The Project Gutenberg eBook of Kyläraittien kuningas, by Kaarle Halme

Yhdeksännentoista vuosisadan ensimmäisen vuosikymmenen valtiolliset tapahtumat, jotka mantereen ilmiömäinen sotavaltias Punapaita oli aiheuttanut ja jotka riistivät Suomen sen entisestä emämaasta Ruotsista ja liittivät Venäjän valtakuntaan, siirsivät Suomen kansan uusille, tuntemattomille taipaleille. Nämä suuret tapahtumat eivät kulkeneet jälkeä jättämättä syrjäisempienkään seutujen ohitse.

Muuan itäisen Satakunnan pitäjä, jonka suuret metsä- ja kangasmaat sulkevat keskuuteensa, oli saanut näistä muuttuneista olosuhteista omalaatuisensa herätyksen. Uumenisten voimien horrostila oli tullut häirityksi, eivätkä nuo voimat enää halunneet sopeutua umpilampeensa takaisin ihan entisessä muodossaan. Pitäjän miehet alkoivat pälyillä, mihin voisivat elpyneen mielensä ja tarmonsa puskea. Voimailuihin ja kisoihin koetettiin istuttaa entistä villimpää vauhtia, ja pitäjän voimannäytteitä yritettiin kohottaa mahdollisimman suureen loistoon vieraillakin seuduilla. Riehaantuminen oli synnyttänyt raisun uljailun aikakauden, joka olisi kasvavan rajuutensa jalkoihin sullonut kylien keskeisten kisamuotojen ja kotoisen raittikurin noudattamisen, elleivät perinnäistapoja olisi tukeneet pitäjän mahtavin suurkylä Loukkula ja sen läheiset naapurikylät Noronpää ja Hotikkala.

Kyläkuntain välinen nujakka ei kuitenkaan ollut, ainakaan tavallisissa oloissa, mistään tosivihasta syntynyttä. Olipahan vain jonkinlaista taisteluinnon vireillä pitämistä, kotoista karhunleikkiä. Vakavammaksi muuttui asia vieraspitäjäläisiä kohdattaessa markkina-matkoilla tai lankku- ja viinakuormien kuljetuksessa läpi rantasuomalaisten tai pohjalaisten riitaisten seutujen.

Väestön luonteelle ominainen »ritarillinen» perinnäispiirre oli mukana tässä kotoisessa taistelunujakassa. Ei milloinkaan käytetty minkäänlaisia aseita, eikä niitä saanut käyttää. Riidat ratkaistiin silein kämmenin ja rinnusottein, elleivät rantasuomalaiset seipäineen tai pohjalaiset puukkoineen pakottaneet kädenjatkoa käyttämään silloin, kun täytyi puolustautua pitäjän läpi kulkevia markkinajoukkoja vastaan tai torjua ryöstäjiä kuormakaravaanien kimpusta. Puukkoon nämä satakuntalaiset eivät kuitenkaan pahimmassakaan hädässä tarttuneet, sillä sellaista pidettiin rikollisena ja varsin häpeällisenä miehuuttomuuden näytteenä. Vasta sikäli kuin uudet virtaukset mieliä riehaannuttivat, painoivat hillittömän hurjastelun oireet merkkinsä näihin perinnäistapoihin.

Koukkulan kylä, kuten muutkin kylät siihen aikaan, oli suurimmalta osaltaan rakennettu yhteen rypääseen niin lähekkäin, että tavallisesti jotakin solaa myöten pääsi naapuritalon miespihaan.

Tällainen rakennustapa, johon vielä kuului akkunattomat ulkoseinät, oli peruja niiltä entisiltä ajoilta, jolloin oli syytä pelätä sekä vihollisen hyökkäystä että rosvojen retkeilyjä, puhumattakaan karjan suojelemisesta susilta ja karhuilta.

Loukkulan isoimmat talot, Laikka ja Parrila, olivat kuitenkin rakennetut jonkin verran erilleen tästä yhteisestä rykelmästä.

Parrilan talo oli kylän isoin ja mahtavin, mutta sen maine oli alkanut arveluttavasti supistua kahdestakin syystä. Ensimmäinen syy oli Parrilan Iisun pehmeä ja lauhkea luonnonlaatu, mikä ei ollenkaan soveltunut ison talon isännälle ja vielä vähemmin aikakauden rajuun elämänjuoksuun. Toinen syy oli melkein sama kuin ensimmäinenkin, perustuen Iisun meltouteen ja saamattomuuteen emännän etsinnässä.

Vika ei ollut siinä, että tytöt eivät olisi välittäneet Iisusta, joka oli komea nuorukainen hymyilevine kasvoineen ja leikillisine juttuineen, mutta Iisussa ei ollut miestä ketään ottamaan, sillä tuo »ottaminen» oli hänen mielestään vaikeitten esteitten takana, vaikka hänen viisikolmatta vuotinen ikänsäkin jo alkoi häntä siitä muistutella.

Näin olisi Iisun asema voinut käydä hytinkin horjuvaksi, ellei häntä olisi tukenut hänen ikä- ja kasvinkumppaninsa, pitäjän ja monen pitäjän, koko Satakunnan enimmin ihailtu ja pelätty taistelusankari, Laikan Otto.

Tämä pitäjä kokonaisuudessaan, mutta eritoten Loukkulan, Noronpään ja Hotikkalan kylät olivat tunnettuja komeista ja voimakkaista miehistään. Heistä kaikista vei kuitenkin voiton Laikan Otto, jonka uljasryhtinen ja kaunismuotoinen varsi antoi erikoisen miellyttävyyden hänen voimilleen ja notkeudelleen.

Hänen mittansa kiisteli voittoa pitäjän pisimmiltä miehiltä, ja hartioitten vahvuudessa ei kukaan pystynyt hänen kanssaan kilpailemaan, lukuunottamatta Hotikkalan kylän Jartun veljeksiä, joita pidettiin jättiläisinä.

Kertomusten mukaan oli yksi ainoa mies aikoinaan ehkä ollut Oton veroinen sankari-ihanne. Tämä mies oli Noronpään Tuomaalan entinen setämies, Tanu, joka nyt asusti Kujansuun torpassa rippikoulu-ikäisen tyttärensä Aliinan kanssa.

Tanu oli kuitenkin ollut poissa leikeistä jo kauan ennen Oton ilmaantumista kisakentille. Raskas rankakuorma oli metsätiellä kaatuessaan vioittanut Tanun kykenemättömäksi kilpakiistoihin.

Tästä miehestä oli kansan suosio ja ihailu siirtynyt Laikan Ottoon, jonka miehekkäät avut näyttivät ne ansainneenkin.

Laikan Otto oli käytökseltään miellyttävä, luonteeltaan rehti ja ystävällinen, mutta hänen nopean ajatuksensa ja tulisen mielenlaatunsa vuoksi ei kukaan halunnut joutua hänen kämmeniensä tielle tai suoda hänelle rinnusotetta, jos se suinkin oli kartettavissa.

Tuo haluttomuus suretti Ottoa, sillä hän ei tuntenut mitään toista niin ihanaa leikkiä maan päällä kuin paljain käsin taistelemisen suurta miesjoukkoa vastaan. Hän oli kehittynyt tässä leikissä oikeaksi taituriksi. Hän rakasti taitoisuuttaan ja kunnioitti sitä siinä määrin, ettei hän milloinkaan hairahtunut tekemään sellaista jälkeä, mikä olisi vakavasti vahingoittanut hänen löylyttämiään vastustajia.

Vaikka naapurikylien miehet hyvin tunsivat Laikan Oton vaarattoman taistelutavan, niin he kuitenkin karttoivat häntä kuin ruttoa, sillä ei ollut vähintäkään hauskuutta lähteä sellaiseen otteluun, missä ei ollut pienintäkään voiton mahdollisuutta, puhumattakaan siitä häpeästä, minkä tuotti nurmella pyllyileminen tai maantien ojassa sätkytteleminen.

Näistä syistä oli kylänujakoitten kisaluonne kovin vakavasti uhattu, tuottaen monelle niiden ihailijalle syvää mielihaikeutta ja saattaen hurjapäisimpäin mieleen vaarallisten aseiden käyttämisen.

Uhkaavasta vaarasta selviydyttiin kuitenkin siten, että Laikan Otto lupasi pysytellä mahdollisimman syrjäisenä ja tarttua asioitten menoon vasta sitten, kun Loukkulan kylän todellinen hätä sitä vaatisi. Tämä pelastava päätös tiedoitettiin kaikkiin kyläkuntiin, ja yleinen »nujakka-rauha» oli taas vastaiseksi turvattu.

Loukkulan helkajuhlat olivat juuri alkamassa. Monesta kyläkunnasta oli kokoontunut kansaa yhteiseen kevään ensimmäiseen ilonpitoon. Korkea kokko oli pystytetty ikivanhalle kokkopaikalle, kolmen tien risteykseen, avaralle näkyvän mäen kupeelle, lähelle Loukkulan kylää.

Kylän miehet olivat jo varhain keväällä kaataneet lettoon märkiintymään pitkän kuusiroitin, joka nyt oli pystytetty kokon rungoksi. Ympärille oli kierretty paksu, tervasekainen olkipeite ja latvaan istutettu tuuhea katajapensas.

Isot läjät kaikenlaista helposti palavaa rojua oli koottu rungon juurelle ja kasattu sen ympärille mahdollisimman korkealle. Näin pyntättynä seisoi juhlakokko valmiina, leiskahtaakseen iloiseen rätinään ja räiskeeseen, juhlayleisön saavuttua ihailemaan sen valtavia tulikieliä ja nauttimaan niistä harvoista yhdessäolotilaisuuksista, joita silloinen aika niin saidasti tarjosi.

Juhlatamineissaan oli saapunut kaikenikäistä kansaa. Vanhemmat ihmiset ja jotkut ujoluontoisemmat nuoristakin asettuivat istuskelemaan teitten risteyksen viereiselle mäen rinteelle.

Nuoret tytöt istuskelivat ryhmissä mäen syrjän liepeillä, solmiellen pääseppeleitä kevään ensimmäisistä kukka-esikoista. He kuiskailivat omia juttujaan ja talvisia salaisuuksiaan, jonkun uskaltaessa hiljaa hyräillä toisten korvaan jotakin laulua, joka teinien viimeisten käyntien ajoilta oli muistissa kytenyt. Pääliinat valahtelivat harteille, palmikot heitettiin liinojen yli ja kukkaseppeleet sijoitettiin otsaa ja ohimon kutreja kiertämään. Näin olivat neitoset valmistuneet juhlimaan sitä salaperäistä suvea, jonka kätköistä odotettiin vaatimattomien, ujojen unelmien täyttymistä.

Nuoret miehet seisoskelivat pienissä ryhmissä maantiellä tai istuskelivat pientareilla. Toiset kurkistelivat neitosten parvea ja jotkut vaihtelivat kelloja ja syöskumi-piippuja.

Yhteismeno oli hiljaisen rauhallista ja puolittain ujoilevaa oleilemista, odoteltaessa juhlaa, jonka outouteen kotiutuminen tuotti näin alussa paljon epäröivää hämminkiä.

Vihdoin, kun aurinko näkyi häipyneen järventakaisen harjanteen uumeniin, rykäisi Parrilan vanha vaari, Iisun isoisä, ja kompuroi jollekin toiselle kivelle köröttämään. Velvollisuus, mikä kuului hänelle Loukkulan vanhimpana isäntämiehenä, oli tehnyt ukon hiukan epävarmaksi. Julkinen esiintyminen oli kovin outo tapahtuma, joka vaati huomattavan iän ja arvon, vaikka tuohon esiintymiseen ei kuuluisikaan enempää kuin pari, kolme sanaa.

Ukko rykäisi toisen kerran, ja mäen rinteellä istuvien keskustelu taukosi. Vaari heilautti piippunsa pitkää vartta ja sai vihdoin paukahdutetuksi aikomansa sanat.

Tervaiset tuohet ja oljet syttyivät pian. Lieskan kielekkeet alkoivat kierrellä yhä korkeammalle, leiskuen, rätisten ja sähisten kuin ahnaat pedot saaliinsa ympärillä.

Näky oli valtavan tehoisa ja sen synnyttämä jännitys ja ihastus yhtä suuri.

Kun tuliliekit vihdoin hulmahtivat ylimmäisellä latvalla sijaitsevaan katajapensaaseen, lähettäen sieltä rätisten ja räiskyen tuhansia tulikipunoita kaukaiseen avaruuteen, puhkesi kansan keskuudesta voimakas riemuhuuto, joka tyyntyi vasta katajapalon sammuessa.

Tulipatsas oli pitkiä aikoja komea nähtävyys, mutta kokon polttamisen huippukohta oli jo kuitenkin sivuutettu. Nuoriso rupesi vähin erin ryhmittymään leikkejänsä varten, tuntien olotilansa vapautuneemmaksi sen jälkeen, kun tuo valtava juhlatuli oli heidät yhteiseen innostukseen liittänyt.

Kuin taikakeinoin näkyi kokon palo polttaneen neitosista ainakin päällimmäisen ujouden kuonan ja haihduttaneen sen savuna ilmaan. He tarttuivat toisiaan käsistä ja alkoivat, isossa ympyrässä, hiljalleen kiertää helkatulta, laulaen jotakin talven kuluessa oppimaansa teinilaulua.

Muutamat nuorukaisetkin rohkaisivat vähitellen itseänsä ja liittyivät neitosiin, ikäänkuin tarpeellisina ympyrän täyttäjinä, toisten seisoskellessa saamattomina lähettyvillä ja juroimpien poistuessa etäämmälle, kiekkoa heittämään tai muita voimailukisoja pitämään.

Kun sitten kokon riuku oli jonkin ajan kuluttua kaadettava, hajaantui nuoriso eri ryhmiin »leskeä» juoksemaan ja hippasille.

Ne miehet, jotka olivat kankealiikkeisiä tai ujostelivat neitosten seuraa, etsivät kukin mieluisensa ryhmän kiekonheittäjien, painijain, väkikapulan ja »kissanhännän» vetäjäin tai pallonheittäjien seurasta. Vara oli valita, ja maantietä riitti kolmelle suunnalle.

Kesäisessä illassa alkoi kuulua ilohuutoja, naurua, kirkaisuja ja ilakoivaa temmellystä, kiekko- ja pallomiesten säestäessä yleistä meteliä voimahuutoineen ja tavi-iskuineen. Talvenpitkä uneliaisuus ja kansanomainen hitaisuus olivat häipyneet. Viimeisetkin puhdehämyt olivat haihtuneet kirkkaitten katseitten tieltä. Nuoruus ja kevät viettivät onnen ja elpymisen juhlaa.

III

Laikan Otto oli sattumalta joutunut, kokkoa kierrettäessä, erään solakan, vaalean tytön rinnalle, jota hän ei aluksi tuntenut.

Otto katseli tyttöä, mutta kun siitä ei ollut tuntemiselle apua, päätti hän kysyä.

Tyttö katsoi Ottoa kirkkain, hämmästynein silmin. Äkkiä alkoi hänen suupielissään väreillä hymy, kunnes hän lopulta purskahti nauramaan.

— Sehän on melkein samaa kuin sanoisit: — hyvin kaukaa, aina tuolta
Loukkulasta asti.

Iloisen juttuamisen jatkuessa sai Otto tietää, että hänen puhekumppaninsa oli Kervilän Anna Noronpäästä. Viime syksynä rippikoulua käydessään Anna lukeutui vielä pikkutyttöjen joukkoon, mutta oli nyt talven aikana ja Oton huomaamatta sukeutunut letukasta kauniiksi neitoseksi.

Annan naapurin poika tai oikeammin nuori isäntä, Hoijalan Esa, katseli karsain silmin heidän iloisuuttaan ja asettui heti itsetietoisesti Annan vierelle, kun ruvettiin »leskeä» juoksemaan.

Annan asettuessa parinsa rinnalle pitkään riviin aikoi Otto siirtyä kiekonheittäjien joukkoon. Mutta nyökätessään Annalle kuin hyvästiksi luuli Otto huomanneensa Annan katseessa jonkinlaista kiihoittavaa hämäystä, ja vilkaistessaan Esaan näki hän yrmeyden ja voitonriemun ilmeen Esan vihamielisessä silmäyksessä.

Heti muutti Otto päätöksensä ja juoksi nopeasti parien eteen, ilmoittaen olevansa »leski».

Ottoa oli pistänyt Hoijalan Esan julkea katse. Hän ei ollut tottunut sellaiseen. Tavallisesti merkitsi sellainen katse tappeluhaastetta ja nopeata iskua. Kun katsetta ei kuitenkaan seurannut mikään uhitteleva liike tai sana, niin oli mielenpurkaus kyllä jätettävä silleen, mutta ei suinkaan silti ollut sen tieltä väistyttävä.

Otto tahtoi leikissä anastaa Annan Esalta. Ja jos Esa ei muuttaisi pahaenteistä ilmettään, niin Otto päätti puolustaa Annaa parinaan koko leikin ajan.

Pareja juoksi Oton ohitse useita. Kaikki he saivat kuitenkin jotenkin vaivattomasti pitää toisensa, sillä Otto vaaniskeli ja odotteli vain erikoista paria.

Pahinta oli, ettei Otolla ollut aavistustakaan, milloin Anna ja Esa kiitäisivät hänen ohitseen, tai kummalta puolelta Anna mahdollisesti pujahtaisi esille.

Esa kehoitteli Annaa pinnistämään viimeisetkin voimansa, eikä Anna myöskään kuulunut niihin, jotka lystikseen antautuvat. Hän oli vielä siinä iässä, jolloin naisellinen ujous ei hillinnyt nuorta innostusta.

Anna riisti liinan harteiltaan ja seppeleen päästään, antaen ne kasvintoverinsa, Tarilan Eevan huostaan. Empimättä hän nosti pitkät hameensa ja sitoi vyötäisilleen.

Jotkut naisista vähän tirskahtelivat, kun Annan alushame ulottui vain polviin asti, mutta kun nähtiin, että Anna nopein liikkein riisui kenkänsäkin, muuttui tirskuna uteliaaksi jännitykseksi.

Esa heitti hyvin tyytyväisenä takin yltään ja pitkävartiset jaloistaan, kiristellen tiukaksi nahkavyötään.

Kun sitten taas kaikui Oton huuto: »yksi edestä ja pari takaa», ei Otto kuullut minkäänlaista jalkojen töminää. Juuri kun hän aikoi huutaa uudelleen, livahtivat hänen ohitseen mies ja nainen, kiitäen hurjasti kuin äänettömät varjot.

Otto hämmästyi ensin tuota odottamatonta näkyä, ja ennenkuin hän ehti tuntea Annan, oli pari saanut arveluttavan etumatkan. Otto ymmärsi, että ottelu oli muuttunut vakavaksi. Ellei hän ehtisi parin väliin ennen »leskenkiveä», joka oli muutaman kymmenen sylen päässä merkkinä siitä, että sen jälkeen parilla oli oikeus, kaikin keinoin, koettaa yhtyä, niin hän olisi menettänyt kilpailun. Eikä Otolla suuria voiton mahdollisuuksia näkynyt olevankaan. Hän oli jo kyllä saavuttamaisillaan Esan, mutta Anna ei välittänyt paristaan, vaan juoksi paljon Esan edellä. Anna aavisti, että joutuisi kiinni, jos yrittäisi yhtyä hitaampaan kumppaniinsa. Sentähden hän juoksi kuin hengen edestä ja poikkesi heti »leskenkiveltä» viettävälle nurmelle pitkänomaisen ja parin sylen levyisen savikuopan alapäätä kohti, pyrkien kuopan turviin.

— Kiertäkää savikuoppa! Kiertäkää savikuoppa! — huudettiin juoksijoitten selän takana.

Juuri tällöin Otto juoksi Esan ohi. Jäätyään jäljemmäksi kiepahti Esa, Oton selitse, savikuopan yläpäätä kohti. Hän aikoi kiertää kuopan siltä puolelta ja juosta sieltä Annaa vastaan.

Otto huomasi aikeen ja näki Annan jo kääntyvän kuopan takareunaa kohti.
Olivatko he saaneet hänet petetyksi sukkajalka-tempullaan?

Ei ollut mietittävä silmänräpäystäkään, muuten Esa saisi parinsa ja
Oton voittamattomuus pienen sinimarjan.

Otto ei ollut vielä kertaakaan hävinnyt minkäänlaisessa leikissä. Joutuisiko hän nyt tappiolle tuollaisen pikkutytön kepposen vuoksi? Ei, totisesti, vaikka hänellä olisi vieläkin raskaammat saappaat jalassa!

Sekunneista oli kysymys, eikä Otto harkinnut. Hän juoksi kuin hirvi päin savikuoppaa, jonka hän kyllä hyvin tunsi, vaikka ei hänen päähänsä ollut ikinä pälkähtänyt yrittää hypätä sen yli.

Otto kiristi jäntereensä viimeisilleen — sai hyvän vauhdin — sopivan jalansijan — ja lensi kuin ammuttu suoraan Annan eteen.

Anna syöksyi aavistamattaan, Oton avattuun syliin, jossa hän tunsi kohoavansa korkealle ilmaan. Esa pysähtyi kuopan yläpäässä hävinneenä miehenä.

Kisaväki huusi ja hoilasi voittajalle niin vimmatusti, että kiekkomiehet ja väkikapulan vetäjätkin riensivät katsomaan, mitä oli tapahtunut.

Hengästyneinä palasivat kilpailijat lähtökohtaansa. Ponnistustensa tähden ei Esa kyennyt »lesken» virkaa hoitamaan, joten ei uudella parillakaan ollut syytä jatkaa leikkiään.

Joukko kilpamielisiä nuorukaisia riensi kiirein »leskenkuopalle», jota nimeä vaatimaton savikuoppa sai tämän tapauksen jälkeen kantaa kaukaiseen tulevaisuuteen. He mittasivat tarkoin hypyn pituuden, josta saatiin tämän kilpalajin korkein saavutus ja kiihoittaja yritteliäisyyteen. Avojalkaistakin »leskenhypyn» hyppääjää pidettiin ainakin miespolven ajan voittamattomana näitten kylien lukuisissa raittikisoissa. Pieni sattuma oli näin kylvänyt uuden kiistansiemenen kilpakisojen vehmaaseen maaperään, ja Oton maineelle oli tehty uusi kulmakivi.

Kun Anna oli pukeutunut, meni hänkin kevyempään leikkiin, hippasille, seuraten Oton ja muitten jo »leskeä» juosseitten esimerkkiä.

Vanhemmat ihmiset alkoivat vähitellen ajatella kotiin lähtemistä, huudellen ja komennellen puolikasvuista väkeä mukaansa. Tämä oli merkkinä myöskin neitosille, joista useimmat lähtivät kotiväkensä mukana ja toiset hetimiten heidän jälkeensä.

Anna kulki käsikkäin Tarilan Eevan kanssa Oton ohi ja nyökkäsi mennessään, iloisesti hymyillen.

— Sait kyllä minut kiinni savikuopan takaa, kun näit, mutta juhannusyön munakeittoa ei keitetäkään niin näkyvällä paikalla!

— Nähdäänpä sitten! Keittäkää vain piisaamaan asti munakeittoa! Minä syön paljon!

— Vain itseämme varten! Emme me ketään odota, — kiirehti Tarilan Eeva selittämään. — Eikä meidän keittopaikkaamme vaan niin helposti löydetä.

— Piilossa olen, sanoi jänis, kun työnsi päänsä taniaiseen, — nauroi
Otto.

Lyhyt matka kului pian, hilpeästi rupateltaessa tulevan juhannuksen vaatimattomista iloista ja kuluneen helkajuhlan lyhyestä riemusta.

Kylän kohdalla jättivät tytöt, oikein kädestä pitäen, hyvästit saattajalleen, jonka hilpeys oli tuottanut heille iloisen kotimatkan. Vielä lähtiessäänkin sai Otto heidät helakasti nauramaan.

— Ennenkuin nisulittuset jäähtyvät. Minä lepäilen sen ison kiven takana, jonka vierellä te kokkailette.

Neitoset katsoivat hämmentyneinä toisiinsa, mutta sitten he purskahtivat ilakoivaan nauruun.

— No, sitten en sitä isoa kiveä viitsi hakeakaan, löydän minä teidät muutenkin! — huusi Otto lähtiessään ja nauroi pilailevasti.

Tytöt tirskahtelivat mennessään, noloina ja supattelevina. He älysivät, että Otto oli puijannut heidät ilmaisemaan osapuille juhannusöisen piilonsa, sillä muuatta kiveä he kyllä olivat ajatelleet, vaikkakin vähän kauempaa kylästä.

— Aittamäki ei tässä kelpaa! — päätteli Anna. — On tehtävä jokin erikoinen tepponen. Pitää antaa Otolle kerran työtä. Hän selviytyy kaikesta liian helposti.

— Ei vielä mitään, mutta onpa juhannukseen kolme viikkoa aikaa. Täytyy keksiä jokin juoni!

Tytöt erosivat kumpikin taholleen, päät täynnä aatoksia, joihin ei edes vahingossa eksynyt juonen tapaistakaan.

Silloin tällöin tuli häntä vastaan juhlista kotiutuvia vanhoja naisia ja miehiä, puolikasvuista väkeä ja joku neitonenkin.

Pirteänä ja hyvätuulisena Otto kulki tietään, haluten kärkkäästi päästä kiekonheittoon tai mihin muuhun metakkaan tahansa, mutta jokin toinen mielle hidastutti hänen askeleitansa yhä enemmän, kunnes hän lopulta vallan pysähtyi.

Hänen ajatuksensa pyrkivät väkisinkin pyörimään jonkin muun kuin kiekon mukana. Mikähän niitä nyt niin pyöritteli?

Otto hyppäsi ojan yli, aidalle istumaan. Hän ryhtyi sytyttelemään piippuaan, saadakseen rauhassa pohtia, mitä ne oikeastaan kalvoivat aivoissa nuo omituisen leppoisat ja miellyttävät mieteyritykset.

Niin — Annassahan ne askartelivat, kieppuen sinne tänne kuin kalat katiskassa. Hm! Olihan Anna vähän erilaisempi kuin muut paikkakunnan tytöt. Ainakin reippaampi ja rohkeampi. Sekin oli jo paljon. Otto huomasi viihtyneensä hyvin Annan seurassa. Mutta pikiintynyt hän ei mahtanut olla. Ei ainakaan vielä. Sen hän luuli tietävänsä melkein varmasti, sillä ei hän tuntenut sellaista kummaa eloisuutta kuin ennen — ainoan kerran ennen oli tuntenut.

Niin! Se sattuman ihme siellä Tampereen markkinoilla! Siellä hän oli nähnyt erään tummatukkaisen, ruskeasilmäisen tytön, joka oli katsonut häneen vain pari kertaa ja sentään saanut hänen mielensä niin oudosti ihastumaan. Se tyttö oli epeli, se! Mutta hän oli iäksi mennyt, yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Eihän mitenkään ollut mahdollista ruveta etsimään puolta Suomennientä, poiketa jokaiseen taloon ja sanoa, että jos teillä on tyttäriä, niin tuokaa ne heti minun nähtävilleni! Ei, se ei käynyt!

Otto naurahti. Se siitä! Mitäpä menneistä muistoista! Kun kerran sattuma karkasi käsistä, niin karatkoot muistotkin! Anna ainakaan ei karkaa! Hänet löytää milloin tahansa Noronpään Kervilästä.

Äkkiä kuului kokkotulelta päin lähenevää melua. Hei vaan! Siellähän oli nujakka täydessä käynnissä. Se läheni nopeasti. Näytti kuin joukko miehiä pakenisi Noronpäätä kohti. Paetkoot! Eiväthän silloin Loukkulan miehiä ole. Ja jos Loukkulan pojat antavat koirannuuskaa muille, niin tästähän on mukava katsella, vanhojen miesten tapaan.

Tuossahan tuli jo seuraakin hänelle, muutamia ikämiehiä, jotka pakenivat mellastajien edellä, riensivät ojan yli ja kapusivat aidalle Oton viereen, ruveten heti kertoilemaan tapausten kulkua. Kun he kuitenkin puhuivat kaikki yhtaikaa, täytyi Oton ruveta utelemaan.

— Eihän niitä ole kuin muutamia, mutta siellä ovat Jartun veljekset,
Kalle ja Heikki.

Otto nousi nopeasti aidalle seisomaan. Hän tahtoi nähdä mahdollisimman tarkkaan.

Otto tunsi hyvin nuo jättiläismäiset veljekset, mutta he eivät olleet vielä koskaan olleet mukana missään voimakisoissa. Mikä kumma oli heidät nyt saanut liikkeelle?

— Sitä emme tiedä niin tarkoin, mutta Hoijalan Esaa ne ensin alkoivat ahdistaa.

Otto ei välittänyt kuulla enempää. Hän katseli tarkasti lähenevää, myllertävää miesjoukkoa.

— Katsokaas nyt, kuinka nuo jättiläiset kyntävät miehistössä kuin lumiauran kärki! — huusi joku aidalta.

Otto näki kyllä, ja innostus alkoi hehkua jokaisessa hermon säikeessä. Hän luuli kuulevansa verensä kohinan. Se surisi kuin mehiläisparvi olisi kierrellyt korvien ympärillä. Mutta hän pysyi paikoillaan. Hän oli laskenut Jartun veljesten puolueen lukumäärän, ja heitä oli tuskin neljättä osaakaan noronpääläisistä, joitten' lukumäärästä ei edes oikein päässyt selville. Saakoot selkäsaunan, kun kerran kehtaavat sellaisen ottaa tuolta kouralliselta! Ja tulivathan Loukkulan pojat rauhallisina heti kintereillä. Ainahan he voivat ajaa hotikkalalaiset pellolle, jos katsoisivat kylien maineen niin vaativan.

Ensi kerran elämässään Otto teki huomioitaan vanhojen miesten tavalliselta katselupaikalta.

Jartun veljekset etenivät hitaasti, keskellä tietä, tosiaankin kuin lumiauran kärki, muutamien miesten kulkiessa siipinä heidän sivustaansa suojaamassa ja takahyökkäyksiä torjumassa.

Veljesten liikkeet olivat laajat ja kankeat, mutta voimaa näkyi olevan melkein rajattomasti. Jokainen käden heilahdus kaatoi miehen, ja jokainen hairaus rinnuksiin tai käsivarteen lennätti miehen maantien ojaan.

Otto ihaili näitä nuoria jättiläisiä, jotka nyt ensikerran ottivat osaa maantiekahakkaan. He eivät vielä olleet kuuluisia kumpikaan. Maakuntamaineensa saavutti toinen heistä vasta myöhemmin, Tampereen markkinoilla. Mutta Oton mielestä he olivat verrattomia, eikä hänen ihastuksellaan ollut rajoja. Oikeastaan vain kahteen pekkaan he painelivat vähitellen, auttamattomasti, puolta sataa miestä edellään, askel askelelta, syli syleltä.

Otto kyllä oli tuollaisen mieslauman ajanut pakosalle useita kertoja, mutta sehän oli eri asia. Otto iski miesjoukkoon koko sulavuutensa ja hurjuutensa riihattomin voimin kuin pyörremyrsky, alkaen keskeltä miesrykelmää ja leiskuen aukeamansa kaikilla sivustoilla melkein yhtäaikaa. Kukaan ei saanut hengitys- eikä ajatusaikaa. Jos jokin ajatus jollekin pälkähti päähän, niin se oli pakoajatus. Mutta tämän veljesparin temmellys oli vallan toisenlaista. Oli kuin parihärät olisivat puskeneet eteenpäin — hitaasti ja kankeasti, mutta varmasti.

Veljesten ehdittyä Oton kohdalle murtui »lumiauran» Oton-puolinen sivu ja Esa hyökkäsi samassa pää kumarassa Kallen sääriin, saadakseen hänet kaadetuksi. Turha yritys! Yhtä hyvin olisi Esa voinut juosta päänsä seinään. Kalle ei horjahtanut. Ja ennenkuin Esa ehti nostaa hänen jalkansa maasta, tarttui Kalle Esaa keskiruumiista ja heitti miehen rentonaan maantien ojaan, Oton jalkojen juureen. Helposti pääsi Kalle siitä vaarasta, mutta siipiaukkoon yritti useita hyökkääjiä, ja tilanne rupesi näyttämään pahalta veljeksille. Heidän huomionsa tähtäsi vain eteenpäin.

Olisi sääli, jos tuollaiset miehet joutuisivat noin epäsuhtaisen ylivoiman nujerrettaviksi, ajatteli Otto. Kunnioitettava rehtiys leimasi Jartun veljesten jokaisen liikkeen, eikä ainoakaan antautumisen ajatus tai arkuuden häivä näkynyt häiritsevän heidän jyhkeätä kulkuaan. Eteenpäin! Yhä vain eteenpäin, kunnes lauman olisi pakko lähteä käpälämäkeen. Vahinko, että tuollaiset miehet eivät ole loukkulalaisia! Mutta hehän voisivat liittyä voittamattomiin loukkulalaisiin yhtä hyvin ja paremmasta syystä kuin noronpääläiset.

Tässä Oton mietteet katkesivat, sillä Esa oli noussut ojasta jaloilleen, ja Otto näki hänen toisessa kädessään nyrkinkokoisen kiven.

Oton silmät levisivät kauhusta. Mitä ihmettä varten Esa oli kopannut käteensä kiven? Aseen käyttäminenhän oli kokonaan luvatonta ja ankarasti kiellettyä kyläkuntien kirjoittamattomissa nujakkasäännöissä.

Otto jännittyi aidalla kuin hyppyyn valmistuva ilves Esan noustessa maantielle. Oton aavistama kauhea petos uhkasi hirmuisine tuhoineen. Esa hyökkäsi takaapäin, oikea käsi koholla, ilmeisesti aikoen iskeä kiven Jartun Kallen takaraivoon.

Rajusti ponnahtaen Otto hyppäsi kuin villipeto maantielle. Viimeisessä silmänräpäyksessä, ennenkuin Esan kiveä kantava koura ehti iskeä ohuen lakin peittämää päätä, osui Oton nyrkki kuin moukari Esan käsivarteen, joka retkahti hervottomana kupeelle, kiven kirvotessa maantielle.

Joku Hotikkalan pojista oli huomannut tapahtuman, mutta liian myöhään. Hänen varoittava huutonsa oli kuitenkin saanut Kallen kääntymään juuri parahiksi nähdäkseen Oton väliintulon, joka esti hänen saamasta murhaavaa iskua keskelle otsaansa.

Nopeasti kuin ajatus tarttui Otto heti iskunsa jälkeen Esaa niskasta ja takapuolesta. Nähtiin, että Esa kohosi maasta avuttomana kuin sylilapsi. Otto harppasi muutamia askeleita Kallen ja Heikin välitse, lingoten Esan kuin heittokoneesta kohti noronpääläisten tiheätä miesrykelmää. Useita miehiä kaatui Esan lentäessä heidän rinnoilleen.

Tapaus oli niin äkillinen ja odottamaton, ettei kukaan sen jälkeen hievahtanutkaan. Katselivat vain Esan ja muitten kaatuneitten kömpimistä jaloilleen tomuiselta maantieltä.

Laikan Otto, voimakisojen kuningas, oli kuin pudonnut pilvistä keskelle kuumeisinta nujakkaa. Noronpääläiset olivat ymmällä. Mitä puolta Otto oikeastaan oli? Miksi hän seisoi Jartun veljesten suojana? Mitä hän tahtoi? Aikoiko hän puolustaa yhteistä vihollista? Rikkoiko hän täten Loukkulan ja Noronpään vanhan liiton?

Näitä asioita ajateltiin, mutta kukaan ei puhunut mitään. Kaikki odottivat liikahtamattomina, mitä tapahtuisi tämän jälkeen. Hetki oli peloittava. Salama oli nähty, mutta minkälainen olisi sitä seuraava jyrähdys?

Äänettömyys oli kiusallinen. Joku noronpääläinen uskalsi jo sentään rykäistä ja kiristää nahkavyötään.

— Odottakaa vähän! Mulla on asiaa teille! — sanoi Otto levollisesti ja kääntyi taakseen, nostaen Esan kiven maantieltä. Kivi kämmenellä hän palasi entiselle paikalleen.

— Tällainen on Hoijalan Esan nyrkki, tai ainakin osa siitä, koska se putosi hänen kourastaan juuri silloin, kun hän aikoi iskeä Jartun Kallea päähän. Mitä sanotte tähän, Noronpään miehet?

— Ettekö ymmärrä? Esa aikoi tehdä hirvittävän rikoksen! Hän aikoi murhata Jartun Kallen, pitäjämme uljaimman pojan! Tämän kiven hän aikoi takaapäin iskeä Kallen päähän. Ymmärrättekö nyt?

Joukon hämmästyneet katseet etsivät Esaa, joka oli puikkelehtinut ryhmän taakse, hieroskellen siellä hervotonta käsivarttaan.

Loukkulan miehet olivat tapahtuman aikana tulleet lähemmäksi, joten olivat kuulleet kaikki ja nähneet siksi paljon, että olivat selvillä tapahtumista.

Kivi oli kovin paha juttu, mutta eivät he näin äkkiä ehtineet älytä, että kukaan olisi aikonut sellaista käyttää aseenaan.

— Mitäs nyt sitten? — sanoi joku matalasti ja toivottomasti, surren ihanan nujakan äkillistä loppua.

— Ymmärrätte kai, että Hoijalan Esaa on tällaisesta teosta kuritettava! — sanoi Otto, ankara sävy äänessä.

Hoijalan pahasisuinen itsellismies, Kiepsan Apsa, alkoi jo vähän rehennellä ja nostella olkapäitään.

— Olenpa! — kivahti Otto tulisesti. — Minä tuomitsen tämän asian ja panen sen myöskin täytäntöön, jos Noronpäässä ollaan niin kehnoja, että roiston töitä suojellaan.

— Hyvä on sinun soittaa suutasi, kun kahden kylän miehet ovat takanasi! — kuului Esan käheä huuto Noronpään miesten yli.

— Jos teistä yksikään ainoa nähdään tämän jälkeen, heinäntekoon asti,
Hoijalan Esan parissa, niin se mies joutuu minun kanssani tekemisiin.
Sen teille sanon! Kyliemme välinen kumppanuus on myöskin katkennut
heinäntekoon asti eikä jatku ikinä, jos aiotte vikurrella!

— Joko helluntain epistola loppui? — kysyi joku noronpääläinen, mutta lähti samalla hiipimään miesjoukon taakse.

— Jo, — sanoi Otto levollisesti, kylmän hymyn väreillessä tiukoilla huulilla. — Mutta kellojen soitto on jäljellä, ellette heti lähde kotikyläänne kohti!

Nopeasti Otto riuhtaisi takin ja liivin yltään, heittäen ne kelloineen ja muine taskutavaroineen pyörtänölle.

— Yksin minä tahdon seisoa sanojeni mittaisena ja vaadin, että minua totellaan!

Kukaan ei kuitenkaan liikahtanut. Itsepäisesti pysyivät miehet paikoillaan, sillä he eivät vieläkään oikein käsittäneet, että Laikan Otto sekaantuisi asiaan heitä vastaan.

— Jokainen, joka ei nyt minua tottele, tulee saamaan selkäänsä, sillä hän puolustaa roiston työtä! Riittääkö?

— Jos muut Loukkulan miehet pysyvät erillään, niin anna selkään äläkä ärise! — huusi joku ajattelematon nuorukainen.

Ennenkuin kukaan ehti nähdä, miten se oikeastaan tapahtui, oli muutamia eturivin miehiä tuupertuneina maahan ja Laikan Otto läiskytteli iskuja keskellä miesjoukkoa, riehuen villisti hurjassa pyörteessä. Saatuaan vähän avaramman tilan alkoi Otto vinhasti leiskuen kiitää ympyrää. Kun hän käytti molempia käsiään yhtä taitavasti, eivät vastustajat milloinkaan olleet varmat, mistä päin isku tärähtäisi. Useimmiten se tulikin vallan odottamattomalta taholta näyttäen oikeaksi sen vaistoamisen, mikä tavallisesti iski Oton vastustajiin jo nujakan alussa, että he olivat hävinneitä miehiä.

Omituisia olivat nämä lyönnit ja iskut. Eivät valtavia eikä voimaperäisiä, vaan salamannopeita, pieniliikkeisiä läiskähdyksiä, joitten ääni kuului kuin käsien taputus joululeikeissä. Tulos oli uskomaton. Miehiä kaatui solkenaan. Näytti kuin niitä olisi heitellyt maahan Oton pelkkä lähestyminen. Vallattomalta leikiltä tämä näytti eikä tappelulta.

Heti kun Otto oli hyökännyt, kiirehtivät Jartun veljekset suojelemaan Oton selkää, mutta se oli mahdoton ajatuskin, sillä tuon pyörivän, rajun tanssijan selkä ei silmäystä kauemmin ollut samaan ilmansuuntaan.

Kun suurin osa noronpääläisistä oli jo kerran tai pari kieriskellyt tiellä tai ojien pohjilla, eivät he enää uskaltaneet astua Oton ulottuville, vaan hyppivät aidan yli ja poistuivat ojien pyörtänöitä myöten Noronpäätä kohti.

Otto seisoi yksin maantiellä hymyilevänä ja levollisena. Kymmenkunta miestä, jotka nähtävästi luottivat nopeihin jalkoihinsa, seisoi aidalla lähettyvillä.

— Menkää nyt kotia ja tehkää mitä minä käsken. Muuten seuraa satikutia.
Muistakaa se! — puheli Otto heille melkein lempeästi ja isällisesti.

Otto puki levollisesti vaatteet yllensä, nauttien niin »peloittavasti», kuten hän itse sanoi, saatuaan taas pitkästä kotvasta tyydyttää suurta intohimoaan. Ja sellaisten miesten katsellessa kuin Jartun veljesten! Tämä oli historiallinen tapahtuma Laikan Oton elämässä.

Voimakkaine karhunkourineen tarttui Jartun Kalle Oton olkapäihin, katsoi silmiin ja sanoi, että jos kaikki aseitten käyttö olisi kiellettyä, niin Otto voisi tapella vaikka koko maailmaa vastaan.

Näin katkaistiin Loukkulan ja Hotikkalan kylien kylmät välit ja solmittiin ystävyyssiteet, jotka eivät sittemmin kertaakaan näitten miesten eläessä rikkuneet.

Kotimatkalla kertoivat veljekset riidan pohjimmaisen syyn. Hoijalan Esa oli Hotikkalassa käynyt riiastelemassa muuatta kylän neitosta, mutta jätettyään tämän siirtynyt mielistelemään erästä toista. Saatuaan silläkin taholla jonkinlaista jalansijaa oli Esa kuitenkin jättänyt tämänkin, noin vain, ilman aikojaan. Tämä menettely oli kiihdyttänyt kylän poikia, varsinkin sen jälkeen, kun he olivat kuulleet, että Esalla oli jo kolmas verkossa.

— Ja salakivittäjä päälliseksi! — huusi Otto punehtuen. — Oliko liikaa se kuritus, minkä hän sai?

Kaikki olivat sitä mieltä, ettei ollut tarpeeksikaan. Nyt oli vain yksissä miehin valvottava, että Noronpään miehet tottelivat tätä lievää tuomiota.

— Julkisen, alentavan löylyn hän vielä saa! — vakuutti Jartun harvapuheinen Heikki.

— Älä välitä! — sanoi Otto. — Minä kyllä hoidan sen asian. Teillä veljeksillä on liian paljon voimia tavallisen miehen löylyttämiseen.

— No, olkoon paikan Oton sana lakina Loukkulan ja Hotikkalan kylissä! — sanoi Kalle hyvästiä jättäessään, miesten erotessa tyytyväisinä omille suunnilleen.

Iloinen helkajuhla oli haihtunut muistojen yöhön. Auringon kajastus näkyi idässä ja ennusti uutta päivää.

Juhannus läheni, ja kyläkuntien neitosilla oli paljon puuhaa sen johdosta. Piti koluta kananpesät, että kertyisi tarpeellinen munavarasto keittoa varten. Piti varata valmiiksi voit ja sokerit sekä littusiin tarvittavat maidot ja nisujauhot. Piti vielä keksiä kotimetsässä sellainen keittopaikka, jota poikien olisi vaikea löytää.

Pari kolme tyttöä tavallisesti liittyi yhteen talouteen. Heti helluntain jälkeen etsittiin paikka, jonka piti olla kaunis, kuiva ja piiloinen. Juhannusaaton edellisenä yönä sinne sitten salaisesti kannettiin padat, pannut, astiat ja tarpeellinen määrä lastuja, tuohia ja muuta polttoainetta.

Anna ja Eeva olivat löytäneet itselleen aivan erinomaisen paikan, jotenkin läheltä kylää, valtavan noron-uoman korvenpuoliselta rinteeltä. Jättiläiskuusen juurihaarukat muodostivat erinomaisen keittopaikan. Toisella puolella oli iso maakivi ja toisella puolella parin sylen pituinen halkopino. Näin piiloutui kuusen pitkien oksien alle huoneen tapainen ala, jonka oviseinustalla oli vielä joltinenkin katajapensas.

Tytöt olivat varsin riemastuneita erinomaisesta löydöstä, sillä vaikka asiaan kuuluikin, että jotkut erikoiset pojat osuisivat heidän piilopaikkaansa, niin pitihän sentään näyttää siltä, etteivät tytöt olleet heti ensi askelella tavattavissa.

Anna ja Eeva olivat kumpikin ensikertalaisia. Tämä oli näet ensimmäinen juhannus, jolloin he saisivat järjestää itselleen piilopaikkansa. Siksi heidän intonsa oli ehtymätöntä ja heidän hommansa tuiki salaperäistä. Vanhemmat tytöt, jotka jo useita kertoja olivat istuneet juhannuspiilossa, eivät tätä leikkiä pitäneet enää niin vakavana.

Tuskin kukaan sentään jäi leikistä kokonaan pois, sillä juhannusvalvominen tuotti eräänlaista seikkailunomaista viehätystä yksitoikkoiseen elämään. Neitosten mielenkiintoa lisäsivät vielä aika paljon ne pienet muistolahjat, joita pojat heittelivät tytöille, ikäänkuin vaivannäön muodolliseksi kiitokseksi.

Nämä lahjat olivat enimmäkseen jonninjoutavaa rihkamaa rahaiselta arvoltaan, mutta silti säilytettiin niitä laatikoissa kuin arvoesineitä, sillä niihin sisältyi joitakin nuoruuden kevään muistoja, jotka kirkastivat monen hämäräpuhteisen, talvisen hetken.

Kaikista tärkeintä oli kuitenkin nuorille tytöille se horjumaton usko, että vastainen elämäntoveri oli yksi niistä pojista, jotka pysähtyivät heidän keittojaan ja littusiaan syömään sekä niistä muistoesineen lahjoittamaan.

Useampia vuosia mukana olleet tytöt eivät enää tähän taikauskoon luottaneet, sillä kohtalon kovuus oli sangen usein räikeästi tallannut heidän kauneimmatkin unelmansa ja kuvittelunsa. Mutta heillekin sisältyi leikkiin yhä uudelleen uteliaisuuden ja toivon viehätys, vaikka se olikin haudattu sydämen sisimpiin salakammioihin, huolettoman ilonpidon kutoman kuoren alle.

Juhannusaattona hämärtyivät Annan ja Eevan mielihaaveet pilvisen ja sadetta uhkaavan sään takia. Aamupäivä ei ollut toivorikas, ja iltapäivä muuttui suorastaan synkäksi. Vanhat ihmiset vakuuttuivat, että illalla sade on auttamattomasti puhkeava.

Tämä oli hirvittävää, ajattelivat Anua ja Eeva. Heidän nuori luontonsa nousi melkein kapinaan sitä kohtaloa vastaan, joka näin tulisi runtelemaan heidän puuhakkaat harrastuksensa.

Anna oli kuitenkin itsepäinen luonne, joka ei juuri antanut perään, ennen kuin suoranaisen pakon edessä. Hän oli päättänyt mennä piilopaikkaan — ja sillä hyvä! Jos Eeva vähän yritti arkailemaan, niin ajatuksen välähdys paremman sään toivosta ja Annan päättäväisyys pyörtivät kaiken epäröimisen.

Oli vielä toinenkin paha pulma, joka tuotti paljon päänvaivaa, vaikka siitä ehkä jonkin tempun avuin voisi selviytyäkin.

Ilta-askareitten jälkeen tuli Kervilän nuori isäntä Matti, Annan veli, puhuttelemaan Annaa luhdin ovelle, koettaen estellä tyttöjen lähtöä uhkaavan sateen kynsiin.

Kun varoittelija kuitenkin huomasi näiden estelyjen tuottavan melkein kyyneliä Annan silmiin, oli hänkin uskovinaan ilman muutokseen, mutta alkoi antaa neuvoja eräässä toisessa asiassa.

— Tiedän kyllä! Mutta jos pojat eivät Esan kanssa seurustele, niin mitä se meitä liikuttaa?

— Eipä mitään siltä puolelta, mutta jos Esa sattuisi eksymään teidän tulellenne, niin ette varmaankaan näe vilaustakaan kenestäkään muusta, ellette odota heinäntekoon asti. Ei kukaan tule istumaan Esan seuraan.

Annan silmät pyöristyivät. Tätä hän ei ollut tullut ajatelleeksi, vaikka olikin kuullut kerrottavan Esan kivitappelusta ja sen seurauksista.

— Enpä tuota tiedä. Ettehän tietenkään voi ajaa häntä männikköönkään, mutta ainahan tytöt osaavat keksiä jonkin näpsän juonen.

Veli naureskeli ja kääntyi lähteäkseen, kun Eeva samassa kiipesi luhdinportaita ylös, syli täynnä hänen osaltaan tarvittavia juhlatavaroita.

— Ai ai, niitä pulskia pitoja! Lempoko minunkin pani niin kiirehtimään!
Tulin sen muijan hankkineeksi liian varhain. En kertaakaan ehtinyt tuon
Eevan kanssa juhannuskeittoa syömään!

Nuoren isännän herttainen leikinlasku saattoi murjottelevat tytöt hieman paremmalle tuulelle. Vilkkaasti he alkoivat pohtia sekä sadetta että Kervilän isännän vihjausta Esasta.

