language: Finnish

KUNINGAS TEIVAS, PIRKKALAN VALTIAS

Nelinäytöksinen näytelmä

Kirj.

KAARLE HALME

Hämeenlinnassassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1922.

HENKILÖT:

Teivas, Pirkkalan kuningas, Siuranlinnan valtias. Pyynikki, valtiatar, Teivaan nuorikko. Lemma, sotijalo, valtias, Teivaan poika aikaisemmasta aviosta. Kyrö, lappapäällikkö. Inku, lappanainen, Pyynikin avainpiika.

Tapahtuu kuninkaantalossa Pirkkalassa. Aika tarunomainen.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

Suurtupa Teivaan kuninkaantalossa. Perällä, keskellä, ulko-uksi. Vasemmalle nousee pari, kolme porrasaskelta, johtaen nurkkalavalle, josta vie uksi naisten huoneisiin. Oikeassa peräkulmassa jykevä kiviuuni, jonka sivuilla rahit. Oikealla uksi kuninkaan huoneisiin ja takalinkku-käytävään. Alinna partaan vieressä valtaistuin, pienellä korokkeella. Vasemmalla, lavasta alaspäin, pöytä, jonka molemmin puolin pitkät pankot. Alimpana räppänä. Seinillä kynttilä- tai soihtupitimiä sekä ryijyjä, taljoja ja aseita.

Huoneessa on hämärä valo, joka tunkeutuu sisään ainoastaan räppänästä ja peräuksesta. Soihdut eivät ole sytytetyt, mutta takassa kiiluu hiilusta.

Inku (pieni, käpristynyt lappa-eukko, istuu takkarahilla, kyynärpäät polvilla ja nyrkit poskille puristettuina, puoliksi laulaen, puoliksi sanellen, yksitoikkoisesti, mutta kiihtyen sisäisesti loppua kohti).

    Maammon marjamaireheksi
    kasvoi kaunis tytteröni,
        kultakutrini korea.

    Kuni päivyt longan alla
    kodan paistoi orren alla
        nurmikukkani norea.

    Kuni laulu laajan heimon,
    kuni onni suuren sulhon
        iloitsi ikänsä nuoren.

(Katkerasti.)

    Tuli kotka kourukynsi,
    Hornanvuoren hirmuhaukka,
        haaskalintujen kuningas.

    Koppoi kaunon korjahansa,
    ilon sorti, onnen murti,
        raiskasi elämän nuoren.

(Vihlovasti.)

    Siit' on mulla angemieli,
    suru suuri, murhe musta,
        siitä vihlova vihani.

(Kaameasti.)

    Huudan yötä, huudan päivää:
    kostan, kostan ainoiseni,
        armahaiseni avitan!

(Hurjasti.)

    Haaskahaukan, kiimakotkan
    tapan tällä puukollani,
        verivirtahan upotan!

Kyrö (lyhyenläntä, tanakka, vaaniva- ja ketteräliikkeinen, on tullut ovelle Inkun loppulaulun aikana, syöksähtää Inkun viereen, kiihkeän käskevästi, mutta hillitysti). Inku! Kielesi kytke! Miksi loiluat?

Inku (hypähtää pelästyneenä syrjään, pistää salamannopeasti esiinvetämänsä puukon poveensa, kääntymättä Kyröön). Otsolle loitsuni viritin.

Kyrö. Muualla viritä! Täällä uhkasi ohenna! Sekapäinenkö olet?

Inku (kääntyy hitaasti, peläten katsoa, kuka tulija on, riemastuu). Kyrö! Sinäkö, päällikkö?

Kyrö (käskevästä). Hilly! Muista kuka olet — kuka minä — ja missä!

Inku. Kahden olemme. Anna riemuitsen!

Kyrö. En! — Et minua tunne! Muista!

Inku (arasti). Enkö heimoani sinussa tuntisi?

Kyrö. Heimo tunne! Älä muuta!

Inku (vieraasti, kovaäänisesti). Kuningastako etsit, lappa?

Kyrö. Kuningasta. (Vetäytyy ovelle).

Inku. Kuningas ei ole kotona. Eikö vallivartija sanonut?

Kyrö. Vartijoita en nähnyt. Ukset salvattavat ja selkosellaan.

Inku. Ja kota tyhjä — näetkös! Minä yksin. Suotta varot.

Kyrö (katselee ympärilleen). Suottako? Missä väet?

Inku. Kesäaskareissa laaksossa — lahdella ja laitumella. Istu, vieras! Tänne — orjarahille!

Kyrö (pilkallisesti). Kuninkaanlinna vartijaton kuin lapan kota! Ei edes koira haukkunut!

Inku. Vartijat kyllä näkevät tulokkaan. Eikö sinua?

Kyrö. Ei. Kiipesin vuorelle näreiköstä.

Inku. Puhallanko torvea ja ilmoitan tulosi?

Kyrö. Älä! (Menee istumaan takanrahille.) Tarinoidaan ensin! — Erotatko äänet talossa? Kuuletko, kun joku tulee?

Inku (katsoo oikeaan oveen). Kuulen, kun salpaan linkkusimen. Odota! (Menee nopeasti oikealle.)

Kyrö (katselee ympärilleen, liukuu äänettömästi ja ketterästi vasemmalle ja katsoo ulos räppänästä joka suunnalle, palaten paikalleen.)

Inku (tulee oikealta). Linkku on salvattu!

Kyrö. Salakäytäväkö?

Inku. Niin! Kapea kuja — kuninkaan huoneen ohi — vie vallin alatse ryteikköön. (Istuu.)

Kyrö. Entä tuo — avanalan uksi?

Inku. Kuningattaren huoneisiin — ja sieltä aulaan. Kuulen, jos hiiri hipuisi. Ypöyksin istuin — mieleni valloilleen valahti — sinä vain kuulit —

Kyrö. Hyvä! — Missä on Teivas-isäntä?

Inku. Rihkaloissa käymässä on kuningas. Lie purjehtinut pohjoisille merille.

Kyrö. Mistä tiedät?

Inku. Ulven linnaan lähti jo Kokemäeltä. Ei morsiantaan kotia tuonut. Hopuin hyörivät päälliköt ja vallat. Soutumiehet ja minä jäimme saattajiksi kuningattarelle. Mahlan aikana menivät — ei vielä palanneet.

Kyrö. Laajat ovat Lattomeret ja raumat soutajille. (Hymyilee salaperäisesti.) Pohjatuuli on puhunut. Monta on lainetta Uron uomalle.

Inku. Jäljillä olet! Noin juuri nimesivät — Uron uoma. Mitä siellä?

Kyrö. On rihkanranta meille — veroton ja vapaa —

Inku. Keitä siellä —?

Kyrö. Rosomolaiset — merentakaiset —

Inku. Ai! Rosmot Urolla! Ulven juonta! Ulvea syyttivät. Taitaa vaino kohdata Lapan heimoa. — Vieläkö ovat rahanne rantamilla?

Kyrö (naurahtaa). Jo aikoja ulapoilla — ja vaihtonahkamme on saatu kätköihin.

Inku. Entä rosmot?

Kyrö. Jättäneet tyhjille tulisijansa.

Inku (painaa pään käsiin, heilautellen itseään). Vainon valkeat syttyvät rosmojen tuhkasta. Niin ennen — niin aina! Meitä ryöstävät pirkat monin verroin — meille kostavat.

Kyrö (nousee). Tuo nähdään!

Inku (nostaa päänsä). Kielsitkö salarihkaa rahoittamasta?

Kyrö. En!

Inku. Tiedät sitten — miten nähdään.

Kyrö (kurkistaa perälle, tulee takaisin). Sinä olit etelässä — mahtavan Halin heimon luona —?

Inku. Menin minne lähetit — Hahma-päällikön taloon. Orjaksi möit minut Hahman tyttärelle. Pyynikkiä seurasin mieheläänsä. Olen tässä — kuningattaren orja. Ymmärrystäsi ylistän! En ilman apuasi konsa olisi päässyt haaskahaukan pesään. Kostoni on lähellä!

Kyrö. Yhtä kaukana kuin kuningas.

Inku. Minä odotan. Odotan vaikka toiseen mahlaan —.

Kyrö. Ole varova! Kiihko tärvää teon. Voit pilata kaiken.

Inku. Pilaan pirkan — kuni pirkka tyttäreni. Sinä pilatun pistit — et pilaajaa! (Ottaa puukon povestaan.) Tällä terällä tärväsit tellervoisen — rinnan kauniin rikki puhkoit — poven verihin punasit — ihanan Inarin iskit —

Kyrö (käskevästi). Vaiti! Elääkö olisi pitänyt?

Inku (valitellen). Ei, ei! Ei elää mielipuoli — ajuton raukka.

Kyrö. Vaiti sitten, vaikertaja! Järkevämmäksi sinut luulin. Vienkö pois sinut vikisemästä?

Inku (pelästyen). Ei, ei! Anna olla äitirievun! Muistot herätit, viritit — siitä hellyin, herkistelin. Olit impeni suuri sulho, emon ehtoon elvyttäjä! (Pistää puukon poveensa.) Taas olen viisas, varova!

Kyrö (istuu). Ole! — En suotta sinua Hahmalle halunnut. Tiesin Pyynikin koituvan kuningattareksi. Pääsit tänne — minne päästä piti. Hahman tytärtä seurasit miehelään.

Inku. Oikein!

Kyrö. Aivan niin! Oikein! Mutta kostosi on pikku seikka, sirpale suuressa sumassa.

Inku. Kuningasko, Teivasko? Lohkare, kukkula, vuori! Sirpaleenko silloin sivuhun työnnän —?

Kyrö. Tietä teet, kun vuoren siirrät. Myönnän. Mutta suuremmat työt nyt ovat tekeillä.

Inku (hämmästyen). Suuremmat?

Kyrö (kuiskaa). Pirkkojen pirsta on edessä.

Inku. Pirkkojenko? Sotijalojen, valtiaitten, ruhtinaitten, kuninkaitten — kaikkienko? Pirkkalaistenko pirujen?

Kyrö. Niiden — kaikkien!

Inku. Hyh! Lattomeren lärpätystä! — En Ulven ulua usko!

Kyrö. Kuuntele sitten kohua korven!

Inku (säikähtäen). Mekö? Me? Sotateille Pirkkalassa! (Naurahtaa katkerasti.) Poronlehmän-, lammassarvin vasten voimaa ja väkeä — vasten rautaa, terästä! Kerran tehtiin koitos — muistan kerrotuksi. Se taruksi taittui keihässeiniin — nuolipilviin pirstaleiksi. — Älä, päällikkö! Älä tuhoa heimoamme!

Kyrö (hymähtää ylpeästi). Tuhon eteen teljen teemme — emme vainolle veräjää!

Inku. Miten? Miten?

Kyrö. Jo on karjamme karkotettu pohjaan päin — jo kodat korjattu — jäljet vain jätetty —

Inku (ahdistuneesti). Älä, älä! Takaa ajavat — tappavat, teurastavat —

Kyrö. Eivät aja — eivät tapa —

Inku (vapisten). Mikä estää?

Kyrö (kuiskaten). Pohjankangas palamaan pannaan — pohjan puhurin pauhatessa.

Inku. Palo sammuu — kulo hiiltyy —

Kyrö. Toinen alkaa —

Inku. Mikä, mikä?

Kyrö. Jo Hali haukkuu! Etkö ääntä kuullut Hahmalassa?

Inku. Ei Halin haukku pirkkaa pidätä!

Kyrö (kuin itsekseen haaveillen). Suuri on aika! Kohta paistaa lapan päivät!

Inku (lyö kädet rintoihinsa). Osmo onnehen osoita! — Haasta halki, puhu puhki, älä kulje kuurusilla!

Kyrö. Tarkkaa! Halin heimon mahtavin päällikkö oli vanha Hahma. Sen tiesi Teivas. Siksi heimositeet solmieli — teki Pyynikin Pirkkalan kuningattareksi — koko Halikon allensa alisti.

Inku. Yhä sukesi suuremmaksi! Sekö lohtu lappa-heimon?

Kyrö. Maltu! Sata valtamiestä on Halikossa. Ne pirkoille kaunaa kantavat — hävittää tahtovat pirkka-vallan — eivät kuningasta kumarra. Hahma yksin mesimieltä kantoi, säilytti kylmän sovun. Nyt se rikkui, repesi, ratkesi — Hali muutti hahmoansa.

Inku. Miksi?

Kyrö. Hahma kuoli — järveen hukkui metsätiellä. (Nousee.) Nyt nousee Halikon väki — tenän tekee, sovun sortaa, kaataa pirkan kuninkuuden, riistää heiltä rihkanvaihdon — ja me —

Inku (nousee). Me?

Kyrö (katsoo Inkua). Sinä — työsi tiedät — Pedolta pään muserrat. Mutta muista — älä sohi sattumalta. Vaani, varro! Iske kuin ilvestä ikinä! — Pakene sitten! Kosken niskasta ruuhen löydät, samoat ylävesille, soudat Sipsin niemen päähän.

Inku. Entä te?

Kyrö. Väki, karja taivaltavat. Minä Sipsillä odotan. Mutta — varo, Inku, salmen suuta — niskan nielu on väkevä. Kierrä, kaarra!

Inku. Minua pelottaa. Pahasti sykkää sydänalani. Äsken tuuma niin sees ja selvä — nyt pyörryttää. Äsken teko oli mun ja vastuu mun. Nyt heimon henki, onni, olo on yhteen iskuun kierrettynä.

Kyrö. Kahteen!

Inku. Mihin toiseen?

Kyrö. Jo tehtyyn, toimitettuun.

Inku. Ken sen teki? Maini! Missä?

Kyrö. Miksi?

Inku. Se lohdun toisi, tukea toisi. Sano, etten yksin seiso, kun on kysy kansastani. Sano, jos tekoni turmaa tuo, niin kostoni kukistan, sidon sisäisen sisuni.

Kyrö. Viihdy! Yhteen hiileen puhumme. Yhteinen on koitos kaikkialla — yhteinen tekomme teho. Sinun on suurin suurimmista, vaikka pienempikin on pätevä. Ajasta aikaan katsoo suuri Kohta, elon Valtias vakava. Jo Teivas itse sitoi silmukkansa sun tyttäresi tuhossa. Nyt on jatko, pääte. Alku oli jo ammoin alussa.

Inku. Onko työni lopun pääte vai alku.

Kyrö. Ei kumpikaan! Lopun tekevät Halin satakunta sankaria.

Inku. Entä alun?

Kyrö. Sen teki nuoli nopsa.

Inku. Hahmanko —?

Kyrö. Vaiti! Pieni järvi on Hahman hauta.

(Menee räppänän luo.)

Inku (riemussa). Nyt luotan, tekoni tiedän. (Menee Kyrön jälessä.) Suurin olet suuristamme — päälliköistämme parahin!

Kyrö (kääntyy, käskevästi). Maltu, taltu! Viileä kuin aamun kaste ja tyyni kuin illansuu! Muista! (Kurkistaa räppänästä, peräytyy sitten Inkun viereen.) Tuoko Pyynikki — tuolla vallilla?

Inku. Kaiket päivät vallia kiertää. Auringon mukana istuu ja kulkee.

Kyrö. Teivastako vartoo?

Inku (hymähtää). Allapäin morsian kuninkaan rinnalla rantaan astui — itkien tuhdolle tupertui. Täällä viitisen päivää vetisteli — vihdoin lauhtui.

Kyrö. Mistä?

Inku. Kävi vieras talossa. Viihdytteli. — Tai — ei vieras. Oma oli — kuninkaan poika.

Kyrö. Lemma?

Inku. Niin. Taanperän valtias nuori.

Kyrö (ajatuksissaan). Ennen Halia ajattelin turvaa Lemmasta. Hän ei tule isäänsä. Ei veronkannoissa vikurra. On lauha, lempeä, sävyisä, suora. (Pyyhkii otsaansa.) Mutta pirkka kuin pirkka — vaikka paroistakin parahin. Ei kuulu meille hyvyytensä, pahuutensa — pituutensa tunnemme. (Inkulle.) Lemmastako kuningatar lauhtui?

