Title: Valekuollut
3-näytöksinen ilveily
Author: Martti Wuori
Release date: August 17, 2025 [eBook #76698]
Language: Finnish
Original publication: Helsinki: Kirjapaino Gutenberg, 1913
Credits: Tapio Riikonen
language: Finnish
3-näytöksinen ilveily
Kirj.
Helsingissä, Kirjapaino Gutenberg Boktryckeri, 1913.
EERO LEHMUS, kirjailija.
ILMARI KALPA, kirjailija.
ARMI KANERVA, kirjailijatar.
VÄINÖ TURPAINEN, arvostelija.
NESTOR NOKKONEN, uutisten kerääjä.
EMMA NEMLANDER, leskirouva.
Tapaus Helsingissä nykyaikaan.
(Eero Lehmuksen vuokrahuone leskirouva Nemlanderin asunnossa. Oikealla leveä ikkunasyvennys kirjoituspöytineen ja kiikkutuolineen. Etualalla samalla puelella leposohva ja tupakkapöytä, perällä kirjakaappi. Vasemmalla ovi rouva Nemlanderin puolelle, keskellä uuni, ja samassa seinässä taempana verhoilla varustettu vuodekomero. Peräseinässä ovi pieneen eteiseen, johon eri sisäänkäytävä portailta. Ovesta vasemmalle välisuojuksen takana pesulaite. Seinillä muutamia tauluja ja pari kuivettunutta laakeriseppelettä nauhoineen).
EERO LEHMUS (Istua, pää vasemman käden varassa, kirjoituspöydän ääressä, lukien sanomalehteä). Murhaavaa! Masennettu kokonaan! (Viskaa hermostuneesti sanomalehden pois, sytyttää paperossin ja ryhtyy kirjoittamaan. Kotvasen mietittyään hän viskaa kynänkin pöydälle.) Ei. Ei suju. (Nousee ylös ja lähtee kävelemään edestakaisin huoneessaan.)
EMMA NEMLANDER (kolkuttaa vasemmalle vievälle ovelle). Saako tulla sisään?
LEHMUS. Sisään, sisään!
EMMA. Huomenta, Eero!
LEHMUS. Huomenta, täti. Mitäs kuuluu?
EMMA. Kiitos. Mitäs itsellesi?
LEHMUS. Vielä häntä kysytte! — Mikäs lasku tuo on kädessänne?
EMMA. Pesusi tuotiin Elfsjön pesulaitoksesta.
LEHMUS. Tuotakoon se tänne sitte!
EMMA. Tyttö ei sano jättävänsä, ellei saa maksua.
LEHMUS. Maksakaa, täti! Tehän olette minun rahastonhoitajani.
EMMA. Mutta, Eero hyvä, minä en voi enää.
LEHMUS. Enkä minäkään. Vieköön tyttö pesun takaisin sitte!
EMMA. Eihän tämä nyt ole laitaa. Juurihan oli uuden näytelmäsi ensi-ilta.
LEHMUS. Jolloin minut tapettiin täydellisesti.
EMMA. Vaan saithan näytelmästäsi kuitenkin tekijäpalkkion?
LEHMUS. Se on jo aikoja sitte syöty.
EMMA. Ja sinä lupasit, kun näytelmäsi oli esitetty, suorittaa minulle vuokravelkasi, jota jo kolmatta kuukautta olen odottanut.
LEHMUS. Odotin prosentteja näytännöistä. Mutta toiveet pettävät, täti kulta, — meitä kirjailijoita varsinkin useimmiten.
EMMA. Ymmärräthän kuitenkin, poikaseni, etten ajan pitkään enää voi olla sinun tyhjän rahastosikaan hoitajana?
LEHMUS. Vaikeatahan se taitaa olla.
EMMA. Sillä eläähän minunkin pitää ja vuokrat maksaa myös.
LEHMUS. Niin, täti kulta, ei tässä nyt ole edessä muu kuin kuolla ruumiillisestikin. Kuolkaamme sitte yhdessä! Sehän on aina helpompi — hyvässä seurassa.
EMMA. Mitä sinä nyt, kultaseni, tuolla lailla leikkiä lasket vakavista asioista? (Perällä soi eteisen kello.)
LEHMUS (menee ja aukaisee oven. Eteisessä.) Terve mieheen!
ILMARI KALPA (tulee). Terve, terve!
LEHMUS (palaten huoneeseen.) Käy sisään!
KALPA (riisuu päällystakkinsa eteiseen). Taisin tulla häiritsemään?
(Astuu sisään.)
LEHMUS. Et ollenkaan. Parahiksi tulit pelastajana. Täti tässä minua on karhuamassa.
EMMA (on aikonut poistua, mutta seisoo vielä huoneessa, käsi oven rivassa). Niin, ehkä herra Kalpa on niin hyvä ja auttaa ystävätään, koska satuitte parahiksi tulemaan?
KALPA (katellen rouva Nemlanderia). Huomenta, täti! Että täti kehtaakin ahdistella köyhiä nuoria miehiä ja näin varhain aamusella!
EMMA. Teitä, herra Kalpa, minä kehtaankin, sillä tehän saitte tuhat markkaa valtion palkintoa viimeisestä romaanistanne.
KALPA. Sillä ei pitkälle pääse. Mutta jos hankitte Eerolle ja minulle valtion eläkkeen, silloin lupaamme maksaa kaikki saatavanne.
LEHMUS. Niin, täti, pankaa parhaat voimanne liikkeelle, niin on elämämme pelastettu.
EMMA. Tuomoiset miehet, kuin te, joutavat siinä tapauksessa pikemmin kuolemaan. Sillä jos te eläkkeen saisitte, niin tuskinpa viitsisitte enää mitään kirjoittaakaan. Nälkä se teitä vielä pakoittaa työtä tekemään. Semmoisia te olette. (Poistuu vasemmalle.)
KALPA. Kuulitko mitä hän sanoi?
LEHMUS. Olikohan siinä vähän tottakin, hänen puheessaan?!
KALPA. Hän taitaa olla filosoofi, tämä sinun tätisi.
LEHMUS. Kuule! Onnistuitkos mitään hankkimaan?
KALPA. Tietysti. Tuossa ne viisisataa, (ottaa lompakostaan rahat ja antaa Lehmukselle) jotka toivoit saavasi.
LEHMUS (kätellen) Oletpas sinä koko kelpo takoja, seppo Ilmari!
KALPA. Katoakin sitte täältä maalle uutta näytelmääsi viimeistelemään, niinkuin halusit!
LEHMUS. Mistäs sinä nämät rahat hommasit?
KALPA. Mitä se sinua liikuttaa? Vai kadehditko vielä hyvää nimeäni?
LEHMUS. Siis vekselillä. No, sama se sitte. — Vaan voinhan nyt jäädä tännekin viimeistelemään.
KALPA. Itsehän valitit mielesi niin masentuneeksi, ettet sanonut kykeneväsi enää mitään aikaan saamaan. Siksipä arvelin, että sinun pitäisi päästä pois täältä vähän haihduttamaan synkkämielisyyttäsi. Ja samalla pääset karhujasikin näkemästä.
EMMA (tulee, tuoden pärekorissa Lehmuksen pesun). Tässä…
KALPA. Tuostakin!
LEHMUS. No, mitä nyt? Tätihän tuo ne sittenkin.
EMMA. Minä nyt vielä tämän viimeisen kerran maksoin Eeron pesun.
LEHMUS. Ihanko totta? Olettepa te kovin kiltti sittenkin, täti. Ihan minun pitää saada pussata teitä. (Halailee Emmaa).
KALPA. Ja minä sitte myös. Yhdyn siihen täydestä sydämestäni. (Halailee
Emmaa toiselta puolen).
EMMA. Menkää matkaanne, senkin roikaleet! (Sysää heidät luotaan).
KALPA. Noin kiittämätön!
EMMA. He! No, ota sitte, Eero, ja korjaa paitasi tästä korista, että tyttö saa sen takaisin!
LEHMUS. Pankaa ne tuonne vuoteelle! Ei minulla nyt ole aikaa, vieraan läsnäollessa, niitä korjata.
EMMA. Vai vielä sekin minun pitää tehdä?! (Ottaa pesun korista ja sijoittaa vuoteelle). Olettepas te kohteliaita, hyvät nuoret herrat!
LEHMUS. Anteeksi nyt, täti, mutta minä olen niin epäkäytännöllinen talouden toimissa.
KALPA. Eikö täti ymmärrä, miksei Eero tahdo antaa koria tädille? Sehän ruotsalaisilla merkitsee rukkasien antamista. Ja Eerohan niin syvästi tätiä rakastaa. (Emmaa taputellen).
EMMA.(joka on sillä välin saanut pesun sijoitetuksi vuoteelle). Menkää jo tiehenne, sanoin minä!
KALPA. Ai, ai, nyt täti taisi suuttua?!
LEHMUS. Ole jo vähemmällä, seppo!
EMMA. Minä tässä parastani koetan…
KALPA. Kuulkaa, Rouva Nemlander, paljonko se Eeron pesulasku teki?
EMMA. Neljä markkaa yhdeksänkymmentä penniä.
KALPA. No, sen minä maksan, koska olette noin herttainen ja kiltti vuokralaistanne kohtaan. Kas tässä! (Ottaa lompakostaan viisimarkkaa). Kymmenen penniä saa jäädä asiatytölle.
EMMA (joka ihmeissään ja hieman epäröiden ottaa Kalvalta setelin). En minä uskonut, että herra Kalpa olisi näin hyväsydäminen.
LEHMUS. Mutta siinä sen näitte nyt.
EMMA. Oikein minun vuorostani pitää saada herra Kalpaa suudella — (Heittää kätensä Kalvan kaulaan ja suutelee häntä). täydestä sydämestäni.
KALPA. Menkää hiiteen, sanon minä! (Sysää Emman luotaan).
LEHMUS. Noin kiittämätön!
KALPA. Ja minä tahdon samalla varoittaa tätiä yhdestä asiasta.
EMMA. Minua? Mistä?
KALPA. Täti ei saa enää karhuta Eeroa vuokrasta, ennenkun hän itse tulee maksamaan.
LEHMUS. Mikä ehkä tapahtuu hyvinkin pian.
KALPA. Lupaakos täti sen?
EMMA. No, jos se niin on, kuin Eero sanoo?…
LEHMUS. On, on.
KALPA. Täti saa nyt mennä jo!
EMMA (leppoisasti). No, no! No, no! (Peräytyy ovelle.) Hyvästi sitte, mokomatkin…!
LEHMUS. Niin, anteeksi nyt, täti! Minä tulen toiste puheellenne asioissamme.
EMMA (pyörähtää ympäri ja poistuu vasemmalle).
LEHMUS. Ihanhan sinä isännöit täällä kuin omassa talossasi. Täti raukan melkein ajoit ulos.
KALPA. Sen se raha tekee. Sinä saat kuitenkin vielä jäädä.
LEHMUS. Vielä?
KALPA. Kunnes minä lähden. Tahdoin ensin kuulla, mitä sanot Turpaisen viimeisestä arvostelusta.
LEHMUS Sen juuri tässä äsken luin. — Sika!
KALPA. Kuin aina. Ilman edesvastuun tunnetta kokonaan, se mies.
LEHMUS. "Täytyy olla olemassa sellaisiakin lurjuksia."
KALPA. Tuo alkaa jo olla liikaa suvaitsevaisuutta meikäläisiä arvostelijoita kohtaan. Kun toinen valheella ja parjauksella, ilman minkäänlaisia todisteita, riistää toiselta kunnian ja maineen…
LEHMUS. Ja leivän.
KALPA. Niin siitä jo haastettaisiin kaksintaisteluun muualla maailmassa.
LEHMUS. Vaan ei meillä.
KALPA. Siinä olisi kuitenkin saatava aikaan muutos meilläkin.
LEHMUS. Millä keinoin? Vastalauseilla ei asia parane eikä oikeudessa, lauman silmissä maine puhdistu. Se on parjaustahra, joka ainoastaan aikaa myöten voi kulua pois. Ei auta muu kuin kuolla tahi ampua parjaaja kuoliaaksi.
KALPA. Ja sitte kirjailla Tuonentuvilla tahi tiilenpäitä lukiessa.
LEHMUS. Ainakaan ei tarvitsisi kummassakaan paikassa vuokrasta eikä ruumiin ravinnosta huolehtia. (Eteisen kello soi.)
KALPA. Joko taaskin karhu on luoksesi tulossa? Älä aukaise! Sano, ettet ole kotona!
LEHMUS (menee eteiseen). Kuka siellä.
ARMI KANERVA (ulkoa.) Ole huoleti! Minä se olen.
LEHMUS (huoneeseen päin). Se onkin Armi. (Aukaisee oven.)
KALPA (syrjään). Mielitietty! Tulee myötätuntoaan osoittamaan, hänkin.
ARMI (eteisessä). Häiritsenkö?
LEHMUS. Käy sisään vain! Ei täällä ole muita kuin Ilmari.
KALPA. Joka lähtee kohta pois.
ARMI (joka on riisunut päällysvaatteensa, tulee sisään ja tervehtii). Minun puolestani on hauskempi, jos ette pidä kiirettä, ellei siihen muuten pakkoa ole.
LEHMUS. Vapailla hengen lapsilla ei ole mitään pakkoa. — Sijoitelkaa tomumajojanne, ellette seisoa suvaitse!
KALPA. Siinä tapauksessa saanen suitsuttaa hiukan pyhää savuakin teille, neiti Kanerva? (Ottaa paperossin tupakkapöydältä.)
ARMI. Tehkää niin hyvin, herra Kalpa, koska minua niin jumaloitte! — Ja minä käyn tähän (istuutuu rentonaan leposohvalle) kuuntelemaan mielipiteitänne. Kuka haluaa ensin lausua ajatuksensa?
LEHMUS (ottaa tuolin, johon käy ratsain istumaan). Niistäkö hengen valtakunnan teloittajista, Jumalan armosta, kirjallisuuden vainion rikkaruohojen kitkijöistä?
ARMI. Juuri niistä… henkisesti köyhistä…
KALPA. Ja usein henkisen konkurssin tehneistä kirjailija-aluista.
LEHMUS. Hyvät ystävät, tiedättekös mitä?
ARMI ja KALPA (yht'aikaa.) No? No?
LEHMUS. Minäkin ai'on nyt ruveta arvostelijaksi.
KALPA. Niin surkeaan tilaan en luullut sinun vielä joutuneen, Eero
Lehmus.
ARMI. Pelkään, Eero, kuitenkin, että sinut hyvin vähällä riemulla otettaisiin vastaan siihen seurakuntaan. Tuskinpa mikään sanomalehti sinusta huolisikaan palstantäyttäjäksi — ei edes senttimetripalkalla.
LEHMUS. Millä perustelet tuomiosi?
ARMI. Et ole tarpeeksi häikäilemätön väärinkäyttääksesi julkista sanaa pyövelin piiluna.
KALPA. Etkä osaa mahtailla tiedoillasi uhrisi kustannuksella.
ARMI. Et osaa filosofoida hänen mitättömyydestään oman suuruutesi rinnalla niin hämärästi, ettei kukaan lukija sitä ymmärrä.
KALPA. Etkä osaa panna arvosteluusi tarpeeksi omiasi.
ARMI. Et osaa ivan nuolilla ampua uhriasi kuoliaaksi.
KALPA. Sanalla sanoen: sinulla ei ole kynsiä.
ARMI. Eikä hampaita.
KALPA. Eikä sarvia.
ARMI. Ja niin edespäin.
LEHMUS. Joka oli todistettava.
ARMI. Ja on todistettu juuri niillä arvosteluilla, jotka viimeistä teostasi ovat kohdanneet. Eihän tuo Turpaisraukka selostele edes rehellisesti kappaleesi sisällystä. Ja pitäisihän ainakin se tehdä. Niin yli- ja kevytmielistä arvostelua en muista koskaan lukeneenikaan.
LEHMUS. Ja kuitenkin saa se mies vielä käydä vapaana kaduilla.
KALPA. Entäs H.H. sitte. Hänhän puhuu asioista, joita näytelmässäsi ei ollenkaan ollutkaan. Melkein voisi vannoa, ettei hän itse ole ollut sitä katsomassa. Ei ole vähääkään viitsinyt syventyä kappaleesesi. Vai eikö ole ymmärtänyt? Vai onko se tahallista, persoonallista, puolueellista?
LEHMUS. Kaikkihan on mahdollista tässä maassa.
ARMI. Ja suurien perässä juoksevat sitte pienet täällä ja pitkin maaseutua, haukkuen samaan äänilajiin.
LEHMUS. Tuo muistuttaa vähän sitä, että kun joku koira alkaa kadulla haukkua, niin lähtee porteista juoksemaan liuta muitakin koiria, jotka haukkuvat vain haukkuakseen tietämättä itse mille.
KALPA. Juuri niin. Mutta semmoinen arvostelu vaikuttaa "laumaan", jolla itsellään ei ole arvostelukykyä.
ARMI. Harva on, joka itse viitsii muodostaa mielipiteensä.
LEHMUS. Ja vielä harvempi uskaltaa lausua julki eroavan mielipiteensä.
KALPA. Siksipä moni jo sanoo ei enää viitsivänsä arvosteluja lukeakaan.
ARMI. Ja on vihdoin ostamatta kirjallisuuttakin.
LEHMUS. Ja loppujen lopuksi on kirjallisuutemme vaipuva mitä viheliäisimpään alennuksen tilaan. Aamen. (Kaikki ovat vaiti ja tuijottavat synkkinä eteensä.)
ARMI (hetkisen äänettömyyden jälkeen). No, miksi olette vaiti?
KALPA (nousee). Minä lähden pois.
LEHMUS. Niin. Kyllä se asia on auttamattomasti hukassa.
ARMI. Teillä siis ei ole mitään neuvoa?
KALPA. Ei minulla. Kysykää arvostelijoilta, niin ehkä saatte jonkun neuvon.
ARMI. Heiltäkö? Joista juuri olemme sanoneet, että ovat järjettömiä elukoita.
LEHMUS. Heidän neuvonsa tietysti on hyvin yksinkertainen. Sanovat: kirjoittakaa paremmin, niin saatte paremmat arvostelut!
KALPA. Johon me voimme tokaista vastaan: kirjoittakaa te ja näyttäkää, miten on hyvin kirjoitettava!
LEHMUS. Johon he tietysti sanovat: me emme yritäkkään olla kirjailijoita. Se ei siis ole meidän asiamme.
ARMI. Osoittakoot sitte siivoissa arvosteluissa, miten heidän mielestään olisi kirjoitettava. Opastaa kai on oikean arvostelun tehtävä eikä mikään muu. Mutta siihenpä tarvitaan pystyviä miehiä. Nuoret, tyhjänpäiväiset tuulenpieksijät siihen eivät kelpaa.
KALPA. Siinä se mätäpaise onkin. "Something is rotten", sanoi jo
Hamlet-vainaja.