Hetken rupattelun jälkeen tytöt päättivät, että jos rupeaa satamaan, niin satakoon. Se oli hyvin viisas päätös!

— Tietysti. Ja minulla on oikein kaupunkilaista nisupullaa. Isä toi viime viikolla kaupunkimatkaltaan! — innostui Eeva selittämään.

No, näes nyt! Minä pyydän ruoti-Tiinan keittämään ison pannullisen kahvia, jos oikein hirveä sade tulee. Pikkuisesta tippumisesta ei välitetä. Eikö niin? Kun me sitten palaamme metsästä, niin kahvi on valmista.

Niin, jos Esa tulee ja pilaa meiltä kaikki! Emmehän totta totisesti voi yksin Esan kanssa istua kökötellä kaikkea yötä!

Annan sormi nousi nenän sivuun, ja hän ajatteli niin ankarasti, että täytyi painua sängyn laidalle istumaan. Äkkiä hänen viisautta etsivä sormensa kuitenkin laski peloittavan lähelle Eevan nenännipukkaa.

— Minä tiedän. Esa ei tietysti karta ketään niin tarkasti kuin Laikan Ottoa ja Jartun Kallea. Me sanomme, että he tulevat littusia syömään meidän piiloomme.

Sormi oli taas jo nousemassa nenän sivua kohti, mutta pysähtyi äkkiä matkalla.

— Nyt tiedän. Meidän paimenpoika, joka kokosi lastut ja puupalikat piilopaikkaan, saa pitää vahtia. Heti kun Esa on meidät löytänyt, saa pikku-Ville tulla tulelle ja sanoa, että hänellä on minulle asiaa. Sitten minä rupean siunailemaan ja kertomaan ketä on tulossa. Luuletko, ettei tepsi?

Tytöt ilakoivat tästä ovelasta tempusta ja rupesivat tekemään lähtöä salaperäisen ja salaisen kuusensa juurelle.

Samoihin aikoihin oli joukko miehiä koolla Parrilan pirtissä, joka oli Loukkulan kylän isoin. Pari miestä oli tullut toiselta puolelta järveä, Ruskolan kylästä, tekemään selkoa siitä, että kappelin miehet ovat päättäneet tulla oikein joukoin antamaan selkään ruskolalaisille ja kaikille muillekin halukkaille isokirkkolaisille.

Kuuleman mukaan he olivat uhkailleet, että tulevat löylyttämään talven vilut isokirkkolaisten hartioista. Kun asiata oli näin ennakolta valmistettu, tunsivat ruskolalaiset olevansa pulassa, sillä Ruskolan kylä oli liian yksinäinen kestääkseen noin uhkaavaa voimaa vastaan. Sentähden käännyttiin lähimmän suurkylän, Loukkulan puoleen, siinä toivossa, että loukkulalaiset eivät päästäisi isokirkkolaisten mainetta pujahtamaan penkin alle.

Parrilan Iisu istui pitkän pöydän takana, isäntien tapaan, letkuvartinen piippu hampaissa ja vilkaisi leikillisesti leveässä keinutuolissa kiikkuvaa Laikan Ottoa, joka oli puettuna lyhyeen, nahkaiseen takkiin, nahkahousuihin, pitkävartisiin saappaisiin ja nahkaiseen lakkiin, kuten oli »treiskien» miesten tapana sateisilla ilmoilla.

— Voimmehan me sinne lähettää yhden miehen, joka mätiköi koko kappelin pehmeäksi kuin varitaikinan, — sanoi Iisu.

Ylpeyttä uhkuva nauru remahti loukkulalaisten keskuudessa, mutta
Ruskolan miehet pudistelivat päätään ja toinen rupesi puhumaan.

— Ei se käy! Loikan Oton maine on siksi suuri, että se estäisi tappelun siksi kerraksi, mutta pian palaisivat kappelilaiset uudelleen ja salaisesti. Olisimme taas samassa pulassa. Tapaus siirtyisi, mutta ei meitä pelastaisi. Meidän mielestämme on heidän nyt saatava niin loittiinsa, että ymmärtävät pysyä meistä erillään.

— Heitäkin vastaan, vaikka joka päivä, mutta ei heidän tarvitse hyökätä yhden ainoan kylän kimppuun koko pitäjän voimin.

Yleisesti myönnettiin, että kappelin miesten julkeus meni liian pitkälle. Sitä oli, totisesti, nääsättävä! Mutta paikan Oton poisjäämiseen ei kukaan halunnut suostua. Oton piti ainakin tulla katselemaan, kuinka he mätiköisivät pikkukirkkolaisia. Mitäpä iloa parhaastakaan nujakasta, jos sitä ei kulmaan asianymmärtäväinen ollut ihailemassa.

— Jos te luulette, että aidalla istuminen toimettomana on yhtä helppoa kuin saarnan kuuleminen kesäisenä sunnuntaina, niin koettakaapa! — huusi Otto harmistuneena. — Jos te tuntisitte ruumiissanne neulojen pistoksia, kuten minä helluntaina Noronpään vainioaidalla, niin ette totisesti mua semmoiseen tilaan kehoittaisi. Poissa voin pysyä, jos haluatte, mutta jos tulen, niin teen mieleni mukaan.

Tämä oli selvää kieltä, jonka kaikki ymmärsivät. Eikä siitä päätöksestä voinut mihinkään vedota.

Sovittiin siis, että kokoonnutaan sunnuntai-iltapäivällä puolustamaan
Ruskolan kylää, tekemättä etukäteen minkäänlaista suunnitelmaa. Laikan
Otto kyllä antaisi sitten »paikan päällä» tarpeelliset ohjeet.

Miehet hajaantuivat vähitellen kukin taholleen, vihamielisesti tähystellen yhä synkkenevää taivasta, joka aikoi kieltää heiltä sekä juhannuskeitot että nisulittuset.

Laikan Oton mukana lähti Iisukin, puettuaan itsensä ensin rasvanahkaisiin tamineihin. Sade, joka nyt. uhkasi oikein vakavissaan, ei paljoakaan tulisi pystymään näihin miehiin, mutta toisin oli laita niiden tyttöriepujen, jotka jo keittoastioineen värjöttelivät leikkipaikkoihinsa piiloutuneina. Monien nuoret haaveet tulivat putoilemaan vesipisaroitten mukana märkään maahan.

Hoijalan Esaa oli helluntaina kohdannut kiero onni. Nujakan häväistys oli kovin paha paikka. Useita päiviä pysyi hänen mielensä kuohuksissa kuin kiehuva perunapata. Hänen sisimpänsä porisi ja pörisi niin, ettei kaikin ajoin tietänyt, mihin päänsä pistäisi. Työn touhussa ja kotiaskareissa lakkasi »perunapata» kuitenkin vähitellen pursuilemasta, tehdäkseen tilaa toiselle »kiehuvalle padalle». Tämä toinen kiehuttava liekki oli Kervilän Anna.

Erittäinkin helluntain jälkeen oli Anna kartellut Esaa ja kohdellut häntä huomattavan kylmäkiskoisesti. Esa aavisti syyn. Annan ajatukset olivat kulkemassa nähtävästi toisiin suuntiin kuin mihin Esa niitä tahtoi johdatella. Mustasukkaisuus ja viha yhtyivät raatelemaan Esan sisua. Hän oli varma, että Annalla ja Otolla oli jotakin yhteistä ja että Otto piankin ilmestyisi Annan luhdille, rakastuneitten poikien tavan mukaan. Jotakin oli tehtävä! Kostettava oli noille kuhertelijoille niin, että tuntuisi! Mutta miten? Siinä pulma!

Esa näki pirttinsä akkunasta, Kervilän asuinrakennuksen nurkitse, suoraan Annan luhdin portaille ja solaan. Näitä hän oli vartioinut jo monena yönä, väsymykseen asti, mutta Ottoa ei ollut ilmaantunut, eikä Esa myöskään ollut keksinyt mitään kostotemppua. Asia alkoi pahasti kiusata Esaa, sillä hän oli varma, että ainakin juhannuksena Otto ilmaantuisi. Siihen mennessä olisi jokin tepsivä juoni keksittävä. Näissä tuumissa hän turvautui Hoijalan itsellismieheen, ovelaan Kiepsan Apsaan. Yhteisistä päänpyörityksistä syntyikin vähitellen keksintö, joka saattoi Esan hyvätuulisena odottelemaan juhannusta, jolloin hän myöskin oli päättänyt vielä kerran kaikin voimin pyrkiä Annan suosioon.

Kun Esa aattoiltana näki akkunastaan Annan ja Eevan lähdön, kiirehti hän mäelle ja lähti seuraamaan tyttöjen jälkiä. Saatuaan selville piilopaikan vetäytyi Esa vähän kauemmaksi, odottelemaan savun näkymistä tyttöjen juhannustulelta, astuakseen esiin vasta sitten, muka savumerkin houkuttelemana.

Tyttöjen tervaslastut ja tuohet sytyttivät nopeasti pienen nuotion, jonka herttainen loimu ja lämpö tuottivat iloa ja riemua salaiseen yksinäisyyteen.

Emmehän me tietenkään rupea mitään kokkaamaan, ennenkuin joku tulee? — kysyi Eeva.

— Eihän toki! Mikä kiire meillä olisi! Täällä ei ole kiireen kierää eikä hätää minkäänlaista, ellei rupea satamaan. Tänne ei sovi tuulikaan.

Muutamia leveitä honkahalkoja kannettiin pinosta ja asetettiin mättäille istuinpenkeiksi.

Tämä ajatus rupesi kovin naurattamaan. Kikatus ja huudahdukset kasvoivat yhä vallattomammiksi.

— Rouhekopallinen pojanmukuloita mukana! — sai Anna työläästi huudahdetuksi naurutyrskyjen lomitse.

Salaperäinen jännitys ja puuha olivat lauenneet hillittömään kikatukseen. Henkihieverissä tytöt tyrskivät, kyynelten tippuessa silmistä.

Äkkiä nauru kuitenkin katkesi, sillä katajapensaan viereltä kuului miehen ääni.

— Hyvää iltaa lisäksi! Lystiä näkyy olevan entiseltään! — sanoi Esa astuessaan tyttöjen majaan.

— Miten löysit tänne — näin heti? — kysyi Anna, uhmaava sävy äänessä.

— Mitenkö löysin? Savu ohjasi alkumatkan ja nauru lopun. Ensin näin ja sitten kuulin.

Anna vähän leppyi, kun huomasi, että he itse, kaikesta päättäen, olivat piilonsa paljastaneet.

— Se on tuon Eevan syy. Häntä aina niin joutavasti naurattaa, — sanoi
Anna estääkseen pahan tuulensa näkymästä vieraalle.

— Päätäpahkaa en osannut tulla, mutta teitä minä etsin ja sattumalta löysinkin.

Mielistelevänä selitteli Esa näin tuloaan, seisoskellessaan tanakasti paikallaan.

— Ehkä sentään luulit toisia tapaavasi, vaikka et kehtaa sanoa? — kysyi
Anna.

— Jos muita hakisin, niin lähtisin, mutta minä en aio lähteä. Se on merkki tuumistani.

Tytöt olisivat olleet tyytymättömiä tähän tilanteeseen, elleivät olisi samanaikaisesti ajatelleet pikku-Villeä. He rupesivat keskustelemaan vieraansa kanssa, kehoitettuaan häntä istumaan halkolavitsalle.

Yrittelystä huolimatta ei puhelu kuitenkaan ottanut oikein luistaakseen, eivätkä tytöt myöskään ryhtyneet keittopuuhiinsa, vaikka Esa koetti kautta rantain siihen kehoitellakin.

Kun keskusteluaiheet uhkasivat vähitellen tyyten loppua, porhalsi pelastava enkeli pikku-Villen hahmossa esiin ryteiköstä, että pensaat kahisivat.

— Joko sinäkin, vekara, tuossa iässä kuljeskelet tyttöjen juhannustulilla? — ärjäisi Esa tyytymättömänä.

— Jo! — sanoi pikku mies hölmistyneenä, nauliintuen neuvottomana paikalleen. Hän oli ällistynyt vastaanotosta eikä tietänyt miten menetellä. Tyttöjen kireä mieliala laukesi riemuisaan nauruun.

Loukkaantuneena aikoi pikkumies pelastaa kunniansa ja kääntyi vikkelään pakoon. Anna kuitenkin saavutti hänet nopeasti, katajapensaan takana. Supateltuaan hetken palasivat molemmat nähtävästi kaikessa ystävyydessä.

— Ville ei lähde, ennenkuin on saanut osansa juhannuskeitosta. Pannaan nyt, Eeva, kiireesti pata tulelle, koska tulee muitakin vieraita! — jutteli Anna touhuisasti.

— Ainakin oli Laikan Otto heidän seurassaan! — kiirehti Anna selittämään.

— Jokohan nuo ryökäleet löytäisivät tänne? — murisi Esa, saadakseen tekosyyn kääntyä katselemaan katajapensaan taakse.

Tämä oli jumalattoman ilkeä paikka Esalle. Mistä nyt keksisi syyn pakenemiseen? Lähteä vain ilman muuta, loukkulalaisten pelosta, tuottaisi ikuisen häpeän ja naurun. Neuvottomana Esa kynsäisi korvallistaan, sillä ajatus tenäsi vastaan eikä suostunut keksimään mitään.

Kun kuitenkin hätä on suurin, on apukin lähin. Pelastava enkeli porhalsi taas esille, mutta tuhat kertaa julmemmasti kohisten kuin pikku-Villen pensaitten rapsutus äsken. Vuolaana virtana kuin saavista kaataen syöksyi kauan uhannut sade heidän niskaansa.

Tytöt vetäytyivät Villen kanssa kuusen suojaan, mutta Esa kiirehti lähtöä.

— Taitaa olla paras mennä vaihtamaan sadepuku ylleen! — kuului Esan ääni männiköstä.

Tytöt eivät voineet olla nauramatta, vaikka vesitulva teki kauheata tuhoa ja hävitystä heidän haaveittensa raunioilla. Juhannustulikin sammui kuin merkiksi siitä, että sammuneet olivat kaikki kauniit mielikuvatkin.

— Ei täällä ole enää mitään tekemistä! Lähdetään kiireenvilkkaa kotia!
Kokoa, Ville, padat ja pannut tuohon koppaan ja kuljeta tietä myöten!
Koppa mukana et voi päästä kivisen ja kantoisen halmeen poikki! Me
Eevan kanssa viemme muut tavarat.

Taisipa mennä likkojen littuset ohi suun tältä juhannukselta! — pahoitteli Iisu. — Pitäisiköhän pyörtää takaisin?

— Akka tieltä pyörtää! Onhan luhdeissa vesikatot. Me uimme nyt vain
Kervilää kohti kuin sorsanpoikaset.

— Minä kuitenkin poikkean tuohon lähimpään taloon, luulen, että lakissani jokin sauma vuotaa. Lähetä hakemaan sitten sinne, missä olet!

Otto jäi astelemaan rauhallisesti, välittämättä sateesta tuon taivaallista.

Männiköstä tuovaa peltotiepahaista myöten rämpi pieni pojan naskali maantietä kohti, kantaen vähäistä koppaa vuoroin toisessa ja toisessa kädessä.

Otto tunsi poikasen Kervilän paimenpojaksi ja nähtyään kopan sisällyksen arvasi heti, mistä poika oli tulossa.

— Annas tänne ryönä! Minä vien sen Annan luhtiin. Noin! Raskaskin tämä on sinulle. Laputa sinä nyt nopeasti saunan parveen vaatteitasi kuivaamaan!

— Sanon, sanon! Painahan lipetiksi nyt vaan. Sinähän olet jo märkä kuin suoporras.

Oton nauraessa lähti poika tyytyväisenä aika vilkettä kippaamaan mäen sivua Kervilän saunaa kohti.

Otto oli mielissään, kun oli saanut tikusta asian mennäkseen suoraa päätä Annan luhdille. Tämä pieni asian tapainen oli sentään parempi kuin tyhjät kädet, sillä Annan luhtiin ei voinut päästä salavihkaisesti. Vaikka minkäänlainen salakähmäisyys ei ollenkaan ollut Oton luonteen mukaista, niin koko talonväen huomio sentään vähän ujostutti reiluintakin luonnetta.

Kervilä oli rakennettu, samoin kuin Parrilakin ja Laikka, vähän erikseen yhteisestä kylärykelmästä, vaikka vanhanaikaisempaan tapaan.

Asuinrakennusta vastapäätä, mies- ja karjapihan takana, oli iso lankkuportti, jonka molemmilla sivuilla ja yllä oli heinä- ja rehusuojia sekä halkovajat porttipielissä. Nämä vastakkaiset rakennukset olivat pihojen päätyinä. Toisella sivustalla oli »ylistupa», vaarin pirtti, maitokamari, kota ja navetta, toisella taas varastoaitat luhteineen, ratasvajat ja tallit. Tämä pitkulaiseen neliöön rakennettu ala ei ollut enää entisajan mallin mukaan aivan umpinainen. Asuinrakennuksen molemmissa päissä alkoivat sivurakennukset vasta parin sylen päästä, jättäen nurkkauksiin veräjäaukot. Tällaisesta rakennustavasta oli siis jo hävinnyt rosvojen pelko. Karja taas voitiin turvata pedoilta siten, että kesäajaksi pantiin miespihan ja karjatarhan välille korkea lauta-aita.

Täten oli asuinrakennuksen nurkitse valittavana kaksi tietä miespihaan. Otto valitsi tietysti sen, joka varastoaittojen sivua johti luhtiportaille, ettei tarvinnut kulkea yli pihan.

Suotta oli varoa, sillä isäntäväki oli sateen vuoksi jo nukkumassa ja muu väki oli omilla matkoillaan, mikä missäkin.

Kiepsan Apsa kuitenkin näki, kun Otto nousi luhdin solaan. Apsa oli jäänyt vartioimaan, Esan muuttaessa kuivaa pukua ylleen.

— Tuletko sinä tällaisessa ryöpsinässä, johon hyvä ihminen ei aja koiraansakaan? — kysyi Anna hämmästyneenä, mielihyvän kuitenkin vilahtaessa silmänurkassa ja suupielessä.

— Tulin lupaukseni mukaan littusia syömään. Mutta niiden sijaan sainkin vain kanniskella tätä koppaa.

— Niin! Ville juuri. Mutta hän käski minun sanoa, että Laikan Otto ryösti astiat ja ajoi pojan saunan parveen vaatteitaan kuivaamaan.

Anna kertoi ruoti-Tiinan kahvinkeitosta ja Eevan nisupullista, jotka
Eeva tuo tullessaan, kun tulee pukua muuttamasta.

— Nyt ei ole muuta tehtävää kuin istua ja odotella Eevan tuloa. Istu tuohon minun kirstuni kannalle! Siinä on sulle tarpeeksi tilaa, — naureskeli Anna.

Heidän naureskelunsa oli iloista ja rupattelunsa kovaäänistä, sillä sade pieksi hurjasti tuohista vesikattoa, joka rämisi ja paukkui kuin rumpu, pakottaen keskustelijat toisinaan melkein huutamaan.

Tämä ryskinä esti heitä kuulemasta sitä hiljaista rakennus-ahertelua, jota luhdin solassa hommailtiin.

Esa ja Kiepsan Apsa olivat edeltäpäin valmistaneet kepposensa niin, että kaikki kävi käden käänteessä. Vanha, honkainen pöydänkansi oli varattu luhdin oviaukon tukkeeksi, ja sitä tukemaan nostettiin luhtiporras. Otettujen niittojen mukaan tarvitsi se kuitenkin pari kiilaa, ennenkuin leveys riitti pöydän kannesta solan ulkoseinään. Portaan yläpäätä kannattamaan sidottiin köysi kattotuolin sorkkaan. Näin oli kestävä telkilaitos valmis, ja miehet hyppäsivät solasta pihaan luipahtaen nopeasti Hoijalan suojiin nukkumaan ja odottelemaan sitä iloa, minkä luhdissa yöpyneet tuottaisivat talolle, kylälle jakoko pitäjälle. Esan kosto oli ilkeydessään aivan suurenmoinen. Vaikka Eeva tulisi takaisinkin Annan luo, kuten Esa aavisti, ei hän kuitenkaan ilman apua voisi rakennetta purkaa. Kylä saisi varmasti tapauksen tietää!

Esa ei ollut koskaan ajatellut, että kohtalo sekaantuisi tällaisiin luhtijuttuihin, mutta nyt, kun sade tuli avuksi hälventäen hänen toimintansa kolinan, hän oli varma, että kohtalo oli häntä avustanut. Siksi hän meni hyvin tyytyväisenä nukkumaan.

Vaaran aavistusko vai Eevan liiallinen viipyminen lienee saattanut Annan mielen rauhattomaksi? Vaikea tietää, kumpiko. Ei hän ajatellut mitään syitä, mutta, hän tunsi itsensä levottomaksi.

— Enköhän sentään mene jo noutamaan kahvipannua? Entä jos Tiina onkin nukahtanut! — huudahti hän äkkiä, kesken metsäseikkailujuttuamista.

Tämän sanottuaan Anna tempasi luhdin oven auki, mutta — voi kauhistus!
Mikä siinä oli? Seinä! Hän tölmäsi siihen molemmin käsin. Turhaa!

Otto kääntyi ympäri ovea kohti, ja ensimmäinen silmäys riitti toteamaan, että aukko oli tukittu.

— Olehan nyt rauhallinen! Ymmärrät kai, ettei tällaiseen hiirenloukkuun voi miestä sulkea! — sanoi Otto levollisesti ja meni tutkimaan oviaukkoa.

Hän työnsi ensin hitaasti ja raskaasti, kaikin voimin, mutta telki ei antanut perään. Se oli luja kuin seinä. Sitten hän rusautteli sitä olkapäällään, nopeasti ja voimakkaasti, muutamia kertoja. Vain pieni, vähäpätöinen loksahdus kuului.

— Ihmispainoa siellä ei ole takapuolella, kuten luulin. Se on teljetty.
Tuoksahdukset sen ilmaisevat.

Anna katsahti Ottoa. Tämän levollisuus ja leikkisyys tyynnytti hänen pamppailevaa sydäntään.

— Jos minä otan tuon tukevan vaateorren, niin kymmenessä minuutissa hajoitan koko katon —

— Niin — ja täällä on nuoria, joita myöten kiipeämme alas! — huudahti
Anna, hypähtäen kevyenä sänkynsä laidalta.

— Ei, ei, Anna! Emme me halua tehdä mitään ilkivaltaa. Jätetään kaikki rikkomiset viimeiseen nippaan! Minä en lystin vuoksi suo Hoijalan Esalle sitä iloa, että tärvelisin ihmisten taloja ja rakennuksia.

— Voi minua onnetonta, joka valehtelin hänelle sinun tulostasi, saadakseni hänet poistumaan juhannustulelta. Muistatko kun kerroin?

— Muistan. Mutta ei siinä valhetta tarvittu. Kun vilkaisin taakseni luhtisi solasta, ennenkuin astuin tänne sisään, näin jonkun seisovan Hoijalan pirtin akkunassa. Esa tietää, että minä olen täällä.

Tehdessään havaintojaan jutteli Otto vilkkaasti, saadakseen Annan pysymään rauhallisena.

— Minä luulin ensin, että luhdin permantopalkkien päät olisivat upotetut seinän sisään, kuten tavallisesti, mutta nämä honganpuolikkaat lepäävätkin niskojen päällä. Katso itse!

Permantopalkkien sivujen välinen rako oli kuitenkin siksi kapea, että sitä täytyi vähän laajentaa. Otto otti veitsen tupesta ja vetäisi pari pientä lastua kahdesta vierekkäisestä palkista.

— Siirrähän tällä aikaa nuo märät vaatteesi vartaalta ja anna varras minulle!

Anna heitti vaatteet orrelle ja odotti varras kädessä, kun Otto tutki tarkasti molemmat palkin reunat, etteivät ne mistään kohdasta olisi pahassa likistyksessä ja estäisi nostamista. Kun sellaista ei näkynyt, nousi Otto ja rupesi teroittamaan vartaan päätä.

— Minä luulen, että tämä kestää. Mutta jos ei kestä, niin sitten teroitan tuon orren.

— On, melkein. Se olisi katkaistava. Mutta koetetaan ensin tätä. Ota toinenkin varras!

Otto piirsi, kalikan mitalta, puukolla uurteen vartaaseen ja taittoi sen polveaan vastaan, teroittaen sitten toisenkin kappaleen.

Vartaan pää ei sentään katkennut, kun sitä varovasti käyteltiin, sillä paksut palkit olivat kuivia ja keveitä. Pian oli palkki niin korkealla, että Otto voi käsin tarttua sen reunoihin.

Nyt oli vaikein työ jäljellä. Otto selitti tarkoituksensa. Hän tahtoi, että palkki jäisi syrjälleen, jotta sen alhaalta voisi taas sijoittaa paikoilleen.

Annakin riemastui asiasta. Hehän katoaisivat teljetystä huoneesta kuin tuhka tuuleen, kuin noitavoimalla.

Anna etsi ja löysi parikin ovipielestä. Hänen hyppysensä eivät niitä kuitenkaan saaneet irti.

Nyt veisti Otto pari korttelin mittaista, teräväpäistä puupalikkaa, käänsi lattiapalkin kyljelleen ja pani tukipalikat pysyttelemään palkkia paikoillaan.

Otto puhdisti lastut taskuunsa, heitti vartaanpätkät nurkkaan, irroitti rautanaulan seinästä ja löi sen kiinni palkin reunaan, kiertäen nuoranpätkän naulan ympäri. Sitten hän laskeutui alas hyvin varovasti, sillä ainoastaan tikku-tuet olivat palkin tasapainoa hoitamassa.

Päästyään tiinun kannelle veti Otto varovasti nuorasta, ja palkki kallistui jytisten, melkein oikealle kohdalleen. Pari pientä työntöä alapuolelta asetti sen aivan entiselle paikalleen. Sitten Otto repäisi nuoranpätkän irti ja oli valmis poistumaan Annan seurassa.

— Odotahan vähän! — sanoi Otto. — Minä kurkistan, näkyykö Hoijalan ikkunoissa vartijoita.

Anna livahti sisään asuinrakennukseen, Oton ottaessa selvää telkeemisvälineistä. Koko rakenne vaajoineen ja köysineen ilmaisi täydellisesti, että keksinnön toteuttaminen oli edeltäpäin tehtyjen valmistuksien tulos.

Oton silmät iskivät tulta hänen vilkaistessaan Hoijalaan päin. Katse olisi ennustanut Esalle turmiota, mutta se lieventyi, kun Anna ilmestyi lukitsemaan ovea ja samassa kiepahti viemään avainta takaisin paikoilleen.

Otto pakotti kuohuvan mielensä tasaantumaan. Ei kukaan saisi tietää tapauksesta mitään. Asia oli käännettävä siten, ettei Anna milloinkaan ole ollut hänen kanssaan luhtiin suljettuna. Esa saakoon naurajat syyttäjikseen turhasta touhustaan. Annan tähden päätti Otto armahtaa Esaa — tämän kerran.

Kun he sitten kulkivat Tarilaa kohti, tekivät Otto ja Anna yksimielisen sopimuksen.

— Tarilaan menemme sen tähden, että sinun luhtisi katto vuoti. Sinne ei voitu jäädä hetkeksikään.

— Minä annan sulle tämän pannun, Eeva! Minä menen tuosta naapurista noutamaan Iisua. Tulemme sitten yhdessä.

Otto meni naapuritaloon, ja tytöt poikkesivat lähimmästä »pikku-linkkusimesta» pitkään solaan, joka johti Tarilan pihamaalle.

Iisu oli tavannut Jartun Kallen, ja he tulivat kujalla Ottoa vastaan, matkalla Kervilään.

Otto kertoi heille lyhyesti vuotavasta katosta ja siirtymisestä
Tarilaan. Hetken päästä nousivat pojat portaita Eevan luhdin solaan.

Toisten mentyä sisään istahti Iisu, hyvää iltaa sanottuaan, luhdin kynnykselle, selkä luhtiin päin, ja rupesi riisumaan toista saapastaan.

Pojat naureskelivat ja tekivät vallatonta pilaa Iisusta, joka ei muka uskaltanut tulla tyttöjen luhtiin narisaappaat jalassa.

— Kyllä minä uskallan, mutta toinen kantapää on märkä. Täytyy katsoa, onko vettä saappaassa.

Hillitön nauru saattoi seuran heti kotiutuneeksi. Kiusallinen ujous oli pyyhitty pois, ja kahvi juotiin hilpein mielin ja huolettomasti rupatellen.

Tytöt saivat lahjansa ja olivat ihastuksissaan. Syytä olikin, sillä jokainen poika antoi lahjan kummallekin tytölle. Niitä karttui kokonaista kolme! Mikä riemu! Siinä palmikko- ja otsanauhoja, siinä helmiä, solkia ja rintasokerikimpaleita!

Kun Iisu, joka oli suurin kahvijuoppo, oli tyhjentänyt kymmenennen kuppinsa, jättelivät pojat hyvästi. Olikin jo aika, sillä sade oli tauonnut ja itäinen taivaanranta teki vaalenemistaan.

— Nuku sikeästi talviteloillasi, aivan kuin ei vuotavaa luhtia ja sateista juhannusaattoa olisi ollutkaan.

Aikamoinen melu siitä nousikin, kun Kervilän väki aamulla ilmaantui kartanolle.

Isäntä tuli herättämään Annaa ja kysymään, miksi hän ei ollut nukkunut luhdissaan.

— En mennyt sinne ollenkaan. Minusta tuntui, että katto aikoi ruveta vuotamaan.

— Tarilan Eevan luona. Siellä olivat myös Parrilan Iisu, Jartun Kalle ja Laikan Otto.

Anna pukeutui nopeasti ja juoksi pihamaalle. Sinne oli kerääntynyt väkeä jo muistakin taloista.

— Joku sinne on teljetty. Sehän on selvää! Kuka houkko olisi tyhjää luhtia noin pönkittänyt? — sanoi hyvin viisaasti pikku-Ville, laitellessaan paimenkonttiaan kuntoon.

Onneksi sattui Anna vilkaisemaan Hoijalaan päin ja näki Esan ja Apsan rientävän taloa kohti.

— Riensimme katsomaan, kun näin paljon on väkeä koolla. Mitä on tapahtunut? — uteli Esa.

Hän aavisti, että tässä oli jokin kepponen, josta Anna kyllä oli selvillä, koska oli livahtanut tiehensä.

— Älä kiusaa! Päästä juhannuspari pinteestä! — sanoi Esa ilkamoivasti.

Tämä keskustelu oli tapahtunut vähän syrjässä, niin etteivät ne, jotka olivat huomanneet Annan, kuulleet sitä.

— Menkää, miehet, tyhjentämään sola, että päästään selvyyteen! — määräsi isäntä ripeästi, kun heidän luokseen tuli muutamia kyläläisiä.

Pari miestä kiipesi nurkkaa myöten solaan ja alkoivat irroittaa telkiä, mikä olikin tehty käden käänteessä.

— Laskekaa portaat paikoilleen ja heittäkää muu roju maahan! — käski isäntä.

— Herättäkää nyt sitten ne, jotka niin sikeästi nukkuvat! — virnuili
Esa.

Väkijoukon uteliaisuus oli kohonnut huippuunsa. Kaikki tuijottivat ovea, josta miehet astuivat sisään.

Esa ja Apsa kääntyivät hölmistyneinä kysyjää kohti. Heidän naamansa ilmaisivat heidän suuren pettymyksensä, ainakin isännälle, joka piti heitä silmällä.

— Ei ole sängyn älläkään reikää! — sanoi mies nauraen ja seurasi toveriaan portaita alas.

— Kuulehan, Esa! Muista, että tämä on viimeinen kerta, kun sinä teet naurujuttujasi Kervilän mailla, muuten sinulle käy hullusti, niin naapuri kuin oletkin!

Uhkauksen suorasukaisuus oli niin hämmästyttävä, että Esa jäi hölmistyneenä ja sanattomana seisomaan paikalleen isännän mennessä rauhallisesti pirtin kuistia kohti.

Pikku-Ville oli kiepahdellut vähän siellä ja täällä, joten hän oli kuullut isännän uhkauksen. Nyt hän jo kertoili oikealla ja vasemmalla, että Esa oli telkeemisen tekijä. Tietoviisaana kuiskaili Ville näitä salaisia asioita uteliaille kuulijoille.

Saatuaan kontin selkäänsä, paimentorven ja karjaruotaman käsiinsä, Ville kohotti tanotorven huulilleen ja puhalsi iloisen paimenlurituksen merkiksi siitä, että kylän karjan oli aika kokoontua korpikujan veräjälle. Toisten talojen paimenet vastailivat vähin erin. Reippaat paimenhuijaukset kaikuivat iloisina huomenhuutoina ympäri kylää, ja kilkattavat karjakellot sekoittivat monet äänensä räystäspääskysten leperteleviin liverryksiin. Tarhavarpuset pyrähtelivät vikkelinä parvina juhannusaamun kuulakassa ilmassa, riemuiten perintöoikeuksistaan poistuvan karjan suurusjätteisiin. Luonto iloitsi, ja Kervilän pihalta lähtevä väki hymyili. Juhannusaamu oli alkanut hyvin iloisesti.

Sateen tähden oli juhannusaatto luiskahtanut kuin ohimennen. Noronpään miehiä oikein harmitti. Tuon yhden illan ikävyyden sentään voisi jotenkin kestää, jos olisi jonkinlaista metakkaa tiedossa täksi päiväksi tai edes huomiseksi, sunnuntaiksi. Mutta minkäänlaista toivon kipinää ei näkynyt mistään. He eivät vielä juhannusaamuna tietäneet mitään ruskolalaisten sopimuksesta loukkulalaisten kanssa, sillä helluntaiyöstä asti olivat he ja loukkulalaiset vieroksuneet toisiaan.

Kun sitten kirkkoväeltä saatiin kuulla, mikä sopimus oli tehty Parrilan pirtissä juhannusaattona, tunsivat noronpääläiset loukkaantuneensa hyvin syvästi. Heidät oli sivuutettu! Aikoivatko loukkulalaiset täten kurittaa koko kylää tuon Esa-riiviön tähden? Ei totisesti! Ei tämä käynyt!

Innokkaimmat raittipukarit olivat unohtaneet kiekonheittämisenkin ja kokoontuneet juhannuspäivällisen jälkeen Kervilän pirttiin jutustamaan asiasta, joka oli kovin tärkeä, sillä se koski Noronpään mainetta ja asemaa kyläkuntien keskinäisessä arvossa, varsinkin sen jälkeen kuin Loukkula ja Hotikkala olivat, ihan Noronpään nokan edessä, ruvenneet suosiollisiin suhteisiin.

Muutaman sanan pituisia, innostuneita puheita pidettiin paljon. Ne eivät tosin suurtakaan valaistusta asialle antaneet, mutta ei se ollut tarpeenkaan, sillä selvillähän tästä oli joka mies. Yhdessä loukkulalaisten kanssa piti päästä »leipomaan» kappelilaisia! Se oli pääasia ja selvä kuin itse juhannuspäivä!

Kervilän isäntä istui isäntäpaikallaan, pöydän takana, ilmeisesti hartaana kuuntelijana.

Isäntävalta oli suuri ja tinkimätön. Vastoin isännän tahtoa ei, ainakaan siinä pirtissä, voitu mitään päätöstä tehdä, joten tämä isäntävalta edusti jonkinlaista puheenjohtajaa tai vieläkin mahtavampaa — melkeinpä päällikön voimaa ja valtuuksia.

Tavallisesti antautuivat kylän miehet vapaaehtoisesti maltillisimman, rohkeimman ja viisaimman isäntämiehen ohjattaviksi. Tämä ohjaus tuli tavallisesti ikäänkuin sivultapäin ja aivan vaatimattomassa muodossa. Sellainen suurivaltainen isäntämies Noronpäässä oli Kervilän isäntä, samoin kuin Parrilan Iisu oli Koukkulassa ja Jartun Heikki Hotikkalassa. Nämä viimemainitut olivat saaneet tämän arvonsa, vaikka olivat naimattomia, aivan kuin huomaamatta, isänperintönä, samaten kuin talonsa hallinnonkin. Pilailijat sanoivat, että Iisun valta johtui Parrilan isosta pirtistä, jota aina pidettiin loukkulalaisten yhtymäpaikkana. Vakavasti puhuttaessa myönnettiin empimättä, että Koukkulan valta oli Laikan Oton käsissä.

Tällainen asiain järjestely, joka oli syntynyt vaistomaisesti, olevien olojen pohjalla, ilman pienintäkään pakollisuuden tai suunnittelun tuntua, tuli sittemmin, kun tappeluaikakautta ruvettiin rauhoittamaan, arvaamattomaksi tueksi virkamiesten ponnistuksille.

Nyt vielä ei sellaisesta rauhoittamisesta kuitenkaan ollut paljoakaan aavistusta, joten intoa uhkuvat miehet pitivät aikamoista suukopua Kervilän pirtissä.

Puheen hälinä vaikeni kuitenkin pian, kun huomattiin, että Kervilän isäntä halusi saada äänensä kuuluville.

— Minä ymmärrän kyllä, että te haluatte mennä puolustamaan Ruskolaa kappelilaisia vastaan. Se on oikein! Mutta eihän teitä ole pyydetty.

Miehet katselivat toisiaan, kyhnien korvallistaan. Isäntä jatkoi hiljaisesti jutteluaan.

— Elleivät Hoijalan Esan turmiolliset aikeet olisi sattuneet tielle helluntaina, niin välit olisivat nyt selvät.

Tästä syntyi aikamoinen mökä. Esa sai niin hirmuisen syytöstulvan niskaansa, että kyllä olisi ollut kestämistä, jos olisi ollut läsnä. Pahasti jo vääntyi Kiepsan Apsankin naama, pelkästä myötätunnosta.

— Kaikki sanovat vielä lisäksi, että viimeöinen ansa meidän luhdin solassa oli asetettu Laikan Ottoa varten. Ei ihme, jos meitä nykyään katsellaan karsaasti Loukkulassa.

— Esan syytä kaikki! Hänen tepposensa tekevät nuuskaa koko kylästä, jos tätä jatkuu! — huusi muuan äkäisesti.

— Tehdään heti paikalla sovinto loukkulalaisten kanssa! — huudettiin pariltakin taholta.

— Sovinto on hyvä asia. Sitä minäkin kannatan. Mutta kenen kanssa aiotte sopia? Parrilan Iisun ja loukkulalaistenko? Lorua! Siitä ei tule mitään! Ilman Laikan Oton suostumusta ei ikinä saada aikaan sovintoa, eikä tappeluakaan. Sen mahdatte tietää. Näissä asioissa on yksi Oton sana yhtä paljon kuin pari kolme kyläkuntaa.

Täydellinen hiljaisuus vallitsi. Muuan uskalsi mennä juomaan vaarinkaljaa pöydällä olevasta tuopista, mutta hän koetti kulkea varpaillaan, estääkseen saappaitten nirskumista, mikä siitä vain yltyi. Laskettuaan tuopin pöydälle arveli mies, että kai on sanottava jotakin, koska munienkin on tullut näin huomion esineeksi.

— Laikan Otto on hyvä mies, hänen kanssaan voi sopia vaikka minkämoinen syyllinen, jos vain tunnustaa syyllisyytensä. Menköön Esa sopimaan! — sanoi mies.

Ehdotus oli jotenkin outo ja hämmästyttävä. Se sieti vähän rykimistä ja lakin työntämistä taaksepäin. Katseltiin ehdottajaa ja öräiltiin, ikäänkuin olisi punnittu, minkälainen mies oli tuon ajatuksen takana.

— Minäkin uskon, — sanoi isäntä, — että asia selvenee heti, jos Esa menee, muutaman miehen mukana, sopimaan Oton kanssa.

Isäntä korosti erikoisesti sanoja »muutaman miehen mukana», katsoen samalla tarkoittavasti joihinkin kylän voimakkaimpiin miehiin.

Nämä ja useimmat muutkin ymmärsivät heti, että Esa oli pakotettava tähän tekoon, jos ei hyvin puhein suostuisi.

— Ei Hoijalan Esa ikinä tule pyytämään sovintoa Laikan Otolta! Se on vissi se! — kirkaisi Apsan ääni nurkasta.

Mutta se oli ajattelematon lause. Oli kuin seipään pistos muurahaispesään. Tämä pieni vastalause puhalsi leiskuvaksi liekiksi sen tyytymättömyyden Esaa kohtaan, mikä oli kytenyt huomaamattomana kipinänä ajatusten uumenissa.

Huudahdukset, vaatimukset ja uhkaukset alkoivat myllertää miesjoukossa. Apsa huomasi tämän, painoi lakin tiukempaan ja aikoi pujahtaa ulos ovesta, mutta eräs vankka käsi tarttui häntä olkapäähän ja heilautti hänet entiselle paikalleen.

— Vai karkaisit kertomaan Esalle mitä täällä jutellaan ja harkitaan, junkkari!

— Ei kukaan pirtistä pihalle, ennenkuin asia on selvä! Minä hoitelen ovireikää! — sanoi muuan roteva nuorukainen, asettuen hajasäärin seisomaan oviaukon eteen.

Ajatukset olivat jo siksi kypsyneet, että päätöksen teko oli valmis ilman epäröintiä. Viisi pulskaa poikaa tarjoutui »saattamaan» Esaa ahtaan portin tielle. Mutta kuka saadaan »kellokkaaksi»? Kuka pannaan tämän asian puhemieheksi? Siinä kysymys, joka sai monen miehen nyhkäisemään lakkiaan sekä otsalle että niskaan. Kyllä kai Esa voidaan taivuttaa vaikka konttirukouksille, mutta kuka pystyy puhumaan? Siihen satimeen ei pistä päätään kukaan! Syntyi äänetön hiljaisuus. Kuului ainoastaan ähkimistä, joka puhui selvää kieltä ylivoimaisesta ajatuksen pinnistämisestä.

Ähkiminen taukosi, ja kaikki alkoivat tuijottaa ensin puhujaa ja sitten
Kervilää.

— No, minä rupean puhemieheksi, jos saan ajaa asian oman pääni mukaan! — myhäili Kervilä.

Hetken kuluttua lähtivät miehet varmoina ja päättäväisinä ulos ja astelivat Hoijalan pihamaalle, jolle suurin osa heittäytyi lepäilemään, viisimiehisen saattajajoukon astuessa sisään.

Hoijalan miehet tulivat hetimiten ulos ja asettuivat toverillisesti nurmelle, kylän muitten miesten joukkoon, kysellen mitä nyt oli tekeillä. Heille selitettiin, että Esa menee sovintoja tekemään Loukkulaan.

— Onpa hyvä, että meidän Esa on tullut järkiinsä! — sanoi toinen miehistä.

— Niin! Esa menee vain omasta puolestaan, ja nuo viisi poikaa seuraavat todistajina. Kylän puolesta menee Kervilän isäntä! — selitti joku joukosta.

Hoijalalaiset näyttivät hämmästyneiltä, ja ihmettelevin elein katselivat muutkin miehet toinen toistaan. Eivät he olleet ehtineet hoksata mitään outoa nikamaa asiassa. Mutta olihan siinä jonkinlainen nystyräntapainen, jonka viereen ajatus pysähtyi. Eikös ollutkin Kervilälle annettu kaikkinainen valta koko Noronpään nimessä? Ei kukaan muistanut milloinkaan ennen näin tapahtuneen.

— Vissisti on! Ja koska Hotikkalassa ovat Jartun veljekset ja Loukkulassa on Laikan Otto, niin meillä pitää olla Kervilä, joka on viisain kaikista, — puheli toinen.

— No, jos parittain pitää olla kellokkaita, niin on meillä vielä
Kujansuun Tanukin!

— Niin on! Ei meiltä viisautta puutu! — myönnettiin yleisesti, ja asia oli selvitetty hahmolleen.

— Oikeinko siitä Esan kivestä paisui niin suuri kallio, että Kervilän isäntä itse lähtee? — No, hyvähän se on, että taas uskallamme piipahdella Loukkulassa entiseen tapaan.

— Apsa! Mitä siellä kyykyttelet? Mene tuomaan isännältä avain, että saadaan miehille vaarinkaljaa! Pitäisipä olla vieraan vara, kun talossa ei ole, sitten helluntain, käynyt ainoatakaan vierasta.

— Apsa ei nyt mene mihinkään. Hän odottaa tässä meidän kanssamme Esan lähtöä, sanoi Apsan vieressä istuva nuorukainen.

— Ei! Naiset ovat kodassa astioillensa parissa. Kyllä isännän kamarissa voi »rauhassa» jutustella, ellei kenessäkään ole kuurouden vikaa.

Jonkin ajan päivää paistateltuaan näkivät loikoilijat, että Esa tuli pirtin portaille »saattajiensa» seurassa. Hän näytti jäykältä ja kalpealta, mutta astui muuten tavalliseen tapaansa, ilman kiirettä tai hitautta.

Ääni vain ei tahtonut oikein totella, kun hän sanoi pihalla-olijoille hyvää päivää ja mainitsi menevänsä Loukkulaan sovintoja tekemään.

Piirittäjät olivat ihmeissään, kun pojat olivat saaneet Esan noin perinjuurin muuttuneeksi. Hänhän nähtävästi meni omasta tahdostaan, koska siitä itse puhuikin! Tästä ihmeestä piisasi juttua niin pitkältä, ettei kiekon heitosta aikonut sinä iltapäivänä tulla mitään. Tuskin saattajatkaan uskoivat omia korviaan. He hymyilivät hämillään, vaikka olivatkin panneet sanat Esan suuhun. Ensikerran elämässään he saivat kokea, mikä hirvittävä voima piili yleisen mielipiteen painostuksessa. He luulivat, että Esalle olisi annettava aikamoinen kuritus, ennenkuin hän taipuisi, mutta kuritusta ei tarvittu ollenkaan.

Esakin oli vaistonnut ilmassa jotakin outoa mahtia. Selitys talon piiritystilasta ja kylän miesten päätöksestä käyttää selkäsaunaa riitti Esalle täydellisesti, sillä peittoamista tuli elinikäinen hylkynä oleminen omassa synnyinkylässään. Sehän oli kuin kuolemantuomio! Eikä siitä voinut vedota mihinkään maailman kolkkaan. Hänen eristetty asemansa helluntain ja juhannuksen välisenä aikana oli jo ollut karvasta esimakua. Sellaisen olotilan jatkaminen kävi mahdottomaksi. Esa ei ollut niin tyhmä, ettei tätä ymmärtänyt. Hän vain ei jaksanut käsittää virhettään niin suureksi, että se sai koko kyläkunnan näin kuohumaan. Vasta matkalla hänelle selitettiin, mitenkä Laikan Otto uhkasi tuhota hänen tähtensä koko Noronpään vapaan elämän.

Esalle tuli ilkeä olo, kun hänet tehtiin syypääksi niin suureen asiaan. Hän rupesi kiukkuilemaan Laikan Oton mahtavuutta vastaan, mutta miehet vain nauroivat hänelle. Seinä siinä tuli vastaan, vaistosi Esa. No, jos ei tuota Annan juttua olisi tiellä, niin ei mikään estäisi häntä tunnustamasta Laikan Otolle sitä päällikköasemaa, jonka kaikki näkyivät Otolle antavan. Pitäisipä kysyä tuolta mieheltä suoraan. Koska hän nyt kaikessa tahtoi olla niin erikoinen ja oikeudenmukainen, tuo raittien kuningas, niin voisihan häneltä vaatia rehtiyttä tässä Annankin asiassa.

Oli sateen jälkeen ihana kesäinen päivä, kevyt ja kirkas. Pojat olivat heittäneet aidoille kaikki liiat vaatteensa ja riisuneet saappaansa. Puolialastomina he hihkuivat ja elämöivät ja tunsivat itsensä sanomattoman onnellisiksi. Oli lystiä, kun sai ylenmääräistä voimaansa johonkin työnnetyksi, sillä eihän se tavallisiin arkiaskareihin mitenkään mahtunut, vaikka tehtiinkin työtä »auringon kanssa kilpaa».

Parrilan Iisu oli entistäänkin hiljaisemmalla tuulella eikä ottanut osaa miesten leikkiin. Seisoskeltuaan kotvan toimettomana läheni hän vihdoin Laikan Ottoa, kun tämän heittovuoro oli tullut.

Otto nauroi iloisesti heilauttaessaan kiekon pyörimään hurjaa, hyrisevää vauhtia.

Miehet nauroivat vallattomasti kuin lapset, ja kiekkokin nähtävästi nauroi, sillä tavien tapaamattomana se hyrisi omaa menoaan ohi viimeisenkin vastustajan, pyörien yhä pienempänä, yhä kauemmaksi, halkaisten joitakin kuivamattomia lätäköltä mennessään.

— Nyt voitit Laikan Otonkin heiton! — sanoi Iisu, miesten lähtiessä meluisasti hoilaten etenemään näin vaivattomasti voitettuun, uuteen asemaan.

— Hyvä, että ajoit heidät kauemmaksi! Mulla on vähän juttelemista.
Mennään istumaan tuohon mäkilappeelle, — sanoi Iisu.

Otto aavisti, että Iisu halusi mennä juhannusmarkkinoille Tampereelle ja tahtoi hänet mukaansa. Nyt siitä kyllä ei tulisi mitään, sillä Oton oli mentävä erään sukulaisensa häihin, naapuripitäjään, mutta sama kai tuo, voihan kiekonheitosta jo luopuakin. Yhtä hyvin voi jotakin jutustella eikä aina hoilata maantiellä.

Iisu istua könötti jo laakealla kivellä, kun Otto hiljakseen astui ojan yli mäen laiteelle.

— Kiekkoa pitäisikin heittää vain öisin. Päiväinen tuppaa hihaan ihan väen väkisin, — sanoi Otto heittäytyessään nurmelle takkinsa päälle.

Pitkän ajan kuluttua ja monien mutkien jälkeen sai Iisu selitetyksi, että maakunnan kuulu puhemies oli kevään kuluessa usein käynyt Parolassa. Ja viimeksi tänään. Puhemies hommaa Parrilaan emäntää Porista päin, rantalakeuksilta. Morsian olisi nyt tavattavissa juhannusmarkkinoilla. Sitten olisi, ennen heinäntekoa, käytävä peräämässä asia valmiiksi morsiamen kotona, jos asianomaiset siten haluaisivat.

