The Project Gutenberg eBook of Koti kulta

This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

Title: Koti kulta

Kaksinäytöksinen laulanäytelmä lapsille

Author: L. Sininen

Release date: October 19, 2025 [eBook #77085]

Language: Finnish

Original publication: Kuopio: U. W. Telén & Co, 1909

Credits: Tapio Riikonen

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KOTI KULTA ***

language: Finnish

KOTI KULTA

Kaksinäytöksinen laulunäytelmä lapsille

Kirj.

L. SININEN

Kuopiossa, U. W. Telén & C:o, 1909.

HENKILÖT:

Tahvo, talon isäntä.
Katri, talon emäntä.
Leena, mökin vaimo.
Jaakko, suutari.
Maija, piika.
Lassi, | mökin lapsia.
Liisu, |
Marin Reitu, |
Pirtun Petu, | mieron lapsia.
Pirtun Heta. |

ENSIMÄINEN NÄYTÖS.

Mökin tupa.

Leena äiti kehrää (tai kutoo sukkaa). Liisu paistaa liedellä perunoita.
Lassi istuu pankolla.

Lassi. Eivätkö perunat ole jo pehmeät?

Liisu. Jahkahan katson. (Penkoo hillosta, ottaa sieltä perunan, puristaa sitä.) Puh, kun on tulinen! (Pudottaa sen lieteen ja puistelee sormiaan.) Ei ole vielä pehmeä. Peitetään takaisin sinne kuumaan tuhkaan! (Penkoo hiilosta.)

Lassi. Eikös lauleta?

Liisu. Niin — mitäs laulettaisiin?

Lassi. Lauletaan se pikkulinnun laulu, joka alkaa, että »mitäs laulat lintu rukka?»

Liisu. Niin, ole sinä poika, minä olen lintu! (Hyräilee, tapaillen säveltä.)

Laulu n:o 1.

Vanha runosävel

    Mitä laulat lintu rukka,
    Mitä pieni piiskuttelet?

Liisu.

    Valittelen vaivojani,
    Polopäiviä kujerran.

Lassi.

    Mikä vaiva Vienosella
    Oksallansa istuessa?

Liisu.

Palelevi jalkojani, kivistävi kynsiäni.

Lassi.

    Tule lentäen tupahan,
    Luokse lieden lampimähän!

Liisu.

    Tohi en tupahan tulla,
    Luokse lieden liihotella.

Lassi.

    Mikä turmio tuvassa,
    Mikä pelko lieden luona?

Liisu.

    Lapset luudalla hosuvat,
    Pahat vaimot vastallansa.

Lassi.

    Itse tehkösi tupanen,
    Sauna salva suojaksesi!

Liisu.

    Siellä nälkä jäytelevi,
    Tuima syttävi sydäntä.

Lassi.

    Ota aumasta jyviä,
    Rukihia riihen eestä!

Liisu.

    Siellä pyssyt paukkuavat,
    Pojat pauloja panevat.

Lassi.

    Mihin joudut, lintu rukka,
    Mistä turvasi tavannet?

Liisu.

    Mua aina ei palele,
    Aina en ole nälässä.

Lassi.

    Konsa sulle, koito lintu,
    Päivät koittavat paremmat?

Liisa.

    Kerta kun kesä tulevi,
     konsa päivät lämpenevi,
    saa sulaksi ruokoranta,
    ruokoranta, heinälehto,
     leikit lyödähän lehossa,
    maitovelli keitetähän,
    talkkuna taputetahan,
     voita silmäksi sisähän.

Lassi (hetkisen jälkeen). Minulla on nälkä!

Liisa. Odota nyt veikkonen, kunnes perunat pehmenevät!

Lassi. Minä tahtoisin päästä mäkeen, koettamaan uutta hyppyäni! Sinähän et ole sitä vielä nähnytkään, noin korkealta (näyttää kädellään) kasasin siihen lunta. Siinäkös se suksia leiskauttaa, kyllä syntyy laskiaisena huhkia!

Liisu. Ja ottaa akkoja!

Lassi. Ei niitä niin vain akkoja, toinen poika huiskahtaa suin päin nietokseen eikä tämä. Jokohan terva on suksissa kuivanut, jotta pääsen näyttämään? (On hypähtänyt alas pankolta ja menee uunin viereen katsomaan, jossa tervatut sukset ovat pystyssä.) Kyllä niillä jo huitelee täydelleen!

Liisu. Odota nyt laskiaiseen, laske sitten ja uudista mäkesi!

Lassi. Suksia tarvitsee hangella liukastaa tervan jäleltä. Ja sitten ne täytyy vielä rasvata. Montakos päivää sinne vielä onkaan laskiaiseen?

Liisu. Äiti, torstaihan nyt on?

Leena. Niin on.

Liisu. Niin, torstai yks, perjantai toinen, lauantai kolmas, pyhä neljäs, maanantai viides — ja tiistaina on laskiainen. Viisi päivää enää!

Lassi. Minun pitää joutua liukastamaan suksiani. — Äiti, anna minulle voikakku!

Leena. Hyvät lapset odottavat. Ja sanotaan, että köyhäkin malttaa keittää, mutta ei jäähdyttää…

Liisu. Mutta minkästähden, äiti, sitten sanotaan, että rikas ei malta keittää, mutta jäähdyttää malttaa?

Leena. Se nyt on sellainen sananparsi. Taitaa tarkottaa kokonaisuudessaan, että köyhä syö heti minkä saa, rikas kokoaa ja kahmii varastoonsa kalua kaikenlaista.

