ei sovellu kunnialliselle naiselle. Eikä pojallekaan. Siellä riehuu kortinpeluu, juopottelu — kaikenkaltainen synti — Jezebelin tyttäret kulkevat vankkurien keskuudessa.»

»Oikeinko totta?» virkkoi Selina. Tuo kuului jännittävältä kahdentoista farmilla vietetyn vuoden jälkeen.

»Muistakaa varpusia. 'Eikä ainoakaan niistä putoa maahan ilman' —
Matteuksen 10:29.»

»En ymmärrä», vastasi Selina yksinkertaisesti, »mitä varpunen enää voisi toimittaa, jos se kerran jo olisi pudonnut.»

Maanantaina liikkuivat kaikki Halstedin tien varrella olevat uutimet kuin kovassa tuulessa kolmen ja neljän välillä päivällä torivankkureiden ajaessa Chicagoa kohden. Klaas Poolkin oli keskipäivällä syödessään päivällistään puhunut Selinan aiotusta matkasta säälien ja paheksuen.

Rouva Klaas Pool (jota yhä vieläkin nimitettiin Paarlenbergin leskeksi) hymyili liukasta, viekasta hymyään. »Muutahan ei voitu odottaakaan! Muistathan, kuinka hän aina on käyttäytynyt.»

Klaas ei muistanut. Hän seurasi omaa ajatusjuoksuaan. »Se tuntuu niin mahdottomalta. Kun hän tuli tänne silloin opettajaksi, niin minä kyyditsin häntä kotiin asemalta, ja hän kyykötti kuin mikäkin kaniini vieressäni istuimella. Muistan aivan kuin eilisestä, kuinka hän sanoi kaalien olevan kauniita. Eiköhän, totta vieköön, hän nyt ole toista mieltä.»

Mutta hänpä ei ollutkaan. Selina oli oppinut niin vähäisen näiden menneiden yhdentoista vuoden aikana, että hän nytkin ladottuaan kuormansa valmiiksi katseli sitä niin säihkyvin silmin, että High Prairie olisi kauhistunut ajatellessaan hänen viikon vanhaa leskeyttään. He olivat poimineet ja sitoneet ainoastaan myöhäisen sadon parhaimmat vihannekset — lujimmat ja punaisimmat retiisit, pyöreimmät ja mehukkaimmat punajuuret, seitsemän tuuman porkkanat, tahrattomat, sileät, pallomaiset kaalinpäät, kovat, mehukkaat kurkut ja kukkakaalit (nämä hän oli vastoin Pervuksen tahtoa istuttanut), jotka muistuttivat morsiamen kukkavihkoa. Selina astui askeleen taaksepäin ja ihaili tätä punaisen ja viheriän, valkoisen ja kullan ja purppuran leikkivää rikkautta.

Dirk, joka hypähteli ajatellessaan luvattua matkaa, pudisti kärsimättömästi päätään. »Mitkä? Minä en näe mitään kaunista. Mikä on kaunista?»

»En minä ymmärrä», virkkoi Dirk. »Mennään nyt, äiti. Emmekö me jo lähde? Sinä sanoit, että me lähdemme heti, kun kuorma on valmis.»

»Voi, Noinsuuri, sinähän olet aivan samanlainen kuin — —» Selina keskeytti huudahduksensa.

»No, nyt lähdetään, poika. Jan, tässä on kylmää paistia illalliseksi ja valmiiksi leikattuja perunoita, joita voit paistaa, sekä puolikas omenaleivosta tähteenä päivällisestä. Pese sitten astiasi äläkä jätä niitä kuljeksimaan keittiöön. Sinun pitäisi ehtiä korjata kaikki kurkut ja kurpitsat ennen iltaa. Ehkä saankin ne myydyksi täällä, niin ettei minun tarvitse enää kuljettaa niitä kaupunkiin. Puhun jonkun välittäjän kanssa ja myyn halvemmalla, jos se on välttämätöntä.»

Selina oli pukenut pojan kotona ommeltuun, isän puvusta pienennettyyn mekkoon ja leveälieriseen olkihattuun, jota Dirk vihasi. Selina oli ommellut hänelle päällystakin vahvasta säkkikankaasta, ja sen hän työnsi vaunujen istuimen alle vanhan mustan viitan ohella, sillä vaikkakin syyskuinen päivä saattoi olla hehkuvan kuuma, niin hän tiesi iltojen kylmenevän aivan jäisiksi, niin pian kuin kimalaisen lyhdyn kaltainen aurinko oli viimeisen kerran leimahtanut preerian taivaanrannalla. Selina itse kiipesi ketterästi vaunuihin runsaslaskoksisessa, mustassa hameessaan, kokosi ohjakset käsiinsä ja katsahti vieressään istuvaan poikaan, joka rohkeasti maiskautti hevosille. Jan Steen puhkesi viimeiseen, kiihtyneeseen murinaan.

Selina käänsi hevosten päät kaupunkia kohden. »Hämmästyisitpä, Jan, jos tietäisit, mitä kaikkea sellaista vielä olet näkevä, josta et sinä ilmoisna ikänä ole kuullut puhuttavan.» Mutta vielä kahdenkymmenenkin vuoden kuluttua Fordin, fonograafin, radion ja maalaispostin langettua Janin uupuneiden jalkojen juuressa elävään, hämmästyneeseen maailmaan ukko useasti puhui tuosta merkillisestä päivästä, jolloin Selina DeJong oli ajanut torille miehen tavoin vankkurillinen käsinpestyjä vihanneksia mukanaan ja Dirk poika vieressään istuimella.

Jos olisit tuona päivänä kulkenut pitkin Halstedin tietä, olisit nähnyt siellä ränstyneet vihannesvankkurit ja niiden ajajana ylen laihan, päivänpaahtaman, kirkassilmäisen naisen, jonka musta puku oli ruma ja muodoton, ja jonka nukkavieru huopahattu muistutti vanhaa miestenhattua, mikä se luultavasti oli ollutkin. Hänen hiuksensa olivat kireästi taaksepäin kammatut, niin että hänen poskipäänsä törröttivät rumasti hänen huolestuneissa kasvoissaan, ja sievän pikkunenän piirteet ja nykyään luonnottoman suurten silmien kauneus aivan hävisivät näkyvistä. Hänen vieressään istui noin yhdeksänvuotias maalaispoika — ruskea, teerenpilkkuinen, hullunkuriseen kotitekoiseen pukuun puettu vekkuli, joka lakkaamatta veteli päästään rikkinäistä, leveälieristä olkihattuaan, minkä äidin käsi sitten taas tarmokkaasti painoi takaisin hänen lyhyttukkaiseen päähänsä peljäten ilmeisesti kuuman auringon säteitä. Mutta jos satuit luomaan katseesi heihin joskus, kun hattu oli poissa, näit, että pojan silmät loistivat riemua.

Heidän jalkojensa juuressa lepäsi Pom, sekarotuinen koira, jonka häntä ei ollut pään sukulainen, ja jonka epäonnistuneet jalat edustivat aivan toista muunnosta kuin tukkimainen ruumis. Se torkkui nyt vankkurien pohjalla tietäen, että hänen velvollisuutensa oli vartioida vankkureita vasta yöllä Pervuksen nukkuessa.

Kaikki oli niin surkeaa ja kulunutta, mutta samalla niin muhkeata. Tässä ajoi nyt Selina DeJong Halstedin tietä pitkin kaupunkia kohden, sen sijaan että hän olisi istunut mustissaan farminsa vierashuoneessa odottamassa High Prairien surunvalituskäyntejä. Keikkuessaan eteenpäin tomuisella tiellä kuohahti Selinan mielessä riemastuttava jännitys. Mutta silloin tarttui hänen uusi-englantilainen minänsä heti ruoskaan. »Selina Peake, häpeä toki! Sinä olet huono nainen! Sinä olet iloinen, vaikka sinun pitäisi itkeä… Pervus parka… farmi… Dirk… ja sinä saatat iloita! Sinun pitäisi hävetä!»

Mutta hänpä ei hävennyt, ja hän tiesi sen itse. Nytkin näin ajatellessaan sykähti hänen mielensä taas ilosta. Noin kymmenen vuotta sitten hän oli ajanut Klaas Poolin rinnalla tätä samaa tietä pitkin ensi kertaa, ja huolimatta hänen isänsä hiljattaisesta kuolemasta, hänen nuoruudestaan, yksinäisyydestään, pelottavasta uudesta paikasta, jonne hän oli matkalla vieraana vieraitten joukkoon, oli hänen mielessään väreillyt lämmin, pieni jännitys, kiihtymys — seikkailunodotus! Niin juuri. »Elämä on vain suurta seikkailua», oli hänen isänsä Simeon Peake sanonut. Ja nyt toistuivat tuon päivän elämykset. Nyt hän taas teki jotakin mullistavaa, jotain uskallettua — jotain, mitä koko High Prairie kauhistui. Ja taas hän, samoin kuin silloinkin, ajatuksissaan arvioi voimansa. Nuoruus oli kadonnut, mutta terveys oli jäljellä samoin kuin rohkeuskin. Hänellä oli yhdeksänvuotias poika, kaksikymmentäviisi acrea laihaa maata, ränstyneet, korjausta vaativat asuin- ja ulkohuoneet sekä iloinen, seikkailunhaluinen mieli, joka ei nähtävästi koskaan aikonut lannistua, vaikkakin se joskus johti hänet oudoille teille, jotka usein päättyivät viitattomaan erämaahan, josta hänen täytyi uupuneena palata entisiä jälkiään myöten takaisin. Kas, hänen maailmassaan pysyivät viheriät ja punaiset kaalinpäät ikuisesti jadena ja burgundina, krysopraasina ja porfyyrinä. Elämän aseet eivät pystyneet sellaiseen naiseen.

Selinan järki palasi. »En mitään, Noinsuuri. En tiennyt nauravanikaan. Istuin vain ja ajattelin itsekseni punaista pukua, joka minulla oli tullessani tänne High Prairiehen nuorena tyttönä. Se on minulla vieläkin.»

»Olisipa minulla linkoni.» Keltasirkku istui aidalla tien vieressä tuskin kymmenen jalan päässä.

He ajoivat edelleen tomuista valtatietä pitkin, ja Selina oli käynyt vakavaksi. Hautajaiset oli maksettava — lääkärinlaskut — Janen palkka — ja kaikki tuon pienen farmi paran jokapäiväiset menot. Se ei naurattanut, totta tosiaan. Poika oli viisaampi kuin hänen äitinsä.

Siinä istuikin ilmeisesti entinen Paarlenbergin leski kuistillaan keinuen. Se oli erittäin miellyttävä olinpaikka tällaisena kuumana syyskuun päivänä. Hän katseli kirskuvia torivankkureita vihanneskuormineen, korkealla pukilla istuvaa poikaa ja kuivettunutta, päivänpaahtamaa naista, joka ajoi tätä merkillistä ajopeliä. Rouva Poolin vaaleanpunaiset kasvot rypistyivät hymyyn. Hän kumartui eteenpäin tuolissaan pysäyttäen keinuntansa.

»Myymään jalokiviäni, rouva Pool. Ja tervehtimään Aladinia ja
Harun-al-Rashidia ja Ali Babaa sekä neljääkymmentä rosvoa.»

Rouva Pool nousi keinutuolistaan ja laskeutui portaiden juurelle. Vankkurit kirskuivat hänen porttinsa ohitse. Hän astui pari askeltakin vaunujen perässä huutaen. »Mikä paikka se on? Bag — Kuinka te sinne löydätte?»

Olkapäänsä ylitse Selina huusi pukiltaan: »On vain ajettava, kunnes suljettu ovi tulee vastaan, jolloin sanon: 'Aukene Sesam', ja perillä ollaan.»

Hämmästys laskeutui rouva Poolin lempeille kasvoille. Vankkurien keikkuessa eteenpäin väreili hymy Selinan huulilla, mutta rouva Poolin kasvot olivat vakavat.

Pyörein silmin katseli poika äitiinsä. »Sehän oli Tuhannesta ja yhdestä yöstä. Miksi sinä puhuit sellaista?» Äkkiä hänen äänensä vapisi kiihkosta. »Olihan se kirjasta? Olihan? Emmehän me oikein — —»

Selinan omatunto liikahti vähäisen — hyvin vähäisen. »Emme, emme me oikein. Mutta jokainen paikka voi olla Bagdad, ellet tiedä, mitä siellä on tapahtuva. Ja me olemme nyt seikkailemassa. Mitä tahansa voi tapahtua — kuka sitä tietää edeltäkäsin. Me tapaamme kaikenlaisia ihmisiä Heinätorilla — salapukuisina. Kalifeja ja prinssejä ja orjia ja rosvoja ja hyviä haltiattaria ja noitia.»

Selinan sydämessä huusi ääni: »Älä sano niin, Noinsuuri! Älä sano niin!»

Eteenpäin tietä pitkin. Täällä vilahti pää tienpuoleisessa ikkunassa. Tuolla seisoi naisen pumpulipukuinen olento ovensuussa. Rouva van der Sijde oli kuistillaan leyhyttäen hehkuvia kasvojaan esiliinallaan ja Cornelia Snip pihalla syventyneenä muka sitomaan auringonkukkien veteliä varsia ja luoden lähestyvään valjakkoon ahneita juorukatseita. Selina huiskutti, nyökkäili, tervehti heitä.

Niukka tervehdys vastaukseksi. Paheksuntaa piirtyi selvästi farmarin vaimon hehkuville kasvoille.

Teeskennelty, oikein huomattavan huonosti esitetty säpsähdys. »Oi, tekö siellä, rouva DeJong! Aurinko häikäisee silmäni. En voinut aavistaakaan, että te istuisitte tuossa.»

Kello oli viisi. Kuusi. Poika kiipesi maahan pyörän ylitse, täytti tinaämpärin erään maatalon kaivosta, ja he söivät ja joivat ajaessaan eteenpäin, sillä he eivät voineet tuhlata aikaansa. Heillä oli leipää ja lihaa ja pikkelsiä ja piirakkaa. Vankkureissa oli kypsiä vihanneksia, joita olisi voitu syödä sellaisinaan, ja toisia, joita Selina olisi voinut keittää kotona heille evääksi — saksalaisia sellerijuuria pehmeiksi keitettyinä etikan kera, salaatti-punajuuria, sipuleita, hapankaalia, papuja. He olisivat katselleet niitä vain tylsästi kuten ainakin liian tuttua näkyä. Selina ymmärsi nyt, miksi Poolin pöydältä hänen opettaja-aikanaan puuttuivat hänen kaipaamansa vihannekset. Kuinka hänkään nykyään olisi voinut keittää sitä pinaattia, jonka hän itse oli istuttanut, harventanut, kastellut, poiminut, pessyt ja sitonut. Hän voi pahoin sitä ajatellessaankin. Hän inhosi sitä kuin ihmissyöjien aterioita.

Poika oli aluksi kestänyt reippaasti päivän helteen istuen hyvin suorana äitinsä vieressä, hoputtaen hevosia ja huudellen ja huitoen tien poikki piipittäen juokseville kanoille, mutta nyt hän rupesi nuokkumaan. Ilta läheni, itäiseltä järveltä lennähti kylmää viimaa käärien heidät kuin lakanaan tämän seudun tavalla, ja sumu rupesi ajelehtimaan preerialla pehmentäen syksyn kesannon, kylmentäen tomuisen tien, varhoten tienvieren kuivat pajut harsoon ja hämärtäen ränstyneet, matalat maalaistalot.

Selina harjasi pois muruset, sulloi loput leivät ja lihat huolellisesti koriinsa ja peitti sen liinalla. Poika saattoi herätä nälkäisenä joskus yöllä.

»En, en ensinkään.» Silmäluomet olivat raskaat. Hänen kasvonsa ja jäsenensä raukesivat väsyneen lapsen velttoihin asentoihin. Aurinko oli matalalla ja länsitaivas leimahti vielä kerran hohtaviin oranssi- ja punaväreihin. Hämärtyi. Poika nojasi hervottomasti häneen. Selina kietoi vanhan, mustan viittansa hänen ympärilleen. »Et saa panna tuota… viittaa… aivan kuin tyttö…» Poika kallistui yhä syvemmälle ja tapasi pehmeän päänalusen Selinan kyljestä. Hämärässä kimalteli tomu valkoisena ruohoilla, mättäillä ja pensailla ja kaukaa kuului lehmänkellon pehmeä kilinä. Joskus kajahti kavioiden kopina heidän takanaan, vaunut kulkivat ohitse tomupilvessä, ajaja loi kummastuneen katseen taakseen taikka vastasi tervehdykseen.

Siinä oli muuan Oomsin pojista, Jakob Boomsma. »Ette kai te ole matkalla torille, rouva DeJong!» Poika töllisteli posliininsinisillä silmillään hänen kuormaansa.

»Se ei ole hameväen työtä, rouva DeJong. Pysykää te kotona ja antakaa miesväen käydä torilla.»

Selinan miesväki katsahti häneen — toinen lapsen kysyvin silmin, toinen koiran uskollisin katsein. »Minun miesväkeni on matkassa», vastasi Selina, mutta koska hänen naapurinsa aina olivat pitäneet häntä sangen kummallisena, ei tämäkään vastaus ollut vaarallinen.

Hän hoputti hevosiaan tunnustamatta itselleenkään pelkäävänsä matkansa päämäärää, jota he rupesivat lähenemään. Tien vieressä olevissa taloissa paloivat valot, ja taloja oli tiheässä. Hän sitoi ohjakset piiskanvarteen ja pidellen nukkuvaa poikaa toisella kädellään otti toisella esille istuimen takaa säkkikankaisen päällystakin. Sen hän kääri kireästi pojan ympärille, taittoi tyhjän säkin pielukseksi ja nostaen pojan syliinsä asetti hänet hellästi vankkurien perälle, täysinäisistä perunasäkeistä muodostetulle vuoteelle. Siinä sitten poika nukkui. Yö oli tullut.

Naisenkin vartalo oli vaipunut kokoon vanhojen vankkurien saapuessa Chicagoon. Hän oli niin pieni ja mustapukuinen. Hänen hartioillaan oli huivi, ja hän oli riisunut päästään vanhan, mustan huopahattunsa. Tuulenhenki pörrötti hänen hienoa, pehmeätä tukkaansa, joka muodosti sädekehän hänen ylöspäin käännettyjen, pimeässä valkeina hohtavien kasvojensa ympärille.

»Minä nukun Noinsuuren kanssa vankkureissa. Se ei ole pahaksi kummallekaan meistä. Kaupungissa Heinätorilla on varmaankin lämmintä. Kaksikymmentäviisi senttiä — ehkä viisikymmentäkin meistä molemmista majatalossa — viisikymmentä senttiä vain nukkumisesta. Pelloilla täytyy ihmisen raataa tuntikaupalla, ennen kuin kasautuu viisikymmentä senttiä.»

Hänkin oli nyt uninen. Yöilma oli suloisen lauhkeaa ja viihdyttävää. Hänen sieraimissaan tuntui peltojen, kasteenkostean ruohon, märän tomun ja karjan lemu, ja jostakin läheisestä ojasta tulvahtava tuoksuaalto. Hän haisteli kaikkea alttiisti mieli ja ruumis oudon herkkänä ja valmiina vaistoamaan kaikkea, ääniä, tuoksuja ja muotoja pimeässä. Hän oli kärsinyt niin paljon viime viikkoina, syönyt ja nukkunut ylen vähäisen. Hän oli tutustunut pelkoon, hätäännykseen, tuskaan ja kauhistukseen. Nyt hän oli lauennut, hän kykeni taas tajuamaan, hän oli hieman pyörryksissäkin ravinnon puutteesta ja rasituksesta. Järkyttävät kokemukset olivat selvittäneet aivot ja munaskuut, pesseet hänet henkisesti puhtaaksi ja luonnottomasti terästäneet hänen käsityskykyänsä. Hän oli nyt kuin joku hieno ja herkkä sähkökone, joka otti vastaan ja merkitsi muistiin kaiken ja joka väreili eetterin kaikista aalloista.

Hän ajoi eteenpäin pimeässä — tuo tumma maalaishomssantuu, joka muodottomassa puvussaan näytti noiden rikkinäisten vankkureitten istuimella törröttävältä vaatekääröltä. Poika nukkui säkkivuoteellaan kuin mikäkin pieni juurimukula. Talojen valot sammuivat ja rakennukset häämöttivät epäselvinä haamuina pimeydestä. Kaupungin valot lähenivät. Selinan ajatukset juoksivat selvinä, vaikkakin katkonaisina, eikä niihin liittynyt katkeruutta eikä soimausta.

»Isäni oli väärässä. Hän väitti, että elämä muka olisi seikkailua — komeata teatteria. Hän sanoi, että ihminen on sitä rikkaampi, kuta enemmän hänelle tapahtuu, vaikka kohtalo ei häntä lempeästi heittelisikään. Se on elämää. On samantekevää, mitä sinulle tapahtuu, hyvääkö vai pahaa, kunhan vain elät. Mutta se ei ole totta. Hän oli älykäs, miellyttävä ja tietorikas, ja kuitenkin hän kuoli pelisalissa katsellessaan jotakin toista miestä, jolle hänen surmaluotinsa oli tarkoitettu… Nyt olemme jo mukulakivillä. Herääköhän Dirk — pikku Noinsuureni?… Ei, hän nukkuu. Nukkuu perunasäkkikasalla vain sentähden, että hänen äitinsä luuli elämän todellakin olevan vain seikkailua — teatteria, ja otti nurkumatta vastaan sen antimet. Valhetta! Minä olen ottanut vastaan sen antimet ja käyttänyt ne parhaani mukaan hyväkseni. Se ei ollut viisasta. On otettava vain parasta ja tehtävä siitä parasta … Tässä oli jo kolmaskymmenesviides katu. Vielä puolitoista tuntia, ennen kuin pääsemme Heinätorille… Minäpä en pelkää. Minähän aion vain myydä vihannekseni niin hyvään hintaan kuin vain saan niistä… Hän, hän on astuva toista tietä. Minun ei pitäisi nimittää häntä enää Noinsuureksi. Hän ei pidä siitä, Dirk. Se on kaunis nimi. Dirk DeJong… Hän ei saa joutua tuuliajolle. Hänen on elettävä suunnitelman mukaan. Minä pidän huolta siitä, että hän heti alun pitäen laatii suunnitelman ja seuraa sitä. Hänelle on tarjoutuva kaikki mahdollisuudet. Kaikki mahdollisuudet. Minulle on jo liian myöhäistä, mutta hän kuuluu eri luokkaan… Kahdeskymmenestoinen katu… Kahdestoista… Onpa täällä väkeä!… Tämä on hauskaa. En yritäkään kieltää. Tämä on hauskaa. Yhtä hauskaa kuin ajaminen Klaas Poolin rinnalla tuona iltana tuhat vuotta sitten. Pelottavaa, mutta hauskaa. Oikeastaan minun ei pitäisi ajatella näin — mutta minä en voi olla tekopyhä ja pikkumainen. Ja minkä minä taidan sille, että minä todellakin nautin tästä. Enköhän vain herätä häntäkin… Dirk! Dirk, me olemme melkein perillä jo. Katso noita ihmisiä ja valoja. Me olemme kohta perillä.»

Poika heräsi, nousi säkkikasaltaan, katsahti ympärilleen, räpytti silmiään, vaipui takaisin ja kyyristyi taas keräksi. »En minä välitä valoista… enkä ihmisistä…»

Hän nukkui taas. Selina ohjasi hevoset taitavasti alakaupungin katuja pitkin. Hän katseli sivuilleen suurin, vilkkain silmin. Muita vankkureita ajoi hänen ohitsensa, ja hänen edessään kulki pitkä jono. Miehet katselivat häntä uteliaasti. He huutelivat toisilleen jotakin ja osoittelivat häntä peukalollaan, mutta hän ei ollut sitä huomaavinaankaan. Hän päätti kuitenkin ottaa Dirkin viereensä istuimelle päästyään kahden korttelin päähän, Heinätorilta Randolph Streetille.

»Dirk! Tule nyt! Tule tänne äidin luokse.» Nuristen poika kiipesi ylös, haukotteli, maiskautti huuliaan ja hieroi nyrkeillään silmiään.

Poika oli nyt valveilla ja katseli ympärilleen kiinnostuneena. He kääntyivät Heinätorille. Siellä oli hevosia, ajopelejä ja miehiä sikinsokin. Sinne virtasi yhtämittaa vankkureita sekä Chicagon pohjoispuolella olevilta saksalaisilta farmeilta että lounaisilta hollantilaisfarmeilta Selinan saapuessa. Hedelmiä ja vihanneksia — tonneittain — acreittain — lepäsi vaunuissa, jotka täyttivät tämän historiallisen torin. Aseeton armeija muonitti suurta kaupunkia. Tämän hankalan käytävän ja idässä kuljettavan South Water Streetin kautta kulkivat kaikki ne vihannekset, joilla Chicagon miljoonat ravittiin. Tällaisia ajatuksia harhaili Selinan päässä hänen ohjatessaan vankkureitaan tungoksessa. Hän tunsi oman tärkeytensä ja merkityksensä, ja se viehätti häntä. Hän pyrki määrätylle paikalle torilla. Ensimmäisen kerran hän oli käynyt torilla avioliittonsa alkuaikoina Pervuksen kanssa ja myöhemmin ehkä tusinan kertaa, mutta hän oli näillä matkoilla nähnyt, kuullut ja huomannut sitä enemmän. Hän tiesi erään, hyvän paikan lähellä Des Plainesin kulmaa, ei käytävän vieressä, vaan siinä kaksinkertaisessa vankkuririvissä, joka seisoi keskellä tietä. Siellä pääsivät kauppiaat ja tukkuostajat helposti vaunujen luokse, ja siellä voisi Selina asettaa vihanneksensa edullisesti näytteille. Tämä paikka oli suoraan Chris Spanknoebelin majataloa ja kapakkaa vastapäätä. Chris tunsi hänet. Hän oli tuntenut Pervuksenkin ja Pervuksen isän, ja hän auttaisi varmaankin heitä tarpeen tullen.

Dirk oli nyt ylen virkeä, innostunut ja kiihtynyt. Valot, miehet, hevoset, puheen sorina, naurunrähäkkä ja lasien kilinä ruokapaikoista tien varrella väikkyi oudon hämmentävästi hänen silmissään ja korvissaan. Hän huuteli hevosille ja nousi seisomaan vankkureissa, mutta painautui samalla lähemmäksi äitiään, kun he joutuivat keskelle tätä metakkaa.

Kadunkulmissa, missä valaistus oli kirkkain, oli pöytiä, joiden ääressä miehet möivät suklaata, sikareja, kaulusnappeja, housunkannattimia, kengännauhoja ja kaikenlaisia ihmeellisiä patenttiesineitä. Se oli kuin markkinaa. Etäämpänä kadulla miesten kasvot häämöttivät salaperäisinä huonossa valossa. Siellä näyttivät ilmeettömät, päivänpaahtamat kasvot tummilta ja pelottavilta, silmänvalkuaiset tavallista valkoisemmilta, viikset hyvin mustilta ja hartiat suunnattomilta. Lyhdyn alla pelattiin noppapeliä, ja tuolla naureskeli ja jutteli kaksi tyttöä tirskuen poliisin kanssa.

»Tässä on hyvä paikka, äiti. Tässä juuri! Tuossa vaunussa on samanlainen koira kuin Pom.»

Pom kohosi jaloilleen kuullessaan nimensä, katsahti pojan kasvoihin, värähti, heilutti hermostuneesti häntäänsä ja haukahti. Heinätorin yöllinen elämä oli vanhaa ja tuttua, mutta se kiihotti sitä kuitenkin. Pom oli useasti vartioinut vaunua Pervuksen ollessa poissa. Se seisoi silloin istuimella valmiina murahtamaan jokaiselle, joka uskalsi koskea retiisiinkään Pervuksen poissaollessa.

»Alas, Pom! Hiljaa, Pom!» Selina ei halunnut kiinnittää ihmisten huomiota heidän vankkureihinsa. Oli varhaista vielä. Hän oli suoriutunut loistavasti matkastaan. Pervus oli usein torkahtanut torimatkallaan, ja hevoset olivat seuranneet esimerkkiä, mutta Selina oli tänä iltana hätistänyt niitä koko ajan. He olivat voittaneet ainakin puoli tuntia tavallisesta määrästä. Korttelin puolivälissä Selina koetti tähystellä haluamaansa paikkaa. Vastakkaiselta puolelta lähenivät toiset vihannesvankkurit pyrkien ilmeisesti samaan päämäärään. Ensi kerran tänä iltana Selina veti piiskan esille kotelostaan ja läjäytti terävästi hämmästyneitä elukoita. Nykäisten ne tölmähtivät surkeaan hölkkään. Kymmenen sekuntia liian myöhään saksalainen farmari äkkäsi hänen aikeensa, piiskasi omat väsyneet hevosensa juoksuun ja saapui paikalle juuri, kun Selina täyttäen tien valmistui peräytymään tyhjälle paikalle.

»Hei, pois tieltä, te siellä —» hän karjui, sitten vasta hän huomasi lyhdyn himmeässä valossa, että hänen kilpailijansa olikin nainen. Hän rupesi änkkäämään, tuijotti suu auki Selinaan ja keksi sitten uuden keinon. »Ette te pääse sinne, rouva.»

Mies, joka oli jo nykäissyt hevosensa liikkeelle, ei uskonut häntä. Hän otaksui miehen vetelehtivän jossakin läheisyydessä — luultavasti Chris Spanknoebelin ravintolassa juttelemassa hinnoista jonkun ystävän kanssa laiminlyöden omat tehtävänsä. Koska siis Selinan luonnollinen suojelija oli poissa, uskalsi hän purkaa kiukkunsa sanoiksi kootessaan ohjaksiaan. »Heinätori ei ole mikään akkaväen paikka. Pysykööt he kotona keittiössään, minne, he kuuluvatkin.»

Tämä kehotus, joka oli pujahtanut niin liukkaasti kaikkien ihmisten huulilta viime aikoina, oli pisara, joka pani maljan vuotamaan yli reunan. Selinan hermot laukesivat. Ällistyneen saksalaisen puutarhurin kimppuun kävi raivoisa, kielevä, kuluneeseen, mustaan hattuun puettu nainen vihannesvankkurien korkealta istuimelta.

»Suu kiinni, pölkkypää! Pitäisikö minun pysyä keittiössäni ja kuolla nälkään ja tappaa poikani nälkään? Keittiössä pysyminen ei tuota minulle penniäkään. Minä tulen tänne myymään vihanneksia, jotka minä itse olen viljellytkin, ja aion myydä ne myöskin. Pois tieltä, mies! Hoitakaa omat asianne, muuten minä valitan Mikelle, vahtipoliisille.»

Sitten Selina kiipesi alas pyörän ylitse riisumaan väsyneitä hevosia valjaista. Pökertynyt saksalainen tulkitsi ilmeisesti väärin hänen liikkeensä. Eihän tuo palavasilmäinen, pikku olento voinut häntä syödäkään, mutta siitä huolimatta hän kuitenkin kokosi ohjansa kauhistuneen näköisenä.

»Teufel! Jopa on nainen!» Vankkurit etääntyivät kavioiden kalahdellessa ja pyörien keikkuessa mukulakivillä.

Selina riisui hevoset nopeasti. »Jää sinä tänne Poniin kanssa, Dirk. Äiti palaa heti.» Hän ajoi hevoset katua pitkin talliin, missä kahdellakymmenelläviidellä sentillä hevoset saivat paremman yösijan kuin niiden omistajat. Palatessaan hän tapasi Dirkin syventyneenä keskustelemaan kahden punaisiin puseroihin, maataviistäviin ruudukkaisiin hameisiin ja veikeästi kallistettuihin merimieshattuihin puetun nuoren naisen kanssa.

»Mahdotonta ymmärtää, vai ymmärrätkö sinä, Elsie? Korvani sanovat,
Dirt, mutta kuka nyt sellaisen nimen antaisi lapselleen? Mahdotonta.»

»Osh, tule nyt jo. Oma nimesi on mitä vain, ennen kuin ehdit huomatakaan. Kello on jo yli yhdeksän eikä vielä ainoatakaan — —» hän kääntyi ja näki Selinan kalpeat kasvot edessään.

»Siinä on äiti», huudahti Dirk riemuissaan. Nuo kolme naista katsoivat toisiinsa. Kaksi näki säälittävän hatun ja nukkavierut vaatteet ja ymmärsi. Kolmas näki punaiset puserot ja maalatut, veltot huulet ja ymmärsi myöskin.

»Me juttelimme vähän tämän penikan kanssa», sanoi tyttö, joka oli ihmetellyt, Dirkin nimeä. Hänen äänensä sävy oli selittävä. »Me vain kysyimme hänen nimeään ja sen sellaista.»

»Hänen nimensä on Dirk», virkkoi Selina lempeästi. »Se on hollantilainen nimi — tiedättehän. Me olemme High Prairiestä, etelästä. Dirk DeJong. Minä olen rouva DeJong.»

»Niinkö?» sanoi toinen tyttö. »Minä olen Elsie. Chelsean Elsie, minä olen… Tule jo Mabel, äläkä töllötä koko yötä siinä.» Hän oli vaalea ja kimeä-ääninen. Toinen oli vanhempi ja tummatukkainen, ja hän näytti niin uskomattoman reilulta.

Mabel, tuo vanhempi tyttö, katsoi terävästi Selinaan. Naapurivaunusta kuului äänekästä kuorsausta istuimen takaa. Etäämpää jonosta, eräistä vankkureista riippuvan lyhdyn alta, kuului pelikuutioiden kalinaa. »Mutta mitä kummaa te täällä teette?»

Mabel katsahti ympärilleen. Hänen ajatuksensa toimi varsin hitaasti.
»Missä teidän miehenne on?»

»Mieheni kuoli viikko sitten.» Selina laitteli makuupaikkoja yökuntoon. Hän otti istuimen alta kovaksi sullotun heinäsäkin, pudisti sen sisällön tasaisesti vankkurien pohjalle niiden etuosaan, irrotti istuimen ja asetti sen jonkinlaiseksi päänaluseksi. Heinien päälle hän levitti tyhjiä säkkejä ja avasi huivinsa peitteeksi. Mabel seurasi silmillään näitä valmistuksia ja hänen tylsissä silmissään väikkyi harrastus, joka vähitellen vaihtui kauhistukseksi.

»Totta vieköön — —.» Tyttö ällisteli, kääntyi mennäkseen, mutta palasi takaisin. Hänen muodikkaasta, nipukkaisesta vyöstään riippui metallinen tarvikekokoelma — kukkaro, kynä, peili, kampa — sellaista nimitettiin chatelaineksi. Hän avasi kukkaronsa ja otti siitä esille hopeadollarin, jonka hän ojensi töykeästi Selinalle. »Toss' on. Vie pentu siivoon paikkaan yöksi — ja mene itsekkin.»

Selina tuijotti kiiltävään, pyöreään rahaan ja sitten Mabelin kasvoihin. Kyyneleet nousivat äkkiä hänen silmiinsä. Hän pudisti päätään hymyillen. »Me nukumme mielellämme täällä ulkoisalla. Kiitos kuitenkin — Mabel!»

Tyttö työnsi heti dollarinsa takaisin kukkaroonsa. »Ihmisiä on joka sorttia, sen olen aina sanonut. Luulinpa itse olevani aika kiipelissä, mutta teihin verraten on minulla helkkarin mukavaa. Ainakin saan yösijan, vaikka — niin, hyvää yötä vain. Siellä Elsie minua jo hoilaa. Tulenhan minä! Suu kiinni!» Heidän naurunsa kuului kadulta, kun he laapustivat pois käsikoukussa.

Selina paneutui hänen viereensä. Poika tuntui pelottavan virkeältä. »Minä pidin enin Mabelista. Etkö sinäkin pitänyt hänestä? Hän oli hurjan kiva, olihan hän?»

»Oli, oli», virkkoi Selina, kietoi kätensä pojan ympärille ja veti hänet lähemmäksi. Ja äkkiä nukahtikin poika syvään uneen. Katu hiljeni vähitellen. Puhe ja nauru vaikenivat. Chris Spanknoebelin valotkin himmenivät. Silloin tällöin kertoi hevosten kavioiden kapse ja pyörien ratina jonkun vastatulleen etsivän paikkaa, mutta ääni kuului sangen etäältä, sillä sekä tämä että itäinen ja läntinen kortteli olivat jo täynnä vankkureita.

Yö oli viileä, vaikkakaan ei kylmä. Pään päällä hohti leveä kaistale taivasta kadun kummallakin puolella seisovan talorivin välissä. Kaksi miestä hoilasi tullessaan. »Suu kiinni!» karjasi ääni joistakin vankkureista. Laulajat vaikenivat. Kello oli vasta kymmenen, arvaili Selina. Hänellä oli mukanaan Pervuksen nikkelikello, mutta hän ei voinut pimeässä nähdä sen taulua eikä uskaltanut sytyttää tulitikkua. Tahdikkaat askeleet kulkivat edestakaisin säännöllisin väliajoin. Siinä valvoi yöpoliisi.

Selina makasi seljällään katsellen taivasta. Hänen silmissään ei ollut kyyneleitä — hän oli jo päässyt kyynelkauden ohitse. Hän ajatteli: »Tässä minä, Selina Peake, nyt makaan vankkurien oljilla kuin narttu, penikka vierelläni. Minustahan piti tulla Louisa Alcottin Jon kaltainen tyttö. Jaloissani on saappaat ja ylläni värjätty puku. Kuinka hirveän kauan kestääkään, ennen kuin aamu valkenee… Minun täytyy koettaa nukahtaa… Minun täytyy…»

Hän nukkuikin ihmeellisen hyvästi. Syyskuun tähdet välkkyivät kirkkaasti heidän yläpuolellaan. Hänen maatessaan tuossa lapsi käsivarrellaan lankesi rauha hänen jännittyneille kasvoilleen ja vapautti hänen väsyneet jäsenensä. Hän muistutti erästä toista äitiä, joka myöskin oli maannut oljilla kerran noin kaksituhatta vuotta takaperin.

XI.

Hirveän mielelläni minä nyt kertoisin, että Selina seuraavana päivänä olisi saavuttanut suuren voiton, myynyt huolellisesti niputetut vihanneksensa mitä edullisimmin ja lopuksi ajanut muhkeasti Halstedin tietä pitkin High Prairietä kohden kelpo rahat kuluneessa nahkakukkarossaan. Mutta totuus oli se, että tämä päivä oli niin onneton, niin musertava, että se olisi masentanut useimmat miehet ja luultavasti joka-ainoan naisen, joka ei olisi ollut niin epätoivoisen jäykkäniskainen ja päättäväinen kuin Selina.

Hän oli herännyt — ei aamunkoitteessa, vaan kello kolmen pimeydessä. Katu oli jo liikkeellä. Selina harjasi hameestaan enimmät heinänruvat ja siivoutui muutenkin parhaansa mukaan. Jättäen Dirkin vielä nukkumaan hän kutsui Pomin esille vankkurien alta ja komensi hänet vartiotoimeen pyörän viereen sekä meni itse kadun poikki Chris Spanknoebelin taloon. Hän tunsi Chrisin ja Chris tunsi hänet. Hän sallisi varmaankin Selinan peseytyä vesitynnyrin luona talon takana ja Selina ostaisi sieltä kuumaa kahvia itselleen ja Dirkille. Sitten he söisivät edellisestä illasta jääneet voileivät.

Chris itse, vaalea, hyväntahtoinen, möhömahainen itävaltalainen, seisoi tarjoilupöydän takana puhdistaen sitä suurella, kostealla rievulla. Toisella kädellään hän hankasi sitä vielä päreenkokoisella, kumipäisellä puunkappaleella. Tämä vehje kokosi viimeisetkin pisarat, jotka riepu oli jättänyt pöydälle. Pari vetoa lakaisi levyn kuivaksi ja kiiltäväksi. Myöhemmin Chris salli Dirkin käytellä tätä kumipäistä kojetta — se oli mitä hauskinta työtä, sillä se tuotti tekijälleen perinpohjaisen tuloksen suoman tyydytyksen.

Spanknoebel ei näyttänyt koskaan nukkuvan ja kuitenkin oli hänen värinsä aina helakka ja hänen siniset silmänsä kirkkaat. Chris tervehti aina valkoesiliinaisena, punaposkisena ja virkeänä viimeistä farmaria, joka tuli illalla taloon tilaamaan olutta taikka kupillista kahvia, ja hankasi innokkaasti tarjoilupöytänsä kiiltävää pintaa pehmeällä rievullaan ja kumipäisellä puhdistajallaan. »Noo, mitä kuuluu?» kysyi Chris. Ensimmäinen farmari aamulla tapasi taas samalla paikalla Chrisin, jolla oli edessään tärkkelystä ja kiiltoa ratiseva esiliina. Ja taas hän hankasi pöytäänsä tervehtien: »Noo, mitä kuuluu?»

Kun Selina astui tuohon pitkään saliin, vaikuttivat Chrisin puhdas, valkoinen esiliina, punaiset posket, vieläpä hänen paitahihainen, hankaava käsivartensakin häneen kummallisen rauhoittavasti. Keittiöstä taustalta kuului paistamisen sihinää, ja sieltä tunkeutui kahvin ja kärisevien perunain ja silavan suloinen tuoksu. Torimyyjät istuivat jo pöytien ääressä syöden nopeasti runsasta aamiaistaan: kinkkuvuoria, paistettuja munia, suuria perunaviipaleita, höyryäviä kahvikuppeja ja sananmukaisesti voilla rapattuja leipämöhkäleitä.

Selina lähestyi Chrisiä, jonka pyöreät kasvot loistivat savun lävitse kuin aurinko sumussa. »Noo, mitä kuuluu?» Sitten hän tunsikin Selinan. »Um Gottes! — Rouva DeJong!» Hän pyyhki suuren kätensä sopivaan pyyhkeeseen ja ojensi sen ystävällisesti leskelle. »Olen kuullut», hän sanoi, »olen kuullut.» Murteellinen ääntäminen vain lisäsi sanojen liikuttavaa sävyä.

»Olen tullut tänne myymään vihanneksiani, herra Spanknoebel. Poika on mukanani. Hän nukkuu vielä vankkureissa. Saanko tuoda hänet tänne siistiytymään ennen aamiaista?»

»Saatte! Saatte toki!» Äkkiä heräsi hirveä epäilys. »Ettehän te toki ole nukkunut vankkureissa, rouva DeJong? Um Gottes! — —»

»Nukuin juuri siellä. Ei hullumpaa. Poika nukkui koko yön, ja minäkin nukuin vähäisen.»

»Miksi te ette tullut tänne! Miksi — —» Hän luki vastauksen Selinan kasvoista. »Te ja poika olisitte saaneet maata täällä ilmaiseksi.»

»Älkää puhuko pötyä, rouva DeJong. Huoneita on aina tyhjinä. Te, ja poika tietysti mukaan laskettuna — sanotaan, vaikkapa vain kaksikymmentä senttiä, ja sen saatte maksaa, jahka jaksatte. Mutta ette kai te sentään aio säännöllisesti käydä torilla? Se ei ole naisten hommaa.»

»Kukaan muu ei voi tulla — Jan on pahempi kuin ei-kukaan. Vain syys- ja lokakuun ajan. Sen jälkeen — —»

Selinan ääni katkesi. On vaikeaa olla toivorikas kello kolme aamulla ennen aamiaista.

Selina meni pieneen pesuhuoneeseen salin perällä ja tunsi heti olevansa virkeämpi pestyään perinpohjin kasvonsa ja kätensä ja suittuaan tukkansa. Hän palasi vankkureiden luokse ja löysi niistä kauhistuneen Dirkin, joka luuli äitinsä jo hyljänneen hänet. Viidentoista minuutin kuluttua he istuivat pöydän ääressä, jolle Chris Spanknoebel oli kattanut sopivan aamiaisen. Päivä alkoi hauskasti — pettävän hauskasti.

Heinätorin jälleenmyyjät eivät halunneet ostaa vihanneksiaan Selina DeJongilta. He eivät olleet tottuneet ostamaan naisilta, he olivat tottuneet myymään heille. Katumyyjät ja pienemmät kauppiaat pölähtivät torille kello neljä — kreikkalaiset, italialaiset ja juutalaiset. He hieroivat kauppaa taitavasti, pontevasti ja usein epärehellisestikin. He myivät tavaransa sitten emännille. Heillä oli paljon kujeita. He saattoivat vaihtaa tomaattilaatikon selkäsi takana tai nappasivat kukkakaalin. He muodostivat jonkinlaisen järjestön.

Katsokaapa esimerkiksi Luigia. Luigi myi vihanneksia pohjoisessa. Hän huuteli kauppatavaraansa pitkin Chicagon kujia ja syrjäkatuja lisäten käheällä äänellään kasvavan kaupungin hälinää. Luigin kasvot olivat tummat, hymy nopea ja loistava ja silmä viekas. Heinätori nimitti häntä Loogyksi. Jos hinnat eivät miellyttäneet Luigia, ei hän ollut ymmärtävinään, jolloin koko Heinätori määkyi käsittäen kujeen: »Hei, Loogy, mitäs ny möllötät! Puhu engliskaa!» He tunsivat hänet.

Selina oli irrottanut peitteet vihannestensa päältä. Ne olivat tuoreet, raikkaat ja kirkasväriset, mutta Selina tiesi, että ne oli myytävä heti, nopeasti. Niin pian kuin lehdet rupesivat kuihtumaan, kukkakaalien päät vähänkään käpristymään, ruskettumaan ja pehmenemään, väheni niiden arvo puoleen entisestään, vaikkakin itse päät olisivat olleet valkoiset ja kovat.

Katua pitkin tuli jo ostajia — pieniä, mustasilmäisiä, mustapintaisia miehiä; tanakoita, paitahihaisia, likaisia miehiä; viekkaita, mällisuisia, overalls-pukuisia miehiä. Ilmeettömiä, punakoita hollantilaisia kasvoja, sileitä tummia ulkomaalaisia kasvoja vilahteli kadulla. Kuului huudahduksia, kopinaa, hälinää.

»Nuo ei ikinä ole viiden naulan päitä. Uskokaa minua, ne eivät paina neljääkään.»

Ruokaa Chicagon miljoonille vierii vankkureista — vierii hevosten jalkoihinkin — mistä paljasjalkaiset lapset poimivat niitä koreihinsa. Katu-Annie huivi ristiin solmittuna riippuvilla rinnoillaan sieppaa perunan sieltä, kadulle pudonneen sipulin täältä ja hedelmä- ja vihannespalasia katuojasta. Iso-Kate ostaa kuivettuneita ja halpoja porkkanoita, persiljaa, turnipseja, punajuuria, sitoo ne nippuihin nauhanpätkällä ja myy ne siirtomaatavarakauppiaille soppajuurina.

Päivä koitti lämpimänä. Aurinko nousi punaisena. Tuli näillä seuduilla niin ylen tavallinen kostea syyskuinen päivä. Puutarhatuotteiden piti vaihtaa nopeasti omistajaa tällaisena aamuna. Iltapäivällä ne olivat jo arvottomat.

