The Project Gutenberg eBook of Sinun kansasi on minun kansani!, by Laura Kieler

Tämä kuvaus Eteläjyllannin oloista on, huolimatta muistutuksista, joita sitä vastaan taiteellisessa suhteessa voitaneen tehdä, varsin mieltäkiinnittävä teos. Se kertoo varsinaisesta isänmaastansa eroitettujen tanskalaisten taisteluista ja kärsimyksistä, heidän epätoivoisista yrityksistään koettaa säilyttää kansallisuuttansa tukalissakin oloissa.

Suomennos on muutamissa suhteissa tuottanut erityisiä vaikeuksia. Niin on ollut mahdotonta suomalaiseen laitokseen saada mitään, joka tunnelma-arvon puolesta vastaisi alkuteoksessa runsaasti käytettyä eteläjyllantilaista tanskan murretta. En ole näet katsonut voivani kääntää sitä miksikään suomalaiseksi murteeksi, koska semmoinen menettely samalla olisi edellyttänyt koko kirjan tapahtumien sijoitusta meidän maahan.

Toisena vaikeutena on ollut tanskalais-saksalainen sekakieli, jota en ole voinut kääntää muuten kuin panemalla saksalaisia sanoja suomen sekaan. On selvää, että tämä sekoitus tuntuu jotenkin luonnottomalta ja teennäiseltä, sen sijaan että saksa sekoitettuna tanskaan kielten läheisen sukulaisuuden vuoksi tekee aivan luonnollisen vaikutuksen.

Hartaimmat kiitokseni pyydän täten saada lausua tohtori L. Moltesenille hänen Eteläjyllannin oloja valaisevasta kirjoituksestansa, joka suuresti lisää kirjan arvoa, sekä kirjan tekijälle, rouva Laura Kielerille, joka on antanut suosiollisen luvan kirjan suomentamiseen sekä tarpeellisia selityksiä ja tietoja. Samoin saan ilmituoda kiitollisuuteni professori ja professorinrouva Thomsenille Kööpenhaminasta sekä dosentti Konrad Nielsenille Kristianiasta, jotka ystävällisesti ovat minua suomennostyössä avustaneet, niinkuin myös maisteri O. Manniselle, joka on suomentanut kaikki kirjassa esiintyvät, ennen kääntämättömät runot.

KANSALLISUUSTAISTELU ETELÄJYLLANNISSA.

Eteläjyllanti (tanskaksi Sønderjylland) eli Slesvig, niinkuin nimi viime aikoina kuuluu, on aina historian aamuhämärästä vuoteen 1864 ollut tanskalainen maa. Niin pitkälle kuin historia ulottuu, näemme tanskalaisten seisovan "Dannevirkellä" vahtien etelärajaa. Helmikuunyönä 1864 täytyi heidän se jättää kahden suurvallan, Itävallan ja Preussin sotajoukkojen pakoittamina. Tanskan valtionraja oli Ejderjoki, mutta sen ja Dannevirken välillä on vanhoilta, ajoilta asunut saksalaisia tanskalaisten keskessä, ja pitkin Eteläjyllannin länsirannikkoa asettui aikaisemmalla keskiajalla muutamia friisiläisiä heimoja niittymaita viljelemään.

Rajamaana sai Eteläjyllanti aikaiseen erikoisaseman. Täällä asui tanskalainen jaarli, ja 13:nnen vuosisadan keskivaiheilla tehtiin se valtiolääniksi (rigslen) Tanskan kuninkaan Abelin (k. 1252) jälkeläisten hyväksi. Nämä tulivat Eteläjyllannin herttuoiksi.

Eteläjyllannin herttuat olivat tanskalaisaatelin vastustuspuolueen johtajia kuningasvaltaa vastaan keskiajalla, ja heitä avustivat Holsteinin kreivit, joiden tyttäriä he ottivat puolisoikseen. Näiden etevien kreivien vaikutusvalta Eteläjyllannissa kasvoi suureksi, ja kun tanskalainen herttuasuku kuoli sukupuuttoon v. 1375, vaati Holsteinin kreivi päästä Tanskan herttuaksi Slesvigiin, niinkuin maan nimi nyttemmin enimmäkseen kuului maanosan pääkaupungin mukaan. Voidakseen vastaiseksi vapaasti ajaa unionipolitiikkiään antoi kuningatar Margareeta v. 1386 Holsteinin ynnä Slesvigin lääniksi kreivi Gerhardille.

Täten tuli Slesvig lähemmin liitetyksi saksalaiseen Holsteiniin kuin Tanskaan, ja kun holsteinilainen kreivisuku kuoli sukupuuttoon 1459 ja Slesvig herrattomana lääninä jälleen joutui Tanskalle, toivoi Holsteinin aateli yhtä hartaasti kuin kuningas Kristian V, että heidän maansa seuraisi Slesvigiä. Holsteinin kreivikunta ylennettiin herttuakunnaksi ja onneton valtioyhdistys Holsteinin ja Slesvigin välillä tuli rakennetuksi. Slesvigissä yhä edelleen tanskalainen laki ja tapa jäi vallalle, vaan Eteläjyllannin aatelin syrjäytti Holsteinin aateli ja kaupungeissa tunkeusi alasaksa tanskan rinnalle.

Herttuakuntia käytettiin kuninkaan perheen nuorempien jäsenten eläkelaitoksina. Vuonna 1544 sai Tanskan prinssi Adolf herttuakuntien holstein-gottorpilaisen osan. Holstein-gottorpilaiset herttuat, joista Venäjän nykyinen keisarisuku polveutuu, liittyivät ruotsalaisiin Tanskaa vastaan. Täten he saavuttivat riippumattomuuden Tanskasta Roskilden rauhassa 1658, mutta 1713 valloitti kuningas Frederik IV heidän osansa Eteläjyllantia, minkä hän yhdisti omaan, kuninkaalliseen osaansa samaa maata ja antoi sille saman perintölain kuin kuningaskunnalla oli. Vuonna 1773 antoi Venäjän keisari Paavali Holsteinin gottorpilaisen osan Tanskalle vaihtaen sen Oldenburgiin.

Kun Tanskan kuningassuvun vanhempi sukuhaara oli kuolemaisillaan sukupuuttoon, ilmestyi vuoden 1830 vaiheilla Slesvigiin ja Holsteiniin puolue, joka nimitti itseään slesvig-holsteinilaiseksi ja joka väitti, että Slesvigillä ja Holsteinilla oli toinen perintölaki kuin kuningaskunnalla, että herttuakruunu oli tuleva Tanskan prinssille, herttua Kristian August Augustenborgilaiselle sekä että Slesvig samoin kuin Holstein voisi tulla liitetyksi saksalaiseen valtioliittoon. Slesvig-holsteinilaiset tekivät v. 1848 kapinan ja Preussi asettui heidän puolelleen ja julisti sodan Tanskaa vastaan, vaan 1850 teki Preussi rauhan ja Tanska sai kapinan kukistetuksi. Augustenborgilaisen herttuan täytyi mennä maanpakolaisuuteen ja luopua kaikista perintövaatimuksista omasta ja jälkeläistensä puolesta. Siitä huolimatta uudisti hänen poikansa, herttua Frederik, perintövaatimukset kuningas Frederik VII:nnen kuoltua 1863, ja Saksassa kannatti enemmistö häntä. Tätä käytti Bismarck hyväkseen. Hänen täytyi, niin hän sanoi, saada herttuakunnat, sillä voidaksensa toteuttaa Saksan yhteyden Preussin yliherruuden alla täytyi hänen saada sotasatama ja sotalaivasto. Ja kun Itävalta ei tahtonut jättää koko saalista Preussille yksikseen, joutui Tanska v. 1864 sotaan molempien saksalais-suurvaltioiden kanssa. Wienin rauhassa samana vuonna täytyi Tanskan luopua vanhasta tanskalaisesta maasta, Eteläjyllannista, sekä molemmista saksalaisista herttuakunnistaan, Holsteinista ja Lanenburgista.

Itävalta ja Preussi joutuivat kinaan saaliin jaosta. Pragin rauhassa 1866 sai Preussi sen kokonaan, vaan rauhan 5:ssä §:ssä määrättiin että Pohjoisslesvig annettaisiin jälleen Tanskalle, jos väestö vapaassa äänestyksessä lausui toivomuksensa siitä. Senjälkeen selittivät Preussin kruununjuristit, että herttua Frederik Augustenborgilaisella ei ollut minkäänmoista oikeutta herttuakuntien omistamiseen; Tanskan kuninkaalla Kristian IX:llä ne olisivat, mutta nyt oli Preussi ne valloittanut. Ne tulivat preussilaisiksi maakunniksi, ja slesvig-holsteinilaisten unelma vapaasta herttuakunnasta pettyi.

Slesvigin kuuluessa Tanskaan oli virkamiehistö valmistautunut Kielin yliopistossa; siten oli se omistanut saksalaisen kultuurin ja se puhui saksaa. Korkeampi porvaristo tietysti seurasi virkamiessäätyä. Talonpoikaissääty säilytti tanskalaisen kielensä ja karaistui siten ottamaan vastaan sitä saksalaista hyökyaaltoa, joka nyt leviää yli heidän maansa.

Kun preussilaiset tulivat Eteläjyllannin herroiksi, niin eivät he heti voineet ruveta kansakoulua saksalaistuttamaan, sillä siihen ei heillä ollut kylläksi opettajia. Mutta 1871 he alkoivat. Ensin tehtiin saksa opetusaineeksi, 1878 tuli se opetuskieleksi muutamissa aineissa ja opettaja sai käskyn käyttää saksaa puhekielenä lasten kanssa (1878 oli saksa tullut virkakieleksi kaikissa pohjoisslesvigiläisissä virastoissa) — 1888 tuli se opetuskieleksi kaikissa aineissa paitsi uskonnossa, jossa täytyi säilyttää tanska, koska tämä oli vielä kirkkokielenä. Mutta kun lapset eivät opi lukemaan eivätkä kirjoittamaan tanskaa, niin oli tulos tanskankielisestä uskonnonopetuksesta niin vähäinen, että saksalaiset papit Pohjoisslesvigissä arvelivat välttämättömäksi saada vähintäin 2 tanskankielen opetustuntia viikossa. Preussilainen hallitus kuitenkin käski heidän olemaan vaiti, ja he tottelivat. Pohjoisslesvigiläiset koettavat itse opettaa lapsiaan lukemaan ja kirjoittamaan tanskaa, mutta virastot koettavat tätä estää jos jollakin tavoin. Kun lapset tulevat yli koulupakollisen iän, lähettävät vanhemmat ne kouluun (jatkokouluihin = efterskoler, kansanopistoihin) Tanskaan, ja jotta varattomatkin saisivat lapsensa sinne, ovat pohjoisslesvigiläiset perustaneet kouluyhdistyksen, joka kannattaa heitä. Väliäpitämättä siitä, että äidinkielen karkoittaminen koulusta tuottaa epäilyttävää poliitillista menestystä, mutta sitä vastoin vahingollisia seurauksia uskonnollis-siveellisessä suhteessa, on preussilainen hallitus jatkanut alkamaansa suuntaan tehden alun eräällä määräyksellä vuodelta 1899 tanskankielisen uskonnonopetuksen poistamiseen. Vähitellen saksalaistutetaan valtiokirkko, ja papit ovat ylimalkaan valtion innokkaimmat avustajat. Pohjoisslesvigiläiset ovat sentähden ruvenneet muodostamaan vapaaseurakuntia valtiokirkon ulkopuolella; on olemassa noin neljä, viisi tämmöistä, joilla ei ole teologisesti oppineita miehiä pappeina.

Kun nyt koko virkamiehistö on saksalainen ja suuri osa porvaristosta on siitä riippuva, on koko kansallinen taistelu yksinomaan talonpoikien asiana. Aluksi he eivät tahtoneet antaa lastensa oppia saksaa, vaan vähitellen he ovat tulleet huomaamaan, että kuta paremmin he taitavat saksan kieltä, sen paremmin he voivat taistella oman kielensä hyväksi, ja kuta enemmän he oppivat tuntemaan saksalaista kultuuria, sitä läheisempää sukua itselleen he tuntevat pohjoismaiden kultuurin olevan, jota he etupäässä oppivat tuntemaan tanskalaisissa kansanopistoissa.

Luottaen Pragin rauhan 5 §:n toteuttamiseen valmistautuivat pohjoisslesvigiläiset kohta jälleen yhtymään Tanskaan. Kun vain sangen harvat nuoret tahtoivat ruveta preussilaiseen sotapalvelukseen, niin he jäivät mieluummin Tanskan alamaisiksi, ja tämmöisinä n.s. optantteina (= Tanskan alamaisuuden valinneina) he elivät kotipaikoillaan ilman minkäänmoista äänivaltaa aina karkoittamisen vaarassa, milloin vaan pistäisi viranomaisten päähän ajaa heidät maasta. Sopimuksen kautta 11 päivältä lokak. 1878 vapautti Itävalta Preussin 5 §:n täyttämisestä, ja niinpä pitikin Preussi koko sen asian päättyneenä. Pohjoisslesvigiläiset eivät ole samaa mieltä: oikeus on oikeus ja laki on laki, kunnes se oikeuden ja lain kautta muutetaan toiseksi; mutta he muuttivat politiikkansa. Nuoret rupesivat preussilaisiksi sotamiehiksi ja valmistautuivat kaikessa pitkälliseen taisteluun. Monet kelvollisimmista ja voimakkaimmista olivat siirtyneet Tanskaan, vuodesta 1867 vuoteen 1890 siirtyi 51,000 pohjoisslesvigiläistä, ja 1898 oli Pohjoisslesvigissä 19,685 Tanskan alamaista, siis ilman oikeuksia. Ne olivat harvalukuiset, jotka voivat ryhtyä taisteluun, mutta niiden luku on kasvanut. He taistelevat äidinkielensä ja kansallisuutensa puolesta ei ainoastaan sen oikeuden ja sen velvollisuuden perusteella, mikä on jokaisella ihmisellä tähän taisteluun, vaan myöskin sen perusteella, että heille on mitä juhlallisimmassa muodossa annettu se vakuutus, että he itse saavat määrätä kansallisen asemansa. Saksan valtiopäivillä ovat tanskalaiset edustajat Hans Andersen Kryger, Junggreen, Gustav Johansen ja nykyinen valtiopäivämies J. Jessen voimakkaasti ajaneet pohjoisslesvigiläisten asiaa ja muistuttaneet Preussia sen velvollisuudesta, ja preussilaisilla maapäivillä, joissa Hanssen-Nørremølle ja Julius Nielsen ovat tanskalaisten edustajina, soitetaan ehtimiseen samoja kelloja preussilaisten korviin, vaan ainoat, jotka todellakin tahtovat, että Saksa menettelisi oikein Tanskaa niinhyvin kuin Saksan muita kukistettuja kansoja kohtaan, ovat sosialidemokraatit.

V. 1897 nimitettiin entinen Preussin valtioministeri M. v. Köller Slesvig-Holsteinin ylipresidentiksi. Nyt alkoi pakkopolitiikki, jota ei olisi voinut luulla uudenaikaisen kultuurivaltion tahtovan käyttää. Köller ajoi Tanskan alamaiset maasta. 24 tunnin kuluttua tuli heidän lähteä siitä talosta, joka satoja vuosia oli ollut heidän sukunsa oma. Niitä tanskalaisia, jotka olivat Preussin alamaisia, ei hän voinut karkoittaa, vaan sen sijaan hän ajoi pois heidän palvelijansa, jotka enimmäkseen olivat Tanskasta, ja niin jäivät monesti kiireimpänä työaikana tanskalaiset talonpojat ilman palvelijoita. Palvelijat saivat jäädä maahan, jos tahtoivat palvella saksalaismielisiä, ja Tanskan alamaiset voivat joskus saada luvan jäädä, jos suostuivat pitämään erään tanskalaisen naisen toimittamaa lehteä, joka kissankynsillä kulkee preussilaisten asioita. Kaikilla tavoin koetettiin vahingoittaa tanskalaisia ja maahan muuttaneet virkamiehet ja preussilaisen hallituksen kannattamat sanomalehtimiehet antavat heidän joka päivä tuntea, että he ovat toisen luokan kansalaisia omassa vanhassa maassaan.

Kun Köller 1901 muutettiin Elsass-Lothringeniin, tuli v. Wilmowsky hänen jälkeläisekseen, ja hän sanoo tahtovansa seurata Köllerin menettelytapaa. "Minä tahdon rauhaa", sanoi Köller, mutta pakkopolitiikki ei ole saanut pohjoisslesvigiläisiä epäröimään. Se on pakoittanut heidät olemaan hyvin varovaisia ja viisaita taistellessaan kansallisten oikeuksiensa puolesta joka taholla.

Pohjoisslesvigiläisillä on erinomaisina puolustusvälikappaleina heidän sanomalehtensä, joista J. Jessenin toimittama "Flensborg avis" on parhain kirjoitettuja ja parhain toimitettuja lehtiä ylimalkaan, sekä heidän yhdistyksensä, varsinkin "Vaaliyhdistys" Pohjoisslesvigiä varten, jonka tehtävänä on kaikissa vaaleissa — kunnallisissa, kirkollisissa, valtiopäivä- ja maapäivävaaleissa saada jokainen tanskalainen mies täyttämään sitä oikeutta, mikä hänellä on valtionjäsenenä.

Talonpoikien täytyy itsensä saarnata, antaa opetusta, pitää valtiollisia ja valistavia esitelmiä, lukea ääneen tanskalaisia runoteoksia, näytellä näytelmiä y.m., sanalla sanoen tehdä koko työ. He oivaltavat, että suuri tehtävä, yksi ajan suurimpia, on heille annettu. Niinkuin vasta pitkien taistelujen jälkeen saatiin uskonvapaus, niin voi — sen he tietävät — vasta pitkien taistelujen jälkeen odottaa kansallisvapautta. Ruotsi antoi aikoinaan Kustaa Aadolfinsa uhriksi uskonvapauden puolesta, nyt tahtoo tanskalainen talonpoika Pohjoisslesvigissä antaa itsensä uhriksi kansalaisvapauden hyväksi, ja hän seuraa tarkkaavaisesti taistelutoveriaan sekä pohjassa että etelässä ja hän sanoo heille: Älkää menettäkö rohkeuttamme! Tulevaisuus on meidän! Jos kansa menettääkin valtiollisen itsenäisyytensä, ei sen siltä tarvitse menettää kansallisuuttansa!

SINUN KANSASI ON MINUN KANSANI

Tahdon nyt heti edeltäpäin huomauttaa, etten mainitse tätä vuosilukua sentähden, että vuosi 1894 missään suhteessa olisi ollut merkillisempi kuin nuo monet muut merkilliset vuodet Eteläjyllannin rauhattomassa ja tapahtumista rikkaassa historiassa.

Minä mainitsen sen yksinomaan sen vuoksi, että voisin samalla merkitä, että monessa osassa maata silloin vielä pidettiin hyviä, muinaisia elonkorjuutapoja arvossa ja kunniassa.

Minä tarkoitan tuota vanhaa elonkorjuutapaa, että käytiin lehtikaalin kimppuun.[1] Vanhat tavat — siitä saamme kiittää edistyksen seitsenpeninkulmasaappaita — ovat pian kadonneet ajan ahmivaan unhekirjaan. Ja sitten kun täälläkin käsivoima on kokonaan vaihtunut koneesen, niin silloin on viikatteen helähdyksen säestämä laulukin taruksi muuttunut.

Ilma oli ollut elonkorjuusen mitä edullisin, parempaa ei maamies olisi voinut toivoa. Viikatteiden hionta kilahteli yli koko Eteläjyllannin.

Auringon helteessä, joka oli kypsyttänyt ja kasvattanut ja - niinkuin ainakin — antanut päivänsä paistaa niin väärille kuin vanhurskaille, lepäsi Eteläjyllanti Pohjanmeren ja Itämeren välillä ja nosti selkänsä juuri siinä kohden, mihin nummi oli levittänyt ruskeansinipunertavan kanervapeitteensä ja missä rautatiejunat savuhäntineen ja kaiken maailman matkustajineen ja tavaroineen kiitävät vihollisen ja oman maan väliä. Lännessä se vajosi pehmeään suoperäiseen maahan, ja idässä se levitti luonnonrunsauttaan rehoittavan sylinsä Vähänbeltin ja Itämeren vuonoja kohti.

Useimmat olivat jo lopettaneet rukiin ja ohran korjuun. Monella paikkakunnalla oli myös viikatteen terä taittanut kauran ja sekulin.

Tänä vuonna, se oli myönnettävä, oli sato ollut kaikkialla hyvä, sekä runsauteensa että laatuunsa nähden ja, mikä vieläkin parempi, se oli jo saatu pilaantumattomana korjatuksi katon alle.

Esbern Grunnet, Højemarken poika, sanoi, että tänä vuonna maamies saattoi huoleti odottaa talvea, sillä aitat kyllä täyttyivät, ja Valdemar Borris Borrisgaardista arveli lisäksi, että jotkut saisivat ehkä pystyttää useampiakin aumoja kuin koskaan ennen.

Oikeastaan Valdemar Borriksen täydellinen nimi oli Valdemar Atterdag[2]
Borris, sillä hän syntyi vuonna kuusikymmentäneljä.

Hänen isänsä rukoili tänä raskaana hädän aikana, joka oli kohdannut häntä ja hänen kansaansa, että Jumala antaisi hyvien päivien jälleen koittaa, jotta hänen poikansa saisi olla vapaa mies vapaassa maassa.

Ja kun hän otti esikoisensa käsivarrelleen, niin hänestä tuntui ikäänkuin hän äkkiä olisi nähnyt pojassaan rukouksen kuulemisen ja uskon täyden varmuuden, ja hän sanoi syvästi liikutettuna vaimollensa:

On raskasta kantaa muinaisaikuista ja suurta nimeä, se voi muuttua pilkkanimeksi, olipa sitten itse mies tuon suuren nimen arvoinen tai ei, mutta Valdemar oli levollinen tämän niinkuin kaiken muunkin suhteen — hän piti sitä miltei korkeampana sallimuksena.

Tosin hänen sananpartensa kuului: "Niin, niin, mitä emme tänään saavuta, sen voimme huomenna saavuttaa", mutta hänen kuninkaallisella kaimallaan ei ollut mitään tekemistä tämän seikan kanssa.

Se ilmaisi vain hänen omaa, lujatahtoista ja maltillista luonnettansa, joka ei koskaan hätäillyt eikä aikeistaan luopunut.

Esbern — tai Esben, joksi häntä jokapäiväisessä olossa kutsuttiin, — siis Esben Grunnet, oli sitä vastoin kansan suussa saanut lisänimekseen Nopsajalan, tai "Nopsan", joksi se mukavuuden vuoksi oli lyhennetty, sillä hän oli reipas ja ripeä liikkeissään.

Esben "Nopsa" oli keskikokoa pienempi, laiha, nuortea ja jäntehikäs, ja vallattomat kiharat ulottuivat aina tummiin silmiin asti.

Hän nojasi viikatteensa varteen ja hymyili serkulleen, joka seisoi ylhäällä elokuormalla.

"Sinä olet tuossa aivan kuin itse Tanska, samoinkuin koko tuo elokuorma hevosinensa kaikkinensa!" sanoi hän.

Nuo molemmat ruskeat, suuret juutilaiset, — minä tarkoitan: hevoset — kiiltäväpintaiset ja hyvin syötetyt ja niiden perässä elokuorma, joka oli niin täynnä kultaista satoa, että se pullistui joka puolellensa, ja ylinnä, kaiken tämän Herran siunaaman vuoden sadon päällä, kaunis, pitkä, sinisilmäinen nuorukainen, jonka kasvot olivat päivän paahtamat. Hänen jäsenensä olivat norjat ja hartiansa leveät ja voimakkaat.

Hänellä oli valkoinen liinapuku yllään ja punainen vyö vyötäisillään. Valkoinen olkihattu oli työntynyt niskaan, jotta vaalea tukka riippui alas hikiselle otsalle, hänen ottaissaan vankasti ja varmasti vastaan viimeisen lyhteen, jonka Karen nauraen ja leikkiä laskien hänelle heitti.

Tosiaankin, tätä näkyä maalari olisi varsin hyvin voinut käyttää Tanskan vertauskuvana, Tanskan, joka kullanpainostamana kohoaa merestä — se vertauskuva olisi joka tapauksessa ollut todellisempi ja parempi kuin moni muu!

Mutta maalari ei olisi mitenkään saanut unohtaa Karenia, joka hameet ylhäällä ja hihat ylös käärittyinä, vielä senkin jälkeen, kun oli heittänyt lyhteen Valdemarille, piti pyöreät, valkoiset käsivartensa kohotettuina.

"Viimeinen tältä vuodelta, Valdemar!" huusi Karen hengästyneenä kiivaasta liikkeestä. "Kylläpä meillä nyt on ollut hyvä sato! Voisimmepa vaikka piehtaroida viljassa!"

"Niin, kukaan ei tiedä miltä maailma näyttää, kun me ensi kerralla korjaamme viimeisen lyhteen!" sanoi Esben salavihkaa hymyillen.

Karen tuli veripunaiseksi korviaan myöten. Kuinka kaunis hän oli, tuo pikku Karen! Hänen ei tarvinnut vakuuttaa olevansa Esbenin sisar! Tummat silmät ja kalpea iho niinkuin hänelläkin. Mutta kasvot eivät olleet yhtä terävät, ne olivat hienot ja soikeat, ja ruskeat kähärät ympäröivät niitä, niin että pieni soma korva melkein peittyi niiden alle!

"Pitäkää varanne! Hänestä ja serkusta tuolla elokuorman päällä tulee vielä pari!"

Olivathan he serkuksia, molemmat suurten talojen ja rikkaiden ihmisten lapsia ja, mikä vieläkin enempää, vanhaa ja arvossapidettyä Eteläjyllannin sukua.

Ja he olivat aina lempeästi silmäilleet toisiansa, aina lapsuudestansa asti, niin, aina varhaisimmasta ajasta saakka, jonka he saattoivat mieleensä muistuttaa.

Aurinko laski sänkipeltojen yli, mutta naurismaat olivat vielä täynnä alkavaa elämää. Se ennusti uutta työpäivää — Jumalan kiitos!

Talon takana humalaköynnökset odottivat vuoroansa yhtä suurella syyllä kuin naurismaatkin.

Omenatarhassa hedelmät painoivat puiden oksia maata myöten. Kuinka runsaasti omena- ja päärynämehuja niistä vuotaisi jouluksi!

Suotar keitti sumua, niinkuin ainakin illan suussa, — päivä oli ollut kovin helteinen.

Sumu kohosi maasta, levisi notkoihin ja muutti ne taikasauvalla aavoiksi järviksi, samalla kuin syksyiset hämähäkinverkot vilkkuivat ja vapisivat ilmassa.

Oli vaikea tuntea omaa seutuaankin. Kirkontornista kuului iltasoitto ja Valdemar Borris katseli korkealta paikaltansa, elokuorman päältä, iltaruskotusta, joka oli kuin vuoren harja kultaisine kärkineen.

Hän sulki silmänsä, sillä voimakas valo häikäisi häntä, mutta sittenkin se tunkeutui ikäänkuin loistavat nuolet hänen silmäluomiensa läpi.

Kirkonkellojen vaiettua lauloi Karen, ja kaikki muut leikkuumiehet ja naiset yhtyivät lauluun. Toiset nojautuivat viikatteihinsa, toiset varjostivat silmiään, sillä he seisoivat vasten päivää ilta-auringon purppurahohteessa:

"Tuoll' linna lännen äärell' on, sen kattaa kultakilvet; yömaja siell' on auringon, ja peittona punapilvet. Sen harja maast' on taivaasen, muit' uljaampi monen verran; se linna työtä ei ihmisten, vaan itse taivaan Herran".

Viimeiset säveleet olivat tuskin vaienneet, kun äkkiä musta varjo lankesi tien yli, jossa Karen seisoi.

Se oli miehen varjo ylhäältä kukkulalta; kukaan ei ollut huomannut häntä. Hän katosikin samassa ja lujia askeleita kuului aitauksen takaa samalla kuin syvä ja pehmeä miehen ääni lauloi:

"Ich Weiss nicht, was soll es bedeuten, dass ich so traurig bin; ein Märchen aus alten Zeiten, das kommt mir nicht aus dem Sinn.

    Die Luft ist kühl und es dunkelt,
    und ruhig fliesst der Rhein;
    der Gipfel des Berges funkelt
    im Abendsonnenschein."

       En tiedä mistähän lienee,
       näin mieleni murheinen!
       Kenties sen tarina tiennee
       tää vanhan aikuinen.

Jo vilpas ol' illan ilma, Rein tyynenä rienteli, ja vuorien takaa silmä viel' auringon välkkyili.

Samalla liehui ilmassa syyskesän loistava hämähäkin verkko ja kietoutui
Karenin pään ja kasvojen ympäri.

Melkein vihoissansa kohotti hän kätensä, repäisi hienon kudoksen rikki ja heitti sen luotaan.

Näkymättömän miehen askeleet ja ääni etenivät; ei kukaan muu paitsi Valdemar Borris elokuorman päältä ollut nähnyt häntä, sillä aitaus oli korkea.

Äkillinen alakuloisuus sai vallan leikkuuväessä. Vihamielinen sävel oli kajahtanut heidän maallansa; soraääni oli häirinnyt iltatunnelmaa.

"Se oli Jürgens Egtvedistä, saksalainen Reinin Preussista!" huusi
Valdemar ja näytti nyrkkiään.

Mieliala oli äkkiä käynyt niin painostavaksi; eloväki rupesi tekemään lähtöä.

"No niin! Viimeinen lyhde on korjattu!" huusi Esben Grunnet ja ravisteli itseään. "Nyt kaikki kilvan kotiin lehtikaalin kimppuun!"

Nytpä tosiaankin tytöille ja pojille tuli hoppu! Kotiin sitä oli kiiruhdettava ja hiivittävä niin hiljaa ja huomaamatta kuin mahdollista puutarhaan niittämään ja sitomaan rouva Grunnetin lehtikaalia! Ja kun "Nopsa" oli joukon etunenässä, niin he saivat sen myös kaiketikin tehdyksi!

Mutta Karen hypähti toisten huomaamatta portaista aidan yli ja kiiruhti oikotietä kotiin, niinkuin hyvä tytär ainakin varoittamaan äitiänsä, ennenkuin he saivat hävitystyön joukolla käymään.

Hän läksi matkaan täyttä juoksua. Mutta kesken kiivainta kyytiään hän kuuli uudelleen miehen äänen laulavan:

"Die schönste Jungfrau sitzet dort oben wunderbar, ihr goldnes Geschmeide blitzet, sie kämmt ihr goldenes Haar.

    Sie kämmt es mit goldenem Kamme
    und singt ein Lied dabei;
    Das hat eine wundersame
    gewaltige Melodei!"

       Ja kalliolla neiti
       tuoss' istui ihana,
       ja hajallensa heitti
       hän kultahiuksensa.

Ja laulua kummanlaista hän lauleli sukeissaan. Voi sitä, ken lumoavaista kuul' laulua kerrankaan!

Mutta tien yli oli kutoutunut monta lumoavaa verkkoa ja samalla kuin Karen kärsimättömästi koetti vapautua tästä kiusallisesta kudoksesta ja vähällä oli kompastuakin siihen, joutui hän suoraan nuoren miehen syliin, joka muitta mutkitta tarttui häneen käsivarsineen ja suuteli häntä suulle.

"Kuinka te uskallatte!" änkytti hän vihasta vapisevalla äänellä ja juoksi matkoihinsa.

Ei Karenilla ollut aikaa antaa hänelle sen pitempää nuhdetta, ei hän edes tullut silmäilleeksi häntä.

"Den Schiffer im kleinen Schiffe ergreift es mit wildem Weh; er schaut nicht die Felsenriffe, er schaut nur hinauf in die Höh'.

    Ich glaube, die Wellen verschlingen
    am Ende Schiffer und Kahn;
    und das hat mit ihrem Singen
    die Lorelei gethan."

       Venheessä poika sousi
       het' iskuin palavin
       silmänsä tuohon nousi,
       ei katsonut kareihin.

Ma luulen kitahansa sen poikasen pyörre vei — sen lumouslaulullansa on tehnyt Lorelei.

Kun Karen hengästyneenä syöksyi kyökkiin, niin hän kuuli jo leikkuumiesten äänekkäästi ja rohkeasti hiovan viikatteitansa puutarhassa. Hän ei epäillyt että Esben oli innokkain joukossa.

"Herra varjelkoon!" sanoi rouva Grunnet reippaasti, "sitä huvia en toki suo heille!"

"Olkaa hyvät ja tulkaa sisään! Tulkaa sisään! Tehkää niin hyvin, tulkaa sisään!"

Olipa jo aikakin! Leikkuutytöt olivat jo varustaneet sidettä, millä sitoa kaalit yhteen, mutta rouva Grunnet sai kutsutuksi leikkuuväen sisään, ennenkuin ainoankaan kaalinpään oli tarvinnut heittää henkensä.

Valdemar, joka sinä päivänä oli vieraissa tätinsä luona ja viimeisessä elonkorjuussa oli ollut apuna, katsoi levottomasti oveen päin ja kyseli turhaan minne Karen oli jäänyt.

Täti hymyili salavihkaa tarjotessaan virvokkeita. "Ole sinä rauhassa. Kyllä se päivä vielä koittaa, jolloin se, jota sinä odotat, on aina sinun luonasi".

Niin, eikö häitä jo oltu puoleksi määrätty pidettäviksi keväällä Valpurin päivänä? Perheitten kesken siitä ainakin jo oli sovittu, vaikka Karen ja Valdemar eivät vielä olleetkaan asiasta puhuneet.

Eikö hän jo kyllin kauan ollut kulkenut täällä serkkuna ja aina vaan serkkuna eikä koskaan muuna kuin serkkuna, ja Karen oli nauranut ja laskenut leikkiä ja kujeillut hänen kanssansa, mutta ei koskaan, ei koskaan, ei koskaan hän ollut antanut hänen aavistaa, että hän olisi muutakin hänelle kuin serkku.

Sitä oli mahdoton kestää. Olihan hän maltillinen ja kärsivällinen, mutta tämä oli enemmän kuin mitä liha ja veri saattoi kärsiä, ja hän oli nuori, reipas mies.

Hän kulki ikkunoitten alitse ulos puutarhaan ja kun hän tuli Karenin kamarin kohdalle, niin hän näki liehuvien harsouudinten läpi hänen istuvan tuolilla ja läähättävän. Valdemar arveli että hän varmaan oli juossut hyvin kovasti. Karen painoi kätensä rintaansa vasten.

"Sinä olet juossut varmaan liian kovasti, Karen", sanoi Valdemar ja nojasi käsivarsillaan ikkunalautaan.

"No, no, sana sanasta! Olisit ainakin voinut sulkea ikkunasi ja laskea uutimet eteen."

Hyi, kuinka pahasti se oli sanottu! Karen vihasi itseään. Eikö hän aina ollut kujeillut Valdemarin kanssa, kiusannut häntä ja ollut paha hänelle — siksi — siksi että! — Tahtoivatko he pakoittaa häntä? Ei, ei lainkaan! Pakosta ei ollut koskaan ollut puhettakaan, olihan Valdemar kelpo poika, ja hän piti hänestä niin paljon, mutta sittenkin!

Hänen mielensä nousi kapinaan. Antautuako tuohon salaperäiseen, tuntemattomaan, josta hän ei tiennyt mitään, jota hän vain aavisti, joka sekä veti puoleensa että sai hänet pelosta lamautumaan, — hän tunsi taaskin miehen käsivarsien puristuksen ja kuuman suutelon huulillaan! Hän hypähti ylös, ikäänkuin hän olisi tahtonut karkoittaa hyttyslauman luotaan. Tuo häpeän ja pelästyksen naisellinen tunne soveltui kyllä hyvin viholliseen, ventosaksalaiseen nähden, mutta ei Valdemar Borrikseen nähden.

Hän kastoi kasvonsa pesuvadissa ja hieroi huuliaan käsiliinalla; hän tahtoi hieroa väkivallantekijän suudelman pois, se poltti ja saastutti häntä!

Se oli epäilemättä sama saksalainen, jolle he kaikki toivoivat vain pahaa, jonka he kaikki olisivat tahtoneet lähettää hiiteen, sillä hän oli ensimäinen saksalainen, joka oli uskaltanut ostaa tanskalaista maata heidän paikkakunnallaan.

Kun hän astui puutarhanpuoliseen huoneesen, niin eivätkö he kaikki siellä istuessansa juuri puhuneetkin hänestä, tuosta saksalaisesta?

Niin, tosiaankin! Aivan kuin he kaikki olisivat aavistaneet, mikä häpeä oli häntä kohdannut!

"Joka tapauksessa hän on ensimäinen saksalainen, joka näillä seuduin on ostanut hyvää, vanhaa, tanskalaista maata", sanoi hän katkerasti.

"Eihän meillä tässä pitäjässä ole koskaan edes ollut kotisaksalaistakaan!"[3] sanoi joku eloväestä.

"Ja nyt preussilainen, joka on nimeltään Ruprecht Jürgens!" puuttui kolmas puheesen.

"No, no, älkää kiivastuko", sanoi Valdemar Borris. "Mitä Jürgensiin tulee, niin eihän kukaan voinut kieltää häntä ostamasta maata mistä hän halusi, eikä se missään tapauksessa ole hänelle häpeäksi."

"Kenellekä se sitten olisi häpeäksi, Valdemar?" kysyi Esben, ja hänen äänensä vapisi. "Me emme ole kutsuneet häntä".

"Me saamme hävetä sitä", sanoi Valdemar hiljaa mutta varmasti, "että sallimme hänen sen ottaa".

"Mitä me olisimme voineet tehdä, Valdemar?" kuului äkkiä Karenin ääni huoneen nurkasta. "Sehän myötiin pakkohuutokaupalla, olihan Wrisgaard joutunut konkurssitilaan".

"Emmekö sitten olisi huutaneet!" jatkoi Esben. "Minä huusin äidin puolesta, ja myöskin sinun isäsi huusi — hänen huutonsa oli lähinnä korkein".

"Me huusimme korkeammasta kuin mistä meillä olisi ollut varaa, — Jumala paratkoon", sanoi rouva Grunnet.

"Minä kysyn sinulta, kuka saattoi tietää, että saksalainen tarjoisi meidän ylitsemme?"

"Meidän ei olisi pitänyt antaa asian mennä niin pitkälle", sanoi Valdemar. "Meidän olisi pitänyt tukea miestä, niin ettei pakkohuutokauppa olisi ollut välttämätön".

"Tiedätkös", sanoi Esben suuttuen, "sitä miestä olisi ollut yhtä hyödyllistä auttaa, kuin kaataa vettä seulaan. Emmehän voi auttaa jokaista maksukelvotonta miestä veteen hukkumasta".

"Niin, niin", vastasi Valdemar, "olkaamme varoillamme! Säästäkäämme, me eteläjyllantilaiset, kolikoitamme ja tukekaamme toisiamme sekä myötä- että vastoinkäymisessä. Ei yksikään kaistale maata, jonka me saksalaiselle myömme, ole helpolla takaisin voitettavissa".

"No!" sanoi Karen äkkiä pilkallisesti. "Katsokaamme ensin, miten hän tulee toimeen taloineen!"

"Se saksalainen, joka ei osaa viljellä maata tanskalaiseen tapaan, saa niittää minkä hän on kylvänyt". Valdemar sen sanoi. "Ruprecht Jürgens voi lähteä köyhempänä Eteläjyllannista kuin minä hän tuli tänne. Ei siinä ole pahin este meille".

"Jos Preussin valtio tulisi ostajaksi. Se voi vieläkin enemmän koroittaa hintaa, eikä se saata itseään pakkohuutokauppatilaan".

"Onko teissä ketään, joka haluaa antaa hänelle neuvoja, jos hän joutuu pulaan?" kysyi hän äkeissään.

"Ei kukaan voi kieltää häntä käyttämästä silmiään", arveli joku eloväestä. "Näkeehän hän miten me menettelemme".

"Mutta sitä hän ei voi!" huusi Esben. "Saksalainen maanviljelijä on aina umpisokea".

"Olen minä", sanoi Valdemar, "minä näin hänet tänä iltana. Tuossa hän on!" huusi hän äkkiä ja viittasi kädellään puutarhaoven ulkopuolelle.

Vieras kulki tuolla matalan aitauksen ohi aavistamatta ärtyisiä ja surullisia silmiä, jotka seurasivat häntä.

Ei kukaan tahtonut auttaa häntä allikosta, ei kukaan tahtonut huokaustakaan päästää, jos hän joutuisi perikatoon.

Hän ei ollut heidän miehiään. Hän oli vihollinen, väkivallantekijä.
Mitä hän heidän maastansa tahtoi?

Valdemar Borris ja hänen isänsä olivat kumpikin Preussin kansalaisia ja poika oli asevelvollisuutensakin palvellut kyrassierina Berliinissä.

Olisi ollut parempi Esben Grunnetille, jos juuri hänellä olisi ollut Preussin kansalaisoikeus, ja varsinkin jos hän ei olisi ollut optantin[4] poika, mikä oli vieläkin pahempaa kuin olla itse optantti.

Bismarckin kukistumisen jälkeen oli tosin Caprivin ja Herfurthin aikana koittanut parempi aika, jolloin maasta karkoittaminen oli loppunut. "Yleissaksalainen yhdistys" koetti kiihkeästi vastustaa tätä uutta virtausta, mutta se oli turhaa.

Ne karkoitusmääräykset, jotka olivat säädetyt, kumottiin, ja optantit saivat tilaisuuden ruveta Preussin valtion alamaisiksi. Viisi, jopa kuusituhatta syntyperäistä eteläjyllantilaista sai siten kansalaisoikeuden, etusijassa etevimmät Tanskan alamaiset.

Mutta Grunnet oli silloin jo aikoja ollut kuolleena. Mitä se häntä hänen haudassansa hyödytti? Ja mitä se hänen poikaansa hyödytti?

Oikeudeton! Oikeudeton omassa maassansa, oikeudeton vihollisen maassa! Siedetty, mutta ei koskaan tunnustettu! Ei ainoatakaan paikkaa, johon hän valtio-oikeudellisessa suhteessa olisi voinut päänsä kallistaa!

Ja vieläkin enemmän — koska hän isävainajaltaan perimänsä luonteen vuoksi oli intohimoinen ja kiihkeä, yksi niitä, jotka ennen vanhaan keihään kärjellä olivat valmiit taistelemaan oikeutensa puolesta, yksi niitä, joille vääryys oli kuolemata katkerampi!

Ja sitä paitsi sietää sitä veristä vääryyttä, joka oli tullut Tanskan kansan osaksi aina vuodesta kuusikymmentäneljä! Sietää sitä uskaltamatta hievahtaa paikaltansa, uskaltamatta nostaa päätänsä, koska hänen isänsä ja niin monet eteläjyllantilaiset hänen kanssansa olivat rehellisesti uskoneet kuninkaan ja keisarin vannomaan valaan kolmeyhteisen Jumalan nimessä ja rauhansopimuksen sitovaan velvoitukseen!

Eipä ihme, että se perintö, jonka hänen isänsä oli hänelle jättänyt, tuntui usein melkein sietämättömältä. Jospa hän olisi voinut heittää sen hartioiltansa! Sen sijaan hänen täytyi aamusta iltaan pysyä aisoissa, jottei kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa toimeenpantava karkoituskäsky ajaisi häntä pois perintömaaltaan ja lapsuudenkodistaan! Ei kestä sitä mies!

Ja millaisia vähäpätöisyyksiä siihen tarvittiin! Siinä jo kyllä, jos oli ollut kapakassa, joulukesteissä tai julkisissa uudenvuodentanssiaisissa.