Lassi (on mäenlasku-innoissaan touhutessaan sattunut menemään ikkunan ääreen, josta katsoo ulos). Marin Reitu tulee suksineen, pussi selässä! (Tirkistelee tarkasti.) Ja sillä on uudet porkkasauvatkin! Pitääpä lähteä katsomaan! (Juosta tölmähtää ulos ovesta.)

Leena. Älä taas juokse avojaloin sinne pakkaseen! (Kun Lassi on jo ulkona.) Sekös joutaisi kuulemaan! Sillä tavalla juostaan, ja sitten yskitään!

Liisu (on juossut polvilleen penkille ikkunan ääreen). Kuinka sen pojan pussi on pullollaan!

Leena. Liisu, katsopas niitä perunoita, etteivät pala hiiloksessa!

Liisu. Äsken juuri katsoin.

Leena. Taisit koettaa reunalta, keskellä hiilestä palavat.

Liisu. Nyt hän huiskuttaa sauvallaan. Ah, hän laulaa ja lyö tahtia. Sillä taitaa taas olla uusia lauluja!

Leena. Aina kai niitä kylillä oppii. Mutta katso nyt perunoita.

Liisu. Kyllä, äiti! (Menee hiiloksen luo, koettaa muuatta perunaa.) Pehmeitä ovat jo! (Seuraavan aikana kaivaa liedestä perunoita ja poimii ne esiliinaansa.)

(Lassi juoksee ensin sisälle, perästä tulee Marin Reitu huolettoman reippaasti.)

Reitu. Päivää taloon! (Jää hieman vierastellen oven suuhun ja kopistelee kenkiään yhteen.)

Leena. Jumal' antakoon! Onkos siellä ruvennut Reitun jalkoja palelemaan?

Reitu. Ei tuo vielä tee puoltakaan hätää!

Leena. Eiköhän vain, ei nuo taida jalkineet niin häävit olla. Tule sieltä istumaan ja riisu kenkäsi pois!

Reitu (tulee kerkeästi penkille istumaan ja alkaa riisua kenkiään). Eiväthän nuo lapatossut niin pulskat ole, etteivät pulskemmatkin olla saisi. Mutta eivät sieltä sentään aivan perunatkaan paista pakkasen popsittavaksi.

Liisu (lieden luota). Eivätkö varpaasi ole koskaan paleltuneet?

Reitu. Eivät ne niin ole maidosta ja päistäristä, että noin vaan turtuisivat!

9

Lassi (ihaillen). Ei se Reitu ole hätäpoikia!

(Reitu on riisunut kenkänsä, menee lieden luo, josta Liisu on juuri lähtenyt perunoineen, ja lämmittelee käsiään.)

Leena. Pane, Liisu, perunat kuppiin ja tuo ruokaa! (Liisu ottaa leipää, kalaa ja voita kaapista uunin läheltä.)

Reitu (laulaa käsiään lämmitellessään):

Laulu n:o 2.

Suomal. kansansävel.

    Äitini minut synnytti
    ja maailmalle laittoi,
    hei himpula pila pila, tuomen oksan
     käteheni taittoi.

    Tietä mä kuljen ja rallattelen
    ja havut mun päätäni harjaa,
    hei himpula pila pila, sudet ja karhut
     on kerjupojan karjaa.

    Minä olen pikkunen kerjupoika
    ja pussi on seljässäni,
    hei himpula pila pila, leikkilaulut
     helkkyvät kielelläni.

    Pankolla syön minä illallista
    ja uunin kolkalla makaan,
    hei himpula pila pila, makeampaa
     unta ei herroillakaan.

Reitu ja Lassi (joista jälkimäinen on kuunnellut hörössä korvin, yhä enemmän ihastuneena, kertaavat yhdessä lopun):

    Hei himpula pila pila, makeampaa
    Unta ei herroillakaan!

Lassi. Siellä taitaa olla hauskaakin kerjuulla?

Reitu. Siellä se vasta onkin. Toiset pojat ne pankolla tuhkassa ähräävät eikä tämä. Tämä poika huitelee talosta taloon, katselee maailmaa ja etsii parasta yösijaa.

Leena. Jos sattuu saamaan. — Mutta käydään nyt syömään. — Tule, Reitukin, niin saat täältä perunoita, tottahan leipää on itselläsikin?

Reitu. Tottahan vain, aika kannikan jynkäleitä, vieläpä kokonainen leipäkin. Ja kalaa on myös, ja lihaakin!

Lassi. Lihaakin!

Leena. Kuka niin hyvä oli, että lihaakin antoi?

Reitu. Sipukan emäntä toi ison käärön suolasärkiä, sitten vielä toi raavaan sääriluun ja käski viedä äidille luuvelliin. Mutta siinä on vielä lihaakin, kun jyrsii.

Lassi. Äiti, meillähän ei olekaan lihaa!

Leena. Kiittäkäämme hyvää isää, kun on leipää, kalaa ja perunoita, vieläpä omasta lehmästä saadaan piimää ja voitakin!

Lassi. Niin, voita! Reitu, sinullapa ei olekaan voita!

Reitu. Ei tällä kertaa. Mutta minulla on herneitä, joita sain Rökkilästä, sitten on vasikan päitä ja sorkkia, että syntyypä vain keittää, Soukarin emäntä antoi sian sorkat laskiaiseksi ja Niemelän miniä nokareen sianlihaakin!

Lassi (kateellisesti huokasten). Ah!

Liisu. Äiti, meillähän ei olekaan sianlihaa laskiaiseksi?