Selina asettui seisomaan vankkuriensa viereen. Hän näki puolisen tusinaa tuttuja high-prairieläisiä kasvoja. Nämä tervehtivät häntä taikka pistäytyivät hänen vankkureittensa luokse arvioiden hänen tavaraansa tottunein silmäyksin. »Kuinka sujuu, rouva DeJong? Teillä on aika kuormallinen. Myykää nopeasti tänä aamuna. Lyönpä veikkaa, että tulee kuuma päivä.» Heidän äänensä olivat ystävälliset, mutta samalla hieman moittivat. Heidän katseensa lausuivat: »Tämä ei sovi naiselle — ei sovi naiselle.»

Katukauppiaat katsahtivat hänen sidottuihin nippuihinsa, katsahtivat häneen ja kulkivat ohitse. He eivät olleet ilkeitä, he olivat vain arkoja ja tottumattomia. He näkivät hänen kalpeat, hienot kasvonsa suurine, tummine silmineen, siistiin, mustaan pukuun verhotun, hennon vartalon, pienet, ruskeat, tuskallisesti ristityt kädet. Hänen vihanneksensa olivat houkuttelevia, mutta ostajat kulkivat ohitse sen vaiston ohjaamina, joka aina karkottaa tavalliset ihmiset kaiken tavattoman luota pois.

Kello yhdeksän rupesi kaupanteko laimenemaan. Kauhistuen Selina totesi, että hänen ansionsa kohosi ainoastaan kahteen dollariin. Jos hän jäisi tänne kahteentoista saakka, voisi hän kenties saada saman verran lisää, mutta ei missään tapauksessa enempää. Epätoivoissaan hän valjasti hevoset, tunkeutui ulos kadun hyörinästä ja suuntasi kulkunsa kauemmaksi itään South Water Streetille. Täällä asuivat välittäjät. Paikka oli kukkuroillaan kuormitettuja vankkureita ja rattaita aivan kuin Heinätorikin, mutta kaupankäynti oli erilaista. Hän muisti, että Pervus oli joskus jättänyt koko kuormansa muutamalle vakinaiselle välittäjälle, joka myi sen hänen laskuunsa. Hän muisti nimenkin — Talcott — vaikkakaan hän ei muistanut täsmällistä osoitetta.

»Minne me nyt menemme, äiti?» Poika oli ollut aivan uskomattoman kärsivällinen ja kiltti. Hän oli sopeutunut pyörryttävään, uuteen ympäristöönsä lapsen helppoudella. Hän oli nauttinut ruhtinaallisesti Chris Spanknoebelin suurenmoisesta aamiaisesta. Hänen mielestään olivat Chrisin peräkamarin neljä tomuista tekopalmua etelämaisen loistavat. Hän oli innoissaan ihaillut keittiön pitkää, hehkuvaa liettä ja sen suuria pöytiä, joilla leikattiin, hakattiin ja kuorittiin. Hän ihasteli sen punertavaa lämpöä, hyörinää ja tuoksuja, jotka nostivat veden hänen suuhunsa. Vankkureissa hän oli seisonut jäykkänä äitinsä vieressä ja touhukkaasti auttanut häntä hänen myydessään joskus jotakin. Hän oli poiminut pois kuihtuneita lehtiä ja etsinyt esille tuoreimmat ja kauneimmat vihannekset. Mutta nyt huomasi Selina, että pojan pää nuokkui yhtä surkeasti kuin hänen vihanneksensakin. Kumpiakin rasitti kuumuus ja etäisyys kotimullasta. »Minne me nyt menemme, äiti?»

»— Dirk, sinne, missä asuu mies, joka ostaa kaikki tavaramme — joka kenties ostaa. Eikö se olisikin mainiota? Sitten ajamme kotiin. Auta äitiä löytämään hänen nimensä kaupan ovelta. Talcott — T-a-l-c-o- ja kaksi t:tä.»

South Water Street muuttui kaupungin kasvaessa. Alkupäässä näkyi
yankee-nimiä — Flint — Keen — Rusk — Lane, mutta sitten seurasi Cuneo
— Meleges — Garibaldi — Campagna. Tuossa se olikin: William Talcott.
Hedelmiä ja vihanneksia.

William Talcott, joka seisoi suuren, syvän, ladontapaisen myymälänsä viileällä ovella, muodosti edessään olevan kuumeisen kadun vastakohdan. Hän oli neljäkymmentä vuolta harjoittanut kauppaansa. Hän oli rauhallinen, niin kuin ainakin mies, joka tietää maailman tarvitsevan sitä, niitä hän sille tarjosi. Joka-ainoana arkiaamuna kello kuusi oli hänen hämärä, varjoisa kauppaluolansa kukkuroillaan säkkejä, laatikoita ja koreja, joista pisti esille vihreitä varsia ja lehdenpäitä, joista vilahteli punaista, luumunväristä ja keltaista. Hän osti vain parasta laatua ja myi kalliisti. Hän oli tuntenut Pervuksen ja ennen häntä Pervuksen isän ja oli pitänyt heitä rehellisinä ja kunnioitettavina miehinä. Mutta hän ei ihaillut yhtä paljon heidän puutarhatuotteitaan. Suurten järvien laivat toivat hänelle valittuja Michiganin persikoita ja viinirypäleitä, jäähdytysvaunut kuljettivat hänelle Kalifornian maaperän tuotteita aikana, jolloin vuodenaikaan kuulumattomia hedelmiä pidettiin harvinaisena ylellisyytenä. Hänen yllään oli 'suola ja pippuri'-kankainen puku ja ihmeellisen valkoiset paidanhihat tässä siniraitaisessa ja overallisessa maailmassa, hänen mahallaan kiilsivät paksut, kultaiset kellonvitjat, hänen jaloissaan olivat tylppänokkaiset kengät, hänen päässään olkinen fedorahattu työnnettynä syvälle niskaan ja hänen suussaan sytyttämätön, mainio sikari. Hänellä oli viisaat, siniset silmät ja harva, hänen pukunsa värinen tukka. Hän seisoi oven syvennyksessä kuin kuiva, harvapuheinen jumala orjien kantaessa maan hedelmiä hänen arvosteltavakseen.

»Ei. Tuo ei kelpaa, Jake. Kitukasvuisia. Hm. Paras viedä ne toiseen paikkaan, kauemmaksi, Tunis. Päät näyttävät ruskeilta. Kuihtuneita.»

Hienoimpien chicagolaisten hotellien — Sherman Housen, Auditoriumin, Palmer Housen, Wellingtonin, Stratfordin — kokit kävivät ostamassa Will Talcottilta päivittäiset tarpeensa. Siirtomaatavarakauppiaat, jotka myivät varakkaille pohjoispuolen perheille, ja hienon Prairie Avenuen naapuristo etelässä käyttivät hänen kauppaansa.

Nyt hän siis seisoi ovensa edessä ja katseli tuota pientä, mustapukuista olentoa, jonka kasvot olivat niin huolestuneesti kiristyneet ja jonka suuret silmät olivat vaipuneet niin syvälle.

»DeJongko? Ikävä uutinen. Valitan suruanne, rouva. Pervus oli kelpo poika, vaikkakaan ei mikään ruudinkeksijä puutarhurina. Oletteko te hänen leskensä? Vai niin.» Tämä ei ollutkaan mikään hidasälyinen maalaisemäntä taikka turpea hollantilainen naispuutarhuri. Hän meni Selinan vankkurien luokse ja hipaisi kädellään pojan ruskeata poskea. »Kas vain, rouva DeJong, teillähän on soma kokoelma vihanneksia — oikein hyvän näköinen. Totta vieköön, hyvän näköinen. Mutta te olette tullut liian myöhään. Kello on melkein kymmenen.»

»Kuulkaahan, ehkä minä voin ottaa puolet niistä myytäväksi. Mutta tällä säällä ne eivät kestä mitään, kuihtuvat heti. Minun asiakkaani eivät huoli sellaisia… Ensi kertaako te olette torilla?»

Selina pyyhki kasvojaan, jotka olivat kosteat, mutta samalla kylmät.
»Ensi kertaa.» Hänen hengityksensä muuttui äkkiä niin vaivalloiseksi.

Talcott huusi kadulta myymälässä hyöriville miehille: »George! Ben! Viekää nämä sisälle. Puolet kuormasta. Parhaimmat. Lähetän huomenna shekin, rouva DeJong. Valitsitte pahan päivän ensi päiväksenne.»

»Niin, kuumankin. Mutta sitäpaitsi eivät katukauppiaat osta mitään tällaisena pyhäpäivänä.»

»Ettekö tiennyt, että tänään on juutalaisten sabatti. Ettekö todellakaan! — Herranen aika! Vuoden pahin päivä. Kaikki juutalaiset katukauppiaat ovat synagoogassa koko päivän, ja kaikki muut juutalaiset tekivät kahden päivän ostokset jo lauantaina. Kanakauppiaiden häkit kadun alapäässä ovat typötyhjät — huomiseen saakka. Suutari soikoon. Juutalaiset ovat maailman parhaita kanansyöjiä… Hm… Ajakaa te vain suoraa päätä kotiin ja myykää polkuhinnasta koko roska.»

Selina tarttui toisella kädellään istuimeen kiivetäkseen takaisin — astui pyörännavalle. Hänen kuluneet, mahdottomat saappaansa, jotka olivat liian suuret hänen pieniin jalkoihinsa, näkyivät selvästi. »Jos te ostatte minun vihannekseni vain säälistä — —.»Siinä puhui Peakein ylpeys.

»Minä en tee sellaisia kauppoja — ei ole varaa, hyvä rouva. Tyttäreni opiskelee laulua. Hän on nyt Italiassa, Car'line, ja maksaa vietävästi. Hän nielee joka pennin, minkä minä kokoan.»

Selinan kasvoille kohosi hieno puna. »Italiassa! Oi, sielläkö, herra Talcott!» Hänen kasvoistaan päättäen hän näki Italian edessään. Hän kiitti miestä vakavasti.

»Ei kestä, rouva DeJong. Näen, että te olette sitonut vihanneksenne nippuihin — oikein suuruuden mukaan järjestettyinä. Voitteko tästä lähtien aina tehdä niin?»

»Aion. Minusta — ne näyttivät kauniimmilta sillä tavalla — niin — tiedänhän, ettei vihannesten tarvitse näyttää kauniilta, mutta — —» hän änkytti ja vaikeni.

»Valmistakaa ne juuri tällä tavalla ja tuokaa ne suoraa päätä minulle, taikka lähettäkää ne tänne. Minun asiakkaani pitävät ensi luokan tavarasta. Pitävät, totta vieköön.»

Selinan kootessa ohjaksiaan seisoi Talcott jälleen ovensuussaan tyynenä ja kaukaisena jumaluutena sytyttämätön sikari suussaan käsirattaiden ratistessa ohitse, laatikoiden ja tynnyrien jysähtäessä hänen eteensä katukäytävälle ja pyörien ja kavioiden aikaansaadessa huomaavaa melua hänen ympärillään.

»Menemmekö me nyt kotiin?» kysyi Dirk. »Menemmekö me nyt kotiin?
Minulla on nälkä.»

»Menemme, kultaseni.» Selinan taskussa oli kaksi dollaria. Siinä oli tulos eilispäivän ankarasta työstä ja tämän päivän ja varhaisempien kuukausien raadannasta. Kaksi dollaria hänen mustan alushameensa taskussa. »Ostamme jotakin syötävää ajaessamme kaupungin lävitse — vähän maitoa ja leipää ja juustoa.»

Aurinko oli hyvin kuuma. Selina otti pojan halun hänen päästään ja silitti hellällä, työn kovettamalla kädellään hänen otsaansa liimautunutta, märkää tukkaa. »Eikö tämä olekin ollut hauskaa?» hän virkkoi. »Aivan kuin seikkailua. Ajattele, kuinka monta hyvääkin ihmistä me olemme tavanneet herra Spanknbebelin ja herra Talcottin — —»

Selinan teki äkkiä mieli suudella häntä, mutta hän tiesi, että Dirk oli sittenkin poika ja sittenkin hollantilainen, joten hän hillitsi halunsa.

Hän päätti ajaa ensiksi itään ja sitten etelään. Pervuksen oli joskus onnistunut myydä myöhemminkin tavaroitaan joillekin etäisille kauppiaille. Miltähän Jan näyttäisikään, jos Selina tulisi kotiin vankkurit puolillaan! Entä maksamattomat laskut? Hän omisti kaikkiaan noin kolmisenkymmentä dollaria, ja hänen velkansa kohosivat neljäänsataan. Enempäänkin. Pervushan oli ostanut nuo taimet huhtikuussa ja luvannut maksaa ne kasvukauden lopussa, syksyllä. Ja nyt oli jo syksy.

Pelko syöksähti hänen mieleensä. Hän syytti väsymystä, hermojaan. Tämä viikko oli ollut hirveä. Ja nyt tämä päivä ja kuumuus. Pian he olisivat kotona, hän ja Dirk. Kuinka viileä ja hiljainen heidän talonsa mahtoikaan olla tänään! Keittiössä loistaisivat pöytäliinat, ja hänen oma, sievä makuuhuoneensa mustine pähkinäpuisine vuoteineen ja pukupöytineen — vierashuoneen sohva rypytettyine pumpulipäällyksineen — kuistin vanha tuoli rottinki-istuimineen, jonka säikeet olivat kuluneet rikki paljosta käytöstä ja törröttivät nyt joka haaralle piikkisinä ja repaleisina, kutsuivat häntä luokseen. Oli kuin hän ei olisi nähnyt kaikkea tuota vuosikausiin. Hän kaipasi sen viihdyttävää rauhaa ja sen äkkiä niin armasta turvaa. Tämä ei ollut naisen työtä. Ehkäpä ihmiset sittenkin olivat oikeassa.

He ajoivat Wabash Avenuea pitkin ilmajunien kohistessa ylhäällä ja säikähtyneiden ja liikenteen hälinään ja jylinään tottumattomien hevosten kavahdellessa pystyyn ja hätkähdellessä sinne ja tänne. Tuo kulunut maalaisvaimo ja ruskettunut poika rikkinäisissä vihannesvankkureissa näyttivät niin vierailta tässä katukivien, kauppojen, raitiovaunujen, rattaiden, polkupyörien ja kävelijäin sekamelskassa. Ilma oli kauhistuttavan helteinen.

»Kohta olemme perillä», Selina sanoi. Lihakset näyttivät valkoisilta ihon alla leuan tienoilla. »Kohta olemme Prairie Avenuella. Siellä on suuria taloja ja ruohokenttiä ja hiljaista.» Hän koetti hymyilläkin.

Vihdoinkin he kääntyivät Prairie Avenuelle Kuudennentoista kadun kulmasta. Myrskyä seurasi tyven. Selina oli kuin lauennut jousi.

Siirtomaatavarakauppoja sijaitsi lähellä Kahdeksattatoista katua sekä muidenkin poikkikatujen kulmauksissa — Kahdennenkymmenennentoisen, Kahdennenkymmenennenkuudennen, Kolmannenkymmenennenensimmäisen, Kolmannenkymmenennenviidennen kohdalla. He ajoivat Prairie Avenuen 90-luvulla rakennettujen, suurten kivitalojen ohitse. Siellä oli torneja ja huippuja, ulkonemia ja kupuja, ovikäytäviä, kattolistoja, kaari-ikkunoita ja kyttyräselkäisiä kellareita — siellä asuivat Chicagon pohatat, jotka olivat hankkineet rikkautensa silavan, vehnän ja kangastavarain avulla, myymällä elämän välttämättömiä tarpeita kaupungille, joka niitä kaipasi.

»Aivan kuin minäkin», ajatteli Selina hilpeästi. Sitten juolahti hänen päähänsä uusi ajatus. Hänen matoilla peitetyt vihanneksensa olivat tuoreemmat kuin läheisten myyntipaikkojen tuotteet. Voisihan hän koettaa tarjota niitä kaupaksi täällä, näissä suurissa taloissa. Tunnissa hän voisi ansaita muutamia dollareita pyytämällä hieman vähemmän kuin lähin siirtomaatavarakauppa tavaroistaan.

Hän pysäytti vankkurinsa keskelle korttelia Kahdennenkymmenennenneljännen kadun kohdalla. Ketterästi hän kiipesi alas pyörään nojaten ja ojensi ohjakset Dirkille. Hänen hevosensa olivat miltei yhtä raisut kuin karusellin puuelukat. Hän täytti suuren torikorin tuoreimmilla ja kauneimmilla vihanneksillaan, nosti sen käsivarrelleen ja katsahti ylös taloon, jonka eteen hän oli seisahtunut. Se oli nelikerroksinen kivitalo, jonka pääkäytävän portaat olivat huimaavan korkeat. Portaiden alla oli pieni eteinen ja kauppiaille varattu ovi. Hän tiesi keittiön oven sijaitsevan takatien puolella, mutta hän ei tahtonut mennä sinne. Hän astui käytävän poikki, laskeutui muutamia kiviportaita ja tuli kuistin alla olevaan eteiseen. Hän katsoi ovikelloon — se oli messinkinen nuppi, ja hän tiesi, että sitä oli vedettävä ja sitten päästettävä se kädestä, jolloin hämärässä hallissa, oven toisella puolella, kilahtaisi soitto. Sehän oli hyvin yksinkertaista. Hänen kätensä koski jo kelloon. »Vedä!» kehotti epätoivo. »En voi! En voi!» huusivat kaikki hänen kopeat, vermontilaiset esi-isänsä. »Olkoon menneeksi. Kuole sitten nälkään ja anna Dirkin ja farmin mennä.»

Silloin hän veti nuppia — kovasti. Hallin kello kilisi — kilisi — kilisi.

Askeleet lähenivät hallissa. Ovi avautui, ja aukon täytti suuri, leveäposkinen, työesiliinaan puettu nainen — ilmeisesti keittäjätär.

»Hyvää huomenta», sanoi Selina. »Haluaisitteko ostaa tuoreita vihanneksia suoraan maalta?»

»En.» Nainen sulki oven, mutta avasi sen uudelleen kysyäkseen: »Onko teillä tuoreita munia taikka voita?» Selinan vastatessa kieltävästi hän sulki oven ja lukitsi sen. Selina kuuli hänen raskaiden askeltensa häipyvän keittiöön päin seisoessaan siinä kori käsivarrellaan. Mitäs siitä! Selina koetti vakuutella itselleen, ettei tämä ollutkaan niin hirveätä. Hän ei ollut tarvinnut vihanneksia — siinä kaikki. Seuraavaan taloon — sitten seuraavaan ja jälleen seuraavaan. Ensin kadun toista, sitten toista puolta. Neljästi hän täytti uudelleen korinsa. Jossakin talossa hän myi neljännesdollarilla, toisessa viidellätoista sentillä, kolmannessa kahdellakymmenellä ja neljännessä miltei viidelläkymmenellä j.n.e. »Hyvää huomenta», hän aina sanoi ovessa kirkkaalla, selvällä äänellään. Tavallisesti ihmiset jäivät tuijottamaan häneen. He olivat uteliaita eivätkä onneksi heti sulkeneet ovea hänen nenänsä edessä.

»Tietäisittekö te jonkun hyvän paikan?» virkkoi muuan keittiötyttö. »Tämä paikka ei ole hyvä. Saan vain kolme dollaria ja nykyään voi jo saada neljäkin. Tiedättekö te jotain rouvaa, joka tarvitsisi hyvää palvelustyttöä?»

Eräässä toisessa talossa tarjosi keittäjätär hänelle kahvia nähdessään hänen kalpeat kasvonsa ja niiden väsyneen ilmeen. Selina kieltäytyi kohteliaasti. Kahdeskymmenesensimmäinen katu — Kahdeskymmenesviides — Kahdeskymmeneskahdeksas. Hänen kukkarossaan oli yli neljä dollaria. Dirk oli väsynyt ja niin nälkäinen, että häntä itketti. »Tämä on viimeinen talo», Selina lupaili, »ehdottomasti viimeinen. Tämän jälkeen me käännymme kotiinpäin.» Hän täytti vielä kerran korinsa. »Matkalla me syömme jotakin, ja sitten sinä voit nukkuakin, jos me kiinnitämme maton kuskipukkiin aivan kuin teltaksi sinulle. Ja sitten olemme kotona silmänräpäyksessä.»

Viimeinen talo oli uusi, harmaa kivitalo, joka jo rupesi mustumaan Illinois Centralin esikaupunkijunain savusta niiden hyryyttäessä järven rantaa pitkin vain korttelin päässä itään päin. Talossa oli suuria, jykeviä ja kiiltäviä kaari-ikkunoita. Siellä oli kuvapatsailla koristettu ruohokenttä ja kasvihuone takapihalla. Alakerran ikkunoissa riippui oikeita pitsiuutimia, ja niiden takaa häämötti plyyssiverhoja. Korkea rauta-aita ympäröi koko alueen korostaen sen turvallista, eristettyä asemaa. Selina katseli tuota kankirautaista porttia, joka ikään kuin työnsi häntä luotaan. Se oli niin torjuva — se oli miltei uhkaava. Tuo oli tietysti vain väsymystä. Viimeinen talo. Hänen kukkarossaan oli miltei viisi dollaria, jotka hän oli ansainnut viimeisen tunnin kuluessa. »Vain viisi minuuttia», hän sanoi Dirkille koettaen puhua hilpeästi. Hän seisoi syli täynnä vihanneksia, jotka hän juuri aikoi järjestää jalkainsa juuressa olevaan koriin, kun hän äkkiä kuuli vierestään äänen:

Selina kääntyi. Hänen rinnallaan seisoi poliisi. Selina katsoi häneen.
Onpa hän pitkä, Selina ajatteli, ja niin punainen. »Mikä lupakirja?»

»Kuulittehan. Lupakirja. Missä on kauppatapanne? Kai teillä sellainen on sentään?»

Poliisin kasvot tummenivat yhä enemmän. Selina oikein huolestui. Jos veri nousee noin hirveästi, niin — —

»Saakeli soikoon, kaupitteletteko te tässä ilman lupakirjaa. Mitä te ajattelette? Putkaan pitäisi teidät panna. Laputtakaa heti tiehenne, te ja poika myöskin, älkääkä ilmestykö näille maille toista kertaa.»

»Mikä hätänä, poliisi?» kysyi naisen ääni. Talon eteen olivat pysähtyneet kahden metallinkiiltäviksi harjatun, kastanjanruskean hevosen vetämät, avonaiset vaunut, sellaiset, joita nimitettiin Viktoriaksi. Veikeä — välähti Selinan luonnottoman nopeasti, mielettömästi toimiviin aivoihin — veikeä vaunupari. Tuo veikeä vaunupari katseli halveksien Selinan hullunkurisen luisevia kaakkeja, jotka nykivät lyhyttä ruohoa, jota kasvoi pienissä neliöissä jalkakäytävän ja katuojan välissä. »Mistä on kysymys, Reilly?» Nainen astui ulos Viktoriasta. Hän oli puettu viimeisen muodin mukaiseen, mustasilkkiseen Eton-pukuun ja sulkatöyhtöiseen, mustaan hattuun.

»Muija, joka kaupittelee vihanneksia ilman lupakirjaa, rouva Arnold. Heitä pitää vahtia kuin haukka kyyhkysiä … Laputtakaa tiehenne nyt vain.» Hän pani kätensä Selinan olkapäälle ja sysäsi häntä hieman.

Silloin kuohahti Selinan kiireestä kantapäähän saakka sellainen kiihko, sellainen raivokas hyrsky, että katu, Viktoria, silkkipukuinen nainen ja poliisi upposivat kuin verhoon pyörien hänen silmiensä edessä. Niin raivostuu herkkätunteinen nainen, jos vieraan miehen käsi koskee häneen. Hänen kasvonsa olivat valkoiset ja hänen silmänsä mustat ja suunnattoman suuret. Oli kuin hän olisi kasvanut, mahtavoitunut.

»Ottakaa kätenne pois!» Hänen sanansa olivat terävät, ja ääni värähti. »Kuinka te rohkenette koskea minuun! Kuinka te rohkenette! Käsi pois! — —» Silmät leimusivat valkoisessa naamiossa. Poliisi irrotti kätensä hänen olkapäältään. Puna palasi Selinan kasvoihin. Hän oli päivänpaahtama, ahavoitunut nainen, hänen runsas tukkansa oli lujasti kiedottu sykerölle pitkän, harmaan hiusneulan varaan, hänen leveässä hameessaan näkyi kärrinpyöräin jättämiä jälkiä, hänen pienissä jaloissaan olivat vanhat saappaat, hänen päässään oli hassunkurinen huopahattu (hänen miehensä hattu), hänen sylinsä oli täynnä maissintähkiä ja porkkanoita ja retiisejä ja punajuurinippuja, hänen hampaansa olivat pilaantuneet ja hänen rintansa litteät — mutta sittenkin Julia tunsi hänen silmänsä. Hän tuijotti Selinaan hetkisen ja syöksyi sitten hänen luokseen silkkipukuineen ja sulkahattuineen huutaen: »Voi, Selina! Kultaseni! Kultaseni!» ja nyyhkyttäen kauhusta ja säälistä. »Kultaseni!» hän huusi ja tempasi Selinan porkkanoineen, punajuurineen, maissineen ja retiiseineen syliinsä. Vihannekset vierivät hujan hajan heidän ympärilleen kadulle Julie Hempel-Arnoldin suuren, Prairie Avenuen varrella sijaitsevan kivitalon edustalle. Mutta silloin ihmeeksemme esiintyikin Selina itse lohduttajana. Hän taputti Julien pyylevää silkkiolkaa ja toisteli kuin lasta rauhoitellen: »Älä nyt, älä nyt! Eihän tämä ole mitään, Julie. Eihän tämä mitään. Älä itke. Mitä sinä oikeastaan itket? Sh — sh! Älä nyt.»

Julie nosti päänsä muodikkaine, mustine hattuineen, pyyhki silmänsä ja puhdisti nenänsä. »Laputtakaa tiehenne», hän sanoi Reillylle käyttäen tämän omia sanoja. »Minä kerron tästä herra Arnoldille, varmasti kerron. Te tiedätte, mitä se merkitsee.»

»Mutta, hyvä rouva, minähän vain tein velvollisuuteni. Kuinka minä olisin voinut tietää, että tämä rouva oli teidän ystävänne, rouva Arnold. Enhän minä — —.» Hän loi vielä kerran silmänsä Selinaan, vankkureihin, pörröisiin hevosiin ja kuivettuneisiin vihanneksiin. »Piru vieköön, kuinka minä olisin voinut, rouva Arnold — —»

»Miksi ette?» kysyi Julie torjuen ylimielisesti hänen selityksensä. »Miksi te ette olisi voinut tietää, sanokaapa. Laputtakaa tiehenne vain.»

Hän laputti todellakin tiehensä, tuo lain masennettu ja katkeroitunut puoltaja. Ja nyt vasta Julie suvaitsi luoda silmäyksen Selinaan, vankkureihin, pörröisiin hevosiin ja kuivettuneisiin vihannesjäännöksiin. »Selina, mitä ihmettä! Mitä kummaa sinä teet — —?» Hänen silmänsä sattuivat taas Selinan mahdottomiin saappaisiin ja hän rupesi uudelleen itkemään. Mutta silloin laukesivat Selinankin jännittyneet hermot, ja hän rupesi puolestaan nauramaan hysteerisesti. Tuo nauru pelotti Juliea. »Selina, älä naura! Tule taloon. Mitä sinä naurat, Selina?»

Värisevällä sormella Selina osoitti jalkainsa juuressa viruvia vihanneksia. »Katsohan noita kaaleja, Julie?

Muistatko, kuinka minä halveksin Tebbittin taloa maanantai-iltaisten kaaliruokien takia?»

»Lopetanhan minä. Olen jo lopettanut. Nauroin vain entiselle tietämättömyydelleni. Hiki ja veri ja terveys ja nuoruus uppoaa jokaiseen kaalinpäähän. Oletko sinä tiennyt sitä, Julie? Kukaan, joka sen tietää, ei halveksi niitä ravintonakaan… Tule, kiipeä alas, Dirk. Tämä on muuan rouva, jonka äiti tunsi ennen vanhaan — oi monta, monta vuotta sitten ollessaan nuori tyttö — ainakin tuhat vuotta sitten.»

XII.

Dirkin takia. Dirkin takia. Nuo sanat toistuivat toistumistaan Selinan puheessa lähipäivinä. Julie Arnold oli innoissaan. Hän olisi tahtonut ottaa pojan harmaaseen kivitaloonsa, pukea hänet kuin Pikku Lordin ja lähettää hänet samaan pohjoiseen yksityiskouluun, jota Eugene, hänen oma poikansa, ja Pauline, hänen tyttärensä, kävivät. Näinä päivinä, jolloin Selina oli niin lopen uupunut ja pökertynyt, oli Julie yrittänyt ottaa Selinan siipiensä suojaan aivan samalla tavalla kuin hän oli yrittänyt tehdä tusinan verran vuosia sitten Simeon Peaken dramaattisen kuoleman jälkeen. Ja nyt, samoin kuin silloinkin, hän kutsui avukseen ihmeitätekevän isänsä ja nöyrän orjansa, August Hempelin. Oman miehensä hän sivuutti hellän halveksivasti.

»Michael menee mukiin», hän sanoi tuona ensimmäisenä päivänä, »jos vain sanot hänelle, mitä hänen pitää tehdä. Hän tekee sen silloin mainiosti. Mutta isä, hän osaa ajatellakin. Hän on kuin kenraali, ja Michael on kuin kapteeni. Ja nyt lupaa isä ajaa sinne maalle huomenna, ja minä kai tulen mukaan. Minulla on tosin kokous, mutta voinhan — —»

»Mitä se hyödyttäisi? Se on pieni, kahdenkymmenenviiden acren puutarhafarmi, ja puolet alueesta on suuren osan vuodesta veden alla.»

»Älä pelkää, kyllä isä keksii jotakin. Hän ei sano mitään, mutta hän ajattelee. Ja sitten hän järjestää kaikki.»

»Herranen aika, jos sinä kerran voit ajaa sen matkan noilla hevosillasi, niin kai me voimme päästä sinne isän harmailla, jotka juoksevat peninkulman kolmessa minuutissa taikka kolme peninkulmaa yhdessä minuutissa — en muista, kumminko. Taikka sitten autolla, vaikka isä vihaa sitä. Michael on ainoa koko perheestä, joka pitää siitä.»

Selinan mielessä välähti ruma ylpeys. »Minä en kaipaa apua. Aivan totta, en kaipaa, rakas Julie. Tämän päivän kaltaista ei ole ennen ollutkaan. Ei koskaan ennen. Me tulimme hyvästi toimeen, Pervus ja minä. Sitten kuin Pervus kuoli niin äkkiä, minä ikään kuin peljästyin. Peljästyin aivan hirveästi. Pelkäsin Dirkin takia. Toivoin hänelle kaikkea. Kaikenlaista kaunista. Tahdoin, että hänen elämänsä olisi niin kaunis. Katso, Julie, elämä voi sittenkin olla hirveän rumaa. Sinä et tiedä. Sinä et tiedä mitään siitä.»

»No, siksihän minä juuri sanonkin, että me tulemme huomenna, isä ja minä. Dirkin pitää saada niin paljon kaunista. Me järjestämme sen.»

Mutta silloin juuri Selina sanoikin ‘en. Hän sanoi: »Mutta siinäpä juuri onkin pulma. Minä tahtoisin tehdä kaiken itse hänen takiansa. Ja minä voin tehdä. Minä tahdon antaa kaikki nuo kauniit lahjat hänelle itse.»

Heti kahdentoista jälkeen ryntäsi koko High Prairie ikkunoihin kuullessaan moottorin harvinaisen jyskytyksen tieltä, ja silloin näki koko pitäjä Selina DeJongin kuluneessa huopahatussaan ja risaista olkihattuaan innokkaasti heiluttavan Dirkin kiitävän Halstedin tietä pitkin DeJongin farmille päin kirkkaan punaisessa autossa, joka oli järkyttänyt jokaisen vastaantulleen hevosparin hermot matkan varrella. DeJongin hevosista, DeJongin koirasta, Pomista, ja DeJongin vihannesvankkureista ei näkynyt merkkiäkään. High Prairie ei kyennyt ryhtymään työhönsä kahteenkymmeneenneljään tuntiin.

Julie oli tämän keksinyt, ja Selina oli pikemminkin alistunut kuin myöntynyt, ollen nyt jo niin väsynyt, ettei hän kyennyt vastustamaan ketään taikka mitään. Jos Julie olisi ehdottanut, että he olisivat ajaneet High Prairiehen elefantin seljässä, mahout tämän rumilaan korvien välissä, olisi Selina hyväksynyt hänen ehdotuksensa — taikka oikeammin ollut kykenemätön sitä hylkäämään.

»Sillä tavalla te pääsette kotiin silmänräpäyksessä», Julie selitti innokkaasti. »Sinä olet kuin mikäkin haamu, ja poika nukkuu jo. Minä soitan isälle ja hän lähettää jonkun tallimiehistä ajamaan vankkureitasi kotiin kello kuudeksi. Salli minun huolehtia siitä. Etkö sinä ole koskaan ajanut autossa? Se ei ole mitään. Minä itse tosin pidän enemmän hevosista, aivan kuin isäkin. Hän sanoo, että hevoskyydissä ainakin tietää, minne tulee.»

Dirk oli sopeutuvana, niin kuin kaikki lapset, heti hyväksynyt tämän uuden kulkuneuvon. Ajaessaan hän oli mahtavasti lausunut: »Minäkin hankin tällaisen, jahka tulen suureksi, ja se kulkee vieläkin nopeammin.»

»Oi, ethän sinä toki halua ajaa nopeammin, Dirk», Selina änkytti kiitäessään eteenpäin huimaa vauhtia — viisitoista peninkulmaa tunnissa.

Jan Steen lamautui sanattomaksi. Hän oli vakuutettu siitä, että vaunut ja hevoset olivat jollakin salaperäisellä tavalla hävinneet, kunnes ne kello kuusi saapuivat, ja hän epäili, että DeJongin leski oli ilmetysti hullu. August Hempelin ja Julien tulo seuraavana päivänä kahden solakan, tulisilmäisen hevosen vetämässä, kepeässä faetonissa ei enää kyennyt piirtämään mitään syvempää jälkeä Janin mullistuneeseen mieleen, joka ei enää voinut hämmästyä mistään.

Muuttuessaan kahdentoista vuoden kuluessa tavallisesta lihakauppiaasta säilyketehtailijaksi Aug. Hempel oli vähitellen muuttunut sekä arvovaltaiseksi että määrääväksi herraksi. Nyt hän oli viidenkymmenenviiden vuoden vanha, ja hänen harmaa tukkansa vahvisti entistä enemmän hänen kasvojensa liiallista punaa. Hän ei korostanut puhettaan, ja hän käytti sitä amerikkalaista murretta, jota hän kuuli puhuttavan Hempelin pakkauslaitosten karjalaitumilla. Hän äänsi d:n t:ksi ja j-kirjain muistutti miltei h:ta. Viime vuosina hänen toinen korvansa oli käynyt kuuroksi, jonka tähden hän keskustellessaan aina katseli puhekumppaniaan hyvin tiukasti silmiin. Tämän johdosta hän oli saavuttanut taitavan ihmistuntijan ja huomiontekijän maineen, vaikkakin se vain oli tapa, jonka avulla hän koetti peittää huonokuuloisuuttansa. Hän käytti leveitä, pehmeäkärkisiä kenkiä, suoraviivaisia, harmaita vaatteita ja suurta hattua, jonka hikinauha ei koskaan ollut riittävä. Leveät kengät olivat kalliit, samoin suoraviivaiset, harmaat vaatteet ja leveä, harmaa hattukin, mutta siitä huolimatta luuli katselija aina hänen käyttävän jonkun paljon kookkaamman miehen hyljättyjä vaatteita.

»Hyvä. Muutaman vuoden perästä tämä maa on kullan arvoinen.» Viidessätoista minuutissa hän oli sangen tarkasti arvioinut alueen pelloista talliin ja tallista asuinrakennukseen saakka. »No, mitä sinä sitten aiot tehdä, Selina, hä?»

He istuivat Selinan viileässä ja odottamattoman viihtyisässä, pienessä vierashuoneessa, johon painoivat leimansa kaapissa hohtava, vanha, hollantilainen pöytäkalusto, kolme riviä kirjoja sekä mukavuuden ja käyttökelpoisuuden tuntu.

Dirk oli pihalla van Ruysin pojan kanssa tarkastamassa hienoja, harmaita hevosia omistajan silmin. Jan penkoi pellolla. Selina pusersi kätensä lujasti yhteen sylissään. Ne olivat mullan yhteydestä vähitellen ruvenneet muistuttamaan niitä kyhmyisiä ja koukkuisia kasveja, joita ne aina pitelivät. Kynnet olivat lyhyet, värittömät ja särkyneet, kämmenet karkeat ja känsäiset. Selinan viimeisten kahdentoista vuoden tarina oli selvästi piirretty hänen kumpaankin käteensä.

»Minä tahdon pysyä täällä, tehdä farmistani jotakin ja järjestää sen kannattavaksi. Se ei ole mahdotonta. Ensi keväänä parsani rupeaa tuottamaan rahaa. Minä en aio enää viljellä vain tavallisia vihanneksia — en ainakaan yksinomaan. Tahtoisin keskittää työni kaikenlaisiin hienoihin kasveihin — sellaisiin, joita South Water Streetin välittäjät tarvitsevat. Tahtoisin kuivattaa suomaan — ojittaa sen. Sitä maata ei ole käytetty vuosikausiin. Se on varmasti hyvää ja väkevää maata, jos se nyt kuivataan. Ja minä tahtoisin panna Dirkin kouluun — hyviin kouluihin. En ikinä tahtoisi lähettää poikaani Heinätorille. En sinä ilmoisna ikänä.»

Julie liikahti, silkki kahahti ja ketjut kilahtivat. Selinan äänen rautainen, päättävä sävy huolestutti häntä.

»Sinä, tietysti. Sinä puhut aivan kuin sinua — sinun omaa elämääsi ei olisi olemassakaan — niin kuin sinä et enää tahtoisikaan tulla onnelliseksi.»

»Minun elämääni ei olekaan olemassa, lukuunottamatta sitä osaa, joka voisi hyödyttää Dirkiä. Muu on jo päättynyt. Oi, enhän minä ole lannistunut enkä pettynyt taikka muuta sellaista. Tarkoitan vain, että minä alotin väärin edellytyksin. Nyt minä tiedän enemmän. Nyt aion minä estää Dirkiä tekemästä samoja erehdyksiä, joita minä itse olen tehnyt.»

Tällä hetkellä Aug. Hempel, joka loikoi mukavasti tuolissaan katsellen terävästi Selinaa, käänsi katseensa hajamielisesti ikkunaan, minkä takana hänen harmaat hevosensa seisoivat kuin kuvapatsaat talon edessä. Hän puhui mietteissään eikä välttääkseen vastaan. »Se ei onnistu kuitenkaan. Sinä puhut erehdyksistä, mutta jokaisen täytyy tehdä omat erehdyksensä, ja jos yrität estää ihmisiä tekemästä omiaan, niin he hullaantuvat peräti.» Hän vihelsi hiljaa hampaidensa lomitse päätettyään lauseensa ja naputti tuolinsa istuinta kynsillään.

»Mutta kauneus on sittenkin tärkeintä!» huudahti Selina äkkiä, ja kun Aug. Hempel ja Julie eivät ymmärtäneet, mitä hän tarkoitti, jatkoi hän puhettaan selittäen innokkaasti: »Ennen vanhaan minä ajattelin, että jos ihminen vain kaipaa kauneutta — jos hän vain kaipaa sitä kyllin kiihkeästi ja kyllin varmasti — niin se tulee hänen luoksensa. Oli vain odotettava ja elettävä parhaan taitonsa mukaan, niin kauneus odotti heti nurkan takana. Ja kauneus oli tuleva — tuleva aivan heti. Meidän oli vain odotettava, niin se tuli.»

»Kauneusko!» huudahti Julie epävarmasti. Hän tuijotti Selinaan luullen ilmeisesti, että tämä työn runtelema, kuihtunut nainen valitti omaa mennyttä kauneuttaan.

»Niin juuri. Kaikki elämän arvokkaat puolet. Kaikki, kaikki. Kynttilöin valaistut huoneet, vapaa-ajat, värit, matkat, kirjat, musiikki, taulut, ihmiset — kaikenlaiset ihmiset ja miellyttävä työ. Kauneus — se on kasvua ja toisten ihmisten kasvun tarkkaamista. Se on sitä, että ihminen tuntee kaiken hyvin väkevästi ja sitten kehittää tämän tunteen joksikin suureksi teoksi.» Siihen aikaan ei vielä käytetty sanaa »itseilmaisu», joten Selina ei voinut tarjota sitä heille, eivätkä he olisi ymmärtäneet häntä, vaikka hän olisi käyttänytkin sitä. Hän levitti kätensä avuttomasti. »Sitä minä tarkoitan kauneudella. Minä tahtoisin antaa Dirkille sitä.»

Julie myönteli ja nyökkäili ystävällisesti ja viisaasti niin kuin ainakin kuulija, joka ei käsitä sanaakaan koko esityksestä. August Hempel rykäisi.

»Luulen arvaavani, mitä sinä tarkoitat, Selina. Minäkin ajattelin juuri samoin. Minäkin tahdoin antaa Julielle kaikkea, mitä vain saatoin ajatella — kaikkea hienoa ja kaunista. Ja hän saikin sitä. Olisi saanut kuun taivaalta, jos vain hän olisi sitä mankunut.»

»Herranen aika!» rukoili Julie, joka kuuli vain sanoja, »lopettakaamme jo puhe ja tehkäämme jotain. Hyvä jumala, saahan jokainen, jolla on vähän rahaa, ostaa kirjoja ja kynttilöitä ja matkustaa ja katsella tauluja, jos siitä kerran on kysymys. Tehkäämme siis jotain. Isä, sinä olet varmasti jo aikoja sitten päässäsi selvittänyt koko jutun. Kerro nyt meillekin. Ajattele, että tämä Selina oli aikoinaan neiti Fisterin koulun suosikkeja ja useiden mielestä hän oli sievin kaikista tytöistä — ja katso nyt häntä!»

Muinainen hehku leimahti silmänräpäykseksi taas Selinan mielessä palamaan. »Imartelija!» hän mutisi.

Aug. Hempel nousi seisomaan. »Jos sinä luulet pojan tulevan onnelliseksi vain sen takia, että sinä olet päättänyt uhrata koko elämäsi hänen onnensa hyväksi, et olekaan niin terävä kuin minä olen luullut. Sinä luulet voivasi elää jonkun toisen ihmisen elämää tämän puolesta.»

»En minä aio elää hänen elämäänsä hänen puolestaan. Minä tahdon vain näyttää hänelle, kuinka hänen pitäisi elää, saadakseen elämästä sen korkeimmat antimet.»

»Siihen tulokseen et pääse pidättämällä häntä esimerkiksi Heinätorilta, jos Heinätori on hänen luonnollinen paikkansa. Mistä sinä sitä voit tietää? Sokkoleikkiä. Minä käyn karjavarastoissani joka päivä, tarkastelen karjan aitaukset, juttelen ajajien ja paimenten kanssa ja puhuttelen ostajia. Voin ilmoittaa karjun hinnan ja arvon heti luotuani siihen silmäyksen ja härkien arvon samoin. Vävypoikani Michael Arnold istuu koko päivän ylhäällä toimistossamme sanellen kirjeitä. Hänen vaatteissaan ei koskaan ole karjan hajua niin kuin minun vaatteissani… En minä puhu pahaa hänestä, Julie. Mutta takaanpa, ettei tyttärenpoikani Eugene» — hän toisti nimen selvästi paheksuen — »Eugene, jos hän täysikasvuisena ensinkään ryhtyykään minun liikkeeseeni, ikinä lähene haisevia karjavarastojani. Piru vieköön. Hänen toimistonsa on tietystikin sijaitseva vaikkapa Madison Streetin varrella jossakin uudessa toimistotalossa, jonka ikkunasta näkyy järvi. Elämä! Sitä sinä saat pyöritellä kuinka hyvänsä, etkä kuitenkaan ymmärrä sitä.»

»Älä välitä hänestä», Julie selitti. »Hän saarnaa aina tuota samaa — vanhoista laitumistaan!»

August Hempel puraisi pään sikaristaan, aikoi juuri pontevasti sylkäistä sen suustaan, mutta malttoikin mielensä ja työnsi sen liivintaskuunsa. »Minäpä en viitsisi vaihtaa paikkaa Miken kanssa, en — — »

»Michaelin sitten. En kymmenestä miljoonasta — vaikka juuri tällä hetkellä kipeästi tarvitsisinkin noita kymmentä miljoonaa.»

»Ja minä otaksun», iski Selina vilkkaasti puheeseen, »että vävynne,
Michael Arnold, teidän iässänne kuvailee Eugenelle, kuinka hän raatoi
tuossa kurjassa toimistossa ulkona karja-aitauksien luona entisaikaan.
Tämä nykyinen on tietysti silloin oleva entisaikaa.»

August Hempel nauroi hyväntahtoisesti. »Mahdollista, Selina. Varsin mahdollista.» Hän pureskeli sikariaan ja kävi taas asiaan käsiksi.

»Sinä siis haluat kuivattaa ja salaojittaa suon ja viljellä ensiluokkaisia vihanneksia. Sinulla pitäisi olla sellainen mies apunasi, joka ymmärtäisi jotain eikä tuollainen Rip van Winkle, jonka me näimme kaalipellolla. Sitäpaitsi uusia hevosia ja vaunut.» Hänen silmänsä kapenivat, rypyt levisivät säteinä hänen silmäkulmistaan ja hän ajatteli tuimasti. »Voisinpa vaikka lyödä vetoa, että vielä koittaa sellainenkin päivä, jolloin te puutarhurit ajatte kaupunkiin suurilla kuorma-autoilla myymään tavaroitanne ja suoritatte matkan tunnissa. Koittaa kuin koittaakin. Hevosen päivät ovat luetut — ovat, totta vieköön, luetut.» Sitten hän lisäsi lyhyesti: »Minä hankin sinulle hevoset pilkkahinnalla karjavarikosta.» Hän veti esille pitkän, ohuen shekkikirjan. Hän rupesi kirjoittamaan jotakin siihen taskustaan ottamallaan kynällä — jonkinlaisella ihmeellisellä kynällä, joka näytti olevan täynnä mustetta, ja jonka hän ensiksi väänsi auki toisesta päästä ja sitten kiinni toisesta. Hän tirkisteli sikarinsa savun lävitse polvellaan lepäävää shekkikirjaa. Hän repäisi päättäväisesti irti lehtisen. »Alkuavuksi», hän sanoi ojentaen sen Selinalle.

»Juuri niin!» riemuitsi Julie. »Se on oikein — nyt olemme tehneet jotain.»

Mutta Selinapa ei ottanutkaan shekkiä, vastaan. Hän istui hyvin hiljaa tuolillaan kädet ristissä sylissään. »Tällä tavalla ei tavallisesti järjestetä näitä asioita», hän sanoi.

