The Project Gutenberg eBook of Torpan tyttö

This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

Title: Torpan tyttö

Kaksinäytöksinen näytelmä

Author: Kaarlo Luoto

Release date: August 27, 2025 [eBook #76746]

Language: Finnish

Original publication: Hämeenlinna: Arvi A. Karisto Oy, 1928

Credits: Tapio Riikonen

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TORPAN TYTTÖ ***

language: Finnish

TORPAN TYTTÖ

Kaksinäytöksinen näytelmä

Kirj.

KALLE SANTAVUORI [Kaarlo Luoto]

Seuranäytelmiä n:o 121

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1928.

HENKILÖT:

Mäkelä, torppari.
Katri, hänen vaimonsa.
Hilma, heidän tyttärensä.
Heinämäki, rusthollari.
Ville, hänen poikansa.
Korpela, talollinen.
Riento, maisteri.
Kyläläisiä tilan mukaan.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS

Näyttämö: Mäkelän pirtti. Katri istuu ompelemassa; Hilma askartelee aterian jälkeen.

Katri. Tiedätkö, lapseni, minkätähden nuori Heinämäki on muuttanut kulkutiensä tänne meidän mäelle? Jos hän menee kylälle tai tulee, kulkee hän aina tämän kautta. Toinen tie on tietääkseni lyhyempi. Eikä hän ennen tätä tietä milloinkaan käyttänyt.

Hilma. En tiedä, äiti, en. Ei hän ole minulle mitään puhunut.

Katri. Kohta puhunee. Ei suotta kulkene.

Hilma. Mutta, äiti, mitä ihmettä te nyt puhutte?

Katri. Et ole huomaavinasi, vaikka arvannetkin.

Hilma. Äiti kulta, en ole osannut sitä miksikään ajatella.

Katri. Ehkä et. Kuule sentään: Tänä aamuna tapasin hänet tuossa tiellä, ja hän sanoi tähän aikaan tulevansa meille. Hän kysyi erikoisesti saisiko tulla.

Hilma. Onhan hän käynyt täällä ennen kysymättäkin.

Katri. Onpa niin, mutta nyt hän kysyi sinun puheillesi tullakseen.

Hilma. Olisikohan sittenkin… Tulisikohan Ville?

Katri. Taidatpa tietää asian?

Hilma. En, hyvä äiti, tiedä, mutta sinun puheestasi arvelen, että jos hän…

Katri. Soisitko hänen tulevan?

Hilma. Totta on, että kyllä minä pidän Villestä, mutta en ole osannut odottaa häntä itselleni. Onhan hän niin suuren ja rikkaan talon ainoa poika.

Katri. Sinun vuoksesi hän nyt kuitenkin tulee.

Hilma. Puhutko sinä totta, äiti?

Katri. En leikkiä puhuisi lapselleni semmoisesta asiasta.

Hilma. Hän tulee, hän tulee sittenkin!

Katri. Oletpa sinä häntä jo odottanutkin, siltä ainakin kuuluu.

Hilma. Olenhan sitä joskus uneksinut, mutta en ole uskaltanut itsellenikään todeksi tunnustaa.

Katri. Niin. Ei ihminen aina uskalla katsoa onneansa silmiin, varsinkaan kauneintansa; pelkää sen katoavan, kun sen huomaa.

Hilma. Sanoiko hän mitään muuta?

Katri. Eipä erityistä. Sanoi vain emäntää talossa tarvittavan.

Hilma. Siinäkin no yksi seikka, joka minua peloittaa.

Katri. Mikä siinä on? Työtä sinä osaat tehdä ja teettää, ettei siitä ole pelkoa.

Hilma. En siltä puolelta asiaa pelkää. Mutta..

Katri. Mitä mutta?

Hilma. Mitä sanovat ihmiset, jos minä, köyhä mökin tyttö, joutuisin pitäjän suurimman talon emännäksi?

Katri. Aina semmoisista asioista ja tapahtumista puhutaan, mutta ken voi tukkia maailman suun?

Hilma. Aivan varmaan sanoisivat silloin, että minä olen tunkeutunut taloon ja viekoitellut Villen itselleni, rikkaaksi päästäkseni. Ei sekään olisi hauskaa kuulla.

Katri. Eipä kyllä, lapseni. Mutta sananlasku sanoo: »Kyllä kuiva rikka hännästä karisee.» Aika huhut hälventää, kun eivät tosia liene.

Hilma. Pelkään minä sitä kuitenkin.

Katri. Suotta pelkäät, lapseni.

Hilma. Kun olisikin suotta!

Katri. Eikä kaikista pikkusanomista pidä koskaan välittää.

Hilma. Sen minä kyllä ymmärrän ja olen koettanut aina sitä käsitystä itsessäni vakiinnuttaa, mutta tämä on niin arka kohta. Onhan tässä toisella puolella rikkaus ja valta, ja ihmiset luulevat minun vain niitä himoitsevan.

