Title: Kankurit
5-näytöksinen näytelmä 1840-luvulta
Author: Gerhard Hauptmann
Translator: Kaarle Halme
Release date: October 18, 2025 [eBook #77079]
Language: Finnish
Original publication: Helsinki: Yrjö Weilin, 1906
Credits: Tapio Riikonen
language: Finnish
5-näytöksinen näytelmä 1840-luvulta
Kirj.
Suomentanut
Kaarle Halme
Helsingissä, Yrjö Weilin, 1906.
DREISZIGER, tehtailija.
NEUMANN, rahastonhoitaja.
PFEIFER, toimitsija.
KONTTOORIPOIKA.
BÄCKER |
BAUMERT |
REIMANN | Kankureita.
HEIBER |
VAIMO |
POIKA |
Mies- ja naiskankureita.
Avara, harmaa huone Dreiszigerin talossa Peterswaldaussa. Paikka, jonne kankurit jättävät valmiita töitänsä. Vasemmalla verhoten akkuna, perällä lasiovi, oikealla samallainen ovi, josta kankurit, vaimot ja lapset taukoamatta tulevat ja menevät. Kaikilla seinillä on kangashyllyjä. Oikealla seinustalla on penkki, jolle kankurit ovat panneet töitänsä. Järjestyksessä astuvat he esiin töitänsä tarkastuttamaan, jota työtä hoitaa toimitsija Pfeifer, seisten suuren pöydän takana. Tarkastuksessa käyttää hän sirkkeliä ja suurennuslasia. Tarkastuksen tapahduttua asettaa kankuri kankaansa vaa'alle, jolla konttooripoika sen punnitsee, heittäen sitten kankaan hyllylle. Pfeifer huutaa kuuluvasti joka kerta rahastonhoitaja Neumannille, joka istuu pienen pöydän ääressä, miten iso työpalkka on maksettava.
On kuuma päivä toukokuun lopulla. Kello osoittaa kahtatoista. Suurin osa odottavista kankureista näyttää ihmisiltä, jotka ovat saapuneet tuomioistuimen eteen, odottaen tuskallisessa tunnelmassa päätöstä elämästä ja kuolemasta. Kaikilla on samallainen, kerjäläismäinen, masennettu ja nöyrä käytös. He ovat, alituista nöyryytystä kärsien, tulleet tietoisiksi siitä, että he korkeintaan voivat olla siedettäviä. Sentähden tekeytyvät he niin pieniksi kuin suinkin. Tämän lisäksi ilmenee heidän kasvoillaan toivottomuuden ja kalvavan mietiskelyn leima. Miehillä on ylipäänsä kääpiömäinen vartalo ja sisäänpainunut rinta. He ovat ryiskeleviä, kurjia rujoja. Väri heidän kasvoillaan on likaisen harmaa ja heidän säärensä ovat koukistuneet alituisesta kangastuolissa istumisesta. Vaimot ovat kuihtuneita, kuivettuneita ja väsyneitä olioita, puettuina mitä kurjimpiin risoihin. Miehillä on sentään edes paikattuja riekaleita, ja kurjuudestaan huolimatta on heissä jonkun verran säälittävää arvokkuutta. Muutamat nuoret tytöt ovat jonkun verran viehättäviäkin. Sen vaikuttaa heidän kaunis kalpeutensa, vartalon sirot muodot ja suuret, avonaiset, kaihomieliset silmät.
NEUMANN (laskee rahoja).
Siitä tulee kuusitoista hopeagrosseniä ja kaksi pfenningiä.
VAIMO (30-vuotias ja kovin kuihtunut, ottaa rahat vapisevin käsin).
Kiitoksia vaan!
NEUMANN (huomaa, että nainen jää paikalleen).
Noo? — Eikö ole oikein?
VAIM0 (liikutuksella, rukoilevasti).
Parisen pfenningin etumaksun minä niin haineesti tarttisin.
Ja niinä tarvitsisin pari sataa taalerfa. Jos tarpeet saisivat määrätä, niin — (maksaa jo eräälle toiselle kankurille. Lyhyesti). Etumaksuista päättää herra Dreisziger itse.
Voisinko sitte saada puhutella herra Dreiszigeriä itteä?
PFEIFER (Entisen kankurin tunnusmerkit ovat hänessä jäljellä, vaikka hän nyt on hyvinvoipa ja huolella puettu. Nuuskaa paljon. Huutaa ärtyisesti).
Olispa, jukoliste, herra Deiszigerillä sitte paljo tekemista, jos hän itte sekaantuisi kaikellaisiin jonnin joutaviin. Sitävartenhan me olemme täällä. (Tarkastelee suurennuslasilla). Jukoliste! Täällä käy viuka. (Kiertää paksun huivin kaulaansa). Sulkekaa ovi, kun tulette sisään!
KONTTOORIPOIKA (kuuluvasti Pfeiferille).
Sama jos seinille puhuisi.
Auttais yhtä hyvin. — (Muuan kankuri asettaa kudoksensa vaa'alle). Jos te edes kelpaisitte johonki! Solmuja ihan täynnä! Minä en voi kattella tommosta hutiloimista!
BÄCKER (harvinaisen voimakasrakenteinen kankuri, jonka esiintyminen on vapaata, melkein röyhkeäta, on tullut sisään. Hänet huomattuaan, katsovat Pfeifer, Neumann ja konttooripoika merkitsevästi toisiinsa).
Lempo soikoon! Tässä sitä taas saa hikoilla kuin paistinuunissa.
REIMANN (puoliääneen).
Niinpä niin! Sadetta kaipaisi tämä helle.
BAUMERT (tunkeutuu tungoksessa sisään ja nilkuttaa penkin luo, jolle asettaa kudoksensa, sekti istuu itse Bäckerin viereen, pyyhkii hikeä).
Onpa tuota jo vähän levon tarpeessa.
Lepo on totisesti parempi kuin lantit.
Kyllähän se lanttikin tekee hyvää. Päivää muuten, Bäcker!
Hyvää päivää, setä! Tässä sitä taas saa odotella noljailla tavallisuuden mukaan.
Siitä he viis veisaavat. Kankuri odottakoon vaikka koko päivän. Kuinka vaan kulloinkin.
Tukkikaa suunne siellä! Eihän täällä kuule edes omaa ääntään. (Reimann jättää kangaspakkansa Pfeiferille).
BÄCKER (hiljaa).
Kylläpä hän tänään taas on hyvällä päällä.
PFEIFER (Reimannille).
Enkö minä ole sanonu, että kudos on paremmaksi harjattava! Tällaista huolimattomuutta! Täällähän on langanpäitä, oljenkorsia ja vaikka minkälaista rojua.
Minä tarttisin uudet atunat.
Se ei o' täyspainoinenkaan.
Kauniita kankureita nykyään! Hukkaan menee kaikki loimet. Sus siunatkoon! Toista oli mun aikanani. Tuollaisesta öisin saanu mestariltani kelpo selkäsaunan. Silloin oli toisella tavalla kutomateollisuuden laita. Silloin täytyi jokaisen taitaa tehtävänsä. Ny' käy kaikki jalkojansa myöten. — Reimannille kymmenen hopeagrossenia.
RElMANN
Sitenhän vähennetään kokonainen naula.
Ei o' aikaa! Selvitetty! — Paljoko siellä on?
HEIBER (antaa kankaansa. Puoliääneen, kiihkeästi).
Antakaa anteeksi, herra Pfeifer! Minä pyytäisin niin kovin nöyrästi, että te olsitte niin hyväntahtonen, että vapauttasitte mun suorittamasta entistä etusaantiani tällä kertaa.
PFEIFER (mittaa ja tarkastelee, ivallisesti).
Tietysti! Tämä näyttää kauniilta! Puolet kudoksesta näkyy jääneen kangaspuihin.
HEIBER (jatkaa).
Minä niin mielelläni maksasin sen ensi viikolla. Tällä viikolla piti mun olla kaksi kokonaista päivää päivätöitä tekemässä. Muija vielä lisäksi makaa sairaana ja —
PFEIFER (heittää kankaan vaa'alle).
Taaskin vain paljasta hutiloimista! (tarkastelee uutta kangasta). Senkin kopelokoura! Paikoin leveätä, paikoin kapeata, paikoin taas on loimi ollu liian kireellä ja epätasaisesti kaiteeseen pantuna. Ei tarpeeksi montaa lointa tuumalla. Mihin jäännökset o' joutuneet? Onko, sanon minä.
HEIBER (seisoo nöyränä ja avuttomana, sekä alkaa itkeä).
VAIMÖ (on katsellut jäykillä silmillä ympärilleen, ikäänkuin apua etsien, kääntyy rukoilevana rahastonhoitajaan).
Kohta minä en saata enää — mulla ei o' enää mitään neuvoa, jollette tahdo olla niin hyvä, että annatte mulle hiukan etumaksua. — Sus siunatkoon, Sus siunatkoon!
PFEIFER (kirkuu.).
Hiiteen ulvomasta! Jätä sinä Jesus rauhaan! Tavallisesti ei ollenkaan olla Jesuksen tarpeessa, Parempi jos hoitaisit miestäsi, ettei hän alituiseen saisi kapakassa istuskella. — Me emme voi antaa mitään etumaksua. Meidän täytyy tehdä tili rahoista. Ne eivät ole meidän omiamme. — Ken vain ahkeroitsee ja osaa tehtävänsä, sekä tekee sen Herran pelossa, hän ei, jukoliste, tartte mitään etumaksua. Sanottu ja päätetty!
NEUMÄNhi
Vaikka Bielaun kankurit saisivat nelinkertaisen palkan, niin tuhlaisivat he kuitenkin kaikki, ja sentään velkaantuisivat.
VAIMO (lujaa ja ikäänkuin vedoten läsnäolevien oikeudentuntoon).
Minä en o' laiska, mutta minä en tätä enää kestä; Jo kahdesti on mulla ollu verensyöksy. Eikä miehenikään laita o' sen parempi. Myötäänsä sekin sairastelee. Eikä sairaudestaan kukaan väkipakolla loppua saa… mutta työtä sentään yritämme ihan hengen edestä. 'Minä en o' silmääni uneen ummistanu useaan viikkoon — mutta tulishan tästä taas hyvä, jos vain saisin heikkouden ruumiistani karkkoomaan. — Ajatelkaa edes vähä meidän tilaamme! (pyytää itsepintaisesti, mielistelevästi). Olkaa ny' kilttiä ja antakaa mulle pari grossenia tämä kerta!
PFEIFER (häiriytymättä).
Fiedlerille yksitoista hopeagrossenia.
Pari pahaista grossenia vain, että saisimme hiukan leipää. Me emme saa enää velaksi — ja kun on sellainen iso iapsiliuta.
REIMANN (ei ole koskenut rahoihin,'jotka rahastonhoitaja on hänelle laskenut).
Mutta me olemme aina saanu kakstoista: ja puoli grossenia kudoksesta.
PFEIFER (huutaa hänelle).
Ellei se sovi Reimannilie, niin sopii vain sanoa. Kankureita kyllä löytyy — vieläpä parempiakin kuin Reimaan. Täydestä painosta maksetaan myöskin täysi palkka.
RElMANN
Minunko kankaani ei olsi täyspainoinen —?
PFEilFER
Jös vain tuodaan virheetön kudos, niin'ei tilityskään o' virheellinen.
Minun kudoksessani ei voi olla moitteen sijaa — se on vallan mahdotonta.
PFEIFER (tarkastaessaan uutta kahgasta).
Aina puhtaan leivän syön,
Jos vain puhtaan, teen ma työn.
HEIBER (on Pfeiferin läheisyydessä vaaninut sopivaa tilaisuutta. On naureskellut Pfeiferin jutuille: Puhuttelee Pfeiffefiä entiseen tapaansa).
Minä pyytäisin kaikkein nöyrimmästi, eikö herra Pfeifer tahtoisi olla niin hyvä ja armollinen, ettei tällä kertaa pidättäisi mun, yhden grossenin etusaantiani. Meidän muija ei o' ollu jalkeilla sitte pääsiäisen. Hän el voi minkään näköistä työtä tehdä — joten mun täytyy erittäin palkata huittajatyttö; Sentähden minä —
PFEIFER (nuuskaa).
Heiber ei o' tässä yksin asioimassa. Toisetkin tahtovat tilinsä.
Semmosta oli loimi, kun sain sen. Semmosena myöskin tuoliin pantu ja alasotettu. E' minä voi parempaa lankaa kuin mitä mulle annetaan, takaisin tuoda.
Ellei Reimannilie sovellu, niin sopii jättää loimen ottamatta.
Työnpyytäjiä juoksee meillä päivät päästään.
NEUMANN (Reimannilie).
Eikö raha kelpaa?
Minä en mitenkään voi tyytyä siihen.
NEUMANN (välittämättä Reimannista).
Heiberille kymmenen hopeagrossenia. Pidätetään viiden grossenin etumaksu. Jäännös viisi grossenia.
HEIBER (menee esille, katselee rahoja ja pudistelee päätänsä aivan kuin ei ymmärtäisi miten menetellä. Noukkii sitten pitkäveteisesti ja huolellisesti rahat kouraansa).
Muija raukkaani. (Huokaa). Hoh, hoh, jaa!
BAUMERT (Heiberille).
Niinpä niin, Frans! Huokailla tässä saa kyllä tarpeekseen.
HEIBÉR (puhuu vaikeudella).
Sitte vielä tytärpoloinen makaa sairaana. — Mun piti viedä vähän rohtoja sille. Kurjuuden kitumista lie, mitäs muuta.
Jokaisella on kärsimyksensä. Kun kerran köyhyyteen on joutunu, niin joutuu myös onnettomuudesta onnettomuuteen. Eikä siihen löydy apua, eikä loppua.
Mitä sulla on tuossa käärössä?
Kun olimme aivan ilman ruokaa, niin täytyi antaa tappaa pieni koira parkamme. Paljon siinäkään ei ole syötävää — olihan sekin raukka jo melkein kuoliaaksi nälkiintyny. Se oli herttainen pikku koiru. Itte en sitä voinu tappaa. Siihen mulla ei ollu sydäntä.
PFEIFER (on tarkastanut Bäckerin kankaan, huutaa).
Bäcker, kakstoista ja puoli grossenia.
Se on kurja almu, vaan ei mikään palkka.
Se kun on saanu asiansa toimitetuksi, voi lähteä. Täällä tuskin voi liikkua.
BÄCKER (toisille, hillitsemättä ääntään).
Se on kurja juomaraha, eikä mitään muuta! Varhaisesta aamusta saa tässä istua ja polkea myöhäiseen yöhön asti. Kun sitte tällä tavalla on hikoillu ja pohtinu kangastuolissa kahdeksantoista päivää, jotta iltasilla on ollu hiestä märkä, kuin uitettu koira, sekä tomusta ja kuumuudesta tukehtumaisillaan, niin silloin on voinu kokoon ahertaa kaksioista tuollaista lanttia.
Pitäkää suu kiinni täällä!
Kyllä kestää ennenkuin minä opin tukkimaan suuni sinun edessäs.
PFEIFER (huudahtaa kiukustuneena).
Senpä tahtoisi nähdä! (Menee peräovesta huutamaan konttooriin).
Herra Dreisziger, herra Dreisziger, tahtoisitteko tehdä hyvin ja tulla silmänräpäykseksi —
DREISZIGER (tulee. Neljänkymmenen vuotias, lihavahko ja ahdashenkinen.
Ankaran näköinen).
Mitä — mistä on kysymys, Pfeifer?
PFEIFER (kantelevasti).
Bäcker ei tahdo sulkea suutaan, kun käsketään.
DREISZIGER (tarkastelee ylpeänä ja pidätetyllä kinkulla Bäckeriä).
Vai niin — Bäcker! — (Pfeiferille) Onko se tuo tuossa? (Virkailijat myöntävät).
BÄCKER (julkeasti).
Niinpä niin —, herra Dreisziger! (Osoittaa itseään). Tässä on tuo — (osoittaa Dreiszigeriä) ja tuossa on tuo!
DREISZIGER (raivossa).
Kuinka uskallat, mies!
Hän tanssii jäällä siksi kunnes putoo railoon.
BÄCKER (karkeasti).
Tuki paikalla roskainen suusi, verenimijä! Äitisi on mahtanu olla luudalla ratsastava noita, koska on synnättäny sinunlaisesi perkeleen.
DREISZIGER (silmittömässä raivossa. Karjuu).
Suusi kiinni! Paikalla suusi kiinni, tai muuten… (astuu vavisten lähemmäksi Bäckeriä).
BÄCKER (päättäväisenä).
Minä en o' kuuro. Kyllä kuulen vähemmänkin.
DREISZIGER (pakoittaa itsensä näennäiseen levollisuuteen).
Eikö tuo mies myöskin ollut mukana?
Hän on bielaulainen. Ne ovat mukana kaikkialla, missä roistomaisuuksia harjoitetaan.
DREISZIGER (vapisevana).
Niinpä sanon minä teille: jos vielä kerran sattuu, että tuollainen puolijuopunut roistojoukkio kuljeksii minun taloni ohi — kirkuen tuota hävytöntä viisua —
Verituomiota, tarkotatte kai?
Niin — jos minä vielä kerran saan kuulla sen, niin, sieluni kautta, otan minä yhden heistä kiinni ja jätän poliisimestarin haltuun. Ja jos minä saan kiinni sen, joka on sepittänyt tuon kurjan remputuksen —
Se on ihana laulu, se!
Vaikene! Tai lähetän silmänräpäyksessä hakemaan poliisia. Kyllä teidän kaltaisistanne nulikoista pian selvitään. Olen selviytynyt pahemmistakin.
Minä uskon myöskin, että pari, — kolme sataa kankuria kyllä pian "selviytyy" tuollaisesta tehtailijasta. Hänestä ei taida jäädä luunnystyrääkään jälelle.
Tuo mies ei saa koskaan enään mitään työtä meiltä.
Jos minä näännyn nälkään kangastuolissa tai kujalla, lienee saman tekevä.
Ulos — paikalla ulos!
BÄCKER (lujasti).