— Minä tahtoisin sinut kumppanikseni sekä markkinoille että sittemmin morsiustaloon, jos sinne tulisi lähtö.

— Jos morsiamen kotitaloon tulee matka, niin sinne kyllä lähden mukaan, mutta markkinoille en tule. Olen päättänyt mennä häihin.

— Parempi, että omin päin teet päätöksesi morsiamen suhteen. Sinä kysyisit kuitenkin minun mieltäni, jos olisin mukana.

— Sepä se on persanaa, ettei akoittumisestaan voi jutella kuin talonkaupasta tai jostakin muusta miesten keskeisestä asiasta! — sanoi Iisu, toivottomuuden sävy äänessä.

— Niin hullusti on tässä maailmassa. Pahin ja paras on toimitettava omin päin. Kaikkeen muuhun, siltä väliltä, sopii naapurinkin apu.

— No, tuletkos varmasti sitten tytön kotitaloon? Minä panen nahkavieterikääsit ja kaksi hevosta eteen.

Iisu aikoi ruveta juttelemaan tytöstä mitä oli kuullut puhemieheltä, mutta Noronpäästä käsin läheni miesryhmä, joka kiinnitti heidän huomionsa.

— Mitäs tämä tietää! — huudahti Iisu. — Noronpään miehet ovat liikkeessä Esan kanssa, vaikka se on kiellettyä! Katsohan!

Otto nousi maasta ja asettui kivelle istumaan, — Ja Kervilän
Matti-isäntä on tuossa ensimmäisenä! Mahtaako kuulua samaan seuraan?

Kervilän isäntä kulki vähän edellä muita ja poikkesi suoraa päätä Ottoa ja Iisua kohti. Esa ja miesryhmä jäivät maantielle seisoskelemaan kuin etukäteen tehdyn sopimuksen mukaan.

Kervilän isäntä tervehti kädestä pitäen Ottoa ja Iisua, jotka ottivat hänet ystävällisesti vastaan, sillä eihän heidän välillään ollut vähintäkään eripuraisuuden syytä.

Pienten kangerrusten jälkeen kävi Kervilä suoraa päätä asiaan käsiksi. Kylien välinen sovinto oli saatava ennalleen eikä päästettävä nurjamielisyyttä juurtumaan yhden miehen rikkomuksien takia, varsinkin kun syyllinen itse oli tullut pyytämään sovintoa. Noronpään syrjäyttäminen Ruskolan jutusta ja kylien välisistä asioista olisi peruutettava. Olisi saatava aikaan neuvottelu kyläkuntien kesken.

Otto ja Iisu tunsivat itsensä vähän noloiksi. Kervilän isännän arvovaltainen esiintyminen teki asian niin oudon juhlalliseksi. Ei tämmöistä ollut heidän tietääkseen koskaan ennen tapahtunut. Ja mitä hän tarkoitti neuvotteluista puhuessaan?

— Miten helkkarin tavoin tässä nyt sitten on meneteltävä? — huudahti
Iisu katsellen avuttomin ilmein hymyilevää Kervilää.

— Niin — ei näitä kaikkia juttuja voi kolmen kylän miesten kesken pohtia. Siitä tulisi selvä tappelu lopuksi! — sanoi Otto vaivaantuneen näköisenä.

— Niin! Esa on tehnyt syntiä Hotikkalassakin. Siitähän helluntaitappelu johtui.

— Kyllä, kyllä! Mutta minä olen kuullut tarkemmin niistä. Ne ovat niin perin lieviä syntejä, että Esan saama selkäsauna kuittaa ne yllin kyllin.

— Niinkö? — Mutta hotikkalalaisten selän takana emme kuitenkaan voi niistä asioista päättää.

— Sanon vielä, ettemme voi, tämmöisen asian vuoksi, kutsua koolle kolmen suurkylän miehiä. Siitä syntyisi hirmuinen metakka eikä mitään sovintoa.

— Miksi kaikkia? — hymyili Kervilä. — Tappelussa voi olla joukosta apua, mutta aprikoidessa haittaa. Teitä on kaksi loukkulalaista, minä olen Noronpään puolesta, ja tuolla lähestyy iso parvi kiekkomiehiä. Kaipa siellä on pari hotikkalalaista joukossa. Siinä valmis lautakunta.

— Totisesti! — huudahti Iisu. — Olen aina sanonut, että sinusta kerran tulee lautamies! Ilmankos sulia on jo kurkkupartakin aataminpalan peitteenä!

Toiset eivät voineet olla nauramatta tälle hauskalle ja lapsekkaalle asiasta hyppäämiselle.

Naureskellessaan kääntyvät Otto ja Iisukin Kervilän osoittamaan suuntaan. Kiekon ajo oli palautunut nopeasti. Näytti, että etäisempi puolue oli saanut avukseen hyviä heittäjiä.

— Siellähän näkyy olevan Jartun Kalle ja vielä joku muukin hotikkalalainen. Pianhan tähän saadaan lautakunta koolle. Huudapa sinä Iisu — tai Otolle se paremminkin sopii. Huuda Kallea! Kutsu tänne!

— Milloin Laikan Otto on ennen kysellyt muitten mieltä? Milloin olet alistanut päätösvaltasi miesmölinän käskettäväksi? Ellet tätä halua tehdä, niin ymmärrän siitä, ettet halua sovintoa meidän kanssamme.

— Kyllä sinä, Kervilä, olet mahdottoman viisas mies! — tokaisi Iisu, vakava lapsen ilme kasvoillaan. — Näetkös nyt, Otto? Kysyitkö silloin kenenkään lupaa, kun annoit tuolla maantiellä tuomiosi Hoijalan Esalle? Et kysynyt, mutta kuitenkin kolme kyläkuntaa on pannut sen täytäntöön. Minun mielestäni ei tarvita mitään lautakuntia. Mitä Otto päättää yksin, se pitää.

— Noronpää pyytää sovintoa, eikä silloin voi sitä antaa itselleen! — sanoi Otto kiinteästi.

— Mutta sitten on vielä Hotikkala! Ja minähän olisin vain yksin teitä neljää vastaan. Minun sananihan olisi vain viidennes.

Otto katsahti tutkivasti Kervilän hymyileviin silmiin. Kervilän viimeinen lause herätti pahoja aavistuksia Otossa. Hänestä tuntui, että hänen valtansa rajoittaminen oli tässä Kervilän tarkoituksena. Eikä hän siinä erehtynytkään, sillä Kervilä oli, järkevänä miehenä, ajatellut, että, jos kerran saataisiin kylien miehet huomaamaan, että heidänkin sanansa jotakin painaa, niin voisi siitä syntyä jonkinlainen tarpeellinen ylin valta tulevaisuudessa. Oton omavaltaisuus ei miellyttänyt Kervilää. Vaikka Otto ei vielä ollut puoltanut mitään vääriä asioita, niin kuka tietää, mitä tulisi tapahtumaan vastaisuudessa. Eikä Kervilä halunnut kiinnittää huomiotaan siihen, miten Otto menetteli yksityisten suhteen, mutta koko Noronpään kylän sivuuttaminen tai pannaan paneminen meni hänen mielestään liian pitkälle. Tässä mielessä hän oli lähtenyt liikkeelle kylänsä puolesta.

Otolla taas puolestaan ei ollut mitään erikoisia syrjäyttämis-aikeita Noronpäätä kohtaan. Hänen mielestään, yksinkertaisesti, Loukkula riitti yllin kyllin yksin tukemaan Ruskolaa, eikä Otolla, jos välit Noronpäähän olivat helluntaina kylmenneet, ollut mitään syyltä ruveta silittelemään noronpääläisiä.

Nyt oli asia kuitenkin saanut toisen muodon, kun pyydettiin sovintoa. Ja vieläpä niin juhlallisessa muodossa, että vähän hävetti. Mikäpä estäisi siihen suostumasta? Ei mikään! Mutta — niin, siinä oli muuan mutta.

Otto ei ollut pikkumaisen itserakas eikä turhamainen, mutta hän oli ylpeä asemastaan ja maineestaan. Sitä älköön rohjettako panna puntarin nokkaan! Silloin hän heittäisi koko painonsa punnukseksi. Miksi Kervilä halusi sotkea Esan tuomion kylienvälisen sovinnon yhteyteen? Ja miksi muitten pureskeltavaksi? Miksi ei Kervilä pyytänyt suoraan, että Otto olisi peruuttanut tai lieventänyt tuomionsa? Miksi Oton sanan piti painaa vain viidenneksen, päätöksen teossa? Ei enempää kuin Kervilän tai kenen muun tahansa! Ja eikö Iisukin ollut nähnyt Kervilän sisäisiä ajatuksia? Olipa tietenkin! Ei Iisun puhe Kervilän parrasta ja »aataminpalasta» ollut niinkään lapsellista! Hänhän oli vielä sanonut senkin, ettei lautakuntia tarvita. Iisu oli antanut Otolle salaisen neuvon ja paljastanut Kervilän.

— Mitä mietit? — katkaisi Kervilä Oton mietteet. — Ryhdytäänkö neuvottelemaan?

— Ei! — kuului Oton kuiva vastaus. — Minkämoista kylien välistä sovinnon merkkiä te haluatte?

— Noronpää tahtoo päästä entisiin ystävyysväleihin ja olla mukana huomenna Ruskolan raitilla, kappelilaisia vastassa.

Kervilä nousi ja antoi merkin miehilleen. Hän arvasi, että hänen yrityksensä siirtää asia miesjoukon päätettäväksi oli mennyt myttyyn.

Samanaikuisesti noronpääläisten kanssa keräytyivät kiekkomiehetkin mäkirinteelle. He älysivät, että jotakin erikoista oli tekeillä. Varsinkin Esan läsnäolo herätti suurta uteliaisuutta.

Laikan Otto ja Parrilan Iisu menivät ystävällisesti tervehtimään noronpääläisiä, yksinpä Esaakin. Tämä vaivaton rehtiyden ilmaisu teki vapauttavan vaikutuksen pingoittuneihin mieliin. Pian istuskelivat ja loikoilivat miehet ryhmittyneinä mahdollisimman varjoisilla paikoilla.

Ilmassa oli vielä kuitenkin jonkinlaista epämiellyttävää juhlallisuuden tuntua, joka vaivasi Ottoa ja osaksi muitakin. He eivät olleet tottuneet tällaisiin menoihin.

Jartun Kallen mahtava jättiläisolemus pelasti kuitenkin tilanteen. Hän meni leveästi hymyillen tervehtimään Noronpään miehiä kuin ainakin ystäviänsä.

— Me taisimme tapella helluntaina! — sanoi Kalle nyökäytellen isoa, pitkätukkaista päätään.

— Sen tappelun jälkiähän tässä nyt noronpääläisten pyynnöstä olisi vähän lakaistava.

Esa rykäisi. Kaikkien katseet kääntyivät häneen. Näytti kuin Esa ryhtyisi johonkin erikoiseen voimanponnistukseen. Mutta mihin? Aikoiko hän ruveta puolustautumaan? Laikan Oton silmät tuimistuivat.

— Minulla oli silloin väärä asia, ja Noronpään miehet tulivat huomaamattaan tapelleeksi sen puolesta. He eivät oikein älynneet tuon kiven merkitystä ennen kuin jälkeenpäin.

Kaikki olivat sanattomiksi hämmästyneitä. Ei kukaan ollut odottanut näin rehtiä, avomielistä tunnustusta, joka vielä ulottui puoltamaan naapureitakin. Se herätti ihmettelyä ja myötämielisyyttä. Enimmin ihmetteli kuitenkin Esa itse. Ilkeät, myrkkyväkäiset sanat, jotka oli päntätty hänen päähänsä ja suuhunsa, synnyttivät ystävällisiä ilmeitä ja kirkkaita katseita hänen ympärillään ja hivelivät mukavasti hänen pehmenevää sisuaan. Se oli ihme!

Oton katse ei siirtynyt Esasta, mutta se pehmentyi vähitellen. Eikä äänessäkään ilmennyt erikoista kovuutta, kun hän alkoi puhua.

— Noronpään miehet tappelivat huonon asian puolesta, sanot sinä, mutta mitä sanovat miehet itse?

Lämpimältä tuntuva ilon laine läikähti Oton mielessä. Totisesti! Tällainen erehdyksen tunnustaminen oli miehekästä! Kuinka olikaan hän voinut epäillä noita kunnon poikia alhaisiksi sen tähden, että he taistelukimmassa eivät olleet ehtineet hitaissa ajatuksissaan määrittelemään menettelyään? Olipa onni, ettei hän ollut luovuttanut käsistään sitä valtaa, jonka oikeutena oli päästää siinä, missä oli sitonutkin. Olipa onni! Mutta entä Esa? Esa oli oikea syyllinen! Mutta miksi ruveta rajoittelemaan ja punnitsemaan? Punnitkoot muut, jos haluavat! Eipä ainakaan silloin voitaisi syyttää, että Otto kostaisi omia luhtijuttujaan.

Nämä ajatukset risteilivät Oton aivoissa. Solakkana ja voimakkaana hän hypähti seisomaan kuin kiihkoa uhkuva tappelija. Mutta käsi tervehdysvalmiiksi ojennettuna hän astui rivakasti Noronpään miesten luo.

— Minun puolestani olkoon meidän keskemme entinen sovinto! — sanoi Otto tervehtien jokaista erikseen.

— Sinun ja hotikkalalaisten välit eivät kuulu minulle! — sanoi Otto, ottaessaan Esaa kädestä. — Mutta myönnätkö, että aioit tehdä tappelussa tihutyön?

— Myönnän! Olin kaiketi silmittömässä kiihkossa. Kauhistuin itseäni, kun pudotit kiven kädestäni.

Otto irroitti kätensä ja katsoi tiukasti Esaa, joka alkoi imeskellä kuivia huuliaan, kurkkaillen sivuilleen, ohi Oton kiinteän katseen.

— Sovinnon sanka on tehty! Eikö niin, miehet? — kiirehti Kervilä sanomaan, sillä hän näki, ettei Otto ollut tyytyväinen Esaan, jonka tunnustus jotenkin vilpisteli.

— Mennäänpä sitten, pojat, jatkamaan »ajoa»! Minäkin tahdon taas kerran olla mukana! — huusi Kervilä. — Jos »ajatte» minut kotia, perääntymättä kymmentä kertaa enempää, ovat juhannuskaljat tiedossa.

Miesjoukko riensi nauraen ja meluten aloittamaan mielenkiintoista kilpaleikkiä.

Otto seisoi vielä hievahtamatta, eikä Esakaan uskaltanut liikahtaa, vähän vain kiemurrella. Esa pelkäsi, että nyt alkaa ankara tili luhtijutusta.

— Sanoit kauhistuneesi itseäsi, kun kivi putosi kädestäsi, — puhui Otto vitkaan. — Ei se siltä kuulostanut. Sinä senkin jälkeen vielä härnäilit.

Esa huoahti helpotuksesta. Koska nöyryys päästi pääasiasta, niin päästää se kai tästäkin.

— Sitä olen kovin katunut. Sisu kai ei ottanut heti talttuakseen. Se kiehuu joskus yli ymmärryksen, — puheli Esa.

Esan tunnustukset eivät saaneet Ottoa vakuutetuksi hänen vilpittömyydestään, mutta eipä hänellä sen kanssa ollut sen enempää tekemistäkään.

— No, niin! Itsepä vastaat itsellesi! — sanoi Otto. — En kanna sinulle kaunaa!

— Mutta etkö pelkää, että teen jonkin muun tepposen, kun tulet ensi kerran?

Taistelun ja voiton aavistelua läikähti tuon kysymyksen mukana Oton mieleen, mutta Annan voittamishalu ei häntä sen enempää kiihoittanut eikä Esan olemus voinut synnyttää hänessä kilpailun intoa. Se synnytti ainoastaan vastenmielisyyden häivän, joka alkoi purkautua vihastumisen nousuun, ellei Esa heti menisi tiehensä.

— En aio astua tiellesi! — sanoi Otto kiivaasti. — Mutta ellet käyttäydy Annaa kohtaan kunniallisesti, niin kavahda minua! Mene!

Otto seisoi yksinään mäen lappeella ja katsahti kuin sattumalta Noronpäätä kohti. Sinne hänen katseensa jäikin hetkeksi, pysähtyen Kervilän korkeihin vinttikaivon salkoihin, jotka juuri olivat liikkeessä. Annakohan siellä nosteli vintan vartta ruskeine käsivarsineen? Olikohan hänellä Oton lahjoittama kuparisolki rinnassa?

Sillä toisella tytöllä, tummalla tuntemattomalla, oli kultainen solki rinnassa ja paksut kultakoljaat kaulalla. Tuon tuntemattoman tähdenkö Otto oli taistelutta luopunut Annasta? Minkähän tähden?

Kaivon vintta oli lakannut liikkumasta ja piirsi töröttävän piikin pehmeille pilville, joitten taakse lännen aurinko yritti piiloutua.

Otto heitti takin olkapäälleen ja lähti ajatuksissaan astelemaan kotiansa kohti, välittämättä vähääkään, vaikka häntä huudeltiin ja viittailtiin kiekonheittäjien pariin.

Ruskolan taistelu oli täydessä käynnissä. Kappelilaiset olivat hyökänneet suoraa päätä Ruskolan kujan suuhun omalta tieltään, joka kujan suun kohdalla yhtyi valtamaantiehen. Tähän he aluksi olivat hetkeksi pysähtyneet, levittäen siipensä valtamaantien pituussuuntiin, Ruskolan puolustajien eteen.

Kun kappelilaisilla oli ylivoima, koko joukon toista sataa miestä, olivat he, rellutellen ja humalaista osoitellen, tahallaan jättäneet kujan suun melkein tyhjäksi, toivoen puolustajien hyökkäävän tyhjään aukkoon, saadakseen siten heidät »pihtiinsä».

Viritettyyn ansaan eivät puolustajat kuitenkaan menneet, vaan pysyivät alallaan, naureskellen ja heitellen kompia kappelilaisten päihtyneisyydestä. Kauan ei sanakopua kuitenkaan kestänyt. Kappelilaiset täyttivät itse aukkonsa ja hyökkäsivät kujaan, hirmuisesti huutaen ja meluten.

Puolustajien kärjen muodosti maakunnan etevin kolmikko, Laikan Otto keskellä ja hänen sivuillaan Jartun veljekset. Heikkikin oli tullut mukaan, sillä hän oli sanonut pelkäävänsä, että Kallelle siellä »tehdään pahaa».

Tällainen taistelukärki oli oikeastaan vallan sopimaton ja liian jykevä tuttavien miesten leikkinujakkaan, sillä hyökkäykset sitä vastaan pirstautuivat kuin laineet kallioseinään. Mutta Otto oli näin vaatinut. Hän tahtoi heti alussa nujertaa hyökkääjien rohkeuden edes tällä tavoin, kun häntä oli pyydetty, ettei yksin, tapansa mukaan, rupeaisi hajoittamaan hyökkäävää puoluetta.

Mutta tappeluintoiset puolustajat eivät pitkälti tähän tyytyneet, kun heille täten jäi vain katselijan tyhjänpäiväinen osa. Vähän aikaa oli kyllä kovin lystiä katsella tämän ihmeellisen kolmikon leikittelyä, mutta sitten rupesivat katselijat yhä äänekkäämmin pyytelemään, että kolmikko siirtyisi aidalle, katselijain joukkoon.

Vihdoin Otto antoi miehille luvan pujahtaa heidän eteensä. Heti sukeltautui parikymmentä intoilijaa heidän ohitseen, ja tämä veres joukko alkoi riihattoman »leipomisensa».

Samaan aikaan ilmestyi taistelutantereelle aivan uusi, odottamaton tekijä. Yhden istuttavissa kääseissä ajoi kujalle tanakka mies, virkalakki päässä, huitoen pamppuineen kappelilaisten selkäpuolella oikealle ja vasemmalle minkä ehti ja ennätti.

Kääsien takaistuimella huuteli ja komenteli kiiltävänappinen mies kurkun täydeltä. Pitäjän uusi vallesmanni oli jahtivoudin kanssa ajanut suoraa päätä keskelle muurahaispesää.

Nujakka loppui itsestään, sitä mukaa kuin miehet älysivät, kuka oli saapunut heidän joukkoonsa.

Uudesta vallesmannista tiedettiin, että hän oli lujatahtoinen mies. Tiedettiin hänen sanoneen, ettei hän ota akoilta selkäänsä eikä anna kohentaa itseään asuntoonsa. Vielä tiedettiin hänen antaneen sanansa pantiksi siitä, että hän lopettaa maantie- ja raittitappelut yhdessä vuodessa.

Lapsellinen uteliaisuus valtasi kaikki. Oli hirmuisen jännittävää nähdä, mitä nyt tulisi tapahtumaan. Miehet seisoskelivat hiljaisina alallaan, väistellen vain kääsejä sen verran, ettei pamppu heitä tavoittanut.

Nujakka joukon keskeen ajaminen oli jo sellaisenaankin, vallesmannin puolelta, uskaliaisuuden näyte, jonka miehekkyys ei voinut olla herättämättä eräänlaista arvonantoa esivaltaa kohtaan.

Tämä arvonanto olikin luisunut edellisinä vuosina peloittavan alhaalle. Viranomaisten saamattomuuden ja henkilökohtaisen arkuuden tähden oli yleinen kuri höltynyt siinä määrin, että »raittioikeus» oli vähällä tulla ainoaksi hallitsevaksi voimaksi. Entistä nimismiestä pidettiin pilkkana tai pakotettiin uhkausten ja pienien temppujen avuin perääntymään rauhoittamisaikeistaan, jotka olivat erikoisen epämieluisia kansalle sen tähden, että ne turvautuivat yksinomaan käräjiin ja sakottelemisiin, pilaten ja rumentaen täten monenkin nuorukaisen papinkirjan, viattoman nujakan vuoksi.

Kun asianomainen esivallan edustaja ei, varoituksista huolimatta, lopettanut käräjöimistään, niin ruvettiin hänelle tekemään kaikenlaisia kiusantöitä. Niinpä niitettiin eräänä elokuun yönä hänen kuuden tynnyrinalan suuruinen, tuleentumaton kaurakylvönsä maahan. Kun nimismies tästä vain yhä hurjistui, vaivaten melkein puolta pitäjää käräjille, tehtiin uusi tepponen. Seuraavana talvena kutsuttiin hänet pitäjän laitakulmalle erään tekaistun rikoksen jälkiä tutkimaan. Tämän matkan varrella, talvitien vieressä, pienen metsäjärven jäällä oli avanto, jonka ääressä neljä akkaa kurikoi pyykkiään. Nimismiehen päästyä heidän kohdalleen pysäyttivät »akat» hänen hevosensa ja antoivat esivallan edustajalle aimo selkäsaunan. Sen jälkeen »akat» katosivat läheiseen metsään.

Tämä henkilökohtainen kuritus »rauhoitti» nimismiestä joksikin aikaa, mutta jo seuraavana syksynä oli pakko antaa hänelle »viimeinen» varoitus, kirjeen muodossa. Siinä sanottiin, että jos vallesmanni ei »paranna tapojaan», niin poltetaan hänet taloineen päivineen. Ellei hän usko, niin menköön katsomaan kamarinsa nurkan alle. Aivan oikein! Siellä olikin iso kasa tuohia ja tervaksia. Nyt nimismies pelästyi vakavasti ja haki siirron johonkin muuhun piiriin? [Kun kansa oli kirjoitustaidoton, kohdistui epäilys kirjeen kirjoittajasta pariin paikkakuntalaiseen ruotuväen aliupseeriin, mutta kun tämä epäilys ei kuitenkaan heikentänyt uhkauksen vakavuutta, jätti nimismies asian tutkimisen sikseen ja poistui pitäjästä.]

Näitä kahta tapausta, tervaskasaa ja avantoselkäsaunaa, oli nykyinen vallesmanni tarkoittanut, kun hän oli »uhkavaatimuksensa» antanut levitä pitäjälle.

Joitakin pieniä nuorukaisryhmiä oli tämä uusi vallesmanni jo ehtinyt pamppuineen hajoitella, mutta ensikerran elämässään seisoi hän nyt parin sadan miehen keskessä. Ei hän itsekään voinut ymmärtää, mitä tästä koituisi.

Hän oli hypännyt kääseistään kujalle. Jahtivouti oli pudottautunut hänen rinnalleen, jättäen hevosen omille oloilleen.

Vallesmanni kääntyi milloin niillekin taholle ja pudotteli suurin sanoin ja mahtavin elein lakipykäliä kuin ukkosen vaajoja, antamatta aavistustakaan evankeliumin olemassaolosta. Haukkumistulva oli pitkä ja sanarikas. Sen valtavuutta ja voimaa tukivat alituiset pampun heilahdukset tyhjässä ilmassa.

Paasattuaan tulta ja tulikiveä kristikansalle sopimattomat käytöksen johdosta, pyhäpäivärauhasta, maantierauhasta, kotirauhasta ja ilkivallan turmiosta, pysähtyi vallesmanni hengästyneenä erään miehen eteen, joka istui tienvierellä tiputellen verta nenästään.

Satainen joukko alkoi hymähdellä. He alkoivat tuntea itsensä hitusen verran vapautuneiksi.

Oton ja Kallen lähellä oli muuan mies, jonka toinen silmäkulma alkoi peloittavasti paisua. Hänen luokseen hyökkäsi vallesmanni.

— Enkä toki! Mutta minä satuin vähän vilkaisemaan oikean kintaan puolelle, ja siinä sattui olemaan jotakin kovaa tiellä.

Iloinen nauru rehahti miesjoukossa. Tämä alkoi olla lystiä! Oikein erinomaisen hauskaa!

Vallesmanni oli melkein sininen naamaltaan. Hän oli niin raivostunut. Mitä ihmettä hän saisi aikaan tällaisten miesten kesken? Hän oli ymmällä! Ei kukaan syyttänyt ketään!

Tämäkään vallesmanni ei näkynyt olevan viisaampi edellistään. Hänkin näkyi käsittävän, että tappelu oli vihan vimman ja petomaisen hengiltä-ottamisen synnyttämä. Hän ei jaksanut nähdä kansan sisimpään olemukseen. Hän ei nähnyt, että se oli leikkiä, kilpailevaa voiman ja taidon mittelyä.

Muuan mies istui ojan vierussa yrittäen puhdistaa naamastaan rapaa, jota oli tunkeutunut suut, silmät täyteen.

— Minä näin, kun sinua löi tuo mies, joka istuu aidalla! — vallesmanni osoitti Ottoa.

— Minä en voi nähdä ketä tähdätään, mutta ei minua kukaan lyönyt. Minä vain kompastuin ja lensin päälleni pystyyn tähän ojaan.

Tilanne alkoi pahasti kärjistyä. Mielenkiinto kasvoi todelliseksi jännitykseksi. Mitä tulisi tapahtumaan, jos vallesmanni rupeaisi hätyyttämään kisojen korkeinta valtamiestä, kyläraittien kuningasta? Jartun Kallekin kertoi jälkeenpäin, että hänen sydämensä rupesi niin jyskimään, että oli pudottaa hänet aidalta. Ja Parrilan Iisu puraisi piippunsa varresta suukappaleen murskaksi.

Otto istui nojaten olkaansa seiväspariin ja jalka toisella polvella.
Hän ei liikahtanutkaan.

Vallesmanni ärjäisi kahta vihaisemmin kysymyksensä. Samassa kuului kappelilaisten ryhmästä kimakka ääni, yrittäen puhua turkulaista murretta, josta vallesmanni ei ollut aivan vapaa, oleskeltuaan nuoruusvuotensa Turussa.

— Kuis mää sen tiäräis! — kuului vielä kimakampi huuto Ruskolasta päin.

Vallesmanni puhisi kuin vihainen härkä kääntyessään uudelleen Ottoa kohti.

— Sinä hunsvotti! — kuului käheä murina hampaitten välistä. Vallesmanni kohotti pamppunsa ja iski hurjasti päin Ottoa.

Otto ei hievahtanutkaan paikaltaan. Hänen oikea kätensä vain teki salamannopean liikkeen, jonka jälkeen pamppu nähtiin hänen jäntereisessä kädessään.

Syntyi kuolemanhiljaisuus. Kukaan ei sanonut mitään. Vallesmanni tuijotti Ottoa veristävin silmin.

Tilanne oli peloittava. Aseen käyttö oli ankarasti kielletty näissä raittileikeissä, ja nyt oli esivallan edustaja, ilman syytä, tarttunut aseeseen! Mitä tekisi nyt raittileikkien päämies?

Liikahtamatta vieläkään paikaltaan ojensi Otto, hymyillen, pampun vallesmannia kohti.

— Vallesmanni tahtoi antaa minulle tämän pampun, mutta minä annan sen takaisin. Minä en koskaan käytä aseita!

Ihailun ja mielihyvän hyminä kulki läpi sutaisen miesjoukon pannen sen hiljaiseen lainehtimiseen kuin kesäinen tuuli viljapellon.

Vaistomaisesti tunsivat miehet, että Laikan Otto oli voittamaton joka suhteessa. Hän oli oikea mies, jonka pelkkä sana oli nujertanut kukkoilevan valtaherran pamppuineen ja ärhentelyineen.

Vallesmanni aikoi sanoa jotakin, mutta samassa kuului miesjoukon takaa romahtava ja ryskähtävä ääni, joka veti kaikkein huomion puoleensa.

Päästyään omiin valtoihinsa oli vallesmannin hevonen ryhtynyt ruohoa tavoittelemaan ja siinä toimessa kaatanut kääsit maantien ojaan.

Vallesmanni ja jahtivouti juoksivat hätään, mutta pyörä oli takertunut niin pahasti erääseen teräväsärmäiseen kivipyykkiin, että hevonen oli riisuttava valjaista. Yhteisvoimin he koettivat tempoa ajopelejä ojasta, mutta heidän ponnistuksistaan ei ollut vähintäkään apua. Tutkittuaan asiaa lähemmin huomasivat he, että kääsejä oli ensin nostettava, ennenkuin kivi hellittäisi pyörän kiilauksestaan. He yrittivät, mutta tuloksetta. Vallesmannin ärtynyt mieli ei tästä suinkaan lenseytynyt.

— Mitä töllistelette, hölmöt! Ettekö näe, että tässä tarvitaan apua? — ärtyili hän miehille.

— Vai niin! Te olette kuin sotajoukkoa. Ilman päällikköä ei tehdä mitään, — mutisi vallesmanni tyytymättömänä, mutta antoi katseensa kuitenkin seurata miesten silmäyksien osoittamaan suuntaan. Ne pysähtyivät Laikan Ottoon, joka yhä istui entisessä asennossaan.

— No, sinä siellä aidalla, naantalilainen vai mikä liet, käske tänne neljä voimakasta miestä apuun, ettei pyörä vioitu!

Vallesmanni oli jo vähällä tiuskaista, mutta nähdessään Oton ystävällisen hymyn hän murahti ensin ja sitten rykäisi.

— No, se muuttaa asian, ihan kokonaan. Mutta eiköhän sentään yksi mies riitä?

— Ei kaksikaan. Kääsit ovat tavallista raskaammin raudoitetut. Minähän pyysin neljää.

— Niinpä niin! Yksi lasketaan täällä meilläpäin neljäksi, — sanoi Otto rauhallisesti, mutta vallesmanni havaitsi hänen silmissään nopeasti leiskahtavan, ylpeän välähdyksen. Ylpeyden tunnosta miehetkin alkoivat rykiä ja nostella pitkätukkaisia päitään.

— Anna Heikin mennä! Hän on mielissään siitä, — kuiskasi Kalle Oton korvaan.

— Voithan kuitenkin mennä, jos viitsit, — sanoi Otto ja katsoi Heikkiä, hypäten itsekin aidalta.

Mieslauma tunkeutui mahdollisimman lähelle ajopelejä, katselemaan, miten Heikki laskeutui ojaan ja ryhtyi nostotyöhön.

Heikki otti ensin tarkan pohdin kääsien ja kiven suhteesta toisiinsa ja päästyään siitä selville tarttui hän tukevasti perään kiinni ja asetti jalkansa pettämättömälle kamaralle. Sitten nousivat kääsit keveästi, ensin puolipientareelle, josta ne uuden otteen avuin suorastaan heilahtivat tasaiselle tielle.

Heikin valtava voimannäyte teki vallesmanniin niin epätodellisen vaikutuksen, että hän tuskin huomasi kiittää. Hän hyöri kiireisesti saadakseen hevosen valjaisiin, vaikka ei hänellä ollut siitä vähintäkään hommaa, sillä Otto oli antanut merkin parille miehelle, jotka toimittivat nopeasti valjastamisen.

Istuessaan kääseissä kääntyi vallesmanni Oton puoleen ja puhui melkein ystävällisesti:

— Minä olen Laikan Otto, — sanoi Otto, ottaen kohteliaasti lakin päästään.

— Älkää enää tapelko! Ajatelkaa pitäjänne kunniaa ja mainetta! Ja muistakaa, että minä pidän sanani! Minä lopetan tämä korpielämän teidän keskuudestanne.

Vallesmanni läiskäytti hevostaan ja ajoi tiehensä, heilauttaen ruoskaa hyvästiksi.

— Ei taida olla ihan hulluimpia miehiä, jahka vain oppii meidän tapoihimme, — sanoi Heikki työntäen lakkia toiselta korvalta toiselle.

Tapaus oli ollut niin erikoinen ja monivaiheinen, että siitä riitti keskustelua loppu-illaksi. Nujakan jatkamisesta ei enää tullut mitään, varsinkaan sen jälkeen, kun Otto oli sen suorastaan kieltänyt.

— Tänään ei enää isketä yhteen. Eikä kappelin miehiä saa kukaan ahdistaa. Menkööt rauhassa kotiaan, — oli Otto sanonut lähteissään.

Oton määräystä ei kukaan halunnut rikkoa. Sellainen ei pistänyt kenenkään päähänkään.

Oton arvovalta oli saanut merkittävän suuren lisän. Häntä suorastaan ihailtiin. Niin etevästi oli Otto käyttäytynyt pitäjän mahtavinta hallitusmiestä kohtaan. Oli osoittanut olevansa korkeammalla kuin esivallan edustaja. Miehet olivat sanomattoman ylpeitä.

VII

Juhannusmarkkinoitten jälkeen olivat Iisu ja Otto lähteneet suunnitellulle kosioretkelle. Kuuman heinäkuun päivän iltapuolella olivat he saapuneet määränpäähän, Orttenmaan vankkaan taloon.

Vastaanotto oli ollut hyvin huomaavaista ja ystävällistä. Talon miehet olivat ottaneet huostaansa ajopelit ja hevoset, isännän ohjatessa vieraat heitä varten varattuun »ylikamariin», joka oli tavallisesti kaikkialla Satakunnassa samanlainen, erikseen rakennettu vierashuone.

Kun vieraat olivat vapautuneet pahimmasta maantien pölystä, ohjasi isäntä heidät talon puolelle.

Pyylevä emäntä otti vieraat vastaan laajassa, avonaisessa eteisessä ja aukaisi oven vierastupaan.

Emännällä oli juhlallinen ilme kasvoillaan, ja juhlallisesti hän oli puettukin, pitkäraitaiseen, harmahtavaan silkkileninkiin ja hopeankarvaiseen tykkimyssyyn. Tyttären ja hänen hyväksymänsä kosiomiehen saapuminen oli emännän mielestä juhlahetki, joka niin, elävästi muistutti äidille omaa nuoruutta ja entisiä aikoja. Tällaista hetkeä ei voinut ilman juhlan sävyä sivuuttaa.

Isännänkin mieleen oli tämä edeltäpäin sovittu päivä istuttanut pienen idun juhla-aaton tunnelmasta, joten hänkään ei ollut ihan arkitamineissaan.

Orttenmaan isäntä ja emäntä olivat vielä reippaita ihmisiä, vaikka vuodet olivatkin jo jättäneet harmaat jäljet heidän ohimoilleen.

Laihankalea, tasaryhtinen ja vakavakatseinen isäntä johti vieraat pöydän ääreen, jolle tavan mukaisesti oli asetettu viinapullo pikareineen ja sokeriastioineen.

Samasta pikarista tyhjennettiin tervetuliaismalja vuorotellen, minkä jälkeen emäntä korjasi kapistukset pöydältä, sillä useamman ryypyn ottaminen, tai edes tarjoaminen, ei tervetuliaismaljan yhteydessä tullut koskaan kysymykseen, vaikka elettiinkin kotipolton kukoistusajalla.

Tähän asti oli tuttavallisempi juttuaminen ollut kuin salvan takana. Nyt oli kieli kirvoitettu ja vapautui lopullisista pauloistaan sen jälkeen kuin iso kahvipannu oli »kalistimineen» kannettu pöytään.

Pyöreähkö ja kirkaskatseinen emäntä pahoitteli kovin tätä toispuolista vastaanottoa, kun talon tytär, Elina, ei juuri tällä hetkellä ollut kotosalla. Hän oli mennyt veneellä saattamaan kotia pappilan mamsellia, joka oli tullut eilen. He olivat Elinan kanssa rippikoulutoverit ja tapailivat vieläkin usein toisiaan.

— Mutta sitä nyt ei voi auttaa. Eihän pappilan mamselli voinut tietää, että meille tällaisia vieraita oli tulossa! — lopetti emäntä selityksensä.

Kukaan ei sanonut mitään, sillä eihän se koskenut muita kuin Iisua, eikä Iisu mitenkään voinut keksiä, mitä hän tähän sanoisi. Hän vain koetti olla kohtelias siten, että hörppi kahvia, tapansa mukaan, niin paljon kuin emäntä vain ehti kaataa.

Tehtyään muutamia yleisiä, paikkakuntaa koskevia huomautuksia sai Laikan Otto keskustelulle eräänlaisen talojen suuruussuhteita koskettelevan suunnan, jonka tiesi Iisulle kotoiseksi. Kun keskustelu täten oli saanut alkuvilkkautta, ei Oton enää tarvinnut muuta kuin vähän lisäillä, silloin tällöin, niin puhelu jo pian kulkikin asiallisessa uomassaan naimiskaupan ympärillä.

Otto oli mielestään nyt tehnyt velvollisuutensa, sillä Iisu oli monta kertaa sanonut erikoisesti pelkäävänsä juuri tätä alkutoimitusta. »Alku tappaa», oli Iisu sanonut. Kun Otto nyt näki Iisun juttelevan kuin kotipirtissään, heilautellen piippunsa vartta, päätti hän jättää asianomaiset selventelemään välejään ja aikeitaan parhaansa mukaan. Otto lähti ulos katselemaan talon ympäristöä.

Saatuaan tietää, että heidän hevosensa oli viety kotivainion jalkaan, rantatien varteen, Otto lähti astumaan sinnepäin. Siellä hevoset olivatkin liekaan kytkettyinä paksun ruohon keskessä.

Syömättöminä seisoivat ne kuitenkin paikoillaan. Otto meni veräjän luo. Kohta astuivat viisaat elukat hänen luokseen, työntäen kuononsa veräjäsalkojen päälle. Otto silitteli hienoisia kuonoja ja rupesi juttelemaan niille. Hevoset hörähtivät tyytyväisinä ja alkoivat sen jälkeen rauhallisina syödä vihreätä heinää.

Rantatie kulki kotivainion halki, nuottaladolle ja venhevalkamaan. Ranta näytti hyvin viettelevältä. Sopiva uimapaikka olikin. Hiekkainen pohja ja kirkas vesi. Tässä ei tuumimista tarvittu. Nopeasti vaatteet rantakivelle ja sitten itse järveen!

Pulikoituaan hetken ja uituaan sitten keskelle lahtea äkkäsi hän venheen soutavan esille niemen kärjestä. Peijakas! Siellä kai tuli Elina pappilasta. Mitä Otto nyt tekisi? Antaisiko hän soutajan mennä rantaan? Mutta entä jos soutaja viivyttelisi rannassa niin kauan, että uimamies ehtisi väsyä? Tai jos tytönkin päähän pistäisi mennä uimaan? Mitä sitten? Tai jos tyttö näkee hänen vaatteensa rannalla ja luulee, että joku on hukkunut uimatielle. Ei, ei! Se ei kelvannut.

— Pysytelkää hetkinen paikoillanne, että minä ehdin rantaan! — huusi
Otto soutajalle, lähtien voimakkain vedoin uimaan maata kohti.

Tyttö katsoi olkansa yli ja näki tummatukkaisen pään rientävän rantaa kohti. Hän jätti aironsa lepäämään veteen ja asettui entiselleen.

— Totta kai! — Pysäyttäkää venheen vauhti, muuten olette rannassa yhtä pian kuin minäkin.

— Älä yritä vielä tunnustella! Voit pelästyä ja upota. Oletko nuori vai vanha?

— Vanha olen. Mutta en vielä niin ikäloppu, että pelästyksestä uppoaisin.

Minkälainen tuo tyttö mahtaa olla näöltään, kun noin herttaisesti rupattelee, ajatteli Otto, uiden yhä hitaammin, saadakseen pitää yllä hauskaa keskustelua.

— Niin, Iisu ei muista minun syntymistäni, sillä hän syntyi vasta jälkeenpäin. Kuinka vanha sinä olet?

— Eikös se ole ihme, että ne pappien tyttäret eivät koskaan joudu naimisiin.

— Niin, mutta sinun rippikoulutoverisi on tietysti yhtä ikää sinun kanssasi!

— Ettei tulisi ikävä. Jos en puhuisi mitään, niin voisit luulla, että olen mennyt tipotieheni.

Otto juoksi nopeasti ottamaan venettä vastaan. Heti kun hän ylettyi kokasta kiinni, tarttui hän siihen tukevasti, alkaen juoksuttaa venettä telan yli kuivalle maalle.

— Hii-ih! — ennätti tyttö huutaa, kun venhe jo pysähtyi, perän sopivasti jäädessä telalle.

— Millainen vanha karhu mahdat ollakaan! Ei vielä kukaan ole vetänyt minua maihin tässä veneessä! — sanoi tyttö hypähtäessään pystyyn ja kääntyessään ympäri.

Samassa Otto oli astunut toisen jalkansa veneeseen, ottanut tyttöä molemmin käsin uumalta, nostanut kohoksi kuin lapsen ja heilauttanut hietikkorannalle.

Niin nopea kuin tämä temppu olikin, oli Otto kuitenkin nostaessaan ehtinyt vilkaista tytön kasvoihin. Ennenkuin tytön jalat ehtivät koskea rannan hiekkaa, oli Otto selvillä siitä, että hänen edessään seisoi hänen markkinakarkurinsa.

— Taivaastako tipahdit! — huudahti Otto. — Sinä olet sama tyttö, jonka tapasin runtumarkkinoilla.

Tyttö katsoi oudoksuen Ottoa silmiin. Sitten hän hämmentyi ja irroitti itsensä hitaasti Oton puristuksesta.

Ajattelematta muuta kuin tätä sattuman ryöpsähdystä, mikä oli hänet näin odottamatta yllättänyt, kertoi Otto melkein yhteen hengenvetoon lyhyen markkinatarinan.

Oton avomielisyys katseissa ja äänessä poisti pian outouden ja ujoilemisen heidän väliltään. Elina ei ollut Ottoa huomannut markkinoilla, mutta häntä miellytti, että Otto oli huomannut hänet. Häntä miellytti kuulla tuosta tapauksesta, ja Otto oli iloinen, kun sai kertoa siitä pettymyksestä ja ikävyydestä, mikä oli ollut seurauksena turhasta etsinnästä.

— Tämä on, totisesti, ihan kuin ihme, tämä odottamaton tapaaminen! — huudahti Otto, kun he lähtivät hiljalleen kulkemaan taloa kohti.

Jos tyhjästä ilmasta olisi isketty Ottoa korvalle, ei hän olisi voinut enemmän nolostua kuin tästä Elinan lauseesta. Otto nauliintui paikalleen ja ajatuskin pysähtyi. Ei hän ollut muistanut Iisua, ei paikkaa eikä aikaa, niin kokonaan oli tämä löytö hänet vallannut.

Vihdoin Oton ajatukset alkoivat vähän selvetä. Hän oli seurannut parasta ystäväänsä tälle kosioretkelle, ja hänen edessään seisoi tuon ystävänsä morsian.

— Niin — puhemiehen tapaisenahan minä olen tänne tullut, — sanoi Otto hitaasti, liikahtamatta paikaltaan.

— Ajattelitko minusta jotakin muuta — jos — jos joskus sattuisit tapaamaan? — kysyi Elina.

— Ajattelin! — sanoi Otto yksinkertaisesti ja lähti hitaasti astumaan edelleen.

— Minä myöhästyin — ja onni heitti minut tien oheen. Ehkä olikin parempi näin.

— Ehkä sinä et olisi välittänytkään minusta. Elina katkaisi pitkän päivänkakkaran tien varresta.

Elinan huulet nyrpistyivät, ja vinhasti ruoski hän päivänkakkaraa helmuksiinsa, lähtien kiivaasti astumaan edelleen. Otto kiirehti hänen rinnalleen.

— Isä on ankara ja taipumaton, mutta jos sulla on isompi ja parempi talo, niin voithan yrittää.

— Niin, niin. Eipä tietenkään — puhemiehellä! Naineen miehen kosiminen ei olisi sen mahdottomampaa — isän mielestä! — sai Elina hätääntyneenä sanotuksi ja lähti nopeata vauhtia taloa kohti.

Otto jäi paikalleen seisomaan, ja katselemaan Elinan katoamista vankkojen rakennusten suojaan.

Ensikerran elämässä oli Otolle selvinnyt päivänkirkkaaksi suuri totuus. Ihme, ettei hän ollut sitä ennen älynnyt! Nyt oli kaikki niin peloittavan selvää, kun hän katseli noita mahtavia, harmaita rakennuksia. Tuntui, että hän oli juossut päänsä niitten honkaisiin seiniin. Oliko hän sokko? Näkikö hän nyt, että hän oli talottomana oman säätynsä ulkopuolella, ettei ollut muitten kanssa samanarvoinen. Niin ylistetty ja suosittu kuin olikin, talollisten omintakeiseen joukkoon hän ei kuulunut. Arvokas vieras kemuissa ja pidoissa, kylätanhuissa ja raittiremuissa, mutta oikeissa, vakavissa asioissa oli hän »viides pyörä vaunuissa». Ei kelvannut hankkimaan itselleen säätynsä mukaista vaimoa, ei kelvannut esiintymään kosiomiehenä talollisten parissa. Oli jonninjoutava ja tyhjänpäiväinen setämies, jolla ei ollut omaa kotia eikä kontua, ei tulevaisuutta eikä kiinteätä olinpaikkaa. Hän oli vain siedetty kaikkialla, olematta missään, tarpeellinen. Synnyinkodissaankin oli hänen asemansa jotenkin lähellä koturin alhaista tasoa. Kukapa nyt haluaisi sellaista miehekseen ja kuka sukulaisekseen, vävykseen?

Tällaiset ajatukset risteilivät Oton aivoissa. Häntä tympäisi. Olisi päästävä johonkin yksinäisyyteen, ettei kukaan näkisi, kuinka hänen sisin olemuksensa myllersi ja riehui. Tietämättä miten oli kulkenut pihan poikki ketään tapaamatta, syöksyi hän kuin takaa-ajettu otus »ylikamariin» ja heittäytyi selälleen vuoteelleen. Tässä oli parempi miettiä tuota äskeistä tapausta, joka viattomuudestaan ja yksinkertaisuudestaan huolimatta jäi niin kaameasti toteamaan hänen elämänsä räikeätä nurinkurisuutta. Tässä makasi nyt lyötynä ja voitettuna tuo maakuntain kuulu, voittamaton taistelusankari!

Kun elämän todellisuus oli astunut hänen eteensä, oli hän suistunut luulotellun korkeasta asemastaan kuin ruostunut peltikukko viiritangon päästä. Sen tapauksen hän oli nähnyt pikkupoikana Laikan pihalla. Nyt hän oli sen saanut kokea, aikamiehenä, täällä vieraassa ympäristössä, aurinkoisella vainiotiellä. Hänen elämänkuvansa, käsityksensä elämästä oli romahtanut maahan. Oliko hänellä sitten ollut käsitystä elämästään? Ei! Olisihan pitänyt ajatella, ennenkuin olisi saanut käsityksen. Eikä hän ollut koskaan ajatellut. Hän oli vain yksinkertaisesti uskonut, että hän oli samanarvoinen — tai vähän parempi kuin muut.

Hänkö muka oli luovuttanut Kervilän Annan Esalle? Hän — jonninjoutava setämies!? Jos hän olisi astunut kosiomiehenä Kervilän Matin eteen, niin Matti olisi nauranut hänet pellolle. Ja syytä olisi ollutkin. Mihin hän olisi vaimonsa vienyt? Maantiellekö, kujalle, kyläraitille? Aivan oikein! Häntä sanottiin kyläraittien kuninkaaksi! Tietysti pilaillen, ilkkuen, irvistellen! Pilkkanimi, pilkka-arvo, joka loppui heti, kun astuttiin seinien sisäpuolelle. Siellä, missä vakavan elämän arvo pantiin puntariin, oli hän tyhjänpäiväinen höyhen ainoastaan. Merkillistä, että hän ei milloinkaan ollut tullut ajatelleeksi näitä asioita! Eihän hän ollut mikään oikea mies! Miehen kuvatus hän oli! Oikeita miehiä olivat sellaiset kuin Parrilan Iisu ja Jartun Heikki! Niin — ja Hoijalan Esa! Esakin oli isäntä!

Heillä kaikilla oli oma kiinnityskohtansa. Jos minne menivätkin, palasivat he aina sinne, missä heillä oli jalansija, maaperä, missä heitä odotettiin. Kuka häntä odottaisi? Ei kukaan, vaikka hän ikänsä kiertäisi maita, mantereita!

Otolla ei ollut milloinkaan tapana käyttää voimasanoja, mutta nyt hän kirosi, hypätessään oikosenaan seisomaan kamarin lattialle. Hän käveli kuin villipeto häkissään ja murahteli. Mitä tästä tulisi? Mitä? Maltahan! Mitä on sitten tullut muista samanlaisista?