LEHMUS. Jonka jo olemme kauan tietäneet, niinkuin senkin, ettei siitä päästä yli eikä ympäri.
KALPA. Ja siksi minä nyt taas lähden. (Eteisen kello soi.) Kukas nyt?
LEHMUS. Katsokaamme! (Menee ja aukaisee eteisen oven.)
NESTOR NOKKONEN (astuu eteiseen). Nimeni on Nokkonen.
LEHMUS. Lehmus. (Kättely.)
NOKKONEN. Olettekos, herra kirjailija, puhuteltavissa?
LEHMUS. Niinkuin näette. Käykää sisään vain!
NOKKONEN. Minä tarkoitan: kahden kesken.
KALPA. Minä poistun. Olin juuri lähdössä.
ARMI. Ja minä siksi aikaa voin mennä rouva Nemlanderin luo.
LEHMUS (Armille ja Kalvalle). Minä pyydän: jääkää! (Nokkoselle.) Minä tahdon ensin tietää, mistä on kysymys. Minulla ei ole mitään salaisuuksia, joista ette voisi puhua ystävieni läsnäollessa.
NOKKONEN. Jos sallitte, riisun päällystakkini?
LEHMUS. Sanoinhan: käykää sisään vain. Se tarkoitti siis, että riisutte päältänne niin paljon kuin luulette voivanne.
NOKKONEN (riisuttuaan päällysvaatteensa astuu huoneeseen). Olen "Uuden ajan" toimituksessa uutisten kerääjänä.
LEHMUS. Luulen tietäväni sen ja nähneeni teidät (Esittää.) Neiti
Kanerva, herra Kalpa. (Tervehdys.) Tehkää hyvin. (Tarjoo istuinta.)
NOKKONEN (käymättä istumaan). Kiitän. — Minulla on puolestani toimitettava luonanne, herra Lehmus, asia, jota varten pyytäisin saada kutsua sisään myöskin ne kaksi vierasta miestä, jotka tulivat mukanani ja ovat tuolla ulkona portailla.
LEHMUS. Olen aivan ymmällä. En käsitä yhtään mitään. Selittäkäähän ensin vähän tarkemmin!
KALPA (Lehmukselle). Mitä hittoa! Oletko sinä, miesparka, varkaissa käynyt?
ARMI. Tuntuu ihan kuin kunnianloukkausjuttu olisi tulossa.
LEHMUS (Nokkoselle). Niin. Suu puhtaaksi! Kenen puolesta puhutte, jos saan luvan kysyä?
NOKKONEN. Olen tullut "Uuden Ajan" teatteriarvostelijan, Maisteri Väinö
Turpaisen puolesta.
LEHMUS, ARMI ja KALPA (purskahtavat yht'äkkiä sydämelliseen nauruun).
NOKKONEN (nolona). Minä pyydän, minä pyydän! Saanko minä kutsua vieraat miehet sisään?
LEHMUS (nauraen). Ette saa vielä.
KALPA (samoin). Ei, mutta tämähän on mainiota.
ARMI (samoin) Alkaa kuulostaa kovin hauskalta, todellakin.
LEHMUS. Istukaahan toki, herra Nokkonen!
NOKKONEN. Pyydän ensin saada sanoa, että Neiti Kanerva on oikeassa. Maisteri Turpainen katsoo, että kirjailija Lehmus on loukannut hänen kunniaansa ja — —
LEHMUS, KALPA ja ARMI (purskahtavat jälleen, kovaan pitkään nauruun).
LEHMUS. Minä?! — Turpaisen kunniata?
ARMI (Lehmukselle). Kaksintaisteluko, todellakin? Toivotan onnea, Eero!
KALPA (taputtaen Lehmusta olkapäälle). Cherchez la femme! Cherchez la femme! (Nokkoselle.) Rakkauden pohjalla, tietysti, eikö niin?
NOKKONEN (joka naurusta yhä enemmän on nolostunut ja kääntynyt jo ikäänkuin pois lähteäkseen vihastuu, mutta hillitsee itseään). Minä pyydän vieläkin, että vieraat miehet saavat tulla sisään.
LEHMUS. Asia siis on aivan vakava?
NOKKONEN. Minua kummastuttaa, että te, herra kirjailija — —
LEHMUS. Anteeksi! Siinä tapauksessa pyydän minä teitä puhumaan minun vieraitten miesteni, herra Kalvan ja Neiti — —
KALPA. Minä kyllä olen vieras mies.
LEHMUS. Olen sen verran lakijuristi, että tiedän Neiti Kanervankin kelpaavan vieraaksi mieheksi, vaikka hän suffragetti onkin.
ARMI (naurusuin.) Kyllä, kyllä.
NOKKONEN. Minulla ei ole valtuutta — muitten läsnäollessa —
LEHMUS. Mutta minun vieraitten miesteni läsnäollessa teidän nyt on velvollisuus puhua suunne puhtaaksi.
NOKKONEN. Velvollisuuteni siinä tapauksessa on poistua. (Aikoo mennä).
LEHMUS. Herra Nokkonen, minä pyydän.
KALPA. Älkää hiidessä menkö! Lystihän loppuu kesken.
ARMI. Odottakaahan! Me poistumme sitte. Minä ainakin.
NOKKONEN (jääden). Jos suvaitsette.
ARMI. Tulkaa tekin herra Kalpa! Menkäämme siksi aikaa rouva Nemlanderin puolelle!
KALPA. Mitäs arvelet, Eero menemmekö?
LEHMUS (puolikovaa Armille ja Kalvalle). Menkää! Kyllä minä hänen kanssaan yksinkin toimeen tulen. (Tekee käsillään semmoisia eleitä ikäänkuin hän aikoisi nyrkkivoimalla ajaa Nokkosen pellolle.) Parasta onkin, että se tapahtuu ilman vieraita miehiä.
ARMI. Hyvä, hyvä.
KALPA (taputtaen jälleen Lehmusta olkapäälle; leikillisesti). Ai, ai! Kyllä sinä oletkin ollut pahoissa pauloissa, kun et ilkiä enää ihmisten ja ystäviesi kuullen asioitasi selvitellä.
LEHMUS. Jaa, jaa! Kaikkeen sitä joutuu tässä matoisessa maailmassa.
ARMI ja KALPA (poistuvat nauraen vasemmalle).
LEHMUS. Siis?…
NOKKONEN. Siis saanen nyt pyytää vieraat miehet sisään?
LEHMUS. Kuulkaa, herra Nokkonen, sanokaa minulle ensin: onko se herra arvostelija, jonka puolesta olette luokseni tullut, ihan, tuota, kuinka minä sanoisin… (tekee sormillaan otsansa kohdalla liikkeitä ikäänkuin osoittaakseen, ettei tarkoitettu henkilö ole aivan täysijärkinen).
NOKKONEN. En ymmärrä oikein, mitä tarkoitatte?
LEHMUS. Minä kysyn sitte: tehän sanoitte, että minä muka olisin loukannut sen miehen kunniata?
NOKKONEN. Niin hän väittää.
LEHMUS. Ja millä perusteilla, sallikaa kysyäni?
NOKKONEN. Teidän omille sanoillenne olen juuri tullut saamaan vahvistusta todistajain läsnä ollessa.
LEHMUS. Minun sanoilleni?
NOKKONEN. Maisteri Turpainen väittää teidän eräälle henkilölle, jonka olette kadulla tavanneet, sanoneen hänen, nimittäin Maisteri Turpaisen, "Uudessa Ajassa" epärehellisesti arvostelleen teidän viimeistä näytelmäänne.
LEHMUS. Aa! Nyt minä ymmärrän. Kysymys on siis eräästä lyhyestä sananvaihdosta, joka minulla sivumennen oli Kirjailija Jorma Heinäsuon kanssa toissa päivänä Aleksanterinkadulla.
NOKKONEN. Saanko minä ehkä nyt vierasten miesteni läsnäollessa kuulla teidän myöntävän tuon väitteenne oikeaksi, jotta asia voidaan jättää joko sovinto-oikeuden kautta tahi jollakin muulla lailla ratkaistavaksi?
LEHMUS. Ette, sanon minä.
NOKKONEN. Mitä sillä tarkoitatte?
LEHMUS. Etten minä myönnä noita sanoja oikeiksi. Jorma on väärin tulkinnut sanani.
NOKKONEN. Te siis kiellätte mitään sellaista sanoneenne? Saanko sen kuulla vierasten miesten läsnäollessa.
LEHMUS. Ette sitäkään. Sillä minä en tahdo olla missään tekemisissä herra Turpaisen, en hänen lähettinsä enkä hänen vierasten miestensä kanssa.
NOKKONEN. Onhan tuo selvää kieltä kyllä. (Tekee lähtöä).
LEHMUS. Se olikin tarkoitus. Sillä väkevämpiä keinoja minun tässä tapauksessa ei tarvinne käyttää?
NOKKONEN. Ooho! Vieläkö uhkaus minulle?
LEHMUS. Ymmärtäkää kuinka tahdotte! Sillä tämä on jo liikaa. Ja sanokaa terveiset herra Turpaiselle, että hän, päinvastoin, on minulta riistänyt kunnian ja maineen, enkä minä hänen kunniaansa loukannut.
NOKKONEN. Johon voin siis lisätä teidän väittävän kirjailija Heinäsuon levittäneen teistä väärän huhun.
LEHMUS. Ette. Omianne ette saa siihen mitään panna. Minä sanoin Jorma Heinäsuolle että "Uuden Ajan" arvostelija Väinö Turpainen on kevytmielisesti selostanut ja ylimielisesti arvostellut viimeistä näytelmääni, vaan että hän sen olisi tehnyt mala fide, sitä en ole sanonut, ja siinä on ero, jopa suurikin. Sat sapienti! Ne sanat voitte levittää vaikka koko maailmalle. Ja nyt saatte mennä!
NOKKONEN. Te siis ajatte minut suoraan ulos ottamatta vastaan vieraita miehiä, joiden kanssa olen luoksenne tullut selvitystä saamaan?
LEHMUS. Minun mielestäni olisi Turpainen itse voinut tulla tuosta kunnianloukkausjutusta kanssani puhumaan, niin olisimme saanet nähdä toinen toisemme silmästä silmään ja puhua toisillemme suut puhtaiksi eikä lähettää parlamenttääriä ilvettä pitämään.
NOKKONEN. Onko minun siis ilmoitettava hänelle, että teidän toivomuksenne ja ehkä aikeenne on saada puhutella häntä itseään?
LEHMUS. Ei. Sanoinhan teille jo…
NOKKONEN. Minä luulen siis, ettei asia tähän näin vain pääty.
LEHMUS. Luulkaa, mitä tahdotte!
NOKKONEN (kumartaa kohteliaasti). Hyvästi! (Menee eteiseen ja pukeutua).
LEHMUS (hänen jälkeensä). Minä puolestani luulen, että herra Turpaisella nyt ainakin on sen verran järkeä, että hän tietää, mitä hänen ei ole tehtävä, jos hän on oikeasta kunniakäsitteestä selvillä.
NOKKONEN (joka sillä välin on pukenut päällystakin ylleen, kumartaa vielä kerran eteisessä, sanoen kohteliaasti) Hyvästi!
LEHMUS (lyhyesti, kuivasti). Hyvästi!
NOKKONEN (Menee ulos).
LEHMUS (Kävelee muutaman kerran hermostuneesti huoneessa edestakaisin).
Kaikkia sitä pitää maailmassa kuullakin. Kaikkia sitä pitää kuullakin.
(Purskahtaa sitten nauramaan). Hah-hah-hah-hah!
KALPA (Kurkistaa ovesta oikealta). Joko se on tapahtunut?
LEHMUS. Tulkaa sisään vain!
KALPA ja ARMI (tulevat).
ARMI. Sehän kävi niin siivosti, ettei kuultu yhtään mitään kolinaa.
LEHMUS. Mikä niin?
KALPA. Se pellolle ajaminen.
ARMI. Niin.
LEHMUS. Te olette kuunnelleet?
KALPA. Tietysti. Pitihän meidän olla varalla sinua auttamassa, jos olisit apua tarvinnut.
LEHMUS. Mitäs nyt sanotte?
KALPA. Minä en mitään. Olen mykkä.
ARMI. Ihmettelen vain tämän maailman menoa.
LEHMUS. Sen ääretöntä nurinkurisuutta. Eikö niin? Onkos koskaan kummempia kuultu, kuin tämä kunnianloukkausjuttu?
KALPA. Mutta mitäs itse nyt aiot tehdä?
ARMI. Niin. Sillä ei Turpainen sitä siihen jätä.
LEHMUS (hiukan mietittyään). Aion — kuolla.
KALPA. Häh?!
ARMI. Valekuoleman, tietysti. Lähtemällä pois maalle, niinkuin olet tahtonut, hermojasi lepuuttamaan ja jos jaksat, uutta näytelmääsi jatkamaan.
LEHMUS (iloisesti). Kuuleppas, Armi, sinäpä annoit minulle todellakin oivan ajatuksen. Mitäs jos minä todenperään ottaisin ja kuolisin? Olisin valekuollut olevinani?
KALPA. Ai, saamari! Se on oiva kepponen.
ARMI. "Elävä ruumis" à La Tolstoi.
LEHMUS. Lähden pois ihmisiä pakoon, tapan itseni ja saan sanomista lukea, mitä jälkimaailma ja arvostelijat varsinkin minusta sitte sanovat.
KALPA. Että olit pelkuri, sen Turpainen tietenkin tulee ihan ensimäiseksi sanomaan sen asian jälkeen, jossa vast'ikään olemme vieraina miehinä olleet.
ARMI. Se voi päinvastoin olla traagillinen syy Eeron kuolemaan. Tuommoinen ihmisettömyyshän syvästi koskee tuntehikkaaseen runoilijaluonteeseen.
LEHMUS. Luuletko ehkä, että Turpainen siitä saa omantunnonvaivoja?
ARMI. Mahdollisesti hän kirjoittaa sinusta kauniinpuoleisen nekroloogin.
LEHMUS. Hyvähän se olisi sekin; osoittaisihan se hänessä kääntymystä parempaan päin.
KALPA. Hirteen hän ei ainakaan mene sinun kuolemasi tähden, siitä saat olla varma.
ARMI. Mutta varoitukseksi ja ojennukseksi se kenties voi olla hänelle ja kumppaneille. Ehkäpä aletaan meitä paremmin ymmärtää ja kohdella, kun yksi kuolee puolestamme.
KALPA. Jos todellakin aika vaatii uhria, niin puhkaise tuo mätäpaise!
Ehkä alkaa sitte tässä maassa uusi aera.
LEHMUS. Se on päätetty. Minä kuolen.
KALPA. Kuten näet, emme me, sinun virkaveljesi, itke sinua lainkaan.
ARMI. Minä kyllä lasken kolmen markan seppeleen haudallesi.
LEHMUS. Ne minä kiellän, kuten kaikki suuret miehet ainakin. Mutta hautapatsaan saatte kymmenen vuoden perästä juhlallisesti pystyttää tomulleni.
KALPA Ja mitä siihen on kirjoitettava?
LEHMUS. "Vihattu, vainottu."
ARMI. Eläessään, niin, mutta paremmin ymmärretty kuoltuaan.
LEHMUS. Kukaan ei ole profeetta omalla maallaan. Joka tapauksessa kiitos myötätunnostasi, Armi!
KALPA. Tässä taitaa alkaa hellät jäähyväiset, niin että minun lopultakin täytyy lähteä.
LEHMUS. Yksi sana vielä! Voinko teidän vaitioloonne luottaa?
ARMI ja KALPA (nostaen oikeat kätensä). Pyhästi lupaamme ja vannomme.
LEHMUS. No, niin! Olen kohta valmis matkalle — Tuonen tuville. Pesuni sain juuri. Vaatteet ja käsikirjoitukseni ynnä muut vehkeet paiskaan tuota pikaa matkalaukkuuni. Ja ensi junassa katoan Helsingistä.
KALPA. Joko minä saan alkaa laulaa "Tuonen viita, rauhan viita"?
LEHMUS. Älä laske leikkiä, Ilmari! Tämä on vakava hetki. Näetsen, että kaikki hyvin onnistuisi.
ARMI (hellästi). Kirjoitathan ainakin, minne pysähdyt lopullisesti asumaan?
LEHMUS (samaan sävyyn). Tietysti. Ole huoleti!
KALPA (syrjään). Se on sittenkin vähän kamala, tuo eron hetki, kahdelle lempivälle sydämelle.
LEHMUS. Ensi työkseni minun täytyy maksaa täti Nemlanderille yhden kuukauden vuokra, ettei hän ainakaan ole huolissaan minusta.
KALPA (ojentaa kätensä). No hyvästi nyt sitte ja terveisiä kaikille, jotka ovat ennen meitä sinne mennet.
LEHMUS (halaillen Ilmaria). Hyvästi, seppo Ilmari! Kiitos rahoista! Ja jos tarvitsen lisää, niin toivon, että niitä hankit yhtä auliisti kuin tähänkin saakka.
KALPA. Koeta nyt kuitenkin olla säästäväinen äläkä juo liian paljon, vaikka siellä hiukan kuuma tulisikin!
LEHMUS. Sano sinä parhaat terveiseni ystävilleni ja vihamiehilleni, lukijoilleni ja arvostelijoilleni, koko teatteriyleisölle, joka on kappaleitani katsoessa joko itkenyt tahi nauranut, käsiään paukutellut tahi selkäni takana panetellut minua, kaikille ruokarouville, joiden luona olen asunut, Osmolalle, Ekbergin kahvilalle, josta minulta on kaksi paria kalossia viety, Kansallis-Pankille ja muille saamamiehilleni, suutari Ahoselle, joka paikkasi saappaani viimeisen kerran, ja räätäli Kettuselle, jolle housuni jäivät korjattaviksi j.n.e., kaikille, kaikille, koko maailmalle, joka iloita mahtakoon edelleenkin niinkuin se on tehnyt tähän saakka! Amen!
KALPA. Kiitos jäähyväispuheestasi. Se oli tosin hieman pitkä, mutta liikuttava. (Puristaa Lehmuksen kättä.) Näkemiin siis — toisessa maailmassa!
LEHMUS. Se on ainakin varma, että siellä kerran tapaamme toisemme kaikki.
KALPA (ojentaen kättä Armille). Näkemiin, Neiti Kanerva!
ARMI. Toivottavasti vielä tällä puolen Tuonelan jokea?
KALPA (vakuuttavasti). Kyllä. Minä tulen ankarasti pitämän teitä silmällä, että pysytte uskollisena Eerolle vielä hänen kuolemansakin jälkeen.
LEHMUS. Niin, seppo, ole hyvä ja käy vähän Armia tervehtimässä, jos joudat!
KALPA. Jos suvaitsette? Albertinkatu… mikäs se olikaan taas?
