The Project Gutenberg eBook of Historiallisia kuvauksia hätäajoilta ja vainovuosilta, by Peter Nordman

   I. Vanha virsikirja.
  II. Takkavalkean ääressä Antero Viininlaskijan luona.
III. Miksi ei laiva tule.
  IV. Gideon Gabriel jättää Alma mater'in.
   V. Venäläiset hyökkäävät Porvooseen.
  VI. Hirmurutto.
VII. Pieni päivänpilkahdus.
VIII. Kuninkaan käsky.
  IX. Hautaus Röysön suolla.
   X. Suuri tappelu.
  XI. Kuulumisia vitsauksen maasta.
XII. Toverukset Torbasov & Ljukin.
XIII. Stefan Löfvingin päiväkirjasta.
XIV. Karhun pesä.
  XV. Kotiinpäin.
XVI. Elokuun 30:s päivä.

I. VANHA VIRSIKIRJA.

Rakas vanha virsikirja! Kuinkahan monta kertaa oletkaan levännyt käsissäni! Kuinka usein lienenkään katsellut sinun kuluneita mustia nahkakansiasi, pitkulaista 12-taitteista muotoasi, «långligt Duodez-format» niinkuin sanat kuuluvat «Kunink. Majesteetin kaikkein armollisimmasti ulosannetun Privilegion extraktissa» 31 p:ltä Toukokuuta v. 1593.

Mitähän iloista ja surullista, mitä eriskummallista taitaisitkaan kertoa sinä, joka, syntyneenä v. 1694, yli 200 vuotta olet kulkenut perintönä isältä pojalle viidenteen polveen saakka ja ollut mukana sodassa ja rauhassa, onnenhetkinä ja suruvuosina.

Ovatko nuo pilkut kellastuneilla lehdilläsi kyyneliä vai verta? Onko tuo syvä arpi toisessa kannessasi sapelin iskun jälki? Kukas tiesi! Surun niin kuin unhotuksenkin väri on musta, ja mustat ovat nuo selkämykseesi painetut auringonruusut ja muistokukat.

Mitä välittää vaeltaja, joka ihastelee vanhan koivun keväistä vihreyttä, niistä lehdistä, jotka viime vuonna varisivat maahan! Ne makaavat kuivina ja kellastuneina hänen jaloissansa. Entäs lehdet aikaisemmilta vuosilta? Tuulen ajamina eri ilmansuuntiin ovat ne kaukana emäpuun luota maatuneet mullaksi taas.

Ja me, jotka nyt elämme, pidännnekö lukua vanhoista vainajista? Ei meillä ole siihen aikaa; maailma on meidän maailmamme, elämä on meidän elämäämme. Ani harvoin vaan hiipii muisto takaisin isien aikaan, ja vastenmielisesti siirtyy ajatus sitä hetkeä kohden, jolloin me tulevalle suvulle perinnöksi jätämme tavaramme ja työalamme. Me synnymme, syömme, teemme työtä, rakastamme, vihaamme, kidutamme, kidumme ja kuolemme, ikäänkuin tämä elämänohjelma olisi vaan yksin meitä varten.

Mitä menneet sukupolvet meitä liikuttavat? Me tyydymme vaan siihen, että historian lehdiltä luemme muutamista sadoista miehistä ja joistakuista kymmenistä naisista, jotka ovat tehneet tavallista enemmän pahaa tai hyvää ja joiden ilkityöt tai urosteot sen vuoksi ovat säilyneet jälkimaailmalle.

Mutta ne toiset, ne tuhannen tuhannet muurahaiset kulttuurin jättiläiskeossa, kaikki ne, joita me lyhyesti nimitämme esi-isiksemme, eivät meidän mielenkiintoamme saavuta.

Että tekijä kumminkin tässä rohkenee esittää muutamia piirteitä vähäpätöisistä ihmiselämistä, siihen on tuo vanha virsikirja syynä.

Virsikirjan ensimmäinen omistaja, isoisäni isoisä on nimilehden edelliselle tyhjälle lehdelle omakätisesti kirjoittanut seuraavat tiedot elämänvaiheistansa:

1697 januarius 6, astuin Kunink. Majesteetin palvelukseen ja sain tämän kirjan äitiltäni.

— novembris 20 taistelin 750-miehisessä rykmentin osastossa Kunink. Majesteetin omalla johdolla Narvan luona.

— junij 20 teki eversti Strömberg ulosryntäyksen, tulin pahasti ammutuksi ja raadelluksi.

— julij 11 lähti vielä elossa oleva varustusväki ulos linnoituksesta, vaan vietiin vastoin sopimusta ja lupausta vankeuteen.

1711, raahattiin sinne ja tänne kovasta vankeudesta Novasoliin, paljo nälkää nähnyt ja itkenyt ja rukoillut, ah, mitä hirmuvaltaa! Zach. Buller vietiin Kalunaan ja Erik Borgman Tobolskiin.

1723 saavuin Haminaan, pääsin porvariksi ja elätin itseäni pienellä kaupalla.