Katri. Harvoin ihminen saa onneaan hännästä kiinni. Silloin kun voi ylettyä, on siihen myöskin tartuttava. Ehkä se ei toista kertaa tulekaan niin likelle.

Hilma. Jollen minä pitäisi Villestä näinkin paljoa, ei voisi olla puhettakaan siitä, että menisin vain talon tähden, ee-i.

Katri. Hän näkyykin jo tulevan tuolla pellon takana.

Hilma. Hyväinen aika! Kuinka minun nyt tuli paha olla!

Katri. Mistä se tuli, nyt niin äkkiä?

Hilma. Se tuli tästä kaikesta. Olisi ollut parempi, jos et olisi mitään virkkanut hänen aikeistaan. Se tieto se on, joka tekee minut niin levottomaksi.

Katri. Kyllähän rauhoitut ajan vieriessä. — Minä lähden pois, sillä niissä kärryissä ei kolmatta pyörää tarvita.

Hilma. Onpa usein hyvinkin tarvis.

Katri. Mutta, hyvä lapsi, sinulla on jo yhtä isot silmät päässäsi kuin minullakin. (Menee käsitöineen.)

Hilma (yksin). Hän tulee kuitenkin minun tähteni! Minun suloisin unelmani siis toteutuu. Mutta miksi olen siitä niin kovin levoton? Onko se onnea, joka täyttää sydämeni saaden sen noin rajusti sykkimään? Rauhoitu sydän, rauhoitu.- Älä onneesi pakahdu. — Nyt hän tulee! Hyväinen aika!

Ville (tulee). Terve!

Hilma. Tervetuloa!

Ville. Olenko tervetullut?

Hilma. Onko sinua milloinkaan ennen pois ajettu?

Ville. Ei ole vielä ennen ajettu, mutta vasta voidaan ajaa.

Hilma. Älä tee mitään semmoista, että tarvitsisi ajaa.

Ville. Enhän minä teekään, mutta arvelin vähän, että kun minä iso mies näin arkena juoksen kylällä, että jos siitä…

Hilma. Olet toki ennenkin arkena juossut.

Ville. Olen niinkin, mutta nyt olen aika mies ja silloin pahainen poika.

Hilma. Minkätähden sitten tulitkaan, jos poisajoa pelkäät?

Ville. Olen saanut vähän asiata tullakseni, semmoista aikamiehen asiata.

Hilma. Istuppas nyt ja selitä, minkälaista se on aikamiehen asia.

Ville. Minä seisaallani selitän, että sitte pääsen pikemmin ulos, kun käskenet.

Hilma. Jo sinulla sittekin lienee pelko povessasi. Mitä lienetkään tehnyt, kun nyt pelkäät sitä kertoa?

Ville.. Enhän minä vielä mitään ole tehnyt, mutta jos tulisi tehtyä.

Hilma. Nyt en minä enää ymmärrä.

Ville. Se on nyt sillä lailla, Hilma, että ennen poikasena kävin katsomassa, mitenkä sinä opettelit leipomaan ja muutakin tekemään, ja näythän sinä olevan koko kätevä.

Hilma. Vai niin, no sepä hyvältä kuuluu.

Ville. Etkös sinä nyt tulisi sinne minulle…

Hilma. Leipomaan?

Ville. Niin.

Hilma. Eikös teillä ole leipojia ennestään?

Ville. Onhan siellä ne piiat, mutta tule sinä emännäksi. Tuletko, Hilma?

Hilma. Mitä sanoo isäsi asiasta?

Ville. En ole isälle vielä puhunut mitään, mutta mitäpä hän sanoisi siitä. Eikähän siinä sanominen auttaisikaan, olenhan jo aikamiesten kirjoissa.

Hilma. Paha minun olisi tulla, jos isäsi…

Ville. Tuletko, jos isä suostuu?

Hilma. Tulen.

Ville. Minä olen uskotellut itselleni, että sinä rakastat minua, Hilma. Onko niin?

Hilma. Aina olen sinusta pitänyt ja viime vuosina olen oppinut rakastamaankin.

Ville. Se on siis totta, en ole erehtynyt. Minä olen sinua rakastanut, Hilma, jo pikkutytöstä asti. Ja jos et sinä olisi minua rakastanut, en olisi koko elämässäni voinut ketään toista ottaa vaimokseni.

Hilma. Etköhän?

Ville. En, en toki.

Hilma. Minä olen usein, melkein itseltänikin salaa, sinua ihaillut ja itselleni unelmoinut, mutta sinulla kun on talo ja minulla ei ole mitään, ei mitään, olen koettanut aina tukehduttaa sen unelmani mahdottomana.