Niin, jospa hän vain olisi itse ollut niin maltillinen kuin Valdemar
Borris! Silloin kaikki olisi käynyt helpommin.

Mutta- nyt! Hyvä Jumala, mitä Tantaluksen tuskia kunniastaan arka tanskalainen sai kestää, sellainen, jonka isä oli Dybbolin luona taistellut elämästä ja kuolemasta vuonna kuusikymmentäneljä ja jonka isoisä oli vuodattanut viimeisen veripisaransa Istedin tappelussa!

Mutta rouva Grunnet oli veljeensä. Luja ja varovainen juutilainen, jonka ei ollut niinkään helppo laskeutua siitä suhteellisesti varmasta asemasta mikä hänen isällään oli Preussin alamaisena ollut, miehensä epävarmaan, suorastaan toivottomaan asemaan optanttina.

Hän tarvitsi koko mielenmalttinsa, uskollisuutensa ja horjumattoman tulevaisuudenluottamuksensa voidakseen ohjata omaa sekä miehensä ja lastensa elämänpurtta kaikkien salakarien ja vaarallisten luotojen ohi.

Ja kuitenkin — melkein helpompi oli ohjata miestä kuin lapsia miehen kuoleman jälkeen.

Kun rouva Grunnet silmäsi Esbenistä Kareniin ja Karenista Esbeniin, niin saattoi hän joskus pudistaa harmaata päätänsä ja sanoa:

"Niin, niin! Teidän isänne äiti oli saarelainen. Kepeä veri kiehahtaa helposti. Mutta me juutilaiset olemme tottuneet törmäyksiin. Me otamme ne levollisesti vastaan".

Ei kuitenkaan aina. Ne juutilaiset, jotka olivat olleet mukana vuonna kuusikymmentäneljä, eivät voineet "ottaa niitä levollisesti vastaan". Monet heistä olivat kuin rauhattoman meren vihaiset aallot, jotka kohisivat vanavedessä — se saattoi riehua ja kuohua vaahtoisana tyrskynä, mutta sen alla kulki voimakas pohjavirta, joka vastustamattomalla voimalla raastoi kaikki mukaansa: väkivallan, vääryyden, valtiolliset ongelmat ja valheet.

Se oli luonto itse, heimon synnynnäinen kansallistunto, joka heräsi uudelleen, uusiva ja uudestisynnyttävä luonto-äiti, joka ei ainoastaan katsonut taaksensa, vaan etupäässä silmäsi eteensä, ja joka oli liitossa nuorison, tulevaisuuden, edistyksen ja elämän kanssa!

Ja siinä Valdemar Borris seisoi etumaisimpana. Hän ei ainoastaan tahtonut hautoa mielessään kärsittyä vääryyttä, ei yksin surra kuolleita, vaan kostaa niitä, niin että itse vääryys tulisi mahdottomaksi!

Hän oli käynyt kansanopistoa kotona kuningaskunnassa, oli koko tietoajanoavalla sielullaan imenyt kaikkea sitä mitä hänelle oli tarjona oman kansansa elämän rikkaasta aarteesta.

Sitä ei Esben Grunnet ollut voinut tehdä, sillä siinä tapauksessa hän olisi tullut karkoitetuksi.

Usean kerran hän ja Karen istuivat kuin kaksi nälkäistä ja kuuntelivat serkun kertomuksia; ahnaasti kokosivat ne murut, jotka karisivat rikkaan pöydältä!

Lokakuun loppupäivinä v. 1894 kukisti Bismarckin viha Caprivin, ja v.
Miquel tuli johtoon.

Nyt alkoi uudestaan vaino tanskalaisuutta vastaan, joka keväällä yhdeksänkymmentäviisi kohosi yli kaikkien rajojen. Samoin kuin kahlekoirat, joita kauan on väkivallalla pidätetty kiinni, raivostuneina syöksähtävät vapauteensa, kun heidät vihdoin päästetään irti, samoin preussilaiset virkamiehet karkasivat eteläjyllantilaisten kimppuun.

Tanskan alamaisten kansalaistuttaminen lakkautettiin, useita luentoyhdistyksiä hajoitettiin, toisia selitettiin valtiollisiksi ja naisia kiellettiin mistään hinnasta ottamasta osaa kokouksiin. Sitä paitsi kiellettiin tanskalaisia laulamasta isänmaallisia laulujaan.

Se oli komea talo, tuo Højemarke! Vanha, hyvin hoidettu talo, johon tarpeen vaatiessa oli rakennettu lisää, ja sellaisenaan se oli kulkenut useammasta sukupolvesta toiseen.

Pitkä, ristikon muotoon rakennettu päärakennus — ulkomuodoltaan puoleksi herraskartano, puoleksi talonpoikaistalo — olkikattoineen ja komeahuippuisine päätyineen (päätykatolla haikaranpesä) kohosi levollisena ja vankkana, punertavan villiviiniköynnöksen koristamana ruusujen, hedelmäpuiden, kastanjien ja heisipuiden keskellä. Sen seinien sisäpuolella oli matalia, mutta suuria ja kauniita huoneita, täynnä tummia, kiiltäväksi kiilloitettuja mahonkikaluja.

Ne olivat empirityylisiä, ja kaikki kapineet soveltuivat toisiinsa, aina levypöydästä alkaen sohvakaappeihin asti ja kiiltäviin messinkiastioihin kyökissä ja ruokasalissa. Kirstun pohjalla oli kallisarvoisia damastikankaita ja arvokkaita hopeakaluja astiakaapissa. Kaikki oli täyteläistä ja kelvollista.

Mutta talon alla oli laajoja, vanhoja, synkkiä luostarikellareita, joissa kerran — Jumala tiesi millä vuosisadalla! — oli ollut suunnattomia viiniastioita.

Kyyhkyslauma — mitä erilaatuisimpia kyyhkyjä — kujersi hirmuisimmassa hopussa, parveili päädyn ympärillä, nautti näköalasta ikkunan yläreunalta ja laskeutui äkkiä puutarhaan keräämään maahan karisseita jyviä.

Haikara — myöhästynyt kuhnuri — heitti päänsä taaksepäin ja kalkutteli nokkaansa.

Hän tahtoi olla rauhassa, hänen täytyi puuttua puheesen, kun pieniväki kotona kävi liian äänekkääksi ja nenäkkääksi.

Olipa sekin laitaa! Ne kävivät istumaan tuuliviirinkin selkään, jonka rouva Grunnet oli antanut pystyttää, "sillä olihan aina hyvä tietää, mistä päin tuuli kävi tässä maassa!"

Ei, enemmän järkeä on sammakkojen kurnutuksessa, kun ne kesäiltana suossa hyppelevät. Sitä puhetta voi ymmärtääkkin.

Mutta suossa vallitsi nyt ihmeellinen hiljaisuus. Jumala tiesi, mikä heitä vaivasi?

Haikara muutti jalkaa ja ajatteli tarkemmin asiaa. Ehkä olisi parasta että hänkin lähtisi matkaan, niinkuin koko hänen sukunsa, ennenkuin ilma muuttui täällä kovin kylmäksi ja sietämättömäksi?

Ne olivat kotona syntyneitä ja ne pysyttelivät kotonaan. Talvellakin heillä oli täällä hyvä ravinto. Täällä oli aina hyvä olla.

Puutarhanpuolinen ovi oli auki, sillä ilma oli herttainen ja silmää kohtasi mieluisa näky: katettu kahvipöytä, leivokset, kööpenhaminalainen porsliini ja spriiliekki tuliastian alla.

Vilahdukselta saattoi nähdä talon palvelevan hengenkin, vanhan Sidsel
Kjeldsenin.

Hän oli hyvinkin kahdeksankymmenenneljän vuoden vanha, hän oli tullut rouva Grunnetin anopin mukana kuningaskunnasta, Stevnsistä, oli ollut hänen miehensä lapsentyttönä ja oli seurannut kuin vanha, kallisarvoinen perintökalu uuteen avioliittoon, oli tuudittanut käsivarsillaan sekä Esbeniä että Karenia, ja hän olisi niin mielellään tuuditellut vielä kolmattakin polvea.

Patriarkalliset tavat olivat aina olleet Højemarkessa vallalla mutta Sidsel ei tahtonut suostua siihen mukavaan elämään, jota hänelle rakkaudesta ja kiitollisuudesta tarjottiin.

Hänellä oli aina kova kiire, hän ei voinut koskaan saada kylliksi tehdyksi tässä maailmassa.

"Pian elämä on lopussa", hän sanoi, "ja sitten sitä saa maata nenä pystyssä".

Mutta hyvä Jumala, kylläpä hän jaksoikin olla jalkeilla! Esben laski kerran, että hän kulki vähintäin kaksi peninkulmaa päivässä.

Eikä hän koskaan halunnut lähteä ovea edemmäksi. Hänellä oli kylliksi liikettä sisällä huoneessa! Rouva Grunnet vakuutti, ettei Sidsel kymmeneen vuoteen ollut käynyt puutarhan portista ulkona.

Laihana ja terävänenäisenä, litteärintaisena ja aina kapeassa hameessaan hän kulki paikasta paikkaan ajaen tomurievulla pienintäkin tomuhituista takaa.

"Se on ihmiskunnan hävittäjä", hän sanoi. "Emmekö me kaikki lopulta muutu tomuksi? Ei, niinkauan kuin minä jaksan, tahdon minä pitää sen roskan itsestäni erillään!"

"Jos vain saisi kiinni hänet!" nauroi Karen. "Ainoa keino olisi, jos onneksi saisi häntä valkoisen nenäliinankulmasta kiinni, jota hän aina käyttää korvillansa. Jumala tiesi, miksi se hänellä on? Voisi luulla, että hänellä aina olisi korvasärkyä".

"Kiitä Jumalaa siitä, pikku Karen", sanoi Esben. "Ensiksikin se on hyvänä tunnusmerkkinä meille, siinä tapauksessa, että hän eksyisi, jos hän äkkiarvaamatta lähtisi ulos, ja sitä paitsi on hänen laitansa niinkuin entisen miehen. Oli kerran kaljupäinen mies, mutta jos hänellä ei olisi ollut yhtä hiuskarvaa, yhtä ainoaa hiuskarvaa päälaella, niin ei häntä koskaan olisi saatu kiinni, jos ei häntä siitä hiuskarvasta olisi kiinni saatu!"

"Minä tahtoisin tietää", sanoi rouva Grunnet, "missä Karen viipyy? Hän läksi Løgstrupiin katsomaan tuota sairasta vaimoa. Ei siellä minkään olisi pitänyt häntä niin kauan viivyttää".

"No, kyllä hän tulee", sanoi Gyrithe iloisesti ja pistäytyi pihalle, jossa varsahevonen juoksi pyörössä ja Esben seisoi keskellä ja läimähytti pitkää piiskaansa.

Puutarhanpuoleinen huone ulottui poikki koko rakennuksen, niin että siitä saattoi nähdä pihallekin.

"Niin, niin, tyttöseni! Koska sinä uskallat mennä naimisiin optantin pojan kanssa, niin uskallanhan minäkin tietenkin ottaa sinut vastaan. Mutta luja pitää olla sekä pää että sydän, ettei anna nolata itseään enemmän kuin mikä on välttämätöntä".

Piiskanläimäys kuului huoneesen ja hevonen juoksi täyttä ravia. Gyrithe hymyili, niin että hänen terveet, valkoiset hampaansa näkyivät.

"Oi, kuinka hän, Esben, nyt on oma itsensä!" sanoi Gyrithe loistaen ilosta. "Kun hän vain saa hevosen tottelemaan, niin on hän mielissänsä. Tuossa läimäyksessä vasta oli voimaa!"

"Se rauhoittaa häntä", hän sanoi. "Kun hän edes saa läimähyttää piiskaansa! Tiedätkös mitä!" Rouva Grunnet nousi äkkiä pystyyn. "Minun poika parkani on joka päivä melkein samallaisessa mielentilassa, kuin hänen isänsä ennen häntä Dybbolin linnoituksessa vuonna kuusikymmentäneljä, jolloin heidän täytyi antaa ampua itseänsä, saamatta ampua vastaan. Minun pojallani ei ole sitä oikeutta, mikä minun rengilläni ja palvelustytölläni on. Koko minun väkeni, paitsi Sidseliä, on Preussin alamaisia".

"Minä autan häntä siinä, niinkuin sinä autoit miestäsi", huudahti Gyrithe ja syleili rouva Grunnetia. "Kaksin on kuitenkin helpompi kantaa kuin yksin".

"Jumala sinua siunatkoon, lapseni", sanoi rouva Grunnet, "että sinulla on rohkeutta tulla meidän luoksemme. Se, joka yhtyy optantin perheesen, on suuremmassa määrässä kuin muut eteläjyllantilaiset verrattava pannaan julistettuun".

Molemmat olivat vaiti, He kuuntelivat piiskan iskuja ja hevosen kavioiden kapsetta pihalta.

Varjo oli viime päivinä useasti langennut hänen tiellensä, ja kun hän nyt nopeasti kiiruhti kotiin voittaakseen takaisin myöhästyksensä, — tiesihän hän että äiti odotti Gyritheä kahville, — niin hän juuri ajatteli, miten eivät ihmiset puhuneet mistään muusta kotona, kapakassa, toripäivinä kaupungissa eivätkä teilläkään, kun he käyden tai ajaen kohtasivat toisensa, kuin tuosta talonostosta. "No, oletko sinäkin sen kuullut?" Se oli lähinnä jokaisen mielessä. Ja tuossa oli varjokin taas, tavallista lyhyempänä ja terävämpänä, sillä oli keskipäivän aika.

Karen pysähtyi hämmästyksestä melkein kivettyneenä, kun hän uskalsi niin röyhkeästi häntä puhutella.

Nyt vasta ensi kertaa hän kuitenkin rohkesi sitä tehdä! Hän, Egtvedin omistaja!

Karen koetti kulkea ohi, mutta hän seisoi nöyrästi hattu kädessä ja salpasi häneltä tien. Hän katseli Karenia tulisilla, aito-reiniläisillä silmillänsä ja sanoi kummallisella sotkukielellä:

"Antaa minä anteeksi, mitä minä teke. Minä olla unverschämt [hävytön], mutta ei voi muuta tehdä. Te olla niin wunderschön [ihmeen ihana], se tulla vaan. — Ottaa minä, sellainen minä olla. Ich bin am Rhein geboren." [Minä olen Reinin varrella syntynyt.]

"Ja minä olen Kongeaan rannalla syntynyt", vastasi Karen ylpeästi. "Te olette vihollinen, meidän välillämme ei ole mitään. Ettekö tahdo lähteä matkoihinne?"

"Minä ei olla Feind" [vihollinen], hän sanoi, "minä olla vaan ostaa maa hier im Lande [tässä maassa], minä niemals [ei koskaan] vuodatta Tanskan verta. Kuinka te voida niin loukata minua?"

"Mitä se minua liikuttaa?" huudahti Karen. "Mitä te ette ole tehnyt, sen on ehkä teidän isänne tai veljenne tehnyt. Mutta teidän kansanne on vetänyt miekkansa minun kansaani vasten, — menkää toki pois tieltä! Kuuletteko te?"

"Te olette tanskalainen, ich bin ein Deutscher" [minä olen saksalainen], hän sanoi. "Sind wir nicht alle Menchen?" [Emmekö kaikki ole ihmisiä?] — — —

"Mutta missä sinä viivyit, pikku Karen?" kysyi hänen äitinsä, — he joivat jo toista kuppia kahvia.

Karen vastasi pakollisesti, niinkuin se, joka salaisuutta kantaa, tavallisesti tekee.

"Tervetuloa takaisin, Gyrithe!" huusi hän. "Onnellinen ihminen, joka olet ollut kuningaskunnassa! Sinne minä, optantin tytär, en koskaan pääse, en koskaan, vaikka eläisin Methusalemin ikäiseksi. Mutta siinä on ollut minun elämäni kaiho, niin kauan kuin voin muistaa. Kun yhdeksi ainoaksikin tunniksi edes pääsisi rajan taakse!"

"No, no", sanoi levollinen ja reipas Gyrithe, jota Karenin äkillinen kiihtymys hämmästytti. "Ei tiedä mikä voi tapahtua. Kun olet viettänyt häitä Valdemar Borriksen kanssa, niin pääset sinä sinne, niin usein kuin tahdot".

Mutta sitten alkoi Gyrithe kertoa. Hän osasi erinomaisen hyvin kertoa, ja oli itse seitsemännessä taivaassa.

Eikö hän eilen ollut mennyt salakihloihin Esbenin kanssa? Ja eikö hän ollut tehnyt ihaninta matkaa, mitä ihminen voi tehdä, Tanskan pääkaupunkiin, Kööpenhaminaan?

Hänelle se varmaan oli viimeinen kerta! Mutta jaksoihan sitä elää muistoillansa koko elämän ajan.

Gyrithe kertoi, että heti kun laiva kulki merirajan yli, aloitti soittokunta soittamaan Tanskan kansallislaulua "Ko'ng Kristian stod ved højen Mast!"

Hän kertoi tulosta Korsöriin, liehuvista Tanskan lipuista, kansan riemuitsevasta vastaanotosta, kansanjuhlasta, puheista, linnoista, museoista, Fredriksbergin puutarhasta, Langelinjestä, Juutinraumasta ja "Den tapre Landsoldat" laulusta.

Kaiken tämän kestäessä Sidsel Kjeldsen oli ohikulkiessaan pysähtynyt kuuntelemaan, ennenkuin hän jatkoi toimiansa. Hän ei voinut vastustaa haluansa, taikavoima pidätti häntä paikoilla.

"Odotappas!" huudahti Gyrithe, joka entuudestaan tunsi Sidselin kiireen, "minä kävin Stevnsissä".

Sidsel Kjeldsen jäi seisomaan. Olisi voinut luulla, että oli komennettu "seis".

"Sepä vahinko", sanoi Sidsel ja tepsutteli muistuttamaan että aika oli jo täpärällä, eivätkä lamput vielä olleet kunnossa, "sillä siellä asuvat Risen Kaarle ja Rigmor, marski Albrechtin tytär".[5]

"Ovat asuneet, Sidsel", sanoi rouva Grunnet. "Nehän ovat jo aikoja sitten kuolleet".

"Vähätpä siitä, Sidsel", sanoi Gyrithe, "sillä minä kävin Stevnsin
Liituvuorella".

"Näitkö sinä Liituvuoren kuninkaan?"[6] kysyi Sidsel hiljaa ja tahtomattaan risti kätensä.

"En, ilma oli sumuinen, tiedäppä, ja silloin Liituvuoren kuningas nukkuu, mutta he elävät kaikki liidusta ja sentähden Stevnsissä on varakasta väkeä".

"Olipa se hyvin kummallista, ettet nähnyt Liituvuoren kuningasta", sanoi Sidsel hämmästyneenä, "sillä hänet minä olen nähnyt joka ilmalla".

"Se oli ennenvanhaan", vakuutti Gyrithe, "mutta nykyään hän on arka kylmälle. Mutta minä kävin myös Keijukaisvuorella".

"En, mutta minä tunsin että hän oli siellä, ja myöskin keijukaiset.
Onhan se yhtä hyvä. Ja minä näin myös Kristian neljännen".

Sidsel kääntyi katsomaan häntä suoraan silmiin. "En", vastasi Gyrithe niinkuin tosi oli ja tahtomattaankin hän säpsähti Sidselin katsetta, ”mutta minä muistin häntä".

"Sillä hän haamuna kummittelee", mutisi Sidsel, jolla ei ollut sen enempää aikaa kuuntelemiseen ja läksi askareihinsa.

Gyrithe katsoi hämmästyneenä rouva Grunnetiin. "Sidsel on tänä viimeisenä vuonna ollut aivan tylsä", sanoi rouva Grunnet kyynelsilmin, "vaikka hänen vanha, terve ruumiinsa toimii totuttuun tapaansa, aivan kuin kellonkone, jonka velvollisuudentunto on pannut käyntiin ja joka käypi kunnes se kerran ponnahtaa rikki ja pysähtyy".

"Ei hän ole tylsä mieleltänsä, hän on vain tullut uudestaan lapseksi", vakuutti Karen, "eikä se ole sama asia".

"Niin, niin", sanoi rouva Grunnet. "Elämän alku ja loppu yhtyvät siten. Mutta vanhana stevnsiläisenä on hän nyt kerrassaan kasvautunut kiinni rakkaihin taruihin. Ja sentähden minun lapsianikin on ruokittu niillä".

"Niin, aivan niin!" huudahti Karen. "Esben ja minä olemme nähneet Liituvuoren kuninkaan ja joka ilta meitä tuuditettiin nukkumaan laululla. Vaan varo, lapsi, kuningasta keijuin'. — Kuuleppas, lauletaan se yhdessä, Gyrithe. Tulehan nyt!"

Ja Karen kiiruhti pianon ääreen, joka seisoi molempien pihanpuolisten ikkunoiden välissä.

"Älkää laulako liian ääneen", varoitti rouva Grunnet. "Santarmi voi olla lähitienoilla".

Mutta hän soitti sittenkin hiljaa, hyvin hiljaa ja hän ja Gyrithe hyräilivät:

"Oli kesäilta myöhä, ma lehdoss' astelin, join kuohuvasta lähteestä vettä pikarin — vaan varo, neito, kuningasta keijuin!"

Ulkona oli hiljaista, ei kuulunut hevosen kavioiden eikä Esbenin piiskaniskun ääntä.

"Kuuleppas Karen", sanoi Gyrithe, "soitappas nyt: 'Juuri äsken ol' sateinen ilma', niin minä laulan siihen mainiot sanat, jotka vast’ikään keksittiin Kööpenhaminassa samalla sävelellä laulettavaksi. Ne ovat kerrassaan mainiot, sanon sinulle, Kuuntelehan nyt!"

"Mies kumma on tuo eteläjuuti, juro, jäykkä niinkuin koira hän on. Hält' ei saa kelpo germaanien 'huuti!' rutitanskalaista suuta lukkohon. Saksan kielestä hän viis, ja hän rettelöi kuin hiis, 'veli vanhempi' kun neuvois 'das und dies',

Ilo miksi ei silmissänne kiillä? Saksan kielihän on niin sujuvaa. Apenrade, Hadersleben! mikä niillä on haittana? Du lieber Gott, ach ja! Rothenkrug, Gravenstein aina sanokaa te näin — vain aatella saa tanskaks salaapäin."

Ensi alussa Karen soitti hiljaa, hyvinkin hiljaa, mutta sitä myöten kuin sanat lystikkäällä ivallaan kiihoittivat häntä, muuttuivat Karenin akordit voimakkaammiksi ja Gyrithen kaunis, heleä ääni täysinäisemmäksi.

"Te laulatte liian äänekkäästi, lapset", kuului jälleen rouva Grunnetin varoittava ääni.

Samassa kuului kova koputus ikkunaruudulla ja he näkivät preussilaisen santarmin ulkopuolella.

Seuraavana päivänä sai luonnollisesti hän sekä molemmat nuoret tytöt kutsun tulla nimismiehen luo.

Koska santarmi sen johdosta, että puutarhanpuolinen huone kävi läpi rakennuksen ja että siinä oli ikkunoita kummallakin puolella, oli selvästi nähnyt, ettei huoneessa ollut muita kuin nuo kolme henkeä, niin kutsunta koski ainoastaan heitä ja he yksin olivat syyllisiä.

"Siitä vasta tulee hauskuus", arveli Gyrithe, kun toiset tulivat
Borrisgaardiin häntä hakemaan.

"Ei", vastasi rouva Grunnet, "sinun ei pidä käsittää sitä sillä tavalla. Parempi, kymmenen kertaa parempi on suuttua vääryydestä kuin nauraa sille".

"Niin, Jumala ties", sanoi Gyrithe. "Jos on varmasti vakautunut siitä, että vihollisen aikeet vihdoin menevät tyhjiin, kun hän saattaa itsensä naurettavaksi taistellessaan tervettä järkeä vastaan, niin täytyy nauraa koko joukolle".

"Ei mikään ärsytä pahemmin kuin nauru ja pilkka ja sentähden ei ole viisasta pilkata vihollista".

Sitä on kuitenkin helpompi sanoa kuin tehdä. Kun vihollinen itse tekee itsensä naurettavaksi, niin eihän häntä voi siitä estää.

Ja aivan oikein! Pieni, kiivas kotisaksalainen, jonka viikset olivat ylös kiverretyt keisari Vilhelmin malliin, kävi suorana ja kapperana heidän kimppuunsa ja heti ensimäiseksi kysyi olivatko he laulaneet maankavalluslaulun, "kurz und gut ein dänisches Königslied? [sanalla sanoen: tanskalaisen kuningaslaulun?]

"Me emme osaa puhua saksaa, ja ymmärrämme sitä hädin tuskin", sanoi rouva Grunnet.

"Denn können Sie ja Dänisch sprechen!" [Voittehan te ainakin tanskaa puhua!] huusi Furchtegott äissään. "Also" [siis] — hän kääntyi rouva Grunnetin puoleen, — "Sie haben es gestanden, dass Sie ein Lied für den dänischen König gesungen haben? [Te olette myöntäneet laulaneenne laulun Tanskan kuninkaalle.]

"En, sitä minä en ole myöntänyt". Rouva Grunnet oli aivan levollinen.
"Minä en ole koskaan laulanut, enkä senvuoksi voinut eilenkään laulaa".

"Aber Sie haben es ja gethan!" [Mutta tehän olette sen tehnyt!] huusi nimismies ja kääntyi uhkaavasti Karenin ja Gyrithen puoleen. "Der Gendarm hat es gesagt, dass Sie von einem König gesungen haben. War es ein dänischer König? [Santarmi sanoi teidän laulaneen eräästä kuninkaasta. Oliko se tanskalainen kuningas?]

"Niin, se oli tanskalainen kuningas. Kyllä se sitä oli", sanoi Karen ja iski silmää Gyrithelle. "Se oli Keijukuningas".

"Ich habe nie den Namen gehört. Residenz?" [En ole koskaan sitä nimeä kuullut. Hallituspaikka?] Oli vanha tapa kysyä hallituspaikkaa.

"Sitä en tiedä", vakuutti Gyrithe, joka heti huomasi minne Karen suuntasi, ja halukkaasti seurasi samoja jälkiä.

"Notieren Sie!" [Merkitkää!] huusi nimismies poliisipalvelijalle, joka hyvällä eteläjyllannin kielellä oli saanut "voron vartijan" pilkkanimekseen. "Der Name!" [Nimi!]

"Schreiben Sie: Haben gestanden, sie haben ein Lied einem dänischen König, sogenannt Keijukuningas, zur Ehre gesungen. Wann hat er regiert?" [Kirjoittakaa: ovat tunnustaneet laulaneensa laulun tanskalaisen, niinsanotun Keijukuninkaan kunniaksi. Milloin hän hallitsi?]

"Te erehdytte", keskeytti rouva Grunnet puhetta, "Keijukuningas ei ole kukaan muu kuin —"

"Wenn Sie nicht gefragt werden, schweigen Sie! Wann hat dieser
Keijukuningas regiert!" [Kun teiltä ei kysytä, niin olkaa vaiti.
Milloin tuo Keijukuningas hallitsi?]

"Was! Er regiert noch immer! Wenn er seit mehreren Jahrhunderten regiert hat?" [Mitä! Hallitseeko hän yhä vielä! Jos hän jo monta vuosisataa sitten hallitsi?]

Mutta rouva Grunnet, joka arveli, että pilaa jo piisasi, ojensi hänelle erään laulukirjan, osoitti sivua ja lisäsi selitykseksi.

"Ach so!" [Vai niin!] mutisi hän; hänen kasvonsa venyivät pitkiksi ja hän heitti kiivaasti kirjan luotaan. "Aber jetzt das andere Lied! Lass hören! Sagen Sie mir es einmal vor!" [Mutta nyt toinen laulu. Antakaa kuulla. Lukekaapa se minulle.]

"Nyt täytyy olla korvat höröllään!" ajatteli Gyrithe, jonka täytyi nyt yksin ajaa asiaa, kun toiset eivät osanneet laulua ulkoa.

Ja olipa se hyvä, sillä hänellä oli siksi paljon mielenmalttia, että hän jätti molemmat ensi värssyt sanomatta ja alkoi vasta kolmannella:

"Sonderburgit, Inselm Alset, Düppel Mühlet, wunderschön, miten nimet ne soi. Ja niitä vähimmälläkään sä syyll' et toki saada väärään kurkkuhun voi. Musta-puna-valkeaa aina muista liehuttaa — — —!"

"Nun ja, das ist gut! Recht schön!" [No niin, hyvä on, oikein hyvä.] keskeytti nimismies Gyritheä ikäänkuin korkeamman sallimuksen johtamana; sillä säe "Oma lippus, jos musta putoaa!" oli vielä lukematta.

Äkkiä selvisi asia molemmille tytöille. Nimismies käsitti laulun aivan vakavasti! Se meni häneen kuin lämmin leipä!

"No niin, koska hän niin tahtoi, niin tyytyköön kohtaloonsa. Kun hän välttämättä tahtoi olla narri, niin heidän asiansa ei ainakaan ollut peitellä hänen tuhmuuttansa."

"Olen preussilainen! Kannan korkealla ma kotkitetun piikkikypärän. Sull' eikö syki riemu rinnan alla? Saat arvon, kunnian niin ylevän! Saksan tavan vartia saat olla korkea! Saksan vallass' eikö koko maailma?"

"Nun ja, das lässt sich hören!" [No niin, tuota kannattaa kuulla!] sanoi hän ja maiskutti suutaan. "Das ist ganz gut. Der Gendarm hat alles misverstanden. Gehen Sie nur! Ich habe nichts zu bemerken" [Se on hyvä. Santarmi on ymmärtänyt väärin. Menkää vaan. Ei minulla ole mitään muistutettavaa.]

Kun he istuivat vaunuissa ja ajoivat pois iloisesti piiskaa läimähytellen, — Karen oli ohjaksissa, — pääsi vihdoinkin iloisuus valloille, jota he niin kauan vaivoin olivat pidätelleet.

Hyvä Jumala, kuinka he nauroivat! Rouva Grunnetinkin silmät tulivat aivan täyteen kyyneliä ja vihdoin ne vierivät poskia pitkin.

"Surua hälle mietti he vieraat viekkahat, omassa linnass' orjaks hänt' ilkkuin vaativat.

Mut juuri kun sitoneensa hänet luulivat lujimmin, hän nauroi niin kirkkaasti että kaikk' kahlehet kirposkin".

Nauru kajahteli vapauttavana yli niittyjen ja pelästytti jäniksen, niin että se ällistyneenä hypähti tien poikki aivan hevosen kuonon ohitse.

Se kaikui kepeänä ja raikkaana syksyisessä, kirkkaassa ilmassa. Niin kirkas oli tuo ilma, että kaikki siinä tuntui siirtyvän lähemmäksi. Niin, yksin kirkon tornikin näytti astuvan aivan heidän luoksensa.

Tilhit keräytyivät ahnaillen pihlajamarjojen punaisia terttuja ja ruskean- ja kullanpunervassa metsässä vikkelät oravat keräilivät touhussansa pähkinöitä somien käpäliensä väliin, vaikka närhi kovasti kilpaili heidän kanssaan ravinnosta pähkinäpensasaidoissa ja innokkaasti pureskeli pähkinöitä, ja pienet, vikkelät peltohiiret taas juoksentelivat edes takaisin kaikissa mahdollisissa ja mahdottomissa paikoissa ja puuhasivat tavattomasti taloudentoimissaan.

Sänkipelloilta kaikui varisten, peltovaristen ja naakkojen sortuneet, varoittavat huudot: "Talvi lähestyy! Talvi lähestyy!"

Harakat hyppelivät uteliaina ylt’ympärinsä, loruilivat ja puuttuivat vahingoniloisina ja lörpöttelevinä niinkuin ainakin keskusteluihin.

Ja mäen kukkulalla kaukana lännen puolella kokosivat tuulimyllyt heikoimmankin tuulenhenkäyksen siipiinsä, jotka valkeuttaan hohtavina hiljalleen alkoivat pyörähtää ympäri.

Jospa rivakka tuuli pian nousisi yli maan ja puhaltaisi kelpo lailla, sillä viljakasat olivat jauhamista vailla.

Vaunut tulivat tiellä heitä vastaan. Ne olivat kepeät jahtivaunut hyvän juoksijan jäljissä. Nuori, kaunis mies istui yksin ajamassa ja väistyessään sivulle nosti hän kunnioittavasti hattuaan.

"Kuka tuo oli?" kysyi rouva Grunnet, joka ei ollut huomannut polttavaa punaa, joka samassa silmänräpäyksessä kohosi Karenin poskille, luulisinpä melkein tuntevani kaikki tällä paikkakunnalla".

"Sinäpä sen sanot". Rouva Grunnet käänsi päätään ja katsoi hänen jälkeensä. "Minä näin äskettäin hänen kulkevan ohitsemme, mutta en minä sen tarkemmin, häntä katsellut".

Karen ei sanonut sanaakaan. Ja mitäpä hän olisi sanonutkaan? Sitäkö että hän oli kohdellut häntä hävyttömästi?

Mutta katse, jonka hän nyt ohikulkiessaan oli luonut Kareniin, oli melkein suudelmaakin pahempi.

Jospa hän olisi voinut lyödä häntä pienellä nyrkillään vastoin kasvoja, — sen hän todellakin olisi tehnyt!

Karen heilutti piiskaa ja Gyrithe lauloi loppusäkeet, jotka hän viisaasti kyllä oli tähän asti säästänyt:

"Schleswig-Holstein meerumschlungen" ala laulaa, "Gott mit uns" kiltti lunnahanas, "Hoch der Kaiser!" vain huuda täyttä kaulaa, juo pohjaan malja Bismarck-jumalas, kohta Saksan santarmi sinut hellän-hellästi virkapovustansa vasten painavi.

Siinä pettyi Saksan Mikko mieleväinen, laati laskunsa ilman isäntää. Ei saksalaista juuti juropäinen, "kieli maailman" hält' oppimatta jää. "Sehr famos!" hän vastaa vain. "Opin tanskan taatoltain, ja mun poikani mun pysyy poikanain".

Kuinka voimakkaalta ja rehelliseltä hän näytti seisoessaan leveiden ja komeiden portaiden ylimmällä asteella, ja astuessaan rikkaan maanomistajan varmuudella niitä alas hän sanoi hymyillen:

"Millä ilolla te tulettekaan! Voisipa luulla että olisitte päässeet kuudenkymmenen markan sakoilla".

"Niin, niin, odotahan vaan!" vastasi rouva Grunnet. "Annappas meidän ensin päästä sisään ja riisua päältämme, niin saatte kuulla koko jutun".

Se oli kerrassaan vanhan sukukartanon kaltainen, sillä sen suuri, valkoinen päärakennus, joka siinsi pitkän, valtavan lehmuskäytävän päähän, oli palatsityyliin rakennettu ja sen puutarha oli kuin suuri puisto.

Eipä ihme liioin, että Grunnetilaisille koitti oikeat herrain päivät kun he tulivat Borrisgaardiin käymään.

Eikä ainoastaan rouva Grunnetille, jonka lapsuuden koti se oli, vaan ennen kaikkea Esbenille ja Karenille.

He tunsivat itsensä turvallisemmiksi täällä, ikäänkuin enon preussilaisen kansallisoikeuden suojassa. Ja vaikka se ei merkinnytkään niin hirveän paljon, kun niiksi tuli, niin oli se sittenkin paljoa parempi, kuin täydellinen oikeudettomuus.

Tosin ei täälläkään Tanskan lippu liehunut, mutta tyhjän lipputangon asemasta oli suurella kentällä, portaiden edustalla, sievästi järjestetty kiviröykkiö ja sammalten keskellä siinä kasvoi joka vuosi mitä ihanimpia puna-valkoisia unikkoja.

Ei mitään Karen ja Esben kadehtineet niin suuresti enon luona kuin tuota unikkojen koristamaa kiviröykkiötä.

Jospa hekin olisivat uskaltaneet laittaa sellaisen Højemarken pihalle! Mutta ei sitäkään uskaltanut! Heidät olisi sen johdosta voitu karkoittaa.

Kun he astuivat korkean hallin kaltaiseen eteiseen, jossa hirvensarvet ja pyssyt koristivat valkoiseksi öljyttyjä seiniä, huudahti Borris:

"Kuulkaa lapset, kiiruhtakaa nyt heti ylös pukeutumaan, sillä vieraita tulee aivan kohta, ja siitä tulee aika pauke, sen minä teille lupaan. Tuttavia ja sukulaisia koko tienoolta, ja sitten me nimitämme sen kihlajaisseuraksi ja julkaisemme kihlauksen samalla".

"Herra Borris sinne ja herra Borris tänne! Etkö luule minun tarkoittavan sitä, mitä minä sanon? Kun minun parhaan ystäväni tytär on minun luonani käymässä ja hän sillä välin on nähnyt hyväksi mennä kihloihin minun sisarenpoikani kanssa, niin kihlajaiset vietetään täällä Borrisgaardilla ja sillä hyvä! Minä en ole tottunut vastaväitteisiin. Isoäiti Frandsen on täällä, mutta isoisä ei voinut tänään irtautua krouvistaan".

"Vähän ajan kuluttua tulee Esben ja minä sanoin nimenomaan, ettei hän saa tulla tänne ilman Sidsel Kjeldseniä".

"Ei, tiedätkös eno!" vastusteli Karen. "Sidsel ei ole kymmeneen vuoteen käynyt puutarhanporttia kauempana — ei edes kirkossakaan. Sen jälkeen kun me saimme saksalaismielisen pappimme, on hän muuttunut täydeksi pakanaksi".

"Siksi me kaikkikin pian tulemme, ja sentähden meidän pitäisi perustaa vapaaseurakunta, samoin kuin Haderslevissä ja Bovlundissa on tehty. Mutta Sidsel tulee varmaan! Häihin hän ei pääse, sillä nehän vietetään kelpo ystäväni Jens Vognsenin luona Alsissa, mutta Esbenin kihlajaisista hän ei saa olla poissa. Mutta nyt kaikki yläkerrokseen! Tuolla tulevat jo ensimäiset vaunut!"

Kun Karen ja Gyrithe lapsina olivat käymässä Borrisgaardissa, niin heidän suurin huvinsa oli olla hippasilla yläkerroksen matalissa käytävissä.

Ne risteilivät mitä ihmeellisimmissä ja hämmästyttävimmissä kohdissa, siellä saattoi kulkea harhaan ja tarvittiin oikeaa sodanjohtotaitoa voidakseen yllättää etsijäänsä.

Ja millainen kaiku noissa käytävissä oli! Jos huusi "halloota", niin kaiku vastasi joka taholta, niin että väki pihalla saattoi otaksua ketunajon olevan talossa, koiranhaukuntoineen, metsästäjineen ja ajajineen, sillä Hektor oli aina heidän kintereillään.

Mutta ei siinä kyllin! Siellä oli ovia joka puolella, ja ne johtivat kahteentoista vierashuoneesen. Niin, olipa se vierasvarainen ja tilava talo!

Suuresta makuuhuoneesta Karen ja Gyrithe näkivät vaunujen toinen toistensa jälkeen vierivän kujaa myöten pääportaiden edustalle.

"Sinun enosi on kuin kuningas ainakin kuninkaankartanossaan", hymyili
Gyrithe. "Hän saa kaikki tottelemaan ja hän tekee mitä hän itse tahtoo.
Esimerkiksi kun hän minut yllätti tuollaisella tavalla".

Kun he tulivat alas, niin he näkivät Sidselin, vanhoine, ryppyisine kasvoineen, seisovan eteisessä suuri, jäykkä päähine päässänsä ja katselevan avuttomana ympärilleen, niinkuin joku, joka on joutunut pois suunniltaan.

"Kuuleppas Sidsel", vastasi Esben ja käytti samalla tilaisuutta salaisesti puristaakseen Gyrithen kättä, "sinähän olet täällä Gyrithen ja minun kunniakseni. Sinä olisit katunut perästäpäin, niin aina kuolinpäivääsi asti, jos et olisi ollut mukana juomassa meidän kihlajaisiamme".

"Mutta minun olisi pitänyt saada yhtä ja toista käsistäni, ja sitäpaitsi täällä on niin paljon vieraita".

Sidsel oli aivan onneton ja hänen oli nyt jo vaikea seisoa hiljaa aivan kuin siivon, kankeajalkaisen hevosen, joka kerran vauhtiin päästyään ei voi muitta mutkitta pysähtyä. Hänellähän oli aina jotain, jota olisi pitänyt saada "käsistänsä".

Gyrithe tarttui päättäväisesti häntä käsivarteen kiinni ja hetken kuluttua seisoi Sidsel pää vapisevana, kokoonkääritty nenäliina laihoissa, tärisevissä käsissänsä, keskellä suurta saalia, jossa lempeä, hienopiirteinen talon emäntä, mustassa silkkihameessansa, otti hänet huostaansa.

Pitkä ja solakka kuin nuori tyttö, silmät suuret kuin metsäkauriilla, eikä ainoatakaan hopeahiusta mustissa suortuvissa.

Ja yhtä äänekästä ja ryhdistyttävää kuin hänen miehensä puhe oli, — olisi melkein voinut luulla, että hän aina komensi kompaniian rintamaa, — yhtä hillityltä ja rauhoittavalta hänen äänensä kuului.

Sidsel, joka sillä välin kulki omiin mietteihinsä vaipuneena, sillä hän oli hiukan kuuro, kaipasi silminnähtävästi rakasta tomuliinaansa.

Jos hän sattui tuolin selän tai pöydän läheisyyteen, niin hän heti, salavihkaa, rupesi hieromaan sitä nenäliinallaan.

Hän katseli salaisesti ympärilleen, ja hytkähti vähä väliin, ikäänkuin häntä olisi saatu rikoksesta kiinni. Vihdoin istuttiin pöytään, ja pöytä notkui kukkien, viinien ja hyvän ruuan painon alla. Sitä koristivat punavalkoiset fuksiat ja kaksi Tanskan lippua jalustoillaan.

Borris esitti suuren riemun vallitessa kihlattujen maljan ja arveli suureksi onneksi Gyrithelle, tulevalle optantinvaimolle, että hän oli alkanut uransa tällä kulmalla Eteläjyllantia valloittamalla itse herra Fürchtegottin.

"Ja sinä Esben, liikanimeltäsi 'Nopsa', sinä olit sukkela käänteissäsi niinkuin ainakin ja anastit morsiamen alsilaisilta".

"Ehkä yhdet kihlajaiset tuovat toisetkin mukanaan", hymyili Borris ja iski silmää Karenille, "mutta joka asia ajallansa. Ei uskovalla kiirettä ole".

Tuo viittaus saattoi Karenin ilmeisesti hämilleen, varsinkin kun kaikki katsoivat häneen ja Valdemar istui aivan häntä vastapäätä, pöydän toisella puolella.

Se puuttui vain, että he päättäisivät hänen kohtalostaan kuin tahdottoman olennon, joka kaikkeen sanoisi jaa ja amen, ja jolle he voisivat tehdä mitä hyvänsä!

Hän murensi hermostuneesti leivän pöytäliinalle ja hänen pieni, pyöreä kätensä vapisi melkein yhtä paljon kuin Sidselin.

"Minä tahtoisin esittää toisenkin maljan", sanoi Borris hetken kuluttua ja kohosi pystyyn.

"Sinä olet vanha, Sidsel", jatkoi hän koroittaen ääntänsä, jotta Sidsel häntä paremmin kuulisi.

"Niin, vanha minä olen", sanoi Sidsel terävällä, sointuvalla äänellänsä, joka pikemmin sopi nuorelle, reippaalle pojalle, kuin vanhalle, raihnaiselle naiselle.