ARMI. Minä aionkin muuttaa tänne Eeron huoneeseen. (Lehmukselle). Eihän sinulla ole mitään sitä vastaan?
LEHMUS. Päinvastoin. Sehän sopii mainiosti.
ARMI. Olen jo kauan ollut tyytymätön asuntooni siellä. Niin että tervetuloa vain tänne, herra Kalpa!
KALPA (paatoksella). Oi, täällä, näiden rakkaiden seinien sisällähän meidän tulee niin hauska yhdessä muistella rakasta vainajata. (Puristaen Armin kättä). Kiitos kiitos, minä käyn täällä hyvin usein ja niin mielelläni, niin kovin mielelläni. (Lehmukselle). Vielä kerran kätesi, Eero!
LEHMUS (katellen). No, mene jo! Hyvästi!
KALPA. Aa! Minä tunnen jo, että alat kylmetä, kätesi on kuin jää. Melkein jo ruumiin haju pistää nokkaani. (Peräytyy, kauhun ilme kasvoissa, eteiseen ja poistuu).
ARMI ja LEHMUS (huiskuttavat nauraen hänelle käsiään jäähyväiseksi).
Hyvästi, hyvästi!
LEHMUS. Minä luulen todellakin, että tästä tulee peevelin hauska juttu.
ARMI. Oikea huvinäytelmän aihe. Ajattelepas sitä siellä maalla, ehkä saat kokoon oikean kassakappaleen.
LEHMUS. Aihehan on sinun keksimäsi. Sinun pitää siis olla yhteistyössä kanssani edelleenkin.
ARMI. Tietysti. Minä johdan toimintaa täällä, sinä siellä. Teemme työtä kukin tahollamme ja olemme kuitenkin yhteistyössä. Siten valmistamme omankodin perustamiskassan.
LEHMUS (taputtaen Armia molemmin käsin poskille). Aa! Vai sitä se kassakappale tiesikin? Kuuleppas, Armi, sinä olet oikein nerokas kirjailijatar. Sinun pitää saada kunniadiploomi, koska varat eivät riitä rahapalkinnoksi. (Suutelee Armia). Kas tuossa!
ARMI (väistellen). Nenän päähän! Hyi, sinua! (Pyyhkien nenäänsä).
LEHMUS. Miksikäs painoit kasvojasi alaspäin? — Muutenhan nenä on ihmiskasvojen korkein ennätys. Ja minä rakastan ylänköjä, huippuja, niinkuin tiedät, joista ihmishenki voi vapaasti liidellä yli maailman alhaisuuden.
ARMI. Runoilija! Missä on matkalaukkusi? Minä autan sinua matkalle.
LEHMUS. Loiskis! Minä kyllä laitan sen itse. Nyt käyn pikimältäni täti
Nemlanderin luona.
ARMI. Mutta älä hiisku hänelle mitään vielä siitä, että minä muutan tänne!
LEHMUS. Johan nyt! Minä lunnollisesti katoan täältä kenenkään aavistamatta. Polta paperossi sillä aikaa! (Menee vasemmalle).
ARMI (vetää oven hänen jälkeensä kiinni ja aikoo mennä kirjoituspöydän luo. Samassa soi eteisen kello. Miettii hetken, mennäkö aukaisemaan, ja juoksee sitte eteiseen avaamaan).
VÄINÖ TURPAINEN (ilmestyy eteiseen). Vai niin! Pyydän anteeksi! Eikö herra Lehmus ole tavattavissa?
ARMI. Ei ole.
TURPAINEN. Mutta hän lienee kuitenkin kotona? Ainakin kuuluu hän vielä äsken olleen kotona.
ARMI. Sopii katsoa huoneeseen.
TURPAINEN (astuu askeleen huoneeseen ja katsoo ympärilleen).
ARMI. Niinkuin näkyy, olen täällä vain minä.
TURPAINEN. Ja myöskin minä.
ARMI. Tuon röyhkeyden tunnen kyllä ennestään. Ja kuitenkin toi kai toimittaja Nokkonen jo Lehmuksen vastauksen?
TURPAINEN. Mutta minä tulin sittenkin, sillä minulla oli syytä otaksua, että se oli toisen henkilön innoittama.
ARMI. Mikä kuitenkin on suuri erehdys.
TURPAINEN. Kuulin, ketä oli täällä, ja siitä tein johtopäätökseni.
ARMI. Parasta on olla tekemättä mitään johtopäätöksiä.
TURPAINEN. Minä huomaan, että puheemme käy aivan personattomasti ja että vältetään kaikkia nimiä.
ARMI. Niitä on jo kauan vältetty ja syystä.
TURPAINEN. Ja kuitenkin olemme ennen olleet koko joukon likempänä toisiamme.
ARMI. Onko siis viittaus tuohon jonkinlainen avain koko tähän juttuun? Siinä tapauksessa olisi ollut parempi välttää myöskin personallista kohtausta kanssani ja jättää kokonaan käynti täällä.
TURPAINEN. Syy käyntiini ei ole kuitenkaan enää mikään salaisuus.
Minulla lienee toki oikeus puolustaa kunniatani?
ARMI (nauraa pilkallisesti). Tämä on todellakin jo kovin naurettavaa. Minä ymmärrän mainiosti, miksi tällä lailla sekä sanoin että teoin olette käynyt Eero Lehmuksen kimppuun. Mutta kaikki tuo on liian halpamaista. Minä en ole koskaan ollut millään lailla sidottu teihin. Ja että ystävyyteni Eero Lehmuksen kanssa on vienyt teitä, arvostelijana ja julkisen sanan palvelijana suorastaan kostoon, se on… se on — en tiedä mitä sanoa — enemmän kuin inhoittavaa. Hyi! Menkää tiehenne!
TURPAINEN. Kyllä, minä menen. Mutta minä tulen takaisin… ja jo huomenna. Sillä minä tahdon tavata vain herra Lehmusta. Hänen tähtensä tulinkin tänne enkä kenenkään muun. Hyvästi! (Poistuu).
ARMI. Hyvästi! Hyvästi! Menkää! Menkää! (Riennättää Turpaisen ulos ja sulkee oven hänen jälkeensä). Oo! Onpas nämä oloja tässä meidän rakkaassa Suomenmaassamme! Personallista, puolueellista kaikki, kaikki! Kateutta, kostoa, panettelua, parjausta, vihaa, vainoa vain, — hyi, kuinka inhoittavaa! Suoruus, rehellisyys, puhtaus, — niin hengen kuin ruumiin, — kaikki on mennyttä, kuin pois pyyhitty hyveiden joukosta! Riekaleissa vain rehentelee kansamme henki ulkonaisen rikkinäisyytensä ohessa. (Heittäytyy istumaan kirjoituspöydän ääreen, pää käsien nojassa).
LEHMUS (tulee vasemmalta). Kas niin! Nyt sekin asia on selvä. — No?
Mitäs sinä niin olet siihen mietteihisi vajonnut?
ARMI (heittäen päätään taaksepäin). Ah! En tiedä pitääkö itkeä vai nauraa?
LEHMUS. Nauraa, tietysti. Maailmassa pitää kaikelle nauraa, kaikkein surullisimmallekin, niin on helppo elää, ainakin helpompi. — Mutta mitäs oikeastaan on tapahtunut? Siitäkö olet pahoillasi, etten sallinut sinun taannoin matkalaukkuani valmistaa?
ARMI. Minun pitäisi sinulle, Eero, ehkä tehdä pieni tunnustus ennenkuin lähdet.
LEHMUS. Ja se on?
ARMI. En tiedä oikeastaan, mikä olisi parempi, puhuako vai olla vaiti.
LEHMUS. Sano suoraan vain, kuinka paljon tarvitset. Minä annan niin paljon kuin liikenee. Ja jos pitää, niin pyydän tädiltä takaisin, minkä hänelle juuri vein.
ARMI. Äsh! Joutavia!
LEHMUS. Tuo sinun maailmantuskasi on kiusoittava. Jos olet synnytyspoltteissa, niin pane runosi paperille läsnäolostani vähääkään välittämättä!
ARMI. No, niin, minä puhun sittenkin.
LEHMUS. Tulee kai jotakin kauheata?
ARMI (nousee). Tule tähän leposohvalle viereeni istumaan! (vetää
Lehmusta kädestä viereensä).
LEHMUS (yhä edelleen leikkisästi). Ihan sinä, Armi, pelotat minua.
(Istuutuu.)
ARMI. Minä tahdoin sanoa sinulle, että minä oikeastaan olen syypää tuohon juttuusi Turpaisen kanssa.
LEHMUS (peräytyy). Sinä? Millä lailla?
ARMI. Näetkös, vuosi sitte, kesällä me tutustuimme toisiimme
Punkaharjulla.
LEHMUS (mielenkiinnolla). Alku on lupaava. — Ja rakastuitte toisiinne?
ARMI. Minun puoleltani ei mitään semmoista ollut, sen tunnen nyt.
LEHMUS. Kunko olet minuun rakastunut?
ARMI. Älä viitsi! Odotahan nyt!
LEHMUS. Mutta silloin sitä semmoista kuitenkin oli — hänen puoleltaan, niinkö?
ARMI. Otaksun, — koska hän minua kosi.
LEHMUS. Mutta sai rukkaset?
ARMI. Muuta hän ei voinutkaan saada.
LEHMUS. Miesparka! En olisi tahtonut olla hänen sijassaan.
ARMI. Ja siitä tietysti johtuu! tuo hänen kiukkunsa meitä ja kirjallista tointamme kohtaan.
LEHMUS. No, nyt minä olen selvillä! Mustasukkaisuutta, kateutta, kostoa, — kun me olemme löytäneet toisemme.
ARMI. Se on niin, Eero, olkoonpa kuinka paha tahansa otaksua tuommoisia syitä. Mutta nuo intohimot ovat niin inhimillisiä ja siksi niin oikeutettuja, jos niitä sillä voi puolustaa.
LEHMUS. Sinä olet jalo vihamiestäsikin kohtaan. Mutta kuinkas minun silloin käy poissa ollessani? Kun en vain saisi Kalvalta toiseen maailmaan mustareunaista kirjettä ilmoituksella, että minut sittenkin olet hyljännyt Väinö Turpaisen tähden?
ARMI (viekkaasti). Sen saat sitte nähdä.
LEHMUS (katsoen pitkältä Armiin ja viivytellen repliikkiään). Vaimo, sinun nimesi on — kavaluus.
ARMI. Ei puhuta siitä, nyt sen enempää. Sanon vain vielä kerran: sen saat sitte nähdä.
LEHMUS. Aivoissani alkaa päivä sarastaa. Sinä aioit jollakin lailla käyttää hyväksesi tuota vanhaa rakkautta.
ARMI. Sinun luvallasi vain, ei muutoin.
LEHMUS. Hyvä! Minä annan luvan. Minä luotan sinuun, Armi.
ARMI (Suutelee Lehmusta). Tuossa sinetti! Ja nyt ei enempää siitä asiasta. (Nousee.) Minäkin nyt lähden. Ja sinä saat sonnustautua matkalle.
LEHMUS (katsoen kelloaan). Kello yksi ja kymmenen lähtee minun junani. Minulla on vielä tunti ja viisi minuuttia jälellä. Ja valmistautuminen ei vie kuin neljännes tuntia aikaa.
ARMI. Siis — kuulumisiin ensin, niin pian kuin suinkin? (Molemmista käsistä Lehmusta pidellen).
LEHMUS. Kuolleenakin pidän sinua au courant des affaires. (Suutelee
Armia).
ARMI (eteisessä). Hyvästi! Onnistukoon matkasi hyvin. (Poistuu).
LEHMUS. Iloksi ja huviksi koko maailmalle — tämä varsin harvinainen kepponen! Niin toivon. (Sulkee oven Armin jälkeen ja palaa huoneeseen. Hän näpäyttää iloisesti sormiaan, viheltää, vetää vuoteen alta esille matkalaukkunsa, sulloo siihen sikin sokin vaatteitaan ja käsikirjoituksiaan ja häärää kiireesti toimissaan, milloin lievästi kiraisten, milloin nauraen omille ajatuksilleen).
EMMA (oven takana vasemmalla, kolkuttaen). Saanko minä häiritä vieläkin?
LEHMUS. Tulkaa sisään vain, täti!
EMMA (tulee). Minä tahdoin vain kysyä, kuinka kauan Eero viipyy matkallaan?
LEHMUS. En tiedä mitään, täti. Ehkä tulen hyvinkin pian, mutta ehkä en tule koskaan enää.
EMMA. Taivas varjelkoon! Ei nyt saa tuolla lailla puhua!
LEHMUS. Mistä sen tietää, täti? Kuolevaisiahan olemme kaikki.
EMMA. Se on kyllä niin. Mutta jos elää?
LEHMUS. Niin tulen jokatapauksessa heti, kun rahat ovat loppuneet.
Silloin saa täti minut varmasti takaisin.
EMMA (hiljaisesti). Sen minä kyllä luulen.
LEHMUS. Eikös se ole hauskaa, se? Ja minä kun luulin, että täti ottaa minut avosylin vastaan.
EMMA. Mutta jos Eeroa kysytään, mitä minun on sanottava?
LEHMUS. Sanokaa vain, että "otti ja lähti sanomatta minne ja miten pitkäksi aikaa. Ei kukaan tiedä minne hän on matkustanut, eivät edes hänen läheisimmät ystävänsä."
EMMA. Nyt Eero laskee leikkiä. Eikös Eero maininnut mitään niille tovereilleenkaan, jotka vast'ikään olivat täällä?
LEHMUS. Herran tähden, täti, niitähän minä juuri pakoonkin lähden, kuin pahimpia karhujani. Ystäväthän ne aina hädässä hylkäävät, kun taas pahimmat vihamiehet siinä aina ovat mukana puulla päähän lyömässä, jos hiukankin yrittää päätään ylös nostaa.
EMMA. Eerohan nyt on kovin katkeralla ja synkällä tuulella.
LEHMUS. Sen luontoinen minä pohjaltani oikeastaan olenkin, vaikka vain suottailen surustani ja olen iloinen olevinani, täti kulta. (On saanut laukkunsa valmiiksi).
EMMA (silmiään pyyhkien ja Eeroa hyväillen). Rakas Eero! Et saa puhua noin! Minun käy sinua jo kovin sääliksi.
LEHMUS (irroittautuen hänestä). Joutavia, täti! Hyvästi nyt! Ei ole aikaa enää. (Pukeutuu eteisessä).
EMMA. Onnea nyt matkallesi, Eero kulta!
LEHMUS. Kiitos, täti! Ja terveisiä koko maailmalle, kaikille ihmisille, niin hyville kuin pahoille! Pilvien tuolla puolen näemme toisemme jälleen! (Menee).
Esirippu.
(Sama huone kuin ensimäisessä näytöksessä).
ARMI (tulee vasemmalta). Minä saan siis asua tässä huoneessa niin kauan kuin herra Lehmus on poissa?
EMMA (joka tulee hänen jäljessään). Samahan se minulle on, kuka tästä vuokran maksaa.
ARMI. Eikös herra Lehmus pidättänyt tätä itselleen palatakseen?
EMMA. Kyllä, — tavallaan. Mutta hän oli niin omituinen lähtiessään, — puhui niin ristiin ja sekaisin. Nähtävästi koetti hän teennäisellä iloisuudella peittää synkkämielisyyttään.
ARMI. Niinkö? Ihanko totta?
EMMA. Eikös teistäkin sitte siltä näyttänyt, neiti? Tehän olitte myöskin täällä vähää ennen hänen lähtöään?
ARMI. Ehkä vähän. Mutta minä olen jo niin tottunut hänen omituisuuksiinsa.
EMMA. No, eikös hän teille mitään maininnut siitä, kuinka kauan aikoi viipyä poissa?
ARMI. Tuossa kuukauden vaiheille hän arveli tarvitsevansa työtään lopettaakseen jossakin maalla, rauhassa, kenenkään häiritsemättä.
EMMA. Sillä aikaahan neiti kyllä ehtii löytää itselleen toisen sopivan asunnon. Niin että jääkää vain sitte toistaiseksi tähän huoneeseen, niinkuin sanoin.
ARMI. Olen jo aikoja sitte sanonut itseni irti nykyisestä huoneestani.
Minä siis lähden noutamaan tavarani tänne heti paikalla.
EMMA. Tehkää niin hyvin, tehkää niin hyvin! — Niinkuin näette: huone on jo siivottu ja laitettu siihen kuntoon, jossa se olla voi.
(Eteisen kello soi).
ARMI. Mitäs vieraita tänne nyt on tulossa?
EMMA. Kai entisen vuokralaisen tuttavia, jotka eivät tiedä hänen matkustaneen pois. (Menee ovea aukaisemaan).
NOKKONEN (astuu eteiseen). Eikös kirjailija Lehmus ole kotona?
EMMA. Ei ole.
NOKKONEN. Saanko kysyä: onko hän kaupungilla ja kaupungissa, vai…?
EMMA. Ei. Hän on matkustanut maalle.
NOKKONEN (tullen huoneeseen). Anteeksi! Koska näen Neiti Kanervan olevan täällä, niin pyydän saada kysyä, tietääkö Neiti mitään kirjailija Lehmuksen olinpaikasta?
ARMI. En, en mitään. Mutta kuinka niin, jos saan luvan kysyä?
NOKKONEN. Minä pyydän, että kysymyksiini suhtauduttaisiin ihan rauhallisesti.
ARMI (pelästyvinään). Onko siis jotakin tapahtunut?
EMMA (pelästyen tosi teossa). Herra Jumala! Mitä on tapahtunut?
NOKKONEN. Varmaan ei tiedetä mitään ja sen tautta juuri tulin tänne saadakseni tiedon joko todetuksi tahi kumotuksi.
ARMI. Minkä tiedon?
EMMA. Niin, minkä tiedon? Puhukaa!
NOKKONEN. Pyydän, rauhoittukaa, hyvät naiset! Asia on yksinkertaisesti tämä. Olin juuri Uutistoimistossa. Sinne tuli Tammisaaresta sähkösanoma…
EMMA (Armille). Hän lähti siis sinnepäin.
NOKKONEN. … sähkösanoma, että rautatiesillan kohdalta oli löydetty muutamia käsikirjoituslehtiä, joista yhdessä oli kirjailija Lehmuksen nimi.
EMMA. Voi, taivas!
ARMI. Entä sitte? Entä sitte?
NOKKONEN. Ja koska järvestä löytyi miehen leveälierinen hattu, jonka joku matkustaja tunsi kirjailija Lehmuksen hatuksi, hän kun oli nähnyt hänet junassa…
EMMA. Enkös minä aavistanut jo jotakin semmoista?
ARMI. Sehän olisi kamalata! Mutta eihän se ole sanottu, että se oli juuri hänen?
NOKKONEN. Sepäs se on, että kirjailija Lehmus oli sille matkustajalle sanonut olevansa matkalla Hankoon, mutta kun häntä sitte ei junassa ollutkaan, niin otaksutaan, että joku tapaturma todella olisi tapahtunut.