Ensin tahdon minä palkkani.
Paljonko mies on saapa, Neumann?
Kaksioista ja puoli grossenia.
DREISZIGER (tempaa rahat Neumannilta ja heittää ne pöydälle, jolta muutamia lantteja putoaa lattialle).
Kas tuossa — saat! — Ja nyt tiehesi — mutta nopeasti!
Ensin tahdon minä palkkani!
Siinä on palkkasi — ja ellet nyt poistu, niin —
Palkkani tahdon käteeni! Tähän tahdon palkkani! (lyö kämmeneensä).
DRÉIRZIGER (konttooripojalle).
Nouki rahat!
KONTTOORIPOIKA (noukkii rahat ja antaa ne Bäckerille).
Kaikki pitää käydä hyvässä järjestyksessä! (Panee rahat kiirehtimättä kukkaroonsa).
No? — Täytyykö minun auttaa sinua ulos?
(Kankurien tiheässä ryhmässä tapahtuu hälinää. Kuuluu syvä huokaus, joku vaipuu lattialle. Kaikkien huomio kääntyy tähän uuteen tapahtumaan).
Miia se on?
Yksi kaatui —
Pieni pojan pahainen —
Onko hän sairas, tai mikä häneen tuli?
Mitä tapahtui? Kaatuiko hän? (Lähenee).
Kaatui kyllä. Tuossa! (Noin 8-vuotias poika makaa liikkumattomana lattialla).
Tunteeko kukaan häntä?
Näkyy olevan Heinrichin Gustaf.
Missä ne ihmiset asuvat?
Lähellä meitä. Hän käy illoilla soittelemassa kylällä ja päivät istuu hän kangastuolissa. Niitä on yhdeksän lasta.
Heillä on kauhea kurjuus.
Tupaan sataa ja tuulee.
Äidillä on tuskin kahden repaleet yhdeksälle lapselleen.
No, poikaseni! Miten jaksat? Koetahan virkistyä!
Nostakaa hänet ylös. On anteeksi antamatonta huolimattomuutta päästää tuollaista heikkoa poikaa näin pitkille matkoille. Hankkikaa vähän vettä, Pfeifer!
VAIMO (auttaessaan poikaa).
Älä ny' huoli kuolla sentään!
Tai konjakkia, Pfeifer, konjakki on parempaa!
BÄCKER (ovessa, ilkkuen).
Antakaa hänelle vähän leipää, niin kyllä hän paranee! (Menee).
Tuolle miehelle käy vielä huonosti — Auttakaa häntä, Neumann — hitaasti — noin — viekää minun huoneeseeni!
Hän sanoo jotakin. Hän liikuttaa huuliaan.
Mitä tahdot, poikaseni!
POIKA (kuiskaa).
Minulla on — nälkä.
DREISZIGER (kalpeana).
Ei voi ymmärtää hänen puhettaan.
Hän sanoi, että —
No, sitten nähdään! Kiireesti vain! Hän saa levätä minun sohvallani. Saamme kuulla mitä lääkäri sanoo, (vie Neumannin ja vaimon kanssa pojan konttooriinsa. Heidän mentyään alkaa vilkas liike, aivan kuin koulupoikain kesken, opettajan poistuttua. Kaikki vapautuvat ja alkavat puhella).
Bäcker oli aivan oikeassa!
Niin olikin. — Ei o' meikäläisille outoa, että joku silloin tällöin nääntyy nälkään —
Miten käyneekään taas talvella, kun palkat vieläkin pienentyvät.
Ja perunasato on niin perin huono!
Ei tapahdu mitään muutosta. Kaikki me saamme kuolla nälkään.
Parasta olis ripustaa ittensä kangastuoliin kuivamaan. (Reimaiinille).
Mitä sulla on nyytissäs?
Hyppysellinen ryynejä. Myllykuorma ajoi mun edelläni ja yhdestä säkistä tippui tielle. Ajatteles sellaista onnea!
Kakskolmattä myllyä käy Peterswaldaussa, mutta ei edes niiden tomut tule meidän osaksemme.
Kun vain säilyis miehuus, niin ehkä jaksais odottaa. Ehkä joskus tulis apukin jostain päin.
Nälästä ei miehuus pelasta. Vatta ei täyty, vaikka olis miehuutta kiveä puremaan. Eikö niin, Baumert?
DREISZIGER (y.m. tulevat takaisin).
Se ei ollut vaarallista. Poika virkosi jo. (Puhkuu liikutuksesta). Kauhean sydämetöntä tuollaista poikaa kohtaan, jonka tuulikin voi kaataa. On käsittämätöntä, että ihmiset — että vanhemmat ovat niin ajattelemattomia — että lähettävät tuollaisen pojan puolentoista penikulman päähän kantamaan kahta kangaspakkaa. Se on melkein uskomatonta! Täytyy määrätä sellainen sääntö, ettei koskaan oteta kankaita vastaan lapsilta. Tällaista ei enään saa tapahtua! — Kenen syyksi tämä lopulta jää? Tietysti meidän tehtailijoitten. Kaikkeenhan me olemme syypäät. Jos tuollainen poika sattuisi talvella jäämään lumikinokseen, niin kiertäisi parin päivän perästä hirmuinen historia sanomalehdissä. Isä ja vanhemmat, jotka ovat lähettäneet lapsen matkaan — ovat tietysti syyttömiä, jumala paratkoon. Mutta tehtailija — hän on syntipukki. — Kankuria kyllä sanomalehdet säälivät, mutta tehtailijaa on rökitettävä: hänellä ei ole sydäntä, ei lähimmäisen rakkautta. Hän on vaarallinen mies, jota jokainen sanomalehden juoksukoira voi purra sääreen. Hän elää komeasti ja antaa kankuri-raukoille nälkäpalkan. — Kukaan ei ajattele miten paljon huolta ja surua, unettomia öitä ja tuskaisia, toivottomia hetkiä hän saa viettää, voidakseen pitää liikettään pystyssä ja hanMiakseen työmiehilleen keskeytymätöntä työtä. Sitä ei kukaan ajattele. Miten käyttäytyi tuokin äskeinen lurjus, tuo Bäcker! Nyt hän luonnollisesti toitottaa mailmalle minun pohjatonta armottomuuttani. Vähimmästäkin syystä heitän minä kankurini ulos. — Onko se totta? Olenko minä niin säälimätön?
Ette, herra Dreisziger!
En minäkään sitä usko. Mutta kuitenkin kuljeskelevat nuo lurjukset ympäri, lauleskellen ilkeitä loilujansa meistä tehtailijoista. He kirkuvat nälkäänsä, vaikka heillä on rahoja alituiseen ryypiskelemiseen. He voisivat käydä joskus katsomassa liinakankureita. He voivat puhua puutteesta. Mutta teillä, parkkumikankureilla on siihen määrään hyvät olot, että teillä on syytä kaikessa hiljaisuudessa kiittää jumalaa. — Minä kysyn kaikilta ahkeroilta ja kunnollisilta kankureilta, jotka ovat täällä: eikö kelvollinen työmies voi ansaita toimeentuloaan minun luonani — vai kuinka?
Kyllä voi, herra Dreisziger.
Siinä näette. Bäckerin kaltainen mies sitä tietysti ei voi. Nyt minä neuvon teitä pitämään noita lurjuksia kurissa. — Jos minulle tulee vastahakoisuuksia niin lopetan kaikki. Minä hajoitan osakeyhtiön ja silloin saatte katsoa eteenne mistä työtä saatte. Tuo kunnon Räcker ei sitä teille antane — se kai on varma.
VAIMO (pyyhkii nöyrän matelevasti tomua Dreissigarin takista).
Liike käy aivan kurjasti, sen tiedätte itsekin. Minulla on vain menoja, vaikka pitäisi ansaita. Mutta jos minä tästä huolimatta pidän huolta siitä, että minun kankureillani on työtä, niin teen sen sillä edellytyksellä, että minun hyväntahtoisuuteni myöskin tunnustetaan. Tuhannet kangasröykkiöt täyttävät minun varastohuoneeni, eikä voi tietää jos milloinkaan saan ne myydyiksi. — Olen vielä kuullut, että suuri joukko kankureita näillä seuduilla kuljeskelee työttöminä, jonkatähden minä — no niin, Pfeifer kyllä selittää teille miten ajattelen tehdä. — Saatte kyllä tulla huomaamaan minun hyvän tahtoni — almuja minä tietysti en voi ryhtyä jakamaan — siihen minun varallisuuteni ei riitä, mutta minä voin jossain määrin noille työttömille hankkia tilaisuutta edes jonkinlaiseen ansioon. Tällainen toimenpide voi kyllä tuottaa minulle tavatonta vauriota, mutta sehän on minun yksinomainen asiani. Minä ajattelen näin: jos joku ei voi ansaita enempää, kuin juustopalasen leivälleen, niin on se joka tapauksessa parempi, kuin nälän näkeminen. Enkö ole oikeassa?
Kyllä, kyllä, herra Dreisziger!
Sentähden olen minä valmistanut työskentelytilaisuutta vielä kahdelle sadalle kutojalle. Lähemmistä ehdoista tekee Pfeifer selkoa, (Aikoo mennä).
VAIMO (asettuu Dreissigerin tielle, puhuu hätäisesti, valittavasti ja tiukkaavasti).
Armollinen herra Dreisziger, minä mielisin pyytää suurimmalla nöyryydellä — ettekö tekis niin hyvin — mulla on ollu veren syöksy jo kaks kertaa.
DREISZIGER (nopeasti).
Puhutelkaa Pfeiferiä, muori kulta! Olen jo viipynyt täällä aivan liian kauvan.
REIMANN (astuu esiin. Loukkaantuneella ja syyttävällä äänellä).
Herra Dreisziger! Minun täytyy tosiaankin valittaa. Herra Pfeifer on — minä en o' koskaan saanu vähempää kuin kakstoista ja puoli grossenia kankaastani!
DREISZIGER (keskeyttää).
Tuossa istuu toimitsija! Hänen puoleensa on teidän käännyttävä — puhutelkaa häntä!
Armollinen herra Dreisziger! (Hämmentyy). Minä pyytäisin nöyrimmästi rukoilla — enkö minä mahdollisesti vois — eikö Pfeifer vois — enkö minä —
Mitä oikeastaan tahdotte? —
Tuo etumaksu, joka viime kerralla — minä tarkotan — kun minä —
En tosiaankaan ymmärrä teitä.
Minä olen totisesti niin kurjassa tilassa, että minä —
Se on Pfeiferin asia! Kääntykää häneen! Minä en voi — Tehkää selvä
Pfeiferin kanssa! (Menee konttooriinsa).
KANKURIT (katselevat avuttomina toisiinsa ja peräytyvät huokaillen).
PFEIFER (alkaa tarkastuksensa).
No, paljoko sulla on?
Paljoko sitte kudoksesta maksetaan täst'edes, herra Pfeifer?
Täst'edes maksetaan vain kymmenen hopeagrossenia kudoksesta.
No, sitä kelpaa kuulla! (Liikettä, kuiskauksia ja mutinaa kankurien keskuudessa).
Esirippu.
BAUMERT.
MUORI BAUMERT, hänen vaimonsa.
AUGUST, heidän poikansa.
EMMA, | heidän tyttärensä.
BERTHA, |
FRITZ, Emman äpärä.
ANSORGE, mökkiläinen ja kankuri.
MUORI HEINRICH, kankuri-vaimo.
MORITZ JÄGER, palvellut sotilas, entinen kankuri-sälli.
Wilhelm Ansorgen mökki Kaschbachissa, Eulengebirgessä.
Pienessä, ahtaassa huoneessa, jonka korkeus likaisesta lattiasta mustuneeseen kattoon on tuskin kuutta jalkaa, istuvat kangastuoleissaan 22-vuotias Emma ja 15-vuotias Bertha Baumert. — Muori Baumert, köykistynyt akka istuu sängyn vieressä jakkaralla, puolarukki edessä. August, 20-vuotias, tylsämielinen, kapearintainen, pienipäinen ja hämähäkki-raajainen poika, istuu myös jakkaralla, puolaten. Papereilla ja oljilla paikatusta akkunasta paistaa ilta-aurinko tyttöjen vaaleille, hajanaisille hiuksille, paljaille, laihtuneille ja vahankeltaisille kauloille. Heidän pukunaan on karkealiinainen paita ja lyhyt, risainen hame. Muori Baumert on kuin luuranko. Kasvojen veretön nahka on kurtistunut, silmät sisään painuneet ja vetiset. Rinta litistynyt ja kaulajänteet näkyvissä. —
Huoneessa on uuni, sänky, pankko uuninvieressä ja muutamia pyhimyskuvia. Uunilla on lumppuja kuivamassa ja uunin nurkassa läjä kaikenlaista roskaa. Uunin pankolla on savi- ja keittoastioita, sekä perunan kuoria paperilla kuivamassa J.n.e. Kangastuolien vieressä puolakoreja. Perällä matala ovi, ilman lukkoa. Ovipielessä kimppu pajunoksia ja joukko rikkinäisiä koreja. Kangaspuitten tasaiset iskut ja syöstäväin helskähdykset saattavat aikaan suuren melun. Tähän sekaantuu vielä puolarukkien alituinen surina.
MUORI BAUMERT (valittavalla, väsyneellä äänellä, kun tytöt lakkaavat kutomasta ja kumartuvat kankaansa yli).
Joko ny' taas lanka katkes?
EMMA (solmitessaan).
Sellaista lankaa tämä —
Tässä kuteessa on alituista solmiamista.
Missä kummassa hän voi viipyä näin kauvan? On jo ollu poissa yhdeksästä asti.
Niin onkin. Missä kummassa viipyneekään?
Älä ny' äiti kulta noin kovin tuskaile!
Eihän tässä o' muuta kuin tuskaa. (Emma alkaa kutoa).
Oles hiljaa, Emma!
Mitä sitten?
Luulen jonkun tulevan.
Ansorge kai tulee kotia. —
FRITZ (4-vuotias, avojalkainen ja risainen poika, tulee sisään itkien).
Äiti! Minulla on nälkä.
Ekkös kuullu, mitä sanoin? Kohta hän tulee ja tuo leipää ja kahvia sinulle.
Missä vaari sitte on?
Hän on tehtailijalle kankaita viemässä, Fritz pikkuiseni.
Saako hän sieltä leipää?
Hän saa rahaa, jolla ostaa leipää.
Saako vaari paljo rahaa?
EMMA (äkäisesti).
Älä ny' lorua, poika! (Alkaa kutoa).
Me' sinä, August, kysymään Ansorgelta, eikö hän jo sytyttäis tulta.
(August menee ja ottaa Fritzin mukaansa).
MUORI BAUMERT (melkein valittavalta, lapsellisella tuskalla).
Voi lapset, missä mahtanee hän viipyä? (Itkee). Kun vain ei olis poikennu krouviin.
Älä ny' itke, äiti! Eihän isä o' sellainen.
MUORI BAUMERT (yhä enemmän peläten).
Mutta sanokaas, kuinka — kuinka sitte kävis — jos hän ei tulis kotia — jos ryyppäis kaikki rahat, eikä tois mitään kotia. Ei löydy hyppysellistä suolaa, eikä leivän muruakaan kotona — ja vähän puitakin pitäis saada. —
Rauhoitu ny' äiti, onhan ny' kuuvalo — otetaan August mukaan ja mennään metsästä noukkimaan rikkoja ja varpuja.
Mutta jos metsänvartija saa kiinni teidät niin pieksee hän teitä.
ANSORGE (vanha kankuri, pitkä, koukkuinen luuranko. Hänen tukkansa ja partansa ovat leikkaamattomat. Pistää päänsä ovesta).
Mitä tahdotte?
Ettekö jo sytytä tulta?
ANSORGE (puhuu kuiskaamalla).
Onhan vielä hämyä.
Pimeässäkö annat meidän istua?
Täytyy tässä itteäänkin ajatella? (Menee).
Siitä näkee miten itara hän ori?
Ei näe enää. Täytyy odottaa.
MUORI HEINRICH (tulee. 30-vuotias. Hänellä on nälkiintynyt, kurjuuden ja surun syömä ulkomuoto).
Jumal' antakoon taloon!
Mitäpä asioitset?
MUORI HEINRICH (ontuu).
Sain lasinsirun jalkaani.
Tulkaa istumaan tänne! Koetan vetää pois. (Muori Heinrich istuu, Bertha asettuu polvilleen hänen viereensä ja alkaa tarkastella hänen jalkaansa).
Mitä teille kuuluu, muori Heinrich?
MUORI HEINRICH (tyrskyy toivottomasti).
Ny' on kohta meidän elämämme lopussa. (Taistelee turhaan kyyneliään vastaan. Itkee hiljaa).
Meille molemmille, muori Heinrich, olis parempi, jos hyvä jumala kutsuis meidät pois tästä maailmasta.
MUORI HEINRICH (ei voi enään hillitä itseään, vaan huutaa, hurjasti itkien).
Minun lapsiraukkani kuolevat kaikki nälkään! (nyyhkii ja valittaa). En tiedä enään mitään neuvoa. Koettipa kuinka päin tahansa. Olen raatanu itteni puolikuoliaaksi — mutta siitä ei o' mitään apua. Millä vois täyttää yhdeksän nälkäistä suuta! Millä jo! Illalla oli mulla pieni leivän syrjä, joka tuskin riitti kahdelle pienimmälle. En tienny kelle sen oisin antanu. Kaikki kirkuivat ympärilläni: äiti, minä — minä — minä — — — Tuskin ittekään pysyn enää jaloillani — kuinka käy sitte kun en enään nouse — Perunatkin pilas sade. Ei o' yhtään murenaakaan suuhun pantavaa.
BERTHA (on saanut sirun pois ja pessyt jalan).
Pannaan ny' riepu ympärille! (Emmalle). Etsipä jonkunlaista tilkkua!
Ei o' meillä sen paremmin asiat, muori Heinrich!
Sulla on kumminkin' tyttäresi, sulla on miehesi, joka voi tehdä työtä — mutta mun mieheni sai taas kaatuma-kohtauksensa ja makaa vuoteessa — makaa ja kärsii kauheita tuskia, joita ei voi kuvatakaan — ja aina sellaisen kohtauksen jälkeen saa hän maata kuitenkin kokonaisen viikon.