»Minä lainaan nämä rahat enkä ota niitä lahjaksi. Minä lainaan ne. Minä en voi tulla toimeen ilman niitä — sen minä opin eilen. Vasta eilen! Mutta viiden — kuuden — seitsemän vuoden kuluttua maksan ne takaisin.» Sitten hän lisäsi Julien inttäessä puoliääneen vastaan: »Muulla ehdolla minä en ota niitä. Dirkin takia sen teen. Mutta minä aion ansaita nuo rahat ja maksaa ne takaisin. Minä tahdon laatia» — hän muuttui todelliseksi liikenaiseksi ja nautti siitä suunnattomasti — »jonkinlaisen velkakirjan. Siinä lupaan suorittaa velkani — niin pian kuin voin. Se kai on jonkinlainen liikesitoumus — ja minä allekirjoitan sen.»

»Aivan oikein», sanoi Aug. Hempel avaten uudelleen täytekynänsä. »Tehkäämme velkakirja.» Hän rupesi taas vakavana kirjoittamaan jotain paperilehtiselle. Seuraavana vuonna, kun Selina oli oppinut paljon, muun muassa senkin seikan, ettei korko- ja korkoakorolle-laskua ole keksitty yksinomaan Duffyn matematiikan esimerkkejä varten, hän kääntyi August Hempelin puoleen itkien naurussasuin.

»Tehän ette puhunut sanaakaan mistään korosta tuona päivänä. Ette sanaakaan. Mahdoittepa te pitää minua tyhmeliininä.»

Kymmenen vuoden kuluttua hän oli todellakin Yards & Kangersin pankin johtavana sieluna. Ja Selinan kauniissa tammikirstussa lepäsi hänen alkuperäinen velkakirjansa August Hempelin nimellä täydellisesti kuitattuna, huolellisesti sullottuna hänen muiden pikku aarteidensa joukkoon. Siinä oli kaikenlaisia joutavuuksia, joiden arvoa ei kukaan muu olisi voinut käsittää eikä myöntää — siellä oli pieni kivitaulu, jollaisia koululapset käyttävät (sama taulu, jonka avulla hän oli opettanut Pervusta laskemaan ja lauseita jäsentelemään); kuivanut narsissivihko, naurettavan vanhanaikainen, laskoksinen ja liehureunuksinen, viininpunainen kashmirpuku, Julie Hempel Arnoldin allekirjoittama kirje, jossa puhuttiin espanjalaisesta infantittaresta, miehen saapaspari, jotka olivat vieläkin saviset, sekä karkea, miltei näkymättömiin kulunut, ruskealle paperipalaselle piirretty luonnos, joka esitti Heinätoria, vihannesvankkureita, katulyhtyjen alle kokoontuneita miehiä ja kärsivällisiä maalaishevosia — Roelfin lapsellinen piirustus.

Silloin tällöin vuosien vieriessä hän penkoi näitä muistojaan. Vielä kahdenkymmenenkin vuoden kuluttua Dirk saattoi joskus nähdä hänen silittelevän velkakirjan kellahtavia taitteita taikka pudistavan viininpunaisen kashmirin kamferttituoksuisia laskoksia, ja sanoi: »Joko taas! Kylläpä sinun sukupolvesi oli tuntehikas. Kuivaneita kukkasia! Ne katosivat maailmasta jo ullakkokerroksen mukana, eikö totta? Jos talo syttyisi palamaan, niin sinä varmaankin juoksisit ensi sijassa pelastamaan tuon kirstun roskia. Koko moska ei ole parinkaan sentin arvoinen.»

»Ehkäpä ei olekaan», virkkoi Selina hitaasti. »Mutta etkö luule kuitenkin, että esimerkiksi jollakin Rodinin nimikirjoituksella varustetulla nuoruusajan piirustuksella saattaisi olla rahallistakin arvoa?»

»Ei, mutta täällä on Poolin — Roelf Poolin — nimikirjoituksella varustettu luonnos. Viime viikolla eräässä huutokaupassa New Yorkissa muuan hänen piirustuksistaan — aivan keskeneräinen, karkea luonnos johonkin sotapatsaaseen — kohosi tuhan — —»

»Niin, se ehkä. Mutta kaikki muu, mitä sinulla on siellä — hassua, että ihmiset viitsivät säilyttää tuollaista vanhaa roskaa. Käyttökelvotonta roskaa. Se ei ole edes kaunistakaan.»

»Kaunistako?» huoahti Selina sulkien vanhan arkun kannen. »Voi Dirk — Dirk! Sinähän et edes tiedäkään, mitä kauneus on. Sinä et opi sitä milloinkaan tietämäänkään.»

XIII.

Jos nuo epämääräiset ominaisuudet, joita nimitetään milloin magnetismiksi, milloin viehätykseksi, suloksi, erikoisuudeksi taikka noituudeksi, yhdessä muodostavat sen häilyvän käsitteen, joka on leimattu »charmiksi», ja jos tuon voiman omistajaa pidetään erikoisen pätevänä ottamaan osaa siihen, mitä juhlapuhujat nimittävät elämän taisteluksi, silloin saattoi Dirk DeJongia nimittää onnen pojaksi ja hänen elämäänsä lupaavaksi. Kas, hän oli todellakin viehättävä, ja hänen elämänsä oli todellakin lupaava. Kaikki ihmiset väittivät Dirkin suoriutuvan niin »helposti» joka asiasta. Hän oli itsekin samaa mieltä ei kerskuen, vaan pikemminkin kainostellen. Hän ei ollut mikään kielenpieksäjä, ja tämä hänen vaiteliaisuutensa oli hänen miellyttävimpiä ominaisuuksiaan. Hän osasi kuunnella niin hyvästi ja vastaanotti kaiken niin hiljaisen vaivattomasti. Hän kuunteli toisten puhetta kaunis päänsä hieman kumarassa puhujaan päin. Hän oli niin kiinnostunut ja ilmeisesti ihastunut sinun sanoihisi, ja sinusta hän näytti hirveän älykkäältä ja käsittävältä. Tämä oli arvokkaampi lahja kuin mikään muu hänen seuraelämällisistä kyvyistään. Hän ei itsekään tiennyt, kuinka kallisarvoiseksi tämä hänen taitonsa oli arvioitava aikana, jolloin ihmiset niin hirveän harvoin saivat rauhassa ääntää loppuun lausettansa. Etenkin vanhat herrat sanoivat häntä kyvykkääksi nuorukaiseksi, joka vielä oli hämmästyttävä maailmaa, ja sellaisen käsityksen he omaksuivat keskusteltuaan hänen kanssaan vain hetkisen, jonka kuluessa hän ei ollut sanonut muuta kuin »niin» taikka »ei» taikka »te lienette oikeassa, herra» — aina oikeissa kohdissa.

Selina ajatteli lakkaamatta Dirkin tulevaisuutta. Päiväsaikaan saattoi hänen mielessään vilistä tuhansittain muita ajatuksia — suunnitelmia, jotka koskivat maanviljelystä taikka taloa — mutta niiden yläpuolella leijaili aina aivan kuin rummun pärinää muiden äänien joukossa — Dirkin kuva. Hän menestyi aika hyvästi oppikoulussa. Hän ei ollut loistava oppilas, ei edes eteväkään, mutta hän oli tarpeeksi hyvä — keskitason poika. Ja kaikki suosivat häntä.

Noiden huolettomien vuosien aikana Dirk pojan kasvaessa yhdeksänvuotiaasta viisitoistavuotiaaksi Selina muutti DeJongin maat kuluneesta ja ala-arvoisesta farmista, jonka huonoista tuotteista maksettiin toisen luokan hinnat toisen luokan paikoissa, varakkaaksi ja kukoistavaksi vihannespuutarhaksi, jonka hedelmistä South Water Streetin välityskauppiaat kilpailivat jo vuotta aikaisemmin. Se tuotti DeJongin parsaa, jonka kovat, valkeat, paksut varret kapenivat muheiksi, viheriäisiksi nupuiksi, ja DeJongin kasvihuonetomaatteja, suuria, punaisia, mehukkaita hedelmiä helmikuussa. Naulasta maksettiin nyt sama hinta, josta Pervus olisi riemuiten myynyt koko bushelin.

Nämä kuusi taikka seitsemän vuotta eivät edustaneet mitään riemukulkuetta, jossa Selina olisi komeasti esittänyt Liikemaailman Uuden Naisen osaa. Ei, niiden kuluessa oli hän käynyt tuskallista, sydäntäsärkevää taistelua, niin kuin aina tapahtuu sellaisia yrityksiä toimeenpantaessa, joiden päätekijänä on maan multa itse. Hän ei säästänyt eikä säälinyt itseään. Hän sananmukaisesti kiskoi paljain käsin elinehtonsa maan mullasta. Eikä kuitenkaan tämä kolmenkymmenenviiden taikka neljänkymmenen vuoden vanha, hento, tarmokas nainen, jonka silmät olivat niin lempeät ja tummat, jonka leukaviiva oli niin puhdaspiirteinen, jonka vaatimattomat, siistit vaatteet olivat tien ja peltojen loan tahrimat ja jonka hienon nenän juureen ilmestyi pieni ryppy hänen nauraessaan, ollut missään suhteessa säälittävä. Hän oli päinvastoin säteilevän suurenmoinen, ja miltei profeetallinen. Häneen oli tarttunut menestyksen heijastama loisto ja muhkeus.

On mahdollista, ettei hän milloinkaan olisi menestynyt ilman August Hempeliltä lainaamiaan rahoja taikka ilman tämän viisaita neuvoja. Joskus Selina sen sanoikin vanhalle ystävälleen, mutta tämä ei sitä myöntänyt. »Ehkä työsi oli helpompaa tällä tavalla, mutta sinä, Selina, olisit kyllä keksinyt jonkun keinon joka tapauksessa. Joka tapauksessa. Julie ei olisi keksinyt — mutta sinä olisit. Sinä olet sellainen, joka keksii. Samanlainen kuin minä. Katsohan, monet noista pojista, jotka olivat kaksikymmentä vuotta sitten myöskin teurastajia North Clark Streetin varrella, ovat yhä edelleenkin teurastajia ja paloittelevat paisteja ja kyljyksiä. 'Hyvää huomenta, rouva Kruger. Mitä saa luvan olla tänään?'»

Hempel Packing Company oli nykyään suunnaton hirviö, joka levitteli ulottumiaan Eurooppaan ja Etelä-Amerikkaan saakka. Pilalehdissä, joita oli syntynyt viime vuosina kuin sieniä sateen jälkeen, kuvattiin useasti Aug-ukko kylmäksi, limasilmäiseksi mustekalaksi, joka ojenteli satoja, kiemurtelevia imujalkojaan kaikkialle. Nämä kuvat vaivasivat hieman Augia, vaikkakin hän oli nauravinaan niille. »Mitä pirua ne minua tuolla tavalla maalaavat? Minä myyn hyvää lihaa ja otan niin korkean hinnan kuin saan. Sellainen on selvää kauppaa, eikö olekin?»

Dirkkin suoritti omat työnsä farmilla — Selina piti siitä huolen — mutta ne eivät olleet raskaita. Hän lähti kouluun kello kahdeksan aamuisin ajaen, sillä matka oli liian pitkä käveltäväksi. Useasti oli jo pimeä hänen palatessaan myöhään iltapäivällä. Näinä tunteina Selina suoritti kahden miehen työt. Hän piti nykyään kahta apuria pellolla kiireisimpänä aikana ja sisätöissä yhtä naista, Adam Brasin, toisen työmiehen vaimoa. Jan Steenkin aherteli edelleen tallissa ja aitoissa hoidellen kasvilavoja ja suorittaen puutöitä. Hän suhtautui edelleenkin epäluuloisesti Selinan uudenaikaisiin keksintöihin, loi syrjäsilmäyksiä jokaiseen uuteen koneeseen ja ennusteli pahoja, kun Selina osti ukko Boutsin maista DeJongiin farmiin rajoittuvat kaksikymmentä acrea.

»Nyt olette te, totta vieköön, ottanut suuremman suupalan kuin voitte niellä», hän murisi. »Vielä te tukehdutte — saattepa nähdä.»

Dirkin palatessa koulusta oli karkeimmat työt jo suoritettu. Hänen ruokansa oli aina kuumaa, maukasta ja runsasta. Talo oli siisti ja kodikas. Selina oli rakennuttanut kotiinsa kylpyhuoneen — toisen High Prairien kahdesta. Naapuristo värisi vielä tämän iskun johdosta, kun Jan taas kertoi sille, että Dirkin syödessä kynttilät paloivat illallispöydällä. High Prairie löi lanteisiinsa ja ulvoi naurusta.

»Kaalit ovat kauniita», sanoi Klaas Pool ukko kuullessaan puhuttavan tästä. »Kaalit ovat kauniita — väittäkää vastaan.»

Selina ei ollut koskaan pojan kasvuaikana pakottanut häntä määräämään kantaansa tulevaisuuden suhteen. Hän arveli sen syntyvän itsestään. Kun talo rupesi kukoistamaan ja raskain taakka kohosi hänen hartioiltaan, hän yritteli kaikin huomaamattomin, taitavin keinoin urkkia Dirkiltä hänen taipumuksiaan ja mieltymyksiään milloin mihinkin ammattiin. Köyhyytensä päivinä hän oli joskus silloin tällöin ostanut jonkun kirjan luopumalla esimerkiksi välttämättömästä kenkähankinnasta, ja samoin hän nyt osti monta sellaista niillä rahoilla, joita joku muu nainen olisi käyttänyt ylellisyyteen taikka koristeluun. Monet kieltäymyksen vuodet eivät olleet tappaneet hänen mieltymystään hienoihin, pehmeisiin silkkivaatteisiin, suloisiin väreihin ja ensiluokkaiseen työhön, mutta ne olivat estäneet häntä enää niitä itselleen toivomasta. Hän katseli niitä niin mielellään, hän kosketti niitä niin mielellään, mutta hän ei voinut itse käyttää niitä. Vuosien kuluttua, kun hänellä olisi ollut varaa ostaa suoraan Ranskasta tuotuja hattuja Michigan Avenuen muotikaupoista, hän pysähtyi katselemaan ikkunoissa helottavia silkki-ihmeitä, jotka olivat kuin kasvihuoneiden iloisia, loistavia kukkasia — ja meni ostamaan koristeettoman »stommin» Fieldin alennusosastolta maksaen siitä 2,95 dollaria. Pitkän elämän luoma tottumus on voimakas kannustin. Kerran vain hän riehaantui ostamaan erään kallisarvoisen silkki- ja höyhenvehkeen ryhtyen ostokseensa kylmästi ja päättäväisesti kuin mies, joka juo itsensä humalaan vain kokeakseen senkin. Hattu maksoi kaksikymmentäkaksi dollaria eikä Selina käyttänyt sitä koskaan.

Siihen asti kuin Dirk täytti kuusitoista vuotta, oli Selina sallinut hänen kehittyä aivan luonnollisesti ja itsetiedottomasti vastaanottaa vaikutteita niistä väijyksistä, joita Selina niin taitavasti järjesteli hänen läheisyyteensä. Hän näki suurten miesten elämäkertoja — kuvauksia Lincolnista, Washingtonista, Gladstonesta, Disraelista, Voltairestä — historiateoksia — ihanasti kuvitettuja taidehistorioita — arkkitehtuurin, juridiikan, vieläpä lääketieteenkin oppikirjoja. Hän tilasi kaksi parasta insinöörilehteä. Hän järjesti erään vajan Dirkille työpajaksi ja varusti sen kaikilla työkaluilla, mutta poika ei ensimmäisten viikkojen jälkeen ollut siellä paljonkaan. Hän oli sopivasti ja hellästi mieltynyt kaikkiin hommiin, mutta mikään niistä ei kokonaan vanginnut hänen mielenkiintoaan. Selina oli ajatellut Roelfia järjestäessään työvajaa. Vain kerran pakonsa jälkeen oli Roelf lähestynyt perhettään. Ranskasta oli tullut kirje, ja siinä oli pieni rahasumma Geertjelle ja Jozinalle — kovin pieni rahasumma, jonka hän oli vaivautunut lähettämään niin kaukaa ulkomailta, ajatteli varakas Poolin perhe. Geertje oli nykyään naimisissa van der Sijden pojan Gerritin kanssa ja asui eräällä farmilla Low Prairien puolella. Jozina oli niin hupsu, että hän tahtoi muuttaa kaupunkiin sairaanhoitajattareksi. Roelfin pieni rahalahja ei merkinnyt mitään heille. He eivät nähneet sitä taistelua, jota varaton taideoppilas kävi säästäessään pennejään. Selina ei ollut koskaan kuullut mitään hänestä. Mutta muutamana päivänä vuosien kuluttua hän oli tullut juosten Dirkin luokse eräs kuvalehti kädessään.

»Katso!» hän oli huutanut näyttäen kuvaa. Dirk oli tuskin koskaan nähnyt häntä niin kiihtyneenä. Kuva esitti erästä kuvapatsasta — naisvartaloa. Sen nimi oli Seine — lainehtiva, käärmemäinen, siro, inhottava, kaunis ja hirvittävä nainen. Sen kasvot olivat viehkeät, nälkäiset, jalot ja kavalat — samalla kertaa. Se esitti sitä Seineä, joka elähdytti viljavia laaksomaita, sitä Seineä, joka kuljetti tuhansia elottomia, turvonneita ruumiita, 1793:n punasilmäistä raivotarta ja 1650:n hymykuoppaista kiemailijaa. Kuvan alla oli parisen riviä — Roelf Pool… Salon… amerikkalainen… tulevaisuus…

»Se on Roelf!» Selina oli huutanut. »Roelf. Pikku Roelf Pool!» Kyyneleet kiilsivät hänen silmissään. Dirk oli ollut kohteliaan myötätuntoinen. Mutta hänhän ei ollutkaan koskaan tuntenut Roelfia oikeastaan. Hän oli kuullut äitinsä puhuvan hänestä, mutta — —

Selina näytti kuvan Pooleille ajaen sinne eräänä iltana hämmästyttääkseen heitä. Rouva Klaas Pool oli kauhistunut nähdessään tuon alastoman naisen kuvan ja huudahtanut: »Jestas sentään!» torjuvasti, ja oli ilmeisesti luullut Selinan tuoneen sen heille vain pilkatakseen heitä. Aikoikohan hän näyttää sitä muillekin high-prairieläisille!

Selina ymmärsi High Prairien asujainten sielun nykyään paremmin kuin ennen, vaikkakaan ei vieläkään täydellisesti, huolimatta siitä, että hän oli elänyt heidän keskuudessaan lähes kaksikymmentä vuotta. He olivat kylmiä, mutta kuitenkin ystävällisiä, epäluuloisia, mutta kuitenkin jalomielisiä. He epäilivät kaikkia muutoksia, mutta edistyivät kuitenkin uutteruutensa ja loppumattoman ahertamisensa avulla. Sukupolvia kului ilman mielikuvituksen hiventäkään, ja sitten saattoi syntyä — Roelf Poolin kaltainen henki.

Selina yritti selittää Roelfin mestarillisen tekeleen sisältöä heille. »Katsokaa nyt, se on esittävinään Seineä — jokea, joka virtaa Pariisin halki maaseudun helmaan. Pariisin — koko Ranskan — historia liittyy Seineen, sulautuu siihen — niin hirvittävät kuin suurenmoisetkin kohtaukset. Se virtaa juuri Louvren ohitse. Se näkyy Bastillen ikkunoihin. Sen suurimmalla saarella upeilee Notre Dame. Seine on nähnyt äärettömiä tapahtumia, rouva Pool! — —»

»Niin typerää puhetta!» keskeytti entinen leski. »Ei joki voi nähdä mitään. Kaikki tietävät, ettei joki voi nähdä.»

Kun Dirk oli seitsemäntoista vuoden vanha, rupesivat he puhumaan seuraavasta vuodesta. Dirkin piti mennä yliopistoon. Mutta mihin yliopistoon? Ja mitä aikoi hän opiskella siellä? Hm, vaikea sanoa. Jotakin yleistä — olihan siellä kai sellainenkin kurssi. Joitakin kieliä — vähän ranskaa taikka muuta sellaista — ja kansantaloutta ja kirjallisuutta ja ehkäpä historiaakin.

»Niinkö», oli Selina sanonut. »Niin. Jotakin yleistä siis. Tietysti, jos joku ihminen halusi ruveta arkkitehdiksi, niin silloin kai Cornell olisi ollut oikea paikka — taikka Harvard tulevalle juristille — taikka Boston Tech insinöörille, taikka — —»

Aivan niin — jos nimittäin joku halusi ruveta opiskelemaan jotakin tuollaista. Mutta tuo yleinen kurssi ei ollut niinkään hullu ajatus, siksi kunnes Dirk keksisi oikean alansa. Kieliä ja kirjallisuutta ja muuta sellaista.

Selina oli oikeastaan hyvinkin mielissään. Sillä tavalla meneteltiin Englannissakin. Siellä lähetettiin poika yliopistoon. Häneen ei puristettu mitään teknillistä oppijaksoa, ja häntä ei kiidätetty väkipakolla jonkun ammattihaaran kirjallisuuden halki. Siellä hänet lähetettiin yliopistoon vain kehittymään kirjojen ja opin ilmapiirissä, viettämään viihtyisiä hetkiä sellaisten miesten seurassa, jotka opettivat vain siksi, että he pitivät opettamisesta, ja joiden vapaat keskustelut opintohuoneen takkavalkean ääressä olivat arvokkaampia kuin kokonaiset luentosarjat. Selina oli lukenut siitä englantilaisissa romaaneissa. Oxford! Cambridge! Peruukkeja, murattia, urheilua, vaskipiirroksia, ristikkoikkunoita, kirjoja, väittelyitä ja kirjallisia kerhoja!

Sellaista oli Englannissa. Vanhempaa sivistystä tietenkin. Mutta eiköhän amerikkalaisissakin yliopistoissa voisi olla samaa henkeä? Ja jos Dirk halusi jotain sellaista, niin hän oli iloinen. Oikein iloinen! Tavoitteli tosi kauneutta.

Kaikki kehuivat niin hirveästi Midwestin yliopistoa, joka sijaitsi Chicagon etelälaidalla. Se oli tietenkin uusi, mutta nuo goottilaiset rakennukset näyttivät kuitenkin aika iäkkäiltä ja vakavilta (Illinois Centralin esikaupunkijunat samoin kuin tuhansien naapuritalojen uunien rasvainen hiilisavu olivat tämän vaikutelman päätekijät). Ja sitäpaitsi siellä kasvoi todellakin murattia — ja siellä oli ristikkoikkunoita.

Dirk oli sitä ehdottanut eikä Selina. Pääsyvaatimukset olivat hyvin helpot. Harvardko? Taikka Yale? Voi, pojilla oli siellä rahaa kuin roskaa. Eugene Arnoldilla oli oma autonsa New Havenissa.

Heidän mielestään oli todellakin tässä tapauksessa Chicagon Midwest-yliopisto, joka sijaitsi kaupungin eteläosassa, lähellä järveä, erittäin sopiva. Siellä voi hän todellakin opiskella jotain yleistä. Maailmahan oli avoinna Dirkin edessä. Tämä oli kuin lasten nappien laskua:

He laskivat yhdessä Dirkin sielun nappeja, mutta tulos oli aina erilainen. Se riippui aina kulloinkin käytetystä puvusta. Eugene Arnold aikoi opiskella lakitiedettä Yalessa. Hän sanoi tarvitsevansa sitä, jos hän joskus liittyisi toiminimen palvelukseen. Pauline (hän vaati nykyään, että häntä nimitettiin Paulaksi) oli muutamassa tyttökoulussa ylisen Hudsonin varrella — sellaisessa koulussa, joka ei ilmoita edes kolmenkymmenenviiden sentin kuvalehtien etusivulla.

Kahdeksantoistavuotiaana Dirk siis joutui Midwestin yliopistoon. Se oli paljon käytännöllisempää kuin jonkun itäisen yliopiston valitseminen olisi ollut. High Prairie kuuli, että Dirk DeJong aikoi lähteä yliopistoon. Erään naapurin poika sanoi: »Menetkö Wisconsiniin — maanviljelyskurssille?»

»Varjelkoon, en mene!» oli Dirk vastannut. Hän kertoi siitä Selinalle ja nauroi. Mutta hänen äitinsä ei nauranut.

»Kävisin itse mielelläni sen kurssin, jos tahdot tietää. Se on kuulemma aivan mainio.» Hän katsahti äkkiä Dirkiin. »Dirk, haluaisitko sinä? Haluaisitko sinä mennä Madisoniin, tarkoitan. Sitäkö sinä haluaisit?»

Dirk hämmästyi. »Minäkö! En ikinä!… Ellet sinä toivo sitä, äiti.
Siinä tapauksessa menen mielelläni. On kamalaa ajatellakin, että sinä
raadat tällä tavalla farmilla, sillä aikaa kuin minä olen koulussa.
Tunnen olevani niin kurjan kurja, kun äitini raataa minun puolestani.
Muut pojat — —»

»Minä teen sitä työtä, mikä minua kiinnostaa, sen henkilön takia, jota rakastan enin koko maailmassa. Minä olisin hukassa — onneton — ilman farmiani. Jos kaupunki todellakin vähitellen hiipii niskaani, kuten toiset ennustavat, niin en käsitä, mitä silloin teen.»

Mutta Dirk oli muodostanut oman mielipiteensä tästä kysymyksestä. »Ei Chicago koskaan kasva tännepäin kaikkien noiden terästehtaiden ja valimoiden ollessa eteläpuolellamme. Pohjoispuoli on tulevaisuuden puoli. Siellä asutaan nyt jo.»

Silloin Selina hymyili, niin että pieni, hauska ryppy hänen nenänsä juuressa taas näkyi selvästi. »No, siinähän tapauksessa me siis sovimme vielä toistaiseksi mainiosti tähän eteläpuoliskoon.»

»Odotahan vain, kunnes minä ehdin menestyä maailmassa. Sitten sinun ei tarvitse enää raataa.»

»Mitä sinä tarkoitat 'menestymisellä', Noinsuuri?» Selina ei ollut nimittänyt häntä Noinsuureksi vuosikausiin. Mutta nyt tuo vanha lempinimi kohosi hänen kielelleen kenties juuri sen johdosta, että he puhuivat hänen menestyksestään. »Mitä sinä tarkoitat 'menestymisellä', Noinsuuri?»

»Oi, ethän, Dirk! Et suinkaan! Se ei ole menestymistä. Roelf — hänen työnsä — se merkitsee menestystä.»

»Hyväinen aika, jos sinulla vain on tarpeeksi rahaa, niin voit ostaa niitä esineitä, joita hän valmistaa, ja omistaa ne. Sehän on melkein yhtä hauskaa, eikö totta?»

Midwest-yliopisto oli syntynyt miltei sananmukaisesti yhtenä yönä sille paikalle, missä Midway Plaisance oli sijainnut Chicagon maailmannäyttelyn aikana vuonna 1893. Yhden ainoan miehen miljoonat olivat esittäneet sen taikasauvan osaa, joka oli loihtinut paljaasta aromaasta esille opinahjon. Yliopiston ohjelma nimitti häntä Perustajaksi, kirjoittaen sanan suurella kirjaimella niin kuin Jumalan nimen. Ylioppilaat puhuivat hänestä hieman huolimattomammin. He nimittivät häntä Öljy-Johnnyksi. Hän oli jo lahjoittanut yliopistolle kolmekymmentä miljoonaa, mutta siitä huolimatta ahnehti tämän oppilaitoksen täyttymätön vatsa yhä enempää. Jos öljyn hinta kohosi sentin murto-osankaan verran, sanoivat he heti: »nyt sopisi Öljy-Johnnyn taas heittää kitaamme joitakin miljoonia.»

Dirk ryhtyi opintoihinsa Midwestin yliopistossa syksyllä 1909. Hänen ensimmäinen vuotensa ei ollut kovinkaan hauska — sellaisethan ne ensimmäiset vuodet tavallisesti ovat. Hän suoriutui kuitenkin aika hyvästi… Suuri osa miesylioppilaista opiskeli lakia, mikä selittää nykyään Chicagossa ja sen ympäristössä toimivien kiinteimistökauppiaiden ja vakuutusasiamiesten suuren lukumäärän. Jo ennen ensimmäisen lukukautensa loppua hän oli saavuttanut kaikkien suosion. Hän oli synnynnäinen johtohenkilö, ja yhdistysten jäsenmerkit kukoistivat hänen napinreiässään. Jos hän pukeutui johonkin valmiina ostettuun hännystakkiin, niin se heti näytti parhaimman räätälin tekeleeltä. Hänen käytöksensä oli luonnostaan erikoisen miellyttävä. Miehet pitivät hänestä — samoin tytötkin. Hän oppi sanomaan: »Minulla on taloutta kello kymmenen», joka tarkoitti hänen kansantalouden luentoaan, ja: »Minäpä jäänkin pois psyykestä», mikä merkitsi sitä, että hän aikoi jäädä pois seuraavalta sovelletun psykologian luennolta. Hyvin harvoin hän ylipäänsä kuitenkaan »jäi pois» luennoiltaan. Hän ajatteli äitiään, ja silloin tuntui tuollainen sekä epärehelliseltä että typerältä. Jotkut hänen tovereistaan naureskelivat hänen virkaintoisuudelleen. »Saattaisi melkein luulla, että sinä kuuluisit luokattomiin», sanoivat he.

Luokattomat olivat enimmäkseen vakavia ja sangen keski-ikäisiä ylioppilaita, joiden opinnot olivat heidän elämänsä jälkisatoa. Tavallisesti he eivät olleet ilmoittautuneet millekään täydelliselle kurssille, tai sitten he kuumeisesti suorittivat kaksinkertaisen oppimäärän. Luokkaylioppilaat olivat sitävastoin säännöllisesti ilmoittautuneita ylioppilaita, jotka olivat aivan yhdenikäisiä (seitsemästätoista kahteenkymmeneenkolmeen), ja jotka mielellään höystivät opintojansa sokerimuruilla. Luokattomista ylioppilaista mainitsi yliopiston luettelo m.m. seuraavaa:

Vähintään kaksikymmentäyksi vuotta täyttäneet henkilöt, jotka eivät pyri yliopistolliseen oppiarvoon, saavat pyydettyään lupaa Yliopiston Tutkintolautakunnalta ottaa osaa Yliopiston järjestämiin oppitilaisuuksiin luokattomina ylioppilaina. Heidän on esitettävä todistukset menestyksellisestä toiminnasta opettajana taikka muusta huomattavasta toiminnasta käytännöllisellä alalla… Heitä ei voi valita julkisesti edustamaan Yliopistoa…

Luokkaylioppilaat ja luokattomat eivät seurustelleet keskenään. Paitsi ikää erotti heitä toisistaan myöskin päämäärä. Luokkaylioppilaat olivat enimmäkseen solakoita nuorukaisia, jotka käyttivät urheilulakkeja, piippuja ja villatakkeja ja jotka puhuivat potkupallosta, pesäpallosta ja tytöistä; taikka solakoita nuoria tyttöjä, joilla oli läpinäkyvät puserot, joiden alta siinsivät liivinsuojustimien vaaleanpunaiset silkkinauhat, laskostetut hameet, jotka liehuivat ihastuttavasti heidän astellessaan edestakaisin koulunpihalla, ja jotka puhuivat potkupallokilpailuista, juoruista; vaatteista ja pojista. He jäivät pois luennoilta, mikäli se suinkin oli mahdollista, ja muodostivat ylioppilaskunnan. Midwest leipoi heitä sadoittain — ketjuttain, kuten Aug. Hempelin makkaratehdas syyti hienoja, muhkeita makkaroitaan, jotka kaikki olivat täsmälleen toistensa näköisiä ja seurasivat välittömästi toisiaan. Niin ja niin monta sataa valmistui tämän vuoden luokalta. Niin ja niin monta oli valmistuva seuraavan vuoden luokalta. Joskus sattumalta joku huimapäinen makkara rikkoi kuorensa, ja silloin se heitettiin pois. He viruivat yliopistossa sen tähden, että heidän vanhempansa — uutterat kauppiaat, tehtailijat, liikemiehet ja heidän kelpo vaimonsa — halusivat antaa lapsilleen hyvän kasvatuksen. He olivat kunnianhimoisia lastensa puolesta. »Minä en milloinkaan saanut oppia mitään ja surin aina tätä puutetta, ja nyt haluan minä antaa pojalleni (taikka tytölleni) hyvän kasvatuksen, joka on auttava häntä elämän taistelussa. Kas, tämä aika vaatii erikoistumista.»

Luennoilta jäänti olisi tuntunut luokattomasta yhtä mielettömältä kuin viikkorahansa heittäminen katuojaan. Jos he vain ruumiillisesti olisivat kyenneet, olisivat he kuunnelleet kaksikin luentoa yhtäaikaa ja kirjoittaneet kaksi tutkielmaa samassa hetkessä. He olivat värittömiä, vakavia naisia, joiden ikä vaihteli kolmenkymmenen ja neljänkymmenenkahdeksan välillä, joiden tukka ei ollut mikään koristus, vaan käsite, joka oli mahdollisimman nopeasti kierrettävä pois tieltä nuppuun, joiden vaatteet olivat vain verho, joiden kengät eivät edes olleet »käytännölliset jalkineet», vaan hyvin yksinkertaisesti vain kengät, kuluneet, paikatut, käyttökelpoiset kengät. Miehet olivat vakavia, nukkavieruja, usein silmälasipäisiä; heidän takinkauluksillaan oli hilsettä ja heidän uurteiset, huolestuneet kasvonsa olivat aivan toisenlaiset kuin luokkaylioppilaiden tuoreet, poikamaiset, huolettomat naamat. He puhuivat täsmällisesti ja miltei kaikuvasti »kansantaloudesta ja sovelletusta psykologiasta». Monet heistä olivat ahertaneet kymmenen, jollei viisitoistakin vuotta voidakseen suoda itselleen tämän myöhäisen kouluutuksen. Tämän tässä täytyi elättää äitiään ja tuon tuossa joukkoa nuorempia veljiä ja sisaria. Tuolla kolmekymmentäyhdeksänvuotiaalla, lempeällä naisella oli halvattu isä, ja tuo toinen oli kärsinyt köyhyyttä, kalvavaa, lohdutonta köyhyyttä ja viidentoista vuoden tuskallista, ääretöntä säästämistä voidakseen toteuttaa loistavan unelmansa yliopisto-opinnoista. Tämä tyttö tässä taas opiskeli voidakseen ryhtyä yhteiskunnalliseen työhön — Social Serviceen. Hän oli tehnyt kaikkea. Hän oli ollut palvelijattarena ja palvellut myyjänä 5:n ja 10:n sentin kaupoissa. Hän oli opiskellut iltaisin; säästänyt pennejä, viisisenttisiä, kymmensenttisiä, neljännesdollareita. »Muusta huomattavasta toiminnasta käytännöllisellä alalla.» Jumala tietäköön, että he olivat toimineet!

He katsoivat yliopistoa aluksi rakkauden sokaisemina kuin sulhanen, joka katsoo omistajan hellin silmin morsiantaan, jonka tähden hän on raatanut ja odottanut nuoruutensa vuodet. Yliopisto oli antava hänelle takaisin hänen hävinneen nuoruutensa — ja enemmänkin. Se oli antava hänelle viisautta, tietoa, voimaa ja ymmärrystä. He olisivat voineet kuolla sen puolesta — ja he miltei kuolivatkin vaipuessaan korviaan myöten kieltäymyksiin ja työhön.

He tulivat puristaen rakkauttaan molemmissa käsissään kuin uhrijuhlaan. »Ota minut!» he huusivat. »Tässä minä tulen ja tarjoan kaiken, mitä omistan — Minä tarjoan antaumukseni, toivoni, opinhaluni ja rikkaat lupaukseni. Minulla on kokemuksia, katkeran suloisia kokemuksia. Tunnen taistelun. Katso, tässä ovat arpeni. Voin tuoda luokkahuoneisiin niin paljon uutta ja arvokasta. Pyydän vain leipää — tiedon leipää.»

»Meneppäs tuohon sakkiin!» sanoivat luokkaylioppilaat naureskellen kulkiessaan pihan ylitse. »Hirveätä!»

Professorien mielestä he olivat kenties hieman liian innokkaita, liian tiedonhaluisia, liiaksi vaativia. He jäivät luokkahuoneisiin luentojen päätyttyä esittämään lukemattomia kysymyksiä. He olivat kukkuroillaan tiedusteluja. He saattoivat milloin hyvänsä lausua luennon aikana: »Niin, minä olen työskennellessäni huomannut, että — —»

Mutta professorit luennoivat mieluimmin itse. Jos oli viitattava johonkin huomioon, niin viittaus oli esitettävä opettajan paikalta eikä luokan keskuudesta. Sitäpaitsi tuollainen menettely häiritsi opetuksen säännöllistä kulkua, esti kurssin edistymistä. Koulukello soi pian, ja siinä oli hän sitten vasta päivän luennon keskikohdassa.

Ensimmäisenä vuotenaan Dirk erehtyi surkeasti seurustellessaan miltei ystävällisesti erään tuollaisen luokattoman — naispuolisen luokattoman kanssa. Tyttö kävi samoilla talouden luennoilla ja istui hänen vieressään. Hän oli leveä, hyväntahtoinen, kömpelö, noin kolmenkymmenenkahdeksan vuoden vanha tyttö, joka ei koskaan puuteroinut rasvaista ihoaan, ja jonka paksu tukka lemusi epämiellyttävästi öljyltä. Hän oli ystävällinen ja toverillinen, mutta jokainen luokkaylioppilas olisi voinut sanoa Dirkille, että hänen vaatteensa olivat kamalat, ja kylmimpinäkin päivinä ilmaantui hänen kainaloittensa alle puolikuun muotoinen tahra. Hän oli todellakin hyvin lahjakas, ripeä, innostunut, tasainen ja arvostelukykyinen. Hän tiesi tarkalleen, mitkä seikat olivat tärkeitä ja mitkä tyhjänpäiväisiä, miten seuraavan päivän tehtävät oli valmistettava ja miten viikkokirjoitukset oli kirjoitettava. Hänen nimensä oli Schwengauer — Mattie Schwengauer. Kauheata!

»Kuulkaa», hän saattoi hyväntahtoisesti sanoa Dirkille. »Ei teidän tarvitse lukea kaikkea tuota. Ei ensinkään. Riittää aivan, jos luette sivut 256—273 Blainestä, 549—567 Jaeckelistä ja ensimmäiset yksitoista — ei, kaksitoista sivua Trowbridgen lyhennyksestä. Silloin tiedätte kaiken, mitä tarvitsette.»

Dirk oli kiitollinen. Tytön muistiinpanot olivat aina tarkat ja täydelliset, ja hän salli Dirkin aina jäljentää ne. He tottuivat lähtemään luokkahuoneesta yhdessä ja yhdessä kävelemään pihojen poikki. Tyttö kertoi hänelle itsestään.

»Ovatko teidän omaisenne maanviljelijöitä?» Hän katseli ihmetellen Dirkin hienosti leikattuja vaatteita ja kapeita, voimakkaita, moitteettomia käsiä, hänen keikailevia kenkiään ja lakkiaan. »Minunkin ovat maanviljelijöitä — Iowassa.» Hän äänsi sen Ioway. »Elin farmilla kahdenkymmenenseitsemän vuoden vanhaksi. Toivoin aina pääseväni kouluun, mutta meillä ei ollut rahaa, enkä minäkään voinut muuttaa kaupunkiin ansaitsemaan, koska olin vanhin ja äiti oli niin sairaalloinen Emman — nuorimman — meitä on yhdeksän — syntymän jälkeen. Äiti kehotti minua lähtemään, ja isäkin oli suostuvainen, mutta minä en voinut. Se ei ollut heidän vikansa. Jonakin vuonna oli kesä niin kuuma, aivan rutikuiva, keväästä syksyyn saakka, että maissintähkät kuivuivat paperiksi, ja seuraavana vuonna taas saattoi tulla niin paljon vettä, että siemen mätäni maassa. Äiti kuoli minun ollessani kahdenkymmenenkuuden vuoden vanha. Lapset olivat kaikki aika suuria jo silloin. Isä meni uudestaan naimisiin ennen vuoden loppua, ja minä menin Des Moinesiin työhön. Olin siellä kuusi vuotta, mutta en ansainnut paljonkaan veljeni takia, joka oli aikamoinen hurjapää. Hänkin oli muuttanut Des Moinesiin isän mentyä uusiin naimisiin. Hän ja Aggie — tuo toinen vaimo — eivät oikein vetäneet yhtä köyttä. Tulin Chicagoon noin viisi vuotta sitten… Olen ollut tänä aikana kaikissa muissa työpaikoissa, paitsi hiilikaivoksissa. Olisin mennyt niihinkin, jos se olisi ollut välttämätöntä.»

Hän kertoi kaikkea tätä yksinkertaisesti ja vaivattomasti. Myötätunto ja sääli täyttivät Dirkin mielen. Hän oli hyvin herkkäluonteinen. Tytön puhe sekä liikutti että samalla jollakin tavalla kiusasi häntä.

»Te ette tietenkään ymmärrä, mitä täällä oleminen merkitsee minulle… Noina vuosina — oi, minä uneksin tästä. Nytkään en minä vielä oikein uskalla uskoa tähän. Tunnen koko ajan ympäristöni olemassaolon, enkä kuitenkaan luota siihen. Tiedättehän, miltä tuntuu, kun näkee unta jostakin kauniista, ja sitten herättyään huomaakin sen olevan totta. Minä nautin yksistään täällä olostakin. 'Nyt kuljen pihan poikki', sanon itsekseni. 'Olen ylioppilas — naisylioppilas — Midwestin yliopistossa, ja nyt kuljen yliopiston pihan poikki matkalla luennolle.'»

»Sehän on suurenmoista,» vastasi Dirk epävarmasti. »Onpa se suurenmoista.»

Dirk kertoi äidilleen tästä tytöstä. Tavallisesti hän matkusti kotiin perjantai-iltaisin ja palasi vasta maanantaiaamuna. Hänen ensimmäiset luentonsa alkoivat maanantaisin vasta kello kymmenen. Selina oli hyvin kiinnostunut ja liikutettu. »Luuletko sinä, että hän suostuisi joskus viettämään lauantain ja sunnuntain täällä meidän luonamme? Hän voisi tulla kanssasi perjantaina ja palata sunnuntai-iltana, jos hän haluaisi. Taikka sitten hän voisi jäädä maanantaiaamuun ja palata sinun kanssasi. Täällähän on vierashuone, joka on niin viileä ja hiljainen. Hän saa tehdä aivan oman päänsä mukaan. Minä annan hänelle kermaa ja tuoreita hedelmiä ja kaikkia vihanneksia, joista hän pitää. Ja Meena saa leipoa tuoreita kokosleipiään. Adam voi tuoda tuoretta kokosta South Water Streetillä.»

Mattie tulikin muutamana perjantai-iltana. Oli lokakuun loppupuoli ja oikea jälkikesä, Illinoisin preeriain ihanin aika. Pehmeä, kultainen valo lainehti kaikkialla. Oli kuin ilma itse olisi ollut sulaa kultaa ja värejä. Kurkut ja pumput [kurpitsat], jotka viruivat muhevan, ruskean maan liepeillä, heijastivat lämmintä hehkua ja vaahterain hallanpanemat lehdet helottivat auringossa. Maaseudun yllä lepäsi hedelmällisyyden, uhkeuden ja täytettyjen lupausten hohde. Se oli kuin kaunis ja hedelmällinen nainen, joka oli synnyttänyt lapsensa, havainnut heidät hyviksi, ja joka nyt istui niitä katsellen kirkassilmäisenä, suloisena, korkearintaisena ja tyytyväisenä.

Mattie Schwengauerin kasvoille kohosi heleä loiste. Kun hän ja Selina kättelivät, tutki Selina häntä sangen uteliaana ja ikään kuin hieman hämmästyneenä. Jälkeenpäin hän sanoi Dirkille kahdenkesken: »Mutta sinähän väitit, että hän olisi ruma!»

Mattie Schwengauer jutteli parhaillaan Meena Brasin, palvelijattaren kanssa. Hän seisoi kädet komeilla ryntäillään, viisas pää taaksepäin kallistuneena, silmät loistaen ja huulet hymyillen, niin että hänen voimakkaat, leveät hampaansa näkyivät. He keskustelivat eräästä uudesta separaattorista. Jokin seikka huvitti Mattie'a, ja hän nauroi. Se oli nuoren tytön huoletonta, vapauttavaa, luonnollista naurua.

Kaksi päivää vietti Mattie oman päänsä mukaan. Toisin sanoen hän auttoi juurikasvien korjuussa puutarhassa, lehmien lypsyssä ja hevosten valjastuksessa sekä ratsasti satulatta niitä laitumelle viemään. Hän käveli maantiellä, kahlaili pudonneiden lehtien joukossa metsissä, kantoi tulipunaista vaahteranlehteä tukassaan, nukkui kuin kuollut kymmenestä kuuteen ja söi suunnattomasti kermaa, hedelmiä, vihanneksia, munia, makkaroita ja kakkuja.

»Kotona maalla sain tuollaista niin hirveän paljon, että oikein vihasin sitä», hän sanoi nauraen hieman nolona. »Minun oli pakko syödä sitä silloin. Mutta nyt nautin suunnattomasti sellaisesta, sillä se kai kuuluu minun luontooni. Tämä on niin ihanaa, rouva DeJong. Ihanin aika koko elämässäni.» Hänen kasvonsa säteilivät, niin että ne näyttivät miltei kauniilta.

»Jos tahdotte, että minun on uskottava sanojanne», virkkoi Selina, »niin palaatte pian luoksemme.»

Seuraavan viikon alkupuolella muuan oikeista ylioppilaista lähestyi Dirkiä. Hän oli junior, hyvin vaikutusvaltainen henkilö ja sen ylioppilaskerhon jäsen, johon Dirkiä oli kehotettu pyrkimään ja joka todellakin oli varsin edullinen kerho.

»Kuulehan, DeJong, minä tahtoisin puhua kanssasi pari sanaa. Huh, sinun on jätettävä tuo tyttö — Swinegour, taikka mikä hänen nimensä olikaan — ellet halua loukata kaikkia kerhon poikia.»

»Vaivaa! Hänhän on luokaton. Ja tiedätkö, mitä kerrotaan hänestä? Hän sanoi sen itse neuvoessaan erästä tyttöä, jonka piti ansaita elantonsa opintoaikanaan. Hän kylpee aina alusvaatteet ja valkoiset sukat yllään säästääkseen pyykkisaippuaa. Pesee ne samalla kertaa, ja se on totinen tosi.»

Dirkin sielun silmien eteen välähti kuva tästä lihavasta tytöstä, joka istui puettuna ahtaisiin trikooalusvaatteisiinsa kylpyammeessaan ja hankasi niitä ja itseään yhtä aikaa. Hullunkurinen ja vastenmielinen näky — säälittävä näky, vaikkakaan Dirk ei halunnut myöntää sitä.