Esben arveli aina, että hänen äänessään oli jotain torvensävelen tapaista.

Toiset kuurot puhuvat hyvin hiljaisella äänellä, toiset taas hyvinkin kovaa; viimemainittuihin kuului Sidsel.

"Ensi Mikonpäivänä minä täytän kahdeksankymmentäviisi vuotta ja olenpa minä saanut kokea yhtä ja toista", lisäsi Sidsel selitykseksi.

Hyvä Jumala, kuinka laiha hän oli! Hänen ruumiissaan oli melkein yksinomaan suoria kulmia, lyhyesti sanoen kaikenlaisia teräviä kulmia ja särmiä.

Mutta kun Esben joskus piloillansa sanoi häntä "riiviraudaksi" — Esben oli näet sukkelapäinen ja suulas —, niin hänen äänessään oli hellä, melkein säälivän kunnioittava sävy.

Hän paraiten tiesi, pikku pojasta saakka, että Sidselillä oli sydän oikealla kohdallansa.

Sidsel saattoi puolustaa sitä, joka oli hänelle rakas. Vanhan sankarinaisen sielu oli mennyt Sidseliin sillä kertaa kun hän syntyi kotonaan pienessä torpparin tuvassa Karisgaardin luona.

Kahiseva päähine seisoi jäykkänä kuin rautateline hänen kapean päänsä, "myssytukin" ympärillä, joksi Esben sitä nimitti.

Aika oli kuivettanut hänen ruumiinsa ja kasvonsa pergamentin kaltaiseksi, mutta hänen harmaat silmänsä olivat vilkkaat, terävät ja kirkkaat kuin linnun.

"Stevns on jotain erityistä, Sidsel", jatkoi Borris, seisoen lasi kädessä pöydän ylimmässä päässä, "jopa Kristian neljännenkin mielestä käynti Stevnsissä oli aivan erikoinen tapahtuma, ja sinäkin olet jotain aivan erityistä. En tiedä johtuneeko se siitä että olet syntynyt Stevnsissä, mutta onhan siinäkin jo jotakin, että peikot anastivat sinut kerran lapsena ollessasi ja että olet nähnyt sekä keijukuninkaan että keijukaiset keijukummulla. Eikö niin, Sidsel?"

"Niin, voihan se olla," sanoi hän, "vaikka ei ole hyvä tietää, mitä pahat ihmiset voivat keksiä".

"Niin, niin, Sidsel, niin me arvelemme! Mutta yksi asia on varma ja sitä sopii tänä päivänä muistaa loistavana esimerkkinä Esbenille ja Gyrithelle, Valdemarille ja Karenille ja kaikille vanhoille ja nuorille, jotka ovat täällä läsnä, sopii muistaa ja kunnioittaa, pyytämättä sinulta siihen lupaa, Sidsel! Tänä vuonna on kulunut neljäkymmentäviisi vuotta siitä kuin sinä ja Esbenin ja Karenin isoäiti kuljitte kuumimmassa tulessa taistelukentällä Dybbolin luona —".

"Onpa siinäkin jotain muistamista!" puuttui Sidsel puheesen, "ikäänkuin ei kuka muu hyvänsä olisi voinut sitä tehdä".

"Sitä ei kuka muu hyvänsä olisi voinut tehdä, Sidsel", sanoi Borris. "Minä tunnen ihmisiä, jotka olisivat paenneet kuin jänikset. Siellä oli kova kuulasade, Sidsel!"

"Ja toinen toisensa jälkeen sortui maahan ylt’ympärillä kuin kaatuneet puut. Upseerit, ja sotamiehet rukoilivat teitä poistumaan, mutta sinä ja Maria, te nauroitte vaaralle ja jäitte paikollenne, kunnes ei ainoatakaan haavoittunutta ollut jäljellä. Kiitos kaikkien puolesta, Sidsel!"

"Herranen aika", vastasi vanhus, jonka oli vaikea kohota pystyyn, mutta yritti kuitenkin Karenin avulla, koska kaikki muutkin sitä tekivät. "Maksaako vaivaa sellaisesta melua nostaa? Koska sotamiehet saattoivat siellä kulkea, niin miksipä emme mekin. Ja kuulat eivät osunneet meihin, niinkuin näette. Mutta jos ne vielä kerran vingahtelisivat korvissani", Sidselin silmät ihan säkenöivät taistelunhalusta, "niin minä lausuisin vain kiitokseni, sillä se olisi kuitenkin jotain todellista. Sitten sitä tiedettäisiin, mistä on kysymys. Pitäkää ruudit kuivina, lapset!"

Suosionosoitukset olivat myrskyiset ja Sidselille osoitettiin suurta kunnioitusta.

"Sinä elät vielä neljässäkymmenessäyhdeksässä, Sidsel", sanoi Esben, joka kietoi käsivartensa hänen ympärilleen ja auttoi häntä jälleen istualleen. "Sinä et voi tottua meidän paikalla-marssiimme. Sinäkin olet haamu, Sidsel, hyvien, vanhojen aikojen haamu, samoinkuin Liituvuoren kuningas".

"Kas nyt me vihdoinkin olemme saaneet pitäjäämme vakoilijan, joka voi
antaa meidät ilmi, jos käännähdämme vuoteessammekin", huudahti Borris.
"Tähän asti meillä on ollut enemmänkin kuin tarpeeksemme santarmeista.
Mutta sivilipukuiset vakoilijat ovat kymmentä vertaa pahemmat".

"Hän on luultavasti tullut tänne katselemaan maan tyttäriä, voidakseen jos mahdollista kaapata itselleen suurimmat myötäjäiset", arveli toinen.

"Siitä ei vaaraa", sanoi Esben lyhyesti. "Minä en voi kuvitella, että tällä paikkakunnalla olisi ainoatakaan nuorta tyttöä, joka olisi kyllin kunniaton kallistamaan hänelle korvaansa".

"Kunniaton on kova sana, kun rakkaudesta on kysymys", hymyili rouva
Borris, "sellaista on ennen tapahtunut ja voi tapahtua vieläkin".

"Niin, missä sinä olet nähnyt hänet?" sanoi Karen lyhyesti. "Missä näkee kuljeksivan miehen? Hän näyttää varsin kelvolliselta, ja joka tapauksessa ei hän sille mitään mahda, että hän on saksalainen".

"Niin, niin", huudahti Esben. "Leimatkaamme kerta kaikkiaan maankavaltajaksi jokainen, joka myö isiensä maan viholliselle!"

"Hiljempaa, hiljempaa!" sanoi Borris, katsahtaen pitkää riviä pöydän kummallakin puolella — ne olivat kaikki kelvollisia ja urhoollisia miehiä ja kunnon naisia, koeteltuja, taisteluun tottuneita urhoja joka ainoa! "Kun kelpo tanskalainen mies on joutunut ahtaihin oloihin ja kunniallisena miehenä tahtoo jokaiselle antaa omansa eikä halua tuottaa aineellista vahinkoa toisille maamiehillensä, niin älköön kukaan minun kuulteni uskaltako heittää ensimäistä kiveä, kaikkein vähimmin kukaan tanskalainen etelä- tai pohjoispuolella Kongeaata, joka on asian tiennyt, joka olisi voinut pelastaa hänet, mutta ei ole tahtonut sitä tehdä. Ei, jättäkäämme häpeä heidän osallensa ja antakaamme maanpettäjän nimi jokaiselle, joka on myönyt ansaitsemisen vuoksi, jokaiselle, joka on myönyt kansalliskunniansa niin ja niin monen tuhannen preussilaisen markan lisävoiton tähden!"

Kun hän istui tuossa pöydän päässä, hartiakkaana ja kookkaana — hänen sileäksi ajetut kasvonsa ilmaisivat tahdonlujuutta, suun piirteet olivat kauniit ja silmät teräksenharmaat — niin oli hän kuin päällikkö luotettavien miestensä keskellä. Vanhojen viikingien arvokas jälkeläinen, viikingien, jotka kulkivat vieraita maita valloittamassa.

Oli helppoa käsittää, että Borris oli eteläjyllantilaisten etevimpiä johtajia, toimekas sekä neuvonantaja että työntekijä, aina ensimäinen paikalla kun kansallinen taistelu oli kysymyksessä, mukana kieliyhdistyksessä, kouluyhdistyksessä, vaaliyhdistyksessä, maalaisyhdistyksessä, itseoikeutettu saksalaistenkin kesken kunnallisiin luottamustoimiin, kaikkien kunnioitusta nauttiva, yksin vihollisenkin!

"Päätämmekö siis, ettei tästä lähin päästetä ainoatakaan taloa tässä pitäjässä saksalaisten käsiin, jos voimme sen jollakin tavalla vain estää?" kysyi Borris ja iski pöytään. "Voisimme lyöttäytyä neljä tai viisi yhteen, jos yksi tai pari ei siihen kykenisi".

Kaikki nousivat pöydästä ja vahvistivat päätöksensä voimakkailla kädenlyönneillä.

Sidselkin nousi ylös, mutta hänen oli vaikea päästä liikkeelle. Kun "koneisto", niinkuin hän itse sanoi, vain ensin pääsi käyntiin, niin se kulki itsestänsä.

Vieraat olivat kaikki lähteneet ja viimeiset kuhnailijat, Grunnetin perhe Højemarkesta, olivat valmiit nousemaan vaunuihin.

"Kuulkaapas!" huusi Borris. "Antakaa minun ajaa teidän kanssanne kujan päähän, niin voitte jättää minut krouvin luokse. Tahtoisin puhutella Frandsenia".

Rouva Borris ja Gyrithe toivottivat hyvää yötä ja Hektor juoksi haukkuen hevosten jaloissa, heidän lähtiessään matkaan.

"Tervehtikää isoisää!" huusi Gyrithe, jonka äiti oli Frandsenien ainoa lapsi. "Sanokaa, että isoäiti jää tänne yöksi".

Kun he ajoivat täyttä ravia kujaa alas, niin he kuulivat, kuinka pääovi suljettiin ja rautasalpa työnnettiin eteen.

Valaistu ikkunarivi katosi yhä kauemmaksi. Vaunulyhdyt häikäisivät vaunuissa-olijoiden silmiä, ja valaisivat tietä vain parin askeleen verran hevosten päitä edemmäksi.

Tuuli, joka oli yltynyt, riehui lehmusten oksissa ja vinkui, valitti ja voivotti yli koko tiennoon.

Vaipat ja huivit käärittiin tiukemmalle ja hatut painettiin tanakammin päähän.

"Seis!" huusi Borris, kun he saapuivat käänteesen. "Tähän minä pysähdyn. Hyvää yötä ja onnea matkalle!"

"Hyvää yötä! Hyvää yötä! Kiitos tästä illasta!" huudettiin hänelle vastaan.

Kun Borris suuntasi askeleensa valoa kohti, joka tuikki krouvin ikkunoista häntä vastaan, kuuli hän äkkiä hirveää meteliä.

"Kas, kas! Mitähän siellä on tekeillä?" ajatteli hän ja astui rivakammin eteenpäin.

Ja tuossahan seisoi pikku haudankaivaja Madsen, hän, jonka sääret olivat niin väärät, ettei hän voinut paimentaa lampaita! Niin, oikeastaan hänen toinen jalkansa vain oli väärä. Mutta juuri sen vuoksi, että vain hänen toinen jalkansa oli litteä, eikä toinen, niin oli hänellä se omituisuus, että hänet saattoi, jo kaukaa käynnistään tuntea.

Niin, vaikkapa häntä ei olisi nähnytkään, niin askelten äänestä hänet heti tunsi. Sanalla sanoen hänen käyntinsä oli niin komea ja joustava, aivan kuin hän olisi vietereillä käynyt, ja senpä vuoksi hän olikin paras tanssinjohtaja kaikissa tanssiaisissa, miten hän poloneesiakin osasi johtaa! — mutta juostessansa, — hyvä Jumala, kuinka hän ontui!

Siinä hän nyt seisoi ja puolustautui kepillään, preussilaisen santarmin vetäessä miekkansa esille ja aikoessa karata hänen kimppuunsa.

"Schweinhund!" [Roisto!] ärjyi hän. "Donner und Blitz! Einmal
Schweinhund! Zweimal Schweinhund! Dreimal Schweinhund! Hundertmal
Schweinhund!" [Ukkonen ja salama. Yhden kerran roisto. Kaksi kertaa,
kolme kertaa, sata kertaa roisto.]

"Sitokaa hänet! Sitokaa hänet! Hän on, hitto vieköön, huononpuolinen kryssäri!" huusi krouvin isäntä ja koetti toisten lujakätisten miesten avulla voittaa häntä. Frandsen oli ennen ollut kipparina "Toivossa".

Mutta santarmi huitoi miekallaan ympärilleen kuin villitty ja oli jo vetäissyt muutamia naarmujakin, kun Borris äkkiä iski häneen takaa kiinni, ikäänkuin santarmi olisi ollut vain lapsen pahainen ja väänsi miekan hänen kädestänsä.

"Hän istui täällä ja joi siksi kuin häneen tuli viinahulluus", kertoi Frandsen. "Runko on jo lujasti kiinnitetty, mutta nyt se on kallistettava. Hän oli humalassa, sikohumalassa ja kävi haudankaivajaan käsiksi, siksi että tämä tahtoi jatkaa matkaansa myötyään minulle vasikan neljänneksen."

"Maatkoon nyt itse siinä kuin nauta", sanoi Borris ja heitti köysiin sidotun santarmin haudankaivaja Madsenin työkärryjen peräpuolelle. "Minä tulen sinun mukanasi, Madsen, — joka tapauksessahan sinun on sitä tietä kuljettava ja samalla me jätämme hänet nimismiehen luo."

"Olkoon menneeksi", sanoi Madsen mielissään ja he ajoivat matkoihinsa käsistä ja jaloista sidotun, juopuneen santarmin maatessa vanhurskaan unta kärryjen peräpuolella.

"Ei sinun ainakaan pitäisi sitä sanantapaa käyttää, Madsen, sillä siinä tapauksessa minä en tahtoisi olla sinun sijassasi", sanoi Borris.

"Samapa se, kun se on miehellä virkana", vakuutti hän. "Ja minun luokseni ne kuitenkin kaikki lopulta tulevat, sekä tanskalaiset että saksalaiset, sillä minä valmistan heille heidän viimeisen vuoteensa. Ja voihan se ollakkin oikeudenmukaista, sillä taivaassa ei ole eroitusta saksalaisen ja tanskalaisen välillä, vaikka minun tekisi mieleni tietää eikö meidän Herramme sanone saksalaiselle: 'Ei sinun pidä tappaman eikä ryöväämän eikä varastaman, sinä vihainen härkä. Mitä sinä olet toisille tehnyt, se myös sinulle tapahtuu', ja heittäne hänet ovelle. Murhamiesten, varkaitten ja ryövärien ei pidä Jumalan valtakuntaa näkemän, niinkuin tuokin 'Schweinhund' meidän takanamme."

Niin, niin, haudankaivaja Madsen oli kirjanoppinut, sillä olihan hänkin luettava pappissäätyyn.

He olivat ajaneet täyttä ravia ja pysähdyttivät hevosen äkkiä nimismiehen asunnon edustalle.

Borris nousi alas vaunuista Madsenin pidellessä hevosta ja nosti nukkuvan santarmin alas, kantoi hänet sisään ja heitti lattialle.

"Kun santarmi häiritsee maantien rauhaa, niin me muut saamme ruveta poliiseiksi", sanoi hän. "Muuten me eteläjyllantilaiset olemme 'Deutsches Reichin' [Saksan valtakunnan] lainkuuliaisimmat ja rauhallisimmat alamaiset ja meidän joukossamme tapahtuu vähimmin rikoksia. Kun santarmit juovat itsensä humalaan, niin me tulemme yhtä hyvin ilmankin heitä toimeen. Minulla on monta todistajaa. Hän paljasti miekkansa krouvissa ja haavoitti pari miestä."

Siihen ei ollut mitään sanomista. Santarmi oli sikohumalassa, sen nimismieskin näki, ja kohta sen jälkeen pidetystä kuulustelusta kävi ilmi, että santarmi oli kompastunut omiin tekoihinsa.

"Kun hanhi on kulussa ja mäyrä on kolossa,
niin valkealla varsalla talvi on tulossa."

Kaikki merkit tiesivät kovaa kylmyyttä ja ankaraa talvea. Metsät säilyttivät tavallista kauemmin kultaisen ja punaruskean väriloistonsa.

Aitauksissa loisti miljoonittain pihlajanmarjoja, muurahaiset olivat piiloutuneet hyvissä ajoin maan sisään ja varpuset pyrähtivät vasten ikkunoita, ikäänkuin etsien lämpöä ja turvaa ihmisten luota.

Højemarkessa ei edes lehti ollut pudonnut viiniköynnöksistä ennen
Martinpäivää.

Kielletty hedelmä on makeinta — varsinkin sellaisen herttaisen tuittupään mielestä kuin Karenin.

Kuinka viisas hän olikaan, tuo vanha käärme, joka viekoitteli Eevaa kielletyllä hedelmällä!

Jos kaikki muut vain olisivat häntä kehuneet ja pitäneet hänestä! Eipä
Karen silloin olisi takertunut siihen ansaan, joka hänelle viritettiin..

Hänen synnynnäinen, varma vastustushalunsa teki hänelle tässä kohdin pahat kepposet. Mutta samalla hänen kopeata luontoaan kiusoitti se seikka, että hän oli voinut käyttäytyä epäkohteliaasti.

Se ei ollut koskaan ennen hänelle tapahtunut. Reiniläisen asema muuttui siten edullisemmaksi; siinä oli jotain hyvitettävää!

Täytyyhän olla oikeudenmukainenkin tässä maailmassa — yksin vihollisensakin suhteen. Eiväthän kaikki saksalaiset ole samaan vuokaan valetut.

Ja sitä Karen ajatteli vain sentähden, että reiniläinen oli niin kaunis, hänen viiksensä olivat niin komeat ja tummat ja hän sanoi hänelle niin paljon kaunista.

Karen oli, samoinkuin muut nuoret tytöt, hiukan turhamielinen. Imartelu oli hänelle mieleen, ja kuinka monet ihmiset yleensä eivät olisi alttiita imartelulle?

Tuolla tavalla ei Valdemar koskaan ollut katsonut häneen, ei koskaan puhutellut häntä. Valdemar oli niin jäykkä ja juro.

Se, että hänen tanskansa tuli päivä päivältä paremmaksi, liikutti
Karenia ja saattoi samalla hänet sovinnollisemmaksikin häntä kohtaan.
Hän käytti tuskin ainoatakaan saksalaista sanaa enää.

Kuinka kaunista ja hienotunteista hänen puoleltansa! Maan kielen puhuminen tuotti hänelle epäilemättä paljon vaivaa, enempää häneltä ei mitenkään voinut vaatia.

Mitenkä Karen joutui keskusteluihin hänen kanssansa? Niin, sitäpä ei ole niinkään helppo sanoa. Mistä se saa alkunsa? Vähin erin!

"Minä en ole tullut tänne anastajana", ja toinen sana oli toisen synnyttänyt.

Hän kertoi olevansa orpo, eikä hänellä liioin ollut sisaruksia eikä läheisiä sukulaisia. Hän seisoi aivan yksin maailmassa. Hän oli tullut tänne vieraasen maahan, sentähden että täällä maanviljelys oli niin kannattavaa.

Hän kertoi kodistansa Rheingaussa, puhui Lorelei-kalliosta ja Reinvirrasta. Ja hän alkoi jälleen hiljaa ja hillitysti laulamaan pehmeällä barytoniäänellänsä:

"Ich weiss nicht was soll es bedeuten, dass ich so traurig bin; ein Märchen aus alten Zeiten, das kommt mir nicht aus dem Sinn.

Die Luft ist kühl und es dunkelt, und ruhig fliesset der Rhein, der Gipfel des Berges funkelt Im Abendsonnenschein".

Karenin harmi, jota hän aikaisemmin oli häntä kohtaan tuntenut, alkoi haihtua kuin yökaste auringon noustessa.

Ja nyt ei ollut aurinkoa, eikä kelpo, vanha, tanskalainen keijukuningaskaan ollut leikissä mukana, vaan saksalainen Erlkönig, joka tahtoi kostaa Karenille.

Hän hymyili pilkallisesti "ho hoo!" niinkuin vain satukuninkaat osaavat hymyillä.

"Ich liebe dich, mich reizt deine schöne Gestalt;
und bist du nicht willig, so brauch ich Gewalt!"

Luoteistuuli vonkui, aika oli huono kosimiseen. Kylmäksi kävi odotus ulkona, varpusten nälkäisinä hypähdellessä kohmettuneella maalla.

Vaan tämä kosiminen oli niin levoton, sen täytyi piiloutua ja pujottautua pensaiden ja aitauksien taakse.

Mutta pensaat ja aitaukset olivat nyt lehdettömät, eivätkä voineet tarjota kunnollista suojaa eikä hyvää piilopaikkaa.

Miksi Karen ei kertonut kotona tapaavansa häntä silloin tällöin ja puhuvansa hänen kanssansa?

Ei missään tapauksessa ainakaan ennen kuin eräänä päivänä, jolloin ruis alkoi vihertää pellolla ja leivo riemuiten liiteli ilmassa kohoten kohti keväistä sinitaivasta, ja jolloin saksalainen, rohkaisten mielensä sanoi — tällä kertaa kuitenkin saksaksi:

Hän kertoi Karenille, että kun hän ensi kerran näki hänet elokuorman luona, ilta-auringon kultaloisteen kimallellessa hänen hiuksissansa ja hänen laulaessaan reippaalla äänellään tanskalaista laulua, niin hän heti oli kuvaillut mielessään häntä Loreleina:

"Ihr goldenes Geschmeide blitzet, sie kämmt ihr goldenes Haar. Sie kämmt es mit goldenem Kamme — und singt ein Lied dabei! Das hat eine wundersame gewalt'ge Melodei!"

"Ei, ei!" huudahti Karen kauhistuneena ja riuhtasi itsensä irti. "Ei koskaan maailmassa! Ei koskaan!"

Karen palasi takaisin ja taaskin takaisin — sattumalta tietysti, mutta joka kerralta hän jäi muutamaa hetkeä kauemmaksi kuuntelemaan petollista, hurmaavaa laulua.

Kuunteli sitä niin kauan, kunnes hän siihen tottui, kunnes pistin hävisi siitä ajatuksesta, että hän menisi saksalaiselle miehelle.

Eikö hän päinvastoin voisi täten suorittaa suurta, isänmaallista työtä? Muuttaa hänen mielensä, niin että hänestä tulisi luotettava, Tanskan mies, ainakin sellainen, joka myöntäisi vääryyden tapahtuneen?

Eikö heillä olisi etuakin siitä, jos saisivat puolelleen miehen vihollisen leiristä?

He kaikki häntä siitä kiittäisivät. Oi, mitä viisasteluja viekas paholainen käyttääkin, kun hän tahtoo viekoitella meitä johonkin, jonka tekemättömäksi tekemiseen me ehkä perästäpäin tahtoisimme antaa vuosia elämästämme!

Olihan rakkaus kansainkeskinen. Se ei kysynyt, onko saksalainen vai tanskalainen, juutalainen vai kreikkalainen. Tiettävästi!

Sidsel ensinnä vainusi vaaraa. Joskin hänen ymmärryksensä oli tylsistynyt, niin hänen vaistonsa oli kyllin selvä.

Kun jotain vihamielistä oli tulossa, niin hän oli varoillansa ja vainusi yhtä tarkkaan jälkiä kuin hyvä metsäkoira.

"Karen ei ole oikealla tolalla", sanoi hän eräänä päivänä Esbenille.
"Pitäkääpä varanne".

Miksikä Karen oli joka päivä niin kauan ulkona? Ja miksi hän aina kulki
Egtvediin päin?

Eräänä päivänä, sanottuaan jäähyväiset Jürgensille ja tultuaan tien käännökseen, yllätti Esben hänet aitauksen takaa.

"Pitääkö minun nyt siitäkin tehdä tiliä?" vastasi Karen ja heitti uhkamielisesti päätänsä.

"Ei sinun, kihloissa olevan tytön, sovi niin kauan jutella maantiellä nuoren miehen kanssa".

"Puhutaan nyt suoraan, Karen. Minä olen sinun vanhempi veljesi ja minä en tahdo tietää sinun oikuistasi. Eikä tämä ole ensi kertaa, Karen. Minä olen varmasti vakuutettu siitä, että sinulla on usean kerran ollut yhtymyksiä tuon miehen kanssa".

He olivat samaa ainesta nuo kaksi, ja samalla hetkellä kuin Esben tahtomattansa oli herättänyt hänen jäykkämielisyytensä koko voimassansa, samalla Karen päätti antaa myöntävän vastauksen Jürgensille.

"Oletko sinä vakoillut minua?" huudahti Karen kalpeana vihasta. "Onko Valdemar pannut sinut vartioimaan minua? Siitä on loppu tehtävä, minä en tahdo olla valvonnan alainen. Jos sinä tarkoitat, että minä muka olisin kihloissa Valdemarin kanssa, niin sinä ja äiti, te olette kihlanneet minut hänelle, mutta minä en koskaan ole suostunut siihen, enkä suostukkaan niin kauan kuin elän!"

He olivat tulleet pihamaalle. Borrisgaardin vaunut olivat oven edessä ja Karen näki enonsa kävelevän rouva Grunnetin kanssa puutarhassa.

Esben meni suoraan heidän luoksensa, mutta Karen, joka ei mistään hinnasta tahtonut nyt heitä tavata, — hän ei ollut vähintäkään siinä mielentilassa! — meni suoraan sisään, ja siellä seisoi Valdemar!

Hänessä oli jotain, — Karen ei itse ymmärtänyt mitä se oli! — hän ei ollut koskaan ennen sitä hänessä huomannut.

"Karen", hän sanoi ja tarttui hänen molempiin käsiinsä, "nyt minä tahdon saada ratkaisevan vastauksen! Sinun ei pidä kauemmin odotuttaa minua turhilla lupauksilla. Tahdotko tulla vaimokseni, Karen?"

"Suo anteeksi, pikku Karen". Hänen äänensä vavahteli. "Minä en mitenkään tahtoisi tuottaa sinulle tuskaa, mutta sinä olet leikitellyt niin kauan minun kanssani, ja mies voi joutua aivan suunniltansa. Tahdotko sinä tulla minun vaimokseni, Karen?"

"En!" sanoi hän ja puri hampaansa yhteen. "Omaisuus ei saa joutua pois suvusta. Se se kaiken takana piilee."

"Etkö häpeä!" huudahti hän vihoissaan. Hänen juutilainen maltillisuutensa ja rauhallisuutensa oli kuin poispuhallettu. Tuo hirveä loukkaus, jonka Karen heitti hänelle vasten silmiä, saattoi hänet pois suunniltansa.

"En minä tahdo houkutella itselleni vaimoa, mutta kyllä se päivä vielä koittaa, jolloin sinä tulet katumaan!"

"Jos ei se tule tänään, niin tuleepa huomenna!" naureskeli Karen matkien hänen puheenparttansa.

Valdemar oli äkkiä tullut aivan rauhalliseksi ja katsoi häntä lujasti silmiin.

"Jumala antakoon sinulle anteeksi, mutta minäpä luulen melkein, että viime aikoina olet ruvennut vihaamaan minua."

"Niin, minä vihaan sinua", vastasi Karen, "samoin kuin minä vihaan ja aina olen vihannut kaikkea pakkoa."

"Jumala on todistajanani", sanoi Valdemar intohimoisesti, "etten koskaan ole tahtonut sinua pakoittaa, minä tahdoin vain tehdä lopun tästä."

"Sinä olet ollut julma Karen", lisäsi hän alakuloisesti. "Sinä olet kiduttanut minua."

"No lapset!" huudahti Borris, joka rouva Grunnetin kanssa astui puutarhasta sisään, "oletteko nyt sopineet, milloin häät vietetään?"

"Me olemme päättäneet, ettemme koskaan vietä häitä", sanoi Valdemar, joka nopeasti hillitsi tunteensa. "Minä en koskaan tahdo vaimoa, joka ei rakasta minua oikealla tavalla, ja sitä ei Karen tee. — Antakaa Karenin olla rauhassa, tästä asiasta ei maksa enää vaivaa puhua."

Mielenkuohussaan hän ei edes huomannut Valdemarin jalomielisyyttä, tämän tahtoessa säästää häntä muiden pakoittamiselta. Hänelle se oli aivan tuhlattua tavaraa.

"Minä vastasin kieltävästi Valdemarille sentähden, että olen kihloissa
Ruprecht Jürgensin kanssa Egtvedistä."

"Karen!" huudahti rouva Grunnet ja hypähti pystyyn, ikäänkuin tytär olisi pistänyt häntä veitsellä.

"En minä ole hullu", sanoi Karen uppiniskaisesti. "Onhan niitä muitakin tanskalaisia naisia, jotka ovat tehneet samoin. Minä en ole ensimäinen. Ja minun tietääkseni on se onnistunut hyvin."

"Eiköhän meidän kansamme elinrunko ole niin voimakas ja turmeltumaton, että se voi sietää joitakuita saksalaisia ymppivesojakin", sanoi Karen pilkallisesti.

"Ei, sitä minä en tee", vakuutti Karen ja riuhtasi itsensä irti. "Se olisi toista, jos seuraisin häntä vihollisen maahan, mutta hänenhän täytyy jäädä minun maahani. Minulla on voima puolellani. Siinä ei tosiaankaan ole vaaraa. Tanskan kieli on oleva minun lasteni äidinkieli, heistä tulee tanskalaisia ja niin Egtved joutuu taaskin tanskalaisiin käsiin ja vahinko on tullut korjatuksi."

"Hänellä ei ole läheisiä sukulaisia", vakuutti Karen, "he ovat kaikki kuolleet, ja saksalainen ei saa astua jalallaan minun taloni kynnyksen yli".

"Sitä hän ei ole, hän on kelpo mies, ja minä tahdon hänet omakseni, vaikka te kaikki olisitte minua vastaan!"

Pieni, kiihkeä Karen seisoi uppiniskaisena säihkyvin silmin ja otsa kiharien peitossa ja taisteli taistelun, joka totta tosiaan olisi soveltunut puolustamaan parempaakin asiaa kuin ohimenevää rakkaushuumetta.

"Sinä olet itsepäinen lapsi etkä tiedä omaa parastasi", sanoi Borris ankarasti. "Ettet sinä tahdo ottaa Valdemaria, se tuottaa minulle suurta surua, mutta se on sinun oma asiasi. Mutta tämä koskee koko sinun sukuasi."

Esben tuli kiireesti sisään. Hänen kasvoissaan kuvastui niin kova mielenliikutus, että ne olivat aivan vääntyneet.

"Minä kuulin sen ikkunasta!" huudahti hän, "se ei ole mahdollista, että siten olisit pettänyt meidät kaikki! Karen! Karen!"

"Ettekö tahtoisi olla niin hyvät ja mennä täältä?" kysyi hän tuskastuneesta. "On parasta, että minä puhun yksin Karenin kanssa."

"Koeta saada hänet järkiinsä jos voit", sanoi Borris, "mutta minä pelkään ettei se onnistu. Lapsi on aina ollut itsepintainen. Ikäänkuin varsa, joka ei siedä suitsia eikä kannuksia. Antaa hänen juosta niin pitkälle kuin nuora ulettuu."

Hän puristi sisarensa kättä ja läksi. Pian sen jälkeen kuului vaunujen pyörinää.

Karen heittäytyi tuolille, painoi päänsä pöytää vasten ja purskahti itkemään. Tunteiden pinnistys alkoi laueta.

Jos rouva Grunnet nyt olisi ollut vaiti, niin ehkä paljon olisi toisin käynyt. Mutta sitä hän ei voinut, eikä se kumma ollutkaan.

"Tahdotko sinä todellakin tuottaa äidillesi ja suvullesi niin suuren surun?" kysyi hän.

Siinäpä sitä taas oltiin! Suku ja aina vaan suku. Eikö kukaan sitten häntä ajatellut?

Ei, toisin ei voinut käydä! Hän oli polttanut kaikki sillat takaansa.
He eivät ansainneet parempaa.

Eivät mitkään houkutukset, eikä rukoukset eikä varoitukset auttaneet. Pikku tuittupää kesti rohkeasti kaikki hyökkäykset ja oli omasta mielestään yhtä suuri sankari kuin Sidselkin, kun tämä oli keskellä kuulasadetta Dybbolin luona.

Rouva Grunnet oli syvästi alakuloinen, Esben raivosi ja Sidsel hääri talossa, ikäänkuin ei hänellä missään olisi ollut tasapainokohtaa.

Välistä hän pysähtyi, pudisti päätänsä ja mutisi itseksensä jotain, jota ei ainoakaan kuolevainen voinut ymmärtää. Luultavasti hän taaskin tunsi kuulien suhisevan korvissansa samoinkuin vuonna neljäkymmentäyhdeksän.

Ei kukaan Borrisgaardista käynyt talossa ja Esben kertoi Valdemarin matkustaneen kuningaskuntaan, Kööpenhaminan maanviljelyskorkeakouluun, josta hän sitten pistäytyi Norjaan ja Ruotsiin.

Karen heitteli niskaansa. Sehän oli hänen oma asiansa. Mitä se Karenia olisi liikuttanut.

Paha hengetär, uhman henki, näytti villinneen hänet. Hänen mielensä kovettui äitiä ja veljeä kohtaan, kaikkia niitä kohtaan, joita hän muuten oli niin hellästi rakastanut. Yksin kyyhkyset ja Hektorkin saivat sitä tuntea.

Esben ei puhutellut häntä ja äiti vain välttämättömimmistä asioista, koska hän ei saanut mitään vastausta.

Parasta tehdä tästä loppu ja määrätä hääpäivä. Jos Esben olisi saanut määrätä, niin Karen ei olisi saanut minkäänlaisia myötäjäisiä, "sillä niitähän saksalainen vain halusi", mutta äidin viisaus ja oikeudentunto asettui sitä vastaan.

"Hän on minun tyttäreni, Esben, eikä se olisi viisasta. Jos optanttiperhe tekisi tyttären perinnöttömäksi sillä perusteella, että hän joutuu saksalaiselle miehelle, niin meidän helposti voisi käydä huonommin kuin saksalaisen."

Sillä aikaa kyntömies kynti maataan ja kottarainen hyppeli männynoksilla ja nyppi matoja ja toukkia. Pois ne, niin on se tehty!

"Jos hän vain ei olisi vihollinen, vaan kuuluisi kansaan, joka meille ei olisi niin paljon pahaa tuottanut, niin kävisihän tuo laatuun. Vaikka olisihan pohjalla sittenkin jotakin eroittavaa", kirjoitti hän. "Lapsuusmuistojen voima vetäisi kunkin omalle puolellensa. Uskottomuus lapsuuttaan kohtaan kostaa aina itsensä.

"Ei koskaan pidä avioliittoa rakentaa muuta kuin oman kansansa miehen tai naisen kanssa."

Niin, hyvä oli Gyrithen sanoa, hän oli aina ollut oikealla tolalla ja elämä avautui kuin sileä maantie hänen eteensä.

Vihdoin eräänä päivänä tuli Ruprecht Jürgens komeasti ajaen Højemarkeen.

"Siunaa ja varjele, tuossa on saksalainen!" sanoi Sidsel ja hänen päänsä liehuvine nenäliinoineen katosi heti kyökin ikkunasta.

Karen näki hänet ylhäältä päätyikkunasta, jossa hän kauan oli seisonut ja tähystellyt. Hänen sydämensä sykki ja hänen kasvonsa punoittivat kuin kesän ensi ruusu, mutta kuitenkin hän säikkyen peräytyi.

Esben oli mennyt ulos, hän ei mistään hinnasta tahtonut olla läsnä, — "ei sittenkään, vaikka he hiuksista laahaisivat hänet sisään!" — ja siten rouva Grunnet yksin otti Jürgensin puutarhanpuoleisessa huoneessa vastaan.

Tuo muhkea nainen kohosi tuoliltansa, jokainen, joka tunsi hänet, olisi väittänyt hänen käyneen ainakin kymmenen vuotta vanhemmaksi.

Kun hän hitaasti astui Jürgensiä vastaan, niin tämä saattoi huomata, kuinka suurta itsensävoittamista yksin hänen vastaanottamisensakin kysyi.

"Se ei suinkaan ihmetytä teitä", sanoi hän hyvin arvokkaasti, "että tämä oli suuri yllätys meille ja että meidän on hyvin vaikea tottua siihen mikä —" hän vaikeni ja haukkoi henkeään, — "siihen mikä on tapahtunut."

"Siihen on tuskin tarpeellista vastata myöntävästi, mutta myöskin siksi, että te kaikissa suhteissa olette meille ventovieras mies."

"Te pelkäätte tyttärenne puolesta", sanoi hän hiljaisesti, ikäänkuin hänellä olisi ollut jotakin anteeksi pyydettävää. "Mutta minä vakuutan teille: hän joutuu hyviin käsiin."

"Hän saa nyt tyytyä kohtaloonsa semmoisenaan kuin se muodostuu. Mutta puhukaamme toimenpiteistä, ne ovat nyt meitä lähinnä".

Rouva Grunnet pyysi Jürgensiä istumaan ja teki selkoa myötäjäisistä.
Jürgensillä ei ollut syytä valituksiin.

Karen oli aikoja sitten astunut rappusia alas, mutta hän jäi epäröiden seisomaan alimmalle portaalle, eikä uskaltanut astua alas.

Hänen valtasuonensa tykytti niin rajusti, että hän mielestään kuuli sen lyönnin ja sitten Hektor haukkui alhaalla pihalla. Ei, sitä hän ei kehtaisi sentään!

Suudella äidin nähden, — ei! Jokin ääni hänessä sanoi, että hän tuottaisi sen kautta vain turhaa tuskaa; hän tahtoi säästää siitä äitiä.

Äkkiä puutarhanpuoleisen huoneen ovi riistäytyi auki ja Karen pakeni nopeasti rappusia ylös.

Kun Jürgens oli noussut vaunuihin, katsahti hän taaskin ihmetellen ylös ikkunoihin, eikö häntä sittenkään sieltä näkyisi!

Maat saivat vähitellen ensimäisen heleän värinsä. Hennot vesat kohosivat mullasta ja loivat niille vaaleanviheriän harsonsa.

Kaste laskeutui hienoihin teriin, ja joka kerta aamuauringon koittaessa kimaltelivat kaikki kastehelmet hohtokivinä taivaankaaren väreissä.

Ruistähkät tulivat putkistansa ulos ja ohravainio aaltoili pehmeänä kuin silkki leudon tuulen hengessä. Se puhalteli kevään yli koko maan.

Eikö nyt ollut oikea hääaika? Nämät häät soveltuivat niin erinomaisesti kaikkeen muuhunkin.

Maalaistoveriyhdistys pohjois-Slesvigissä oli hajoitettu, maalaisyhdistykset Aabenraan ja Haderslevin lääneissä olivat julistetut valtiollisiksi ja niiden toiminta oli sen johdosta keskeytetty.

Vapaakirkot Bovlundissa ja Haderslevissä olivat suljetut, samoinkuin kokoustalo "Frej" Kristiansfeldtissäkin.

Kokouksia oli laittomasti hajoitettu, tanskalaismielisiä opettajia ja opettajattaria pakoitettiin muuttamaan saksalaisille seuduille ja Eteläjyllannin rekryytit, jotka ennen olivat kokoontuneet vain muutamiin karnisoonikaupunkeihin, pistettiin nyt sinne tänne saksalaisiin rykmentteihin hajalleen toisistansa. Luonnollisesti vain sentähden, että he sotapalveluksessa saksalaistuisivat.

Tanskan kielen opetus kodeissakin, ulkopuolella lainmääräämää kouluaikaa, kiellettiin.

Ja samalla kuin kokousoikeutta loukattiin, alkoi karkoituskin uudelleen — varsinkin tanskalaisten meijeristien karkoittaminen.

Rouva Grunnet ei itkenyt. Hänen kyyneleensä eivät vuotaneet, mutta hänen mieltänsä karvasteli ja yöt olivat unettomat.

Mielikarvaus turrutti surun, kunnes sen aika tuli, sillä suru vaatii aina aikansa.

Sidsel ei sanonut mitään, hänhän oli aina harvapuheinen. Mutta ikuisen väsymättömyyden tavoin hän kulki vavisten ja itsekseen mutisten huoneesta huoneesen, ylös ja alas portaita.

Esben nimitti häntä talon pahaksi omaksitunnoksi. Karen, joka enimmäkseen istui omassa huoneessaan, kuunteli ehdottomasti Sidselin puuhaa talossa, mutta hän saattoi tuskin sitä eroittaa.

Mutta Karen kävi joka päivä Egtvedissä auttamassa Jürgensiä talonjärjestämis-hommassa, ja siellä hän lauloi iloisella äänellä, sillä rakkaus ja uhma tekivät hänet uhkamieliseksi.

Karen aikoi puhua hänelle tapahtuneesta vääryydestä, ja heidän oikeudestansa. Hän aikoi opettaa hänelle Tanskan historiaa, ja sanoa hänelle, että Saksan historia Tanskaan nähden oli valhetta, valhetta alusta loppuun saakka!

Kun Karen eräänä päivänä näki, että Jürgens oli ripustanut keisarin ja keisarinnan kuvat seinälle, niin hän sätkähti ensin, mutta sanoi sitten aivan jyrkästi:

"Sinä voit ne ripustaa omaan huoneesesi, mutta minun huoneeseni minä silloin tahdon kuningas Kristianin ja kuningatar Louisen kuvat ja sitä paitsi niin monta pientä Tanskan lippua kuin itse haluan."

"Sen sinä kyllä saat", sanoi Jürgens ja suuteli häntä. "Siten ei kummankaan oikeutta loukata. Minä itse autan sinua asettamaan ne seinälle."

"Mutta sinä et saa koskaan unohtaa", keskeytti Karen, "että kun minä suostuin tulemaan sinun vaimoksesi, niin sinä lupasit minulle pyhästi, ettei meidän talossamme koskaan kuuluisi ainoatakaan saksalaista sanaa!"

"Sen minä lupaan sinulle", sanoi Jürgens vakavasti ja mitä sitä ei luvattaisi, kun ollaan hulluuteen asti rakastuneet eikä vielä ole koeteltu mitä lupauksen täyttäminen merkitsee. "Minä olen sanassani pysyvä mies. Minä pidän sen, minkä kerran lupaan. Sinun kansasi on minun kansani!"

Sen oli Ruth Naomille sanonut. Ja Jürgensin tarkoitus oli rehellinen, sillä hän oli kelpo, kunnon mies ja täynnä rakkautta Kareniin.

Esben läksi "välttämättömälle toimitusmatkalle". Hän ei voinut pakoittautua olemaan läsnä "tuossa jutussa", kun hän vain saattoi keksiä jonkun mahdollisen syyn poisjäämiseen.

Hän ei edes jättänyt hyvästi Karenille, mutta Karen seisoi ovessa hänen, lähtiessänsä ja sanoi pilkallisesti:

Kaikki he saattoivat hiipiä pois; äidin vain oli pakko kestää loppuun saakka.

Häät olivat hiljaiset ja koruttomat, mutta oikeutta ja kohtuutta oli osoitettu Karenille sekä sille miehelle, jonka hän oli valinnut.

Rouva Grunnet puki itse hänet vihlovin sydämin ja kiinnitti seppeleen morsiushuntuineen hänen päähänsä, sillä äitihän, niin kuin sanottu, on kuitenkin aina äiti.