Minun mieheni alkaa jo loppua hänkin. Hän tuntee sen jo rinnassaan ja selässään. Köyhtyneitä olemme myöskin ihan ihoon asti. Ellemme tänään saa muutamia grossenia, niin en ymmärrä kuinka käy.
Voitteko ajatella, muori Heinrich! Niin ilman me olemme, että isän täytyi viedä pikku Ami-raukka tapettavaksi. Täytyi teurastaa koira, saadaksemme jotakin nälänhätäämme.
Eikö teillä o' ainuttakaan kourallista jauhoja enää?
Ei tomuakaan enää, eikä myöskään ainuttakaan suolaraetta.
Sitte en tiedä — (nousee ja seisoo hetkisen mietteissään) en tosiaankaan tiedä, en tiedä mitään neuvoa. (Huutaa tuskassa ja raivossa). Oisin tyytyväinen, jos edes saisin vähän sianruokaa! Tyhjin käsin en voi palata kotia. Se ei käy. — Sitten armahtakoon minua jumala! Mitään muuta pelastusta ei tästä ole! (menee ontuen, astuen vasemmalla jalalla ainoastaan kantapäällä).
MUORI BAUMERT (huutaa varoittaen hänen jälkeensä).
Muori Heinrich, muori Heinrich! Älä ny' vain tee mitään tyhmyyksiä!
Ei hän ittellensä mitään pahaa tee. Ette kai sitä usko.
Siten hän aina kåyttäytyy. (Istuu jälleen kangastuoliin. August tulee palava talikynttilä kädessään, näyttäen tietä isälleen, vanhalle Baumertille, joka laahaa lankapakkaa mukanaan).
Sus siunatkoon sentään, isä! Missä olet ollu niin kauvan?
Älä ny' heti purase! Anna mun ensin edes huoahtaa! Katteles tarkemmin, kenen tuon tullessani!
MORITZ JÄOER (on tullut sisåån. Hän on jäykkä, keskikokoinen, punaposkinen reservisotilas, husaarilakki kallellaan, ehjissä vaatteissa, kengissä ja paidassa, mutta ilman kaulusta. Tervehtii sotilaallisesti ja voimakkaalla äänellä).
Hyvää iltaa, täti!
No, eipä ny' vielä! Joko sinä tulet takaisin? Etkä o' unohtanu meitä.
Istuhan ny' toki! Tule tänne istumaan!
EMMA (puhdistaa hameellaan tuolin Jägerille).
Hyvää iltaa Moritz! Vielä kerran tulit köyhiäkin ihmisiä kattomaan.
Sanos mulle, Emma, onko se totta, että sulla on kakara, josta pian tulee sotilas! Mistä sellaisen olet ittellesi toimittanu?
BERTHA (hommaa isältään saamien ruokien kanssh piisin edessä. August tekee tulta).
Muistat kai sen — sen fingeniläisen kankurin?
Hänhän asui kanssamme täällä tuvassa. Oikein naimisiin hänen piti mennä Emman kanssa, mutta hän oli niin kovin rintatautinen. Kyllähän minä aina varoittelin tyttöä, mutta eipä hän tahtonu kuullakaan sillä korvalla. Ny' on mies jo aikoja sitte ollu kuollu ja haudattu — ja Emma saa parhaansa mukaan koettaa elättää poikasta. — Mutta kerrohan ny', Moritz, mitä sulle kuuluu?
Hänen suhteensa voit olla levollinen — hälle kyllä kasvaa leipää. Hän voi totisesti naureskella meille — hällä on vaatteet kuin kreivillä, komea hopeakello ja kaikki — ja vielä kymmenen taalaa rahaa taskussa.
JÄGER (seisoo hajasaarin ja komeilevana, hymyillen kerskuvaa naisihastelijahymyään).
Ei ole syytä valittaa. Minulle ei o' käyny aivan hullumminkaan sotapalveluksessa.
Hän on ollu ratsumestarilla palvelijana. Ettekö hoksaa, että hän puhuukin kuten hienot ihmiset.
Olen jo tottunu juttelemaan niin hienostuneesti, etten osaa siitä päästäkään..
Niin kai, niin kai! — Semmonen poikanulikka ennen, ja ny' tulee takasin taskut täynnä rahoja! Niin, niin! Niin tässä maailmassa voi käydä.
No, kuinka täti on jaksanu tämän ajan?
Kurjasti — koko ajan. Kattos millainen leini mulla on. Kattos mun sormiani! Minä olen kovin vaivainen. Tuskin voin jäsentäkään liikuttaa — ja sellaiset uskomattomat tuskat vaivaavat minua..
Huono on muori — ei tuo enää kauvan kestäne.
Pukea ja riisua ja syöttää täytyy äitiä.
MUORI BAUMERT (yhä kärsivällä, valittavalla äänellä).
Sekä ylös että alas täytyy heidän autella minua. Minä olen ainoastaan vaivaksi. Olen kyllä Herraa rukoillu, että hän kutsuisi minut pois täältä. — Sus siunatkoon mun kurjuuttani. Ehkä sitä ei kaikki usko — ennen kyllä olen osannu hoitaa kotini, mutta ny' se on loppu, (koettaa turhaan nousta) turhaan yritän edes nousta. — Mulla on hyvä mies ja kiltit lapset — mutta kun täytyy kattella heidän kurjuuttaan — miltä tytötkin näyttävät — ei veren tippaa ole heissä enää jäljellä — niin ovat kuin lakana kalpeat. Kangastuoli kyllä imee elämän istujastaan — mutta eivät sen vertaa ole voineet ansaita, että olsivat saaneet riepuja ylleen, voidakseen edes joskuskaan esiintyä ihmisten joukossa. Eivät pääse raukat paremmin kirkkoon kuin huviinkaan — ja näyttävät riepuihin puetuilta luurangoilta, vaikka ovat vasta 15 ja 20 ikäisiä.
Tääkin ajaa savunsa sisään taas.
Kohta kai hajoaa päällemme koko uuni — kun on ensin täyttäny noella sekä kurkkumme että silmämme — lopulta kai tänne tukehdumme ja näännymme — eikä meitä kukaan kaipaa.
Mutta onhan Ansorgen asia parantaa asuntoa.
Siitäkö hän välittäisi. Hän tuskittelee kyllä ilmankin.
Haitaksi me vain olemme hänelle.
Ja jos parannuksia tahtoisimme, niin ajaisi hän meidät pellolle. Hän ei o' saanu vuokraansa puoleen vuoteen — ja hällä on kyllä puutteensa, vaikka ei hän niitä valittele.
JÄGER (ottaa taskustaan, lyhyen piipun, varustettuna kauniilla tupsuilla, ja toisesta taskusta viinapullon).
Ei kai tämä tällainen voi käydä päinsä pitemmältä. Olen ihan kauhistunu tämän paikkakunnan asujainten oloista. Kaupungeissa elävät koiratkin paremmin kuin te täällä.
BAUMERT (innokkaasti).
Eikö totta? Niin se juuri on — ja jos siitä sanallakaan mainittee, niin syytetään heti huonoja aikoja.
ANSORGE (tulee, kantaen toisessa kädessään sopparuukkua, toisessa puolivalmista juurikoria).
Terve tultuas, Moritz!
Kiitoksia vain, setä Ansorge.
ANSORGE (asettaa ruukkunsa uunille).
No, eipä ny' vielä! Sinä olet ihan kreivin näköinen — niin hieno.
Näytäpäs komeata kelloosi — Hällä on uudet vaatteet ja kymmenen taalaa rahaa taskussa.
ANSORGE (kieputtaa päätään).
Niin, niin! — Niin kai!
EMMA (panee perunankuoret paperipussiin).
Minä vien nämä kuoret — ehkä saan niistä korttelin alusmaitoa (menee).
Vallan ihmeellinen onni on sua seurannu. (Istuu lattialle rahnikoimaan juurikoriansa).
Nöyrä ja vikkelä on täytyny olla. Toisille harjasin saappaita, toisen hevosta hoitelin, toiselle hain olutta — aina koetin tehdä palvelusta — aina olin saapuvilla — ensimmäinen tallissa — ensimmäinen rivissä — ensimmäinen satulassa — ja rynnäkössä — herra armahda sentään — niinkuin salama — ja tarkkaavainen olin niinkuin metsäkoira. Minä ajattelin, ettei tässä auta, koettaa pitää. Mutta perästä päin tulikin sitte kerran ratsumestari ja sanoi koko joukon edessä, että tuo husaari on sellainen kuin husaarin tulee olla. (Sytyttää piippunsa).
Toivotaan ny' siite, että tuot tännekin onnen tullessas. — Mutta emmekö antais taskumattis tehdä yhtä kierrosta?
Se oli sana paikalleen, setäseni — ja kun tämä loppuu, niin toista noppuu. (Heittää lantin pöydälle).
ANSORGE (hölmönä hämmästyksestä).
Herra jemmeri tätä elämää — paistit padoissa ja pullot pöydillä. (Ryyppää pullosta). Maljasi Moritz! — Kyllä, kyllä. (Pullo kiertää toiselta toiselle).
Jospa edes joskus, juhliksi sais paistia — mutta kun ei saa lihaa nähdäkään vuoskausiin. Kyllä kai saadaan odottaa, ennenkuin samanlainen juoksulaiskoira asettuu meille olijaksi, kuin sattui kuukausi sitte — sellaista ei tapahdu usein ihmiselämässä.
Oletko teurastuttanu Amin?
Se olls kumminkin kuolin nälkään.
Niin — niin kai!
Sellainen sievä, pieni ressu!
Kerro ny', Moritz, maailmalta uutisia! Mahtaakohan kankurien elämä tästä miksikään muuttua?
Täytyy kai toivoa parasta.
Meidän ei enää kannata elää, mutta vielä vähemmän kannattaa kuolla. Se vasta on kurjuutta se. Vaikka yritetään viimeiseen veripisaraan, niin puute sentään yhä syöpyy — se kalvaa katon yltä ja permannon alta. — Minäkin rahnikoitten koreja kukon laulusta alkaen yösydämeen asti — siksi kunnes väsymyksestä nujerrun ja nukun muutamaksi harvaksi tiimaksi — alkaakseni taas alusta. — Sitte on vielä maksettava kallis maavuokra tästä mökistä — kämmenen ala kuollutta soramäkeä. .
Jonkun pitäis mennä Berliiniin esittämään kuninkaalle meidän asiamme.
Tuskimpa se auttais. Siitä on kyllä pidetty puhetta sanomalehdissä sekä sinne että tänne, — mutta ne rikkaat kiertelevät ja kaartelevat niin, että saavat kaikki ihmiset puolellensa.
BAUMERT (pudistaa päätään).
Kun ei Berliinissäkään o' sen vertaa oikeuden tuntoa!
Sanopas, Moritz, onko se mahdollista, ettei ole lakia tällaista vastaan. Vaikka ahertais niin että nahka käsistä liukee, saamatta sentään vuokraa kokoon, niin maanomistaja hajoittaa mökkini — saadakseen haltuunsa kämmenen leveydeltä kuollutta soraa. — Ny' juuri pitäis mun maksaa — eikä rahoista mitään tietoa — mutta jos minut häädetään pirtistäni — (niellen kyyneltään) tässä olen minä syntyny ja tässä istui isäni kangastuolissaan yli neljäkymmentä vuotta. Usein sanoi hän äitivainajalle: kuolemani jälkeen jää kuitenkin mökki jälelle. Se on sentään säilyny puutteen hampailta. Jokainen naula siinä on yön valvonta, jokainen hirsi vuoden pitkä puute. Sen kyllä tästä ymmärtää, että —
He ovat'kyllä miehiä nylkemään ihoon asti.
Sen uskon. Mutta kantaa saavat minut pirtistäni. En pelkää kuolemaa — kuolihan isänikin — kun hän makasi tuskissaan kuolinvuoteellaan, rauhoittui hän, kun minä, pahainen paitaressu kiipesin hänen viereensä — sinne minä nukuin — ja kun heräsin, oii hän jo kylmä.
MUORI BAUMERT (vaitiolon jälkeen).
Kurkista pataa, Bertha, ja anna Ansorgelle keittonsa.
Kas tässä, Ansorge setä!
Niin, niin — kyllä, kyllä!
BAUMERT (on mennyt syömään lihaa padasta).
No, mutta isä! Etkö ny' voi odottaa? Anna Berthan asettaa pöydälle!
BAUMERT (pureskellen).
Kaksi vuotta takaperin kävin viimeksi ripillä! Heti sen jälkeen myin kirkkotakkini ja ostimme sillä kipinän läskiä. Sen jälkeen en o' lihaa maistanu, ennenkuin ny' vasta.
Mitäpä meikäläiset lihalla, kunhan sitä vain on on tehtailijoilla. Ja heillä on sekä lihaa että muuta lihavuutta ihan upoksiin asti. Se kyllä on nähty Peterswaldaussa. Ruhtinaallisia asuntoja toinen toisensa vieressä — rauta-aitoja — peiiilaseja ja mattoja — vaunuja, kuskeja ja kuvernantteja — hedelmiä, paisteja, piirakoita ja — jumala ties mitä. He ihan piehtaroivat ylellisyydessä, eivätkä tiedä miten parhaiten näyttäisivät rikkauksiaan ja ylimielisyyttään.
Toista oli ennen maailmassa. Silloin antoi tehetilija kankurinkin elää. Mutta ny' ei herrasväki usko anää jumalaa eikä perkelettä, eikä muista kymmeniä käskyjä eikä kadotuksen uhkaa. Sentähden nylkevät he meiltä viimeisenkin leipämurenan. He ovat syypäät meidän onnettomuuksiimme. Jos tehtailijat olsivat kunnollista väkeä, niin ei meilläkään oisi huonoja aikoja.
Jos tahdotte kuulla, niin luen teille jotain kaunista. (Ottaa muutamia paperiliuskoja taskustaan). Kuules, August! Juokse hakemaan polttimolta kortteli lisää! — Sinähän myötäänsä vain hymyilet, August!
En tiedä mikä poikaa riivaa. Hänen mielestään on kaikki hyvin päin. Aina hän vain naureskelee. No menehän jo, August! (August menee). Sinä ukkoseni, tiedät mikä maistuu.
BAUMERT (on välitin elpynyt pureskelemisestaan ja viinasta).
Sinä Moritz, olet meidän miehiämme. Sinä osaat lukea ja kirjoittaa. Sinä tunnet puutteemme ja sulla on sydäntä kurjuutta kohtaan. Sun pitää ottaa haltuus meidän asiamme.
Jos ei muusta o' kysymys, niin mielelläni. Tahtoisinpa kernaästi näyttää noille tehtailijalurjuksille. Minä olen kyllä rauhallinen mies, mutta jos minut suututetaan, niin voisin ottaa Dreiszigerin toiseen kouraani ja Dittrichin toiseen — ja näin kolkutella heidän kallojaan, jotta kaikki taivaan tähdet heidän silmissään säteilisivät. — Jos vain voisimme pitää yhtä, niin panisimme toimeen sellaisen rymyn, että — Me emme tarttisi siihen enemmän kuningasta kuin hallitustakaan, sanoisimme vain: tuota ja tuota me tahdomme, tuota ja tuota me emme tahdo — pian kyllä päästäisivät silloin toisen äänen. Kun he vain huomaisivat, että meissä on terästä, niin ottaisivat kyllä talttuakseen. Rukoiltu on jo kyllä tarpeeksi ja kumarreltu — hyi — jotain parempaa pitää tehdä ny'!
Se on aivan oikein. Siinä ei o' mitään pahaa. Olen aina sanonu, että rikkaitakin täytyy löytyä — mutta kun se menee liian pitkälle.
Minun puolestani voi piru viedä koko koklamentin.
Mihin isä on menny? (Baumert on mitään sanomatta mennyt ulos). Hän oli kai niin tottumaton lihaan, että rupesi voimaan pahoin.
BAUMERT (tulee ja itkee kiukusta).
Jos kerran maailmassa saa jotain kunnollista, niin ei sitä saa pitää sisällään. (Istuu uunin viereen ja itkee).
JÄGER (äkkinäiseltä kiihkolla, fanaattisesti).
Ajatelkaa, että lähellä meitä asuu ihmisiä, jotka meidän työmme ryöstämisellä elävät yltäkylläisyydessä ja kehtaavat sanoa, että kankuri tulis hyvin toimeen, jos hän ei olsi niin laiska.
Ne ei o' ihmisiä. Villipetoja ovat.
Mutta kylläpä saavatkin "Verituomiossa" kuulla ansionsa — ja ovat jo saaneet.
Niin — se viisu, niin! Dreisziger-viisu.
Niin — niin — tässä se on.
Kuka on tehny sen?
Ei kukaan tiedä — Kuulkaas ny! (lukee huonosti, mutta kiihkoisilla tunteilla. Soimaan jäävät epätoivo, tuska, viha, raivo, kostonhimo).
"Kas meillä ilkeä istuin on,
ja sillä on sorron kalpa,
se vääryydessä on voittamaton,
sen uhri on kansa halpa.
Ja henget valjuilta vangeiltaan
tuo kiskovi mahti musta!
Voi, muurit täällä ne kertovat vaan
kidutettujen kauhistusta."
BAUMERT (Laulun sanat ovat tehneet hänet syvästi liikutetuksi. Voi. tuskin olla keskeyttämättä Jägeriä. Nyt ei hän enään voi hillitä itseään, vaan sanoo vaimolleen itkien ja nauraen).
"Ja henget valjuilta vangeiltaan, tuo kiskovi mahti musta", — Tämän kirjoittaja on sanonu puhtaan totuuden. — Eikö totta? Miten se oli sitten? "Muurit täällä ne kertovat vaan" — miten se oli?
"voi, muurit täällä ne kertovat vaan" —
— "kidutettujen kauhistusta."
Niin, niin, sinä tiedät, kuinka me saamme kitua päivästä päivään sekä maatessa että valveilla.