»Voitko kuvitella!» sanoi hänen tuleva kerhoveljensä. »Hyväinen aika, emmehän me voi pitää seurassamme sellaista poikaa, joka seurustelee tuollaisen tytön kanssa. Sinun on luovuttava hänestä, ymmärrätkö. Lopullisesti. Pojat eivät siedä sitä.»

Dirkin mielessä kehittyi taas toinen kuva, jossa hän näki Dirk DeJongin asettuvan ylevään asentoon ja lausuvan: »Eivät siedä sitä, pyh! Hän on enemmän arvoinen kuin koko teidän moskanne yhteensä. Menkää helvettiin!»

Dirk vaihtoi paikkaa luokkahuoneessa, vältti Mattien silmiä ja kiiruhti ulos luokasta heti tunnin päätyttyä. Eräänä päivänä hän näki tytön tulevan vastaan pihalla ja aavisti, että hän aikoi pysähtyä puhuttelemaan — luultavasti nauraen toruakseen häntä. Dirk kiirehti silloin askeleitaan, väistyi hieman toiselle puolelle ja kulkiessaan ohitse kohotti lakkiaan ja nyökkäsi kiinnittäen katseensa suoraan eteenpäin. Silmäkulmallaan hän näki tytön seisovan hetkisen epäröiden polulla.

Dirk valittiin kerhoon. Toverit ihastuivat heti häneen. Selina vain sanoi parisen kertaa: »Miksi sinä et tuo tuota kelpo Mattie'a joskus taas mukanasi tänne? Hän oli niin hyvä tyttö — taikka oikeammin nainen. Hän näytti niin nuorelta ja huolettomalta ollessaan täällä, eikö totta? Niin viisas tyttö sitäpaitsi. Hän on pääsevä pitkälle, saatpa nähdä. Tuothan hänet ensi viikolla?»

Dirk kiemurteli, rykäisi, katsoi pois. »Enpä tiedä. En ole nähnyt häntä viime aikoina. Hänellä on luultavasti muuta seuraa, mistä minä tiedän.»

Hän koetti olla ajattelematta tätä asiaa, sillä hän häpesi aikalailla. Hän häpesi oikeastaan hirvittävästi. Hän ajatteli itsekseen: »Oh, mitä siitä!» ja peitti noloutensa. Kuukauden kuluttua Selina sanoi taas: »Sinun pitäisi kutsua Mattie Kiitospäivänä päivällisille, ellei hän matkusta kotiin. Meillä on kalkkunaa ja kurpitsapiirakkaa ja muuta sellaista. Hän nauttisi siitä hirveästi.»

Dirk päätti kertoa koko jutun. »Kuule nyt äiti. Yliopistossa on monen monta eri joukkoa. Ymmärrätkö? Ja Mattie ei kuulu mihinkään niistä. Sinä et tietenkään ymmärrä, mutta se on totta. Hän — hän on viisas ja kyvykäs ja kaikkea hyvää, mutta hän ei vain kuulu mihinkään. Tuollaisen tytön ystävänä et pääse minnekään. Sitäpaitsi hän ei edes ole mikään tyttö, hän on keski-ikäinen nainen, jos oikein asiaa ajattelet.»

»Ei pääse minnekään!» Selinan ääni oli viileä ja hillitty. Sitten hän lisäsi, kun pojan katse vältti häntä: »Näetkös, Dirk DeJong, Mattie Schwengauer on juuri muuan tärkeimpiä syitäni, jonka vuoksi minä lähetin sinut yliopistoon. Hän on niin sanoakseni osa yliopisto-opetuksesta. Hänen kanssaan jutellessasi opit jo jotakin arvokasta. Enhän minä suinkaan tarkoita sitä, ettet sinä saisi mielelläsi seurustella sievien, nuorten, ikäistesi tyttöjen kanssa. Olisi aivan nurinkurista, ellet sitä tekisi. Mutta tämä Mattie — hyväinen aika, hänhän on itse elämä. Muistatko, kuinka hän kertoi pesseensä astioita Kahdennentoista kadun juutalaisravintolassa, jonka omistaja lainasi astioita ja veitsiä ja haarukoita naapuriston italialaisiin ja irlantilaisiin häätilaisuuksiin, missä syötiin sianlihaa ja mitä moskaa hyvänsä, ja sitten käytti niitä seuraavana päivänä taas omassa ravintolassaan juutalaisille vierailleen.»

Muistihan Dirk kyllä. Selina kirjoitti Mattielle kirjeen kutsuen häntä farmille Kiitospäiväksi, ja Mattie vastasi kohteliaasti eväten. »Olen aina muistava teitä», hän kirjoitti tuossa kirjeessään, »rakkaasti.»

XIV.

Dirk ei keltanokkavuotenaan tutustunutkaan noihin miellyttäviin, opettavaisiin, hiljaisiin jutteluihin kirjaston takkavalkean ääressä, missä professorit innottavat kuulijoitaan klassillisen tiedon ja nykyaikaisen hengen värittämällä älykkyydellään. Midwestin professorit esittivät luentonsa oppisaleissa. Oppisaleissahan he niitä olivat esittäneet kymmeniä vuosia, ja oppisaleissa he aikoivat edelleenkin esittää niitä, siksi kunnes kuolema taikka johtokunnan kokous heidät muualle muuttaisi. Nuoremmat professorit, nuo, jotka käyttivät hienoja, harmaita pukuja ja kirkkaan värisiä kaulaliinoja, sitävastoin koettivat innokkaasti esiintyä oppisaleissakin niin vähän pedanttisesti kuin mahdollista ja useasti liioittelivat tätä pyrintöään. He koettivat esiintyä poikien vertaisena, yllättivät kuulijat käyttämällä koulukieltä ja saivatkin palkakseen naurua poikien ja tirskuntaa tyttöjen puolelta. Dirk piti oikeastaan sittenkin enemmän pedanteista. Kun edelliset kääntyivät ylioppilaiden puoleen epävirallisesti, saattoivat he alottaa puheensa sanoen: »Kuulkaapas nyt, pojat — —» ja tanssiaisissa he kilvan hakkailivat sieviä ylioppilastyttöjä.

Dirk kuunteli myöskin kahden naisprofessorin luentoja. Kummatkin olivat keski-ikäisiä, kuivettuneita naisia, joiden silmistä vain heijastui elämää. Heidän vaatteensa olivat valmistetut jostakin epämääräisestä, tummasta, ruskeasta taikka likaisen harmaasta kankaasta, heidän hiuksensa olivat elottomat ja heidän kätensä pitkät, luisevat ja ilmeettömät. He olivat nähneet loppumattomien luokkien kulkevan ohitseen. Huoneen täysi tuoreita, nuoria kasvoja oli ilmestynyt esille hetkeksi ja sitten taas väistynyt syrjään toisten tuoreiden, nuorten kasvojen tieltä, niin kuin pyöreät, valkoiset merkit kivitaululla, jotka sitten taas sienellä pyyhittiin pois toisten samanlaisten pyöreiden, valkoisten merkkien tieltä. Noista kahdesta naisesta saattoi toinen — vanhempi — hetkiseksi leimahtaa elämään kuin tuikahdus loppuunpalaneen lieden tuhassa. Hänellä oli huumorin ja eräänlainen joustavan sukkeluuden lahja, ja nämä ominaisuudet olivat ihmeellisesti säilyneet kolmenkymmenen vuodenkin kuolettavassa ja lamauttavassa oppisalimaailmassa. Hänen älynsä oli terävä ja vapaa, ja se kantoi sovinnaisen ympäristön ja synnynnäisen vanhanpiikuuden taakkaa.

Näiden naisten opetus kiusasi ja hermostutti Dirkiä. Neiti Eufemia Hollingswoodin tapana oli korostaa joka kolmatta taikka viidettä tavua ikään kuin iskien niihin koko äänensä painolla. Esimerkiksi:

»Silmäillessämme kysymyksiä, jotka nyt ovat käsiteltävinämme, täytyy meidän ensiksi luoda katseemme histooriaan ja koettaa eritellä —»

Hän huomasi odottavansa vain tuota korostusta ja säpsähtävänsä sen esiintyessä kuin vasaran iskusta. Se aiheutti päänsärkyä.

Neiti Lodge taas änkkäsi. Hän lähestyi jokaista sanaa uh-uh-uh-uh-äänteellä, joka rääkkäsi kuulijaa. Uh-uh-uh katsellessamme tämän uh-uh-uh geometrisen uh-uh-uh tilanteen uh-uh-uh-uh — —

Dirk kiemurteli rauhattomasti tuolillaan, huomasi kättensä puristuvan nyrkkiin ja pelastautui katselemaan professorin takana olevalla mustalla taululla helottavalle aurinkoläiskälle piirtyvää, ikkunan ulkopuolella törröttävän tammenoksan varjoa.

Alkukeväästä Dirk ja Selina kerran taas keskustelivat asioista istuessaan oman takkavalkeansa ääressä High Prairien maatilalla. Selina oli rakennuttanut tuon takan viisi vuotta sitten, ja hän rakasti sitä kuin tosi tulenpalvoja. Hän sytytti siihen tulen aina talvi-illoin sekä keväisin, kun yöt olivat vielä kylmät. Dirkin poissaollessa hän istui sen edessä iltaisin kaikkien muiden väsyneiden asukkaiden mentyä levolle. Sekarotuinen, vanha Pom lepäsi hänen jalkojensa ääressä nauttien vanhuutensa päivinä sellaisesta ylellisyydestä, josta hän ei olisi voinut uneksiakaan halveksitun nuoruutensa aikana. High-prairieläiset ajaessaan ohitse matkalla johonkin harvinaiseen juhlaan taikka myöhäiselle torikäynnille, joka joskus oli välttämätön, näkivät rouva DeJongin takkavalkean punertavan hohteen tanssivan seinällä ja lämmittelivät sen loisteessa, vaikkakin he sitä paheksuivat.

»Hänellä on kelpo uunit, ja kuitenkin hän viitsii polttaa puita tuollaisessa takassa. Aina hän onkin niin kummallinen. Mahtaa hänen olla ikävä istuessaan tuolla yksinään koiransa kanssa.»

He eivät aavistaneetkaan, kuinka paljon vieraita Selinan luona kävi noina talvi-iltoina — siellä kävi vanhoja ja uusia ystäviä. Noinsuuri oli siellä, pullea, multainen lapsonen, joka kieriskeli ja peuhasi pellolla, sillä välin kuin hänen nuori äitinsä pyyhki hikeä otsaltaan ja katsoi häneen hellin silmin. Sitten tuli kymmenvuotias Dirk DeJong. Samoin Simeon Peake somana, pehmeä-äänisenä ja iroonisena kiiltävine kenkineen ja hattu aina hieman kallellaan. Pervus DeJong, sinipaitainen jättiläinen, voimakkaine, helline käsineen, joiden seljässä kasvoi hienoja, kultaisia haivenia. Fanny Davenportkin, hänen tyttöaikansa näyttelijätärihanne, saapui hänen luoksensa hymyillen ja kumarrellen, samoin kuin muinaisten Extravaganzain muhkeasti sädehtivät trikoopukuiset olennotkin. Näiden vastakohtana esiintyi Maartje Pool seisoen Roelfin pikku työpajan ovella kädet työnnettyinä esiliinan alle lämpiämään. »Onpa teillä hauskaa!» hän sanoi kaihoten, »teillä ja Roelfilla. Onpa teillä hauskaa.» Ja Roelf, tuo tumma, eloisa poika, ei ymmärtänyt häntä. Roelf, Selinan nero, olikin aina mukana seurassa.

Oi, eihän Selina DeJong milloinkaan ollut yksinään näinä talvi-iltoina takkavalkeansa ääressä.

Hän ja Dirk istuivat myöskin lämmittelemässä siellä muutamana kauniina, kylmänä varhaishuhtikuun iltana. Oli lauantai. Viime aikoina ei Dirk aina tullutkaan viettämään viikonloppua kotiinsa. Eugene ja Paula Arnold olivat tulleet kotiin pääsiäiseksi. Julia Arnold oli kutsunut Dirkin iloisiin juhliin Park Avenuen varrella sijaitsevaan taloonsa. Dirk oli viettänyt kaksi kokonaista pyhääkin siellä. Prairie Avenuen brokaadiloisteen rinnalla oli hänen oma makuuhuoneensa maalla tuntunut miltei yllättävän karulta ja tyhjältä. Selina nautti hirveästi Dirkin sangen katkonaisista selostuksista, ja imi niistä yhtä paljon iloa kuin Dirk — ellei enemmänkin.

»Kerro nyt minulle, mitä te söitte», hän kysyi tavallisesti kuin lapsi. »Mitä saitte esimerkiksi päivälliseksi? Oliko suurenmoista? Julie kertoi, että heillä on kamaripalvelija nykyään. Ajattele! En malta odottaa, kunnes Aug. Hempel kuvailee tätä hommaa.»

Dirk kertoi siis hänelle arnoldilaisesta ylellisyydestä, ja Selina keskeytti hänet huudahtaen: »Majoneesia! Hedelmien kera! Oi, en ikinä usko, että se voisi olla hyvää. Piditkö todellakin siitä? Kas, minäpä laitankin sitä ensi viikolla, kun sinä tulet kotiin. Hankin ohjeen Julielta.»

Dirk epäili, ettei hän pääsisikään kotiin ensi lauantaina. Muuan niistä pojista, joihin hän oli tutustunut Arnoldilla, oli kutsunut hänet heidän maatilalleen pohjoiseen, järven rannalle. Hänellä oli venekin.

»Sehän on ihanaa!» Selina huudahti vaiettuaan miltei huomaamattoman silmänräpäyksen — silmänräpäyksen, jossa väreili säikähdys. »Koetan olla hätäilemättä ja huolehtimatta kuin vanha kana, vaikka tiedänkin sinun olevan vesillä… Jatka siis, Noinsuuri. Ensiksi siis hedelmiä majoneesin kera. Millaista keittoa?»

Dirk ei ollut luonteeltaan puhelias — mutta hänen vaiteliaisuutensakaan ei ollut yrmeää laatua. Se oli vain hänen hollantilaisilta esi-isiltään peritty ominaisuus. Tällä kertaa hän kuitenkin oli laveasanaisempi kuin tavallisesti. »Paula…» esiintyi lakkaamatta hänen keskustelussaan. »Paula… Paula…»ja taas…» Paula.» Dirk ei itse huomannut toistoa, mutta Selinan herkempi korva äkkäsi sen heti.

»En ole nähnyt häntä, sen jälkeen kuin hän lähti kouluun. Hän on kai — niin — hän on vuosi sinua vanhempi. Hän on yhdeksäntoistavuotias. Nähdessäni hänet viimeksi hän oli hyvin pieni, tumma ja laiha. Vahinko, ettei juuri hän ole perinyt Julien ihastuttavaa, kultaista väriä ja kauniita piirteitä, vaan Eugene, joka ei niitä tarvitse.»

»Ei hän ole ruma!» puuskahti Dirk kuumasti. »Hän on tumma ja hento ja jotenkin — hm — viekotteleva» — Selina hätkähti huomattavasti ja nosti nopeasti kätensä suulleen peittääkseen hymyn — »aivan kuin Kleopatra. Hänen silmänsä ovat suuret ja vinot — en tarkoita kierot, vaan ikään kuin kapenevat ulkokulmistaan, niin että ne näyttävät suuremmilta kuin muiden ihmisten.»

»Minun silmiäni pidettiin sangen kauniina», virkkoi Selina veitikkamaisesti, mutta Dirk ei kuullut hänen sanojaan.

»Hänen rinnallaan kaikki muut tytöt näyttävät niin — niin pulleilta.» Hän istui hetkisen ääneti. Selinakin vaikeni, mutta vaitiolo oli nyt painostava. Dirk puhkesi taas äkkiä puhumaan ikään kuin jatkaen ajatustensa valmista uraa, »— hänen kätensä eivät vain ole ———»

Selina pakotti äänensä luonnolliseksi karkottaen siitä terävän tutkija-sävyn. »Mitä hänen kätensä eivät ole, Dirk?»

Dirk pohti asiaa hetkisen rypistetyin kulmin. Vihdoin hän lausui hitaasti: »En tiedä. Ne ovat ruskeat ja hirveän laihat ja ikään kuin — ahneet. Tarkoitan, etten voi katsella niitä, ne hermostuttavat minua. Ja kun koko hänen muu ruumiinsa on kylmä, niin ne ovat kuumat, jos niihin koskee.»

Hän katseli äidin käsiä, jotka häärivät ompeluksen kimpussa. Hän käsitteli parhaillaan silkkinauhan pätkää, jonka oli somistettava Geertje Pool van der Sijden toisen pienokaisen pikku myssyä. Hänen karkeat sormensa tarraantuivat yhtämittaa silkin pehmeään pintaan. Kova työ, vesi, aurinko ja tuuli olivat paahtaneet nuo kädet, kovettaneet ne, suurentaneet rystyset, levittäneet kämmenet ja riipineet ne karkeiksi. Kuitenkin olivat ne niin pätevät ja voimakkaat ja viileät ja luotettavat — ja hellät. Äkkiä Dirk tokaisi katsellen niitä: »Toista ovat sinun kätesi. Minä rakastan sinun käsiäsi, äiti.»

Selina pani nopeasti, vaikkakin huomaamatta, syrjään työnsä, etteivät hänen silmiinsä kohonneet onnelliset ja kiitolliset kyyneleet olisi tahranneet vaalean punaista silkkinauhaa. Hän punastui kuin nuori tyttö. »Todellako, Noinsuuri?» hän virkkoi.

Hetken kuluttua Selina ryhtyi taas työhönsä. Hänen kasvonsa näyttivät yhtä nuorilta, vilkkailta ja tuoreilta kuin sen tytön kasvot, jonka mielestä kaalinpäät olivat olleet niin kauniita tuona iltana hänen keikkuessaan Halstedin kuoppaista tietä pitkin Klaas Poolin rinnalla monta vuotta sitten. Tuo hohde kohosi hänen kasvoilleen aina, kun hän oli onnellinen, innostunut ja kiihtynyt. Juuri tuon hohteen takia hän oli kaunis niiden mielestä, jotka rakastivat häntä ja jotka nostivat tuon hohteen hänen kasvoilleen, mutta niiden mielestä, jotka eivät rakastaneet häntä ja jotka eivät koskaan nähneet tuota hohdetta, hän oli melkein ruma nainen.

Taas syntyi uusi hiljaisuus. Sitten: »Äiti, mitä sinä sanot, jos minä lähtisin itäänpäin ensi syksynä opiskelemaan arkkitehtuuria?»

»Siinä tapauksessa sanon, että se on mainiota. Olen — olen onnellinen jo ajatellessanikin sitä.»

»Minä järjestän. Kyllä minä järjestän… Kuinka jouduit valitsemaan juuri arkkitehtuurin?»

»En tiedä varmasti. Nuo yliopiston uudet rakennukset — gotiikkaa, muistathan — ovat aivan toisenlaiset kuin vanhat. Paula ja minä juttelimme eräänä päivänä. Hän vihaa heidän taloaan siellä Prairien varrella — se on hirveä, vanha, ruma kivikasa, jonka Illinois Centralin junat ovat mustanneet yltä päältä. Hän tahtoisi, että hänen isänsä rakentaisi pohjoisosaan jotakin — jonkun italialaisen 'villan' taikka ranskalaisen 'chateaun' tai muuta sellaista. Niin monet hänen ystävistään ovat jo muuttaneet pohjoisrannalle noista inhottavista chicagolaisista taloistaan, joihin ehdottomasti kuuluvat korkeat portaat, ulkonevat ikkunat ja kaameat tornit. Huh!»

»Hyväinen aika, minähän pidän juuri niistä», intti Selina lempeästi, »oikein pidän. Arvattavasti olen minä väärässä, mutta minusta ne tuntuvat niin luonnollisilta ja luotettavilta ja vaatimattomilta, semmoisilta kuin Aug. Hempelin vaatteet, jotka ovat niin suorat ja mukavat. Nuo talot näyttävät, minun mielestäni niin arvokkailta ja sopivilta. Kenties ne ovat rumat — luultavasti ovatkin — mutta ne eivät ole missään tapauksessa naurettavia. Niihin liittyy jonkinlainen erikoinen, kömpelö suurenmoisuus. Ne ovat osa Chicagoa. Nuo ranskalaiset ja italialaiset hepenet ovat — ovat asiaankuulumattomia. Ne ovat yhtä hassuja kuin Abraham Lincoln olisi pukeutuneena vaalean punaisiin silkkihousuihin ja solkikenkiin ja pitsirannikkaisiin.»

Dirk kykeni nauramaan tälle näylle, mutta hän intti kuitenkin vastaan. »Mutta kun meillä ei ole mitään alkuperäistä arkkitehtuuria, niin mitäs teet! Ethän toki sinäkään nimitä noita savun mustaamia, vanhoja kivi- ja tiilikasoja rauta-aitoineen, kasvihuoneineen, kupuineen ja portailleen aito alkuperäiseksi taiteeksemme?»

»En», myönsi Selina, »mutta nuo italialaiset huvilat ja ranskalaiset linnat pohjois-Chicagon pohjoisissa esikaupungeissa muistuttavat sangen suuresti pitsistä iltapukua Arizonan erämaassa. Se ei olisi tarpeeksi viileä päivällä eikä tarpeeksi lämmin yöllä. Minun mielestäni meikäläinen alkuperäinen arkkitehtuuri syntyy siten, että arkkitehdit rakentavat rakennuksensa paikallista tarvetta — ilmanalaa ja yhteiskunnan tarpeita silmälläpitäen sekä samalla ajatellen vähän kauneuttakin. Me tarvitsemme harjatorneja ja pyörötorneja yhtä vähän kuin nostosiltoja ja vallikaivantoja. Ne olivat luultavasti täysin paikallaan niissä maissa, missä läänityslaitos oli vallalla, ja missä lähimmän naapurisi päähän milloin hyvänsä saattoi juolahtaa kerätä joukkonsa ja hiipiä luoksesi varastamaan vaimosi ja seinäverhosi ja kultaiset juoma-astiasi.»

Dirk oli kiinnostunut ja huvitettu. Hänen äitinsä puhe vaikutti aina häneen sillä tavalla. »Millaisen pitäisi sinun mielestäsi oikean chicagolaisen talon olla, äiti?»

Selina vastasi nopeasti, ikään kuin selittäen jo ammoin suunniteltua asiaa. Olisi luullut hänen ajatuksissaan jo monesti asettaneen tuollaisen asumuksen vanhan DeJongin talon paikalle, missä he nyt istuivat niin kodikkaasti ja mukavasti. »Katsos, siinä olisi suuria parvekkeita, joilla ihmiset voisivat istua kuumina päivinä ja öinä ja nauttia kesäisin preerioilta henkivästä lounaistuulesta — ja ne kiertäisivät itäpuolellekin — ellei idässä olisi sopivia penkereitä taikka muita parvekkeita, niin että kallisarvoinen järvituulikin voisi pyyhkäistä sinua juuri silloin kuin olisit kuolemaisillasi kuumuudesta, kuten niin useasti tapahtuu. Tuon talon pitäisi olla hyvin suoraviivainen ja tiivis ja tukeva, etteivät kylmät talvemme ja koillismyrskymme pääsisi pujahtamaan sen seinien sisälle. Ja tietysti rakentaisin sinne myöskin makuuparvekkeita — nehän ovat amerikkalaisen elämän valopilkku — meidän ylpeytemme. Englantilaiset juokoot teetänsä penkereillään, espanjalaiset maleskelkoot patioissaan, ranskalaiset varjoisilla pihoillaan ja italialaiset viiniköynnösten peittämissä pergoloissaan, meillä amerikkalaisilla on makuuparvekkeemme — seinien suojaamat ulkoilmaparvekkeemme. Uskon varmasti, että sille miehelle, joka ne keksi, tarjotaan viimeisellä tuomiolla edullisemmat ehdot kuin aeroplaanin taikka gramofoonin taikka puhelimen keksijälle. Se mies ei, totta vieköön, ajatellut muuta kuin ihmissuvun terveyttä.» Ja Selina nauroi Dirkille päätettyään näin komeasti puheensa, ja Dirk nauroi Selinalle, ja molemmat nauraa hyryyttelivät vielä kauan yhdessä takkavalkean ääressä ystävyksinä.

»Äiti, sinä olet kerrassaan suurenmoinen! — vaikkakaan sinun alkuperäisiin chicagolaistaloihisi ei rakenneta muita kuin parvekkeita.»

Selina suhtautui ylen huolettomasti poikansa ankaraan arvosteluun. »Mitäs siitä, jos talossa vain on kylliksi parvekkeita ja pari kolme kylpyhuonetta ja ainakin kahdeksan vaatesäiliötä, niin se kelpaa asuttavaksi, vaikka siitä puuttuisi mitä hyvänsä.»

Seuraavana päivänä he puhuivat vakavammin. Itäinen yliopisto ja arkkitehtuuriopinnot tuntuivat päätetyiltä. Selina oli tyytyväinen ja onnellinen, mutta Dirkin mieltä painoivat kustannukset. Hän esitti nämä huolensa aamiaista syödessään (Dirkin aamiaista, sillä hänen äitinsä oli nauttinut omansa jo monta tuntia aikaisemmin ja istui nyt pojan juodessa kahviaan hänen vieressään silmäillen lehtiä, jotka kiertävä maalaisposti oli juuri tuonut). Hän oli ollut ulkona pellolla katselemassa, kuinka nuoria tomaatintaimia siirrettiin taimilavasta avoimeen maahan. Hänen vanha, harmaa villatakkinsa oli napitettu kaulaan saakka, sillä ilma oli vieläkin hyvin pureva. Hänen päässään oli kumpurainen, musta, pehmeä huopahattu (Dirkin vanha), joka muistutti suuresti sitä hattua, joka oli ollut hänen päässään tuolla torimatkalla, kymmenen vuotta sitten. Selinan posket punersivat hienosti hänen käveltyään pelloilla kirpeässä aamuilmassa.

Hän veti henkeä. »Kahvi tuoksuu niin ihanasti. Otanpa sittenkin — —» Hän kaatoi itselleen puolisen kuppia hyveellisen näköisenä, niin kuin ainakin sellainen, joka haluaisi kokonaista kuppia, mutta voittaa kiusauksen.

»Siat suoriutuvat niistä», Selina selitti tyynesti. »Olen pari kolme vuotta jo ajatellut niitä. August Hempel sen keksi. Oikeastaan tarkoitan karjuja.»

»Jalorotuisia karjuja. Ne ovat kullan arvoisia tällä hetkellä ja vielä muutaman vuoden ajan eteenpäinkin. En haluaisi sitoutua niihin ikuisiksi ajoiksi. Vain siksi, kunnes herra Dirk DeJong on valmis arkkitehti.» Dirkin ilme oli luultavasti puhuva, koska Selina lisäsi: »Älä ole noin surkean näköinen, poju. Ei karju ole mikään vastenmielinen otus ensinkään — eivät ainakaan minun karjuni, jotka asuvat kaakeliseinäisten kylpyhuoneiden vertaisissa karsinoissa ja syövät maissia. Karju saattaa olla oikein kaunis ja arvokkaan näköinen elukka, ellei sitä kohdella kuin sikaa.»

Dirk näytti masentuneelta. »En tahtoisi käydä koulua — karjujen kustannuksella.»

Selina otti päästään huopahatun ja heitti sen ikkunan vieressä olevalle sohvalle sekä silitti tukkaansa kämmenellään. Hänen pehmeä, tumma tukkansa oli täynnä harmaita hiuksia, mutta hänen silmänsä olivat yhtä kirkkaat ja loistavat kuin ennenkin.

»Tiedäthän sinä, Noinsuuri, että tämä farmi on niinsanottu hyvä farmi — niin hyvä kuin vihannesfarmi voi olla. Me olemme velattomat, maat ovat kunnossa, sato on lupaava, ellemme saa taas viime vuoden kaltaista sateista ja kylmää kevättä. Mutta mikään kauppapuutarha ei tee omistajaansa rikkaaksi näinä päivinä, jolloin työ on niin kallista, kauppa sellaista kuin se on ja kuljetus niin vaivalloista. Jokainen kauppapuutarhuri, joka pääsee omilleen, laskee sen jo voitoksi.»

»No, enhän minä valita. Minä vain kerron sinulle. Olen hyvin tyytyväinen elämääni. Kun näen parsaistutukseni, jonka asetin kymmenen vuotta sitten, todellakin kantavan hedelmää, olen yhtä onnellinen kuin jos olisin pudonnut suoraan kultakaivokseen. Joskus muistelen sitä aikaa, jolloin isäsi koetti estää minua istuttamasta ensimmäistä parsapenkkiäni. Ja ajattele tällaista huhtikuuta maalla, kun kaikki itää ja versoo väkevässä, mustassa mullassa — ymmärräthän. Ja ajattele, että kaikki tuo joutuu ravinnoksi — mitä parhaimmaksi ravinnoksi, sellaiseksi ravinnoksi, joka pitää ihmisten ruumiit puhtaina ja terveinä ja jäntevinä ja voimakkaina! Olen niin onnellinen kuvitellessani, kuinka äidit sanovat pienokaisilleen: 'Syö nyt pinaattisi, joka hitunen, muuten et saa jälkiruokaa!… Porkkanat tekevät silmäsi kirkkaiksi… Syö loppuun perunasi. Perunoista saat voimaa!'»

»Hyvää vain!» tokaisi Selina reippaasti. Hän työnsi Dirkin eteen pienen, sinivalkoisen vadin, joka oli ollut hänen kyynärpäänsä vieressä valkoisella pöytäliinalla. »Otahan lisää kinkkua, Dirk. Tällainen soma, paahdettu kiemura, ota nyt.»

Seuraavana syksynä hän oli arkkitehtuuriylioppilas Cornellissa. Hän oli ahkera ja opiskeli loma-aikanakin. Hän tuli kotiin Illinoisin kesän kuumimmaksi ja kosteimmaksi ajaksi ja vietti tuntimääriä joka päivä omassa huoneessaan, jonne hän oli asettanut pitkän työpöydän ja piirustuslaudan. Hänen kulmaviivottimensa oli aina käsillä, samoin kaksi kolmiota — 45 ja 60 — sekä kompassi ja kaksi harppia. Selina seisoi joskus hänen selkänsä takana, kun hän huolellisesti piirteli jotain kalkioimispaperille. Hän halveksi nykyään aivan suunnattomasti paikallista arkkitehtuuria. Hänen ylenkatseensa kohdistui etupäässä noihin vuokrakasarmeihin, joita oli noussut kuin sieniä sateella kaikkien Chicagon katujen vierille eteläisestä Hyde Parkista pohjoiseen Evanstoneen saakka. Chicago puhui niistä hyvin hienosti. Se ei koskaan nimittänyt niitä »huoneustoiksi», vaan aina »apartementeiksi». Jokaisen julkisivulla (rakennukseen kuului tavallisesti kuusi apartementtiä) riippui tavallisesti jonkinlainen lasiseinäinen ulkonema, jota nimitettiin aurinkohuoneeksi. Näihin (joskus niitä nimitettiin komeasti solariumeiksikin) Chicagon asukkaat pakenivat pois lyijynharmaan taivaansa, raskaan, kostean järvi-ilmansa ja sumun, savun ja pimeyden vallitsemasta maailmasta. Niiden kalustamiseen oli käytetty keltaista ja ruusunpunaista kretonkia, ja niiden syvyydessä häämötti silkkisiä lampunkupuja ja kukkaslaatikoita. Näissä avonaisissa pikku näyteikkunoissaan Chicago sitten luki sanomalehtensä, ompeli, pelasi bridgeä, vieläpä söi aamiaisensakin. Chicagolaiset eivät milloinkaan vetäneet alas uutimiaan.

»Kamalaa!» raivosi Dirg. »Ne ovat jo sinänsä kerrassaan kaameat — riippuvat talojen etusivuilla kuin kolme silmälasiparia, ja sitäpaitsi ne vasta oikein lörpöttelevätkin perhe-elämän salaisuuksia! Siellä suoritetaan kaikki muut kotiaskareet paitsi kylpyä. He ovat tyypillisiä lasitalojen asukkaita!»

Keltanokkavuotenaan Dirk pauhasi useasti taiteesta. Mutta Selina ei nauranut hänelle. »Ken tietää», hän tuumi. »Miksi hän ei voisi harjoiteltuaan vuoden taikka pari täällä jossakin toimistossa matkustaa Pariisiin vuodeksi opiskelemaan, jos se on tarpeen.»

Vaikkakin oli vuoden kiireisin aika, matkusti Selina Ithacaan ollakseen läsnä Dirkin yliopiston päättäjäisjuhlallisuuksissa vuonna 1913. Dirk oli silloin kahdenkymmenenkahden vuoden vanha ja — Selinan mielestä — luokkansa kaunein poika. Hän olikin kieltämättä erinomaisen miellyttävä ilmiö, pitkä, sieväkasvuinen, niin kuin isänsäkin, ja vaaleaverinen, myöskin niin kuin isänsä, silmät vain olivat tummat. Ne olivat ruskeat — eivät niin tummat kuin Selinan, mutta yhtä hivelevän ilmeikkäät. Ne tavallaan korostivat hänen kasvojensa voimaa ja valoivat niihin tulta ja terästä, hänen itsensä sitä huomaamatta. Naiset tuntiessaan tuon heihin kiinnitetyn katseen tumman palon uskottelivat sen syttyneen tunteista, joiden suhteen Dirk oli täysin viaton. Eiväthän he tienneet, että tuo katse ja sen vaikutus riippuivat vain pigmenteerauksesta ja silmän muodosta. Sitäpaitsi on harvapuheisen miehen katse aina vaikuttavampaa kuin lörppäsuun.

Selina mustassa silkkipuvussaan, yksinkertaisessa, mustassa hatussaan ja mukavissa kengissään näytti niin erikoiselta kaikkien noiden hilpeiden, harsohattuisten ja nauhakoristeisten äitien joukossa. Hän oli erikoinen, mutta samalla hieno olento — Dirkin ei tarvinnut hävetä häntä. Selina katseli noita pulleavatsaisia, varakkaita, keski-ikäisiä isiä ja ajatteli haikeasti, kuinka paljon komeampi Pervus olisi ollut kuin kaikki nuo toiset, jos hän vain olisi elänyt niin kauan, että olisi nähnyt tämänkin päivän. Sitten hän taas tuumi, ettei tätä päivää luultavasti olisi milloinkaan koittanutkaan, jos Pervus olisi elänyt — ja sitten hän soimasi itseään ajatellessaan tällaista.

Palattuaan Chicagoon Dirk joutui Hollis & Spraguen arkkitehtitoimistoon. Hän oli onnellinen saadessaan työskennellä tässä toimistossa, joka koetti parhaansa mukaan johtaa Chicagon arkkitehtuuria oikeille urille. Michigan Boulevardin ääripiirteet kohosivat jo vanhan, kamalan taivaanrannan yläpuolelle. Mutta Dirkin työ ei ollut paljonkaan tavallisen piirtäjän työtä parempaa, ja hänen viikoittaiset tulonsa ansaitsivat tuskin palkan nimeä. Mutta hän oli yhä vieläkin kukkuroillaan mielipiteitä, ja hänen sorretut tunteensa pääsivät purkautumaan pyhäisin Selinan luona farmilla. »Barokkia!» puuskahti hän puhuessaan uudesta Beachside Hotelista pohjoisrannalla. Hän väitti, että Lincoln Parkin uusi soittolava muistutti piikkisikaa, ja sanoi, että kaupunginvaltuuston pitäisi määrätä Potter Palmerin talo revittäväksi, koska se turmeli koko maiseman, ja kiehui kuvatessaan, millainen alakaupungin Yleisen Kirjaston itäinen julkisivu oli.

»Älä viitsi», Selina lohdutteli onnellisena. »Kaikkihan pystytettiin täällä niin nopeasti. Muista, että vielä eilen taikka toissapäivänä Chicago oli vain intiaanilinnoitus, jossa oli telttoja nykyisten tornien paikoilla ja multavalleja asfaltin paikoilla. Kauneus vaatii aikaa. Ehkäpä me olemmekin odottaneet kaikki nämä vuodet juuri sinun kaltaisiasi nuorukaisia. Ja ehkäpä minä jonakin päivänä ajan pitkin Michigan Boulevardia jonkun hienon vieraan — esimerkiksi Roelf Poolin rinnalla. Juuri niin. Sanokaamme juuri Roelf Poolin, tuon kuuluisan kuvanveistäjän. Ja hän kysyy silloin: 'Kuka on piirustanut tuon rakennuksen — tuon tuolla, joka on niin voimakas ja kuitenkin niin keveä, niin iloinen ja siro ja kuitenkin niin vaatimaton?'ja minä vastaan: 'Tuonko? Sehän on muuan poikani Dirk DeJongin varhaisimmista yrityksistä.'»

Mutta Dirk kieritteli alakuloisena piippuaan ja pudisti päätään.
»Voi, sinä et tunne asioita, äiti. Tämä on kirotun hidasta peliä.
Yhtäkkiä olen minä kolmekymmenvuotias. Ja mikä minä olen? Jonkinlainen
juoksupoika — tai ehkäpä hieman suurempi herra — Hollisin toimistossa.»

Ylioppilasaikanaan oli Dirk seurustellut paljon Arnoldien, sekä Eugenen että Paulan kanssa, mutta Selina luuli joskus huomaavansa hänen välttävän näitä tapaamisia — noita kutsuja ja sunnuntaivierailuja. Selinaa se miellytti, sillä hän arvasi rahakysymyksen pidättävän häntä — ja hänestä Dirkin piti ajoissa todeta heidän välillään vallitseva erotus. Eugenella oli oma auto — Arnoldin autotallin viiden auton joukossa — ja Paulallakin oli omansa. Hän oli ollut ensimmäisiä autotyttöjä Chicagossa, ja hän oli kiitänyt Chicagon bulevaardeja pitkin autossaan jo lyhythameisena pikkutyttönä. Ohjauspyörän ääressä hän oli huimapäisen uskalias ja uskomattoman vallaton. Hän vaikutti voimakkaasti Dirkin tunteisiin, ja Selinakin tiesi sen. Parina viimeisenä vuonna Dirk oli puhunut hyvin vähän Paulasta, mistä Selina arvasi hänen olevan pahasti kiinni.

Joskus Paula ja Eugene ajoivat farmille suorittaen matkan heidän uudesta pohjoisrannan talostaan DeJongin maatilalle hengästyttävän harvoissa minuuteissa. Eugene esiintyi tavallisesti puettuna autolakkiin, avaraan, lontoolaiseen takkiin, polvihousuihin ja omituisiin, englantilaisiin urheilukenkiin, ja hänen vaatteensa riippuivat hänen yllään huolettoman holtittomasti. Paula ei käyttänyt urheilupukuja. Ne eivät sopineet hänen tyyppiinsä, sanoi hän itse. Hän oli hoikka, tumma ja eloisa ja hän käytti mielellään ohuita ja pehmeitä kankaita — kreppejä ja harsoja. Hänen jalkansa näyttivät hyvin pieniltä läpinäkyvissä silkkisukissaan ja solkikengissään. Hänen silmänsä olivat suloisen kaihoavat, hän jumaloi ylellisyyttä ja ilmaisi sen itse.

»Minun täytyy naida rahaa», hän selitti. »Nyt kun he eivät enää nimitä ukki raukkaa pihviparooniksi, ja kun he ovat vieneet häneltä tiesi kuinka monta miljoonaa, olemme me suoraan sanoen mierolla.»

»Sen olet näköinenkin!» pisti Dirk, mutta hänen keveän äänensä takana piili katkeruutta.

»Se on totinen tosi. Ajattele kaikkea tuota pengontaa näiden kymmenen vuoden aikana. Isä parka! Ukki oli tietenkin aika kova veitikka aikoinaan, sen myönnän mielelläni. Luin kerran hänen viimeisen oikeudenkäyntinsä pöytäkirjat — vuodelta 1910 — ja tulin siihen tulokseen, että Aug-ukon rinnalla Jesse Jameskin näytti yhteiskunnan hyväntekijältä. Luulisi hänen iällään ihmisen käyvän jo hieman varovaisemmaksi. Seitsenkymmenisen miehen pitäisi ruveta vähän ajattelemaan ja pelkäämään tulevankin maailman tuomioita. Mutta isoisä onkin oikearotuinen, vanha merirosvotyyppi. Hän on taisteleva ja polttava ja rosvoava, kunnes hän vaipuu pohjaan laivansa mukana. Ja tällä hetkellä näyttääkin tällä vanhalla ruholla olevan aika tuima hyökkäys kestettävänään. Isä itsekin sanoo, että ellei sota puhkea taikka tapahdu jotakin muuta sellaista, mikä on sangen epätodennäköistä, niin säilyketeollisuus on saava pahan vuodon.»

»Mikä kaunopuheisuuden kukkanen!» mutisi Eugene. Kaikki neljä — Paula, Dirk, Eugene ja Selina — istuivat avaralla, suojatulla parvekkeella, jonka Selina oli rakennuttanut talon lounaiskulmaan. Paula lepäsi tietenkin kiikkusohvalla. Silloin tällöin hän työnsi kapean, laiskan jalkansa lattiaan parantaen sohvan hidasta vauhtia.

»Eikö ollutkin? Ja päättääkseni sen yhtä komeasti sanon, että Aug-kulta on toiminut laivan mahtavana kapteenina koko purjehduskauden. Isä ei ole koskaan ollut muuta kuin kiltti toinen perämies, ja sinä Eugene tuskin kelpaat, suo nyt anteeksi, laivapojaksikaan.» Eugene oli siirtynyt liikkeen palvelukseen vuosi sitten.

»Mitä voidaan vaatiakaan», puolustelihen Eugene, »mieheltä, joka vihaa suolattua silavaa? Ja muitakin sikaruokia?» Hän oli aina inhonnut isoisänsä karjalaitumia ja kaikkea niihin kuuluvaa.

Selina nousi astuen parvekkeen toiseen päähän. Hän katseli ulos pelloille varjostaen silmiään kädellään. »Tuolla Adam tuo pihaan viimeistä kuormallista. Nyt hän lähtee kaupunkiin. Cornelius lähti jo tunti sitten.» DeJongin farmi lähetti nykyään kaupunkiin kaksi suurta kuormallista vihanneksia päivässä. Selina hautoi parhaillaan suuren kuorma-auton ostoa, joka vapauttaisi hänet kompuroivista hevosista ja säästäisi tunnittain matkaan käytettyä aikaa. Selina siirtyi pihalle tarkastamaan Adam Brasin vankkureiden kuormitusta. Portaiden alapäässä hän kääntyi. »Ettekö te molemmat voisi jäädä illalliselle? Te saisitte rauhassa riidellä koko aterian ajan ja ajaa kotiin illan viileydessä.»

»Kiitos, minä jään», sanoi Paula heti. »Jos minulle vain annetaan kaikkia vihanneslajeja sekä keitettyinä että raakoina. Keitettyjen pitää uida kermassa ja ruskeutetussa voissa. Ja minun pitää saada itse mennä poimimaan niitä, niin kuin Maud Muller taikka Marie Antoinette taikka joku muu noista teeskennellyistä maalaishaaveilijoista tekee.»

Ranskalaiskorkoisissa kengissään ja harsomaisissa silkkisukissaan hän sitten tepasteli pellon muhevissa, mustissa vaoissa perässään koria kantava Dirk.

»Parsaa», Paula tilasi ensiksi. Sitten: »Mutta missä sitä on? Eihän tämä voi olla parsaa?»

»Maan alla, hölmö», huusi Dirk ja kumartuen otti esille koristaan omituisen, käyrän veitsen eli lapion, jota käytettiin parsaa kerättäessä. »Leikkaa versot kolmen taikka neljän tuuman syvältä maan alta.»

»Oi, anna minun koettaa!» Paula polvistui silkkipuvussaan multaan, turmeli hienot kenkänsä, luopui yrityksestään ja istui katselemaan, kuinka Dirk käytteli taitavasti veistänsä. »Kuule, minä tahdon poimia retiisejä ja maissia ja tomaatteja ja salaattia ja herneitä ja artisokkaa ja — —»

»Artisokkaa kasvaa Kaliforniassa eikä Illinoisissa.» Dirk oli tavallista harvapuheisempi ja ilmeisesti nyrpeissään.

Paula huomasi sen. »Miksi tuollainen Othellon irvistys?» »Ethän sinä tarkoittanut — kun puhuit tuosta rikkaasta naimisestasi — — Ethän sinä ollut tosissasi?»

»Tietenkin olin. Millaisen miehen minä sitten muka voisin naida?» Dirk katsoi häneen vaieten. Tyttö hymyili. »Niin, minähän tietysti sopisin kerrassaan loistavasti farmarin emännäksi.»

»Arkkitehti sitten. Työsi Hollis & Spraguen piirtäjänä tuottaa sinulle luultavasti kaksikymmentäviisi dollaria viikossa.»

»Ei kuulukaan, kultaseni.» Paula pisti esille toisen jalkansa. »Nämä kengät maksavat kolmekymmentä.»

»Enhän minä jää kolmeenkymmeneenviiteen loppuelämäkseni. Riittäähän toki sinun järkesi käsittämään sen. Eugenelle ei maksettaisi senkään vertaa, ellei hän olisi isänsä poika.»

»Äidinisänsä tyttärenpoika», Paula korjasi. »Ja ehkäpä hänelle maksettaisiinkin. Gene on syntynyt mekaanikoksi, jos he vain sallisivat hänen ryhtyä siihen hommaan. Hän on aivan hullaantunut koneisiin ja muuhun sellaiseen moskaan. Mutta kaikkea vielä — miljonäärin poika tutustuu isänsä liikkeeseen alottaen tikapuun alimmalta portaalta. Ja Gene puettuna overalleihin ja työmiehen myssyyn kaikissa sunnuntailehdissä. Hän ajaa Michigan Streetin toimistoon kello kymmenen ja lähtee sieltä kello neljä eikä erota härkää lehmästä nähdessään ne.»

»Viis minä välitän Genestä. Minä puhun nyt sinusta. Laskithan sinä leikkiä, laskithan?»

»Enkä laskenut. En siedä köyhyyttä, enkä edes kohtuullistakaan varallisuutta. Olen tottunut rahaan — paljoon rahaan. Olen kahdenkymmenenneljän vuoden vanha ja pidän silmäni auki.»

Dirk potkaisi viatonta punajuuren vartta kengällään. »Sinä pidät enemmän minusta kuin kenestäkään muusta miehestä.»

»Niinpä siis me viemme nämä vihannekset taloon ja määräämme, että ne keitettäisiin kermassa.»

Paula oli tarttuvinaan raskaaseen koriin, mutta Dirk tempasi sen niin kiivaasti hänen kädestään, että tyttö kiljahti ja loi moittivan katseen punaiseksi hiertyneeseen käteensä. Dirk iski hänen olkapäihinsä — pudisti häntä. »Kuule nyt, Paula. Väitätkö sinä todellakin meneväsi naimisiin jonkun miehen kanssa vain siksi, että hänellä sattumalta olisi paljon rahaa?»