"Ei sinun pidä ihmetellä sitä, Karen", sanoi hän lopuksi, "että me suremme. Ajattele veljeni asemaa, hänen, joka on pitäjän johtomiehiä! Toiset olisivat sen ehkä helpommin kestäneet, mutta me, sellaiset kuin me nyt kerran olemme, emme voi sitä levollisesti kantaa. Me emme ole sillä tavalla luodut, me Borrisgaardin ja Højemarken väki. Mutta sen minä tahdon sinulle sanoa, että jokaiselle isälle ja äidille Eteläjyllannissa se on sellainen kohtalo, jota täytyy koettaa voittaa."

Kun Jürgens oli tullut ja morsian täysissä tamineissa astui makuuhuoneestansa ulos, kohtasi hän Sidselin ja vihdoinkin Sidsel ratkesi puhumaan, päästi valloilleen kaiken sen, joka koko tämän ajan oli hänen sydämessään polttanut.

Sointuvalla äänellään hän sanoi Karenille kiinnittäen jäykän katseensa lujasti häneen:

"Enpä olisi uskonut, että Kai Grunnetin tytär astuisi alttarille saksalaisen miehen rinnalla! Eikä Kai Grunnetkaan sitä uskonut ollessaan vallituksessa N:o 2 Dybbolin luona vuonna kuusikymmentäneljä. Jos se mies olisi ollut siellä, niin Kai Grunnet olisi tähdännyt häneen ja ampunut hänet."

Ei kukaan Borrisgaardista ollut saapuvilla. Ei ketään sukulaisista ja tuttavista ollut kutsuttu. He olisivat kieltäytyneet tai tulleet hyvin vastahakoisesti. Siksi ei heitä tahdottu pakoittaa.

Ainoastaan rouva Grunnet ajoi heidän kanssaan kirkkoon, mutta päivä oli ihana kesäkuun päivä. "Herra armahtakoon", ajatteli haudankaivaja Madsen, kun hän virkatoimessa ollessaan näki heidän astuvan kirkonlattian yli, "hän näyttää siltä, kuin seuraisi hän tytärtään mestauspaikalle!"

Jos Madsenille olisi annettu lupa soittaa kelloja näissä häissä, niin totta tosiaan hautajaiskelloja hän olisi soittanut.

Mutta pää pystyssä Karen astui kuoroon laskeakseen uhrinsa rakkauden alttarille.

Hän oli näyttävä heille, että he olivat hänen suhteensa erehtyneet, tuominneet häntä väärin. Saksalaisen vaimona hän voisi tehdä paljon sukunsa hyväksi, vieläpä suojellakin sitä.

Pian hän tuli siihen varmaan vakaumukseenkin, että Ruprecht Jürgens oli
Jumalan sallimuksesta tullut Eteläjyllantiin.

Saksalainen pappi oli nyt julistanut heidät laillisiksi aviopuolisoiksi, siihen asiaan ei ollut enää sen enempää sanomista.

Kauniisti katetulla hääpöydällä kiilsivät talon runsaat hopeat, mutta kukkia siitä puuttui, sillä ne olisivat olleet vain häpeällisenä valheena, sanoi Sidsel, jota ei mitenkään saatu pöytään istumaan. Hänellä oli muka kylliksi tekemistä kyökissäkin.

Sidselin kunniaksi on sanottava, että päivällinen oli erinomainen, eikä tuottanut Højemarkelle häpeää.

Mutta sitten tarttui ruoka Karenin kurkkuun, ikäänkuin se olisi tahtonut tukehduttaa häntä ja Jürgensin valtasi jäätävä tunne siitä, mitä vieraan miehen taloon tunkeutuminen merkitsi.

"Aja vain, aja!" pyysi Karen. Jokaisen silmänräpäyksen viivytys tuotti hänelle tuskaa.

Hän ei tahtonut nähdä haikaran pesää, ei päätyä, ei äitiä, joka seisoi portailla, eikä koko Højemarkea.

Hän käänsi selkänsä vain kaikelle! Mutta Jürgens kuuli tukahutetun-nyyhkytyksen.

Rouva Grunnet jäi jäljelle ja seisoi liikkumatta ja ääneti ja katseli sen miehen jälkeen, joka ajoi pois hänen lapsensa kanssa ja hänestä tuntui, kuin olisi hän kadottanut hänet auttamattomasti.

Suuri huone näytti niin autiolta. Pöydällä oli kukkakimppu, jonka
Karen kiiruussaan oli unohtanut. Hän oli saanut sen Jürgensiltä. Rouva
Grunnet ei voinut olla yksin. Hän meni kyökkiin etsimään Sidseliä.

- Ja sitten hän sitä vatkasi, ikäänkuin hän olisi tahtonut antaa jollekulle selkään, jollekulle joka myös tuota kuritusta olisi rehellisesti ansainnut.

"Niin, niin", jatkoi hän. "Hän kääntyisi haudassaan, jos hän olisi ollut näkemässä."

Ja Grunnetin leski palasi takaisin tyhjään huoneesensa ja itki siellä.
Hänen luja sydämensä oli pakahtumaisillaan.

"No", sanoi Esben tullessaan parin päivän päästä kotiin. "Onko se jo suoritettu? Mutta tähän taloon se rosvo ei enää jalallaan astu! Ei koskaan!"

"Etkö voisi hetkeksi jättää tuota juoksuasi, Sidsel?" sanoi Esben.
"Minä juttelisin mielelläni sinun kanssasi."

"En", vastasi Sidsel. "Jos jään paikoilleni, niin siihen minä myös jään. Se mikä on tapahtunut, on tapahtunut, eikä sitä mikään voi muuttaa."

Sinä olit kuitenkin ruvennut johonkin, josta tuskin aavistit, miten se päättyisi!

Ja kuitenkin Lorelei, Erlkönig, keijukuningas, lummekukat suossa ja pöydälläsi sekä satakieli, joka liverteli läpi koko kesäyön, olivat alun pitäin liittäytyneet yhteen tehdäkseen sinut onnelliseksi.

Kun kaksi ihmistä ovat menneet naimisiin, niin rupeavat salaiset, luonnon sekä sielun voimat liikkumaan yhdistääkseen heitä molempia.

Jos se onnistuu, niin kaikki on hyvin, mutta jos ei onnistu, niin sitä pahempi. Mutta usein kun joku sanoo: "Kuinka tuo mies voi kärsiä tuota naista?" taikka "Tuo nainen tuota miestä?" niin osoittautuu, että hän paljon mieluummin olisi voinut pitää suunsa kiinni.

Sillä se nainen tarvitsi juuri sitä miestä päästäkseen elämän läpi ja päinvastoin.

Ei kukaan tullut heidän luoksensa käymään, mutta mitä he siitä huolivat? Heillä oli kyllin toisistansa ja itsestänsä. Ja se aika kyllä tulisi!

Syksyn tultua he tapaisivat taas kaikki toisensa ja sanoisivat: "Kuinka sinä olet voinut?" ja kaikki olisi taaskin entisellään.

Karenin sydäntä kirveli kuitenkin ajatellessaan että tänään oli Esbenin häät Alsissa, ja hän oli lähettänyt sinne häälahjansa ja sähkösanoman.

Hänen mieleensä muistui, etteivät he olleet lähettäneet hänelle mitään, ja kun hän nyt ajatuksissansa kuvitteli perhejuhlaa Alsissa, ja Gyritheä, jota koko suku ympäröitsi ja suosi, niin hän tunsi katkeraa jälkimakua muistellessaan omia häitänsä.

Mitenkä nuori tyttö kuvittelee häitänsä? Morsiustyttöineen, kukkineen, kunniaportteineen, puheineen ja juhlalauluineen.

Hänet valtasi samallainen tunne kuin lapsen, joka on jäänyt makeata ruokaa vaille, ikäänkuin jotain vääryyttä hänelle olisi tehty.

Se muistutti Højemarkea kohoten korkealla rinteellä, joka vietti alas
Itämeren rantaan.

"En ole ennen nähnyt merta", sanoi hän. "Siinä on uutuuden viehätystä, enkä voi koskaan kyllästyä siihen."

"Sen kyllä uskon!" hymyili Karen itsetietoisesti, "missä meri huuhtelisi joka puolta niinkuin Tanskassa?"

Se oli hautakumpu lähellä rantaa. Saksalaiset sanovat sellaista hautakumpua 'Hühnengrab'iksi.

Niin, onhan se hyvä sekin, mutta muutamia vuosia sitten oli se kaivettu esille ja kummusta oli löytynyt tämä kiviröykkiö. Kivitys kulki myöskin kummun ympäri ja nämät vanhan ajan muistot seisoivat nyt ilman sitä maapeitettä, johon tanskalaiset viikingikädet olivat ne verhonneet ja joka oli kätkössään niitä säilytellyt toista tuhatta vuotta.

"Kuuleppas, tuollaisia pyökkimetsiä sinä et iässäsi ennen ole nähnyt", sanoi Karen äkkiä ja painautui Jürgensin rintaa vasten.

"En, sellaisia en ole koskaan nähnyt", sanoi hän myöntäen ja suuteli
Karenin pehmeää poskea, joka oli niin hieno kuin persikan hipiä.

"Ja kaikki nuo pienet leivospesät ylt’ympärillämme!" jatkoi hän. "Ja kalalokit! Katsoppas kalalokkeja! Katsoppas vain niitä, Ruprecht!"

Koko ranta oli täynnä valkoisia, liiteleviä kalalokkeja, eikä vaan ranta, sillä kalalokit ratsastivat noilla pehmeillä, heikoilla hyökyaalloilla, jotka tyrskyävät vasten rantaa ja sukelsivat alas pakenevaan veteen.

Proosallisimmatkin luonteet muuttuvat runollisiksi rakkauden ensi huumeessa ja imevät samoinkuin perhosetkin hunajaa kaikkialta.

Sokea näkee äkkiä elämän kukkaisloisteen, ja hän näkee "pienet leivospesät ylt'ympärillä" ja lemmikit joen rannassa, ja kuuro kuulee kaikki luonnon äänet, peltokanan kaakotuksen, aallon loiskeen, jopa sadepisaran tipahduksen.

"Niin, aivan kuin se alituisesti tahtoisi saada jotakin sanotuksi", arveli Karen. "Mutta kuohuuhan Reinvirtakin."

"Ainoastaan pahalla säällä, tai silloin kun tuulee, tai keväällä lumen sulaessa ja vedenpaljouden painaessa. Mutta se voi solua niin hiljaa ja äänettömästi eteenpäin, ikäänkuin Reinin haltia nukkuisi. Sitä ei koskaan meri tee."

Jürgensinkin, niinkuin kaikkien reiniläisten mielikuvitus oli täynnä satuja, hänen veressään oli hiukan "joutsenritarin" romantiikkaa; hän kertoi Rolandseckistä ja Nonnenwerthistä ja kaikista verisistä rakkausjutuista ritariajalla.

"Niin, mitä kaikkea on tapahtunutkaan Reinin varrella, kuinka paljon siellä on taisteltu, rakastettu ja surtu!" sanoi Jürgens.

Hän näki selvänä edessään vihertävän Reinin ja kaikki rauniot sen molemmilla kupeilla, — mielellään hän kerran näkisi ne kaikki, mutta sitten hän vuorostaan alkoi kertoa Hagbartista[7] ja Signestä, kuningas Valdemarista ja Tovelilista.[8]

Heidän istuessaan ja kertoessaan vanhoja satuja ja meren säestäessä niitä kohinallaan, ilta kallistui jo yöhön.

Hän palasi kotiin myöhäisestä maatyöstään ja niinkuin runoilija sanoo: "ei jalka nopsana noussutkaan.”[9]

Vaikka Karen ei voinut sitä sanoiksi lausua eikä edes itselleenkään oikein selvittää, niin hän tunsi sittenkin hämärästi, että tuo mies, joka kulki siinä niin vankkana ja rauhallisena, aivan kuin sotilas, joka seisoo tuolla ylhäällä Frederitzissä ja liehuttaa pyökkilehväänsä,[10] oli sittenkin niiden samojen viikingien jälkeläinen, jotka kaikkialla Tanskan hautakumpujen alla lepäävät viimeisessä levossaan.

Hän tunsi äkkiä olevansa niin hyvässä turvassa. Vakavalta paikaltansa, ikivanhalta kiviröykkiöltä, hänellä oli laaja näköala kaikkialle, hän näki meren, jonka aaltoja hänen esi-isänsä haaksillansa olivat kyntäneet, hän näki maan, jota hänen esi-isänsä olivat verellänsä kastaneet ja johon hänen kansansa historia oli jättänyt katoamattomat jälkensä.

"Niin, niin, kun ihmiset vaikenevat tai valehtelevat, pitäisi kivien puhua", sanoi hän.

Ja sitten hän kertoi Jürgensille, kuinka riimukirjoitukset yli koko maan, yksin Hedeby-kivilläkin olivat katoamattomina todisteina siitä, että tanskalaiset aina olivat omistaneet maan aina Slieniin asti. Hän aloitti Tanskan historian opetuksensa, jota hän, niinkauan kuin kesää kesti, joka ilta jatkoi ylhäällä kiviröykkiöllä.

Karen lämpeni puhuessansa, hänen poskensa hohtivat ja hänen silmänsä leimahtelivat, ja Jürgens tarttui kiinni hänen vilkkaasti liikkuviin käsiinsä ja sulki hänen suunsa suuteloilla, ja Karenin mielestä kaikki oli hyvin ja Jürgens täysin vakuutettu hänen puheestansa.

Mutta Jürgens ei huomannut muuta, kuin että Karen oli vilkas ja ketterä kuin pieni kissanpoika. Pyöreä ja ihastuttava pehmeine, kiemailevine liikkeinensä, leuvassa pieni syvennys, suu herkkä ja poskissa syvät hymykuopat.

Hänen äänessään oli omituinen kuhertava sointu ja Jürgens nimitti häntä sen tähden pieneksi, suloiseksi metsäkyyhkykseen.

Siten aluksi kaikki kävi hyvin, mutta kun rouva Grunnetin ja nuoren parin kotiintulo Alsista läheni, joutui Karen levottomuuden valtaan.

Sitä varjoa, jonka Jürgens hänen elämäänsä oli heittänyt, hän ei toisin voinut itse huomata, sillä rakkauden loiste sen heti karkoitti, mutta joka tapauksessa hän kävi varjossa näkemättä sitä.

Se alkoi siten, että Jürgens huomasi Karenin välttävän hänen huonettansa. Hän ei tahtonut istua siellä.

"Pelkäätkö sinä keisaria ja keisarinnaa?" kysyi Jürgens piloillansa. "Minähän katselen mielelläni tanskalaista kuningastasi ja kuningatartasi, ne ovat kaunista väkeä, eivätkä ne tuota vähintäkään harmia minulle."

"Siinäpä se", vastasi Karen. "Ne eivät ole koskaan sinulle harmia tuottaneet."

Hänen oli helpompi hänen, joka oli voittaja. Täytyihän antaa voitetun pitää jotakin hyvänänsä.

Eräänä päivänä pystytettiin lipputanko pihamaalle. Karen katseli työtä hämmästyneenä.

"Kelle sinä aiot liputtaa?" kysyi hän hengästyneenä, kun hän huomasi miehensä ottavan Saksan lipun esiin.

"Tänään on maaneuvoksen[11] syntymäpäivä", vastasi hän, "ja kun maaneuvos ajaa tästä ohi, niin enhän minä saksalaisena voi olla liputtamatta."

Hän nosti lipun. Vitkalleen se kohosi tangossa, kerran tuuli sitä läimähytti ja se oli ylhäällä liehumassa.

Karen ei sanonut sanaakaan, mutta hän kalpeni äkkiä, meni huoneesensa, peitti kasvonsa käsiinsä ja purskahti itkemään.

Se näkyi kauas ympäristöön. Hänen häpeäänsä kaikki tuulet nyt liehuttivat — se näkyi yli koko paikkakunnan.

Ja kaikki ihmiset toisissa Preussin lippua ja kaikki, jotka kulkivat ohitse, pysähtyivät ja osoittivat sitä sanoen:

Oi, miksei äiti tullut hänen luoksensa? He olivat aivan varmaan jo palanneet kotiin!

Oliko hän heidän mielestään jo kuollut ja kuopattu? Eikö Gyrithekään häntä säälinyt?

Karen kuuli Jürgensin tulevan ja hän pakeni puutarhaan. Tällä hetkellä, totta tosiaan, hän ei olisi voinut ystävällisesti puhua hänelle!

Hän puristi nyrkkiin kätensä, mutta se ei auttanut, sillä hän oli itse syypää kohtaloonsa. Kun Karen tuli sisään, huomasi Jürgens, että hän oli itkenyt. Jürgens, niinkuin sanottu, oli kelpo mies ja pehmeä mieleltänsä. Säästihän hän häntä ja otti huomioon hänen tahtoaan kaikessa, missä hän saattoi sitä tehä.

"Samasta sarvesta, pikku Karen! Koska minä puhun tanskaa enkä saksaa sinulle mieliksi, niin et sinäkään saa vastustaa, kun minä nostan oman lippuni tankoon. Minä lupaan sinulle, että teen sen niin harvoin kuin mahdollista, mutta meidän suurina juhlapäivinämme en voi olla sitä tekemättä."

Mutta miksi ei äitiä kuulunut? Vähä väliä Karen keskeytti työnsä ja kuunteli, eikö pihalta kuuluisi vaunujen ratinaa ja askeleita portailla.

Vaan ei! Päivät menivät, eikä kukaan tullut. Ei edes minkäänlaista sanaa saapunut.

Joka ilta auringon laskiessa hän seisoi kummulla puutarhan kulmauksessa, varjosti kädellä silmiään ja katseli kaihomielellä länttä kohti.

Højemarke oli alhaalla laaksossa. Karen ei voinut nähdä edes rakennusten piippujakaan, mutta kun kyyhkysparvi äkkiä pyrähti lentoon, niin Karen tiesi, että ne olivat Højemarken kyyhkysiä ja siellä hänen kotinsa oli.

Haudankaivaja Madsen kulki usein ohi, Karenin siinä seisoessa. Hän ei nähnyt Karenia — Karen näet seisoi hyvässä piilossa — mutta hän oli menossa kirkolle iltasoittoa varten.

Jos Madsen ei olisi ollut niin hyvä tanssija, niin hänen haudankaivuutoimensa olisi tehnyt hänet alakuloiseksi.

Sillä kun hän seisoi hautaa kaivamassa, niin hänen levoton päänsä työskenteli kilvan hänen käsiensä kanssa ja hän muodosti itselleen oman käsityksensä elämästä ja kuolemasta.

Mutta eipä yksin tanssi virkistänyt hänen mieltänsä, vaan etupäässä kellonsoitto.

Niin, nuo vanhan, hyvän ajan kellot! Ne, ne olivatkin hänen toimensa ylentävänä puolena.

Kun hän seisoi ylhäällä tapulissa, niin korkealla yläpuolella kaikkea sitä tomua, jonka kanssa hän virkansa puolesta muuten joutui niin läheiseen tekemiseen — sitä tomua hän saattoi kärsiä yhtä vähän kuin Sidselkään! — tunsi hän vapautuvansa kaikesta maallisesta ja sai "uskon varmuuden."

Madsenilla oli vapaa näköala joka puolelle ja kellojen ääni kajahteli hautojen yli, yli koko maan, aina iltaruskotukseen saakka.

Se oli ainoa tanskalainen jumalanpalvelus, jota näihin aikoihin pidettiin pitäjässä, Jumala paratkoon.

Sillä sitä kehnoa tanskalaista saarnaa, jota saksalainen pappi tarjosi, ei tosiaankaan monine ääntämis- ja kielivirheineen voitu jumalanpalvelukseksi sanoa.

Mutta kirkko oli tanskalainen, kellot olivat tanskalaisia ja hän, joka niitä liikutteli, oli tanskalainen!

Jos hän soitti hautajaiskelloja saksalaiselle oikeuspalvelijalle tai saksalaiselle alituomarille, niin silloinpa kellon kieli löi tuomiopäivän-iskujaan, julistaen malmikielellään koko maailmalle: "sillä hetki tulee, jona kaikki ne, jotka haudoissa ovat, saavat kuulla hänen äänensä; ja pitää tuleman edes ne, jotka hyvää tehneet ovat, elämän ylösnousemiseen, mutta jotka pahaa tehneet ovat tuomion ylösnousemiseen". Käsi, joka veti köyttä, ei tuntenut sääliä eikä anteeksi antoa. Mutta ollappa vainaja tanskalainen!

Hyvä Jumala kuinka hellävaroin käsi silloin köyttä liikutti, ikäänkuin kehtolaulua olisi laulettu, niin että vainaja saattoi levätä oikein pehmeästi ja levossa!

Enpä voi sanoa, huomasivatko muut eroa hänen soitossansa, mutta kylläpä pitäjällä kuultiin sanottavan:

Karen seisoi kauan paikoillansa, niin kauan kuin iltakellot soivat, siksi kuin viimeinenkin ääni oli vaiennut; kerran vielä hän näki kyyhkysten pyrähtävän ilmaan Højemarken yläpuolella, sitten hän astui alas kummulta silmät kyynelten vallassa.

Eräänä päivänä — Jürgens oli silloin ulkona — otti Karen vaatteet päälleen ja hiipi ulos aitauksia pitkin.

Hän ei ollut uskaltanut mennä maantielle siitä saakka kuin hän joutui naimisiin, ei jalan eikä ajaen, sillä hän oli pelännyt, että häntä osoitettaisiin sormella ja sanottaisiin: "Tuossa hän on!"

Enimmin hän pelkäsi kohtaavansa jonkun Højemarkesta tai
Borrisgaardista! Etenkin hän pelkäsi eno Borriksen katsetta!

Hän seisoi nyt puutarha-aidan takana ja tirkisti säleiden lomasta niinkuin paradiisista ulosajettu.

Vain molemmat kalskuttelevat haikarat näkivät hänet pesästänsä, mutta he eivät ilmaisseet kellekään mitä he näkivät. He vain tekivät omat huomionsa sen johdosta.

Kaikki oli siellä entisellään: ruusut, ruohokentät, aurinkokello ja hiekoitetut käytävät. Kaikki oli sellaisenaan, kuin siellä oli tapana olla: hyvin hoidettuna, somana ja sievänä.

Hän kuuli Sidselin sulkevan ovia sisällä. Jospa hän vain olisi nähnyt
Sidselin! Ja äidin! Vilahdukseltakin vain!

Äkkiä hän kuuli Gyrithen sointuvan äänen laulavan tuttua, rakasta alsilaislaulua:

Hän nauroi ja itki yhtä aikaa ja tarttui vaistomaisesti kiinni aidan säleesen, niin että aitaus aivan tärisi hänen käsissänsä.

Aivan oikein! Tuolta tuli Gyrithe kudin kädessä toisella puolella ruohokenttää. Hän astui edes takaisin, niinkuin se, joka on paikalla kotiutunut ja Esben paitahihasillaan (hän oli varmaan käynyt hevosia jaloittelemassa) piteli häntä uumilta kiinni.

He tulivat toimeen ilman häntä; ikäänkuin häntä ei koskaan olisi ollut olemassa. Poissa silmistä, poissa mielestä!

Hän seurasi heitä nälkäisin katsein, kadehti Gyritheä, koska hän oli anastanut hänen paikkansa kodissa ja kadehti heitä kumpaistakin, — ei sentähden, että he olivat enemmän toisiinsa rakastuneet, kuin mitä hän ja Jürgens olivat olleet, vaan —

Olivat olleet! Tuo ajatus häntä kauhistutti. Vaan äiti, äiti! Eihän hän toki ollut sairas? Äkkiä Hektor alkoi haukkua.

Ikäänkuin murtovaras, joka työssä tavataan, pakeni hän pois, mutta
Hektor ilosta vonkuen hyppäsi aitauksen yli hänen jälkeensä.

Pähkinäpensaikon takana kääntyi Karen taaksensa, polvistui maahan ja kiersi käsivartensa uskollisen elukan kaulaan ja kätki kasvonsa sen pörröiseen turkkiin.

"Oi Hektor, rakas vanha Hektor! Mene takaisin Højemarkeen! Kotiin
Højemarkeen!"

Karen juoksi eteenpäin pensaikon takana ja peltojen poikki aavistamatta, että hänen äitinsä samaan aikaan astui maantietä myöten Egtvediin. Mutta hän astui vitkallensa.

Olihan tuo matka raskas, vaikka hänen sydämensä oli pakahtua ikävöidessään tytärtänsä.

Hektor pysähtyi ihmeissään ja tuumaili. Vaipuessaan äänettömiin mietteihinsä se heilutti hiljalleen häntäänsä ja katseli pää pystyssä Karenin jälkeen.

Vihdoin se näytti tehneen päätöksensä. Se ulvahti lyhyesti, — ainoa tapa, millä Hektor saattoi vastustaa käsittämätöntä käskyä, — ja sitten se lonkutteli kuono maassa Karenin jäljissä Egtvediä kohti.

Sillävälin, kun Karen astui puutarhan kautta "piseleen" [vierastupaan] seisoi rouva Grunnet siellä.

Hänen sydämensä lakkasi sykkimästä sekä pelosta että ilosta. Mutta samassa hänen aivojensa läpi kulki ajatus:

"Jumalan kiitos, että Jürgens on ulkona!" Mutta kuinka vaikeata on, jos kerran sulku on rakennettu kahden ihmisen välille, varsinkin jos nuo kaksi ovat toisiaan hyvin lähellä, saada tuo sulku puhkaistuksi!

Tytär oli hämillänsä. Pikku Karen oli aina ollut niin vastahakoinen anteeksi pyyntöön, hänen oli vaikea tunnustaa erehdystään ja väärintekoaan.

Äiti tiesi sen paremmin kuin kukaan muu, mutta juuri sentähden hän nyt toivoi, että Karen ottaisi ensimäisen askeleen; se oli Karenin velvollisuus, sillä hän oli tuottanut heille kaikille surua.

Mutta miehensä tähden Karenin täytyi tekeytyä niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.

Ja siinä he seisoivat erillään toisistaan, nuo kaksi ihmistä, jotka ikävöitsivät toistensa syleilyä ja katselivat toisiansa.

Senpä vuoksi rouva Grunnetkaan ei kertonut kuinka kaikki kaipasivat
Karenia aamusta iltaan ja joka ainoa päivä.

Rouva Grunnet katseli ympärilleen "piselessä", joksi he nimittivät vieraskutsuja varten varattua suurta huonetta.

Matala katto oli veistetty vaaleaksi lakeeratuista tammilankuista ja
Thorvaldsenin "Päivä" ja "Yö" koristi seinää sohvan yläpuolella.

Rouva Grunnet tarkasteli myös viereistä vierashuonetta, piteli paksuja, kiiltäviä vuodeverhoja, ja astui sieltä somaan arkihuoneesen, jonka seinällä kuningas Kristianin ja kuningatar Louisen kuvat riippuivat ja jossa kaksi Tanskan lippua seisoi peilipylväillä. Lopulta hän halusi myös nähdä Jürgensin huonetta.

"Ei, äiti, ei sinne", sanoi Karen kiireesti. "Palvelija ei ole ehtinyt sitä vielä siivota."

Rouva Grunnet ei vastannut mitään, ja meni lopulta kyökkiinkin, sillä kaikkia oli katsottava ruokasäiliöstä alkaen aina kellariin asti.

Mutta kaiken aikaa Karen kävi ja teeskenteli, sillä hänestä tuntui ikäänkuin äiti kiertäessään ympäri taloa, olisi tahtonut talon haltioilta urkkia ja tiedustella, oliko todellakin isännän ja emännän suhde sellainen kuin sen olisi pitänyt olla.

Siksipä hän asetti molemmat kätensä suojelevasti eteen, samoinkuin usein kädellä varjellaan lyönnistä kipeätä tai hellää kohtaa.

Joka kerta kääntyessänsä kohtasi hän äitinsä huolestuneet ja surulliset silmät.

Karen ei tahtonut kysyä mitään, mutta rouva Grunnet aavisti kuitenkin, mitä hän mieluimmin tahtoi tietää ja kertoi, kun viiniä ja kakkua oli sisään tuotu, häistä Alsissa, eno Borriksen erinomaisesta puheesta, kauniista laulusta morsiamelle, jonka Esben itse oli sepittänyt, sekä erinomaisista morsiuslahjoista.

Kaikki suli yhteen Karenin korvissa. Hän kuuli kaikki, eikä kuitenkaan mitään.

"Etkö jää illalliselle, äiti?" kysyi Karen, ja hänen sydämensä sykki niin rajusti, että hän pelkäsi äidin sen sykintää kuulevan.

Karenin ei tarvinnut vastata, sillä samassa Hektor hyppäsi vasten rouva
Grunnetia.

Vaikka siitä olisi henki riippunut, ei sittenkään Karen olisi voinut myöntävästi vastata.

Mutta kun hän jäi yksin portaille, ja katsoi äidin jälkeen, joka astui kujaa myöten Hektor tottelevaisena kintereillä, niin hän olisi voinut huutaa ääneensä:

"Niin, niin, tervehdi heitä kaikkia! Kaikkia! Tervehdi Esbeniä! Tervehdi Gyritheä! Tervehdi Sidseliä! Tervehdi kyyhkysiä! Tervehdi hevosia! Tervehdi lehmiä!"

Ei, kymmenen kertaa parempi, jollei äiti yhtään olisi tullut, kuin että hän tuollaisena tuli!

Rouva Grunnet tuli joka viikko, mutta se ei siitä parantunut.
Pakonalaisuus oli yhtä sietämätön.

Hän lähetti ensi alussa terveisensä Jürgensille, ja lopulta hän tuli silloinkin kun Jürgens oli kotona. Hän oli arka käytöksessään, mutta kohtelias, he puhuivat vain joutavista asioista eikä mikään heidän väliään pilannut.

Tässä kohdin rouva Grunnet oli ottanut ensimäisen askeleen, mutta Karen saattoi tuskin kuunnella heidän keskustelujansa, sillä hän tiesi parhaiten, kuinka raskaalta tuo askel oli tuntunut.

Rouva Grunnet vältti aina Jürgensin huonetta, ikäänkuin hän olisi aavistanut tuottavansa tuskaa tyttärelleen näkemällä keisarin ja keisarinnan kuvat seinällä, eikä kukaan häntä kehoittanutkaan menemään sinne.

Mutta että ne kuvat olivat seinällä, sen hän piti aivan varmana asiana, koska Karen aina oli sulkenut oven hänen tullessaan Egtvediin.

Se huone muuttui vähitellen Siniparran huoneen kaltaiseksi, sillä kaikki sitä karttoivat paitsi reiniläinen itse, joka tunsi vasta olevansa oikeassa ympäristössään, kun hän yksin piippuinensa sai istua siellä, suuri, saksalainen vaahtoava olutseideli edessänsä.

"Miksi sinä et tule kotiin käymään, Karen?" kysyi rouva Grunnet kerran, kun he olivat kahden kesken.

"Minä en voi", sanoi hän tuskallisella äänellä. "Esben on sanonut minua kunniattomaksi. Ja minne Jürgens ei saa tulla, sinne en suinkaan minäkään voi jalallani astua."

Vihdoin jonkun ajan kuluttua sai Karen kysytyksi, juuri kun äiti oli lähdössä:

Jokin kysymys näytti joka päivä olevan Karenin huulilla, mutta hän ei uskaltanut sitä tuoda esiin.

Hän olisi tahtonut kysyä joko Valdemar oli palannut kotiin, mutta hän häpesi sitä.

Nimismies Thiermann Røddingistä kirjoitti yksityisen kokoushuoneen johtokunnan jäsenille, ettei hän enää sietäisi heidän palveluksessaan Tanskan alamaisia.

Sumu laskeutui yli maiden. Irtaantuneina säpäleinä se hajautui ja tiheni jälleen yhteen.

Ei kukaan ollut ajanut viimeistä lyhdettä heille, eivätkä he olleet kellekään vieneet heidän viimeistä lyhdettänsä!

Kaikki ajoivat heidän talonsa ohi, ei kellään ollut asiaa Egtvediin. He eivät saaneet vähintäkään osaa iloisesta elonkorjuuriemusta.

Karen muisti edellisen syksyn. Ajatuksissaan hän näki Valdemarin ylhäällä elokuormalla ja kuuli Esbenin laulavan:

Kun Karen seisoi kummulla puutarhassa ja kuunteli haudankaivaja Madsenin iltasoittoa ja huomasi savun kohoavan Højemarken piipuista, joita hän ei voinut nähdä, oli hänellä kuitenkin yksi toveri mukanansa, joka uskollisesti istui hänen vieressänsä, nimittäin Hektor.

Hektor oli hänen ainoa lohduttajansa ja uskottunsa. Hänelle hän vuodatti kaiken tuskansa ja kaiken kaipuunsa. Hän ei ilmaisisi häntä eikä juoruaisi ja hän sai osakseen kaikki ne suutelot ja rakkauden osoitteet, jotka olivat äidille aiotut.

Karen odotti lasta ja Jürgens oli hänelle hyvä ja hellä niinkuin aina ennenkin. Siinä suhteessa hänellä ei ollut surun syytä.

"Karenilla on koti-ikävä", ajatteli Jürgens, "niinkuin useilla nuorilla vaimoilla, kaikkein onnellisimmillakin ensi aikoina. Hän olisi kärsivällinen hänen kanssansa, sillä se katoaisi kyllä aikaa voittaen ja mitä kaikkeen tanskalaisuuteen tuli, — no niin, pitihän voitettuja kohdella jalomielisesti."

Ylpeydentunne valtasi Jürgensin ja hän ojensi vartaloaan ja heitti vaistomaisesti olkapäitään taaksepäin. Hän astui lujin askelin lattialla edes takaisin.

Voitetut. Turhaan hän ei ollut preussilainen husaari ollut. Sotilas oli imeytynyt hänen vereensä. Eihän hän voinut toivoa tyhjäksi ainoatakaan voittoa, jonka hänen kansansa oli saavuttanut. Täällä hän oli voittaja, koska hänen kansansa oli voittanut.

Mutta oikeudenmukainen tulee olla. Ei pidä ihmetellä, vaikka tanskalaiset eivät iloitsekkaan tästä voitosta. Hän miltei omisti heidän tunteensa, eikö hän itsekkin olisi samanlainen heidän asemassansa? Mutta enimmin hän sääli omaa pientä, kiihkeää Kareniaan, ja sentähden, kun poika oli syntynyt ja Karen tuskin kuuluvalla äänellä sanoi:

"Oi, anna hänen nimensä olla Kai! Se oli sekä minun isäni että isoisäni nimi", niin Jürgens suuteli häntä isänilossansa ja vastasi:

"Niin, olkoon hän Kai! Mutta seuraavan nimeksi me panemme Ruprecht, isäni ja minun mukaan. Enempää sinä et voi vaatia, Liebchen!" [armas].

Jürgens oli äärettömän onnellinen ja lähetti heti ratsain sanan rouva
Grunnetille.

Mutta kun äiti tuli ja kumartui Karenin puoleen, niin Karen ei voinut enää hillitä itseään. Jääkuori suli, hän purskahti itkuun, kiersi kätensä äidin kaulaan ja painoi päänsä hänen rintaansa vasten.

Se itku oli vapautuksen itkua. Karenin itkiessä haihtui hänen tuskansa ja sydänsurunsa.

Rouva Grunnet ymmärsi häntä, vaikka ei sanaakaan lausuttu. Ei siihen tarvittu sen enempää. Eikä siitä ollenkaan puhuttu. Mitä hyötyä siitä olisikaan ollut?

Äidin suudelmassa Karen tunsi anteeksiannon paljoa paremmin, kuin jos äiti olisi sanonut: "Minä annan sinulle anteeksi."

Rouva Grunnet nosti lapsen Karenin luo, mutta hän ei käsittänyt levotonta, jännitettyä katsetta, jolla Karen, voimatta nostaa päätään tyynyltään, tarkasteli pienokaisen kasvoja.

Karenin mielestä poika oli Esbenin näköinen, vaikka sitä oli vielä aivan mahdotonta huomata.

"On, hän on, hän on suostunut! Kysy häneltä!" Karen oli väsynyt ja sulki silmänsä. "Onko se totta", kysyi rouva Grunnet Karenin nukkuessa, "että pojan nimeksi tulee Kai?"

"On, on kylläkin", vastasi Jürgens, joka yhä oli loistavalla tuulella.
"Ensiksi maalle kunnia! Sitten tulee minun vuoroni!"

Karenille koitti oikea juhla. Rouva Grunnet tuli joka päivä ja hoiti häntä omin käsin ja joka päivä hän toi jotakin hyvää mukanaan.

"Nämät on Sidsel tehnyt", kertoi hän. "Hän oli niin peloissaan, etteivät leivokset olisi kyllin kevyitä ja mureita, sillä häneltä ei ole unohtunut, että sinulle oli mieleen, kun ne narisivat hampaissa." Karen hymyili kesken kyyneleitä. "Rakas, rakas Sidsel! Kiitä häntä! Tuo herttainen vanha sielu!"

Toisella kertaa toi rouva Grunnet mukanaan vieläkin suuremman yllätyksen, nimittäin Gyrithen.

Gyrithe oli aivan entisensä kaltainen; hän otti elämän iloisesti ja reippaasti ja oli aina hyvällä tuulella. Yksin hänen näkemisensäkin tuotti virkistystä ja iloa. Hänen mukanaan virtasi huoneesen aina suloinen metsäkukkien tuoksu.

Gyrithen mielestä sairas ei voinut kestää mielenliikutusta, ja sentähden hän tekeytyi niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.

"Kun sinä pääset ylös, niin sinä lähdet ajelemaan ja sittepä meillä on hauska päivä Højemarkessa. Sen sinä kaiketikin voit."

"En, sitä minä en voi", vastasi Karen vitkalleen. Hän yleensä ei ollut niitä, jotka "kaiketikin voisivat jotakin."

"Sitten me lähetämme Esbenin siksi päiväksi pois kotoa", selitti
Gyrithe. "Sillä hänellä on yhtä kova niska kuin sinullakin."

"Niin, siten on teitä kohdeltava", vakuutti Gyrithe. "Se niska on taitettava, ennenkuin teitä saadaan sopimaan."

Jürgens vältti mielellään Gyritheä. Hänen voimakas, rohkea persoonallisuutensa vaikutti vastenmielisesti Jürgensin haaveilevaan, hiukan saksalaishempeämieliseen luonteesen.

"Tahdotko sinä kantaa poikaa ristille, äiti?" kysyi Karen eräänä päivänä vitkastellen ja odotti tuskallisessa jännityksessä vastausta.

"Tietysti äiti sen tahtoo", puuttui Gyrithe puheesen "ja minä anon alamaisimmasti saada olla kummina."

"Oi, Gyrithe, sinä olet kuitenkin herttaisin ihminen koko maan päällä!" huudahti Karen ja kietoi kätensä hänen kaulaansa. "Sinähän keräät tulisia hiiliä minun pääni päälle."

Rouva Grunnet ja Gyrithe seisoivat syvästi liikutettuina ja katselivat häntä.

"Jürgens tahtoo itse olla kummina", sanoi vihdoin Karen ja katsoi ylös; raskas paino oli pudonnut hänen sydämeltään. "Äiti", hän vaikeni hetkeksi kahden vaiheilla uskaltaisiko hän jatkaa, "luuletko, että eno Borris tahtoisi ruveta minun poikani kummiksi?"

Borris hämmästyi, kun hänen sisarensa seuraavana päivänä esitti hänelle
Karenin pyynnön.

"Sano hänelle", sanoi hän vihdoin, "että pikku lapsen ei pidä kärsiä äidin hairahduksen vuoksi. Minä tulen kirkkoon saapuville, mutta minä en tahdo istua sinun vävypoikasi pöydässä."

Kun rouva Grunnet vei perille Borriksen vastauksen, niin Karen vain nyökkäsi päätään eikä vastannut mitään.

Oli kostea huhtikuun päivä. Sade tihkui maahan, ikäänkuin se olisi tahtonut ottaa osaa ristiäisiin.

Olihan nyt kevät olevinaan, mutta nyrpeästi katseli kevät kaikkea kaikkialla.

Jürgens nosti lapsen kunniaksi Saksan lipun, — ei hän sillä mitään pahaa tarkoittanut, olihan se aivan luonnollista, kun isä kuitenkin oli saksalainen, — mutta kun Karen äkkiä avasi ikkunan, ja suruissaan pyysi: "Älä tee sitä! Oi, älä tee sitä!" niin hän laski sen maahan, kääri sen kokoon ja kantoi sisään.

Vaan tietenkin! Täytyihän hänen ottaa huomioon Karenin perhettä, joista kaksi oli lupautunut päivällisille. Raha-asioissa he olivat hyvin häntä kohdelleet; muuta hän ei voinut sanoa.

Pieni, synnynnäinen eteläjyllantilainen, joka tulisi kantamaan Jürgensin nimeä, oli tyytymätön sekaviin oloihin, joihin hän oli joutunut ja huusi heidän ajaessaan Egtvedistä aina kirkolle saakka.

Karen sätkähti, niinkuin vain rikoksellinen voi sätkähtää, nähdessään enonsa.

Hän ojensi Karenille kätensä ja auttoi hänet alas, mutta hän ei sanonut sanaakaan ja nyökkäsi vain päätään Jürgensille.

Ristiäisten aikana Karen itki kovasti ja koko hänen käytöksensä enoa kohtaan, joka ainoa liikkeensäkin oli niin nöyrä, ikäänkuin hän hiljaisuudessa olisi tahtonut pyytää anteeksi sen, minkä hän enoa ja Valdemaria vastaan oli rikkonut. Jos hän vain olisi rohjennut kysyä häneltä, oliko Valdemar palannut kotiin!

Kirkon ulkopuolella nousi Borris heti vaunuihin ja ajoi pois, rouva
Grunnetin ja Gyrithen ajaessa Egtvediin.

Kun he kulkivat Højemarken ohi, veti Karen harson silmilleen. Voisihan sattua, että Esben seisoisi ikkunassa taikka juuri silloin astuisi pihan poikki.

Karen repi harson syrjään ja näki Sidselin seisovan avonaisessa ovessa ja pudistavan päätänsä kaikelle maailman surkeudelle, niinkuin hänellä oli tapana tehdä.

"Pikku olento raukka!" mutisi Sidsel, "pikku olento raukka! Kuinka paljon pahaa sinä saat kokea!"

Sievästi katetulla päivällispöydällä Egtvedissä seisoi Karenin kaksi pientä Tanskan lippua jalustoillaan.

Jürgens ei sanonut siihen mitään. Hän oli tänään niin iloinen, että hän saattoi kaikkeen mukautua.

Kun siksi tuli, niin oli hän kuitenkin isäntä talossa, ja saattoi kieltää milloin hän itse tahtoi.

"Kyllä kai Jürgensin asema sittenkin on vaikea", sanoi Gyrithe, kun he illalla tulivat kotiin, "eikä hänen ole niinkään helppo mukautua yhteen ja toiseen."

"Sepä vielä puuttuisi!" murisi Esben. "Onhan kaikki edut hänen puolellansa. Kaikki ne rahat, jotka hän sai, ovat kai tehneet hänet niin kärsivälliseksi kuin enkelin. Mutta kuinka saatoit sinä, Gyrithe? Kuinka sinä saatoit?"

"Tunteako sääliä vastanainutta paria kohtaan, joka niin takaperoisesti on naimisiin joutunut? Niin, ajatteleppas! Etkö usko, että Karen tarvitsee myötätuntoisuutta? Luuletko, että hän riemuitsee ja on iloinen? Ja miehestä minä vain sanoin, että hän on kärsivällinen. Olisitpa sinä siinä, Esben!"

Mutta kun Karen kerran kuuli Jürgensin hiljaa istahdettuaan kehdon ääreen laulavan Mozartin ihanaa kehtolaulua: "Schlaf ein mein Prinzchen, schlaf ein!" [Nuku prinssini, nuku!] niin se vihloi häntä, ja Jürgenskin huomasi, ettei se ollut hänelle mieleen.