Inku. Ilakaksikin ilostui. — Nyt umpena unelmoi, tajutonna tuijottavi.

Kyrö (menee katsomaan räppänästä). Nyt on poissa paikaltansa. Tuleeko tänne?

Inku (juoksee perälle). Tulee, tulee! — Joudu, juokse linkkusesta!

Kyrö. Suotta! (Siirtyy uksen pieleen.) Lain on turva veron tuojan —

Pyynikki (tulee hitaasti, surun ilme kasvoilla, pysähtyy ukselle avonaisin silmin, näkemättä mitään [kirkkaasta valosta tulleena hämärään tupaan] kääntyy mennäkseen omaa huonettaan kohti).

Kyrö (kädet rinnoilla, kumartaa alamaisesti). Tervehdin sinua, kuningatar! (Pyynikki pysähtyy äkkiä, kääntyy Kyröön, katsoen tarkasti.) Olen Kyrö — verontuoja lappa. (Pyynikki kääntyy Kyröstä kuin pettyneenä, tulee hiljaa alas pysähtyen pöydän päähän.) Kuninkaan käskystä tulin. Kuningas haluaa vaihtaa verorahojen tuontipaikkaa. Tulin tiedustamaan. (Pyynikki istuutuu pankon päähän.) Kuningas ei ole kotona, kertoi orja. Menen väenpirttiin ja odotan.

Pyynikki (hiljaisesti). Inku! Veromiehelle vieraanvara! Tervetullut taloon, lappa! Odota kuningasta! Hyvästi!

Kyrö. Kiitän sinua, Halin helmi — Pyynikki, pyhä emäntä! (Kumartaa ja menee.)

Inku (juoksee Kyrön perässä aulaan). Piiat tänne! Pirttiin pidot laittakaa — tullehelle tuliaiset. (Ulkona.) Kuulit käskyn, aittapiika. Huolla, hoida, vaalittele! (Tulee takaisin lähelle Pyynikkiä.) Olenko vai menenkö?

Pyynikki. Tee kuin mielit!

Inku. Anna tahtosi tajuan. Mielin olla mieliksesi. Jo Halimalla sinuun kiinnyin.

Pyynikki. Istu! Ole!

Inku. Tähänkö istun permannolle?

Pyynikki. Tuonne räppänän alle, jos haluat.

Inku. Vuota! Teen kuin ennen Hahmalassa. (Menee uunirahille ja ottaa sieltä rihmakerän, sitten pankolle räppänän alle.) Näin. Minä solmin rihmojani — sinä istut ja tarinoit. Muistatko?

Pyynikki. Tämä ei ole Hahman tupa.

Inku. Ei. Kuninkaan kartano korea.

Pyynikki. Kylmä, kolkko, kolea! — Isäni kodissa uljaammat oli ukset, paljon laajemmat lakeiset, kurkihirsi korkeampi, takanliesi lämpimämpi. Siellä olin, siellä elin — täällä kuihdun, kuivetun, kuolen.

Inku. Säälin olosi onnettuutta.

Pyynikki (katkerasti). Lappa pirkkaa säälimässä! En usko sinua.

Inku. Halimalla uskoit. Pidit minusta. Opin rakastamaan sinua.

Pyynikki. En ollut silloin pirkkojen ystävä.

Inku. Oletko nyt?

Pyynikki (kiivaasti). En! (Väsähtäneesti.) Tai — en tiedä. Mutta sinä vihaat Pirkkalaa — sen tiedän.

Inku (kuiskaa pelokkaana). Älä puhu siitä kuninkaan talossa! Turman tuotat minulle.

Pyynikki. En halua. Olit ystäväni Hahmalassa.

Inku. Vieläkin olen.

Pyynikki. Miksi?

Inku. Tunnen surun.

Pyynikki. Et minun.

Inku. En — jos kiellät.

Pyynikki. Älä suutu minuun! Olen ärtynyt, äreä. (Nousee, kävelee.) Ellen sinulle saa olla, mikä olen, niin sitten —. (Pysähtyy.) Oh! Henki salpautuu! Ei ole ilmaa tässä talossa — ei ilmaa, ei valoa!

Inku. Et ole täällä lemmen lely — olet kaupan kalu kuten minäkin.

Pyynikki. Sinä! Vapaa on orja, mutta minä, minä —. (Pusertaa nyrkit ohimoilleen ja kävelee kiivaasti.)

Inku. Rauhoitu! Kuningatar ole!

Pyynikki (pysähtyy, rajusti). Se olen — siksi juuri! Siksi! (Istuutuu entiselle paikalleen.) Mitä teen, kun kuningas tulee? Mitä? Sitä alati aivoittelen — yöt mietin, päivät päästään — houruksi kohta hupenen. (Painaa pään käsiinsä.)

Inku. Niin on joskus naisen osa.

Pyynikki (naurahtaa kolkosti). Mistä tiedät?

Inku (surullisen yksinkertaisesti). Olen nähnyt — tuta saanut.

Pyynikki (nostaa päänsä, katsoo hitaasti Inkuun). Sydämeeni koskit, Inku! Äänesi lämmitti minua. — Kerro, mitä tuta sait! Apea mieleni aseta!

Inku. Se on vain tarina lapan laitumilta.

Pyynikki. Siitä ehkä neuvo syntyy, lohtu. Kerro!

Inku. Kerran kuusiniemekkeellä kasvoi kaunis päiväperho, maammon silmä, lemmenkukka. Yleni impi morsioksi, suuren sulhasen suloksi. Sai tuo kerran rihkalahan kera emon, kera sulhon. Siellä immen näki haukka, vuoren kotka kiilusilmä. Iski impeen, korjan koppoi — vei, katosi. — Kerran sitten kevät-ilta näki naisen hourupäisen kotiniemelle tulevan. Tuvan tunsi, leikki lasta — outoja muut olivat.

Emo itki, sulho suri — huusi, vaikersi, valitti. Hullun hahmo kasvoillansa nauroi nainen — leikki lasta — taikka huhtoi hurjapäisnä, tiedotonna, taidotonna. Kieli ei kestä, sana ei synny kertomahan kaameutta — kauheutta raiskatun poloisen. Ei kestänyt emo kurja, ei jaksanut sureva sulho kauvemmin tätä kohua. Surmaniskun sulho antoi — morsionsa hautaan kantoi — emo laahusti perässä. — Haudan yllä illoin nurmenkukat nuokkuu, aamuin päivän perhot liitää, kastehelmet kiiluu, kiiltää. (Istuu liikkumattomana, pää painuneena.)

Pyynikki (hetken äänettömyyden jälkeen, syöksähtää polvilleen Inkun jalkoihin, painaen päänsä hänen helmaansa). Nyt lähenit sydänverihin. Olet suuren surun kuva, olet emoni, äitini, omani. Paina pääni povellesi! Hiven Pyynikkiäkin rakasta! Ei emon kyynel itke mua — ei sure sulho suuri — ei ketään mulla — ei ketään. Sinä pieni orjavaimo olet suuri, hyvä, helliväinen — anna tilaa sydämeesi — lemmi vierasta poloa! Ota koito murheen lapsi omaksesi, orvoksesi, suuren surusi lisäksi!

Inku (silittää Pyynikin päätä). Mitä sulle antaisinkaan, minä kitka rikkaruoho, maahan tallattu kanerva?

Pyynikki. Multa puuttuu kaikki, kaikki!

Inku (manaa yksitoikkoisesti). Suistu suru, murene mure maan valion sydämen alta, kaunotukkani laelta. Anna ilon läikehtiä, päivän lailla lainehtia omenaiseni osaksi.

Pyynikki. Lämpö virtaa sormistasi —! Tunnen, rakastat minua. — Olit tuon päiväperhon emo armas.. Olitko?

Inku. Olin.

Pyynikki. Kuka oli haukka, hornan lintu?

Inku (sormet käyristyvät). Älä multa kyytä kysy!

Pyynikki (vetäytyy säikähtäen erilleen). Ai! Inku, Inku! Sormet sulla käyristyvät — miksi — miksi?

Inku (pyyhkii otsaansa). Vanha olen, vanha! Kopelot ovat kourani kutreillesi! Kuningatar, nouse!

Pyynikki. Nousen, jos pidät minusta.

Inku. Pidän, pidän liiaksikin. Kuningas, luulen, suuttuu siitä.

Pyynikki (hypähtää ylös). Kuningas!

Inku. Älä säiky! Ei sanota!

Pyynikki. Hetken onnesta unta näin. Emon helmassa lepäsin. (Istuutuu entiselle paikalleen.) Taas on elo, ennallansa! Tuska nousee, päätä polttaa. Auta minua, Inku!

Inku (nousee). Mitä taidoton tekisin? — Vihaatko niin kuningasta?

Pyynikki (purkautuen). Vihaan! Vihaan' Vihaan!

Inku. Niin et vihannut Hahmalassa?

Pyynikki. En.

Inku. Mikä sitten vihan nosti? Kuninkaanko poissaolo?

Pyynikki (masentuu). Oi, en tiedä. Et ymmärrä minua.

Inku. Viha ei ilman syytä synny.

Pyynikki. Tunne sinä synnyt syvät! (Hypähtää ylös.) Minä tunnen vain tilani. (Kävelee hurjana.) Täällä on kuin Manalassa — ilman, ilmaa ja valoa! Korpiloukko, metsäpirtti! Kuningaslinna! Ha, ha, ha! Ei ainoakaan vieras tänne tietä löydä. Kirottu lie tää pirkan pesä, kirottu! (Pysähtyy takan eteen.) Ikuinen liidusta hiipuu — ikäväänsä kuolee, sammuu. Tuhkan alle tuli hiipii. Tuhkaa, tuhkaa, kaiken päällä.

Inku (katsoo syrjästä). Kunpa sattuisi edes Taanperän valtias erätielle —

Pyynikki. Kuka?

Inku. Lemma.

Pyynikki (kääntyy vilkkaasti). Lemma? Tännekö? Milloin?

Inku. En tiedä tuleeko. Jos sattuisi? Haluaisitko?

Pyynikki (iloisesti). Oi, kyllä, kyllä!

Inku. Lähettäisimmekö viestin pyyntöä viemään?

Pyynikki (riemussa). Lähetä! Oi, lähetä heti! (Masentuu.) Ei, ei! Älä! Ei se käy! (Istuutuu pankolle.)

Inku. Mikä estää kuninkaan poikaa tulemasta isänsä taloon?

Pyynikki. Ei kukaan estä, jos tulee. Mutta ellei kutsusta tule, niin —

Inku. Parempi lie, kun pysyy poissa. Kun viimeksi kävi, niin synkistyit.

Pyynikki. Kirkastuin!

Inku. Ensin päivänä paistoit — sitten yönä yrmöttelit.

Pyynikki. Älä yöstä ja Lemmasta laverra! Ei Lemman syytä ollut öiseen yrmyyn. (Haaveillen.) Kun Lemma astuu orren alle, kohta kohoo kurkihirsi, mieli matala maasta nousee. Niin minunkin mieleni meltona mesiä soutaa. Näitkö, kun kävi?

Inku. Näin. (Istuutuu.)

Pyynikki. Näit ehkä, vaikk'et nähnyt. — Mitä näit?

Inku. Lemma-urho lemminkäinen tupaan tuli tuulispäänä, suvituulena suhisi. Nousi kohta uksen pielet, seinähirret siikemmäksi. Repes auki räppänäiset, lakehiset laajentuivat. Päivä paistoi orren alla, heloitti heleä kuuhut. — Kuni ilta immen mieli, parmaat lammen lainehilla, läikkyi aatos, leikki tunto lemmen laineen laulaessa, lemminkäisen leikkiessä.

Pyynikki (haaveksien). Niin — niin! Mistä tiedät?

Inku. Tunnen tarinan vanhan.

Pyynikki. Kunpa kuolla satuun saisi — kunpa kuolla ja kadota!

Inku. Satusi kätke! Terästy! Elo karu on kuljettava!

Pyynikki. En kulje eloa tätä! Nyt tilani tiedät — neuvo anna!

Inku. Annoin jo. Olet Teivaan emäntä.

Pyynikki (nousee kiivaasti). En! Ennen palan, uppoan, kuristun.

Inku. Kuolla tahdot? Entä Teivas?

Pyynikki. Teivas? Mitä?

Inku. Jos hän kuolisi — eläisitkö?

Pyynikki (pyyhkii otsaansa, kooten ajatuksiaan). Teivas — kuningas?

Kyrö (tulee nopeasti perältä). Kuningatar!

Pyynikki. Ken siellä? (Kääntyy päin.) Lappa! Mitä haet? Kuuntelitko?

Kyrö. En. Valli-ukselta juoksujalkaa —

Pyynikki. Mitä siellä? (Pelästyen.) Kuningasko?

Kyrö. Ei! Taanperän valtias etsii kuningasta. Kuuli ettei tapaa. Pyörtää aikoo.

Pyynikki (ihastuu). Lemma! (Kyrölle.) Juokse, joudu! Tänne tuo! — Joutuisammin! (Syöksyy syliksi Inkuun.) Kuuletko, Inku, kuuletko? (Kyrölle.) No, mies! Mene! Lennä!

Inku (Kyrölle). Tee tervehdys kuningatareltaa — sovita sanat —!

Pyynikki. Niin — niin! Pane parret sanoihisi — kun vain juokset, joudut!

Kyrö. Kyllä käskysi käsitän. (Kumartaa ja menee.)

Pyynikki. Täällä jo hämärä hälvenee! Huomaatko, Inku?

Inku. Lonka poistui päivän tieltä. Huomaan, että räppänä räkittää.

Pyynikki. Olet herttainen, viisas, vanha! (Nauraa.) Kaikki ymmärrät! Löysit valonkin räppänästä. Kaikki löydät —. (Pelästyy.) Unohdatko myöskin kaikki?

Inku. Minkä sitten?

Pyynikki. Kuninkaalle jos kerrot —

Inku (synkistyy). Kuninkaalle!?

Pyynikki (tuskassa). Niin — jos kerrot — surman saamme molemmat.

Inku. Usko, etten kerro!

Pyynikki. Henkeni on käsissäsi — petätkö —?

Inku (kolkosti naurahtaen). Pettäisinkö jonkun kuninkaalle — hornanhaukalle, haaskalinnulle —

Pyynikki. Teivasko?

Inku (kiihkeästi). Vaiti, vaiti!

Pyynikki (menee Inkun luo). Nyt sinuun uskon — en valoja vaadi.

Inku (hiljaisesti). Utua on uskot, vaahtoa valat — satua elämä kaikki. Teot yksin tosia.

Pyynikki. En ymmärrä sinua —

Inku (hymyilee). Elä satusi! Tekoja karta, uneksi! Minä valvon, vaanittelen. (Aikoo mennä.)

Pyynikki. Niin — mene, katso — tuleeko — ellei tulekaan — (Vaipuu istumaan.)

Inku (kääntyy, hymyilee). Tulee, tulee — liiaksikin! Kärtty olet! Pidäty, hilly! Muista missä olet ja mikä, ken!

Pyynikki (kuuntelee). Kuuletko? (Hiljaisessa riemussa.) Kuuletko — askeleita!

Lemma (tulee, puettuna vihreään mekkoon, pysähtyy uksiaukolla). Hyvät päivät kuninkaan taloon! Elo ehompi eläjille!

Pyynikki (kääntyy). Ole terve tultuasi, valtias! (Poistuu pöydän luota.) Istu kuin kotisi orren alla! Peräpankolle paneu! (Inkulle.) Olutta, mahlaa, simaa kanna! (Inku menee. Ilakoiden.) Miten löysit ihmisten ilmoille, kun eksyit?

Lemma. Eksyinkö?