Leena. Kenties isä tuo, kun lauantai-iltana tulee tukkimetsästä.

Reitu. Ja sitten minulla on kuivattuja kuoreitakin, joita sain Konttilasta.

Leena. Kiitä Jumalaa, kun olet saanut!

Lassi. Missä sinä olit yötä?

Reitu. Konttilassa olin viime yön, olikin niin hyvä ja lämmin maata uunilla isolla pärekasalla.

Leena. Ja sieltä asti jo vihkaissut, kolmisen virstaa.

Reitu. Täytyy viedä evästä äitimuorille. — Konttilaan muuten menen pian taasen. Siellä on hyvä talo, ja se on koko lokas ukko se Konttilan ukko. Illalla nosti pöydältä suuren summattoman kupin piimävelliä eteeni ja käski paljastaa siitä pohjan, muuten en muka saisi tulla toista kertaa. No, teinhän minä työtä käskettyä, huitelin velliä väärällä varrella. Mutta kyllä tahtoi ruveta napa ritisemään, ennenkuin kupin pohja otti paistaakseen. Ei sentään jäänyt velaksi, tyhjäksi meni kuppi ja huoletta saan mennä taloon toistekin.

(Toiset nauravat.)

Lassi (äkkipäätä). Äiti, emmekö mekin saa Liisun kanssa lähteä kerjuulle?

Liisu (nopeasti, kahdenvaiheella). Ole nyt —!

Leena (katsoo nauraen poikaansa).

Reitu (ottaa pussistaan leipää, kalaa ja isonlaisen luun). Kyllä se niin on, että (laulaa hyräilee):

Laulu n:o 3.

Suomal. kansansävel.

    Mieron pojalla maailmassa
    ei ole hätää eipä;
    mieron pojalla maailmassa
     on niin laaja leipä.

    Ja vaikkapa pieninä murusina
    on leipäni maailmassa,
    niin huolettomalla luonnolla
     mä käyn sitä hakemassa.

(Jyrsii luusta lihaa ja katsoo odottavasti toisiin, jotka ovat alkaneet syödä.)

Leena. Tule nyt täältä ottamaan paistinperunoita!

Reitu (noutaa perunat). Suurkiitosta, Jumalapa teille — (Syödä jauhattelee.)

Lassi (yhä enemmän kiintyneenä Reituun, menee voileipineen Reitun luo ja seuraa tarkoin silmillään tämän syöntiä). Sulla on kylän kakkua, onko se makeaa?

Reitu. Menee mukiin. Tekeekö mielesi?

Lassi. Jos vaihdettaisiin. Saat tämän voikakun.

Reitu. No, eipä hullumpaa. Tuosta saat! (Antaa leipäkannikkansa ja ottaa Lassin voileivän, pannen sen penkille viereensä.) Saat vähän lihaakin. Haukkaa tuosta, siinä näyttää olevan paksuimmalta. (Pitelee luuta käsissään, Lassi tarttun myös siihen ja jyrsii kovalla touhulla. Leena katsoo nauraen, Liisu mielitekoisillaan. Sitten panee Reitu luun pussiinsa ja molemmat jauhattelevat kakkujaan.)

Lassi (katsellen uteliaasti pussia). Näytäpäs niitä siansorkkia!

Reitu. Sellaisiahan ne ovat kuin pitääkin, syksyllä uunissa kärvennettyjä. Mutta mikseikäs! (Pussiaan penkoen.) Vasikan päitä ja sorkkia siellä on kosommalta. Tuossa ovat siansorkat, on niissä syömistä kerrakseen.

Lassi. Näytäs sianlihaakin!

Leena. Lassi, mitä sinä —! Tuletko pois!

Lassi (anovasti). Saanhan katsoa?

Reitu. Tuossa se on nokare. Eihän sitä leivisköittäin, mutta saa siitä laskiaisena rasvarieskan, jotta menee ujakammin alas mäestä. Ja suksetkin luikuvat livakammin, kun vähän voitelee suutaan.

Lassi. Näytäpäs herneitä ja kuoreitakin!

Leena (lujemmin). Tule heti sieltä syömään ihmisiksi paikoillasi!

(Lassi huokasee, katsoo hartaasti pussiin ja menee äänetönnä pöytään.)

Liisu (salavihkaan). Anna minullekin kylän kakkua!

Lassi (murtaa kanturasta palan polveaan vasten ja antaa Liisulle). Tuossa, se maistuu paremmalle voittakin!

Liisu (salavihkaan, vähän kateissaan). Niin, kun sait lihaakin!

Lassi (salavihkaan). Lähdetään mekin!

Liisu (samoin). Ei se äiti päästä…

Lassi. Pyydetään!

Liisu (huoaten). Niin…

Leena (lempeästi nuhdellen). Nytpäs siinä supatus alkoi syödessä!

(Kotvan äänettömyys.)

Lassi (arastellen). Äiti! —

Leena. No?

Lassi. Emmekö me — mekin… saisi lähteä…

Leena. Mihin nyt?

Lassi. Sinne… ker… kylään yöksi!

Leena. No, kaikkea tässä —!

Liisu (rukoillen). Äiti…!

Leena. Sinäkin! (Katsoo tutkivasti, melkein nauruaan pidätellen lapsiin.) Ihanko te tosiaankin —? Oletteko aivan tulleet hassuiksi?