JÄGER (Jatkaa lukemistaan. Ansorge istuu jännitettynä, työ polvellaan.
Muori Baumert ja Bertha pyyhkivät silmiään).
"Suurpyövelimme on kurja tuo,
pirun Dreisziger palkattuineen,
ei meille ne rauhan rahtua suo,
veis perkele moiset luineen!
Niin, verikoirat ja konnat, te —"
BAUMERT (polkee lattiaa, vavisten raivosta).
"Niin, verikoirat ja konnat, te!"
JÄGER (lukee).
"sen hulttiot helvetistä!
Haa, kaikki me teidät kiroomme,
me sairahat syvyyksistä!"
Niin, niin, kirouksen juuri he ansaitsevat!
BAUMERT (puristaa nyrkkiään uhkaavasti).
"Te imette kurjan kodin ja lapset!
JÄGER (lukee).
"Ei auta rukous, kyynelkään, Ei vaivoista meidän kuulla, jos tyydy et sinä vähempään, saat kuivalla kulkee suulla."
Kuinka se oli? "Ei auta rukous, kyynelkään!" Jokainen sana on niin totta kuin raamatussa. "Ei vaivoista meidän kuulla."
Ei kuulla, ei! Se on kyllä nähty.
JÄGER (lukee).
"Sen osa kurjista kurjin on,
kell' ei ole leipää syödä,
on elo kulkurin kunnoton,
sen sielunsa täytyy myödä.
Sysimustat saatanat, ette te
voi mitata mieron merta.
Me hyvin tahtonne tunnemme,
Se on: imeä köyhän verta!"
BAUMERT (hyökkää ylös ihastuneena ja mielipuolena raivosta).
"Se on: imeä köyhän verta —!" Niin se on! — Juuri niin sé on. — Tässä seison minä Robert Baumert, kankurimestari Kaschbachissa. Kuka uskaltaa astua esiin ja sanoa — Minä olen ollu kunniallinen mies koko elinaikani. Mitä hyötyä on mulla siitä ollu? Miltä minä ny' näytän? Mitä ovat he tehneet minusta? — "Ja henget valjuilta vangeiltaan, tuo kiskovi mahti musta!" (Nostaa käsivartensa). Tunnustelkaa näitä! Onko jälellä muuta kuiri luut ja nahka? — "verikoirat ja konnat te!" (Lyyhistyy tuolilleen itkemään kiukusta ja epätoivosta).
ANSORGE (heittää korin nurkkaan, nousee suoraksi vapisevana ja puhuu raivostuneena).
Mutta tästä pitää tulla toinen peli, heti paikalla. Me emme enempää kärsi. — Me emme kärsi enempää — tulkoon sitte mitä tahansa!
BÄCKER.
MORITZ JÄGER.
BAUMERT.
ANSORGE.
ROUVA WELZEL, ravintoloitsija.
ANNA WELZEL, hänen tytärensä.
MATKUSTAVA.
WIEGAND, puuseppä.
HORNIG, lumppuri.
METSÄNVARTIJA.
WITTICH, seppä.
KUTSCHE, poliisi.
Vanhoja ja nuoria kankureita.
Ravintola-huone Peterswaldaussa. Avara sali, jonka kattoparruja kannattaa puupilari. Sen ympärille on pöytä laitettu. Perällä on ovi varastohuoneeseen, jossa on tynnyreitä ja astioita. Vasemmalla tiski, jonka takana hylly pulloja varten. Tiskin edessä pöytä, jolla on kirjava pöytäliina. Kattolamppu. Pöytien ympärillä tuoleja. Oikealla seinällä ovi, jolla on maalattuna "Viinitupa". Seinäkello. Vasemmalla seinällä akkunat. Seinävierut pöytiä ja penkkejä täynnä. Huone on siniseksi maalatta. Seinillä järjestyssääntöjä ja öljypainoksia. Niiden joukossa Friedrich Wilhelm IV kuva.
Rouva Welzel, siististi puettu, 35-vuotias nainen, täyttää seideleitä tiskin takana. Anna Welzel, 17-vuotias, punertavatukkainen, kaunis tyttö, istuu pöydän ääressä tiskin luona ja virkkaa.
Wiegand istuu työpuvussa saman pöydän ääressä, olutseideli edessä. Hän on sukkela puheissaan ja nopsa liikkeissään. Matkustava istuu syöden pilari-pöydän ääressä. Hän on iloisen ja hyvänvoivan näköinen, puettu viimeisen muodin mukaan. Hänen tavaransa, matkalaukkunsa, sateenvarjonsa, päällystakkinsa ja matkavilttinsä ovat viereisellä tuolilla. Esiripun noustessa kuuluu kaukainen hautausvirsi.
ROUVA WELZEL (vie olutlasin matkustavalle ja sanoo, ohi mennen
Wiegandille).
Tänään on piru, irti täällä Peterswaldaussa.
Onhan tänään kankaitten vastaanotto Drelsztperillä.
Tavallisesti ei kuitenkaan ole' kiihtymys ollut näin suun
Siihen on syynä kai ne kaksi sataa kankuria, jotka tänään otetaan.
ROUVA WELZEL (yhä selittäen).
Kyllä kai. — Jos he tahtovat kaksisataa, niin tulee heitä kuusisataa.
Sitä väkeä ei puutu.
Ei puutu, ei. Eikä heitä paljo kuolekaan, vaikka heillä on niin kurja elämä. (Veisu kuuluu selvemmin). Parhaillaan sentään menee yksi — nentwichiläinen.
Hän olikin jo aivan kuoleman kuva viime aikoina.
Ette usko miten pienen kirstun tein hänelle. Niin muodottoman pientä laatikkoa en vielä eläissäni o' kokoon liimannu aikuiselle ihmiselle.
Sanomalehdet kertovat myötäänsä mitä hirvittävimpiä kertomuksia kankurien puutteista. Luulisi todellakin, että kaikki täällä ovat puolikuoliaina. Mutta siltä ei näyttänyt äskeinen hautaussaatto, jossa kulki torvisoittokunta, koulunopettaja oppilaineen, pappi ja suuri paljous muita ihmisiä. Olipa saatto kuin Kiinan keisarilla. Jos kerran kansa voi kustantaa tuollaista, niin — (Juo. Kysyy äkkiä veikeästi ja kevytmielisesti). Eikö totta, neiti? Enkö ole oikeassa? (Anna hymyilee hämillään ja jatkaa virkkaustaan). Siitä tulee kai mammalle aamutohvelit, luullakseni?
Sellaisia joutavuuksia minä en panisi jalkaani.
Herra ei näy tuntevan täkäläisiä hautajaisia. Rouva kyllä voi todistaa, että nämä on tavallista pienemmät.
Sitä en voi ymmärtää. Maksavathan sellaiset tavattomia summia. Mistä siis kansa saa rahoja?
Sen minä voin sanoa herralle. Köyhälistö on tässä suhteessa kovin pimittynyttä. Heillä on kovin liioiteltu käsitys velvollisuuksistaan kuolleita omaisiaan kohtaan. Hautajaisia varten tyhjentävät perilliset ja sukulaiset ittensä puti puhtaiksi ja lainailevat naapureiltaan mitä suinkin irti saavat, hankkien ittelleen sellaisen velkataakan, etteivät eläissään sen alta nouse. Kunnia sukulaisuudelle ja kuolemalle, mutta kyllä on liikaa, jos se kunnioitus pitää maksaa elinikäisillä puutteilla ja kärsimyksillä.
Eikö sitten papit kehoita luopumaan sellaisista tavoista?
Jota komeimmiksi hautajaiset muodostuvat, sitä enemmän papit ja lukkarit ja kelluritkin ansaittevat. Vastahakoisesti ja ainoastaan pakosta toimivat papit vähäpätöisissä hautajaisissa. Se on tultu täällä huomaamaan.
HORNIG (lumppujen kokooja, tulee. Pieni, vääräsäärinen äijä, vetohihnat olkapäillä).
Päivää taas! Saanko sen tavallisen? No, onko rouvalla lumppuja? — Neiti Anna! Kauniita palmikkonauhoja, sukkanauhoja, neuloja, kampoja, pitsejä y.m. Lumpuilla saa kaikenmoista kaunista. (Mielistelevästi). Lumpuista tehdään sitte kaunista, valkoista paperia, jolle sulhasenne voi kirjoitella kauniita kirjeitä.
Kiitos vainl En tahdo mitään sulhasta!
Semmoinen tyttö se on. Ei salli puhuttavankaan sulhasesta.
Sittenhän me kaksi sovimme hyvin yhteen. Minäkin olen päättänyt pysyä nuorena miehenä.
Kai Anna sentään joskus — kun tulee tarpeeksi arvokas kosija.
Sellaistakin voi sattua. Onhan miljonääri Dreiszigerkin nainut köyhän järjestysmiehen tyttären. (Ansorge ja Baumert tulevat lankapakkoineen sekä istuvat arkoina ja nöyrinä Hornigin pöytään vasemmalle).
Tervetuloa! Eipä vanhaa Ansorgea o' näkyny pitkään aikaan.
Kerran sinäkin olet ryöminy esiin pesästäs.
ANSORGE (hämillään).
Olen taaS kerran tullut hakemaan lankoja, minäkin.
Hän aikoo työskennellä, vaikka palkat on alennettu kymmeneen grosseniin.
En olsi aikonu, mutta korin punomisella ei enää ansaitte mitään.
Jotakin on sentään parempi kuin ei mitään. — Minä olen tuttava Dreiszigerillä. Viikko takaperin olin siellä ottamassa pois sisäikkunoita — ja juttelimme asiasta. Ainoastaan hyväntekeväisyydestä hän antaa työtä.
Niin kai — niin kai! —
Kyllä sinä osaat juoksut ja tuttavalliset hännänheilutukset — ja kirstun sinä teet kankurille, vaikka hän vielä vaeltaiskin elävien joukossa.
Jos tahtoo pysyä pystyssä, niin täytyy tietää milloin jalkaansa siirtelee.
Sinä kyllä sen tiedät — tiedätpä paremmin kuin lääkäri, milloin kankuri parka on laatikon tarpeessa.
WIEGAND (raivostuu).
Ja sinä tiedät paremmin kuin mikään poliisi, kuka kankuri piilottelee varastettua tavaraa ja lankoja puhaltelee. Sinä kyselet lumppuja — mutta kelpaa sulle varastettu lankakin.
Sinun leipäsi kasvaa kirkkomaalla. Jota useamman kuolo korjaa, sitä tyytyväisempi sinä olet. Kun sinä katselet hautaristien paljoutta, taputtelet sinä vatsaasi ja huudahdat: hyvä vuosi — hyvä sato!
En ainakaan o' silloin varastetun tavaran piilottaja. — Valehtelija lumppuri!
Ruumlsnikkari!
METSÄNVARTIJA (tulee).
Hyvää päivää! (Menee tiskin luo).
Saanko naukun!
Terve tuloa! (Kaataa pikariin. Pari vanhaa kankuria tulee Hornigin pOytaän).
No, mitä metsänvartija kirveellä tekee?
Otin sen parilta metsänvarkaalta.
Käpyjenkin kokoominen pidetään nykyään metsänvärkautena. Me emme saa ottaa pienintäkään viitaa, vaikka itte olemme herrojen viitottavina henkirahoilla, kirkonmaksuilla, kruununveroilla, maanvuokrilla, päivätöillä ja jos millä.
Veroa ja päivätöitä muutamasta tuumasta soramäkeä.
Kylläpä te osaatte valitella. Saamme olla tyytyväisiä siihen mitä Herramme meille antaa. Jos teille käy huonosti, niin olette itte siihen syypäät, kun juotte ja pelaatte ansionne. Jos hyvinä aikoina olsitte säästäny, niin olis teillä ny' huonojen aikojen varalta. —
Talonpojat vetävät yhtä köyttä herrojen kanssa.
BAUMERT (vihapäissä).
Yltympäriinsä on meillä kalvajoita ja imijöitä.
METSÄNVARTIJA (kiihkeästi).
Kyllä kai! Mihin luulisitte pystyvänne, te nälkäiset retkaleet. Osaisitteko tarttua auran kurkeen? Pystyisittekö kyntämään ainuttakaan vakoa tai niittämään ainuttakaan lakohista? Mitä vielä! Te ette kelpaa muuta kuin makaamaan ja haukotteiemaan, lurjukset! (On tällä ajalla maksanut. Menee. Welzelit, Wiegand ja matkustava nauravat. Hetken hiljaisuus).
Tuollainen talonpoika on aivan kuin herraskartanon härkä. .
MATKUSTAVA (moittien).
Ei kuitenkaan voi kieltää, että mielipiteet tämän seudun hädästä ovat jotenkin erilaisia. Sen kyllä huomaisitte jos osaisitte lukea. —
Kyllä — minä luen sanomalehteni yhtähyvin kuin tekin. Minä kyllä mahdan tuntea asian tilan, kun myötäänsä liikun kansan parissa. Olen jo vetäny vankkureitani 40 vuotta. Kuinka kävi Fullerinkin perheen? Nälkäisinä tappelivat lapset naapurin porsaitten kanssa sikoruuhen ympärillä. Vanhemmat kuolivat alastomina maaten mökkinsä kivilattialla. Mädäntynyttä liisteriä olivat syöneet kurjuudessaan. Samaten on käyny sadoille muille.
Koska osaatte lukea, niin tiedätte kai, että hallituksen puolesta tehdään tarkkoja tutkimisia ja —
Kyllä tunnetaan! Kylään tulee jöku hieno hallituksen herra, joka tietää jo kaikki edeltäpäin ja muodon vuoksi kulkee kylän läpi tarkasti varoen, ettei likaisi kiiltäviä kenkiään. Sitte matkustaa hän pois ja antaa kertomuksensa hallitukselle, vakuuttaen, ettei o' mitään hätää. Mutta jos hän olis käyny syvemmälle asiassaan ja pistäytyny noissa vuorenkoloissa piileilevissä olkikatosrähjissä, niin olis hän voinu saada kokoon toisenlaisen kertomuksen. Olsivatpa vain kysyneet minulta, niin olsivat saaneet kuulla yhtä ja toista. — Minä kyllä oisin avannu heidän silmänsä näkemään.
(Kankurilaulu kuuluu ulkoa).
Jo taas laulavat tuota kirottua laulua!
Panevat vielä koko kylän nurinniskoin.
Tuntuu kuin jotain olisi ilmassa.
(Jäger ja Bäcker tulevat kasikoukkua ison joukon seuraamana meluten ja laulaen).
Komppaniia seis! Hajaannus! (Hajaantuvat eri pöytiin).
HORNIG (Bäckerille).
Mitä on tapahtunu, koska noin joukoissa kuljette?
BÄCKER (tarkoituksella).
Voi olla jotain tekeillä. Eikö niin, Moritz?
Jospa oliskin! — Älkää vain tehkö mitään tyhmyyksiä?
On jo vuotanu verta. Tahdotko nähdä? (Vetää ylös hihansa ja näyttää veripilkkuja käsivarressaan. Muut sisääntulleet kankurit tekevät samoin). Ei o' vallan tavallinen rokotusmerkki tää!
No, jo taisi tulla tupen rapinat, koska tuollaisia poikia on liikkeessä.
JÄGER (korskeasti ja kuuluvasti).
Kaksi pulloa heti paikalla, rouva Welzel. Minä maksan. Luuletteko että rokunat puuttuu? Ei lopu vaikka vähenee, sanoi kauppamatkustaja. (Naurua).
MATKUSTAVA (naurettavalla hämmästyksellä).
Minäkö sen sain?
Aina se, joka kysyy.
Anteeksi, nuori mies — asianne taitaa luistaa hyvin?
Ei voi moittia. Minä matkustan valmiilla tavaralla ja jaan voiton tehtailijan kanssa. Jota enemmän kankuri näkee nälkää, sitä enemmän minä lihon. Jota suurempi hänen kurjuutensa, sitä makeampi mun leipäni.
Ny' sinä, kunnostit ittesi miehen tavalla! Maljasi Moritz.
ROUVA WELZEL (on tuonut pullot. Kääntyy mahtavana ympäri).
Jättäkää te herra rauhaan! Hän ei o' teille mitään tehuy!
Emme mekään hänelle!
ROUVA WELZEL (vie matkustajan toiseen huoneeseen).
USEAT KANKURIT (nauravat ja alkavat laulaa "Verituomiota").
Hiljaa, hiljaa! Laulakaa tuota laulua missä muualla tahansa, mutta minun talossani en sitä siedä.
Hän on oikeassa — älkää laulako!
BÄCKER (kirkuen).
Mutta Dreiszigerin ohi kuljemme vielä kerran — vielä kerran saa hän kuulla tämän laulun.
Älkää vain menetelkö liian tyhmästi, taikka hän nujertaa teidät.
(Naurua).
WITTICH (harmaapäinen seppä on tullut sisään suoraan työstään, avopäin, seisoo tiskin vieressä ja odottaa ryyppyä).
Anna heidän vähän pelata teatteria. Haukkuva koira ei pure.
BAUMERT, BÄCKER, JÄGER ja ANSORGE
Wittich, Wittich! Wittich täällä! — Tule tänne Wittich, meidän luoksemme! — Tule-tänne Wittich!
Minä kyllä kartan sellaisten junkkarien seuraa.
Tule juomaan lasi kanssamme!
Juo itte viinas! Jos juon, niin maksan itte! (Istuu Ansorgen pöytään ja lyö häntä vatsalle). Mitä saa kankuri ruuaksi? Virran vaahtoa ja sääsken sääriä.
BAUMERT (innolla).
Mutta jos ei enää tyydytä siihen ravintoon?
WITTICH (tekeytyy hämmästyneeksi, tuijottaa tyhmänä Baumerttia).
Sinäkö, pikku Heinrich? (purskahtaa nauramaan). Hyvät ihmiset, minä kuolen naurusta. Vanha Baumert tekee kapinan. On tämä sitä siivoa, ensin alkavat räätälit, sitten muuttuvat karitsat kapinallisiksi ja lopuksi tulevat hiiret ja rotat. Herra varjelkoon sitä peliä kun siitä syntyy. (Hyllyäa naurusta).