Pyynikki. Tottapa toki! Et kai muuten olisi Siuraa sivunnut. Mikä vahinko sinut toi? Sano!

Lemma (katselee Pyynikkiä hymyillen, menee sitten hänen luokseen). Anna kun kättelen sinua!

Pyynikki (panee kädet selän taa). En! Et ehdoin tahdoin talohon tullut.

Lemma. Enkö?

Pyynikki. Et! Pyörtää aioit!

Lemma. En olisi pyörtää voinut, ellen olisi tullut.

Pyynikki. Harhassa kuljit.

Lemma. Tieten tulin. Nokian pajalta suorinta polkua.

Pyynikki. Kuningasta tapaamaan.

Lemma. Tiesin kuninkaan purjehtivan raumoilla.

Pyynikki. Miksi sitten tulit?

Lemma. Anna kätesi, niin sanon!

Pyynikki. En anna! Jaarit joutavia!

Lemma. Etkö? (Aikoo ottaa väkisin Pyynikin käden.)

Pyynikki (peräytyy). Älä, Lemma! Älä! Eksyt uudelleen! (Hyppää hädissään kuninkaan korokkeelle.) Lopeta, Lemma! Lopeta! Turvassa olen. Seison pirkkojen valtaistuimella.

Lemma. Nousen rinnallesi valtaistuimelle, tai tempaan sinut alas.

Pyynikki. Kuningatar olen.

Lemma (kiihkeästi). Olet enemmän — olet Pyynikki! (Ottaa Pyynikin syliinsä ja nostaa alas.) Olet vereni vyöryttäjä! Lemman Pyynikki pyhä! (Suutelee tulisesti Pyynikkiä.) Sinun tähtesi tulin. Varta vasten sinun! (Suutelee uudelleen.)

Pyynikki. Hirviö! Peto! (Hurmaantuneena.) Minunko tähteni, Lemma? Sinä! Sankari! Satu! (Katsoo Lemmaa silmiin.) Sinä, sinä, sinä! (Pusertaa hurjasti Lemmaa kaulasta.)

Lemma. Sinä poltat, poltat, poltat minut poroksi!

Pyynikki. Vie minut! Piilota minut! Hukuta erälle, salolle, suolle! Elän sulle, olen sulle. Vapauta Teivaasta! Pelasta kuninkaasta!

Lemma (malttaa mielensä). Kuninkaasta! — Hilly! Taltu! Unohdin kuka olet — kuka minä.

Pyynikki (irtautuu rajusti). Niinkö vai? (Nauraa pilkallisesti.) Ensin tietesi järveen hyppäät — sitten kastumistasi kummastelet. — Olet oiva pirkkavaltias, kuninkaan poika!

Lemma. Siinäpä se — paha!

Pyynikki. Siinäkö?

Lemma (menee peräpankolle). Ei! Ellet olisi kuninkaan emäntä.

Inku (tulee, kantaen juomasarvea). Tässä simaa — merentakaista, vaahtopäistä.

Pyynikki (tempaa sarven). Juon onneksesi, pirkan poika! — Kasva suureksi sankariksi! (Juo.)

Lemma (hypähtää ylös suuttuneena, mutta naurahtaa sitten, ottaessaan haarikan Pyynikiltä.) Talon onneksi —

Pyynikki. Älä! — Älä valhein onnea manaa!

Inku (pyytäen). Kuningatar-kulta! Vieraan vapaus!

Pyynikki (kylmästi). No, niin! Valhettele sitten, valtias!

Lemma (hymyilee). Saaren valion, maan kuulun, pyhäisen Pyynikin onneksi juon. (Juo, laskee haarikan pöydälle ja istuutuu. — Ulkoa kuuluu vähäistä melua.)

Pyynikki. Mikä häly?

Inku. Orjat sulkevat valli-uksen.

Pyynikki. Miksi?

Inku. Valkamasta tuli sana, että elää Tyhjäperä.

Lemma (keskeyttää). Orjat olivat nähneet suvannon toisella puolen haavistorannassa jonkun liikkuvan. Kyröllä on tarkka näkö — käskin ottamaan selvän. (Inkulle.) Sano, kun palajaa! (Inku menee.)

Pyynikki (istuutuu pankolle välinpitämättömänä ). Vihollinenko?

Lemma. Yhtähyvin omia erämiehiä.

Pyynikki (painaa pään käsiin). Niin kai! Ei edes vainosta onnen toivoa.

Lemma. Mikä on mielesi?

Pyynikki. Kysy kytketyn mieltä! — Tahtoisin, että vihamies saartaisi linnan, raunioiksi raastaisi, poroksi polttaisi!

Lemma. Toivo muuta — se ei täyty.

Pyynikki (tulistuneesti). Miksi ei?

Lemma. Ei hevin nouse Siuran saarelle vainon mies.

Pyynikki. Saariko tämä?

Lemma (ajattelee muuta). Saari suurten selkien sisällä, niemi kymmenen kosken kesellä.

Pyynikki. Onpa turvattu pirkkojen pesä! (Nostaa päänsä, kylmästi.) Kerro näistä!

Lemma (ojentaa pyytävästi kätensä pöydän yli). Pyynikki! On muutakin meillä —

Pyynikki (tiukasti). Ei! — Järkeä puhu! Se jäykistää, jäätää, viihdyttää —. (Kylmästi.) Tarina kertoo, että pirkat ennen Teljen takana — Kokemäellä —

Lemma. Haastakaamme muusta!

Pyynikki. Sinun isoisäsi pakeni sieltä — Siura — niinhän —?

Lemma. Siura ei paennut — mutta Siura oli viisas. Teki kosket teljikseen.

Pyynikki (ivallisesti). Pelkuria usein mainitaan viisaaksi.

Lemma. Ärsytätkö?

Pyynikki (äkkiä). Oletko koskaan rakastanut — (pitkään ja pistävästi) rakastanut naista — paitsi äitiäsi?

Lemma (hypähtää ylös). Sinä tiedät. Miksi utelet?

Pyynikki. Mitä minä tiedän?

Lemma (tukahtuneesti). Kun mahlan-aikana kävin, lähdin — lupasin iäksi mennä — en ehdoin tahdoin palaavani — paitsi —

Pyynikki. Paitsi?

Lemma (kiivaasti). Tiedät sen. Jos tulen — rakastan sinua — ja — (kävelee kiivaasti oikealle) — tässä olen.

Pyynikki (katselee syrjäsilmällä Lemmaa, hymyilee). Rakastatko sinä — ja olet onneton? — Nälkäinen katselee kannikasta — mutta ei syö.

Lemma (kääntyy kiivaasti). Miksi en sinua ota — tiedät kyllä.

Pyynikki. Kyllä. Et rakasta minua.

Lemma (syöksyy Pyynikin jalkoihin). Rakastan, rakastan. Tiedät, että rakastan. En muutoin olisi tässä.

Pyynikki (katsoo Lemmaa silmiin, kiihkeästi). Miksi et sitten ota minua — voimakkaamman on oikeus?

Lemma. Voimakkaamman?

Pyynikki (kuiskaa kiihkoisana). Juuri niin! Vie minut Taanperän taloon — tai erämetsän havumajaan — tai maakuoppaan Taanperän harjulle — minne tahansa — saat minut kokonaan, kokonaan —! Ole uljas ja rohkea! Uskaliaampi kuin kukaan! Voimakkain kaikista!

Lemma (irtautuu). Voimakkain? (Nousee.) Yksi ainoa on voimakkain.

Pyynikki. Kuka?

Lemma. Kuningas.

Pyynikki (nousee). Sinä olet hänen poikansa. Voita hänet. Kukista! Anasta tuo mitätön istuin — tai pakene onnen erämaihin — virtojen taa, kauas tuntureille!

Lemma. Et tunne kuningasta!

Pyynikki. En. — Onko hän niin voittamaton? — Vaadi kalpasille!

Lemma (hymähtää). Ei kukaan voi seistä hänen kalpansa tiellä.

Pyynikki. Nosta sotaan pirkat! Tee kapina!

Lemma (katkerasti). Pirkat nostaa vain kuningas. Ilman häntä hajoo pirkkojen valta. Teivas on tämän saaren juma, suuri Kohta.

Pyynikki (kiivaasti). Mutta sinä! Ole sinä hänen poikansa!

Lemma (raskaasti, kääntyy pois). Sepä pahinta, se!

Pyynikki (menee peräpankon lähelle, ivallisesti). Viisaan Siuran pojasta tuli sankari. Pelkurin Siuran pojanpojasta tuli raukka.

Lemma (lämpimästi). Älä lisää tuskiani!

Pyynikki (istuutuu peräpankolle, ivan sävyllä, yrittäen ärsyttää). Vahinko, etten kuningasta ehtinyt tuntemaan. Juuri sellainen sankari on naisen lemmen arvoinen. En suotta pelännyt häntä — ei suotta sydämeni vapissut hänen läheisyydessään — ei suotta henki salpautunut, kun käteen tarttui — ei suotta — nähdäänpä pian —

Lemma (hyökkää raivossa pöydän luo). Lorua! Lörpötystä! En sinua muille anna!

Pyynikki. Anna? Voimakkaimmalle taipuu naisen mieli.

Lemma. Minä olen kyllin voimakas ottamaan sinut — ainakin Siuran kuohuihin mukaani.

Pyynikki (hämmästyy). Kuolemaan? Ennen elettyä elämää? (Kuiskaa.) Anna muitten kuolla! Elä sinä!

Lemma (tuijottaa Pyynikkiin, lyyhistyy sitten pankolle, voihkien). Pahaa pelkäsin, kun palasin.

Pyynikki (halveksien). Uksi meillä on taloon tulla, uksi tulla, uksi mennä.

Lemma (nousee). Kova olet. Et ymmärrä minua.

Pyynikki (syöksyy Lemman luo, lämpimästi). Ymmärrän kuolon tuskan rinnassani. Enkö ymmärtäisi sinua! (Menee tuskaisena oikealle.) Mutta mitä auttaa ajatus, joka ei tekohon pysty. (Pysähtyy äkkiä, kääntyy.) Ajatus syntyi kuin salama.

Lemma. Mikä?

Pyynikki. Riennä Hahmalaan — keksi neuvo isoni kanssa!

Lemma (pelästyy). Isosi?

Pyynikki (ihmetellen). Niin — isoni! Pakosta lähetti minut Pirkkalaan — ei mielisuosiosta — esti siten ilmisodan — mutta katui —

Lemma. Katuiko?

Pyynikki. Katui katkerasti.

Lemma. Etkö sitten tiedä?

Pyynikki. Mitä?

Lemma. Isosi on kuollut.

Pyynikki. Kuinka? Koska?

Kyrö (tulee nopeasti). Käskystäsi tulen, valtias —

Pyynikki. Vaikene! — Kuinka kuoli isoni — koska?

Lemma. Äskettäin. Pieneen metsäjärveen hukkui erätiellä, kerrottiin.

Pyynikki (lähenee valtaistuinta, johon nojaa). Murtuneenakin olit tukeni ainoa. Kun taituit — olen yksin — yksin —

Lemma (astuu nopeasti hänen luokseen, lämpimästi). Minäkin olen — ennen minäkin taitun —

Pyynikki (torjuen). Niin — niin! (Istuutuu valtaistuimelle.) On helpompi olla yksin — yksin kannan tekojeni taakan. — Tiedätkö enemmän tapahtumasta?

Lemma. En. (Kyrölle.) Kuulitko, lappa, Hahman kuolemasta? Tiedätkö turman tarkemmasti?

Kyrö (nolona, saamattomasti). En tiedä mitään.

Lemma (kääntyy kiivaasti, tiuskaisee). No, mitä tiedät? Näitkö mitään valkaman vastarannalla?

Kyrö. En ainutta elävää olentoa. Tyhjäperä on tyhjä. Susi lie tai karhu juomassa käynyt — rannalla.

Lemma. Mene sitten! (Kyrö poistuu.)

Pyynikki. Nyt Pirkkalan ja Halikon sopu ratkesi. Tästä puhkee ilmisota — ellei taivu teivaalaiset.

Lemma. Sota tulkoon, tuho ja turma! Siitä sun pelastan, vien, ryöstän. (Syöksyy syleilemään Pyynikkiä.)

Pyynikki (hämmästyy). Joko?

Lemma. Sen ainoan teen, minkä luontoni sallii. Sinut vien, vien, vien!

Pyynikki (astuu alas). Milloin?

Lemma. Heti. Lähdemme Hahmalle hautajaisiin — ja sille tielle pakenemme — katoamme.

Pyynikki (riemussa). Olet kuitenkin unteni urho — Pyynikin satujen sankari!

Lemma. Käsken heti venheet kuntoon, saattoseuran —

Pyynikki. Käske, käske! — Sinun olen — omasi! (Heittäytyy Lemmen rinnoille.)

Lemma (suutelee rajusti). Nyt riennä, joudu — (Torvi kuuluu.)

Sotilas (tulee). Kuningas tulee!

Inku (syöksyy sisään). Kuningas tulee — kuningas! Astui maihin valkamassa!

Pyynikki (parahtaa ja irtautuu). Kuningas!

Lemma. Kuningasko? Nyt?

Inku. Käy taloa kohti.

Väliverho.

TOINEN NÄYTÖS.

Sama paikka.

Teivas (seisoo selin takan edessä, tuijotellen hiilustaan, kääntyy hetken kuluttua hitaasti ja osuttaa hajamielisen katseen vähitellen räppänään, menee sen luo, istahtaa pöydän kulmalle katselemaan ulos räppänästä. Kävelee sitten ajatuksissaan valtaistuinta kohti, pysähtyen sen luona, istuutuu sitten hitaasti, nojaa kyynärpään polveen ja jää miettimään).

Inku (tulee kuningattaren huoneesta, menee tarjoamaan Teivaalle haarikkaa). Kuningatar tervehtii sinua ja lähettää tuliaismaljan. (Teivas viittaa poistavasti. Inku vie haarikan pöydälle, kääntyy.) Tuonko takkaan halkoja?

Teivas. Kuka olet?

Inku. Kuningattaren avainpiika. Seurannut Halilasta — Hahmalta.

Teivas. Lappa?

Inku. Niin, kuningas.

Teivas (ärtyisästi). Ei! — Valtias. Jos aiot taloon jäädä, niin heitä hiiteen kuninkaat ja kuningattaret!

Inku. Kyllä, kuningas.

Teivas (vihaisesti). Ämmä!

Inku. Kyllä, valtias!

Teivas. Mene! (Inku menee ukselle.) Nimesi?

Inku (kääntyy). Inku.

Teivas. Missä valtiattaresi?

Inku. Huoneessaan.

Teivas. Käske tänne! (Inku menee kuningattaren huoneeseen. Teivas jää tuijottamaan eteensä.)

Kyrö (tulee perältä). Sinä käskit, valtias.

Teivas (liikahtamatta). Istu! (Kyrö aikoo istua takkarahille.) Tuohon pankolle! (Kyrö menee istumaan pankolle pöydän ääreen. Teivas katselee hievahtamatta Kyröä, joka tulee levottomaksi, painaa katseensa alas ja istuu sitten liikkumattomana. Äkkiä.) Joko Pohjankangas palaa?

Kyrö (pelästyy). Palaako se?

Teivas (ankarasti). Minä kysyin — joko palaa?

Kyrö (ei tiedä, mitä sanoisi). En tiedä.

Teivas (vitkaan, ivallisesti). Minä tiedän — ei pala.

Kyrö (hyvin hämillään). Mihin tähtäät? En älyä.

Teivas (ankarasti). Älä luihua! Anna ällisi äkätä! Olette valmiit pakoon käymään, taivaltamaan — Pohjankankaan polttamaan —

Kyrö (kiihkeästi). Kuka kertoi?

Teivas (rauhallisesti). Ei kukaan. Kaikki tiedän.