»Ehkäpä en vain siksi, että hänellä olisi paljon rahaa. Mutta se on ehdottomasti oleva muiden ohella tärkeä tekijä. Sitäpaitsi hän on ainakin aika paljon parempi kuin sellainen mies, joka viskelee minua pelloilla kuin perunasäkkiä.»

»Suo anteeksi. Mutta — kuulehan, Paula — tiedäthän, että minä — piru vieköön! — Ja tässä minä nyt kyykötän arkkitehtuuritoimistossa, ja monta vuotta saattaa kulua, ennen kuin minä — —»

»Niin, mutta monta vuotta saattaa myöskin kulua, ennen kuin minäkään kohtaan miljoonani. Miksi siis murjottaisimme? Ja vaikka kohtaisinkin ne, niin me, sinä ja minä, voimme kuitenkin pysyä yhtä hyvinä ystävinä.»

»Älä lörpöttele. Älä koetakaan syöttää minulle noita viattomuus-temppujasi. Muista, että minä olen tuntenut sinut kymmenvuotiaasta saakka.»

»Ja tiedät tarkalleen, kuinka musta minun sydämeni on, eikö niin? Sinä tahtoisit saada jonkun reilun, soman tyttölapsen, joka osaisi erottaa parsan herneestä silmämäärällä ja joka tarjoutuisi juoksemaan kilpaa kanssasi täältä keittiöön.»

Kuuden kuukauden kuluttua Paula Arnold oli naimisissa Theodore A. Stormin kanssa. Tämä viisikymmenvuotias mies oli hänen isänsä ystävä ja niin monien yhtiöiden pää, niin monien pankkien osakas ja niin monien liikkeiden johtaja, että Aug. Hempelkin vietti todellista erakkoelämää hänen rinnallaan. Paula ei nimittänyt koskaan häntä Teddyksi. Kukaan ei nimittänyt häntä Teddyksi. Theodore Storm oli suuri mies — ei oikeastaan lihava, vaan pullea. Hänen pituutensa pelasti hänen muhkean ulkonäkönsä. Hänen kasvonsa olivat suuret, valkoiset ja vakavat, hänen kaunis, runsas, tumma tukkansa harmeni ohimoilta, ja hän pukeutui erinomaisen hyvästi, ellei mainita hänen taipumustaan miltei naisellisiin kaulaliinoihin. Hän rakensi Paulalle kaupunkitalon Lake Shore rantatielle, siihen kaupunginosaan, jota nimitettiin Kultarannaksi. Rakennus muistutti pienehköä kirjastotaloa. Hänellä oli sitäpaitsi vielä maatalokin Lake Forestin toisella puolella. Se oli järven pohjoisella rannalla, ja sen huolellisesti hoidetut puistometsät viettivät acremäärin järveen päin. Siellä oli ajoteitä, luolia, puroja, siltoja, kasvihuoneita, talleja, kilparata, puutarhoja, meijereitä, suihkulähteitä, varjoisia polkuja, ja tilanhoitajan maja (joka oli kaksi kertaa suurempi kuin Selinan päärakennus). Kolmen vuoden kuluessa Paula sai kaksi lasta, pojan ja tytön. »Kas niin, nyt sekin on tehty», hän sanoi. Hänen avioliittonsa oli hirveä erehdys, ja hän tiesi sen itsekin. Sota, joka syttyi 1914 miltei heti hänen häittensä jälkeen, kohotti nimittäin Hempel-Arnoldin osakkeet huimaavan korkealle. Miljoonia nauloja amerikkalaista lihaa ja silavaa laivattiin Eurooppaan. Kahden vuoden aikana kasvoi Hempelien omaisuus suuremmaksi kuin milloinkaan ennen. Paula oli korviaan myöten vaipunut Vertavuotavan Belgian avustamistyöhön — koko Kultaranta oli siihen innostunut. »Kaunis rouva Theodore A. Storm ottamassa vastaan lahjoja Vertavuotavan Belgian hyväksi perustamassaan toimistossa», nähtiin kuvalehdissä.

Dirk ei ollut nähnyt häntä kuukausimääriin. Muutamana perjantaipäivänä
Paula odottamatta soitti hänelle Hollis & Spraguesin toimistoon.

»Tule meille viettämään lauantaita ja sunnuntaita, tulethan? Ajamme maalle tänään iltapäivällä. Voin pahoin ajatellessanikin Vertavuotavaa Belgiaa. Lähetän lapset maalle jo aamulla. En voi itse päästä niin varhain. Haen sinut autollani tänään kello neljä ja vien sinut itse perille.»

»Ei hän tule. Tiedäthän, ettei hän pidä tuollaisesta samettikenkäisestä komeudesta.»

»Voi, mehän elämme siellä maalla niin hirveän yksinkertaisesti. Oikein maalaisesti. Tule nyt, Dirk! Haluan keskustella kanssasi eräistä seikoista — suunnitelmista… Kuinka työ sujuu?»

»Haen sinut kello neljä. Pysähdyn kadulle. Älä anna minun odottaa, ethän? Pollarit mukisevat, jos auto seisoo Loopilla kello neljän jälkeen.»

XV.

»Laputa tiehesi vain!» sanoi Selina, kun Dirk kutsui hänet farmin puhelimeen. »Se virkistää sinua. Sinä oletkin ollut kuin hapan omena pitkät ajat. Tarvitsetko paitoja? Ja sinä jätit tänne tennishousut viime syksynä — puhtaat. Etkö sinä…»

Kaupungissa Dirkillä oli suuri huone komeroineen kauniissa, vanhanaikaisessa, kolmikerroksisessa talossa Deming Placen varrella. Hän käytti etuhuonetta työhuoneenaan ja komeroa makuuhuoneenaan. Hän ja Selina olivat sen yhdessä kalustaneet hyljäten kaikki huoneen alkuperäiset vehkeet, lukuunottamatta vuodetta, pöytää ja muhkeata, mukavaa, haalistunutta, vanhaa nojatuolia, jonka brokaadipäällys viittaili menneeseen loistoon. Kun Dirk sitten oli asettanut kirjansa avonaisille hyllyille toiselle seinälle, himmeäkupuisia lamppuja pöydälle ja kirjoituspöydälle, niin huone näytti sekä asuttavalta että asutulta. Tänä aikana heidän kalustaessaan Dirkin huonetta Selina tottui tulemaan kaupunkiin silloin tällöin päiväksi taikka pariksi penkoakseen huutokauppakamareita taikka vanhojen tavarain kauppoja. Hän oli tosi taituri tällä alalla ja vihasi uusien, tavallisella tavalla hankittujen huonekalujen vernissaa ja kiiltoa.

»Kauneinkin esine kehittyy todella omaksi itsekseen vasta sen jälkeen kuin se on joutunut oikeaan elämään, kun sitä on heitelty ja hangattu ja pahoinpidelty, kun palvelijat ovat sitä raaputelleet ja se on kiillotettu uudelleen, ja siinä on istuttu taikka maattu, taikka siitä on syöty, ja sitä on pölyytetty», Selina sanoi. »Ne ovat aivan ihmisolentojen kaltaisia. Minä käytän mieluummin ajan ja käytön pehmittämää vanhaa vaahterapöytääni, jonka Pervuksen isä omin käsin veisti seitsemisenkymmentä vuotta sitten, kuin kaikkia Wabash Avenuen mahonkilevyjä.»

Hän nautti suuresti näistä harvinaisista kaupunkimatkoistaan — teki niistä pyhäpäivän. Dirk vei tavallisesti hänet teatteriin, ja siellä hän istui aivan hurmaantuneena. Hän suhtautui tähän huvittelulajiin yhtä tuoreesti ja kiihkeästi kuin Dalyn kiertävän teatteriseurueen päivinä, jolloin hän pikkutyttönä oli istunut permannolla isänsä, Simeon Peaken rinnalla. Oli omituista, ettei hän, vaikkakin hänen elämänsä oli ollut peräti vailla romantiikkaa ja seikkailua; kuitenkaan pitänyt elävistäkuvista. »Ääretön ero», hän selitti, »on elävienkuvien ja teatterin suoman jännityksen välillä. On kuin onkin! Kuka viitsisi leikkiä paperinukeilla, jos voisi leikkiä oikealla pikku vauvalla.»

Hän intoutui hirveästi penkomaan tämän suuren, hajanaisen kaupungin outoja nurkkia ja näytti keksivän uusia ihmeitä joka käynnin aikana. Lyhyen ajan kuluttua hän tunsi Chicagon paremmin kuin Dirk — puhumattakaan vanhasta Aug. Hempelistä, joka oli elänyt tässä paikassa yli puolen vuosisataa, mutta joka ei koskaan poikennut kauaksi heiluriuraltaan, joka vei kotoa karja-aitauksiin ja karja-aitauksista kotiin.

Ne seikat Chicagossa, jotka kiihottivat Selinan mielikuvitusta, eivät näyttäneet ensinkään kiinnostavan Dirkiä. Joskus hän vuokrasi vapaan huoneen Dirkin täysihoitolasta päiväksi taikka pariksi. »Tiedätkö!» hän läähätti pojalleen tämän palatessa iltaisin toimestaan. »Olen käynyt kaukana luoteispuolella. Siellä on aivan toinen maailma. Siellä on Puola. Siellä on tuomiokirkkoja ja miehiä, jotka istuvat ravintoloissa kaiket päivät ja lukevat sanomalehtiä ja juovat kahvia ja pelaavat dominoa taikka muuta sellaista. Ja tiedätkö, mitä sitäpaitsi keksin? Chicagossa on lähes suurin puolalainen asujamisto kaikista maailman kaupungeista. Kaikista!»

Mutta tänä päivänä hänen äänensä ei ollut suinkaan hajamielinen hänen puhuessaan puhelimessa äidilleen. »Ethän vain pahastu? Tulen maalle ensi lauantaina. Taikka kenties voin ajaa sinne keskelläkin viikkoa ja jäädä yöksi… Kuinka muuten voit?»

»Mainiosti. Muista sitten tarkasti katsella Paulan uutta taloa, niin että sitten voit kertoa minulle siitä. Julie sanoo, että se on jonkinlainen romaanitalo. Hän kertoi, että Aug-ukko on vain kerran nähnyt sen eikä enää mene sinne toiste edes katsomaan lapsenlapsiansakaan.»

Päivä oli ihmeellisen lauhkea maaliskuun päivä. Kevät, joka tavallisesti oli niin kaino ja arka täällä Chicagossa, oli nyt syöksynyt päistikkaa heidän ylitseen. Kun Dirkin toimistotalon mahtava pyöröovi oli työnnäissyt hänet kadulle, näki hän Paulan istuvan pitkässä pika-autossaan kadun syrjällä. Hän oli pukeutunut mustiin. Koko naisellinen hienosto sekä keskiluokka Chicagossa käytti mustaa. Koko naisellinen hienosto ja keskiluokka Amerikassa käytti mustaa. Kaksi sotavuotta oli riistänyt Pariisilta miehet, veljet ja pojat. Koko Pariisi kulki mustissa. Koskematon Amerikka lainasi iloisesti elegantit suruvaatteet, joten koko Michigan Boulevard ja Fifth Avenue asteli krepin ja harsokankaan, mustien hattujen, mustien käsineiden ja mustien kenkien pimentämänä. Ei mikään muu kuin musta »kelvannut» tänä vuonna.

Musta ei sopinut Paulalle. Hän oli hieman liian kalpea, vaikkakin hän koetti heikentää noiden synkkien verhojen vaikutusta ihmeellisen kauniin, virheettömästi yhdistetyn helminauhan ja uuden, pehmeän puuterilajin avulla. Paula katsahti Dirkiin hymyillen ja taputti viereistä nahkaistuinta toisella kädellään, joka turkissisusteisessa hansikkaassaan näytti kummallisen paksusormiselta.

»Autossa on kylmä. Napita takkisi ylös asti. Minne me ajamme laukkuasi hakemaan? Asutko vielä Deming Placen varrella?»

Dirk asui yhä vieläkin Deming Placen varrella. Hän kiipesi Paulan viereen istumaan, paikalle, minne hänenkin kaltaisensa, nuori ja notkea mies vain vaivoin pääsi tunkeutumaan. Theodore Storm ei koskaan yrittänytkään taittaa itseään sellaiseen kynäveitsiasentoon, jollaista hänen vaimonsa autossa ajaminen olisi vaatinut. Auto oli rakennettu nopeutta eikä mukavuutta silmälläpitäen. Matkustaja lepäsi miltei pitkällään, sääret suorina. Paulan jalat, jotka niin taitavasti painelivat jarrua ja polkimia, olivat verhotut läpikuultaviin, mustiin silkkisukkiin ja pieniin, kiiltäviin solkikenkiin.

»Sinä et ole puettu kylliksi lämpimästi», olisi hänen miehensä sanonut. »On mieletöntä käyttää tuollaisia puolikenkiä automatkalla.» Ja hän olisi ollut oikeassa.

Paula hoiteli ohjauspyöräänsä satumaisen taitavasti. Auto pujahteli sinne tänne liikenteen hyörinässä kuin juokseva neste, kuin emaljivirta, kuin äänetön viri joessa. »En voi päästää sitä menemään vielä», sanoi Paula. »Odotahan, kunnes olemme Lincoln Parkin toisella puolella. Luuletko, että he aikovat säilyttää tuon hirvittävän Rush Streetin sillan iankaikkisesta iankaikkiseen!» Kun he tulivat Dirkin asunnon kohdalle, sanoi Paula: »Minä tulen mukaan ylös. Ei kai sinulla ole teetä siellä?»

»Vielä mitä! Luuletko sinä, että minä olen joku englantilainen romaanisankari?»

»Pyh, älä viitsi leikkiä maalaisserkkua ja chicagolaista, Dirk. » He kiipesivät kolmen kerroksen portaat, ja Paula katseli ympärilleen tutkivasti. Hänen katseensa ei ollut hylkäävä. »Tämähän ei ole hullumpaa. Kuka sen on järjestänyt? Äitisikö? Hyvin sievää. Mutta sinulla pitäisi tietenkin olla oma pieni huoneustosi ja japanilainen palvelija. Hän esimerkiksi tekisi tuonkin sinun puolestasi.»

»Niin tekisi», äkäisesti. Dirk sulloi matkalaukkuaan. Hän ei heittänyt siihen vaatteitaan, vaan taittoi ne sirosti ja käytännöllisesti, niin kuin viisaan äidin poika aina tekeekin. »Palkkani riittäisi hädin tuskin hänen valkoisiin työpukuihinsa.»

Paula asteli edestakaisin huoneessa poimien esille kirjoja, pannen ne takaisin, sormiellen tuhkakuppia, katsellen ulos ikkunasta, tutkien muuatta valokuvaa ja polttaen savukkeen hänen pöydällään olevasta laatikosta. Hänen liikkeensä olivat levottomat, hermostuneen vilkkaat, kissamaiset. »Pian minä lähetän sinulle joitakin pikkutavaroita, jotka sopivat tänne, Dirk.»

»Maailmassa on vain kahta lajia naisia. Sen opin jo yliopistossa. Sellaisia, jotka lähettävät miehille somisteita heidän huoneisiinsa, ja sellaisia, jotka eivät lähetä.»

»Sinähän kysyit. Kas niin! Nyt olen valmis.» Hän napsautti laukkunsa kiinni. »Pyydän anteeksi, etten voi tarjota sinulle mitään. Minulla ei ole edes viiniä ja — miten kirjoissa sanotaankaan? — niin, biskviittiä.»

Taas he liukuivat Paulan roadsterissa liukkaasti Sheridan Roadia pitkin, kiersivät jyrkästi Evanstonin hautausmaan kulman, kulkivat Wilmetten ja Winnetkan somien keskiluokan esikaupunkien ohitse. Paula suoritti uhkarohkeasti Hubbard Woodin mäkien hermoja tärisyttävät käännökset ja pysytti sitten kovan ja tasaisen vauhdin koko loppumatkan.

»Me nimitämme taloamme Stormwoodiksi», kertoi Paula. »Eikä kukaan ulkopuolinen aavistakaan, kuinka sopiva tuo nimi on. Älä rypistä otsaasi. En minä aio syöttää sinulle aviollisia sekasoppiani. Äläkä myöskään sano, että minä muka halusin juuri sitä… Kuinka työsi menestyy?»

»Oikeastaan pidän, mutta — niin, tiedäthän sinä, että me kaikki päästessämme yliopistosta luulemme olevamme tulevia Stanford Whiteja taikka Cass Gilberteja, pystyttävämme Woolworthin pilvenpiirtäjiä ja saavuttavamme kuuluisan nimen yhdessä yössä. Minä olen kuluttanut koko eilispäivän ja tämänkin suunnittelemalla mukavuuslaitoksia sen uuden kuusikerroksisen toimistotalon kaikkiin kerroksiin, joka sijaitsee Milwaukee Avenuen ja Ashlandin kulmauksessa, ja joka on neliskulmainen kuin mikäkin siirtomaatavaralaatikko.

»Kymmenen vuoden päästä minulle kenties uskotaan tuollaisen siirtomaatavaralaatikon piirustaminen yksinäni.»

»Heitä hiiteen. Tee jotakin, joka nopeasti hyödyttää sinua. Tämä aika ei sovi odotukseen. Kenties sinä todellakin kahdenkymmenen vuoden kuluttua piirustat suurenmoisen goottilaistyylisen toimistotalon koristamaan tätä uutta ja loistavaa Michigan Avenuea, jota nykyään aina sätitään. Mutta silloin sinä olet keski-ikäinen mies, joka asuu keskiluokan talossa jossakin keskiluokan esikaupungissa keskiluokkaan kuuluvan vaimonsa rinnalla.»

»Kenties» — Dirk oli hieman loukkaantunut. »Ja kenties minä silloin olen Chicagon sir Christopher Wren.»

»No, luo sitten ensi kerralla pieni silmäys muutamaan sangen somaan pikku rakennukseen, jota nimitetään St. Paulin tuomiokirkoksi. Minä en ole koskaan sitä nähnyt, mutta siitä puhutaan paljon.»

He kääntyivät Stormwoodin portista sisälle. Vaikkakin puut ja pensaat olivat vielä paljaat, näkyi maassa jo hieno viheriä vivahdus. Hämärtyvässä valossa vilahti silmään pensaikon lävitse alhaalla siintävän järven välke. Se oli ihmeellisesti safiirinsininen laskevan auringon valaisemana. Tie kaarsi viimeisen kerran, pujahti puukujanteeseen ja johti mahtavan, pylväillä somistetun, loisto-ovisen talon eteen. Ovi avautui, kun he pysähtyivät. Valkopäähineinen ja -esiliinainen tyttö seisoi ovensuussa. Auton viereen ilmestyi mies jostakin näkymättömästä paikasta, tervehti kohteliaasti Paulaa ja ajoi auton pois. Hallissa palava, avoin valkea tervehti heitä. »Palvelija kantaa ylös laukkusi», sanoi Paula. »Kuinka pienokaiset voivat, Anna? Onko herra Storm tullut?»

»Hän soitti, rouva Storm. Hän ilmoitti, ettei hän voisi saapua, ennen kuin myöhemmin — vasta kymmenen jälkeen. Teidän ei tarvitse missään tapauksessa odottaa päivälliselle.»

Paula oli äkkiä muuttunut voimakkaan roadsterinsa notkeasta, taitavasta ja pelottomasta ohjaajasta talon tärkeäksi emännäksi, joka tarkasti huomaamatta kaiken ja jakoi määräyksensä kulmia hieman kohottaen taikka päätä nyökäten. Halusiko Dirk heti vetäytyä huoneeseensa? Ehkäpä hän halusi katsella pienokaisia, ennen kuin ne paneutuivat levolle, vaikkakin lastenhoitaja ajaisi hänet luultavasti suinpäin tiehensä. Hän oli tuollainen järeä brittiläinen naikkonen, tunsihan Dirk sellaiset. Päivällinen tarjotaan puoli kahdeksan. Hänen ei tarvinnut pukeutua. Miten vain häntä halutti. Täällä ei välitetty muodoista. Oikeata maalaiselämää. (Dirk oli laskenut kolmetoista palvelijaa ennen seuraavaa keskipäivää, eikä hän kuitenkaan ollut lähestynytkään keittiötä, pesutupaa taikka maitohuonetta.)

Hänen huoneensa kauhistutti häntä, kun hän astui siihen. Se oli suuri, suorakulmainen laitos, jonka kapeat, lyijykehyksiset ikkunat olivat syvällä seinissä kummallakin puolella. Toisesta saattoi hän nähdä vilahduksen järvestä, mutta ainoastaan vilahduksen. Perheen omat makuuhuoneet olivat nähtävästi järven puolella. DeJongin laki määräsi, että vieraan piti aina saada parasta, mutta nämä rahakkaat perheet ottivat ilmeisesti itselleen parhaimman ja kohtelivat vierastaan hyvästi, vaikkakin liehakoimatta. Dirk oppi taas jotakin uutta. Hänestä se oli ihmeellistä, mutta samalla järkevää. Hänen matkalaukkunsa oli purettu ja sen sisällys oli pantu kaappiin, ennen kuin hän ehti huoneeseensa. »Tämä on kerrottava Selinalle», hän mietti virnuen. Hän tarkasteli huonettaan arvostellen. Hän arvioi sen tyylin hieman epäröiden ranskalaiseksi. Oli kuin hän olisi päistikkaa pudonnut jonkin Recamierin huoneeseen eikä pääsisi siitä ulos. Siinä oli ruusunpunaista brokaadia, kultaverkkoa ja kermanväristä pitsiä ja ruusunnuppuja. »Nolo huone miehen asuttavaksi», hän ajatteli potkaisten tuolia — sitä nimitettiin kaiketi fauteuiliksi, ja hän oli salaa iloinen kyetessään ääntämään sen virheettömästi. Siellä oli pitkiä peilejä, silkkiverhoja ja kermanvärisiä seiniä. Pitsiverhot ympäröivät vuodetta, jonka höyhenkevyt peite oli ruusunväristä silkkiä. Hän tarkasti myöskin kylpyhuoneensa. Se oli todellakin huone, paljon suurempi kuin hänen vuodekomeronsa Deming Placen varrella — yhtä suuri kuin hänen oma makuuhuoneensa kotona farmilla. Koko kylpyhuone oli ihmeellisesti viritetty sinivalkoiseen väriasteikkoon. Amme oli suunnattoman suuri ja tukeva, ikään kuin koko talo olisi ollut rakennettu sen ympärille. Siellä oli pyyhinliinoja, sinivalkoisia pyyhinliinoja loppumattomiin, kaikensuuruisia pyyhinliinoja pienistä, kirjailluista pyyhkeistä suunnattomiin, paksuihin kylpyhursteihin saakka, joihin saattoi kääriytyä kuin mattoon.

Hän päätti kylpeä ja sittenkin pukeutua smokkiin ja oli tyytyväinen vaivannäköönsä tavatessaan Paulan istumassa mustassa shifongipuvussa takkavalkean ääressä siinä suuressa kattotuolin koristamassa huoneessa, jota hän nimitti kirjastoksi. Dirkin mielestä hän näytti hyvin kauniilta tuossa harsoisessa puvussaan helmineen. Hänen sydämenmuotoiset kasvonsa suurine, kulmista hieman kohoavine silmineen, hänen pitkä, hento kaulansa ja hänen korkealle kiinnitetty tukkansa, joka paljasti hänen pienet korvansa, olivat hyvin viehättävät, mutta Dirk päätteli, ettei hän sanoisi sitä Paulalle.

»Minä olenkin vaarallinen», vastoi Dirk,» mutta se riippuu vain nälästä, joka leimaa minun muuten niin lempeät hollantilaispiirteeni näin petomaisiksi. Mutta miksi sinä nimität tätä kirjastoksi?» Tyhjät hyllyt ammottivat kaikilla seinillä. Huone oli varustettu satoja niteitä varten, ja siellä virui nyt korkeintaan viisi- taikka kuusikymmentä kirjaa toistensa varassa taikka pitkällään hyllyillä.

Paula nauroi. »Ne näyttävät tosiaankin sangen harvoilta. Tiedäthän, että Theodore osti tämän talon sellaisenaan. Onhan meillä tietenkin tarpeeksi kirjoja kaupungissa. Enkä minä viitsikään lukea täällä. Theodore! — enpä luule, että hän on koskaan elämässään lukenut mitään muuta kuin salapoliisijuttuja ja sanomalehtiä.»

Dirk oli itsekseen ajatellut, että Paula arvattavasti oli tiennyt miehensä saapuvan vasta kello kymmenen ja tahallisesti järjestänyt tämän tête-à-tête-aterian. Hän ei siis myöntänyt olevansa hieman harmissaan Paulan sanoessa: »Olen kutsunut Emeryt tänne päivällisille, niin voimme pelata vähän bridgeä jälkeenpäin. Tunnethan sinä Phil Emeryn — kolmannen. Hän käyttää sitä käyntikorteissaankin kuin joku kuninkaallinen henkilö.»

Emeryt toimivat kangasalalla, olivat toimineet kangasalalla kuusikymmentä vuotta, kuuluivat Chicagon ylimystöön, olivat arvossapidettyjä myöskin Englannissa ja ajoivat koirineen metsästämään punaisissa takeissaan Chicagon jäykkien ja ihmettelevien esikaupunkipreeriain halki. He omistivat suuren maatilan järven rannalla lähellä Stormwoodia. He saapuivat hieman myöhään. Dirk oli nähnyt kuvia vanhasta Phillip Emerystä (»Phillip Ensimmäisestä», hän ajatteli virnuen sisällisesti) ja päätti katsellessaan tätä sangen veretöntä kolmatta painosta, että varsi rupesi ohenemaan. Rouva Emery oli vaalea, kuvapatsaan kaltainen ja viehätyksetön. Paula hehkui hänen rinnallaan kuin tumma jalokivi. Päivällinen oli erinomainen, mutta hämmästyttävän yksinkertainen, tuskin runsaampi kuin se, jonka Selina olisi hänelle tarjonnut, arveli Dirk, jos hän olisi mennyt kotiin täksi pyhäksi. Keskustelu oli katkonaista ja sangen mitätöntä. Ja tuo veijari omisti miljoonia! Miljoonia! Tuon pojan ei tarvinnut näperrellä jossakin arkkitehtitoimistossa. Rouva Emeryä kiinnosti Chicagon katunimien oikea ääntäminen.

»Se on aivan hirveää», hän sanoi. »Oikeastaan pitäisi perustaa liitto, joka ajaisi oikean ääntämisen asiaa. Olisi opetettava kaikille ihmisille ja lapsille kouluissa. Goethe Streetiä nimitetään 'Gertyksi' ja Des Plainesissä äännetään kaikki s:t. Illinoisiakin sanotaan Illinoiseksi'.» Hän oli oikein tosissaan. Hänen rintansa kohoili, ja hän söi nopeasti salaattiaan. Dirk ajatteli, ettei lihavien vaaleaverikköjen koskaan pitäisi kiihtyä. Heidän kasvonsa punastuvat niin rumasti.

Bridgeä pelattaessa päivällisen jälkeen Phillip Kolmas kuitenkin osoitti olevansa sikäli isänsä poika, että hän voitti Dirkiltä enemmän rahaa kuin tämän oikeastaan kannatti menettää, mutta siihen oli rouva Philkin osaltaan syypää pelatessaan Dirkin vastapuolena. Paula pelasi Emeryn kanssa rohkeata ja viekasta peliä. Theodore Storm saapui kello kymmenen ja jäi katsomaan heitä. Vieraiden lähdettyä he istuivat kolmisin valkean ääressä. »Jotakin juotavaa?» Storm kysyi Dirkiltä. Dirk epäsi, mutta Storm sekoitti aika wiskyn itselleen ja vielä toisenkin. Wisky ei nostanut mitään väriä hänen valkoisille, ilmeettömille kasvoilleen. Hän puhui tuskin sanaakaan. Dirk, joka tavallisesti oli vaitelias, tuntui hänen rinnallaan miltei puheliaalta. Mutta Dirkin puhumattomuus ei ollut raskasta ja elotonta niin kuin tämän miehen, joka oli sekä lamauttava että hermostuttava. Hänen mahansa, suuret, valkoiset kätensä ja hänen leveät, värittömät kasvonsa olivat kuin valkaistu, veretön lihakasa. »En käsitä, kuinka hän sietää tuota miestä», Dirk ajatteli. Mies ja vaimo näyttivät suhtautuvan toisiinsa kohteliaan suopeasti. Storm pyysi anteeksi ja vetäytyi pois mutisten jotakin väsymyksestä ja tapaamisesta huomenna.

»Se onkin mainiota. Hän voi auttaa sinua paljon.» »Kuinka auttaa? Minä en ymmärrä — —»

»Mutta minäpä ymmärrän. Minä tahdon, että sinä menestyisit. Minä tahdon. Sinä voitkin menestyä. Se on kirjoitettu koko olemukseesi, ryhtiisi, puheeseesi ja puhumattomuuteesi. Siihen katseeseen, jonka sinä luot ihmisiin. Sinun käytökseesi. Sitä kai nimitetään voimaksi, ja sinulla sitä on joka tapauksessa.»

»Sinulla on kerran vielä oleva kumpaakin.» Paula nojautui eteenpäin. Hänen silmänsä olivat kirkkaat ja suunnattoman suuret. Hänen kätensä — nuo laihat, tummat, kuumat kädet — olivat ristissä hänen sylissään. Dirk katseli häntä äänettömänä. Äkkiä kohosivat kyyneleet Paulan silmiin. »Älä katsele minua tuolla tavalla, Dirk.» Hän vaipui hervottomana takaisin tuoliinsa. Hän näytti väsyneeltä ja hieman vanhettuneelta. »Avioliittoni on epäonnistunut — käsitäthän toki sen.»

»Enpähän. Tai kenties tiesinkin. Voi, enhän minä tiedä. Eikä se vaikuta enää mitään. En minä pyri tuollaiseksi Elämäsi Johtolangaksi, kuten sellaista nimitetään. Minä vain pidän sinusta — kuten tiedät — ja haluan auttaa sinua menestymään. Se on luultavasti — niin — jonkinlaista äidillisyyttä.»

»Voi, enhän minä mitenkään voi innostua taivaisiin kahdesta punertavasta, terveestä lapsimöhkäleestä. Tietysti minä rakastan heitä ja muuta sellaista, mutta he eivät tarvitse muuta kuin pullon suuhunsa säännöllisin väliajoin, pesua, pukeutumista, tuulettamista ja unta. Heidän hoitamisensa on aivan koneellista ja yhtä jännittävää kuin myllyn polkeminen. En minä voi viettää elämääni viljellen äidinrakkautta ja lyöden rintoihini kahden soman lihamöhkäleen tähden.»

Paula virkistyi taas kiinnittäen kaiken huomionsa Dirkiin. »Kaikki on niin hullunkurista. Noilla miehillä, joiden tulot nousevat kolmeenkymmeneen-, neljäänkymmeneen-, kuuteenkymmeneen-, jopa sataantuhanteenkin vuodessa, ei usein ole läheskään samoja lahjoja kuin viidentuhannen miehellä on. Tohtori, joka lähetti Theodorelle neljäntuhannen dollarin laskun kummankin lapseni syntyessä, ei tehnyt mitään sellaista, jota ei mikä hyvänsä Fordillaan ajava maalaistohtori olisi tehnyt. Hän vain tiesi saavansa tuon summan, ja hän siis vaati sen. Jonkunhan aina täytyy saada nuo viidenkymmenentuhannen tulot — jonkun liikemiehen, pörssiherran taikka — niin, katso Phil Emeryäkin! Hän ei luultavasti kykenisi tarvittaessa myymään vaaleanpunaisen silkkinauhan pätkääkään jollekin koulutytölle. Katso Theodorea! Hän vain istuu ja räpyttelee silmiään eikä sano mitään. Mutta kun oikea hetki lyö, niin hän puristaa nyrkkiin lihavan, valkean kouransa muristen: 'Kymmenen miljoonaa', taikka 'Viisitoista miljoonaa', ja asia on ratkaistu.»

Dirk nauroi peittääkseen kasvavaa kiihtymystään. »Asia ei ole käsittääkseni aivan noin yksinkertainen. Sen takana piilee jotakin, jota meidän silmämme eivät näe.»

»Eikä piilekään! Minähän tunnen koko tuon sakin. Minä olen kasvanut tämän rahalauman keskuudessa, enkö olekin? Minä olen nähnyt silavanmyyjiä ja vehnäkeinottelijoita ja kaasun ja sähkön ja kangastavarain kauppiaita. Isoisä on ainoa koko joukosta, jota kunnioitan. Hän on pysynyt samana. Häntä ei vain petkutetakaan kauniilla sanoilla. Hän tietää, että hän ryhtyi sianlihan tukkukauppaan juuri silloin kuin sianlihan tukkukauppa oli jotakin uutta Chicagossa. Ja katso, mikä hän nyt on!»

»Kai siis sentään myönnät, että oikea ajankohta on myöskin tärkeä kysymys», Dirk intti.

Paula nousi seisomaan. »Ellet sitä itse tiedä, niin minä sanon sinulle, että nyt on oikea ajankohta. Isoisä ja Theodore kelpaavat työtovereiksi. Voithan olla arkkitehti, jos haluat — onhan se aika hienokin ammatti. Mutta ellet ole nero, ei se sinua kohota kovinkaan korkealle. Yhdy sinä isoisään ja Theodoreen, Dirk, niin viiden vuoden kuluttua — —»

»Mitä silloin?» He seisoivat silmä silmää vasten, Paula jännittyneenä ja palavana, Dirk tyynenä, vaikkakin vilkastuneena.

»En tiedä varmasti, Paula. Luulen, ettei se miellyttäisi ainakaan äitiäni.»

»Mitä hän ymmärtäisi? Oi, tiedänhän, että hän on hieno, viisas ja ihmeellinen ihminen. Juuri ihmeellinen. Rakastan häntä. Mutta menestyminen! Hänen mielestään menestys merkitsee uutta parsa- taikka kaalipeltoa taikka uutta uunia keittiöön kaasun ehdittyä High Prairiehen saakka.»

Dirk tunsi epämääräisesti, että Paula hallitsi häntä, että hänen kuumat, kiihkeät kätensä puristivat häntä, vaikkakin he seisoivat erillään ja katselivat toisiaan miltei vihamielisesti.

Riisuutuessaan tuona iltana ruusuisessa silkkihuoneessaan Dirk mietiskeli: »Mikähän peli nyt oikeastaan on käynnissä? Mihinkähän hän pyrkii? Ole varovainen, Dirk, poikaseni.» Tultuaan huoneeseensa hän oli heti astunut korkean peilinsä luokse ja katsellut itseään huolellisesti ja tutkivasti tietämättä, että Paula omassa huoneessaan teki samaten. Dirk siveli kämmenellään tarkasti ajeltua leukaansa ja katseli smoking-pukunsa leikkausta. Häntä harmitti, ettei se ollut Peter Peelin, Michigan Boulevardin englantilaisen räätälin tekemä. Peel oli vain niin kirotun kallis. Kenties ensi kerralla…

Maatessaan pehmeässä vuoteessaan silkkipeitteen alla hän taas mietti:
»Mikähän pikku peli nyt oikeastaan onkaan käynnissä?»

Hän heräsi kello kahdeksan suunnattoman nälkäisenä. Hän tuumi levottomana, miten hän saisi aamiaisensa. Paula oli sanonut, että aamiainen tuotaisiin hänen huoneeseensa. Dirk venyttelihen laiskasti, hypähti jaloilleen, käänsi veden vuotamaan ja kylpi. Palatessaan takaisin aamupuvussaan ja tohvelit jaloissaan hän näki, että hänen aamiaistarjottimensa oli salaperäisellä tavalla ilmestynyt hänen huoneeseensa ja lepäsi nyt herkullisena pienellä, siirrettävällä pöydällä. Sillä oli joukottain pieniä, peitettyjä vateja ja ihastuttavan taiteellinen kahvikalusto. Taitetut ja neitseelliset sanomalehdet olivat sen vieressä. Siellä oli myöskin kirjelippunen Paulalta: »Haluaisitko kävellä hieman noin puoli kymmenen aikaan? Tule tallin luokse, niin minä saan näyttää sinulle uuden hevoseni.»

Matka talosta tallin luokse oli jo sinänsä sievä kävelyretki. Paula odotti häntä puettuna ratsastuspukuun. Hän näytti niin poikamaiselta ja nuorelta seisoessaan Patin, päätallimestarin, suuren ruhon vieressä. Hänellä oli vaaleanruskeat nahkahousut, hieman tummempi takki ja pieni, pyöreä huopahattu, jonka lieri kiertyi ylöspäin otsalla.

Paula tervehti häntä. »Olen ollut ulkona jo kaksi tuntia — suorittanut aamuratsastukseni.»

»En siedä ihmisiä, jotka heti ensi työkseen aamulla kertovat minulle olleensa ulkona kaksi tuntia.»

»Jos sinä olet tuollaisella tuulella, niin me emme näytäkään sinulle hevostamme, emmehän, Pat?»

Pat oli toista mieltä. Hän näytti Dirkille uuden, satuloidun tamman,
niin kuin äiti näyttää viimeistä jälkeläistänsä, hellästi ja ylpeästi.
»Katsokaapa hänen selkäänsä», sanoi Pat. »Siitä tuntee hevosen, herra.
Tämän viivan pituudesta. Katsokaa nyt! Tämä vasta on jotakin!»

»Sitten saan seuraa ratsastaessani. Theodore ei ratsasta milloinkaan. Hän ei urheile millään tavalla, istuu vain tuossa suuressa, pulleassa autossaan.»

He astuivat vaunuvajaan, suureen, ilmavaan, valkeaksi pestyyn halliin, joka oli täynnä loistavia valjaita, jalustimia ja kuolaimia kuin jalokiviä lasikaapeissaan. Siellä oli myöskin punaisia ja keltaisia ja sinisiä ohjaksia riippumassa seinällä ja rivi voittomaljakoita. Vaunuvaja vaikutti Dirkiin hyvin masentavasti. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt mitään sen kaltaista. Siellä ei ensinnäkään ollut mitään autoja. Hän oli unohtanut, että ihmiset saattoivat ajaa muullakin kuin autolla. Hevonen herätti naurua Chicagon bulevaardeilla. Jos kiiltävät vaunut olisivat kahden sileän, kastanjanruskean hevosen vetäminä vierineet Michigan Avenuea pitkin, olisi koko katu pysähtynyt ihmettelemään ja tirskumaan, niin kuin se olisi ihmetellyt ja tirskunut nähdessään roomalaiset, seebrojen vetämät rattaat keskuudessaan. Ja tässä vajassa seisoivat tuollaiset säteilevät, tahrattomat vaunut. Täällä oli hieno, kermanvärinen kuomu kermanvärisine tupsuineen. Täällä oli kaksipyöräisiä, korkeita, keveitä ja siroja rattaita, muuan viktoria ja kahdet ponirattaat. Tässä huoneessa saattoi kävijä unohtaa, että auto oli keksittykään. Ja kohoten kaikkien yläpuolelle, masentaen kaikki muut, himmentäen kaikki muut törrötti siellä vielä diligenssikin — mieletön ajopeli. Se oli täysin kunnossa. Sen pielukset olivat ehjät, sen kyljet loistivat, sen astuimet kiilsivät. Dirk purskahti äänekkääseen nauruun nähdessään sen. Se oli niin mahtava ja niin hullunkurinen. Poikamaisesti hän äkkiä hypähti kolme porrasta ylös sen ajurinistuimelle. Hän näytti niin kauniilta istuessaan siellä ylhäällä. »Nelivaljakko — niinhän näitä nimitetään? Eikö teillä ole roomalaisia juggernauteja?»

»Haluatko ohjata sitä?» kysyi Paula. »Saat kyllä tänään iltapäivällä.
Luuletko osaavasi? Siinä on todellakin neljä hevosta.» Hän nauroi
Dirkille tummat kasvonsa kääntyneinä ylöspäin.

Dirk katsahti alas häneen. »En.» Hän kiipesi alas. »Silloin kuin tämä oli käytännössä, ajoi minun isäni luultavasti farmikaakkejaan Heinätorille.»

Paula huomasi, että Dirk oli pahastunut jostakin syystä. Viitsisikö hän odottaa, kunnes Paula ehtisi vaihtaa pukua? Vai miellyttäisikö automatka häntä enemmän? He kävelivät rinnatusten takaisin taloa kohden. Dirk ei pitänyt siitä, että Paula niin innokkaasti uteli hänen toivomuksiaan. Se kiusasi häntä.

Paula pani kätensä hänen käsivarrelleen. »Dirk, oletko sinä suuttunut minulle eilisiltaisesta puheestani?»

»Mitä sinä ajattelit tullessasi huoneeseesi eilen illalla? Kerro, Mitä sinä ajattelit?»

»Ajattelin: 'Hän on kyllästynyt mieheensä ja haluaa hurmata minut.
Minun on siis oltava varuillani.'»

»Ajattelin, ettei minun takkini istunut oikein hyvästi ja toivoin, että voisin tilata seuraavan Peeliltä.»

XVI.

Mutta maailman meno luontuikin sitten niin, ettei Dirkin tarvinnutkaan huolehtia uuden smokinginsa leikkauksesta seuraavan puolentoista vuoden aikana. Hänen takkinsa oli, samoin kuin muutamien miljoonain muidenkin hänen ikäistensä nuorukaisten takit, sievästi oliivinharmaa, ja hän kantoi sitä varsin soreasti ja tyynen huolettomasti, niin kuin ainakin mies, joka tietää, että hänen hartiansa ovat leveät, hänen vyötäisensä kapeat, hänen vatsansa litteä, hänen lanteensa solakat ja hänen säärensä suorat. Suurimman osan tästä ajasta hän vietti Fort Sheridanissa ensiksi upseerikursseilla, sitten muita upseerikokelaita harjoittamassa. Hän suoriutui tehtävästään mainiosti. Salainen vaikutusvalta oli hänet sinne asettanut, ja se kiinnitti hänet samaan paikkaan vielä senkin jälkeen kuin hän itse oli ruvennut kapinoimaan liikkumattomuuttaan vastaan. Fort Sheridan sijaitsee muutaman mailin päässä Chicagosta kaupungin pohjoispuolella. Pohjoisrannan huvilain hienot päivälliset olivat ehdottomasti epäonnistuneet, ellei niissä ollut vähintään yhtä majuria, yhtä everstiä, kahta kapteenia ja muutamia ensimmäisiä luutnantteja siroteltuna sinne tänne. Heidän saappaansa kiilsivät niin kauniisti tanssisaleissa.

Viimeisten kuuden kuukauden aikana (vaikka hän ei tietenkään aavistanut, että ne olivat viimeiset) Dirk koetti epätoivon vimmalla päästä Ranskaan. Hän oli äkkiä pahanpäiväisesti kyllästynyt tähän sievään kotityöhön, päivällisiin, luistavaan totuntatapaan, oliivinväriseen autoon, joka kiidätti hänet, minne hän vain halusi (hän oli komppanian päällikkö), Paulaan, jopa äitiinsäkin. Kaksi kuukautta ennen sodan päättymistä hän vihdoinkin pääsi Euroopan puolelle, mutta Pariisi määrättiin sittenkin hänen päämajakseen.

»Jos minä olisin mies», Selina sanoi, »niin ratkaisisin minä kantani sodan suhteen suoraa päätä ja asettuisin joko tälle taikka tuolle puolelle. Minä ryhtyisin siihen samalla tavalla kuin Jan Steen lautakasaansa — tietäen, että se on likaista työtä, josta on suoriuduttava mahdollisimman nopeasti, taikka sitten kieltäytyisin puuttumasta siihen ensinkään, jos työ mielestäni ei sopisi minulle. Minä joko taistelisin taikka sitten esiintyisin sodan itsetietoisena vastustajana. Mitään välimuotoa ei olisi olemassa, ellen olisi vanha taikka rampa taikka sairas.»

Paula kauhistui kuullessaan tällaista puhetta. Samoin Juliekin, joka oli vaikeroinut ääneensä Eugenen liittyessä ilmailuvoimiin. Poika oli nyt Ranskassa ylen onnellisena. »Tarkoitatko todellakin», kysyi Paula, »että Dirkin muka pitäisi lähteä valtameren taakse haavoittumaan taikka kaatumaan?»

»En. Jos Dirk kaatuisi, loppuisi minunkin elämäni. Luultavasti eläisin minä edelleenkin, mutta elämäni olisi kuitenkin, päättynyt.»

Selina oli pohtinut omaa asemaansa sodan sekamelskassa. Hän olisi halunnut lähteä Ranskaan kenttäkeittäjäksi, mutta oli sitten huomannut, että se olisi ollut sulaa itsekkyyttä. »Minun tehtäväni on», hän selitti, »kasvattaa vihanneksia!» ja karjujani niin nopeasti kuin ikinä voin.» Hän antoi monelle perheelle ilmaisen ruoan miesten ollessa sotapalveluksessa. Itse hän raatoi kuin mies suorittaen entisen rotevan rengin työn farmillaan.

Paula oli viehättävä Punaisen Ristin univormussa. Hän kehotti Dirkiä tarjoutumaan valtion vapaudenlainaobligatsionien myyntiin, ja Dirk onnistui odottamattoman hyvästi. Hänen käytöksensä oli niin tyyni ja vakava, ja hän oli niin sanomattoman luotettavan ja viehättävän näköinen univormupuvussaan. Paulan pikku omistajanilme oli kasvanut kasvamistaan, kunnes se nykyään ympäröi Dirkiä kuin vaippa. Paula ei leikkinyt enää — hän oli vakavasti, hirvittävästi rakastunut Dirkiin.

Kun Dirk vuonna 1918 riisui univormunsa, siirtyi hän Great Lakes Trust Companyn arvopaperiosastolle. Theodore Storm omisti huomattavan osan sen osakkeista. Dirk sanoi, että sota oli hävittänyt hänen ihanteensa. »Ihanteettomuus» sana lausuttiin nykyään useasti syyksi taikka selitykseksi, jos joku poikkesi totutuista tavoista. »Sodan luoma ihanteettomuus.»

»Mitä sinä sitten luulit sodan aikaansaavan?» sanoi Selina. »Luulitko sen puhdistavan! Se ei ole vielä koskaan puhdistanut.»