Se meni kuitenkin liian pitkälle! Olihan Jürgens hyväntahtoinen, mutta — — —

Siveellinen momentti heidän lemmensuhteessaan oli muuttunut lihaksi ja vereksi.

Sen sijaan että lapsi olisi yhdistänyt heitä, se eroitti heitä. Toinen pelkäsi toista, että hän henkisesti sen häneltä riistäisi.

Näkymätön muuri alkoi kohota heidän välillensä. Se korkeni korkenemistaan, ja tiheni tihenemistään.

Avioliitonhan pitäisi olla puhdas ja selvä suhde, turvallisuuden ja levon tuottaja, jossa ei olisi ainoatakaan salattua poimua.

Sen ei pitäisi olla sellainen suhde, jossa alituisesti elettäisiin sotajalalla, jossa aina oltaisiin varuillaan ja vakoiltaisiin mahdollista vihamielistä salatuumaa, jossa aina salamurhalla uhattaisiin kurjaa onnea.

Mutta sellaisia kaloja saadaan kuin ongitaankin. Karen oli itse omalla kädellään avannut viholliselle kodin oven ja kohteliaasti pyytänyt häntä astumaan sisään, niin, tarjonnut hänelle paikan itse pöydän päähän, ja sitten vieras oli kuolettavan kätensä laskenut kaikkialle!

Vaikka kummaltakin puolelta oli rehellisesti koetettu tulla toisiaan puolitiessä vastaan ja pitää onnesta kiinni!

Sillä he koettivat sitä todellakin joka ainoa päivä koko voimallansa, mutta se murtui kuin hapras lasi heidän käsissänsä.

Joka aamu he heräsivät ja joka ilta he panivat maata sillä vahvalla päätöksellä: "Minä tahdon olla pitkämielinen! Sillä toisin eivät asiat voi olla". He olivat molemmat kunnon ihmisiä. Mutta olosuhteet olivat heitä vahvemmat. Melkein joka hetkipäivässä luonto teki heille kepposet, ja heidän aikeensa menivät tyhjiin.

Sitä myöten kuin pikku Kai rupesi puhumaan ja kasvoi suuremmaksi, syntyi taistelu, olisinpa vähällä sanonut: elämästä ja kuolemasta, Jürgensin ja Karenin välillä.

Mutta Karen oli voimakkaampi; hänellä oli äidinkieli ja lapsen syntymämaa turvanansa.

Jürgens oli kelpo mies, mutta jos hän ei olisi ollut myöntyväinen, niin toinen ääni olisi pilliin tullut.

Jürgens katkeroitui, niinkuin heikompi ainakin vahvempansa suhteen, kun hän tuntee joutuvansa alakynteen.

Ja kun Kaikin vähitellen tahtoi saattaa äänensä kuuluville tässä maailmassa, niin eihän voi isää moittia, vaikka hän ei kauemmin voinut lupaustaan pitää ja olla saksaa puhumatta.

Tosin haudankaivaja Madsen väitti, ettei Jürgens uskaltanut sitä tehdä äidin kuullen, vaan että hän salavihkaa sitä teki ollessaan yksin pojan kanssa ulkona. Isäntärenki Klaus ja karjanhoitaja Jens olivat sen sanoneet.

Eräänä päivänä pöydästä noustua meni pikku Kai Karenin luo, suuteli häntä ja sanoi:

"Kiitos ruo'asta, Kai, niin sitä sanotaan", sanoi Karen lyhyesti ja lisäsi katsoen mieheensä: "Täällä hän on syntynyt. Pitäähän hänestä toki tulla eteläjyllantilainen."

"Jumala sen tietää!" sanoi Jürgens. "Maailma on suuri. Ei sitä aina yhdellä kohtaa olla. Minä en ole täällä syntynyt."

Karen säikähti. Mitä hän sillä tarkoitti? Ei, kaikesta tuosta tuskasta hän ei voinut kenenkään kanssa puhua. Se olisi ollut väärin miestä kohtaan; yksin hänen täytyi se kestää.

Joka päivä Karen tuskallisesti tarkasteli, olisiko lapsi henkisesti tai ruumiillisesti isänsä kaltainen.

Jumalan kiitos, päivä päivältä hän huomasi hänessä yhä enemmän Esbenin rakkaiden, uljaiden kasvojen muotoisuutta!

Joka kerta kun hän tuon yhtäläisyyden huomasi, sulki hän Kain äärettömässä riemussa syliinsä. Hänen vertansa! Hänen tanskalaista vertansa joka ainoa pisara hänessä.

Ja tuota veljeä, kuinka suuresti hän häntä rakasti, vaikka tämä olikin niin kova hänelle.

Hän ei ollut enää mikään kiihkeä, kuumaverinen lapsi, vaan kypsynyt ja kokenut nainen, ehkä juuri sentähden enemmän kypsynyt, että kova koettelemus oli hänestä itsestään lähtenyt. Kiirastulikin voi muuttua siunaukseksi, kun sen on voittanut.

Hän ei enää suruissaan murehtinut lankeemistaan, vaan hänen voitettavakseen oli astunut uusi päämäärä, uudelleen kohottamisen päämäärä.

Tuo päämäärä oli hänen rakas poikansa ja Egtved. Poika ja talo oli tanskalaisuudelle pelastettava.

Jürgens ei, enempää kuin muutkaan saksalaiset paikkakunnalla, ymmärtänyt maanviljelystä. Mitä apua siitä, jos se Rheingaussa oli sopivaa, kun se ei täällä käynyt päinsä?

Siksipä Karen auttoi häntä talon hoidossa ja sai tarttua työhön sekä ulkona että sisällä.

Onneksi Karenille; sillä pianhan se aika taas koitti, jolloin jokaisen hyvän emännän piti varustaa ruokasäiliönsä.

Naapurit kokoontuivat maistelemaan kylkipaisteja ja makkaroita toistensa luokse ja tuota juhlimista kesti hyvän matkaa uutta vuottakin.

Ja kaikesta tuosta molemminpuolisesta seurustelusta oli Karen nyt suljettu pois.

Armeliaisuuteen vain hän saattoi ottaa osaa, sillä se oli suuri kaikkialla. Jokaisesta porsaasta ja lehmästä, jota lähiseuduilla teurastettiin, annettiin runsaita paloja köyhän säkkiin.

"Ei ole niin tarkkaa lukua makkarasta teurastusaikana", sanoi Mogens
Dahl, kyläteurastaja, joka oli korvaamaton mies joka talossa.

Hänen ei ollut niinkään helppo ehtiä hävittää maailmasta kaikki ne siat ja lehmät, joiden surmaaminen hänelle toimeksi annettiin.

Sillä hän oli ollut ajurina tanskalaisessa tykkiväestössä ja hänessä oli jotakin sotilasmaista aina harmaista viiksistään jäykkään ryhtiinsä asti, joka näytti vaativan vastaantulijaa pois tieltä, kun hän teurastuskirves olalla kulki tietä myöten.

Mutta sitten tapahtui jotakin muuta, joka niin kokonaan valtasi Karenin mielen, että hän joksikin aikaa melkein unohti talon hoidon.

Valmistukset vaalia varten vuonna 1898. Ne alkoivat valtioministeriön, se on: ruhtinas Hohenlohen ja v. Miquelin käskykirjeillä, jonka Thielen, Bosse, vapaaherra von Hammerstein, Schönstedt, vapaaherra v.d. Recke, Breteld, v. Gossler, kreivi v. Posadowsky, v. Bülow ja Tirpitz olivat allekirjoittaneet, ja joka lähetettiin saksalaisille virkamiehille Eteläjyllannissa.

Ja mitä tuo käskykirje sitten sisälsi, joka preussilaisilla postimerkeillä, preussilaisten postikonttorien kautta ja Apenraden, Haderslevin, Sondersburgin y.m. leimoilla lähetettiin ylt’ympäri seutua?

Niin, aivan yksinkertaisesti, että kaikkien saksalaisten virkamiesten, niin sanottujen oikeudenvalvojien tuli saksalaistuttaa ja jälleen saksalaistuttaa ikivanha tanskalainen maa koulujen, kirkkojen, lainkäytön, sotajoukon, hallinnon, rautatien ja kaikkien muiden mahdollisten valtiolaitosten avulla!

Eikä ainoastaan sitä, vaan että myös kaikkien taloudellisten yhdys- ja osuuskuntien, seurojen, kokousten ja ihmisystävällisten yhdistysten piti "alldeutschilaisten" fanaatikoiden käsissä huutaa yli koko maailman: "Deutschland über alles! Und nichts weiter!" [Saksanmaa ylinnä kaikkea! Eikä mitään muuta!]

Hyvä Jumala, kuinka maaoikeudentuomari Schwarz Flensborgissa, alituomarit Brockschmidt Tønderissä, Lindemann Toftlundissa, Hahn Nordborgissa ja Petersen Røddingissä kiirehtivät päästäkseen kulkemaan etunenässä!

Vähätpä siitä, että kaikki tämä esiintyi aivan suunnattomassa oikeuden turmelemisessa, alituisissa yhteentörmäyksissä eteläjyllantilaisten ja hallintoviranomaisten välillä!

Niin, he hoitivat asiansa hyvin, nuo herrat! Olipa siinä kyllä riittämiin asti.

Kaksi-, jopa kolmetuhatta saksalaista virkamiestä, kaikki synnynnäisiä kiihoittajia tanskansyöjän palveluksessa!

Saksalainen uutisasutusyhdistys[12] oli ostanut taloja ja saanut sataviisikymmentä saksalaista talonpoikaa viekoitelluksi muuttamaan itse Haderslevin piiriin!

Saksalainen säästökassa Skærbækissä työskenteli kuin henkensä edestä
'Deutsches Reich'in hyväksi!

Kyllä siitä oli huolta pidetty, että useat sadat Lippe-Detmoldelaiset[13] ja rautatientyömiehet, jotka vain päiväläisinä tulivat ja menivät, nuo kuljeksivat muuttolinnut, tulisivat olemaan saapuvilla Eteläjyllannin vaaliuurnien ääressä kuudentenatoista päivänä kesäkuuta 1898! Ikäänkuin se heitä olisi liikuttanut!

Kaikki purjeet nostettiin! Saksalaistuttamiskoneisto teki täydellä voimalla työtä. Ikäänkuin myrkkysienet nousivat maasta kaikki yhdistykset saksalaisuuden levittämiseksi.

Vihdoinkin oli tilaisuus ryhtyä johonkin! Ei aina vain sitkeää, voittamatonta itsensäpuolustuksen vastarintaa, vaan nyt kerrankin voimakasta ryntäystä!

Voimainkoitos, jossa tanskalaiset ja saksalaiset taaskin, niinkuin niin useasti ennenkin kuluneina vuosisatoina, saivat käydä toisiinsa käsiksi!

Borriksen hevonen seisoi pää nojossa, hiestä höyryävänä ja vaahtoisena suupielistä Borrisgaardin pääportaiden edustalla.

Borris oli tullut täyttä ravia ratsastaen kotiin, oli heittänyt ohjakset isäntärengille ja kiiruhti nopeasti sisään, ennenkuin hän ratsasti edelleen vaalikokoukseen Frandsenin krouville.

Se mies oli jalkeilla varhain ja myöhään. Hänen leveillä hartioillaan lepäsi koko sen pitäjän vaalikuorma.

"Niin, niin", hän sanoi vaimollensa, kun tämä seurasi miestään portaille, "kun nyt meidän rakas poikamme tulee kotiin, niin toivon ettei tuo juttu ole syvempiä jälkiä häneen jättänyt, kuin että hän voi niistä päästä."

"Sitä huolta minulla ei koskaan ole ollut", vastasi rouva Borris, ja hänen suuret, tummat silmänsä hymyilivät. "Siitä ei ole hätää. Hän on liiaksi isänsä kaltainen, jotta hän voisi kadottaa rohkeuttansa."

"Ehkäpä sitä hyvinkin tarvitaan", arveli Borris. "On kai Jørgen hyvissä ajoin mennyt häntä vastaan asemalle?"

"Eipä hän olekkaan mennyt. Esben tuli tunti sitten tänne ja sanoi että hän tahtoi mennä Valdemaria noutamaan."

"Maltas!" huudahti Borris, joka jo oli pannut toisen jalkansa jalustimeen noustakseen hevosen selkään, "minusta kuuluu kuin vaunut lähestyisivät. Kunpahan vaan ei Valdemar jo tulisi?"

Hän jäi seisomaan jalka jalustimessa ja kuunteli rouva Borriksen tähystellessä portailta kujalle.

Kaukaa kuului selvästi vaunujen vierinää ja ne lähestyivät lähestymistään.

"Ne ovat Esbenin hevoset", huudahti rouva Borris. "Hänellä oli tänään molemmat ruskot!"

"Luultavasti kyllä!" mutisi Borris. "Hän ei myöskään koskaan tahdo ajaa muilla hevosilla, kuin sellaisilla, joilla ei kukaan muu tahtoisi ajaa."

"Hyvä Jumala, kuinka tuo on sinun kaltaistasi", sanoi Valdemar, "kun otat opettamattomat hevoset!"

"Niin, kukaan muu ei osaa niitä opettaa. Jonkun täytyy pahimpaankin puuttua. Hei, hop! So, soo! Antaa mennä!"

Sitä hän tietysti ei sanonut Valdemarille, vaan hevosille, jotka kiitivät matkaan ikäänkuin maksun edestä.

Sellaisen ajon aikana ei ole tilaisuutta jutteluihin, ja se olikin parasta. Niin monta karia oli väistettävä, eikä ollut niinkään helppoa pysytellä tyvenessä vedessä.

Esben läimähytti piiskaansa ja uhutti hevosia, niin että ne kiihtyivät vieläkin kovempaan juoksuun.

Aika-ajoin vain Esben, jonka käsiin kiristetyt ohjakset melkein syöpyivät, maanitteli sälköjä:

Mutta yhtä paljon hän teki sen rauhoittaakseen omaa mieltään kuin sälköjäkin.

Jos itseään kurittaa, niin pitää myös toisia kurittaa. Siinä on selvä ajatus, siinä.

He olivat tienkäänteessä Frandsenin krouvin luona. Tietä salpasi tiheä ihmisjoukko, joka oli saapunut kokoukseen. Ja siellä huudettiin ja meluttiin, että tuskin sai ääntään kuuluville.

"Pois tieltä! Pois tieltä!" huusi Esben. "Minä en vastaa hevosista. Sivulle tai tuhonne tulee!" Ihmisjoukko hajosi äkkiä. Esben pakoitti piiskan läimäyksellä pillastuneet ruskot takaisin etujaloillensa ja he ajoivat eteenpäin minkä hihnat ja valjaat kestivät.

Muutamia kiviä lensi vaunujen jälkeen. "Ne ovat kotisaksalaisia naapuripitäjästä ja Lippe-Detmoldelaisia!" naureskeli Esben. "He ovat kokoontuneet miehissä tänne; sinun isäsi saa kokea heidän rakkauttansa. Jospa olisin voinut ajaa heidät murskaksi!"

"Nyt minun korvissani suhisee", nauroi Borris. "Mahdollista kyllä", sanoi Esben hypäten alas ajurinpenkiltä pitelemään pelästyneitä hevosia, jotka eivät sietäneet vieraan kättä.

Mutta Borris astui hevosen suitset käsivarrellaan poikaansa vastaan, joka myös oli hypännyt vaunuista alas ja loi häneen yhden ainoan, lyhyen, tutkivan katseen.

"Kaikki on järjestyksessä!" huusi hän vaimollensa; joka äidin rakkaudella ja kaiholla odotti vuoroansa ylhäällä portailla.

"Terve tuloa, poikaseni! Tiesinhän minä, että tulisit ajoissa asevelvollisuuttasi palvelemaan vaaliuurnan ääressä!"

"Niin, kuinka se menestyy? Gustav Johansen on sairas, se oli meille paha kepponen, mutta Jessen ja Hansen-Nørremølle tekevät työtä yhtä paljon kuin kymmenen yhteensä, ja me muut teemme minkä voimme sanoaksemme järkevän sanan kaikkeen tuohon saksalaiseen 'Gefühlsduselei'in [tunnehoureilu]. Mutta minulla on kiire."

"Siellä sinä saat koettaa kuumaa!" sanoi Esben. "Hädin-tuskin me pääsimme tuon roskajoukon läpi ajamaan. Kaikki sekä konttaavat että jaloilleen kykenevät kotisaksalaiset ja uutisasukkaat naapuripitäjistä ovat haalitut sinne kokoon."

"Minä saatan Valdemarin krouviin!" sanoi Esben ja hyppäsi taaskin ylös vaunuihin.

"Sen sinä jätät tekemättä", käski Borris. "Sinä olet aina niin valmis kaikkeen. Sinä olet kuin sotaratsu, joka vähimmästäkin äänestä korviaan heristää. Sinä voit saattaa Valdemarin tienkäänteesen, vaan et askeltakaan kauemmaksi; sitten sinä ajat suoraan kotiin Højemarkeen."

"Ikäänkuin minä olisin luontokappale", sanoi Esben, joka vaivoin hillitsi sälköjä.

"Valdemar!" huusi Borris. "Nyt sinä olet saanut useampia suudelmia äidiltä, kuin minä koko viime viikkona. Tule nyt! Vuonna yhdeksänkymmentäkolme meillä oli yli neljätoistatuhatta ääntä; tällä kertaa meidän pitää saada enemmän!"

Samassa Valdemarkin oli jo vaunuissa ja pian hän oli näkyvistä kadonnut yhdessä Esbenin ja ruskojen kanssa.

Hetkeksi hän pani kätensä ristiin äänettömään rukoukseen ja meni sitten sisään.

Näinä päivinä ei Eteläjyllannissa ollut aikaa pitkiin rukouksiin; oli kylliksi työtä mihin tarttua kiinni.

Krouvin ovella seisoi santarmi, ja merkitsi jokaisen tulijan ristimä- ja sukunimen, säädyn sekä asunnon.

Ja kun santarmi ei ymmärtänyt tanskalaisia nimiä, niin heidän täytyi tavata ne hänelle; se oli varsin vaivalloinen juttu.

"Totta tosiaan, näyttääpä siltä kuin pakenisin omaa voimattomuuttani!" mutisi hän ja puri hampaansa yhteen.

"Jos on siivo, niin voi se hädin-tuskin käydä päinsä, mutta minulta se ei käy."

Ei, ei se käynytkään, mutta kaikeksi onneksi otti Gyrithe aina häntä käsipuolesta kiinni, kun hän kiihoittuneena palasi kotiin, sillä sitten hän ainakin tiesi, missä hän oli.

Gyrithe pelkäsi, että Esben karkaisi hänen luotaan ja tekisi jotakin varomatonta, tarttuisi ehkä ensimäisen vastaantulevan saksalaisen hiuksiin.

Gyrithe oli samoinkuin Borriskin varma ampuja. Hän ei ampuisi harhaan, kun hän kerran toden perästä tähtäsi.

"No, nyt Esben käy ja paukuttelee!" oli Borriksella tapana siihen aikaan sanoa, kun hän ajoi täyttä ravia Højemarken ohi ja tervehti rakasta "Nopsaansa" kohottamalla piiskaa hatun lieriin.

Mutta hänen loistavat silmänsä ilmaisivat parhaiten, että Gyrithe oli koko talon ilo ja riemu.

Rouva Grunnet ei tullut entiselleen Karenin naimisen jälkeen. Hän oli ainakin tullut hiljaisemmaksi.

Ja Sidsel oli tänä vaaliaikana entistään levottomampi. Olisi voinut luulla, että hän äkkiä olisi saanut elohopeaa jalkoihinsa, sillä hän ei voinut kyllin varhain aloittaa päivätyötänsä.

"Mitä siellä valitaan?" kysyi hän eräänä päivänä, niinkuin se joka ei ole oikein selvillä asioista.

Niin, sitähän se oli! Jo kello neljä hänen täytyi aamusin päästä ylös sängystä, jollei rouva Grunnet, joka makasi samassa huoneessa, saanut väkisin häntä pysymään vuoteessa.

"Pitäähän minun kuitenkin käydä jo työhön", vakuutti Sidsel, sillä hän oli itsepäinen luonteeltaan.

Varmaan hän oli jo valmis, minä päivänä hyvänsä, lähtemään vaalipaikalle ja sitomaan haavoittuneita. Mutta Esben lohdutti häntä heti vuorostansa.

Hän näki Borriksen ajavan ohi ja hän oli nähnyt Valdemarin ja Esbenin ajavan siitä ohi.

Valdemar oli entisestään miehistynyt. Kaikki mitä hän oli kärsinyt, oli näinä kolmena vuonna uurtunut varmoihin, voimakkaihin piirteihin.

Kun Karen ensi kerran näki hänet, niin hän vaistomaisesti tarttui kiinni puuhun, jonka suojassa hän seisoi.

Pyökkipuun lehdet hänen päänsä yläpuolella eivät värähdelleet kovemmin, kuin hän itse vapisi koko ruumiissansa.

Hän on siis palannut takaisin kotiin! Sen hän saattoi otaksuakkin, kun vaalin aika lähestyi. Ei olisi ollut Valdemarin tapaista, jos hän olisi pysynyt poissa kun Eteläjyllanti häntä tarvitsi.

Vaikka hänen olisi pitänyt astua yli piikkisten ohdakkeitten, jotka olisivat tunkeutuneet syvälle hänen jalkoihinsa, niin hän olisi sittenkin tullut takaisin.

Mutta äkkiä hänen mieleensä iski ajatus, niin voimakkaasti kuin ukkosen isku tuomiopäivänä.

Entäs, jos siinä ei ohdakkeita ollutkaan! Entäs, jos hän oli karkoittanut sydämestään ja mielestään Karenin kuvan, niin että hänen paikkansa oli tyhjä, ja joku toinen saattoi sen anastaa! Kuinka moni ylistäisikään Jumalaa, jos häntä sellainen onni ja ilo kohtaisi!

"Minä olisin ansainnut sen! Minä olisin sen todellakin ansainnut!" sanoi Karen itseksensä.

Tähystyspaikaltansa hän seurasi niin hyvin kuin hän saattoi, sitä elämää, joka hänen ympärillään pyöri.

Kun hän näki haudankaivaja Madsenin ontuvan tietä pitkin, niin hän saattoi hänen astunnastaan huomata, että hänen oli kiire, ja että jotakin oli tekeillä.

"Hyvää iltaa, Madsen!" huusi Karen kummulta, "miten kävi kokouksessa krouvilla?"

"Huonosti kävi", sanoi Madsen, jonka aina oli sääli Karenia, nähdessään hänen seisovan yksinänsä ja hyljättynä.

"Nuo ihmislurjukset tukkivat jokaisen tanskalaisen suun, joka tahtoi puhua ja huusivat: 'O Hannemann! O Hannemann!' — ja mieluimmin he heti paikalla olisivat hirttäneet Borriksen puuhun. Niin, niin, on tuo kuitenkin tosi sana:

"Ennen viikuna seljaan on ilmestyvä kuin juutille Saksan miehen mieless' on hyvä".

Mutta Karenilla oli toinenkin sanantuoja ja se oli paras kaikista, vanha Keldet, postinkuljettaja, joka toi hänelle tanskalaisen lehden ja hänen miehelleen saksalaisen 'Zeitung'in [sanomalehti].

Hän oli itse elävä sanomalehti, täynnä kaikellaisia uutisia, ja haudankaivaja Madsen vakuutti useasti, ettei ollut laisinkaan tarpeellista tilata muuta sanomalehteä, sillä Keldet tiesi paremmin kuin mikään lehti mitä kulloinkin pitäjällä tapahtui.

Karen odotteli häntäkin joka päivä saadakseen jutella hiukan hänen kanssansa, ennenkuin Jürgens tuli postiaan ottamaan.

Hän oli lyhytkasvuinen, hartiakas mies, ja häntä haukuttiin villakoiran nimellä, sentähden että hänen kauniita hienoja kasvojansa peitti untuvanpehmeä, harmaa parta, niin ettei niistä näkynyt juuri muuta kuin otsa, nenä ja silmät.

Vaikka vanha maapostinkuljettaja oli jo hyvinkin kuudenkymmenenviiden vuoden vanha, niin hän aina oli väsymätön ja hyvällä tuulella kierrellessään lyhyillä jaloillansa ympäri pitäjää ja kantaessaan postilaukkua olallansa.

Hänen pienet hauskat silmänsä säkenöivät veitikkamaisuutta. Keldetiltä riitti ystävällisiä, rohkaisevia sanoja jokaiselle, joka vain ei ollut saksalainen. Hän nyökkäsi päätään lapsille ja vihelteli koirille.

Hymyillen, hiljaa itsekseen puhellen ja hyräillen hän kulkea kepsutteli läpi elämän.

Ei kukaan voinut saada selville mitä hän oikeastaan hyräili, mutta minun luullakseni hän itse sen kyllä tiesi.

Ja mitä itsekseen puhelemiseen tuli, niin se kuulosti ohi lentävän mehiläisen surinalta.

Toisessakin suhteessa hän oli mehiläisen kaltainen; hän osasi niin erinomaisen taitavasti imeä hunajaa kaikesta taivaan ja maan välillä, kun se ei vaan saksaksi käynyt.

"Te olette aina niin iloinen, Keldet!" sanoi Karen eräänä iltana ylhäältä kummultansa.

"Niin, Jumala nähköön, kun ei ole muuta huvia tätä nykyä, kuin minkä itse hankkii itsellensä. Ja jos meillä eteläjuutilaisilla ei olisi hyvää tuultamme, niin silloin asiat olisivatkin huonosti", vastasi vanhus nostaen lakkiaan ja pyyhkien hikeä otsaltansa.

"Hyväpä että preussilaiset pitävät hyvästä tuulesta huolta", sanoi
Karen. "Ettekö te koskaan väsy, Keldet?"

"En, en mitenkään", vakuutti hän. "Eipä tosiaankaan minusta voisi huomata, että vuosi vuodelta kannan postilaukussani niin paljon surua ja vääryyttä ja kuolemaa ja verivihollisuutta. Mutta Jumalan kiitos, eipä siltä, olenhan vetänyt siitä myöskin paljon onnea ja iloakin, ja monta sievää rakkauskirjettä. Niin, niin", hän taputteli tyytyväisenä postilaukkuaan. "Se on oikea taikapussi ja siinä on ollut jos jotakin, ja se joka voisi jotakin kertoa, on vanha Keldet, jos hän vain tahtoisi! Jos hän vain tahtoisi!"

Sillä hän luki niiden kasvojen ilmeestä, jotka vastaanottivat kirjeitä. Eikä yhtäkään ihmistä koko pitäjässä odoteltu niin suurella tuskalla ja kaipauksella, pelolla ja ilolla kuin vanhaa postintuojaa. Kaikista päätyikkunoista häntä tähysteltiin ja kun hän talvi-iltasin kolkutti ikkunaruudulle, niin talossa syntyi sellainen hälinä, kuin jos itse joulu-ukko olisi oven takana seisonut.

"Mutta mikä tuolla tiellä tulee, Keldet?" huudahti Karen äkkiä.
"Siinähän on koko telineet!"

"Kas, Herra nähköön, sehän on karusellimies Heidestä Holsteinista", vastasi maaposti. "Hänkin tahtoo kalastaa sameassa vedessä ja kerätä rahoja vaalimelskeessä. Kas vaan, kun preussilainen kotka on siipensä levittänyt! Kun hän kulkee pohjoiseen päin ja tulee Kongeaan toiselle puolelle, niin hän käärii kotkan kokoon ja nostaa Tanskan lipun sen sijaan. Niin, niin, mitä saksalainen ei rahasta tekisi! Täällä hän on mahtavaa miestä, mutta heti rajan tuolla puolella hän köyristää selkänsä, Jumala paratkoon. Niin, ovatpa nämä aikoja, joissa me elämme."

Karusellimies ajoi hitaasti ohi. Pyörät kulkivat raskaasti syvässä hiekassa, ne ratisivat ja vinkuivat aivan surkeasti.

Surumielellä Karen astui taloa kohti. Ei kukaan tullut hänelle mitään kertomaan. Jos he tulivatkin, niin eivät he kertoneet mistään, mikä tapahtui. Luulivatko he ehkä, että hän oli tullut välinpitämättömäksi?

Hän nojautui hetkeksi rakennuksen seinää vasten, jolla puolella palvelusväki oleskeli. Humalaköynnökset kasvoivat sitä pitkin.

Kesäisen kuun kiiltävä kehrä kohosi kirkonhuipun yläpuolelta ja loi läpinäkyvän hopeaverhon laakson yli. Joki lorisi iloisesti muutamia kiviä vasten, jotka ehkäisivät sen juoksua.

Karen kuuli äkkiä meijerskan, joka oli kotoisin Fyenistä, laulavan väentuvassa vanhalla Fyenin murteella:

"Tumman pilven laidalla kuu niin koreasti hohti. Oh, näitkös Hannu, se naurussa suu ihan katseli meitä kohti."

He istuivat yhdessä ja tekivät toisistaan pilaa matkien toistensa murteita ja heillä oli hauska yhdessä, niinkuin ainakin hyvien ystävien ja maalaisten seurassa, jotka tarkoittavat vain toistensa parasta!

Karen ei kestänyt kauempaa. Hänen täytyi mennä sisään ja jutella heidän kanssansa vaalista ja kysyä heiltä mitä he arvelivat, olivatko he peloissansa vai rohkealla mielellä.

Mutta samassa Karenin mieleen juolahti, että hänen oma palvelusväkensäkin häntä epäili ja surkutteli.

Hän oli aina tekeytynyt, ikäänkuin hän ei olisi sitä huomannut, mutta kun hän astui vaan väentupaan, niin he vaikenivat äkkiä kaikki, vaikka juttelu olisi ollut kuinka innokasta tahansa.

Vitkastellen, ikäänkuin vieras omassa talossansa, hän väänsi varovaisesti lukkoa ja astui sisään.

Vieno iltavalaistus vallitsi väentuvassa, samalla kuin kuu kumoitti kirjaviksi maalattuihin vuodekammioihin.

He istuivat siellä kaikki penkeillä, päät liketysten ja kuuntelivat innokkaasti mitä isäntärenki Klaus, joka seisoi heidän keskellänsä, oli kuullut aamupäivällä käydessänsä Stenderupissa päin.

He nousivat kaikki äkkiä pystyyn, isäntärenki Klaus kääntyi rivakasti ympäri ja väentuvassa vallitsi täysi hiljaisuus.

"Miksi te ette luota minuun? Minä olen yhtä hyvä tanskalainen kuin kukaan teistä!"

Mutta hän käännähti vain ympäri ja meni ulos nöyryytettynä, jommoista tunnetta hän ei koskaan ennen ollut kokenut.

Karen meni suoraan sisään Jürgensin luo, joka istui huoneessansa tukehduttavan tupakansavun keskellä ja lohdutti itseään seidelinsä ääressä.

Kaikki tuo tupakka ja olut oli vuosien kuluessa muuttanut hoikan, kauniin reiniläisen hiukan lihavaksi ja pullistuneeksi saksalaiseksi.

Hänen oli ikävä, siksi ettei hänellä ollut ketään, jonka kanssa seurustella, ja hän oli tullut laiskaksi, siksi että hän oli joutunut väärälle sijalle ja oli pakoitettu jättämään talonsa hoidon vaimolleen ja isäntärenki Klausille. Metsästys oli hänen ainoa liikuntonsa.

Ja missä oli hänen reiniläinen viininsä? Sitä hänellä ei ollut. Oluen samentamalla äänellä hän saattoi vain laulaa laulua "die goldenen Reben" [Kultaiset viiniköynnökset].

Täällä ei viinirypäleitä kasvanut ja viininkorjuu oli kuitenkin aina ollut hänen suurin ilonsa.

"Ruprecht", sanoi Karen hiljaisesti, "etkö sinä äänestä tanskalaisten puolella?"

"En, kuinka se voi sinun päähäsi pälkähtääkkään?" huudahti hän hämmästyneenä, ottaen piipun suustaan. "Minä voin olla äänestämättä, se on ainoa mitä voin tehdä rakkaan kotirauhan tähden. Ja onnellista kyllä minun ääneni ei vaikuta sinne eikä tänne. Saksalaisia ääniä on kylläksi ilman minuakin."

Karen nousi ylös hänen vierestänsä, ikäänkuin jokin olisi pistänyt häntä, ja meni ulos.

Hyvä Jumala, kuinka hän kadehti Gyritheä ja Esbeniä, joilla oli vain yksi ajatus ja yksi sielu tässä taistelussa!

Hän oli nyt kerrassaan joutunut meren pohjalle ja hänen korvaansa kuului aaltojen läpi:

"Yli kehdon nuor' Agnete laulain kumartui,
niin kuuli hän kun Englannin kellot kajahui.

    Nuor' Agnete hän astui veenhaltian luo:
    oi vielä ristikirkkoon mun kerran käydä suo!
                 ha ha haa
                 ha haa ha haa."

Ja yöllä hän näki unta, että kaikki kuvat kääntyivät selin seinään. Tanskan kuninkaan ja kuningattaren sekä nostosotilaan kuvat hänen omassa huoneessansa.

Kun isäntärenki Klaus, jolla oli preussilainen kansalaisoikeus, meni siistittynä ja hienona kirkkovaatteissansa vaalipaikalle äänestämään, niin Karen silmäsi hänen jälkeensä niin kauan kuin hän saattoi nähdä häntä.

Mutta kuinka hän kadehti häntä! Eikä hän yksin häntä kadehtinut. Hän kadehti joka-ainoaa miestä, jolla tänään, kesäkuun kuudentenatoista päivänä, oli oikeus ottaa vaaliin osaa.

Miksikä naisten piti aina olla vaiti tässä maailmassa? Miksikä heidän piti seisoa voimattomina ja vain katsella niinkuin — niin juuri niinkuin hänkin tänään tuolla ylhäällä kummulla, kädet ristissä tähysteli, sillä aikaa kuin sydän rinnassa sykki jännityksen, pelon ja toivon vallassa?

Miksikä ei hänellä ollut äänioikeutta? Olihan hänkin nyt preussilainen kansalainen. Hyvä Jumala, mitä hyötyä hänellä oli ollut preussilaisesta kansalaisoikeudestansa?

Mutta Karen ei ollut monasti mistään löydettävissä. Yhtenään hän läksi kyökin lieden äärestä ja liinakaappinsa luota.

Minun asiani ei ole tässä kuvailla vaalitapahtumia Eteläjyllannissa vuonna 1898. Minun tulee vain kertoa, mitä Karen Jürgens sinä päivänä näki ja kuuli ylhäältä kummulta, mitä hän siellä kärsi ja miten hän rukouksessa taisteli kansansa puolesta. Minun asiani on vain kertoa hänen taruansa, niin pitkältä kuin minä sen tunnen.

Äkkiä hän näki Højemarken kyyhkysten lentoon pyrähtävän ja levottomasti risteilevän edes takaisin ilmassa.

"Eno Borris varmaan ajoi kiireissään pihalle ja toi jonkun tiedon, ennenkuin hän ajaa 'edelleen vaalipaikalle", ajatteli Karen ja hänen sydämensä sykki vinhemmin.

Luultavasti Valdemar oli hänen mukanansa. Ajatuksissaan hän näki Valdemarin joka paikassa, jossa oli jotakin tehtävää, eno Borriksen rinnalla, solakkana ja nuorteana.

Tiellä vilisi lakkaamatta jalkamiehiä, vaunuilla ajavia, pyöräilijöitä ja ratsastajia.

Ajatuksissaan hän kuuli kaikki nopeat jalankapseet ja kavioiden kopinat yli koko Eteläjyllannin.

Hän näki kaikki nuo tuhannet ihmiset, jotka kiiruhtivat vaalipaikoille peläten myöhästyvänsä ja saapuvansa paikalle vasta vaalin loputtua, näki heidän kiiruhtavan, jotta he tänä ainoana päivänä, joka uudistui vain joka viides vuosi, voisivat tanskalaisilla vaalilipuillansa antaa sortajillensa ja väärintekijöillensä iskun vasten naamaa.

Nauraen ja laulaen he kulkivat hänen ohitsensa ja puhuivat hänelle aivan vierasta alasaksan murretta.

"Keitä nuo ovat? Keitä nuo ovat?" huusi Karen hänelle niin hiljaa kuin mahdollista.

"Hei, lystit tästä nyt tulee!" vastasi Madsen. "Siinä on niin ja niin monta itäpreussilaista, tilattuja työmiehiä, nuo vanhat hyvät ystävät taas uudestaan, ainoastaan yhdeksi kuukaudeksi. Ja siellä meillä on myös yksi Lippe-Detmoldelainen."

    "De irst, de geiht,
    Dit is de Tweit;
    Will wünschen, dat de't ok noch deit".

    "Ala taiten ties
    ja jatka kuin mies,
    niin luulen ma loppuhun pääset myös."

Karenin sydän puristautui kokoon. Kun koko tuo lisäväki joutui apuun, niin mitenkähän tässä käynee?

"Äiti, äiti, missä sinä olet?" kysyi Kai ja raivasi itselleen tien pensaiden läpi.

"Hiljaa, lapsi, hiljaa!" kuiskasi Karen, painoi hänet lähellensä ja otti hänen pienen kiharaisen päänsä molempien käsiensä väliin.

Äkkiä kaikki hiljeni niin ihmeellisesti. Kaikki, mikä saattoi eteenpäin kontata ja käydä, oli kai jo perille saapunut.

Kuinka kauan voikaan kuulla vaunujen vierinää ja kavioiden kapsetta, kun kaikki muu päivätyö on hiljennyt ja kun henkeä vetämättä seisoo ja kuuntelee, ken sieltä ajaen tulee!

Tuntuu siltä kuin tuo vaunujen vierinä ja kavioiden kapse ei koskaan lakkaisi.

Karen seisoi kyökissä illallista valmistamassa kun ovi hiljaa avautui ja postinkuljettaja Keldet pisti harmaan päänsä ovesta sisään.

Hänen vanhat, ryppyiset kasvonsa eivät koskaan olleet näyttäneet autuaammilta kuin kesäkuun kuudennentoista päivän iltana vuonna 1898. Ne olivat sulautuneet yhdeksi ainoaksi hymyilyksi.

"Nybbolin ja Dybbolin vaalipiirissä 241 ääntä tanskalaisilla ja 44 saksalaisilla."

"Katsokaa tätä, katsokaa tätä", jatkoi hän painaen kiireesti lehden Karenin käteen, hänen oma kätensä vapisi mielenliikutuksesta. "Ensimäisessä vaalipiirissä 10,400 ääntä tanskalaisilla! Vuonna 1887 oli siellä 8,500. Saksalaispuolella lisääntynyt 200 ääntä, tanskalaisten puolella 2,000. Siinä koko voitto, mikä preussilaisilla on ollut yhdentoista vuoden kuluessa kouluistaan, Sedanjuhlistaan ja kasarmeistaan."

"Jääkää hyvästi, jääkää hyvästi", sanoi Keldet ja antoi Karenille saksalaisen sanomalehden, "loput te voitte itse lukea, pikku rouva!"

Sillä asian oikea laita ei voinut hänen mieleensäkään juolahtaa! Saksalaiset ja voitto oli nyt kerran muodostunut hänelle yhtä eroittamattomaksi käsitteeksi kuin yhteenkasvaneet, siamilaiset kaksoiset, joita ei koskaan maailmassa voitu eroittaa toisistansa.

"Voithan sinä nyt itse katsoa", sanoi Karen äkkiä nousten ylös; hän antoi hänelle sekä saksalaisen että tanskalaisen lehden ja meni huoneesensa.

Sillä nyt hän tahtoi olla yksin. Hän olisi voinut laulaa ja tanssia ilossansa.

Olihan heidänkin kodillaan, Jumala sen tiesi, risti kannettavanaan, ja oli pidettävä huoli siitä, ettei ilo käynyt liian kova-ääniseksi.

Kun hän auttoi Kain vuoteesen, puristi hän pulleaa poikaa, joka sätkytteli paljailla jaloillansa niin kauan rintaansa vasten että tämä ihmeissänsä avasi uniset silmänsä; ja kun Karen kutsui miehensä illalliselle, niin tämä ei sanonut sanaakaan.

Olisipa voinut luulla, että Jürgens oli häpeissänsä, taikka ettei hän tahtonut olla siitä tietävinänsä.

Karen katseli häntä salavihkaa, — hän tunsi salaista voitonriemua, mutta samalla hänen sydäntänsä kouristikin, sillä olihan Jürgens hänen tähtensä ollut ottamatta äänestykseen osaa ja olihan se hänen puoleltansa uhraus, koska hän ei kuitenkaan voinut eroittaa oikeaa väärästä.

Sentähden Karen oli entistään ystävällisempi ja sydämellisempi miestään kohtaan, ikäänkuin hän olisi tahtonut pyytää anteeksi häneltä sitä, ettei hän voinut surra yhdessä hänen kanssansa.

Mutta talossa kaikki muut iloitsivat paitsi talon isäntä. Vaikka hän kuinka olisi koettanut, niin ei hän sittenkään voinut tuntea itseään tanskalaiseksi.

Väentuvasta kuului iloista naurua — sieltä kajahteli varsinkin meijerskan fyeniläiset laulut, kyökkipalvelija oli vähällä asettaa padan tyhjiltään liedelle ja yksin karjanhoitaja Jens unohti riisua puukenkänsä jalasta oven ulkopuolella.

Kun Jürgens tahtoi mennä levolle, niin Karen keksi jotakin tehtävää vaatesäiliössä.

Mutta hän ei tullutkaan niin pian kuin hän olisi ehtinyt. Hän ei pitänyt kiirettä, vaan viipyi siellä, kunnes isäntärenki Klaus tuli kotiin vaalista.

Klaus katsoi ihmeissään Kareniin ja kun hän huomasi hänet ikkunassa, otti hän heti hatun päästänsä ja jäi kunnioittavasti ulkopuolelle seisomaan, pitäen hattua kädessään. Mutta miehen koko ryhdissä ilmeni varmaa voitontunnetta, jota ei voinut väärin käsittää.

Klaus kertoi yhtä hiljaisella äänellä niistä lukemattomista tanskalaisista talonpojista, porvareista, kalastajista ja työmiehistä, jotka olivat saapuneet paikalle ja jättäneet äänilippunsa toinen toisensa jälkeen.

Karen nielaisi joka sanan ja hänen silmänsä loistivat. Kun Klaus oli mennyt väentupaan, jäi Karen vielä hetkeksi ikkunan ääreen ja hengitti ilmaa syvin siemauksin keuhkoihinsa.

"Nyt he ajavat kaikki kotiinsa. Nyt he ovat iloisella mielellä", ajatteli hän.

Kansa oli antanut äänensä tulla kuuluviin ja "kansan ääni", se on kuitenkin varsin usein Jumalan ääni.

Karen kuuli käen kukkuvan. Oli parhaillaan kukunnan aika. Sen kukunta kuulosti melkein naurulta.

Karen sulki hiljaa ikkunan ja meni levolle, mutta sieltäkin hän valveillaan kuunteli käen ääntä.

Mutta valoisa kesäyö meni menojaan, ja Borrisgaardin vieraat läksivät pois vasta kukon ensikertaa kiekuessa pihalla.

Aurinko oli juuri nousemaisillaan, ja kun he ajoivat kotejansa kohti, levitti se punoittavia kultiaan itäiselle taivaan rannalle.

Se heitti punahohteen, oman ihanuutensa heijastuksen yli koko maan, joka juuri oli unestaan heräämäisillään.

Koirien haukunta ja kukon kiekuna muistutti ihmisiä työhön rupeamaan. Koirat ja siipikarja olivat vahteja, jotka ilmoittivat yön kuluneen ja päivän lähestyvän.