Kyrö (nöyrästi). Olet pohjanperän suurin poppa —

Teivas (nousee). Lorua! — Alallasi! (Kävelee ylös, sitten alas.) Kuule vakava sana ja tajua! En halua jaaritusta, en lörpötystä, en lorua. Ajattele! Sun takanasi lappaheimo — mun takanani Pirkkala. Nyt puhumme ja aprikoimme. Kyseessä on heimosi henki, olo, elämä. Mihin päätökseen päädymme me kaksi — se jääköön ratkaisuksi.

Kyrö. En puhu heimoni puolesta.

Teivas (ankarasti). Puhut! Sun täytyy! Älä kuuruun lymyä! (Istuutuu).

Inku (tulee). Valtiatar anteeksi pyytää — ei voi tulla.

Teivas. Ei?

Inku. Pyhäinen Pyynikki suree, isoansa itkee.

Teivas (pakottaa itsensä lauhtumaan, tavanmukaisesti). Surustansa osa meillä. Lohtu vie ja viihdyttele! (Viittaa kädellään Inkulle. Inku menee. Rauhallisesti.) Tiedätkö, että Hahma on kuollut?

Kyrö. Kuulin kerrottavan.

Teivas. Et nähnyt?

Kyrö. Mitä — nähnyt?

Teivas. Nuolella ammuttavan?

Kyrö (epävarmana). Kuulin, että upposi, hukkui —

Teivas. Löydettiin — nuoli rinnassa. Pirkan nuoli.

Kyrö (pelästyneenä). Oh! Pirkan? Tunnettiinko?

Teivas. Tunnemme Nokian nuolet, keihäät, kirveet — Nokian pajan takomat. — Miksikähän joku pirkka hänet ampui? Mitähän järkeä siinä? Voitko arvata?

Kyrö. Ehkä joku vihamies sulle?

Teivas. Mitäpä minä Halimasta häviän? Olet viisas. Selitä pulma!

Kyrö (varovasti). Viisaampi olet minua.

Teivas (ystävällisesti). Yhdessä yrittäkäämme! Tunnustan — Hahman ansio oli Halikon liitto. Kun Hahma on poissa, on liitto rikki — syyksi saadaan kosto. — Surma saadaan pirkan syyksi.

Kyrö (alta kulmain.) Olet ovela. Pirkoille koituu pahat päivät.

Teivas. Ilmisota Halikon ja Pirkkalan välille — varsinkin —

Kyrö (uteliaana). Varsinkin?

Teivas. Halit haluavat anastaa meiltä pirkkaoikeuden lapan rahojen vaihtoon. Tahtovat itselleen veronkannon.

Kyrö. Ei veronkantoa! Vapaan vaihdon rihkaloissaan.

Teivas. Vai niin! Ovatko luvanneet teille?

Kyrö (hämillään). Pirkka-verot ovat meille liian raskaat.

Teivas (terävästi). Entä rauta, suola, aseitten teko, merentakainen kama? Ilmaiseksiko antaa Hali?

Kyrö (nolona, kun on joutunut tahtomattaan keskustelemaan salaisuuksista). Haluaisimme vapaasti vaihtaa rahamme, ilman veroja.

Teivas. Tiedätkö, mistä on vero? Juuri kaikesta kamasta, minkä saatte ilmaiseksi, aseista, jotka teille taomme, rauhasta, jonka teille turvaamme. Hyvinvoinnistanne on veronne. Me huollamme teistä kuin itsestämme.

Kyrö (miehekkäämmin). Sanoitko, että rauhassa keskustelemme?

Teivas. Sanoin. Loukkaamatta haasta! Nyt välimme selvitämme! Sano kaikki sanottavasi! Huomenna emme tästä enää puhu.

Kyrö. Sinä tiedät, valtias, että Pirkkala elää meidän rahoistamme.

Teivas (naurahtaa). Pirkkala elää kaskistansa, kylvöistänsä, pelloistansa, karjastansa, kaupastansa —

Kyrö. Juuri tuon kaupan rahamme välittävät. Eikä mikään riitä. Jota enemmän otuksia pyydämme, sitä suuremmiksi verot nousevat. Jos laiskottelemme, vähennetään suolaa, simaa, kamaa, rihkaa.

Teivas. Tahdotte vapaasti vaihtaa Halissa? Vaihdoitte jo Uron joella rosmojen kanssa?

Kyrö. Omin päin lie joku Urolla käynyt — ei käskystäni.

Teivas. Oliko oikein?

Kyrö. Vastoin laadittua lakia — myönnän — mutta verot ovat raskaat —

Teivas. Ja aseet kalliit — meidän seppomme takomat! Meidän aseilla riistaa kaadatte, suolan, siman saatte — meidän rihkoin, kamoin koreilette. Muiden kanssa vaihtoon haluatte, ette pirkan kanssa! Mitä järkeä siinä?

Kyrö. Jos veroitta vaihto selvennetään —

Teivas. Veroitta? — Kyllä! Tuokaa aseenne Pirkkalaan — kaikki antamamme!

Kyrö (hämmästyy). Emme silloin riistaa kaada. Hiven on ansoista apua.

Teivas. Näetkös nyt vääryytenne?

Kyrö. Aprikoimme, että aseet jo ovat omamme.

Teivas. Niin en minä asiaa arvaa. Mutta ehdon annan. Kymmenen kevättä maksatte veron. Muuta mitään emme anna — paitsi vaihdon tietä — ja vaihto on yksin meidän — sitten ovat aseet omanne.

Kyrö. Silloin alamme tyhjin kourin.

Teivas (ivallisesti). No, vaihdoin uusitte varanne!

Kyrö. Emme pirkan kaupoin.

Teivas (ankarasti). Mutta kyllä Halin, Rosmon rihkaloissa — ja Ulven, Uron raumateillä? Niinkö?

Kyrö. Siellä ovat rahamme kalliimpia.

Teivas (nousee, vähän kiivaasti). Arvaa tuon — kun eivät huolla, eivät hoivaa! (Kävelee ylös.) Ottavat minkä saavat — koskaan antamatta. (Tulee alas, pysähtyy.) Ette suostu?

Kyrö (epämääräisesti). En osaa tuota — en oivalla.

Teivas (tiukasti). No, oivalla tämä! Saatte vaihtonne vapaaksi Pirkkalassa — erinäisin ehdoin —

Kyrö (melkein välinpitämättömästi). Ehdoin?

Teivas. Sodan syttyessä nousee heimosi yksin mielin Pirkkalan puolta pitämään.

Kyrö. Emme sotahan sovi —

Teivas (suuttuu). Täytyy! Täytyy — sanon sulle! (Kävelee kiivaasti. Lemma tulee perältä.) Tässä lappa kiemurtelee, kaamurtelee, köyryilee ja kieräilee. — Katso, Lemma! Tuossa Kyrö kyyrysillään kyrää vastaan valtiastaan —

Kyrö. Annoit mun puhua.

Teivas. Annoin. Nyt kuuntele! Olette pettäneet meitä Ulvelassa ja Urolla. Juonineet olette Halilassa ja meille sodan hankkineet. Vielä tiedän, mitä juuri teette ja aiotte. Parastaikaa pakenette kirjoinenne, karjoinenne. Aiotte pakonne peittää konnan koukuin, tuketa pohjan suun Pohjankankaan palolla. Näinkö on, vai miten?

Kyrö (arkaillen). Olet parahin poppa Pirkkalassa — mutta tietäjäkin joskus eksyy.

Teivas. Sen näemme! — Lemma! Puhalla torveen! Airuet kutsu! Viestit kiireesti kautta kaiken valtakunnan! Sotijalot sotajalalle!

Lemma. Miehineen? Orjineen?

Teivas. Kaikkineen! — Koko Pirkkala koolle käy!

Lemma. Päällikölle käskyn vien. (Menee.)

Teivas. Vie! Palaa! (Hetken kuluttua melkein surunvoittoisesti, katsellen Kyröä.) Eikö koskaan lapasta ihmiseksi?

Kyrö. Viherä on vieraan virhi. Oma ei koskaan orasta.

Teivas. Minunko?

Kyrö. Vaikka sun.

Teivas (tyytymättömänä). Vanhaako pengot? Naistasi esiin naaraat?

Kyrö (synkästi ja uhkaavasti). Vaikene valtias!

Teivas. Kyllä — kun sappesi asetat. Muista — suutapäin syy sovittiin.

Kyrö. Niinpä vaietaan. Mulla ei ole oma kosto. Lapan heimon on asia.

Teivas. Lyhyesti! Rauhako vai riita?

Kyrö. Rauha! Rauha rattoisampi! Jos sovittelet, niin sovimme. Ehdotan: päästä pirkkojen parihin, Kokemäen rihkalahan halit, ulvet, rosmot kaikki — niin rauhassa vaihdamme rahamme parahimman kaupin kanssa.

Teivas. Entä aseet?

Kyrö. Niistä eri ostorahat annamme kymmennä kevännä.

Teivas. Entä sitten?

Kyrö. Sen jälkeen ei pahaa, hyvää väliä pirkalla ei läpällä.

Teivas (aikoo vastata kiivaasti, mutta samassa kuuluu torven ääni). Tunnetko tuon tarinan?

Kyrö. Liian hyvin! Uhooko entistä tuhoa?

Teivas. Turmempata! (Istuu valtaistuimelle).

Lemma (tulee). Päällikkö tekonsa tietää, toimeen ryhtyi. (Menee istumaan perä-pankolle.) Jopa Kyrön silmä välkkyy — sovinto kai on tullut.

Kyrö. Valtias ei suostu rahojen vapaaseen vaihtoon. Emmekä me ilman elä.

Lemma. Sepä solmu. — Unohtaako Kyrö Nokian aseet?

Teivas (ivallisesti). Unohtaa Nokian nuoletkin. Tuskin tuntisi enää Kyrö sitäkään, joka vedettiin Hahman rinnasta.

Lemma. Mitä? Ammuttiinko Hahma?

Teivas. Kyrö sanoo nähneensä.

Kyrö (hätäisesti). En. En sano!

Teivas. Erehdyinkö? Etkö sanonut olleesi läsnä?

Kyrö. En konsa — en ikinä!

Teivas. Miten sitten nuolesi joutui Hahman rintaan?

Kyrö (pelästyneenä). Minunko nuoleni?

Lemma. Kyrönkö nuoli?

Teivas (katsoo kiinteästi Kyröä, ankarana). Ellei asia olisi selvä, niin nyt sen näkisin. Sinä Hahman murhasit!

Kyrö (hypähtää ylös). Minä?

Teivas (rajusti). Istu! (Nousee.)

Kyrö (vaipuu istumaan vastahakoisesti). Sorrettua syytetään —

Teivas. Vaiti! Olet roisto! En ilkiä sinua kuulla roistompana. (Levollisesti.) Olen aina sinua epäillyt. En koskaan luottanut ketun kengillä kulkijaan, konnan koukkujen kutojaan.

Kyrö (ensi kerran ylpeästi ja miehekkäästi). Olen suuren heimon päällikkö kuin sinä. En salli solvausta. Heimoni puolesta olen täällä valtias-sanasi turvin. Muista!

Teivas. Muistan. Kohta näemme. Kun sinua epäilin — annoin Nokian pajaan käskyn — arvaatko minkä? (Kyrö tuijottaa käsittämättä.) Et arvaa. Olet ovela, mutta et tarpeeksi. Sinun nuolesi olivat paremmat muita — mutta — salamerkillä merkityitä.

Lemma (hypähtää ylös). Sellainenko oli Hahman rinnassa?

Teivas. Sellainen — Kyrön jousen ampumana.

Kyrö (nousee). Lie joku toinen tiennyt — tehnyt mulle turmioksi.

Teivas. Ei tiennyt seppä. Mulle antoi nuolet — minä aina sulle.

Kyrö. Lie saanut varas — lie kadonnut —

Teivas. Vie kuoppaan, Lemma! Tyrmään telkee!

Kyrö. Sanasi syöt, Teivas!

Teivas (Lemman viittauksesta tulee aulasta kaksi sotilasta). Murhamies on henkipatto Pirkkalassa. Tuomittu olet. Pois!

Lemma (on tullut nopeasti Kyrön viereen). Konna! Surun tuotit pyhälle Pyynikille. Tule! (Inku saapuu kuningattaren huoneesta.)

Teivas. Heitä vartijoitten vietäväksi!

Lemma. Kuulitko kuninkaan käskyn? Lähdetkö — tai pakotan?

Kyrö (purkautuen). Kuningasko turvasanansa syö? Vertaisensa kuoppaan kätkee? Niin tekee kamakuningas, rihkaruhtinas —

Inku (lyö kädet rintoihinsa). Osmo, auta!

Teivas (naurahtaa). Sanoistasi ei arvoni alene — mutta tekosi tahraa koko maan maineen.

Kyrö. Ei kuin sun!

Teivas (vetää puukkonsa). Taar'avita! Taatto taivahinen!

Inku (parkaisee). Lähde, Kyrö! Lähde!

Lemma. Vaiti, ruoja! Kuningatar kuulee huutosi. (Sotilaat tarttuvat Kyröön.)

Kyrö. Kas! Pojalle pulmu on pyhä! Oikein! Tepponen isälle tekaise!

Lemma (Sotilaat riuhtaisevat Kyrön aina ukselle asti). Ruoja! Ryökäle! Vartijat! Kuoppaan viekää! Kansi salpaan pankaa! (Sotilaat vievät Kyrön. Lemma seuraa. Vähän melua kuuluu ulkoa.)

Teivas (pistää puukon tuppeen, katselee Inkua tarkkaan). Tunsit miehen?

Inku. Ensi kerran näin. Heimokseni tunsin.

Teivas. Hätäännyit hänen puolestaan!

Inku. Tuhoansa pelästyin — kun tuhmasti puhui, katala.

Teivas. Mitä tekee emäntäsi?

Inku. Nukkuu.

Teivas. Nukkuu? Mitä tekee yöt, kun päivin nukkuu?

Inku. Kolkko on immelle miehelän maja — alussa. Vielä sitten isoansa itki — nukahti.

Teivas. Miksi syöksyit tänne?

Inku. Pelästyin. Melua kuulin.

Teivas (näkee, kun Pyynikki tulee hiljaa huoneestaan, Inkulle). Mene aulan tietä — nopeasti! (Inku menee heti, huomaamatta Pyynikkiä. Teivas astuu nopeasti Pyynikkiä vastaan, ottaa kädesiää ja taluttaa alas.) Terve, koito, kotihisi! Tupakani onnen tuot. (Pysähtyvät pankon päähän.) Kymmenet viikot viivyin. Pahoin tein. Anteeksi anna, armas emäntä! Ajan pitkän ikävöin sua alati. (Ottaa Pyynikkiä päästä.) Surunko sume silmässäsi? Sen suutelen suloksi jälleen. (Aikoo suudella.)

Pyynikki (karttaen). Outo olet vielä mulle, minä sulle. Vieraan vilu meistä uhoo. Anna olla!

Teivas (hämillään). Naiseni olet omani, emäntäni —

Pyynikki (kylmästi). Kuollut on isoni. Hautajaisiinsa haluan.

Teivas. Sitäkö pyydät?

Pyynikki. Sitä. Saanko venheet vesille, haapioiset Hahmalahan? Saattajia anon sulta, soutajia suvantolasta. Siksi tulin.

Teivas. Vainko siksi?

Pyynikki. Vain.

Teivas (kävelee jonkun askeleen hitaasti). Et lämmöllä, lemmenlauluin ota vastaan valtiasta! Kun isäntä saapui — karkaa emäntä.

Pyynikki. Mitäpä kaupan kalusta! En ehdoin tahdoin taloosi tullut.

Teivas. Tuomalla tulit — kuin nainen tulee.

Pyynikki. Ryöstettykin riemuin rientää — tiedän — mutta ehdoin tahdoin ryöstäjä tekonsa tekee — naisen mielen noutimeksi oman mielensä paloksi. — Me emme toivoneet toisihimme — liiton teit — minä liitolle lukoksi jouduin.