Otto istui sängyn laidalle. Ensikerran elämässä astui Oton muistikomeroista esille aikamoinen liuta pitäjän setämiehiä. Useimmat olivat sellaisia yhä edelleenkin, vanhuuteensa ja hautaansa asti. Elivät kotonaan kuin koturit tai itselliset ja olivat yhtä paljon talolle mielenkiintoisia kuin hakotukki tanhualla tai linnunpelätti pellolla tai ruostunut tuuliviiri katon harjalla. Entä ne muut? Otto muisteli ja laski sormillaan. Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi oli mennyt ikäleskille, jotka eivät enää muunlaista miestä voineet odottaa. Ahaa! Setämiehet olivatkin täyteväkeä! Valmiit astumaan kuolleitten aviomiesten tilalle! Entä sitten? Yksi, kaksi oli ottanut haltuunsa vapaaksi jääneen torpan. Olivat naineet torppien tyttäriä emännikseen. Hm. Varaväkeä olivat nämäkin, vaikka torppia varten. Siis varaväkeä kaikki! Hautajaissaattoihin kuuluvaa varaväkeä koko setämiesten lauma! Odotahan! Eivät ihan kaikki! Muuan setämies oli nainut kotitalonsa piian ja asui nyt kotikylässään mäkimökkiläisenä.

Otto purskahti nauramaan ja hypähti taas kävelemään. Totisesti! Ihania tulevaisuuden kuvia! Ja pitikö nyt näitä varten tulla Orttenmaahan? Niinpä niinkin! Hän oli nyt vieraalla paikkakunnalla, naittamassa parasta ystäväänsä. Ja morsiamena on hänen markkinakuvansa — mielitiettynsä! No, ehk'ei sentään! Ehkä vain hänen ihailemansa, tuntematon tyttö! Äh! Miksi ihailla talojen tyttäriä? Mitä se hyödyttää! Minähän olen ainoastaan puhemies — taloton joutolainen — setämies!

Otto iski nyrkkinsä seinään niin, että akkunat helisivät. Heti hän kuitenkin pyyhki otsaansa. Ei, ei! Ei tämä käynyt! Jos hänen mielentilansa joku vain aavistaisikin, niin naurettaisiin hänelle. Sellainen ei kelpaa! Palakoon karrelle sydän ja sappi, mutta kukaan ei saa sitä päältäpäin nähdä! Ei kukaan aavistaakaan, vaikka hän kulkisi ihmisten joukossa, onttona kuin tyhjäksi imetty munankuori! Laikan Otto hän oli, ja Laikan Otto hän tahtoi olla kuolemaansa saakka! Siinä oli kuitenkin nimi, joka oli yksin hänen ja jonka omistajaa laajat maakunnat kadehtivat.

»Ylikamarin» portaat natisivat, ovi avautui ja punaposkinen tyllerö pisti päänsä ovenrakoon.

Ovi paiskautui kiinni ja tyllerö pyöri portaita alas kuin pallo. Kun
Otto harppasi ulos, näkyi pallo kiirivän karjatarhaa kohti.

Otto nauroi ja astui talon puolelle hymyilevänä ja hyvätuulisen näköisenä. Hän joutui parahiksi avatakseen vierastuvan oven emännälle ja Elinalle, jotka kantoivat, toinen höyryävää vesikannua ja toinen tarjotinta kilisevine totivehkeineen.

— No, siellähän tulee kaikki hyvä yhdessä rytäkässä! — sanoi isäntä, lähtien »piirongin klaffista» noutamaan punaista kaupunkilaisrommia.

— Isä on myötäänsä koputellut tätä totivettä, mutta kun Laikan Otto viipyi ulkona, niin en hätäillyt. Elinakin jo sillä aikaa on ehtinyt tulla kotia! — puheli emäntä kuin esitelläkseen tyttärensä Otolle.

Otto meni tervehtimään Elinaa sulavasti ja vaivattomasti, puhumatta mitään heidän aikaisemmasta tapaamisestaan.

Otto ryhtyi rivakasti ohjailemaan keskustelua, lörpötellen »ummet ja lammet», kunnes sai toisten kielenkannat irroilleen.

Elina kuitenkin vaikeni kokonaan, eikä emäntäkään monta sanaa sanonut.
Hetken kuluttua he poistuivatkin.

— No, ei suinkaan tästä huomenna mihinkään mennä, ja sitten on sunnuntai. Kirkossakin käydään. Ei ennen maanantaita! — puheli isäntä ratkaisevasti.

Otto oli tyytyväinen, kun sai tietää, miten kauan tämä kiusallinen kyläily tulisi jatkumaan. Kaikki muut asiat olivat samantekeviä. Hän puheli järkeä tai »puuta-heinää» miten milloinkin. Hän vaikeni tai nauroi, aina keskustelunsävyn mukaan. Hän huomasi olevansa niin tyhjänpäiväinen kuin miehinen mies suinkin saattoi, ollakseen oikea »viides pyörä vaunuissa», oikea setämies.

Ottoa itseään iljetti, mutta isäntä oli häneen kovin ihastunut. Hän sanoikin toista lasia tehdessään, ettei hän ollut koskaan tavannut niin hauskaa nuorta miestä.

— Ja jos hän vielä on puoleksikaan niin uljas ja voimallinen kuin Iisu on kertonut, niin ei hänen vertaistaan ole montakaan pitäjää kohti. Muistoksesi! Muistoksesi! — jutteli isäntä hyväntahtoisesti, kohottaen lasinsa kippaamista varten.

— Se on semmoinen tää meidän puolen poika, että hänen vertojaan saa etsiä läänit läpeensä! Mitäs pitäjistä puhetta! — sanoi Iisu, leveästi ja ylpeilevästi nauraen.

Otto huomasi, että talojen kehumiset ja myötäjäisten luettelemiset oli jo sivuutettu. Nyt alkoi tavanomainen voimien kerskuminen ellei omien, niin muiden. Miesten keskeiset jutut pitotilaisuuksissa koskettelivat yksinomaan voimien mittelyä lukemattomissa eri vaiheissa. Tästä johduttiin tavallisesti mieskohtaiseen voimankoetukseen. Sellainen oli tapa. Otto koetti laskea Iisun puheet leikiksi, selitellen, että he olivat kasvinkumppanit ja Iisu näki sentähden Oton ansiot kaksinkertaisina.

— Niin kai täytyykin olla Iisu ei ole sattunut näkemään oikeata voimamiestä. Ei ole nähnyt Harjun Jannea, tästä naapuritalosta! — selitteli isäntä innostuneena. — Pari, kolme miestä saa hänen kimppuunsa käydä, yhtaikaa! Kyllä Janne ne ympäriltään räpistelee. Mutta mitäpä siitä! Miehiä huonommatkin! Muistoksi, muistoksi!

— Mutta minä olen nähnyt tuon poikasen ajavan pellolle kolmekymmentä kertaa kolme miestä! — pilaili Iisu.

— Sinusta tulee hauska vävypoika, mutta ei saa mahdottomia puhua! No, kyllä minä sentään leikin ymmärrän. Muistoksi! Muistoksi vaan!

Otto koetti sotkea keskustelun muihin asioihin, mutta ei onnistunut. Isäntä oli hyvällä tuulella eikä hellittänyt voimajutuistaan. Niitä hänellä olikin iso varasto, kuten sopikin hänen-ikäisellään miehellä.

Iisukin kertoi jonkin pikku jutun silloin tällöin, mutta lisäsi usein, ettei se ollut Laikan Oton tapaista.

Isäntä alkoi yhä useammin kurkistella Ottoa ja myönsi, että onhan tuo aikamiehen näköinen.

— Meillä on sunnuntaisin aina kaikenlaisia voimien koetuksia tuolla kyläpajan vieressä. Sinne kokoontuu monen kylän väki kisailemaan. Tuleepa aika lystiä ylihuomenna! Siellä näette Harjun Jannen. Vaikka — kyllä minä, vielä vuosi sitten, vedin Jannen sormikoukussa.

— No, kun minua pidettiin pitäjän parhaana sormikoukun vetäjänä — ennen nuorempana. Mutta se oli silloin! No, muistoksi! Muistoksi!

Kipattuaan ja maisteltuaan lasistaan pyyhki isäntä kämmentään reiteensä ja katseli leikillisesti Ottoa.

— Tekisi mieleni vähän tunnustella tuota Laikan Ottoa. Eihän minun sormeni enää kestä, mutta voisin ainakin arvioida hänen voimiaan. Koetatko pilan piteeksi?

Isäntä työnsi kätensä pöydälle Oton eteen. Otto ei ollut halukas talon isännän kanssa reistailemaan, mutta hänen vastaväitteensä vain kiihoittivat isäntää.

Vihdoin Otto suostui panemaan kätensä pöydälle. Isäntä katseli Oton kättä vähän hämmästyneenä. Sen jäntereinen voima peittyä siroon ja suhteelliseen muotoon, kun se ei ollut mihinkään verrattavissa, mutta nyt isännän käden rinnalla se teki, siromuotoisuudestaan huolimatta, valtavan vaikutuksen.

— Mutta kun minua niin kutkuttaa, — sanoi isäntä. — Anna kätesi!
Mieshän hävinnytkin!

— No, nyt! — komensi isäntä, ja alkoi kiskoa henkensä edestä, käsivarsi suorana kuin vetoköysi.

Otto ei liikahtanut hiventäkään, eikä koukistunut käsivarsi näyttänyt pienintäkään oikenemisen oiretta. Isäntä hellitti otteensa.

— Jopa on koko pentele! No, en totta vie olisi uskonut. Tuntui kuin olisi seinää vetänyt!

— Oli kuin pentelekin! — sanoi isäntä ja hemputteli sormeaan. — Ai ai, kuinka lystiä tulee sunnuntaina kylän pajalla? Tuollainen tulee miehen ollakin! Muistoksi, muistoksi!

— Kelpaa vaikka talottomanakin miesten seuraan? — nauroi Otto ivallisesti. — Ja kelpaa naimaan vaikka manttaalin emännän.

— Ky-yllä! Jos sattuu eteen sellainen puoli-ikäinen leskiemäntä, joka ei tarvitse rokunoita talonsa asumiseen.

— Laikan Otto voi kyllä ostaa talonkin, vaikka minkälaisen! — kerskaili Iisu. — Ainakin kolme kyläkuntaa, meidän pitäjästä, menee takaukseen sellaiselle miehelle.

— Sen uskon, kaikesta päättäen, mutta harvakseltaan tapaa tyttöjä, jotka menisivät emännän valjaisiin täysvelkaiseen taloon!

Kiusoitellakseen omaa itseään oli Otto heittänyt syöttinsä ja voi nyt oman harminsa nautinnoksi tuntea, miten ahnaasti sitä ruvettiin nyppimään. Koskaan ennen ei ollut tällaisia juttuja häneen kohdistettu, ei ainakaan hänen läsnäollessaan. Nyt juotettiin hänelle ensimmäinen, alemmuuden osoituksin täytetty, katkera malja. Mutta Otto oli päättänyt säilyttää tasapainonsa ja miehuutensa. Rauhallisena hommasi hän piippunsa täyttämisessä, pilailevan hymyn karehtiessa suupielessä.

— Enkä minä kehoittaisi velaksi ottamaan taloa, — jatkoi isäntä itsepintaisesti. — Suotta pistää käpäläänsä sellaiseen satimeen. Leski velattomille taloineen on paljon pehmeämpi mätäs. Minä luulen, että tästäkin pitäjästä voisi keksiä sellaisen mukavan…

— Oletteko ajatellut valmiiksi jo siltä varalta, että emäntänne kuolisi? — keskeytti Otto nopeasti, saaden kuitenkin sanojensa sävyjen sen verran leikillisyyttä, että toiset rupesivat nauramaan.

Onneksi tuli emäntä samaan aikaan pyytämään vieraita illalliselle. Otto kiitti ja nousi heti, sillä häntä alkoi väkisinkin kuohuttaa se suojeluksen tapainen ystävällisyys, johon keskustelu oli vierähtänyt. Hän oli halunnut vähän ivata itseään, mutta ei heittäytyä rentonaan toisten kepakoitavaksi kuin kuivattu kaurasiikko.

Hyvä varoitus tämä kuitenkin oli. Hänen oli pidettävä huoli siitä, ettei tämä kepakoiminen uusiintuisi.

Siitä ei kuitenkaan päässyt yli eikä ympäri, että hän nyt oli nähnyt elämässään oudon repeämän, joka tuijotti häneen kuin irvistelevä seinähirren rako. Se nauroi hänelle vasten naamaa kaikkialta — ja oli aina nauranut, vaikk'ei hän ollut sitä ennen nähnyt, eikä sen virnistystä ymmärtänyt.

VIII

Orttenmaan isännän toivoma sunnuntain iltapuoli oli käsissä.
Kyläpajalle oli kokoontunut paljon väkeä.

Pajan viereinen, paksuhiekkainen kenttä olikin erinomainen voimailu- ja kisapaikka. Olipa ilta-auringon puoleisella kentän sivustalla vielä pitkä rivi isoja kiviäkin istuinpaikoiksi. Keskimmäisille kiville oli Orttenmaan isäntä sijoittanut vieraansa, istuen itse heidän väliinsä.

Useanlaatuinen, hiljainen voimainkoetus oli jo täydessä käynnissä, vaikka ei vielä ollut tapahtunut mitään erikoisemmin mielenkiintoista kohtausta.

— Eikä. Tästä läheltä on palanut, joskus maailmassa, jokin rakennus. Sen kivijalkakiviä on siirretty vähän lähemmäksi. Näitä nimitetään »laiskankiviksi». Kisoihin osaa ottamattomat tavallisesti istuvat tässä katselemassa. Ja naiset kokoontuvat tuohon mäenlappeeseen. Johan siellä onkin niitä aika liuta.

Ottokin katsoi sivulleen. Hetken tarkasteltuaan näki hän Elinan istuvan tyttöjen parvessa, lähimpänä kentän reunaa.

Otto käänsi huomionsa kentälle, jossa parastaikaa jurrattiin väkikapulaa ja kissanhäntää useissa pareissa.

— Tuo vihreälakkinen mies, joka loikoo tuolla pajan katveessa. Ei hän tavallisesti ota osaa, ennenkuin oikein miestä kysytään. Väkikapulassa hän on vetänyt kaksikin yhtaikaa. Nyt hän nousee. Tulee kai tänne kiville istumaan.

Otto näki Jannen lähestyvän. Leveänaamainen ja leveähartiainen miehenkarhu! Mutta Oton tarkka silmä hymyili. Janne käveli veltosti ja toimettomasti.

— Ei siihen päiväinen pysty. Aina se noin lainehtien liikkuu, — selitti isäntä.

Leikki alkoi vähitellen muuttua yhä eloisammaksi. Naapurikylistä oli tullut muutamia remseitä poikia, jotka antoivat vauhtia ja kiihoittivat yritteliäisyyttä.

— Lähtisin tieheni, ellei »ylikamarissa» olisi vieläkin ikävämpi, — sanoi Otto Iisulle.

— Minä menisin kernaammin tuonne naisväen pariin, mutta ei taida olla soveliasta.

— En kai sentään ilkiä. Luuletko, että minä kestäisin »kapulassa» tuon
Jannen kanssa?

— En osaa sanoa. Näyttää olevan sitä laatua mies, joka venyy ja painaa paljon.

— Vedätkö sinä hänet sitten, jos minä häviän? Emme saa pitäjämme mainetta päästää käsistämme.

— Kohta saamme lystiä! Minä kuulin, että jokivarren miehet ovat saapuneet rantaan. Heidän mukanaan on Toisinaan Tuomas, joka on kerskunut voittavansa Jannen jokaisessa pelissä. Tuolla he tulevatkin! Katsokaa!

Tuomas asteli hitaasti kiviä kohti. Hän tervehti Jannea ja istuutui hänen viereensä.

Otto oli seurannut Tuomasta tuntijain katsein ja huomannut, että Tuomas liikkui joustavasti ja pehmeästi.

— Olkoon vaan, mutta säippäri hän on Jannen rinnalla! — kehui isäntä itsepintaisesti.

Kisailu alkoi vähän lamaantua uusien tulokkaitten tähden, mutta sitä ei sallinut kylän koukkusorminen seppä, joka oli hivenen hiprakassa. Hän kantoi jalkopuun ja vetokapulan melkein Orttenmaan eteen ja kehoitti Tuomasta ja Jannea istumaan hiekkaan.

— Täällä on Orttenmaan kaukaisia vieraita, joitten täytyy nähdä, olemmeko me ruismaan väkeä vai petunkulman poikia! — sanoi seppä leikkisästi.

— Oikein, seppä! — sanoi Orttenmaa nauraen. — Tästä on sinulla taas kortteli kirkasta tiedossasi.

— No, pojat! Minä olen kuin juttujen huutaja käräjillä. Se, joka ei tule esille, on hävinnyt mies. Toismaan Tuomas on sanonut voittavansa Harjun Jannen »kalikassa». Ellei Tuomas tule sanaansa todistamaan, on hän hävinnyt. Samoin Janne, ellei tule puolustamaan itseään.

— Kyllä minä istun hiekkaan! Istukoon kumppaniksi kuka haluaa! — sanoi
Janne ja tömähytti raskaan ruhonsa maahan, että hieta pöllysi.

Iisu oli tällä välin tehnyt omia hiljaisia laskelmiansa. Hän tunsi nahjusmaisuutensa, joka useimmiten vei hänet alakynteen äkillisissä pyräyksissä, mutta kun hän oli kuullut Oton mielipiteen Jannen venyväisyydestä, niin hän rupesi yhä enemmän luottamaan omaan jurraamiseensa. Sellaisessa hän ei ollut koskaan kesken hellittänyt. Siinä hänen voimansa sai rauhassa nahjustella esiin. Ja morsiankin oli katselemassa! Miks'ei kerran yrittää!

— Heitä nyt, Tuomas, ujoutesi tai olet mennyttä miestä! — kehoitti seppä.

— En minä ollenkaan odota voittoa. Sinä olet hirmuisen väkevä. Koetan vain lystikseni — sillä aikaa kun Toismaan Tuomasta odotellaan. Päivää muuten! — sanoi Iisu ja tervehti Jannea kädestä. Minä olen Parrilan Iisu tuolta ylimaan puolesta.

— Suotta nyt tuohon tarvitsi mennä! — murisi hän Otolle. — Arvaahan sen muutenkin.

— Noo, jos Janne on pitäjän voimallisin, niin eihän leikki sellaisen kanssa häpeää tuota, — sanoi Otto.

Isäntä vähän rauhoittui ja katsahti mäen syrjään, näkisivätkö naiset mitä oli tulossa.

Ottokin vilkaisi naisiin ja näki, että siellä oli noustu seisomaan uteliaisuudesta. Kaikki tietysti tiesivät, että Orttenmaan vävy kilpaili heidän voittamattomansa kanssa.

Toismaan Tuomas oli nopeasti siirtynyt paikaltaan asettuen Oton viereiselle, tyhjälle kivelle.

Kapulanvetäjät olivat, sepän silmälläpidon alaisina, saaneet jalkansa, kätensä ja kapulansa paikoilleen. Ympäriltä kuului halveksivia naurunhöräyksiä.

Vetäjien jäntereet pingoittuivat. Veto oli tasaista molemmin puolin. Ympärillä olevat alkoivat ihmetellen katsella, kun kalikka ei siirtynyt Jannen puolelle. Päinvastoin! Vähitellen, hyvin hitaasti, se alkoi siirtyä Iisun puolelle. Mutta Otto oli ymmärtänyt oikein Jannen ruumiinrakenteen. Jannen käsivarret ja selkä venyivät, miehen istuessa edelleenkin yhtä tanakasti hietikolla.

Katselijain jännitys kasvoi kasvamistaan. Orttenmaan isäntä tuskin hengitti ollenkaan, ja Otto tuijotti Iisua.

Kapula siirtyi siirtymistään, hyvin hitaasti, mutta pysähtymättä, ja yhä venyi Janne.

Otto ymmärsi, että voitto oli ilmeisesti Iisun puolella. Mutta jäisikö Iisulle tarpeellista tilaa loppuvetoa varten? Siinä kysymys! Jos Janne yhä venyisi, niin täytyisi Iisun lopulta hellittää. Ei puuttunut enää kuin tuuman verta, niin Iisun vetotila loppuisi.

Otto näki miten Iisu pingoitti jäntereensä loppuponnistukseen. Hitaasti. Hitaasti, mutta herkeämättä. Samalla taukosi Jannen venyminen. Nyt täytyi jommankumman hellittää. Kapula pysähtyi. Iisulla oli enää ehkä puolisen tuumaa vedon varassa. Melkein huomaamattomasti siirtyi enää kapula, kun Iisu pani kaikki viimeiseen yritykseen. Mutta silloin täytyikin kamppailun ratketa. Jannen ruho kohosi maasta. Ensin tuskin huomattavasti, mutta sitten äkkiä, ponnahtaen. Janne keikahti, suin päin, Iisun päälle.

Hämmästys oli melkein sanaton. Pitäjän voimakkain mies oli voitettu!
Tämä oli kuin ihme! Uskomaton tapaus!

— Se oli sellaista laiskan vetoa, etten minä ole ikinä nähnyt, — kuiskasi Tuomas Otolle.

— Kiitä, että pääsit tuota matoa venyttämästä! Minä olen Laikan Otto, tuon voittajan matkakumppani.

— Vai Laikan Otto! — huudahti Tuomas, ihastuneena. — Olen kuullut sinusta! Tahtoisitko koettaa jotakin peliä minun kanssani? Ei silti, että pyrkisin verrallesi, mutta olisi lystiä tuntea sinun voimasi.

— Eikö ole parempi, että pysyt täällä voittamattomana? — kysyi Otto ystävällisesti.

Siihen heidän keskustelunsa kuitenkin jäi, sillä hämmästys oli lauennut ja kaikki puhuivat yht'aikaa. Jannea moitittiin ja Iisua ylistettiin. Sepän ääni kuului kuitenkin yli kaiken.

— Missä on se Jannen vastustaja? Jos hän voittaa minut, niin eikö ole selvä, että hän on Jannenkin voittaja?

— Nyt minä vasta olen herännytkin! — nauroi Iisu. — Enkä suinkaan minä voi jäädä koko pitäjän pöpöksi. Täytyy kai jonkun nostaa minut, että maine jäisi paikoilleen.

Tuomas istui sulavasti maahan ja tarttui kapulaan. Seppä tarkkasi, että kaikki oli kunnossa, ja antoi merkin. Ensin oli veto tasaista, mutta sitten Tuomas kiristi niin tulisesti, ettei Iisu ehtinyt kunnolla hoksata koko juttua. Eikä enää auttanut hänen yrityksensä, sillä Tuomas lisäsi voimaa hurjan nopeasti. Iisu nousi maasta niin kevyesti, että häntä rupesi naurattamaan.

Jotkut uskoivat, että Iisu ei yrittänytkään, mutta Iisu kimmastui ja sanoi, että onhan lupa muittenkin koettaa.

Muuan mies, joka nähtävästi ei tuntenut Tuomasta, hyökkäsi Iisun tilalle ja sanoi, ettei oikeata miestä niin nosteta kuin kertasäkkiä. Mutta hän kohosi maasta vielä kevyemmin kuin Iisu.

— Kyllä minä nyt todistan, että tämä vieras ja Harjun Janne ovat hävinneet aivan rehellisesti, — sanoi mies ja vetäytyi syrjään.

Otto oli erikoisesti tarkannut Tuomaan vetoluonnetta, sillä hän epäili Tuomaan vaativan häntä kanssaan kilpasille. Otto näki, että Tuomas panee muutaman sekunnin aikana kaikki vaakalautaan, ja siitä hän päätteli, että jos sen kestää, niin voiton saaminen ei ole vaikea.

— Muitten kanssa minä en viitsi, mutta jos Laikan Otto tulee, niin istun hänen nostettavanaan mielelläni.

Kuiske alkoi käydä miesjoukossa. Laikan Oton nimi näkyi olevan muillekin tunnettu.

Otto astui jalkopuun luo, painoi siihen oikean jalkansa ja laski vasemman polvensa maahan. Sitten tarttui hän kapulaan, jonka seppä ohjasi kohdalle. Selvä oli ja veto alkoi.

Hämmästys ei jaksanut enää pysyä aisoissaan. Monet kyykistyivät maahan seuratakseen kapulan liikkeitä.

Otto tiukkasi sen verran, että sai Tuomaan kiirehtimään pingoitustaan, joka kasvoikin tuhoisan nopeasti.

Otto tunsi kuitenkin heti sen silmänräpäyksen, jolloin kiristys ei enää kasvanut. Sitä hän oli odottanut. Sitä hän käytti hyväkseen ja pingoitti teräsjänteensä ratkaisevaan ponnistukseen. Hetkelliseen, rautaiseen kiinteyteen kiteytyivät voimamiehen jäntereet ja taipumaton tarmo. Kevyesti kohosi Tuomas seisomaan. Kilpa oli ratkaistu muutamassa kymmenessä sekunnissa.

Suosionhuudot raikuivat ei ainoastaan miesjoukossa, vaan kuuluivat voimakkaina naistenkin mäeltä.

Tuomas oli eniten ihastunut. Hän melkein syleili Ottoa ja ylisteli onneaan, että oli saanut sellaisen miehen kanssa voimiaan koetella.

Iisu oli haltioissaan ja selitti Orttenmaalle, miten totta oli toissa iltana puhunut.

— Minkälaisia miehiä nämä meidän vieraat oikeastaan ovatkaan! — huudahteli isäntä ja taputteli vieraitaan olkapäille.

Yleinen mieltenkuohu tasoittui kuitenkin vähitellen, kun nuorukaiset huomasivat, että tytöt laskeutuivat mäensyrjästä kentälle. Nuoret miehet kiirehtivät naisten parveen, ollakseen mukana heidän leikeissään.

Mutta Orttenmaa kuiskutteli Jannelle ja Tuomaalle sekä muutamille naapurien isännille, että tulisivat Orttenmaan pirttiin.

— Kohta alkaa heinäaika, ja vanha vaarinkalja on tyhjennettävä tynnyristä uuden tieltä! — selitteli isäntä. — Eihän tätä ihmeellistä päivää voi näin vähin äänin sivuuttaa.

Otto ja Iisu siirtyivät kuitenkin ensin leikkivän nuorison parveen ja lupasivat tulla sitten myöhemmin.

— Samantekevä! — sanoi isäntä. — Ette siellä kauan viivy. Naisten täytyy lähteä karjalle. Ehtoollisen jälkeen vasta jatkuvat leikit. Me vanhemmat miehet lähdemme nyt tynnyrisakkoja nuristelemaan.

Aikansa leikittyään hajaantui nuorisokin jättäen enemmät ilonpidot iltaan. Janne ja Tuomas seurasivat Ottoa Orttenmaahan, ja Iisu asteli morsiamensa rinnalla.

Iisu jutteli kovin eloisasti Elinalle ja luuli Elinankin juttelevan, vaikk'ei Elina virkkanut halaistua sanaa. Hymyili kyllä sentään joskus Iisun sukkeluuksille.

— Elinan kanssa on oikein mukava jutustella! — sanoi Iisu Otolle, kun he astuivat pirtin puolelle, Elinan poistuttua askareilleen. — Hän ymmärsi antaa arvoa meidän voimillemme.

— Hän sanoi, että… kas, täällä miehet jo kättä kääntävät! — sanoi
Iisu avatessaan pirtin ovea.

— No, sieltähän tulevat kaikki väkikapulasankarit! Neljää noin komeata poikaa ei usein näe samassa pirtissä! — huusi muuan.

— Ymmällä minä olen vieläkin tuosta paikan Otosta, — sanoi isäntä. —
Kuules, Tuomas! Oikeinko se veti sinut yhdellä kädellä?

— Niin, kun olin polvellani ja nostin ylöspäin. Ei kannata puhua, — sanoi Otto vaatimattomasti.

— Kyllä minä sen edun ymmärrän! — intoili Tuomas. — Mutta, että yksi käsi kesti sellaisen vedon — sittenkään! Se on ihme! Sillä miehellä on koura, joka pitää.

Hetken kuluttua jo pari ukkelia makasi selällään lattialla yrittäen nousta istumaan kantapäitten liikahtamatta maasta.

— Mitäpä noista! — sanoi joku harmaatukkainen isäntä. — Mutta heittäkääpä, ukot, kärrynpyörää! Minä tein sen vielä viime kesänä luhtaniityllä.

— Mitäpä meistä lahopökkelöistä! — keskeytti isäntä. — Mutta te notkean näköiset pojat, Otto ja Tuomas, tehkää te jokin temppu, josta jäisi vielä jälkimaininkia voimannäytteitten lisäksi.

— Mitä sanotte, jos minä hyppään tuolle muurin otsalle? — kysyi Iisu äkkiä.

Miehet katsoivat ensin pitkään, mutta rähähtivät sitten täyttä kurkkua hohottamaan.

— Siihen ei kukaan tasakäpälässä hyppää! — huusi eräs harmaatukkainen isäntä melkein suuttuneena. — Ja jos hyppäisi, niin miten kävisi pään ja polvien?

— Meidän vävymies on niin mahdoton leikinlaskija, että sen kanssa on vallan saatuna! — murisi isäntä.

— Kotipuolessani minua uskotaan! — sanoi Iisu niin surkein äänin, että sen synnyttämä iloinen nauru lepytti Orttenmaankin tyytymättömyyden.

— Jos en minä olisi juuri imaissut niin paljon vaarinkaljaa janooni, niin kyllä minäkin yrittäisin! — jutteli Janne leveästi hymyillen. Hän iski täten pienen kaunansa Iisuun, häviönsä johdosta. Ja naurajat hän saikin puolelleen, sillä Jannehan oli tunnettu erikoisesta raskasliikkeisyydestään.

— Eiköhän nyt puhuta joutavia? — sanoi Orttenmaa. — Kysytään Tuomaalta, voiko tuonne otsalle hypätä. Hän sen tietää.

— Yhtä korkealle ehkä hyppään, mutta en muurin otsalle! — vakuutti
Tuomas.

— Pitääkö sitten minun se tehdä? — kysyi Iisu nousten penkiltä. — Nyt huomaankin, että selkäni vähän kangistui kapulan vedossa. Auta sinä, Otto, miestä mäessä! Riisu saappaat! Sinä teet tuon hypyn häthätää.

Asiasta pilailtiin, mutta Iisu ei hellittänyt. Hän oli nähtävästi joutunut pahimmalle ylvästelytuulelleen, hankkiakseen mainetta kotiseudulleen.

Kun Otto huomasi, että miehet alkoivat pitää Iisua lörpöttelijänä ja tyhjänkerskurina, heitti hän nopeasti saappaat jalastaan, astui sukkasillaan uunin luo ja teki hyppynsä keveästi ja vaivattomasti.

— Älä vielä! — kiihkoili Iisu. — Hyppää ensin tuon penkin ja pöydän yli peräpenkille seisomaan!

— Ja karhu suuttuu, jos siltä vaaditaan sellaista, mihin se ei pysty! — naurettiin miesjoukossa.

— Onko siellä peräpenkki? — kysyi Otto ja kumartui pöydän yli katsomaan, saadakseen samalla silmäänsä pöydän leveyden.

— Juuri sen epäonnistumisen puolesta minä löisinkin vetoa. Tästä Iisun jutusta ei tule mitään! Se on pötyä!

— Teidän pitää oppia uskomaan, että meilläpäin ei koskaan valhetella! — puheli Iisu niin papilliseen sävyyn, että Orttenmaankin täytyn nauraa.

— Hyppään ensin kokeeksi — sanoi hän ja heilahutti samalla itsensä keskipöydälle.

— Minä olen varma, että se onnistuu! — sanoi Tuomas. — Minä näin sen hypyn keveydestä.

Otto oli astunut alas ja asettui uudelleen penkin ääreen. Sitten hän kyykistyn. Nähtiin loikkaus, ja Otto seisoi peräpenkillä.

— Se onkin Laikan Otto, jonka nimi tunnetaan kolmessa maaherran läänissä! — ylpeili Iisu.

Otto oli vaivaantunut tästä kaikesta ja livahti ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa pirtistä pihalle, jättäen miehet jatkamaan jaarituksiaan.

Astuessaan portaille hän melkein säikähti. Huomasi tulleensa ojasta allikkoon. Portailla istui Elina ihan yksin. Otto aikoi kääntyä takaisin, mutta silloin Elina huomasi hänet. Oli mentävä ohi ja oli kai jotakin puhuttavakin, oli pysähdyttävä.

— Aiotko mennä mansikkaan, koska on koppa kädessä? — sanoi Otto, kun ei muutakaan keksinyt.

— Enkä, olin lähdössä puutarhaan. Teki mieleni katsoa, löytäisinkö jo uusia perunoita.

Elina lähti edeltä ja kiersi ylikamarin nurkitse etelänpuoliselle seinustalle.

— Ei sovi! Ja minä lapioin kaiken lumen pois jo maaliskuun lopussa, että aurinko saa muokata maan.

— Mitä teitte pirtissä, kun siellä oltiin toisinaan aivan hiljaa ja toisinaan meluttiin ja naurettiin?

Elina veti samassa kätensä esille, nostaen ilmoille kananmunan kokoisen perunan.

Otto veti nurkan juurelta pienen pölkynpään ja istui Elinan lähelle katselemaan.

— Miten sinä karhua leikittelit? — kysyi Elina, vilkaisten Ottoa, hymykuoppien ilmestyessä poskille:

— Niinkuin markkinoilla, siinä komelianttarien kojussa, josta tulit ulos silloin, kun tapasin — tai näin sinut ensimmäisen kerran.

— En. Pikkuisen vain itsestäni. Minua hyvitellään ja katsellaan kuin aljokarhua, mutta siihen se suosio sitten loppuu.

— Eihän aljokarhuakaan kukaan uskalla loukata. Sen kämmen on peljättävä. Minä näin kerran aljokarhun vetävän väkikapulaa miehen kanssa. Mutta ellei karhu voittanut aina toista kertaa, niin se suuttui. Mies ei siitä piitannut, vaan veti karhun kaksi kertaa peräkkäin. Silloin karhu iski kämmenellään — ja mies makasi maassa tainnoksissa.

— En ainakaan kenellekään muulle ihmiselle. Minuahan kohdellaan hellävaroen kuin täysinäistä maitokehloa.

— Oli onni, että silmäni avautuivat sinun sanastasi. Joku toinen olisi ehkä tehnyt sen ilkeämielisyydestä, ja se olisi voinut olla ikävää hänelle ja minulle.

— Ymmärsin sen. Kiitän sinua. Saatoit minut oivaltamaan, ettei setämies ole isäntämiehen veroinen.

— Mutta voi olla enemmän kuin kaikki muut — kuten äsken — kentällä — ja arvattavasti tuolla pirtissäkin.

— Niin — niin voi kyllä olla kaikessa — hölynpölyssä, — sanoi Otto hitaasti ja surunvoittoisesti.

Elina nousi seisomaan. Hänen pieni koppansa oli jo täynnä. Ottokin nousi. He seisoivat vastakkain, Elinan hypistellessä päällimmäisiä perunoita, ikäänkuin järjestelläkseen niitä. Ensin hän katsoi Ottoa, mutta punastui kovin ja painoi päänsä kumaraan.

— Minun häitäni ei vietetä vielä syksyllä, vaikka ne muut tahtovat, — kuului Elinan kuiskauksen tapainen puhelu. — Ei ennen ensi juhannusta.

Otto ei ymmärtänyt eikä tietänyt mitä sanoisi. Vihdoin lakkasi Elina järjestelmästä perunoita ja nosti päänsä katsoen rohkeammin Ottoa silmiin.

— Vuodessa voi paljon tapahtua, — kuuli Otto Elinan sanovan ja näki hänen sitten kevyesti juoksahtavan pihaan.

Otto seisoi yksin ja katseli Elinan jälkeen. Hän oli tyytymätön itseensä, lähti hiljalleen astumaan pihaa kohti ja kiipesi narisevia portaita ylikamariin. Otto syytti itseään hölynpölyviikariksi, jonka sanojen takana oli tyhjää ilmaa. Ja tuollaisia sanalesuja hän oli ryöpyttänyt viattomalle, kokemattomalle tytölle korvat täyteen! Totisesti! Ensimmäisen kerran oli hänelle tällaista sattunut. Mitenkä nyt voisi työntää asiat tolalleen jälleen?

Pystyisikö hän nyt sammuttamaan sen rauhattomuuden kipinän, minkä hänen ajattelemattomuutensa oli ehkä saanut lehahtamaan Elinan mielessä? Mitenkä hän sen voisi tehdä? Mitenkä hän saisi tilaisuuden puhutella Elinaa? Ei mitenkään! Nämä kaksi kertaa oli onneton sattuma järjestänyt, mutta järjestäisikö se kolmannen tapaamisen?

Otto vaipui vieressään olevalle tuolille. Kirottu komelianttien koju ja kirottu tämä onneton kosioretki!

Otto katseli ympärilleen kuin apua etsien. Ainakin pois tästä talosta!
Pois mahdollisimman pian!

Eikö olisikin syytä, näin kuumana aikana, lähteä yön selkään? Siitä tulisi hevosille suuri huojennus. Ja sen ymmärtäisivät sekä Iisu että isäntä. Otto lähti talon puolelle.

Ehdotuksensa saikin Otto illallista syötäessä mukavasti esille ja tahtonsa mukaisesti päätetyksi. Hän luuli sitäpaitsi takoneensa toistakin rautaa. Hän toivoi Elinan ymmärtävän, ettei hänellä ollut mitään huvia vierailun pitkittämisestä ja että hänellä oli halu päästä entisiin oloihin niin pian kuin suinkin.

Otto uskalsi vilkaista pikimmältään Elinaan ja huomasi tämän katseen silmänräpäykseksi pysähtyneen häneen, mutta ei hän kuitenkaan saanut selville, oliko Elina ymmärtänyt hänen tarkoituksensa.

— Sinähän mukavia juttelet! — nauroi Iisu. — Selität kuin pappi lukusijoilla.

Isäntäväki ei kiinnittänyt vähintäkään huomiota Oton juttuihin. Isäntä alkoi heti selitellä, että he äidin ja Elinan kanssa tulevat Parrilaan talonkatsojaisiin, »heinän ja rukiin välissä». Näitä talonkatsojaisia pohdittiin sitten hyvästijättöön asti, eikä Otto, yrityksistään huolimatta, voinut keksiä ainoatakaan tilaisuutta puhutellakseen Elinaa kahden kesken.

Viimeisessä tingassa Otto hyppäsi kääseihin ja asettui ristiriitaisin tuntein Iisun viereen.

Heinäaikana oli Laikan Otto leiskunut kotitalonsa heinäniityillä varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan. Hän oli tahtonut saada heinän tehdyksi mahdollisimman pian, sillä hän ei ollut unohtanut, että orttenmaalaiset tulevat »heinän ja rukiin» välissä.

Heti kun Laikan heinät oli korjattu latojen suojiin, oli Otto lähtenyt naapuriseurakuntaan, sisarensa luo. Hän ei halunnut enää tavata Elinaa. Hän muisti talottomuutensa muutenkin tarpeeksi hyvin ja piti karttelevaa käyttäytymistä parhaana vastapainona sille nulikkamaisuudelle, jota hän oli osoittanut Orttenmaan rannassa. Mitä vähemmän hän muistuttaisi itsestään, sitä parempi asialle, hänen mielestään.

Kesä oli hipunut edelleen, tavallista rataansa. Orttenmaat olivat käyneet ja monet touhut touhuttu, mutta Otto vain viipyi poissa, eikä kenelläkään ollut tarkempaa tietoa hänen palaamisestaan.

Kyläkuntien nuoriso oli pahoillaan Oton viipymisestä. Kisoissa, leikeissä ja nujakoissa ei ollut samaa iloa kuin ennen, arvelivat kaikki yksimielisesti. Yhteiselämä näkyi muuttuneen kahnailevaksi ja rettelöiväksi. Ei ollut ketään, jonka loisto kirkastaisi miesten temmellyksen ja naisten karkeloimisen.

Varsinkin pojat olivat muuttuneet riihattomiksi ja yltiöpäisiksi. Nujakkaelämään oli tullut taitoisuuden ja rehtiyden tilalle eräänlaista ohjatonta hurjastelua, joka oli hyvin lähellä reuhaamista. Suurin osa oli tyytymätön tähän olotilaan, mutta kukaan ei kyennyt sitä korjaamaan.

Jartun veljeksistäkään ei ollut apua, sillä he olivat vetäytyneet kuoreensa ja pysyivät visusti irrallaan kaikista nuorison hommista. Tampereen juhannusmarkkinat olivat heidät kokonaan masentaneet. Hevostorilla oli Kalle arvaamatta joutunut tappelevan mieslauman saarrokseen, josta ei ollut mitään poispääsyä Kun hän sitä rupesi yrittämään, hyökättiin hänen kimppuunsa joka taholta. Kallen täytyi puolustautua. Tunkeilevia alkoi kuitenkin lopulta ilmaantua niin paljon, että Kallen täytyi oikein toden perästä ruveta käyttämään verrattomia voimiaan. Tämä herätti kuitenkin siinä määrin tappeluväen huomiota, että Kalle oli jonkin ajan kuluttua, kaikkien pukarien saartamana, sekä ihailijoitten että iskijöitten.

Markkinapoliisit, jotka eivät myöskään olleet selvillä tappelun syystä eikä luonteesta, hyökkäsivät Kallea ahdistamaan, luullen häntä pääsyylliseksi.

Joku poliiseista sai sen verran tilaa, että ehti heittämään ketunraudat Kallen toiseen nilkkaan, saadakseen miehen kaatumaan. Kalle huomasi kuitenkin vaaran ja polkaisi toisella jalallaan ruostuneet raudat murskaksi. Tällöin yksi poliiseista iski kivellä Kallea takaraivoon.

Tiedottomassa tilassa kuljetettiin Kalle kaupunkiin. Kun tavalliset putkat olivat jo täydet, suljettiin hänet erään talon pihamaalla sijaitsevaan huvihuoneeseen, jonka akkunat olivat tilapäisesti laudoitetut.

Kallen kaaduttua hevostorilla oli muuan ympärillä olevista miehistä huutanut: minä näin, kun poliisi löi kivellä. Tämän tähden päätti poliisi vaieta kokonaan tappelusta ja syyttää Kallea vain juopumuksesta, peittääkseen oman tihutyönsä.

Vähältä piti kuitenkin, ettei tämä päätös jäänyt pelkäksi aikomukseksi, sillä kun aamulla tultiin vankia noutamaan, oli vankila kyljelleen heitettynä, ja vanki tipotiessään. Kalle oli, herättyään tainnostilastaan, ruvennut hakemaan ulospääsyä, ja kun ei sellaista löytänyt, oli hän iskenyt jättiläiskouransa majan alahirteen ja heittänyt vankilan kellelleen.

Onnettomuudeksi oli kuitenkin poliisin haltuun jäänyt hänen lakkinsa, joka tunnettiin Jartun Kallen omaksi. Näin sai Kalle haasteen ja humalasakon.

Tämä oli katkera pala juomattomalle ja siivolle nuorukaiselle. Siksi olivat Jartun veljekset masennustilassa eivätkä ottaneet osaa mihinkään. Maakuntamaineen saavuttaneen voimamiehen kuuluisuus tuskin riitti vastapainoksi rumalle harakanvarpaalle entiseltään puhtaassa papinkirjassa.

Tällä kannalla olivat asiat, kun runtuviikko alkoi — ja se alkoi riihattomampana kuin koskaan ennen. Jo toisena runtupäivänä tapahtui aiheeton ja niin räikeän räyhäävä tappelu Loukkulan helkaristillä, että se joutui vallesmannin korviin.

Tappelupäivän iltamyöhällä saapui Otto kotiaan ja ajoi helkaristin ohi muistellen keväisiä helkaleikkejä, aavistamatta ollenkaan, että sama tienristeys oli parisen tuntia sitten ollut hirveänä temmellyskenttänä.

Seuraavan päivän iltapäivällä, kun Otto oli aikeissa mennä Iisua tervehtimään, näki hän vallesmannin kääsit tallin edessä. Hän oli pyörtämäisillään takaisin, kun Iisu hänet äkkäsi akkunasta ja juoksi tuomaan hänet isännän kamariin, jossa vallesmanni käveli rauhattomana edestakaisin.

— Oletko kuullut eilisestä tavattomasta mellastuksesta? — ehti Iisu kysyä työntäessään Ottoa kamariinsa.

— Vallesmanni on täällä tuon tappelun vuoksi. Hän luuli, että sinä olit pahimpana pukarina joukossa.

— Niin minä uskoin — ja niin luuli rovastikin, mutta juuri ehdin kuulla isännältä tässä, että et ollut kotonakaan.

— Minä juuri ehdin tässä selittää, että jos sinä, Otto, olisit ollut kotona, niin ei ikinä sellaista jumalatonta menoa olisi pidetty. Kas, se on sillä tavalla, vallesmanni, että jos Otto sanoo, ettei nyt tapella, niin silloin ei myöskään tapella.

— Ei ollenkaan! Laikan Otto on minun kasvinkumppanini, ja minä tiedän, että hän ei ole vielä milloinkaan aloittanut tappelua. Jos hän joskus kurittaa jotakuta, niin asia loppuu siihen. Ja vaikka sata miestä yrittäisi jatkaa, niin Otto hajoittaa heidät kuin vasikkalauman. Sellainen on Otto.

— No, sitten! Koska sinulla on sellainen valta ja voima, niin minä vaadin, että sinä avustat minua aikeissani.

— Enhän minä voi ruveta nujakoimaan oikein kruunun puolesta, — naurahti
Otto.

— Miksi et? Voit senkin tehdä. Tehdä vaikka niitä, mutta nämä tappelut täytyy saada loppumaan, muuten — teen ilmoituksen maaherralle ja pyydän tänne kasakoita.

— Sinä näyt ymmärtävän, mikä juttu siitä tulee. Puhumatta ikuisesta häpeästä, niin te saatte ne majoittaa ja elättää.

— Jos kiekot ja pallot ja kaikenlaiset voimainmittelyt kielletään, niin mitä nuoret miehet sitten rupeavat tekemään.

— Eikö tappelua, vaikka lyödään hengen edestä? — ärjäisi vallesmanni.

— Ei meidän nujakoissamme ole tappelun luonnetta. Lyödään kyllä, mutta ei hengen edestä eikä vihan väestä. Jälkeenpäin ollaan ystäviä kuten ennenkin, ja taitavinta miestä ruvetaan kunnioittamaan ja pitämään arvossa.

— Se on kilpailemista, — ehätti Iisukin selittämään. — Samaa kuin väkikapula tai kilpajuoksu. Se kuuluu kansan tapoihin ja menoihin. samoin kuin häissä sulhasen riistäminen poikamiehiltä äijämiesten joukkoon. Onhan vallesmanni nähnyt? Johonkin täytyy nuoren voiman pursua.

— Kuuluuko, lempo soikoon, eilinenkin räyhääminen kristillisten ihmisten tapoihin ja menoihin? — tiuskaisi vallesmanni.

— Minä en teitä ymmärrä! Te erotatte tappelun ja tappelun. Minä en näe mitään eroa. Tappelu kuin tappelu! Aina se tekee samaa jälkeä, verisiä neniä ja sinisiä silmiä!

— Oikeassa nujakassa ovat sellaiset jäljet tapaturmia, joita aina kartetaan, mutta joita ei aina voida välttää. Näkihän vallesmanni itse Ruskolan ristillä! Siellähän puhuttelitte paria miestä. Syyttivätkö he ketään? Eihän tapaturmasta voi syyttää, — selitti Iisu.

— Minä sanon kolmannen kerran, että minä en teitä ymmärrä! Mutta siitä huolimatta minä vaadin, että tästä elämöimisestä tulee pikainen loppu!

— Ei, vallesmanni, — sanoi Iisu hiljaisesti. — Te ette toimita meille kasakoita!

— Jos minun ei muuten onnistu järjestää näitä villittyjä menoja, niin miksi en käyttäisi niitä keinoja, joita voin? — kysyi hän levollisesti.

— Hm. Mutta vallesmannihan ei sen jälkeen voisi astua yhtään askelta pitäjällä ilman kasakkaparven suojaa, — sanoi Iisu pehmeästi kuin leikkiä laskien.

Vallesmanni sai aikaa ajatella päänsä ympäri. Hän huomasi, ettei tätä kysymystä ollut niinkään helppo ajaa perille ja ettei ainakaan äärimmäisiin voimakeinoihin olisi kevytmielisesti tartuttava eikä myöskään halvennettava omaa kykyään siinä määrin, ettei ilman vierasta apua pystyisi saamaan aikaan järjestystä paikkakunnalla. Hän käänsi kelkkansa kokonaan ympäri ja luopui uhkaavasta sävystään.

Sikäli kuin vallesmanni muuttui neuvottelevammaksi, suopeutuivat Otto ja Iisakin yhä avuliaammiksi. He ehdottivat, että olisi koetettava taivuttaa pitäjän isäntämiehiä ankarasti vastustamaan villiä riihattomuutta ja kuritonta räyhäämistä. He olivat vallesmannin kannalla metelien ja hurjastelujen lopettamisessa. Mutta rehdin voimainmittelyn ja kilpakisailun kieltämisestä he eivät uskoneet tulevan mitään tulosta.

— Jos täten päästään hyvään alkuun, niin se on erinomainen asia, — myönsi hän lopuksi. — Mutta en minä voi kaikkia tämän puolen isäntiä käydä erikseen puhuttelemassa. Saanko lähettää jahtivoudin kutsumaan heidät tänne, huomenaamuksi kello kymmeneksi?

— Se ei ole minun mielestäni paikallaan. Herättäisi turhia epäluuloja ja ehkä nurjamielisyyttäkin. Suurin osa jäisi ehkä tulemattakin, — selitteli Iisu.

— Minä voin kutsua nämä kolmen kylän isännät meille runtusahdille huomenna päivällisen jälkeen. Vallesmanni voi tulla taloon siinä kahden korvilla kuin sattumalta.