ARMI (ottaa nenäliinansa, kääntyy poispäin ja pyyhkii silmiään).
EMMA. Voi, neiti hyvä! Voi, neiti hyvä!
NOKKONEN. Huomatkaa, hyvät naiset, että minä sanoin: otaksutaan. Sehän ei vielä merkitse mitään varmaa.
EMMA. Mutta hyvin mahdollista se kyllä on.
NOKKONEN. Saanko luvan kysyä: millä perusteilla rouva niin luulee?
EMMA. Hänhän oli niin kovin synkkämielinen täältä lähtiessään, niin äärettömän masentunut ja alakuloinen.
NOKKONEN. Todellakin? Todellakin? Sehän jotakin viittaisi sinnepäin myös.
EMMA. Hänhän melkein puhui kuin olisi ollut valmis kuolemaan.
ARMI. Ei rouva Nemlander, se ei voi olla totta, se ei voi olla totta!
NOKKONEN. Mutta tietäähän Neiti Kanerva syyn tuohon synkkämielisyyteen?
Tunnettehan asian, joka koski herrojen Lehmuksen ja Turpaisen välejä?
EMMA. Minkä asian? Kertokaa!
ARMI Oi, joutavia! Siitä ei maksa puhua.
NOKKONEN. Minun mielestäni se ei ole joutava. Päinvastoin luulen, että siinä syy mahdollisesti piileekin.
ARMI. No, jos niin todellakin on, niin on se kurja teko herra Turpaisen puolelta.
EMMA. Minä en ymmärrä mitään.
NOKKONEN. Anteeksi, neiti, ja malttakaahan mielenne! Liian aikaista on vielä ruveta ketään tuomitsemaan. Niinkuin sanoin, niin on tämä kaikki vielä pelkkää otaksumista vain.
ARMI. Mitäs te sitte, herra Toimittaja, tuommoisia "ankkoja" laskette liikkeelle, ennenkuin olette asiasta varma?
EMMA. En mitään ymmärrä.
NOKKONEN. Anteeksi, neiti, että pyydän teitä hiukan hillitsemään kiukkuanne. Minä olen tänne tullut, niinkuin sanoin, saamaan valaistusta tälle asialle. Ja sitä olen saanut jo osaksi. Ensiksi tiedän nyt, että herra Lehmus on matkustanut kaupungista pois, ja toiseksi, että hän lähtiessään on ollut kovin synkkämielinen, niinkuin rouva Nemlander voi todistaa.
EMMA. Sen voin, vaikka valallani.
NOKKONEN. Ja siinä on koko lailla tukea otaksumisille tuon surullisen sähkösanoman johdosta.
ARMI. No niin. Minä en kiellä. Päinvastoin pyydän nyt, että jos jotakin vielä saatte kuulla, niin heti paikalla tuotte tiedon minulle.
EMMA. Niin, niin! Olkaa niin hyvä!
ARMI. Sillä minä tulen asumaan täällä.
NOKKONEN. Niinkö?
ARMI. Juuri tässä huoneessa. (Emmalle.) Lähden nyt siis vain hakemaan tavarani. Näkemiin siis, rouva Nemlander! (On mennä eteiseen).
EMMA. Neidin vaatteet jäivät sinne minun puolelleni.
ARMI. Se on totta. Minähän tulin sitä kautta. Menenkin siis sitä tietä.
(Poistua vasemmalle).
NOKKONEN. Anteeksi, rouva Nemlander, minä pyytäisin nöyrimmästi, äskeisten sanojenne johdosta, vielä saada haastatella teitä.
EMMA. Tehkää niin hyvin! Olen itsekin kovin utelias kuulemaan jotakin lisää tästä asiasta.
NOKKONEN. En ole vielä tullut esitelleeksi itseäni: nimeni on Nokkonen.
EMMA. Tehkää hyvin ja istukaa, herra Nokkonen! (Istuutuvat.) Kuulin, että olette sanomalehdentoimitlaja?
NOKKONEN. Niin, "Uuden Ajan" toimituksesta.
EMMA. Minä pyytäisin vain, hyvä herra Nokkonen, ettette minua mainitsisi lehdessänne, ettette ainakaan mitään pahaa minusta puhuisi.
NOKKONEN. Varjelkoon! Ei se ole tapani. Eikähän ole vähintäkään syytä.
EMMA. Ei vähääkään, sen voin vakuuttaa. Mutta sanomalehdet kun niin pian nimiä mainitsevat ja kaikellaisia "ankkoja", niinkuin sanotaan, levittävät, niin…
NOKKONEN. "Uusi Aika" ei sitä tee. Virkaveljillemme se kyllä usemmiten sattuu.
EMMA. Niin no, kun sen lupaatte… Minkä sanojeni johdosta, äsken tarkoititte?
NOKKONEN ottaa esille muistikirjan ja lyijykynän. Sanoitte että kirjailija Lehmus oli kovin synkkämielinen lähtiessään, — masentunut ja alakuloinen.
EMMA. Niin, niin oli, — kovin, kovin.
NOKKONEN. Sanoiko hän olevansa valmis kuolemaan?
EMMA. Hänen viimeiset sanansa olivat: "Pilvien tuolla puolen näemme toisemme jälleen".
NOKKONEN. Niinkö? (Kirjoittaa.) Nämä sanathan todellakin ovat paljon merkitseviä.
EMMA. Ne ovat todellakin hirvittäviä.
NOKKONEN. Muistatteko ehkä vielä joitakin muita hänen lauseitaan?
EMMA. Sanasta sanaan en. Mutta jotakin sinnepäin hän puhui, etteivät hänen läheisimmät ystävänsäkään tiedä, minne hän matkustaa ja kuinka pitkäksi aikaa, että ystävät kyllä hädässä aina hylkäävät, mutta että vihamiehet silloin aina muistavat ja lyövät puulla päähän ja… ja … Niin, en minä todellakaan muuta muista. Mutta kovin eriskummainen ja synkkämielinen hän vain oli lähtiessään.
NOKKONEN (joka sillä aikaa myös on tehnyt muistiinpanoja). Anteeksi: hän siis vain lähtiessään oli eriskummainen?
EMMA. Niin, niin. Ennen en minä ainakaan ollut mitään semmoista huomannut. Päinvastoin hän oli aina hyvin iloinen ja hauska.
NOKKONEN. Tämä on myöskin kovin tärkeä seikka. Se selvittää myös paljon tätä tekoa, sen motiiveja oikeastaan.
EMMA. Kuinka niin, herra Nokkonen? Minä olen myös kovin utelias kuulemaan. Teidän äskeisistä sanoistanne olin huomaavinani, että jotakin oli tapahtunut, joka… Enkö minä, vuorostani, nyt saisi vähän teitä haastatella? Olen niin kovin utelias kuulemaan.
NOKKONEN. Se nyt on vain eräs syrjäinen tapaus, joka voi olla yhteydessä tämän asian kanssa. Mutta koska sitä ei ole täydellisesti selvitetty, niin minun todellakin on vähän vaikea…
EMMA. Joku rakkausjuttu, eikö niin?
NOKKONEN. Ei, ei. Ei, ei.
EMMA. Sanokaa suoraan vain! Tietysti se on niin. Minä olen varma siitä.
NOKKONEN. Mutta minä vakuutan. Ainakaan en minä tiedä mitään sellaista.
EMMA. Mitäs sitte? Selittäkäähän! Parempihan on, ettei ruveta mitään vääriä huhuja levittämään.
NOKKONEN. Niitä tietysti on vältettävä jo sanomalehtien oman arvon ja kunnian vuoksi.
EMMA. Voittehan sen nyt minulle sanoa, herra Nokkonen — näin meidän kesken. Minä lupaan, etten puhu kenellekään. Minä pyydän. No! No!
NOKKONEN. Lyhyesti sanoen: eräs… kirjallinen jupakka erään toisen… kirjailijan kanssa eräästä kirjallisesta asiasta.
EMMA. Mitä se on? Minä en oikein ymmärrä. Kirjallinen tupakka? Mitä se on?
NOKKONEN. Jupakka! Jupakka! Erimielisyys…
EMMA. Riita siis jonkun kanssa?
NOKKONEN. Niin, mutta hyvin kunnialle käypä.
EMMA. No, että se herra Lehmus viitsikin sitä niin sydämelleen ottaa! Ja minä jo luulin jotakin pahempaa siinä olevan. Meillähän, Jumala paratkoon, on riitaa ja erimielisyyttä joka päivä ja joka paikassa ja joka ainoasta asiasta, jopa hyvinkin kunnialle käypää, niin että olisihan sitä jo pitänyt siihen tottua. Jos kaikki kunniansa tähden järveen juoksisivat, niin ei, totta tosiaan, montakaan henkeä meidän maassamme enää kuivalle maalle jäisi. (Eteisen kello soi hyvin kiireesti ja monia kertaa peräkkäin) Kas niin! Joko se Neiti Kanerva ehti takaisin?
NOKKONEN (hyvästellen). Pyydän siis saada kiittää tiedoista. (Kello soi jälleen monta kertaa.)
EMMA. Silläpäs nyt on kiire! (Rientää eteiseen.) Minä tulen aukaisemaan, minä tulen. (Aukaisee oven.)
KALPA (hätääntyneenä, tulee). Hyvä päivää, rouva Nemlander! Onko Neiti
Kanerva täällä?
EMMA. Ei ole enää. Hän kävi taannoin, mutta läksi taas.
KALPA. Sepä nyt ikävä! Tiedättekö, minne hän meni?
EMMA. Kotiaan… asuntoonsa.
KALPA. Mutta minähän tulen juuri sieltä. Ei häntä kotona ollut.
EMMA. Sitte olette ehkä kulkeneet ristiin. Hän sanoi vain käyvänsä tavaroitaan hakemassa.
KALPA. Hän siis tulee takaisin?
EMMA. Hän muuttaa tänne asumaan kokonaan.
KALPA. Sitte minä odotan häntä. (Riisuu päällysvaatteensa eteiseen).
EMMA. Tehkää niin hyvin, herra Kalpa. Täällä on toinenkin vieras, joka voi kertoa teille uutisia, vaikka…
KALPA (tulee sisään ja tervehtii Nokkosta).
NOKKONEN. Ikävä kyllä — ikäviä.
KALPA. Te siis jo tiedätte?
NOKKONEN (pöyhkeilevästi). Kuinkas?… Mehän elämme aina muista edellä.
KALPA. Entäs Neiti Kanerva?
NOKKONEN. Hänkin.
EMMA. Mutta kuinka se on mahdollista, herra Kalpa? Kuinka se on mahdollista?
KALPA. Minun on vaikea selittää. Se on aivan käsittämätöntä. En olisi uskonut.
EMMA. Niin minunkin. En minäkään.
NOKKONEN. Onko teillä, herra Kalpa, siis ehkä varmoja tietoja asiasta? Olen iloinen, että sain tavata teitä täällä. Sillä tulin juuri tarkistamaan Uutistoimiston saaman sähkösanoman todenperäisyyttä.
EMMA. Niin, herra Kalpa, olisiko sittenkin siinä joku onneton rakkausjuttu alla?
KALPA. Ei alla eikä yllä. Olkaa nyt huoleti, rouva Nemlander! Ja anteeksi, että pyytäisin saada puhua muutaman minuutin kahden kesken herra Nokkosen kanssa.
NOKKONEN. Niin, minäkin pyytäisin.
EMMA. Tehkää niin hyvin! Minä menen. Minä menen. (Menee vasemmalle).
KALPA (saattaen Emman ovelle). Anteeksi nyt ja kiitos! (Nokkoselle.)
Minä tunnen jo saamanne sähkösanoman sisällyksen.
NOKKONEN. Mitäs arvelette? Onko ehkä syytä epäillä sen todenperäisyyttä?
KALPA. Valitettavasti ei. En uskoisi sitä, ellen itse tänään olisi saanut kirjettä ystävältäni.
NOKKONEN. Saanko ehkä tietää…?
KALPA. Kernaasti. Hän ilmoittaa suoraan, ettei jaksa kauempaa tätä ilvettä kestää. "Kun luet nämä rivit", kirjoittaa hän minulle, "niin olen jo Vellamon neitojen oma".
NOKKONEN. Ei siis tapaturma, niinkuin olisi voinut olettaa sähkösanoman mukaan, vaan itsemurha?
KALPA. Sellaiseen epätoivon tekoon en todellakaan olisi luullut hänen ryhtyvän.
NOKKONEN. Se on kovin surullinen tapaus, tosiaankin.
KALPA. Niin, mutta mikä siihen on syynä, sen te, herra Nokkonen, tiedätte yhtä hyvin kuin minä.
NOKKONEN. Tekin luulette siis, että se kunnianloukkausjuttu…?
KALPA. Tietysti! Mikäs muu? Siinä sen näette, ettei saa laskea leikkiä vakavilla asioilla. Minäkin luulin, että ystäväni otti kaikki vain kevyesti kuin leikin kannalta, mutta nyt sen näen, kuinka syvästi kaikki häneen oli koskenut. Hän ei jaksanut tuota häväistystä ja parjausta enää kestää.
NOKKONEN. Voinko siis olla ihan varma siitä, että hän todellakin on päättänyt päivänsä?
KALPA. Varma? Kuinka te voitte minulta semmoista kysyä?
NOKKONEN. Niin, tuota, — te pidätte sen ainakin mahdollisena, todenmukaisena?
KALPA. Se on aivan toinen kysymys. Päinvastoin pyytäisin teitä niin pian kuin suinkin hankkimaan lisää tietoja. Varmoja voimme olla vasta sitte kun runoilijan ruumis on löydetty.
NOKKONEN. Aivan oikein. Niitä tietoja Uutistoimisto juuri odottaakin joka hetki.
KALPA. No niin! Olkaa siis te niin hyvä ja ilmoittakaa minulle, mitä saatte kuulla, heti paikalla! Tiedättehän, kuinka kallis tämä asia on minulle. Lehmushan oli maamme eturivin kirjailijoita, vaikka häntä niin väärin ymmärrettiin. Hän oli minun paras ystäväni. Minun on siis ensi tilassa, kun tieto on saatu, lähdettävä pitämään huolta hänen maallisista jäännöksistään.
NOKKONEN. Kyllä, kyllä. Minä lupaan sen. (Aikoo mennä perälle. Eteisen kello soi).
KALPA. Varmaan neiti Kanerva. (Menee aukaisemaan ovea.)
ARMI (tulee, vetäen perässään juurikoria). Te, herra Kalpa?
KALPA. Kävin ensin turhaan tapaamassa teitä Albertinkadun varrelta, kiirehdin sitte tänne ja päätin odottaa, kun kuulin teidän palaavan.
ARMI. Hyvin teitte (tullen sisään.) Aa! Toimittajakin on täällä.
NOKKONEN. Sanon nyt samalla hyvästi, saatuani herra Kalvalta uutta vahvistusta tuolle surulliselle asialle.
ARMI. Silmänräpäys, minä pyydän.
NOKKONEN (jää ovensuuhun odottamaan).
KALPA. Kuulin, Neiti Kanerva, että olette jo selvillä kaikesta. Eikös se ole kauheata?
ARMI. En tiedä mitä sanoa! En sanoja löydä.
KALPA. Jos se nyt vain on ihan varma?
ARMI. Kuinka niin? Mitä epäilemistä siinä enää on? Minä juuri sain viestin, että hän on löydetty.
KALPA. Kuuletteko, herra Nokkonen? Ruumis on löydetty.
NOKKONEN. Nyt ei siis ole epäilemistä enää mitään. Se on varma. Se oli tärkeä tieto. Minun täytyy kiirehtiä, pyydän anteeksi. Nöyrin palvelijanne. Sulkeudun suosioonne. (Kumartaa, pyörähtää ympäri ja rientää pois).
KALPA (katsellen pitkään Armiin). Te näytätte niin kummalliselta?!
ARMI (joka heittäytyy leposohvaan, kädet pään alle). Te olette saaneet kirjeen — myöskin?
KALPA. En olisi uskonut, että Eero tekisi toden tästä leikistä.
ARMI. En olisi uskonut, että te piditte tätä hänen leikkiään totena.
KALPA. Mitä sanotte?
ARMI. Hänen kirjeensä teille oli tietysti vain pilaa.
KALPA. Saakelin veitikka!
ARMI. Mutta kun hän sen jo oli pannut postiin, niin hän tuli ajatelleeksi, että ehkä se vaikuttaa teihin kovinkin pahasti….
KALPA. Niinkuin se on tehnytkin.
ARMI. Ja niin kirjoitti hän heti minulle ja pyysi selittämään… Sitä paitsi hän pelkäsi, että voitte vielä panna poliisiviranomaiset liikkeelle ja pilata koko asian.
KALPA. No, entäs Nokkonen sitte? Hänhän jäi siihen uskoon, että…
ARMI. Sehän oli tarkoituskin. Olette vastoin tahtoanne hyvin näytellyt osanne.
KALPA. Mutta te, kuinka te voitte sanoa, että hän on löydetty?
ARMI. Minä en sanonut että ruumis oli löydetty. Sen lisäsitte te ja
Nokkonen uskoi sen heti.
KALPA. Kyllä te olette koko kavalaa sukua!
ARMI. Vastoin tahtoanne toimitte ihan niinkuin piti.
KALPA. Minä alan jo vähän pelätä koko tätä juonta. Siitähän voi johtua ikäviä seurauksia, kun asia joutuu sanomiin.
ARMI. Mitä seurauksia? Ei mitään muuta kuin että vihamiehemme tulevat aikalailla nolatuiksi.
KALPA. Nyt minä sitten jätän jo edesvastuun kokonaan teidän niskoillenne.
ARMI. Sen otan mielelläni, olkaa huoleti, ja johdan toimintaa edelleenkin. Mutta teidän täytyy vain auttaa minua — vaitiololla etupäässä.
KALPA. No, jos ei muuta tarvita, niin kernaasti. Nyt minun tekisi jo kuitenkin vähän mieli ruveta nauramaan.
ARMI. Sen saatte jättää tekemättä. Päinvastoin teidän pitää olla niin surullisen näköinen kuin suinkin. Nyt olemme vasta huippukohdalle pääsemässä. Muistattehan, että Turpainen uhkasi tulla tänään tänne?
KALPA. Oh yes, sanoi englantilainen.
ARMI. Mahdollista on että hänkin jo on saanut tiedon Eeron vedenpinnalla kelluvasta leveälierisestä hatusta.
KALPA. Epäilemättä. Mutta ehkäpähän sen vuoksi ei enää tulekaan.
ARMI. Minäpä olen aivan varma, että hän tulee juuri sen tähden. Jos hän tietäisi, että Eero tahallaan meni ulos vaunusta ja viskasi muutaman joutavan käsikirjoituslehden tuulen viedä, jolloin samalla hänen hattunsakin joutui tuulen uhriksi, sekä sitte, ostettuaan Tammisaaressa lakin, matkusti yöllä Lohjalle…
KALPA. Semmoinenko se hänen katoamisensa sitte olikin?