Hän toi ikäänkuin auringonpaisteen mukanansa, hän suorastaan säteili astuessaan sisään Egtvediin.

"Tiesinhän minä, että sinä kaihosit", sanoi Gyrithe, "mutta minä en voinut tulla ennemmin."

"Niin, Als ja Sundeved kunnostivat itseään tietysti parhaiten. Saksalaiset eivät voineet saada siellä kokoon muuta kuin ne 1,200 ääntä, jotka heillä oli vuonna 1887, mutta tanskalaiset ovat lisääntyneet 3,300:sta 4,200:aan. Toisessakin vaalipiirissä oli hyvä menestys, ja olihan siihen jo aika. Aabenraan piiri, jossa kerran oli vain 1,800 ääntä, oli nyt 2,400. Mutta ilahduttavinta oli Flensborgissa ja sen ympäristöillä. Hekin alkavat herätä. Ja ajattelepas, tällä kertaa sosiaalidemokraatitkaan eivät voineet vähentää meiltä ääniä! Neljännen kerran jo saksalaiset sosialistit joutuivat alakynteen tanskalaisten työmiesten rinnalla. Ne ovat oikein luotettavaa väkeä. Jumala siunatkoon heitä kaikkia! Kaikkiaan tanskalaisilla 1,076 ääntä enemmän kuin vuonna 93! 15,000 ääntä tänä vuonna Karen! Ja samat miehet ne ovat, joille vuonna kahdeksankymmentäseitsemän koulupenkillä päihin päntättiin Saksan suuruutta ja Tanskan voimattomuutta ja jotka nyt kolmena vuonna ovat huippolakkia kantaneet Berliinissä tai Breslaussa!"

Karen istui henkeään vetämättä ja kuunteli. Vaistomaisesti hän oli pannut kätensä ristiin ja sitten hän vihdoin häpeissään ja kasvot poispäin käännettyinä sai sen kysymyksen tehdyksi, joka oli hänen sydäntänsä painostanut siitä saakka kuin serkku oli kotiin tullut:

"Valdemar voi hyvin", vastasi Gyrithe. "Hän jää nyt, Jumalan kiitos, todenteolla kotiin auttaakseen isäänsä hänen toimissaan talolla sekä ulkona pitäjällä. Hän on oikea valiomies, joka ei vähällä anna nujertaa itseänsä. Hän on ilmetty eno Borris! Kyllä hänestä aikaa myöten tulee saksalaisten silmätikku."

"Niin, niin", sanoi Karen, — hänen ajatuksensa harhailivat kaukana, — "mutta kuinka sen asian laita on —. Onko hän jo kaikki unohtanut?" lisäsi hän ja puna levisi hänen kasvojensa yli.

"Vai sitäkö sinä tarkoitat?" sanoi hän lyhyesti. "Enpä luullut, että sinä siitä asiasta välittäisit. Kun mies ehdoin-tahdoin lähtee kolmeksi vuodeksi pois kotoansa, niin lienee turhaa sanoa, kuinka syvällä hänen rakkautensa juuret olivat. Mutta että hän sen nyt on voittanut, siitä sinä voit iloita ja kiittää Jumalaasi."

Hektor raappi ovea, sekin tahtoi päästä sisään ja Karen kiiruhti avaamaan ovea rakkaalle koirallensa.

Karen kumartui sen puoleen ja Hektor hypähti ylös ja nuoli hänen kasvojansa ja käsiänsä.

Gyrithe ei ymmärtänyt kahtalaisia tunteita. Hän ei voinut samalla kertaa sekä rakastaa että olla rakastamatta. Joko hän rakasti miestään elämässä ja kuolemassa, tai hän ei rakastanut häntä.

Sitä sekavuutta, josta apostoli sanoo "molemmilta minä ahdistetaan", sitä hän ei aavistanutkaan.

Rohkealla ja rehellisellä luonteellaan hän mitä pikimmin olisi katkaissut gordilaisen solmun.

Hän olisi tahtonut katsoa kummitusta suoraan sen tyhjiin silmäkuoppiin, niin että olisi tiennyt, kenen kanssa hän oli tekemisissä.

Hän tiesi hyvinkin, että se onni, jonka hän itsepäisenä, ajattelemattomana lapsena oli heittänyt luotaan, oli ollut oikeata kultaa, jota vastoin se, jota hän oli tavoitellut, oli vain ohimenevän rakastumisen väärä kultaus, ja vaimon kädessä tämä kultaus nopeasti oli raudaksi muuttunut. Mutta sittenkin oli hän hänen lapsensa isä ja sentähden myöskin hänen miehensä, ja sentähden hänen täytyi häpeän vuoksi, hänen oman häpeänsä vuoksi nauraa pahassakin pelissä ja pitää kiinni muruista.

"Itse minä sen olen tahtonut. Itse minä saan seurauksetkin kärsiä, eikä kukaan saa minusta mitään huomata."

Mutta kaikki he sen hänestä huomasivat ja kaikki sen tiesivät paitsi Karen itse. Kun kamelikurki piiloittaa päänsä siipensä alle, niin se luulee olevansa hyvässä piilossa, vaikka kaikki sen näkevät.

Ei edes rakkauden silta voinut johtaa poikki sen juovan, joka syntyi siitä, että he olivat eri maapohjaan kasvaneet. Jürgens kuului vihollisen puolelle, — se eroitti heidät ainiaaksi toisistansa kuin kaksiteräinen miekka.

Ja vaikka hän ei koskaan ollut itse kohottanut sitä miekkaa Karenia vastaan, niin sittenkin auttamattomasti Karen joka päivä, vieläpä joka hetki tunsi:

Hän oli aina ollutkin hiljainen mies, joka lauloi enemmän kuin mitä hän puhui, sillä hän oli hyvin soitannollinen.

Vaalien tulos oli katkeroittanut häntä, täällä hänellä kuitenkaan ei ollut hyvä olla.

Koti-ikävä alkoi vaivata häntä, meri kiusasi häntä. Se oli niin levoton, se ei suonut koskaan rauhaa. Unissaankin hän kuuli aallon loiskeissaan huokaavan: "Am Rhein! Am Rhein!"

Alussa hän oli luullut, ettei hän koskaan voisi mereen väsyä, mutta kuinka kyllästynyt hän siihen olikaan!

Hän ei välittänyt sen työvoimaisesta ja työhön kiihoittavasta raikkaudesta. Hän oli nyt kerran tuollainen maanmoukka, synnyltään sisämaanlapsi. Meren mahtavuus peloitti häntä, ikäänkuin voimakas, pahasisuinen luonnonvoima.

Mutta hän ei puhunut siitä. Ei kukaan olisi ymmärtänyt häntä. Poika riemuitsi ja taputteli käsiään jokaiselle purjeelle, jonka hän näki, eikä Karen voinut koskaan olla iloisempi, kuin ollessaan Kain kanssa veneessä ja opettaessaan häntä soutamaan.

"On parasta, että myön Egtvedin Preussin valtiolle", sanoi hän kerran. "Silloin siitä tulee valtion tilus ja minä saan siitä varmasti 200,000 markkaa".

Karen kauhistui, mutta ei vastannut mitään. Hänet valtasi hirmuinen pelko ajatellessaan talon myöntiä ja pakkoa seurata Jürgensiä Saksaan.

Ei, ennemmin raataa, niin että kynsistä veri pirskui! Jumala oli auttava, Jumalan täytyi auttaa, niin ettei tuo hirmuisuus saanut tapahtua eikä rangaistus tulla musertavalla voimallaan hänen ylitsensä.

Karen teki uupumatta työtä varhaisesta aamusta myöhään iltaan. Välistä hän keskeytti työnsä, otti Kain syliinsä, puristi häntä lujasti ja sanoi:

Ja kuitenkin ihmiset viime vuonna, lokakuun kolmantenakymmenentenä päivänä puhelivat keskenänsä:

"Jo kaksi kuukautta sitten me kaikki olemme korjanneet kauramme, mutta Jürgens ei ole saanut omiansa vielä latoon. Vilja oli korjatessa hyvää, mutta nyt se on mädännyttä."

Oi, mikä suru, mikä häväistys, jos pahinta tapahtuisi! Esben oli sanonut sitä maankavallukseksi.

Mutta jos ei voinut maksaa kullekin omiansa, niin mitä oli tehtävä? Saksalainen omistaja ei saanut apua keltään tanskalaiselta, ei edes hänen omalta veljeltänsä ja saksalaisen apu oli kaikista pahin.

Tuollainen suuri, hyvä maatila, joka on osa isänmaan multaa, voi tulla yhtä rakkaaksi kuin elävä olento.

Niin, niin, ei ollut aikaa laiskoitella. Tarttua vain työhön kiinni!
Auta itseäsi, niin Jumala auttaa sinua!

"Eräs nainen Tonderistä haluaa muutamaksi kuukaudeksi johonkin taloon metsän ja meren läheisyyteen."

"Kuuleppas, tuo sopisi meille! Vieraskamari seisoo aina tyhjänä ja käyttämättömänä, ja voisihan siitä saada hiukan tulojakin."

"Tee se", sanoi Karen, vaikka hän epäilikin jokaista tonderilaista, sillä ne olivat kaikki enemmän tai vähemmän kotisaksalaisia.

Vihdoin palasi Jürgens takaisin ajaen yksivaljakolla ja takaistuimella istui nainen. Hänellä oli yllään loistavan punainen, ruumiinmukainen puku ja päässä musta, leveälierinen hattu, jossa mustat helmet kimaltelivat ja kokonainen pensaikko mustia kamelikurjen höyheniä liehui ja heilui hevosen liikuttaessa etujalkaansa tai kääntäessä päätään.

Neiti Liliendal katseli epäröiden alas maahan, sillä vaunut olivat hyvin korkeat, eikä niissä ollut kuin yksi ainoa, jyrkkä astin.

"Herrainen aika! En minä mitenkään pääse alas", sanoi hän surkeasti.
"Yhtä hyvin voisin yrittää astua Mont Blanc'ilta alas."

"Jos teidän miehenne vain tahtoisi nostaa minut alas, minä olen niin kepeä kuin höyhen."

Sanottu ja tehty! Mutta Jürgensin nostaessa häntä alas putosi hattu maahan ja siitäkös syntyi aika mellakka.

Pieni, valkoinen sylikoira, joka oli levännyt hänen sylissänsä, rupesi heti kamelikurjen höyheniä ajamaan takaa, ja kun neiti kiiruhti pelastamaan hattuansa, sai sylikoira äkkiä avuksensa kalkkunakukon, joka kaakottaen ja punaharjaisena kiiruhti taistelutantereelle.

Tuskin kalkkuna oli ehtinyt paikalle, kun hanhet ja ankat päästivät parakan ja talonkoirakin tahtoi täyttää velvollisuutensa, koska kerran niin vähästä oli melua nostettu.

Ennenkuin neiti osasi aavistaakaan, niin koko talon siipikarja melusi, rääkätti ja kaakotti hänen ympärillänsä, ja olisipa melkein voinut luulla, että haukka orisi iskenyt alas pihalle. Kun kahlekoira vielä yhtyi syvällä äänellään toisten meluun, niin voi helposti ymmärtää, ettei Karenin ääntä voitu kuulla, kun hän huusi isäntärengille:

Palvelustytöt seisoivat kyökin ja väentuvan ovilla ja naureskelivat ja vieläpä karjanhoitaja Jenskin pisti irvistelevät kasvonsa navetasta ulos.

Sillä välin Jürgens ja isäntärenki Klaus tulivat apuun ja pelastivat sekä neiden että hänen hattunsa jokseenkin vahingoittumattomina tappelutanterelta.

"Teidän punainen pukunne oli syynä kaikkeen", vakuutti Karen, "kalkkunat eivät siedä punaista väriä", ja hän saattoi neiden vieraskamariin hiuksiansa järjestämään, sillä hänen käherretty tukkansa oli joutunut täydelliseen haaksirikkoon.

Kun neiti vihdoin tuli huoneestaan — hänellä oli kädessä kultavartinen lornjetti —, sanoi hän sammaltaen:

"Kyllä niitä on pakko pitää", vastasi Karen puoleksi nauraen ja kaatoi kahvia hienoimpiin kahvikuppeihinsa.

Illallisen jälkeen neiti otti esille rasiallisen paperosseja, kävi sohvaan istumaan ja veti tuolin jalkojensa alle.

"No antakaa se tänne, olkaa niin hyvä! Minä tahdon joka ilta lasillisen konjakkia paperossini kera!"

Jürgensin oli tuotava konjakkipullo esille ja neiti tarjosi hänelle paperossin ja niin he istuivat yhdessä ja polttivat ja maistelivat lasejansa.

Ensi kertaa nyt Karenin huoneessa poltettiin. Vaan mitä siitä! Kaikkia sitä täytyi kärsiä. Joka kerran on alkanut, hänen tulee myös lopettaa.

Siinä neiti nyt istui paperossi sormuksilla koristettujen sormien lomissa. Ne olivat niin täynnä sormuksia, että hän tuskin saattoi taivuttaa niitä ja puhuessaan itsestänsä hän käytti aina monikkoa ja sanoi: "me hienot".

Jo seuraavana päivänä neiti pisti nenänsä joka paikkaan. Hän nosti vikkelästi hameenhelmojansa ja astui kiiltonahkakengissä sikolättiin, arvosteli sikoja ja lehmiä lornjetti nenällään, äännähti hiukan ja pudotti vihdoin lornjettinsa navettaan, jolloin sylikoira nosti hirveän melun ja helisteli kaikkia kulkusiansa.

Punainen pisti yhä vieläkin elukoiden silmiin. Ne kärsivät yhtä vähän neittä kuin hänen koiraansakaan.

Lehmät ammuivat arveluttavasti ja hevoset potkivat pilttuissaan takajaloillaan.

"Hän on aivan kuin rekihevonen sulkatöyhdöt ja helyt päässä", sanoi isäntärenki Klaus.

Hänellä oli keikailukeppi punaisine nauharuusuineen toisessa kädessä ja lornjetti toisessa. Sitäpaitsi hän laahasi perässään sylikoiraa pitkästä punaisesta nauhasta.

"Tuollainen kehno elukka", naureskeli Jens Silkeborgin murteellaan, "onpa siinäkin jotakin, jota pitää mukanaan laahata."

Koiralla oli punainen peite ja sen reunoihin oli kiinnitetty pieniä hopeatiukuja, jotka helisivät kilpaa kaikkien niiden helyjen kanssa, jotka riippuivat neiden rannerenkaassa ja vyössä.

Vähä väliä hän kävi sisällä ja pirskutti sekä koiran että itsensä päälle hajuvettä.

Terävät, korkeat kengänkorot tarttuivat kaikkiin kantoihin kiinni, ja kerran lehmät nousivat kapinaan.

He painoivat sarvensa maata kohti ja ryntäsivät hänen päällensä. Olisi voinut luulla sitä edeltäpäin sovituksi sotaliikkeeksi.

Koira pakeni neiden taakse, ja neiti vinkui kilpaa koiran kanssa, kunnes karjanhoitaja tuli avuksi.

"Elukat ja kalkkunat eivät siedä punaista väriä", sanoi Karen. "Teidän on parasta muuttaa pukua."

"Hyväinen aika, eikö muuta tarvita?" huudahti neiti ja muutti toisen puvun ylleen, mutta olivatko kalkkunat nyt enemmän väriin tyytyväisiä, jätän mieluimmin sanomatta, sillä kun hän hetken kuluttua saapui pihaan, niin oli hän yhtä spenaatinvihreä, kuin heinäsirkka.

"Herra varjelkoon!" huusi karjanhoitaja Jens ja pakeni pelästyneenä talliin. "Sepä oli pahinta, mitä eläissäni olen nähnyt!"

Kuului miltei päiväjärjestykseen, että niin pian kuin pihalta kuului kovaa melua ja haukkumista, Karen heti tiesi että "me hienot" oli liikkeellä.

Vihdoin tuli neiti niin kireihin väleihin kaikkien talon eläinten kanssa, että hänen täytyi tehdä suuri kierros yksin vanhan koninkin tieltä, vaikka se oli valjastettuna vaunujen eteen ja Klaus piteli sitä suitsista.

"Hyvä Jumala, ettei se vaan pillastuisi?" huusi hän ja tähysteli sitä lornjetillaan.

Hän uskalsi tuskin ovesta mennä ulos, vaan loikoili, romaaneja lukien, suurimman osan päivää vuoteellaan, ikkunat tarkasti suljettuina, sillä hän pelkäsi hyttysiä.

"Tuollaista porsasmaisuutta!" sanoi kyökkipalvelija. "Hän makaa, Jumala paratkoon, yhdessä vuoteessa koiran kanssa!"

"Minäpä luulen, että hän kähertää koiraa käherrysraudalla", arveli meijerska.

Ei olisi ollut mitään syytä viivähtää tässä pikku ilveilyssä, joka, samoinkuin niin moni muukin äkkiä ja sattumalta sekaantui siihen historialliseen näytelmään, jota taisteltiin Eteläjyllannissa, jos "me hienot" ei olisi tuottanut paljon harmia paikkakunnalla ja kylvänyt pahaa siementä Jürgensin ja hänen vaimonsa väliin.

Seuraavana iltana Jürgensin palattua kotiin parin päivän matkalta, sanoi neiti äkkiä:

"Mutta minä en voi käsittää, — mistä se oikeastaan tulee, että teillä on niin komea ääntäminen".

"Minun mieheni on saksalainen", sanoi Karen hiljaisesti. Hän häpesi sanoa sitä.

"Oi hyvä Jumala!" huudahti neiti, joka ei ollut aavistanut, että hänen lähimmässä läheisyydessään oli saksalainen, "das war ja schön! Bitte! Wollen wir nicht deutsch sprechen?" [Sepä oli ihanaa! Kuulkaa! Emmekö me puhuisi saksaa?]

Puhutteluun Jürgens tietysti vastasi saksaksi ja neiti, joka oli ihastuksissaan saadessaan näyttää kielitaitoansa, puhui kaiken iltaa mahdottominta saksaa, mitä ihminen voi saada aikaan.

Nyt Karen heti ymmärsi, että kun hän puhui "meistä hienoista", niin hän tarkoitti kotisaksalaisia ja että hän oli kotisaksalainen ollakseen vain "ulkomaalainen" ja hieno.

"Se mikä on saksalaista, on hienoa!" Tuo vanha, entisaikojen aave kummitteli vielä siellä ja täällä.

Ensi kertaa hänen miehensä nyt rikkoi lupauksensa, ja siihen oli synnynnäinen tanskalainen hänet viekoitellut!

"Senhän minä arvasin, ettei teidän miehenne ollut täältä kotoisin. Hänessä on jotakin, joka on schneidig [urhea] ja cavalierement [kavaljeerimaista], jommoista tässä maassa ei tapaa."

Karen tiesi paraiten kuinka paljoa alempana Jürgens oli sekä tiedoiltaan että sivistykseltään kuin hän itse ja hänen sukunsa, mutta hän ei viitsinyt vastata neidelle mitään.

"Tässä talossa ei ole koskaan ennen puhuttu saksaa, eikä täällä saa saksaa puhua!"

"Talonpojat ovat elukoita!" sanoi neiti itseksensä ja löyhötteli papukaijanviuhkallansa. "No, eihän se ole ihmettä, kun he joka päivä ovat niin monenlaisten eläinten kanssa yhdessä!"

Aivan kuin pahankurinen lapsi hän ei kärsinyt mitään vastaansanomista, ja aivan kuin kaikki muutkin lörppösuut hän kaakotti vain yhä uhemmin. Olihan aika saada hiukan europpalaista sivistystä tähän barbarimaiseen talonpoikaismaahan!

Sepä puuttui vielä! Ja sitten hän kiusoitteli Karenia puhumalla saksaa Jürgensille, tavatessaan hänet ruokapöydässä tai illalla konjakkilasin ääressä.

Neiti puhui imarrellen saksalaisista ja Jürgens ei olisi ollut saksalainen, jos hän olisi voinut sitä kestää.

"Ei, kuulkaapas", naureskeli neiti, "se on toki liian hullua, että te pelkäätte omaa vaimoanne ettekä uskalla puhua äidinkieltänne omassa talossanne. Sitä minä teidän sijassanne en sietäisi".

"Sinä olet kyllin kauan pakoittanut minua kuonokoppaa käyttämään.- Nyt minä heitän sen pois!" huusi hän.

Tästä lähin Jürgens oli ihastunut neiteen. Siinä oli vihdoinkin järkevä tanskalainen, joka ei alituisesti pidellyt häntä korvista kiinni, vaan myönsi hänelle sen, mikä oli myönnettävä.

Kaiken päivää kajahteli nyt saksan kieli Egtvedissä. Jürgensin saksalainen ääntäminen, joka kihlausaikana oli ollut Karenille mieluisaa, muuttui nyt hänelle vastenmieliseksi.

Mutta neiden silmät seurasivat vahingonilolla Karenia ja hän loruili kaikenmoista hänelle, arvellen että "olihan siinäkin kylliksi, jos he säilyttivät kielensä, koska he niin pitivät kiinni tuosta rumasta kielestään. Rumempaa kieltä, Jumala paratkoon, ei ollut olemassa kuin tanskan kieli. Mutta eihän eteläjyllantilaisilla ollut sen parempaa ymmärrystä". Ja hän rupesi äkkiä puhumaan keisari Vilhelmin paraadeista, saksalais-ranskalaisesta sodasta, Bismarckista, Moltkesta, — nämät yhdeksännentoista vuosisadan "suurimmat miehet" saattoivat hänet aivan haltioihinsa, — ne olivat yli-ihmisiä, vakuutti hän — ja saksalaisten kansallislaulusta "Wacht am Rhein".

Hän oli taaskin paraadissa, tuo entinen husaari, hän kuuli signaalit ja tunsi veren kuohuvan muistellessaan kaikkea sitä, jonka hän auttamattomasti oli kadottanut. Hänen isänsä oli ollut mukana Wörthin tappelussa ja hänen setänsä Saarbrückenissä.

Oli Sedanin tappelun vuosipäivä, toinen päivä syyskuuta. Kaikki saksalaiset Eteläjyllannissa viettivät sitä päivää "olutkommersilla" ja muilla juhlilla. Mutta vain vähän väkeä otti osaa juhliin, vaikka siirtolaissaksalaiset tekivät parhaansa preussilaisten sotayhdistystensä kautta.

Koululapsia kehoitettiin vapaaehtoisesti yhtymään juhlakulkueesen, mutta pienokaisten vapaaehtoisuudesta saivat tietysti vanhemmat vastata.

"Mutta herrainen aika, mies! Ettekö te nosta lippua? Teidän omana juhlapäivänänne?" sammalsi neiti ja piteli lornjettia silmillään.

Niin, tietysti Jürgens oli valmis ottamaan lipun esille niinkuin ainakin Sedanin päivänä, ja kun hän veti sen ylös, niin "me hienot" seisoi portailla ja taputti käsiänsä.

Neiden mielestä käsien taputtaminen soveltui hänelle niin hyvin. Se näytti niin nuorekkaalta, ja sitä hänen kolmekymmentäkuusi vuottansa hyvinkin kaipasi.

Kun lippu oli ylhäällä, — Karenin sydäntä se viilsi nyt niinkuin aina muulloinkin, vaikka hän koetti sille ummistaa silmänsä, — niin neiti kääntyi äkkiä ympäri ja meni sisään, jossa talon emäntä kiireissään korjasi kahvipöytää.

Neiti otti pari tanssiaskelta, löi tahtia viuhkallansa ja hyräili hentomielisesti:

"Als die Preussen marschierten vor Prag, gleich nach der Lowositzer Schlacht, auf dem Weissen Berg das Lager ward geschlagen!"

       "Väki Preussin kun Pragin luo
       Lowositzin kentältä sai,
       leiri Valkealle vuorelle se tehtiin."

Kun hänen miehensä nosti Saksan lippunsa, oli Karen hänen silmissään huomannut valloituksen ja vääryyden sotaleimun, joka oli tahtonut hävittää hänen kansansa.

Siitä hetkestä saakka Karen kammosi väkivallantekijän syleilyä. Hänelle selvisi silloin, että sodan syttyessä Jürgens voisi ampua hänen kansaansa, eno Borrista, Valdemaria, Esbeniä — ei sentähden, että häntä siihen komennettaisiin, vaan siksi, että hän koko sielultaan ja ruumiiltaan oli saksalainen.

Hän oli nyt Karenin mielestä kuin murhamies. Ei häneltä ainakaan tahtoa puuttunut.

Hän ei voinut ajatuksiaan sanoiksi lausua. Jos hän kerrankin olisi sen tehnyt, niin hän olisi ikiajoiksi eroitettu lapsensa isästä.

Jürgens seurasi Karenia makuuhuoneesen, hän oli päihtynyt sotainnostuksesta ja nauttimastaan konjakista.

"Liebchen", hän sanoi paksulla äänellä, ensi kertaa heidän naimisiin mentyä hän puhui saksaa Karenille. "Ich liebe dich über alles!" [Minä rakastan sinua ylitse kaiken!]

Mutta Karen nosti nukkuvan poikansa pieneltä vuoteelta ja piteli häntä sylissään kuin suojelevaa kilpeä. "Älä herätä häntä!" kuiskasi hän tuskissansa. "Älä herätä häntä!"

Karen katsoi häneen pelokkaasti, sillä olihan tuolla miehellä Kainin merkki otsassansa.

Sillävälin — kaiken tämän tapahtuessa Egtvedissä, kutsutti von Köller kaikki maaneuvokset kokoon pitämään neuvoa tanskalaisia vastaan.

Sillä saksalaiset olivat kärsineet moraalisen tappion vaaleissa, ja se kirveli heitä sieluun saakka.

Jotakin oli tehtävä, he olivat hätääntyneet, ja Haderslevin piirin maaneuvos, tohtori Mauve, oli innokkain keksimään pakkokeinoja. "Voi noita voitettuja! He luulevat voivansa nauraa meille! He luulevat voivansa tehdä meidät naurettaviksi! Muuta he saavat kokea! Voi noita voitettuja!"

Rouva Grunnet ja Gyrithe kävivät tuon tuostakin, mutta heillä oli aina hyvin kiire, ja he kertoivat Karenille, milloin tilanomistaja Hans Højeristä, joka oli karkoitettu talostaan Øster-Lindetistä, milloin taas tukkukauppias Outzenista ja karja-asioitsija Bohnfeldtistä, jotka Haderslevistä olivat karkoitetut. Kaikki he olivat Eteläjyllannin parhaita miehiä. Jürgensin mielestä se muuten olisi ollut häpeällistä, mutta "me hienot" kiihoitti häntä, niin että se hänestä tuntui aivan paikallansa olevalta.

Eräänä päivänä kertoi isäntärenki Klaus, että nyt samalla kertaa oli karkoitettu useita palvelijoita, piikoja, puotipalvelijoita ja oppipoikia.

"Onpa siinä selkäsaunaa killingin edestä", sanoi hän, "eikä kukaan heistä ole mitään rikkonut! Eivät he mitään ole tehneet."

Mutta karkoituskäskyt yhä enenivät, ne kasvoivat niinkuin vierivät lumipallot.

Eräänä aamuna Sidsel Kjeldsen pisti jalkansa vuoteestaan ulos ja nousi seisoalleen.

"Mikä nyt on hätänä, Sidsel?" sanoi rouva Grunnet, joka heti heräsi.
"Kello on vasta neljä."

Hän nousi ylös ja sai Sidselin takaisin vuoteesen. Mutta Sidsel, jonka harmaat hiukset pistivät suippean yömyssyn alta esiin, jäi siihen istumaan ja katseli ympärilleen ikäänkuin hän olisi nähnyt näkyjä ja sanoi lujalla ja selvällä äänellä, ikäänkuin kirjasta lukiessa:

"Olipa se omituinen uni! Minä näin Bismarckin haamun kulkevan raskain askelin Eteläjyllannin läpi. Pitkät ratsastussaappaat jalassa, kilisevin kannuksin ja kiiltävin kypärin astui tämä metsämies Sachsenwaldista ja heilutti ilmassa miekkaansa. Mutta iskut eivät osuneet keneenkään. Ne luistivat kaikki syrjään, niin että hän hutki vain tyhjää ilmaa."

Hansen-Nørremøllen valtiollisen kokouksen jälkeen Bevtoftissa karkoitettiin viisitoista henkeä, tyttöjä ja poikia, jotka eivät olleet kokouksessa olleet läsnä, sentähden että heidän isäntänsä olivat olleet siellä saapuvilla.

Useat latojat 'Heimdal'in kirjapainossa, useat Sønderborgin tanskalaisten kauppiaiden kauppapalvelijat, oppipojat ja palvelustytöt ja useat meijeristit, rengit ja piiat Dybbolin meijeristä tulivat saman kohtalon alaiseksi.

Eivätkä ne yksin! Varsinkin Haderslevin ja Sønderborgin piireistä karkoitettiin useita henkilöitä joka päivä, monen kuukauden kuluessa.

"Pian tulee kai meidän vuoromme", sanoi Jens karjanhoitaja Bodil
Hansenille, meijerskalle.

"Minä en nosta hattuani, ennenkuin näen miehen", sanoi karjanhoitaja
Jens tyynesti.

"Koskisipa se meihinkin, Jürgens", sanoi Karen seisoessaan silityslaudan ääressä ja hänen äänensä vapisi, "jos Bodil Hansen ja Jens tulisivat karkoitetuiksi, sillä niin kelpo väkeä meidän olisi vaikea saada."

Jürgens mutisi jotakin partaansa, mitä se oli, sitä Karen ei voinut kuulla ja paiskasi oven kiinni sisään mennessään.

Eteläjyllantilaiset pitivät tietysti useita protestikokouksia niiden laittomien vainoamisien johdosta, joilla preussilainen junkkari herra von Köller ahdisti heitä.

"Kansainoikeuden mukaan ei ole luvallista karkoittaa palvelusväkeämme. Meillä on oikeus vielä tänä päivänä vedota viidenteen pykälään. 'Kaikkein pyhimmän ja jakamattoman kolminaisuuden nimessä siirtää Hänen Majesteettinsa Itävallan keisari Hänen Majesteetilleen Preussin kuninkaalle kaikki Wienin rauhassa 30 päivänä lokakuuta vuonna kuusikymmentäneljä saavuttamansa oikeudet Holsteinin ja Slesvigin herttuakuntiin sillä määräyksellä, että väestö Slesvigin pohjoisissa piireissä, kun se vapaaehtoisessa äänestyksessä ilmoittaa haluavansa liittyä Tanskaan, on Tanskalle luovutettava! Päätetty ja vahvistettu 23 päivänä elokuuta 1866.' — Kului kaksitoista vuotta, ennenkuin tuo sopimus petollisesti purettiin Preussin ja Itävallan välillä ja se purettiin, meiltä mitään kysymättä!"

Mutta polisivalta pelkäsi näitä protestikokouksia niin että se koetti kaikin tavoin estää niitä. Totuutta kaikkein vähimmin kärsitään kuulla!

Naiset karkoitettiin kokoussaleista, yleensä Preussin hallitus pelkäsi kovasti naisia! Santarmit, kirjurit ja palvelusmiehet merkitsivät heidän nimensä.

Äärettömän suuri koneisto pantiin käyntiin. Niitä, jotka olivat olleet käymässä kuningaskunnassa, oli heti heidän kotiintultuansa yksi tai useampi palvelusmies vastassa, — niinpä esimerkiksi haudankaivaja Madsenia kunnioitti koko seitsemän kappaletta yhdellä kertaa. He tulivat kaikki täysissä univormuissa!

Palvelusmiehet merkitsivät kirjoihinsa ja paria päivää myöhemmin kuljettivat samat miehet Madsenin palvelijoita yli rajan.

Preussilaiset viranomaiset pitivät kiirettä niin kauan kuin syksy oli parhaillansa, sillä sitä suurempi oli vahinko maanmiehelle, kun siltä riistettiin sen parhaat työvoimat.

"Eteläjuutilaiset olivat varakasta ja säästäväistä väkeä. Rangaistuksen tuli sattua heidän arimpaan kohtaansa!"

Mutta heidän mielensä ei masentunut. He tarttuivat työhön kiinni ja auttoivat toisiansa, niinhyvin kuin voivat. Lastenkin piti auttaa mukana. Se olikin tarpeellista, sillä sateen ja tuulen jälkeen, jota oli kestänyt syyskuun yhdennestätoista aina seitsemänteentoista päivään saakka, oli seurannut aurinkoiset ja lämpimät päivät ja kylmät yöt, joina vallitsi kova sumu ja kaste aamupuoleen.

Juuri paras ilma mitä voi olla elonkorjuun lopettamiseen. Joka tunti oli käytettävä.

"Siunaa ja varjele", sanoi haudankaivaja Madsen tultuaan kotiin kuningaskunnasta, "Vamdrupissa seisoi niin paljon karkoitettuja palvelustyttöjä yhdellä asemalla, että olisi voinut luulla heidän olevan uhkaavan sotavaaran 'Deutsches Reich'ille. Ne olivat totta tosiaan kaikki niin suloisia ja somia nähdä, että santarmin täytyi samassa silmänräpäyksessä paljastaa miekkansa saadakseen ne ulos, sillä muuten olisi 'die ganze Artnee' [koko armeija] samalla kertaa ollut hävitetty."

Jokaisen miehen ovella seisoi vihollinen joko väkivallantekijän tai vakoilijan haamussa ja joka kunnaalla saattoi milloin hyvänsä nähdä santarmin ratsun selässä.

"Näyttää siltä, kuin tahtoisivat käydä meidän tanskalaismielisten isäntien kimppuun. Tietysti tuottaakseen meille taloudellista vahinkoa elonkorjuuaikana", naureskeli Borris, ajaessaan yhdessä haudankaivaja Madsenin kanssa protestikokoukseen. "Koettakootpa peloittaa meitä! Antaa heidän vaan! Antaa heidän vaan! Vääryys huutakoon aina taivaasen asti, niin että Europpa kerran huomaisi sen, jos sitä millään tavalla voi saada herätetyksi."

"Niin, minä olen nyt nähnyt kuinka suku toisensa jälkeen on kastettu, ripille päästetty, vihitty ja haudattu", sanoi Madsen.

"No, no!" puuttui Borris puheesen ja läimähytti hevosta. "Kuinka vanhaksi sinä tahdot tulla, Madsen? Ei sitä sentään ihminen voi enemmän kuin mitä hän voi!"

"Sitä minä juuri tahdoinkin sanoa", vastasi Madsen. "Minä sanon, etten minä jaksa nähdä, kun niin paljon ihmisiä karkoitetaan."

"Jumala tiesi, mitä minä tahtoisin!" huokasi hän. "Sillä silloin minä ainakin tarkoin tietäisin missä he olisivat."

Lokakuun kolmantenakymmenentenä päivänä heräsivät kaikki ihmiset syvästä unestaan kolmeen, kumeaan kanuunanlaukaukseen.

Egtved suorastaan tärisi ilmanpainosta, vaikka se olikin kaukana.
Olisipa melkein voinut sitä luulla maanjäristykseksi.

"Nyt nuo vielä paukuttelevatkin", sanoi isäntärenki Klaus pilkallisesti. "Mutta eipä niillä muuta tekemistäkään ole."

Mutta "me hienot" hypähti ylös vuoteeltansa, sillä tämäpä oli jotakin häntä varten, heitti kampausröijynsä hartioilleen ja pisti päänsä, joka oli täynnä papiljotteja, ulos ovesta. Sylikoira haukkui täyttä kurkkua.

"Ei niin mitään", vastasi Karen, joka seisoi kahvia kaatamassa, "saksalaiset sotamiehet ampuvat vain Metzin tappelun vuosipäivän kunniaksi."

"Oi, te voitte olla aivan rauhassa! Kanuunan laukauksia te saatte kuulla sekä päivällisen aikana että illalla", vakuutti Karen. "Siihen me olemme niin tottuneet. Me emme edes huomaa niitä."

"Sepä kummallista, että Bodil Hansenia ja minua ei karkoiteta", sanoi karjanhoitaja Jens ja katsoi työstään ylös.

Niin, kummallista se oli Kareninkin mielestä, mutta hän ei ajatellut sitä sen enempää. Hän iloitsi vain, kun hän toistaiseksi ainakin sai pitää väkensä.

"No! Onko se niin kummaa. Sinä olet aika tyhmyri, Jens, sinä et sitte ymmärrä mitään." Karjanhoitaja Jens vihelsi. "Minä en kärsi sitä", sanoi hän. "Näyttää aivan siltä kuin me olisimme menneet piiloon toisten ollessa tulessa. Luulenpa melkein, että sanon itseni irti ja menen sellaiseen paikkaan, josta minut sitten karkoitetaan."

"Enpä minä tahtoisi olla rouvan asemassa", sanoi Klaus, otti hatun naulasta ja meni ulos.

Hänen miehensä meni Metzin juhlaan, ja Karen, hän kulki yksin kantaen sydänsuruansa.

"Mitä se on?" kysyi pikku Kai, joka nyt vasta huomasi laukaukset, sillä hän ei muistanut ampumista edelliseltä vuodelta.

"Se on vihollinen, joka on maahan tullut", sanoi Karen ja puristi hänet rintaansa vasten. "Kuka on vihollinen?" kysyi hän. "Saksalainen."

Sillä silloin tämä vuorossaan kysyisi: "Herrainen aika, miksi te itse olette mennyt naimisiin saksalaisen kanssa?"

Kosto ei jää tulematta! Ei ainoakaan ajattelematon askel, jonka eläissään on tehnyt, jää kostamatta, ei ainoakaan!

Sillävälin tunsi Karen yhä selvemmin olevansa yksin. Hänen ympärillään oli tyhjä ala joka yhä suureni päivä päivältä.

Keskellä karkoittamisen tuimaa mellakkaa oli Egtved kuin kosteikko erämaassa, rauhoitettuna alana.

Ettei ketään heidän palvelusväestänsä karkoitettu, vaikka kahdella ei ollut preussilaista kansalaisoikeutta, oli melkein pahin syytös heitä vastaan.

Karen ummisti silmänsä ja tukki korvansa, karkoitti kauhistuttavan totuuden luotaan, milloin se vilahdukselta iski hänen sieluunsa. Hän tunsi itsensä avioliitossa kuin tuo spartalainen poika, joka vaippansa alla kantoi petoa: se repi hänet verille, mutta hän ei uskaltanut kasvojaan edes vääntääkään.

Borris seisoi saman päivän aamupuolella pihallaan tarkastamassa hevosta, jota tallirenki piteli suitsista.

Silloin karjanhoitaja tuli juosten ja antoi rengille kirjeen.
Konstaapeli oli antanut sen hänelle.

"Teidän isäntänne valtiollisen toiminnan johdosta ei voida kauemmin enää sietää Tanskan alamaisia hänen palveluksessansa. Sentähden teidän tulee jättää paikkanne tilanomistaja Borriksen luona ensi maanantaina. Muussa tapauksessa täytyy minun ikäväkseni ryhtyä pakkotoimenpiteihin teitä vastaan. Te saatte kuitenkin jäädä Preussin alueelle, jos te seuraatte tätä käskyä ja menette tilanomistaja Jürgensin palvelukseen Egtvediin."

Alla oli maaneuvoksen allekirjoitus. Borrikselta pääsi tahtomattaan kirous, kun mies näytti kirjettä hänelle.

"Kas vaan!" mutisi hän hampaiden välissä. "Se mies ei pidä itseään liian hyvänä vehkeilläkseen suojelusseinänä ja ollakseen yhtä miestä heidän kanssaan, vaikka hän on naimisissa Højemarken tyttären kanssa. No niin!" Hän naurahti lyhyesti. "Tämäpä on oikeata hippasilla oloa. Sinä olet joutunut syntipukiksi minun syntieni vuoksi, Søren." Tuli hetken hiljaisuus. Ja sitten lisäsi Borris:

"Ei kiitoksia", vastasi mies. "Minun ei sovi mennä vieraasen sotapalvelukseen. Teidän luvallanne — koska kerran on pakko, niin mieluimmin tulen karkoitetuksi."

Neiti nousi äkkiä ylös, niinkuin hän aina teki kun Karenin äiti tai käly tulivat käymään, "sillä hänellä, Jumala paratkoon, oli aivan kylliksi muutenkin talonpojista, joiden kanssa hänen täytyi olla aamusta iltaan", ja hän tervehti syvästi kumartaen ja läksi vieraskamariin kilistellen monia helyjänsä. Aikoessaan sulkea oven tarttui hänen laahuksensa kynnykseen kiinni. Kiivaasti hän vetäisi laahuksen irti ja paiskasi oven kovasti kiinni.

"Hän on yhtä äreä kuin hänen sylikoiransakin", sanoi Gyrithe levollisesti hymyillen. "Jumala tiesi, miten sinä kestät kaikkea tuota haukuntaa!"

Puhellessaan hän tuli kertoneeksi mitä Borrisgaardissa oli tapahtunut ja että renki oli kieltäytynyt rupeamasta palvelukseen Egtvedissä.

Karen kalpeni, mutta hän ei sanonut mitään. "Hyvähän se on, ettei teillä ole muita kuin Sidsel, jota voisi karkoittaa", sanoi Karen.

Gyrithen täytyi miltei nauraa tuolle ajatukselle, että Sidsel voisi tulla karkoitetuksi.

Mutta sitten Gyrithe sanoi jotakin, jota hän mielestänsä oli pakoitettu sanomaan, vaikka se olikin kovaa:

"Ei suinkaan Jürgens ole antanut Søreniä ilmi?" Karen kääntyi äkisti Gyritheen päin. "Epäilläänkö minuakin?" kysyi hän ja hänen kurkkunsa puristautui kokoon.

"Karen parka, täytyyhän sinun jakaa sekä hyvät että pahat miehesi kanssa", ajatteli Gyrithe, mutta ei voinut sanoa mitään.

Sitten Karen kevensi sydäntänsä ja kertoi, miten neiti Liliendal kiihoitti Jürgensiä.

"Minkä tuhoeläimen te olettekaan hankkineet Egtvediin", huudahti Gyrithe pahoillansa. "Hän olisi pantava lukon taakse. Sinun pitää toimittaa hänet pois talosta mitä pikemmin."

"Minä olen aivan voimaton", vastasi Karen soinnuttomalla äänellä.
"Jürgens on isäntä talossansa."

Silloin Gyrithe tarttui käsin hänen päähänsä kiinni ja suuteli häntä otsalle ja läksi takaisin Højemarkeen.

Ei, tätä onnettomuutta ei voinut millään auttaa. Ei mitään hirveämpää ole olemassa maailmassa kuin se tosiasia, että minkä ihminen tekee, sen hän edestään löytää.

"Voi sinä hyvä Jumala!" huudahti Karen, peitti kasvonsa käsiinsä ja valitti aivan kuin haavoitettu eläin.

Salama oli iskenyt alas kuiluun aivan hänen jalkojensa juurelle ja yhdessä ainoassa silmänräpäyksessä se oli osoittanut hänelle, että hän seisoi toisella rannalla, ja hänen kansansa, hänen äitinsä, veljensä, sukunsa ja ystävänsä vastakkaisella rannalla ja heidän välillään kulki musta, vuolas virta.

Hän huusi heille, mutta sillä puolen oli aivan hiljaista. Ei kukaan hänelle vastannut, ei muuta kuin kaiku, joka heitti hänen omat sanansa hänelle takaisin.

Tämä aika, joka lähensi toisiinsa kaikkia muita tanskalaisia, vieroitti hänet entistä enemmän heistä.

Hän ei voinut samalla levolla ja mielellä tyytyä kohtaloon kuin he, sillä hänellä ei ollut hyvä omatunto.

Niin, nyt hän sen käsitti! Se oli suorastaan häpeäpilkku heille, ettei ketään Egtvedistä karkoitettu.