Ville. Ja minä pidän sinua pitäjän rikkaintakin tyttöä rikkaampana. Niin paljon olet mielestäni kaikkia muita parempi.

Hilma. Ville, minä olen sittenkin sinut saanut itselleni!

Ville. Niin. Ja sinä olet minun Hilmani!

Hilma. Olen, olen!

Ville. Nyt minä olen onneni löytänyt, ja tänään vielä puhun asiasta isäukon kanssa ja sitte järjestämme sunnuntai-illaksi kuuliaiset. Eikö niin, Hilma?

Hilma. Sen puolen saat yksin ratkaista.

Ville. Ja kuuliaiset pidetään meillä, onhan siellä tilaakin enemmän. (Mäkelä ja Katri tulevat.)

Mäkelä. Päivää. Onpa naapurivieras tuvassa.

Ville. Liekö vieras vai mikä, mutta sukulaiseksi pyrkii.

Mäkelä. No jopa jo!

Ville. Ihan tosissa. Hilman kanssa olen jo asiani sopinut, eikä hän tunnu vastaan väittävän. Mitä sanotte, vanhukset?

Mäkelä. Mitäpä minulla siinä. Pidä hyvänäsi.

Katri. Enpä minä muille oikein Hilmaani uskoisikaan kuin sinulle, Ville. Olet kasvanut tuossa ihan silmäin alla, etkä sinä juo etkä muuta semmoista meteliä…

Heinämäki (tulee). Kuinka pitkällä täällä jo ollaan? Tätä jo olen arvellutkin ja tulin perästä.

Hilma. Hyvä Jumala!

Heinämäki. Rukoile vain apua, ennenkuin toivosi täyttyy.

Ville. Isä!

Mäkelä. Mistä meteli isännällä?

Heinämäki. Mistä, älä ole olevinasi, kun on tosi kysymyksessä.

Ville. Turha torua, isä. Hilma on minun morsiameni, ja sunnuntaina pidetään kuuliaiset meillä kotona.

Heinämäki. Portto, mutta ei morsian!

Mäkelä. Ulos, isäntä!

Ville. Isä! Ottakaa sananne takaisin!

Hilma. Jotakin semmoista arvasin tulevan.

Katri. Kuka olisi uskonut!

Heinämäki. Kuule, poika, minä tiedän sinun opettamattasi, mitä puhun. — Äläkä sinä, mökkiläinen Mäkelä, käske minua ulos.

Mäkelä. Käsken ja vieläpä heitänkin, jos kerrankaan vielä omieni kunniaa loukkaat!

Heinämäki! Olematonta kunniata, ha ha, hahaa!

Ville. Vaiti, isä!

Heinämäki. Suusi kiinni sinä, ja vastaa sitte kun kysytään. Vai sinä kiellät minua puhumasta.

Ville. Jopa on korva korvan tasalla, isä.

Hilma (tulee Villen luo). Annetaan olla sen meidän asian, en minä kuitenkaan voi tulla, kun tuolla tavalla…

Heinämäki. Niin, sen pitääkin jäädä, sillä semmoinen mustilaisen naimiskauppa ei saa tapahtua.

Ville. Tapahtuu se. Ette te voi sitä estää, isä!

Heinämäki. Et ainakaan minun talossani ollessasi sillä lailla nai!

Ville. Pitäkää talonne. Ei siitä tässä ole väliä…

Heinämäki. Eiköhän ole. — Koko kerjäläisparven saisin sinne.

Hilma. Minä en tule sinne, kuulitteko!

Mäkelä. Omallani olen elänyt niinkuin sinäkin, kerjäämättä, vaikka en olekaan kyennyt suurentelemaan rikkauksiani.

Katri. Voi hyväinen aika, minkä piti tulla!

Ville. Joka tapauksessa menemme Hilman kanssa naimisiin.

Heinämäki. Et saa penniäkään talosta.

Ville. Siihen asiaan on minullakin jotain sanomista, ja sitäpaitsi tarvitaan täällä Mäkelässäkin kohta miestä.

Heinämäki. Ei kauan. Katsoppas tuota. (Antaa kauppakirjan Villen luettavaksi.) Kuinka kauan luulet tässä pysyväsi?

Mäkelä. Sen kaiketi määrään minä.

Katri. Mitä ihmettä tästä vielä mahtaa tulla?

Ville. Tarkoitatteko totta tällä paperilla?

Heinämäki. Täyttä totta!

Mäkelä. Mitä siinä on?

Ville. Isäni on tämän paperin eli kauppakirjan mukaan ostanut tämän torppanne kaikkine maineen Karhulan isännältä.

Mäkelä. Tämänkö torpan?

Ville. Niin.

Katri. Voi hyvä Jumala, se tässä vielä puuttui!

Hilma. Onko sekin minun tähteni?

Heinämäki. He, he, hehehehee! Jokos nyt huomaatte, kuka tässä rähjässä on käskijänä?