ARMI. Semmoinen… Niin silloin Turpainen ehkä ei tulisi. Mutta nyt hän on jo Nokkoselta kuullut minun muuttaneen tänne, — meillähän Helsingissä huhut leviävät salaman nopeudella, — niin… (Eteisen kello soi). Enkös minä sanonut?
KALPA. Olisiko todellakin hän?
ARMI. Minä pyydän saada yksin ottaa vieraani vastaan.
KALPA. Minä poistun siksi aikaa Rouva Nemlanderin luo.
ARMI. Sanokaa, että olen jo täällä. Mutta olkoon sydämenne kaipuuta täynnä, muotonne kuin surullisen haahmon ritarin ja kielenne puhukoon vain parasta lingottua hunajaa! (Uusi soitto.) Näkemiin!
KALPA. Te olette nero, Neiti Kanerva. (Menee vasemmalle).
ARMI. Todellakin, mitähän tästä lapsesta on vielä tuleva? (Juoksee avaamaan eteisen ovea).
TURPAINEN (tulee). Toivon, ettei tuloni ole aivan odottamaton?
ARMI. Päinvastoin.
TURPAINEN. Niin. Minähän eilen uhkasin tänään käydä täällä.
ARMI. Aivan oikein.
TURPAINEN. Sen jälkeen ovat kuitenkin asiat paljon muuttuneet.
ARMI. Paljon.
TURPAINEN. Saanko näin ollen sittenkin tulla sisään?
ARMI. En kiellä.
TURPAINEN (riisuttuaan polttoonsa eteiseen, tulee huoneeseen).
Suvaitsetteko, että istumme?
ARMI. Voimme tehdä niinkin. (Istuu).
TURPAINEN (istuu myös). Olen kuullut toimittaja Nokkoselta mitä on tapahtunut.
ARMI. Sen arvasin.
TURPAINEN. Ehkä siis näyttää hieman kummalliselta, että kuitenkin tulin tänne?
ARMI. Minua ei kummastuta mikään.
TURPAINEN. Olen kuitenkin kovin pahoillani…
ARMI. Se todellakin minua hieman kummastuttaa.
TURPAINEN. En olisi luullut, että asia ottaisi tämmöisen käänteen.
ARMI. Tuo surunvalitus on kovin liikuttavaa.
TURPAINEN. Tuon pisteliäisyyden tunnen kyllä entuudestaan.
ARMI. Minä sitävastoin olen kaikki unhottanut.
TURPAINEN. Naiset puhuvat usein kuitenkin vastoin parempaa tietoaan.
ARMI. Minä tunnen vain yhden ja voin vastata hänen puolestaan.
TURPAINEN. Mutta että he osaisivat salata suruaan yhtä paljon kuin tämä yksi, sitä en minä usko.
ARMI. Myönnän että siihen tarvitaan harvinainen sielun voima, mutta sittenkin on tuo ylistys sen kunniaksi tällä hetkellä aivan liikaa.
TURPAINEN. Enkö minä siinä tapauksessa — tällä hetkellä voisi jollakin lailla olla hyödyksi?
ARMI. En tullut ajatelleeksi että se saattoi olla käyntinne tarkoitus — tänään.
TURPAINEN. Kentiesi se nyt sitte voisi todistaa, etten olekaan niin tunnoton kuin miltä olen saattanut näyttää.
ARMI. Itseään kohtaan ei yksikään ihminen ole tunnoton.
TURPAINEN. Itsekkäisyys on suurin siinä tunteessa, joka on pyhin.
ARMI. Jopa siinä määrin, ettei se kunnioita toisen tunteen pyhyyttä lainkaan.
TURPAINEN. Jos se on kunnioituksen puutetta, että kerran sen kaiun kuultuaan, tilaisuuden tultua, huutaa sille uudelleen saadakseen vastauksen.
ARMI. Tämäkö siis olisi se tilaisuus?
TURPAINEN. Otaksuin niin olevan.
ARMI. Otaksukaamme sitte, että se on oikein valittu.
TURPAINEN. Mitä olisi silloin minun tehtävä!
ARMI. Mitä tahtoisitte silloin tehdä?
TURPAINEN. Langeta eteenne.
ARMI. Se lankeemus olisi suuri.
TURPAINEN. Ei liian suuri sovitukseksi.
ARMI. Vaan sittenkin liian vähäinen voittaaksenne, mitä tarkoitatte.
TURPAINEN. Ehtojen määrääminen on siis teidän vallassanne.
ARMI. Ja ne suostutte täyttämään?
TURPAINEN. Koetan, elleivät ne ole ylivoimaisia.
ARMI. Millä voi sovittaa toiselta riistämänsä kunnian.
TURPAINEN. Minultako sitä kysytään?
ARMI. Otaksukaamme: — a priori.
TURPAINEN. Antamalla kunnia takaisin. Kelpaako se?
ARMI. Miten siinä tapauksessa vaatisitte teitä kohtaan menettelemään sen, joka on teiltä kunnian riistänyt?
TURPAINEN. Puhdistamalla minut julkisesti, tietenkin.
ARMI. Taikka myös kaksintaistelulla: europalaisella tahi amerikalaisella? Taikka harakirilla?
TURPAINEN. Vaikkapa niinkin.
ARMI. Kunniannehan on sitte jo pelastettu.
TURPAINEN. Kunniallinen mies on siitä aina hyvillään.
ARMI. Jalous on aina ihailtavin, kun uskaltaa uhrata elämänsä.
TURPAINEN. Osaan kyllä sille antaa arvoa.
ARMI. De mortuis nil nisi bene. Puhdistakaa nyt sitte vainajankin maine!
TURPAINEN. Jos sillä voin tehdä vähäisen palveluksen.
ARMI. Ja täyttää velvollisuutenne.
TURPAINEN. Siinäkö siis ehtonne?
ARMI. Elleivät ne tule täytetyiksi vilpittömässä mielessä, omantunnon mukaisesti, niin käännän teille selkäni.
TURPAINEN. Epäilettekö minun tähän saakka menetelleen toisin julkisen sanan palveluksessa?
ARMI. Erehtyminen on inhimillistä. Jätän sen mietelauseen suosiollisesti harkittavaksenne.
TURPAINEN. Vilpittömästi olen aina erehdykseni tunnustanut.
ARMI. Kun on ollut pakko. Se on siis tehtävä nytkin.
TURPAINEN. Ehdoissanne näkyy siis olevan tarkat määritelmät.
ARMI. Päinvastoin hyvin vapaat rajat. Kirjoittakaa vain huomiseen lehteen vainajasta rehelliset muistosanat!
TURPAINEN. Rehelliset?
ARMI. Niin juuri. Rehellisyyden rajat ovat aina vapaimmat. Niiden sisällä ei tarvitse luikerrella, ei kierrellä eikä kaarrella, eikä aitojen yli loikkia.
TURPAINEN. Viittauksenne ovat kokolailla loukkaavia minulle.
ARMI. Taaskin päinvastoin. Kun tämmöisen luottamustoimen teille annan, niin todistaa se, että uskon rehellisyyteenne täydellisesti.
TURPAINEN. Mutta voinkos minäkin puolestani uskoa ja luottaa…?
ARMI. Kummallinen kysymys! Milloinkas naiseen on voinut luottaa?!
TURPAINEN. Tuo oli ainakin rehellisesti lausuttu.
ARMI. Kunnioituksenne minua kohtaan ilahuttaa minua suuresti.
TURPAINEN. Ette liene epätietoinen siitä, että minussa on teitä kohtaan paljon enemmänkin kuin kunnioitusta, paljon syvempiäkin tunteita.
ARMI. Vakuutuksenne nyt ainakin täydentää sen, mikä tiedoissani mahdollisesti vielä on ollut puutteellista.
TURPAINEN. Ja sen tähden lupaan koettaa täyttää pyyntönne.
ARMI. Pyyntöni on, että tekonne myös tyydyttää minua täydellisesti.
TURPAINEN. Minun toivomuksenihan te sen kautta olette luvannut tyydyttää. Jos minä siitä voin olla varma, niin voitte tekin olla varma, että tulette tyydytetyksi.
ARMI. Varman vastaukseni saatte huomenna, kun kirjoittamanne muistosanat olen lukenut.
TURPAINEN. Kiitos siitä lupauksesta jo… Saanko sanoa: Armi, kuin ennen.
ARMI. Sen myönnytyksen voin tehdä näin kahden kesken.
TURPAINEN. Tunnen, että jo alkaa sulaa jää sydämeltäsi. (Tavoittelee
Armin kättä).
ARMI. (vetää kätensä pois) Anteeksi, etukäteen minä kuitenkaan en anna niin paljoa.
TURPAINEN. Olet sama omituisen oikullinen kuin ennenkin.
ARMI. Kaikki pysymme, näen mä, jossakin määrin muuttumattomina, oikeammin kehittymättöminä, tapoihimme nähden.
TURPAINEN. Sinun rinnallasi voi minussa kuitenkin paljon muuttua…
(Yrittää istuutua likemmäksi Armia)… likempänä, vieressäsi ollen.
ARMI (väistyen etemmäksi). Anteeksi: me emme nyt ole Punkaharjulla.
TURPAINEN. Niitä aikoja olisin kuitenkin tahtonut muistella.
ARMI. Täällä Helsingissä, tässä ympäristössä, on liian runotonta sitä varten.
TURPAINEN. Sinun seurassasi saa mikä ympäristö tahansa kuitenkin ihmeellisen tenhoavan runohohteen. Silloin unohtaa kaikki, kaikki.
ARMI. Se on kovin varomatonta.
TURPAINEN. Kärsimyksensä, loukkauksensa, niin hyvin entiset kuin nykyiset, ja mieli lekottelee perhosena toiveiden kultaisessa päivänpaisteessa.
ARMI. Se oli tosirunoilijan arvoinen runokuva.
TURPAINEN. Suottailuun tahdot peittää sieluni sisimmät sykähtelyt, Armi. Mutta uskon sittenkin, että ne vielä tapaavat oikean kaikupohjan sinunkin sydämessäsi. Ja siksi toivon, että oikein olet arvioiva nämä vilpittömät tunteitteni ilmaisut.
ARMI. Sen teen. Sen lupaan. Sillä todellakin olen tällä hetkellä nähnyt, kuinka syvällä ne piilevät ja ovat piilleet.
TURPAINEN. Ja sitä olet sinä voinut tähän saakka epäillä?
ARMI. Syy ei ole minun. Todisteet ovat olleet niin… niin kieltoperäiset.
TURPAINEN. Mutta nyt olet näkevä toisellaiset… huomenna jo.
ARMI. Sen toivon vakavasti nyt minäkin.
TURPAINEN. Oi, Armi, salli, salli minun edes puristaa kättäsi, ellen sitä suudella saa. (Tavoittelee jälleen Armin kättä.)
ARMI. Tiedäthän, etten rakasta mitään orjuuden merkkejä. Minun mieheni ei saa myöskään olla herrani. Hänen on oltava samalla tasolla kuin minä.
TURPAINEN. Minä siis kumarran sinulle ja sanon: sinä olet nero.
ARMI. Tuopa oli jo hauska kuulla — arvostelijaltaan. Virkaveljiltään sen kyllä saa kuulla toisinaan, vaikka harvoin heiltäkin. Ojennan siis käteni. Tuossa!
TURPAINEN (tarttua siihen intohimoisesti ja painaa sitä huulilleen).
Minun täytyy, — minun täytyy.
ARMI. Sittenkin — tottelematon! (Vetää kätensä pois). Se oli kovin varomaton teko.
TURPAINEN. Ihmisen onnellisimmalla hetkellä on hänelle paljon anteeksi annettava.
ARMI. Oli hyvä, ettei herra Kalpa sattunut tänne tulemaan. Hän on tuolla Rouva Nemlanderin puolella.
TURPAINEN. Hänelle olisin kyllä tahtonut onneni näyttää.
ARMI. Mutta hänen tähtensä on meidän nyt erottava heti.
TURPAINEN. Poistun käskemättäkin.
ARMI. Niin, meidän on molempien nyt huomiseksi oikein kunnollisesti tuuletettava sielujamme, rakas ystävä.
TURPAINEN. Siinä tunteessa yhtyvät nyt sielumme. Näkemiin, rakas ystävä! (Poistuu perälle).
ARMI jää Turpaisen mentyä keskelle huonetta seisomaan ja korottaa ristiinpannut kätensä taivasta kohti. Mikä hölmö, mikä hölmö! Herra suo hänelle anteeksi, sillä hän ei tiedä mitä tekee! (Menee sitte ja aukaisee vasemmalle vievän oven.) Herra Kalpa! Saatte tulla!
KALPA (tulee). Olipas se pitkä istunto.
ARMI. Ja tulinen.
KALPA. Vaikka kaikki kävi kuin haudan hiljaisuudessa. Täältähän ei kuulunut muuta kuin kaukaista kuisketta vain.
ARMI. Niinhän ne todelliset diplomaatit keskustelevatkin.
KALPA. Te näytätte, Neiti Kanerva, niin omituiselta. Kun ei vaan teidän olisi käynyt hullusti?
ARMI. Te olette todellakin, herra Kalpa, huonosti valvonut minua Eeron poissa ollessa.
KALPA. Joko sittenkin lankesitte viettelijän verkkoihin?
ARMI. Minun on teille se tunnustus tehtävä.
KALPA. Ei ole vielä sulhasenne haudattu, niin jo ehditte antautua toiselle!
ARMI. Mitäpä sitä ei tee rakkaan vainajan kunniata puolustaakseen.
KALPA. Niin ylevässä tarkoituksessa on pieni harha-askelkin anteeksi annettava. Mitä olette sillä sitte voittanut?
ARMI. Väinö Turpaisen sydämen ainakin täydellisesti.
KALPA. Siis kihlausilmoitus huomisessa lehdessä?
ARMI. Päinvastoin muistosanat vainajan kunniaksi.
KALPA. Sehän oli Napoleonin voitto teille.
ARMI. Ja Pyrrhon voitto on tämä oleva Turpaiselle.
KALPA. Ellei ystävämme sitä ennen herää kuolleista.
ARMI. Se olisi kauheata. Se on meidän nyt kaikilla tavoin estettävä, herra Kalpa. Eero on oleva kuollut kunnes Turpaisen muistosanat ovat painetut "Uudessa Ajassa".
KALPA. Minä kyllä teen voitavani tappaakseni hänet. Mutta jos Turpainen pettää teidät, Neiti Kanerva? Kuinkas silloin käy?
ARMI. Millä lailla?
KALPA. Kirjoittamalla murhaavat muistosanat Eerosta.
ARMI. Sitä en ole hetkeäkään edes ajatellut.
KALPA. Olette siis niin varma asiastanne?
ARMI (miettien). Kyllä. Niin. Minä olen varma.
KALPA. Mietitte sitä mahdollisuutta kuitenkin?
ARMI (varmasti). En. En mieti. Meidän naisten sydän ei erehdy koskaan näissä asioissa.
KALPA. Noin varmoja emme me, miehet, koskaan ole teistä. Sentähden olemmekin epäilijöitä.
ARMI. Sillä me voitamme sydämillämme.
KALPA. Tahi kauneudellanne.
ARMI. Te taas voimallanne, joko henkisellä tahi ruumiillisella. Mutta kun se kerran on jalkaimme juuressa, niin ovat aivonne pimitetyt, silmänne so'aistut…
KALPA. Miesraukkoja!
ARMI. Ja silloin emme epäile enää. Miehet ovat valmiit vaikka mihin.
KALPA. Teillä on kuitenkin — pieneksi lohdutukseksi aika hyvä ajatus miehistä ylimalkaan, päättäen kysymyksessä olevasta esimerkistä.
ARMI. Tahdoitteko sillä ehkä sanoa, että ainoastaan me, naiset, kykenemme tällä lailla pettämään kuin minä?
KALPA. Kyllä minä tahdoin, mutta minä olin niin hienotunteinen, etten sitä sanonut.
ARMI. Kysymyksessä olevassa tapauksessa olette varmaan kuitenkin meidän, naisten, puolella — pieneksi lohdutukseksi minulle?
KALPA. Olen — kokonaan. Jopa ihaelen suuruuttanne.
ARMI. Kiitän kunniasta.
KALPA. Toivotan vain täydellistä menestystä.
ARMI. Mutta jos epäonnistun, kuten pelkäsitte?
KALPA. Silloin pesen käteni, kuin Pilatus.
ARMI. Siinä olette sitte koko mies, kuin miehet ainakin!
KALPA. En ole uhkapelaaja. Antaa tahrata ystäväni muutenkin syyttä tahrattua nimeä olisi, lievimmin sanoen kevytmielistä.
ARMI. Niin kevytmielinen olen kuitenkin minä, että sydänverelläni tahdon puhdistaa ystäväni tahratun nimen.
KALPA. Siinä mielessä kyllä kunnioitan aiettanne.
ARMI. Vaan jos se epäonnistuu, jota en luule, niin osaan kyllä uhrata elämäni hänen hyväkseen vielä toisellakin lailla.
KALPA. Rakkauttanne, Neiti Kanerva, Eeroon, tunteenne pyhyyttä ja syvyyttä en ole koskaan epäillyt. Loimutkoon se elämänne loppuun asti! (Kolkutus ovelle vasemmalla).
EMMAN ÄÄNI. Neiti Kanerva! Herra Kalpa!
ARMI. Tulkaa sisään vain, rouva Nemlander!
EMMA (tulee hätääntyneenä, kädessä painettu sähkösanoma). Tässä on sähkösanoma, — kaduilla juuri myydään. Voi minun päiviäni!
ARMI. Mitä siinä on?
KALPA (ottaa ja lukee). "Adrianopoli kaatunut. — Runoilija Eero
Lehmuksen ruumis on, saamiemme erikoistietojen mukaan, löydetty."
EMMA. Se on siis ihan varma sittenkin?
ARMI. Minä en epäillyt sitä enää vähääkään.
KALPA. Hyvin vähän oli minullakin jälellä toivoa.
EMMA. Poika parka! Ja eilen tähän aikaan oli hän tässä vielä iloisena keskellämme. (Pyyhkii silmiään).
ARMI. Se on maailman meno.
KALPA. "Tänäpänä sinä, huomenna minä", niinkuin virsikirjassa lauletaan.
EMMA. Niin, niin, kaikkien on meidän sinne kerran mentävä eikä kukaan sieltä koskaan palaa.
KALPA. Tulee mies merentakainen, vaan ei tule turpeenalainen, sanoo sananparsi.
ARMI (Emmaa lohdutellen). Ei nyt pidä kuitenkaan noin itkeä, Rouva
Nemlander! Säästäkää toki kyyneleitänne ja silmiänne.