Oli selviö, ainakin Selinan mielestä, että Dirk oli ainoastaan väliaikaisesti luopunut alastaan. Tavallisesti hän ratkaisi kaikki kysymykset hyvin ripeästi, mutta tällä kertaa hän vasta liian myöhään huomasi, että hänen poikansa oli lopullisesti hyljännyt rakennukset arvopaperien tähden, ja ettei hän koskaan olisi rakentava muita taloja kuin Selinan omia ilmalinnoja. Dirkin pari ensimmäistä kuukautta arvopaperiosastolla tuottivat enemmän kuin kokonaisen vuoden työ Hollis & Spraguesin toimistossa. Kun hän voitonriemuisena kertoi siitä Selinalle, sanoi tämä: »Niin, mutta eihän tuollainen voi sittenkään olla hauskaa, tuollainen paperien myyminen? Arkkitehtuuri on jännittävää. Melkein yhtä jännittävää kuin näytelmäkappaleen kirjoittaminen, joka sitten näytellään — joka herää henkiin silmiesi edessä — arkkitehtuuri mahtaa olla miltei yhtä hauskaa. Sinä piirrät vain rakennuksen paperille — teet pieniä merkkejä tänne, vedät suoria viivoja tuonne, kirjoitat numeroita, lasket, jäljennät, mittaat — ja sitten jonakin päivänä näet äkkiä todellisen rakennuksen. Se on terästä ja kiveä ja tiiltä, koneet jyskyttävät sen sisässä kuin sydän, ja ihmiset virtaavat sisälle ja ulos. Se on osa tätä kaupunkia. Se on kappale tosi kauneutta, jonka sinä olet luonut! Voi, Dirk!» Dirkin mieltä viilsi tuska, kun hän sillä hetkellä näki äitinsä kasvot. Ne olivat niin eloisat, niin innostuneet.

Dirk keksi puolusteluja. »Minä myyn arvopapereita ja hankin rahaa talojen rakentamiseen, eikä sekään ole ikävää.»

Mutta Selina pyyhkäisi tuon kuvan pois miltei halveksivasti. »Älä puhu pötyä. Dirk. Sellaista työtä tekee lipunmyyjä, joka päästää ihmiset sisälle katsomaan kappaleita.»

Dirk oli saanut paljon ystäviä viimeisen puolentoista vuoden aikana. Sitäpaitsi hän oli omaksunut uuden käytöstavan, arvovaltaisen ja vakuuttavan ilmeen. Arkkitehdin ammatti oli lopullisesti jäänyt hänen selkänsä taakse. Sotakuukausien aikana ei ollut rakennettu mitään eikä luultavasti seuraavinakaan vuosina rakennettaisi mitään. Rakennusaineita ei ollut ja työvoima oli suunnattoman kallista. Hän ei sanonut Selinalle, että hän oli luopunut tuosta toisesta työstä, mutta oltuaan kuusi kuukautta uudessa virassaan hän tiesi, ettei hän milloinkaan enää palaisi takaisin.

Hän menestyi heti alusta alkaen. Vuoden kuluttua hänen menestyksensä oli niin täydellinen, että hän oli muuttunut miltei erottamattomasti kaikkien noiden satojen muiden, menestyneiden, nuorten chicagolaisten liikemiesten kaltaiseksi, joiden vaatteet teetettiin Peelin liikkeessä, joiden kaulukset olivat ihmeellisen puhtaat Loopinkin hiilipölyisessä ilmastossa, joiden kengät olivat käsintehdyt, ja jotka söivät aamiaispäivällisensä Noon-klubissa First National Bankin katolla, missä Chicagon miljonäärit söivät corned-beef hashia, milloin vain tämä kansanomainen ruokalaji esiintyi ruokalistalla. Hän oli ollut salaisesti kiihtynyt syödessään ensimmäisen ateriansa tässä klubissa, jonka jäseniin kuuluivat kaupungin rahamiespiirien »suurmiehet». Nykyään hän jo kykeni hieman ylimielisestikin suhtautumaan heihin. Olihan hän tuntenut vanhan Aug. Hempelin jo vuosikausia samoin kuin Michael Arnoldin ja myöhemmin Phillip Emeryn ja Theodore Stormin, mutta hän oli luullut, että nämä miehet olisivat olleet jotenkin erikoiset.

Paula oli kerran sanonut: »Theodore, etkö veisi Dirkiä ylös Noon-klubiin jonakin päivänä? Siellä on paljon suuria herroja, joihin hänen pitäisi tutustua.»

Dirk meni sinne sydän sykkyrällä. Suuri, huoneenkokoinen, messinkiristikkoinen hissi kiidätti heidät ylös kullan linnoituksen katolle. Klubin seurusteluhuone tuotti hänelle ensimmäisen pettymyksen. Se muistutti Pullman junan tupakkahuonetta. Tuolit olivat mustalla nahkalla taikka punaisella plyyssillä päällystetyt. Puuosat olivat kiiltävän punaista mahonkijäljittelyä. Matto oli viheriä. Hallissa, sikaripöydän vieressä, oli kirkkaaksi kiillotettuja, messinkisiä sylkyastioita. Ruoka oli hyvästi valmistettua miesten ruokaa. Yhdeksän kymmenestä näistä herroista omisti miljoonia. Milloin vain ruokalistalla esiintyi corned beefiä taikka kaalia, valitsi yhdeksän kymmenestä sitä. Nämä eivät olleet ensinkään pilalehtien ja romaanien luomia Amerikan suurliikemiehiä — noita kellahtavia, hermostuneita, dyspeptisiä olentoja, jotka nauttivat aamiaispäivällisekseen maitoa piirakoiden kera. He jakaantuivat kahteen selvään luokkaan. Vanhat herrat, joiden ikä vaihteli viiden- ja kuudenkymmenen välillä, olivat kookkaita, punakoita, täyteläisiä miehiä, joita heidän lääkärinsä pelottelivat liian korkealla verenpaineella, suonten kalkkiutumisilla, laajentuneilla sydämillä ja kapinallisilla munuaisilla. Nyt he siis olivat olevinaan erittäin varovaisia, söivät hitaasti ateriansa, polttelivat hiljakseen ja juttelivat. Heidän kasvonsa olivat liikkumattomat, heidän silmänsä viekkaat ja kovat ja heidän puheensa vapaata ja sangen vähän kieliopillista. »Runstasiko Baldwin sitä etelä-amerikkalaista höskää, vai nappasiko hän ne ilman muuta?» Useimmat heistä eivät olleet saaneet leikkiä nuoruudessaan, ja nyt he leikkivät kömpelösti, hieman surumielisesti ja kuitenkin kiihkeästi, niin kuin leikkii se, joka on saapunut tanhualle liian myöhään, Lauantaisin nähtiin heidän eurooppalaisine, vihreine urheilusukkineen ja skotlantilaisine nuttuineen ohjaavan kulkunsa golfkentille taikka järvelle päin. He turmelivat sekä suunsa että maksansa väkevillä sikareilla, koska savukkeet olivat liian halpoja ja piiput liian yleisiä. »Otahan sikari!» oli heidän tervehdyksensä, tunnussanansa ja sesaminsa. »Otahan sikari.» Ainoastaan harvat heistä olivat niin rikkaita ja niin arvossapidettyjä, että he uskalsivat polttaa halpoja, keveitä panatelloja. Hempelin ukko oli näitä. Dirk huomasi, että hän tullessaan joskus Noon-klubiin aikaansai pienen kunnioittavan hälinän. Hän läheni nykyään seitsemääkymmentäviittä, hänen selkänsä oli suora, hänen mielensä voimakas ja elämänhaluinen — mahtava, vanha merirosvo pikkuväen joukossa. Hän oli toiminut suorasukaisesti ja raa'asti — loiskis! läiskisi viholliset mereen. Nuorempi polvi katseli häntä huvitettuna ja kunnioittavasti.

Nämä nuoret miehet, joiden ikä vaihteli kahdestakymmenestäkahdeksasta neljäänkymmeneenviiteen, olivat uusien liikemenetelmien opetuslapsia. He olivat suorittaneet tutkintonsa yliopistoissa. He olivat eläneet ylellisyyden keskellä koko elämänsä. He muodostivat toisen taikka kolmannen polven. He puhuivat »sielutieteestä» ja sovittivat itsehillinnän käytäntöön… He tunsivat suggestionin voiman. Siellä, missä Aug. Hempel oli nostanut mustan lipun, he vetäytyivät periskoopin turviin. Dirk totesi, etteivät nämä miehet puhuneet liikeasioista ruoka-aikana, elleivät olleet tulleet tapaamaan toisiaan erikoisesti juuri sitä varten. Dirkin mielestä he tuhlasivat kosolta aikaa ja useasti he torkkuivat puolisen tuntia mukavissa toimistoissaan vetäydyttyään muka »neuvotteluihin» taikka työhön, jota heidän sihteeriensä kopean ilmoituksen mukaan ei voitu häiritä ennen puolta kolmea. He olivat noiden parrakkaiden, karkeapintaisten ja sangen pelottavien miesten poikia ja pojanpoikia, jotka olivat vuonna 1835 taikka 1840 tulleet Limerickin taikka Kilkennyn kreivikunnista taikka Skotlannista taikka Reininmaasta muovailemaan tätä uutta maata voimakkailla, karvaisilla käsillään, noilla käsillään, joiden tekemä työ oli luonut sinfoniaorkesterit, purjehdusseurat ja golfklubit, joiden avulla heidän jälkeläisensä nyt sitten huvittelivat ja lepäilivät.

»… aitiot käyvät aika hyvin kaupaksi, mutta Metropolitan sieppaa kaikki parhaimmat ja me kaipaamme nimiä. Mary Garden ei vedä enää niin kuin ennen — edes Chicagossakaan. Tarvitaan laajojen piirien kannatusta.»

»… hyppäsin Century-junaan New Yorkissa neljännestä vailla kolme ja ehdin täällä vielä koetella uutta hevostani puistossa. Se on tottumaton kaupunkiin, mutta ensi viikollahan me jo muutamme maalle Lake Forestiin — —»

»… mainio kappale, mutta he eivät lähetä tänne alkuperäistä henkilökuntaa, ja seuraus on selvä…»

»… Lontoossa. Eikö olekin hauska viheriä väri? Tällaisia kaulaliinoja et saa täältä ikinä. Nämä ostin viime matkallani. Niin, Plumbridgeltä Bond Streetin varrella.»

Kykenihän Dirk itsekin varsin vaivattomasti puhumaan tuollaista. Hän kuunteli hiljaa, nyökkäsi, hymyili, hyväksyi taikka väitti vastaan. Hän katseli ympärilleen tarkasti arvostellen. Siellä oli suppeiksi muovailtuja vyötäröltä, huolellisesti leikattuja räätälin pukuja ja silmäkulmista säteileviä, viekkaita kokemuksen ryppyjä. Siellä söi reklaamitoimiston johtaja aamiaispäivällistään pankkiirin seurassa, arvopaperiherra jutteli harvinaisten kirjain kokoilijan kanssa ja tukkukauppias istui pienen pöydän ääressä vastapäätä Horatio Craftia, kuvanveistäjää.

Kaksivuotta vieri, ja nyt oli Dirkkin oppinut»hyppäämään Centuryyn» säästääkseen tunnin Chicagon ja New Yorkin välillä. Peel sanoi oikein mieliksensä sovittavansa takkia hänen leveään, suoraan selkäänsä ja housuja hänen voimakkaisiin, tukeviin jalkoihinsa. Hänen hipiänsä, jonka hän oli perinyt punaposkisilta hollantilaisilta esi-isiltään, jotka olivat kasvaneet Alankomaiden tasankojen raikkaassa, merentuoksuisessa ilmastossa, oli hieno ja kirkas. Joskus Selina tuntien puhdasta, aistillista iloa, siveli karkealla, työn kovettamalla kädellään hänen hartioitaan ja hänen kaunista, voimakasta, suoraa selkäänsä. Dirk oli kahdesti ollut ulkomailla. Hän oppi sanomaan, että hän »oli kipaissut Euroopan puolelle pariksi päiväksi». Kaikki oli tapahtunut vaivaisten kahden vuoden kuluessa — Amerikassa elämä kiitää nopeasti kuin teatterissa.

Selina oli hieman ymmällään katsellessaan tätä uutta Dirkiä, jonka elämä oli niin rikasta ilman häntäkin. Joskus hän ei nähnyt poikaansa pariin kolmeen viikkoon. Dirk lähetti lahjojaan, joita Selina hyväili ja kosketteli nauttien ja sitten pani syrjään — hienoja, pehmeitä, käsintehtyjä silkkivaatteita, joita hän ei voinut käyttää. Vuosien luoma tottumus oli liian voimakas. Vaikkakin hän aina oli ollut sellainen nainen, joka rakasti puhtautta ja hienoutta, olivat hänen varhaisen avioliittonsa ankarat päivät painaneet häneen auttamattomasti leimansa. Kun hän nykyään pukeutui, oli hänen alushameensa varmasti vieläkin mustaa satiinia ja hänen yksinkertaiset, lujat liivinsuojustimensa paikatut kainaloiden alta. Hän ei käyttänyt mitään tämän nuoruudenhullun ajan apuneuvoja. Aurinko ja tuuli ja sade ja avoimen preerian kylmyys ja kuumuus olivat kostaneet uhmaajalleen. Hänen hipiänsä oli päivänpaahtama ja ahavoitunut ja hänen tukkansa karkea ja kuiva. Vain hänen silmänsä hämmästyttivät tässä ympäristössä katsojaa. Ne olivat niin tyynet, niin kirkkaat, niin eloisat — viisaan, nuoren tytön kauniit silmät keski-ikäisen naisen kasvoissa. Selina suhtautui vieläkin niin tuoreesti koko elämään.

Hänellä oli oikein huomattavan vähän yksityisomaisuutta. Hänen lipastonsa lokerot olivat kuin nunnan säiliöitä. Siinä oli vain hänen harjansa ja kampansa ja pieni pino yksinkertaisia, valkoisia alusvaatteita. Hänen kylpyhuoneensa hyllyllä oli hammasharja, vähän vaseliinia ja rasiallinen talkkipuuteria. Siellä ei ollut ainoatakaan niistä apuneuvoista, joilla vanhahko nainen luulottelee kykenevänsä petkuttamaan maailmaa. Hän käytti nykyään mukavia, hyvin tehtyjä, matalakorkoisia puolikenkiä, Fieldin erikoiskenkiä, sileitä paitapuseroita ja suoria, tummia hameita taikka sinistä verkapukua. Hän oli keski-ikäinen nainen, joka lähestyi vanhuutta, nainen, joka käveli kauniisti ja ryhdikkäästi ja joka katseli sinua suoraan silmiin, kirkkaasti, mutta samalla lempeästi. Sellainen hän oli. Ja kuitenkin oli hänessä jotain kiinnostavaa, jotain valloittavaa. Sen tunsi heti.

»En käsitä, mitä sinä teet!» valitteli Julie Arnold kerran Selinan suorittaessa harvinaista vieraskäyntiään kaupungissa. »Sinun silmäsi ovat kirkkaat kuin pienen lapsen silmät ja minun ovat kuin kuolleita ostereita.» He olivat ylhäällä Julien pukuhuoneessa pohjoisrannalla sijaitsevassa, uudessa talossa — uudessa talossa, joka nykyään oli vanha talo. Julien peilipöytä oli ihmeellinen. Selina istui sievässä, mustassa puvussaan ja koristeettomassa hatussaan katsellen sitä, ja Julie istui sen edessä äreänä ja innostuneena.

»Se on», Selina virkkoi, »aivan kuin Mandelin kauneudenhoito-osasto taikka sairashuoneen leikkaussali juuri ennen jotain suurta leikkausta.» Siinä oli suuria lasipönttöjä, jotka sisälsivät valkoista, ja keltaista jauhetta. Siinä oli rivittäin rasvapurkkeja, jotka sisälsivät rasvoja hieromista, päiväkäyttöä ja pesua varten. Siinä oli punaisia, valkoisia ja kellahtavia pastoja. Reiällinen rasia sisälsi pumpulia. Siinä virui kauneusvesiä, hajuvesiä, suihkuja, ranskalaisia saippuoita, rasvoja ja pötkyjä. Se ei ollut enää mikään pukupöytä, se oli laboratorio.

»Tämäkö?» huudahti Julie. »Näkisitpä Paulan. Hänen juhlamenojensa rinnalla on minun pukeutumiseni keittiövadissa polskuttamista.» Hän hieroi cold creamia silmiensä ympäri kahdella sormella työntäen lihaksia samalla ylöspäin.

»Tuo näyttää hurmaavalta», Selina lausui. »Joskus minäkin koetan, millä se tuntuu. Minä aion koettaa joskus hirveän monta asiaa — niin monta asiaa. 'Joskus' minä aion koettaa hirveän paljon — kaikenlaista sellaista, mitä en ole koskaan tehnyt, mutta joka huvittaa minua. Ajatteles, Julie! Minun käsiäni ei ole koskaan vielä hoidettu! Joskus vielä pistäydyn manikyyrisalonkiin. Pyydän tytön värjäämään kynteni ihanan kirkkaalla vermillionilla. Ja sitten annan hänelle kaksikymmentäviisi senttiä juomarahaa. Nuo tytöt ovat niin somia leikkotukkineen ja veikeine, kirkkaine silmineen. Sinä arvattavasti pidät minua hulluna, jos sanon, että nuorennun, kun vain katselenkaan heitä.»

Julie hieroi kasvojaan. Hänen silmissään oli hajamielinen ilme. Äkkiä hän virkkoi: »Kuulehan, Selina. Dirk ja Paula ovat liian paljon yhdessä. Ihmiset puhuvat.»

»Herra nähköön, enhän minä ole ahdasmielinen. Kukaan ei voi olla ahdasmielinen tänä aikana ja minun iässäni. Jos olisin ikinä voinut aavistaakaan, että koittaisi sellainenkin päivä, jolloin — — Niin, sodan jälkeen on nähtävästi kaikki sallittua. Mutta Paula ei välitä mistään. Joka sielu tietää, että hän on hullaantunut Dirkiin. Dirkin kannalta katsoen on juttu hyvä, mutta Paulan laita on toisin. Hän ei mene minnekään, jollei Dirkiä ole kutsuttu samaan paikkaan. Dirk on tietenkin hirveästi suosittu. Herra nähköön, eihän täällä Chicagossa ole montakaan hänen kaltaistansa nuorta miestä — niin kaunista, onnistunutta, hyvin kasvatettua ja niin edespäin. Melkein kaikki katoavat itään heti, kun vain heidän isänsä suostuvat perustamaan New Yorkiin Itäisen haaraliikkeen taikka muuta sellaista… He ovat aina ja kaikkialla yhdessä. Minä kysyin Paulalta, aikoiko hän erota Stormista, mutta hän sanoi, ettei hänellä itsellään ollut kylliksi rahaa, ja ettei Dirk ansainnut tarpeeksi paljon. Dirkin palkka kohoaa tuhansiin, mutta Paula on tottunut miljooniin. Siinäpä se!»

»He eivät ole lapsia enää. Älä hupsuttele, Selina. Niin nuori sinä et kuitenkaan ole.»

Ei, niin nuori hän ei todellakaan ollut. Kun Dirk seuraavalla kerralla saapui harvinaiselle käynnilleen farmille, kutsui Selina hänet makuuhuoneeseensa — tuohon viileään, hämärään, karuun makuuhuoneeseen, jossa oli sama vanha, musta pähkinäpuinen vuode, jossa hän oli levännyt Pervus DeJongin morsiamena noin kolmekymmentä vuotta sitten. Selina oli vetänyt pienen, kudotun nutun arvokkaan, valkoisen yöpaitansa päälle. Hänen runsas tukkansa oli palmikoitu kahdeksi pitkäksi piiskaksi. Hän näytti hyvin tyttömäiseltä tuossa himmeässä valaistuksessa, kun hänen suuret, lempeät silmänsä kääntyivät Dirkin puoleen.

»Olen kuoleman väsynyt, äiti. Kaksikymmentäseitsemän kuoppaa golfia, ennen kuin tulin tänne.»

»Ymmärrän. Koko ruumistasi särkee — särkee niin hauskasti. Minäkin tunsin sellaista särkyä oltuani koko päivän pellolla keräämässä juurikasveja taikka istuttamassa taimia.» Dirk oli vaiti. Selina tarttui hänen käteensä. »Etkö sinä pitänyt siitä — että minä sanoin noin? Suo anteeksi. En aikonut pahoittaa mieltäsi, kultaseni.»

»Dirk, tiedätkö, miksi tuo nainen, joka kirjoittaa seurapiirien uutiset sunnuntain Tribuneen, nimitti sinua tänään?»

»Muistan sen verran ranskaa neiti Fisterin koulun ajoilta, että tiedän sen merkitsevän kullattua nuorisoa.»

»Dirk!» Selinan ääni oli matala ja värisevä. »Dirk, minä en tahdo, että sinä lukeutuisit kullattuun nuorisoon, vaikka kultaus olisi kuinka paksua hyvänsä. Dirk, enhän minä sitä varten ole työskennellyt pakkasessa ja päivänpaisteessa. En minä moiti sinua, minä pidin työstäni. Suo anteeksi, että siitä puhuinkaan. Mutta, Dirk, minä en tahdo, että minun poikani kuuluisi jeunesse dorée'hen. Ei. Minun poikani ei saa kuulua siihen!»

»Kuule nyt, äiti. Tuohan on hullua. Miksi sinä puhut tuolla tavalla — aivan kuin tuhlaajapojan äiti jossakin melodraamassa… Minä raadan kuin hevonen — tiedäthän sinä sen. Sinä saat väärän käsityksen asioista istuessasi tällä pienellä farmilla. Miksi sinä et muuta kaupunkiin, osta pientä huoneustoa ja myy farmia?»

»Asumaan sinun luoksesiko, sitäkö sinä tarkoitat?» Tämä oli silkkaa pahankurisuutta.

»Oi, ei. Sinä et viihtyisi siellä», huomautti Dirk nopeasti. »Sitäpaitsi minä en ole koskaan kotona. Olen toimistossa koko päivän ja iltaisin aina jossakin.»

Selina nousi istumaan vuoteessaan katsellen tarkasti palmikkonsa ohutta päätä, jota hän kieritteli sormensa ympäri. »Dirk, mitä sinä oikeastaan myyt tuossa mahonkitoimistossasi? En ole koskaan päässyt siitä selville.»

»Obligatsioneja.» Selina mietti asiaa hetkisen. »Onko niitä vaikea myydä? Kuka niitä ostaa?»

»Minä en osta, koska minulla ei ole rahaa. Mutta jos minulla olisi rahaa, niin se palaisi varmasti takaisin farmiin työkalujen korjausten, kylvöviljan, karjan taikka laajennusten haahmossa. Sellaista on farmarin elämä — tällaisen pienen kauppapuutarhurinkin.» Hän pohti taas hetkisen asiaa. Dirk väänteli ja käänteli itseään ja haukotteli. »Dirk DeJong — arvopaperikauppias.»

»Tiedätkö, Dirk, joskus minä todellakin ajattelen, että jospa sinä olisit jäänyt tänne farmille — —»

»Oi, enpä tiedä. Sinä ehtisit uneksia. Ehtisit — ei, se kai on jo voitettu kanta. Nyt eivät farmit enää synnytä neroja. Koneet ovat tunkeutuneet häiritsemään maamiehen unia. Ennen hän istui tuntikausia vaunun istuimella ohjakset valtoimina kädessään hevosten hölkytellessä kaupunkia kohden. Nykyään hän kiitää kuin pyörremyrsky. Hänellä on koneellisia sitojia, auroja, viljanleikkaajia — hän itse on vain mekaanikko. Hän ei ehdi uneksia. Jos Lincoln olisi elänyt meidän päivinämme, olisi hän pilkkonut puunsa vinkuvan ja vonkuvan sirkkelisahan säestyksellä ja iltaisin viilettänyt kaupunkiin lainaamaan kirjojaan yleisestä kirjastosta sekä sitten lukenut niitä sähköpäärynän valossa eikä maaten vatsallaan häilähtelevän takkavalkean edessä… Juuri niin…»

Selina paneutui taas pitkäkseen ja katsoi poikaansa. »Dirk, miksi sinä et mene naimisiin?»

Dirk nousi seisomaan. »Tarkoitan: kenen haluaisin. Hän kumartui ja suuteli äitiään keveästi. Selinan kädet kietoutuivat lujasti hänen ympärilleen. Vasen käsi, jossa kiilsi hänen paksu, kultainen vihkimäsormuksensa, painoi Dirkin pään lujasti hänen rintaansa vastaan. »Noinsuuri!» Dirk oli taas pikkupoika.

Selina innostui taas tuohon vanhaan leikkiin, jota he olivat leikkineet
Dirkin lapsena ollessa. »Kuinka suuri on minun pojuni! Kuinka suuri?»
Hän hymyili, vaikkakin hänen silmänsä loistivat tummina.

»Noin suuri!» vastasi Dirk osoittaen hyvin pientä väliä peukalollaan ja etusormellaan. »Noin suuri.»

Selina katsoi suoraan häneen istuen pystyssä vuoteessaan pieni villahuivi hartioillaan. »Dirk, aiotko milloinkaan palata takaisin arkkitehtuuriin? Sota kuuluu jo historiaan. Nyt taikka ei koskaan. Kohta on jo liian myöhäistä. Aiotko koskaan enää palata arkkitehtuuriin — omaan ammattiisi?»

Selina hätkähti, ikään kuin hänen kasvoilleen olisi heitetty jäistä vettä. Hän näytti äkkiä niin vanhalta ja väsyneeltä. Hänen hartiansa jysähtivät notkalleen. Dirk seisoi ovensuussa valmiina ottamaan vastaan soimaukset. Mutta kun Selina puhkesi puhumaan, niin hän soimasikin itseään. »Siinä tapauksessa minä olen iskenyt kirveeni kiveen.»

»Älä hupsuttele, äiti. Minähän olen onnellinen. Sinä et voi elää toisen ihmisen puolesta hänen elämäänsä. Sinä sanoit minulle joskus lapsena, ettei elämä ollut vain seikkailu, joka oli otettava sellaisenaan vastaan toivoen, että jotain suurenmoista aina piili heti ensimmäisen nurkan takana. Sinä sanoit, että sinä olit elänyt juuri sillä tavalla, ja ettei se käynyt laatuun. Sinä sanoit — —»

Selina keskeytti hänen puheensa huudahtaen: »Niin sanoin. Niin juuri sanoinkin. Muistan sen varsin hyvästi.» Äkkiä hän kohotti uhkaavasti sormensa. Hänen silmänsä loistivat profeetallisesti. »Dirk, älä hylkää häntä tällä tavalla!»

»Kauneutta! Itseilmaisua. Miksi vain sitä nimität. Odotahan! Kauneus on äkkiä luonasi jonakin päivänä. Jonakin päivänä sinä tarvitset sitä, etkä sitä silloin enää löydäkään.»

Itsekseen Dirk harmitteli tätä vuodekeskustelua äitinsä kanssa. Selina vähäksyi poikansa työtä, ajatteli hän, vaikkakin kaikki vieraat ihailivat hänen menestystään. Dirk oli sanonut: »Noin suuri», osoittaen vain pientä väliä peukalollaan ja etusormellaan vastatessaan äitinsä leikkisään kysymykseen, mutta hän ei ollut silloin ollut rehellinen. Hänestä Selina oli naurettavan vanhanaikainen ja sangen epäoikeudenmukainen. Mutta hän ei halunnut väitellä äitinsä kanssa.

»Odotahan sinäkin, äiti», hän siis virkkoi hymyillen. »Jonakin päivänä sinun itsepintainen poikasi saavuttaa päämääränsä. Odotahan, kunnes miljoonat rupeavat tulvimaan. Sittenpä saat nähdä.»

Selina laskeutui pitkälleen, käänsi puhuvasti selkänsä ja veti peitteen ympärilleen.

»Meena tekee sen. Hän tekee sen aina. Kutsu vain hänet tänne… Hyvää yötä.»

Dirk tiesi, että häntä pidettiin sangen tärkeänä henkilönä hänen omassa maailmassaan. Salaiset voimat olivat auttaneet — senkin hän tiesi. Mutta hän ei ollut huomaavinaan Paulan järjestelyä ja langannykäisyjä — ei myöntänyt, että hänen sileät, tummat, kiihkeät kätensä olivat hoitaneet Dirkin uraan kuuluvaa koneistoa. Paula itse oli viisas; — hän tiesi, että Dirk kaikkoaisi hänen luotaan, jos hän vain tuntisi olevansa kiitollisuudenvelassa Paulalle. Paula tiesi, että velallinen vihaa velkojaansa. Paula makasi valveilla öisin ajatellen Dirkin asioita ja punoen suunnitelmia häntä varten, ja sitten hän esitti nämä suunnitelmansa Dirkille niin taitavasti, että Dirk luuli itse ne luoneensa. Paula oli viime aikoina myöskin havainnut, että heidän yhä läheisemmäksi muuttuva suhteensa vahingoittaisi Dirkin asemaa, jos siitä ruvettaisiin julkisesti puhumaan. Mutta Paulan täytyi kuitenkin nykyään tavata hänet joka päivä taikka edes keskustella hänen kanssaan. Lake Shore Driven varrella sijaitsevassa talossa olivat Paulan omat huoneet — arkihuone, makuuhuone, pukuhuone ja kylpyhuone — järjestetyt siten, että ne muodostivat ikään kuin eri huoneuston. Hänen puhelimeensa kuului oma johto, joka vei suoraan hänen makuuhuoneeseensa. Paula soitti Dirkille heti ensi työkseen aamuisin ja viimeksi iltaisin. Hänen äänensä oli silloin aivan muuttunut, matala, väreilevä ja niin oudon sävyinen, ettei vieras olisi voinut sitä tunteakaan. Hänen sanansa olivat aivan arkipäiväiset, mutta Paula tiesi, että ne merkitsivät paljon.

»Mitä sinä olet tänään tehnyt? Kuuluuko hyvää?… Miksi et tullut tänne?… Muistitko, mitä olit päättänyt Kennedyn suhteen? Se on mainio keksintö, eikö totta? Sinä olet merkillinen mies, Dirk, etkö ole sitä ennen tiennyt?… Olen kaivannut sinua… Sinäkö myöskin?… Milloin?… Sopiiko aamiaispäivällisten aika?… Oi, ei suinkaan, jos sinä olet luvannut tavata liiketuttaviasi… Entä kello viisi?… Ei, ei siellä… En tiedä. Se on niin julkinen paikka… Niin… Hyvästi… Hyvää yötä… Hyvää yötä…»

He rupesivat kohtaamaan toisiaan salaa, syrjäisissä paikoissa. He söivät aamiaispäivällisensä tavaratalojen ravintoloissa, minne heidän ystävänsä eivät milloinkaan tulleet. He viettivät iltapäivän hetkiä elävienkuvien palatsien hämärässä, ahtaassa ilmapiirissä istuen viimeisellä rivillä, näkemättä filmiä ja kuiskutellen innokkaasti hiljaisin äänin, jotka eivät häirinneet hajallaan keskisalissa istuvia kinointoilijoita. Ajellessaan autolla he pysyttelivät eteläosan tuntemattomilla kaduilla, jotka kätkivät heidät yhtä hyvästi kuin Afrikan viidakot pohjoispuolen chicagolaisen pitäessä kaupungin eteläosaa sivistyksen ulkorajana.

Paulan ystävien mielestä hän oli viime aikoina paljon kaunistunut. Häntä ympäröi sama hohto, väreily ja ruusuinen ilmapiiri, jota aina säteilee rakastuneesta naisesta.

Useasti hän hermostutti Dirkiä. Sellaisina hetkinä Dirk muuttui entistäänkin hiljaisemmaksi ja pidättyvämmäksi. Jos hän vaistomaisesti peräytyi, eteni Paula vuorostaan. Joskus Dirk luuli vihaavansa häntä — hänen kuumia, kiihkeitä käsiään, hänen hehkuvia, pyytäviä silmiään, hänen kapeita, punaisia huuliaan, hänen kalpeita, hienoja, sydämenmuotoisia kasvojaan, hänen tuoksuvia vaatteitaan, hänen omistajanilmettään. Niin juuri! Hänen omistajanilmettään. Paula kietoutui häneen joka katseellaan ja liikkeellään, vaikkakaan hän ei koskenut häneen. Paulasta säteili jonkinlaista ahdistavaa ahneutta. Hän oli kuin kuuma tuuli, joka joskus puhalsi preerialla — puhalsi puhaltamistaan, mutta ei virkistänyt. Se kuivasi, kärvensi, hermostutti ja hivutti. Joskus Dirk tuumi, mitähän Theodore Storm mahtoi ajatella ja tuntea tuon liikkumattoman, velton, valkoisen naamionsa takana.

Dirk tapasi paljon muitakin tyttöjä. Paula oli viisas ja hankki hänelle seuraa. Hän pyysi heitä aitioonsa oopperassa. Hän kutsui heitä päivällisilleen. Hän ei ollut välittävinään heidän vaarallisuudestaan. Hän kärsi, kun Dirk heitä puhutteli.

»Taitaa olla. Sinähän juttelit niin kauan hänen kanssaan Kirksin tanssiaisissa. Mistä te puhuitte?»

»Kirjoistako? Hän on hirveän suloinen ja viisas, eikö olekin?
Viehättävä tyttö.» Paula oli äkkiä oikein onnellinen. Kirjoista!

Farnhamin tyttö oli suloinen tyttö. Hän oli sellainen tyttö, johon pitäisi rakastua, mutta johon ei rakastuta. Farnhamin tyttö oli noita hänen aikaansa ja luokkaansa kuuluvia, hyvin kasvatettuja chicagolaistyttöjä. Hän oli hyvä, luotettava, selväpäinen, suora, kyvykäs ja sievä, epämääräisen ja kiinnottoman sievä. Hänen tukkansa oli tavallisen tukan värinen, hänen hampaansa hyvät, hänen silmänsä mukiinmenevät, hänen hipiänsä kirkas, hänen kätensä ja jalkansa sopivat, ja hän sekä luisteli, tanssi että puhui hyvästi. Hän oli lukenut ne kirjat, jotka sinäkin olit lukenut — hän oli toisin sanoen mainio seuralainen. Hänellä oli rahaa kuin roskaa, mutta hän ei koskaan puhunut siitä. Hän oli matkustellut paljon. Hänen kätensä tarttui lujasti omaasi — mutta sinä tunsit vain käden etkä mitään sähkövirtaa, joka olisi sävähtänyt lävitsesi iskien kärkensä suoraan sydämeesi.

Kun Paula sitävastoin näytti sinulle kirjaa seisoen vieressäsi, niin hänen käsivartensa hiipi huomaamatta kainalosi kaareen, ja sinä tunsit hänen pehmeän, hennon kylkensä läheisyyden.

Dirk tunsi paljon tyttöjä. Oli muuan laji, jota nimitettiin North Shoren tytöksi. He olivat solakoita, pitkiä, hienorakenteisia. Heillä oli hieno, pieni nenä, korkea, vieno nenä-ääni, korvarenkaat, savuke huulilla, ja he söivät mielellään aamiaispäivällisensä Huylerissa. Kaikki nämä tytöt muistuttivat ihmeellisesti toisiaan Dirkin mielestä. He puhuivat kaikki ranskaa sangen hyvästi, tanssivat monimutkaisia luonnetansseja, lukivat uusia kirjoja ja käyttivät samoja malleja. He alottivat, koristivat ja lopettivat puheensa sanomalla: »Taivas!» He ilmaisivat sen avulla hämmästystä, myötätuntoa, hilpeyttä, kauhua ja alistumista. »Taivas! Olisitpa nähnyt hänet! Taivas!» — kauhua. Heidän sanankäyttönsä muistutti sangen suuresti hänen toimistossaan työskentelevien tyttöjen puhetta. »Hän on poikaa», sanoivat he puhuessaan ihaillen jostakin toisesta tytöstä. He suorastaan palvoivat rehellisyyttä. Näinä aikoina, jolloin kaikki varustettiin paksuilla, kirkuvilla otsikoilla, oli heidänkin merkittävä punaisella musteella huomautuksensa, jotta kukaan olisi viitsinyt niitä kuunnella. He sanoivat ensiksi: »pötyä», sitten: »roskaa» ja lopuksi: »moskaa.» Kukaan ei enää sanonut: »Kuinka tyhmää!» vaan: »Kuinka kamalan kaameaa!» Heidän suloisten, kirkkaiden ääntensä lausumat sanat putoilivat huolettomasti heidän sieviltä huuliltaan. He olivat kaikki niin pelottomia, siteettömiä ja vapaita. He sanoivat itse, että se oli pääasia. Joskus Dirk toivoi, että he olisivat hieman hillinneet vauhtiaan. He järjestelivät loppumattomasti puutarhajuhlia ja teatterinäytöksiä ja suurenmoisia hyväntekeväisyysjuhlia, venetsialaisia iltoja, itämaisia basaareja ja hyväntekeväisyystanssiaisia. Ohjelmien suorittajat useasti sekä lauloivat, näyttelivät että tanssivat paremmin kuin ammattitaiteilijat, mutta esityksestä puuttui kuitenkin oikean teatterin väri ja leima. Näissä juhlissa he tuhlasivat tuhansia pukuihin ja koristuksiin ja ansaitsivat taas toisia tuhansia, jotka he sitten juhlallisesti luovuttivat Asialle. He eivät huomanneet, että tämä oli naurettavaa. Silloin tällöin he innostuivat johonkin liikeyritykseen taikka ammattialaan halveksien seuraelämän lakeja. Paulakin ryhtyi kaikenlaisiin hommiin. Hän ja hänen ystävänsä avasivat avaamistaan ompeluliikkeitä ja basaareja. He perustivat teesalonkeja, joissa räikeän viheriä, vermillioni, oranssi ja musta viiltelivät silmää. He luovuttivat reklaaminteon jollekin ilmoitustoimistolle. Nämä seikkailuyritykset kukoistivat, kuihtuivat ja kuolivat. Ne olivat sodan jälkeisen levottomuuden tuotteita. Monet näistä naisista olivat väsymättä ahertaneet nuo kaksi sotavuotta, ohjanneet sotilasautoja, hoitaneet ambulansseja, toimineet sairaanhoitajattarina, siivonneet ja johtaneet kenttäkeittiöitä. He kaipasivat nyt toiminnan suomaa jännitystä ja tyydytystä.

Heidän mielestään Dirk oli kuin luotu avointa kilpailua varten, ja he harmittelivat Paulan omistusoikeutta. Kaikki nuo Susanit ja Janet ja Katet ja Betyt ja Sallyt — modernien, eroottisten neitien yksinkertaiset, vanhanaikaiset nimet — puhuivat Dirkin kanssa, tanssivat, ajoivat ja kuhertelivat hänen kanssaan. Hänen luoksepääsemättömyytensä ja Paulan etumatka vain korottivat hänen erikoislaatuista viehätystään. Dirk ei antanut viittä penniäkään koko tyttöparvesta.

»Voi, herra DeJong», he sanoivat, »onko teidän nimenne todellakin Dirk?
Niin veikeä nimi! Mitä se merkitsee?»

»Ei mitään, mikäli minä tiedän. Se on hollantilainen nimi. Sukuni — isäni suku — on hollantilainen.»

»Eikö Dirk ole jonkinlainen miekka taikka tikari? Se kuuluu niin uljaalta ja julmalta ja kohtalokkaalta — Dirk.»

Silloin hän tavallisesti punastui hieman (muuan hänen etujaan) ja hymyili ja katsoi heihin eikä sanonut mitään. Hänestä se riitti vastaukseksi.

XVII.

Nämä tytöt ja Dirkin toimistossa työskentelevät naisapulaiset olivat niin toistensa kaltaisia, ettei Dirk saattanut olla sitä huvitettuna toteamatta. Hän sanoi: »Kirjoittakaa, neiti Roach», solakalle nuorelle olennolle, joka oli yhtä viehättävä kuin ne tytöt, joiden kanssa hän oli edellisenä päivänä tanssinut taikka ratsastanut taikka pelannut tennistä tai bridgeä. Heidän pukunsakin olivat virheettömästi jäljennetyt. Saattoivatpa he käyttää samaa hajuvettäkin. Joskus hän ohimennen ihmetteli, kuinka se voi olla mahdollista. Heidän ikänsä oli kahdeksantoista, yhdeksäntoista taikka kaksikymmentä vuotta, ja heidän kasvonsa ja ruumiinsa ja luontaiset taipumuksensa olivat ehdottomasti ja naurettavasti ristiriidassa heidän työnsä ja asemansa kanssa. He olivat kuitenkin sangen kyvykkäitä — taitavia kuin koneet. He tekivätkin koneellista työtä. He vastasivat puhelimissa, kiersivät vipuja, painoivat nappuloita, näppäilivät kirjoituskoneita ja piirtelivät nimiä. He olivat suloisia olentoja ja heillä oli neljäntoistavuotiaan lapsen mieli. Heidän tukkansa oli kiiltävä, hienosti aallotettu ja niin hieno ja kiharainen kuin pienen lapsen hiukset. Heidän rintansa oli litteä ja heidän vartalonsa omituisen suvuton kuin nuoren pojan vartalo. Heillä oli käärmeen viisaus. He käyttivät ihmeellisiä, pieniä, kudottuja puseroita, litteitä, lapsellisia kauluksia ja naurettavan käytännöllisiä sukkia ja puolikenkiä. Heidän jalkansa olivat hoikat ja voimakkaat. Heidän suunsa olivat pyöreät, pehmeät ja punertavat, ja heidän alahuulensa oli kukkasmaisesti kaartunut kuin juuri imemästä lakanneen pienokaisen alahuuli. Heidän silmänsä olivat avoimet, tyhjät, kaikkitietävät. He hoitivat omat asiansa kuin sotapäälliköt. He olivat kylmiä, jäykkiä ja ylimielisiä. He saattoivat miestuttavansa epätoivoon. He olivat merirosvoja, henkipattoja, jotka ottivat kaiken eivätkä antaneet mitään. Useimmat heistä olivat lähtöisin alhaisista kodeista, ja kuitenkin he jollakin ihmeellisellä tavalla tunsivat kaikki Paulan tuntemat ja käyttämät hienot keinot. He olivat notkeita, hämmennyttäviä, ihastuttavia ja vaarallisia. Heidän aamiaispäivällisensä olivat kokoonpantuja makeisista ja muusta epäterveellisestä syötävästä, ja kuitenkin oli heidän hipiänsä samettia ja kermaa. Heidän äänensä olivat kimeät, honottavat ja sivistymättömät, ja heidän kasvonsa muistuttivat Greuzen taikka Fragonardin tauluja. »Min' en olis mennyt, vaikka hän olisi piitannutkin, mutta olis hän voinut soittaa sittenkin. Mutta minäpä puhuinkin suuni puhtaaksi — niin äkäinen olin.»

Näiden keskellä Dirk työskenteli vieraana, etäisenä ja koskemattomana. Hän olisi suuresti hämmästynyt, jos hän olisi saanut kuulla, että häntä siellä nimitettiin »Jääpuikoksi». He hyväksyivät hänen sukkansa, hänen kaulaliinansa, hänen kyntensä, hänen piirteensä, hänen säärensä hyvin silitettyine housuineen ja hänen suoran, voimakkaan selkänsä ja sitä peittävän Peelin takin. He ihailivat ja paheksuivat häntä. Heidän joukossaan ei ollut ainoatakaan, joka ei olisi salaa kuvitellut, mitenkä Dirk jonakin päivänä kutsuisi hänet työhuoneeseensa, sulkisi oven ja sanoisi: »Loretta» (heidän nimensä olivat ihmeellisiä epäsikiöitä, jotka olivat syntyneet siten, että he itse muovailivat alkuperäiset nimensä uusien, kehittyneiden kauneuskäsitteidensä mukaisiksi — ja niin syntyivät nuo Lorettat, Imogenet, Nadinet, Nataliet ja Ardellat), »Loretta, minä olen jo kauan katsellut teitä, ja te olette varmaankin huomannut, kuinka syvästi minä ihailen teitä.»

Se ei ollut ensinkään mahdotonta. Sellaista kyllä tapahtuu. Elävätkuvat olivat opettaneet heille, että sellaista tapahtuu.

Dirk, joka ei aavistanutkaan heidän säälimätöntä, kaikkinielevää kiintoaan, olisi kauhistunut vielä enemmän, jos hän olisi tiennyt, kuinka perusteellisesti he tunsivat hänen henkilökohtaiset ja yksityiset asiansa. He tiesivät esimerkiksi kaiken, mitä Paulasta oli tiedettävä. Tätäkin he ihailivat ja paheksuivat. He myönsivät rehellisesti, että hänen pukunsa olivat täydelliset, ja nauttivat suunnattomasti tietäessään olevansa nuorempia ja punaposkisempia kuin hän, he halveksivat häntä, koska hän niin avoimesti paljasti tunteensa Dirkiä kohtaan (he lienevät huomanneet sen jollakin yliluonnollisella tavalla, sillä Paula kävi tuskin milloinkaan Dirkin toimistossa ja verhosi aina kaikki puhelunsa taitavaan valepukuun). Heidän mielestään Dirk kohteli äitiään aivan suurenmoisesti. Selina oli ollut hänen toimistossaan parisen kertaa. Hän oli kerran käydessään jutellut toverillisesti Ethelinda Quinnin kanssa, jolla oli Da Vincin keruubin kasvot ja miestensyöjän sielu. Selina puheli aina kaikkien kanssa. Hän nautti kuunnellessaan raitiotiekonduktöörien, pesuakkojen, ovenvartiain, emäntien, konttoristien, autonkuljettajien ja poliisien puheita. Hän ikään kuin houkutteli heidät puhumaan. He avautuivat hänelle kuin kukkaset auringolle. He vaistosivat hänen mielenkiintonsa ja myötätuntonsa. Heidän puhuessaan Selina saattoi huudahtaa: »Todellako! Sehän on kamalaa!» Hänen silmänsä loistivat osanottoa.

Selina sanoi kerran astuessaan Dirkin työhuoneeseen: »En, totta vieköön käsitä, kuinka sinä voit työskennellä noin sievien olentojen joukossa muuttumatta aika sulttaaniksi. Minä aion kutsua muutamia heistä farmille ensi sunnuntaiksi.»

»Älä, Herran nimessä, äiti! He eivät ymmärtäisi sitä. Minä tuskin tiedän, että heitä on olemassakaan. He kuuluvat toimiston kalustoon.»

Myöhemmin päivällä Ethelinda Quinn oli esittänyt pätevän mielipiteensä. »Tiedättekö, hän vastaa kymmentä Jääpuikkoa. Minä tykkään hänestä. Näitteks te hänen kamalaa hattuaan? Mutta eiks totta, se ei näyttänyt möltshiltä hänen päässään sittenkään? Kuka muu hyvänsä näyttäisi noissa hepenissä hupsulta, mutta hän voi pitää mitä tahansa. Kas hänessä on — en tiedä oikein — niin, hänessä on piffiä. Viis muodista. Hän on niin kilttikin. Hän sanoi, että minä olen soma, pikku olento. Uskokaa pois. Hän oli sitäpaitsi oikeassa.»

Puolen tunnin kuluttua sanoi tietämätön Dirk tyynesti: »Kirjoittakaa, neiti Quinn.»