Ville. Ettehän tarkoita, että…

Heinämäki. Tarkoitan, että jos Mäkelä antaa tyttönsä mennä sinun kanssasi naimisiin, ajan minä tuon omistusoikeuteni perusteella kaikki pois torpasta maantielle.

Ville. Ettekä aja vielä. (Repii kauppakirjan pieniksi palasiksi.)

Heinämäki. Poika riivattu, mitä sinä teit! Ei se kuitenkaan pelastusta tuo. Karhulan isännällä on toinen kappale, josta minä otan jäljennöksen.

Hilma. Minä olen sanonut jo, ettei siitä naimiskaupasta mitään tule.

Mäkelä. Enkä minä tahdo olla mielelläni tuommoisen isännän alustalaisena.

Katri. Voi hyväinen aika, voi hyvä Jumala, mitä piti tulla yhden lapsen tähden tässä vanhoilla päivillä!

Hilma. Älä, äiti kulta; noin voivota, onhan maailmaa muuallakin.

Heinämäki. Joko näette niskoittelun turhaksi, hä? Ensi muuttoaikana saatte siirtyä mökistä pois.

(Riento ja Korpela tulevat.)

Riento. No, kuka saa muuttaa mökistä pois? — Hyvää päivää sentään taloon.

Korpela. Päivää!

Hilma. Ah, maisteri!

Mäkelä. Terve tultua.

Toiset. Päivää, päivää.

Riento. Ollaan niin vakavina. Mitä täällä on tekeillä?

Mäkelä. Heinämäen isäntä ajaa meidät mökistä pois, ja siihen ovat nuo kaksi syyllisiä.

Riento. Vai niin.

Korpela. Mutta eihän tämä Heinämäen maalla ole.

Heinämäki. On. Maa on minun, ja mökki on minun.

Korpela. Olet ostanut siis?

Heinämäki. Rahalla saa.

Riento. Välistä saa ilmankin. Ahkeruudella ja kunnolla saavutetaan myös jotakin. Ne kaksi ominaisuutta ovat velvoittaneet minut sekä Korpelan tänne asialle köyhän mökin tytön luo.

Heinämäki. Mitä? (Toiset ovat vaiti uteliaina.)

Riento. Minua on pyydetty kansanopiston puolesta jättämään neiti Hilma Mäkelälle viisisataa markkaa pienenä kehoituksena toisille ja palkintona hänelle itselleen osoittamastaan uutteruudesta ja taidosta opistossa. Tässä on teille, neiti Mäkelä, rahat, käyttäkää hyväksenne.

Hilma, Kiitoksia. Kiitoksia, herra maisteri. En tiedä tätä ansainneeni ja enkä olisi mitenkään osannut odottaa, että…

Riento. Mikä annetaan, se on ansaittua, ei sieltä lahjoitella.

Mäkelä. Minä en tiedä, mitä sanoisin, se tuli niin yllätyksenä. Mutta kiitoksia, maisteri.

Katri. Ottakaa, herra, minunkin kiitokseni.

Riento. Ei ansaitse, ei ansaitse.

Korpela. Minullakin on asiaa Hilmalle.

Mäkelä. No mitä vielä?

Korpela. Eilen illalla päättivät pitäjäläiset kuntaan järjestettäväksi säännöllisen käsityönopetuksen. Ensimmäiseksi opettajaksi päättivät niinikään ihan yksimielisesti pyytää Hilmaa. Minun, kokouksessa olleen lähimmän naapurin, tehtäväksi jättivät asian esittämisen. Tässä on valtakirjani.

Heinämäki (nykäisee paperin). Enpäs minä ollut eilen illalla kokouksessa.

Korpela. Et ollut. Olisi tarvittu.

Ville. Isä oli kai eilen illalla mökin ostossa Karhulassa.

Heinämäki. Älä siitä sillä lailla… (Ville ja Hilma puhelevat keskenään.)

Ville. Näette nyt, isä, äsken te soimasitte morsiantani ja hänen vanhempiansa, ja kuitenkin heitä yleisesti kunnioitetaan kunnon ihmisinä.

Heinämäki (häpeissään). Köyhiä ovat kaikki.

Riento. Saatteko te taivaan tai paratiisin ostetuksi rahallanne. Ette. Muuta ihmiseltä ensin kysytään ja vasta toisella ja kolmannella sijalla rahaa.

Katri. Ei vielä ole koko maailma meitä vastaan.

Korpela. Ei likikään. Jos tästä tulisi todellakin muuttaa pois, niin minun maaltani saat, Mäkelä, valita mieleisesi mökin paikan.

Mäkelä. On ihmisiä maailmassa. Kiitoksia. — Muuttaminen riippuu Heinämäen isännästä, koska hän on mökin ostanut.