Lassi. Mutta, äiti, jos saataisiin siansorkkakeitto laskiaiseksi…

Liisu (rukoilevalla äänellä). Niin, ja sianlihaakin, että saataisiin rasvarieska…

Lassi. Ja herneitä ja kuoreita ja…

Liisu. Ja kylän kakkua maistimiksi…

Leena. No, nytpä ollaan ihmeissä! (Vakavasti.) Jollette nyt herkeä, niin…

(Lassi ja Liisu vaikenevat surkeannäköisinä.)

Reitu (on syönyt voikakkunsa ja pannut kengät jalkaansa. Ottaa pussin selkäänsä ja lähtee.) Hyvästi nyt ja kostjumala!

Leena, Hyvästi!

Lassi. Hyvästi, milloinka tulet taas?

Reitu (ovessa mennessään). Kylläpähän pian poiketaan.

(Lassi ja Liisu menevät ikkunasta katsomaan. Lassi huiskauttaa ulos kättään jäähyväisiksi.)

Lassi. Lumi vain savuna pölähtelee, kun poika menee pussineen.

Liisu. Niin, nyt on jo metsän reunassa… peittyy lumisten kuusten taa…

Lassi. Kuinka kuuset huurottavatkin valkovilloissaan! Aivan läpinäkymätöin lumiseinä…

Liisu. Metsän takana on kylä…

Lassi (huoaten). Niin, kylä!

Lassi ja Liisu (puhkeavat laulamaan ikkunan ääressä).

Laulu n:o 4.

Verkkaan.

    Metsän taa,
    metsän taa,
     mieIeni mun kaihoaa!

    Sieltä paljon nähdä saisi,
    Mistä mieli riemahtaisi.

    Metsän taa,
    metsän taa,
     mieleni mun kaihoaa!

    Avarat
    maisemat
     metsän takaa aukeevat.

    Siell' on kylät, suuret pellot,
    Siellä soivat iltakellot.

    Avarat
    maisemat
     metsän takaa aukeevat

Lassi. Äiti!

Leena. No!

Lassi (rukoillen). Emmekö me sentään…?

Liisu (samoin). Niin, emmekö sentään saisi…?

Leena. Yhäkö vaan?

Lassi. Menisimme vain Vanhalaan…

Leena. Parhaaseen kitupiikkilään!

Liisu. Mutta kun se on niin lähellä…

Lassi. Ja siellä olemme niin usein olleet… kesällä viikottainkin, kun äiti oli siellä työssä isän kanssa…

Leena. Silloin maksettiin ruokostanne. Mutta kun kerjuupussinenne menette…

Lassi. Pyydämme siansorkkia laskiaiseksi…

Liisu. Ja vasikansorkkia, että saadaan sorkkakeitto…

Lassi. Äiti, saammehan mennä!

Liisu. Saammehan, äiti!

Leena (äkkipäätä). Menkää sitten!

Liisu (riemahtaen, samalla epäröiden). Oikeinko todella, äiti!

Leena. Menkää koettamaan, sittenpähän näette! Kyllä routa porsaan kotiin ajaa…

Lassi (juosten riemuissaan siskonsa kanssa panemaan kenkiä jalkaansa). Hih, me päästään! Reitu vain ennätti mennä!

Leena. Ette te hänen kanssaan olisi saaneet mennäkään. Kahden saatte mennä koettamaan, jotta pääsisitte hassuudestanne, — ja ainoastaan Vanhalaan, sillä onhan mökkimme heidän maallaan ja se on siis isäntätalomme. Saatte olla yötä, jos pitävät, muuten palaatte suoraa päätä kotiin.

(Lassi ja Liisu sukivat sillä välin hätäpikaa kenkiä jalkaansa.)

Lassi (heittää vielä hattureuhkansa päähänsä). Nyt minä olen valmis!

Leena, Tuollaanko? Ei, lapsi kulta! Ensiksikin saat ottaa villahuivini päähäsi. (Ottaa huivin.) Tule tänne, niin laitan! (Sitoo huivin hatun yli korville.) Sitten saat vielä ottaa isäsi vanhan takin yllesi. (Ottaa ison takin, johon poika peittyy melkein kokonaan; nenänipukka vain näkyy, takin hihat viistävät lattiassa.) Sinä, Liisu, saat ottaa vielä minun nuttuni. (Liisu pukeutuu itse.)

Lassi (suu vähän väärällään). Nämä hihat!

Leena. No, käännetään niitä vähän ylös, noin! Laitetaan vielä vyö, että tulet oikein markkinamiehen näköiseksi.

Lassi. Minä lähden suksella!

Leena. Juoskaa vain molemmat, jottette palellu!

Liisu. Nytkö me saamme mennä?

Leena. No, menkäähän nyt sitten, hupelot. Kokenutpahan kaikki tietänee.

Lassi. Nyt sitä mennään! Hei, nyt sitä mennään!

TOINEN NÄYTÖS.

ENSIMÄINEN KUVAELMA.

Talon tupa.

Ovi perällä. Vasemmalla pöytä pitkin seinää, seinästä irrallaan, niin että pöydän ja seinän välillä olevalla penkillä voi istuakin. Pöydänpään vieressä näyttämön etualalla on hieman matalampi pöytä, jolla on suutarin työkaluja.

(Jaakko, suutari, lystikkään näköinen mies, istuu pöydän edessä olevan rahin nenällä työkalujensa ääressä, ottaa työkalujensa päältä kengäntekeleen, katselee sitä, panee sen pois, ottaa piippunsa ja pistää tupakaksi.)

(Katri emäntä liikuskelee lattialla jotakin puuhaillen.)