— Ei! Minun mielestäni on vallesmannin tultava yksin. Jos tahdotaan, että miehet ryhtyvät tässä asiassa vallesmannia tukemaan, niin he ryhtyvät siihen vapaaehtoisesti, ei muuten.

— En usko. Mutta jos joku sattuisi olemaan pikku hiprakassa, niin kruunun silmä on ummistettava. Muuten on turha tullakaan.

Vallesmannin ylpeys oli kiemurrellut koko ajan ja sisu kuohunut, mutta hänen viisautensa voitti niin paljon, että hän näytti melkein ystävälliseltä noustessaan lähtöä tekemään.

— Ilman Ottoa ei tästä yrityksestä synny mitään. Juuri hänen turvissaan tulee mitä tulee, — sanoi Iisu, leveästi nauraen.

— Isäntä ei ainakaan hänen ansioitaan peittele, — sanoi vallesmanni yrmeästi.

— En. Mutta en minä myöskään osaa niitä tarpeeksi ylistellä, — sanoi
Iisu jotenkin terävästi.

Kun miehet tulivat ulos, niin he kuulivat helkaristiltä aikamoista kirkunaa ja metakkaa.

— Vallesmanni ajaa sitten perässä, — huusi Iisu ja seurasi nopeasti
Ottoa.

Kun he lähestyivät risteystä, kuulivat he hirveätä jyskettä, räiskettä, metakkaa ja kiljuntaa.

Kun risteys tienmutkasta aukeni heidän eteensä, saapui vallesmannikin paikalle.

Risteyksessä mylvittiin, möyhyttiin, ryskittiin poikki aidan seipäitä ja karjuttiin satapäisiä voimasanoja. Näin tekivät etupäässä hajallaan risteyksen ympärillä olevat miehet. Keskemmällä, helkakokon mustuneella pohjalla ja tiellä rinnusteltiin, läiskittiin iskuja ja oltiin tukkanuottasilla.

— On! Tämä ei ole sallittavaa, — sanoi Otto rauhallisesti ja astui miesjoukkoon.

Vallesmanni sai nyt katsella sellaista nujakkaläiskettä, jota hän ei ikinä ollut ennen nähnyt.

Hetken aikaa »leivottuaan», sanaa sanomatta, rupesi Otto kierauttelemaan maantien ojaan tukkanuottaparin sieltä ja rinnusparin täältä. Tämä kaikki kävi niin kevyesti ja vaivattomasti, että vallesmanni ei voinut olla ihastuksesta huudahtelematta.

Muuan korpikulman mies seisoi keskitiellä seiväs kourassa. Otto meni suoraan miestä kohti ja otti häntä niskasta kiinni.

Mies koetti vapautua, mutta Oton koura pusertui yhä tiukempaan hänen niskaansa. Lopulta miehen kädet alkoivat herpaantua ja seiväs putosi maahan. Otto hellitti otteensa. Miehen silmitön sisu ei kuitenkaan ollut herpaantunut. Hän katseli ruohovierussa olevaa kiveä, mutta se oli liian kaukana. Hän tempasi puukkonsa. Kun sen terä välähti, antoi Otto sellaisen potkun miehen kylkeen, että hän lensi suin päin vesitäyteiseen ojaan, minne hänen puukkonsakin singahti.

Tällä välin olivat kaikki selvät lähikylien miehet kertyneet Oton ympärille.

— Ettekö te tiedä, etteivät humalaiset saa reuhata nujakkapaikoilla? — tiuskaisi Otto. — Saattakaa heti meidän kylien hiprakkaiset pojat kotiaan, ennenkuin vallesmanni ottaa heidät kirjoihinsa!

Tämä ymmärrettiin kovin hyvin, ja humalaistenkin älyä kannusti vallesmannin virkalakin arveluttava lähestyminen.

Joukko poikia kertyi vikkelästi muutaman harvan hutikkaisen ympärille lähtien viemään heitä temmellyspaikalta.

Jo saapui vallesmannikin pamppuineen ja hyökkäsi löylyttämään ojasta kömpivää puukkomiestä.

— Sinä, hunsvotti, vai sinä heiluttelet puukkoa kruunun maantiellä! — puhisi vallesmanni ja iski muutamia tuimia iskuja. — Kuka tämä rakkari on?

— Ei ole tästä pitäjästä. Korpilaisten mukana saapui tänne retkuilemaan, — selitti joku.

Vallesmanni määräsi pari rotevaa miestä viemään puukkomiehen
Noronpäähän, missä oli vanginkuljettaja.

Otto pelkäsi, että vallesmanni innostuisi käyttämään lain kouraa laajemmastikin. Samaa pelkäsivät myöskin korpilaiset, jotka muutenkin tunsivat itsensä kovin epävarmoiksi Oton ilmaantumisen jälkeen. Sentähden he öräilemättä puikkivat käpälämäkeen, kun Otto käski heidän heti taivaltaa takaisin korpeensa.

Miehet lähtivät niin nopeasti, ettei vallesmanni ehtinyt heitä pamputtaa, niinkuin olisi halunnut. Paria vain ehti vähän ohimennen sivaltaa.

Otto antoi viittauksen viimeisillekin miehille. Nekin poistuivat paikalta. Tappelu oli loppunut, eikä rähinää kuulunut mistään.

— Näin niitä hunsvotteja on kohdeltava! Kyllä minä niille rakkareille näytän, — rehenteli vallesmanni. Mutta kun hän kuuli Oton ja Iisun naurahtavan ja näki heidän hymyilevät kasvonsa, niin hän aavisti, että nuo miehet voisivat pitää häntä pilkkanaan, jos hän tähän suuntaan jatkaisi. Ja mitä hän oikeastaan oli tehnyt? Hutkinut ojassa makaavaa miestä? Ei, ei! Kyllä Otto oli tehnyt puhdasta ihan yksin.

Vallesmanni katseli Ottoa, kun tämä irroitti hänen hevosensa aidasta ja antoi hänelle kääseihin ohjanperät. Oikeamielinen hän tahtoi olla ja miesmäinen, eikä mikään turhamielinen narri. Ivaa ja ilkkumista hän kauhistui. Nehän jo nauroivat hänelle. Hän myönsi, että Otto oli verraton.

Saatuaan ohjakset käteensä oli vallesmanni niin ihastunut Ottoon ja omiin ajatuksiinsa, että tarjosi kätensä hyvästiksi — tai oikeastaan vain pari sormea, mutta olihan sitä siinäkin.

— Kyllä minä myönnän, että sinä olet tämän pitäjän kuningas. Minä olen ainoastaan vallesmanni, — sanoi hän nauraen. — Huomenna tavataan uudelleen.

Tässä kokouksessa vallesmanni sai sitä tukea, jota hän niin kipeästi tarvitsi paikkakunnan järjestyksen ylläpitäjänä. Mutta hänelle sanottiin suoraan, että ilman Laikan Oton vaikutusta raukeaisi koko puuha myttyyn.

Näin sai orastavan alkunsa se riihattomuuden hillitsemistyö, joka oli jatkuva ja kehittyvä vuosikymmenien aikana, kunniaksi toimeenpanijoilleen ja kansalle iloksi.

Hän oli opetellut erämiehen taidon ja vaelteli päiväkaudet saloilla ja erämailla, pyydystellen riistaa jos minkälaista.

Aamun sarastaessa Otto tavallisesti lähti retkilleen ja palasi iltapuhteen hetkinä asuintilalleen. Kamarissaan ei hän kuitenkaan ehtoitansa viettänyt, vaan otti rivakasti osaa talonväen puhdetöihin avarassa pirtissä, missä keskeisenä ja arvokkaana seisoi monihaarainen pärepihti uunin kolkalla. Nyt pimeänä aikana se oli mustuudestaan huolimatta kaikkien huomion esineenä. Keväisin sitä säälimättömästi halveksittiin, viskeltiin nurkasta nurkkaan, kunnes vihdoin kesän tultua heilautettiin eteisen kokille lojumaan. Ei katsottu niin tarkkaan, eikä liioin välitetty, vaikka jokin sen jäsenistä olisi saanut pienen väännähdyksenkin. Hylky kuin hylky!

Mutta kun kyäs oli ilmaantunut pellolle, niin kylläpä ihmismieli muuttui. »Kyäs pellolle, halko uuniin, päre pihtiin», oli tapana sanoa.

Niinpä kompuroitiinkin pian kokille ja hellävaroen kannettiin jonakin iltapäivänä pihti pihalle pestäväksi ja puhdistettavaksi. Vääntyneet jäsenet oiottiin ja »valoukko» asetettiin talviseen työhönsä.

Näin seisoi pihti taas tärkeän näköisenä ja leppyneenä keväisestä kohtelusta, valaisten kehrääjien, karstaajien, kutojien, höylääjien, sahaajien ja veistäjien tyyntä ahertamista.

Vaiteliaana kuunteli valoukko kesäisiä tarinoita, iloista leikinlaskua ja menninkäisjuttuja, pudotellen mustankiiltävää kartta permannolle ja tuprutellen paksua savua, joka tiheänä pilvenä kellui ortten alapuolella.

Tällaisessa ilmapiirissä viihtyivät tarinat ja sananlaskut. Vanhat sadut saivat uutta runouden verta suoniinsa ja alkoivat elää uudelleen. Mielikuvituksen vehmaat lehdot ja loistavat kukkanurmet olivat astuneet kuluneen kesän ja suvisten ilojen tilalle.

Rikkaat elämykset elettiin ja tunnettiin nämäkin pitkinä puhteina, vaikka ei niin riehakkaasti kuin kesäisissä kisoissa ja aurinkoisilla työmailla. Oli kuin suvisen elämän muistelua, punnitsemista, puhdistelemista ja aittaan kokoamista.

Puhdetyön tasaisuus ja leppoisuus antoivatkin erikoisen tilaisuuden näille mielikuvain ja tunteitten askarteluille, vaikka puhdetöissäkin oli kilpakiista olennaisena, sillä ilman kilpaa ei tehty mitään, lukuunottamatta kotoisia arkiaskareita. Kilvan kynnettiin, lannoitettiin, kylvettiin ja ojitettiin. Kilvan hakattiin halot, niitettiin ja leikattiin. Oli mieliin pesiytynyt ja veriin tarttunut isiltä peritty työteliäisyys, joka oli lyönyt kiistaleimansa kaikkeen kynnelle kykenemiseen, hevosten karvainkiillosta lehmien ja lampaitten antimiin asti. Oli kotikilpa, naapurikilpa ja kyläkilpa. Elettiin kilpamerkeissä, joitten mukaan ihmisten, talojen ja kylien arvo mitattiin.

Tällainen kilpakiista vallitsi puhdetöissäkin, mutta erosi luonteeltaan ulkotöitten nopeussaavutuksista. Ei pidetty voittajana sitä, joka lyhyimmässä ajassa valmisti astian tai reen, vaan sitä, jonka käsistä lähti lujin ja kaunismuotoisin esine. Taituruutta ylisteltiin ja arvosteltiin. Hutiloimista ja »hökän lykkäämistä» moitittiin ja pilkattiin.

Ulkotöissäkään ei tietysti »hökää» siedetty, mutta niissä eivät aisti ja maku päässeet kätevyyden arvoa kohottamaan samassa määrässä, joten niiden kilpa ratkaistiin eri mittojen mukaan. Tätä paitsi — ulkotöissä oli kiire. Kesä oli lyhyt ja luonnon esteitä oli vältettävä kaikin keinoin. Pirttitöissä oli mitattomasti aikaa, ja kaikki parret ja orret olivat kukkuroillaan jos minkälaista kotiteollisuustuotetta. Tämä varastojen runsaus ja siitä johtuva rauhallinen kilpailu tarvekalujen paremmuudesta kehittelivätkin taituruutta yhä korkeammalle tasolle.

Otto oli jo kauan pyöritellyt päässään erikoista ajatusta. Hän oli aikoja sitten suoriutunut kiitettävästi pytyistä ja rasioista, tiinuista ja tynnyreistä. Hän oli tehnyt rekiä ja kärryjä sekä näverrellyt haravan lappeita ja kirvesvarsia. Kaikkea tällaista tavaraa oli Laikalla enemmän kuin tarpeeksi. Jotakin erikoista oli tehtävä.

Ajella omilla kääseillään joskus häihin tai markkinoille, oli viekoitteleva ajatus, josta ei päässyt yli eikä ympäri. Se oli toteutettava.

Tässä mielityössä kului syksy ja taittui talven selkä kuin huomaamatta. Mutta kun ajopelit lumien sulaessa valmistuivat, heräsivät Otonkin vaistot talvitorkuksistaan ja mieli alkoi virmuuttaan värähdellä.

Epämääräisessä mielentilassa, jonka juurta ja syntyä ei tarkemmin tuntenut eikä halunnut tutkiakaan, Otto katseli ympäristöään jonkin päivän — kunnes siihen kyllästyi. Tämä vaistoaminen oli niin selväpiirteistä, että Otto sonnustautui ja lähti astumaan kohti sisarensa taloa, missä tiesi viihtyvänsä ainakin vastaiseksi.

Helluntain tienoissa tuotiin sitten Parrilaan emäntä Orttenmaalta. Mutta ei Otto ollut niitä häitä tanssimassa. Hän ilmaantui Laikalle vasta ruistalkoitten aikaan, ottaakseen osaa elojuhliin, jotka olivat tunnetut kiinteästä, sitkeyttä kysyvästä kilpatyöstään ja riehakkaasta ilonpidosta leikkuutansseissa.

Koko kyläkunta oli mukana näissä talkoissa, ja eri talojen ruis leikattiin yksissä neuvoin vuoronsa ja tuleentumisensa mukaan. Leikkuuaikana syötiin juhla-ateriat pelimannien soittaessa ja viljan »katkettua» kaiutettiin riemuhuudot, jotka raikuivat iloa pursuvista rinnoista. Olihan taas ensi talven leipä tiedossa.

Illat tanssittiin ja aamuyöt nukuttiin. Molemmat hyvinkin tyyten tehden. Seuraa vana päivänä oli sama leikkuuleikki ja kilpa edessä.

Eräänä paahteisena päivänä tuli Laikan vuoro. Kylän kahdeksan parasta leikkaajaa oli asettunut vierekkäisille saroille. He seisoivat valmiina ratkaisemaan kilpansa, joka edellisenä päivänä oli jäänyt kiistanalaiseksi.

Sen saran »nelikko», jota syytettiin häviöstä, väitti, ettei heillä ollut tilaisuutta valita neljättä miestään, joten voitto oli jäänyt sattuman varaan. Kilpa oli uusittava.

Tämä päätös ei kuitenkaan miellyttänyt kahta kylän parasta sitojaa. He vaativat, että parhaat leikkaajat hajoitettaisiin eri saroille, sillä heilläkin oli kilpa paremmuudesta. Kumpikin uhkasi sitoa kuuden leikkaajan jäljet. Mutta tasaväkisyys rikkuisi, jos toisen osalle tulisi kuusi parasta ja toiselle vain kaksi.

— Otatte kumpikin yhden parhaitten saran ja sivulta kahden hengen jäljet, niin olette tasapelissä! — koetti Laikan isäntä välittää leikkisästi, vaikka hän tiesi vallan hyvin, ettei asiaa siten voinut järjestää.

— Niin — ja kun sitten leikkaajien väli erittyy pariksikymmeneksi syleksi, niin opitte juoksemaan! — nauroi Iisu.

Leikkuuväki naureskeli ja alkoi heitellä sutkauksia, mutta sitoja-kilpailijat seisoivat totisina kiihkossaan. He eivät halunneet jättää asiaansa leikin jalkoihin. Molemmat olivat kylän parhaita poikia, ja tasaväkisyytensä oli heillä alituisena kiistakapulana.

— Odottakaa nyt siunaaman hetki! Tuolla tulee Otto. Hän selvittää silmukan! — huusivat pojat Otolle, joka juuri hyppäsi aidan yli vainiolle.

Ripustaessaan takkiaan ja liivejään aidan seipääseen sai Otto kuulla, mitkä tärkeät asiat olivat nyt pahasti solmussa.

— Onhan muitakin sarkoja! — hymyili Otto. — Mitä iloa sitten siitä, kun parhaat ovat poissa — täällä yhdessä läjässä. Voisihan tuolta lappeelta ottaa vaikka kaksi sarkaa saamatta sentään ilon rippuista osakseen! pahoittelivat pojat.

— Se mies on vielä syntymättä, joka kahdeksan jäljet sitoo! — huusi toinen.

— Ei ainakaan tämän rykmentin! — nauroi kolmas. — Älä kehoittele miehiä semmoiseen, mihin et itsekään pysty! Ei hyväkään kaikkea voi.

— Ei, ei! Hiirenhäntiä ei saa tehdä! — komensi Iisu. — Minä kyästän ja jätän suikut haravan alle. Ne saa sitojakin jättää.

— Kyllä tapa tunnetaan. Työ pitää kelvata vaikka maakunnan nähtäväksi! — huudettiin leikkaajien rivistä. — Ja nyt painamaan, miehet! Sitokaa tai jättäkää!

Kun tämä käsky kuului, painuivat kymmenet selät köyryyn, ja helisten alkoivat kuivat oljet katketa terävien sirppien kahmaistessa.

Juttuaminen ja nauru loppuivat. Vainiojalasta ei kuulunut muuta kuin sirppien kahinaa.

Sitojat seisoivat kukin paikallaan sarkojen päissä, odotellen sen verran luokoa, että saivat vapaamman tilan.

Pojat seisoivat neuvottomina paikoillaan, tietämättä mihin heidän pitäisi ryhtyä.

— En minä muuten, mutta turhan touhusta syntyy vain naurun rähäkkää, — sanoi toinen alakuloisena.

— No, ei kai yritys miestä huononna. Sen voin teille näyttää. En sano onnistuvani, mutta en häpeä, jos häviän. Laskekaa sitomat nyt kun alan ja silloin kun leikkaajat lopettavat, että saamme kilpa-eron. Kohta on kolme riviä. Silloin alan, — puheli Otto rauhallisesti.

Otto hyökkäsi ensimmäisen sitoman luo — toisen — kolmannen — ja niin yhä edelleen. Käännällys — solmiaisen häilähdys — salamannopea sitokierros ja hypähdys seuraavan luo. Ennenkuin pojat ehtivät sanaa vaihtaa, palasi Otto jo toiselta saralta, toista riviä pitkin. Mutta silloin heilahtikin jo viides sitomarivi sängelle.

Henkeään pidättäen pojat kuiskasivat ajatuksensa. Silmät ympyriäisinä he seurasivat Ottoa, joka näytti vain vähän koskevan sitomiin kuin ohimennen. Ei näyttänyt todelta, että hän ne sitoi.

— Laikan Ottohan siellä ajaakin meitä takaa! — huusi joku leikkaajista.
— Painakaa, miehet! Ohoi!

Otto ei katsonut oikealle eikä vasemmalle eikä sanonut mitään. Hän näki vain sitoman, yhä uuden ja uuden. Niitä työvaisto käsitteli ilman muuta. Ja hänen nopeutensa kasvoi kasvamistaan.

— Katselkaa, pojat, ja ottakaa onkeen! — sanoi Iisu leveästi hymyillen, kyästäessään hiki hatussa. — Ei hiirenhäntiä, miehet! Jätä sitomatta, Otto! Häkilälle, häkilälle! Ei saa heitellä hujan hajan! Leikkaajat, ohoi!

Iisullakin oli täysi työ, mutta siitä huolimatta hän komenteli näin vanhasta tottumuksesta ja kai senkin tähden, ettei päästäisi tekemään Otolle käyryyttä.

Kun päästiin puolisarkaan, oli enää kaksi sitomariviä Oton ja leikkaajien välillä.

— Sanoinhan, että Otto parantaa! Näetkös! Näyttää, että hän ainoastaan kääntää sitoman. Minun täytyy mennä lähemmäksi. Tuntuu ettei ajatuskaan kulje niin nopeasti kuin hänen työnsä.

— Pane siihen ajatusta, niin siikko tenää heti! — Ei mennä liian lähelle! Se häiritsee.

Muitten sarkain leikkaajat jäivät pahasti jälkeen. Pian he lopettivat työnsä kokonaan ja kerääntyivät katselemaan tätä harvinaista kilpailua, joka oli kaksinkertainen. Leikkaajat toisiaan vastaan ja sitoja heitä kaikkia vastaan.

Joku katselijoista hörähti, mutta kukaan ei nauranut. He olivat niin jännittyneitä.

Onneksi Otolle leikkaajat olivat niin tasaväkisiä, ettei sarkojen väliin jäänyt häiritsevää hammasta. Syöstävän tapaan sai Otto kulkea edestakaisen matkansa sarkojen poikki. Herkeämättä, hellittämättä jatkuivatkin hänen kärppäliikkeensä täsmällisesti, konemaisesti. Ei ollut aikaa hengähdykseen eikä harhaotteeseen, sillä yhä tulisemmin helähtelivät ja välähtelivät sirpit hänen edellään. Yhä konemaisemmin ja kiihkeämmin työskentelivät leikkaajat, aavistaen, että saran pää ei enää ollut kaukana.

— Kymmenen syltä enää saran päähän! Ohoi! — huusi Laikan isäntä, joka juuri lähesty kantaen isoa olutämpäriä.

Leikkaajat kuulivat tämän. Se vihlaisi heidän korviaan kuin ruoskan isku. He kiristivät nopeuttaan minkä saattoivat. Hiki tippui, ja kosteat käsivarret kiilsivät auringossa.

Otossa ei huomannut erikoista kilpakiristystä, ei ainakaan vielä. Mutta hän itse tiesi, että hän voi lisätä vauhtiaan, kunhan se vain tapahtuu hitaasti ja huomaamatta. Hän oli selvillä siitä, että äkillinen nykäisy saattaisi epäkuntoon toiminnan, joka jo oli saavuttanut vaistomaisen kätevyyden. Äkillinen temppu rikkoisi säännöllisen liikehtimisen ja tuottaisi tappion voiton sijasta. Kokemus oli hänelle sen opettanut.

Nyt Otto alkoi kiristää. Hitaasti, hyvin hitaasti, mutta alituiseen hän lisäsi nopeuttaan. Katselijat eivät aluksi huomanneet mitään muutosta.

— Otolla on kai jo kiristys henkihieverissä — luuletko? — kysyi joku hiljaa paikan isännältä.

— Ei koskaan ennen kuin voitto on saavutettu! Tuskin silloinkaan! Etkö huomaa, miten sitomarivit vähenevät?

Pian alkoi Otto kulkea viimeistä sitomariviä ja ehti ensimmäisen saran poikki, ennenkuin uusi rivi heilahti sängelle.

Katselijat liikehtivät innoissaan eivätkä malttaneet enää pysyä äänettöminä.

Vasta samassa hetkessä, kun Otto sitaisi viimeisen rivin viimeisen sitoman, heilahti uusi rivi sängelle.

Iisu oli jo avannut suunsa voittohuutoa varten, mutta ei ehtinyt sanoa mitään. Henkeään pidättäen jäi Iisu odottamaan tämän rivin loppuun, mutta sama juttu uudistui. Viimeisen sitoman ajalla heilahti uusi rivi — ja saran pyörtänö alkoi häämöttää olkien läpi.

Nyt oli Otto voittanut kaksi sitomariviä. Nyt saattoi uskaltaa kaikkensa. Nyt ei voisi enää mitään menettää, sillä saroissa ei ollut enää varaa kolmelle riville. Hän oli voittanut, vaikka tähän lopettaisi. Otto uskalsi viimeisen hurjan kiristyksen. Terävin nykäyksin hän suorastaan juoksi kyynisenä sarkojen poikki ja heilautti ilmaan viimeisen siikon.

Iisu vaani silmät terävinä sitä hetkeä, jolloin Otto hyökkäsi viimeiselle sitomalle.

— Sitoja työtön! Ohoi! — huusi Iisu täyttä kurkkua juuri silloin, kun
Oton siikko lensi ilmaan.

Vasta nyt heittivät leikkaajat viimeiset sitomat sängelle. Molempien sarkojen leikkaajat oikaisivat selkänsä samanaikuisesti ja yhtyvät riemuhuutoihin sitojan kunniaksi. He eivät keskenään olleet voittaneet eivätkä hävinneet, mutta Otto oli antanut ennenkuulumattoman näytteen. Siitä piti riemuita niin, että kuuluisi järven yli kirkolle asti.

— Suotta kiitosta, — koetti Otto selittää. — Onnistuin näin harvassa rukiissa, mutta ollapa tiuhempaa, niin kyllä olisin tanaantunut.

Sen kyllä ymmärsivät muutkin, mutta siitä ei välitetty, sillä teko oli joka tapauksessa ennenkuulumaton.

Oton paita tihkui hikeä, ja kädet olivat verinaarmuja täynnä, mutta mitäpä siitä! Ei sellaista kukaan pannut merkille — ja Otto kaikkein vähimmin.

Parhaat leikkaajat sijoittuivat nyt toisten leikkaajien joukkoon, ja työtä jatkettiin edelleen kilvan ja ilon merkeissä.

Ehtoollispöytä ja elojuhlan vietto olivat sijoitetut Yli-Sarrin taloon, joka oli asumaton sen tähden, että se oli naimisen kautta joutunut Laikan haltuun.

Laikan emäntä sanoi nuortuvansa ja elävänsä tyttöikänsä uudelleen, kun sai hommata Laikan osalle sattuvat pidot entiseen kotitaloonsa.

Viljan katkettua ja riemuhuutojen kaiuttua kokoontui hilpeä eloväki viettämään hilpeätä talkoojuhlaa.

Oton kulkiessa pitkästä aikaa Yli-Sarrin ruohottuneitten pihojen poikki välähti hänen päässään outo ajatus.

Saman tien se ajatus kuitenkin meni. Ei se sen kummemmin pesiytynyt Oton aatoksissa. Olipahan jonkinlainen ohrasalama, joka meluttomasti leimahti. Mistä lie tullut ja minne mennyt!

Vanhoissa tunnetuissa merkeissään vieri aika edelleen. Erikoista mainittavaa ei ollut tapahtunut syksyn eikä talven aikana.

Oton mielestä oli elämä harmaampaa kuin ennen. Milloin oli ikävä Laikalla, milloin naapuripitäjässä. Usein kulki Otto tätä väliä. Joskus hän harmistui omaan tyytymättömyyteensä. Hän ei oikein ollut selvillä itsestään. Hänessä pursui vaihtelevia mielialoja, jotka olivat hänelle outoja. Oli kuin hän olisi odottanut jotakin. Mutta mitään odotettavaa ei ollut. Eikä mitään tapahtunut! Ei hänelle eikä muille!

Vasta kun talven selkä oli taittumassa ja kun viinanvetäjät maaliskuulla palasivat pohjalaisten rantakaupungeista, tuli heidän mukanaan uutisten ryöppy, joka valtasi koko pitäjän.

Eräässä kylässä, pohjalaisten pahimmalla tappelualueella, oli viinakaravaani saanut armottoman selkäsaunan ja kokonainen viinakuorma oli heiltä ryöstetty.

Tämä oli ennenkuulumaton tapaus, eikä sen pohtiminen voinut loppua ennen kuin kevään lumien sulaessa, jolloin viimeisetkin talven muistot häipyivät ja pahimminkin haavoitetut pystyivät jalkeille.

Kesä kulki tavallista hiljaisemmissa laineissa, sillä miesten sisimmässä kyti jokin salainen hehku, joka pyrki kauemmaksi eikä ottanut riehaantuakseen kotoisissa kisoissa.

Kun tuli syksyn pärevalkeitten ja pitkien puhteitten aika, niin syntyi talvinen selkäsaunajuttu uudelleen, muistoineen ja tappion häpeineen. Nyt ei siitä keskusteleminen kuitenkaan ollut lohdutonta toivottomuutta, sillä hämärsihän helmikuun kaivattu aika jo sisäisen näkemyksen ulottuvilla. Perin pohjin järjesteltiin ja suunniteltiin retkeä samaan kaupunkiin ja saman kylän läpi, missä saatu häpeätahra vielä oli kestämättömänä. Valmisteltiin kuin sotaretkeä ennen, ammoisina esi-isien aikoina.

Pohjalaisen puukon vastineeksi punottiin hamppuisia köydenpätkiä, jotka sitten tervattiin ja neulottiin nahkaisiin tuppiin eli suojuksiin. Kun näitten aseitten tehoa koeteltiin iskemällä honkaiseen pöytään, niin merkin jätti patukka, ja hymy levisi iskijän kasvoille.

Pitäjän parhaat miehet valittiin kuormia ajamaan. Sellaisista miehistä, joissa ei ollut kahden kelimiehen vastusta, ei huolittu ollenkaan. Ja Laikan Otto oli lupautunut joukon johtajaksi. Oikein sydäntä ailahdutti, kun miehet asioistaan tarinoivat ja pamppujaan punoivat savuntäyteisissä pirteissä, pärevalkean tihruisessa valossa.

Määrätyn ajan tultua täytettiin eväskontit, tehtiin viinakuormat ja pukeuduttiin uusiin tallukkaisiin ja lammasnahkatakkeihin. Satakuormainen karavaani lähti liikkeelle kohti pohjoista päämääräänsä.

Yöpymiskohdat olivat edeltäpäin määrätyt isompiin kyliin, sillä monta pirttiä tarvittiin yösijoja varten.

Kun sitten eräänä kirkkaana sunnuntai-iltana saavuttiin tuon vihatun kylän alueille, alkoi karavaanissa salaperäinen toiminta. Joka toinen mies sitoi hevosensa riimunvarren edellisen rekeen ja irtaantui joukosta erinäisiin ryhmiin, jotka Laikan Otto otti huostaansa. Näin sai Otto käskettäväkseen viisikymmentä »vapaata» miestä, joitten ei tarvinnut huolehtia hevosistaan eikä kuormistaan.

Kylän keskivaiheilla oli matkamiesten kenttä, joka alituisten yöpyjäin jäljiltä oli tallattu kuin markkinatori. Tälle kentälle ajoivat miehet hevosensa, hyvään järjestykseen, ettei oma sekasorto estäisi nopeata lähtöä, kuten oli käynyt edellisenä talvena.

Miehet riisuivat, apettivat ja loimittivat hevoset, kantaen niille kaivosta vettä omissa ämpäreissään, jotka aina riippuivat mukana kuorman perässä.

Kylän avarin pirtti oli lähellä kenttää. Siellä tanssittiin kuuliaisia tai kihlajaisia, joten pirtti oli täynnä väkeä ja pihamaa puolillaan miehiä. Pihamaalla-olijat näkivät matkamiesten valmistelut talvi-illan kuulakassa hämäryydessä, ja joku kävi jo kysäisemässä, oliko miehillä viinaa vai tervaa kuormissaan.

— Molempia on! — sanoi puhuteltu, tarkoittaen viinaa ja tervaköysipatukoita, jotka olivat poveen pistettyinä.

Kysyjät poistuivat, mutta palasivat hetken kuluttua uudelleen, monin verroin lukuisampina.

— Kyllä nyt viinaa tahdotaan! Myyt tai et! Otetaan tuo tynnyri tuosta reen nokalta!

Samassa alkoi kuitenkin kuormamiehiä kertyä paikalle useampia, joten ottamista ei pantu täytäntöön.

Pari miestä juoksahti tanssipirttiin, ja toiset pohjalaiset vetäytyivät maantielle.

— Katkotaan köydet ja kieritetään tynnyri vajaan! — sanoi joku ja sivalsi puukkonsa esiin, mutta ei astunutkaan kuorman luo, sillä äkkiä olivat viinamiesten patukat paljastuneet.

Takimmaiset pohjalaiset eivät kuitenkaan älynneet patukoita, vaan hyökkäsivät rohkeasti esiin. Silloin tulvahti aivan odottamatta hurjia miehiä paikalle rakennusten varjoista, kahdelta puolelta. Sanaa sanomatta ja ääntä päästämättä ne hyökkäsivät.

Pohjalaiset vetivät puukkonsa ja aloittivat hirmuisen kiroilemisen ja huudon. Se ei kuitenkaan yhtään auttanut. Patukat läiskyivät oikealle ja vasemmalle ja tekivät tuhoisaa jälkeä, puukkojen putoillessa ja lennellessä lumihankeen.

Pohjalaisia kaatui ja kompuroi maassa. Nelinkontin oli heidän paettava, sillä joka-ainoa pystyyn pyrkijä sai heti mätkähdyksen, joka kaatoi hänet uudelleen.

Viimeisetkin pohjalaiset olivat juosseet pirtistä, kuullessaan ulkoa hirmuisen huudon ja mätiköimisen, mutta jo pihassa he joutuivat saman pehmityksen alaisiksi.

Hetken kuluttua ei tappelupaikalla ollut enää ainoatakaan pohjalaista.
Naisetkin olivat kirkuen, parkuen paenneet kylän kujille.

— Nyt, määrätyt miehet jäävät vartijoiksi kuormastoon! — komensi Otto.

— Toiset kymmenen sylen päähän toisistaan, pirtin ovelle asti. Muut menkää syömään ja nukkumaan heti — tuohon tanssipirttiin! Tulen herättämään neljän tunnin kuluttua.

Nukkumaan määrätyt miehet hakivat eväskonttinsa ja riensivät tyhjään pirttiin. Kun he olivat syöneet, paneutuivat he, kontti päänalaisena ja pieni heinätukko kyljen alla, lepäämään pirtin lattialle.

Otto jäi kävelemään maantielle ja valvomaan, ettei kukaan vartijoista päässyt torkahtamaan.

Määrätyn ajan kuluttua herätti hän nukkujat, päästi vartijat heidän tilalleen, järjesti uuden vartioväen ja jatkoi kävelyään maantiellä.

— Mene sinäkin nukkumaan! — sanoi Parrilan Iisu Otolle. — Minä kävelen tässä.

Häiritsemättä kului yö ja häiritsemättä pääsivät viinanvetäjät lähtemään.

Kun he palasivat kaupungista, sivuuttivat he joka toisen, entisen yöpymispaikkansa, sillä rauta ja suola tuotiin lähemmistä kaupungeista eikä näin kaukaa, joten sopi ajaa nopeammin tyhjine rekineen.

— En tiedä tarkemmin. Olin saunassa viime sunnuntai-yön, kun täällä tanssittiin. Mutta sanottiin tänne tulleen sellaisia miehiä, joilla oli omat seipäät liivin povessa.

— Rusikoivat kaikki kylän miehet, että suurin osa vieläkin makaa sängyn pohjissa. Mutta oli kai syytäkin! Miksi menivät viinoja ryöstämään?

— Kyllä vasta pääsee! Tänne on jo tullut majoitusmääräys. Tulee viisikymmentä kasakkaa meidän kylään. Hohhoh! — Se siitä tuli, kun ruvettiin räävittömiksi.

Viinamiehet lähtivät vakavina hevostensa luo. Olipa onneksi pelastuttu semmoisesta häpeästä.

— Ja onneksi ehdimme näitä kloosuttamaan ennen kasakkain tuloa. Ensi talvena olisi ollut myöhäistä.

— Kyllä meidänkin pitäjässä on tästä puoleen nujakoitava vähän hiljemmin,— naureskeli Otto.

Viinakaravaani kulki kiire mielessä tasaista vauhtia kotipuoltaan kohti, sillä pari lankkumatkaa oli vielä, ennen kelirikon tuloa, tehtävä omiin rantakaupunkeihin.

XII

Pohjanmaan-matkan jälkeen Otto oli taas painunut näkymättömiin sisarensa taloon.

Pitkäaikaista rauhaa ei tämä yksinäinen metsätalo kuitenkaan Otolle antanut. Täällä oli kai liian yksinäistä. Eränkäynti tyydytti vain oman aikansa. Jäljelle jäivät pitkät puhteet ja välttämättömät erälomat. Ne aina kiusasivat ja ajoivat kuin ahdistettua otusta. Kaihoavia muistoja nousi sieltä täältä aatoksen piiriin. Neköhän ne niin saivat aikaan rauhattomuutta ja levottomuutta? Mahtoiko hän tuoda niitä mukanaan kotikylältään? Sieltäpä tietenkin! Pitäisi kokonaan elää erossa kaikesta siitä. Niin kai pitäisi, mutta pitävää päätöstä ei syntynyt väkipakoinkaan.

Kirren sulaessa ja nurmen noustessa oli Otossa taas herännyt voittamaton halu nähdä kotiseutunsa kyliä ja ihmisiä.

Pari viikkoa ennen juhannusta Otto heittikin repun selkäänsä, otti metsästyspyssyn olalleen ja lähti taivaltamaan, oikoteitä erämaitten halki, kohti kotikylänsä vainioaukeita.

Illan suussa hän saapui muistorikkaalle helkaristeykselle. Hän tuskin muisti lapsuudestaan mitään sen varhaisempaa tapausta kuin kokon räiskeen ja loimun, joita hänet jo pienenä taaperoisena oli tuotu näkemään.

Mustuneella kokkopaikalla oli aina helluntain jälkeen joitakin hiiltyneitä kekäleitä. Niin oli ollut aina, vuodesta vuoteen, ja niin oli nytkin.

Oton teki mieli pysähtyä hetkeksi, mutta hän tyytyi kuitenkin ohimennen katsahtamaan ympäristöön, joka herätti niin lukuisia muistoja. Niille ei pidä antaa jalansijaa, muuten ne valtaavat koko olemuksen, ajatteli Otto ja kiirehti käyntiään. Hänen askelensa kuitenkin hidastuivat hidastumistaan, kunnes ne kokonaan taukosivat Loukkulan tien mutkassa, laakean maakiven luona.

Aikomatta mitään istahti Otto kiven syrjälle. Omituisen sumeata nousi hänen mieleensä, rintaansa, silmiinsä. Oli kuin usva olisi kohonnut helteisen kesäpäivän maille. Miksi tuntuikin niin raskaalle? Joko muistojen pyörylät nyt kuitenkin alkavat häntä kaartaa, vaikka hän on ne aina voittoisasti ajanut luotaan, tallannut, maahan polkenut. Täällä on nähtävästi pahempi, täällä kotipientareilla! Täällähän hän muistoja on kokoillut, mättänyt läjään kuin turvepatoa! Koko nuoruutensa aikana ei hän sen enempää niitä ajatellut! Kokosi vain ja mätti läjälle! Missä uumenien sopukassa lienee piillyt tuo mätäspato, joka nyt myötäänsä pyrkii purkautumaan ja vapauttamaan uudelleen sen elämän, joka kiihkoisessa nuoruudessa ei löytänyt uomaansa, ei päässyt lopulliseen päämääräänsä?

Huolettomana oli hänen nuoruutensa aika kulkenut. Se oli virrannut poreilevana ja räiskyvänä, milloin kiiltäen sinertävää terästä, milloin hopeana vaahdoten kuin mahtava Myllykoski tulvaveden aikana.

Milloin se loppuikaan, tuo huoleton nuoruus? Niin! Silloin kai — siellä Orttenmaan rantatiellä! Siellä kaikki pärskynä murtui korkeihin kallioihin kuin Näsiselän laineet Mustanlahden rannassa.

Se oli vain hento tyttö, joka astui tielle, hento kuin kaislan varsi, mutta tämän takana oli jäykkä törmä kuin Pirunvuoren rinne. Olevat olot siinä töröttivät! Siihen oli pysähdyttävä!

Tämä pysähdys kai sai aikaan tuon kiusallisen taakseenkatselemisen, joka nytkin koetti yllättää, välittämättä parhaistakaan ponnistuksista.

Sitäkö varten hän oli tullut tänne, että nuo tuskalliset ajatukset pääsisivät vapaasti vuotamaan hänen aivojensa läpi kuin maito kuusenhakoisesta siivilästä. Mitä hän täällä oikeastaan teki? Mutta mitä hän teki muuallakaan? Ei hänellä ollut kotia eikä kontua missään! Eikä hän sellaisia koskaan saisikaan! Ei hänellä ollut taipumusta pudota alaspäin, luopua säädystään, eikä halua tuottaa häpeätä rikkaille sukulaisilleen. Arvostaan pitävät setämiehet eivät sellaista voineet tehdä! Ja kenen hartioilla sitten manttaalisäädyn arvo lepäisi, ellei juuri setämiesten, jotka voivat sen heittää maantien ojaan, jos haluavat. Mitenkä isäntämies voisi arvostaan luopua? Ei hän putoa alaspäin, jos nai piian. Piika vain nousee ylöspäin! — Äh! Joutavaa kaikki.

Otto hymähti ylenkatseellisesti ja aikoi lähteä edelleen, kun samassa kuuli askeleita tienkäänteeltä. Hän jäi odottamaan kivelleen.

Kervilän Anna tuli Loukkulasta päin, astuen esiin tien mutkasta. Kun hän tunsi Oton, näytti hän iloisesti hämmästymän.

— En tietäneetkään, että oleskelet Laikalla nykyisin, — sanoi Anna tervehdittyään.

— Vasta olen menossa. Juuri astuin tuosta korpikujasta maantielle. Sinä olet ensimmäinen ihminen, jonka tapaan täällä.

Otto sai kuulla Annalta, että Iisu oli Porin-matkallaan, keväällä, vilustunut ja sairastunut sen jälkeen ankarasti. Kuumeesta hän kai on osaksi päässyt, mutta rinta on jäänyt kovin kipeäksi. Eivätkä kaupungista haetut rintarohdot auta mitään. Makailee vain ja joskus vähän kävellä toikkaroi.

— Tuskin häntä voi tuntea. Olen juuri tulossa sieltä. Käyn joskus
Elinaa katsomassa, kun hän ei pääse juuri mihinkään.

Keskustelu hyppi vähin erin tuttavasta tuttavaan, kunnes useimmat olivat tulleet mainituiksi.

Tärkein näistä uutisista oli Tarilan Eevan ja Jartun Kallen häät juhannuksen jälkeisenä päivänä. Mutta Otto tiesi sen, oli saanut häihinkutsun.

— Heikki uhrasi isännyytensä veljensä hyväksi, kun tiesi Kallen pikiintyneen Tarilan Eevaan. Onni pojalle! Ei tarvinnut jäädä naimattomaksi setämieheksi, — puheli Otto melkein itsekseen.

— Menevät ne muutkin naimisiin — ei yksin talojen isännät! Voi mennä Heikkikin, vaikka hänen mielestään Kalle sopii paremmin isännäksi, — sanoi Anna hyvin ohimennen ja arkisesti, yrittäen huomata ainoastaan paria kukkaa, jotka poimi kiven juurelta.

— Samassa luhdissa asun kesääni kuin kolme vuotta takaperin, — sanoi Anna vähän hämillään, mutta peitti sen, ruveten asettelemaan olkapäiltään valahtavaa liinaansa.

— Ensi viikolla on taas juhannusaatto, — sanoi Anna kuin kuulematta
Oton huomautusta, — kuuletko, että taas sataa, kuten silloin?

— Eipä ne muut juhannukset ole olleet niinkään lystiä, — sanoi Anna valmistautuessaan lähtemään.

— Minä luulen, että sokeripullien ja vehnälittusten aika on minut jättänyt, — koetti Otto sanoa iloisesti, mutta äänessä tuntui särkynyt sävy, joka ei jäänyt Annalta huomaamatta.

— En. Ennen en pelännyt edes naisiakaan, kuulin silloin olevani muitten arvoinen. Mutta olen hoksannut erehdykseni. Olenhan ainoastaan talon setämies ja mannuton metsämies. Minä voin vain katkoa muitten ystävyyskuteita, mutta en omiani solmia niisiin.

Anna naurahti hermostuneesti, astui askelen poispäin, mutta pyörähti ympäri.

— Pitääkö ajatella aina, että jotakin on niisiin pantava, jos syödään juhannuslittusia?

— Ei. Mutta jos jostakin syystä asia härnättäisiin käymään kunnialle ja sapelle, niin ei olisi muuta jäljellä kuin häpeällinen pako, peräytyminen.

— Hyvästi sitten! Yhden neuvon voisin sinulle kuitenkin antaa. Kun ammut metson itsellesi, niin voit ampua koppelon vaimollesikin!

Anna irroitti kätensä hyvästijätöstä ja lähti nopeasti astumaan
Noronpäätä kohti, katsahtamatta enää taakseen.

Otto lähti ajatuksissaan ja pää painuneena Loukkulaan päin. Miksi hän ei tarttunut pidättävästi ojennettuun käteen? Ei tarttunut, vaan antoi Annan mennä ja lähti itsekin, vaikka omituinen vihlaisu tuntui jossakin rinnan uumenissa. Samoin oli hän lähtenyt kerran ennenkin, melkein samoilta paikoilta ja melkein samanlaisten ajatusten vallassa. Silloinkin hän oli vapaaehtoisesti luopunut Annasta. Siitä oli nyt kulunut kolme vuotta. Miten samanlaiset olivatkaan nämä tapaukset — ja kuitenkin — miten erilaiset! Silloin luopui rikkaus, ylimielisesti, luulotellusta paljoudestaan! Nyt karttoi köyhyys, arkuudessaan, luuloteltua almua.

Omituista — ajatteli Otto. Elämä vetää aina vastahankaa sille, joka rupeaa sen syvyyksiä penkomaan. Ennen oli kaikki niin yksinkertaista! Nyt on kaikki sokkeloista, kuin korpien risteilevät polut. Parempi olisi ollut uupua sokkona kylätielle kuin näkevänä eksyä erämaan verkkoihin. Miksi olikaan hän tuntenut niin syvästi köyhyytensä avuttomuuden? Eiköhän se ollut hänen markkina-ihanteensa, joka tunteen oli synnyttänyt? Joku köyhempi tyttö ei olisi sitä tehnyt niin voimakkaasti. Olisiko Anna sen tehnyt? Olisi kai herättänyt tajuamaan, että setämiehen asema on paha pulma, mutta ei ehkä synnyttänyt kalvavaa alemmuuden tunnetta, herääminen ei olisi pistänyt niin kipeästi — ehkä ei olisi pistänyt ollenkaan. Annan käytöksestä ei ainakaan ole koskaan voinut saada sellaista käsitystä. Päinvastoin! Kuinka ystävällinen hän oli nytkin! Oli aina ollut!

Otto pysähtyi ja katsoi taakseen. Hänestä tuntui, että hän oli käyttäytynyt kömpelösti Annaa kohtaan. Mutta mitä muuta hän sitten voisi? Uskaltaisiko hän kosia ja antautua potkittavaksi? Mutta jospa Anna ei potkisikaan? Ei, kaikesta päättäen! Otto aikoi juosta Annan jälkeen, päätti jo melkein, mutta lähti kuitenkin hitaasti kotikyläänsä päin.

Otto naurahti, kun ajatteli Annan viimeistä lausetta. Mistä keksikin?
Hm. Ampuisi metson itselleen ja koppelon vaimolleen. Ja muutakin oli
Anna sanonut. Miten se olikaan? Menevät muutkin naimisiin — ei yksin
isäntämiehet! Hm. Sellaista kyllä sanotaan.

Kylän kujille tultuaan nosti hän päänsä ja kulki reippaasti kotiportailleen. Laikan Oton pää ei toki sydänsuruista saa kumaraan taipua! Mitäpä maailma köyhän miehen murheista välittäisi? Nauraisi tai ei ymmärtäisi. Siinä kaikki.

XIII

Toimettomana oli Otto asustanut muutamia päiviä setämieskamarissaan paikalla. Hänen masentunutta mieltään kohentelivat silloin tällöin ainoastaan lisääntyvät levottomuuden laineet, jotka olivat outoja hänen luonteelleen.

Huoneessaan istuskeli Otto tuijotellen ikkunastaan vuolaitten sadekuurojen synnyttämiä lätäköitä.

Onneksi edes satoi melkein herkeämättä. Se ikäänkuin puolusti hänen haluttomuuttaan liikuskella kylällä tai talon puolella muiden parissa.

Oli tyhmää, että hän oli saapunut kotia. Hän luuli mielensä siitä virkistyvän, mutta se olikin vain masentunut. Mistähän tämä omituinen herpaantuminen ja raskasmielisyys mahtoi johtua? Eiköhän tätä aiheuttanut käynti Parrilassa — Iisun huonon tilan näkeminen? Sepä se tietenkin oli! Se tämän teki!

Mutta mitä varten sitten hyökkäsivät alituisesti nuo ilkeät levottomuuden ryöpyt, jotka panivat hänet kiertämään huonettaan ja toisinaan iskemään nyrkkinsä honkaiseen seinään? Miksi ne hyökkäsivät hänen kimppuunsa kuin rakkikoirat nurkan takaa? Ja miksi hänestä aina silloin tuntui, kuin joku katsoisi häneen?

Millainen tuo katse olikaan? Lempeä, surunvoittoinen ja syvä! Tuntui vihlaisevan sydänalassa aina, kun tuo katse osui hänen sielunsa silmään. Joku oli kai joskus noin häneen katsonut, ja nyt sen jälki ilmeni, kun hän oli ärtyneessä mielentilassa.

Miksi hän sitten oli näin ärtynyt? Eihän mitään ollut tapahtunut, eikä hän ollut ketään tavannut, lukuunottamatta kotiväkeään ja Iisua…

Maltahan! Olihan hän tavannut myöskin Annan. Sitä hän ei ollut muistanutkaan.

Otto ummisti silmänsä kootakseen tuon tapaamisen muistinsa näkyviin. Mutta ei hänen olisi sitä varten tarvinnut sokaista katsettaan. Ajatus yksin riitti. Annan kuva leimahti ilmielävänä hänen eteensä. Tuossa seisoi Anna kauniina ja solakkana, pää vähän painuneena, katsellen häntä silmiin.

Otto hypähti seisomaan. Veri kohahti suonissa, ja poskia alkoi kuumottaa. Jotakin mieluisaa, hivelevää ryöpsähti tulvana hänen ylitseen. Oliko se ehkä hänen verensä kiehuntaa? Ehkä oli, koska rinnassa tuntui niin voimakas jyskintä. Hän yritti kysyä itseltään, mitä tämä merkitsi, mutta lauma puolinaisia kysymyksiä ja katkonaisia ajatuksia sotkeutui toisiinsa sellaisessa mylläkässä, että hän piti parhaana olla kyselemättä mitään, eikä hän tarvinnut ajatuksen apua siihen, mikä hänelle nyt selvisi. Hän tunsi rakastavansa Annaa.