Huomaapas, Wittich, että minä en o' enää sama kuin ennen. Sanon sentään vieläkin, että parempi olis jos kaikki kävis hyvällä.
Loruja! — Kyllä se käy, mutta ei se hyvällä käy. Koska sellainen on hyvällä käyny. Kävikö ehkä Ranskassa hyvällä? Ojensiko siellä Ropespir ystävän käden rikkaille? Ei, vaan huuto kuului: "Kukistakaa heidät! Ylös mestauslavalle!" Sillä tavalla käy "allong sangfang." Paistetut varpuset eivät koskaan lennä suuhun.
Olispa edes puoletkaan tarpeista. —
Olemme jo ihan upoksissa, Wittich.
Ei voi enää kotiakaan mennä. On sama jos ahertaa tai makaa — nälkää näkee yhtä hyvin. Kotona aivan kadottaa järkensä.
Mulle samantekevä — käy min tai näin.
Monta järkensä kadottanutta juoksentelee jo ilkisten alastomana kallioilla ja metsissä.
ANSORGE (nousee, puhuu intoisesti ja nostaa uhaten kätensä).
Tuomiopäivä on tuleva! Älkää luottako mailman mahtaviin! Tuomiopäivä on tuleva! Herra Zebaot — (Painetaan istumaan, jotkut nauravat).
Yhdestä lasista kadottaa hän järkensä!
ANSORGE (nousee taas).
He eivät usko mitään jumalaa —
Olkaa vaiti!
Antaa hänen puhua! Onpa yks ja toinen jolle se tekee sangen hyvää!
Vapaus puhua! Puhevapaus!
Helvetin portit ovat selkiseljälleen avattuina ottamaan vastaan kaikkia niitä, jotka väärentävät puutteellisten asian ja väkivaltaa käyttävät kurjain oikeutta kohtaan, sanoo herra. (Istuu).
(Melua).
Ja herrat sanovat, että syököön kankuri heiniä! (Melua).
Kuka on niin sanonu?
Dreisziger!
Hirteen Dreisziger! Hänet pitäs hirttää!
Kuulehan Wittich! Sinä ölet puhunu niin leveästi Ranskan vallankumouksesta. Kohta saat ehkä tilaisuuden näyttää oletko tyhjä kerskailija tai seisotko sanojes takana?
WITTICH (nousee suuttuneena).
Vaikene sinä nulikka! Oletko sinä ollu kuulasateessa? Oletko kulkenu etuvartiona vihollisessa maassa?
Älähän suutu! Tovereita ollaan. En tarkottanu pahaa.
Minä annan palttua sun toveruudellesi.
(Poliisipalvelija Kutsche tulee).
Hss! Hss! Poliisi! (Vähitellen tulee täydellinen hiljaisuus).
KUTSCHE (asettuu keskipOydän ääreen).
Pikku haarukka mulle! (Vielä äänettömyyttä).
Kutschen kai pitää valvoa meidän järjestystämme täällä?
KUTSCHE (kuulematta Wittichiä).
Hyvää päivää, Wiegand mestari!
WIEGAND (istuu edelleen nurkassaan tiskin vieressä).
Jumal' antakoon, Kutsche!
Kuinka kannattaa liikkeenne?
Kiitos kysymästä!
Poliisimestari pelkää meidän turmelevan vatsamme niillä liiallisilla palkoilla, joita saamme. (Naurua).
Kuulkaapas, rouva Welzel! Ny' kun olemme täyttäneet vatsamme kaikellaisilla lihavilla herkuilla, juomme kai slamppankaljaa päälliseksi. (Naurua).
Kyllä — ylihuomennä!
Vaikkapa te saisittekin sekä paistit että slampankaljat, niin ette sentään olisi tyytyväisiä. Ei mullakaan o' mikään slampankaljaa ja kuitenkin saa tämä elämä kelvata.
BÄCKER (tarkottaa Kutschen nenM).
Hän istuu täällä kastelemassa punaista nauristansa viinalla ja oluella.
Mutta kylläpä se näkyykin kypsyvän.
Tuollaisella poliisilla on raskas elämä: hänen täytyy kuritella nälkäisiä kerjäläiskakaroita — sitte on hän pahoitettu viettelemään jonkun kauniin kankuritytön — sitte täytyy hänen juoda ittensä tukkihumalaan ja antaa akalleen selkäsaunan — sitte täytyy hänen päättää päivänsä, nukkumalla höyhenilleen — siinä on sentään hyörimistä.
Velmua sinä vain! Vielä kerran velmuat pääsi paulaan, kyllä sinut, tunnetaan. Maaneuvoskin jo tuntee paremmin kuin hyvin sun vallankumouksellisen kieles. Tunnenpa minäkin erään henkilön, joka ennen pitkää juopottelee vaimonsa ja lapsensa köyhäinhuoneelle ja ittensä linnaan — ellei hänen alituinen kiihoittelemisensa jo sitä ennen lopu johonkin vielä kauhistuttavampaan.
WITTICH (katkeralla naurulla).
Kuka tietää mitä tulee tapahtumaan. Tuossa viimeisessä voi olla hiukan perää. (Puhkee raivoon). Mutta jos niin pitkälle jouduttaisiin, niin tiedän kyllä ketä siitä saan kiittää ja kuka on mua panetellu tehtailijoille ja talonpojille ja herrasväille, niin etten enää saa minkäänlaista työtä, en hevosen kengitystä, enkä kärrynraudoitusta. Minä tiedän kuka sen on tehny. Minä estin hänet kerran pahoinpitelemästä erästä pientä poikaraukkaa, joka oli tehny jonkun viattoman poikamaisuuden. Mutta minä sanon sulle — tiedät kyllä, että minä pidän sanani — jos sinä toimitat mun linnaan, niin tee silloin myös testamenttis. Jos kuulen vähintäkään vihjausta sinnepäinkään, niin isken sua sillä, minkä ensiksi käteeni saan — vaikka rautaisella sangolla minä muserran sun kallosi — vaikka naisesi vieressä sun tapaisin lojumassa — niin totta kuin nimeni on Wittich! (Aikoo hyökätä Kutschen kimppuun).
KANKURIT (estävät häntä)
Wittich, Wittich! Tule järkiisi!
KUTSCHE (on pelästyneenä noussut. Pakenee vähitellen oveen päin. Huutaa viimeiset sanat oven raosta).
Mitä sinä minusta tahdot? Sun kanssas ei mulla o' mitään tekemistä. Kankureille mulla on asiaa. Sinusta en välitä! Kankureita kieltää poliisimestari laulamasta tuota loilotusta. — Ellette lopeta sitä kaduilla laulamasta, niin pitää hän kyllä huolta siitä, että saatte levon vankilassa. Siellä saatte veisata vedellä ja leivällä, niin kauvan kuin teitä huvittaa, (Menee).
WITTICH (huutaa hänen jälkeensä).
Hän ei voi mitään meiltä kieltää, vaikka me huutaisimme niin, että tehtailijalla asunnot kukistuisivat ja kaikkien poliisimestarien korvakalvot halkeaisivat!
BÄCKER (on noussut ja antanut merkin kankureille, jotka yhtyvät hanen alkamaansa lauluun).
"Kas meillä ilkeä istuin on,
ja sillä on sorron kalpa.
Se vääryydessä on voittamaton,
sen uhri on kansa halpa."
(Emäntä koettaa hillitä, mutta ei kukaan kuule. Seuraavan värsyn aikana nousevat kaikki ja seuraavat sitten Witlichiä ja Bäckeriä, jotka ovat antaneet merkin yhtymiseen).
"Ja henget valjuilta vangeiltaan tuo kiskovi mahti musta. Voi, muurit täällä ne kertovat vaan kidutettujen kauhistusta."
(Seuraavan varsyn aikana tyhjentyy huone, niin että vieraista jää jälelle Hornig ja Baumert).
"Niin, verikoirat ja konnat te
sen hulttiot helvetistä;
Haa, kaikki me teidät kiroomme,
me sairahat syvyyksistä!"
ROUVA WELZEL (tyhjentää pöytiä).
Tänään ovat he ihan hulluja.
BAUMERT (tekee lähtöä).
Sanos Baumert, mitä on tekeillä?
He aikovat Dreiszlgerille, vaatimaan häneltä vähän palkankorotusta.
Otatko sinäkin osaa tuollaisiin hassutuksiin?
Enhän minä tässä suuriakaan paina. Nuorten tehtävä on toimia ja vanhat saavat vähän väin autella. (Menee hiukan hämillään).
HORNIG (nousee).
Ihmettelisinpä, ellei tää menisi päin mäntyä.
Aivan järkensä ovat kadottaneet!
Jokaisella ihmisellä on omat mielitekonsa.
BÄCKER.
MORITZ JÄGER.
BAUMERT.
ANSORGE.
DREISZIGER.
PFEIFER.
WITTICH.
KUTSCHE.
ROUVA DREISZIGER.
KITTELHAUS, pastori.
ROUVA KITTELHAUS.
WEINHOLD, jumaluusopin kandidaatti, kotiopettaja Dreiszigerillä.
HEIDE, poliisimestari.
JOHANN, kuski.
KANSAA, nuoria ja vanhoja.
Peterawaldaussa. Tehtailija Dreiszigerin yksityisasunnossa. Loistavasti kalustettu huone, kylmään ja kankeaan tyyliin, tämän vuosisadan alkupuoliskolta. Katto, muuri ja ovet valkoiset; tapeetit ovat raitaiset ja kukalliset, kylmällä lyijynharmaalla pohjavärillä. Mahonkiset huonekalut, päällystetyt punaisella kankaalla ja koristetut kauniilla veistoksilla, kaappi ja tuolit samoin. Kaikki järjestetty seuraavasti: Oikealla, kahden akkunan välissä kirjoituspöytä, akkunat ovat verhotut kirsimarjanpunaisilla verhoilla. Vastakkaisella seinällä sohva, pöytineen ja nojatuolineen. Sohvan yläpuolella seinällä kuvastin kullattuine rococo kehyksineen. Jokseenkin lähellä sohvaa rautainen kassakaappi. Peräseinällä metsästys- ja ampuma-aseita. Kaikki seinät ovat osaksi peitetyt arvottomilla tauluilla, kullattuine kehyksineen. Vasemmalla yksipuolinen ovi etehiseen, perällä avonainen kaksoisovi salonkiin, joka on kalustettu samalla, vastenmielisellä ylenpalttisella loistolla. Rouvat Dreisziger ja Kittelhaus katselevat tauluja salongissa. Pastori Kittelhaus on kandidaatti Weinholdin kanssa innokkaassa keskustelussa.
KITTELHAUS (pieni, ystävällinen, hyväntahtoinen herra, tulee salongista etumaiseen huoneeseen poltellen ja jutellen kandidaatin kanssa, joka myöskin tupakoi; katseltuaan ympärilleen ja huomattuaan ettei muita ole huoneessa, ravistaa hän hämmästyneenä päätään).
Ei ensinkään voi ihmetellä, herra kandidaatti, olettehan te nuori. Teidän ijässänne on meillä vanhoillakin ollut — minä en juuri tahdo sanoa — samat mielipiteet, mutta kuitenkin jotain sinnepäin, ja onhan. nuoruus niin sanomattoman kaunis — kaikkine kauniine ihanteineen. Ikävä vain, että ne ovat niin hetkellisiä — ja vaihtelevia, kuin huhtikuun aurinko. Odottakaahan, kunnes tulette minun ikääni! Kun kokonaisen kolmenkymmenen vuoden ajan — viisikymmentä kaksi kertaa vuodessa, juhlapäiviä lukuunottamatta — on' saanut saarnatuolista julistaa ajatuksensa kansalle, niin kyllä totisesti on ennättänyt rauhoittua. Muistakaa minua, kun pääsette niin pitkälle, herra kandidaatti.
WEINHOLD (yhdeksäntoistavuotias, kalpea, laiha, nopeasti kasvanut. Hänellä on pitkä, sileä, vaalea tukka. Liikkeet levottomia ja hermostuneita).
Kaikessa nöyryydessä, herra pastori — mutta minä en tiedä — löytyyhän kuitenkin niin monenlaisia eri luonteita.
Rakas kandidaatti, te voitte olla miten levoton luonne tahansa — (moittivalla äänellä) ja se te olette, — te voitte iskeä kuinka tulisesti ja kuinka ajattelemattomasti tahansa vasten olevia olojamme, niin taltutte te kuitenkin. Niin, niin, minä myönnän kyllä, että meillä on virkaveljiä, jotka vielä hyvinkin ijäkkäinä miehinä antautuvat kaikenlaisiin poikamaisuuksiin. Yksi saarnaa väkijuomia vastaan ja perustaa raittiusyhdistyksiä, toinen kirjailee, kiihoituskirjasia, jotka kieltämättä voivat olla sangen mieltä kiinnittäviä lukea. Mutta mitä voittavat he sillä? Sillä ei lievitetä kankurien kesken mahdollisesti vallitsevaa hätää. Mutta sitävastoin häiritään koko yhteiskunnallinen rauha. — Ei, voitaisiin todellakin miltei sanoa: suutari pysyköön lestissään! Sielunhoitaja älköön ruvetko vatsanhoitajaksi. Saarnatkaamme jumalan puhdasta sanaa ja jättäkäämme kaikki muu hänen huomaansa, joka pitää huolen taivaan linnuista ja kedon kukkasista. Mutta minne on rakastettava isäntämme joutunut?
ROUVÄ DREISZIGÉR (tulee sisään rouva Kittelhausin kanssa. Hän on kaunis, voimakas ja roteva, noin kolmenkymmenen vuotias. Hänen käytöksensä ja puhetapansa on silmiinpistävässä ristiriidassa hänen hienon ja kallisarvoisen pukunsa kanssa).
Olette aivan oikeassa, herra pastori. Wilhelm käyttäytyy aina tällä tavalla. Jos hänen päähänsä pistää jotain, niin juoksee hän tiehensä ja jättää minut istumaan yksin. Olen usein puhunut hänelle siitä, mutta ei mikään pysty häneen.
KlTTELHAUS
Rakas, armollinen rouva, hän on liikemies.
Ellen minä erehdy, niin tuolla alhaalla on jotain hullusti.
DREISZIGER (tulee tulisena ja kiihoittuneena).
No, Rosa, saako pian kahvia?
ROUVA DREISZIGER (happamasti).
Aina sinä olet pakoitettu juoksemaan tiehesi.
DREISZIGER (kevyesti).
Sinä et ymmärrä sitä!
Suokaa anteeksi, mutta teillä on varmaankin taas ollut jotain ikävyyksiä, herra Dreisziger.
Ikävyyksiä minulla on joka jumalan päivä, hyvä herra pastori. Siihen olen tottunut. No Rosa? Saammeko pian kahvia?
ROUVA DREISZIGER (menee tyytymättömänä vetämään kellon nuorasta).
DREISZIGER (käveltyään muutaman kierroksen).
Juuri nyt, herra kandidaatti, olisi teidän pitänyt olla tuolla alhaalla. (On mennyt akkunan luo, työntää akkunaverhon syrjään ja katselee ulos. Huudahtaa tahtomattaan). Sellaisia lurjuksia!! — Tulehan tänne Rosa! — Sanopas minulle — tuo pitkä, punatukkainen mies tuolia alhaalla?
Eikö hän ole tuo, niinkutsuttu puna-Bäcker.
Sanopas minulle, onko se mahdollisesti hän, joka häpäsi sinua toissa päivänä? Muistathan, mitä kerroit minulle, kun Johann auttoi sinua vaunvihin.
ROUVA DREISZJGER (pitkäveteisesti).
En muista niin tarkkaan.
Älä nyt ole olevinasi. Minun täytyy saada se tietää. Olen jo saanut tarpeekseni heidän hävyttömyyksistään. Jos se on tuo tuolla, niin panen minä hänet syytteeseen. ("Verituomiota" lauletaan ulkona). Kuulkaahan! Kuulkaahan vain!
KITTELHÄUS (aivan harmistuneena).
Eikö tästä rähinästä siis todellakaan tule loppua? Minä puolestani luulen, että nyt vihdoinkin olisi aika poliisin sekaantua asiaan. (Menee akkunan luo). Tulkaahan katsomaan, herra Weinhold! Nyt ei ole ainoastaan nuoriso liikkeellä — siellä juoksee myöskin vanhoja kankureita tuossa joukossa. Miehiä, joita minä monet vuodet olen pitänyt erittäin, rehellisinä ja jumalaapelkääväisinä. He juoksevat' mukana. — He ottavat osaa tähän ennenkuulumattomaan rähinään. He polkevat jumalan lain jalkainsa alle. Puolustatteko nytkin noita ihmisiä?
Niin, herra pastori — nuo ihmiset ovat nälkiintyneitä, ymmärtämättömiä, kurjia raukkoja. He päästävät tyytymättömyytensä ilmoille ymmärryksensä mukaan. Sellaisilta ihmisiltä ei: voi odottaa —
ROUVA KITTELHAUS (pieni, lailta ja kuihtunut, on enemmän vanhan neidin kuin rouvan ndkOinen).
Herra Weinhold, minä pyydän teitä.
Herra kandidaatti, valitan suuresti — mutta minä en ottanut teitä luokseni pitämään esitelmiä humaanisuudesta. Teidän ainoa tehtävänne on kasvattaa minun lapsiani. Pyydän teitä jättämään minun asiani minulle itselleni. Yksin ja ainoastaan minulle! Ymmärrättekö?
WEINHOLD (seisoo hetkisen kankeana ja kuolonkalpeana, hymyilee sitten pakoitetusti ja vieraasti. Hiljaa).
Niin, niin! minä olen ymmärtänyt teidät. Minä olen aavistanut tämän; tämä vastaa täysin minun toiveitani. (Menee).
DREISZIGER (karkeasti).
Laittautukaa siis matkoihinne, niin pian kuin suinkin, me tarvitsemme huoneen.
Mutta Wilhelm; Wilhelm!