(Piika-Maija tulee ulkoa, tuoden tullessaan sylyyksen halkoja, jotka panee pystyyn uuninnurkkaan.)

Katri (nuristen). Jokos vihdoin, kuhnustelija, sait lehmät ruokituksi?

Maija. Eivät ne niin kädenkäänteessä ole hoidetut parikymmentä päätä, kun ei ole muita kuin yksi ihminen puuhassa.

Katri. Yksi ne on siellä ennenkin hoitanut.

Maija (aivan kuin sanojaan niellen). Hoitaa missä hoitaa, vaan ei joka talossa.

Katri (menee äreästi ynähtäen pöydän luo, kaatelee useampien kuppien pohjasta perunasekaista lientä muutamaan kuppiin ja sysää leipäkannikan ja kalakupin sen luo.) Siinä on, syö nyt! Muut ovat jo syöneet ja menneet työhönsä.

Maija. Ja minä saan kuppien pohjasta tähteet. (Menee ja maistaa lusikalla velliä.) Ja ihan kylmää vielä sekin. (Panee lusikan pöydälle, ottaa leipää ja pienosen kalan kala-astiasta; ruotii kalaa veitsellä ja taittaa pään pois; alkaa syödä haluttoman näköisenä.)

Katri (on tuimasti tarkastellut Maijaa). Kokonaan ne on tässä kalat syöty itsekin; eiköhän tuo vielä kerran nälkä neuvo sinutkin! Olihan se entinen piikakin ollut sippusuu, oli kalat ruotinut ja päät heitellyt pitkin nurkkia kuleksimaan —

Suutari (joka on koko ajan seurannut virnistellen ja Maijalle salavihkaan matkien emännän eleitä; hiljaa Maijalle). Tikkujaloilla, kuten entisen isännän märänneet sillit…

Katri. Mutta emäntäpä olikin kalanpäät, hännät ja ruodat kerännyt kaikki talteen —

Suutari (salavihkaan Maijalle). Ja haudannut maahan aarteen…

Katri. Sitten oli piikatyttö joutunut naimisiin, laittanut kasan lapsia ja kärsi kurjuutta. Kerjäten tuli entiseen palvelustaloonsa, rukoili itkusilmin apua. Emäntä silloin nouti entiset kalanpäät, pyrstöt ja ruodat, toi ne entiselle mamsselille ja hän sai ne syödä makeina paloinaan.

Suutari (salavihkaan Maijalle). Olisi sietänyt panna se emäntä itse suolaan — kuten tämäkin…

Katri (huomaa suutarin jotakin puhuneen). Mitä sanoit?

Suutari (kääntyy emäntään; koomillisella jymyllä). Ja silloin kuului hirveä jyrähdys, maa aukesi ja nieli pitkävillaisen, armottoman emännän.

(Katri seisoo ensin kuin typertyneenä, vilkasee tuiterasti suutariin, ärähtää jotakin yksikseen ja tellertää ulos.)

Maija. Suurkiitosta, kun läksytit hieman mokomaa!

Suutari. Kyllä ne sellaiset kitupiikit sietääkin. (Kopistaa piippuaan ja tarttuu työhönsä.)

Maija (nousee korjaillen pois tyhjiä astioita). Eiväthän nämä piian päivät käy kateeksi missään, mutta tällaisten saiturien piian käyvät vieläkin vähemmän.

(Lassi ja Liisu tulevat tuokion kuluttua ja seisottuvat hieman ujostellen oven suuhun. Kun Piika-Maija tuo sylissään astioita pankolle, sanovat molemmat »hyvää päivää», toinen niiaten, toinen kumartaen, samoin suutarille, kun tämä kääntyy heihin päin.)

Suutari (tähystelee lystikkäästi Lassia altakulmiensa). Kenenkäs poikia tämä tyttö on?

(Lassi ja Liisu katselevat epätietoisina vuoroon toisiinsa, vuoroon suutariin.)

Liisu. Aapelin Liisuhan minä olen.

Suutari, En minä sinua tarkottanut, vaan tätä toista tytön tössikkää.

Lassi. En minä ole tyttö! (Topakasti.) Minä olen Aapelin Lassi!

Suutari. Oohoo — vai se! Vai sen poikia! Kyllä minä isäsi tunnen. — Mihinkäs se nyt on matka?

Lassi (katselee hieman epätietoisena Liisuun, sitten suutariin; naurusuin). Kerjuullehan me…

Suutari (tarkastaa lystikkäästi Lassia). Että mihin?

Lassi (urhakasti). Kerjuulle vaan!

Suutari (tähystelee edelleen, nauraen). Ja se näyttää olevan lystiä verekseltään…?

(Tahvo isäntä tulee ulkoa, kädessään kirves, jota istuutuu hiomaan suutarin pöydältä ottamallaan kovasimella; kohta hänen jälestään tulee Katri emäntä).

Katri. Ka, Aapelin lapsetkos täällä… menkää tuosta istumaan, että sopii ovesta kulkemaan. — Mitäs teillä olisi asiaa?

Suutari. Ne ovat lähteneet kerjuulle — ja oikein sylirysyssä!

Katri. Kerjuulle! (Nuristen.) Joko nämäkin… ikäänkuin kerjäläisiä ei ennestäänkin olisi kylliksi tähän aikaan! Ja eipä teillä pitäisi olla puutetta… eikös heillä ole meiltäkin ottamatta palkkajyviään?

Tahvo. On vielä ainakin nelisen tynnyriä…

Katri (pauhaten). Ja sittenkin kehtaavat lähettää mukulansa kyliä kiertämään!