Heinämäki (yhä häpeissään). Enhän minä vielä niin tosissani…

Ville. Se on jo peruutusta. Ettehän tosissanne kieltänyt Hilmaa ja minua yhtymästä, ettehän.

Heinämäki. Asia on vähän muuttunut, niin että…

Riento. Ei lastensa onnea pidä häiritä.

Heinämäki. Pitäkööt toisensa, pitäkööt.

Ville. Tiesinhän minä, että se kova päätös purkautuu vielä, kunhan ennättää. Ja nyt sinä Hilma, purat myös päätöksesi, ettet muka tulisikaan.

Hilma. Minä puran, jos isäsi lupaa, ettei milloinkaan vaivaa minua köyhyyteni takia.

Heinämäki. Enhän minä ketään vaivaa.

Ville (sieppaa Hilman syliinsä). Sittenhän meillä on ensi sunnuntaina kuitenkin kuuliaiset. Teitä, maisteri ja Korpela, pyydetään saapumaan ensimmäisinä.

TOINEN NÄYTÖS

Näyttämö: Heinämäen pirtti, sievistetty juhlaa varten. Sisällä ovat
Ville ja Hilma.

Ville. Nythän on kaikki valmiina, ja me voimme hetkisen levähtää vieraita odotellessa.

Hilma. En minäkään tiedä, puuttuisiko vielä jotakin.

Ville. Ei mitään, huoleti voimme vieraita odottaa. Ahaa, puuttuu sentään!

Hilma. Hyväinen aika! Mitä vielä?

Ville. Minulta puuttuu Hilma sylistäni.

Hilma. Sinä mokoma, säikäytit minut!

Ville. Tulehan tänne kuitenkin.

Hilma. Enkä tule, koska sillä lailla…

Ville (juoksee Hilman luo, ottaa hänet syliinsä ja kantaa yli tuvan, istuutuen ikkunan pieleen penkille; asettaa Hilman polvelleen). Tällä lailla lapset pannaan tottelemaan. Istuppas nyt kauniisti siinä. Noin.

Hilma. Kyllä sinä olet sentään väkevä, Ville!

Ville. Jaa-a! Kun kannoin itseni kokoista…

Hilma. Olet sinä muutenkin.

Ville. Ajatteleppas. Nyt istut ensi kerran minun polvellani. Milloinka istunet viimeisen kerran?

Hilma. Tahtoisitko sinä senkin tietää? — Mutta päästä pois, Ville. Joku voisi tulla, ja me tässä…

Ville. Ei haittaa. Enkä päästäkään, kun kerran syliini sain.

Hilma. Päästä heti, taikka lyön esiliinan nauhalla, että…

Ville. Että loiskahtaa. Ja silloin minä ihan varmaan tottelen. — Olehan nyt siivolla! Ajattelehan, minä olen sittenkin saanut sinut, Hilma, ja onneni sinun mukanasi.

Hilma. Helppohan sinun oli minut saada, mutta se on jotakin, kun minä sain sinut.

Ville. Siitä asti kun äiti kuoli, olen aina aikonut ja aikonut, mutta nyt se vasta toteutui.

Hilma. Etkä vieläkään myöhästynyt.

Ville. En, Hilmani.

Hilma. Minäkin kannoin unelmaani, kunnes se toteutui.

Ville. Me etsimme toisiamme yhtyäksemme yhdeksi ja nostaaksemme uuden elämän tähän meidän taloon. Ajattelehan, ehkä joskus pikku Villet ja Hilmat juoksevat tuossa lattialla ja meluavat…

Hilma. No sinä nyt vasta…

Ville. Annappahan, kun katson tyttöni silmiin, nähdäkseni, mitä hän oikein ajattelee.

Hilma. Sieltä et sinä selvää saa.

Ville. Etpä voi katsoa suoraan, kun pelkäät, että minä…

Hilma. En minä mitään pelkää. Katso vain.

Heinämäki (ja Hilman, vanhemmat tulevat). Täällähän ne jo »särkiä paistavat».

Hilma. Hyväinen aika!

Mäkelä. On heillä omat huvinsa.

Heinämäki. Tervetulleita olkaa taloon mielivieraina ja hyvinä sukulaisina. Älköön tienne koskaan tulko liian pitkäksi tänne päästäksenne.

Katri. Sinne onkin aina asioita, missä ovat rakkaimmat.

Mäkelä. Ja kunpa niitä olisi kohdakkoin hyvin paljon.

Hilma. Mitä se isä nyt hulluttelee?

Mäkelä. Älä ole olevinasi, sitä itsekin toivot.

Riento (ja Korpela tulevat). Terve taloon!

Korpela. Onni taloon!

Riento. Ennen muuta onni!

Heinämäki. Tervetuloa, tervetuloa!

Ville. Tulkaa istumaan, hyvät vieraat.

Riento. Kiitos.

Korpela. Olemmeko ensimmäiset?