Oletko järjiltäsi? Sinä tahdot suojella ihmistä, joka puolustaa tuollaisia roistomaisuuksia kuin tuokin häväistyslaulu.
Mutta rakas ystävä, eihän hän ollenkaan ole sitä— —
Herra pastori, onko hän puolustanut tai eikö hän ole puolustanut sitä?
Herra Dreisziger, täytyy ottaa huomioon hänen nuoruutensa.
Minä en ymmärrä — tuo nuorukainen on erittäin hyvästä ja kunnioitettavasta perheestä. Hänen äitinsä oli niin onnellinen siitä, että' hän sai niin hyvän paikan täällä, ja nyt — nyt hän ei ymmärrä pitää sitä.
PFEIFER (riuhtaisee etehiseen vievän oven auki ja huutaa).
Herra Dreisziger, herra Dreisziger, he ottivat hänet kiinni. He ovat ottaneet yhden heistä kiinni!
DREISZIGER (äkkiä).
Onko kukaan mennyt poliisia noutamaan?
Täällä juuri tulee itse poliisimestari portaissa.
DREISZIGER (ovella).
Nöyrin palvelijanne, herra poliisimestari. Minua suuresti ilahuilaa teidän tulonne.
KITTELHAUS (koettaa merkeillä selittää naisille, että he tekevät parhaiten, jos poistuvat. Molemmat rouvat ja hän poistuvat salonkiin).
DREISZIGER (suurimmassa määrässä kiihtyneenä. Poliisimestarille, joka on tullut sisään).
Herra poliisimestari, olen vihdoinkin antanut värjärieni nipistää yhden noista laululinnuista. En voinut enään istua kädet ristissä. Heidän hävyttömyytensä on todellakin rajaton. Se on aivan sietämätön. Minulla on vieraita kodissani ja nuo hävyttömät uskaltavat — he häpäisevät minun vaimoani, kun hän näyttäytyy ulkona, minun poikani eivät enään ole varmat hengestään. Minä en voi mennä takaamaan etteivät he vielä tarjoa vierailleni selkäsaunaa. Minä vakuutan teille, että jos järjestetyssä yhteiskunnassa on luvallista kerta toisensa jälkeen julkisesti ja rankaisematta häväistä moitteettomia yhteiskunnan jäseniä, niinkuin minua ja minun perhettäni, niin — niin silloin — silloin täytyy minun valittaa, että minulla sattuu olemaan toiset käsitteet oikeudesta ja hyvistä tavoista.
POLIISIMESTARI (noin 40-vuotias, keskikokoinen, jykevä ja verevä. On puettuna ratsuväen pukuun ja kannuksiin, sapeli vyöllä).
Ei suinkaan — ei — ei suinkaan, herra Dreisziger — Minä olen teidän palvelukseksenne. Rauhoittukaa vain, minä olen aivan kokonaan teidän palvelukseksenne. Se on aivan luonnollista; — Minä olen sitäpaitsi hyvin tyytyväinen, että olette antanut ottaa kiinni yhden niistä pahimmista kirkujista. Olen oikeastaan enemmän kuin tyytyväinen, että tästä vihdoinkin tulee loppu. Noitten rauhanhäiritsijäin joukossa on muutamia, joita jo kauvan olen vaaninut.
Heissä on joitakuita sellaisia hulttioita ja renttuja, jotka eivät halua tehdä työtä, laiskoja lurjuksia, jotka viettävät sikamaista elämää, maleksien kaiket päivät kapakoissa, kunnes ovat saaneet viimeisenkin roponsa alas kurkustaan. Mutta nyt olen minä lujasti päättänyt tehdä lopun noiden renttujen alituisesta ulvomisesta — ja tehdä sen perinpohjin! Ei ainoastaan minun itseni, vaan koko yhteiskunnallisen rauhan vuoksi.
Niinpä niih, niinpä tietenkin, herra Dreisziger! Se täytyy jokaisen myöntää; Ja; niin paljon kuin' minun voimani riittävät —
(Welua ulkoa).
Pamppua pitäisi antaa tuolle saatanan roistojoukolle.
Aivan oikein, aivan oikein. Varoittavaksi esimerkiksi pitäisi muutamia heistä ruoskia.
KUTSCHE (tulee, tekee kunnian. Kun ovi etehiseen avataan, kuuluu raskaita, meluavia askeleita rappusissa).
Herra poliisimestari, saan nöyrimmästi ilmoltaa: olemme ottaneet kiinni yhden heistä.
Tahdotteko nähdä miehen, herra poliisimestari?
Tietysti, tietysti, Me tahdomme nähdä tuon miehen heti ja vieläpä hyvin läheltä. Olkaa nyt hyvä ja luottakaa minuun, herra Dreisziger. Minä hankin teille hyvitystä, niin totta kuin nimeni on Heide.
'DREISZlOER
Siihen minä en tyydy, mies on hetimiten asetettava yleisen tuomioistuimen eteen.
JÄGER (tulee sisään neljän värjärin raastamana. Värjärit ovat nähtävästi tulleet suoraan työstään, sillä heidän kasvonsa, kätensä ja pukunsa ovat väriin tahratut. Vangilla on lakki vinossa, esiintyy julkealla iloisuudella ja hiukan päihtyneenä).
Sellaisia alhaisia, viheliäisiä miehiä! ja te olette olevinanne työmiehiä, ja tovereita? — Ennen minä antaisin käsieni mädäntyä, ennenkuin hyökkäisin samanarvoisen toverini niskaan.
KUTSCHE (saatuaan merkin poliisimestarilta).
Päästäkää hänet!
JÄGER (seisoo vapaana ja julkeana. Värjärit asettuvat ovelle vahtiin).
POLIISIMESTARI (huutaa Jägerille).
Lakki päästä, lurjus!
JÄGER (ottaa hitaasti ja hätäilemättä lakin pois päästään, muuttamatta ivallista, hymyhän).
Mikä on sinun nimesi?
Milloin olen juonu veljenmaljan sinun kanssas? (Liikettä läsnäolevissa).
Sepä oli todellakin paksua!
POLIISIMESTARI (kalpenee vihasta, on vähältä hyökätä ylös, mutta pakoittaa itsensä näennäiseen tyyneyteen).
No niin, siitä kyllä vielä selvitään. — Minä kysyn, mikä on sinun nimesi?
JÄGER (ei vastaa).
Vastaa, mies, tai annan minä sinulle viisikolmatta lyöntiä —
JÄGER (hauskalla tuulella ja välittämättä uhkauksista, rupeaa puhuttelemaan kaunista palvelustyttöä, joka on ollut aikeessa tarjota kahvia, mutta on hämmästyneenä seisahtunut katselemaan tätä odottamatonta kohtausta).
Vai niin, sinäkin kuulut siis tähän seurueeseen, kulkuri-Emilie. Laita ittesi ajoissa pois täältä, sillä täällä voi tulla tänä yönä sellainen rajuilma, että joka nurkka voi rysähtää alas. (Tyttö tirkistelee punastuen Jägeriä, huomattuaan että Jäger puhutteli häntä, peittää kasvonsa käsillään ja juoksee pois, jättäen kahvitarjottimen paikoilleen. Taaskin liikettä läsnäolevissa).
POLIISIMESTARI (melkein suunniltaan. Dreiszigerille).
Tähän ikääni en ole koskaan vielä kuullut moista hävyttömyyttä.
JÄGER (sylkäsee)
Mies, sinä et nyt ole missään karjapihassa — ymmärrätkö?
Nyt on kärsivällisyyteni loppu. Viimeisen kerran, mikä on nimesi?
KITTELHAUS (on avannut salongin oven, katsellut ja kuunnellut, tulee esiin' Häneen on kovin koskenut näkemänsä ja kuulemansa, vapisee mielenliikutuksesta).
Hänen nimensä on Jäger, herra poliisimestari — Eikö totta — Moritz? —
Moritz Jäger. (Jägerille). Sanohan Jäger, tunnetko minut vielä?
Kankuri! 5
JÄGER (vakavasti).
Olette pastori Kittelhaus!
Niin, sinun sielunpaimenesi, Jäger! Hän, joka on vastaanottanut sinut kristillisen seurakunnan yhteyteen, kasteen kautta, — ja jonka kädestä ensikerran vastaanotit Herran pyhän ehtoollisen. Minä, joka olen työllä ja vaivalla koettanut sydämellesi painaa jumalan kalliita sanoja. Onko tämä kiitollisuutta, mielestäsi?
JÄGER (synkkänä kuin kuritettu koulupoika).
Annoinhan minä siitä taalerih tietääkseni!
Rahoja, rahoja! — Luuletko ehkä, että minä halpamaisesta voitonpyynnistä — Pidä sinä rahasi! — Mitä hulluutta tämä on? Ole nyt uljas ja esiinny kristillisen ihmisen tavoin! Muista mitä olet luvannut. Pidä jumalan käskyt ja ole hyvä ja hurskas! Rahoja, rahoja — — —
Minä olen kveekari, herra pastori, enkä usko mitään.
Mitä, kveekari? Älä lörpöttele! Koeta tehdä parannus, äläkä jaarittele ajattelemattomuuksia! Kveekarit — tiedätkö edes mitä he ovat? He ovat hurskaita ihmisiä eivätkä pakanoita kuten sinä! — Vai kveekari!
Teidän luvallanne, herra pastori. (Astuu pastorin ja Jägerirt välille).
Kutsche, sitokaa hänen kätensä.
(Ulkoa kuuluu villi ulvonta).
"Jäger, Jägerin täytyy tulla ulos!"
DREISZIGER (astuu akkunan luo, säikähtyy vähäsen, kuten muutkin).
Mitä nyt taas?
Minä ymmärrän kyllä, että heillä on aikomus saada tämä rakkari ulos jälleen. Mutta tällä kertaa emme teekään heille mieliksi. Oletko ymmärtänyt, Kutsche? Hän on vietävä arestiin.
KUTSCHE (nuora kädessä, viivytellen).
Kaikella kunnioituksella, herra poliisimestari, siellä on vallan pirullinen pyykki tuolla alhaalla. Siellä on oikea helvetin liemi, herra poliisimestari. Siellä on Bäcker ja tuo seppä ja — sitten —
Suokaahan anteeksi! Eikö olisi parempi, herra poliisimestari, jos koettaisimme rauhallista tietä, ettemme herättäisi yhä enemmän pahaa verta? Ehkä Jäger lupautuu vapaaehtoisesti seuraamaan, tahi —
Mitä te ajattelette?! Entäs minun vastuunalaisuuteni! Sellaiseen minä en voi suostua. Eteenpäin, Kutsche, äläkä laahustele siinä!
JÄGER (ojentaa ivallisesti nauraen kätensä sidottaviksi).
Sido lujasti ny'. Lujemmin, niin lujasti kuin voit. Se on kuitenkin vain hetkellinen huvi.
KUTSCHE (sitoo hänet värjärien avulla).
Eteenpäin, mars! (Dreiszigerille). Jos olette levoton, voimme antaa värjärien mennä mukana, he asettavat hänet keskeensä, minä ratsastan edessä ja Kutsche kulkee takana. Joka uskaltaa vastustaa, hänet hakkaan minä maahani.
(Kirkunaa ulkona).
Kukkokiekuu — u! Vou — vou — vou!
POLIISIMESTARI (ravistaa uhkaavasti nyrkkiään akkunaa kohti).
Senkin kanaljat, minä opetan kyllä teidät kiekumaan! Eteenpäin, mars!
(Menee edellä, paljastettu sapeli kädessä, toiset seuraavat häntä
Jägerin kanssa).
JÄGER (huutaa mennessään).
Komppaniia, eteenpäin mars;'ma—ars! (Nauraa hurjasti).
DREISZIGER (äänettömyyden jälkeen, näennäisella tyyneydellä).
No, nyt kai ei meitä enään häiritä? (Sytyttää sikaarin). Tuo mies!
(Naurahtaa hermostuneesti). Se oli sanomattoman hassua!
(Ulkoa kuuluu huutoa).
Kansahan pitää aivan hirveätä melua!
He tahtovat, että paistettujen varpusten pitäisi lentää heidän avonaisiin suiliinsa. Saadaanpas nähdä! Vallanpitäjät ehkä tästä huomaavat, että heidän on jotakin tehtävä.
PFEIFER (horjuu sisään kalpeana ja hengästyneenä).
Herra Dreisziger, herra Dreisziger!
DREISZIGER (kiivaasti).
No, Pfeifer, mitä nyt? Mitä on tekeillä?
Tehän voitte peloittaa ihmisen ihan kuoliaaksi. Puhukaa toki!
PFEIFER (änkäten).
Sellainen tavaton — kauhea tapaus — järjestysmiehet — perii hukka!
Piruko teitä riivaa? Onko joku taittanut niskansa, vai —?
PFEIFER (parkaisee tuskasta, melkein itkien).
Ne vapauttivat Moritz Jägerin — antoivat selkään poliisimestaria, rusikoittivat poliisia ja ajoivat heidät tiehensä. Sapeli poikki — kypäri murskaksi — ai, ai, ai!
Oletteko kadottanut järkenne, Pfeifer?
Sehän olisi suoranainen vallankumous!
PFEIFER (istuu tuolille, vapisee, päivittää ja voivottaa).
Herra Dreisziger, se alkaa tulla vakavaksi! Herra Dreisziger, se tulee vakavaksi!
No, niin ollen voi koko pöliisivoima ryhtyä asiaan —
Herra Dreisziger, siitä tulee tosi!
Äh, suu kiinni, Pfeifer!
ROUVA DREISZIGER (tulee salongista pastorin rouvan kanssa).
Oh, tämähän on ihan kauheata, rakas Wilhelm! Meidän hauska iltamme on kokonaan pilattu. Nyt tahtoo pastorin rouva vihdoinkin vihdoinkin päästä kotiin.
Hyvä rouva Dreisziger, se lienee todellakin parasta tänään.
Mutta Wilhelm, sinun pitäisi kerrankin oikein perinpohjin tehdä ratkaisu heidän kanssaan.
Niin sinä sanot. Menepäs ja tee see, niin saat nähdä. — Olenko minä tyranni? Olenko minä kansan nylkijä?
JOHANN (tulee).
Armollinen rouva! Minä olen varovaisuuden vuoksi valjastanut hevoset. Pikku pojat istuvat jo vaunuissa. Jos hullusti käy, niin ajamme tiehemme.
Mikä kävisi hullusti?
Niin — en minä tiedä. Mutta tuonne alhaalle tulvaa väkeä myötäänsä. He ovat jo ajaneet sekä poliisimestarin että Kutschen tiehensä.
Siitä tulee tosi, herra Dreisziger! Siitä tulee tosi.
ROUVA DREISZIGER (kasvavalla tuskalla).
Mutta mitä he sitten oikeastaan aikovat? — Mitä he tahtovat? Eiväthän he vaan aikone hyökätä tänne, Johann?
Armollinen rouva, he ovat vihaiset — kuin koirat.
Siitä tulee tosi, täysi, katkera tosi!
Suu kiinni, aasi!
Minä olen tehnyt päätökseni. — (Johannille). Mitä kansa vaatii?
Isompaa palkkaa tietysti tahtovat, nuo hulttiot!
No niin, hyvä! — Minä menen tuonne alas ja täytän velvollisuuteni, Minä menen ja puhun heille järkeä.
Herra pastori, siitä ei ole apua, he eivät tyydy sanoihin.
Hyvä herra Dreiszigér, yksi ainoa sana vain. Saanko pyytää teitä asettamaan portin sisäpuolelle pari miestä, jotka voivat sulkea portin heti minun jälkeeni.
Aiotko todellakin mennä ulos heidän luokseen?
Aion, aion! Minä tiedän mitä teen. Ole aivan huoletta. Herra on minun turvani!
ROUVA KITTELHAUS (pusertaa hänen kättään, väistyy poispäin ja pyyhkii kyyneleitä silmistään. Melu ulkona yhä jatkuu).
Minä olen menevinäni kaikessa rauhassa kotiin. Tahtoisinpa nähdä, eikö minun hengellinen virkani — enkö minä vielä voi herättää respektiä noissa ihmisissä. — Sitä juuri tahdon nähdä. — No, jumalan nimeen siis! (Menee Dreiszigerin, Pfeiferin ja Johannin seuraamana).
Rakas rouva Dreisziger, (heittäytyy itkien hänen kaulaansa) ettei hänelle vain tapahtuisi mitään onnettomuutta!
ROUVA DREISZIGÉR (omissa mietteissään).
Minä en ensinkään ymmärrä, hyvä rouva, minusta tuntuu niin kummalta — en tiedä oikein — mutta minä melkein pelkään. — Mutta onhan sellainen aivan mahdotonta — eihän sellaista voi — minusta tuntuu aivan kuin rikkaus olisi rikos. — Tiedättekö, jos joku olisi sanonut sen minulle ennemmin, niin minä varmaan mieluimmin olisin jäänyt entisiin pikkuiloihini.
Rakas rouva Dreisziger, kaikellaisissa olosuhteissa voipi olla omat ikävät puolensa.
Niin, niin, niin minäkin arvelin. Jos meillä on jotain enemmän kuin muilla ihmisillä, niin herrajumala, emmehän me ole sitä varastaneet. Se on rehellisesti koottua, ropo rovolta. Eihän se voi olla mahdollista, että he hyökkäävät päällemme.. Eihän mieheni voi mitään sille, että liike käy huonosti.
(Kuuluu aivan hirveä melu ja huutaminen. Molemmat naiset kalpenevat ja katsovat kauhistuen toisiinsa).
DREISZLGER (syöksyy sisään).
Rosa, heitä jotain päällesi, ja hyppää vaunuun; minä tulen heti perässä! (Kiiruhtaa kassakaapille, aväa sen ja panee taskuihinsa useita arvoesineitä).
JOHANN (tulee).
Kaikki on valmista! Mutta nyt täytyy kiiruhtaa, ennenkuin he ennättävät takaportille.
ROUVA DREISZIGER (heittäytyy pelästyksissään kuskin kaulaan).
Johann, hyvä, rakas Johann! Pelastakaa meidät! Pelastakaa minun lapseni, hyvä, hyvä'—
Mutta rauhoituhan nyt toki! Laske Johann irti!