KALPA. Jäikös Lehmus vielä paljon velkaa rouva Nemlanderille?
EMMA (hiukan rauhoittuneena). Kaikeksi onneksi sain häneltä yhden kuukauden vuokran. Toiselta hän lupasi maksaa palattuaan.
KALPA. No, sen hän kyllä tekeekin. Tuota, ihanhan minä olen päästä sekaisin. Minä sen kyllä maksan, olkaa huoleti.
ARMI. Niin, olkaa nyt ihan huoleti vain. Kyllä me asiat selvitämme.
EMMA. No, no, enhän minä mitään kiirettä pidä. Tiedänhän minä saavani.
KALPA. Nyt vain on niin paljon muita menoja ensin, välttämättömiä.
EMMA. Tiedänhän minä, tiedänhän minä. Hautajaiset ja muut sen semmoiset.
ARMI. Herra Kalvan on nyt ihan ensimmäiseksi lähdettävä pitämään huolta vainajan tänne tuomisesta.
KALPA. Tietysti. Ensi junassa lähden.
EMMA. Ei suinkaan hän tänne minun luokseni tuoda?
ARMI. Ei, ei, olkaa huoleti, rouva Nemlander.
KALPA. Patoloogiseen laitokseen tietysti.
ARMI. Ja minun on lähdettävä surupukua itselleni tilaamaan.
EMMA. Voi, teitä raukkoja! Kuinka paljon onkaan huolia ja puuhia, kun ihminen kuolee. Niin, niin! Niin, niin! (Poistuu vasemmalle).
ARMI. Siltä puolen on siis asia varma.
KALPA. Herra Nokkonen on jo aika lailla polttanut näppinsä. (Eteisen kello soi).
ARMI. Mikäs nyt? (Menee aukaisemaan oven. Pikku tyttö tulee eteiseen sanomalehteen kääritty kukkavihko kädessä ja kysyy "Neiti Kanervaa"). Minä olen. Kiitos. (Sulkee oven ja tulee huoneeseen).
KALPA. Pelästyin jo kovin.
ARMI (repien paperin pois). Katsokaas tätä!
KALPA. Mitä ihania ruusuja!
ARMI. Tätä vain odotinkin.
KALPA. Mitä tarkoitatte?
ARMI (ojentaa hänelle mukana seurannutta korttia). Lukekaa!
KALPA (lukee). "Armilleni — armaalleni. Väinö."
ARMI. Sh! Hiljaa! Ette saa nauraa. Ette saa nauraa!
KALPA. Siinä tapauksessa minä vain istuudun hämmästyksestä. (Vaipuu tuolille).
ARMI. Eikö tämä ole suuremmoista todellakin?
KALPA. Mainiota! Mainiota!
ARMI. Vieläkö nyt epäilette aikeeni onnistumista, herra Kalpa?
KALPA. Nyt olen yhtä varma sen onnistumisesta kuin te.
ARMI. Ja tämä ihana ruusukimppu, tiedättekös mitä sillä teen?
KALPA. Ettehän toki sitä uuniin viskaa?
ARMI. Johan nyt! Sen lasken Eero Lehmuksen tomulle hautajaispuhetta pidettäessä hänen arvostelijansa, herra Väinö Turpaisen puolesta.
KALPA. Minä olen mykkä hämmästyksestä.
ARMI. Teidän on kuitenkin siitä heti toinnuttava ja lähdettävä vainajaa hakemaan, niinkuin oli aikomuksenne.
KALPA (nousten). Mutta mistä? Tiedämmekö, mistä hän on löydetty ja löydettävissä?
ARMI. Sen hän itse minulle kirjeessään ilmoitti: Lohjan aseman läheisimmästä majatalosta.
KALPA. Ensi junassa olen matkalla.
ARMI. Ja huomenna tuotte hänet tänne. Mutta muistakaa tehtävänne on mitä arkaluontoisin! Ei kellään saa olla vähintäkään aavistusta asiasta ennenkuin hän on täällä omassa asunnossaan taas.
KALPA. Toimi, jonka minulle annatte, neiti Kanerva, tuottaa minulle suurta kunniaa ja minä koetan parastani tyydyttääkseni korkeimmatkin vaatimuksenne, mutta minun täytyy tunnustaa, että minua koko lailla pelottaa matkustaa valekuolleen seurassa.
ARMI. Sitä suurempi on teidän ja meidän kaikkien ilo oleva, kun hän herää kuolleista jälleen. Siis näkemiin!
KALPA. Näkemiin, te suuri… suuri nero!
Rientää eteisen kautta ulos.
ARMI (pysähtyen haltioissaan). Minä voisin melkein jo itse luulla, että olen nero.
Esirippu.
(Sama huone kuin edellisissä näytöksissä).
ARMI (istuu pöydän ääressä, juoden kiireesti aamukahvia. Lopetettuaan, hän menee eteiseen oven luo katsomaan, mutta palaa heti takaisin). Ei vieläkään! Missä ihmeessä se "Uusi Aika" tänään viipyy? (Kävelee hermostuneesti edestakaisin huoneessa). Jos sittenkin olisi jotakin tielle tullut? (Pysähtyy.) Silloinhan minä olisin nolattu ja oikein surkealla tavalla. (Kävelee taas ja pysähtyy, kotvan kuluttua peräovelle kuuntelemaan). Nyt siellä joku juoksee portailla. Varmaan sanomalehtipoika. (Kuuntelee.) Hän! Hän! (Sanomalehti putoaa ra'osta eteisen lattialle). Siinä se on. Vihdoinkin! (Sieppaa lehden, juoksee takaisin huoneeseen ja aukaisee lehden vapisevin käsin). Oo! Tuossa! Jumalan kiitos! (Istuutuu leposohvalle ja silmäilee kiireesti, huudahtaen silloin tällöin, hypähtäen palkaltaan ja osoittaen kaikin tavoin iloisuutta). Ei ole hullumpaa! — Tietysti! — Mainiosti! — Erinomaisesti! Totta kai! — No. No! — Ihan paikalleen! — Suuremmoisesti! — Se nyt vielä puuttui! — "Ei kukaan ole ennen kuolemaansa onnellinen" — juuri niin, juuri niin. — (Vasemman puoliselle ovelle kolkutetaan). Sisään. Sisään.
EMMA (tulee). Kuulin, että jo kauan olette ollut ylhäällä, Neiti
Kanerva.
ARMI. Niinkuin näette, rouva Nemlander, on huoneeni jo siivottu ja kahvinikin ehdin juuri juoda. Eipä muuten ole paljon nukutuksikaan tullut. Tuossa vain sohvalla olen loikonut koko yön.
EMMA. Voi voi! Arvaahan sen, neiti kulta, semmoisen odottamattoman tapauksen jälkeen.
ARMI. Niin, paljon olen miettinyt sitä asiaa. Ajatukset ovat pyörineet päässäni oikeana pyörremyrskynä.
EMMA. Kun en minä tullut teille eilen Valerianaakaan tarjonneeksi.
Mutta ehkä minä nyt saan tuoda 30 tippaa? Se rauhoittaa niin sydäntä.
ARMI. Ei, kiitos, rouva Nemlander. En minä välitä. Kahvi tekee minuun saman virkistävän vaikutuksen.
EMMA. No, kuinka vain. Mutta te näytätte niin kalpealta ja väsyneeltä, neiti. — Onkos muuten jo lehdissä mitään mainittu tuosta tapauksesta?
ARMI. On. — tässä pitkät muistosanat vainajasta.
EMMA. Mitäs niissä sanotaan?
ARMI. Hyvää, paljon hyvää, pelkkää hyvää.
EMMA. Tietysti. Mitäs muuta voisikaan. Semmoinen herttainen mieshän hän oli.
ARMI. Ja etevä kirjailija.
EMMA. Niinkö siinä sanotaan?
ARMI. Niin… tietysti.
EMMA. Sen minä kyllä uskon. Vaikka en ole lukenutkaan hänen teoksiaan. Silmäni ovat viime aikoina yhä enemmän heikontuneet. En jaksa kaikkia lukea, neiti hyvä, enkä ostaa.
ARMI. Kukapa sitä jaksaisikaan nykyään kaikkea kirjallisuutta seurata.
EMMA. Niin, neiti, kun sitä ilmestyy niin äärettömän paljo ja niinkuin sanomalehdet arvostelevat, semmoista roskaa, semmoista roskaa! Minä en suinkaan puhu vainajasta, enkä herra Kalvasta, enkä teistä, neiti. Tehän myöskin olette kirjailijatar, minä tiedän sen.
ARMI. Läsnä olevat kuuluvat aina poikkeuksiin.
EMMA. Niin. — Matkustikos herra Kalpa sitte hakemaan ystävänsä ruumista?
ARMI. Tietysti. Häntä nyt odotankin tahi ainakin tietoja häneltä niin pian kuin suinkin. (Telefooni soi rouva Nemlanderin puolella).
EMMA. Anteeksi! Siellä kuului telefoni soivan. (Rientää vasemmalle).
ARMI. Jokohan olisi minulle? Mutta mistäpäin? (Kävelee odotellen edestakaisin).
EMMA (palaa) Neiti Kanervaa pyydetään telefoniin.
ARMI. Minua? (Aikoo juosta vasemmalle mutta pysähtyy.) Kysyittekö, rouva Nemlander, kuka se on?
EMMA. Se on mieshenkilö. Hän sanoi: Turpa, Turpa…
ARMI. Sanokaa sitte, etten ole kotona… etten ole tavattavissa, etten nyt voi tulla puhelimelle.
EMMA. No! Hyvä on. Minä sanon. (Menee jälleen vasemmalle).
ARMI (iloisesti lyöden kätensä yhteen). Turpainen! Sulhasmies! Jo näin varhain aamusella! Ei malta odottaa! Varmaan ei ole hänkään nukkunut koko yönä.
EMMA (palaa). Herra Turpa pyytää kuitenkin vielä kysyä, milloin hän saisi neitiä tavata, — tulla neidin luo?
ARMI. Milloin? En minä osaa sanoa. En minä tiedä.
EMMA. Niin no, mitäs minä sitte hänelle sanon?
ARMI. Sanokaa… sanokaa: päivemmällä… silloin kuin muutkin ihmiset käyvät toistensa luona.
EMMA. Mikä tunti se on? Eihän meillä täällä Helsingissä mitään visiittiaikaa ole.
ARMI. Onpas. Kyllä hän tietää, jos sanotte hänelle vain, että hän olisi niin hyvä ja tulisi tavalliseen visiittiaikaan.
EMMA. No, voinhan sen sanoa sitte. Neidilläpä on omat omituiset tapansa! Näkemiin nyt sitte, neiti Kanerva!
ARMI. Näkemiin, rouva Nemlander!
EMMA. Minun on vielä torillakin käytävä. (Menee vasemmalle).
ARMI. Tässä alkaa todella korvia vähän kuumottaa. (Taputtaa molemmin käsin korviaan). Mitenkähän tässä lopulta oikein selviydytään? (Yrittää ottaa sanomalehden). (Eteisen kello soi). Jokohan he ovat siinä? (Juoksee avaamaan ovea).
NOKKONEN (ilmestyy eteiseen hyvin hätääntyneenä). Hyvää huomenta, neiti Kanerva! Anteeksi, että teitä vaivaan näin kovin varhain! Saisinko minä teitä vähän puhutella?
ARMI. Tehkää niin! Käykää sisään!
NOKKONEN (heitettyään päällystakkinsa eteiseen). Pieni silmänräpäys vain!
ARMI (istuutuu). Istukaa, olkaa niin hyvä! Mistä on kysymys?
NOKKONEN (istuutuen myös). Olkaa niin hyvä ja selittäkää minulle se eilinen uutinen kirjailija Lehmuksen kuolemasta!
ARMI. Mitä tarkoitatte?
NOKKONEN. Nähkääs, kun Uutistoimisto tähän saakka ei ole saanut, huolimatta kyselyistään, mitään varmaa tietoa siitä, että kirjailija Lehmus olisi löydetty.
ARMI. Mutta levittihän lehtenne siitä eilen erikoissähkösanoman.
NOKKONEN. Se tapahtui juuri teidän tiedonantonne nojalla, neiti Kanerva.
ARMI. Sehän oli sitte kovin varomatonta teiltä levittää semmoinen kuolinuutinen tarkistamatta sitä.
NOKKONEN. Mutta, hyvä neiti, sitähän juuri kävin tarkistamassa teidän luonanne.
ARMI. Mutta, hyvä herra, minähän en ole mikään uutistoimisto.
NOKKONEN. Sehän olisi kamalata, jos tässä todellakin olisi tapahtunut erehdys.
ARMI. Päinvastoinhan se erehdys olisi kovin ilahduttava.
NOKKONEN. Ehkä teille, vaan ei minulle, ei lehdellemme. Sehän olisi kauhea skandaali.
ARMI. Eivätkös muut lehdet sitte tiedä siitä tapahtumasta mitään.
NOKKONEN. Siinähän se on, että ne ivallisesti kertovat meidän vain levittäneen tuon erikoissähkösanoman Adrianopolin kaatumisesta ja kirjailija Lehmuksen kuolemasta.
ARMI. Ovatko molemmat tiedot sitte väärät?
NOKKONEN. Ainakin on jo edellinen peruutettu.
ARMI. Toivokaamme sitte hartaasti, että jälkimäinenkin vielä peruutetaan.
NOKKONEN. Tämä häpeähän joutuu sitte kokonaan minun niskoilleni.
ARMI. Niin, ei suinkaan minun.
NOKKONEN. Mutta tehän olitte niin varma saamastanne tiedosta, neiti
Kanerva. Mistä lähteestä se sitte oli kotoisin?
ARMI. Aivan yksityisestä, jota minulla ei ole oikeus enkä tahdo ilmaista. Sen luotettavaisuutta en voinut tarkistaa, mutta epäillä sitä en saattanut missään tapauksessa.
NOKKONEN. Näin ollen ei auta muu, kuin jäädä odottamaan lisätietoja.
ARMI. Niinkuin sanoin: odottakaamme parasta!
NOKKONEN. Ja lehtemme arvostelija kun jo ehti kirjoittaa muistosanatkin kirjailija Lehmuksesta!
ARMI. Siitä kiittäkää puolestani Herra Turpaista vilpittömästi! Niin kauniisti ei hän ole koskaan vielä kirjoittanut.
NOKKONEN. Olen varma, että hän suuttuu silmittömästi, jos kirjailija
Lehmuksen kuolema osottautuu perättömäksi.
ARMI. Sen uskon minäkin. Kunpa hän ei vain tekisi itsemurhaa!
NOKKONEN. Sen tapaista on minulla itsellänikin edessäni.
ARMI. Älkää nyt toki, herra Nokkonen! Sehän olisi korvaamaton vahinko sanomalehdistöllemme.
NOKKONEN. Kyllä tämän jälkeen sanomalehtimiesurani on katkaistu, se on varma.
ARMI. Joutavia! Tuommoisia "ankkojahan" sanomalehdet laskevat lentoon melkein joka ikinen päivä. Kun ne ovat aikansa lentäneet, niin ne unhottuvat. Toivon, että niin käy tässäkin tapauksessa. Älkää sitä siis niin sydämelle ottako, herra Nokkonen!
NOKKONEN. Kiitän teitä myötätunnostanne, neiti Kanerva, mutta rauhaa minä en saa ennenkuin asia on selvä. (Nousee.) Pyydän vielä kerran anteeksi, että näin varhain tulin vaivaamaan.
ARMI. Ei mitään. Minä pyydän päinvastoin vieläkin, että jos jotakin saatte tästä asiasta kuulla, niin tuokaa tieto minulle heti. Olette tervetullut mihin aikaan päivästä tahansa.
NOKKONEN. Ja jos te, arvoisa neiti, saatte joitakin lisäuutisia, niin voisinko minä…? Vai kuinka olisi minun meneteltävä saadakseni heti ne tietooni?
ARMI. Voisittehan kyllä soittaa rouva Nemlanderin puhelimeen. Mutta näin arkaluontoisessa asiassa…
NOKKONEN. Tietysti, tietysti! Minä kyllä hyvin mielelläni käväisen täällä personallisesti milloin tahansa, kun niin suvaitsette.
ARMI. Tehkää niin hyvin!
NOKKONEN. Kiitoksia hyvin paljon! Näkemiin, neiti!
ARMI. Näkemiin, herra Nokkonen!
NOKKONEN (poistuu kiireesti).
ARMI. Poika parka! Minun on häntä ikäänkuin vähän sääli. Hän on kuitenkin tehnyt niin suuren palveluksen minulle, että minä kyllä mielelläni otan kaiken syyn niskoilleni, jahka aika tulee. (Ottaa jälleen sanomalehden, heittäytyy leposohvalle ja alkaa sitä lukea kovin hilpeällä mielellä. Kotvan kuluttua soi jälleen eteisen kello.) Siinä he ovat! Nyt se on varma. (Juoksee ovea avaamaan).
KALPA (tulee, matkalaukkua kantaen, eteiseen). Huomenta! Terveisiä
Tuonelasta!
ARMI. No? Löytyikö kuollut?
KALPA (tulee palttoo päällä sisään). Tietysti! Elää ja voi hyvin.
ARMI. Minnekäs hänen jätitte?
KALPA. Tuolla istuu valtaoven edessä ajopelissä kuomin peitossa. Enhän minä uskaltanut, — te kun eilen niin ankarasti varoititte, — tuoda häntä tänne, ennenkuin olin käynyt katsomassa, saako hän tulla vai ei.
ARMI. Jos olisitte tulleet muutamia minuutteja aikaisemmin, niin olisitte törmänneet yhteen täällä Nokkosen kanssa.
KALPA. Täälläkö hän kävi? Näin hänen kadulla juoksevan kuin hullu.
ARMI. Tieto Eeron kuolemasta alkaa näyttäytyä perättömäksi. Mutta voitto on meidän. Tuossa on "Uusi Aika" ja risti Eeron muistosanojen yläpuolella.
KALPA. Siinähän saadaan sitte paikalla tuliaiset!
ARMI. Ja hyvät! Käykää hakemassa hänet pian tänne!
KALPA. En. Se on teidän tehtävä.
ARMI. Minun? Kuinka niin?
KALPA. Teidän, teidän. Se sopii teille paremmin. Menkää, menkää!
Joutuun!
ARMI (ihmeissään). Minkäs yllätyksen te nyt olette minulle valmistaneet?
KALPA. Minkä kuollut valmistaa voi. Ei muuta. Joutuun nyt vain!
ARMI (heittää nopeasti jotakin päälleen). Ettehän te vain minulle konnankoukkuja laita? Varokaa silloin teitänne! (Rientää perälle).
KALPA (hänen jälkeensä). Tuokaa mies tänne nyt pian! (Ottaa, riisuttuaan päällysvaatteensa, sanomalehden, jota silmäilee, ja purskahtaa hillittyyn nauruun.) Niin sitä on kirjoitettava! — Sen minä ymmärrän! — Turpaisestahan on tullut Eeron paras ystävä.