Hilma. Olettepa niinkin.

Ville. Se onkin hyvä, ja niin pitikin käydä.

Riento. Täällä todellakin on vasta asianomaisia. Minä pyydän onnitella teitä, neiti Hilma, nyt ensimmäisenä: Pysyköön alkanut onni pöytänne päässä ja älköön koskaan vähentykö. Siinä on teillekin, nuori isäntä. Yhteistä teillä on onnenne. Jakakaa siitä vanhuksillekin.

Hilma. Kiitoksia, herra maisteri.

Ville. Kiitoksia!

Korpela. Minäkin onnittelen teitä uudelle kynnöksellenne. Kasvakoon se täysiä tähkäpäitä.

Hilma. Kiitos, kiitos!

Ville. Naapureina ja hyvinä neuvonantajina olkaa molemmat aina tervetulleita vieraita.

Heinämäki. Missä palvelustytöt ovat? Kahvia laittamaan!

Hilma. Ovat pukeutumassa. Minä laitan pöydälle. Kahvi onkin jo muuten valmista ja kupitkin pöydällä; kaadan vain.

Riento. Otamme onnellisilta mekin onnen kupit, ja ne on saatava morsiamen kädestä!

Katri (yrittää lähteä). Vielä minäkin voin kahvipannun kantaa.

Hilma. Ei, äiti. En minä sinun anna… (Menee ottamaan.)

Riento. Niin, antaa nuoren morsiamen näyttää, osaako emännöidä.

Katri. Aina sillä maisterilla on leikki valmiina.

Hilma. Tässä sitä taitoa kysytäänkin. (Lähtee kahvipannun kanssa, mutta kompastuu ja kaatuu keskelle lattiaa.) Hyväinen aika!

Katri. Hyvä Jumala! Mitenkä sinä, hyvä lapsi, sillä lailla?

Ville. Vahinko on vahinko.

Mäkelä. Vahinko ei tule kello kaulassa.

Riento. Eipä tuossa vaaraa tullut, ei edes kahvi ennättänyt maahan mennä.

Hilma. Hävettää oikein.

Riento. Sen se ansaitseekin, kun ensimmäinen näyte niin huonosti onnistui. Vai mitä?

Katri. Ihan kuin ei osaisi kunnolla kävellä.

Ville. Sattuiko sinuun pahasti?

Hilma. Eikös mitä!

Heinämäki. Se on mennyt jo menojaan, ja voidaan uutta kertaa odottaa.

Hilma. Enpäs toista kertaa kaadukaan.

Heinämäki. Älä ole varma.

Hilma. Olen, ja nyt onkin vaarin vuoro. (Kaikki nauravat.)

Heinämäki. Kahvia, vieraat.

Ville. Niin, olkaa hyvät.

Korpela. Vanhat sanoivat ennen, että jos morsian kuuliaisissaan kompastelee, jäävät häät pitämättä.

Hilma. Mitä te, Korpela, ennustatte?

Ville. Vanhoilla on paljonkin vanhaa. Vai mitä?

Korpela. Kyllä minä sanon niin olevan, hyvät lapset.

Katri. Mikähän näiltäkin keskeyttäisi? Ei minkäänlaisia juoruja kiertele kummankaan takana.

Ville. Eipä luulisi häiden jäävän meiltä pitämättä. Eikö niin, Hilma?

Hilma. Niin on.

Riento. Tarkimmatkin laskelmat joskus pettävät. Niinpä se vanhain ennustuskin voi mennä useinkin sivu maalistaan.

Korpela. Olkoon se jo sinänsä. — Mutta tässä näin pienessä joukossa kysäisen suotta aikojaan: Joko sinulla, Heinämäki, on maakauppa valmis niiden venäläisten kanssa?

Heinämäki. Johan se alkaa olla.

Hilma. Myyttekö maata venäläisille?

Riento. Mihinkä tarkoitukseen? En minä ole kuullutkaan.

Ville. Se on sillä lailla, että ne kävivät täällä aina pyytelemässä ostaaksensa tuota niemen rannikkoa. Aikovat kai sinne jonkun uuden linnoituksen rakentaa.

Hilma (puhkeaa rajusti itkemään). Hyvä Jumala! Nyt se kuitenkin tuli!

Ville (säikähtäen). Mikä tuli, Hilma?

Katri. Mikä sinulle niin äkkiä?

Ville. Tulitko sinä sairaaksi?

Hilma. Antakaa minun olla vähän aikaa.

Riento. Minä kyllä jo näen, mihin Hilmaa on sattunut.

Heinämäki. Eihän suinkaan siinä kaatuessa mitenkään? Naurattihan se silloin.

Katri. Sano, hyvä lapsi, mikä sinulle tuli!

Hilma. Ville, kuulehan, sinä et ole ollut minulle oikein rehellinen.