Rauhoittukaa, herran tähden, hyvä rouva! Mustat ovat hyvin levänneitä, ei kukaan saa meitä kiinni, ja jos joku yrittäisi estää meitä, niin ajamme sen yli. (Menee).
ROUVA KITTELHAUS (tuskassa).
Mutta minun mieheni, minun mieheni? Herra Dreisziger, minun mieheni?
Hyvä rouva, hänelle ei ole mitään tapahtunut, olkaa aivan huoletta, hänellä ei ole mitään vaaraa!
Hänelle on tapahtunut jotain. Te ette vain sano sitä.
Älkää nyt ottako sitä niin vaikeasti! He saavat sitä vielä katua. Minä näin kyllä, kutka ottivat osaa siihen. Niin sanomattoman hävytön julkeus ei jää rankaisematta. Seurakunta rääkkää sielunpaimentaan, hyi saakeli! Hulluja koiria, mielettömiä hirviöitä, joita täytyy kohdella ansion mukaan, (Rouva Dreiszigerille, joka on melkein tajuton pelosta). Etkö kuule, että roskaväki on tullut hulluksi! (Alhaalta kuuluu rikkuvain ikkunain helinää). Roskajoukko on saanut vesikauhun. Nyt ei ole muuta neuvoa kuin joutua kiireesti pois täältä.
Ulkona huudetaan:
Toimitsija Pfeifer ulos! Toimitsija Pfeiferin täytyy tulla ulos!
Pfeifer, Pfeifer, he tahtovat Pfeiferiä ulos!
PFEIFER (syöksyy sisään).
Herra Dreisziger, takaportilla on jo kansaa. Ovi ei kestä enää kolmea niinuuttia. — Seppä Wittich hakkaa sitä rautasangolla kuin hullu!
Huuto ulkoa yhä selvemmin:
Toimitsija Pfeiferin pitää tulla ulos!
(Rouvat Dreisziger ja Kittelhaus juoksevat kauhistuneina ulos).
PFEIFER (kuuntelee kalpeana ja joutuu mielenvikaisen kauhun valtaan.
Hän itkee, rukoilee, ulvoo ja valittaa vuorotellen — tuhlaa
Dreiszigerilé lapsellisia hyväilyjä — silittelee hänen poskiaan ja
käsiään. Takerluu häneen kuin hukkuva).
Voi rakkahin, parhain, armollisin herra Dreisziger! Älkää jättäkö mua pulaan! Olen aina palvellu teitä uskollisesti — olen kohdellu työväkeä hyvästi. Mutta suurempaa palkkaa kuin, minkä te olitte määränny, en tietysti voinu maksaa; Älkää mua jättäkö — he tappavat mun — jos löytävät, niin murhaavat! Herra jumala — jumala sentään — vaimoni, ja lapseni! —
DREISZIGER (pyrkien irti Pfeiferlstä).
Irtaudu minusta, ihminen! Kyllähän me pääsemme pakoon! Kyllähän me pakoon pääsemme! (Ulos Pfeiferin kanssa).
(Muutaman sekunnin on huone tyhjänä. Salista kuuluu ikkunan särkeminen. Voimakas rymy vapisuttaa koko rakennusta. Sitten valtavat eläköönhuudot, joidenka jälkeen ihan hiljaista. Sitten alkaa kuulua hiljaisia ja varovaisia askeleita sekä ääniä käytävässä).
Vasemmalle — ylös — hiljaa — älä ammu!
Hornaan — ne pyövelit! Me menemme häihin. Mene edellä!
Ei! Mene sinä!
(Muutamia nuoriä poikia ja tyttöjä ilmestyy arkoina ovelle, tunkien toinen toistaan edelleen. Ujous pian kuitenkin katoaa ja laihtuneet, kituneet, risaiset olennot täyttävät huoneen. Uteliaina katselevat he ympärilleen, uskaltamatta koskea mihinkään: Lopulta istuvat tuoleille, ottavat tauluja seiniltä ja katselevat peileihin).
(Jäger, Bäcker, Baumert ja Wittich, jolla on rautasanko kädessä, hyökkäävät sisään aivan kuin etsien jotain, huutaen käheällä äänellä),
Mihin hän joutui?
Missä on Ihmiskiduttaja?
Jos me syömme heiniä, niin syö sinä höylänlastuja! Jos saamme hänet kiinni, niin hirtämme hänet!
JÄGER (tulee).
Hän on tiessään!
Kuka?
Dreisziger.
Entä Pfeifer? — Etsikää Pfeifer — etsikää Pfeifer!
Etsikää, etsikää Pfeifer!
Ellemme saa käsiimme Dreisziger-lurjusta, niin köyhäksi ainakin teemme hänet!
Köyhäksi kuin kirkon rotta — köyhäksi! (Kaikki aikovat hyökätä saliin).
BÄCKER (estää heitä).
Kuulkaa miehet! Kun ensin täältä selviydymme, niin sitten vasta oikein alamme. Täältä menemme Bielauhun hävittämään Dittrichin konekutomon. Tehtaista tulee koko kurjuus!
ANSORGE (tulee, katselee epäillen ympärilleen, pudistaa päätään ja lyö otsaansa).
Kuka minä olen? Kankuri Anton Ansorge! Onko Ansorge tullu mielipuoleksi? — Mitä hän täällä tekee? Mikä on Ansorge? (Lyö useita kertoja otsaansa). Minä en o' viisas! En varmaankaan o' viisas! Menkää tiehenne, menkää tiehenne, kapinoitsijat! Jos sinä otat mun taloni, niin otan minä sun! (Syöksyy ulvoen saliin, toiset seuraavat riemuiten ja nauraen).
BÄCKER.
MORITZ JÄGER.
BAUMERT.
HORNIG.
WITTICH.
HILSE, kankuri.
MUORI HILSE, hänen vaimonsa.
GOTTLIEB, heidän poikansa.
LUISE, hänen vaimonsa.
MIELCHEN, heidän tyttärensä.
SCHMIDT, välskäri.
Nuoria ja vanhoja mies- ja naiskankureita.
Bielaussa. Vanhan Hilsen mökki. Vasemmalla akkuna, jonka edessä pöytä. Samalla seinällä sänky. Oikealla uuni pankkoineen, kangastuoli ja pesupunkka. Pöydän ympärillä istuvat penkillä, sängyllä ja jakkaralla vanha Hilse, hänen vanha, sokea ja melkein kuuro vaimonsa, hänen poikansa Gottlieb ja tämän vaimo Luise, pitämässä aamurukoustaan. Puolarukki ja kerinpuut pöydän ja sängyn välissä. Nauloilla roikkuu lankavyyhtejä. Kaikenlaista rojua vähän kaikkialla. Perällä ovi, joka johtaa pieneen eteiseen, jossa näkyy repaleisia vaatteita kuivamassa. Valo tulee vasemmalta.
HILSE (roteva, vaikka työn ja kärsimysten köykistämä, toiskätinen sotilas-vanhus, terävänenäinen, harmaaihoinen, ja silmät kuten muillakin kankureilla syvällä päässä. Kaikki paitsi muori Hilse seisovat).
Sinua, hyvä herra jumala, emme voi tarpeeksi kiittää siitä, että sinä myöskin tänä yönä armossas ja hyvyydessäs olet suojellu meitä, niin ettei mitään pahaa o' meille tapahtunu. Herra, sun hyvyytes on loppumaton — ja me olemme köyhiä, kurjia — syntisiä ja viheliäisiä me olemme. Mutta sinä, hyvä isä, käännät kasvos meidän puoleemme, kalliin poikas, meidän herramme ja vapahtajamme, Jesuksen Kristuksen tähden. ja jos me usein kärsimysten ja koettelemusten ahjossa epäuskoisiksi tulsimme, niin älä lue sitä meille virheeksi, vaan anna anteeks meidän syntimme. Anna meille kärsivällisyyttä, taivaallinen isämme, niin, että me näiden kärsimysten jälkeen pääsisimme osallisiksi sinun ikuisesta autuudestas, amen.
MUORI HILSE (on etukumarassa yrittänyt kuulla, itkien).
Niin, niin — kauniisti sinä rukoilet, isä? Sen sinä teet! (Luise menee pesemään vaatteita. Gottlieb kutomaan).
Mutta missä tyttö viipyy?
Hän on menny Peterswaldauhun — Dreiszigerille —
HILSE (lujaa).
No, äiti, annanko sulle rukin ny?
Anna ny, isä!
HILSE (asettaa rukin hänen eteensä).
Kyllähän minäkin sen tekisin sun edestäs —
Ei, ei — millä saisin aikannikaan kulumaan.
Annahan kun pyhkiän vähän sormias, ettei lanka tule rasvaiseksi. —.
(Pyyhkii muorin kädet rätillä).
Koska meillä on ollu muka rasvaisia ruokia käsillä?
Ellei meillä o' rasvaisuutta, niin syömme kuivaa leipäämme —, ellei o' leipää, niin syömme perunoita — ja perunain puutteessa kuivia iiseitä.
LUISE (uhmaten).
Ja ellei meillä o' liseitä, niin teemme kuin Wenglerit tuossa vastapäätä — kaivamme ylös jonkun kuolleen hevosen raadon ja elämme siitä pari viikkoa.
Voi hyvänen aika, millaista kieltä sinä käytät!
Älä puhu noin jumalattomia! (Istuu rukkinsa ääreeu).
HORNIG (tulee).
Onnea vain työllenne!
Kiitoksia, Hornig! Milloin sinä oikeastaan nukut? Aina olet sinä liikkeellä.
Nykyään minä en voi nukkua —
Terve tuloa, Hornig!
Mitä uutisia kuuluu?
Kauniita uutisia, mestari. Peterswaldaulaiset ovat kerrankin päästäneet pirun irti, ja ajaneet Dreiszigerin perheineen pois pesästään.
LUISE (innostuu vähitellen).
Hornigin ei pitäisi valhetella heti kun on silmänsä auki saanu!
En tällä kertaa, tyttöseni, en tällä kertaa. Tämä on täyttä totta. Dreisziger on karkoitettu. Eilen illalla tuli hän Reichenbachiin, mutta ei uskaltanu jäädä sinnekään, vaan jatkoi heti matkaansa Schweinitziin.
Lopeta ny' jo, Hornig!
Kaikki on totta, vaikka tuohon paikkaan jäisin. Jokainen lapsikin sen jo tietää. Minä en puhuis mitään, ellen omin silmin olis nähny. Ja nähny kuten teidät tässä. Tehtailijan talo hävitettiin kivijalasta aina katon harjaan asti. Kiviseen katuun heitettiin lasit ja porsliinit akkunoista — jokeen upotettiin kankaita ja kaluja niin paljon, että vesi juoksee ny pitkin rantoja ja on muuttunu vallan siniseksi siitä sinivärin paljoudesta, joka siihen ajettiin. Jumalattoman suuret väripilvet peittävät koko ilman. Voi, sitä hävityksen kauhistusta asunnossa, makasiineissa ja värjäyslaitoksella — seinäverhot ja lattiat revittiin — peilit lyötiin murskaksi — oviverhot, huonekalut — kaikki leikelliin, revittiin, rikottiin murskaksi, jauhettiin pieniksi muruiksi. Se oli kauheampaa kuin sodassa, saatte uskoa.
HILSE (ravistelee epäilevästi päätänsä).
Meikäläiset kankuritko ölsivat niin tehneet?
(Muutaniia naapureita on tullut ovelle).
Keitäs muita ne sitte olsivat olleet. Tunsin jokainoan ja puhuttelin heitä, kun kuljetin maaneuvosta huoneiden läpi. He olivat yhtä lauhkeita kuin ennenkin. He tekivät työtään hitaasti, mutta perinpohjaisesti. Maaneuvoskin puhutteli montaa — ja he olivat nöyriä kuten tavallisesti. Mutta työtään lopettamaan hän ei heitä saanu. He tekivät hävitystyötään huolellisella tarkkuudella, aivan kuin palkan edestä.
Menitkö sinä maaneuvoksen kanssa sinne sisään?
Olsinko peljänny tuttavia ihmisiä? Kuljin hänen kanssaan koko joukon läpi. Näin kuinka tuo homma häneenkin koski. Ei kuulunu ainuttakaan sanaa, niin hiljaisesti se kävi. Oli kovin juhlallista kattella miten nuo nälkiintyneet luurangot kostivat hartaudella.
LUISE (purskuu innostuksesta pyykkien silmiään esiliinalla).
Noin täytyi käydä — siitä se paranee.
1:NEN KANKURI (eteisessä).
Meillä on liiaksi kansankiduttajia. — Tuossa, vastapäätä asuu yksi. Hän elää yltäkylläisyydessä ja loistossa ja antaa kankuriensa kärsiä nälkää.
HILSE (vielä epäillen).
Mutta kuinka tulivat he sellaiselle päälle?
Jumala sen tietää. — Mutta Dreisziger'oli sanonu, että syökööt kankurit heiniä, jos kärsivät näikaä! Se kai sen teki.
(Kankurit ovella kertovat noita sanoja yhä kiihtyen).
Jos olsit sanonu mulle: vanha Hilse, huomenna kuolet, niin — oisin vastannu: kenties — paljo mahdollista — tai että: huomenna tulee Preussin kuningas luoksesi — mutta että kankurit ryhtyvät tällaisiin — en koskaan, en koskaan elämässä voi sellaista uskoa.
MIELCHEN (7-vuotias kauriis, vaaleatukkainen tyttö tulee juosten kori käsivarrella. Näyttää äidilleen hopeaista lusikkaa).
Äiti, äiti — kas mitä mulla on. Tällä sun pitää ostaa mulle hame! —
Mitä sinä puhut? — Mitä sulla on? Olethan juossu ittes ihan hengästyksiin!
Missä olet saanu lusikan, tyttö?
Hän on kai löytäny sen?
Se on ainakin parin, kolmen taalan arvoinen.
HILSE (raivossa).
Ulos heti paikalla, tyttö! Vie lusikka sinne mistä olet sen löytäny!
Ulos! Teetkö meidät kaikki varkaiksi? Kyllä minä sulle näytän. —
MIELCHEN (takertuu äitiinsä).
Älä lyö, taata! Minä sen löysin — kaikilla tytöillä — jokaisella on samallainen.
LUISE (tuskaisesti ja jännityksellä).
Mistä löysit sen?
MIELCHEN (nyyhkien).
Dreiszigerin talon edustalta. Peterswaldausta.
Vie heti paikalla se takaisin!
Mitä on tekeillä?
Anna Gottliebin juoksuttaa se vahtikonttooriin!
Heitä takki hartioilles, Gottlieb!
GOTTLIEB (pukeutuu).
Minä vien ja sanon, että tyttö sen löysi. Älä ny' itke, tyttö! Anna joku rätti ympärille, ettei vioittuis tuo kallis kalu. (Käärii lusikan varovasti riepuun).
Tuolla olsimme voineet elää monta viikkoa.
Se vielä puuttuis! Riennä! Laita, että pääsemme tuosta helvetin kapinesta.
GOTTLIEB (menee).
Minunkin täytyy jo laittautua tieheni. (Menee).
VÄLSKÄRl SCHMIDT (pieni, lihava ja vilkasliikkeinen mies, tulee).
Hyvää huomenta, hyvä täti! Nythän vasta ihmeitä kuuluu! Hyvää huomenta, vanha Hilse! — Niinpä niin, Hilse vaari, pitipä poiketa katsomaan miten jaksatte. Mikäs liitto vanhaa muoria vaivaa?
Hyvä välskäri! Valosuonet ovat kuivuneet. Hän ei näe rahtuakaan enää.
Sen on tehny tomu ja tulenvalolla kutominen. Se on selvä, se! No, nyt on koko Peterswaldau liikkeellä. Kerrotaan mitä kummallisimpia juttuja. Mikä herran nimessä on menny kansaan? Tiedättekö Hilse? He tekevät vallankumouksen, ryöstävät ja hävittävät. — Mielchen, missä on Mielchen? Täällä Mieichen, pistäpäs kätesi tänne taskuun! (Mielchen tekee niin). Löydät sieltä piparkakkuja — no, no! älä kaikkia ota! — — Onko mokomaa ennen kuultu! Viisitoista sataa ihmistä liikkeellä. (Kirkonkellot kuuluvat etäältä). Kuulkaas vaan — Reichenbachissa soitetaan hälyytystä! Nyt on vallan tuomiopäivä! Inhoittavaa!
Tulevatko he todellakin tänné Bielauhun päin?
Tietysti. — Tänä päivänä en tahtois olla tehtailija. (Kankurilaulu kuuluu etäällä). Kuulkaas! — Ei kestä montaakaan minuuttia ennenkuin ovat täällä. Hyvästi, hyvät ihmiset! Älkää tehkö mitään tyhmyyksiä! Sotaväki tulee kohta heidän jälkeensä. Peterswaldaulaiset ovat kadottaneet järkensä. (Kirkonkellot kuuluvat läheltä). Herra- Jumala! Nyt alkavat meidänkin kellot soida — nythän kansa aivan hurjistuu, (Menee).
(Kansa poistuu eteisestä).
GOTTLIEB (tulee hengästyneenä).
Minä näin heidät — minä näin heidät! He ovat täällä — he ovat täällä! Heillä on korennoita, heinähankoja ja kankia. He ovat jo Dittrichin luona mellakoimassa. Herra jes' sentään, mitä tästä tulee! Niin kauhean paljo väkeä! Jos he alkavat hyökätä, niin — kuolema ja kadotus — silloin käy tehtailijoiden huonosti.
Miksi olet juossu? Saat taas takaisin vihtatautis — ja saat sitte maata viikkoja.
GOTTLlEB (kiihkossa).
Täytyi juosta, etteivät saaneet kiinni.. Huusivat jo, että tulsin mukaan. Baumert-setäkin oli siellä; Hän käski mun sanoa isälle, että mensitte tekin maksamaan tehtailijoille heidän kidutuksensa! (Yhä kiihtyneemmin). Ny tulee toiset ajat, sanoi hän. Ny tulee toiset olot kankureille. Kaikkien pitää yhtyä ajamaan se läpi. Ny saadaan lihaa joka sunnuntaiksi ja verimakkaraa joka juhlapäiväksi. Kaikki tulee vallan toisenkaltaiseksi tästä eteenpäin.