Vähin erin alkoivat ajatukset seestyä. Useita kysymyksiä alkoi risteillä sinne tänne. Kaikki ne kuitenkin päätyivät vihlaiseviin soimauksiin. Miksi hän oli niin tylysti työntänyt Annan luotaan? Oliko hän harkinnut tämän tekonsa? Oliko ottanut varteen Annan tunteet — oliko omansa?

Mitenkä hän sitten oli tehnyt näin? Ristiriitaisten tunteitten ja ajatusten ajamana kiersi Otto huonettaan, kunnes vihdoin istui kuin päämäärään päässyt kulkija.

Väärää itserakkautta, väärää ylpeyttä, väärää oman arvon tuntoa kaikki!
Kaikki oli väärää!

Jos kerran Anna ei pelkäisi liittyä mannuttomaan mieheen, niin mitä hän sitten pelkäsi? Oliko hän olevinaan parempi kuin Anna? Vai epäilikö hän itseään niin saamattomaksi, ettei pystyisi elättämään heitä molempia!?

Raskaana putosi Oton kämmen pöytään. Ei, totisesti! Tätä tietä eivät hänen ajatuksensa olleet koskaan ennen kulkeneetkaan.. Noita toisia, vääriä polkuja ne olivat kierrelleet, eksyttäen miehen pimeihin sokkeloihinsa.

Noitten polkujen veräjä on tukittava ainaiseksi! Sääty-ylpeät setämiehet eivät kelpaa kuljeskelemaan ihmisviljoilla! Ellei ole perintöjä, niin ollaan sitten kannattamatta perinnöllistä ylpeyttä! Miksi ylpeillä tyhjästä! Tyhjä säkki ei kuitenkaan voi pystyssä pysyä.

Otto hymähti halveksivasti, kun hän ajatteli, että hän oli tuota säkkiä kannattanut pystyssä vielä senkin jälkeen, kun hän Orttenmaalla oli huomannut sen täydellisen tyhjyyden.

Tarmokkaasti nousi Otto katsomaan ilmaa, joka oli kirkastunut ja säteili nyt valotulvaisena kosteankiiltävällä nurmella ja välkkyvillä lehdillä.

Otto oli mielissään tästä, sillä se reipastutti hänet tekemään päätöksensä asiassaan ja panemaan sen rivakasti täytäntöön.

Minkä päätöksen? Hm. Suoraa päätä nyt Kervilään — siellä selviytyköön loppu!

Tehdessään lähtöä kuuli Otto eteisestä askeleita. Kompuroiden ja kolisten ne lähenivät ovea. Otto ajatteli, että tulija oli joku vieras. Hän työnsi oven auki.

— Kas! Hyvä, että aukaisit. Porstua on pimeänläntä vanhoille silmille, — sanoi Tanu vääntäytyen oven täydeltä huoneeseen. — Päivää sentään ensiksi ja terveeksi, pitkästä aikaa!

— No, enpä kai ole nähnyt Tanua meidän kylällä sen jälkeen kuin pikkupoika-aikana! — jutteli Otto asettaessaan tupakkavehkeet esille.

— En ole paljoa liikkunut sen jälkeen kuin turma minut runteli, — sanoi Tanu harvakseen ja katkonaisesti, pyyhkiessään hihaansa hikistä otsaansa ja sovitellessaan isoa ruhoaan sohvan nurkkaukseen.

— Vielä te olette yhtä komean ja jykevän näköinen kuin ennenkin, — sanoi Otto, katsellessaan harmaatukkaista vierastaan, jonka arvonantoa herättävä ulkomuoto ei ollut erikoinen ainoastaan kookkaan ruhonsa vuoksi, vaan vielä enemmän kaunispiirteisen pään ja ilmehikkäitten kasvojen tähden.

— Kyllä — mutta ilman määräaikaa. Vähän myöhemmin on yhtä hyvä. Aikani on omani, paitsi silloin, kun se kuuluu harvinaisille vierailleni, — myhäili Otto, asetellessaan pöydälle pikaria ja sokerirasiaa, tarjotakseen vieraalleen tavanmukaisen tervetuliaisryypyn.

— Minä olen nyt vaivaisesti vaeltanut avun etsinnässä kokonaisen viikon — ainakin jo kolmena päivänä, — sanoi Tanu suorasukaisesti, kun tuloryyppy oli otettu ja Otto oli korjannut viinakapistukset pöydältä.

— Sellaisen — jonka antaja minä itse olin voimani päivinä. Silloin minä annoin avosylin ja runsasmittaisesti. Nyt istun pyytäjän penkillä.

— Paljon mainehikasta olen kuullut teistä jo poikavuosinani. Sanottiin yleisesti, että käräjäin päätökset horjuvat, mutta Tuomaalan Tanun seisovat lujina. »On lujaa tekoa kuin Tuomaalan Tanun tuomio», oli yleisenä sananpartena.

— Niin — se oli siihen aikaan — jolloin elelin Tuomaalan setämiehenä — niinkuin sinä nyt Laikalla. Kruunun käsivarsi ei silloinkaan kyennyt kaikissa asioissa oikeutta turvaamaan — ei paremmin kuin nytkään. Silloin oli ehkä turvan nimenä Tuomaalan Tanu — nyt sen nimenä on Laikan Otto.

Otto teki torjuvan kädenliikkeen. Hän oli hämillään tuon älykäskatseisen miehen edessä. Sellaista ujoutta, mikä hänet nyt valtasi, hän ei koskaan ollut tuntenut valtaherrojenkaan edessä.

— Minä olen kuullut kerrottavan, että vallesmanni on nimittänyt sinua tämän pitäjän kuninkaaksi —

— Olkoon! Sinun nimesi on nyt kuitenkin Laikan Otto — ja me tiedämme kaikki, että se nimi on oikeuden turva vielä silloinkin, kun esivallan voima on aseeton. Älä rupea kieltämään! Se on suotta! Minä tunnen tuon vallan ja voiman, koska olen sitä käyttänyt.

Otto alkoi hämmentyä yhä enemmän. Jos joku nuorempi mies olisi käyttänyt tuollaista kieltä, niin hän ei olisi siitä paljoakaan välittänyt, mutta Tanun olemuksen ympärille oli jo kerääntynyt hiven tarunomaista hohdetta, mikä kohotti hänet arkisen todellisuuden yläpuolelle.

— On. — Minä haen nyt oikeutta sinulta, niinkuin sitä ennen haettiin minulta, silloin kun sitä ei saatu papilta eikä vallesmannilta.

Kärsivän ilmeen häivä vilahti Tanun kasvojen yli, vaikka hän koetti hymyillä.

— Loukkauksista ei minun ikäiseni mies enää paljoa välitä, mutta — tässä on kysymys perheen ja suvun häpäisemisestä.

Tanun äänestä kuulsi niin suuren murheen ja kärsimyksen väreily, että Otto hätkähti. Hän ymmärsi heti, ettei häväistys ollut Tanulle mieskohtaista. Eikä perheeseen kuulunut muita kuin Tanun kaksikymmenvuotias tytär, Aliina.

— Minä melkein arvasin. Esalla on ennestäänkin jo näissä asioissa rämeisiä polkuja takanaan.

— Mitä lie. Meidän käsittääksemme hän kuitenkin aikoi naida Aliinan. Eikä siinä mitään järkisyytä esteenä ollut minunkaan puoleltani, kun tiesin, ettei Hoijalaan rahaa tarvinnut naida. Helluntain jälkeen näkyi kuitenkin tie Hoijalasta meille katkenneen. Eikä sille välille ole saatu siltaa syntymään, vaikka selvästi on saatettu Esan tietoon jättämänsä tytön tila.

— Yritinhän minä. Mutta hän karttoi minua niin ovelasti, ettei siitä tullut mitään. Arvelin kyllä hänet siihen pakottaa, mutta viime maanantai-illan jälkeen se näyttää tarpeettomalta vaivalta.

— Esa kuuluu antaneen silloin kihlat toiselle tytölle. Se juttu käänsi minun kulkuni kirkkoherran luo — ja sitten vallesmannin — mutta sielläpäin vaaditaan silminnäkijäin todisteita tai muita yhtä päteviä todistuksia. Hm. Niitä kai ei Aliina ole osannut hankkia heidän salaisiin kohtauksiinsa.

Katkera iva ja vaivoin pidätetty raivo pursui Tanun loppuhuomautuksesta. Hän ryki ja nieleskeli taistellessaan urhoollisesti tunteitten ryöppyä vastaan.

— Juokaahan tuosta kaljaa! Se vasta äsken tuotiin kellarista. Sitten jatkamme ja mietimme, — kehoitteli Otto mahdollisimman huolettomasti, ettei mitenkään tulisi kohennelleeksi niitä tunteitten sulkuja, joita Tanu näkyi kaikin voimin koettavan tukkia.

— Jo tullessani tunsin tulevani oikean miehen luo enkä aluksikaan olisi kääntynyt lakien enkä evankeliumien puoleen, jos olisin tietänyt sinun saapuneen Laikalle. Vasta tänään sain sen kuulla. Et ole minulle mitään luvannut, mutta minä näen silmistäsi, ettet ole kylmä asialleni, jonka totuudessa ei pitäisi olla hankaamisen tilaa, sillä Aliinassa en ole ikinä havainnut pienintäkään vilpin merkkiä. On ilmetty äitivainajansa. Mutta jos haluat, niin voit itsekin puhutella Aliinaa.

— Älkäähän nyt! Siihen minussa ei ole miestä. Eikä Aliinaa saa asettaa sellaisien julkeuksien alaiseksi. Mahtaa raukalla muutenkin olla tuskaa.

— On — on — varmasti on! Lopettanut olisi jo poloiset päivänsä, ellei olisi niin lujasti uskonut, että minä voin järjestää asiat oikealle tolalleen. Pikku raukka. Hän luottaa minuun kuin kallioon. Hän ei kai huomaa, että minusta on tullut raihnas vanhus, jolla ei enää ole miehen mittaa. Hän kauhistuisi, jos tietäisi, että minä kuljen apua hakemassa pitkin pitäjää. Se veisi häneltä viimeisenkin toivon. Ainoastaan minuun hän luottaa. Ja minä luotan ainoastaan sinuun.

— En. En ollenkaan. Silloin kun minä olin sinun sijassasi, en halunnut kuulla muitten tyhmiä mielipiteitä — ja minä arvelen, ettet sinäkään sellaista halua, vaikka kysyt. Ymmärrän, että kohtelet minua ystävällisesti. Jos johonkin kohtaan tarvitset sitä pientä apua, mihin minä pystyn, niin käsky riittää. Kaikki neuvoni ja kykyni ovat käytettävissäsi, kunhan ensin olet tien valinnut. Sitä ei toinen voi sinulle osoittaa, eikä muilla ole sitä ennen asiassa mitään sanomista.

— Olin juuri lähdössä Noronpäähän, kun te tulitte. Ellette jaksa heti lähteä kotianne, niin lepäilkää täällä…

— Ei, ei! Minä lähden heti. Jaksan kyllä kulkea hitaasti, mutta jos sinulla on kiire, niin älä välitä minusta!

— Niinpä lähdetään sitten, ilman muuta! Tulitteko oikotietä Kulomäen yli?

— En. Polku on minulle liian kuoppainen. Eikä meidän kulkumme käy yhdessä. Minä suotta sinua hidastuttaisin.

— Luulen tietäväni tarpeeksi. Pääasia riittää. Puuttuu enää uuden morsiamen nimi?

Tanu huomasi, miten Oton ruskea hipiä valahti kalpeaksi. Hän tunsi sisimmässään Oton tuikean, pistävän katseen. Hän aavisti heti asioitten yhteyden.

Mitenkä tämä nyt sopeutui? Jokunen päivä sitten oli Anna sanonut olevansa vapaa. Milloin tuo kihlaus oli tapahtunut? Ehkä sen jälkeen kuin hän tapasi Annan!

— Onko Anna ottanut Esan kihlat — ja milloin? — ryöpsähti Oton kysymys tiukkojen huulien välitse uhkaavana ja vaativana.

Tanu oli juuri yrittänyt ylös, mutta kysymyksen vakavuus painoi hänet jälleen asemilleen.

— Varros nyt, — sanoi Tanu leukaansa sivellen. — Jahka aattelen. Se oli — niin oli — maanantai-iltana oli Esa vienyt kihlat Annan luhtiin. Kuulin, että Esa oli kapistuksiaan ennenkin sinne kanniskellut, mutta nyt vasta oli hän ne saanut jäämään sinne.

Läkähdyttävä tunne valtasi Oton. Hän siirtyi akkunan luo peittääkseen liikutustaan.

— Minä tapasin Annan maanantaina.. Samana iltana siis…! — mutisi Otto raskaasti, levottoman ja syyttävän laineen taas vihlaistessa hänen sisuaan.

— Tällä jutulla on oma esihistoriansa, jos mielit kuulla! Sen olen saanut korviini kylän pojilta.

— Mikä historia? — kivahti Otto ja hyökkäsi istumaan entiselle paikalleen.

— Juorut ovat akkojen asioita, eikä niihin pitäisi itseään sotkea, mutta nykyhetkellä näyttävät kaikki Esan temput kovin tähdellisiltä.

— Älä arvaa vinoon! Anna on syytön kaikkeen! — kiirehti Tanu huomauttamaan.

Otto hengähti helpotuksesta. Hän oli jo tuntenut ilkeän kuristuksen kurkussaan.

— Sanokaa sitten asia niin lyhyesti kuin voitte! Jälkeenpäin otan kyllä selvemmän pohdin.

— Sanotaan, että Esa on jo pitkän aikaa karkoitellut kilpakosijoita Annan ympäriltä omituisin keinoin. On vihjaillut siellä ja täällä, että hänellä on jo kauan ollut läheisiä suhteita Annaan.

Permantopalkki vavahti Oton jalan painosta, kun hän kiivaasti hypähti seisaalleen. Kädet pusertuivat nyrkkiin, ja katse leimahti peloittavasti, mutta hän ei sanonut mitään. Tanu kuitenkin ymmärsi, mitä Oton kaltaisen miehen vakava vihastuminen merkitsi. Hän säikähtyi oman asiansa puolesta.

— Ajattelet kai sentään Aliinaakin? Hänen ainoa pelastuksensa on avioliitto Esan kanssa, — sanoi Tanu melkein pyytävästi.

Oton tuikea ilme lieventyi, nyrkit avautuivat ja hän pyyhkäisi kevyesti kasvojaan kuin seittejä poistaakseen. Sitten hän hymähti ja nyökkäsi Tanulle ystävällisesti.

— Eikö olekin mies kummassa kolossa — kahden konnantyön välisessä? Ja kuitenkin on häntä kohdeltava kuin haurasta saviastiaa! Juuri ilkitöittensä tähden käsiteltävä kuin kukkaruukkua! — Heitettävä alas toiselta ikkunalta, mutta asetettava heti toiselle — ja katsottava ettei välillä pääse särkymään. Saakelinmoinen pulma! Eikö olekin? Mutta lähdetään nyt! Lattia tuntuu polttavan jalkojani.

— Lähde sinä vaan! Minä kompuroin miten kuten omia aikojani. Mutta anna minun ensin pusertaa kättäsi! — Noin! Tässä entinen aika kiittää nykyistä. Harvoin niin käy. Mene nyt! Minä vien Aliinalle sanan, joka vapauttaa hänet tuskista.

— Älkää! Aina voi epäonnistua! — sanoi Otto painaessaan lakkia tiukemmalle ja lähti huoneesta, kulkien nopeasti raitille. Siitä kärppäsi hän vinhaa vauhtia oikopolulle, Noronpäätä kohti.

XIV

Kervilän Anna istui kangastuolissa, yksinään avarassa pirtissä. Salamana lenteli syöstävä, polkusimet suhahtelivat, ja kaide helskyi. Mutta aina, kun syöstävään oli puola muutettava, katkesivat terhakat iskut pitkiksi ajoiksi. Herpaantuneena vaipui käsi, ja tuskaiset ajatukset ryöpsähtivät valloilleen kivistävässä päässä. Ne riehuivat kuin lieskakielekkeet. Kuinka sekavia olivatkaan nämä ajatukset! Tolkkua niistä ei saanut!

Kangaspuitten helskynä ei niitä selvittänyt paremmin kuin hiljaisuuskaan. Hetkeksi oli toki vaihtelun vuoksi rauhallisempaa, kun polkusimet lepäsivät. Silloin oli hiljaista pirtissä ja koko talossa. Ei kuulunut enää sateenkaan ripsutusta lasiruutuihin. Aurinko oli alkanut räkittää ikkunalaudalle, missä harmaajuovainen kissa kehräsi kyyrysillään ja silloin tällöin raotteli unisia silmiään. Mirrin rauhalliseen hyrräykseen sekoittui yhtä rauhallinen ja laiskanharva kaappikellon naksutus. Tämä yksitoikkoinen hiljaisuus viihdytti hetkeksi, kunnes sekin tuskastutti. Kun levottoman veren suhina alkoi kuulua korvissa, tarttui Anna taas syöstävään, tukahduttaakseen yksitoikkoisen äänettömyyden yhtä yksitoikkoisiin kaiteen iskuihin.

Annan mielestä tämä äänten vaihtelu lievitti jonkin verran sitä omituista puristusta, mikä ahdisti rintaa ja pakotti päätä.

Kunpa edes väki saapuisi työmailta! Mutta kaappikello naksutteli vain yhtä laiskasti. Eikö mahtanutkin salavihkaa pysähdellä silloin tällöin? Kuka sen itsepäisen oikkuilijan tietää! Onhan sattunut aikoja, jolloin viisarien nopeus on näyttänyt aivan uskomattomalta! Ovat ihan lennossa kiitäneet tuntimerkkien välin, vaikkei mitään syytä kiirehtimiseen olisi ollut.

Kun kangaspuitten helske taas kerran taukosi, katsoi Anna kuin tosissaan lasiaukkoa kellokaapin kuvussa. Vielä sentään heiluri livahteli lasin ohi silloin tällöin.

Kissa nousi etujaloilleen istumaan, ravisti kärpäsen korvalehdeltään ja rupesi ahkerasti kasvojaan pesemään. Vieraitako? Pyh! Kylläpä ne vieraat tunnetaan. Älä vain suotta Esan tähden naamaasi pese! Hänestä juuri tämä ajatusten sotku on lähtöisinkin! Eikös? Eteisestä kuului askeleita. Kukahan sieltä? Polkusimet kolahtivat taas, ja syöstävä aloitti kiivaat hyökkäyksensä kädestä käteen.

Anna ei uhallakaan katsonut taakseen. Lie aivan läheisiä, koska kissa yhä kierteli käpäläänsä ihan korvan takaa asti ja vilkaisi vain halveksivan, nopean silmäyksen oveen päin.

— Sinähän lyöt kudetta kokoon ihan hengen edestä! — kuului Tarilan
Eevan iloinen ääni oven suusta.

— Onneksi olit sinä! Minä jo pelkäsin sydän kurkussa — kuka sieltä tulisi.

— En arvaa itsestäni, mutta minä piipahdin ensin luhdissasi, kun näin, että ovi oli raollaan.

— Siellähän Esan kihlat vielä lojuvat kirstun kannella — samoin kuin toissa päivänä.

— En ole niihin kertaakaan kajonnut. En ole vielä voinut — mutta täytyy kai kerran sekin tehdä.

Annan ääni oli hiljainen ja yksitoikkoinen kuin sen, jonka, vastustuskyky oli murtumaisillaan. Kohtalo näkyi kylmästi painavan häntä tahtonsa alle.

— Niin. Toissa päivänä olin sitä mieltä, että talonemäntä on toista kuin torpan tai mökkiläisen muija — mutta —

— Voisinhan olla mikä olen — ja jos vain sen päätöksen pystyisin tekemään, niin olisin onnellinen mielestäni. Mutta on niin avutonta, kun kaikki vetävät toista virttä — sinäkin. Olen ihan yksin. Minä en ymmärrä niihin minun omapäisyyteni on hävinnyt. Minut on ajettu hiirenloukkuun, josta en jaksa ulos, vaikka miten päin ajattelisin.

— Älä nyt vaikeroi, muuten rupeat itkemään! Annahan minun puhua! Minä olen nyt vallan toista mieltä kuin ennen. Mutta katsos nyt tuota kissaa, miten hartaasti se hieroo naamaansa! Tänne voi tulla joku — ja mulla on tärkeä asia. Voisi vielä olla Esa. Livahdetaan luhtiisi!

Nopeasti lähtivät tytöt ja juoksivat luhtiin, jonka ovelta sieppasivat avaimen sisäpuolelle.

Nyt alkoi Eevan tärkeä kertomus siitä, mitä hän oli äsken saanut kuulla sulhaseltaan Jartun Kallelta. Se oli pääasiassa samaa kuin Tanun kertomus Laikan Otolle.

Anna sai nyt kuulla, miten Esa oli menetellyt saadakseen poikamiesten mielenkiinnon syrjäytetyksi. Eeva paljasti Esan inhoittavat viittailut ja vihjaisut.

Anna kuunteli hievahtamatta silmät pyöreinä. Veri pakeni hänen kasvoiltaan. Nousi ja pakeni uudelleen.

— Nyt minä olen taatusti toista mieltä kuin ennen. En anna minulle enää tyhmiä neuvojani. Mieti nyt! Minun täytyy mennä takaisin. Kalle on meillä. Minä vain en malttanut olla heti tulematta kertomaan. Palaan heti, kun Kalle on lähtenyt! — puheli Eeva lähtiessään.

Anna ei liikahtanut Eevan lähtiessä eikä pitkään aikaan sen jälkeenkään. Hän tuijotti tyhjään ilmaan, ja rinnasta nousi tukahduttava pala kurkkuun. Hänellä oli kutistumisen tunne, kunnes olkapäät nytkähtivät rajusti ja kauan patoutunut tuska purkautui vapauttavaan itkuun.

Voimakkaitten tyrskähdysten tauottua muuttui mieliala kevyemmäksi ja jokin ajatuskin pilkisti esiin. Oikeastaan vain lohduttavat ajatukset tuntuivat nyt saaneen liikkumisalaa. Mitään selvää ei kylläkään vielä ajatuksissa punoutunut, mutta jotakin valoisampaa läikähteli silloin tällöin masentuneessa mielessä.

Hyvä kai tämä häväistys oli! Siitä ehkä johtuisi jonkinlainen ratkaisu. Ehkä hän tästä saisi tarmonsa takaisin. Niin — mihin hänen tarmonsa oli joutunut? Milloin hän sen oli kadottanut? Kolme kertaa hän oli jo lähettänyt Esan kihlat takaisin — aikaisemmin. Miksi hän oli antanut niiden nyt jäädä tuohon? Mistä asti ne olivat jo siinä olleetkaan? Maanantai-iltanahan Esa ne siihen kantoi. Miksi hän ei antanut niitä heti takaisin kuten ennenkin? Miksi hän oli juuri silloin ollut niin veltto ja toimeton?

Ai niin! Silloin hän oli tavannut Oton, ja silloin oli koko elämä näyttänyt loppuneen siihen. Miten pahasti taaskin pisti rinnassa ja sydänalassa! Kyynelet alkoivat valua uudelleen, eikä murtuneessa mielessä enää syntynyt uusia kysymyksiä.

Uhma ja viha syöksähtivät esiin kuin pedot piilostaan. Haikeus katosi mielestä, ja Anna pyyhki nopeasti kyynelensä.

Uhkamielisenä ja päättäväisenä Anna käänsi punertavat silmänsä ovea kohti. Punertakoot silmät! Ei sitä tarvinnut hävetä Esan edessä. Sittenpähän näkee työnsä ja konnuutensa tuloksen!

Luhdin ovi työntyi auki, ja solasta astui kynnyksen yli mies, jonka mukana tulvahti sellainen määrä valoa, että Annan itkettyneet silmät huikaistuivat. Hän tuijotti tulijaa, näkemättä ja tuntematta.

— Anna! Itketkö sinä? Miten sinun laitasi on? — kuului Oton hämmästynyt puhelu.

Anna tunsi heti tuon äänen, joka oli joskus ennen niin kauniisti helissyt hänen korvissaan. Kuuma verivirta syöksyi kasvoille. Anna käänsi päänsä poispäin.

— Kyllähän minulla on ehkä asiaa veljellesikin — mutta sitten vasta myöhemmin. Sinua minä etsin.

Oton ääni kaikui leppoisana, ja Anna oli varma, että Otto hymyili, vaikk'ei hän saattanut nähdä Oton kasvoja.

Anna yritti urhoollisesti ajatella ja sanoa jotakin, mutta hänen päänsä tuntui aivan tyhjältä. Hän vain kuivasi kyyneleitään.

— Kätellään nyt sentään ja tervehditään ensin! — puheli Otto kuin pikkulapselle.

Anna nousi sänkynsä laidalta, työnsi vähän kättään Ottoon päin ja käänsi päänsä toisaalle.

— Ehkä menemme talon puolelle? — sanoi Anna ja irroitti kätensä tervehdyksestä.

— Ei mennä, — sanoi Otto niin päättävästi ja lempeästi, että Anna pysähtyi. — Istu takaisin paikallesi, ja minä istun tähän jakkaralle.

Otto oli heti huomannut kirstun kannella komeat kultakoljaat ja muut kihlakalut. Nyt hän osoitti niitä, päätään nyykäyttäen.

Ensikerran Anna katsoi Ottoa silmiin. Annaa hämmästytti se määräävä sävy, mikä kuulosti Oton äänestä.

— Annat suotta vieraitten asioitten vaivata itseäsi. Sinun paikkasi on vierastuvassa — tee hyvin!

Anna aikoi astua ovelle, mutta Otto tarttui hänen käteensä ja painoi hänet takaisin sängynlaidalle, jääden itse jakkaralle.

Anna aikoi irroittaa kätensä, mutta ote oli niin pakottava, että hän vaistomaisesti alistui siihen. Samalla virtasi Oton kädestä niin paljon tutunomaista ja suojelevaa lempeyttä, että Annan huulet värähtivät ja pää painui vähän sivulle.

— On, kuulin äsken Tanulta. Esa ei voi mennä sinun kanssasi naimisiin, sillä hänen täytyy naida Aliina.

Tuskin Anna sai tämän sanotuksi, kun hän jo taas tyrskähti itkemään ja vaipui istumaan.

Hänen mielensä ei kestänyt kosketella suhdettaan Ottoon. Tuskaa se tuotti ja vihlovaa mieltä.

Otto heilutteli kädessään joustavaa katajakeppiä, jonka oli tullessaan valmistanut. Hän katseli notkean ruotaman heilahduksia ja hymyili.

— Kaikki olisi nyt valmista, mutta puhkesi tuo sadeilma ihan pahimmoikseen! — naureskeli Otto. — Luuletko, että se on ohimenevää ukkosen sadetta?

— Se on hyvä, sillä asioilla on kiire. Ne juoksevat kilpaa keskenään.
Eikä minunkaan sanottavani tahdo pysyä mitenkään kielen takana.

— En voi. Nuo koljaat häikäisevät silmiäni — ja minun asiaani ei voi ajaa silmät ummessa.

— Kyllä! — sanoi Anna tarmokkaasti ja pyyhkieli silmiään noustessaan seisomaan.

— Ville tietää jo mistä on kysymys. Tapasin hänet pellolla. Sano vain pääasia.

— Teenpä hyvinkin! — sanoi Ville, joka ei enää ollut pikku-Ville, sillä nämä vuodet olivat venyttäneet hänet reippaaksi nuorukaiseksi.

— Tuossa on Hoijalan Esan kihlat. Vie ne hänelle — omaan käteen — ja sano, että Kervilän Anna lähetti kihlat takaisin!

— Eikä vaan tartte retuutella niitä tänne uudelleen! Senkin sanon! — sanoi Ville mennessään.

Vaikka kyynelten jäljet vielä näkyivät poskilla, seisoi Anna reippaana ja solakkana ovipielessä.

— Pääsin kuin painajaisesta, — sanoi hän melkein itsekseen. — Se oli kokonaan tuhota minut.

— Niin! Sinä olet nyt taas vapaa ihminen. Minunkin kielenkantani jo kirpoaa. En enää tallaa muitten pientareita. Minä seison tässä edessäsi kosiomiehenä. Minä pyydän sinua vaimokseni.

Annan silmät suurenivat, ja huulet alkoivat värähdellä. Hän tarttui kädellään oven pihtipieleen kuin etsiäkseen tukea. Herpaiseva epävarmuus valtasi hänet. Oliko tämä todellista? Lyhyessä ajassa oli tapahtunut niin paljon, että tämä viimeinen kuulosti vallan uskomattomalta. Veri pakeni hänen ruskeilta poskipäiltään, ja rinnassa alkoi jyskyttää. Seisoiko tuossa hänen edessään se mies, jota ainoata hän oli jo vuosikausia rakastanut? Ja mitä oli tuo mies sanonut? Hän oli kai kuullut väärin? Veri syöksyi kohisten päähän, ja korvat alkoivat humista.

Otto seisoi liikahtamatta ja odotti. Hänen varmuutensa alkoi horjua. Ehk'ei Anna rakastanutkaan häntä. Oliko hän rakentanut tuulentuvan, joka nyt haihtuisi ilmaan? Mistä olikaan hän muovannut käsityksensä Annan tunteista? Ehkä Anna ei välittänytkään hänestä? Sepä olisi todellinen onnettomuus! Ei auttanut, että hän yritti väittää itsekin erehtyneensä. Tuossa seisoi tuo hennosti vapiseva, solakka ja uljas tyttö, jonka hän olisi halunnut nostaa voimakkaille käsivarsilleen kuin ennen helkaristeyksen savikuopalla — ja pusertaa hänet rintaansa vastaan, ikuisesti omanaan. Sitä ei nyt kuitenkaan käynyt tekeminen, eikä tämä vaitiolokaan pitemmältä kelvannut. Oli jatkettava!

— Sinä tiedät, ettei minulla ole taloa, ei tönttöä ei tönöä, mutta maantielle en sinua aio viedä! Minä — rakennan sinulle pirtin kuin tanssisalin. Jos uskallat Laikan Oton vierelle astua, niin sujauta pieni kätesi tuolle leveälle kämmenelle!

Annan katse kirkastui vähitellen. Hän näki Oton silmissä lujuuden ja hellyyden, jotka puhuivat enemmän kuin sanat. Hän työnsi molemmat kätensä Otolle, ja iloinen ilme levisi hänen kasvoilleen.

— Oli niin vaikeata uskoa tätä todeksi. Vuosikausia olen sinua odottanut, — sanoi Anna hiljaisesti ja avomielisesti.

— Siinä oli syytöstä enemmän kuin papin pahimmassakaan nuhdesaarnassa, — sanoi Otto.

Rakkauden ja riemun vuolaus tulvi yli äyräitten, kun kaksi rakastavaa ihmistä olivat löytäneet toisensa ja heitä eristävä pato oli murtunut. He olisivat eksyneet ja unehtuneet riemunsa runsauteen, elleivät lukuisat kysymykset ja vastaukset olisi johtaneet heitä nykyisyyteen.

— Emme saa omassa ilossamme unohtaa Aliinaa! — sanoi Otto. — Minun on heti lähdettävä Hoijalaan.

— Heti kun selviydyn. Tänään on Esan annettava kihlansa Aliinalle.
Seuraan Esaa puhemiehenä Kujansuuhun.

— Ei kukaan ole sinun veroisesi! — sanoi Anna ja suuteli Ottoa jäähyväisiksi. — Olen varma että onnistut. Kukaan ei voi sinua vastustaa.

Otto etsi katajaisen keppinsä ja lähti nopeasti luhdista, astuen vinhasti Hoijalaa kohti, ohjaten kulkunsa suoraa päätä Esan kamariin.

Esa oli juuri ehtinyt pukeutua pyhäpukimiin ja seisoi mietteissään pöydän ääressä. Hän katseli takaisin tuotuja kihloja ja tuumiskeli, miten nyt olisi meneteltävä. Veisikö hän ne Annalle heti takaisin vai menisikö ilman niitä asioita selvittelemään?

Esa oli niin mietteissään, ettei kuullut liikettä eteisestä eikä ovensa aukaisemista. Vasta kun kamarin permantopalkeille astuttiin, kääntyi hän ympäri. Hämmästys oli viedä jalat alta, kun hän näki Laikan Oton edessään.

— Muistatko, kun me viimeksi keskustelimme helkaristin ahteella?
Muistatko mitä sinulle silloin sanoin?

— Minä sanoin sinulle: ellet käyttäydy Annaa kohtaan kunniallisesti, niin kavahda minua! Muistatko sen?

Esa ei halunnut muistella mitään vanhoja juttuja. Hän vain mietti, miten pääsisi pujahtamaan ovelle.

— Nyt minä olen tullut kurittamaan sinua niistä katalista vihjauksista, joita olet pannut liikkeelle pitäjän siivoimmasta naisesta.

Esan leukapielet alkoivat tärähdellä. Pelko ja kauhu valtasivat hänet. Tuskan hiki kihosi ohimoille, eikä ainoatakaan pelastavaa ajatusta ilmaantunut. Puolihulluna hän syöksähti ovea kohti, yrittäen päästä Oton ohi, mutta voimakas koura tarttui hänen niskaansa ja paiskasi hänet rentonaan puiselle sohvankannelle.

— Etkö sinä vielä ole oppinut ymmärtämään, ettei minua kanssani auta puikkelehtiminen? — kysyi Otto rauhallisesti ja asettui istumaan tuolille Esaa vastapäätä. — Koeta nyt ymmärtää, että tässä on tosi kysymyksessä!

— Älä ole niin vietävän tyhmä! Mikä kuritus se sinulle olisi? Minähän siitä joutuisin kärsimään. Enkä minä halua mennä linnaan, sillä minä menen naimisiin aivan pian. Ensi sunnuntaina minut kuulutetaan Kervilän Annan kanssa.

— En tullut väliin! Minä kosin vasta sitten, kun Anna oli vapautunut sinusta. Mutta ethän sinä sellaisia asioita ymmärrä. Eikä siitä ole kysymyskään! Kysymys on sinun konnuuksistasi Annaa ja Aliinaa kohtaan.

Esan ajatus alkoi vähin kirkastua. Ehkä tästä sentään jotenkin selviytyy — ja ehkä väkikin alkaa tulla kotia.

— Minä tiedän! — katkaisi Otto. — Mutta jos sinä heti sovitat Aliinan asian, niin minä jätän sinut rankaisematta Annan asiassa.

— Kihlaat Aliinan heti ja menet ensi pyhänä hänen kanssaan kuulutuksille — ja sitten vihille.

— Ei tuumia! Me lähdemme Kujansuuhun heti. Siellä jo todistajat odottavat. Minä seuraan puhemiehenä.

Esa nousi ja yritti hääriä huoneessa, sillä hän oli huomannut naulassa vyönsä, josta riippui tuppi. Kunpa hän vain pääsisi sen luo. Nopeasti lentäisi puukko tupesta — ja silloin! Mutta Esa tunsi huonosti miehen, joka häntä piti silmällä. Otto otti nopeasti vyön tuppineen ja heitti uunin päälle.

— Huomenna voit hakea sieltä. Ennen sitä et tarvitse. Ja ellet nyt lähde heti, niin kurittamisen ensimmäinen vaihe alkaa.

Esan sisu kuohui niin, ettei hän nähnyt kihloja pöydällä. Oton keppi siirsi ne hänen eteensä. Tylsänä työnsi Esa kihlat taskuunsa.

— Jos niin pahasti käyttäydyt tai jos yrität matkalla karata, niin on kuritus oleva kaksinkertainen. Nyt tiedät mitä rauhaasi kuuluu.

Näin sanottuaan Otto tarttui Esaa niskasta ja talutti ovelle. Siinä hän irroitti, kun Esan kädet hervahtivat alas eivätkä kyenneet ovea avaamaan.

Kujansuuhun oli Ville lähettänyt pari nuorukaista todistajiksi, ja kosimisen toimitti »puhemies» tavalliseen tapaan. Sulhanen totesi kosimisen tahtonsa mukaiseksi ja antoi kihlat ilosta vapisevalle Aliinalle.

Tanu tarjosi kihlajaisnapsut ja pusersi Oton kättä kouriensa välissä sanaakaan sanomatta.

Pois lähtiessään puhutteli Otto vakavasti Esaa kahden kesken ja sanoi, ettei Esa ole mitään välttänyt, ellei kohtele morsiantaan ja vaimoaan niin hyvin, ettei sivullisilla ole sanan sijaa.

Kujansuulaisten riemu oli rajaton, vaikka ei monisanainen, ja tyytyväisenä riensi Otto järjestämään omia asioitaan ensi pyhän kuuluttamista varten. Hänen mielensä oli niin kevyt ja iloinen, että sitä oli vaikea hillitä. Ei hän aukonut veräjiä, vaan hyppi niitten yli, eikä tyytynyt kulkemaan kujia, vaan sellaisia peltovieruja, missä useimmat aidat olivat esteinä. Hei vaan, tätä riemua! Tällaista hän ei ollut koskaan tuntenut. Ja miten merkillisen kauniita olivat nuo notkot ja töyryt koivuineen, pihlajineen ja oraspeltoineen. Olipa ihme, ettei sitä ollut ennen tullut älytyksi!

Oton täytyi pysähtyä ja katsella ympärilleen. Kaikkialla hymyili keskikesän luonto ja näytti onnelliselta. Niin! Tämä oli onnea, tämä! Ja tuolla laskeutui Kervilän kaivon vintta avuliaana ja nöyränä alas syvyyteen — ja nousi rauhallisena, naristen ystävällisesti. Nyt se seisoi vakavana ja leppoisana paikallaan, kurkottaen kaulaansa kohti kirkasta avaruutta. Otto hymyili ja astui edelleen.

Annan ja Oton äkillinen ja odottamaton kihlautuminen oli mielenkiintoinen tapaus kaikissa lähikylissä.

Iloista tyytyväisyyttä herätti myöskin tieto Aliinan ja Esan suhteitten selviämisestä.

Vaikka näistä tapahtumista oli lyhyt aika lauantaiaamuun, jolloin tiedettiin morsiusparien ajavan pappilaan kuulutuksille, oli tienvarrella olevissa kylissä ja asumuksissa kuitenkin ehditty asianmukaisesti valmistautua.

Kun Otto lähti kotipihalta uusissa kääseissään liikkeelle, alkoi pitkin raitin sivuja kuulua hirveätä peltien räminää, kellojen kilkutusta ja patojen kalkutusta. Ketään ei näkynyt, eikä ainoatakaan ihmisääntä kuulunut, mutta rämpytys ja pärrytys kasvoi yhä villimmäksi, säikyttäen hevosen vaikeasti ohjattavaksi.

Otto hymyili, sillä räikeydestään huolimatta oli tämä melu sittenkin juhlasoittoa hänen onnelleen.

Kervilän pihassa oli isäntä vastassa, ja Ville jäi pitelemään hevosta, kun Otto kuljetettiin vierastupaan, jonne morsiankin kohta saapui emännän seurassa.

Tässä kohtaamisessa ei monta sanaa vaihdettu, sillä kiirehtiminen kuului asian luonteeseen. Joskus toimittiin niinkin salaperäisesti, että morsian lähti omia aikojaan maantielle, mistä sulhanen sitten hänet koppasi ajopeliinsä.

— Meni äsken Hoijalaan. Parastaikaa siellä näkyy kääsejä vedettävän pihalle. Hyvin näyt asian järjestäneen! — myhäili Kervilä.

Silloin räjähti ilmoille sellainen hiiden kilinä ja kalina, että Oton hevonen nousi korskuen takajaloilleen. Mutta tuima isku ja kireät ohjakset saivat sen talttumaan.

— Ei mikään paikka petä — ja hevonen tuntee minut, vaikka olenkin ollut paljon poissa.

Onnellisesti päästiin maantielle ja paettiin täyttä ravia hirveitten äänien kuuluvilta.

Seuraavan kylän kohdalla oli hevonen jo kokonaan välinpitämätön. Ensin vähän hätkähti, mutta sitten kulki omaa tasaista raviaan. Se olikin hyvä, sillä ajajalla oli niin paljon juttuamista vierustoverinsa kanssa, että hevonen aivan unohtui.

Kun morsiuspari palasi pappilasta, jossa ei montakaan minuuttia viivytty, tulivat Aliina ja Esa heitä vastaan pappilan portilla.

Anna ja Otto tervehtivät ystävällisesti tulijoita. Iloinen hymy levisi
Aliinan kasvoille, mutta Esan katseessa ilmeni karttelevaa ujoilemista.
Jos siinä oli jonkin verran pahatuulista murjotusta, niin se katosi,
kun Otto rupesi leikkiä laskemaan.

— Se sitten oli mutkaton temppu tuolla rovastin luona! — naureskeli
Otto. — Minäkin taisin sanoa hyvää päivää vasta poislähtiessäni.

— Miten päin siellä on asia ajettava? — kysyi Esa, sanoakseen hänkin puolestaan jotakin.

Eipä juuri mitenkään päin, paitsi jos ohimennen ilmoitatte halunne päästä kuulutuksille, sillä rovasti on kovin iloissaan teidän tulostanne. Esan puhemiehenä en voinut vaieta teidän tulostanne, kun hän kysyi. Tuolla rovasti seisookin akkunassaan ja odottelee.

Esan kurkkua kuivasi pahasti. Hän nielaisi kuin vaikean palan ja lähti
Aliinan rinnalla kohti pappilan kuistia.

Jartun Kalle oli omalla hevosellaan seurannut heitä vartijana tuonne tanhualle — ja nyt itse rovasti vartioi hänen askeleitaan perille asti. Esaa rupesi vähän sapettamaan tuollainen epäileminen. Onko tässä nyt sellaista roistoutta tapahtunut, että tuollaista hölyä kannattaa pitää? Eihän tässä oikeastaan vielä muuta vinoa ole ollut kuin tuo Annan tavoitteleminen. Lempoko siihen viettelikin! Näkihän sen nyt selvästi, ettei mokoma mamselli Hoijalaan olisi sopinut. Eihän Anna nähnytkään ketään muita kuin Oton. Ihan oli syödä hänet silmillään. Syököön! Minua hän katselikin aina kylmästi ja karsaasti kulmain alta. Mitenkähän tuo Aliina? Eihän sitä enää muistakaan! Tarttuessaan kuistin ovenripaan kääntyi Esa katsomaan Aliinaa silmiin.

Totisesti! Katsoipa Aliina kauniisti. Ihan se lämmitti. Koko olemukseen virtasi jotakin ihmeellistä tuosta katseesta. Esa rykäisi.

— Ehdoin tahdoin minä tänne menen — vaikka ihminen sattuu joskus häirääntymään.

Esa repäisi oven auki aivan kuin olisi epäillyt, että sitä joku piteli kiinni sisäpuolelta, ja päätti vielä kerran vilkaista Aliinaa.

Aliina katsoi häntä suoraan silmäterään. Kaiken maailman lempeys ja rakkaus tulvi noista silmistä, ja hennot huulet värähtelivät.

Tietämättään Esa tarttui Aliinan käteen ja irroitti vasta, kun astuivat rovastin kamariin.

Tanhualla Anna ja Otto tapasivat Jartun Kallen, joka hymyilevänä tarjosi ohjakset Oton käteen.

— Käänsin hevosesi valmiiksi — arvasin, että pian te sieltä palaatte.
Terveeksi sentään ja onnea tykö! — puheli Kalle iloisesti.

— Lähde sinäkin jo Kervilään kahville! Ei Esa enää peräänny. Jo meni papin ovesta sisään! — sanoi Anna Kallelle.

— Minä nyt ensin kysyn Aliinalta, kun kerran täällä olen. Esa on vikuri naisasioissa. Muuten ehkä miehestä käy.

— Aluksi vähän oleili muina miehinä, mutta kun sanoin, että olin tullut
Laikan Oton käskystä, niin pianpa tuosta selvittiin.

Niin! — sanoi Kalle hymyillen, taputtaessaan Annaa käsivarteen. —
Lyhyen korren noppasee se, joka rupeaa Laikan Ottoa vastustamaan.

Siinä mukana minäkin komennan! Poikkea Kervilään kahville! Eevakin on siellä jo odottamassa! — sanoi Anna, kun kääsit lähtivät liikkeelle.

Jalka jalkaa sai ruuna astua kotimatkalla. Mukavaa oli kääseissä istua mielitiettynsä vierellä, ja paljon oli asioita. Niin mahdottoman paljon!

— Äläpäs! Elina on usein pilaillut Iisulle, että hän olisi mieluummin ottanut sinut — ja sehän on luonnollista.

— Suuri onni minullekin! Hyvä, etteivät kaikki markkina-mieliteot toteennu. — Se temppu minut kuitenkin viisastutti.

— Aivan liikaa! Olit jättää minut tuuliajolle! Vaikka minä melkein kosin sinua helkaristeyksen kivellä.

— Niin! Kiitos sinun koppeloillesi. Ne kai ne lopultakin antoivat minulle rohkeutta. Nyt sitä minulla riittää lopuksi ikää — sinun rinnallasi!

— Hyvä, että kerrankin viisastuit. Näit vain, että maailma on täynnä onnettomia setämiehiä, etkä ollenkaan huomannut talojen täti-ihmisiä, jotka ovat vähintään yhtä osattomia.

Otto hämmästyi niin pahanpäiväisesti, että melkein pysäytti hevosen ja katsoi Annaa silmät selkosellaan.

Leikki ja vakava vuorottelivat, ja matka loppui tietysti ihan kesken.
Kas, tässä nyt jo noustiin Kervilän pihaan!

Oliko se aurinko, joka noin kultasi Kervilän pihamaan, vai onniko niin häikäisi heidän silmiään?

XVI

Yhteen sikermään sattuivat näin kahdet kuuliaiset, juhannusjuhla ja Tarilan Eevan häät. Tämä oli kovin sopimatonta Tarilan isäntäväen mielestä. He ehdottivat sentähden, että Kervilän ja Kujansuun kuuliaiset kuitattaisiin ilman tanssia, että vieraat jaksaisivat sitten Tarilassa kieppua »edes kolme päivää».

Häitä odoteltaessa eivät pienemmät juhlat saaneetkaan osakseen erikoisempaa mielenkiintoa. Juhannusiltakin munakeittoineen ja nisulittusineen hukkui häitten jännittävään odottamiseen. Tavanomaiset nujakatkin unohdettiin.

Aivan suotta ajeli vallesmanni kääseissään Loukkulan ja Noronpään kylien väliä juhannuksen iltapäivänä.

Kun hän kolmannen kerran ilmaantui Loukkulan raitin suuhun, meni
Parrilan vaari häntä puhuttelemaan.

— Ja — sitten huomenna on Tarilassa häät! Ja päälliseksi! Meidän Iisu makaa huonona sairaana. Vallesmanni ajaa kotia vaan!

Sanottuaan mielestään aivan tarpeeksi heilautti vaari piippunsa letkua ja lähti tallustamaan kääsien luota.

— Aika hunsvotti miehekseen tuo Laikan Otto! Kieltää tappelut kuin huvikseen, mutta ei rupea vakavasti minua auttamaan.

Jahtivoudin naurusta ei kuitenkaan ilmennyt, oliko siinä piilevä iva tarkoitettu vallesmannille vai Otolle.

— Olisi ehkä hyödyllisempää saada hänet puolellemme! — uskalsi jahtivouti maireasti huomauttaa.

Illemmalla alkoivat kiekot kieppua ja pallot lennellä kylien välisellä tiellä, mutta nujakkaa ei syntynyt tänä juhannuksena. Yökin oli rauhoitettu.

Seuraavana päivänä kertyi väkeä Tarilaan läheltä ja kaukaa. Tuli ajaen ja jalkaisin.

Tarilan miespiha oli tyyten limojen peittämänä ja lehtimajoihin jaettuna. Tuskin mistään näkyi rakennusten seinien harmaantunut honka.

Pirtti oli yön tietämään saanut kokonaan uuden asun. Seinät olivat raanuin verhotut ja tuomenoksin koristetut. Iso uuni oli sivelty valkoiseksi, pesä, otsa ja holvit täytetty pihlajanoksin sekä lattia kuusenkukilla koristettu. Paksu kerros katajanoksia kiersi seinäviertä myöten ja uunin ympäri.

Kevät oli kaikessa kukkeudessaan ja ihanassa tuoksussaan työntänyt arkiset elonmerkit talvisesta pirtistä ja sekoittanut savulta tuoksuvaan ilmaan oman, hurmaavan kesätuntunsa.

Pitkät, seinustoja kiertävät pöydät olivat valmiiksi katetut. Ruokien ja astioitten yli oli hellävaroen levitetty valkoiset liinat, suojelemaan kylmiä herkkuja tomulta ja mahdolliselta mieliteolta, joka olisi voinut häiritä vihkimishetken hartautta. Näkyviin oli jätetty ainoastaan mahtavan komea hopeakantinen, hopeasilainen ja hopeaisilla jaloilla seisova juomasarvi, joka oli asetettu keskelle peräpöytää morsiusparin paikkojen eteen. Tämä sarvi oli pitäjän yhteinen, pyhäinen muinaisesine, jota säilytettiin kirkon »sakastissa». Sieltä sitä lainailtiin paikkakunnan suurimpiin pitoihin, köyhien kassaan luovutettavaa hyvitystä vastaan. Tämä sarvi oli saavuttanut pitäjän vaakunan arvon. Sellaisena sitä kunnioitettiin, ja sellaisena se oli kerinyt ympärilleen satujen kehän, joka uhosi rohkeita sankaritekoja ammoisilta ajoilta ja kuiskaili esi-isien sotaretkistä kaukaisille maille. Sen kiinteämpää tarinaa ei sarvesta tiedetty, mutta ehkä juuri sen epämääräinen salaperäisyys kiihoittikin mielikuvitusta rakentelemaan jokaisen kyvyn mukaan yhä vapaampia taru-kuvia sen ympärille. Tällainen, kaikkien tunnustama vaakuna ja kaikkien ihailema muistomerkki oli omiaan kohottamaan ei ainoastaan suurien pitojen juhlallista arvoisuutta vaan erittäinkin kansan yhtenäistä heimoustunnetta, joka ehkä juuri siksi olikin näillä seuduilla väestön erikoisena tunnusmerkkinä. Nytkin tuntui, kuin sarvi olisi uhkunut näitä mielialoja hämärähäiväisessä ylhyydessään. [Seuraavana syksynä tunkeutuivat varkaat kirkon sakaristoon, sahasivat sarven kappaleiksi ja veivät sen hopeasilaukset. Vuosia myöhemmin hankittiin tilalle uusi, pienempi sarvi, mutta sitä ei kuitenkaan haluttu käyttää pitojen juomasarvena.]