ARMI (tulee juosten takaisin, molemmin käsin painaen suutaan naurua pidättääkseen).
EERO (seuraa hänen jälessään. Hän on puettu homsuiseksi vanhaksi tädiksi, jolla on vanhanaikuinen hattu päässä, kasvot harson peitossa ja puuhka kädessä). Saakeli vieköön tätä reisua!
ARMI (käsiään paukuttaen ja räjähtäen nauruun). Mainiosti! Erinomainen!
Suurenmoinen!
KALPA. Olkaa toki hiljemmällä, kun on kuollut talossa!
ARMI (hoksaa yht'äkkiä, juoksee vasemmalle, katsoo sisälle ja panee sitte oven lukkoon). Ei ole hätää. Emäntä meni torille. Katsokaa, herra Kalpa, onko eteisen ovi oikein kiinni!
KALPA (tekee niin). Kiinni on.
EERO (Armille). Tämmöinen naamiaistäti minä nyt olen sinun armostasi.
ARMI. No, terve tuloa, rakas täti! Oikein minun täytyy suudella sinua.
(Heittäytyy Eeron kaulaan ja suutelee häntä).
EERO. No, sainhan minä nyt ainakin palkinnon vaivoistani.
KALPA (syrjään). Mutta minä taisin jäädä ilman?
ARMI (Eerolle). Annas, kun minä ihaelen sinua oikein joka puolelta!
(Pyörittelee Eeroa ja kiertää itse hänen ympärinsä).
EERO. Tämä taideteos on kuitenkin seppo Ilmarin ansiota.
ARMI. Niinkö? No, ihanhan minun pitäisi sitte teitäkin…
EERO. Suutele nyt kerta häntäkin!
KALPA. Niin, suudelkaa vain!
EERO. Pikimältään! Minä käännyn pois. (Kääntyy).
ARMI (suutelee Kalpaa). Noin! Te olette ansainnut tämän palkinnon, herra Kalpa.
EERO (kääntyy takaisin). Joko se on tehty?
KALPA. Sepä maistui! Kovin lyhyt vain.
ARMI. Mutta kuulkaa nyt, rakkaat lapset. Nyt alkaa vyyhden selvittäminen.
EERO. Sen saat sinä tehdä.
ARMI. Ja teenkin.
KALPA. Sillä me olemme tehtävämme tehneet. Näin vaivaloista matkaa ei tässä maailmassa tehdä.
ARMI. Saatan uskoa. Mistä tuon oivallisen puvun saitte?
KALPA. Jaa-a! Sanokaas muuta!
EERO. Kaikki on omaani, joka rimpsu. Seppo on ne minulle lahjoittanut.
KALPA. Ja minä ne ostin. Tuossa Tuonelan majatalossa oli viime kesänä asunut eräs vanha täti. Hän oli todellakin kuollut ja ylisille oli jäänyt tämä hänen juhlapukunsa. Sanoin tarvitsevani sen maatilalleni variksenpelättimeksi ja se myytiin minulle heti. Tänä aamuna pimeän ollessa, Eero, siihen puettuna, katosi ennen minua majatalosta ja suoritettuani laskun, seurasin minä häntä asemalle. Kukaan ei ole luullut muuta, kuin että minä matkustan vanhan fasterini seurassa. Ja näin saavuimme onnellisesti tänne, hänen komeutensa ja minä.
EERO. Hänen komeutensa olen minä.
ARMI. Minun täydellinen hyväksymiseni teille molemmille!
EERO. Joka merkitsee, että saan riisua yltäni tämän komeuden?
ARMI. Ei vielä, ei vielä. Ennenkuin poistun saadaksesi muuttaa pukua, on meidän luettava tämän päivän "Uusi Aika", se on omistettu sinulle, Eero. (Ottaa lehden).
KALPA. Ehdin jo vilaista siihen ja näin, että nimesi ja maineesi todellakin vihdoinkin ovat asetetut oikeaan arvoonsa.
EERO. Todellako? Sen en olisi uskonut tapahtuvan kuoltuanikaan.
ARMI. Mutta nyt saat sen vielä kuulla eläessäsikin omin korvin.
EERO. Lue se sitte, Armi! Seppo ja minä muodostamme taiteellisen ryhmän viereesi.
KALPA. Ja kuuntelemme mitä suurimmalla hartaudella.
ARMI (ottaa tuolin ja istuutuu keskelle lattiaa, Eeron ja Kalvan asettuessa kummallekin puolen häntä). Tässä on risti kuvasi yllä, Eero.
EERO. Minä huomaan sen. Tämä on ylen harvinainen tapaus.
KALPA. Totta tosiaan ei tapahtu monelle ihmiselle, että itse saa kuulla tässä maailmassa, mitä jälkimaailma hänestä arvelee.
ARMI. Vaiti nyt! Minä alan. (Lukee) "Surullinen velvollisuutemme".
KALPA. Kuuletko, Eero?
EERO (rykäisee). H-öm!
ARMI. "… surullinen velvollisuutemme on tänään piirtää risti sen nimen päälle, jonka tässä luemme".
KALPA. Nenäliinat esille!
ARMI. "Aivan odottamatta tulee meille tieto, että nerokas."
EERO. Älä hiidessä!
ARMI. Siinä sen kuulit!
KALPA. Alku on jo kovin lupaava.
ARMI. "… että nerokas kirjailijamme Eero Lehmus eilen on muuttanut manalan majoille".
KALPA. Kukas olisi uskonut!
ARMI. "Tämä kuolinsanoma on sitä valitettavampi, kun on syytä epäillä, että hän itse on päättänyt päivänsä".
KALPA. Eikös olekin mainio tyyli?!
ARMI. "… vieläpä elämänsä ja kirjailija-uransa parhaimmillaan, kukkeimmillaan ollessa".
KALPA. Kuinka liikuttavan kaunista!
EERO. En todellakaan olisi luullut Turpaista noin helläsydämiseksi.
ARMI "Vainaja oli syntynyt…"
EERO. Älä viitsi tuota lukea! Senhän tiedämme kyllä, milloin ja niissä.
KALPA. Ja sinun curriculum vltaesihän kyllä tunnemme.
Ylioppilastutkintoa etemmäksihän et ole ehtinyt.
ARMI. Minä hyppään sitte niiden tietojen yli. Mutta tässä on joukossa hauskakin uutinen. Muudan sinun isoäitisi serkku kuuluu nuoruudessaan kirjoittaneen runoja ja hänestä otaksutaan runoilijalahjan sinuun periytyneen.
EERO. Kylläpäs Turpainen ottaa asian oikein perinpohjaisesti!
ARMI. Kun hyvä arvostelija ainakin!
KALPA. Joka saa maksun palstamitalta!
ARMI. Myöskin todistaa se arvostelijan suurta rakkautta vainajaa kohtaan, mikä ilmenee vielä seuraavasta. Kuulkaa! (Jatkaa lukemista). "Vainajan ensimäinen runokokoelma 'Hiirenkorvia', joka ilmestyi hänen tuskin vielä koulupenkiltä päästyään, osoittaa kyllä jossakin määrin kypsymättömyyttä, — eihän voikaan niin nuorelta runoilija-alulta täydellisyyttä odottaa. —"
KALPA. Eipä tietenkään!
ARMI. "… mutta sittenkin ilmenee siinä jo niin paljon todellista, omaperäistä runollisuutta, syvää, väärentämätöntä tunnetta ja niin ihmeteltävä muodon hallitsemiskyky…"
EERO. Ooo-ho?!
KALPA. Aivan toista, mitä hän tätä ennen on sinusta sanonut.
ARMI. "… että yksin tästä teoksesta päättäen saattoi Eero Lehmukselle ennustaa suurta tulevaisuutta".
KALPA. Mikä jo on toteutunut.
ARMI. "Esimerkkinä mainitsemme tuon viehättävän pikku runon 'Kissankellot', jonka sydämeen käyvät sanat suurimman säveltäjämme siivestäminä…"
EERO (rykäisee). H-öm!
KALPA. Oivallinen tyylikukkanen!
ARMI "… kaikuvat jokaisen kansalaisen huulilta".
EERO. Tuo lause kuulostaa niin ihmeen tutulta!
KALPA. Älähän toki! Minusta se kuulostaa niin tavattoman "omaperäiseltä", — tämä sana alleviivattuna.
ARMI. Kuulkaas nyt! (jatkaa). "Ei vähemmän onnistunut…"
KALPA. Onko se ruotsia?
ARMI. Siltä kuuluu.
EERO. Turpainenhan on käynyt Kuopion ruotsalaisen yhteiskoulun.
ARMI. "Ei vähemmin onnistunut ollut Eero Lehmuksen ensimäinen novellikokoelma 'Kuusen juurella'."
EERO. Jonka Turpainen itse aikoinaan pani pataluhaksi.
KALPA. Tempora mutantur eli suomeksi: niin ajat muuttuvat.
ARMI. "Mutta erittäin on muistettava hänen näytelmäesikoisensa 'Vipusen vatsassa', jossa tekijä astuu aivan uusia uria ja aukoo kauas-kantavia näköaloja vanhalle, ränstyneelle näytelmätaiteelle".
KALPA (Eerolle). Mitäs virkaveli siihen sanoo?
EERO. Sanon vain: sillä lailla!
ARMI. Turpaisparka siinä suorastaan kieltää vapahtajansa. Hän, joka tähän saakka on ollut tuon uuden suunnan verivihollinen!
EERO. Entä sitte? Uteliaisuuteni ei ole enää pysyä aisoissakaan.
ARMI (jatkaa). "Seurasi sitte erittäin sukkela ja henkevä huvinäytelmä 'Lorujen loppu', joka on käynyt jo klassilliseksi ja jäänyt pysyväiseksi Kansallisteatterimme ohjelmistoon…"
KALPA. Nyt maalataan jo kohta nimesi Aleksis Kiven ja Minna Canthin rinnalle Kansallisteatterin katsomon katonrajaan — näkymättömälle paikalle.
EERO (Armille). Annas tulla, annas tulla!
ARMI (jatkaa). "Mainitussa näytelmässä tekijä mitä purevimmalla tavalla, satiirin hienolla attikalaisella suolalla, ruoskii…"
KALPA. "Ruoskii — suolalla"! Jopas tuli pikkunen kömpelyys!
EERO. Kompastuuhan hevonenkin neljältä jalalta!
ARMI. "… ruoskii omituisia, mädänneitä kotoisia olojamme, antaen ansion mukaan, mutta silti kiitettävän ulkokohtaisesti, sekä oikealle että vasemmalle…"
EERO. Siitä tunnustuksesta kiitän sydämeni pohjasta.
KALPA. Nyt puhutaan romaaneistasi.
ARMI "Tämän lisäksi on vainaja kansalleen lahjoittanut."
KALPA "Se on totta. Tekijäpalkkiosi on suhteellisesti ollut kovin vähäinen."
ARMI "… kansalleen lahjoittanut koko joukon mieltäkiinnittäviä romaaneja…"
EERO. Ennen niitä sanottiin pitkäpiimäisiksi.
ARMI "… joiden aiheet ovat valitut mitä erilaisimmilta yhteiskunnan, sanottakoonpa suorastaan elämän aloilta, niin rikkaita ovat ne sekä sisällykseensä, että mielikuvituksen valtavuuteen nähden".
KALPA. Kuulittekos, hyvät ihmiset?!
EERO. Tuntuu kuin yht'äkkiä köyhästä suomalaisesta salokylän pojasta olisin muuttunut amerikkalaiseksi miljardööriksi.
ARMI. "Kaikkia suuren vainajan…"
EERO (rykäisee jälleen). H-öm!
KALPA (nopeasti). Kaupunginvaltuustolla tulee olemaan kova työ edessä löytääkseen sopivan paikan muistopatsaallesi, jota varten yli maan ulottuva kansalliskeräys viipymättä pannaan toimeen.
ARMI. Minä kiellän herra Kalvalta puheenvuoron. Te sitä väärinkäytätte.
KALPA. Minä olen vaiti. Olen puhunut.
ARMI. Minä jatkan. — "Kaikkia suuren vainajan teoksia on tässä mahdoton luetella, niin pitkä on niiden sarja: mainitsemme kuitenkin todellisina mestariluomina, 'standard works'."
EERO. Sitä vastasi ennen sana: "diletanttitekele".
KALPA. Juu!
ARMI. "… romaanit 'Kädestä kärsään' ja 'Suu säkkiä myöten' sekä viimeisen näytelmän 'Kuperkeikka', joka valitettavasti…"
EERO. Juuri arvostelijain armosta teki kuperkeikan.
ARMI. "… yleisön puolesta ei saanut osakseen sitä ymmärtymystä, jonka se olisi ansainnut…"
KALPA. Jesuiitta!
ARMI. "… mihin osaksi lienee ollut syynä myöskin se, vastoin tavallisuutta, puutteellinen esitys, jonka todistajina me, ikävä kyllä, Kansallisteatterissa saimme olla."
EERO. Voiko loistavammalla tavalla kumota kaikki, mitä ennen on sanonut?
ARMI. "Toivottavasti on jälkimaailma korjaava tämänkin vainajaa kohdanneen vääryyden".
KALPA. Siitä olen jo vakuutettu.
ARMI. "Eläessään harvoin oikein ymmärretään suuret nerot".
EERO. Joko taas?!
KALPA. Nyt se taitaa vähän liioitella.
ARMI. "Ei kukaan ole ennen kuolemaansa onnellinen. -ö -nen".
KALPA. Se on niin paljon kuin: Väinö Turpainen.
EERO. Tuo viimeinen lause ainakin sisälsi äärettömän totuuden.
ARMI. Mutta viimeisen edellisessä hän todellakin ampui hiukan yli maalin. Se tekee kiusallisen vaikutuksen.
KALPA. Se voi vaikuttaa, että yleisö alkaa epäillä koiruutta tämän takana.
ARMI. Sen johdosta olisin valmis antamaan Turpaiselle rukkaset.
EERO. Mitä sanoit?
ARMI. Eikös herra Kalpa ole sinulle puhunut, miten olen saanut
Turpaisen kirjoittamaan sinusta nämä muistosanat?
EERO. Ei.
KALPA. Minä olen noissa asioissa kovin varovainen.
ARMI. Kun olit kuollut, kosi Turpainen minua silmänräpäyksessä ja minä lupauduin…
EERO. Myöskin silmänräpäyksessä?
ARMI. Kun asia ei sietänyt lykkäystä. Ehdolla, että hän asettaa nimesi ja maineesi oikeaan arvoonsa.
KALPA. Mikä on nyt tavallaan tehty.
EERO. Mutta kuitenkin niin, että hänen täytyy saada rukkaset.
ARMI. Siihenhän on kaksinkertainen syy. Kuolleista heräämisesi ensimäinen.
KALPA. Se kai hyvinkin pian jo tulee yleisön tietoon?
ARMI. Nokkonen onkin jo käynyt tänään täällä lehtensä uutista tarkistamassa. Oli kuin tulisilla kekäleillä, kun oli syytä epäillä, että oletkin vielä elävitten joukossa.
EERO. Sitte kai on Turpainenkin kohta täällä.
ARMI. On jo kerran soittanut ja pyytänyt päästä morsiamensa puheille.
Hän tulee.
EERO. No, Armi, nyt en minä tahtoisi olla sinun housuissasi!
KALPA. Enkä minä!
ARMI. Olkaa huoleti, kyllä tästä selviydymme. Ensimäiseksi on kuitenkin rouva Nemlanderille selvitettävä, ettet olekaan kuollut.
EERO. Joudu, joudu sitte!
ARMI. Sen saat itse tehdä. Minä pyydän hänet tänne.
EERO. Hulluko sinä olet?! Hänhän säikähtyy niin, että kuolee minun sijassani.
KALPA. Sen minäkin uskosin.
ARMI. Kuule nyt, Eero! Sinähän et olekaan sinä, vaan oma fasterisi tahi musterisi niinkuin matkalla olit herra Kalvan.
EERO. Voi, sun ilvettäsi!
ARMI. Harso silmillesi vain! Rouva Nemlanderhan lisäksi on hiukan heikkosilmäinen. Hän kai on jo torilta palannut. (Avaa vasemmalle vievän oven.) Me tulemme heti. (Menee vasemmalle.)
EERO (valmistaikse). Tämmöistä ilveilyä minä en ole koskaan vielä nähnyt!
KALPA. Saatikka semmoista itse näytellyt!
EERO (istuutuu vakavasti). Olla noiden naisten kanssa tekemisissä!
KALPA. Jopa narrattavana! — Taitavat tulla. Istu paikoillasi nyt.
EERO. Istunhan minä.
KALPA. Ja koeta, osaatko vanhaa tätiä niin näytellä, että saat hyvän arvostelun huomisissa lehdissä!
ARMI (palaa, vetäen rouva Nemlanderia kädestä perässään). Tulkaa, tulkaa, rouva Nemlander! Herra Kalpa on jo palannut.
EMMA (tullen sisään). Hyvää huomenta, Herra Kalpa!
KALPA (tervehtien). Huomenta, rouva Nemlander! Ja terveisiä paljon!
ARMI. Ja tässä pyydän saada esittää herra Lehmuksen tädin, joka tuli herra Kalvan kanssa. (Esittää). Neiti Hyppönen — Rouva Nemlander.
EMMA ja EERO (kättelevät toisiaan, Eeron niiata hypähdellessä,)
EMMA. Terve tuloa, neiti… Mikä se oli?
EERO (muuttuneella äänellä). Hyppönen, Hyppönen.
EMMA. Neiti Hyppönen… Olkaa hyvät ja istukaa!
ARMI. Niin, tehkää hyvin ja istukaa, hyvät vieraat.
KAIKKI (istuutuvat).
EMMA. Te olette siis herra Lehmuksen täti, neiti Hyppönen?
EERO. Niin, rasteri eli täti isän puolelta.
EMMA. Niin läheinen sukulainen! Yhtäläisyyttä on paljon äänessä.
EERO. Ihanko totta?
EMMA. Näköni on hiukan heikko, mutta minusta tuntuu, kuin sukulaisuutta huomaisi ulkomuodossakin paljon.
EERO. Sehän on kovin hauska kuulla. Minä olen kuitenkin jo vanha.
KALPA. Sitä ei suinkaan voi sanoa. Eikö totta, rouva Nemlander?
EMMA. Ei, ei juuri.
ARMI. Kauneus on Neidillä säilynyt oikein hyvin.
EERO. Kuinka neiti nyt imartelee! Kiitoksia nyt joka tapauksessa komppelimangista! (Nousee ja niiaa).
KALPA. Ainakaan ei nyt voi huomata yhtään ainoata ryppyä.
EERO (korjaten harsoa silmiensä eteen). Onneksi niitä ei olekaan.