HILSE (pidätetyllä suuttumuksella).
Hän on sun kummis — ja pyytää kuitenkin sua yhtymään sellaiseen syntiseen työhön. Älä koskaan sellaiseen ryhdy, Gottlieb! Saatanalla on sormensa sellaisessa pelissä! Perkeleen hyväksi he työskentelevät.
LUISE (aivan kiihkon vallassa).
Niin, niin Gottlieb, ryömi sinä uunin taakse keskellä kirkasta päivää ja rukoile kaunis rukous, niin olet isällesi mieluinen.
HILSE (vapisee vihasta).
Oletko sinä oikea nainen? Sinä olet äiti ja kuitenkin sulla on noin paha suu. Sun pitäis kasvattaa tytärtäsi ja kuitenkin kiihoitat miestäsi rikoksiin ja konnantöihin.
LUISÉ (kuin edellä).
Teidän jumalinen lorunne ei koskaan o' tuottanu lapselle leipää suuhun — eikä teidän rukouksenne lieventäny ainoatakaan puutetta. Minä olen äiti, tietäkää se, ja juuri siksi toivon minä tehtailijat ruttoon ja helvettiin. Juuri äiti minä olenkin. Minä tiedän mitä merkitsee lasten synnyttäminen ja elättäminen. Ensimmäisen synnyttämisestä alkaen olen minä heidän tähtensä itkeny enemmän kuin te olette ajatellu. Kun te olette rukoillu ja laulanu, olen minä juossu jalkani verille pienen plimätilkan tähden. Kuinka monta sataa yötä olenkin vaivannu päätäni, estääkseni lapseni kuolemasta nälkäkuolemaa. — Mutta tuolla vastapäätä, Dittrichillä, on lapset kylvetty viinissä ja pesty maidossa! Ei, ei! Jos täällä aletaan, niin ei kymmenenkään hevosta vois pidättää minua menemästä mukaan — ja sen sanon teille, että jos Dittrichin taloon rynnätään, niin olen minä ensimäinen — ja jumala armahtakoon sitä, joka tahtois estää minua. Minä olen jo väsyny tähän kaikkeen, tietäkää se!
Sinä olet aivan paatunu, sinua ei voi auttaa.
Te ette voi auttaa mitään! — Teitä ei viitti edes sylkeäkään. Veri on teistä niin loppuun imetty, että te ette voi edes omasta häpeästänne punastua. Ruoskalla pitäisi suomia teihin rohkeutta, raukat! (Juoksee ulos).
Mikä Liisalle tuli?
Ei mikään! Mikä hälle olis tullu!
Kuules isä! Tuntuuko minusta vain siltä, vai solvatko kirkon kellot?
Taitaa olla hautajaiset, äiti.
Minä vain en pääse täältä. Miksi minä en jo saa kuolla? (Äänettömyys).
HILSE (kävelee edestakasin).
Gottlieb, sun vaimos sanoi mua pelkuriksi! — Missä on mun toinen käsivarteni, sen tietää kuningas. Ennenkuin hän oli syntynytkään, vuodatin minä vertani isänmaan edestä. Irvistelköön niin paljon kuin häntä haluttaa — ei liikuta minua! Pelkuri! Minäkö pelkuri! Mitä minä pelkäisin, sitä en ymmärrä. Muutamia sotamiehiäkö? Jumaliste! Sitä vielä puuttuisi! Jos tarvitaan, niin aina voin selviytyä parista pistimestä. Jos niin hullusti kävis, niin voisinhan minäkin viettää juhlaa. Ei minua tarttisi kauvan pyytää käymään kuoleman tietä. Parempi tänään kuin huomenna, — ja mistä pitäisi mun luopua? Sen kurjuuden ja raatamisen, jota kutsutaan elämäksi, sen kai ihminen ilomielellä jälkeensä jättäis. — Mutta sitten, Gottlieb, sitten tulee jotakin muuta — ja jos se on kadotettu, niin silloin seistään siinä tuuliajolla.
Kuka tietää millaista on huoleman jälkeen! Sitä ei o' kukaan nähny.
Älä epäile sitä ainoata, joka meillä ihmisraukoilla on jäljellä. Miksi minäkin sitten oisin istunu täällä '— ja ahertanu hengen edestä viidettäkymmentä vuotta — ja levollisesti kattellu miten toiset elävät hekumassa ja ylellisyydessä — ja tekevät kultaa minun nälästäni ja tuskistani. Miksi olen tehny niin? Siksi, että minä olen toivonu. Toivo on ollu mun lohduttajani. Minä olen ajatellu: (näyttää ulos akkunasta) tuo olkoon teidän osanne — minun osani on toisessa elämässä — ja hakattakoon minut kappaleiksi, minä tiedän kuitenkin mitä minä tiedän. Se on meille luvattu. Se tulee täytetyksi. Mutta me emme o' tuomareita — minun on kosto, sanoo Herra, meidän jumalamme.
Kankurit ulos!
(Muutamia kankureita tulee eteiseen).
Minun puolestani — tehkää mitä tahdotte! — (Menee työhönsä). Minut saatte jättää rauhaan!
GOTTLIEB (lyhyen taistelun jälkeen).
Minä menen työhöni. Tapahtukoon mitä tahansa! (Menee kangastuoliin).
(Kankurilaulu kuuluu lähempää kuin kumea, yksitoikkoinen kostonvalitus).
1:NEN KANKURI (eteisessä).
Katsokaas! Ny' niitä tulee kuin muurahaisia!
Mistä tuleekaan noin paljo kankureita?
Älä peitä! Anna munkin kattoa!
Kas millaista pitkää tankoa he kantavat edessä!
Voi, voi, miten paljo niitä on!
HORNIG (tulee).
Nuoremman Dittrichin talo on hävitetty tehtaineen, viinikellareineen päivineen. Ny' tulee meidän Dittrichin vuoro.
Ei ne ollenkaan näytä pahasisuisilta.
Ödottakaahan vain — kohta tulee toista. Nyt he tarkastelevat asemaa. — Kas miten huvila piiritetään. — Näettekö tuota tanakkaa miestä, jolla on kädessään rautainen sanko? Se on Peterswaldaun seppä. Hän iskee murskaksi paksuimmatkin ovet, aivan kuin lasia vain. Onneton tehtailija, joka hänen käsiinsä joutuu! Kyllä saa loppua haukotella.
Kratsh! — Kivi lensi ikkunan läpi. Taitaapa vanhan Dittrichin sydän pamppailla.
Hän asettaa ulos taulun.
Taulunko? Mitä siinä seisoo?
Etkö osaa lukea?
Osaanpa tietenkin.
Lue sitte!
Teidän — vaatimuksiinne — suostutaan.
Sen hän olis voinu jättää sanomatta. Eipä se taida auttaa. He pitävät päänsä. Tehtaisiin tahtovat he. He tahtovat hävittää kaikki koneet maailmasta. Ne on ne, jotka tappavat käsityöläiset — näkeehän sen sokeakin. Ei, ei! Ei heitä ny' estä maaneuvos, ei poliisi eikä mikään taulukaan. Kyllä ny' tiedetään mitä kello on lyöny.
He tulevat sillalla tännepäin! (Tuskassa). He varmaankin tulevat tänne!
2:NEN KANKURI (kauhulla).
He tulevat tänne! He tulevat tänne! He raastavat kankurit ulos asunnoistaan! (Juoksevatpakoon, eteinen jää tyhjäksi).
(Joukko kapinallisia, likaisia, tomuisia, kiihtyneitä miehiä syöksähtää sisään, huutaen).
Kankurit ulos!
BÄCKER (on tullut joukon mukana. Hämmästyy nähdessään Hilsen).
Lopettakaa Hilse-setä tuo jöutavanpäiväisyys! Nyt ei teidän enää tartte tappaa itteänne työllä. Sen asian hoidamme me.
Itte paholainenko on lähettäny teidät kankinenne ja kirveinenne?
Nämä hakkaamme kappaleiksi Dittrichin selkään.
BAUMERT (tulee väliin päihtyneenä, möyhennetty kukko kädessä. Levittää kätensä).
Ve-eljet! Me olemme kaikki veljiä! Tulkaa syliini veljet! (Naurua).
Millainen sinä olet, Wilhelm!
Sinäkö Gustaf? — Gustaf, sinä vanha nälkäkurki, tu' mun sydämelleni!
(Heltyy).
HILSE (murisee).
Anna mun olla rauhassa!
Kattopas, Gustaf, onnellista ihmistä! Enkö o' ihan aatelismiehen näköinen? (Silittelee vatsaansa). Arvaapas mitä mun vattassani on! Kun onni seuraa ihmistä, niin saa hän slampankaljaa ja jänispaistia. Tyhmiä olemme olleet tähän asti, mutta ny' me valvomme etujamme.
Me valvomme etujamme — eläköön!
Heti kun on saanu kurkustaan alas jonkun hyvän palasen, niin heti vaikuttaa se luontoon. Hui jestas pojat, sitä kuraassia! Tulee väkeväks kuin härkä! Voima purskuu joka suonesta ja sormesta, niin ettei o' aikaa kattoa mihin iskee. Kuraassi kasvaa niin penteleesti!
JÄGER (tulee vanha miekka kädessä).
Hyvin on onnistuttu, pojat!
Me taidamme tehtävämme. Se käy kuin salaman leimaus — niin että kipinät lentää kuin sepän ahjosta.
Pitäis sytyttää tuleen tehtaat!
Silloin tekisimme heille hyvän työn ja rikastuttaisimme heitä palorahoilla. (Naurua). Meidän pitää tehdä selvä myöskin virkamiehistä. Minä olen lukenu, että kaikki paha tulee pirukraateista — virkavaltaisuudesta.
Kohta lähdemme Breslauhun näyttämään. — Mefdän joukkomme kasvaa yhä. —
BAUMERT (Hilsellé).
Maistapas vähän, Gustaf!
Minä en koskaan maista mitään väkevää.
Se oli ennen mailmassa, se! Ny' elämme uudessa maailmassa, Gustaf!
Tällaista juhlaa ei o' joka päivä! (Naurua).
Helvetin kekäleet — mitä tahdotte minusta?
BAUMERT (vähän arkana, liioitellun ystävällisesti).
Kuulehan! Minä tahdoin antaa sulle tän pikkuisen kukon. Saat keittää siitä soppaa muorille.
HILSE (hämillään, ystävällisemmin).
Sano se äidille!
MUORI HILSE (on kuunnellut jännityksellä käsi korvan takana, tekee poistavan liikkeen).
Anna mun olla rauhassa! En tahdo mitään kanakeittoa!
Oikein muori! En minäkään! En ainakaan tuota! ja sulle Baumert tahtoisin sanoa sanan. Kun vanhat miehet alkavat loruilla kuin pienet lapset, niin seisoo saatana päällään pystyssä sulasta ilosta — ja kuulkaa te kaikki — meillä ei o' mitään tekemistä toistemme kanssa. Minun suostumuksellani ette o' täällä! Oikeuden ja omantunnon mukaan ei teillä o' täällä mitään tekemistä.
Se joka ei o' meidän puolellamme, se on meitä vastaan.
JÄGER (karkeasti uhaten).
Sinä olet väärässä, ukko! Me emme o' mitään varkaita!
Me näemme nälkää, siinä koko juttu!
Me tahdomme elää, siinä kaikki! Siksi olemme katkaisseet köyden, jossa roikuimme, ja se oli täydellisesti oikein! (Pudistaa nyrkkiään Hileelle). Jos vielä sanankaan sanot, niin saat tästä päin naamaas!
Rauhoitu! Anna äijän olla! — Katsokaas Hilse setä — me ajattelemme näin: kernaammin kuolemme kuin alamme samallaisen elämän uudestaan.
Olenhan minäkin kestäny seittemättäkymmentä vuotta.
Samantekevä, mutta ny' täytyy tulla toinen peli — ja mitä emme saa hyvällä, sen otamme väkisin.
Sen otamme väkisin!
Väkisin? (Nauraa). Voitte yhtähyvin itte kaivaa hautanne ja paneutua sinne levolle. He kyllä kohta näyttävät teille kenen väkivalta on voimakkain. Odota vain, poika!
Sotilaitako tarkoitatte! Mekin olemme olleet sotilaita! Parista komppaniasta kyllä selviämme.
Sillalla — niin! Mutta vaikka ajaisittekin kaksi tiehensä, niin tulee kymmenen sijaan.
Sotaväki tulee! Varokaa! (Äkkinäinen hiljaisuus. Kaukaa kuuluu torvi ja rumpu. Hiljaisuuden loputtua äkkinäinen, välitön huuto). No, saakeli! Pian käpälämäkeen!
Kuka puhui paosta? Kuka?
Kuka pelkää muutamia pistimiä? Minä komennan teitä! Olen ollu sotaväessä — ja tunnen sen roskapelin.
Millä aiot ampua — sormellasko?
Anna ukon olla! Hän on vanhuuden höperö! Tuletko mukaan, Gottlieb?
Sen, hän kyllä jättää tekemättä.
LUISE (tulee).
Älkää seiskö täällä ja kuluttako aikaa mokomien rukouskirja-sankarien kanssa. Tulkaa torille! Joutuun torille, Baumert! Majuri puhuttelee kansaa ja kehoittaa hajaantumaan. Ellette kiirehdi, niin on kaikki kadotettua.
Sulla on urhea mies, sulla!
Minunko mieheni! Mulla ei o' mitään miestä! (Menee).
Eteenpäin se, joka ei tahdo olla lurjus, eläköön!
(Hyökkää ulos. Häntä seuraavat toiset eläköötä huutaen).
Voi hyvin, Hilse setä! Kyllä tavataan!
Sitä en usko! Viittä vuotta en minä enää elä. Etkä sinä ennen pääse vapaaksi.
BÄCKER (pysähtyy hämmästyneenä).
Mistä sitte — tarkoitatte?
Kuritushuoneesta — miistä sitte muualta.
BÄCKER (hurjalla naurulla).
Siellä ainakaan ei kuole nälkään!
BAUMERT (on istunut jakkaralla veltossa mietiskelyssä, nousee).
Öäckerillä on oikein — vaikka lopettaisimme kahleissa ja hirsipuussa! Kuritushuoneessakin on paljo parempi kuin kotona. Siellä ruokitaan ihminen, ei o' mitään hätää! (Vitkaan ovea kohti). Voi hyvin, Gustaf! Jos mulle tapahtuu jotakin, — niin — on kai sulla pieni rukous minunkin varakseni! (Menee).
(Eteinen täyttyy uteliaista naapureista. Hilse alkaa työnsä. Gottlieb on ottanut kirveen nurkasta ja katselee sen terää. Molemmat ovat suuressa mielenjännityksessä. Vieraat vaikenevat. Ulkoa kuuluu väkijoukon kohisevaa melua).
Sanohan ukkoseni, mitä on tekeillä, kun lattia niin tärisee?
(Äänettömyys).
Gottlieb!
Mitä?
Anna kirveen olla!
Milläs puita pienennettäisiin?
Tee niinkuin isä käskee!
(Yhteislaukaus kuuluu).
MUORI HILSE (lyyhistyy pelosta).
Sus siunatkoon! Ny taas käy ukkonen!
HILSÉ (nousee rukoilemaan).
Kuule, rakas! herra jumala taivaassa, varjele noita kankuriraukkoja, varjele mun veliparkojani!
(Äänettömyys).
HILSE (itsekseen).
Nyt vuotaa verta!
GOTTLIEB (Kun yhteislaukaus kuuluu, kohottaa hän kirveen voimakkaasti, kalpeana ja aivan hurjana sisällisestä liikutuksesta).
Vieläkös tätä vois kestää!
1:NEN KANKURI (huutaa eteisestä).
Setä Hilse, setä Hilse! Menkää pois akkunasta! Yksi kuula on lentäny akkunan läpi vintissä! Ihmisiä kaatuu — verta vuotaa.
Ny rynnätään sotaväen kimppuun. Naiset mukana — Gottlieb! Tule katsomaan vaimoasi! Hän ryntää päin pistimiä kuin tanssiin!
Tuolla kannetaan haavoitettuja!
(Kuuluu eläköön huutoja).
Mistä he ovat saaneet kiviä?
Repineet kadusta — ny saavat sotilaat — kas millainen kivisade!
(Ulkoa kuuluu kirkunaa ja parkunaa).
Nyt he taas lataavat. Tulee kohta yhteislaukaus. Setä Hilse, pois akkunasta!
Mitä? Olemmeko me hulluja koiria? Pitääkö meidän syödä ruutia ja lyijyä leivän sijasta? (Hilselle). Saavatko he ampua mun vaimoni? Se ei saa tapahtua! Pois tieltä! Ny minä tuen! (Hyökkää ulos).
Gottlieb, Gottlieb!
Missä on Gottlieb?
Helvetissä.
Pois akkunasta, setä Hilse!
En mene! Vaikka tulsitte hulluiksi kaikki tyynni. (Muori Hilselle kasvavalla innolla). Tähän on mun taivaallinen isäni mun asettanut Eikö niin äiti? Tässä istumme ja teemme velvollisuutemme, vaikka mailman loppu tulis. (Alkaa puolata. Yhteislaukaus kuuluu. Hilse hypähtää ylös, mutta vaipuu istumaan ja putoaa sitten kasvoilleen pöydälle kuoliaana. Eteisestä hyökkäävät kankurit eläköötä huutaen ulos).
MUORI HILSE (kysyy taukoamatta).
Isä, isä, miten on sun laitas?
(Eläköönhuudot kuuluvat yhä käuvempaa).
MIELCHEN (tulee sisään kiireesti).
Taata, taata! Ny ajavat he sotaväkeä ulos kylästä — ja Dittrichin talo on hävitetty aivan kuin Dreiszigerinkin. Taata! (Pysähtyy peljästyneenä. Lähestyy varovaisesti kuollutta). Taata!?