Teivas (ihmetellen). Mitä haastat — en tajua. Puhut kuin vihassa vento — et kuin kotisi orren alla.

Pyynikki. Kotini? — Olen täällä liika lämsä, pärepihti, puhdepölkky —

Teivas (kiivaasti). Vaiti! — Lämsät ei läpätä Pirkkalassa, ei haasta pihdit, ei puhu pölkyt. — Istu! (Pyynikki istuutuu vaistomaisesti. Teivas kävelee kiivaasti edestakaisin, pysähtyy sitten tyynenä.) Unohda sanani! Kiivastuin suotta. Syystä olet katkera, vihainen, ärty. (Hymyilee.) Kehnosti kohtelin, kosin — tulin ja nain — lähdin — ja lähetin —

Pyynikki (keskeyttää). Saanko soutajia?

Teivas (pysähtyy liikkumattomaksi kesken ajatustaan, tuijottaen Pyynikkiä). Olet kumma! Kova olet ja komea! (Lyö leikiksi ja menee istumaan valtaistuimelle.) Olet oikeassa! Käskijäksi tulit, et kuulijaksi, kuhnuriksi. Ole raju, reipas! Sellainen on mieleen mulle. Tiedä! Pirkat ovat pirun sukua — ja minä pahin pirkkalainen. Täällä tarvitaan tanua, tulta, pihkaa ja räiskinätä. Riehu, roihu, anna rätinän käydä!

Pyynikki (nousee). En ole riehunut — mielestäni.

Teivas. Et. Olet kylmä kuin jää. Mua paleltaa. Mutta minä arvaan, että tulee kevät — tuuli kääntyy. Silloin paista, helly, mulle — muille räisky ja rätise! — Tule, pikkuinen, polvelleni! Tai — (nousee nopeasti ja menee Pyynikin luo) — et tulla voi — sun talutan. (Ottaa Pyynikin molemmat kädet.) Väärin on sulle tehty — väärin. Sen kostan kymmenesti. Olen niinkuin haluat, tahdot. Poista apea mieli! Puhu ja pakise!

Pyynikki (arasti). En vielä voi — sain äsken surunsanoman —

Teivas. Ja sitten itkit, nukuit —

Pyynikki (ihmetellen). Nukuin?

Teivas. Etkö?

Pyynikki. En.

Teivas (irroittaa ja katsoo sivulleen aivan kuin vielä saisi nähdä Inkun). Hm! (Astuu vähän syrjään.) Ketä haluat saattajiksi?

Pyynikki. Määrää miten mielit soutumiehet! Mutta anna Inku seurakseni!

Teivas. Ei ole Pirkkalan väkeä. (Äkkiä.) Milloin palaat?

Pyynikki (eloisasti). Pane joku joukon päälliköksi, joka käskee, määrää ajan.

Teivas (syrjäsilmällä). Kuka?

Pyynikki. En tunne Teivaan väkeä. Sellainen anna, joka varoen valvoo minua, arvon antaa arvolleni.

Teivas. Kenen tunnet?

Pyynikki. Lemman vain — valtiaan jalon ja ylhäisen.

Teivas. Kelpaako?

Pyynikki. Oi, kelpaa, kelpaa!

Teivas. Mene huoneeseesi, mietin ensin — vastaan sitten!

Pyynikki (riemussa). Mieti, mieti pian, valtias — valtiaani! Minä vakat, kirstut täytän — nopsa olen ja nopea. (Menee nopeasti ovelleen.)

Teivas. Pyynikki!

Pyynikki (pysähtyy ja kääntyy). Mitä?

Teivas (menee hänen luokseen, ottaa käden omaansa). Luulet, että yksin Halin liitto sun tänne toi. Ei tuonut. Mielitiettyni olit jo aikaisemmin. Olit hartahin haluni.

Pyynikki (pelästyen). Oh!

Teivas. Nyt varsin lumohon loihdit kaiken tuntoni, tajuni.

Pyynikki. Päästä, kuningas!

Teivas. En konsa sinua laske, en kuuna kulloinkana. (Lämpimästi.) Lemmen tulen lietsoit mulle — anna lietson takaisin sulle —

Pyynikki (keskeyttää). Muista isoni kuolemata, muista tyttären surua! Päästä vakan, kirstun kimppuun!

Teivas. Näin ei tulla, mennä miehelästä —

Pyynikki (kauhistuen). Mitä mietit?

Teivas. Tulit pyhänä impyenä. Olit, vuotit paluutani. Ei konsa voi poistua pyhäinen piika miehelästä maailmalle. Sellaista ei tapa tunne.

Pyynikki. Mitä sitten?

Teivas. Teen immestä emännän. Neidon nuoren naisekseni.

Pyynikki. Oi, päästä, päästä!

Teivas. Taljat laita lautehille, pöyhi patjat, ukset sulje, säinät kukkasin korista!

Pyynikki (raivossa). En sulje, en korista, enkä laita lautehia.

Teivas (pudistaa Pyynikkiä). Pyynikki, varo! Miksi riehut? Miksi huudat?

Pyynikki (huomaa erehdyksensä). Anna totun; taivun sitten!

Teivas. Mihin totut?

Pyynikki. Sinuhun. (Nopeasti ja viekastellen.) Olet väkevä sankari, kuningas suuri — sinua pelkään ja vapisen. Lempi kai on lämpöä, lepoa, eikä kauhun kaameutta.

Teivas. Kauhistutanko sinua?

Pyynikki. Et — et! En tiedä mitä sanon — pääni pyörii, sydän sykkää — anna poistua poloisen.

Teivas (tiukasti). Ei Hahmalle takaisin!

Pyynikki. Eikö?

Teivas. Ei pyhänä Pyynikkinä —

Pyynikki. Vaan —?

Teivas. Teivaan naisna naurusuisna. Mene! Mieti! (Pusertaa kädestä.) Illalla tekoni teen, en yritä. Itse lehvät, limot laitan — häävuoteeni koristan. (Pyynikki nostaa päänsä ylpeästi ja katsoo uhkaavasti, painaa sitten silmänsä ja päänsä, salatakseen mielialansa. Lohduttaen lämpimästi.) No, ehken vielä näin äkisti.

Pyynikki. Jo osaksi voitat — kiitän sua.

Teivas. Nukun vielä taljoillani —. (Kuiskaa.) Tule sinne — riemun tuoja! (Pyynikki menee pää painuneena. Teivas jää paikalleen katselemaan Pyynikin jälkeen.) Onpa kumma kiihoittaja! Ihmeneito — ihmenainen! Hm! (Pyyhkii otsaansa.) Ominpäin on kasvaa saanut — ei ole emo vaalitellut —. Emo? (Kävelee alas.) Inkuko emon sijassa? En luota lappa-akkaan. On valehtelija, luihu, liukaskieli. (Pudistaa kuin taakan harteiltaan.) Vähätpä naisista, naikkosista! — (Istuutuu valtaistuimelle.) Pirkkalan asiat pahemmat! Vaarassa on valtakunta. Eikä kukaan sen etuja valvo. Kuningas? Pyh! Oikein sanoi Kyrö — kamakuningas! Hm! Mitä voin yksin? Tulisipa edes Lemma minuun! Lemma? — Pyynikki Lemman halusi saattajaksi — no, niin — sattumaa lie ollut —

Lemma (tulee kiireesti). Suvannon takana metsässä miehiä näkyy —

Teivas. Erämiehiä?

Lemma. Enemmän vilahtelee. Ei erällä sellaista joukkoa.

Teivas. Mitä tekevät?

Lemma. Puita kaatavat. Luulen — yli yrittävät.

Teivas. Jousimiehet?

Lemma. Valkaman pajukkoon lähetin vartijoiksi.

Teivas (nousee). Venheet vesille! Vastaan mennään — kysymään.

Lemma. Emme nyt voi. Vieraita veneitä soutaa Kulolla —

Teivas. Tänne vai sinne?

Lemma. Tänne.

Teivas. Jokohan pirkkoja —?

Lemma. En usko! Riennä rantaan! Ratsuja on vuoren alla.

Teivas. Mitä luulet?

Lemma. Luulen, että sinua siellä tarvitahan.

Teivas (menee ukselle, kääntyy.) Ja sinua!

Lemma. Mitäpä minä? —

Teivas (ankarasti). Seuraat minua! (Menee nopeasti. Lemma seuraa, pysähtyy hetkeksi uksella, katsahtaen Pyynikin ukseen päin, menee sitten.)

Väliverho.

KOLMAS NÄYTÖS.

Sama paikka. Jotenkin hämärä. Kynttilä palaa pöydällä.

Inku (tulee kiireesti perältä, pysähtyy pelokkaana katsomaan taakseen, sitten nopeasti sisään, alkaa rauhallisena sytytellä useampia kynttilöitä, kuuntelee, näkyy odottavan jotakin, menee ukselle, palaa sitten levottomana entiseen työhönsä, kurkistaen kerran taakseen, ottaa vihdoin kynttilän, menee ukselle ja kohottaa kynttilän päänsä yli, antaen merkkiä ulospäin.) Tule! (Kyrö tulee hiipien.) Vihdoinkin! Pelkäsin jo ettet löytäisi perässäni.

Kyrö. Hyvin löysin, kun valossa vietiin. Varoin muuten.

Inku. Panitko teljen kuopan suulle?

Kyrö. Niin hyvin kuin osasin. Ei hätää! Ei minua ennen huomenta haeta. — Mutta miten päästä pesästä? Ei ole tarpeeksi pimeä.

Inku. Linkun kautta ryteikköön! Saatan käytävän suulle ja neuvon.

Kyrö (katsoo ympärilleen). Missä ovat asujat?

Inku. Vierasta väkeä on valkamassa — sekä suvannon selän takana. Kuningas miehineen on siellä. Vain vartijat jälellä.

Kyrö. Siinä halilaiset! — Oispa nyt käsky myöhästynyt!

Inku. Mikä käsky? (Tarttuu Kyröön.)

Kyrö. Pohjankankaan palosta! — Päästä, opasta! On kiire.

Pyynikki (tulee nopeasti perältä). Hiljaa Inku! Älä pelkää, Kyrö! Olin aulan takan varjossa. Tulonne näin — ja tuohon ukselle puheenne kuulin —

Kyrö (käheästi). Petätkö, kuningatar?

Pyynikki. Vaikene, Kyrö! Olen itse petettävissä. Vie mukanasi! Pelasta minut!

Kyrö. En voi —

Pyynikki. Voit, kun viet. Me Inkun kanssa saukkoina sukellamme.

Kyrö. En voi — itse juoksen, soudan — tai kärppänä vilahtelen viidakoissa.

Pyynikki. Vie, tai melun nostan!

Kyrö. Jos meluat, niin sanon, että paeta aioit — pyysit meitä auttajiksi.

Inku. Tyynny, valtiatar! Kyrö tulee takaisin, jos voi, ja päästää meidät pälkähästä. Tuletko?

Kyrö. Ehkä jo aamun valjetessa — ennen sotijalojen tuloa. Kiireesti nyt! Tule, Inku! Mulla on tärkeä täytettävä. (Menee oikeasta uksesta.)

Inku. Poistu, valtiatar, huoneeseesi! Palaan heti.

Pyynikki. Jos et palaakaan?

Inku (naurahtaa katkerasti). En ole täällä pakoa varten. (Menee Kyrön perässä.)

Pyynikki (seisoo liikkumattomana paikallaan, puoliääneen mutisten). Jos Lemma ei olisi Teivaan poika, niin toista tästä tulisi — tunnen. Mutta nyt? Leimuaa säälin. Tukalan tilansa tunnen. — Mutta — kun ei hän voi — miksi ei joku toinen? Kuka toinen? En ketään tarpeeksi tunne. Ei ketään ole! Auttajaa ei! — Auttajaa? Ollapa mies, niin oma apuni olisin — kyllä tietäisin tekoni. (Lyö rintaansa.) Tunnen sen täällä ja tajuan. — No, miksi sitten —? Niin — miksi muita? Miksi en itse? Miksi naisen vain on naurettava, itkettävä, kaulanauhassa kuljettava? Miksi? (Kävelee kiivaasti, pysähtyy.) Siksi kai, ettei kykene. (Melua ulkona oikealla. Katkeralla, itkunsekaisella sävyllä.) Eihän teuras tenään pysty — se vain kuin minä — kytkyessään teutaroi —. (Kävelee tuskassa väännellen käsiään).

Inku (tulee). Pois! Nopeasti pois! Kuulin linkun takaa ääniä, askeleita.

Pyynikki. Mitä tästä nyt tulee?

Inku. Luulen, että vaino jo veräjällä vartoo — lienee heillä nyt muuta miettimistä kuin meitä — Mennään maata — ja ovi salpaan! Ollaan kuurussa, kunnes talossa hiljenevi! Pian! (Työntää Pyynikin edellään Pyynikin huoneeseen, sulkee uksen jälkeensä. Näyttämö on hetken tyhjänä, kuuluu vain sekavia ääniä oikealta.)

Teivas (tulee oikealta). Vuoteessani maatkoon Halin urho! En sairaalta apuani kiellä.

Lemma (tulee perässä). Kauniisti teit, kun kuolevaiselle katon annoit — mutta — teitkö viisaasti!

Teivas. Mitä epäilet?

Lemma. Oliko sairas halilainen?

Teivas. Oli. Näin sen. Silmä sammunut, samea.

Lemma. Annoit parhaat miehet — kaksi parasta — pantiksensa!

Teivas (istuutuu pankolle). Oli päällikön arvon mukaista. Istu tuonne peräpankolle — jutellaan. — Et lie melto mietteissäsi — vaikk'ei tarmoa tekoihin sulla.

Lemma (menee istumaan). Paras ettei kaikkeen pysty mitä mielii.

Teivas. Niinkö? Nyt ei kysytä haavemieltä, ei unia, ei utua. Huomaatko tilamme?

Lemma. Näyttää pahalta.

Teivas. Toivottomalta.

Lemma. Heitä hiiteen kuninkuus!

Teivas. Kuninkuus? (Naurahtaa halveksivasti.) Edeltäjäni sen hankkivat. Minä sen kielsin itseltäni silloin — kun pirkat typerän työnsä tekivät —

Lemma. Kun eivät Ulvea mereen ajaneet?

Teivas (kiivaasti). Niin! Kun eivät totelleet minua! Niin! — Nyt isännöi Ulve Kokemäellä. Hali on sotajoukkoineen suvannon takana, lähetit valkamassa — ja täällä — lapat karkumatkalla —. (Nousee.) Horna minut periköön, jos tästä pihdistä Pirkkala pääsee! — (Istuutuu Lemmaa vastapäätä.) Sanoppas! Miksi kaikessa suuressa minua vastustetaan? Sano!

Lemma. Kadehtivat. Olet liian viisas heille. Pohdit pulmat, selvität sotkut ennen heitä. Olet voimakas, raju, ylväs — halveksit heitä.

Teivas (lyö nyrkkinsä pöytään). Roskaa, roskaa kaikki! (Väsähtäneesti.) Nyt rypekööt roskassansa!

Lemma. Etkö aio Pirkkalaa pelastaa?

Teivas (katsoo Lemmaa pitkään). Kelle sen pelastaisin? Sinulleko? Hm! Pakenisit Taanperän kosken taakse — ja sieltä ikuiseen itään, rannattomille rajoille. Niin pakeni Siurakin tänne. Koskien, virtojen, järvien peittoon rakensi tämän rasian.

Lemma. Pelasta Pirkkala Pirkkalalle!

Teivas (synkästi). Olen kaikkeni yrittänyt. Jo kerran tartuin uhkaan, pakkoon. Kaksi pahinta pirkkalaista vaadin taistoon tanterelle — ja tapoin. Silloin tottelivat toiset — toiset pesiinsä piiloontuivat. (Pyyhkii otsaansa.)