Elämäni kun tähän asti on ollut niin surutonta.
EMMA. Mutta nyt sattui semmoinen surullinen tapaus hyvä neiti Hyppönen.
KALPA. Meillä on kuitenkin mukanamme hiukan rauhoittavia uutisia, rouva
Nemlander.
EMMA. Mitä uutisia? Minkälaisia?
ARMI. Rouva Nemlander ei ole vielä kuullut, ettei tuo "Uuden Ajan" levittämä tieto olekaan aivan luotettava.
EMMA. Kuinka niin? En ole kuullut.
EERO. Siinä on varmaan tapahtunut joku ikävä erehdys, rouva Nemlander.
EMMA. Olisiko se mahdollista? Sehän olisi kovin suuri ilosanoma.
ARMI. Niinkö? Olisiko rouva Nemlander tyytyväinen, jos herra Lehmus palaisi vielä takaisin?
EMMA. Hyvin, hyvin tyytyväinen. Minä rakastin sitä poikaa niin paljon.
Niin herttainen, hyväluontoinen, kunnon poika!
EERO. Sehän on minun kovin hauska kuulla, rouva Nemlander.
ARMI ja KALPA. Ja meidän myös, rouva Nemlander.
EMMA. Tosin hän oli hieman huolimaton raha-asioissaan, mutta sen minä kyllä annoin anteeksi.
EERO. Semmoisiahan ne kirjailijat taitavat vähän olla kaikki, eikö niin? (Kääntyen Kalvan ja Armin puoleen).
ARMI. Usein olojen pakosta.
KALPA. Minä luulisin, että se on panettelua.
EMMA. No, no, eivät ehkä kaikki. Sen minä myönnän. Herra Kalpa on koettanut tovereitaankin auttaa.
KALPA. Niin että rouva Nemlander ottaisi herra Lehmuksen luokseen jälleen, jos…?
EMMA. Tietysti, tietysti… avosylin. Vieläpä suutelisinkin häntä päälle päätteeksi.
EERO (nousten ylös ja paljastaen kasvonsa). Tehkää niin! Tässä hän on.
EMMA (kirkaisten). Taivas siunatkoon! Mitä ilvettä tämä on? Mitä tämä merkitsee?
ARMI. Suudelkaa nyt ensin niinkuin lupasitte!
EMMA. No, sen minä teen. (Halailee ja suutelee Eeroa). Terve tuloa takaisin!
KALPA. Tämä on se suuri sanomalehtiankka ja elävä esimerkki sielujen vaelluksesta.
EMMA. Kylläpä ne sanomalehdet todellakin jo osaavat liioitella ja panna omiaan!
EERO. Kärpäsestä tekivät härkäsen! Siitä, että tuuli vei minun hattuni järveen, olivat heti jo valmiit hautaamaan minut.
EMMA. Mutta minkäs tähden Eero sitte on tuollaisessa puvussa?
ARMI. Tämä kaikki on oikeastaan minun ansioni, rouva Nemlander. Mutta nyt on minulla niin monta rautaa vielä tulessa, että sen selittäminen teille on jätettävä toiseen kertaan. (Eteisen kello soi.) Kas niin! Siinä onkin varmaan jo vieras, jota odotan.
KALPA. Ehkä minä näin ollen saan tulla teidän puolellenne, rouva
Nemlander, siksi aikaa kuin neiti Kanerva ottaa vastaan vieraansa?
EMMA. Tehkää niin hyvin!
ARMI. Herra Kalpa saakin sitte kertoa teille kaikki, mitä tietää tästä asiasta. Sehän ei ole enää mikään salaisuus.
KALPA. Hyvä on! Mennään, rouva Nemlander! (Menee vasemmalle).
EMMA. Mennään! Mutta eikös neiti Hyppönen tule myös?
ARMI. Ei. Neiti Hyppönen saa jäädä.
EMMA. Herra Jesta! Sehän onkin Eero. Olen tässä jo ihan sekaisin.
(Menee myöskin vasemmalle. Uusi, voimakkaampi soitto eteisessä).
ARMI. Sillä on kiire. Mutta odottakoon!
EERO. Entäs minä? Minnekäs minut panet?
ARMI. En minä enää viitsisi sinua tätinä esittää.
EERO. Eikä ole aikaa mulla pukuakaan muuttaa.
ARMI. Mene tuonne vuoteellesi loikomaan! Minä vedän verhot eteen.
EERO. Se on ainoa keino. Näkemiin! (Tekee niin ja Armi vetää verhot eteen).
ARMI. Noin! Ole hiljaa kuin hiiri siellä nyt, vaikka kuulisit mitä tahansa! (Juoksee aukaisemaan eteisen ovea.) Anteeksi, rakas ystävä!
TURPAINEN (tulee eteiseen). Ellen olisi kuullut olevasi kotona, olisin jo mennyt pois. (Riisuu päällysvaatteensa).
ARMI. Minulla oli täällä niin kiire laittaa kaikki kuntoon. Sisään, pyydän!
TURPAINEN (joka on puettu pitkään mustaan takkiin, kukka napin lävessä, ja jolla on silkkihattu sekä hansikkaat kädessä, tulee sisään). No, hyvää huomenta!… (Kättelee Armia ja kurottaa samalla päätään kuin suudellakseen häntä).
ARMI (Kääntää päänsä syrjään). Sittemmin! Vähä myöhemmin!
TURPAINEN. Taaskin! Oletko tyytymätön?
ARMI. Päinvastoin. Erittäin tyytyväinen.
TURPAINEN. Miksikäs sitte? Ajattelin, — kun en tuonut kukkasia tänään?
ARMI. Ai, kiitos niistä! Ne eilisethän ovat vielä ihan tuoreina tuolla vesikannussa. — Istukaamme! (Istuutuu leposohvalle).
TURPAINEN (panee hattunsa pois ja istuu Armin viereen). En malttanut olla soittamatta sinulle. (Aikoo tarttua Armin käteen, mutta tämä vetää sen pois ja väistyy etemmäksi.) Miksikä olet noin omituinen, Armi kulta?
ARMI. Rouva Nemlander voi tulla. Ja kihlauksemmehan ei ole vielä julaistu. Niin, minä en mitenkään silloin voinut tulla puhelimelle.
TURPAINEN. Olisin niin mielelläni jo varemmin tullut luoksesi.
Saadakseni sitte ajan kulumaan menin ensin parturille.
ARMI. Onkos mitään kuulumisia ulkoa? Herra Nokkonen kun on ollut niin hädissään tuon eilisen tapauksen johdosta.
TURPAINEN. En ole kuullut enkä tavannut ketään. Onko Nokkonen käynyt täällä?
ARMI On. Uutistoimisto kuuluu epäilevän, tokko "Uuden Ajan" levittämässä tiedossa ollenkaan on perää.
TURPAINEN (hypähtää istualtaan). Se ei ole mahdollista! Se ei ole mahdollista! (On kovin hämmästyneen ja nolon näköinen.) Ei, ei. Sinä lasket leikkiä, Armi. Eikö totta? Sinä vain turhaan pelottelet minua.
ARMI. En, en. Päinvastoin iloitahan meidän pitäisi siitä, jos meidän nerokas, suuri kirjailijamme, joksi häntä kirjoittamissasi muistosanoissa nimität, vielä olisi hengissä ja voisi lahjoittaa kansalleen monta mielenkiintoista teosta.
TURPAINEN (on pitkän aikaa kuin mykkä aivan). Totta puhuen, minä en tiedä, mitä sanoa. Sinä olet kovin myr… tuota, leikkisällä tuulella tänään, Armi. Sehän on mahdotonta. Nythän minä muistan: "Uuden Ajan" erikoissähkösanomahan perustui juuri sinun antamiisi tietoihin.
ARMI. Sehän se on huolestuttavaa, jos ne ovat näyttäytyneet perättömiksi.
TURPAINEN (aivan suunniltaan). Silloin… silloin… silloinhan on kaikki mennyttä, Armi?!
ARMI. Paitsi Eero Lehmuksen elämä ja kirjailijanimi, jotka ovat pelastetut.
TURPAINEN (hätääntyneenä). Minä, minä… Minun täytyy mennä. Minun täytyy käydä kuulustelemassa. (Ottaa hattunsa.) Minä tulen niin pian kuin suinkin takaisin. (Eteisen kello soi).
ARMI. Siinä on varmaan herra Nokkonen.
TURPAINEN. Häneltä kai saamme nyt kuulla asian oikean laidan.
ARMI. Niin, niin. Odottakaa! (Menee aukaisemaan eteisen oven). Niin onkin! Herra Nokkonen!
NOKKONEN (tulee palttoo päällä sisään). Hyvänen aika, hyvänen aika, neiti Kanerva! Herra Lehmus elää! Herra Lehmus on elossa!
ARMI. Jumalan kiitos!
TURPAINEN. Piru hänet periköön!
ARMI (Nokkoselle). Mistä te sen tiedätte?
TURPAINEN. Niin onko se nyt sitte varma? Senkin uutisten laittaja!
NOKKONEN. Ikävä kyllä se on varma. Henkilöt, jotka häntä tuntevat ja joihin voi luottaa, ovat nähneet hänet ilmielävänä vielä tänä aamuna Lohjalla, jossa hän kuuluu olleen, luultavasti, karhujaan paossa, koska oli valepukua käyttänyt.
TURPAINEN. Seitsemän kertaa sitte piru hänet periköön!
ARMI. Anteeksi, anteeksi, hyvät herrat, minun täytyy ehdottomasti ruveta puolustamaan herra Lehmusta.
NOKKONEN. Sallikaa minun, neiti Kanerva, ensin tehdä teille pieni kysymys.
ARMI. Tehkää hyvin!
NOKKONEN. Tehän ensin annoitte minulle tuon varman tiedon, että herra
Lehmus oli löydetty.
ARMI. Kyllä. Sitä en kiellä. Siinä pysyn vieläkin.
NOKKONEN. Kuinka niin? Mitä se merkitsee?
TURPAINEN. Mitä? Mitä? Nyt en minä ymmärrä mitään. Olisiko sittenkin…?
ARMI. Ehkä minä nyt saan kutsua herra Kalvan todistajaksi tässä asiassa, herra Nokkonen? Hänhän oli läsnä täällä, kun eilen kävitte minua haastattelemassa. Hän on täällä rouva Nemlanderin puolella parastaikaa.
NOKKONEN. Olkaa niin hyvä! Pyytämällä pyydän!
TURPAINEN. Hauska tulee olemaan todellakin kuulla.
ARMI (menee ja aukaisee vasemmalle vievän oven). Herra Kalpa, olkaa hyvä ja tulkaa tänne!
KALPA (tulee ja kumartaa).
TURPAINEN ja NOKKONEN (vastaavat kumarrukseen).
ARMI. Herrathan tuntevat kaikki toisensa?
KALPA, TURPAINEN ja NOKKONEN. Kyllä, kyllä, kyllä.
ARMI. Pyydän saada kysyä teiltä, herra Kalpa: minähän vakuutin eilen herra Nokkoselle, että kirjailija Lehmus on löydetty.
KALPA. Aivan niin. Kieltääkös herra Nokkonen sen?
NOKKONEN. En suinkaan.
ARMI. Kuitenkin käsititte te, herra Kalpa, sekä teidän jälessänne herra
Nokkonen sanani niin, kuin herra Lehmuksen ruumis olisi löydetty.
KALPA. Minä tunnustan väärinkäsitykseni.
NOKKONEN. Mutta te ette sitä väärinkäsitystä oikaissut, neiti Kanerva?
Ettehän?
ARMI. En.
NOKKONEN. Ja miksi ette?
ARMI. En ehtinyt, teillä kun oli niin kauhea kiire saada kirjailija
Lehmus hengiltä.
TURPAINEN. Mikä katala juoni!
NOKKONEN. Oikea skandaali!
ARMI. Jos teitä haluttaa, hyvät herrat, niin kernaasti saatte syyttää minua. Minä otan niin kovin mielelläni tuon väärinkäsityksen niskoilleni.
TURPAINEN. Mutta tämähän ei ole viaton väärinkäsitys enää, vaan tahallinen rikos.
ARMI. Kutsukaa sitä miksi tahansa! Te, herra Turpainen, yrititte hakea muka loukatun kunnianne takaisin siltä, jonka nimi ja maine teidän kynänne kautta oli tahrattu. Minun on kuitenkin onnistunut saada teidät asettamaan Eero Lehmuksen nimi ja maine oikeaan arvoonsa ja siitä palveluksesta teitä kiitän vilpittömästi.
KALPA. Siihen minä sydämestäni yhdyn.
NOKKONEN. Mikä katala juoni!
TURPAINEN. Oikea skandaali!
NOKKONEN. Ja tämäkö minun piti saada palkinnoksi siitä uutisesta, jonka tänään juuri Senatista sain ja jonka ai'oin teille kertoa?
TURPAINEN. Mikä se on? Mikä se on?
NOKKONEN. Että hallitus on päättänyt tehdä korkeimpaan paikkaan esityksen kolmentuhannen markan eläkkeen myöntämisestä kirjailija Lehmukselle.
ARMI ja KALPA. Aaa!
TURPAINEN. Se vielä puuttui!
EERO (joka on puoleksi riisuutunut naispuvustaan, vetää verhot auki, seisoen vuoteella, josta sitte hyppää maahan). Siitä uutisesta en malta olla tulematta itse teitä kiittämään, herra Nokkonen.
NOKKONEN ja TURPAINEN (peräytyvät hämmästyneinä toiselle puolen huoneita, tehden toisilleen vihaisia eleitä).
EERO (ojentaa kätensä Nokkoselle, joka ei tartu siihen, vaan kätkee molemmat kätensä selän taa). No, sallikaa teitä sitte kiittää, herra Turpainen, kauniista muistosanoistanne. (Ojentaa kätensä Turpalselle, joka myöskään ei tartu siihen, vaan kätkee kätensä selän taa.) Vai niin?! Minä tarjoan sovinnon kättä, mutta… taitaapa sittenkin vielä olla odotettavissa kunnianloukkausjuttu.
TURPAINEN (katkeran pilkallisesti). Sekin olisi jo teille, herraseni, nyt liian suuri kunnia. (Kääntyy poispäin).
KALPA (iloisesti nauraen). Victoria!
ARMI (joka sillä välin on noutanut vesikannusta Turpaisen hänelle antaman kukkaskimpun, ojentaa sen Eerolle). Päinvastoin, Eero, sovinnoksi on herra Turpainen tuonut nämä ihanat ruusut, jotka minä pyydän saada hänen puolestaan ojentaa sinulle onnitellakseni sinua tänä suurena ilon ja riemun päivänä. (Tekee samalla syvän, siron kumarruksen).
EERO (ottaa juhlallisesti kukat vastaan). Minä kiitän sydämestäni onnittelusta, mutta nämä ihanat ruusut pyydän saada kunnian palauttaa niiden jalomieliselle tuojalle. (Tekee samalla syvän, siron kumarruksen ja ojentaa kukat Turpaiselle).
TURPAINEN (sieppaa ne häneltä). Olisi todellakin vahinko jättää ne tänne. Sillä luuletteko te, että muut kuin itserakkaat kirjailijat uskovat todeksi sen, mitä noissa ennenaikaisissa muistosanoissa kirjoitin. (Pilkallisesti nauraen Armiin päin). Hah-hah hah-hah! Pelkkää ivaa se oli, ei muuta. — Kun sen nyt olen saanut sanotuksi, niin lähden. (Nokkoselle). Tulkaa!
NOKKONEN (nauraen). Se oli hyvin! Mennään. (Marssivat eteiseen).
ARMI (eteisen ovella Turpaisen jälkeen). Ja luuletteko te, että kukaan rehellinen ihminen enää uskoo tuommoista julkisen sanan palvelijaa kuin te olette. Menkää! (Osoittaa ulos. Naurua).
EERO. Ja te, herra Nokkonen, julaiskaa heti lisälehti siitä, että minä elän! (Uusi naurun rähäkkä).
TURPAINEN ja NOKKONEN (poistuvat eteisestä, paiskaten ulko-oven kiinni).
ARMI ja KALPA (iloiten Eeron ympärillä). Victoria! Victoria! Voitto on sittenkin meidän.
EERO. Voineekohan vain tuohon Nokkosen uutiseen nytkään luottaa?
KALPA. Odotas! Minä soitan Kirkollisasiaintoimituskuntaan ja kysyn.
(Juoksee vasemmalle).
ARMI. Kyllä se on varminta.
EERO. Olisi se onnenpotkaus meille, jos se olisi totta.
ARMI. Ja kunnia Kaunokirjailijaliitolle, joka tuon esityksen teki.
EERO. Ja samalla meidän aatteittemme voitto viheliäisistä arvostelijoistamme. Jos vain lopulta Senatin esitys saa vahvistuksen "korkeimmassa paikassa", niinkuin sanotaan?
ARMI. Ethän sinä "Voima"-liitossa ole mukana ollut tahi muuten valtiollisesti ole epäluotettava?
EERO. En, tietääkseni, — ikävä kyllä.
KALPA (palaa). Totta on! Totta on! Ei ole epäilemistä enää.
EMMA (tulee hänen jälessään). Mikä ihmeen ilo täällä on? Herra Kalpa sanoi, että tulisin sisään.
ARMI. Niin, tulkaa ja iloitkaa kanssamme!
KALPA. Onnitelkaa neiti Hyppöstä! Hän saa valtion eläkkeen.
EERO. Niin, täti, kaksisataa viisikymmentä markkaa kuussa, Eikös se ole hyvä?
EMMA (halaillen Eeroa). Valtionko eläkkeen? Niinkö paljon?! No, toivotan onnea. Sydämestäni iloitsen.
ARMI. Hallitus näkyy välistä käsittävän asiat paremmin kuin jotkut muut.
KALPA. Kost' Jumala sitte sillekin ansion mukaan!
EERO (ottaen Armin kainaloonsa). Siellä yläilmoissa, nähkääs, aavistettiin, että meillä oli aikomus perustaa Tuusulan järven rannalle oma koti.
EMMA (taputellen Armia ja Eeroa). No, onnea, onnea! Ja pitkää ikää! Eero tulee varmaan elämään sadan vuoden vanhaksi, koska hänet näin jo elävänä tahdottiin haudata.
KALPA. Mutta, minnekäs minä raukka joudun? Ei rouva Nemlander taitaisi minusta huolia?
EMMA. Olkaa vaiti! Minä, vanna leski.
KALPA. Sitähän minäkin! Minä olen niin huono vuokranmaksaja, ettei minusta olisi teille kunnolliseksi vuokralaiseksikaan.
ARMI. Herra Kalpahan on maksanut vuokraa täällä Eeronkin puolesta.
EERO. Senpä tähden viemme sinut, seppo, sinne Tuusulaan ottopojaksemme.
ARMI. Ja kirjailemme siellä ahkerasti kaikki yhdessä.
(Esirippu).
Loppu.