Tahvo. Onko isänne kotosalla?

Lassi. Ei, se on tukkitöissä!

Katri. Äiti siis lähettänyt…

Liisu (kainosti). Ei äiti lähettänyt…

Katri. Kukas sitten?

Lassi (tarttuu touhuissaan selittämään). Ei äiti lähettänyt, kielsi kiven kovaan, mutta kun oikein pyydettiin, niin sitten laski ja sanoi että menkää koettamaan ja että kylläpähän routa… (Vaikenee äkkiä.)

Suutari (nauraen). Niinkö, että kylläpähän routa porsaan kotiin ajaa. — Se on sitä Aapelin Lassin lossotosta!

(Tahvo ja Katrikin nauravat.)

Suutari. Ihanko tosiaankin olette lähteneet oman nokkanne vetäminä… niin että olette nyt vähän niinkuin sellaisella huvimatkalla?

Lassi (topakasti). Ei, me olemme kerjuulla!

(Naurua.)

Tahvo (myhäillen). Mitä te sitten tahdotte?

Suutari. Niin, että mitä vieraille saisi luvan olla?

Lassi (ladellen yhteen jonoon). Kylän kakkua, siansorkkia laskiaiseksi ja sianlihaa rasvarieskaan ja kuivia kuoreita ja lihaisia luita ja herneitä ja…

(Liisu on hätäisesti nykinyt Lassia käsipuolesta koettaen saada tätä vaikenemaan; toiset nauravat ääneen.)

Suutari (nopeasti, matkien). Ja voita ja juustoa ja sokeria ja…

Lassi (lujasti). Ei voita!

(Äänekästä naurua.)

Suutari (naurusuin). Eikö voita? Miksei sitä sitten?

Lassi. Eiväthän muutkaan saa!

Suutari. Ketkä muut — nekö, jotka panevat navetassa: muu?

Lassi. Marin Reitu ja… ja…

Suutari. Ja… ja… ja…

(Lassi vaikenee neuvotonna.)

Liisu (on koko ajan ollut kovasti hämillään, koettaa parannella). Emmehän me kaikkia, jos saataisiin vasikan päitä ja sorkkia…

Katri. Ei meillä ole, pari lehmää on vasta poikinut, ja olemme itse keittäneet.

Lassi (topakasti). Siansorkkia sitten!

Suutari. Niin, etteihän sillä väliä!

Katri. Ei riita niitäkään. Kaksi sikaa syksyllä tapettiin, toisen sorkat keitettiin kynttelinä, toiset tarvitaan itse laskiaiseksi.

Lassi (terhakasti, mutta anovalla äänellä). Antakaa, hyvä emäntä. Me laulamme laskiaislaulunkin!

Suutari. Niin, että tehdään pois kaupat!

Lassi. Meillä kun ei ole sianlihaakaan, ja jos ei isä tuo lauantaina, niin ei saada rasvarieskaa…

Suutari. Millainen se sitten on, se laskiaislaulusi?

Lassi (katsoo kysyvästi vuoroon isäntään ja emäntään). Laulammeko?

Tahvo. Laula nyt pois! Voithan saada ainakin leivän lukkarin saataviksi.

Lassi (joka alottaa) ja Liisu (laulavat yhdessä).

Laulu n:o 5.

Kansansävel.

    Kun laskiainen valkenee,
    on silloin lysti
    ne suksillansa liitelee
     kuin lintu tuulta,

    sillä ras, ras, ras,
    sillä ries, ries, ries,
    sillä ras, sillä ries,
    sillä rasvarieskat syödään,
     ja rasva tekee työtään.

    Lumella sukset liukkahat
    ne rasvan lailla luistaa,
    ja noita pitkät pellavat
        (Lassi levittää sylensä)
     ne poikasilla huiskaa!

    kuin vai, vai, vai,
    kuin pel, pel, pel,
    kuin vai, kuin pel,
    kuin valkopellavia
     ne harjaa nietoksia.

    Ja itikoista kesällä
    jos tahtonet sä päästä,
    niin suutas saunan jälestä
     sä laskiaisna säästä!

    Ei ään, ään, ään,
    ei kään, kään, kään,
    ei ään, ei kään,
    ei ääntäkään saa päästää,
     niin itikat sun säästää.

Suutari. Niin sitä vedellään! Lukkari siitä pojasta taitaa tullakin.

Katri (kiehentää pöydällä vellivatia). Tulkaa nyt tänne syömään, että jaksatte mennä toiseen taloon.

Liisu (kainostellen). Ei meillä nälkä ole, lähtiessä juuri syötiin.

Suutari. Nämä kerjäläiset pitävät vieraskoreuttakin…

Lassi (halukkaan näköisenä syömään). Eikä me mennä toiseen taloon, äiti lupasi tulla vain tänne…

Tahvo (myhäillen). Niinkö!

Katri. Tulkaa nyt vaan!

Lassi (vetäen Liisua hihasta). Tule nyt! (Syövät hyvällä halulla.)

Tahvo. Ja anna niille leipä, että saavat »kylänkakkua». Tuo nokare sianlihaakin, jotta saavat rasvarieskaa, sillä eiväthän ne laskiaisena muuten sukset luista eikä mäestä saa »noita pitkiä pellavia»!

(Katri menee yksikseen mukisten.)