Lemma. Sanoin jo — heitä hornaan kuninkuus! Elä vain itsellesi! Metsällä käy ja kalalla! Et konsa lapan rahoista riitaan käy. Mulla rahoista paarret notkuu, riista-aitat ahdingossa. Yksin teen kaikki — kymmenen lapan edestä.

Teivas (vakavasti). Pirkkalan turvassa tupasi on, olet vauras, vapaa. Mutta hajoita yhteys, voiman lähde — niin näet! Heitä heimo hujan hajan — niin pian sen kokoo vieras valta omaksensa, orjaksensa. Missä silloin rahat, riistat? — Jos näkisit eteesi, näkisit tuhon — (painaa pään käteen) — heimon tuhon — turman suurimman tuhoista.

Lemma. Eikö mitään voisi —?

Teivas (nousee, katkerasti). Jos nostat pirkan hengen haudastansa. Sen hengen, joka Pirkkalan perusti.

Lemma (nousee innokkaasti). Kohta on täällä Pirkkalan parhaat koolla — sotijalot sankarit! Puhu huomenna heille kuin mulle nyt — niin seuraamme sinua kaikki.

Teivas (katsoo ihmetellen). Sinäkin? Valjaista vapaa mies — oman tahdon tuudittuja?

Lemma (häpeillen). Ei veritekoihin luontoa mulla — olen heikko. — Mutta jos vapauttani vaanii vieras — ellei rauhaa anna vainolainen, niin — sen tunnen — syntyy minussa kyinen kyky, karhun sappi saivartavi.

Teivas (iloisesti hämmästyneenä). Lemma? Sinä! (Menee, ottaa Lemmaa kädestä.) Lemma! Kotiinko koidut? Povelleniko palasit? — Jos sinut saan taas sankariksi, löysin syyn suurihin tekoihin, löysin puolen Pirkkalata.

Lemma. En pysty paljoon — vähäni annan — heimon edestä elän, kuolen. Ymmärsin ajusi ytimen.

Teivas (riemussa). Näetkös! Hädän tullen haudat aukee, astuu esiin kuolleet pirkat, sadat urhot, sankat parvet. Sinun kauttasi puhuvat!

Lemma. Vähän vainajat minussa voivat —

Teivas (keskeyttää). Kaiken voivat. (Siirtyy vähän oikealle.) Ensin sinussa — sitten muissa. On kuin olisi uusi huomen — uusi päivä valkeneisi. — Tunnen — vainajat tulevat Tuonen takaa — Manan mailta —. (Vilkkaasti.) Tätä olen toivonut, halunnut. — Nyt on mulla uutta voimaa, tarmoa, tukea. — (Raskaasti.) Jo lopun näin selvänä edessä.

Lemma. Minkälaisen?

Teivas. Halien, Ulven rosmojen voiton.

Lemma. Minne me?

Teivas (halveksien, katkerasti). Me? — Lapat pakenevat pohjoiseen — pirkat — jäännökset perässä — kuin paarmaparvi karjan jälkeen — elämään siellä erämaissa lappaheimon syöttiläinä — vapaasti riistäen, vapaasti ryöstäen, ilman rajaa ja lakia. Hyi!

Lemma. Mikset ennen näin puhunut? Olisin toisin ymmärtänyt. — Nyt sinua seuraan silmitönnä. Käske, määrää! Nyt näen — olet yksin kaikki! Ilman sinua on Pirkkalan satu lopussa. Sano, mitä teen!

Teivas. Huomenna sanot sanasi käräjillä. Sanasi tehoavat. Olit vastustajistani väkevin, kun olit — niin läheinen —

Lemma (istuu raskaasti). Olin poikasi — ja sentään luopio.

Teivas (murheisesti). Niin — sitä paljon surin, murehdin. (Iloisesti.) Mutta nyt on toisin. Olet parahin apu, kun annoit luottoni takaisin. —

Lemma (nousee, vilkkaasti). Entä jos lähtisin vartiotulille valkamaan —? Teivas. Lähde! Siellä on miehiä koolla — ja toisia tulee pitkin yötä. Puhu järkeä jääräpäille! Tämä päivä on ratkaiseva — painummeko paimenheimoksi pohjolan perille, tai seisommeko, sotaanko ryhdymme hengen eestä.

Lemma. Oitis lähden. Hahmoittele sinä tekojen teelmä! Me toivosi todeksi teemme. (Menee Teivaan ohi.)

Teivas. Luotanko sinuun?

Lemma (kääntyy). Luota!

Teivas. Kaikessa?

Lemma (on hetken hämmentynyt, sitten rajusti, ojentaen kätensä). Niin — kaikessa! (Menee nopeasti.)

Teivas. Minä valvon vartijoita. (Menee oikealle hitaasti.)

Inku (kurkistaa vasemmasta uksesta, tulee esille). Tyhjä on pirtti. Poissa ovat. Tule turvassa, jos haluat. (Kurkistaa perältä.) Ei ketään näy.

Pyynikki (tulee.) Keitä olivat?

Inku. En tiedä. Eiköhän toinen lie ollut kuningas.

Pyynikki. Mitä puhuivat? Kuulitko?

Inku. Ääniä kuulin, en sanoja. — Miksi tulit? Olisi paras tosissa makuulle mennä, eikä yötä kuhkia valvehilla.

Pyynikki. Sama mulle mitä teen! — (Kävelee tuskaisena.) Selvintä olisi ollut seurata Kyröä, mutta eipä matkaansa huolinut.

Inku. Lupasi palata, jos voi. Mun on huollettava, että salatie on teljetön. Siitä sovimme.

Pyynikki. Jos voi — niin! En siihen luota! Luotatko sinä? Et — sen näen.

Inku. Ellet voivottelisi ja voihkisi, niin jotakin tästä tulisi.

Pyynikki. En voihki, jos edes jotakin neuvot.

Inku. Ei istu neuvo kielenpäässä turhemmassakaan tilassa. Tiedätkö, mikä tässä on menossa?

Pyynikki. Henki — kaikki!

Inku. Oletko valmis kaikkeen — jos ei onnistuta?

Pyynikki. Valmis olen.

Inku. Istu hiljaa, tasoita mieli! Vielä ei ole mihinkään aika. Minä kuuntelen, kurkistelen (Menee äänettömästi oikeanpuolisesta uksesta, palaa hetken kuluttua, sulkee uksen.)

Pyynikki. Poistitko teljet?

Inku (ärtyneesti). Älä hupsuja höpise! Menossa on Kyrö — ei tulossa. — Kuuntelin kuninkaan seinustalla.

Pyynikki. Mitä kuulit?

Inku. Hiljaa! Joku astuu aulan tiellä —

Pyynikki Poistutaan — lie Teivas —

Lemma (tulee nopeasti perältä). Vai naiset täällä — keskiyöllä! Missä kuningas?

Inku (nopeasti). Kuningas nukkuu. Älä häiri häntä!

Pyynikki (menee Lemmaa vastaan). Lemma! Onneksi tulit! Tulit kuin armahin ajatus!

Inku. Pakise, valtias, Pyynikille! Menehtyneen mieli nosta! Paremmin sinä taiat tunnet. Minä vaanin, vartoelen —. (Menee perälle.)

Pyynikki. Älä Inkua ihmettele! Hän on puolellamme — lempeni tuntee — tuskani tietää. Mutta sinä et tunne äskeisintä.

Lemma. Mitä?

Pyynikki. Ei päästä Teivas minua täältä — ei edes isoni hautajaisiin —

Lemma. Ei voikaan päästää — Halin joukot jo —

Pyynikki. Mitä Halin joukoista minulle!

Lemma. Ei voi panna saattuetta — ei voi vähentää väkeä.

Pyynikki. Sitä ei sanonut syyksi. Saneli jo saattajatkin, soutajat ja päällikönkin —

Lemma. Kenen?

Pyynikki. Sinut.

Lemma. Ei silloin tiennyt Teivas vainolaisten tulosta.

Pyynikki. Mitä haastat Hälistä? Sotket heidät vainolaisiin.

Lemma (kääntääkseen keskustelun). Lapatkin lietsovat vihoja. Kyrö on paennut.

Pyynikki. Tiedän.

Lemma. Tiedät?

Pyynikki. Pelastaisi ehkä minutkin — jos voisi.

Lemma (kiihtyneesti). Yhteistä jotakin lie tekeillä teillä. En halua kuulla — on parempi mulle, ja sulle myös.

Pyynikki (eloisasti). En välitä minäkään niistä! Joutavaa tuo kaikki! Välitän vain sinusta — ja sinuun uskon. Ajattele, mitä Teivas tahtoo!

Lemma. Mitä?

Pyynikki. Hän uhkaa —

Lemma. Sano!

Pyynikki (nojautuu Lemman rintaan). Povellesi pääni peitän —. (Kuiskaten.) Kun en taivu suosiosta — väkisin tekee naiseksensa — uhkasi jo tänä yönä — säästi vielä — armon antoi — ainakin lupasi —

Lemma (tuskassa). Katkot sisuni siteet kaikki, ratkot, raastat — rukoilen sinua — istu, Pyynikki rauhoitu! — (Kuljettaa Pyynikin peräpankolle.)

Pyynikki. Lemma!

Lemma. Säästä selvää järkeäni! Estä turmion tuloa! (Palaa pöydän etupuolelle.)

Pyynikki. Ethän hylji — ethän petä nuorta lempeämme? Tapat, jos tyköäsi työnnät —

Lemma (ottaa kiinni päästään, avuttomasti). Älä, Pyynikki, älä hornan hehkuun tulta lietso — minä tuskaani tukehdun. (Vaipuu väsähtäneesti pankolle.) Jos näkisit sisuni palavan — verikielisen taistokentän, niin apua toisit, armahtaisit —

Pyynikki. Kuinka toisin —?

Lemma (tuskassa). En tiedä! Tukahduta tuli roihuava! Vettä heitä! Säti, soimaa, sadattele, — tuhansin tihuin tiuski, toru!

Pyynikki (hellästi moittien). Lemma! Säälin sinua.

Lemma (kiivaasti). Tämä ei säälistä parane — se pahenee. Ymmärrä tavaton tilani!

Pyynikki (surumielisesti). Toinen olisi toisellainen. Olet pojaksi liian kelpo.

Lemma (purkautuen). Liian? Liikaako on lehti puussa, vilja maassa? Tiedätkö mikä on kuningas? Tunnetko Teivaan?

Pyynikki, (nousee). Mutta — jos häntä ei olisi?

Lemma (nousee). No, niin — jos ei olisi — tai jos olisin tavannut sinut ennen kuin hän, olisi tässä toinen olo — olisit sinä — oksin minä — olisi hehkuinen elämä —. (Siirtyy oikealle, kiivaasti.) Ei, ei! Ei sinne päin! Aatos on varas, roisto. En saa, en voi!

Pyynikki (tyynesti). Näen sen. Et voi meitä auttaa.

Lemma (kävelee hitaasti valtaistuinta kohti). — Jos olisi toinen aika — kyllä tietäisin tekoni. Siuran kuohut sammuttaisivat tuskani purevat poltot. Siinä lohtu — siinä loppu! Mutta nyt?

Pyynikki. Mitä sitten nyt?

Lemma (kuin itsekseen). Heimon vaara on varjeltava! Teivaan kuningas-ajatuksen täytyy voittaa — tai on ikuinen tuhomme tullut. En heikontaa voi häntä — en! Jos pienet pyyteeni tielle toisin — voisin surmata sukuni — kansani kaiken. Ei sitä! Jokainen hänen aseekseen — ja minä ennen muita!

Pyynikki. Mitä nyt on tekeillä? Puhuit äsken halista, lapasta — en ymmärtänyt —

Lemma (kuin heräisi, katsoo Pyynikkiä, menee nopeasti hänen luokseen ja tarttuu hänen käteensä). Anna mulle anteeksi, armas! En voi olla itseni, omani. Minun täytyy mennä — jo viivyin liikaa.

Pyynikki (kiihkeästi). Mitä on tekeillä?

Lemma. Täytyy kai sun tietää totuus — eihän sota salassa pysy —

Pyynikki. Sota?

Lemma. Niin — halit, rosmot, lapat liikkuvat sotajalalla — kaikki vasten Pirkkalata. Meillä on tosi edessä.

Pyynikki (henkeään pidättäen). Entä muilla? Rosmolaisilla, lapoilla?

Lemma. Heikommat kai syrjään sortuvat. Tämä on kahden kansan kamppa.

Pyynikki (pelokkaasti). Mitä siitä jälelle jäänee?

Lemma (rajusti). Joko Pirkkalan kuningas — tai Halin satakunta sarvipäätä — ja minusta (tukahtuneesti) murheen muisto Pyynikille — tyly tyhjyys —. (Ääni kätkee.)

Inku (tulee nopeasti). Soihtujen valossa kulkevat edestakaisin — jotakin nuuskivat, hakevat.

Lemma (lämpimästi). Jää hyvästi — ikimielitietty — hyvästi — pilvi-Pyynikkini! (Syöksyy ulos.)

Inku (katsoo Lemmaa ja Pyynikkiä, hiljaisesti), Siipirikkoina kaikki sirkut kotkan kynsien kolossa! (Tulee alas.) Olet kalvas kuin kuollut — tuijotat kuin Tuonelasta! Liiku, pursu muutoin paikalle pakahdut.

Pyynikki (vaipuu hitaasti istumaan). Tulee sota —

Inku (puoliksi itsekseen). Tulee — kuulin tuolla — tulee kerran totta —

Pyynikki (pyyhkii otsaansa, kiihkeästi). Siellä ovat Halin sotijalot joukkoinensa — niinkö?

Inku (innokkaana). Leiriintyneet Tyhjäänperään, suvannon rannalle — vastapäätä valkamata — tulleet maitse — muutamat venheillä vesitse — kai neuvonpitoon, tuumitteluun — pirkoille lakia lukemaan —

Pyynikki (tuijotellen). Siellä mun on sukuni suuri, heimokansani, vereni väki —

Inku. Siellä.

Pyynikki. Ja täällä heidän tulonsa syy, sotansa synty!

Inku. Siksi tähtäävät tänne, kohden tätä taloa.

Pyynikki. Teivasko tiellä on vai Pirkkala?

Inku (kähisten). Teivas — Teivas yksin on pirkan pihti!

Pyynikki. Eikä Lemma?

Inku. Lemmako? Lemma on sovussa kaikkein kanssa — ei konsa riitoja rakenna.

Pyynikki. Mutta seisoo pirkan puolella —?

Inku. Isänsä poika! Minkä mahtaa!

Pyynikki. Ja minä — kuningatar — minkä mahdan —

Inku. On ero teillä! Lemmalla täällä on veriheimoa — sulla vain vihan väkeä.

Pyynikki (nousee). Maltahan! Tää selviää. (Kävelee hitaasti valtaistuinta kohti.) Jos Teivasta ei olisi — ei' olisi haleilla vahingon vaaraa — en olisi minä täällä — ehkä olisin tavannut Lemman. Kaikki olisi toisin. Mutta Teivas on — ja siitä tää sekainen vyyhti. (Istuutuu ajatuksissaan valtaistuimelle.) Teivas voi voittaa halit — voi masentaa, musertaa, tuuleen hajoittaa. — Luuletko, että Teivas voittaa?

Inku. Pirkat eivät ole konsaan hävinneet.

Pyynikki. Luuletko, ettei tulisi sotaa — jos ei Teivasta olisi?

Inku. Varmasti uskon — ei tulisi.

Pyynikki. Mulla on monta syytä —!

Inku (oivaltaa, menee Pyynikin luo.) Sulla on kaikki syyt!

Pyynikki. Ensin on omani —

Inku. On sukusi pelastus!

Pyynikki. Sitten on Lemma —

Inku. On monen heimon turma tulossa!

Pyynikki (naurahtaa katkerasti). Syitä on sylimitalla — voimaa vainen vaaksan verta.