Korpela. Nyt minäkin näen, minkä iskun Hilma sai. — Miksi en pysynyt edelleenkin vaiti?

Ville. Ethän tarkoita sitä kauppaa?

Hilma. Sitä minä tarkoitan.

Heinämäki (närkästyen). Jää sitä maata vielä sinunkin kynnettäväksesi.

Hilma. Teillekin sitä on ollut liikaa.

Ville. Mutta mitä sinä, hyvä Hilma, siitä sillä lailla rupesit?

Hilma. Joko se kauppa on valmis?

Heinämäki. Jo. Enkä sinun vuoksesi sitä tekemättä jättäisi.

Hilma. Oletko sinäkin, Ville, suostunut siihen kauppaan?

Ville. Yhdessä sitä isän kanssa mietittiin ja päätettiin myydä, kun tarjosivat niin erinomaisen hyvän hinnan.

Hilma (itkien). Sinäkin, Ville, Ville! Minä olen rakastanut sinua miehenä. Olen erehtynyt. Olen rakastanut raukkaa. Miksi et sitä minulle ennen kertonut? (Tulee kyläläisiä.)

Ville. En osannut pitää tarpeellisena semmoista enkä muistanutkaan.

Hilma. Noinko tyynesti sinä puhut siitä?

Ville. Oliko se väärin sinun mielestäsi?

Hilma. Oli. Ja uskon, että kaikkien muidenkin mielestä.

Heinämäki. Etköhän ruvenne liian aikaisin emännöimään?

Ville. Olkaa te, isä, vaiti nyt. — Pidätkö sinä, Hilma, sitä minulle rikoksena?

Hilma. Pidän; ja rikos se on. Maan ja kansan sortajalle ei pidä antaa tuumankaan alaa tästä maasta. Kuitenkin te olette myyneet ison kappaleen linnoitusalueeksi. Te varmensitte sillä paljon sortajan häpeätyötä tässä maassa.

Ville. Voi minua!

Riento. Hilma puhuu oikein.

Toiset paitsi Heinämäet. Oikein, oikein, oikein on!

Heinämäki. Oletteko te sitte kaikki niin kovin perustuslaillisia?

Korpela. Eipä kyllä. Minä olen kansallismielinen, mutta sen vuoksi en möisikään nykyhetkinä kalleintani.

Hilma. En minä tiedä mitään teidän puolueistanne, mutta pidän rikoksena kansaa kohtaan sitä tekoa.

Riento. Se on enemmän kuin puoluekysymykset. Kun käydään taistelua kansan olemassaolosta, täytyy kaikkien puolueitten katkaista sarvensa ja tämänlaisessa tapauksessa hyväksyä Hilman esittämä menettely.

Ville. Enkö minä saa sitä mitenkään anteeksi, Hihna?

Heinämäki. Tehtyä ei saa tekemättömäksi.

Hilma. Pyydätkö sinä anteeksi?

Ville. Pyydän minä, — Hilma.

Hilma. Ajatteleppas vähän: sinulle on kohtalo suonut laajan alan tästä maasta, jota sukupolvet ovat toinen toisensa jälkeen puolustaneet ja suojelleet vieraan sorron alle joutumasta, ja kuitenkin sinä olet suostunut myymään hoidettavaksesi uskotusta osasta kauneimman kappaleen. Voitko arvata, kuinka paljon olet sen maapalan mukana myynyt tätä maata suojanneiden sankarien verta ja luita.

Ville. Hilma, Hilma!

Hilma. Anna minun puhua! Noille esi-isäin haudoille rakentavat sortajat itselleen suojuksia. Häiritsevät vainajien kunniakkaasti ansaittua lepoa. Ja siitä suojuksestaan he levittävät yhä sortoa ympäri seudun, jossa ilman tätä kauppaa eivät olisi jalansijaa saaneet. Sieltä suojuksestaan he, sortajat, ilkkuvat sortamilleen. Ja jokainen heidän toimensa on vain tämän kansan ilkkumista, ja sitä minä en tahdo näin läheltä kuunnella enkä katsella. Sinä, Ville, voit ehkä paremmin elää uusien ystäviesi kanssa.

Ville. Aiotko jättää minut?

Hilma. Minä jätän sinut. Minun täytyy, minä en voi elämälläni tukea sellaista kehnoutta!

Ville. Hilma rakas! Minä rukoilen sinua antamaan anteeksi.

Heinämäki. Älä rukoile kerjäläistä, poika!

Hilma. Minä en voi sitä anteeksi antaa. Ja isäsikin vuoksi se on mahdotonta kaksin kerroin. Hän osoitti juuri mitenkä minua kohdeltaisiin. Minä olen sinua rakastanut minkä ihminen voi rakastaa, mutta meidän teittemme täytyy erota. (Yhä itkee.)