Pirtissä ei ollut vielä vieraita. Ainoastaan näppärät edeskäyvät siellä häärivät, kohennellen arvostelevasti jokaisen luulotellunkin epäkohdan.

Häävieraat olivat lehtimajoissa istumassa keinulaudoilla tai seisoskelemassa ryhmissä siellä täällä, edeskäypien sukeltaessa esiin milloin missäkin, tarjoilemassa tervetuliaiskahveja tai pälyilemässä tyhjiä oluthaarikkoja, joita nopeajalkaisina juoksivat tynnyreistä täyttämään.

Aurinko helotti täydeltä terältään, joten hääpäivän ihanuudesta riitti tarpeeksi puheenaihetta. Juhlatunnelma ja hilpeä mieliala olivat valloillaan.

Eri kylien väet olivat tuttavallisesti sekoittuneet toistensa vierille.
Ainoastaan ujoimmat pysyttelivät lähimpien naapureittensa parissa.

Tarilan isäntä ja emäntä kiertelivät kaikkialla ystävällisesti jutellen ja tervehdellen uusia tulokkaita sekä ohjaillen edeskäypiä, ettei ujoinkaan vieras unohtuisi tervetuliaiskestitykseltä.

Ylikamarissa hommasi kaaso morsiusneitojen ja apulaistensa kanssa, morsianta koristellen.

Vaikeasta morsiamen kruunun asettelemisesta olikin jo selviydytty. Morsian seisoi keskilattialla, ja kaaso kierteli häntä kuin haukka, tähyten petolinnun katsein jokaista kohtaa erikseen, hyvin tietäen, että hänen mestarityönsä joutui kohta pitäjän emäntien kiittävän tai murhaavan puntaroimisen alaiseksi. Hän oli kuitenkin jotenkin varma voitostaan, sillä hän oli kuuluisa ammatissaan. Oli aikanaan pukenut toista sataa morsianta, ympäri maakuntaa.

Nyt ilmoitettiin, että rovasti oli ajanut taloon. Kaaso ei ollut tietääkseenkään. Hänen mielestään oli kaaso häitten tärkein henkilö. Pappeja oli joka pitäjässä parittainkin, mutta oikea kaaso oli harvinaisuus. No, olihan morsiankin tärkeä tekijä! Olipa kylläkin, mutta kaikissa häissähän morsian oli! Kaasoa ei ollut — ei oikeata! Tämä piti pikku lapsenkin ymmärtää! Asia oli selvä kuin päivä.

Vihdoinkin kaaso pysähtyi pyörimästä ja asetti taiturikätensä lanteilleen.

— No! Antaa sulhasen tulla! — sanoi kaaso, sellainen sävy äänessään kuin voitonvarmalle sotaherralle voi kuvitella tämän sanoessa: antaa vihollisen tulla!

Muuan apulaistyttönen livahti heti ovesta, alas rappusista ja kiepsahti viereiseen maitokamariin, missä sulhanen odotteli sulhaspoikien seurassa.

Teltankantajiksi oli valittu tietenkin sulhasen veli Jartun Heikki ja Kallen paras ystävä Laikan Otto. Toisista kahdesta syntyi vähän sovittelemista, mutta päätökseksi tuli kuitenkin, että toinen näistä kahdesta oli oleva Jartun naapurin poika ja toinen morsiamen kotikylästä, Noronpäästä. Eeva taas tahtoi välttämättä morsiustytöiksi, paitsi tietysti Kervilän Annaa, myöskin Kujansuun Aliinan. Näin oli itsestään selvää, että Hoijalan Esa oli oleva yhtenä sulhaspoikana.

Täten tuli Esa saaneeksi sellaisen kunnian, joka voima-ottein pehmenteli hänen kovettunutta mieltään. Hän tuli panneeksi merkille erään omituisen seikan. Tarvittiin vain jonkin verran miehistä kuntoa tullakseen oikein arvostetuksi. Oli aivan kuin taikaa, miten tuo Aliinan juttu alkoi selventää hänen välejään kaikkiin ihmisiin. Laikan Ottokin, jota hän eniten pelkäsi, kohteli häntä yhtä ystävällisesti kuin muitakin. Ja Jartun Kalle oli kutsunut hänet tällaiseen arvoasemaan.

Esa päätteli, että on viisainta täst’edes yrittää olla vehkeilemättä ja vikurtelematta. Ja pahan paikan tullessahan on aina hyvä neuvo saatavissa Aliinalta. Esasta tuntui oikein mukavalta tämä uusi olotila.

Kun apulaistyttö oli juossut sulhasta hakemaan, ottivat morsiustytöt esille kukkansa ja nauharusettinsa. Sitten he asettuivat riviin morsiamen vasemmalle sivustalle, Kervilän Anna lähimmäksi morsianta ja sen jälkeen toiset kolme.

Sulhanen tuli sisään kunniavahtinsa saattamana, lähestyi arastellen morsiantaan, mutta siihen loppui tämän voimamiehen rohkeus. Alkoi jo niin pahasti rinnassa pampattaa, mutta Eeva otti Kallea molemmista käsistä ja nauroi niin herttaisesti, ettei tässä sen pahempaa vaaraa näyttänyt olevankaan.

Kun sulhanen ja kaikki sulhaspojat olivat saaneet asianomaiset kukat ja nauharuusut rintaansa, näytti kaaso taas tyytyväiseltä.

— Menkää sanomaan, että rovasti saa mennä paikoilleen, ja katsokaa, että vihkijakkarat ovat asetetut aivan siihen kohtaan, jonka olen määrännyt! — kuului kaason komentava ääni.

— Entä jos rovasti kutsuttaisiin ensin tervehtimään morsiusparia? — uskalsi Heikki puoliääneen kysyä.

— Se on joutavan vanhanaikaista — ja sotkee koko pelin. Tehdään käskyni mukaan!

Kukaan ei rohjennut väittää vastaan eikä halunnutkaan. Päätös oli luja kuin amen kirkossa. Rovastille vietiin sana.

— Siinä seisoivat tullessamme! — sanoi Laikan Otto eikä aikonut irroittautua Annan kädestä, joka oli sattumalta joutunut hänen kouraansa, kun Anna korjasi hänen rintaruusuaan.

— Soh! Vielä ei ole teidän häänne! — kivahti kaaso. — Soittajat saavat alkaa, että sukulaiset tietävät kerääntyä ovelle — ja kaikki muut valmistautua kulkueeseen.

Viulunsoittaja ja klarinetin puhaltaja olivat avonaisesta ovesta kuulleet kaason kirpeän äänen ja alkoivat melkein heti soittaa miespolvien vanhaa häämarssia.

Lehtimajoissa heräsi liikehtiminen. Naiset oikoilivat hameittensa ryppyjä ja silittelivät silkkejään, miesten kopistellessa tuhkia piipuistaan.

Kun morsiusseurue oli selviytynyt ylituvan portaista, lähtivät soittajat liikkeelle. Heitä seurasi morsiuspari teltankantajineen, sitten sukulaiset ja viimeiseksi kutsuvieraat omassa järjestyksessään.

Soittajat pysähtyivät pirtin portaille ja soittivat siinä, kunnes hääväki oli ehtinyt heidän ohitseen. Silloin he lopettivat.

Morsiuspari pysähtyi pirtin perällä vihkijakkaroitten eteen, ja teltankantajat asettuivat heidän taakseen, miehet sulhasen ja neidot morsiamen puolelle, ottaen kukin telttasilkin reunasta kiinni, valmiina kohottamaan sen morsiusparin yli.

Kesti pitkän tovin, ennenkuin hääväki oli ehtinyt paikoilleen. Tänä
aikana hääräili kaaso järjestelemässä morsiamen huntua ja helmuksia.
Tähän toimeensa hän ryhtyi heti, kun morsian oli asettunut paikalleen.
Mitä tietä sitten lieneekin perille puikkelehtinut!

Soiton tauottua nostivat teltturit telttansa, kohottivat sen morsiusparin päitten yli ja astuivat sen verran eteenpäin, että vihittävät jäivät teltan alle.

Silloin astui rovasti, joka oli seisonut vähän kauempana vastapäätä, vihittävien eteen, ja toimitus alkoi.

Vihkimistoimitusten päätyttyä ja loputtomien onnittelujen kestäessä paljastettiin katetut päivällispöydät, ja varsinaiset vieraspidot alkoivat.

Päivällisten jälkeen kannettiin pöydät lehtimajoihin, ja tanssi alkoi heti.

Tämän jälkeen syötiinkin kaikkina näinä kolmena hääpäivänä ulkona, sillä pirtissä oli herkeämätön tanssinpyörinä, jolle antoivat vauhtia vuorotellen viulu ja klarinetti, melkein yötä päivää.

Sen keskeyttivät vain neljän, viiden tunnin nukkuminen ennen aamiaista ja kaksi muuta ateria-aikaa.

Kun näin oli hiki hatussa peuhattu kaksi päivää ja yötä, ruvettiin kolmantena päivänä, vankan aamiaisen ja parin tunnin tanssimisen jälkeen, valmistelemaan morsiamen saattamista sulhasen kotitaloon. Tanssisävelten sijasta alkoivat kuulua tutut ja rennot häämarssin vetäisyt. Naiset siirtyivät seinustoille, ja kaksi riviä miehiä asettui vastakkain keskilattialle pirtin päästä päähän. Toiseen riviin naineet miehet ja toiseen poikamiehet, joitten taakse työnnettiin sulhanen.

Näitten häitten sulhanen oli niin vaikeasti työnneltävissä ja käsiteltävissä, että se tuotti paljon epäilyä ja naurua leikin osanottajissa.

Äijämiehet epäilivät, sillä heidän piti siirtää sulhanen poikien parvesta omaan joukkoonsa. Näytti vaikealta riistää tuota jättiläistä, joka seisoi kuin kanto maahan juuritettuna.

Poikia taas nauratti, sillä he olivat varmat, että äijät saisivat hikisen hetken ja Jartun Kalle saisi ikänsä kulkea poikamiehenä, vaikka olikin omissa häissään tanssinut.

Äijämiehillä oli vielä toinenkin paha paikka, jota ei kukaan tullut heti ajatelleeksi. Mutta kylläpä se selvisi peloittavana mörkönä, kun Laikan Otto asettui poikamiesten rivin taakse, Kallen viereen.

Poikamiehiltä puhkesi iloinen nauru, ja heidän rivistään lenteli pahoja kompia, jotka tuikkivat ja pistelivät ukkeleita.

— Pois Laikan Otto leikistä! Muuten emme rupea ollenkaan! — huusi joku äijämiehistä.

— Kuule, Anna! — huusi Kervilä leikkisästi. — Sinullahan on jotakin hyvin tärkeätä kahdenkeskistä asiaa Otolle. Niin ainakin sanoit toissa aamuna. Vie nyt Otto mukaasi tuonne lehtimajaan!

Kaikkia rupesi naurattamaan, ja vielä lystimmäksi muuttui asia, kun Anna todella meni Oton luo ja tarttui häntä kädestä ja alkoi voimainsa takaa kiskoa Ottoa ovea kohti.

— Minulla onkin tärkeätä asiaa, vaikk'ei siitä Matti mitään tiedä! — sanoi Anna, nauraen toisten mukana.

Nyt äijämiehetkin vähän rauhoittuivat. Voimien epäsuhtaa ei enää mikään uusi sattuma räikeyttäisi, kun tiedettiin, että Aliinan serkku, Tuomaalan Mariana, oli istuttanut Jartun Heikin rinnalleen kaivon kannelle ja jäähdytteli Heikille siellä olutta kylmässä kaivovedessä. Heikki oli syönyt aamiaista parin, kolmen miehen edestä ja nyt häntä janotti riivatusti, eikä kellariviileästä oluesta mitenkään lähtenyt jano. Pelkästä ystävyydestä oli Mariana keksinyt tämän oivallisen pelastuskeinon, ja Heikki oli mielissään. Hän piti kovin paljon oluesta, jota Mariana jäähdytteli.

Heikistä voitiin olla turvassa. Sen Kervilän Matti totesi pirtin ikkunasta. Oli vain nopeasti ryhdyttävä riistämispuuhaan.

Äijämiesten tarkoituksena oli päästä poikien rintaman läpi, tarttua sulhaseen ja tuoda hänet omalle puolelle. Tämä osoittautui monesti hyvinkin vaikeaksi tehtäväksi, ja useat joutuivat ihan tukkanuottasille vastustajain kanssa. Temmellys oli tavallisesti varsin vaaratonta, ellei suoranaista tapaturmaa sattunut. Ainoassa tosivaarassa oli sulhasen puku, joka toisinaan tuli piloille revityksi.

Useimmissa tapauksissa sekin sentään kesti, sillä sulhanen oli jo tällöin paksusarkaisessa tai sarssisessa matkapuvussa ja sadesäällä nahkaisessakin.

Kervilä, joka oli tavallista ovelampi, tiesi keinon temmellyksen nopeaan suoritukseen. Hän oli jo muutaman kerran ennen, edellisissä häissä, tehnyt sotajuonensa parin voimakkaan isäntämiehen avuin. Heille hän nytkin iski silmää ennen temmellyksen alkua.

Juoni piili siinä, että nämä kolme miestä asettuivat eri paikkoihin rivissään ja heidän sivuillaan hyökkäävät toverit eivät jättäneet heidän osalleen sattuvaa vastustajaa heidän kanssaan kamppailemaan, vaan ottivat ne itselleen, aivan kuin näitä kolmea ei olisi mukana ollutkaan. Täten jäivät he »irtolaisiksi» ja pääsivät helposti rivin läpi.

Tällaisia »irtolaisia» jäi tietysti yhtä monta vastapuolelle, mutta se pidettiin sattumana, eikä sitä nytkään pantu erikoisemmin merkille. Ainahan pikku virheitä voi sattua.

Hyökkäys alkoi voimakkaana ja sitkeänä. Oli kuin kaksi rajua aaltoa olisi työntynyt toisiaan vastaan. »Irtolaiset» pujahtivat nopeasti rintaman läpi, hyökkäsivät sulhasen luo ja nostivat hänet käsivarsilleen jotenkin helposti, sillä asiaan kuului, että sulhanen oli puolueeton. Hän ei saanut tehdä niin eikä näin.

Naimattomat miehet koettivat pitää riviään koossa ja aukottomana, älyämättä mitä oli tapahtunut. Tällöin hyökkäsivät »irtolaiset» raskaine taakkoineen kuin muurinmurtaja takaapäin poikamiesten rivin läpi.

Työntö oli siksi voimakas, että se, mikä ei väistynyt syrjään, sinkoutui äijämiesten puolelle.

Heti kun sulhanen oli laskettu äijämiestenpuoliselle seinustalle, irtautuivat kaikki ne naineet miehet, jotka eivät olleet takertuneet tukkanuottaan, nopeasti vastustajistaan ja asettuivat lujaan kehään voitetun saaliin ympärille.

Riistämistaistelu oli loppuun suoritettu, ja voimakas riemuhuuto raikui voittajien kehästä. Sulhasta käteltiin tervetulleeksi äijämiesten arvokkaaseen joukkoon, ja poikamiehet tunnustivat menettäneensä taistelun morsiamelle, jonka huostaan he nyt jättivät sulhasen.

Joku sulhaspojista tarttui morsiamen käteen ja talutti hänet sulhasen luo. Silloin äijämiesten kehä avautui ja sulhanen sulki morsiamen kädet leveihin kämmeniinsä.

Kun se taukosi, alkoivat pelimannit taas soittaa häämarssia, joka temmellyksen ajaksi oli tauonnut.

Edeskäyvät astuivat esiin, jokaisella tarjotin, jolle oli riviin asetettu täysinäisiä viinapikareja ja sokerirasia sekä pieniä juuston ja pannukakun viipaleita.

Muuan edeskäyvistä ojensi tällaisen tarjottimen morsiamelle, joka sitten alkoi kulkea miehestä mieheen tarjoamassa viimeistä lähtömaljaa. Se oli samalla viimeinen vieraanvaraisuuden osoitus, minkä morsian antoi isäinsä kodissa. Malja oli myöskin eron malja, joka tyhjennettiin morsiamen nuoruusajan muistoksi ja tulevan ajan onneksi.

Nekään miehet, jotka muissa tiloissa karttoivat viinaryyppyä, eivät halunneet kieltäytyä tämän arvokkaimman ja merkityksellisimmän häämaljan juomisesta, vaan tarttuivat nyt hanakasti pikariin ja laskivat pienen raha-antimen tarjottimelle, ajan tavan mukaan. Se oli onnen raha, joka annettiin siemeneksi.

Monet ukkelit, jotka olivat olleet hyvinkin kohtuullisia koko pitoajan, riehaantuivat ottamaan yhä uusia ryyppyjä, saadakseen latoa tarjottimelle yhä arvokkaampia kolikoita, kunnes lopulta isot hopealäjät, jopa setelitkin täyttivät tarjottimen reunan.

Kun yhdeltä tarjottimelta pikarit tyhjentyvät, ojensi läheisin edeskäypä morsiamelle heti toisen tarjottimen täysinäisine pikareineen.

Ukkelit laskivat leikkiä morsiamen kanssa hyvin mielellään, tyhjennellessään sekä pikareita että taskujaan.

Nuoret miehet ottivat vain yhden ryypyn ja sujauttivat ujostellen tarjottimelle hopearahan, jonka olivat tätä tilaisuutta varten tuhassa kiilloittaneet.

Kun kaikkien arveltiin saaneen lähtöryyppynsä, lopettivat pelimannit soittonsa ja yleinen hyvästelytouhu alkoi.

Jalankulkijat kiirehtivät edellä yhtyäkseen hääsaattoon Hotikkalan kujan suussa, josta alkaen ajettiin niin hiljaa, että jalankävijät voivat seurata.

Pelimannit ajoivat morsiusparin edellä ja soittivat koko tien, jatkaen sulhastalon portailla siksi, kunnes morsiuspari oli astunut kotinsa suojiin.

Tänne asettui nyt koko hääväki syömään, juomaan ja tanssimaan pariksi vuorokaudeksi. »Viikko häitä häijyimpiäkin» oli sananpartena.

XVII

Parrilan Iisun tauti oli juhannuksen jälkiviikolla niin pahentunut, että Laikan Ottoa oli pyydetty kiireesti kuljettamaan Iisua kaupunkiin. Oli myöskin pyydetty Kervilän Mattia avustamaan Ottoa sairaan huoltamisessa. Elina itse ei päässyt lähtemään, sillä hänen pieni poikansa oli myöskin sairaana. Hän lähtisi pojan kanssa lääkäriin vasta Iisun palattua. Sairaan lähtö valmistettiin suuressa kiireessä.

Onnettomuudeksi sattui Iisun kaupunkiin tuominen juhannusmarkkinain aikana, jolloin kaupunki oli tungokseen asti markkinaväkeä täynnä.

Entisessä Iisun majapaikassa ei saatu asuntoa. Oli etsittävä muualta. Siksi aikaa, että Otto ehtisi järjestää asian, saatiin lupa asettaa Iisu pieneen kamariin saman talon tilapäisessä »markkina-trahtöörissa». Kamari oli hyvin pieni, ainoastaan räppänäseinäinen komero, tavattoman ison pesutuvan takana. Pesutupa oli muutettu olutkapakaksi ja komeroon oli sijoitettu pöytä ja muutamia tuoleja.

Kapakoitsijalle luvattiin maksaa hyvin, jos komero saisi jäädä joiksikin tunneiksi yksinomaan sairaan miehen käytettäväksi. Kun Matti oli heittänyt raskaat hopearahat kapakoitsijan pöydälle, antoikin tämä suostumuksensa. Komeron pöytä oli siksi iso, että Matti voi asettaa Iisun sille lepäämään, kannettuaan ensin kääseistä peitteet ja tyynyt pehmikkeiksi.

Kun Otto palasi kaupungilta asuntoa etsimästä, seisoskeli talon portilla muutamia poliiseja, jotka neuvottomina katselivat pihamaalle päin. Neuvottomaksi tuli Ottokin ensi-hämmästyksessään, sillä pihamaa kuhisi täynnä tappelevia miehiä.

— No, mistä lemmon kattilasta nuo ovat yht'äkkiä ilmestyneet? — kysyi
Otto.

— Markkinamiehet luulevat hänen paenneen tänne. Mutta tuosta myllerryksestä ei saa enää mitään tolkkua. Piha kuhisee kuin muurahaispesä.

Näihin aikoihin oli tavallisimpina ilmiöinä markkinatappeluissa niiden sekamelskainen ohjattomuus. Tappelu alkoi kyllä ensin jostakin määrätystä syystä, mutta kun siihen kertyi osanottajia yhä enemmän sivultapäin, niin alkuperäinen syy lopulta upposi ja hukkui yleiseen mellastukseen, jonka päämääränä oli vain tappeleminen.

— Pahinta tässä on tuo puukkojunnien vaara! Näetkös tuota pohjalaista miesjoukkoa, joka seisoo tuolla olutkapakan oven ympärillä? — kysyi äskeinen poliisi.

— Minunkin pitäisi hetimiten päästä tuonne kapakan puolelle! — selitti
Otto.

Tällä ajalla oli kaupungin viskaali tullut paikalle. Saatuaan muutamia nopeita selityksiä ja tehtyään omat huomionsa kysyi hän poliiseilta, eikö tappelijoita voitaisi hajoittaa.

— Kyllä, jos meitä olisi kymmenen kertaa enemmän, — sanoi joku poliiseista.

— Ellei tappelua saada pian taukoamaan, niin voivat pohjalaiset hyökätä puukkoineen aseettomaan miesrykelmään, — tuskaili viskaali.

— Kyllä minä tappelijat ajan portista pellolle, jos tahdotte, — sanoi
Otto rauhallisesti.

— Voin kyllä, jos vain huolehditte siitä, ettei kadulta tule kukaan takaisin, — sanoi Otto.

— Hyvä on! — sanoi Otto ja syöksyi samalla keskelle tiheintä miesjoukkoa.

Viskaalin hengitys melkein salpaantui hänen katsellessaan Oton temmellystä. Hän oli itse hyvin rohkea ja voimakas mies, mutta Otossa oli hänen mielestään jotakin yliluonnollista. Salamoivaa leiskumista välähteli Oton liikkeissä, tämän kieppuessa ja iskiessä molemmin käsin mieskasan pahimmassa rykelmässä.

— Ei, totisesti, ole toista tuon vertaista! — huudahti viskaali. —
Ilves olisi etana hänen rinnallaan!

Miesjoukko pökertyi Oton iskuista. Se, joka ei heti älynnyt paeta, sai tulisen läimäyksen Oton kämmenestä ja kaatui kuin salaman iskemänä.

Silmitön pakokauhu yllätti tappelijat, ja portin täydeltä työntyi miehiä kadulle. Aavistamattoman nopeasti oli piha tyhjentynyt mellakoitsijoista. Viskaali oli haltioissaan ihastuksesta.

— Ota poliisin merkki, niin minä maksan sulle kymmenkertaisen palkan! — sanoi viskaali, lyöden Ottoa olkapäälle.

— Minua huvittaa tällainen nujakka! — sanoi Otto hymyillen. — Eikä sellainen sovi poliisille. Kiitos vaan!

— Menen noutamaan sairasta ystävääni, joka on tuolla kapakan peräisessä komerossa.

— Pitäkää silmällä pohjalaisia ja katsokaa, ettei tappelulauma tule takaisin! — käski viskaali ennen lähtöään. Poliisit jäivät portille.

Pesutupa-trahtööri oli täynnä pohjalaisia, kun Otto astui sisään. Seinäviertä hän kuitenkin pääsi kulkemaan komeron ovelle, tarvitsematta tunkeutua miesjoukon keskitse.

Kapakka oli yleisön nopeata vaihtumista varten järjestetty siten, ettei siellä ollut ainoatakaan istuinta eikä pöytää, lukuunottamatta sitä nurkkakalustoa, joka oli myyjien hallussa.

Kun Otto pääsi komeron ovelle, huomasivat pohjalaiset hänet. Äänekäs möly vaikeni, ja kaikkien katseet kiintyivät mieheen, joka tunkeutui pienestä ovesta komeroon.

Otto tuli sanomaan, että hän oli saanut asunnon. Matin piti laittaa sairas kuntoon sillä aikaa, kun hän meni ajamaan kääsit rapun eteen.

Otto palasi komerosta niin nopeasti, etteivät pohjalaiset olleet ehtineet vaihtaa mitään ajatuksia eivätkä tehdä mitään päätöksiä. Häiritsemättä sai Otto kulkea tuvasta ulos. Sitten vasta pohjalaiset heräsivät. He tunsivat Oton samaksi, joka pihalla oli riehunut kuin villipeto, jakaen heillekin joitakin iskuja. Mitä tekemistä hänellä oli tuolla kamarissa? Siellä oli ehkä paljonkin »hämäläisiä». Pitäisi mennä sisään ja antaa niille selkään! Näin päättelivät pohjalaiset, välittämättä vähääkään kapakka-ihmisten selityksistä.

Saatuaan hevoset kuntoon ajoi Otto portaitten eteen, mutta hän ei sitonutkaan valjakkoa tikapuihin, kuten oli aikonut, sillä sisältä tuvasta kuului arveluttavaa melskettä ja rytinää. Otto pyysi erään portilla seisovista poliiseista tekemään hänelle vastapalveluksen ja tulemaan hetkiseksi hevosten luo. Poliisi tulikin heti, ja Otto astui tuvan ovesta sisään, kuuntelematta poliisin kieltävää varoitusta.

Tuvassa oli aikamoinen meteli. Komeron ovi oli murskattu, ja pohjalaiset yrittivät tunkeutua komeroon, jonka ovea suojeli sisäpuolella Kervilän Matti, murrettu pöydänjalka kädessä. Nopea silmäys riitti Otolle ilmaisemaan tilanteen vakavuuden.

Arvelematta ja sanaakaan sanomatta ryhtyi Otto iskemään miesjoukossa kuin ilmetty paholainen. Useita kieriskeli jo lattialla, ennenkuin pohjalaiset ehtivät paljastaa puukkonsa. He hihkuivat iloissaan, kun näkivät, ettei Otolla ollut minkäänlaista asetta.

Otto ei siitä kuitenkaan välittänyt, vaan jakeli iskujaan, joita putoili kuin rakeita pohjalaisten päihin ja naamoihin. Samalla pyrki Otto komeroa kohti, päästäkseen ovelle, jonka suojeleminen näyttäytyi Matille ylivoimaiseksi. Tällöin oli hänen sivuutettava kapakkapöytä, jonka takaa isäntä näki, että Otto jo useasta haavasta vuoti verta. Ja montako haavaa mahtoi olla piilossa vaatteitten alla!

— Ei aseettomana kukaan kestä kymmeniä puukkoja vastaan! Ota tämä! — sähisi kapakoitsija Otolle.

Otto ei kuullut kehoitusta, mutta hän näki ojennetun pampun. Hän jo ajatteli riuhtaista pöydän kumoon ja taittaa siitä jalan, mutta sellaisen aseen käyttäminen ei häntä miellyttänyt. Pamppu oli toista! Silmänräpäystäkään hukkaamatta hän tempasi pampun rautaiseen kouraansa. Auta armias, sitä läiskettä, joka nyt alkoi!

Pohjalaisia tuupertui permannolle kuin kastiaisheinää niittomiehen tieltä. Sohien toisiaan puukoillaan työntyivät he sankassa rykelmässä ulos tuvasta, saaden oven ulkopuolella vielä runsaita pampun iskuja viskaalilta ja poliiseilta, jotka olivat sinne kokoontuneet.

Kun viimeinenkin kynnelle kykenevä pohjalainen oli tuvasta paennut, kymmenkunnan jäädessä taintuneina permannolle, työntyivät poliisimiehet sisään.

Oton vaatteissa oli siellä täällä punertavia juovia ja täpliä.
Permannolle tippui verta.

Poliisit auttoivat Oton kääseihin ja ajoivat Iisun valjakolla nopeata vauhtia sairaalaan.

-Sinne jäi Laikan Otto syyskesään asti. Hänessä oli toistakymmentä puukonhaavaa, joista sentään useimmat, onneksi, aivan vaarattomia. Muutamat sen sijaan tuottivat vakavaa huolta lääkäreille.

Kun Matti oli saanut viskaalin avulla hommatuksi Iisun samaan lasarettiin, ajoi hän kiireisesti kotiaan ja palasi seuraavana päivänä Anna mukanaan.

Anna jäi kaupunkiin asustamaan, voidakseen joka päivä käydä sairaita katsomassa ja valvomassa öitä Oton vuoteen ääressä.

Markkinoitten päätyttyä ja viimeistenkin markkinarääppeitten hälvennettyä rauhattomalta valtatieltä saapui Parrilan Elinakin kaupunkiin.

Hänen läsnäolonsa elvytti ilmeisesti Iisua ja antoi lääkäreille toivoa miehen paranemisesta. Sitä edistivät myöskin paljon ne valoisat toiveet, jotka alkoivat kierrellä Oton sairasvuodetta. Päivittäiset lohduttavat tiedot kummankin tervehtymisestä saattoivat nämä ystävykset kuin kilpasille, ettei vain toinen jäisi sairaalaan pitemmäksi aikaa kuin toinenkaan.

Jaakonpäivän tienoissa lääkäri ilmoitti Otolle, Annan läsnä ollessa, että kaikki vaara oli ohi. Annan riemu oli rajaton. Hän seisoi hiljaisena seinustalla, niin kauan kuin lääkäri viipyi huoneessa, mutta jäätyään Oton kanssa kahden ei hän enää voinut pursuavaa iloaan pidättää. Hohtavin poskin ja loistavin silmin kiepahteli hän huoneessa sinne tänne, kunnes heittäytyi polvilleen Oton vuoteen ääreen alkaen soperrella kuin lapsi alutonta ja loputonta ihastuksen lepertelyä.

Anna ei voinut olla sanomatta Otolle, että hänen suuri onnensa ja riemunsa eivät mitenkään mahtuneet tähän pieneen huoneeseen.

— Kohtahan me täältä lähdemmekin, — hymyili Otto, silmien loistaessa ja heikon punan noustessa kalpeille poskille.

— Suotta ajatellakaan sen kulkua edelleen. Ehkä se nyt hiihtelee hiljalleen, kun kerran sai jalat alleen siellä sinun luhdissasi. — Oli melkein kuin ihme, että minä viime tingassa älysin tulla sinne — silloin, kun sinä itkit Esan kihlojen ääressä. Nyt voisi kaikki olla myöhäistä. Siitä älynkipinästä minä iloitsen. Sokeakin kana joskus jyvän löytää, — jutteli Otto iloisin ilmein. — Iloitaan vaan sanattomasti onnestamme!

— Olet raukka rasittanut itsesi piloille minun tähteni täällä kaupungissa. Kuinka monta yötä oletkaan mahtanut valvoa vuoteeni ääressä?

— Ei, ei! Annetaan olla! — Asetu istumaan tuolille ja anna minulle kätesi! Kas noin!

— Minä luulen, että minun täytyy käydä pikipäinsä vihkaisemassa
Elinalle tästä ilosanomasta. Iisu odottaa tietoja tähän aikaan! — puhui
Anna tukahdutetusti. Hänen täytyi päästä heti käytävään tai pihamaalle
itkemään, sillä kurkusta ei muuten kuristus hellittäisi.

Anna livahti nopeasti ovesta ja tyrskähti siellä hillittömään itkuun. Rajaton riemu pursui kyyneltulvaan, kun ei muuta tietä päässyt ilmoille purkautumaan.

Otto ymmärsi Annan kiireellisen poistumisen syyn, sillä hänkin tunsi rinnassaan omituista, hivelevää ailahtelua, joka oli outoa hänen miehiselle mielelleen.

Otto luuli ymmärtävänsä, että onni oli tähän syynä — ja Anna oli hänen onnensa.

XVIII

Elonkorjuun alkuun kotiutuivat sairaat miehet kaupungista. Iloisin mielin tervehti heitä kylän väki, kun he saapuivat Parrilan ruisvainiolle.

Kauniina syyskesäisenä keskipäivänä istuivat Otto ja Iisu pientareella ja katselivat iloista talkookilpaa. Se ilahdutti heitä enemmän kuin koskaan ennen, vaikka he eivät voineetkaan osanottajina mukana huhkia. Ilahdutti sen tähden, että tässä tutunomaisessa työssä oli yllättävän uutuuden viehätys, sillä he olivat jo useasti yritelleet tottua muihin ajatuksiin kaupungin kolkoissa sairaskammioissa. He iloitsivat kuin lapset, päästyään vielä kerran näille verrattoman ihanille, kotoisille askartelumaille, jotka olivat osa heistä itsestään, heidän sisäisimmästä olemuksestaan.

Heidän mielestään oli elonleikkuu kauneinta, mitä maailmassa oli nähtävänä, vaikka he eivät osanneet sitä sanoa. Sitä he kuitenkin molemmat ajattelivat.

— Onko maailmassa mitään muuta paikkaa, missä mieluummin tahtoisit olla? — kysyi Iisu hiljaisesti kuin itsekseen.

Tästä ajatuksen käänteestä sukesi heille paljon juttuamista, sillä Otto oli sairaalassa ollessaan tullut ajatelleeksi Yli-Sarrin ostamista. Kervilä oli sen kuullut ja ryhtynyt heti tekemään kauppoja Oton veljen kanssa.

— Oletko jo itse puhunut veljellesi? — kysyi Iisu huomattavan välinpitämättömästi.

— Ei hänellä eikä emännälläkään tunnu olevan mitään vastaan, jos saavat sen hinnan, minkä ovat määränneet.

— No, niin! Kyllähän sinunlaisellasi miehellä voisi olla koko Loukkulan kylä — mutta mahtuu sinne mies Yli-Sarrillekin! — nauroi Iisu.

— Ky-yllä! Onhan siellä tavalliset tilat. Mutta mahtuupa siihen sitä velkaakin. Sinullekin on kolmannes hinnasta. Saako se seistä, jos omistaja muuttuu?

— No — saakurin vekara tuo sanaväkkärä, joka tipahti suustani ilman aikojaan, vaikk'ei pitänytkään! — motkotteli Iisu hyvätuulisesti. — Mutta voithan sinä sen tietääkin etukäteen, kun et vain sano Annalle etkä Kervilälle minun lörpötelleen. Pahuksen sanaväkkärä — kun tipahtikin!

— Kyllähän minä pitäisinkin, mutta tämä heloitus alkaa väsyttää minua. Minun on mentävä lojumaan enkä sitten tapaa sinua ennen iltaa. Minun täytyy sanoa sinulle, ettet vain millään muotoa jätä tulematta meille illalla, leikkuun loputtua.

— Minä olen aikonutkin tulla. Anna tulee hakemaan minua. Senkö asian kanssa olet piilosilla? — naureskeli Otto.

Iisu siveli leukaansa vähän saamattoman näköisenä ja karmaisi kurkkuaan, heittäen pellolle tyhjän tähkäpään, josta oli jyviä pureskellut.

— Minun pitäisi eikä pitäisi. Mutta menköön sitten vaikka mänttälän kaivoon! Asia on tämmöinen. Kun sinä olet nyt vielä vähän niinkuin sairaan kirjoissa, niin me olemme Kervilän kanssa juonitelleet siihen suuntaan, että sinä pääsisit syömään uutisleipäsi omassa pirtissäsi. Vallesmanni tulee meille tänä iltana, ja kaikki asianomaiset tulevat. Meillä tehdään Yli-Sarrin kauppakirjat sinulle ja Annalle.

Otto katsoi Iisua niin tiukasti, että Iisu luuli puhuneensa hyvin vaillinaisesti.

— Niin! Ruis loppuu varmasti neljältä, vallesmanni tulee viideltä, ja vasta hämyssä syödään, — kiirehti Iisu jatkamaan.

— Annan tahtohan se juuri onkin. Hän sanoo, että sinä olet kovin mieltynyt Yli-Sarriin.

— Tämähän on, — mutisi Otto hämillään ja tyytymättömänä, mutta Iisu keskeytti hänet ketterästi:

Iisu katsoi Ottoa niin kutkuttavasti, ettei Otto voinut olla nauramatta
Iisun mukana.

— Huonompi sairas olet itse, jonka täytyy lepäämästä mennä lojumaan! — ärähti Otto naurun lomitse.

— Minuun pystyi kaupungin tavat. Kaikkien onkeen ne eivät tartu, — sanoi Iisu leveästi hymyillen ja nousi lähteäkseen.

— Mutta jos en tulekaan? — tokaisi Otto äkisti. Häntä alkoi kismittää, kuten aina ennenkin, kun toiset ihmiset sekaantuivat liian läheltä hänen asioihinsa.

— On kovin ikävä, jos et tule, sillä Kervilä ostaa Yli-Sarrin joka tapauksessa — Annalle. Ja siinä tempussa pitäisi Yli-Sarrin tulevan isännänkin olla mukana!

Otto jäi sanattomana katselemaan Iisun hiljaista kulkua taloa kohti. Oton mielestä oli Iisussa tapahtunut jonkinlainen muutos entisestään. Iisu jutteli nyt täsmällisemmin ja päättäväisemmin, jonkinlaisen määräperäisen ja kiistakielteisen sävyn vallitessa ääntä. Liekö johtunut sairaudesta? Miten tiukasti hän sanoikaan, että kauppa tehdään kuitenkin, vaikka hän, Otto, jäisikin tulematta. Oton leppoisat ajatukset keskeytyivät. Oliko tässä taas edessä tuo vanha juttu? Häntä ei tarvita silloin, kun vakavista asioista tuumiskellaan ja talonkauppoja päätetään.

Oton silmäkulmat vetäytyivät kurttuun ja huulet tiukkenivat. Miksi ryhtyivät omasta aloitteestaan määräilemään? Eihän heitä oltu pyydetty! Tai — olisiko ehkä Anna? Niin — Anna on kovin mieltynyt Yli-Sarriin — ja Iisu sanoi, että Kervilä ostaa sen hänelle. Hm! Pitäisikö minun sitten vetää eri köyttä Annan kanssa? Voisinko minä asettua Annan tahdon eteen poikkiteloin? Nämä kysymykset asettuivat Oton eteen ja kurkistelivat hänen sisimpänsä uumeniin. Ei! Ei koskaan Annan eteen! Annan rinnalla oli hänen seisottava! Mutta mitä varten oli Iisun äänessä sellainen ratkaiseva sävy?

Otto nousi vaistomaisesti kuin huutaakseen Iisua takaisin, mutta nähdessään Iisun kumaraisen pään katoavan hitaasti vainiotörmän taakse ajatteli Otto, että se oli kai väsyneen miehen puhetta. Iisu katkaisi siten jutustelun, joka olisi voinut venyä miten pitkälle tahansa.

Leikkuuväki melusi riehakkaasti vainion yläpäässä, Otto näki, että oli tasaväkisesti ehditty sarkojen päähän.

Haluamatta jäädä yksinään katselijaksi lähti Otto kävelemään kylää kohti. Huomennahan on uusi leikkuupäivä Laikalla. Silloin katkeaa myös Yli-Sarrin ruis — tuolla rinteellä. Iisukin sanoi taloa tuoreeksi. Niinhän se onkin. Tunsihan Otto sen yhtä hyvin kuin Laikankin. Otto hyppäsi varovasti aidan yli vainiokujalle. Hän halusi koetella, tokko lääkärien saumat kestivät. Hän ei ollut vielä lakannut sitä epäilemästä. Otto pysähtyi paikalleen ikäänkuin kuulostelemaan vaikutusta. Kun ei tuntunut mitään erikoista, lähti hän kävelemään edelleen.

Yli-Sarrin pirtin nurkkaus näkyi tuosta parin koivun välistä. Olihan se samanlaista harmaahonkaista seinää kuin muittenkin talojen. Ja pihamaa oli ainakin viime kesänä näyttänyt kovin miellyttävältä. Niin, siitähän asti talo olikin väikkynyt hänen mielessään. Ja hänhän siitä oli Annalle puhunut. Olihan Anna toiminut kuin yhteisestä suostumuksesta — jos oli toiminut. Ja Annahan täällä kotipaikalla oli liikkunut pariinkin otteeseen — sieltä kaupungista käsin. Eihän hän, Otto, olisi voinut, vaikka olisi tahtonutkin.

Eiköhän sittenkin ollut paikallaan tuo Iisun kiperä ääni. Eihän se ollut muuta kuin vaatimus menettelemään oikein ja asianmukaisesti.

Tuostahan Yli-Sarrin pihaan meni liukkuskäytävä kodan ja maitokamarin välitse! Otto pysähtyi. Pitäisipä toki poiketa katsomaan edes pihamaalle, jos kerran illalla kauppakirjat tehdään.

Päättäväisesti astui Otto puolipimeään, kapeaan solaan ja kulki nopeasti vastapäiselle ovelle, jonka raoista päivän valo tirkisteli oppaana. Avattuaan sen selkoselleen jäi Otto hämmästyneenä katselemaan ympärilleen.

Piha oli niitetty ja haravoitu puhtaaksi. Ei rikkaista korttakaan näkynyt missään. Karjatarhan lankkuaitauskin oli asetettu paikoilleen. Liikettä ja puhelua kuului aitoista, luhdeista ja pirtistä päin.

Mitä ihmettä tämä homma tiesi? Laikan talkoothan oli päätetty juhlia kotona eikä täällä kuten edellisenä kesänä. Oliko ehkä kuitenkin —?

Anna porhalsi kuistille täydessä työn touhussa, hameet kierrettyinä vyötäröille. Kun hän kuuli Oton äänen pihan laidasta, putosi likavesiämpäri hänen kädestään ja vesi loiskui porraspieleen.

Molemmat katsoivat toisiinsa ällistyneinä, aivan kuin eivät olisi tunteneet toisiaan.

Anna oli kovin nolostunut siitä, että hänen salakähmäisesti valmistettu yllätyksensä oli paljastettu. Hän oli ajatellut kepposensa suurta riemua tuottavaksi sille ainoalle, joka oli hänen kaikkensa — oli hänelle enemmän kuin hän itse — ja nyt seisoi tuolla tuo mies — eikä lakannut olemasta Oton näköinen, vaikka hän miten tuijottelisi. Ja minkä näköinen hän itse mahtoi olla! Hän ei uskaltanut katsoa paljaita sääriään eikä käärittyjä hameitaan, mutta hän aavisti niitten kauheuden ja tunsi, miten kuppariliina kiristi ohimoita.

Annan viisautta etsivä etusormi oli jo nousemassa avun hakuun, kun koko ilkeä tilanne laukesi.

Otto oli nopeissa ajatuksissaan älynnyt Annan juonen, ja häntä rupesi kovin naurattamaan tuon reippaan neitosen hassunkurinen hämminki.

— Porraspieleenkö tässä talossa likavesiä kaadellaan — vai oliko tulva tulijalle? — kysyi Otto äreyttä osoitellen.

— Hih! — kirkaisi Anna ja karkasi tuulispäänä Oton luo. Hän oli unohtanut nuttuisen päänsä ja käärityt hameensa. Koskena tulvi hänen suustaan sanoja, joitten yhteenkuuluvaisuus oli hyvin epäiltävää.

— Talon isäntää varten — minä ja neljä! muuta naista — mutta et olisi saanut tulla — tulee uusi haltijaväki — kaikki on pesty — koko talo kamarit jäljellä — kaikki on mytyssä — voi minun päiviäni — siunaaman hetki enää — onni tuli kesken — myttyyn meni — suurta iloa yritin — myttyyn, myttyyn — kaikki!

Otto kietoi käsivartensa Annan ympärille ja irroitti liinan hänen päästään.

— Sinun pääsi on mytyssä! Sen näen, Anna-riepuseni, ja kuulen myös! — puheli Otto nauraen.

Vikkelien sormien irroittamina valahtivat Annan hameet nilkkoihin, rauhoittaen kokolailla hätääntynyttä mieltä.

— Minä kiitän talon haltijaa! Se on ystävällinen meitä kohtaan, koska lähetti minut portaille sinua vastaanottamaan. Jouduin toki ensimmäisenä tervehtimään isäntää.

— Luuletko minun tulevan hullua hurskaammaksi sinun lörpöttelystäsi? — yritti Otto murjottavasti kysellä, vaikka Iisun vihjaus ja Annan sopertelu saattoivatkin hänen aavistamaan asioitten todellisen laidan.

Kerkeästi kertoi Anna ryhtyneensä neljän apulaisen kanssa puhdistamaan taloa, kun kerran kauppa oli valmis. Olivat tulleet tänne jo auringon nousussa. Anna aikoi yllättää täten, mutta kiero sattuma oli tuonut Oton taloon ennen aikojaan.

Otto älysi, että Annan mielestä asia oli niin valmiiksi pohdittu heidän kesken, ettei siinä ollut mitään perääntymisen varaa. Sentähden hän ei hennonut ilmaista äskeisiä epäröiviä tuumiskelujaan, jotka nyt Annan innostuksen valossa eivät enää häntä itseäänkään miellyttäneet. Armotta työntyivät setämies-painajaisen koukertelevat otteet kauas Oton ajatuspiiristä. Hän otti hellävaroen Annan pään jykevien kämmeniensä väliin ja katsoi kauan Annan rakkautta uhkuviin silmiin.

— Sinä tämän talon hyvä haltija olet! Sinä — eikä kukaan muu, jos me tänne kotiudumme! — sanoi Otto lämpimästi.

— Jos? Älä sano niin! Kaikki ovat antaneet rehellisen sanansa sinulle. Juuri sinulle he sen antoivat. Sen vaadin heiltä! Luuletko, että yksikään näissä kylissä haluaisi tai uskaltaisi rikkoa Laikan Otolle antamaansa lupausta?

— Veit jo viirin tuulentuvastani — haluatko viedä katonkin? — kuuli
Otto Annan pehmeän äänen kuiskauksena korvansa juuressa.

— En, en — tyttö-kultaseni! Asettuisikohan viirikin paikoilleen, jos heti poistuisin täältä?

Anna purskahti helskyvään, helakkaan nauruunsa yhtä ilakasti kuin konsanaan ennen. Se ihastutti aina Ottoa, sisintä sielua myöten. Mutta nyt hän kokonaan haltioitui, sillä hän ei ollut sitä kuullut pitkiin, pitkiin aikoihin.

Ethän toki portilta poistu omasta talostasi! Pirtti on jo puhdas! Sinne sinut vien — tuuliviiri! — puheli Anna vetäessään Ottoa kädestä portaita kohti.

Selkosellaan olevasta pirtin ovesta tuulahti heitä vastaan kostea mutta puhdas tuoksu. Otto pysähtyi kynnykselle.

Pirtti oli koristeltu kuin pitoja varten. Lattialla katajan oksia ja seinustoilla kuusen kasvaimia. Muurin otsalla kierteli köynnös ruiskukista ja päivänkakkaroista. Seinänraot olivat täynnä pitkän kesän punertamia pihlajamarjaterttuja.

Otto piteli Annan kättä yhä lujemmin kädessään. Astuessaan kynnyksen yli otti Otto lakin päästään.

— Terve, pyhäinen pirtti! — sanoi Otto hiljaisen hartaasti ja kunnioittavasti.

Anna ei sanonut mitään, sillä häntä pyrki itkettämään. Olihan puhdistetun ja koristellun pirtin pyhyys hänelle jo lapsena mieleen imeytynyt tietoisuus, mutta nyt, kun hän astui tähän pirttiin rakastamansa miehen rinnalla, tuli hartauden tunne entistään voimakkaammaksi.

— Niin — Matti toi sen äsken Kervilästä ja asetti kaapin paikoilleen.
Se on muorivainajan peruja minulle.

Molemmat kuuntelivat hiljaisina kellon käyntiä. Mitä olisikaan pirtin pyhyys ilman ison kaappikellon levollista nakuttelemista. Rauhallisesti se mittaa loputonta aikaa loputtomaan ikuisuuteen. Se on kuin vartija iankaikkisuuden ovella. Ei se ilmaise hellyyttä eikä vihaa, se vain tiedoittaa, että aika kuluu, tulee tuntemattomasta ja menee tuntemattomaan, syntyy, elää, kuolee.

Otto ja Anna tiesivät, että he kumpikin tunsivat näitä samoja ajatuksia, vaikka he eivät yrittäneet niitä sanoiksi pukea. Tällaisena hetkenä ovat sanat turhia. Tunteet ja ajatukset ovat enemmän.

— Ne siirtyvät ulkorakennuksista kamareihin, — selitti Anna. — Sitä myöten on valmista!

Tämä ulkoinen melu vapautti Annan ja Oton pyhäisestä lumouksesta. Taas
Anna veti Ottoa kädestä.

— Tule! Istu peräpenkille pöydän päähän — isännän paikalle! — sanoi
Anna iloisesti, työntäen Oton istumaan.

— Olet kokonaan hämmentänyt minut. Minä ihmettelen sinua enkä ymmärrä mitään.

— Kuka istuu nyt tälle puolelle pöytää, emännän paikalle? — kujeili
Anna. — Kuka on emäntä? Minäkö?

— Sinä olet ainakin minun emäntäni. Istut pöydän päässä siellä, missä minäkin.

— Oletko tyytyväinen? — kysyi Anna ilakoivana, istuessaan vastapäätä
Ottoa.

— Lystikseni ja sinun iloksesi! Erotamme huomisista Laikan talkoista oman osamme ja vietämme juhlat täällä. — Luulen, että annan koko tuulentupani sinun haltuusi. Parrilassa tänään tehdään kauppakirjat. Matti on hommannut siten. Ja — nyt minä en tiedä enempää kuin sinäkään. Kyllä sentään — vähän! Tule mukaan!