Inku (katsoo ympärilleen). Voima vaaraan viekottelee — oveluus oppaana parempi. (Vetää puukon povestansa.) Tätä katso ja tähyä! Tämä on teräs Turjan työtä — on taikojen takoma. Tällä Kyrö Inarin iski, tappoi neito-parkasensa. Kun tällä iskee — osuu aina — hengen heittää. Tämän hioin hornavaloin — varovasti — katso! — jäljen jätin. Tuo tahra on Inarin verestä.

Pyynikki. Mitä aiot?

Inku (hurjana).

Haaska-haukan, kumakotkan tapan tällä puukollani, verivirtahan upotan.

Pyynikki (kiihkeästi, nousee). Milloin? Milloin? Tee se oitis!

Inku (masentuen). En voi! Taljoillansa peto nukkuu — lojuu salpojen takana.

Pyynikki (hurjana). Tänne! Anna tänne! (Tempaa puukon Inkulta.)

Inku. Mitä mielit? Hilly, hurja!

Pyynikki (kähisee haltioissaan). Ei ole salvassa uksi. Minut kutsui vierehensä, vuoteellensa, taljoillensa —

Inku. Järkiisi palaa —!

Pyynikki. Väisty! Lemman, itseni, sukuni pelastan.

Inku. Vaimenna vihasi voima — jäädä mieli, jäähdyttele —

Pyynikki (menee vasemmalle). Katala on kylmän kosto! Minä liekein tulta tuiskin!

Inku (tuskassa). Muistatko majansa — vuoteensa paikan —?

Pyynikki. Näytit kerran riettaat riu'ut — kiimapatjat pirkkalaisen —. (Syöksyy oikealle.)

Inku (putoo polvilleen valtaistuimen juurelle). Oi, suuri Kohta, armas Osmo, vainajien voimat kaikki! Herää henki ihalan Inarin! Tulkaa kaikki! Apuun tulkaa! Ohjatkaa kättä pyhäisen immen — ettei isku harhaan eksy — ettei turmio tulisi! Manaan mahdit alta maan, ilmasta immen, vedestä vedän! Avuksi, kaikki! Avuksi! (Vaipuu kasvoilleen maahan. Näyttämö on hetken tyhjänä.)

Pyynikki (tulee hitaasti, horjahdellen). Tuossa puukkosi! (Heittää puukon lattialle.) Poveesi pistä!

Inku (ottaa nopeasti puukon, katsellen sen terää, riemastuu). Verta! (Hypähtää ylös.) Pirulaisen pirkan verta!

Pyynikki (vaipuu pankolle). Tunnen kuin tyhjeneisin — hupenen — haihdun — vapisen — kuin viluinen värjöttelen —

Inku. Jo työsi teit, terä kirkas —

Pyynikki (kiivaasti). Piiloon pane! Etkö kuule!

Inku (piilottaa puukon poveensa). Oikeinko osasit —?

Pyynikki. Vaikene! — Mene! Etsi Lemma!

Inku. Niin, totta — Lemma! Sekaisin olen. (Menee perälle.) Tuossa tulee Lemma! (Juoksee kuningattaren huoneeseen. Pyynikki kääntyy tuijottamaan ukselle.)

Lemma (tulee nopeasti). Täytyy herättää kuningas —

Pyynikki (nousee). Lemma! Tule tänne! Tue minua!

Lemma (tulee Pyynikin luo). Oletko sairas?

Pyynikki (nojaa Lemmaan). Armahin, omani! Jousen jänne jo laukesi, väsähti. (Teivas tulee hitaasti ukselle.)

Lemma. Mene vuoteellesi! Minä herätän kuninkaan.

Pyynikki.. Teivas ei koskaan herää.

Lemma. Mitä?

Pyynikki. Olemme vapaat — ikuisesti onnelliset — Teivas on kuollut —

Lemma. Mitä hourit? Päästä — katson —

Pyynikki. Älä, älä! Sanani usko! Minä surmasin kuninkaan.

Lemma. Surmasit — sinä! (Työntää Pyynikin pankolle, juosten oikealle, mutta ei ehdi ulos, kun Teivas astuu nopeasti Pyynikkiä kohti.)

Pyynikki (kirkaisee ja hypähtää ylös, paeten pöydän taa). Älä, älä! Apua-a-a! (Vaipuu pyörtyneenä lattialle.)

Teivas. Katso, onko totta! Onko surmattu Halin urho! (Lemma tempaa kynttilän seinältä ja menee nopeasti. Teivas jää tuijottamaan Pyynikkiä.)

Lemma (tulee). On — surmattu. Puukolla rinta puhkaistu —. (Teivas luotuaan tuijottavan katseen kumpaankin, vaipuu hitaasti pankolle, pää käsiin.)

Väliverho.

NELJÄS NÄYTÖS.

Sama paikka.

Teivas (yksin, tuijottaa hiilustaan. Inku tulee Pyynikin huoneesta.) No? Virkoaako valtiatar?

Inku. Jo osoittaa oireita.

Teivas. Mene takaisin! Mutta muista! Älkää yrittäkö häpeällistä pakoa! Linnan jokainen rako on vartioitu. On suotta. Mene! (Inku menee takaisin. Teivas menee räppänän lähelle, katsellen ulos.) Jo sarastaa itä — eikä etsijöitä vielä kuulu. Kumma! (Kävelee taas, pysähtyy.) Mitä? Eikö kuulu jo ääniä — askeleita? (Nopeasti räppänälle.) Oh, vihdoin! Tuolla etsijät tulevat! Tyhjin toiminko? Niin — totisesti! Ei! En näe! — Oikein! Lemma heillä on keskessänsä — vai mitä? On, on! Nyt näen selvästi — tunnen jo. Saivatpa kiinni pojan! Saivat sentään! — (Huutaa räppänästä.) Miehet! Tuokaa sisään! Nopeasti! (Katselee hetken, sitten nopeasti peräukselle.) Kas niin! Hyvä on, miehet! Jättäkää tähän! Ei tarvitse enää vartioida. Ei karkaa enää Lemma minulta. (Tulee sisään, käsi Lemman olkapäällä.) Karkasit kuin varsa — männikköön juoksit. Istu, lepää! Olet uupunut, väsynyt — ja varsin suotta. Arvaan, että olet janoinen — siinä on sarvessa simaa. Juo ja istu! — Kas! Ovat kätesi sitoneet, hölmöt. Katkon vaulot. (Vetää tikarinsa ja katkaise Lemman siteet.) Olet vapaa kuin sopii valtiaan, pirkka-ruhtinaan, kuninkaan pojan. (Menee valtaistuimelle.) Tuhon tuuli ulvoo uksillamme. Seisomme kuin kuoleman kynnyksellä. Lie sanomista toisillemme. Ainakin minulla sinulle.

Lemma. Jos teloittaa annat, niin teloita, tapa — ilman tarinoita! -j

Teivas. Teloittaa? Mitä hulluja haastat, mies? — (Kärtyisesti.) En siedä seisontaasi! Tiedän, että olet väsynyt. Istu! (Lemma istuutuu.) Juo myöskin! Älä ole härkäpäinen! (Lemma juo. Teivas menee istumaan.) En sinua antanut vangita — en vankina taloon tuoda — tiedä! Tahdoin sun vain takaisin saada — estää hupelon pakosi. Miksi pakenit? — Minuako pelkäsit?

Lemma. Itseäni pelkäsin — itseäni pakenin.

Teivas. Tiedän. Olit houkka riekon naisen tähden.

Lemma (nousee). Anna minun mennä!

Teivas. Minne?

Lemma. Nukkumaan.

Teivas. Et nuku kumminkaan! Yhtä hyvin valvot täällä kuin muualla.

Lemma. Säästä sentään —!

Teivas. Mistä?

Lemma. Asian ytimestä.

Teivas. En voi! Olen suora, lyhyt. — Jos ajuuni olisi aatos tullut, että Pyynikki oli sulle —

Lemma (tuskassa, vaipuu istumaan). Älä!

Teivas. Olisin antanut hänet sinulle suosiosta, empimättä —

Lemma (hämillään). Olisitko?

Teivas (hymyillen omituisesti). Mikä esti? Ei lempi häntä taloon tuonut — ja pyhäinen oli. (Vakavasti.) Jos olisin oivaltanut, niin sinulle Hahmalta kosinut öisin. Sinulle — enkä itselleni.

Lemma (hypähtää ylös kiihkeästi). Entä vielä? Entä nyt? (Vapisevana.) Antaisitko vielä?

Teivas (katsoo pitkään). Pyynikkiäkö pyydät naiseksesi?

Lemma (kiihkoisesti). Miksi utelet uudestansa — vai kujeenako pidät, ilkut, härnäät?

Teivas (vakavasti). Ottaisitko murhanaisen?

Lemma (ottaa kiini päästänsä). Oi, niin! (Putoo istumaan).

Teivas. Hän aikoi tieten, taiten tappaa isosi — pelastaa halit ja turmaan syöstä pirkkalaiset, heimosi hävittää, sukusi suistaa —

Lemma. Kuka sanoi?

Teivas. Inkulta totuuden pusersin. — Teko onnistui, ei aie. Sen sijaan surmasi enonsa kalliin kantajansa veljen — pirstasi oman verensä. — Tiedä myös — Halin urhon surma on meidän maksettava! Siitä on panttina kaksi parasta sankaria. — Ja luuletko, että halit uskovat totuutta? Ei! Minun on kannettava surman vastuu. Tämä ja Hahman tappo vaatii verta Pirkkalasta — Pirkkala minulta. Taloni kunnia on mennyt — häpeätahra on jälellä. Minä itse kunniaton, kavala kettu, hylky, roisto! Mitä olenkaan, jos —?

Lemma. Älä, älä jatka!

Teivas. Vieläkö Pyynikin haluat?

Lemma (peittää kasvonsa). Oh! Miksi et antanut minun kuolla?

Teivas (nousee tulistuneena). Me kohta kuolemme kaikki. Kaadumme kuin mätä-männyt korpisuossa — ellei parempia miehiä ole Pirkkalassa.

Lemma (hypähtää ylös). Lähetä sotaan, surman suuhun!

Teivas (ankarasti). Ei riitä! Ei ole sokea uhma sankaruutta — ei viiripäisyys viisautta. Niinkö luulet, huhkivat isomme, kun vaivoin, verin, töin ja toimin meille elämän tekivät? He olivat lujia, sitkeitä, rohkeita, horjumattomia. Kaikkensa antoivat heimon hyväksi työssä, taistossa, puutteessa, pulassa — ja käräjäkentällä viisaan harkintansa — levollisesti, rauhallisesti — ei tuiskuten tuulispäitä. Tämä on meillekin opastus — muutoin — ilkoamme isien töitä, pilkomme peräti pyhän perinnön.

Lemma (hiljaisesti). Pääni pyörrät paikoillensa — jos verenikin virrat viihdyttäisit —

Teivas (päättävästi). Enempää ei tästä! Nyt on meillä ankein aika. Kaupan on elo, elämä. Apuamme heimo huutaa —

Lemma (kiihkeästi). Kuulen — kuulen huudon! Työtä anna! Toimi joutuin!

Teivas (pontevasti). Mene, toimi valkamassa! Jo kertyy pirkan heimo.
Keskipäivällä käräjiin käydään. (Menee, laskee Lemman olalle kätensä.)
Heimon huolista osan lasken tässä harteillesi! Kanna ne kuin mies!
(Irtaantuu Lemmasta oikealle.)

Lemma (menee perälle, kääntyy, empien). Kuollako Pyynikin pitää?

Teivas. Tahtoisitko — sinä?

Lemma (jyrkästi). En mitään tahdo — (vitkaan ja vaikeasti) — mutta — jos pitää, niin — — anna Pyynikin pyhäisnä kuolla!

Teivas (kääntyy hitaasti, katsoo Lemmaa, hiljaisesti ja vakavasti). Sanani saat — ja valani. (Lemma syöksyy pois. Teivas seisoo liikkumattomana.) Sanoin, ettei lempi Pyynikkiä taloon tuonut. — (Pyyhkii otsaansa.) Ei tuonut Pyynikin lempi — (menee istumaan, raskaasti) mutta minun — koska tunnen pureman jäljet — okaisen piston rinnassani — kuristuksen kurkussani, — Lemmalle valani annoin — sen pidän. Se on oikein. Mutta enemmän tässä on tehtävä kuin oikein. Mutta mitä? Jos Pyynikin antaisin Lemmalle — niin korpeen hänen paeta pitäisi, karkota kaljukankahille — ei koituisi konsa kuninkaaksi, ei sukuamme suurentaisi. Jos itse Pyynikin pidätän — ei elä Lemma sen erän perästä. — Kuollako Pyynikin pitää, tutki Lemma. (Tuskaisesti.) Miten kuolla? Antaako Halien hirttonuoraan — vai käräjien koston alle? (Nousee kiivaasti.) Ei, ei! Se olisi kurjaa, raukkamaista. Hän on sentään kuningatar —! (Ottaa rinnastaan, hiljaisesti ja tuskaisesti.) Vielä enemmän mulle kuin Pirkkalan kuningatar! Enemmän! Hän on täällä — täällä —. (Rajusti.) Oh! Mitä siitä! Sitä en saa tuntea, tajuta! En ole vapaa mies — olen Pirkkalan pää — sen vangittu valio. Jos astun minä harhaan — silloin Pirkkala hornaan syöksyy. (Kävelee, nojaa pöydän päähän.) Lemma on pelastettava Pirkkalalle — että hän Pirkkalan pelastaisi. Siinä selvä oikotie — keino on eri ajatus —

Inku (tulee). Haluatko, valtias, mennä valtiattaren luo? Hän jo toipui.

Teivas. En! Tulkoon tänne! (Inku katselee oikealle ukselle, kuin olisi halu sinne, menee takaisin. Teivas siirtyy valtaistuimelle.) Jos tahtoo voittaa jotakin — on alttiiksi pantava jotakin. Mitä? — Kun selviäisi —! Päivän sara kasvaa — nopea pitäisi olla. (Pyynikki tulee valjuna ja vakavana. Teivas nousee.) Olen talon isäntä, tuomarisi — siksi en vastaasi käy, en vaalittele. (Istuutuu.) Lähemmäs tule! — Kuningattaren arvoa kannat — istu!

Pyynikki (seisoo pankon vieressä). Tekoni tiedät. Syyt sanoi Inku kertoneensa. Tässä olen. Tuomitse!

Teivas. Aioit surmata Pirkkalan kuninkaan?

Pyynikki. Aioin.

Teivas. Jos tekosi olisi onnistunut — olisi Pirkkalaa kohdannut onnettomuus Halikon eduksi. Tiesitkö sen?

Pyynikki. Tiesin.

Teivas. Kuka kehoitti sinua tekoon?

Pyynikki (kiivaasti). Ei kukaan. Itse mietin — itse päätin.

Teivas (vitkaan). Mikä oli alkusyy tekoosi?

Pyynikki. Rakastan Lemma-valtiasta.

Teivas. Etkö pelännyt epäonnistumista?

Pyynikki. Sellaista en ajatellut.

Teivas. Mitä ajattelit, kun sen huomasit?

Pyynikki. Älä teon jälkeen tunteitani kysy! Tuomitse!

Teivas. Arvaatko tuomion?

Pyynikki. Kuoleman yli ei Pirkkalan laki säätäne!

Teivas. Kohdalleen osasit. (Nousee.) Tähän loppui isännän ja tuomarin tehtävä. (Astuu alas, lähenee vähän Pyynikkiä, säälien.) Olet heikko — istu! Nyt puhuu kanssasi Teivas.

Pyynikki. Juuri Teivaan pelko minut työhöni työnsi.

Teivas (synkästi, miettien). Olen onnettomuuden aihe — ehkä — tietämättäni — (vilkkaasti, vaikka hiljaisesti) — mutta — istu nyt — anna minun miettiä —. (Kävelee.)