Ihmeellistä kyllä: pitkiä aikoja, viikkoja, kuukausia voi kulua ilman minkäänlaisia tapahtumia, ja kuitenkin niiden kuvaamiseen käytetään niin monia sanoja.

Niin monet, vähäpätöiset asiat muuttuvat tärkeiksi, niitä on selvästi ja tarkoilleen kerrottava, jotta huomattaisiin kuinka tärkeitä ne sittenkin ovat ja mikä kohtaloa muuttava merkitys niillä voi olla ihmiselämässä.

Mutta sitten seuraavat useinkin suuret tapahtumat toinen toisensa jälkeen, hyvinkin lyhyen ajan kuluessa; tuulenpuuskana ne tupruavat ihmisen yli. Toinen ikäänkuin vetää toisen muassansa, vaikka on mahdotonta käsittää mitä tekemistä niillä olisi toistensa kanssa.

Rajuilma yllättää ihmisen, ja kun se on raivonnut kylliksensä, huomaakin äkkiä vanhenneensa monta vuotta, vaikka ei olisi kulunutkaan kuin jokunen kuukausi.

Mutta Klaus katseli häntä vain puoleksi säälien ja puoleksi soimaten ja ajatteli itseksensä:

Karen heitti päällysvaatteet ylleen ja juoksi aitausta pitkin ja peltojen poikki Højemarkeen.

Yhdentekevä ken siellä oli kotona, josko Esben tai eno Borris, kun hän vain tuli ajoissa pelastamaan Sidseliä!

Vihdoinkin oli se hetki tullut, jolloin paha saattoi muuttua hyväksi ja
Egtved saattoi tulla turvapaikaksi ihmiselle, jota hän rakasti.

Sidsel saattoi muuttaa heille, sen nimismies kyllä sallisi ja siten
Sidsel jäisi kuitenkin heidän luoksensa ja sulkisi silmänsä täällä
Eteläjyllannissa.

Pelastuksen enkelinä hän tuli, ja ehkä he nyt kerrankin ottaisivat hänet avoimin sylin vastaan.

Hän tuli sydän täynnä niin suurta ja syvää rakkautta, että olisi julmaa, jolleivät he sitä vastaanottaisi.

Kun hän juoksi pihan ohitse, niin hän näki Esbenin seisovan valjastettujen vaunujen vieressä, ikäänkuin hän olisi jotakuta odottanut.

Hevonen seisoi pää alas painuneena, ja Esben nojautui käsivarrellaan sen kaarevaan kaulaan ja peitti kädellään silmänsä.

Karen tiesi nyt, että konstapeli oli jo käynyt tuomassa haastetta nimismiehen luo. Karen olisi tahtonut huutaa: "Esben, rakas, hyvä Esben!" ja hiipiä hänen luoksensa ja kiertää kätensä hänen kaulaansa.

Mutta olihan hän karkoitettu pois sieltä, eihän hänellä siellä enää ollut kotia. Hän juoksi Esbenin sivuitse puutarhan portin kautta puutarhanpuoleiseen huoneesen ja siellä seisoi Sidsel puettuna jäykkään, mustaan vaippaan ja valkoisen nenäliinan asemesta hänellä oli musta samettihilkka päässä.

Se kävi niin tiukasti kasvojen ympärille, ettei näkynyt jälkeäkään harvasta, harmaasta tukasta.

Ajan kova koura oli sitä niin kuluttanut. Se ei ollut aina hellävaroin kohdellut Sidseliä.

Kun karkoituskäsky tuli — edellisen päivän aamupuolella — niin Sidsel seisoi kyökissä leipää leikkaamassa.

"Tuollainen levottomuus voi tulla sille, jolta kuolema ei ole kaukana", oli rouva Grunnet sanonut Gyrithelle eräänä iltana.

"Niin, niin", mutisi Sidsel kerran ohi rientäissänsä, "ei kukaan tiedä, milloin yö ehtii, jolloin ei voi työtä tehdä. Ja minun yöni on lähempänä, kuin mitä te aavistatte."

Piiripalvelija oli puettuna tummansiniseen univormuun, vaaleansinisine nauhoineen ja kiiltävine nappeineen. Hänellä oli litteä kasetti mustanvalkeine kokardeineen ja lyhyt sapeli vyöllä.

Hän avasi kirjeen ja näki että Sidselin oli pakko kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa lähteä talosta. Esben jäi pitkäksi aikaa seisomaan paikoillensa tointuaksensa. Sitten hän teki lujan päätöksen; hän ei mennyt sisään, sillä pahat sanomat saapuvat sittenkin ajoissa, vaan satuloi nopeasti mustan hevosensa ja ratsasti täyttä laukkaa Borrisgaardiin.

Hänen kintereillään seurasi vain yksi ainoa ajatus: "Vanha Sidsel! Vanha Sidsel! Pitääkö sinunkin nyt kärsiä sentähden, että olet tanskalainen ja uskollinen kansallesi! Mitä sinua nyt Stevnsin kuninkaat auttavat!"

Kun hän pingoitti suitsia ja sai laukkaavan hevosensa pysähdetyksi rappusten eteen, tuli Valdemar jo samassa alas.

"Miksi sinulla tänään on niin kova kiire, Esben?" kysyi hän. "Onko jotakin tapahtunut Højemarkessa?"

"Sidsel on saanut karkoituskäskyn", sanoi Esben laskeutumatta hevosen selästä. Hän hengitti nopeasti kiivaan ratsastuksen jälkeen.

"Kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa hänen täytyy olla rajan toisella puolella. Minä tiedän, että sinun isäsi on matkoilla, eikä koirakaan vastaisi minulle mitään, jos sanoisin piiriesimiehelle, että hän varmaan tietämättään on antanut karkoituskäskyn ihmiselle, joka on kahdeksankymmenenkahdeksan vuoden vanha. Mutta sinä sen varmaan teet, Atterdag; sinä olet Preussin alamainen. Sano noille lurjuksille, että he saavat hänen kuolemansa omilletunnoillensa. Hän on vanha, hän ei kestä muuttoa."

Ja Esben purskahti hillittömään nauruun, ikäänkuin hän kesken suruansa ei olisi kestänyt tämän karkoituksen koomillisuutta.

"Minä teen minkä voin", sanoi Valdemar vakavasti, "vaikka helposti voi tehdä pahan vieläkin - pahemmaksi. Mutta Sidsel ei saa lähteä täältä, ilman että olisimme yrittäneet jotakin hänen hyväksensä. Odota minua täällä, minä palaan heti takaisin."

"En", vastasi Esben, "minä en voi. Minä en ole sellaisella mielellä, että voisin kenenkään kanssa puhua."

Esben hyppäsi alas hevosen selästä ja Valdemar ajoi kiireesti pyörällään pois.

Esben kulki yhä rauhattomasti edes takaisin pihalla ja kuljetti suitsista hevosta, joka höyrysi kovasti.

Hengessään hän näki jo kotiintulonsa, kun hän sanoisi sen äidille, Gyrithelle ja Sidselille. Hänestä tuntui, ikäänkuin hänet olisi tuomittu painamaan kuolettava ase vanhuksen rintaan. Hän polki jalkaansa kivitystä vasten ja kiristi hampaitaan.

"Sinäkö se siellä olet, Esben?" huudahti hän ihmeissään. "Etkö sinä väsy jaloitellessasi hevosta? Miksi et tule sisään?"

"En voi!" huusi hän takaisin. Samassa tuokiossa ajoi polkupyörä pihalle. Se tuli niin äkkiä, että Esben sätkähti ja hevonen hypähti pystyyn.

"Ei ole mitään toivoa", sanoi Valdemar. "Sidselin täytyy pois. Ei koko Eteläjyllannissa ole toista Saksan valtion turvallisuudelle vaarallisempaa henkilöä kuin Sidsel Kjeldsen.

"Hyvä", sanoi Esben, heittäytyi jälleen hevosen selkään, läimähytti sitä ja ajoi takaisin Højemarkeen.

"Esben!" huusi Valdemar, "Esben!" Mutta Esben ei kääntynyt taakseen, ja ratsasti ääneti takaisin. Mitä lähemmäksi Højemarkea hän tuli, sitä hitaammin hän ratsasti ja kun hän tuli pihalle, astui hevonen käymäjalkaa.

"Tuossa on Esben", huudahti Gyrithe, joka istui työskennellen puutarhanpuoleisen huoneen ikkunan ääressä.

"Jumala tiesi missä hän on ollut?" sanoi rouva Grunnet. "Niin äkisti kuin rajuilma hän läksi matkaan."

"Ei ole koskaan hyvä tietää, minne 'Nopsan' tiet kulkevat", nauroi
Gyrithe. "Jumala yksin ne tietää!"

"Mutta missä hän viipyy?" kysyi rouva Grunnet hetken kuluttua. "Kylläpä hän tänään vitkastelee."

Samassa astui Esben sisään, mutta hänen liikkeensä olivat hitaat. Hän näytti kalpealta ja kiusaantuneelta, ja kädessä hänellä oli kirje.

Rouva Grunnet koetti lukea, mutta kirjaimet sekaantuivat hänen silmissänsä. Hän ojensi kirjeen Gyrithelle.

"Kuka sanoo sen hänelle?" kysyi Esben vihdoin. Hänen oli vaikea saada sanoja sanotuksikin.

"Minun pitää kai sanoa", sanoi rouva Grunnet soinnuttomasti. "Mutta paraillaan hän on päivällislevolla."

"Aika on täpärällä", sanoi Esben. "Ennen huomis-iltaa hänen on oltava rajan tuolla puolen."

"Minä en henno herättää häntä", sanoi rouva Grunnet. "Antakaa hänen nukkua."

Ja niin he antoivat Sidselin nukkua, niinkauan kuin hänen oli sallittu nukkua ja sillävälin ystävät työskentelivät hänen puolestansa.

Esben sähköitti hyville tuttavilleen, Albekeille Koldingissä, ja pyysi heitä ottamaan Sidseliä luokseen joksikin aikaa ja rouva Grunnet kirjoitti Sidselin sisarentyttärelle Stevnsiin, kysyen tahtoisivatko he myöhemmin antaa hänelle kodin ja turvaa luonansa. Grunnetin perhe maksaisi heille runsaasti ja pitäisi hänestä huolta kuolinpäiväänsä asti.

"Miksikä täällä itketään?" sanoi hän lyhyesti. "Ei nyt ole aikaa kyyneleitä vuodattaa, Jumala paratkoon."

"Mitä ihmettä?" kysyi Sidsel ja kiinnitti terävät, harmaat silmänsä häneen.

"Olenko minä?" sanoi Sidsel sointuvalla äänellään, jonka metallin helähdystä aika ei ollut kyennyt ruostuttamaan. "Hyvä Jumala, minkätähden minunkin nyt täytyy lähteä matkoihini? Enhän minä ole tehnyt muuta kuin hoitanut lapsia ja kyökkiä ja kellaria."

"Niin, eipä ole hyvä tietää, mitä he käsittämättömässä viisaudessaan ovat keksineet", arveli Esben. "Sinä olet kai myöskin ollut tuollainen jäykkäniska, jota saksalaiset eivät niinkään helpolla ole saaneet ikeesen."

"Niin", sanoi Sidsel ja hän suorastaan kasvoi siinä puhuessansa, "ehkäpä siinäkin on hiukan perää. En ole koskaan tietääkseni puhunut saksalaisen kanssa; mutta he ovat voineet nähdä sen päältäkinpäin."

Mutta jos he luulivat karkoituksen kautta päässeensä hänestä, niin he erehtyivät suuresti.

Sidsel oli sotaan tottunut. Tuo vanha ihminen virkosi velttoudestaan kuin loppuun palvellut ratsuhevonen, joka kuullessaan torven äänen nostaa päänsä pystyyn ja heristää korviaan. Hänen elinvoimansa leimahti ikäänkuin lamppu ennen sammumistansa.

"Olisinhan minä voinut kieltäytyäkin ja jäädä taloon, kunnes santarmi olisi väkivallalla vienyt minut täältä", sanoi hän, "mutta en huoli sitä kuitenkaan tehdä. Minä menen hyvällä, muuten te kaikki saatte siitä kärsiä."

Minkä suuren uhrauksen hän siten heidän tähtensä teki, sen ne parhaiten tiesivät, jotka kyynelsilmin seurasivat hänen hommaansa.

Hän kulki kuin voittaja huoneesta huoneesen. "Niin, nyt on vielä niin paljon tehtävää", vakuutti hän. "Eipä ole aikaa laiskoitella."

Rouva Grunnet ja Gyrithe kokoilivat Sidselin vähäiset tavarat ja pakkasivat ne matkalaukkuun, sillä siihen häneltä ei aika riittänyt.

"Älkää vaan unohtako lasten valokuvia ja teidän kaikkien muidenkin kuvia, sillä ne minä tahdon ottaa mukaan."

Hän ei yhtään tiedustellut minne hän joutuisi rajan yli tultuansa. Hän ei tuhlannut ainoatakaan ajatusta siihen.

"Mitä me voisimme tehdä sinulle, Sidsel?" kysyi Esben illalla, kun tämä oli päässyt hiukan rauhaan.

"Te saatte lähettää minut sinne mistä minä tulinkin", vastasi Sidsel.
"Te saatte lähettää minut Stevnsiin."

"Vai niin, sinä tahdot takaisin keijukaiskummulle, Sidsel? Mutta siellä sinun tomuliinaasi ei kaivata."

"Jumala päästäköön meitä pahasta!" huudahti rouva Grunnet vaistomaisesti. "Se oli paha ajatus."

"Hyvää yötä, Sidsel", sanoi Esben ja kääntyi pois peittääkseen suurta suruansa. Gyrithe auttoi häntä viimeisen kerran portaita ylös, sillä viime vuosina oli portaissa nouseminen käynyt hänelle raskaaksi.

"Mitä se tekee?" kysyi Sidsel. "Minä olisin kuitenkin pian jättänyt teille kaikille hyvästi, hiukan ennemmin tai hiukan myöhemmin, sehän on aivan yhdentekevää. Mutta minä tahdon kummitella tässä talossa, sen minä tahdon tehdä. Kun te kuulette jonkun puuhaavan näissä nurkissa, niin minä se olen. Minä olen viettänyt onnellisia vuosia täällä Højemarkessa, ja sitä minä tahdon haudassanikin muistaa."

Sinä yönä ei rouva Grunnet nukkunut, eikä uni tullut Sidselinkään silmään.

"Minä tahdon panna kuntoon taloni", sanoi hän, "ja jättää kaikki sellaiseen järjestykseen, ettei tarvitse sitä hävetä. Älkää unohtako, että pienen voipytyn paikka on ruokasäiliössä ja suuren sisemmässä kellarissa."

Yhä edelleen hän kulki väsyneillä jaloillansa, jotka olivat toisten palveluksessa väsyneet, kunnes Gyrithe väkisin pakoitti hänet istumaan.

Kun Sidsel vihdoin seisoi matkavalmiina vaippaansa käärittynä ja samettihilkka päässä rouva Grunnetin ja Gyrithen välissä, ja Karen aivan odottamatta tuli juosten sisään, sanoi Sidsel:

"Älkää panko sitä sydämellenne! Onhan se pikemmin naurettava kuin itkettävä juttu."

"Tule meille, Sidsel!" huudahti Karen ja kiersi käsivartensa hänen ympärilleen. "Egtvedissä ei kukaan voi kajota sinuun. Siellä sinä saat olla rauhassa. Tule minun mukanani! Oi, rakas, vanha Sidsel, tule minun kanssani Egtvediin. Minä kannan sinua käsilläni niin kauan kuin elät!" Mutta hän puhui kuuroille korville. Sidsel sanoi Karenille:

"En, sitä minä en tee. Minä en tahdo mennä Jürgensin luo. Ennemmin saatte antaa Madsenin heittää multaa minun ylitseni. Kunnialla minä tahdon maata haudassani. Kun kerran ennen olen ollut tulessa, Karen Jürgens, niin voin kestää sitä nytkin. Sidsel Kjeldsen ei koskaan mene vihollisen puolelle."

"Oikein sanottu, Sidsel", sanoi Esben, joka äkkiä oli tullut sisään ja seisoi kädet ristissä rinnalla eteisen ovella.

"Mistä sinä tiesit, että Sidsel oli karkoitettu?" kysyi Esben häneltä ovessa.

Karen kääntyi häntä kohti. Hän näki julman epäilyksen hänen silmissänsä ja hänen omat silmänsä iskivät tulta.

"Jürgens ei ole sitä tehnyt!" huusi hän mielenliikutuksen tuskassa ja pani vaistomaisesti kätensä ristiin. "Niin totta kuin Jumala on tuolla ylhäällä, Jürgens ei ole sitä tehnyt. Uskottehan minua? Oi, Jumala antakoon teille anteeksi, jos ette usko!"

"Lähdetään vain", sanoi Sidsel. "Minä en eläissäni ole junassa kulkenut, mutta kerta ensimäinen. Jumalan haltuun siis!"

Hän kiersi kerran huoneen ympäri, hän tahtoi kaikelle sanoa hyvästit ja siveli vapisevalla kädellään hellävaroen ja lempeästi jokaista huonekalua.

Ovessa hän kääntyi ja katsoi pitkään taaksensa. "Minun täytyy vielä kerran mennä ylös", huudahti hän äkkiä.

Gyrithen täytyi auttaa häntä ylös portaita ja taaskin alas ja sitten Esben nosti hänet vaunuihin. "Sinä olet saanut mukavimmat vaunut ja jäykkäjalkaisimman hevosen, minkä minä olen voinut löytää, niin ettei se ainakaan pillastu", sanoi Esben. "Se on ainakin enemmän kuin mitä hän minunkaan tähteni tekisi", sanoi Gyrithe, joka yhdessä rouva Grunnetin kanssa oli myös noussut vaunuihin. "Minä tuskin enää uskallan ajaa Esbenin kanssa! Parasta että kerran vakuutan henkeni."

Mutta nämät pilakokeet eivät onnistuneet. "Etkö tule mukaan asemalle,
Karen?" kysyi rouva Grunnet.

"En", vastasi Karen hiljaa; hänen silmänsä olivat täynnä suuria kyyneleitä ja hänen huulensa vapisivat.

Sitten hän hyppäsi vaunujen astimelle ja kiersi viimeisen kerran käsivartensa Sidselin kaulaan.

"Hyvästi, Sidsel! Hyvästi, rakas, vanha Sidsel! Kiitos kaikesta, siitä saakka kuin Esben ja minä olimme pieniä lapsia!"

"Jumalan haltuun", sanoi Sidsel vielä kerran ja pani kätensä ristiin vaipan alla. Kun he ajoivat maantielle päin, näkivät he Karenin seisovan polulla ja heiluttavan nenäliinaansa viime tervehdykseksi. Mutta sitä ei kestänyt kauan, sillä hän painoi sen molemmin käsin silmiänsä vasten ja purskahti niin kovaan itkuun, että koko hänen ruumiinsa vavahteli.

Kun he tulivat asemalle, oli rouva Borris ja Valdemar siellä. Valdemar oli tarjoutunut saattamaan Sidseliä Koldingiin, sillä Esben ei uskaltanut sitä tehdä.

Ja asemasillalla tuo vanha ihminen nyt seisoi ja pudisteli päätään saksalaisten kaikelle hulluudelle ja narrintempuille.

Nimismies oli sattumalta sillalla. Kun Sidsel astui hänen ohitsensa, niin hän kiinnitti linnunsilmänsä häneen ja kysyi:

"Kun täällä kaikki taas muuttuu tanskalaiseksi, niin enkö silloinkaan saa tulla takaisin?"

Nimismies hypähti pystyyn ja suuttui niin silmittömästi, että Esben luuli hänen lyöneen Sidseliä.

"Niin, minä kysyn vaan", sanoi Sidsel. "Ette suinkaan te aio lyödä vanhaa naista? Minä olen kahdeksankymmenenkahdeksan vuoden vanha."

Hän istui jo vaunussa ja rouva Grunnet suuteli hänen laihoja, vapisevia käsiänsä, jotka niin monen vuoden kuluessa olivat tehneet työtä hänen ja lasten hyväksi.

Se ymmärsi kyllä, että jotakin hullua oli tekeillä, koska Sidsel istui siellä missä hän istui.

"Jumala teitä kaikkia siunatkoon!" kaikui selvällä ja kirkkaalla äänellä vaunusta. "Minä olen eläissäni kokenut yhtä ja toista, mutta minä en koskaan ole nähnyt, ettei vääryys lopulta kosta tekijälleen. Se päivä voi vielä koittaa, jolloin vääryys ei enää ole vallanpitäjänä tässä maassa."

Hän katsoi jäykästi ja silmää värähtämättä ulos ikkunasta. Se oli tietäjän katse.

"Nyt on optantteinkin lapsille tullut karkoituskäskyjä, Karen", sanoi rouva Grunnet eräänä päivänä.

Yhä edelleen karkoitettiin palvelusväkeä, jotka eivät olleet Preussin kansalaisia.

Niinkuin rouva Grunnet oli sanonut: suurin joukoin karkoitettiin maasta myöskin optanttien täysikasvaneita lapsia, sellaisia, jotka eivät olleet Saksan eivätkä Tanskan alamaisia.

"Pois tanskalaiset meidän maastamme! Pois! Pois! Nyrkkiä on oikeaan aikaan näytettävä, se on paikallansa Pohjoisslesvigissä! Lästig! Immer lästig!" [Vastukselliset! Aina vastukselliset!] huusivat saksalaiset.

"Meidän täytyy alistua niin paljon kuin voimme" sanoi Gyrithe, "ja lopusta saa Jumala huolen pitää".

Karen kulki kuumeessa kiihoittuneena ja levottomana. Joka aamu ja joka ilta hän odotti salaman iskevän hänen jalkoihinsa.

Oli tukala, niin sanottu "Kaarinan yö", yö marraskuun kahdennenkymmenennenneljännen ja -viidennen päivän välillä.

Karen makasi kauan aikaa valveillaan ja tähysteli taivasta, joka siinsi hänen ikkunaansa.

Kuinka kylminä tähdet kiiluivatkaan, ne näyttivät niin ankarilta ja väliäpitämättömiltä kaikkea sitä kohtaan, joka maan päällä tapahtui.

Jürgens oli poissa. Hän oli viime aikoina usein poissa kotoa; kaikki suru ja levottomuus kiusasi häntä.

Karen ajatteli eno Borrista, joka oli palannut sairaana matkaltansa ja joka nyt makasi kovassa keuhkotulehduksessa, eikä kukaan voinut sanoa, minkä lopun tauti saisi.

Hänen sydämensä puristautui kokoon sellaisella tuskalla, että hänen äkkiä täytyi kohoutua pystyyn vuoteessaan. Hän oli vähällä tukehtua.

"Hyvä Jumala, säästä hänen henkeänsä!" rukoili hän suuressa surussansa. "Eteläjyllanti ei tule ilman häntä toimeen. Säästä häntä, Jumala, säästä! Jos hän kuolisi ennenkuin olisin nähnyt häntä, ennenkuin hän olisi antanut minulle anteeksi! Hyvä Jumala, niin julma et voi olla minua kohtaan! Sitä minä en voisi kestää!"

Mutta onnettomuus, niinkuin sanottu, tulee harvoin yksiksensä, sillä onnettomuudeksihan sitä on sanottava, kun niin uskollinen, vanha ihminen, kuin Sidsel Kjeldsen kahdeksankymmenenkahdeksan vuoden vanhana karkoitetaan siitä kodista, jossa hän oli palvellut kauemmin kuin puolen vuosisataa.

Varsinkin Eteläjyllannissa ei voinut koskaan varmaan tietää, milloin onnettomuus sattuisi tulemaan.

Eikä yksin sellaiset onnettomuudet, joita perkele lähettää meidän kaikkien niskaamme, olkoon hän sitten meidän ruumiimme tai sielumme sisä- tai ulkopuolella, sellaiset kuin sairaus, köyhyys, huono onni, harmi, kiusa ja kuolema, vaan sellaisetkin onnettomuudet, joilla preussilaiset, tässä tapauksessa perkeleen rakkaat apulaiset, niin taitavasti yllättävät eteläjyllantilaisia: karkoitukset, perheiden hajoitukset, häviöt, vankeudet, sakot.

Karen oli jo nukahtanut puolihorrokseen, kun hän äkkiä virkosi aivan hereillensä ja nousi istualleen vuoteessaan. Hänen ohimonsa sätkättivät ja hän teroitti kuuloansa.

Kolkutettiin taaskin kovasti ja kärsimättömästi. Karen tunsi heti että kysymyksessä oli elämä tai kuolema.

"Eno Borris on kuolemaisillaan ja tahtoo nähdä sinua ennen kuolemaansa", kajahti Esbenin ääni.

"Ei ole aikaa vitkastella; kaikki voi olla lopussa, ennenkuin saavumme perille."

Se oli lyhyt ja vaativa käsky. Kuinka Karen sai vaatteet päälleen, ei hän itsekään tiennyt. Hänen kätensä ja jalkansa olivat hervottomat ja vaivoin hän sai ha'at kiinni ja nauhat solmuun.

Mutta ei sittenkään kulunut kuin muutamia minuutteja, ennenkuin hän
Esbenin rinnalla ajoi Borrisgaardiin.

He eivät vaihtaneet sanaakaan. He kuulivat vain toistensa kiihtyneen hengityksen.

Kaikeksi onneksi heillä oli Esbenin paras juoksija, musta hevonen, jolla rouva Grunnet ja Gyrithe vain vastenmielisesti ajoivat.

Højemarke ja kaikki muut talot, joissa ihmiset nukkuivat aavistamatta, mitä huomispäivä mukanansa toisi ja mikä kohtalo mahdollisesti heitäkin uhkaisi, lehdettömät puut teitten varsilla, aitaukset, kaikki ne kiitivät heidän ohitsensa kuin tanssivat varjot.

Taivas levitti tuikkivan tähtitelttansa yli metsien ja kukkuloiden, tasankojen ja jokilaaksojen.

Hopeanhohto hiipi kaikkialle, minne se vain pääsi; se tunkeutui joka paikkaan, niin että pimeyden täytyi väistyä.

Karen hypähti alas ja kiirehti Esbenin edellä tuttua tietä portaita ylös ja rakkaiksi käyneille käytäville. Hän oli vielä kuulevinaan hoilotukset, Hektorin haukunnan ja Gyrithen ja omat kirkaisunsa hyviltä, vanhoilta ajoilta, jolloin sydän oli kepeä ja mieli huolia vailla.

Oi, kuinka tuo voimakas mies oli käynyt laihaksi ja kalpeaksi ja kuinka hänen silmänsä olivat syvälle painuneet!

Yhdessä silmänräpäyksessä Karen näki kaikki, jotka seisoivat tai istuivat siinä ympärillä.

Siinä oli hänen äitinsä, siinä oli Gyrithe, siinä oli Esbenkin, joka heti oli astunut esille, kun Karen oli ovensuuhun seisahtunut.

Borriksen toisella puolella seisoi Valdemar ja toisella istui rouva
Borris, pidellen kiinni hänen kättänsä.

Hyvä Jumala, millä surunsilmäyksellä hänen suuret, kauniit silmänsä tunkeutuivat hänen miehensä sieluun saakka, sitä Karen ei koskaan voinut unohtaa.

Ennenkuin kukaan sitä aavistikaan, lepäsi Karen polvillaan vuoteen ääressä, kumartuen rakkaan, jääkylmän käden yli.

"Minä olen ollut kova sinulle, pikku tyttöseni", sanoi Borris, "mutta minä annan sinulle anteeksi, niin totta kuin itse toivon Jumalan minulle anteeksi antavan. Minä erehtyisin sinun suhteesi, jos en tietäisi, että olet saanut kylliksi kärsiä rangaistusta."

Borris kohottautui äkkiä, ja hänessä oli jotakin entisestä voimastansa, kun hän tarttui molemmin käsin Valdemarin käteen ja katsoi lujasti häntä silmiin:

"Älkää peljätkö preussilaisia, mutta varokaa itseänne Jumalan nimessä kansan kuolemasta!"

Borris painautui pitkällensä, päästi pojan käden irti ja kun poika surun murtamana kumartui hänen ylitsensä, niin häntä kohtasi vain isän sammunut silmä.

Samoinkuin Borris eläissään oli ollut preussilaisten harmin-esineenä ja loukkauskivenä, samoin he eivät sallineet tämän kansanjohtajan tulla levossa ja rauhassa hautaansa.

Koska hän säännöllisesti oli käynyt lähimmässä tanskalaisessa vapaakirkossa, niin kaikkeinkorkeimmat viranomaiset kiiruhtivat antamaan kaikkeinkorkeinta kieltoa, ettei kelloja saisi soittaa eikä virttä veisata hänen hautajaisissansa.

Hänen ei sallittu päästä maan poveen niinkuin muut kristityt ihmiset, sentähden että hän oli tanskalainen samoinkuin hänen isänsä ja esi-isänsä ennen häntä olivat olleet.

Mutta kielto tuli oikealle henkilölle, nimittäin haudankaivaja Madsenille, ja hän oli toista mieltä. Vaikka hänen sen tähden täytyisi luopua haudankaivajavirastansa, — niin samapa se.

Kelloja hän tahtoi soittaa, kun Borris Borrisgaardista kannettiin hautaan. Vaikka kaikki taivaan valtakunnan kellot soisivat, niin pitäisi maallisten kellojen sittenkin saada äänensä kuuluville ja ensi sijassa haudankaivaja Madsenin.

Mutta vaikka pitäjän kirkko sulkikin ovensa Borrikselta, niin hänen kodissansa pidettiin sen sijaan sydäntä liikuttavin jumalanpalvelus, kuin mikä koskaan voi eteläjyllantilaisen osaksi tulla.

"Minnekä kaikki nuo vastaantulevat vaunut ovat matkalla?" tiedustelivat paikkakunnalla oudot kulkijat, ja kaikki saivat saman vastauksen.

Läheltä ja kaukaa ne saapuivat, pitkämatkaisia he olivat ja pitäjäläisiä. Tiet olivat mustanaan tulijoita ja Borrisgaardia ympäröi laaja vaunulinnoitus.

Silloin tällöin kuului hevosen hirnahdusta, mutta muuten miehet kulkivat paljaspäin ja hatut käsissä leveitä portaita myöten surutaloon.

Kansi oli kierretty kiinni ja arkkua peitti suuri Tanskan lippu. Mutta arkun ympärillä oli oikea kukkaismeri, punaisia ja valkoisia, maan omia värejä.

Toinen seppele oli toisensa päällä ja vaikea olisi ollut lukea niiden määrää.

Karen, joka oli tullut yksin ajaen Egtvedistä, seisoi surupukuisessa joukossa rouva Grunnetin, Gyrithen ja rouva Borriksen vieressä arkun yläpäässä.

Kuolema oli yhdistänyt heidät; kuuluihan hän kuitenkin kaikkein läheisimpiin sukulaisiin. Arkun yli hän katsoi arasti Valdemariin.

Toista kertaa hän oli nyt saman katon alla kuin hänkin, tuon mahdottoman tapahtuman jälkeen.

Karen kohtasi hänen katseensa. Se ei ollut karvasmielinen, se ei ollut soimaava, ainoastaan vakava.

Virren säveleet kajahtelivat hänen ympärillänsä, täysiäänisinä ja voimakkaina, ne olivat rakkaita, tanskalaisia virsiä, mutta hän ei voinut yhtyä lauluun, hänen kurkkunsa oli puristautunut kokoon.

Hän näki vain utuharson läpi arkun ja suuren Tanskan lipun ja utuharso oli kutoutunut hänen omista kyyneleistään.

Hän tunsi: hänellä ei ollut oikeutta seisoa vastapäätä tuota nuorta, kalpeaa miestä arkun toisella puolella.

Tietämättään hän kuiskasi: "Anna minulle anteeksi!" Karen oli lausunut nuo sanat, vaikka Valdemar ei kuullut niitä. Heidän välillään oli niin paljon kuollutta, ja syy oli kokonaan Karenin. Onni oli kuolleena heidän välillänsä ja Karen itse oli omalla, röyhkeällä kädellään sen tappanut.

Sitten vapaakirkon tanskalainen pappi lausui muutamia vakavia ja lohduttavia sanoja ja kiitti Borrista kaikesta siitä, mitä hän kansallensa oli ollut. Monet muutkin astuivat esiin ja todistivat vainajan oikeudenmukaista harrastusta. Kaikki kiittivät häntä koko sydämestänsä.

Isämeidän rukous ja Herransiunaus luettiin, — rauha hänelle, joka oli pois muuttanut!

Sitten Valdemar ja Esben ottivat kunnioittavasti Tanskan ikivanhan, kahdeksansataavuotisen lipun pois arkulta ja käärivät sen kokoon, ja naiset asettivat kaikki seppeleet kannelle. Rouva Borris painoi kasvonsa poikansa olkapäätä vasten.

Valdemar kiersi käsivartensa äidin ympärille ja tuki häntä, ja rouva
Grunnet sanoi hiljaa, vapisevin huulin:

Valdemar ja Esben tarttuivat ensimäisinä arkkuun kiinni ja pitäjän parhaat miehet seurasivat heidän esimerkkiänsä.

Borris oli kookas ja painava mies, jonka kuljettamiseen tarvittiin hyviä voimia, ja sitten he kantoivat kelpo tanskalaista hänen tanskalaisesta kodistansa, mutta Tanskan lippua he eivät kuitenkaan voineet ottaa mukanansa haudalle.

Rouva Borris oikaisi varttansa, nojasi rouva Grunnetin käsivarteen ja seurasi arkun jäljissä, sillä hänenhän piti osoittaa miehelleen viimeistä kunnioitusta.

Vuorotellen miehet kantoivat arkkua läheiselle kirkolle. Raskain mielin ja ääneti läheni loppumaton ruumissaatto kirkkomaata.

"Enpä olisi uskonut", sanoi vanha Frandsen, "että Borris olisi ehtinyt laskea ripeän purtensa satamaan, ennenkuin minä sain vanhan runkoni oikaistuksi."

Maateurastaja oli myös saapunut paikalle. Vanha tykistöajuri oli parhaissa tamineissansa ja kulki selkä kenossa niinkuin hänen arvonsa vaati.

He eivät olleet uskoa korviansa ja monet katsoivat ihmeissään ylös, mutta kaikkien sydämissä nuo syvät malmisävelet sointuivat kuin taivaalliset äänet.

Ja ylhäällä tornissa seisoi haudankaivaja Madsen ja soitti parhaalle ystävälleen maailmassa.

Ääni oli syvä, ikäänkuin kellot olisivat valittaneet surussansa: hän on mennyt pois eikä palaja konsanaan!

Mutta sitten Madsen tuli raskaalle mielelle ajatellessaan kaikkien niiden surua, jotka kantoivat ruumista ja seurasivat sitä ja hän ajatteli:

Äkkiä kellojen ääni vaihtui. Ne soivat voitonriemulla: "Kuolema, kussa on sinun otas? Tuonela, kussa on sinun voittos? Saksalaiset arvelevat: nyt he hautaavat hänet! Mutta hän elääkin. Hän elää ilmielävänä meidän joukossamme. Hän on aina elävä!"

"Um Gottes Willen! [Jumalan tähden!] Mitä te ajattelette, Madsen? Ei näitä kelloja saa soittaa!"

"Ei, se ei voi olla mahdollista, herra pastori!" huusi Madsen takaisin.
"Hän oli meidän paras miehemme."

Kellot lakkasivat soimasta, sillä nyt oli aika niiden vaieta, mutta ne olivat puhuneet sittenkin, ja arkku laskettiin avonaiseen hautaan ja peitettiin mullalla.

Kun Karen ajoi takaisin Egtvediin, saavutti hän tiellä vanhan Keldetin, joka tapansa mukaan sipsutteli postilaukkuinensa, vaikka hän ei tänään hyräillyt eikä itsekseen jutellut.

"Halloo, pikku rouva!" sanoi hän ja liehutteli kirjettä, jonka hän oli ottanut esille laukustansa, "te voitte itse yhtä hyvin ottaa tämän kirjeen, sillä minun jalkani alkavat kuitenkin hiukan jäykistyä, ja joka askel, jonka voin säästää, on minulle helpoitukseksi. Niin, niin, minun täytyi hoitaa tointani sillä aikaa kuin tuota kelpo miestä haudattiin. Se oli tosiaankin hiukan kovaa. Mutta kellojen soittoa me saimme sittenkin, ja minä toivon, että se kauan soisi saksalaisen korvissa. Se Madsen, se on sentään kelpo mies. Senvuoksi jääpi hän leivättömäksi, mutta oli se sentään peevelin hyvin tehty. Ottakaapas kirje, pikku rouva! Se on Saksasta, ja saksalaiset kirjeet polttavat aina sormissani. Minä tahdon päästä niistä mitä pikimmin."

Karen otti kirjeen ja Keldet mutisi jotakin partaansa, jota Karen ei voinut kuulla ja astui edemmäksi.

Karen ei ollut koskaan niin taajaan kuullut huuhkajan huutoja, kuin juuri Borriksen kuoleman jälkeen.

Hän ei ollut koskaan uskonut huuhkajan huutoon, mutta tänä vuonna se kajahteli niin kolkosti ja yhtämittaisesti, ettei hän voinut olla ajattelematta: "Tuntuu melkein siltä, kuin se ennustaisi jotakin onnettomuutta."

"Sidsel kummittelee", sanoi Esben eräänä päivänä Gyrithelle. "Minä kuulen hänen tohveliensa kepsutuksen kaikkialla. Hän häärii yölläkin alhaalla vanhoissa kellareissa."

"Kaikkia sinä meille uskotteletkin, Esben!" naureskeli Gyrithe. "Mitä hän siellä tekisi siihen aikaan vuorokautta? Pikemmin vanhat luostariveljet siellä kulkevat ja tarkastavat rakkaita viiniastioitansa."

"Niin, niin", sanoi Esben. "Uskokaa minua, jos tahdotte. Sidsel tietää mitä hän tekee. Voittehan kysyä häneltä itseltänsä."

Mutta se talo, josta vanha Keldet oli sanonut, että sen kellareissa kajahti niin ontolta, oli Højemarke, ja asukkaat itse kuulivat tuon onton kajahduksen.

Esben käänsi asian siten, että Sidsel siellä hääri, mutta hän tiesi itse paremman syyn.

He olivat varovaisia joka askeleella, jonka he astuivat, jotta maa ei pettäisi heidän allansa.

Ei kulunut kuin kolme päivää, niin vanha Keldet saattoi kertoa talosta taloon surusta ja harmista väräjävällä äänellä.

"Nyt ovat Højemarken Grunnetit saaneet karkoituskäskyn, se on: poika ja miniä. Sidsel teki vain alun. Voisipa melkein luulla, että musta kuolema olisi joukossamme raivonnut. He koettavat saada talot haltuunsa karkoittamalla sieltä ihmiset pois."

"No, no", sanoi Madsen, kun Keldet tuli hänen luoksensa. "Jos kaikki kaksikymmentä tuhatta optanttia karkoitettaisiin, niin ei suinkaan heidän tilojansa kuitenkaan otettaisi takavarikkoon. Täyttyisipä niistä preussilaisenkin suu liian täyteen."

"Niin, niin, sen me sanomme", vastasi Keldet, "mutta ei asia siitä parane. Tuollaiset emäsiat! Ja tuo mainio talo! Tuo mainio talo! Ajatelkaapas, jos rouva Grunnetinkin vanhoilla päivillään täytyy lähteä Højemarkesta! Se olisi sentään pahinta, mitä minä eläissäni olen kokenut."

Karkoituskäsky soi kahden päivän lykkäystä, ei enempää, eikä vähempää.

"Ulkomaalaisia voidaan ilman muuta karkoittaa maasta", huudahti hän vihoissansa, "mutta sitä hallitus ei voi tehdä eteläjyllantilaisille optanteille. Heidän oikeuttansa puoltaa Wienin rauhanteon 19:s artikkeli: Heidän optsioninsa[16] perusteella ei heidän persoonaansa eikä omaisuuttansa saa loukata."

"Mutta minä en ole optantti", sanoi Esben, "enkä minä myöskään, Jumala paratkoon, ole niitä optanttien lapsia noiden kuuden vuoden määrääjältä, joilla on isiensä oikeus saada jäädä maahan. Minut he voivat yhtä helposti ajaa ulos kuin Hektorinkin!"

Sen enempää ei siitä puhuttu, ja huoneessa vallitsi hiljaisuus. Kuukausien, jopa vuosienkin kuluessa he olivat valmistuneet tähän iskuun, mutta kun se vihdoin osui heihin, niin he kuitenkin joutuivat tuperruksiin.

Gyrithe hiipi rouva Grunnetin luo ja painoi päänsä hänen olkapäätänsä vasten.

"Niin, niin, Gyrithe", sanoi rouva Grunnet. "Sanoinhan sinulle, että sillä, joka aikoo naimisiin optantin pojan kanssa, hänellä täytyy olla luja sydän."

Siitä tuomiosta ei voinut vedota, vaikka se yhdellä iskulla olisi eroittanut heidät kaikesta, mikä heille oli rakasta, vaikka se olisi kuolemaan tuominnut kaiken, minkä he tulevaisuudelta olivat odottaneet.

He istuivat hiljaksensa. He etsivät suojaa toisistansa, mutta monta sanaa he eivät vaihtaneet, kodin "monet kellot" vain kajahtelivat.

Tuota maaperään piintynyttä rakkautta, tuota turvallista tunnetta, joka sanoo: "tämä maaperä on meidän", tässä pitäjässä, tällä tilalla meidän koko sukumme, polvi polvelta on syntynyt ja kasvanut, tässä talossa se on rakastanut, elänyt, kärsinyt ja surrut, täällä he kaikki ovat kuolleet, joka nurkasta muistot puhuvat, joka kivi, joka puu on kasvanut kiinni meidän sydämiimme, joka esineellä on tarunsa, tuota tunnetta kaupunkilaisen on vaikea ymmärtää.

Ei ainakaan kööpenhaminalainen sitä käsitä, tuo mustalaisluonne, jonka mielestä muutto on vain mieluisa vaihtelu.

Mutta täällä muutto tarkoitti riuhtautumista irti juurineen, niin että hermot ja lihakset vavahtivat. Tuollaisen uudesti-istutuksen seurauksena saattoi olla sisällinen verenvuoto.

Onneksi hehkuva vihan tunne oli niin voimakas, että se piti heitä pystyssä! Onneksi oikeudenloukkaus oli niin suunnaton, että se kuivasi surunkyyneleet heidän silmistänsä!

"Minä sähköitän Karenille", sanoi rouva Grunnet. "Hän on Aabenraassa.
Täytyyhän hänen saada se tietää."

"Hän ei saa sitä tietää", huudahti Esben. "Hän ei ansaitse sitä! Sinä olet antanut hänelle anteeksi, Gyrithe on sen ehkä myöskin tehnyt, kuka noita naisia ymmärtää! Mutta minä en koskaan anna hänelle anteeksi! En koskaan! Jürgens ilmiantoi Sidselin, ja Jürgens on antanut meidätkin ilmi!"

Kaikki kävi äänettömästi ja hiljaa. Valdemar ja rouva Borris tulivat heti paikalle ja jäivät uskollisesti heidän luoksensa viimeiseen hetkeen asti.

Naapurit ja ystävät saapuivat; kaikki olisivat auttaneet kuormaa kantamaan, jos se vain olisi käynyt päinsä.

"Ainoa hyvä tästä on se, että Sidsel nyt voi tulla meidän luoksemme", sanoi Gyrithe.

Jäähyväishetkenä seisoi rouva Grunnet asemasillalla, tietämättä miten hän sinne oli joutunut.

"Minä olen kuin Job", mutisi hän. "Minä olen kuin se, jolta kaikki lapset ovat riistetyt."