Anna nousi terhakasti ja tarttui Oton käteen. Otto oli kuin ujoileva poikanen, joka ei oikeni ollut selvillä, miten käyttäytyisi. Vähitellen joutui hän kuitenkin Annan hivelevän hyvätuulisuuden valtoihin ja seurasi Annaa ripeämmin kuin pirttiin tullessa.

— Et usko mikä siivo täällä oli kaikkialla maitokamarista luhteihin asti? Mahdatkohan sinä oikein käsittää, mitä viisi ihmistä on saanut aikaan täällä? — jutteli Anna kuljettaessaan Ottoa sinne tänne pihan piirissä.

Anna työnsi aitan oven selälleen. Siellä näkyivät liha- ja leipävartaat orsilla—siellä kalatiinu ja voipytty — siellä jauho- ja ryynisäkit — Tähän et näe kaikkea! — tokaisi Anna melkein hengästyneesti. — Kuopassa on vielä kaksi kuormaa perunoita. Kolme kuormaa muonaa tuotiin äsken juuri Kervilästä.

Tähän asti Otto oli ihmetellyt koko hommaa puolin ajatuksin, mutta nyt hänen tajuntansa heräsi. Mistä johtui tämä tavaton runsaskätisyys. Se oli outoa tämän paikkakunnan ihmisille ja outoa Matin luonteelle. Hm! Matti oli tehnyt tämän kaiken tietysti Annan takia ja oman maineensa vuoksi, vaikka sulhasmies ei niin erikoisen mieleinen olisikaan.

— Matti ja miehet. Kukapa muu? — sanoi Anna ja jatkoi omia juttujaan, kuljetellen Ottoa kädestä läpi luhdit, vajat, tallit ja navetat. Saunaankin he kurkistivat. Piintynyt savuntuoksu hulmahti heitä vastaan, ja saunasirkkojen helisevä laulu kuului tutunomaisena heidän korviinsa. Tuntui kuin sirkkojen iloinen sirinä olisi ollut heille ystävällisenä tervehdyksenä, joka uhosi kotoista tuntua saunankin hämärästä yksinäisyydestä.

Pitkä tuokio oli kulunut, ennenkuin he taas istuivat pirtissä, tyytyväisinä näkemiinsä. Kun Anna oli saanut ylitsevuotavat kehumiset puuhastaan ja hellät torumiset siitä, että oli tähän suurmylläkkään ryhtynyt ilman Oton apua, huomasivat he, että aurinko rupesi kurkistelemaan lavanalan räppänästä peloittavan kauas lattiapalkeille.

— En tunne auringon merkkejä tässä talossa, mutta mitähän tuo kello sanoo? — puhkesi Otolta äkkiä.

— Varjelkoon! — kivahti Anna ja hyppäsi pystyyn. — Se vanha pöpö on taas pistänyt pilkkojaan. Sillä on, näes, sellainen tapa. Jos on lystiä, niin se mennä vilistää kuin syksyinen jänis, mutta ikävänhetkinä se junaa yhtä minuuttia niin laiskantotkosesti, että sisua tokoo. Onneksi minä aavistin tämän päivän erikoisen lyhyyden. Minulla on sen verran tamineita mukana, että voin tulla Parrilaan. Poikkea hakemaan minua!

Anna saattoi Oton liukkuskäytävään ja juoksi kiireesti keskeytyneihin tehtäviinsä.

Otto kulki hitaasti Laikalle valmistamaan itseään iltaa varten. Kujalle päästyään kuuli hän Parrilan vainiolta valtavia riemuhuutoja. Otto arvasi, että Parrilan ruis oli katkennut.

XIX

Kun Otto oli valmis lähtemään kamaristaan, ei hän tuntenut samaa iloista mieltä kuin Yli-Sarrilta palatessaan. Hänen ajatuksensa olivat takertuneet johonkin vastahakoiseen kohtaan, josta ne eivät pakoinkaan halunneet päästä selviytymään. Ne takoivat yhäti samaa sanaa. »Sairaan kirjoissa», oli Iisu sanonut. Sentähdenkö oli kaikki pantu käyntiin ilman minua? Sairauden vuoksiko minut on sivuutettu? Mitenkähän tämä nyt oikein on?

Otto palasi ovelta, jonka ripaan jo oli tarttunut. Mikähän kohta tässä sumentaa niin pahasti, että lähtö tuntuu ujostuttavan?

Otto pysähtyi keskelle huonetta, katseen kiertäessä ympäri seiniä, raosta rakoon, hirrestä hirteen, pysähtyen vihdoin vähäpätöiseen rahakasaan, jonka oli unohtanut pöydälle.

Oton huulet vetäytyivät hienoon ivankareeseen. Onpa holja talon ostaja,
joka unohtaa rahansa! Rahansa! Olisiko tuo pieni kökkäre talon ostoksi?
Valju ajatus! Tuo riunaläjähän vastasi tuskin kymmenettä osaa hinnasta!
Kiihtyneesti Otto pyyhkäisi rahat pussiinsa ja istui miettimään.

Olisiko sitten jotakin häpeällistä siinä, että Annan perintöosa pannaan ostohinnan pohjaksi heidän yhteisessä kodissaan ja loppu jäisi velaksi? Velkahan on sitten Oton panos kaupassa! Eikähän velka sinänsä liene erikoisen häpeällistä, jos jaksaa sen hoitaa! Ja miksi ei jaksaisi? Maastahan se mehu ennenkin on puserrettu! Eiköpähän tuota jaksaisi niinkuin muutkin? Paremminkin pitäisi! Totta vie, paremminkin! Hm. Asia sellaisenaan ei näytä käyvän kunnialle edestä eikä takaa. Jokin muu säie tässä tuntuu kiertyvän vastapäivään. Sairaan kirjoissa! Siihen mahtuu jotakin holhouksen tapaista — siihen! Köyhän setämiehen, avuttoman nahjuksen holhoamistako?

Otto kavahti seisomaan. Noo! Siitä ei synny kalua — sellaisesta! Yrittäköötpä vaan kukonorsilta kurkistella, niin saavat yksin laulaa laulunsa. Osaa kai tuota omin neuvoinkin tulla toimeen ja veljen kanssa tehdä Yli-Sarrin kaupan!

Raittiruhtinaan sisu tuntui olevan pahassa kiristyksessä. Niissä asioissa, joita Otto näihin asti oli hoidellut, oli hän yksin ollut määrääjänä ja muut tottelijoina. Tässä oli jotakin muuta! Niin! Tässä pisti esiin se elämän vakava puoli, jota Oton aseet eivät pystyneet hallitsemaan. Siksi hän tunsi itsensä ärtyneeksi ja epävarmaksi. Hän ei ollut varma, miten tällaisessa nujakassa olisi kunnia ja maine säilytettävä. Eikä niihin saisi tulla pienintäkään naarmua! Ei edes henkäyksen huurua, vaikka olisi korpitölliin Annan kanssa asetuttava!

Kun Otto oli saanut mielensä jonkinlaiseen tyydyttävään tasapainoon, painoi hän lakin tiukasti otsalleen ja lähti noutamaan Annaa. Otto kulki mielestään kuin kiistakentälle, jonka outous häntä omituisesti sekä viekoitteli että vaivasi.

— Oletko varma, ettei tähän ystävälliseen hommaan ole pantu itämään mitään kopeilun siementä millään taholla? — kysyi Otto avatessaan Annalle Parrilan veräjän.

— Mitä sinä puhut? — kysyi Anna silmät pyöristyneinä ja henkeä pidättäen.

Otto ei voinut olla pusertamatta lämpimästi Annan kättä, sulkiessaan veräjää. Hän oli äkkiä älynnyt, ettei hän ollut enää yksin kuten ennen. Hän oli astumassa uusille elämän teille ikiluotettavan toverin rinnalla.

— No, sitten! Sinun tähtesi voin niellä neuloja ja naskaleita — jos niikseen on.

Annaa rupesi kovin naurattamaan, ja se nauru tarttui Ottoonkin ainakin sen verran, että he hyvätuulisina astuivat Parrilan vieraskamareihin.

Isäntäväki otti heidät herttaisesti vastaan etukamarissa, johon olivat jo kokoontuneet Laikan ja Kervilän haltijaväki sekä todistajiksi Jartun Kalle emäntineen.

Vallesmanni selaili papereitaan pöydän ääressä ja ojensi tulokkaille kätensä — melkein ystävälliseen tervehdykseen. Sen jälkeen asettuivat Anna ja Otto toisten joukkoon ja yhtyivät hiljaiseen, harvasanaiseen keskusteluun.

Hetken kuluttua alkoi vallesmanni rykiä. Sen johdosta syntyi sanaton hiljaisuus huoneessa.

— Asianomaisten antamien tietojen mukaan, sekä nojautuen esitettyihin
lainhuudatus- ja perinnönjakopöytäkirjoihin, olen jo kotona laatinut
Yli-Sarrin kauppakirjat valmiiksi. Samoin olen valmistanut Anna
Kervilää koskevat perinnönjakopaperit. Ehkä saan ne selostaa?

Vallesmanni selosti suomeksi asianomaiset paperit ja kysyi, oliko kenelläkään asianosaisella niiden johdosta muistuttamista. Kenelläkään ei ollut mitään sanomista, mutta Otto oli kuunnellut hyvin rauhattomana sitä kohtaa, jossa sanottiin, että maksu tapahtuu heti käteisesti. Eikä Annan perintöosa kuitenkaan kuulunut tekevän kuin täsmälleen kolmanneksen koko summasta! Tätä ristiriitaa hän ei ymmärtänyt.

Vallesmanni keskeytti Oton ajatukset, jotka jo alkoivat ajaa veren nousua poskipäihin.

— Koska Anna Kervilän perintö osuus tekee ainoastaan kauppasumman
kolmanneksen, niin onko maksunsuoritus ymmärrettävä siten, että Otto
Laikka, jonka laillisesti kihlattu ja avioliittoon kuulutettu morsian
Anna Kervilä on, suorittaa summasta kaksi kolmannesta?

Otto sävähti. Hänen äskeiset epäilynsä hyökkäsivät yhdessä mylläkässä karkoitusmailtaan takaisin. Oliko sittenkin tekeillä jokin yliolkainen kuje? Hän aikoi vastata jotakin siihen suuntaan, ettei hänen mielipidettään ole tämän kauppakirjan suhteen koskaan kysyttykään, kun Anna ehätti hänen vierelleen toiselta puolelta huonetta. Anna oli nähnyt, miten Oton kulmakarvat menivät peloittavaan kurttuun ja ohimot tummenivat.

— Älä sano mitään, Otto! Älä, herran tähden! — kuiskasi Anna ja tarttui
Oton käteen.

Otto ei ehtinytkään sanoa mitään, sillä Kervilä alkoi puhua, vetäen taskustaan rahamassin, jonka sisällyksen kaatoi vallesmannin eteen.

— Siinä pitäisi olla Annan perintöosuus rahassa. Irtaimisto on erikseen mainittu perinnönjakokirjoissa.

— Oikein on! — sanoi vallesmanni laskettuaan rahat. — Jäi mainitsematta, että täällä on nykyisen kauppasumman kolmannes kiinnitetty Yli-Sarriin velasta Iisu Parrilalle. Se putoaa pois ostajilta, jos kiinnitysvelka saa pysyä entisellään.

Iisu vei ison, kellastuneen paperin vallesmannille ja katsoi sivulta
Ottoa, hymyillen leveään, ystävälliseen tapaansa.

— Tässä on velkakirja, mutta se on täysin maksettu, korkoineen. Pyydän, että vallesmanni kuittaa sen, niin panemme Elinan kanssa puumerkkimme, — sanoi Iisu.

Otto tuijotti Iisua kotvan, terävästi ja kysyvästi. Iisu vain hymyili. Otto käänsi katseensa Annaan, mutta ei nähnyt selityksen toivoa sieltäkään päin, sillä Annan silmät olivat hämmästyksestä pyöristyneinä.

— Jahah! Onko myöskin Elina Parrila tietoinen siitä, että Yli-Sarrin kiinnitysvelka on täysin takaisin maksettu? — kuului vallesmannin kysymys.

— Tiedän, että on maksettu! — sanoi Elina, tähdäten kiinteän katseen kysyjään ja asettaen toisen kätensä pehmeästi Iisun polvelle.

Tänä aikana oli Kervilä kaivellut taskustaan toisen rahamäärän, jonka nyt asetti pöydälle.

Huoneessa oli hiiskumattoman hiljaista. Oton ajatuskin pysyi hievahtamattomana, ja vallesmanni katsoi kysyvästi Kervilää.

— Onko tämä uusi laina ostajille — vai mikä? — kysyi vallesmanni vitkaan.

— Ei. Se on Oton suoritus talon hinnasta, vaikka se tapahtuu minun kauttani. Olen tämän summan velkaa Otolle, — sanoi Kervilä ja kääntyi sitten puhumaan Otolle, pyytävä sävy äänessä: — Ajattelen, ettei sinulla voi olla mitään tällaista maksutapaa vastaan, kun tiedät, että on kysymys Annan ja sinun yhteisestä kodista.

— Minun täytyy sanoa, että minä en totisesti ymmärrä yhtään mitään! — sanoi Otto.

— Tämä on kai jonkinlainen lahjan tapainen? — kysyi vallesmanni, siirrellen katsettaan toisesta toiseen.

— Ei! — sanoi Kervilä tiukasti. — Se on puhdasta velkaa, jonka maksu olisi jäänyt iäksi päiväksi suorittamatta, ellei sallimus olisi ohjannut asioita näin hyvin. Sisareni naimiskauppa Oton kanssa tekee sen mahdolliseksi. Muussa tapauksessa Otto ei olisi milloinkaan tähän suostunut. Minä tunnen hänet.

— Kyllä! Ei ole pois tieltä, vaikka vallesmanni oppii tuntemaan, mitä väkeä me olemme ja millainen mies on Laikan Otto. Parrilan isäntä tuossa ja minä tässä emme enää eläisi ilman Ottoa. Hän pani oman henkensä alttiiksi juhannusmarkkinoilla. Jos hän olisi hetkenkään verran arkaillut, makaisimme nyt mullassa, koiranputki nokan päästä kasvamassa, emmekä istuisi täällä. Tätä velkaa ei tietenkään korvaa tuo riunaläjä, mutta Anna ehkä auttaa loppua. Sitä ainakin toivon.

— Tuosta tappelusta olen kuullut, — mutisi vallesmanni. — Onpa hyvin maksettu ja helposti ansaittu.

Tämä oli varomattomasti sanottu. Sävähdys näkyi läsnäolijain silmissä kuin salaman iskiessä. Kaikkien katseet kääntyivät Ottoon, mutta onneksi Anna kuiskaili parhaillaan jotakin Oton korvaan, joten Otto ei kuullut vallesmannin puhetta. Omituisista katseista päättäen oletti Otto kuitenkin, että joku oli puhutellut häntä.

Kervilä asettui nopeasti vallesmannin eteen pöydän ääreen, ja Iisu kiirehti asettamaan kartuusilaatikon Oton polvelle.

— Vallesmanni vain tuumaili, että talo on täysin maksettu ja helppo asua velattomana, — puhui Iisu erikoisen kovaäänisesti.

— Täällä tehtävästä toimituksesta on jo sanottu kaikki, mikä sitä koskee! — kuului Kervilän tiukka ääni. — Saammeko aloittaa puumerkkien piirtämisen?

Vallesmanni nolostui Kervilän suorasukaisesta ja selvästä huomautuksesta. Se kajahti kuin määräys hänen virka-arvostaan aroissa korvissaan, ärsyttäen hänet toimittamaan allekirjoitukset niin kiihkeässä vauhdissa ja niin murahtelevin sävyin, ettei Iisu voinut olla antamatta riemastunutta silmäniskua Kervilälle, joka myhäili tyytyväisenä. He puolestaan tunsivat jo jotakuinkin vallesmanninsa ansiot ja heikot puolet, mutta vallesmannilla olisi vielä paljon oppimista heihin nähden. Jotenkin tähän tapaan he ymmärsivät toistensa ajatukset ja olivat tyytyväisiä.

Toimitus päättyi ilman muita kommelluksia, ja paperit joutuivat asianomaisten haltuun.

— Hyvä, että sotku selvisi! — huudahti Iisu iloisesti. — Minä jo aloin pelätä, että meidän emännän kahvi vilustuu.

Otto yritti sanoa vakavia moitteita Matille ja Iisulle näitten liiallisen ystävällisyyden johdosta, mutta sai vastaansa sellaisen sanatulvan ja naurunremakan, että yrityksen täytyi raueta.

Otto ja Anna saivat kenenkään puolustamatta ottaa vastaan tulvivat onnentoivotukset. Hetkeksi oli heiltä riistetty kaikkinainen sananvapaus.

— Yli-Sarrin kauppa oli tärkeä, mutta kun siitä on päästy, niin on muistettava, mitä tämän talon kunnia vaatii, — sanoi Iisu. — Onko vallesmanni hyvä ja näyttää tietä?

Vallesmanni mutisi jotakin kiitoksen tapaista ja viittasi kädellään kieltävästi. Iisu hymyili, sillä hän tiesi, että vallesmanni teki kaikkensa arvonsa säilyttämiseksi. Siihen kuului myöskin kieltäytyminen tervehdysmaljan juomisesta talonpoikien taloissa, vaikka vallesmanni hyvin tiesi, että se oli arvokas tapa ja että sen noudattaminen aina pysähtyi yhteen ainoaan ryyppyyn, huolimatta siitä, että kotona valmistettua tavaraa oli yltäkyllin käytettävissä.

Tästä kieltäytymisestä talolliset eivät pitäneet. Se loukkasi heidän ystävällistä mieltään ja vierasvaraisia tunteitaan. Virkamiehellä, joka tästä kieltäytyi, ei koskaan ollut toivoa päästä kansan lähempään suosioon, ainakaan silloin, kun tiedettiin samaisen virkamiehen, kuten tämänkin vallesmannin, halukkaasti istuskelevan herrasmiesten totipöydissä.

Iisun hymyilystä katosi vähitellen herttaisuus, ja pilanpoimut pilkistelivät suupielissä.

— No, se kai menisi siinä samassa mutikassa omille teilleen, jos toiset vieraat eivät sitä estäisi vikurtelemasta. Mitenkä on, Yli-Sarrin isäntä?

— Olet Parrilan pidoissa aina ylin vieras. Koko pitäjä tietää syyn, — sanoi Iisu hiljaisesti, laskien hetkeksi kätensä Oton olkapäälle.

— Niin on meilläkin! — sanoi Kervilän emäntä rohkaistuneena, kun näki kahvitarjoilijan astuvan huoneeseen.

— Eikö olekin mukava tuo meidän emäntä? — puheli Kervilä hauskantuulisesti ryyppyä ottaessaan. — Iloitsee yhä vieläkin minun henkiin jäämisestäni.

Leikkiä laskien ottivat miehet ryyppynsä, ja naiset asettuivat arvokkaiksi odottamaan kahvin saantia, minkä jälkeen he vuoron perään poistuivat viereiseen kamariin kuppeineen.

— Eikä Yli-Sarrin haltijaväki sellaista asiaa Kervilässä aja, mikä siellä evättäisiin. Siitä Matti ja minä olemme yksimielisiä, — sanoi Kervilän emäntä.

— Ei aja Parolassakaan! — lisäsi Elina. — Ja meidän tarha on avoinna silloin, kun Yli-Sarrin navetassa kytkyimet täytetään. Paina se mieleesi, Anna!

Oton mielestä tämä suosio oli vallan käsittämätöntä ja upottavaa, eikä hän mitenkään voinut ymmärtää sitä. Hän olisi mielellään sanonut jotakin asiallista, mutta ei voinut keksiä mitään, vaan siirtyi levottomana piha-akkunan pieleen istumaan.

Kun miesten jutustaminen vähitellen kääntyi suoranaisesti koskettelemaan juhannusmarkkinatapahtumia, joista Yli-Sarrin juttu aiheutui, niin vallesmanni käänsi keskustelun äkkiä pitäjän oloihin ja näitten olojen tärkeimpiin tapahtumiin, tappeluihin. Mikään pitäjän asia ei ollut hänelle niin tärkeä kuin tappelu, jonka poistamisesta hän uskoi koituvan paratiisin tapaisen olotilan paikkakunnalle.

Tosin tällaisia ajatuksia julistivat ainoastaan pilkanpuhujat, eikä vallesmanni itse. Hänen päämääränsä aiheutti etupäässä maaherran lähettämä kiertokirje, jonka hän esikuvallisen virkamiehen tapaan tahtoi panna täytäntöön.

Tätä päämäärää ei pitäjällä erikoisesti suosittu, — paitsi silloin, kun se tarkoitti niitä tilapäisiä ja poikkeusluontoisia rähäköitä, jotka pitäjäläistenkin mielestä alensivat raittikisojen perinnäistä arvoa.

— Räävittömien mellastuksien nujertamisessa voi kruunu kouristella mielensä mukaan, — sanoi Iisu. — Mutta ei kai kruununkaan koura ole kuin sokon patukka joulupahnoilla eikä voi huitoa kuin variksenpelätti vainiolla.

Vasten tahtoaankin remahtivat miehet nauramaan, sillä juuri näitä vertauksia oli kylien kesken käytetty vallesmannin menettelystä. Vallesmanniakin nämä vertaukset huvittivat. Hän ei ollut niitä ennen kuullut eikä älynnyt, että ne olivat erikoisesti häneen tähdätyt.

Lauhduttaakseen liiallista iloisuutta tarttui Kervilä kovaäänisesti keskustelun ohjaksiin.

— Minun mielestäni vallesmanni tekee hyvän työn siinä, että kamarissaan pamputtelee hutikkaräyhääjiä ja kujakiljujia. Se säästää meiltä raittilain lukemisen, ja pamputetut ovat tyytyväisempiä pieneen pahkuraan takalistossaan kuin pieneen harakanvarpaaseen papinkirjassaan. Tästä asiankulusta pitää koko pitäjä, eikä vallesmannin tarvitse pelätä edeltäjänsä kohtaloa.

— Minä en pelkää pyykkiakkoja! — sanoi vallesmanni rehevästä. — Pamppua tulen antamaan kaikille, jotka vain satun näkemään, tappelussa tai joista minulle ilmoitetaan.

— Ottaisikohan tuo Jartun Kallekin pamppua vallesmannilta? — kysyi Laikan isäntä niin yksinkertaisen ihmettelevästi, että hillitön nauru pulpahti ilmoille.

— Minua on ennenkin kruunun puolesta mukiloitu, — sanoi Kalle rauhallisesti. — Mutta pannaan Laikan Otto esimerkiksi. Häntä ei ole vielä ikinä nujerrettu — ei pampuin eikä patukoin. Mitenkähän häntä joku ihminen pamputtelisi?

Vallesmanni punastui ja nolostui, sillä hän muisti onnettoman iskunsa Ruskolan tappelussa. Hän yritti hymyillä suopeasti, mutta kun huomasi sen epäonnistuvan, asetti hän virkavaltaisen ilmeensä kilvekseen ja otti käskijän äänensävyn aseekseen. Näitä molempia arvon välineitä hän oli oppinut käyttämään aika taitavasti.

— Minä en tarkoita pitäjän mahtavimpien kylien manttaalimiehiä, jotka ovat luvanneet minulle apuansa, enkä varsinkaan Yli-Sarrin isäntää, joka jo kerran auttoi minua hyvin tehokkaasti. Toivon, että hän edelleenkin suosii maantierauhaa ja avustaa kruunun miehiä, jos tarvitaan, — puheli vallesmanni ankaraan sävyyn kuin tuomiota julistaen.

Otto katseli vihreitten akkunaruutujen läpi ehtoollispöydän kattamista pihamaalla. Hän katseli tuota hommaa iloisin mielin, sillä heti, kun alettiin puhua raittikisoista, oli hänen ajatussolmunsa lauennut auki ja hänelle oli selvinnyt, mikä päätös oli tekeillä hänen aivokopassaan.

Otto kuuli vallesmannin puhuttelevan häntä, mutta ei ollut kuulevinaan. Mitäpä kruununmiesten puuhat liikuttivat häntä! Askaroikoot asioissaan miten mielivät!

Samassa kulki Anna huoneen poikki ulko-ovelle. Otto nousi nopeasti ja seurasi Annaa ulos.

— Minä luulen, että Otosta nyt tulee kotikissa, kuten meistä muistakin äijämiehistä, — sanoi Jartun Kalle, katsellen mietteissään Oton jälkeen.

— Raittilaki on silloin loppunut. Otto yksin on ollut sen lain voima — sitten Kujansuun Tanun aikojen —

— Olkoon joutavaa, mutta kuitenkin on asia niin kuin sanoin. Minä sen tiedän. Minä olen koettanut istuttaa raittilain voimaa miesten omiin käsiin — kyläkuntien käsiin. He eivät siitä välittäneet. Kyllä he mielellään jankkaavat asioista, mutta ainoastaan yhtä he tottelevat. Kyllähän joku meistä isäntämiehistä voi saada pirttijutustelijat jonkinlaiseen päätökseen, mutta kuka ajaa sen loppuun. Minä ainakaan en siihen pysty! — puheli Kervilä.

— Ehkä se on onni! Maantietappelut siten loppuvat! — huudahti vallesmanni toivorikkaasti.

— Oikeat raittikisat loppuvat, kun lakkaa raittilaki! Jos nuorta voimaa ei pidetä kurissa, niin riihattomuus alkaa. Silloin saatte nähdä miten tapellaan!

— Kervilä puhuu oikein! — sanoi Iisu. — Vallesmannihan näki tuolla ristillä semmoisen ohjattoman raittitappelun. Se ei tunnustanut raittilakia, sillä Otto ei ollut lähettyvillä — ja kruunun laki on aina kaukana.

Otto tuli tällöin takaisin pihamaalta. Hän oli vain halunnut kysyä Annalta, eivätkö he ennen talkoo-illallista, kun vielä oli täysi päivä, ehtisi piipahtaa Yli-Sarrilla. Kun talo nyt oli todella heidän omansa, sai Otto voittamattoman halun nähdä uudelleen sen tenhoisan pirtin ja pihamaan, jotka pistivät iloista polskaa hänen ajatuksissaan.

Anna olisi heti valmis, kun ensin lennättäisi emännälle lisää kermaa, jota Elinan puolesta oli noutamassa.

— No, hyvä! Minä sillä aikaa maksan vallesmannin! — sanoi Otto ja palasi kamariin.

— Minun ainoa korteni tähän merkilliseen kauppaan taitaa jäädä hyvin vähäpätöiseksi, — sanoi Otto ujostellen, astuessaan vallesmannin pöydän ääreen. — Saanko minä maksaa vallesmannin vaivat?

Iisu rykäisi, mutta malttoi samassa mielensä, nähdessään Oton pyytävän katseen. Hän ei voinut riistää Otolta tätä oikeutettua osaa, vaikka olikin päättänyt hoitaa kulut itse.

Vallesmanni määräsi palkkionsa, ja Otto maksoi, kiittäen vallesmannia ja muita.

— Me täällä juttelimme kylänujakoista ja joku arveli, että sinä nyt vetäydyt uunin pankolle tai rupeat aidalla istujaksi, — puheli vallesmanni Otolle.

— Minä en ota enää minkäänlaista osaa niihin hommiin — en edes aidalla! — sanoi Otto iloisesti hymyillen.

— Minulla on ollut se käsitys sinusta, että tappelu on näihin asti ollut koko sinun elämäsi! Aiotko nyt siitä luopua? — kysyi vallesmanni hymyillen. Hän ei aikonut loukata Ottoa, mutta hän ei ymmärtänyt, että hänen itsepintainen mielipiteensä kisoista erosi loukkaavasti kansan yleisestä käsityksestä.

— Luopuako elämästä? En aio! Luovun ainoastaan kilpakisoista. Olen löytänyt toisen, mieluisamman elämän. Aion puskea kaiken mielitekoni Yli-Sarrin taloon. Enhän muuten voisi olla sen ystävyyden arvoinen, jota minulle on täällä osoitettu, — puheli Otto.

— Jätän teidät — hoitamaan tappelut niinkuin parhaiten haluatte! — katkaisi Otto ja seurasi Annaa, joka jo palasi naisten puolelta asialtaan.

Oli tapahtunut niin ihmeellisiä asioita, että Oton täytyi välttämättä saada purkaa sydäntään Annalle. Hänen täytyi myöskin kertoa siitä päätöksestä, minkä hän juuri oli saanut sanotuksi tuolla sisällä.

— Huomenaamuna on aikaa istua Yli-Sarrilla. Annetaan puhdistajien olla nyt rauhassa! — sanoi Otto.

Sitten hän tyhjensi sydämensä pohjia myöten ja kertoi lopuksi päättäneensä luopua kaikista kisoista ja raittinujakoista ainaiseksi.

— Tämä on minun panokseni Yli-Sarrin hintaan! Jotakin minunkin täytyy maksaa, — puheli Otto intomielisesti. — Kaiken voimani tulen puskemaan Yli-Sarrin soihin ja peltoihin. Siinä voimailuni ja nujakkani! Ja sinun kanssasi kisailen joutohetket.

Annoit pyytämättä meidän kotiimme parhaan osan! — sanoi Anna ja tarttui hellästi Oton käteen.

Onnea uhkuvin mielin he jatkoivat juttujaan omasta kodista, joka tuolla kylän laidassa näkyi vakavana ja luottamusta herättävänä. Siellä viittoili heille heidän päämääränsä. Millään muulla ei ollut tilaa heidän ajatuksissaan.

Oton lähdettyä huoneesta kesti kotvan, ennenkuin äänettömyys katkesi. Miehet katselivat kyselevästi ympärilleen, ja vallesmanni naputteli pöydän kulmaa.

— On se toki vallan persanaa, ettei vallesmanni osaa vieläkään erottaa kisoja tappeluista! — pursui Iisu. — Nyt heitti Laikan Otto ohjat käsistään — eikä kylissä ole ainoatakaan miestä, joka pystyisi niitä nyrkkeihinsä kietomaan.

— Joutuivatkohan kruununmiehet nyt syyhymättä saunaan? — kysyi Laikan isäntä entiseen hämmästyneeseen tapaansa.

— Noo — jos tulee aivan paha, niin — sitten kasakat! — mutisi vallesmanni ylimielisesti.

Tuli pitkä hiljaisuus. Ei kuulunut muuta kahviastiain kilinää ja kuuman nesteen hörppimistä.

— Antaa tulla sitten! Se on senaikainen murhe! — sanoi Kervilä helmeilevän terävästi. Hetken kuluttua ilmeni hänen silmiinsä kuitenkin pilaileva tuike, ja hän hymähti halveksivasti.

— Eihän vallesmanni niitä voi pyytää! Olisi pyyntökirjan loppuun pantava syy: tämä on tehty viisauden puutteessa.

Oli kuin nyrkin isku olisi jysähtänyt pöytään. Vallesmanni tuijotti Kervilään hämmästyneenä. Hän kiivastui kovin, mutta sai sentään itsensä hillityksi. Miksi tämä mahtavuudestaan tietoinen mies hillitsi itsensä? Ei se ollut hänen tapaistaan talonpoikia kohtaan. Jokin sisäinen vaisto ehkä sanoi hänelle, että hän nyt oli törmännyt kallioon. Nähtävästi hänen edessään ei nyt ollutkaan sellainen mies, jota hän olisi voinut juoksuttaa kääsiensä vieressä lakki kourassa maantien syynissä, kuten hänen tapansa oli yritellä. Rauhan miehen äly ja tarmo näkyi Kervilän kiinteästä, siirtymättömästä katseesta. Mikä lempo tuossa miehessä olikaan? Aikoiko hän ruveta vekaroita heittelemään talonpoikaisälyineen?

— Minä tarkoitan montakin asiaa, — puheli Kervilä levollisesti, hymyn katoamatta silmänurkasta. — Ensiksikin kasakat! Se, joka niitä tänne pyytää, tunnustaa suoraan, että hän ei pysty omin voimin toimimaan. Tunnustaa, että hän ei pysty tuntemaan kansaa eikä pysty sen parissa saavuttamaan luottamusta. Tunnustaa täten, että häneltä puuttuu viisautta. Ei ketään hämmästyttäisi, jos maaherra siirtäisi sellaisen miehen johonkin vähäpätöisempään kolkkaan.

— Haluaako Kervilä ruveta minua siirtelemään? — kysyi hän niin ivallisesti kuin osasi.

— En! Minä haluan sanoa ainoastaan, että meitä ainakaan ei tulla siirtämään. Eikä meille myöskään tuoda kasakoita sen tähden, että meiltä taitamattomin menettelyin hävitetään vanhoilta ajoilta peritty kyläkuri ja päästetään nuoret miehet leiskumaan kuin vasikat hakaveräjästä. Ensin tapahtuu jotakin muuta!

— Me jo vallesmannin kanssa kerran puhuimme noista kasakoista, — alkoi
Iisu, mutta vallesmanni keskeytti hänet kiivaasti ärähtäen.

— Eipä huolita sitten manata paholaista pirttiin! — myhäili Laikan isäntä.

— Parasta lie, sillä se peijakas puikkelehtii jo vapaalla jalalla kujilla ja tanhuilla! — naureskeli Iisu.

Toiset naureskelivat pilkallisesti, ja vallesmannia rupesi ahdistamaan ilkeä tunne sen tähden, että hän huomasi olevansa ulkopuolella näitten miesten ajatuskehää. Uskalsivatko ne hunsvotit pitää häntä pilkkanaan? Vai olisiko siinä perää, ettei hän ollut mies ymmärtämään näitten talonpoikaistollojen ajatuksen juoksua? Tuo Kervilä tuntui olevan koko mato! Hänelle pitää tiputella sanoja ihan puntarin nokasta!

— Minulla ei ole aikaa jaarituksiin, mutta koska Kervilä sanoi tarkoittavansa monta asiaa, niin haluan kuulla ne kaikki! — murisi vallesmanni, pyyhkien hikeä otsaltaan.

— Johan niitä taisi tulla useita samassa rykelmässä! — puheli Kervilä ystävällisesti. — Ainakin yksi meille ja toinen vallesmannille. Jäljellä on enää se tuleva, toinen aika, joka nyt koittaa. Mutta mitä siitä olisi sanottava? Mahdoton tietää, mitä se povessaan kantaa.

— Mikä toinen aika? — kysyi vallesmanni pilkallisesti, sillä hän alkoi epäillä, että Kervilä ei ehkä pystyisikään muuhun kuin joutavanpäiväiseen velmuamiseen.

— Se aika, joka tulee tallaamaan meitä kaikkia varpaille. Äskenhän se meille kuulutettiin!

Vallesmanni ei osannut sanoa mitään. Naurahti vain hermostuneesti ja rupesi kokoilemaan papereitaan. Nyt hänen täytyi tunnustaa itselleen, että hän ei tosiaankaan tästä jorinasta ymmärtänyt yhtään mitään. Ensikerran hän huomasi, ettei hän käsittänyt näitä ihmisiä. Eikä hän sitä aikaisemmin olisi voinut huomatakaan, sillä tavallisesti hän esiintyi ylpeänä käskijänä ja kiivaana komentajana. Tämä oli hänen ensimmäinen juttelunsa pitäjän miesten kanssa — näinkin rauhalliseen sävyyn. Ja pitäjän parhaat isännäthän tässä olivat koolla. Entä jos uhallakin yrittäisi kestää loppuun asti?

— Kyllähän sen kuulutti sellainen mies, joka seisoo sanansa takana! — sanoi Jartun Kalle vakaisin ilmein.

— Mutta kävi ehkä niin vähin äänin, ettei vallesmanni sitä huomannutkaan. Jos joku ei älyä mistä mies käy, niin ei hoksaa panna merkille miehen sanojakaan, — selitteli Iisu.

— Kuka on sanonut mitä? Ja kuuluttanut? Mitä? — ärjyi vallesmanni. —
Puhukaa selvää hopeata — tai lähden heti.

— Eikö vallesmanni muista, mitä Otto sanoi teille äsken? — kysyi
Kervilä. — Jätän teidät hoitamaan tappelut parhaanne mukaan! sanoi hän.

— Hm! Tuleva aika on tappelujen — oikeitten tappelujen ja kruununmiesten aika. Te saatte hoitaa koko myllerryksen — koko vastuu jää teille! — puhui Kervilä. — Te sanoitte Otolle, että tappelu — se mikä teidän mielestänne on tappelu — on ollut Oton elämä! Mutta koko pitäjä ja osa maakuntaa sanoo, että se ei ole totta. Otto on ollut kisasankari kaikesta sydämestään — on ollut raittilaki — on antanut nuorille voimille pursumistilaa — on tuominnut ja murskannut väärän — on tehnyt enemmän kuin ainoakaan muu mies tänä aikana — ja on voinut tehdä, sillä pitäjän voima on seisonut hänen takanaan. Nyt kruunun käsivarsi työntää hänet syrjään. Hän tottelee ja uhraa luontaisen voimailuhalunsa, sillä hän älyää kuten me muutkin, että joku vaatii sananvaltaa, tahtoo olla mukana, tehdä jotakin, jota me emme ymmärrä. Ja siksi minä sanon: jos julmia juttuja alkaa kuulua kujilta ja teiltä, niin syy ei ole meidän — ja jos ette pysty niitä hillitsemään, niin syyttäkää itseänne — ja jos kasakoita kutsutte, niin sitä ennen täytyy jotakin tapahtua.

— Oikein puhuttu! Näitten asioitten takana seisoo koko pitäjä! — sanoi
Jartun jättiläinen vakavasti.

Syntyi äänettömyys, jota ei edes kahviastioitten kalina rikkonut, sillä emännät olivat tulleet kamarin ovelle kuuntelemaan.

Vallesmannin valtasi kiusaava, kiduttava mieliala. Hän aavisti etteivät korskeus ja mahtimieli auttaisi mitään noita miehiä vastaan. Ja mitäpä noista muutamista! Koko pitäjä tuossa tuntui istuvan kyynärpäät polvilla! Koko pitäjästä tässä oli kysymys! Ja hänestä — etupäässä hänestä itsestään! Tietysti! Mitenkä hän nyt kelkkansa kääntäisi saadakseen arvoasemansa säilymään? Jälkeenpäin voisi pohtia itse asiaa kruununvoudin, rovastin ja muitten sellaisten kanssa, mutta täksi hetkeksi oli jotenkin päästävä pinteestä.

Äkkiä välähti valon kajastus vallesmannin arvokkaasti toimivissa ajatuksissa. Hän ei ollut vallan ilman leikillisyyden sävyä, vaikka hän sopivaisuussyistä ei paljon sitä avua käytellyt talonpoikien parissa. Entä jos nyt tarttuisi siihen? Aluksi hän yritti hymyillä. Se kävi vähän kankeasti, mutta sai riittää paremman puutteessa.

— Totisesti! Niin talonpojan järkeen menevää litaniaa en ole ikinä kuullut! — tokaisi Iisu silmät pyöreinä. — Minä ennustin sinusta lautamiestä, Kervilä, mutta sinä olet enemmän kuin kaikki penkintorkkujat ja susivoudit yhteensä!

— Vahinko, ettei Kervilästä ole tullut pappia tai tuomaria! — jatkoi vallesmanni yhä ilveilevämmin.

— Miten olisi voinut tulla, kun ei ole yritettykään? — jatkoi Kervilä entiseen tapaan, vaikka silmäin hymyssä joskus leimahteli pieniä, teräviä kipinöitä. — Ja miksi ei ole yritetty? Siksi, että me emme ymmärrä, kuinka olisi yritystä ajettava! Vallesmanni joutui sattumalta palveluspojaksi Turkuun ja oppi kai siellä kielen, jota tarvitaan. Vallesmanni itse parhaiten tietää, miten se auttoi eteenpäin. Me talolliset emme voi panna poikiamme kaupungin porvareitten käskypojiksi emmekä näin ollen tiedä, parin hartauskirjan ja allakan yli, kirjoista yhtään mitään. Niitten kansia olemme nähneet pappilassa ja muuallakin, mutta meillä ei ole aavistustakaan, mitä ne sisällänsä pitävät. Ja kun meille ei ole annettu mitään tietoa siitä, niin emme osaa sitä halutakaan. Siksi meistä ei tule pappeja eikä lukkareitakaan. Me pysymme talonpoikina ja ihmettelemme oman ymmärryksemme mukaan sitä esivallan runsaskätisyyttä, mikä haluaa antaa meille antamattomatkin — milloin veroissa, majoituksissa, käräjissä, pampuissa, kasakoissa — milloin missäkin muodossa. Muistan pikkupoika-ajoiltani, että osa tästä hyvästä tuli ryöppynä niskaamme Ruotsin herrojen taholta. Tietääkö vallesmanni, mitkä herrat meitä nykyään ryöpyttävät?

— Hyökkäätkö sinä julmettunut esivaltaa vastaan? — sähähti vallesmanni voitonriemuisesti, unohtaen leikkisävynsä.

— Esivaltaa ei voi tähän yhteyteen sotkea! — kuului Kervilän ääni yhä tiukempana. — Me tiedämme vallan hyvin mitä esivalta ajattelee. Sen saimme kuulla maaherran kuulusteluissa pappilassa, ennenkuin vallesmanni oli tänne tullutkaan. Valtamiehet katselevat karsaasti kasakkasijoituksia? Ei haluta saada kansaa nurjamieliseksi valloittajia kohtaan. Näin on asia. Ylhäälläpäin ei hyväksytä sitä miestä, joka ilman tätä apua ei kykene pitelemään ohjaksia. Siksi minä kysyn: mitkä herrat meitä nykyään ryöpyttävät?

Tämä oli tavatonta, ennenkuulumatonta puhetta isäntien mielestä. Ei suorasukaisuutensa vuoksi, sillä ennenkin oli kyllä silloin tällöin paukautettu asiat halki pitäjän virkaherroille, mutta Kervilän sanavuolaus heitä hämmästytti. He kuuntelivat silmät selällään. Ei kukaan ollut aavistanut, että Kervilällä oli sellainen ihmeellinen ajatuksen juoksu ja kirkas »ulosanto».

— No, niin päästelet pyöreästi kuin kana muniansa! — tokaisi Laikan isäntä henkeään pidättäen.

Vapauttava naurahdus teki hyvää isännille ja emännillekin, mutta vallesmanni oli tyrmistynyt. Missä oli nyt hänen kruunun puolesta taisteleva ja miekkaa kantava käsivartensa? Missä esivalta, jota hän aina piti kilpenään. Tällä hetkellä hän ei nähnyt miekkaa eikä kilpeä — ja käsivarsi putosi pöydältä voimattomana hänen polvelleen. Vallesmanni ei ollut tällä hetkellä mitään muuta kuin hämmästynyt kysymysmerkki. Mutta mitä hän kysyisi itseltään tai muilta, siitä hänellä ei ollut tolkkua. Siksi sisu sai pahan vallan ja teki vallesmannille ilkeän metkun.

Isännät liikahtivat samanaikaisesti. He vavahtivat kuin honka, jonka tyveen on isketty, hievahtamatta sen enempää. Emännät asettelivat silkkejään, jotka eivät näkyneet sopivan päähän eikä kaulalle. Vallesmanni olisi peruuttanut lupsahtaneen lauseensa, mutta suotta oli tyhjää hamuilla. Purkaus oli livahtanut tiehensä kuin ketun häntä näreikköön.

— Jos vallesmanni aikoo sälyttää minulle jonkinlaista rankia, niin se varisee talonpojan niskalta kuin vesi sorsan siiviltä, — sanoi Kervilä vakavasti. — Olisi luullut teidän oppivan tuntemaan paremmin tämän maakunnan miehiä niinä aikoina, jolloin kuljitte kerjuupusseinenne näitä maita — ja jolloin minäkin, isäni käskystä, joskus täytin teidän pussinne ruisriihen ovella. Tätä en sano kostaakseni teidän nimittelyänne, vaan saatan teidän tietoonne, että me olemme näihin asti kunnioittaneet miestä, joka tyhjästä on tehnyt itsestään virkamiehen. Tästä kunnioituksesta on kai johtunut, että pitäjällä eivät ole halunneet muistella noita entisiä seikkoja nekään, jotka niihin ovat aikoinaan tutustuneet. Tässä pienessä seurassa sanon teille sentähden, että minä ihmettelen teitä. Ettekö te halua paremmin tuntea meitä nykyisessä ylemmyydessänne vai ettekö oppinut meitä tuntemaan entisessä alemmuudessanne?

Vallesmanni löi nyrkkinsä pöytään, ärähti raivosta ja hypähti seisomaan.

— Ei suinkaan vallesmanni aio ruveta tappelemaan!? — huudahti Laikan isäntä naurua kutkuttavaan tapaansa.

Isännät hymähtivät välinpitämättömästi. Vallesmanni näki, etteivät nuo miehet alunkaan välittäneet hänen kiivailemisestaan. Eikä Kervilä ollut edes hievahtanutkaan. Yhtä rauhallisena näkyi istuvan ja imevän piippuaan.

Vallesmanni älysi, että virkavaltainen ärhenteleminen ei tässä veisi mihinkään — enintään ilmiriitaan ja ovesta ulos. Jokin erikoinen voima, joka oli mahtavampi hänen sisintä sisuaan, painoi hänet takaisin istumaan. Alentamatta arvoaan omissa silmissään keksi vallesmanni, että viisaus ohjasi häntä menettelemään hillitymmin. Pelkoa se ei ollut! Kaikkea vielä!

— Keskustelumme koskee pitäjän rauhallista elämää. Se on kruunulle tärkeä asia. Mieskohtaisuuksiin en salli kajottavan. Voiko Kervilä sanoa lyhyen yhteenvedon pitäjän isäntien mielipiteestä asiassa? Laveata lörpötystä en halua. Aikani on tärkki.

Vallesmanni sanoi tämän hermostunein tempauksin, mutta oli sentään tyytyväinen itseensä, kun huomasi, että ohjien perät sittenkin roikkuivat hänen kourassaan, jos hän vain malttaisi pysyä kiivailematta.

— Koska Laikan Otto sanoi, että hän on luopunut siitä vallasta, mikä hänellä on ollut miesten kisoissa, niin loppui siihen raittilaki. Jos kisat tämän jälkeen muuttuvat tappeluiksi, niin emme ole siitä vastuussa. Me emme sekaannu mihinkään, mitä tämän jälkeen tapahtuu kujilla ja raiteilla. Kasakoitten kutsumista emme kuitenkaan missään tapauksessa tule sallimaan. Tämä on minun kantani asiassa! — sanoi Kervilä.

— Minä tulen hoitamaan sen urakan! — sanoi vallesmanni ja nousi pöydän äärestä. Näkyi, että hän oli saanut takaisin ainakin osan entisestä virkamahdistaan. Sivumennen hän kieltäytyi jäämästä illalliselle, mutisi muutaman sanan hyvästiksi ja lähti huoneesta.

Jäljelle jääneetkin poistuivat pihamaalle, missä valmiit ruokapöydät ja eloväki odottelivat talkoojuhlien alkamista. Kun juhlaväki oli iloisin mielin kertynyt pöytien ympärille, kaikui pian, Parrilan vaarin aloitteesta, ehtoollisvirsi ilmoille, vyöryttäen hartaat sävelensä autereisen ilman tyyneyteen.

Kujalla ajaessaan kuuli vallesmanni virren veisuun. Sopiko se hänen järkytettyyn mieleensä ja ymmärsikö hän tuota itsepintaista kansaa, ei kukaan tiedä.

Illalliseen ja sen jälkeisiin iloisiin tansseihin loppui tämä elopäivä, jonka monia ihania muistoja uhkasivat peloittavasti häiritä Parrilan vieraskamareissa sattuneet tapahtumat. Vallesmanni oli yltiöpäisesti repinyt ne sillat, joita hän aikaisemmin oli yritellyt rakennella itsensä ja kansan miesten välille. Olojen pakko ajoi hänet kuitenkin hyvinkin pian takaisin entisille laduille, ja yhteisymmärryksen silta rakennettiin uudelleen ennen tehtyjen suunnitelmien mukaiseksi.

Tämä olikin tuiki tarpeellista, sillä muutamien aikojen kuluttua saatiin todeta, että Kervilän ennustama toinen aika tuli ryskyen ja räiskyen nopeammin ja hillittömämpänä kuin aluksi osattiin pelätäkään. Kun vuosien kuluessa entinen raittikuri alkoi mielistä haihtua, syntyi vähitellen n.s. »kalikkakausi», jonka hillitsemisessä olisi vallesmannilla ollut ylivoimainen tehtävä, elleivät pitäjän parhaimmat isännät olisi käytöksessään jakaneet ympärilleen hyvää esimerkkiä. Parhaimpiin kylien poikiin taas vaikutti Yli-Sarrin Oton rauhallinen käyttäytyminen enemmän kuin pamput ja käräjät. Useimmat pitivät esikuvanaan tätä sankarikertomusten ympäröimää miestä, joka iloisen emäntänsä kanssa asui taloaan paremmin kuin muut ja jonka pelkkä läsnäolo riisui kalikan ärtyneimmänkin miehen kädestä.

Tästä asiaintilasta ja kruununmiesten äärimmäisistä ponnistuksista johtui niin suotuisia tuloksia, että kalikkakauden valta ei sentään voinut kokonaan turmella isiltä perittyjä kisatapoja. Ne kuolivat lopullisesti vasta sitten, kun ensin olivat nähneet kalikkakauden kaatuvan valistuneemman ajan kynnyksellä.

Kun tämä valistusaika sai sittemmin raivatuksi suomalaiselle ainekselle tien oppisaleihin, täytti isiltä peritty kilpa-into erinomaisesti tehtävänsä suomalaisessa koulupoikaparvessa. Pienet setämies-alut saivat itselleen uusia, ihmeellisiä päämääriä. Heistä ei kasvanut enää tyhjänpäiväisen asemansa vuoksi katkeroituneita setämiehiä, sillä heille oli avartunut tilaisuus kyllin arvokkaaseen kyvyn mittelyyn sivistyksen vainiolla, missä kansan uumeniset voimat pian vakasivat itselleen uuden kiistakentän.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KYLÄRAITTIEN KUNINGAS ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.