Pyynikki (vaipuu tahtomattaan väsyneenä istumaan). Haluaisin tavata Lemman.

Teivas (kääntyy nopeasti, katsoo pitkään). Ei hän sinua voi pelastaa.

Pyynikki. En sitä ajattele — muuten haluaisin.

Teivas (hetkisen taistelun jälkeen). Lemma tulkoon! Itse käsken. — Mutta — etkö älyä, että kiusaat häntä. Jos häntä lemmit, niin —

Pyynikki. Juuri siksi! Anna tämä armo mulle!

Teivas. Mutta muista — vain aniharva sana! Päivänkoitto on käsissä — ja meillä kiire.. (Menee nopeasti. Inku tulee heti varovasti, menee katsomaan Teivaan jälkeen, sitten salamana oikeasta uksesta.)

Pyynikki (ei sitä huomaa, kääntyy pöytään nojaamaan). Tähän päättyi Haliman Pyynikin tarina! — Mistä tämä tuhon laine? Isoni, enoni ja minä? Mistä huokuu hallan henki — harmaa kalma? Mistä tulee — ja miksi?

Inku (tulee varovasti esiin, nopeasti Pyynikin luo). Salakäytävän avasin — linkun nostin.

Pyynikki. Miksi?

Inku. Vielä kysyt! Kyrö voi tulla — pelastaa meidät.

Pyynikki (ymmärtämättä). Pelastaa — mitä?

Inku (kiihkeästi). Et ole vielä tajuihin tullut! Tylsä olet ja tökerö! Riuhda lama luista irti — terästä sisin sisusi! Kohta voi Kyrö tulla — (Pyynikin korvaan) pelastaa meidät. Me pakenemme.

Pyynikki. En voi tekoani paeta.

Inku (tiukasti). Voit! Teko jää tänne — sodan, ryöstön, palon alle.

Pyynikki. Mihin sitten minä?

Inku. Vapauteen — vuorille, vaaroille, tuntureille.

Pyynikki. Mitä' siellä?

Inku. Mitä!? Tyhmäksi tulitko? Siellä olet, elät Lemman kanssa —

Pyynikki (äkkiä, ikäänkuin havahtuisi, nousee). Lemman? Missä Lemma? Tuleeko?

Inku. En tiedä. Kuningas on kutsumassa. — Ole varoilla — valmis! Teivas voi tulla — mun täytyy pois. (Menee Pyynikin huoneeseen.)

Pyynikki (surunvoittoisena). Voisiko vielä elämä koittaa, päivä paistaa? Pakenisin porojen laitumille — palaisin joskus — rauhan aikaan — hakisin Lemman — tai Lemma minut — tekisimme petäjämäkeen pirtin pienen — surun salkoja orsiksemme — vähän riemua ruodepuiksi — hiven iloa ikkunoiksi —

Teivas (tulee). Lemma tulee. Lähetin sanan. Pyysin häntä pyytämällä —

Pyynikki (kiihkeästi). Kuule, kuningas! Kuuntele ja armias ole! Eikö ole mitään mahtia sinulla? Olet viisas, kaikkivoipa! Keksi keino poloisen pään varalle! Päästä pakohon pääsky raukka! Mitä merkitsen sinulle! En enempää kuin tiellä oljenkorsi, sannan siru permannolla.

Teivas (tukahtuneesti). Vaikene, vakaisen luojan tähden! Älä manaa mahtia maan raosta, rinnastani raivotarta! Muuten tuskani vuolaat virrat tulvivat yli takeiden. (Menee valtaistuimen luo, hiljaisesti). Tukahdu, luontoni! Tukahdu! Älä voimani patoja pirsto — älä vyöry äyrähille!

Pyynikki. En ymmärrä sinua.

Teivas. Parempi sulle, mulle, meille! Voisin olla tuhoinen tyrsky — hirmumyrsky pyörteinensä —. (Kiivaasti.) Vaiti pysy! Säästy siltä!

Pyynikki. Mitä sanoin — kun noin vihastuit?

Teivas. Vihastuinko? (Katsoo pitkään Pyynikkiä.) Sinuunko vihastuin? Sinuun? (Pyynikki katsoo hetken, hämmentyy, painaa päänsä, istuutuu hiljaisesti, pelonalaisesti. Teivas hiljaisesti.) Olen oma valtiaani — voimakkaampi kuin sisuni. Paljon kestän. Luulin — kaikki. Erehdyin. Jo teräspaitaan ratkesi rako. Äänesi suruinen soitto — katseesi kaukainen kaiho — teki tenän voimilleni —. (Painaa pään käsiinsä.) Karta sitä — se kavaltaa kykyni — voimani vie! (Nostaa vähän päätänsä.) Älä päästele sielusi sanoja — ne saavat sulolta siivet — ei jää, ei rauta — ei miehen tarmo kestä siinä — kaikki murtuu, sulaa, heltyy —

Pyynikki. Et muista — vihaan sinua!

Teivas (kääntyy ripeästi). No, kas! Siinä sana paikallensa! Se nostaa mieleen teräksen terveen — uhkuu intoa, eloa. (Hymyilee.) Vihaa sinä ratoksesi — minä mietin puolestasi.

Pyynikki (pelossa). Kavaluuttako haudot? Ole rehti! Pura mielesi pulma suoraan niinkuin minä.

Teivas (pysähtyy Pyynikin eteen). Suoraan sulle? Mielenikö? (Katkerasti.) Ei ole mieleni niin suora, kirkas kuin on sun. En vihaa sinua. — Se siitä! (Poistuu vähän oikealle, puoliääneen.) Aiheen annoit. Auttaisiko kavaluus? Jos tekisin toisen murhaajaksi —?

Pyynikki (hypähtää ylös). En salli sitä!

Teivas (kääntyy nopeasti).. Kuule tarkkaan! Kyrö tappoi Hahman, on kuolemaan tuomittu siitä. Hänen syykseen jääköön vielä toinenkin teko. Ei se rangaistusta lisää, ei vähennä.

Lemma (tulee). Tulen käskystäsi — en vapaasta tahdostani.

Pyynikki (melkein parahtaen). Etkö?

Teivas. Lemma! Pankaa Kyrö teloitustukille Hahman murhasta ja tästä! Pyynikki on vapaa. (Aikoo mennä.)

Lemma. Älä mene! Ei ole Kyröä meillä.

Teivas (kääntyy). Mitä?

Lemma. Ei asia muutu. Kyrö karkasi jo ennen murhaa. Sen tietää väki — piiat, orjat —

Teivas (matalasti). No, sitten — puhukaa puheenne pian — rutosti! (Portille kolkutetaan.) Kuuletko? Jo halin sairaan sankarin miehet porttia kolkuttavat, isäntäänsä kysyvät. (Menee oikealle.)

Pyynikki (syöksyy Lemman lähelle). Pääsen ehkä pakenemaan — Kyrön turvin — lupasi tulla — mitä sanot?

Lemma. Taivahinen Kohta sulle onnea antakoon! Rukoilen Kohtaa puolestasi.

Pyynikki. Jos pääsen — pakenen Inkun kanssa lapan maille — tai kauemmas. Kun kuulen, että sota loppuu, palaan sitten — tai sinä tulet, etsit, noudat. Sano, tuletko? Elämme sitten salolla omalle onnellemme. Tuudimme uneen vanhat surut — elvytämme uuden onnen.

Lemma. Ei ole omaa onnea minulla — ei kenelläkään Pirkkalassa.

Pyynikki. Mitä haastat?

Lemma. Olin omani rauhan töissä. — On ohi unelmat ja tosi eessä, kun heimon henkeä vaino uhkaa.

Pyynikki. Mutta sitten?

Lemma. Häviö voi kohdata meitä.

Pyynikki. Vaikka! Voimme sentään elää.

Lemma. Emme! Me kaadumme kaikki. Se on Pirkkalan vala. Eikä Teivas puolia tekoja tunne.

Pyynikki. Mutta jos voitatte?

Lemma. Minä kaadun jo ensi otteluun — en elää voi —

Pyynikki (tuskassa). Sun täytyy — täytyy elää mulle! (Teivas tulee peräukselle.)

Lemma. Minä elän Pirkkalalle — ja kaadun heimoni edestä.

Pyynikki. Mutta — jos et kaadu — jos eloon jäät? Entä sitten? Sitten yhdymme, elämme? Niinkö?

Lemma. Niin ei käy — sen todeksi tunnen.

Pyynikki (kärsimättömästi). Mutta jos käy! Älä iäisen Kohdan edelle kulje! Anna lohtu pakoni poluille! Jätä toivon kipinä syömmeheni! Sinun tähtesi — lempeni tähden hurjan tekoni tein — auta minua edes kantamaan kurja eloni — tai vielä kurjempi kuolemani.

Lemma (kuoleman tuskassa, tarttuu päähänsä). Et tiedä, mitä teet — minua tulessa kidutat, kiusaat, rääkkäät — etkö ymmärrä? Sinä et voi koskaan Pirkkalaan tulla — enkä minä Pirkkalaa jättää — paitsi — petturina.

Pyynikki. Miksi et?

Lemma. Olen Teivaan ainoa poika — sukuni perinnön saaja.

Pyynikki (ivallisesti). Et voi luopua romusta?

Lemma. Kuninkuudesta? — Silloin olisin sukuni syöjä, heimoni hylkijä, kunniaton, henkipatto. Mutta kuolla voin kunnialla eestä esivanhempaani — eestä heidän Pirkkalansa — eestä elävän elämäntyönsä, eestä suruni suuren ja kauniin — (ottaa Pyynikkiä käsistä) — muistoksi pyhäisen Pyynikkini! (Syöksyy ukselle, missä Teivas pysäyttää hänet.)

Teivas. Saattajat ovat valmiit — ratsut myös. Pyynikki menee oitis Taanperän taloon. Ota vaippa harteillesi! Lähde! Aurinko nousee jo. On muihin toimiin kiire.

Pyynikki. Jää hyvästi, Lemma! Iäksi! (Menee ukselleen, kääntyy, kolkon kuolleesti, katsoo pitkään.) Olisit, Lemma, valehdellut — olisin siitä iloinnut lyhyen ikäni. Tapoit minut ennen kuolemaani. (Menee hitaasti. Lemma peittää kasvonsa ja horjuu takan pankolle.)

Teivas (katselee Pyynikin jälkeen, peittää kädellä hitaasti silmänsä hetkeksi, laskee sitten kätensä alas ja kääntyy Lemmaan, koskettaen häntä olkapäähän, tukahtuneesti). Olit, Lemma, enemmän kuin sankari! Olit oikea mies — ja pirkkalainen.

Lemma (hypähtää ylös). Anna minun mennä ennen häntä! En kestä enää!

Teivas. Mene joutuin suvannolle! Perästä tulen.

Lemma (menee, kääntyy ukselle). Miksi Taanperään Pyynikki?

Teivas. Annan hänet sinulle.

Lemma (ihmetellen). Miten annat? En ymmärrä!

Teivas (surun murtamana). Haudattakoon Taanperän harjulle — Pyynikki! Hän oli sun.

Lemma (ottaa Teivasta kädestä, purskahtaen). Anna hänen elää!

Teivas (irroittaa kätensä, raukeasti). Teen kaiken, minkä kuningas, isä — ja mies voi. (Ärtyneesti.) Mene nyt — joutuin! (Lemma syöksyy ulos. Teivas nostaa käsivarret ilmaan kauheassa tuskassa, pusertaen sitten nyrkit ohimoilleen.) Helppoa olisi olla vain kuningas — isän työ on vaikeampi — kestänkö ollenkaan miehenä tätä. (Tulee alas, vaipuu pankolle.) Lemma on sankari. Pelkäsin voimainsa pettävän. Kesti kuitenkin. Mutta ei kestä, jos Pyynikki elää. Sulien nääntyy, taittuu. Minun on kestettävä yli muiden. Minun on tapettava ihminen itsessäni. (Hyökkää räppänästä huutamaan.) Tänne, Marto, kuule! (Itsekseen.) On pelastettava Lemma, on Pirkkala! Sitten minun tuhoni tulkoon! (Marto tulee.) Kuule! (Hiljentää äänensä.) Sulla on hengenvastuu, tiedä! — Hautaatte Pyynikin Taanperän harjulle!

Marto. Elävänäkö?

Teivas. Hän on kuollut, kun perille pääsette. Hautaatte! Ymmärsitkö?

Marto. Kyllä.

Teivas. Mene! Työstäsi vastaat hengelläsi. Joudu! (Marto nopeasti perältä ulos.) Miksi tunnen heikkoutta? Miksi silmiä hämärtää? Enkö rautainen olekaan? Milloin ennen horjuin hädän hetkellä? Milloin vaarassa vapisin? (Lyö rintaansa.) Esiin mies! Tai kirottu ole — sutena suolle juokse! (Juoksee perältä ulos.)

Inku (tulee Pyynikin huoneesta, juoksee räppänälle). Mitä tämä tietää? Minne vievät Pyynikkiä? Kuljettavat portista — alas tielle — siellä ratsut —! Mitä tekee Teivas tuolla? Vallille nousee. Osmo auta! Teivaalla on jousi — mitä aikoo? Pyynikki nostetaan ratsulle — Teivas asettuu kivinojaan — Auttakaa armaat vallat! Teivas tähtää — ampuu — Oh! Läpi hartialihojen — Pyynikki putoo — miehet ottavat vastaan — heittävät ratsulle — lähtevät — täyttä laukkaa — Teivas? — kääntyy, tulee — oi, kaikki vakaiset vallat! (Vetää tikarin, raivostuneena.) Oh! Sinä vuoren kotka! Kourukynsi! (Nopeasti oikealle.)

Teivas (tulee hiljalleen, horjahdellen). Tehtynä työ kamala! Onneksi kestin — onneksi osuin — onneksi kuoli oitis — tuskatta lähti — kaikki onneksi onnettomuudessa. Onneksi myöskin sota verinen vartoo — muutoin mieli murtuisi — hulluus hyökkäisi —. (Takoo nyrkillä päätänsä.)

Inku (tulee hiljaa kuninkaan taakse ja iskee nopeasti tikarilla Teivasta hartioihin). Tuohon ammuit Pyynikkiä — juuri tuohon!

Teivas (hypähtää, mutta horjahtaa ja kaatuu permannolle). Kuka iski — niin hyvin osui?

Inku (Teivaan edessä, hurjana). Kosto — kosto — kosto! Muista kurjaa Inaria — muista kuinka raiskasit kaunon tyttäreni!

Teivas. Sinunko? — Harhaan iskit — Inari — tuli suosiosta — ryöstönsä — yhdessä päätimme —

Inku. Valehtelet!

Teivas (kuolevana). Ei — minua auta valhe — sitten lemmenkateudesta mielensä myrtyi, murtui — hourupäiseksi hupeni — kunnes karkasi, katosi —.

Lemma (syöksyy sisään). Pohjankangas palaa, savu näkyy —. Mitä? Mitä tämä?

Teivas. Kuolen — ammuin Pyynikin —.

Lemma (parkaisee). Et — ethän?

Teivas. Päästä Inku pakenemaan — vaikka mulle surman-iskun antoi — hän kosti väärän puolesta — siinä rangaistus.

Lemma (putoo polvilleen). Miksi Pyynikin —?

Teivas. En — voinut — muuta — pelastakaa Pirkkala —! Olet kuningas! (Kuolee.)

Lemma. Yksin sinä olit Pirkkalan pelastaja! Mennyt on kaikki —! Ei ole enää mitään! Oh! Jos kuolisin minäkin!

Kyrö (tulee oikealta, jossa on uksella seisonut Lemman tulosta asti). Elä tai kuole! Se yhtä! Ei tule enää Pirkkalaan kuningasta! Tuossa kuolleena viimeinen!

Lemma. Haudan teen sulle ja Pyynikille — saman kuusen alle — harjullemme. — Pyynikin harjulle Pirkkalan mahti maatuu.

Väliverho.