Dirk siis vaelteli tämän loimoavan naisellisuuden hehkussa kärventymättömänä. Paula, North Shoren tytöt, sivistyneet liikenaiset, joita hän silloin tällöin kohtasi työssään, sekä hänen oman toimistonsa viettelevät pikku neitoset kohdistivat häneen lämpimät, hajuvesituoksuiset hurmauskeinonsa. Hän liikkui heidän keskuudessaan viileänä ja tyynenä. Kenties hänen nopea menestymisensä perustui hieman tähänkin tosiseikkaan puhumattakaan hänen hiljaisesta kunnianhimostaan. Häntä pidettiinkin nykyään jo ehdottomasti menestyksen miehenä Chicagon liike-elämän lentotähtienkin pyörteessä. Pohjoispuolen äidit katselivat hänen tulojaan, hänen uraansa ja hänen tulevaisuuttansa kunnioituksella ja kavalin aikein. Pieni, sievä pino kutsukortteja lepäsi aina postin joukossa hänen säännönmukaisella, pienellä pöydällään hänen pienessä, säännönmukaisessa huoneustossaan, jota hoiti hänen pieni, säännönmukainen japanilaisensa säännönmukaisen pohjoisen kadun varrella niin lähellä (vaikkakaan ei liian lähellä) järveä, että hän saattoi ikkunoistaan sitä katsella.

Paula oli auttanut häntä kalustamaan huoneustonsa. Dirk ja hän olivat yhdessä puhutelleet sisustusarkkitehtiä. »Mutta sinun on käytettävä omaakin makuasi», sanoi Paula, »että se saisi yksilöllisen leiman.» Kalusto oli italialaista tyyliä, puuaine tummaa tammea taikka pähkinäpuuta. Kaikki oli tukevaa eikä kuitenkaan täysipainoista, ja huone oli synkkä, olematta vaikuttava. Siellä oli pitkiä, veistettyjä pöytiä, joita tuhkakuppi tuntui saastuttavan, suuria loikoiltavia nojatuoleja, joihin et kuitenkaan heittäytynyt, himmeitä, hopeaisia kynttilänjalkoja, verhoja ja Danten rintakuva, joka raskasmielisesti hymyili sinulle säännönmukaisesta syvennyksestään. Huoneessa ei ollut paljon kirjoja. Siihen kuului pieni eteinen, suuri arkihuone, makuuhuone, ruokahuone, keittiö ja pieni komero japanilaista palvelijaa varten. Dirk ei viettänyt montakaan tuntia päivästä tässä paikassa. Joskus hän ei päiväkausiin istunut olohuoneen nojatuoleissa, käyttäen sitä vain tienä, jonka halki hän ryntäsi makuuhuoneeseensa vaihtaakseen työpukunsa päivällispukuun. Hänen kohoamisensa oli todellakin vain tasaista pyörrettä — toimistosta kotiin, kotoa päivällisille, päivällisiltä tanssiaisiin. Hänen suhteensa maailmaan oli yksitoikkoinen ja soi harvoja kosketuskohtia. Hänen toimistonsa oli suuri ja loistava toimisto, joka sijaitsi suuressa ja loistavassa toimistotalossa LaSalle Streetin varrella. Hän ajoi työhönsä ja takaisin autossaan bulevaardeja pitkin. Hänen seuraelämälliset suhteensa sijaitsivat pohjoisessa, LaSalle Street rajoitti hänen maailmaansa lännessä, Lake Michigan idässä, Jackson Boulevard etelässä ja Lake Forest pohjoisessa. Olisi luullut hänen asuvan tuhansien mailien päässä muusta Chicagosta, niin vähän hän tunsi tuota valtavaa, kuohuvaa, kiljuvaa, rämisevää, väkevän kammottavaa teräsjättiläistä, jota nimitettiin Chicagoksi.

Selina ei ollut sekaantunut hänen huoneustonsa kalustamiseen. Kun se oli valmis, oli Dirk voitonriemuisena vienyt hänet sitä katsomaan. »Katso nyt», hän huudahti, »mitä tästä sanot, äiti?»

Selina oli seisonut huoneen keskellä pienenä ja yksinkertaisena noiden mahtavien, synkkien, veistettyjen pöytien, tuolien ja kaappien joukossa. Pikku hymy oli nykinyt hänen suupieliään. »Minusta tämä on hirveän kodikas — aivan kuin joku tuomiokirkko.»

Joskus Selina vieläkin esitti eriävän mielipiteensä, vaikkakin hän oli viime aikoina käynyt oudon varovaiseksi. Hän ei enää kysellyt Dirkiltä niiden talojen sisustusta, joissa hän vieraili (Ohio Streetin varrella olevissa italialaisissa huviloissa), taikka loistavien päivällisten ulkomaalaisia ruokalistoja. Farmi kukoisti. Eteläpuolen suuret teräsvalimot ja tehtaat lähenivät häntä lähenemistään, mutta vielä ne eivät olleet astuneet rautajalkaansa hänen viljaviin, viheriöiviin peltoihinsa. Selinan farmin tuotteet ja sikatarhat olivat tulleet oikein kuuluisiksi erinomaisen laatunsa takia. Blackstonen ja Draken hotellien ruokalistoilla puhuttiin »DeJongin parsasta». Joskus Dirkin ystävät härnäsivät häntä sen johdosta, eikä hän aina tunnustanut nimien yhtäläisyyden todellista syytä.

»Dirk, luulenpa, ettet sinä todellakaan koskaan tapaa keitään uusia ihmisiä», sanoi Selina hänelle kerran taas langetessaan neuvomaan poikaansa. »Sinä et osaa imeä elämästä sen parhainta makua. Sinun pitäisi saada tippanen oikein alkuperäistä uteliaisuutta, jotta voisit nauttia täysin siemauksin ihmisistä ja tapahtumista. Kaikista ihmisistä ja kaikista asioista. Nyt sinä kierrät aina samaa piiriä yhä uudelleen loppumattomiin.»

Joskus Selina tuli kaupunkiin viikon taikka kymmenisen päivää kestävälle vierailulle, heittäytyen johonkin, jota hän itse nimitti orgiaksi. Tällöin kutsui Julie Arnold hänet tavallisesti asumaan johonkin Arnoldin talon vierashuoneeseen, ja Dirk tarjosi hänelle makuuhuonettaan väittäen voivansa varsin mukavasti nukkua olohuoneensa suurella sohvalla taikka siirtyä University Clubiin siksi ajaksi. Selina epäsi aina nämä kutsut. Hän asettui asumaan milloin mihinkin hotelliin. Nauttien tulevista vapaapäivistään hän kiirehti retkeilyilleen riehakkaana kuin koulupoika lauantaisin suunnittelematta edeltäkäsin ohjelmaa ja kuvitellen loistavia seikkailuja, joita tavalla taikka toisella tarjoutuisi hänelle. Hän rakasti Michigan Boulevardin ja State Streetin myymäläin ikkunoita, joissa kopeat vahanaiset seisoivat kimaltelevissa iltapuvuissaan sormet hienosti koukistettuina, ikään kuin pidellen viuhkaa, ruusua taikka ohjelmaa, ja hymyillen alentuvasti kateelliselle maailmalle, joka litisti nenänsä lasiseinää vastaan. Selina, jota elämä ja ihmiset huvittivat, nautti valoista, väreistä, hyörinästä ja hälinästä. Nuo raadannan vuodet, jolloin elämä painoi hänet maahan saakka, eivät olleet sittenkään tappaneet hänen elämänhaluaan. Hän tunkeutui kaupungin muukalaiskortteleihin — italialaisiin, kreikkalaisiin, kiinalaisiin, juutalaisiin kaupunginosiin. Hän tunkeutui Mustaan Kehään, missä Chicagon laaja ja yhä kasvava neekeriasutus kiehui ja kuohui ja ojenteli pitkiä jäseniään uhkaavasti ulottuen yhä kauemmaksi ja rikkoen ahdistavat siteensä. Hänen vakavat kasvonsa, hänen rauhallinen käytöksensä, hänen elävä kiinnostuksensa ja ystävällinen hymynsä suojelivat häntä. He luulivat häntä jonkinlaiseksi yhteiskunnallisen työn tekijäksi, köyhien auttajaksi. Hän osti ja luki Independentiä, neekerien sanomalehteä, missä luonnontohtorit ilmoittivat noitayrttejään. Lähettipä hän kerran kaksikymmentäviisi senttiäkin tilaten tällaisen rasian ihastuneena yrttien nimiin — ne olivat Aatamin ja Eevan yrttejä, Metsien Herraa, Lohikäärmeen Verta, Suurta Johannes Voittajaa, Jezebelin Juurta ja Paratiisin Mukuloita.

»Kuule, äiti», Dirk selitteli, »sinä et saa juoksennella tuolla tavalla. Se on varomatonta. Tämä ei ole mikään High Prairie. Jos haluat liikkua, niin käsken Sakia kuljettamaan sinua autolla.»

»Sehän olisi erittäin hauskaa», virkkoi Selina lempeästi. Mutta hän ei koskaan käyttänyt hyväkseen tätä tarjousta. Joskus hän kävi South Water Streetillä, joka oli nykyään kokonaan muuttunut ja paisunut miltei yli laitojen. Hän kuljeskeli mielellään pitkin ahdinkoisia käytäviä, joita reunustivat lavat, laatikot ja kaikenlaiset korit täpötäynnä hedelmiä, vihanneksia ja siipikarjaa. Mustapintaiset, vieraat kasvot täyttivät nykyään kadun. Siellä, missä ennen vanhaan oli ollut punanaamaisia, overalliin puettuja miehiä, hän näki nykyään notkeita, jänteviä poikia, jotka vanhoissa sotilaspaidoissaan ja khakivärisissä housuissaan vierittivät rattaita, lastasivat laatikoita ja rämistivät katua pitkin suunnattomissa kuorma-autoissaan. Heidän kasvonsa olivat kovat ja heidän puheensa lyhyttä. He liikkuivat sirosti säästäen voimiaan. Selina mietti siinä katsellessaan, että jokainen noista miehistä oli elinvoimaisempi, isänmaallisempi sekä teki hyödyllisempää ja rehellisempää työtä kuin hänen oma menestyksellinen poikansa Dirk DeJong.

Monet vanhemmista miehistä tunsivat hänet, löivät kättä ja juttelivat hetkisen. William Talcott, joka oli hieman kuivempi, hieman ryppyisempi ja hieman harmaampi kuin ennen, nojasi yhä vieläkin ovensa pieleen paitahihasillaan ja puettuna siistiin, ruskeaan pukuunsa, hyvä, sytyttämätön sikari suussaan ja paksu kultaketju vatsallaan.

»No, onni on teitä potkaissut, rouva DeJong, on kuin onkin. Muistatteko sitä päivää, jolloin te tulitte tänne myymään ensimmäistä kuormaanne?»

»Poikanne on myöskin hyvällä tolalla. Hän kuulemma tekee rahaa, eikö
teekin? Tuntuu niin hyvältä, kun poika menestyy tuolla tavalla.
Jestanpoo, kuinka hyvältä tuntuu! Ajatelkaapa minunkin tytärtäni,
Carolinea — —»

High Prairien elämälläkin oli oma viehätyksensä. Useasti siellä nähtiin outoja vieraita, jotka viipyivät siellä viikon taikka kymmenisen päivää — poikia ja tyttöjä, joiden kaupunkilaiskalpeus vaihtui lämpimään ruskotukseen — väsyneitä, näivettyneitä naisia, jotka joivat Selinan kermaa ja söivät hänen uhkeita vihanneksiaan ja mureita kananpoikiaan ahneesti, ikään kuin peljäten ruoan heti katoavan silmiensä edestä. Selina keräsi näitä vieraitaan kaupungin merkillisimmistä kolkista. Dirk paheksui tätäkin. Selina kuului High Prairien koulun johtokuntaan. Hän ajeli useasti maanteillä ja kaupunkiinkin halveksitussa Fordissaan, jota hän käytteli kekseliäästi ja taitavasti. Hän kuului tiekomiteaan ja Kauppapuutarhurien Liitto kunnioitti suuresti hänen mielipidettään. Hänen elämänsä oli täyteläistä, miellyttävää ja hedelmällistä.

XVIII.

Paula oli keksinyt keinon, jolla naiset houkuteltaisiin ostamaan osakkeita. Keino oli hyvä. Hän esitti sen niin taitavasti, että Dirk luuli itse sen keksineensä. Dirk oli nykyään arvopaperiosaston päällikkö Great Lakes Trust Companyn mahtavassa, uudessa, valkoisessa palatsissa Michigan Boulevardin pohjoispäässä. Sen valkoiset tornit kimaltelivat vaaleanpunaisina järvien sumussa. Dirk sanoi, että rakennus oli kerrassaan kamala, epäsuhtainen hirviö, ja että se muistutti suunnatonta jäätelötorttua. Hänen yksityishuoneensa oli pikemminkin loistavan, kirjattoman kirjaston kuin liiketoimiston kaltainen. Sen seinät olivat tummaa, himmeää pähkinäpuuta, ja siellä oli suuria, hyllyviä tuoleja, pehmeitä mattoja ja varjostettuja lamppuja. Naispuolisista asiakkaista pidettiin aivan erikoisen hyvää huolta. Heitä varten oli muuan huone sisustettu matalilla, mukavilla tuoleilla ja pieluksilla, lampuilla ja kirjoituspöydillä — purppuraa ja ruusunpunaa. Paula oli valinnut tämän huoneen kaluston. Kymmenen vuotta sitten olisi tuollaista toimistohuonetta pidetty naurettavana, mutta nyt se muodosti aivan asiallisen liitteen toimistotaloon.

Dirkin yksityishuone oli yhtä luoksepääsemätön kuin valtion päämiehen asunto. Kortit, puhelimet, juoksupojat ja sihteerit välittivät vieraan ja Dirk DeJongin, arvopaperiosaston päällikön, seurustelua. Jos halusit häntä tavata, niin kuiskasit hänen nimensä tuon kuuden jalan pituisen salapoliisin korvaan, joka vahtimestarin valepuvussa seisoi marmorisen pyörösalin keskellä katsellen jokaista tulijaa kylmästi arvostelevin katsein. Hän tallusteli sitten edelläsi varovaisesti kumipohjillaan, jättäen sinut sitten jonkun juhlallisen toimistopojan haltuun, joka kysyi nimeäsi. Odotit. Hän palasi. Odotit jälleen. Vähän ajan kuluttua ilmestyi eteesi nuori nainen kysyvin kulmin. Hän keskusteli kanssasi. Hän katosi. Odotit taasen. Hän palasi näkyviisi, ja nyt sinut vietiin Dirk DeJongin suureen ja loisteliaaseen sisätoimistoon. Silloin hävisi myöskin muodollisuus.

Dirk oli niin iloinen tavatessaan sinut — tyynen ja kiinnostuneen iloinen. Esittäessäsi asiasi hän aina kuunteli tarkkaavaisesti, aivan viehättävän tarkkaavaisesti. Great Lakes Trust Company hoiti suunnattoman paljon naisten asioita. Dirk oli avomielinen, avulias — ja hänelle uskottiin aina puheenalainen tehtävä. Hän puhui hyvin vähän. Hän oli ihmeteltävän vaikuttava. Muodikkaisiin, mustiin huntuihin verhotut rouvat muodostivat synkkiä jonoja hänen ovensa eteen. Hänen ehdottamansa (usein Paulan keksimät) taitavat ilmoitukset kantoivat Great Lakes Trust Companylle runsaita hedelmiä. He painattivat sieviä, pieniä lehtisiä naisia varten, jotka käsittelivät säästämistä ja rahojen sijoittelua. »Te ette neuvottele sieluttoman yhtiön kanssa», sanoivat nämä lehtiset. »Voimmeko me palvella teitä? Te kaipaatte vieraan neuvoja. Ennen kuin toimitte, sallikaa pätevän asiantuntijan tarkistaa päätöksenne. Kenties teillä on sukulaisia ja ystäviä, jotka mielellään antaisivat teille hyviä neuvoja, mutta joille te kenties ette mielellänne paljasta asemaanne. Meidän tehtävämme on suorittaa luottamustehtäviä ja huolehtia leskien ja orpojen eduista.»

Tämä yritys loi yllättäen miljoonia. »Naiset tottuvat tottumistaan käsittelemään itse rahojaan», totesi Paula viekkaasti. »Hyvin pian heidän suosionsa on yhtä tärkeä kuin miesten. Keskitason naiset eivät ymmärrä hölynpölyä arvopapereista — arvopaperien kaupasta. Heidän mielestään ne ovat hirveän salaperäisiä ja vaarallisia käsitteitä. Naisia olisi kasvatettava. Etkö sinä kerran puhunut naisia varten järjestettävistä finanssikursseista, Dirk? Sinä voisit antaa niille jonkinlaisen sosiaalisen leiman. Lähetä kutsuja ja hanki erilaisia pankkimiehiä — suuria miehiä, joiden nimet tunnetaan — puhumaan noille naisille.»

»Tietenkin he tulevat. Naiset ottavat vastaan kaikki sellaiset kutsut, jotka vain ovat painetut paksulle, kermanväriselle paperille.»

Great Lakes Trust Companyllä oli haarakonttori Clevelandissa sekä New Yorkissa Fifth Avenuen varrella. Tämä liike, jonka tarkoituksena oli opettaa naisia ostamaan arvopapereita ja ymmärtämään raha-asioita, muuttui sen kautta koko maata käsittäväksi liikkeeksi. Suunniteltiin ilmoituksia sanomalehdissä ja viikkolehdissä.

Nämä rahakysymyksiä käsittävät luennot naisille pidettiin joka toinen viikko Blackstonen kristallisalissa, ja ne menestyivät loistavasti. Paula oli oikeassa. Aika annos Aug. Hempelin terävyyttä ja kaukonäköisyyttä oli siirtynyt häneen. Naiset saapuivat — lesket, joiden piti sijoittaa rahansa, liikenaiset, jotka olivat säästäneet osan palkastaan, varakkaat naiset, jotka halusivat itse hallita omaisuuttaan, tai jotka paheksuivat miehensä hoitotapaa. Jotkut saapuivat vain uteliaisuudesta, jotkut muun työn puutteesta, toiset taas nähdäkseen tuon tunnetun pankkimiehen tai asianajajan taikka liikemiehen, joka oli lupautunut puhumaan kuulijoille. Dirk esiintyi kolme taikka neljä kertaa talven kuluessa ja oli yleisön ilmeinen suosikki. Nuo hienot kreppi- ja kävelypukuiset ja pienihattuiset naiset kuhisivat ja sihisivät hänen ympärillään silloinkin kuin he hartaina kuuntelivat hänen huolellisesti valmistettuja esityksiään. Hän näytti hyvin komealta, hienopiirteiseltä ja sirolta seisoessaan puhujalavalla ihmeteltävässä, räätälin tekemässä puvussaan valkoinen kukka napinreiässä. Hän puhui vaivattomasti, selvästi ja sujuvasti ja vastasi luennon jälkeen esitettyihin kysymyksiin hieman hitaasti ehtiäkseen ajatella, mutta kuitenkin varmasti, mikä suuresti miellytti hänen kuulijoitaan.

Johtokunta oli päättänyt, että koko maata käsittävään ilmoitukseen olisi saatava kuva, joka kiinnittäisi puoleensa naisten katseet ja kiinnostaisi heitä. Dirk arveli, että Dallas O'Mara, jonka merkillinen, kananjalkaa muistuttava nimikirjoitus sojotti melkein kaikkien silmäänpistävimpien ilmoituksien alakulmassa, oli sopiva henkilö tähän tarkoitukseen. Paula ei oikein hyväksynyt tätä ajatusta.

»N-n-noo, onhan hän varsin taitava tyttö», Paula virkkoi varovaisesti, »mutta emmeköhän keksisi jotain vielä parempaa?»

»Tyttö!» huudahti Dirk silloin. »Onko hän nainen? En tiennyt sitä.
Tuollainen nimi voi merkitä mitä hyvänsä.»

»Onhan hän toki nainen. Sanotaan, että hän on hyvin — hyvin viehättävä.»

Dirk kutsutti luokseen Dallas O'Maran. Taiteilija lupasi tulla joskus kahden viikon kuluttua. Dirk päätti, ettei hän voinut odottaa, neuvotteli toisten ilmoitustaiteilijoiden kanssa, katseli heidän kyhäelmiään, kuunteli heidän suunnitelmiaan eikä ollut tyytyväinen kehenkään heistä. Aika oli lyhyt. Kymmenen päivää oli jo kulunut. Hän käski sihteerinsä soittaa Dallas O'Maralle ja pyytää, että hän tulisi Dirkin toimistoon kello yksitoista samana päivänä.

Mahdotonta, taiteilija työskenteli atelierissään joka päivä kello neljään.

Kyllä, mutta hänestä olisi parempi, jos herra DeJong tulisi hänen atelieriinsä, missä hän saisi katsella taiteilijan luonnoksia — öljymaalauksia, piirroksia taikka pastelleja. Hän työskenteli nykyään enimmäkseen pastelliväreillä.

Sihteeri toisti kaiken tämän puhelimestaan pöydän ääressä istuvalle Dirkille. Tämä viskasi savukkeensa vihaisesti tuhkalautaselle, puhalsi viimeisen, raivoisan pölähdyksen ja tempasi käteensä oman puhelimensa. »Kaikenlaisia taiteilija pahuuksia, jotka ovat olevinaan ties mitä», hän mutisi käsi vastaanottotorven päällä. »Halloo, neiti Rawlings — minä tahdon puhutella häntä. Yhdistäkää hänet tänne.»

»Halloo, neiti — puh — O'Mara. Täällä puhuu herra DeJong. Toivon, että te tulette tänne toimistooni keskustelemaan kanssani.» (Nyt on tämä kenkkuileminen päättyvä.)

Kuului naisen ääni: »Tulen tietenkin, jos niin haluatte. Arvelin vain, että olisin voinut säästää meidän kummankin aikaa. Olen saapuva luoksenne puoli viideltä.» Hänen äänensä oli vitkainen, matala, täyteläinen. Ihastuttava ääni — viihdyttävä ääni.

»Hyvä, puoli viideltä siis», lausui Dirk nopeasti ja heitti torven koukkuunsa. Näin tuollaisia oli kohdeltava — tuollaisia nelikymmenvuotiaita naikkosia, jotka kulkivat toimistoissa riippuvin hapsin ja piirustuskäärö kainalossaan.

Lyönnilleen kello puoli viisi saapui tuo nelikymmenvuotinen naikkonen, jonka hapset riippuivat ja joka kantoi piirustuskääröä kainalossaan. Dirk antoi hänen odottaa uloimmassa huoneessa viitisen minuuttia, sillä hän oli vieläkin hieman kiukuissaan. Viittä yli puolen astui hänen työhuoneeseensa pitkä, solakka tyttö, jolla oli yllään hieno, pieni takki ja turkisreunuksinen hame, ja jonka musta hattu oli niin erikoinen ja yksinkertainen, että miehenkin silmä saattoi todeta sen ranskalaisen alkuperän. Hänen kainalossaan ei ollut minkäänlaista piirustussalkkua.

Miehen aivojen lävitse välähti monta ajatusta, jotka eivät kuuluneet liikesanastoon. »Tuhat tulimmaista!… Millaiset silmät!… Noin pitäisi kaikkien tyttöjen pukeutua… Väsyneen näköinen… Ei, hänen silmänsähän vain ovat hieman rasittuneet… Kaunis… Ei, ei hän ole kaunis… Onpas…» Ääneensä hän sanoi: »Olette kovin ystävällinen, neiti O'Mara.» Sitten hän arveli olleensa liian juhlallinen ja virkkoi lyhyesti: »Istukaa.»

Neiti O'Mara istuutui. Neiti O'Mara katsoi häneen väsyneillä, syvän sinisillä silmillään. Neiti O'Mara ei sanonut mitään. Hän katseli vain Dirkiä hyväntahtoisesti, rauhallisesti ja miettivästi. Dirk odotti, että hän sanoisi, ettei hän tavallisesti käynyt toimistoissa, että hän ei voinut viipyä kahtakymmentä minuuttia kauempaa, että päivä oli lämmin taikka kylmä, Dirkin työhuone kaunis, näköala joen ylitse suurenmoinen t.m.s. Neiti O'Mara ei suvainnut sanoa mitään. Dirk rupesi siis puhumaan kiireesti.

Tämä oli uusi kokemus Dirk DeJongille. Tavallisesti naiset aina ensiksi rupesivat puhumaan ja puhuivat paljon. Harvapuheiset naiset muuttuivat puheliaiksi Dirkin vaietessa, ja puheliaat naiset rupattelivat. Paula puhui aina kymmenen sanaa Dirkin sanoessa yhden. Mutta tässä oli nyt nainen, joka oli vaiteliaampi kuin hän itse. Hän ei ollut epäystävällisesti eikä painavasti vaitelias, hän oli vain hiljaisesti, harkitusti, tyynesti vähäpuheinen.

»Selitän teille, mitä me tarvitsemme, neiti O'Mara.» Ja sitten hän selitti. Hän arveli, että hänen vaiettuaan taiteilija läjäyttäisi esille kolme taikka neljä ehdotusta. Niin olivat kaikki muut tehneet.

Kun Dirk oli päättänyt puheensa, sanoi neiti O'Mara: »Voin ajatella asiaa parisen päivää tehdessäni muuta työtä. Se on tapani. Piirustan parhaillani erästä oliivisaippuailmoitusta. Voin ryhtyä teidän työhönne keskiviikkona.»

»Mutta minä haluaisin nähdä sen — tarkoitan, että haluaisin tietää, mitä te olette suunnitellut.» Luuliko tuo tyttö, että Dirk sallisi hänen laatia kaikki itsekseen kysymättä Dirkin neuvoa?

»Oi, se on aivan tarpeetonta. Mutta voittehan te käväistä atelierissäni, jos haluatte. Viikon kuluttua luulen sen valmistuvan. Asun Ontarion puolella, vanhassa atelieritalossa. Löydätte sen, jos etsitte sellaista rakennusta, josta tiilet ovat karisseet katukäytävälle.» Hän hymyili hidasta, leveää hymyään. Dirk huomasi, että hänen hampaansa olivat hyvät, mutta suu liian suuri. Hymy oli joka tapauksessa sievä ja lämmin. Dirk huomasi itsekin hymyilevänsä seurana. Sitten hän muuttui taas asialliseksi — hyvin asialliseksi.

»Kuinka paljon te — mikä on — mitä te pyydätte tällaisesta piirustuksesta?»

»Hullutusta.» Dirk katsahti tyttöön. Ehkäpä hän laski leikkiä. Mutta hänpä ei hymyillytkään. »Vaaditteko tuhatviisisataa yhdestä ainoasta piirustuksesta?»

Neiti O'Mara nousi seisomaan. »Se on hintani.» Hän ei ollut ensinkään hämillään. Dirk totesi, ettei hän milloinkaan ennen ollut nähnyt naisen käyttäytyvän noin mutkattomasti. Hän itse haparoi tällä kertaa kirjoituspöytänsä varusteiden joukossa siirrellen kyniä, paperilehtistä ja imupaperia. »Hyvästi, herra — DeJong.» Tyttö ojensi ystävällisesti kätensä. Dirk tarttui siihen. Tytön tukka oli kultaa — himmeätä eikä kirkasta kultaa — ja se kiertyi suureen solmuun matalalle niskassa. Dirk puristi hänen kättänsä. Väsyneet silmät kohottivat katseensa häneen.

»Niin — jos se on kerran hintanne, neiti O'Mara — — En ollut valmistunut maksamaan niin paljon — mutta te huippukyvyt kai olette tottuneet huimaaviin hintoihin.»

»Minäkin olen samaa mieltä. Mutta minusta onkin kymmenestä dollarista saakka jokainen summa aika suuri. Tietäkää, että minä sain ennen aikaan kaksikymmentäviisi senttiä kappaleelta piirtäessäni hattuja Gagelle.»

Tyttö oli kieltämättä viehättävä. »Nyt olette niinmuodoin perillä — onni on teille myötäinen.»

Tyttö hymyili taasen hidasta leveää hymyään ja kääntyi lähteäkseen. Dirk totesi, että muiden tyttöjen suut ovat vain kasvonpiirteitä, mutta tämän suu oli kasvojen kaunistus.

Hän oli mennyt. Neiti Ethelinda Quinn tovereineen ulommassa toimistosalissa hyväksyi neiti Dallas O'Maran puvun hänen käsintehdyistä kengistään ranskalaissyntyiseen hattuunsa saakka ja salamannopeasti muunsi mielessään omat pukunsa uuteen uskoon. Dirk DeJong sisähuoneessa totesi tilanneensa tuhannenviidensadan dollarin piirustuksen kuin sian säkissä ja olevansa pakotettu tekemään tiliä siitä Paulalle.

»Merkitkää muistiin, neiti Rawlings, että minun on käytävä neiti
O'Maran atelierissä torstaina.»

Lähimpinä päivinä hän huomasi, että hämmästyttävän monet ihmiset tiesivät hämmästyttävän paljon asioita Dallas O'Marasta. Hän oli kotoisin Texasista, ja siitä johtui hänen mahdoton nimensä. Hän oli kahdenkymmenenkahdeksan — kahdenkymmenenviiden — kolmenkymmenenkahden — kolmenkymmenenkuuden vuoden vanha. Hän oli kaunis. Hän oli ruma. Hän oli orpo. Hän oli itse ansainnut elatuksensa käydessään taidekoulua. Hän ei ymmärtänyt rahan arvoa. Kaksi vuotta sitten hänen piirustuksensa olivat äkkiä herättäneet huomiota. Hänen päämääränsä oli öljyvärimaalaus. Hän raatoi kuin kaleeriorja, leikki kuin lapsi. Hänellä oli kaksikymmentä ihailijaa eikä yhtään rakastajaa. Hänen ystävänsä, niin hyvin miehet kuin naisetkin, olivat monilukuiset ja vaelsivat edestakaisin hänen atelierissään kuin yleisellä torilla. Siellä saattoi milloin hyvänsä tavata keitä hyvänsä Bert Colsonista, mustapintaisesta varieteetähdestä pariisilais-lakeforestilaiseen rouva Robinson Gilmaniin, ja Chicagon sinfoniaorkesterin ensimmäisestä viulunsoittajasta Leo Mahlerista Carsonin mallipiirtäjään Fanny Whippleen saakka. Hän avusti kaikenlaisia onnettomia kanssasisaria ja veljiä Texasissa ja kaikkialla lähellä.

Neiti Rawlings ilmoitti, että Dirk tulisi alelieriin torstaina kello kolme. Paula sanoi, että hän tulisi mukaan ja tulikin. Hän pukeutui erikoisesti Dallas O'Maraa varten, ja tulos oli kieltämättä hurmaava. Dallas maalasi pastelliväreillään muotokuvia ja joskus hän käytti öljyvärejäkin. Hän oli saanut palkinnon viime keväänä Chicago Art Institutin muotokuvanäyttelyssä pantuaan näytteille rouva Robinson Gilmanin kuvan. Hänen mallinaan istumista pidettiin suurena kunniana. Paulan hattu oli valittu hänen hiustensa ja profiilinsa mukaan, hänen pukunsa kaulaleikkaus hänen hattunsa, hiustensa ja profiilinsa mukaan ja hänen helmensä kaikkien näiden neljän mukaan. Tämä yhdistelmä oli omiaan lyömään neiti Dallas O'Maran täydellisesti laudalta.

Neiti Dallas O'Mara istui atelierissään korkealla tuolilla maalaustelineen edessä suuri kokoelma liituja vieressään. Hän oli merkillisen näköinen eikä välittänyt siitä vähääkään. Hän tervehti Dirkiä ja Paulaa iloisen ystävällisesti ja jatkoi heti työtään. Hyvin hienosti puettu malli istui hänen edessään.

»Kas», sanoi Dirk. »Tuoko?» Paperilla näkyi oikeastaan vain jonkinlainen hämärä luonnos tuosta hienosti puetusta mallista. »Tuollainenko se on?» Tuhatviisisataa dollaria!

»Toivottavasti te ette kaipaa naista, joka ostaa arvopapereita.» Hän jatkoi työtään. Hän siristi toista silmäänsä, otti taskustaan esille merkillisen, pienen, kiiltävän esineen, johon hän katsahti, ja jonka hän sitten työnsi takaisin taskuunsa. Hän veti mustan viivan paperiin hiilikynällä ja sotki sen sitten peukalollaan. Hänen yllään oli haalistunut, kaikkipeittävä esiliina, jonka pinnalla tushi, kumihiutaleet, kynänpiirrot, hiilentomu ja pesu kamppailivat ylivallasta muodostaen sekanaisen, Chicagon ilmaa muistuttavan hämäryyden. Valkoisen, ei erikoisen puhtaan silkkipuseron kaulus pisti esille sen alta. Hänen jaloissaan oli pehmeät, nahkaiset, tupsuniekat tohvelit. Hänen himmeän keltainen tukkansa riepotti suurena, hatarana solmuna niskassa. Toisella poskella oli musta pilkku.

Dallas O'Mara viittasi ystävällisesti kädellään tuoleihin, joilla virui hattuja, kaikenlaisia vaatteita, pahvilevyjä ja (nojatuolin leveällä käsinojalla) keltainen möhkäle. »Istukaa.» Hän huusi tytölle, joka oli avannut heille oven: »Gilda, heitä syrjään nuo tavarat. Tässä on rouva Storm ja herra DeJong — Gilda Hannan.» Dirk huomasi myöhemmin, että tyttö oli hänen sihteerinsä.

Huone oli siistimätön, kodikas ja likainen. Kulunut, vanha, suuri piano seisoi nurkassa. Puolet huoneen pohjoiseen viettävästä katosta oli lasista. Muuan mies ja tyttö istuivat sohvalla huoneen toisessa päässä keskustellen vakavasti. Tummaverinen, ulkomaalaisen näköinen mies, jonka Dirk hämärästi muisti joskus nähneensä, soitti hiljaa pianoa. Puhelin soi. Neiti Hannan vastasi, toisti puhelun Dallas O'Maralle ja saneli vastauksen takaisin puhelimeen. Korkealla tuolillaan, tohvelijalka kiertyneenä tuolinjalkojen väliin, Dallas työskenteli keskitetysti, tyynesti ja hartaasti. Hiuskiehkura riippui hänen silmillään. Hän työnsi sen pois ranteellaan piirtäen uuden viirun otsaansa. Hänen hartautensa ja välinpitämättömyytensä olivat ihmeteltävät — niin vaikuttavat, niin suurenmoiset. Hän ei katsahtanutkaan vieraisiinsa. Hänen huomionsa oli kiinnitetty yksinomaan työhön, ja hänen nenänsäkin kiilsi. Dirk ei ollut vuosikausiin nähnyt sellaista tyttöä, jonka nenä olisi kiiltänyt. Ainahan he vetivät esille nuo pienet rasiansa ja muut sellaiset ja kalkitsivat kasvonsa niiden sisällyksellä.

»Voi», vastasi Dallas syvällä, laiskan rauhallisella äänellään, »tavallisestihan täällä on pari-, kolmekymmentä henkeä» — hän vetäisi tulipunaisen piirron paperille ja pyyhki sen heti pois — »tuhannet ihmiset kulkevat täällä edestakaisin. Minä pidän siitä, että näen ystäviä raataessanikin.»

»Tuhat tulimmaista!» Dirk tuumi, »hänhän on — — en keksi sanoja, mutta— —hänhän on — —»

Ulkopuolella Paula kysyi: »Luuletko sinä kuvan onnistuvan?» He astuivat hänen autoonsa.»

Dirk oli niinmuodoin varuillaan! Paula veti kiivaasti kampia ja vaihtoi toiseen välitykseen. »Hänen kaulansa oli likainen.»

Dirk kääntyi sivulle katsoakseen häneen. Oli kuin hän olisi nähnyt Paulan ensimmäisen kerran. Hän näytti hauraalta, kovalta, keinotekoiselta — ikään kuin hyvin pieneltä. Ei ruumiillisesti, vaan sielullisesti.

Kuva oli valmis ja paikallaan kymmenen päivän kuluttua. Sinä aikana Dirk kävi kahdesti Ontario Streetin varrella olevassa atelierissä. Dallas ei näyttänyt tyytymättömältä. Hän ei näyttänyt erikoisen kiinnostuneeltakaan. Hän oli kummallakin kerralla vaipunut työhönsä. Ensimmäisellä kerralla hän oli saman näköinen kuin Dirkin ensi kertaa käydessä, mutta toisella kerralla hän oli puettu uuteen, puhtaaseen takkiin, jonka keltainen väri sointui hyvin loistavasti hänen hiuksiinsa, sekä korkeakantaisiin, vaaleanruskeisiin, siroihin puolikenkiin. Dirkin mielestä hän oli kuin pikku tyttö, joka oli juuri pesty ja puettu puhtaaseen leikkiesiliinaan.

Hänen ajatuksensa kiertelivät useasti Dallas O'Maraa. Hän huomasi joskus puhuvansa hänestä muille ja luuli sävyänsä erittäin ylimieliseksi. Hän puhui mielellään tuosta tytöstä. Hän kertoi äidilleen hänestä. Hän uskalsi vapaasti ilmaista ajatuksensa Selinalle ja oli luultavasti käyttänyt hyväkseenkin tätä vapautta, koska hänen äitinsä katsoi häneen niin tarkkaavaisesti sanoessaan: »Tutustuisin kovin mielelläni häneen. En ole koskaan vielä tavannut tuollaista tyttöä.»

»Kysyn häneltä, saisinko joskus tuoda sinut hänen atelieriinsä käydessäsi kaupungissa.»

Oli aivan mahdotonta puhua hänen kanssaan minuuttiakaan kahdenkesken, ja se hermostutti Dirkiä. Ihmisiä kulki koko ajan edestakaisin atelierissä — merkillisiä, tärkeitä, hämmästyttäviä ihmisiä ja pieniä, halveksittuja, nukkavieruja ihmisiä. Siellä oli rahaton taidekoulun oppilas, punatukkainen ja kiihkeäsilmäinen tyttö, joka asui Dallasin luona, siksi kunnes hän saisi kotoaan rahoja, sekä helmiketjuinen Metropolitan-oopperan laulajatar, joka oli alentunut laulamaan parisen viikkoa Chicagon oopperassa. Dirk ei tiennyt, että Dallaskin soitti, ennen kuin hän kerran tapasi tytön istumassa hämärissä pianon ääressä Bert Colsonin, mustapintaisen ilveilijän keralla. Colson lauloi noita hirvittäviä lauluja orvokkeja kasvattavista huhtikuun sateista ja Ma-ha-ha-ha-ha-ha-mysta, mutta ne eivät olleetkaan hirvittäviä hänen niitä laulaessaan. Tuon laihan, onttorintaisen, synkkäsilmäisen ilveilijän yllä lepäsi merkillinen paatoksen tenho ja suurenmoinen rytmin mahti — hän sitoi kuulijansa ja pakotti heidät rakastamaan itseään. Teatterissa hän astui aina näyttämön partaalle ja syleili kuulijakuntaansa. Hän puhui kuin kengänkiillottaja ja lauloi kuin enkeli. Dallas istui pianon ääressä, Colson kumartui sen ylitse, ja he harjoittelivat jotain laulua. He olivat kiihtyneet, hurmaantuneet kumpikin. He tuskin huomasivat Dirkin tuloa. Dallas nyökkäsi hänen saapuessaan, mutta jatkoi samalla soittoaan. Colson lauloi halvan, tuntehikkaan ballaadin, ikään kuin se olisi ollut traagillinen kansanlaulu, hänen käsivartensa ojentuivat, hänen kasvonsa hehkuivat. Dallas säesti, ja kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä. Kun he lopettivat, sanoi tyttö: »Eikö tämä ollut hirveä laulu? Olen hullaantunut siihen. Bert aikoo esittää sen illalla.»

Dallas rupesi taas soittamaan. »Kukako? Niin — minä.» Jälleen he upposivat työhönsä. He eivät välittäneet Dirkistä eivätkä he kuitenkaan olleet epäystävällisiä. He vain olivat kiinnostuneemmat omaan työhönsä. Dirk lähti päättäen, ettei hän enää palaisi tähän taloon. Miksi hän vetelehtisi tällaisissa ateliereissä? Mutta seuraavana päivänä hän oli jälleen siellä.

»Kuulkaa, neiti O'Mara», hän oli vetänyt tytön syrjään silmänräpäykseksi. »Kuulkaa, ettekö te joskus voisi syödä kanssani päivällistä? Ja tulla teatteriin?»

»Tänään.» Dirkillä oli tärkeä kokous. Siekailematta hän pyyhki sen pois mielestään.

»Tänäänkö! Mainiota! Missä te haluaisitte syödä päivällistä? Casinossako?» Se oli Chicagon hienoin klubi, pieni, vaalean punainen, italialainen stukkomaja Lake Shore Driven varrella. Dirk oli ylpeä voidessaan kutsua Dallasin tuohon klubiin.

»Voi, ei, minä vihaan noita taiteellisia pikkupaikkoja. Minä pidän hotelleista, joissa on kaikenlaisia ihmisiä. Klubissa on ympärillämme vain samanlaisia ihmisiä. He ovat klubin jäseniä joko sen tähden, että he kaikki harrastavat golfia, taikka sen tähden, että he ovat suorittaneet yliopistollisia tutkintoja taikka kuuluvat samaan valtiolliseen puolueeseen taikka kirjoittavat tai maalaavat taikka ansaitsevat yli viisikymmentätuhatta vuodessa taikka muuta sellaista. Minä pidän enemmän sekasotkusta. Minä pidän sellaisesta ruokasalista, joka on täynnä ammattipelureita ja vakuutusasioitsijoita ja näyttelijöitä ja kauppiaita, varkaita, salakuljettajia, asianajajia, katunaisia, rouvia, koulutyttöjä, kauppamatkustajia, miljonäärejä — joka lajia. Sellaista minä nimitän päivällisen syömiseksi ulkona — lukuunottamatta tietysti ystävieni päivälliskutsuja.» Tämä oli hänen puheekseen harvinaisen pitkä juttu.

»Ehkä», Dirk innostui, »te suostuisitte joskus syömään päivällistä minunkin pienessä kodissani. Kutsuisin neljä taikka viisi vierasta, taikka — —»

»Se muistuttaa liiaksi roomalaista saunaa. Nuo pilarit kiusaavat minua.
Mennään Blackstoneen. Minä olen aina oleva sikäli Texasin lapsi, että
Blackstonen ranskalainen huone on hienointa, mitä tiedän.»

He menivät siis Blackstoneen. Hovimestari tunsi Dirkin. »Hyvää iltaa, herra DeJong.» Dirk oli salaa oikein tyytyväinen, mutta sitten hän hätkähti huomatessaan, että hovimestari hymyili Dallasille ja Dallas hovimestarille. »Hei, André», sanoi Dallas.

»Hyvää iltaa, neiti O'Mara.» Tervehdyksen sanamuoto oli säännönmukainen, Blackstonen ranskalaisen huoneen hovimestarin arvoinen, mutta hänen äänensä oli lyyrillinen, ja hänen silmänsä säihkyivät. Hän tarjosi tytölle tuolin kuin valtaistuimen kuningattarelle.

Huomatessaan oudon ilmeen Dirkin silmissä Dallas selitti: »Tutustuin häneen sotaväessä ollessani Ranskassa. Hän on kelpo poika.»

Dallasin päivällispuku oli hieno, mutta joku vaalean punainen silkkinauha pilkisti huolimattomasti esille olkapäältä. Se kuului luultavasti hänen liivinsuojukseensa. Paula olisi — mutta Paulan pukuhan oli aina niin täydellinen, ettei mikään poikkeus olisi ollut mahdollinenkaan. Dirk piti hänen puvustaan, joka päättyi jyrkästi olkapäällä paljastaen hänen kiinteät, valkoiset käsivartensa. Kangas oli himmeästi kullanvärinen — hänen hiustensa mukainen. Tällainen oli tämä Dallas. Dallaseja oli tusina — sata kappaletta. Ja kuitenkin hän oli aina sama Dallas. Et koskaan voinut edeltäkäsin tietää, tapaisitko tahriintuneeseen takkiin puetun, hiilinaamaisen, veitikan vai pieneen turkkiin puetun kaunottaren. Joskus hän Dirkin mielestä muistutti ruotsalaista palvelijatarta korkeine poskipäineen, syvine silmineen ja suurine, taitavine käsineen. Joskus hän muistutti tuota komeaa jumalatarta, jota niin useasti kuvataan, joka pitää kädessään runsaudensarvea seisoessaan korkearintaisena sirossa asennossa. Häntä ympäröi luonnollisuuden, hedelmällisyyden ja alkuperäisyyden ilmakehä. Dirk totesi, että hänen kyntensä olivat lyhyet eivätkä hyvin hoidetut — ne eivät kiiltäneet hiottuina, teroitettuna ja punattuina niin kuin Paulan kynnet. Sekin miellytti merkillisesti Dirkiä.

»Haluatteko ostereita?» hän kysyi. »Täällä niihin voi luottaa. Vaiko hedelmäsalaattia? Sitten helmikanan rintaa artisokkien kera — —»

Dallas oli huolestuneen näköinen. »Jos te — te kai pidätte siitä. Minä pitäisin enemmän paistista ja paistetuista perunoista ja venäläisestä salaatista — —»

»Suurenmoista!» Dirk oli innostunut. Hän tilasi toisenkin samanlaisen annoksen, ja he söivät sen pelottavan halukkaasti. Dallas söi sämpylöitä. Dallas söi voita. Dallas ei puhunut ruoasta. Hän sanoi vain kerran sen olevan hyvää ja kertoi unohtaneensa tänään aamiaispäivällisen kiireisessä työssään. Dirkin mielestä kaikki tämä oli niin viihdyttävää ja virkistävää. Tavallisesti, kun hän istui ravintolassa jonkun naisen seurassa, tämä sanoi: »Voi, kuinka mielelläni minä söisin edes yhden tuollaisen murean, pienen sämpylän!»

Jolloin nainen aina vastasi: »En ikinä uskalla! Hyvä Jumala! Ainakin puoli naulaa. En ole vuoden päiviin syönyt sämpylää voin kera.»

Ja silloin oli Dirkin vastattava koneellisesti: »Sinäkö! Mahdotonta.
Sinä olet juuri sopiva.»

Dirk oli niin kyllästynyt noihin naisiin, jotka puhuivat painostaan, vartalostaan ja viivoistaan. Hänestä se oli mautonta. Paula kieltäytyi aina jääkylmästä milloin mistäkin nautinnosta. Dirk oli vaivaantunut istuessaan pöydän ääressä vastapäätä häntä. Dirk söi koko aterian, ja Paula hypisteli pikku murusia Melban paahtoleivästä ja maisteli salaatin lehteä ja puolta, sokeroimatonta grapefruitia. Hän ei voinut nauttia omista ostereistaan, paististaan ja kahvistaan. Hän epäili, että Paula aina katseli hänen ruokaansa hieman kateellisesti, vaikkakin hän oli olevinaan niin välinpitämätön. Paula olikin hieman näivettynyt.

»Teatteri on naapuritalossa», sanoi Dirk. »Parin askeleen päässä.
Meidän ei tarvitse, lähteä täältä ennen kahdeksaa.»

»Sepä hyvä.» Dallas nautti savukkeesta kahvin keralla pehmeän, kiehtovan tunnelman vallassa. Dirk kertoili itsestään. Hän oli kuin vapautunut, luonteva ja onnellinen.

»Tiedättekö, että minä olen arkkitehti — tai ainakin olen ollut sellainen. Siksi kai niin mielelläni vetelehdinkin teidän atelierissänne. Olen ruvennut kaipaamaan kyniä ja piirustuslautaa ja kaikkea sellaista — jonkunlaista koti-ikävää luultavasti.»