Tahvo. Mutta kun ei tarvis pakota kylän kululle lähtemään, niin parasta on, että vasta olette tyytyväiset kotileipään. Sillä kotonaan on mies korea, vaikka ilman istukoon, sanovat vanhat. Monet lapset eivät toivo parempaa kuin että riittäisi kotona, jottei tarvitsisi toisten vastuksiksi lähteä. Niin, kun olette syöneet, menkää kotiinne. (Panee kovasimen -pois ja menee kirveineen.)

Suutari (katsoo Lassiin). Vai sinä se olet se Aapelin Lassi. Topakka poika!

(Lassi vilkasee suutariin, jatkaen syöntiään.)

Suutari. Etkös rupea suutarin oppiin?

Lassi. Rupean minä!

Suutari. Silloin kuletaan suutaroimassa talosta taloon, saadaan aina kylän kakkua, mestarimiehille annetaan voitakin joka aterialla ja kahvit pari kertaa päivässä. Eikös vetele suutariksi ruveta?

Lassi. Rupean minä, jos vain isä ja äiti laskevat.

Suutari. Tuumitaan heidän kanssaan.

Katri (tulee leipä ja pieni paperikäärö toisessa kädessä; tuo ne ja panee pöydän nurkalle lasten lähelle.) Tässä on nyt sitten; mutta alkakaakin suoriutua kotiinne!

(Lassi ja Liisu lakkaavat syömästä lähtevän näköisinä.)

(Pirtun Petu ja Pirtun Heta tulevat ulkoa ryysyissään, palelevan näköisinä ja itkuun puhkeamaisillaan.)

Heta (surkeasti). Antakaa emäntä meidän vähän lämmitellä. (Menee lieden luo ja lämmittää käsiään, Petu samoin.)

Katri. Mitäs väkeä te olette?

Heta (rukoillen). Me olemme Pirtun lapsia, emäntä olisi niin hyvä ja antaisi vähän leipää.

Katri. Montako teitä on lasta?

Heta. Kaksi nuorinta jäi kotiin.

Katri, Neljä lasta vain, — ja nuori pari, kylläpä pitäisi jaksaa elättää.

Heta. Meillä on ollut kotona vain jäkäläleipää, mutta nyt ei saa jäkälöitäkään, kun on tullut lunta niin paksulta, ja sitten äiti…

Katri. Tehän muuten kuulutte toiseen huutoon, ei meidän kylä ole velkapää elättämään muiden köyhiä.

Heta. On niin kylmäkin, jos emäntä olisi niin hyvä ja antaisi vanhoja vaatteita…

Katri. Laittakoon äitisi, ja maatkoon vähemmän!

Petu (silmät suurina). Mut äitihän on tailat!

Heta. Äiti on ollut kipeänä monta viikkoa, ei voi liikkuakaan. (Puhkeaa itkuun, Petu perästä.)

Katri. Menkää sitten vaivaistaloon tai kerjätkää omasta kylästänne. On meillä täällä tarvitsevaisia kylliksi.

(Heta ja Petit itkevät kiihkeämmin. Lassi ja Liisukin nyökyttävät.)

Katri (sieppaa pienen kannikan pöydältä). Tuossa on! (Lähettää kannikan Hetalle.)

Heta. Suurkiitosta!

Katri. Ja menkää nyt siitä ulisemasta!

Heta. Emäntä kulta, antakaa meidän vielä pikkuriikkusen lämmitellä. (Hierovat hätäisesti käsiään liedellä.)

Katri. Pian sitten!

Lassi (kuiskaa kyynelsilmin Liisun korvaan. Tämä nyökkää innokkaasti päällään. Molemmat hymyilevät kyyneltensä lomasta. Lassi vie emännältä saadun leivän ja paperikäärön ja pistää sen äkkiä Hetan kainaloon). Tässä, viekää äidillenne!

Katri (pikastuneena). Mitä, senkin pohatta, toinen kerjäläiskakara! Ulos siitä kaikki tyyni ja heti paikalla. Ja tulkaapas vain toinen kerta!

Lassi (sieppaa huivin päästään ja antaa Hetalle). Tuossa on tuokin!

Liisu. Oih!

Katri. Ulos siitä!

Liisu. Äidin huivi! Mitä äiti sanoo?!

Suutari. Oikein, poika — nyt et olekaan enää tyttö! — Tules tänne, niin saat (katselee kukkarostaan sopivaa rahaa, nauraen) — suutarin markan!

Katri. Korjaatteko luunne!

(Toiset lapset luikkivat ulos, Lassi juoksee suutarin luo, sieppaa rahan, sanoo kiireesti »kiitos» ja juoksee toisten jälkeen).

Suutari (huutaa jälkeen). Sano terveisiä vanhemmillesi, minä tulen pyhänä tuumimaan siitä oppiin lähdöstä!

TOINEN KUVAELMA.

Mökin tupa.

Leena (rukkinsa ääressä). Ei vain ala kuulua lapsia! Missähän lienevät, lapsiraukkani? Kun vain eivät paleltuisi tiellä, muun vaaran tuon nyt ei luulisi tällä taipaleella uhkaavan. Tulinkin laskeneeksi heidät sinne löyhkää kyyditsemään, omiksi huolikseni! (Nousee, menee katsomaan ikkunasta.) Ei näy, ei kuulu! Lumi vain kyynäräin korkuisena peittää maat ja mannut. (Kuuluu rusahdus.) Ja pakkanen paukkuu nurkissa! (Menee takaisin rukkinsa ääreen ja polkasee rukinratasta muutaman kerran ympäri.) Kunhan vain, kunhan jo eivät paleltuisi tielle! (Nousee taasen levotonna ja menee ikkunaan.) Ei näy, ei kuulu hiiren hiiskausta! (Kävelee ympäri huoneessa, kapsehtien yhtä ja toista, mihinkään erikoisemmin ryhtymättä.) Jollei pitäne lähteä jälkeen katsomaan, etteivät vain ole kohmettuneet ja jääneet taipaleelle? (Vilkaisee taasen ikkunaan.) Vai laittaisinko tulta uuniin, että saavat lämmitellä tultuaan? (Menee ja kohentelee hiilosta.) Vielähän tuossa on tulinen tuhka ja hehkuvia hiiliäkin. Kunpa vain tulisivat! (Vilkasee taasen ikkunasta.) Jo tulevat! (Juoksee iloissaan rukkinsa ääreen.) Pitääpä tässä oikein mököllään ottaa heidät vastaan! (Tekeytyy kylmän ja ankaran näköiseksi).