Mutta kun junan raikuva vihellys viilsi ilmaa, pääsi Esbenin intohimoinen luonne valloillensa.

"Älä kiroa", sanoi rouva Grunnet. "Minun on kosto, minä tahdon kostaa, sanoo Herra."

Kun Gyrithe ja Esben vaununikkunasta koettivat saada viimeisen vilahduksen rouva Grunnetista, rouva Borriksesta ja Valdemarista, eivät he nähneet enää muuta kuin heidän viittaavat kätensä ja paljastetut päänsä.

Jos ero on vapaaehtoinen, niin se muuttaa aivan koko asian, vaikka silloinkin on alistuttava katkeraan kohtaloon.

"Hektor! Hektor!" huusi Gyrithe, sillä koira juoksi kilpaa junan kanssa. "Tuossa on Højemarke, Esben! Tuossa on Højemarke! Oi Esben! Esben!"

Mutta hänen täytyi alati hillitä kyyneleensä, vaikka ne olisivat polttaneetkin hänen silmänsä.

Kuinka omituista! Ensimäiselle surulle sielu on niin herkkä. Se kirvelee kuin terävät nuppineulanpistokset, ja sitä antautuu siihen kokonaan. On niin tottumaton suruun ja täytyy oppia sitä kestämään.

Sellainen oli suru Sidselin tähden. Se oli sietämätöntä. Mutta sitten tuli kymmentä vertaa suurempi ja vaikeampi suru: eno Borriksen poislähtö heidän luotansa hänen ollessaan vielä parhaassa miehuuden iässänsä.

Se vaikutti kuin kova, kumea isku. Karen joutui tuperruksiinsa ja oli sortua sen alle. Mutta kun tämäkin tuli vielä lisäksi, Esbenin ja Gyrithen karkoitus, niin hän oli aivan tylsistynyt eikä vironnut siitä.

Mitä pahempi, sitä parempi! Hän taisteli turhaan ravistaakseen painostavan tylsyyden hartioiltaan; se oli kuitenkin häntä voimakkaampi. Vain tuntuva kivun tunne olisi voinut lievitystä tuottaa. Rouva Grunnet tuli eräänä iltana Karenin luo. "Tule puutarhaan minun kanssani", sanoi hän hiljaa. "Siellä ei kukaan voi meitä kuulla."

Karen seurasi ihmeissään äitiään ja sulki puutarhanportin visusti jälkeensä.

Tiheä sumu kietoutui joka paikkaan ja muutti kaikki esineet häilyviksi, epämääräisiksi ja luonnottomiksi.

Puut olivat kosteat ja lehdettömät oksat ojentautuivat mustina ja aaveentapaisina näkymättömistä rungoistaan.

"Minä tahdoin vain sanoa sinulle, että vanha Frandsen on äkkiä sairastunut. Hän on jo vanha mies, eikä kukaan ole elämästään varma, — ja Esben ja Gyrithe ovat tulleet rajan toiselta puolelta häntä katsomaan."

"Hiljaa, lapsi, hiljaa! He ikävöivät niin äärettömästi kotiin. Voithan sinä käsittää sitä! Mutta jos nyt sattuisi jotakin ikävää, jos vakooja pääsisi heidän jäljillensä, niin meidän täytyy koettaa piiloittaa heidät kunnes pääsevät laivaan. Sillä rautatieasemaa vartioidaan yötä päivää. Ensin tullaan Højemarkeen, sitten vasta Egtvediin. Te asutte laivasiltaa lähinnä."

"Mutta se on suuri salaisuus, Karen." Hän katsoi tuskallisesti tyttäreen, ikäänkuin hän samassa olisi katunut, mitä hän sanoi.

Karen seisoi hiljaa ja puristi kätensä sydäntä vasten. Tuosta vaistomaisesta liikkeestä ja kuolonkalpeista kasvoista, jotka olivat äitiin kääntyneet, rouva Grunnet näki parhaiten, kuinka syvästi hän oli tytärtään loukannut.

Hän puhui tiedottomasti kuin unissakävijä, tai niinkuin hän olisi kuullut äänensä jostain kaukaa.

"Mitähän tuo oli?" keskeytti hän äkkiä omaa puhettansa ja pysähtyi yhdellä nykäyksellä.

"Ei, lehtiä ne eivät olleet. Puissa on tuskin ainoatakaan lehteä ja pudonneet lehdet eivät liikahda, jollei joku niissä kahlaa."

Karen astui nopeammin ja rouva Grunnet seurasi häntä. Käsittämätön levottomuus valtasi hänet, samoinkuin Kareninkin.

Ylt’ympärillä oli hiljaista ja surunsekaista. Vain yksinäiset tulet tuikkivat taloista sumun läpi, joka virtaili mereltä.

Ei kuulunut ainoatakaan ääntä, ei edes koiran haukuntaakaan. Sumu ehkäisi kaiken melun, kosteus vain tippui alas oksilta.

"Mikä se on?" kysyi Karen taaskin ja osoitti mäkeä oikealla kädellä, jossa jotakin, mitä se sitten lienee ollutkaan, oli alallansa, paikaltaan liikahtamatta.

Aivan oikein, santarmi se oli, hevosen selässä, huippulakki päässä ja miekka vyöllä.

Sumu laajensi rajapiirteitä aivan luonnottoman suuriksi. Vasta sitten kun olento alkoi liikkua paikaltaan ja hitaasti ratsastaa alas mäkeä, saattoivat he vasta oikein nähdä, mikä se oli.

Hevosen kavioiden kapsekin kuului niin hiljaisesti, ikäänkuin sen kaviot olisivat olleet villaiset, tai jos hevonenkin olisi käynyt sukkajalassa.

"Se, joka pimeään piiloutuu, tekee myös pimeyden tekoja", sanoi rouva
Grunnet heidän astuessaan kummulta alas.

"Ei, se oli ihminen", väitti Karen. "Joka tapauksessa täällä on joku ollut; minä tunnen sen ilmassa."

Kun Karen, saatettuaan äitinsä vaunuihin, aikoi työntää telkinpuun puutarhan oven eteen, kuuli hän ulkoa vitinää.

"Minä, kukas muuten? Minä tarvitsin hiukan raitista ilmaa. Hyvää yötä, rouva Jürgens, hyvää yötä."

Hänen vaippansa, joka oli kostea sumusta, kosketti Karenin hametta hänen ohitse kulkiessaan.

Karen ei sinä yönä saanut unta silmään. Jürgens oli taaskin poissa, hän ei ollut tullut kotiin ja painostava tunne kiusasi häntä. Hän heitteli itseään edes takaisin vuoteellaan ja kuuli tuuliviirin kiertelevän ruostuneessa tangossaan.

Kuinka sitä voikaan hermostua unettomana maatessa ja kuunnellessa vanhan tuuliviirin vinkunaa ja ritinää!

Hän ajatteli Frandsenia. Kuolisikohan tuo vanha mies nyt? Hän oli niin herttainen punaisine, ahavoituine kasvoinensa ja harmaine hiuksinensa; vanha merikarhu ja entinen laivuri, joka sittemmin niin monen vuoden kuluessa oli krouvia pitänyt.

Karen oli kiintynyt häneen aina lapsuudestaan saakka. Mutta jos hän nyt menisi hänen luoksensa ja istahtaisi hänen vuoteensa ääreen ja sanoisi: "Frandsen, en unohda koskaan kertomuksiasi Kiinasta ja Jaapanista ja Kohinkiinasta ja kaikista pikku jaapanilaistaloista, ja sentähden tulen nyt sanomaan sinulle, että aina olen ollut sinulle kiitollinen siitä, ja että mieleni on nyt niin paha sairastumisesi johdosta ja siitä, ettet tapasi mukaan voi liikkua ulkona", niin eiköhän hän kääntäisi kasvojansa Kareniin päin ja käskisi häntä pois, sillä siellä ei ollut enää tilaa hänelle?

Niin, sen hän varmaan tekisi ja sydän oli pakahtua Karenin rinnassa hänen ajatellessaan kuinka monet ovet olivat häneltä suljetut, vaikka hän niitä kolkuttaisikin.

Sitten hän ajatteli Esbeniä ja Gyritheä ja päätti tehdä kaikki voitavansa, jos he pulaan joutuisivat.

Huvimaja oli erinomainen piilopaikka noin neljänneksen tai puolen tunnin ajaksi.

Sumutorvi kajahti uudelleen Itämereltä. Se tuntui ikäänkuin olevan tuskan ja ahdistuksen vallassa.

Preussilainen lippu, jonka Jürgens tietysti ennen lähtöänsä oli nostanut tankoon jonkun saksalaisen suuruuden kunniaksi, oli Karenilta unohtunut paikoillensa.

Keskiyön aikana, kun tuuli rupesi puhaltamaan ja sumu väheni, näkivät ohikulkijat ihmeeksensä preussilaisen lipun liehuvan kuutamossa ja "raikkaan pohjoisen puuskissa".

Gyrithe istui vuoteen ääressä ja isoäiti seisoi vuoteen jalkapuolessa ja katseli miestänsä.

Gyrithe piteli isoisän kättä, ja vanhuksen kuumehoureet riistivät hänet mukanansa myrskyiselle merelle. Hän oli juuri mielestänsä "Jylland" laivalla, sillä hän oli ollut mukana tappelussa Helgolandin luona vuonna kuusikymmentäneljä ja komensi kuuluvalla äänellä:

"Valmiit kääntämään vasemmalle! Ylös peräsin! Reippaasti työhön!
Valmiit oikeanpuolisten kanuunien luona!"

"Niin, niin, Esben", sanoi hän hiljaa, "toivottavasti kaikki käy hyvin, eikä kukaan nuuski teidän jälkiänne."

"Me tulimme yöjunassa", sanoi Esben. "Oli niin pimeää, ettei ainoakaan sielu nähnyt meidän ajavan tänne ja sen jälkeen me emme ole käyneet ovesta ulkona."

"Eikö se olisi?" sanoi rouva Frandsen. "Sitä se juuri onkin. Täällä käy aina niin paljon väkeä sekä ulos että sisään. He eivät ole käyneet krouvisalissa eikä liioin kyökissäkään, ja täällä on kierrekaihtimet ikkunoissa."

"Mikäs nyt?" kysyi Valdemar, sillä samassa palvelustyttö syöksyi huoneesen ja hänen kasvoissaan ilmeni kauhua.

"Santarmi on krouvisalissa", änkytti hän, "ja kysyy, eikö tänne yöjunassa tullut kaksi matkustavaista kuningaskunnasta?"

"Siinäpä se nyt on", sanoi Valdemar. "Onneksi on yksi ikkuna puutarhan puolella. Hypätkää molemmat siitä ulos ja astukaa nopeasti metsätietä myöten. Hevonen on valjaissa, minä lähden aivan heti ja sitten minä otan teidät vaunuihin joen toisella puolella. Me ajamme Højemarkeen. Ei nyt ole aikaa hyvästelemiseen", lisäsi hän, kun Gyrithe tahtoi syleillä isovanhempiansa, "ulos ikkunasta!"

Valdemar meni ulos ja sillä välin Esben ja Gyrithe pukivat päällysvaatteet kaikessa kiireessä ylleen. Ulkoa kuului jo piiskan läimähdys ja Valdemarin vaunujen ratina, kun ne vierivät ulos pihalta.

"Jääkää hyvästi, lapset", sanoi vanha laivuri, joka jälleen oli saanut valoisan hetkensä ja silminnähtävästi ymmärsi mistä kysymys oli. "Te saatte nyt hypätä pois laivasta, kun se ei enää voi suojata teitä. Jumala siunatkoon teitä, lapset. Kiitos siitä, että tahdoitte nähdä vanhaa isäänne!"

Mutta kun nuoret olivat kadonneet ikkunan kautta, niin hän jälleen sekaantui ajatuksissaan ja komensi:

"Pitäkää vakaasti peräsimessä! Vasemmalle! Iso vene ja päällikön pursi tiukasti kuntoon!"

Kun Valdemar tuli tienkäänteesen, niin Esben ja Gyrithe seisoivat jo joen reunalla, hengästyneinä kiireellisestä käynnistään.

"Me olemme kuin takaa-ajettuja eläimiä!" huudahti Esben ja Valdemar läimähytti hevosta.

Kaksitoista santarmia oli lähetetty liikkeelle ja he ajoivat kiivaasti talosta taloon koko kylässä.

Vanha, lihava Speckhahn läähätteli aivan surkeasti ja hiki valui pitkin hänen kasvojansa, sillä välin kuin ratsastavat santarmit tutkivat koko ympäristön.

Eipä tosiaankaan voisi uskoa mahdolliseksi, että sellainen melu voisi nousta kahden viattoman ihmisen tähden sivistyneessä maassa vuonna 1898!

Ja minkä muun hallituksen, kuin kristillis-preussilaisen, mieleen voisi edes juolahtaakkaan ruveta ajamaan nuorta paria takaa, joka yhdeksi ainoaksi päiväksi oli saapunut vanhaa sairasta isoisää tervehtimään?

Niin! Oikea kunnia keisarille, joka tahtoi saarnata suurta maailmanrauhaa öljyvuorella!

Rouva Grunnet kuuli vaunujen kovalla kiireellä lähestyvän, ja hän tiesi heti, mikä oli tekeillä.

"No, kyllä se tehdään", vastasi Hans. "Mutta pitäkää Hektoria silmällä!
Pitäkää häntä sisällä!"

Koira tuli häntäänsä heiluttaen hänen luoksensa ja rouva Grunnet tarttui sen kaulanauhaan ja vei sen navettaan.

Koira ymmärsi häntä. Se päästi syvän kieltäytymisen huokauksen ja laski pään etukäpälilleen yhä häntäänsä heilahutellen.

Kun he lähestyivät puutarhanporttia hypähti Esben ja Gyrithe alas. vaunuista, ja Valdemar ajoi pihalle saakka. Yhdessä tuokiossa hän sai hevosen talliin ja vaunut vaunuliiteriin.

Hiljainen kolkutus kuului puutarhan oven ruudulla ja äiti otti heidät siellä avosylin vastaan.

"Lapset! Lapset!" huudahti rouva Grunnet ja astuskeli äidillisesti huoneesta huoneesen. "Juokaa teetä, niinkauan kuin se on lämmintä. Tässä, Gyrithe! Kas tässä, Esben! Herra siunatkoon, kuinka märät ja paleltuneet te olette. Ei, nyt minun täytyy saada tahtoni läpi! Pois päällysvaatteet, sanon minä. Äkkiä se käy. Katsokaas, me kuivaamme ne uunin edessä. Hyvä Jumala, miksi te seisotte ja katselette noin ympärillenne?" Ääni vapisi tuskin kuuluvasti. "Täällähän on kaikki niinkuin ennen, kun olitte kotona. Ei edes tuoliakaan ole muutettu paikaltansa."

"Minä katselin vain kukkiani, äiti", mutisi Gyrithe ja kun hän kääntyi, olivat hänen uljaat silmänsä täynnä kyyneliä.

Ja sitten rouva Grunnet kertoi, mitä hän Karenin kanssa oli sopinut, jos santarmi yllättäisi heidät Højemarkessa!

"Egtvedissä te voitte huoleti odottaa laivaa. Kenenkään santarmin mieleen ei juolahda etsiä teitä sieltä", lisäsi hän surullisesti.

"Jos Karen sen tietää, niin tietää Jürgenskin sen. Sen Gyrithe ja minä olemme saaneet tänään tuntea."

"Hyvin luultavaa", vastasi Esben. "Hänen olisi vain pitänyt punnita tekonsa hiukan varhemmin."

Tuskin hän oli puhunut loppuun, kun Valdemar ilmestyi oveen. Hän lausui vain yhden ainoan sanan.

Mutta siinä oli enemmänkin kuin kylliksi. He karkasivat kaikki istuimiltaan pystyyn.

"He eivät ole nähneet teitä", huudahti rouva Grunnet nopeasti. "Heillä on vaan epäilyksensä. Nyt minä menen ulos ja viivytän santarmia. Muista Esben, että kuljet aitauksen takaista polkua aina Egtvediin asti."

Valdemar auttoi vaatteet heidän päälleen, otti salalyhdyn käteensä ja seurasi heitä puutarhaan.

"Pitääkö meidän antaa ajaa itseämme kuin koiria!" työnsi hän hampaidensa välistä. "Niin, ajettuhan minä olen ollut kolmekymmentä vuotta aina juhannuksesta asti. He aloittivat sen pelin varmaan jo minun kätkyessä maatessani."

Oli aivan pimeätä, ja vain tallilyhdyn valo, jota renki juuri silloin takapihan poikki kulkiessansa kantoi, lekkui edestakaisin ja kuvastui vesilätäkköihin.

Sade tihkui maahan. He kuulivat rouva Grunnetin sanovan santarmille portaiden edustalla:

"Täällä ei ole ketään, jota teillä olisi ilo lähettää pois. Te voitte etsiä läpi koko taloni, jos teitä huvittaa, vinnistä kellareihin asti. Højemarkesta te löydätte vain talon omaa väkeä."

"Ole nyt järkevä, Esben! Tule nyt!" käski Valdemar, tarttui lujasti
Esbenin hartioihin ja käänsi hänet ympäri ja sitten Esben ja
Gyrithe läksivät matkaan yli aitaportaiden ja peltojen, sadeveden
loiskahdellessa heidän ympärillään.

Hän kuuli hevosen laukkaavan minkä hihnat ja suitset sietivät. Se kiiti
Egtvediä kohti.

"Mustan hevosen kaviot ne siellä kapsaavat", sanoi hän. "Hans sen selässä ratsastaa."

Karen sätkähti. Hän luki kirjeen, puristi sen kokoon ja mennessään kyökkiin hän heitti sen tuleen.

"Sano äidille, että asia on toimitettu", sanoi hän rengille, meni sitten ripeästi takaisin ruokasaliin, pisti viinikarahvin, kaksi lasia ja muutamia kakkuja koriin, heitti saalin päähänsä, niin että se peitti korinkin ja kiiruhti puutarhaan.

Siellä hän otti avaimen taskustansa, avasi huvimajan oven, asetti korin pöydälle ja istahti odottamaan, tukien päätään käsillään.

Neiti istui nyt sisällä konjakkinsa ääressä, hän saattoi siis olla rauhassa yllätyksiltä.

Karen kuulosteli merkkiä, mutta kaikki oli hiljaista. Hän kuuli vain aaltojen loiskivan läheistä rantaa vasten.

Ei sittenkään. Hän antoi pään taaskin vaipua käsien varaan ja kopisutti hiljaa jalkojansa pysyäkseen lämpimänä.

Vihdoinkin! Karen kohotti taas päätään. Hiljaista vihellystä nyt kuului, tulkoon se nyt mistä tahansa.

Vihellys kuului uudestaan. Hyvä Jumala, sehän oli Esbenin vihellys! Ei kukaan koko pitäjässä viheltänyt sillä tavalla, niin kauniisti ja kirkkaasti kuin hän.

"On niin pimeätä kuin itse paholainen ja minä en tunne sinun maitasi.
Kuka saattaa meitä?"

"Ei. Kukaan muu ei saa siitä tietää, paitsi minä", kuiskasi Karen alakuloisena. "On niin pimeä. Me voisimme tarvita lyhtyä, mutta pimeys on meille vain eduksi. Tahdotteko tulla tätä tietä?"

Karen tarttui Gyritheä käteen kiinni, ohjasi heidät huvimajaan ja kaatoi heille viiniä.

"Minä en uskalla sytyttää tulta", sanoi hän puolustellen itseänsä, "mutta juokaa, sillä se lämmittää."

Seurasi painostava äänettömyys, sillä nuo kolme ihmistä huvimajassa saattoivat tuskin nähdä toisiansa.

"Me olemme sinulle hyvin kiitolliset, Karen, kaikesta siitä vaivasta, jonka meidän tähtemme näet."

"Ei kestä kiittää", vastasi Karen nöyrästi. "Minulle se on ollut suuri ilo."

Mutta sydän poltti hänen rinnassansa. Taaskin seurasi äänettömyys, joka tuntui Karenista kiusalliselta. He kuulivat vain toistensa hengityksen.

Mutta Karen tiesi sen niin varmaan, ikäänkuin joku olisi sanonut sen hänelle ja äkkiä hän näki sen liekkikirjaimilla kirjoitettuna sielussansa:

"Yksi vain tässä talossa tietää teidän olevan täällä, ja se yksi olen minä", sanoi hän. "Minun miehelläni ei ole aavistustakaan siitä. Minä en ole ilmaissut sitä hänelle edes unissani, tietääkseni. Minä voin sen vannoa."

"Seuratkaa nyt minun jäljissäni", kuiskasi Karen, heidän seisoessaan ulkona pimeässä. "Me emme uskalla mennä maantietä myöten, sillä silloin me voisimme kohdata santarmin, mutta laivasillalle on vain kahden minuutin matka."

Karen tarttui jälleen Gyritheä käteen kiinni ja astui nopeasti ja ääneti polkua myöten. Välistä heidän täytyi käydä yli aitaportaista, mutta Karen astui vain varmasti ja ääneti edellä.

Karen pysähtyi ja osoitti pientä laituria, jolla yksinäinen lyhty tuikki. Hämärästi vain saattoi siellä eroittaa muutamia ihmisiä.

"Sillalla ei ole santarmia", sanoi hän. "Menkää heti laivaan. Sieltä te saatte piletin. Jumala kanssanne."

Hänen askeleensa ääni hävisi pimeässä ja Karen huokasi syvästi ja surullisesti.

"Minä häpeän, että saatoin epäillä sinua niin ilkeästi. Anna minulle anteeksi, Karen!"

"Te ette edes ilmoittaneet minulle, että te lähtisitte pois. Minä en ollut edes sen arvoinen! Minä tulin kotiin Aabenraasta ja te olitte poissa terveisiäkään minulle lähettämättä. Minä en ansainnut edes vaivaista sanaa!"

Ja vastausta odottamatta hän nousi hitaasti takaisin mäkeä ylös. Joka askel tuotti hänelle tuskaa.

Punainen lyhty kiiti eteenpäin ja koneen käynti kuului aina hänen luokseen. Karen kuunteli sitä siksi kuin se lakkasi ja kaikki hiljeni.

Viimeiseksi hävisi lyhtykin ja hänen ympärillään vallitsi vain pimeys ja äänettömyys.

"Mutta kukahan lie Grunnetilaiset ilmiantanut?" tiedusteltiin miehestä mieheen. "Jürgenskö ehkä? Joka tapauksessa hän olisi vaimoltaan voinut saada tietoa asiasta!"

Karen tunsi että häntä epäiltiin, vaikk'ei kukaan sitä hänelle sanonutkaan. Epäilys liikkui hiljaa kissankäpälillä ilmassa hänen ympärillään.

"Kuinka hirveän pitkiä puheita tuo neiti pitää santarmin kanssa", sanoi
Klaus eräänä päivänä.

Salamana hänelle äkkiä iski: neiti Liliendal se oli, joka hiipi puutarhassa sinä iltana, jolloin rouva Grunnet oli tullut puhumaan Esbenistä ja Gyrithestä.

Mitä hän saattoi tehdä puutarhassa niin myöhään? Mitä asiata hänellä sinne oli? Hengittää raitista ilmaa sellaisessa sumussa, oli toki mahdotonta ja santarmihan oli tullut ratsain.

"Minä sanon, että hän on petturi, suuri petturi, kunniani kautta", vastasi Klaus. "Eräänä iltana kuuli Jens hänen sanovan santarmille, he seisoivat tuossa lipun luona — että Højemarkessa oli vanha palvelija kuningaskunnasta, Sidsel Kjeldsen, eikä hän voinut käsittää, miten tuon palvelijan annettiin olla talossa, sillä koko Grunnetin perhe oli kerrassaan kansalliskiihkoinen. Ja niin totta kuin minä seison tässä, niin on hän myös syypää nuorten Grunnetilaisten karkoittamiseen ja siihen, että santarmi vielä tänäkin päivänä heitä ajaa takaa."

Karen ei kuullut sen enempää. Hän laski pois mitä hänellä kädessä oli ja vihan kuuman veren kohistessa hänen korvissansa hän kiiruhti vierashuoneesen.

Siellä "me hienot" makasi vuoteella, löyhötteli papukaijanviuhkallansa ja raappi koiraansa.

"Minä pyytäisin teitä heti kokoamaan tavaranne", sanoi hän niin levollisesti kuin hän saattoi, vaikka hänen äänensä vapisikin vihasta. "Tunnin kuluttua ovat vaunut valjaissa ja vievät teidät päiväjunalle. Minä en tahdo teiltä rahaa, en ainoata pfennigiä. Kuuletteko, minä en halua yhtä ainoaa pfennigiäkään!"

"Jumala varjelkoon, oletteko te tullut hulluksi?" huusi neiti ja karkasi sellaisella kyydillä ylös vuoteesta, että koira pelästyksissään vieri pää edellä lattialle.

"Minä halveksin teitä liian syvästi, että viitsisin riidellä teidän kanssanne", vastasi Karen. "Siksi minä olen liian hyvä. Mutta tanskalainen nainen, joka on voinut pettää omia kansalaisiaan, ei ansaitse säälimistä."

"No, te ajatte minut ehkä ulos ovesta!" huusi neiti ja lakaisi heinäsirkanvärisellä laahuksellansa ympäriinsä ja kahisteli ja säteili kuin kuoriaiseläin.

"Niinkuin haluatte! Minä tiedän vain, että te olisitte karkoitettava kansanne joukosta. Oi Sidsel! Rakas, vanha Sidsel! Ja Esben! Ja Gyrithe!" Sillä nyt Karen ei voinut enää hillitä itseänsä; suru vei voiton hänestä. Hän kiiruhti ulos peittääkseen nyyhkytystään ja käskeäksensä valjastamaan.

Mutta neiti oli vimmoissansa ja heilutteli häntäänsä ja polki korkeilla, suipoilla koroillansa lattiaa ja viskeli kaikki tavaransa sekaisin matkalaukkuun. Koira puolestansa haukkui, helisytti pieniä tiukujaan ja haukkoi neiden rannerenkaan helyjä.

"Me hienot" ei tahtonut syödä mitään. Maa poltti hänen jalkojansa, hän unohti antaa juomarahoja, ja hän ravisti tomun jaloistansa, koska he eivät osanneet antaa arvoa hänen erinomaiselle avustukselleen ja osoittautuivat mahdottomiksi vastaanottamaan "europpalaista sivistystä."

Ja niin hän nousi vaunuihin tuolin avulla ja rehenteli korkealla ilmassa kaikessa komeudessaan ja ihanuudessaan, se on tulipunaisessa puvussansa ja kaikkine kivihiilihelminensä.

Egtvedin eläimet tahtoivat myös sanoa hänelle jäähyväisensä ja kiitoksensa viimeisestä ja sillä perustuksella siat röhkivät, vasikka pisti päänsä ulos ja haisteli, ja kalkkunakukko, heltta tulipunaisenaan rähisi ja levittäen siipiänsä pyörähteli kuin pyörä.

"Herrainen aika, eihän tuo inhoittava eläin vain hypänne vaunuihin!" huusi neiti.

Isäntärenki Klaus ei ollut koskaan niin hyvällä mielellä kyydittänyt ketään talosta kuin neittä tänään.

Hän nauroi partaansa ja läimähytti piiskaansa, ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa: "menkää matkoihinne!"

Ja vaunut vierivät eteenpäin kamelikurjen höyhenten heiluessa ja koira seisoi neidin sylissä ja haukkui vimmatusti heitä kaikkia.

"Tuo halli voisi pitää suunsa kiinni, muuten hevoset voivat helposti pillastua", sanoi Klaus.

"Herrainen aika! Älä vain ohjaksia hellitä, ihminen!" vingahti neiti peloissaan ja tarttui molemmin käsin kiinni istuimeen.

Mutta karjanhoitaja Jens seisoi ilkkuen tallin ovella, nyökkäsi päätään ja huusi hänen jälkeensä:

Mutta tuskin "me hienot" oli kadonnut näkösältä, kun Karen meni vieraskamariin ja avasi kaikki ikkunat tuuloittaakseen hänen jälkeensä.

Jürgens tuli kotiin ja Karen kertoi hänelle neiti Liliendalista ja Sidselistä, — hän ei maininnut mitään Esbenistä ja Gyrithestä —, niin hän tapansa mukaan ei vastannut mitään, sytytti vain piippunsa.

Myöhemmin illalla kun hän istui savun ja höyryn keskellä ja joi oluttansa, teki hän lujan päätöksen ja sanoi:

"Niin, tee se!" huudahti Karen. "Se tekee sinulle hyvää. Kyllä minä hoidan taloa sillä välin."

No, senhän Karen muulloinkin teki, vaikka Jürgens oli kotonakin, niin ettei siinä suhteessa mitään estettä ollut.

Mutta tuskin Jürgens oli tehnyt tämän päätöksen, niin hän ikäänkuin nuortui ja tuli iloiseksi kuin lapsi, joka pääsee kotiinsa lupa-aikaa viettämään.

"Lorelei vetää sinua puoleensa", sanoi Karen ja suuteli häntä, sillä hänellä oli sääli miestänsä.

Itse hän parhaiten tiesi, mitä koti-ikävä oli, ja kuinka valtava tuo tunne olikaan vieraassa maassa!

Jo aikoja sitten oli Karen huomannut, ettei Jürgens viihtynyt täällä, mutta minkä hän sille taisi, että Jürgens, joka oli saksalainen, oli tullut voitettuun maahan? Itse hän oli sen tahtonut.

Mihin vapaaehtoisesti on ryhtynyt, se ei ole pakkoa. Ja kun hän nai maan tyttären, niin olihan hän myös velvoitettu maahan jäämään.

Senpätähden pari päivää myöhemmin Karen kaihomielellä sanoi hänelle jäähyväiset rautatienasemalla.

Jürgens ei saanut rauhaa ennenkuin hän pääsi lähtemään. Näkymätön voima pakoitti häntä; hän luki tunnit ja minuutit ennen lähtöä.

lauloi hän riemuiten junan lähtiessä liikkeelle ja viittasi kädellään vaunun ikkunasta.

Ruprecht Jürgens parka! Vieraana hän oli tullut, vieraana hän läksi.
Hän ei jättänyt tyhjää sijaa jälkeensä, jota ei olisi voitu täyttää.

Mikä täällä oli tapahtunut, oli satunnaista, ikäänkuin elämällä olisi ollut kiire.

Karenia tämä matka ei erityisesti liikuttanut, vähän ajan perästä Jürgens palaisi takaisin ja paljoa tärkeämmät asiat täyttivät koko hänen sielunsa. Jürgens oli poissa ennenkuin Karen sitä oikein käsittikään.

Ainoa, mitä hän sen johdosta teki, oli se, että hän otti Saksan keisarin ja keisarinnan kuvat alas ja asetti ne vasten seinää.

"Seis! Odota hetken aikaa ja mieti mitä teet, sillä tämä on käännekohta elämässäsi!" niin hän ei olisi uskonut sitä.

Sillävälin oli parin kuukauden kuluessa karkoitettu 305 ihmistä, niistä 149 miestä, 82 naista ja 74 lasta.

Eräänä päivänä kuului kolkutus ovelle ja karjanhoitaja Jens astui sisään pyhävaatteissaan.

Hänen kasvonsa kiilsivät pesun jäljeltä ja hän kumarsi parhaimpansa mukaan, sillä hän oli kohtelias tavoiltansa.

"Suokaa anteeksi", hän sanoi. "Minä pyytäisin nyt heti päästä vapaaksi palveluksesta, sillä minä tahtoisin sangen vastenmielisesti, että santarmi —"

"Ei, suokaa anteeksi! Sitä minä en tarkoittanut. Päinvastoin minä pelkään, että hän helposti unohtaa minut."

"No, sitä minä en käsitä. Sinä tahdot siis vapaaehtoisesti ennättää ennen häntä ja heti lähteä pois Eteläjyllannista?"

"Suokaa anteeksi. En minä oikein sitäkään tarkoittanut. En tosiaankaan, en; mutta minä voin heti saada paikan Frandsenin luona krouvissa, ja sieltä minä varmaan tiedän pian tulevani karkoitetuksi. Sillä minä hyvin vastenmielisesti lähden yli rajan, ilman että santarmilla on siitä vähän vaivaa. Eikä hän nukkumalla saa päästä tarkoitustensa perille."

"Ei millään tavalla", sanoi hän. "Hän se kyllä on varma! Yhdeksän päivää sitten hän meni kihloihin Klausin kanssa. Ja kun rakkaus vain on kysymyksessä, niin hitto vieköön naisihmiset. Onneksi sulhanen on tanskalainen, eikä saksalainen."

Hän katui heti, mitä hän oli sanonut, sillä hän oli kelpo poika. Miksi sitä hänen aina pitikin puhua päänsä poikki!

Karen ei vastannut mitään. Ääneti hän maksoi hänelle loput hänen palkastansa. Ei ollut hauska hävetä omien palvelijoidensa edessä.

"Hyvästi, Jens", hän sanoi ja ojensi hänelle kätensä. "Kiitos siitä ajasta, jonka me yhdessä olemme olleet. Sinä olet ollut kelpo ja luotettava mies."

Ja sitten Jens läksi tehden epätoivoisia yrityksiä näyttäytyäkseen ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut.

"Se oli kuitenkin vaikeampaa kuin mitä olin uskonut", sanoi hän meijerskalle. "Toisen ihmisen loukkaaminen on hiukan arveluttava asia."

Mutta minne Jürgens oli joutunut? Karen ei saanut häneltä kirjeitä, eikä häntä kuulunutkaan, vaikka hänen oli määrä olla viimeistään joulukuun kahdentenakolmatta päivänä kotona.

Joulukiireet menivät tavallista menoaan. Saksan keisari ja keisarinna olivat päässeet entisille paikoillensa, Karen oli kirjoittanut muutaman kirjeen sillä osoitteella, jonka Jürgens oli hänelle ilmoittanut, mutta Jürgensiä ei vaan kuulunut. Eikä ainoatakaan sanaa häneltä saapunut.

Kuinka kummallista kuitenkin on odottaa ihmistä, joka ei koskaan tule. Jürgens oli ikäänkuin vaipunut suureen, äkilliseen hiljaisuuteen, niinkuin häntä ei koskaan olisi ollut olemassakaan, tai niinkuin unhoituksen meri olisi nielaissut hänet ja haudannut hänet helmaansa.

Rouva Grunnet tosin ihmetteli, ettei Jürgens palannut takaisin, mutta hän ei kysynyt mitään, kun ei Karen itse mitään sanonut.

Joulu lähestyi nopein askelin, — mutta Jürgensiä ei kuulunut ja Karen kulki kuin syvässä unessa, josta hänen kerran kuitenkin täytyi herätä.

Sinipunertava taivaan ruskotus ennusti lunta ja heitti salaperäisen loisteen huurteenpeittämille maille ja kimmeltäville pensaille ja puille.

Itämerenkin kohina oli tänä iltana hiljentynyt. Eikä myrskyämiseen mitään syytä ollutkaan, sillä maatuuli, joka viimepäivinä oli raivonnut, oli asettunut levolle.

Kaikkialla oli hiljaista; kellot vain soivat. Olisipa voinut luulla, että kaikki ihmiset ja eläimet pidättivät hengitystään ja kuuntelivat kellojen helinää.

Niin, kaunista rauhaa preussilaiset tosiaankin soivat eteläjuutilaisille! Ja kuinka paljon todella saattoi kansallisuuksien välillä puhua hyvästä tahdosta, siitä Preussin hallitus ja Saksan kansa saa vastata omientuntojensa edessä.

"Kaikkialla Pohjolassa, Gedseristä Nordkapiin, Pohjanmerestä ja Suomenlahdesta Atlantin valtamereen ja Pohjanmereen asti, olivat slesvigiläisten karkoitukset sekoittaneet katkeruutta ja surua jouluiloon." [Ylikirjastonhoitaja Drolsum Kristianiassa.]

Karen seisoi yksin ja koristi joulukuusta Kaille, joka nukkui makeasti päiväuntaan ja uneksi joulukynttilöistä ja joululahjoista.

Rouva Grunnet vietti juhla-aattoa hiljaisessa surussa yhdessä rouva
Borriksen ja Valdemarin kanssa Borrisgaardissa.

Mutta kun hän raskain mielin viimeisteli joulukuusta, laskeutui lumi tiheään ja äänettömästi maahan, peitti kaikki vaippaansa ja vaimensi joka ainoan askeleen äänen. Ei yhtäkään askelta kuulunut, ja kuitenkin ne nopeasti ja varmasti lähenivät ja eräs kulkija puheli itsekseen tietä astuessansa.

Kolkutettiin ovelle ja ulkona porstuassa seisoi vanha postinkuljettaja Keldet, joka tavallistakin enemmän oli joulutontun näköinen, sillä hän oli ylt’yleensä lumessa ja hiukset ja parta huurteessa.

Häneltä ei puuttunut muuta kuin punainen lakki ja punaiset sukat ollakseen täysi tonttu.

"Hyvää iltaa ja Jumalan rauhaa", sanoi hän pudistaen lumen päältään, jolloin hän vieläkin enemmän näytti villakoiralta. "Tässä olisi kirje Saksasta."

"Ei, paljon kiitoksia, pikku rouva! Parasta on olla sitä ottamatta. Jos minä joka paikassa, jonne tänä iltana tulen, ottaisin ryypyn, niin enpä tahtoisi olla vanha Keldet. Silloin saisin maata ojassa tänä yönä. Eipä siltä, olisihan se hyvä vuode, sillä lumi antaa meille yltäkyllin aluksia, pikku rouva! Hyvää joulua, rouva! Iloista joulua!"

"Piru vieköön nuo roistot! Nyt Madsen on tietysti saanut eronsa harmaalla paperilla. Nyt hän kai soittaa viimeistä kertaa eläissänsä joulukelloja. Hyvä Jumala, kuinka heidän kaltaistansa se on! He ansaitsisivat hirttonuoran!"

Vihdoin Karen avasi kirjeen vitkastellen, ja eräs hänen miehensä lapsuudenystävä ilmoitti hänelle — hänen nimensä oli Fritz Bodenstedt — että Ruprecht Jürgens oli hukkunut Rein-virtaan.

Vene oli kaatunut lähellä St. Goaria joulukuun kahdeksantenatoista päivänä.

Mukaan liitetty kirje oli saman päivän aamuna kirjoitettu, mutta sitä ei ollut lähetetty ennen onnettomuudentapausta.

Es thut mir herzlich leid [Olen kovin pahoillani], etten voi viipyä täällä kauemmin. Täällä on niin reizend [ihastuttavaa] ja wunderschön [ihanaa]. Kahdeksan päivän kuluttua minun täytynee palata takaisin tuohon pesään; Ach du lieber Gott [Oi sinä hyvä Jumala], pitääkö minun tulla takaisin kaikkeen kiistaan ja toraan! Minä olen rauhan mies. Mutta siitä on loppu tehtävä. Minä tahdon olla herra talossani, ja olen jo löytänyt halukkaan ostajan talolle. Minä tahdon palata Rheingauhun, ja sitten sinä ja Kai saatte elää Rheingaussa in prachtvoller Herrlichkeit [erinomaisessa ihanuudessa]. Suutele Kaita! Er ist mein Sohn! [Hän on minun poikani!] Älä unhota sitä niemals [koskaan].

Minä kirjoitan tanskaa huonommin, kuin minä puhuin. Ja nyt minä puhunkin vain saksaa joka päivä. Minä olen fremd [vieras] Schleswigissä. Dein Volk ist nicht mein Volk! [Sinun kansasi ei ole minun kansani!!

Ich bin am Rhein geboren. Am Rhein werde ich sterben! [Minä olen Reinin varrella syntynyt. Reinin varrella kuolenkin!]

VIITESELITYKSET:

[1] "Vanha elonkorjuutapa, että käytiin lehtikaalin kimppuun." Tällä tarkoitetaan, kirjan tekijän suosiollista ilmoitusta myöten, erästä ikivanhaa eteläjyllantilaista pilatapaa, joka on nykyään melkein kokonaan kadonnut, ja jonka varsinaista alkuperää ei tunneta. Kun elonkorjuu oli lopetettu, oli näet tapana, että väki kiiruhti kotiin ja rupesi puutarhassa viikatteella niittämään ja sitomaan emännän lehtikaaleja. Niinpian kuin emäntä toi niittomiehille kestitystä, niin he keskeyttivät työnsä ja jättivät kaalin rauhaan. Mutta koska emäntä aina edeltäpäin saattoi arvata asian, niin ei koskaan monta kaalinpäätä kaatunut.

[3] Kotisaksalaisiksi sanotaan saksalaistuneita tai saksalaismielisiä tanskalaisia Eteläjyllannissa.

[4] Optsionioikeudeksi nimitetään sitä oikeutta, mikä jonkun maa-alueen luovuttamisessa myönnetään asukkaille, että he saavat valita entisen tai uuden hallituksen alamaisuuden välillä. Niitä, jotka ovat käyttäneet tätä oikeuttaan, sanotaan optanteiksi, tässä tapauksessa, siis niitä, jotka Wienin rauhan sopimuksen nojalla ovat valinneet Tanskan alamaisuuden, eivätkä ruvenneet Preussin alamaisiksi, mutta kuitenkin ovat jääneet Preussin alueelle, entisille kotipaikoilleen. Optanteille ja heidän lapsillensa, jotka jälkimäiset siis eivät oikeastaan ole kummankaan valtakunnan alamaisia, ei Preussin hallitus yleensä ole ollut taipuvainen myöntämään kansallisoikeutta, vaikka he sitä olisivat halunneetkin.

[5] Risen Kaarle ja Rigmor ovat henkilöitä Bernhard Sev. Ingemanin romaanissa Valdemar Seier. Samassa romaanissa esiintyy myös marski Albrecht = Orlamimden kreivi.

[6] Liituvuoren kuningas, tanskaksi Klintekongen, on yliluonnollinen olento, jonka oletetaan asuvan Liituvuoressa. Stevnsin Liituvuoret, jotka äkkijyrkkinä kohoavat meren helmasta, ovat kuoreltaan kovempaa, sisästään pehmeämpää ainetta, ja kun aaltojen hyrskyt lyövät sen kylkiä vasten, vierii pehmeämpi aine alas mereen, mutta kuori jää paikoilleen muodostaen rotkoja ja luolia.

[7] Hagbart on pääsankari vanhemmissa tanskalaisissa kuningassaduissa ja Signe hänen lemmittynsä.

[9] "Ei jalka nopsana noussutkaan" on peräisin C. Hostrupin runosta "Helt tungt han efter sig Foden drog."

[10] Herman Vilhelm Bissenin tekemä kuvapatsas "Landsoldaten" = nostosotilas Fredericiassa, joka paljastettiin 6 p. heinäk. 1858.

[12] Uutisasutusyhdistys = yhdistys, jonka tarkoituksena on edistää saksalaisten siirtymistä tanskalaiselle alueelle Eteläjyllantiin. "Uutisasukkailla" tarkoitetaan tanskalaiselle alueelle siirtyneitä saksalaisia.

[14] "O Hannemann" on saksalainen pilkkalaulu tanskalaisista (luultavasti sanasta han = hän).

[15] "Sepän mestaaminen leipurin asemesta" tai "leipurin mestaaminen sepän asemesta" ('at rette Smed for Bager', 'for Smed at rette Bager') on tanskalainen sananparsi. Tapahtuma, johon sananparsi perustuu on aiheena J.H. Wesselin runossa "Smeden og Bageren", joka kuvaa, miten leipuri mestattiin rikoksentehneen sepän asemesta, sentähden että paikkakunnalla oli kaksi leipuria, mutta ainoastaan yksi seppä.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SINUN KANSASI ON MINUN KANSANI! ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.