»Ei tuottanut rahaa. Sodan jälkeen ei kukaan rakentanut mitään. Ehkäpä, jos olisin ponnistellut kynsin hampain — —»

»Ja sitten rupesitte pankkiiriksi, niinkö? No, pankissa lieneekin tarpeeksi rahaa.»

Dirk tunsi piston. »En ruvennut pankkiiriksi — heti. Hoidin obligatsionien myyntiä.»

Dallasin kulmakarvojen väliin ilmestyi pieni vako. Hänen kulmakarvansa olivat paksut, voimakkaat ja hieman epätasaiset, ja ne yhtyivät useasti hänen nenänsä yläpuolella. Paulan kulmakarvat muodostivat mustan viivan — huolellisesti piirretyn puoliympyrän silmien yläpuolelle, jotka eivät kätkeneet mitään tuntemattomia salaisuuksia. »Minä puolestani ainakin», virkkoi Dallas hitaasti, »mieluummin piirustaisin jonkun sellaisen rakennuksen takaoven, joka kaunistaisi ja kohottaisi tätä kaupunkia, kuin myisin kaikkia niitä arvopapereita, joita milloinkaan on virrannut — minne tuollaiset arvopaperit sitten mahtavatkaan virrata.»

Dirk puolustelihen. »Minäkin ajattelin tuolla tavalla. Mutta äitinihän oli auttanut minut opin tielle, raatanut ja ahertanut antaakseen minulle hyvän kasvatuksen. Enhän minä voinut vetelehtiä ja ansaita hädin tuskin vain elantoani. Halusin antaa hänelle kaikki maailman ihanuudet. Halusin — —»

»Halusiko hän sitten kaikkia noita ihanuuksia? Tahtoiko hän teidän luopuvan arkkitehtuurista ja ryhtyvän arvopapereihin?»

»Hän — en oikein tiedä, mitä hän — —» Dirk oli liian rehellinen — hän oli yhä vieläkin Selina DeJongin poika — hän ei kyennyt suoraan valehtelemaan.

»Saanko tuoda hänet teidän luoksenne? Tai suostuisitteko te — ajamaan kanssani farmille jonakin päivänä? Hän pitäisi siitä hirveästi.»

Dirk kumartui äkkiä eteenpäin. »Kuulkaa, Dallas. Mitä te ajattelette minusta?» Hän tahtoi tietää sen. Hän ei jaksanut enää odottaa.

Tuo oli hirveätä. »Mutta enhän minä halua olla hauska nuori mies. Tahdon, että te pitäisitte minusta — paljon. Sanokaa, mitä minulta puuttuu? Miksi te työnnätte minut syrjään niin useasti? Minä en koskaan saa tuntea olevani oikein lähellä teitä. Mitä minulta puuttuu?» Dirk oli allapäin.

»No, jos te välttämättä tahdotte tietää — — Minä vaadin, että niillä ihmisillä, joita useasti tapaan, on oleva jotain, joka kimaltelee, joka häikäisee. Toisissa ihmisissä on yhdeksän kymmenettä osaa loistoa ja yhdeksän kymmenettä osaa katinkultaa, kuten Gene Meranissa, ja toisissa on yhdeksän kymmenettä osaa katinkultaa ja yksi kymmenesosa hohtavaa, jaloa metallia, kuten Sam Huebchissa. Mutta on sellaisiakin ihmisiä, jotka ovat pelkkää tasaista punerrusta ilman pisaraakaan kuninkaallista purppuraväriä.»

Dirk oli hirveästi pettynyt, loukkaantunut ja masentunut. Hän oli myöskin kiukuissaan. Hänen ylpeytensä oli haavoittunut. Olihan hän Dirk DeJong, Chicagon nuorten miesten ensimmäisiä, lupaavin ja suosituin heistä. Mitä oli Dallas O'Mara — vain ilmoitustenpiirtäjä, joka sai tuhatviisisataa dollaria kuvasta?

Dallas sekoitti mietteisiinsä vaipuneena kahviaan. »Tavallisesti he ilmaisevat minulle sen.»

»Mutta ettekö te milloinkaan rakastu heihin?» Kirotun varma ja itsetietoinen tyttö! »Ettekö te sitten koskaan rakastu heihin?»

Dirk rohkaisi mielensä ja iski suoraan asiaan. »Minä voisin antaa teille paljon, mitä teillä ei ole — sekä purppuraista että ilman purppuraa.»

»En toki. En sellaisia kuin nyt tarvitsen. Olen jo opiskellutkin täällä. Olen käynyt Art Institutessa kolmesti viikossa vain harjoittaakseni kättäni.»

»Sielläkö te siis käyttekin iltaisin?» Dirkin mieli keventyi oudosti.
»Saanko joskus seurata teitä sinne, saanko?» Mitä hyvänsä. Mitä hyvänsä.

Dallas ottikin hänet mukaansa eräänä iltana keinotellen hänet taitavasti ankaran irlantilaisen ohitse, joka vartioi alakerran luokkahuoneiden sisäänkäytävää, avasi kaappinsa, pukeutui työesiliinaansa ja tarttui siveltimiinsä. Sitten hän juoksi hallin poikki. »Älkää puhuko», hän varoitti Dirkiä. »He häiriytyvät. Mitähän he sanoisivat, jos näkisivät minun atelierini?» Hän kiirehti pieneen, säälimättömän valoisaan, ahdistavan kuumaan huoneeseen, jonka seinät olivat valkeiksi maalatut. Telineet peittivät jokaisen neliötuumankin lattiasta. Heidän edessään seisoi miehiä ja naisia siveltimet käsissään vaipuneina hartaaseen työhön. Dallas asettui omalle paikalleen ja syventyi heti hänkin työhönsä. Dirk räpytteli silmiään häikäisevässä valossa. Hän katsahti lavalle, jonne kaikki katselivat työskennellessään. Siellä lepäsi alaston nainen.

Dirk hätkähti ja hänen päänsä lävitse välähteli ajatuksia: »Herranen aika, hänellähän ei ole vaatteita! Piru vieköön, tämä on paksua. Hän on aivan alasti!» Hän koetti kuitenkin näyttää tottuneelta, huolettomalta ja ylimieliseltä. Hänen onnistuikin voitettuaan ensi hämmästyksensä täydellisesti tottua tilanteeseen. Oppilaat maalasivat vartalokuvaa öljyväreillä.

Malli oli moroni, jonka iho oli kuin samettia ja ruusunlehtiä, ja hänen asentonsa valuivat pehmeästi kuin kerma. Hänen tukkansa oli käherretty puiseviksi laineiksi, hänen nenänsä oli kömpelö, ja hänen korvarenkaansa olivat rohdoskaupasta ostetut, mutta hänen selkänsä oli luultavasti kauniimpi kuin Helenan ja hänen rintansa kuin kaksi korallihuippuista lumikinosta. Kahdenkymmenen minuutin kuluttua Dirk huomasi vaipuneensa aivan ulkopuolisesti ja viileästi tutkimaan vivahduksia, varjoja, värejä ja viivoja. Hän kuunteli opettajan hiljaisia neuvoja ja tirkisti hartaasti toisella silmällään todetakseen, oliko tuo varjo mallin vatsalla todellakin sininen vaiko ruskea. Hänkin saattoi heti nähdä, että Dallasin maalaus oli miltei loukkaavan paljon parempi kaikkien muiden töitä. Hänen taulussaan oli ihon alla lihaksia ja lihaksien alla verta ja luuta. Hän ilmeisesti tunsi ihmisruumiin yhtä tarkasti kuin lääkäri. Dirk huomasi nyt, että siinä juuri piilikin hänen ilmoituskuviensa tenho. Piirustus, jonka hän oli suorittanut Great Lakes Trust Companyn arvopaperiosaston tilauksesta, oli ollut tavallaan hyvin totunnainen, mutta aiheen käsittely ja piirtäjän taito olivat luoneet sen viehätyksen. Dirk ajatteli, että Dallasin öljymaalaukset, jos hän sellaisiin joskus ryhtyisi, olisivat varmaankin sekä eloisia että vaikuttavia, mutta hän toivoi kuitenkin, ettei Dallas koskaan siihen työhön rupeaisikaan. Hän toivoi — —

Vasta yhdentoista jälkeen he astuivat ulos Art Instituten ovesta ja seisoivat hetkisen leveiden portaiden yläpäässä katsellen heidän edessään lepäävää maailmaa. Dallas ei sanonut mitään. Äkkiä kuohahti yön kauneus esille tulvahtaen hyökynä Dirkin mieleen. Siinä oli loistoa ja kimallusta, värejä ja hehkua. Oikealla Wrigleyn talon valkoinen torni kohosi satumaisena sinipunervaa taivasta vastaan. Juuri tällä puolella välkytteli sähkölamppujen noitalauma sanomaansa punaisin ja valkoisin valoin katsojalle. Ensiksi valkoiset lamput:

OSTA

TAVARAMARKKINOILTAMME

Taas pimeys. Sitten leimahtivat kummatkin värit entistä suurempina kirjaimina niin kirkkaasti, että silmämunaasi kirveli, häikäisten näkyvistä tornit, taivaat ja kadut:

SÄÄSTÄ RAHAA

Suoraan edessä muodosti Adams Streetin maanalaisen katos venetsialaisen sillan, jonka alla musta asfalttikanava virtasi hitaasti eteenpäin. Kahviloiden ja tupakkakauppojen valot heijastivat pylväsrivistöjä kanavan pintaan. Näky oli hurmaava. Dirkin mieleen juolahti, että Dallas oli juuri tuollainen — samanlainen kuin Chicago itse. Hänessä oli hohtoa ja halpuutta, katinkullan kimallusta ja suurenmoisuutta, ihanuutta ja rumuutta.

»Suloista», huudahti Dallas vetäen syvän henkäyksen. Hän kuului kaikkeen tähän.

»Niin on.» Dirk tunsi olevansa vieras. »Haluatteko voileivän? Oletteko nälkäinen?»

He söivät voileivän ja joivat kahvia muutamassa kokoyön ruokalassa, koska Dallas väitti, ettei hän voinut mennä ravintolaan näin likaisin kasvoin, ja koska hän ei myöskään viitsinyt vaivaantua peseytymään. Hän oli tavallista avomielisempi tänä iltana, hieman väsynyt, vähemmän ylimielinen ja itsenäinen kuin tavallisesti. Sen kautta hän oli ikään kuin avuton — uupunut — ja hänen avuttomuutensa ja uupunut ilmeensä herättivät Dirkin hellyyden. Dallasin hymy valutti hänen mieleensä lämpimän onnen tunnun — kunnes hän huomasi, että tyttö hymyili aivan samalla tavalla pisamaiselle nuorukaiselle kiiltävän, nikkelisen kahvipannun ylitse sanoessaan tälle, että hänen kahvinsa oli suurenmoista.

XIX.

Kaikki entiset, suunnattoman tärkeät seikat menettivät arvonsa nyt. Ihmiset, joiden seura oli tuntunut niin houkuttelevalta, eivät äkkiä merkinneetkään mitään. Hänen pelinsä muuttuivat niin typeriksi. Hän katseli kaikkea Dallas O'Maran viisaiden, kauneutta rakastavien silmien lävitse. Oli ihmeellistä, ettei hän huomannut tämän tytön katselevan elämää miltei samalta näkökulmalta kuin hänen äitinsä sitä katseli. Viime vuosien aikana oli hänen äitinsä useasti loukannut häntä arvostellessaan hänen rikkaita ja mahtavia ystäviään — heidän tapojaan, heidän pelejään, heidän huvituksiaan ja heidän käytöstään. Ja hänen äitinsä elämäntapa taas puolestaan loukkasi Dirkiä. Käydessään joskus — harvoin — farmilla hän oli aina näkevinään jonkun synkän, alakuloisen naisihmisen keittiössä, arkihuoneessa taikka kuistilla — naisen, jolla oli rikkinäiset hampaat, naurettavat kengät ja traagilliset silmät — juomassa kahvia ja purkamassa sydäntään Selinalle. Hänestä ne olivat aivan hirveät — tuoksuivat piparimintulle, hielle ja kurjuudelle. »Ja hän on ollut työttömänä marraskuusta saakka — —»

Joskus ukko Hempel ajoi Selinaa tervehtimään, ja Dirk saattoi yllättää heidät naurusuin ilkkumassa — Dirkin arvelun mukaan — North Shoren väkeä.

Selina ei ollut enää moneen vuoteen toverillisesti kysynyt: »No, mitä siellä tarjottiin päivälliseksi, Dirk?»

»Tietysti. Jotakin — oli — jotakin kanapeen tapaista, tiedätkö? Ja kaviaaria.»

Joskus Selina tirskui kuin pahankurinen tyttö asioille, jotka Dirkin mielestä olivat vakavia asioita. Esimerkiksi ketunmetsästykselle. Lake Forest oli ruvennut harrastamaan ketunajoa ja Tippecanoen sakki rakensi koiratarhat. Dirk oli oppinut ratsastamaan oikein hyvästi. Muuan englantilainen herra — eräs kapteeni Stokes-Beatty — oli vihkinyt North Shoren ketunajon salaisuuksiin. Kapteeni Stokes-Beatty oli pitkäkasvuinen, lenkojalkainen ja hevosnaamainen nuori mies, jonka käytös oli hyvin hillittyä. Yllämainittu, mukava Farnhamin tyttö oli ilmeisesti tähdissä määrätty hänen vaimokseen. Paula oli järjestänyt metsästysaamiaiset Stormwoodissa, ja tilaisuus oli ollut varsin onnistunut, vaikkakin amerikkalaiset herrat suhtautuivat hieman epäluuloisesti paistettuihin munuaisiin. Ruoka oli laadittu mahdollisimman tarkasti englantilaisten metsästysaamiaisten leperöiden liharuokien mallin mukaan, ja se oli haaleassa höyryssä kadottanut kaiken makunsa. Naiset olivat solakoita ja heidän pukunsa miesräätälin tekemiä, mutta he kantoivat metsästyspukujaan yhtä tottumattomasti ja arasti kuin tytöt ensimmäisiä, avokaulaisia iltapukujaan. Useimmat herroista olivat asettuneet vastahankaan, kun oli kysymys punaisista takeista, mutta kapteeni Stokes-Beatty kantoi omaansa komeasti. Kettu — huolestuneen ja surkean näköinen otus — oli tuotettu laatikossa etelästä, ja päästyään vapauteen se asettautui kodikkaasti istumaan muutamaan illinoisilaiseen maissipeltoon eikä kiitänytkään sukkelasti piilopaikkaan, niin kuin sen olisi pitänyt. Kun ajo oli päättynyt, tunsivat metsästäjät täyttäneensä velvollisuutensa aivan kuin tapettuaan torakan.

Dirk oli kertonut tästä Selinalle ylpeillen. Hän oli ottanut osaa ketunajoon.

»En minä ainakaan tiedä. Ketut olivat ennen muinoin pahana rasituksena joillakin seuduilla ja siksi niitä silloin metsästettiin. Ovatko ketut viime aikoina ruvenneet vaivaamaan Lake Forestiakin?»

»Mutta tuohan on typerää, Dirk. On hyvä, jos jäljittelemme sellaisia puolia, jotka ovat ulkomailla paremmat kuin meidän omamme. Englannissa ovat puutarhat, takkavalkeat, koirat, kankaat, kävelykengät, piiput ja vetelehtijät paremmat kuin täällä. Mutta nuo haaleat aamiaiset — —! Heillähän ei ole kaasua — siitä se johtuu. Ei kukaan Kansasin taikka Nebraskan maalaisemäntä alistuisi heikäläisiin keittiöihin — ei hetkeksikään. Ja meidän renkimme nyrpistäisi nenäänsä heidän käristetylle silavalleen.» Selina nauroi.

Mutta Dallas O'Mara oli aivan samaa mieltä. Dallas oli nähtävästi tullut muotiin North Shoren seurapiireissä maalattuaan rouva Robinson Gilmanin muotokuvan. Hänet oli kutsuttu päivällisille ja aamiaispäivällisille ja tanssiaisiin, mutta hän sanoi Dirkille, että heikäläisten hommat ikävystyttivät häntä.

»He ovat kilttejä», hän sanoi, »mutta heidän on aina ikävä. Kaikki koettavat olla jotain, mitä he eivät ole, ja sellainen on kovin rasittavaa. Naiset selittävät aina, että he asuvat Chicagossa vain siksi, että heidän miestensä liike sijaitsee siellä. Kaikki osaavat tehdä jotain — he tanssivat taikka maalaavat taikka ratsastavat taikka laulavat sangen hyvästi — mutta eivät sittenkään tarpeeksi hyvästi. He ovat ammattimaisia harrastelijoita, jotka koettavat ilmaista jotain, mitä he eivät tunne, taikka mitä he eivät kykene vahvistamaan niin voimakkaaksi, että sitä kannattaisi ilmaista.»

Hän myönsi kuitenkin, että he kykenivät ihailemaan sellaista, mitä toiset ihmiset tekivät oikein hyvästi. He pitivät hyvää huolta vierailevista ja tunnustetuista kirjailijoista, maalareista, luennoitsijoista ja sankareista ja kutsuivat heidät asumaan vieraina heidän florensilaisissa, englantilaisissa, espanjalaisissa taikka ranskalaisissa palatseissansa, jotka sijaitsivat Chicagon pohjoispuolella Illinoisissa. Erikoisen ystävällisesti he ottivat vastaan etenkin kaikki ulkomaalaiset kuuluisuudet. Vuodesta 1918 alkaen näitä oli laskeutunut Chicagon (ja koko Amerikan) ylitse heinäsirkkaparvena, lähtien liikkeelle New Yorkista ja lentäen länteenpäin niitellen kahisevien setelien somaa vihreyttä matkallansa. Palattuaan Eurooppaan kukkuroillaan rahaa ja ikävystyneinä kaikkeen he tarttuivat innokkaasti kyniinsä aikaansaaden sepustuksia, jotka näyttivät viisailta, vaikkakaan eivät ystävällisiltä, ja jotka useasti tuntuivat varsin mauttomiltakin.

North Shoren emännät kilpailivat kunniasta kutsuen innokkaasti näitä kuuluisuuksia koteihinsa. Paula — kaunis, älykäs, rikas, kavala Paula — suoriutui useasti voittajana näistä kilpailuista. Hänen viimeinen valloituksensa oli Emile Goguet — kenraali Emile Goguet, Champagnen sankari — mies, jolla oli tyhjä takinhiha, kankea, valkoinen parta ja kunniamerkkirivi. Virallisesti hän saapui Amerikkaan sen amerikkalaisen divisioonan vieraaksi, joka oli Goguetin ranskalaisten joukkojen avulla torjunut saksalaisten hyökkäyksen Champagnessa, mutta yleinen mielipide oli kuitenkin se, että hän saapui solmimaan ystävällisiä suhteita oman maansa ja hieman vastahakoisten Yhdysvaltain välillä.

»Ja arvaappa», viserteli Paula, »arvaappa, kuka hänen kanssaan tulee, Dirk? Tuo ihmeellinen Roelf Pool, ranskalainen kuvanveistäjä! Goguet tulee meille, ja Pool on luvannut veistää rintakuvan, tiedätkö, nuoresta Quentin Rooseveltista erään valokuvan mukaan, jonka rouva Theodore Roosevelt — —»

»Mitä sinä sanot — ranskalainen kuvanveistäjäkö! Hän ei ole ranskalaisempi kuin minäkään. Hän on syntynyt muutaman mailin päässä äitini farmista. Hänen vanhempansa olivat hollantilaisia puutarhureita. Hänen isänsä asui High Prairiessä viime vuoteen saakka, jolloin hän kuoli halvaukseen.»

Kun hän kertoi tästä Selinalle, punastui tämä kuin nuori tyttö, niin kuin hän aina vielä punastui oikein kiihtyessään. »Luin sen sanomalehdestä. Saankohan», hän lisäsi hiljaa, »minäkin tavata hänet?»

Tuona iltana olisit sinä voinut nähdä Selinan istuvan vanhan leikkauksilla koristellun arkkunsa edessä hypistellen noita haalistuneita, ajan hampaan kalvamia esineitä, joiden tuntehikasta säilyttämistä Dirk oli paheksunut. Hän katseli tuota karkeaa piirustusta, joka esitti Heinätoria, viininpunaista kashmirpukua ja muutamia kuihtuneita, valkoisia kukkasia.

Paula oli järjestänyt suuret — ei kuitenkaan liian suuret — päivälliset toiseksi illaksi. Hän oli hyvin hermostunut puhuessaan niistä — hermostunut, kiihtynyt ja iloinen. »Väitetään», hän kertoi Dirkille, »ettei Goguet syö muuta kuin koviksi keitettyjä munia ja korppuja. No, muut vieraani hyväksynevät kuitenkin kananpokani, sieneni ja muun ruokalistan. Hän omistaa farmin Bretagnessa ja se on hänen lempilapsensa. Pool on suurenmoinen — tumma, synkkä ja hyvin valkohampainen.»

Paula oli nykyään aina hyvin iloinen. Liian iloinen. Dirkin mielestä hänen hermostunut tarmokkuutensa oli väsymätön — ja samalla niin väsyttävä. Dirk ei myöntänyt itselleenkään, kuinka perinpohjin kyllästynyt hän oli noihin kalpeisiin, sydämen muotoisiin, hienopiirteisiin kasvoihin, hoikkiin, ruskeisiin, puristuviin sormiin ja hänen omistajanilmeeseensä. Hän oli ruvennut paheksumaan Paulan pikku omituisuuksia, niin kuin uskoton aviomies kärsii katsellessaan tietämättömän vaimonsa liikkeitä. Paula laahasi hieman kantapäitään kävellessään. Dirk oli tulla hulluksi. Paula saattoi pureskella huolellisesti hoidettuja kynsiään ympäröivää nahkaa ollessaan hermostunut. »Voi, älä tee noin», sanoi Dirk.

Dallas ei koskaan hermostuttanut häntä. Dirk totesi suorastaan lepäävänsä hänen seurassaan. Dirk panssaroisi mielensä mennessään hänen luokseen, mutta oltuaan siellä minuutin verran hän kiitollisena ja vastustelematta vaipui tytön mielen rauhallisiin syvyyksiin. Joskus Dirk epäili Dallasin tahallisesti valitsevan tällaisen tyylin.

»Tämä teidän rauhallisuutenne — tämä mutkattomuus», hän sanoi muutamana päivänä tytölle, »on varmaankin vain keksitty asenne, eikö Lotta?» Dirk koetti kaiken mokomin herättää hänen huomiotansa.

»Osaksi kylläkin», vastasi Dallas suopeasti. »Mutta eikö se teistäkin ole sangen soma asenne?»

Tässä oli nainen, joka piti hänet täydellisesti hallussaan huolimatta siitä, ettei hän milloinkaan ojentanut sormeaankaan häntä pidättääkseen. Dirk takoi nyrkkejään hänen välinpitämättömyytensä sileää muuria vastaan saavuttamatta muuta tulosta kuin naarmut käsiinsä.

»Te ette pidä minusta sen tähden, että minä olen etevä liikemies, niinkö?»

»Oh, älkää näytelkö viatonta ja tietämätöntä koulutyttöä. Te tiedätte kirotun hyvästi, mitä minä tarkoitan. Te olette saanut minut, ettekä te välitä minusta. Olisiko asia muuttunut, jos minä olisin ollut taitava arkkitehti enkä taitava liikemies?» Dirk muisti, mitä hänen äitinsä oli sanonut muutama vuosi sitten, tuona yönä, jolloin he juttelivat hänen vuoteensa vieressä. »Sanokaa, onko miehen oltava taiteilija kiinnostaakseen teitä?»

»Ei, Jumalan tähden! Joskus minä kai menen naimisiin jonkun känsäkouraisen työn orjan kanssa, ja silloin valloittaa hän minut juuri noilla käsillään. Jos haluatte tietää, niin voin sanoa, että minä pidän juuri naarmuisista käsistä. Mies, joka on kamppaillut, on saavuttanut jotain — en tiedä mitä — ilmeen silmiinsä — oikean tunnun käteensä. Ehkä hän ei olekaan etevä alallaan — tai, on hän sentään. En tiedä. Minä en ole tottunut tällaiseen filosofeeraamiseen. Minä tiedän vain sen, että hän — kas, teihinhän ei ole raapiutunut mitään merkkejä. Ei ainoatakaan naarmua. Te hylkäsitte arkkitehtuurin taikka minkä hyvänsä, siksi että se oli niin masentava ammattiala niinä aikoina. En väitä, että teidän olisi pitänyt jatkaa. Te olitte luullakseni aivan tavallinen arkkitehti. Mutta jos te olisitte itsepintaisesti jatkanut — jos te olisitte rakastanut työtänne niin paljon, että te olisitte jatkanut sitä — raataen, kamppaillen ja riippuen siinä kiinni kynsin ja hampain — niin olisi tuo taistelu painanut leimansa teidän kasvoihinne, silmiinne, leukaanne, käsiinne ja koko olentoonne seisoessanne, kävellessänne, istuessanne ja puhuessanne. Kuulkaa nyt. Minä en sano tätä pahassa mielessä. Mutta te olette niin sileä. Minä pidän karheista ihmisistä. Tämä kuuluu hirveältä. En oikeastaan tarkoita ensinkään sitä. En tarkoita — —»

»Mitäs siitä», sanoi Dirk raskaasti. »Luulen ymmärtäväni.» Hän istui katsellen käsiään — hienoja, voimakkaita, naarmuttomia käsiään. Äkkiä ja aiheetta hän ajatteli toista käsiparia — hänen äitinsä käsiä — joiden rystyset olivat paisuneet, joiden iho oli halkeillut — jotka olivat ilmehikkäät — joihin oli kirjoitettu hänen elämänsä tarina. Naarmuja. Hänen äitinsä käsissä oli naarmuja. »Kuulkaa, Dallas. Jos minä tietäisin — minä voisin palata Hollis & Spraguesin toimistoon ja alottaa alusta saakka, neljästäkymmenestä dollarista, jos tietäisin, että te — —»

XX.

Kenraali Goguet ja Roelf Pool olivat olleet Chicagossa jo yön ja osan päivääkin, mutta Dirk ei ollut vielä tavannut heitä — heidät oli kutsuttu Paulan päivällisille täksi illaksi. Dirk oli utelias näkemään Poolia, mutta sotilas ei erikoisesti kiinnostanut häntä. Hän oli levoton ja onneton ja kiihkeästi ikävöiden Dallasin seuraa (katkerin mielin hän tunnusti sen) hän pistäytyi atelieriin vasten tavallisuutta heti aamiaispäivällisen jälkeen ja kuuli sieltä iloisia ääniä ja naurua. Miksi — miksi hän ei voinut koskaan työskennellä yksinään ilman tuota hälinää ympärillään!

Tahraiseen esiliinaan ja kuluneisiin tohveleihin puettu Dallas jutteli siellä kahden syntisen kanssa, jotka olivat karanneet Chicagon seuraelämästä. He olivat kenraali Emile Goguet ja Roelf Pool. He näyttivät viihtyvän suunnattoman hyvästi. Hän esitteli Dirkin heille vaivattomasti, ikään kuin jokainen olisi pitänyt heidän läsnäoloaan hänen atelierissään aivan luonnollisena. Hän ei ollut milloinkaan maininnut heidän nimiään Dirkille, ja nyt hän sanoi ikään kuin ohimennen: »Tässä on Dirk DeJong — kenraali Emile Goguet. Me olimme samalla rintamalla Ranskassa. Ja Roelf Pool. Olimmehan, Roelf?»

Kenraali Emile Goguet kumarsi virallisesti, mutta hänen silmänsä säteilivät. Hämmästys ja ilo olivat kirkastaneet Roelf Poolinkin kasvot aivan uusiksi. Hän astui Dirkin luokse ja tarttui hänen käteensä. »Dirk DeJong! Älkää — kuulkaa, ettekö te tunne minua? Minä olen Roelf Pool.»

»Voi, enhän minä sitä tarkoita — tunsin teidät pikkupoikana. Tehän olette Selinan Dirk. Olettehan? Minun Selinani poika. Ajan häntä katsomaan tänään iltapäivällä. Hänen tähtensä myöskin olen tullut tänne. Hyväinen aika, minähän —» Hän nauroi ja puheli nopeasti kuin poika. Dallas oli puhjennut leveään iloon ja nautti hirveästi.

»He ovat karanneet», hän selitti Dirkille, »paenneet täksi päiväksi järjestettyä monimutkaista ohjelmaa. En käsitä, mistä ranskalaiset ovat saaneet maineensa — he ovat suorastaan epäkohteliaita. Kenraali esimerkiksi on aika karhu, eikö totta? Ja lopen kyllästynyt naisiin. Hän on ainoa ranskalainen kenraali, joka vaivaantui vankilassa opiskelemaan englantia.»

Kenraali Goguet nyökkäsi hartaasti ja nauroi läkähtyäkseen. »Entä te?» hän sanoi Dirkille käyttäen huolellisesti ja virheettömästi englannin kieltä. »Oletteko tekin taiteilija?»

»Puh — tuollaista vain — arvopapereita. Toisin sanoen, olen pankkimies.
Myyn obligtsioneja.»

»Aivan niin», kenraali Goguet oli hyvin kohtelias. »Arvopapereita siis. Osakkeet ja obligatsionit ovat kelpo tavaraa. Me ranskalaiset rakastamme niitä suuresti. Me ranskalaiset kunnioitamme hirveästi amerikkalaisia arvopapereita.» Hän nyökkäsi, silmät välkkyivät, ja sitten hän kääntyi taas Dallasin puoleen.

»No, nyt lähdemme siis kaikki yhdessä», ilmoitti Dallas kiirehtien täpötäyteen makuuhuoneeseensa atelierin perälle.

Tämä oli sentään miltei liiaksi epämuodollista. »Minne?» kysyi Dirk.
Kenraalikin näytti hämmästyneeltä.

Roelf selitteli innoissaan. »Tämä on salajuoni. Me aiomme kaikki ajaa äitiänne tervehtimään. Tulettehan te mukaan? Teidän täytyy tulla — ehdottomasti.»

»Lähteä!» tokaisi vihdoin kenraalikin. »Minne me muka nyt lähtisimme? Luulin, että me saisimme jäädä tänne lepäämään. Täällä on niin hiljaista eikä mitään vastaanottokomiteoja.» Hänen äänessään väreili kaipuu.

Roelf koetti selittää tilannetta. »Herra DeJongin äiti on farmari. Muistattehan, että minä puhuin hänestä laivalla tullessamme. Hän oli suurenmoisen ystävällinen minulle ollessani lapsi. Hän oli ensimmäinen ihminen, joka selitti minulle, mitä kauneus oli — mitä se on. Hän on suurenmoinen. Hän viljelee vihanneksia.»

»Ai! Farmariko! Mainiota! Minäkin olen farmari. Hyvä!» Hän puristi uudelleen Dirkin kättä. Dirk rupesi vihdoinkin kiinnostamaan häntä.

»Tietenkin seuraan teitä. Tietääkö äiti, että te tulette? Hän toivoi hirveästi saavansa nähdä teidät, mutta pelkäsi, että te olisitte kasvanut liian suureksi — —»

»Odottakaapa, kunnes kerron hänelle siitä päivästä, jolloin astuin maihin Pariisissa viisi frangia taskussani. Niin, hän ei tiedä, että me tulemme, mutta onhan hän joka tapauksessa kotona, onhan? Tunnen elävästi, että hän on siellä, aivan samanlaisena kuin ennen. Onhan hän siellä, onhan?»

Dallas ilmestyi näkyviin puettuna matkatakkiin ja uusi keväthattu päässään. Hän huiskutti kättään uskolliselle Gilda Hananille. »Jos joku kysyy minua, niin sanokaa, että minä olen totellut kevään ääntä. Ja jos poika tulee hakemaan tuota ilmoituskuvaa, niin sanokaa, että hän saa sen huomenna.»

He kiiruhtivat portaita alas ja voimakkaaseen autoon, joka oli asetettu vieraiden käytettäväksi. He ajoivat Loopin kautta Michigan Avenuea pitkin etelään. Chicago, joka tavallisesti oli niin ikävä ja harmahtava huhtikuussa, oli tänään verhoutunut kultaan ja säihkyvään sineen. Ilma oli kirpeä, mutta sen kylmyydessäkin värjyi vienoja lupauksia. Dallas ja Pool olivat vaipuneet pariisilaissuunnitelmiinsa ja pariisilaismuistoihinsa. »Ja muistatteko, kuinka me… Vain seitsemän frangia yhteensä koko joukolla ja päivällinen oli… tulette siis varmasti kesäkuussa … öljyvärejä… teillä on kipinä, sen sanon… te pääsette vielä pitkälle, Dallas… muistakaa, mitä Vibray sanoi… opiskella… työtä…»

Dirk oli allapäin. Hän esitti kaupunkia kenraali Goguetille. Kuusikymmentä mailia vain bulevaardia. Puistojärjestely. Paras koko maassa. Grand Boulevard. Drexel Boulevard. Jackson Park. Illinois Centralin junat. Kamalaa tosiaankin, mutta niitä sähköistettiin parhaillaan. Muutettiin sähköllä kulkeviksi, ymmärrättehän. Silloin me pääsemme tuosta savusta ainakin. Tämä on Halsted Street. Maailman pisin katu.

Ja kenraali saneli kohteliaasti: »Vai niin! Niinkö! Va-ai niin.
Erittäin kiintoisaa.»

Sitten näyttäytyi High Prairien musta, muheva multa. Pieniä, tuoreita korsia pisti esille maasta. Kasvihuoneita. Taimilavoja. Vihdoinkin itse farmi.

Se näytti niin siistiltä ja sievältä. Viheriäluukkuinen, valkoinen talo (Selinan toteutunut unelma) hymyili heille piilipuiden takaa, jotka jo umpuilivat lauhkean, varhaisen kevään syleilyssä.

»Mutta ettekö te nimittänyt sitä pieneksi farmiksi!» sanoi kenraali
Goguet, kun he astuivat ulos autostaan. Hän katseli peltoja.

»Voi teitä amerikkalaisia. Ettekö te tiedä, että me Ranskassa viljelemme maata paljon pienemmässä mittakaavassa. Meillä ei ole kylliksi maata — tuollaista laajaa, tyhjää maaseutua.» Hän ojensi oikean kätensä. Jos vasen hiha ei olisi ollut tyhjä, olisi hän luultavasti levittänyt kummatkin.

Selina ei ollut tuossa sievässä, hiljaisessa talossa. Hän ei ollut myöskään kuistilla eikä pihalla. Meena Bras tuli hitaasti ja hätiköimättä esille keittiöstä. Emäntä oli kuulemma pellolla. Hän lupasi mennä häntä hakemaan, kutsua hänet kotiin, minkä hän tekikin puhaltamalla kaksi kertaa kolme voimakasta törähdystä seinänaulasta ottamallaan torvella. Meena seisoi keittiön ovella kasvot peltoja kohden käännettyinä ja puhalsi niin, että hänen punaiset poskensa pelottavasti pullistuivat. »Nyt hän tulee», Meena vakuutti palaten takaisin työhönsä. He astuivat ulos kuistille odottamaan Selinaa. Hän oli läntisellä kuusitoistikollaan — samalla läntisellä maatilkullaan, joka ennen oli ollut hedelmätöntä, vesiperäistä liejua. Dirk oli hämmentynyt ja epävarma ja hän häpesi mielialaansa.

Sitten he näkivät Selinan, joka lähestyi heitä pienenä ja tummana auringon, taivaan ja peltojen muodostamaa taustaa vasten. Hän käveli nopeasti, mutta samalla raskaasti, sillä maa oli pehmeä. Kaikki neljä seisoivat katsellen häntä. Hänen lähestyessään he näkivät, että hänen tumma hameensa oli kiinnitetty lukkoneuloilla koholle, märältä kevätmullalta suojaan, ja kuitenkin se oli täynnä liejutahroja. Karkea, paksu, harmaa villatakki oli napitettu kaulaan saakka hänen suoralle, solakalle vartalolleen. Hänen päässään oli kulunut, pehmeä, musta hattu. Hän nosteli leveäkärkisiä, mukavia kenkiään korkealle pehmeästä, sitkeästä maasta kävellessään. Tullessaan lähemmäksi hän otti hattunsa käteensä ja pitäen sitä aurinkoa vasten varjosti sillä silmiään. Hiljainen kevättuuli liehutteli kevyesti hänen hiuksiaan. Hänen poskensa punersivat hienosti. Hän lähestyi polkua pitkin, ja nyt hän saattoi jo nähdä vieraiden kasvot. Hän näki Dirkin, hymyili ja viittoili, sitten hänen katseensa siirtyi kysyen muihin — univormupukuiseen, parrakkaaseen herraan, pitkään tyttöön ja tummaan, herkkäilmeiseen mieheen. Äkkiä hän pysähtyi, painoi kädellään sydäntään, ikään kuin tuskan ahdistamana, hänen huulensa avautuivat, ja hänen silmänsä levisivät. Kun Roelf astui askeleen eteenpäin, lähti Selina juoksemaan häntä vastaan kuin nuori tyttö. Mies sulki tuon multaisen puvun, karkean, harmaan villatakin ja kuluneen, vanhan hatun omistajan hennon vartalon syliinsä.

XXI.

He olivat juoneet teetä farmin arkihuoneessa, ja Dallas oli voihkaissut nähdessään talon kauniin, hollantilaisen posliinikaluston. Selina oli emännöinyt loistavin kasvoin niin kuin ainakin nainen, joka tietää pukeutuneensa silkkiin ja hienoon palttinaan. Hän ja kenraali Goguet olivat heti ensi hetkestä saakka viehättyneet toistensa seuraan kohdaten toisensa parsaviljelyksen yhteisellä pohjalla.

»Entä paksuus?» oli kenraali kysäissyt, sillä parsa oli hänenkin lemmikkinsä bretagnelaisen maatilan tuotteiden joukossa. »Kuinka paksu sen tyvi sitten on?»

Selina muodosti peukalollaan ja etusormellaan ympyrän. Kenraali huokaisi toivottomasti kadehtien. Kenraali sopeutui loistavasti seuraan. Hän ahmi teetä ja kaakkuja. Hän imarteli Selinaa silmillään. Ja Selina punastui ja naurahteli kuin nuori tyttö, mutta hän taas käänsi aina sanansa Roelfiin, ja Roelfissa hänen katseensa viipyi ja lepäili. Roelfin kanssa hän käveli toisten puhuessa. Oli kuin Roelf olisi ollut hänen ainoa poikansa, joka nyt oli palannut kotiinsa. Hänen kasvonsa säteilivät ihanasti.

Dallas, joka istui Dirkin vieressä, kuiskasi: »Kas, näettekö nyt, mitä minä tarkoitin — mitä minä tarkoitin sanoessani haluavani maalata muotokuvia. Ei tuollaisten rouvien muotokuvia, joiden kaulassa on helminauha, ja joidenka toinen käsi riippuu puoleksi silkkilaskoksien peitossa. Tarkoitan luonnekuvia ylhäisistä miehistä ja naisista — ylhäisen amerikkalaisista ihmisistä — kuten esimerkiksi teidän äidistänne.»

Dirk katsahti häneen nopeasti hymähtäen luullen tytönkin puhuvan hymysuin. Mutta Dallaspa ei hymyillytkään. »Minun äidistänikö?»

»Niin, jos hän vain suostuu. Tahtoisin maalata nuo hienot, loistavat kasvot, joita sisältäpäin hehkuva valo kirkastaa, ja tuon leuan, joka muistuttaa Mayflowerin ja länteenpäin vaappuvien aromaavaunujen naisia, ja hänen silmänsä! Tahtoisin maalata tuon nukkavierun, hassun, suurenmoisen, vanhan hatun ja valkoisen puseron — ja hänen kätensä! Hän on niin kaunis. Hän tekisi minut kuuluisaksi päivässä. Uskotteko?»

Dirk tuijotti häneen, ikään kuin hän ei olisi ymmärtänyt mitään. Sitten hän kääntyi tuolissaan katsellakseen vuorostaan äitiään. Selina keskusteli Roelfin kanssa.

»Oletko sinä siis todellakin kuvannut kaikki Euroopan kuuluisuudet, Roelf? Ajatteles! Sinä olet nähnyt koko maailman ja sinä pitelet sitä parhaillasi omissa kourissasi. Pikku Roelf Pool. Ja sinä suoriuduit sittenkin yksinäsi, omin voimin — kaikesta huolimatta.»

Roelf kumartui hänen puoleensa. Hän peitti omallaan Selinan karkean käden. »Kaalinpäät ovat niin kauniit», hän sanoi. Sitten he nauroivat yhdessä kuin hyvällekin sukkeluudelle. Sitten puhui Roelf taas vakavasti: »Onpa teidänkin elämänne ollut suurenmoinen, Selina, täyteläinen, rikas ja voittoisa elämä.»

»Minunko elämäni!» huudahti Selina. »Hyväinen aika, Roelf, minähän olen ollut täällä koko ajan, tällä paikalla, minne sinä poikana minut jätit. Luulenpa, että hattu ja pukukin voisivat melkein olla samat kuin silloiset. Minä en ole käynyt missään, tehnyt mitään nähnyt mitään. Kun ajattelen, mitä kaikkea aioin nähdä, ja mitä kaikkea aioin tehdä!» »Sinähän olet ollut kaikkialla», sanoi Roelf. »Sinähän olet nähnyt kaikki maailman kauneimmat ja kirkkaimmat paikat. Muistatko, että kerroit minulle isäsi kerran jakaneen kaikki ihmiset vain kahteen lajiin. Toiset olivat vehnää ja toiset smaragdeja. Sinä olet vehnää, Selina.»

Kenraali kuunteli hartaana heidän puhettaan, vaikkakaan hän ei käsittänyt mitään. Hän silmäsi rannekelloaan ja huudahti: »Päivällinen! Mitä sanoo emäntämme, madame Storm? Karkaaminen on mukavaa, mutta palaaminen on myöskin välttämätöntä. Ajatelkaa meidän ihanaa emäntäämme!» Hän oli hypähtänyt seisomaan.

»Ei», vastasi Roelf jyrkästi. »Suu on pienempi kuin silmät. Rouva
Stormin kasvoissa on tämä väli» — hän valaisi sanojaan kääntyen
Dallasin puoleen ja koskettaen hänen huuliaan ja silmiään kevyesti
hennoilla, voimakkailla, ruskeilla sormillaan — »pienempi kuin tämä.
Jos suu on pienempi kuin silmät, niin kasvot eivät ole kauniit.
Katsokaa esimerkiksi tätä Dallasia — —»

»Juuri minua», irvisteli Dallas. »Tämä suu mahtaa ainakin olla tarpeeksi suuri. Jos suuri suu on kauneuden tärkein ehto, olen minä ihana kuin Troian Helena, Roelf.»

Dirkin sisässä kaikui ääni kaikumistaan: »Sinä olet vain kumileimasin,
Dirk DeJong. Sinä olet vain kumileimasin.» Se toisti yhä samaa asiaa.

»Voi noita päivällisiä!» huudahti kenraali. »Minä en tahtoisi olla kiittämätön — mutta voi sittenkin noita päivällisiä! Paljon mieluummin minä jäisin tänne hiljaiselle ja suloiselle farmille.»

Kuistin portailla hän kääntyi, löi kantansa läjähtäen yhteen, kumarsi syvään, tarttui Selinan karkeaan, työn kuluttamaan käteen ja suuteli sitä. Ja sitten suuteli Roelfkin hellästi hänen kättään, ja Selina hymyili hieman epävarmasti painaen vasenta kättään rintaansa vasten posket hienosti punertuen.

»Voi, voi teitä», sanoi Selina hyrähtäen pehmeään, värisevään nauruun, »voi, kukaan ei ole vielä koskaan suudellut kättäni.»

Hän seisoi kuistin portailla viittoillen heille kädellään auton kiitäessä nopeasti pois neljine vieraineen — tuollainen hento, suoraselkäinen pikku olento valkoisine puseroineen ja mullan tahrimine hameineen.

»Tulettehan joskus takaisin?» hän oli kysynyt Dallasilta. Ja Dallas oli vastannut myöntävästi, mutta samalla kertonut piakkoin lähtevänsä Pariisiin opiskelemaan.

Nuo neljä, jotka kiitivät takaisin Chicagoa kohden asfalttista Halstedin tietä pitkin, olivat hieman väsyneet ja herpaantuneet. He antautuivat ilmassa väräjävän, nukuttavan kevään syleilyyn.

Roelf Pool otti hatun päästään. Julma kevätvalo paljasti hänen mustan tukkansa harmaat viirut. »Tällaisena päivänä kieltäydyn minä uskomasta neljäänkymmeneenviiteen ikävuoteeni. Dallas, sano minulle, etten minä olekaan neljääkymmentäviittä.»

»Sinä et olekaan niin vanha», sanoi Dallas hitaalla, hyväilevällä äänellään.

Roelfin kapea, ruskea käsi ojentui rohkeasti tarttuen tytön voimakkaaseen, valkoiseen käteen. »Kun sinä sen sanot, Dallas, on se miltei totta.»

He jättivät Dallasin Ontario Streetille hänen ränsistyneen, vanhan atelierinsä eteen ja Dirkin hänen hienoon, pikku huoneustoonsa ja jatkoivat sitten matkaansa.

Dirk väänsi avainta lukossa. Hänen japanilainen palvelijansa Saki pujahti hiljaa eteiseen päästäen pieniä, sihiseviä tervehdysäännähdyksiä. Sääntöjen mukaisella pienellä eteispöydällä virui sääntöjen mukainen, pieni kirjepinkka. Dirk meni italialaisen arkihuoneensa halki makuuhuoneeseensa. Japanilainen seurasi häntä. Dirkin sääntöjen mukainen iltapuku (Peelin, Michigan Boulevardin englantilaisen räätälin, tekemä iltapuku) oli sääntöjen mukaisesti levitetty hänen vuoteelleen — virheettömät housut, virheettömät liivit, virheetön paita ja takki.

»Hyvä on, Saki.» Dirk viittasi hänet pois ja ulos huoneesta. Mies meni sulkien oven hiljaa takanaan, kuten sääntöjen mukaisen japanilaisen palvelijan tuli ja sopi. Dirk riisui yltään takkinsa ja liivinsä ja heitti ne vuoteen vieressä olevalle tuolille. Hän seisoi sitten hetkisen liikkumattomana katsellen Peelin tekemää iltapukuaan ja hohtavaa paidanrinnustaan, joka ei milloinkaan kumpuroinut. Nyt on kylvettävä, hän ajatteli laiskasti ja koneellisesti. Sitten hän yhtäkkiä heittäytyikin kasvoilleen hienolle silkkipeitteiselle vuoteelleen ja makasi siinä pää käsiinsä kätkettynä hyvin hiljaa. Hän makasi siinä vielä puolen tunnin kuluttuakin, kun puhelin kimeästi kilahti ja Saki hiljaa ja kunnioittavasti kopautti makuuhuoneen ovelle.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK NOIN SUURI ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.