Ville. Rakas Hilma, minä en voi kestää tätä iskua! Tue minua, älä hylkää minua!

Heinämäki. Kuulitko, poika, ei kerjätä kerjäläiseltä.

Mäkelä. Kiitoksia vieraanvaraisuudesta.

Katri. Pitikö sittenkin näin käydä lapseni onnen?

Ville. Auttakaa te, vanhukset, minua!

Mäkelä. En puutu asiaan. Väärin olette tehneet.

Riento. Minun onnitteluni oli heikko. Sen annettuani onni pakeni. (Alkavat siirtyä oveen päin.)

Ville (epätoivoissaan). Jätätkö sinä, Hilma, minut näin pian yksin?

Hilma. Minun täytyy. En voi muuta tehdä. Koeta elää onnellisena ilman minuakin. Olethan sinä rikas.

Ville. Onko se viimeinen sanasi, Hilma?

Hilma. On, Ville. (Ville juoksee sanaakaan sanomatta viereiseen kamariin.)

Mäkelä. On parasta lähteä, koska talo tuli tällä tavalla entistään vieraammaksi.

Katri. En olisi suonut tätä nuorille, mutta kuka tuntee edeltäkäsin kohtalonsa kirjan.

Riento. Jos me kaikki omistaisimme sen lujuuden, jota Hilma on tässä osoittanut, ei minkäänlainen sortaja tätä kansaa voittaisi.

Korpela. Hilma on tänään elvyttänyt meissä kaikissa uuden innon. Minä kiitän sinua. Ja koskaan tämä tekosi ei voi olla sinulle onnettomuudeksi.

Hilma. Ville on ollut ainoa ihailtuni, rakkaani, hänelle ainoalle olisin uskonut elämäni, mutta se mielikuva pettikin. Hän ei ollut se nuorukainen, joksi minä häntä luulin. Kansan kärsimykset unohtaen hän etsi omaa etuansa, ottaen sen halpamaisesti sortajan kädestä liian kalliilla hinnalla.

Heinämäki.. Mitä sinä kopeilet, tyttö? (Kuuluu laukaus viereisestä huoneesta.)

Hilma. Hyvä Jumala! Mitä se… (Heinämäki ponnahtaa seisaallensa, mutta vaipuu hervottomana takaisin penkille, silmät tuijottavina.)

Mäkelä. Menkää, hyvät ihmiset, katsomaan, mitenkä siellä kävi. Eihän vain ampunut itseänsä.

Heinämäki (hypähtää jälleen ylös raivostuneena; sieppaa kirveen ja hyökkää lyömään Hilmaa; miehet joukolla sen estävät). Ulos, kerjäläiset, minun tuvastani, kaikki. Antakaa minun pieksää mäsäksi tuo saatana!

Korpela. Asetu nyt siivolla, taikka panemme sinut nuoriin. (Asettavat ukon penkille istumaan, johon hän jää herpaantuneena, läähättäen.)

Hilma. En minä tätä olisi heille sentään toivonut enkä tahtonut.

Katri. Voi, hyvä Jumala, tätä päivää! Että minun piti tämä kaikki nähdä lapseni tähden! Voi minua poloista!

Hilma. Paljon se tuo tuskaa minullekin, on särkeä minutkin kokonaan, äiti, mutta en minä tätä kaikkea voi ottaa omalletunnolleni. (Mäkelä on käynyt katsomassa Villeä.)

Mäkelä. Hän on ampunut ohimoonsa eikä jäljellä ole henkeä rahtuakaan.

Korpela. Toinen kuolleena, toinen mielipuolena.

Hilma. Minun sulhaseni, minun appeni! Voi, että koskaan häntä itselleni toivoin!

Heinämäki (puhuu houreissaan nyyhkyttäen ja vaikeroiden). Älkää viekö minulta poikaani ja maatani. En minä vielä ole saanut keisarin kultarahaa rintaani. Se tulee kohta. — Kohta tulee. — Muilla ei olekaan. Minä sanoin jo sille herralle, että pojankin pitää saada kultaraha. — Tuokaa pois minun poikani. Ville, tule isäsi luo!

Riento. Mielipuolisuus toi esiin totuuden!

Korpela. Hän poloinen, kurja, on vielä odottanut rahaa rintaansa isänmaansa hinnalla!

Hilma. Ja Villekin! Hänen vaimonaan olisin kuollut häpeästä tai sitte karannut.

Mäkelä. Tämä päivä oli sittenkin tyttärelleni onnen päivä.

Korpela. Oli. Hilma säästyi häpeästä.

Riento. Menkää joku teistä vieraista hakemaan nimismiestä ja lääkäriä. Meidän juhlimisemme on täällä loppunut.

Katri. Eihän vain tässä Hilman syytä ole, herra maisteri?

Riento. Ei, emäntä hyvä! Suomen suojatar on kostanut!