(Lassi ja Liisu tulla tömistävät häthätää.)

Lassi (itkusuin, kädet korvilla). Paleltaa!

Leena (nousten, hätiköiden). Mistä, jalkojako paleltaa?

Lassi. Ei jalkoja, vaan korvia!

Leena. Missäs huivi?

Lassi. Kipristelee niin, aivan kuin polttaisi!

Leena. Suliahan oli huivi korvillasi. Missä se on? Oletteko sen hukanneet?

Lassi. Voi, korvat!

Leena. Hierotaan lumella, minä käyn hakemassa.

Liisu. Kyllä minä haen, äiti! (Juoksee ulos).

Leena. Riisutaan kengät sillaikaa. (Vetää kenkiä).

Liisu (palaa, lunta kourassaan). Tässä, äiti!

Leena. Pitää aina lumella hieroa lämmetessä, niin ei tule kylmän vihoja. Mitenkäs sinun on laitasi, Liisu?

Liisu. Ei minua palele.

Leena. Miltäs siellä nyt tuntui?

Liisu. Äiti, emme me enää koskaan pyri kerjuulle!

Leena. No, ettekö saaneetkaan mitään?

Liisu. Saimmehan me, leivän ja sianlihaakin, mutta —

Leena. No, mutta —?

Liisu. Sitten tuli kaksi kerjäläislasta, niitä paleli eikä niillä kuulunut olleen kuin jäkäläleipää ja sekin oli loppunut ja äiti kuului olevan kovasti kipeänä, ja kun Vanhalan emäntä oli niille vihainen eikä antanut mitään, niin me annoimme heille ne. Ettehän toru, äiti!

Leena (lempeästi). Niinkö? En toru, en, en, lapsi kullat!

Lassi (tarttuu rukoillen äitiinsä sylin). Äiti rakas, antakaa anteeksi!

Leena. No, mitä nyt?

Lassi. Sen huivin, minä annoin senkin…

Leena. Kerjäläislapsilleko?

Lassi. Niin, kun niitä niin paleli, niillä oli vain ryysyjä ja Vanhalan emäntä ajoi pois…

(Leena katsoo liikutettuna poikaansa.)

Liisu (rukoillen). Äiti, elkää olko vihainen, ei Lassi tehnyt sitä pahalla.

Lassi (hätäisesti rukoillen). Äiti, ettehän ole vihainen. Minä haen vitsan heti valmiiksi, jos sitten ette piiskaa!

Leena (purskahtaa herkkään, sydämelliseen nauruun). Voi sinua pikku hassua!

Lassi (vähän toivehikkaampana, mutta levotonna). Ettehän piiskaa, äiti!

Leena. En, en, hupakkoni! (Sieppaa Lassin syliinsä, ja Liisu painautuu toiseen kainaloon. Pyyhkii Lassin silmiä ja salavihkaan pyyhkäsee omaansakin.) Teit, kuten hyvän lapsen tuleekin tehdä. Muista vain, että vasta annat mikä on omaasi, etkä anna toisen huivia!

Lassi. Kyllä, äiti! (Lassi kiepsahtaa äitinsä kaulaan; Liisu katsoo iloissaan ja mielissään eikä tiedä miten hyväilisi äitiään.) Ja tiedätkös, siellä oli suutari ja se antoi minulle suutarin markan (näyttää sitä), ja sanoi ottavansa minut suutarin oppiin. Menenkö minä, äiti?

Leena. Sitä voidaan tuumia, kun isäsikin tulee kotiin. Mutta kovinhan tuota vielä olet lapsi, kyllä ehdit, kunhan vähän kynnelle alat kyetä.

Liisu. Minä en lähde koskaan pois kotoa äidin luota.

Lassi. En minäkään!

Leena. Suokoon hyvä isä, ettette tarvitsisi lähteä! Mutta nyt me laulamme sen Kantelettaren kauniin kotilaulun, että oppisitte sen oikein hyvin!

Laulu n:o 6.

Runosävelmän tapaan.

    Lämmin paita iiinanenkin
    oman äidin ompelema;
    vilu vaippa villainenkin
     vaimon vierahan tekemä.

    Lämmin on emosen sauna
    ilman löylyn lyömättäkin;
    kylmäpä kyläinen sauna,
     vaikka löyly lyötäköhön.

    Koria kotoinen leipä,
    jos on täynnä tähkäpäitä;
    Vihavainen vieras leipä,
     vaikka voilla voituohon.

    Villainen emosen vitsa,
    joskon viikon virpokohon;
    vitsa vierahan verinen,
     vaikka kerran koskekohon.

    Ohoh kultaista kotia,
    armasta ison eloa!
    Jos on leipeä vähempi,
     lempeä on viljemmältä.