Näin kertoelee vanhan virsikirjan ensimmäinen lehti eräästä ihmiselämästä; toisilla 445:lla on myöskin kerrottavansa. Syvät nurkkataitteet näkyvät niillä sivuilla, joilla on «Sotilaan rukous« ja «Rukous Ruton ajalla.« Jälkimäiseen on kirjoitettu alle sanat:

«Ole meille armollinen, Herra, sillä me olemme heikkoja: paranna meidät, sillä meidän luumme ovat kauhistuneet. Ah, Herra, kuinka kauvan? Tule avuksi sieluillemme. Auta meitä lupaustesi tähden. Sinä olet meidän isämme ja vapahtajamme.«

Vanha virsikirja on kiinnittänyt minun mieltäni, ja minä tahdon nyt kirjoittaa pienen kirjasen siitä mitä vähäinen väki maassamme on kärsinyt ja kokenut hätäaikoina ja sotavuosina.

Sinähän tiedät, lukijani, että suurten kirjailijain teokset ovat kaunotaiteen tuloksia; pienten kynäilijäin ovat taideteollisuuden tuotteita. Esillä olevat kuvaukset, kirjoitetut joutilaina syysiltoina, ovat yksinkertaisia kotiteollisuus-esineitä. Niitä voidaan verrata koruttomaan kudokseen, johon historia on antanut pitkät lujat rihmat, loimet, ja mielikuvitus punonut ristinrastin kulkevat heikommat langat, kuteet.

II. TAKKAVALKEAN ÄÄRESSÄ ANTERO VIININLASKIJAN LUONA.

Uudenvuoden aikaan 1695. Hämärtää alkoi. Raatimies Heikki Jabelin talosta Pitkänkadun varrella Helsingissä ei vielä kumminkaan pilkuttanut mitään valoa lyijypuitteisten lasiruutujen lävitse. Isäntä oli kuitenkin kotona ja täydessä työssä kirjoituspöydän ääressä. Kankealla kädellä piirteli 68-vuotias ukko rivin toisensa perästä vaaleansiniselle paperiarkille, samalla kuin hän vaivaloisesti koki nähdä ja tuontuostakin kohensi sarvisankasia silmälasiansa.

Hitaasti edistyi työ. Pyrylumi tarttui ruutujen kehyksiin, ja yhä mustempana kuvastui sängyn korkean karmin varjo harmaiksi kuluneille lattiapalkeille. Nurkkakaappia punakukkaisille kaksoisovineen ja siniseksi maalattua vetokirstua tuskin enää saattoi silmä selittää!

— Ei, totta tosiaan enää pääse pitemmälle, puhkui raatimies ja pyyhkäsi takinhihalla hikeä otsaltansa. — Maaherra saa kun saakin odottaa huomiseen kirjoitustani. Eipä se taida juuri kovin tervetullut ollakkaan, vaan eihän pahaa kukaan liian kauvan odota.

— Ettekö, isä rakas, tahtoisi että toisin tänne kynttilän? Meillä on vielä kolme kokonaista talikynttilää ja yksi vahakääryn pätkä, sanoi samassa Jabelin 21-vuotias tytär, joka kammariin tullessaan oli kuullut isänsä sanat.

— Kaikkia vielä, lapseni, kynttilää ei minun talossani turhan vuoksi sytytetä; senhän tietänet vanhastaan. Kun meidän Herramme suopi tähän aikaan vuotta niin paljon pimeätä ja herrat Tukholmassa antavat kuninkaalliselle raatimiehelle vaan 75 taaleria vuosipalkkaa, mutta ei mitään kynttilärahoja, niin saapi virkatyöni täksi päivää päättyä.

Varovalla kädellä otti raatimies sitten mustaksi silatusta dantsigilaisesta lippaasta ruskean hietarasian ja päästi aimo hietasateen paperille. Muste imeytyi ahnaasti kuiviin jyväsiin ja viimeiset rivit muodostuivat korkeaksi mustaksi kohokirjoitukseksi. Sittenkuin kaikki paperit oli asian omaisesti lykätty pöytälaatikkoon, sulkakynä pyyhitty kainalokuoppaan ja lipas suljettu, kääntyi raatimies tyttärensä puoleen kysymyksellä:

— No, mitäpä uutta kuuluu teidän taloon, Elisabet? En ole tavannut miestäsi sittenkuin eilisiltana, kun pikimmältään käväsin hänen luonansa. Oluen kauppa viinilässä — viinittömässä — käy kaiketi niukanlaisesti?

— Totta sanotte, isä! Minä pyysin Anterolta tänään kahta taaleria kuuteen kyynärään kangasta uutta kamlottihametta varten, mutta hän sanoi siihen nyrpeästi «ei«, vaikka olemme vasta puoli vuotta olleet naimisissa!

— Näittekö, isä, että raatimies Torsten Burgman'in vaimolla kirkossa viime pyhänä oli uusi sininen sarssihame mustine agramaanineen ja päässä ruskea samettimyssy värjättyine näädänhäntineen?

— Turhuutta, tyttöseni, turhuutta kaikki; ei ole ajateltava semmoisia ylellisyyksiä, kun puoli maata näkee nälkää. Sinun kunnianarvoinen miehesi tulee vielä vallan hyvin toimeen — kas niin, elä keskeytä minua, sitä en kärsi —, mutta niin kauvan kuin hän veisteli kuvia, ei ollut kehumisen varaa. Luulenpa, että tuo meidän nykyisen armollisen kuninkaamme kipsikuva tuolla kaapin päällä taisi jäädä hänen viimeiseksi mestariteokseksensa.

— Elä sano niin, isä. Minun on ollut aina suuri huvi nähdä kuinka hänen ketterät kätensä vatkasivat harmaata savea ja muodostelivat ihmisen kuvia. Mutta sen taitoammattinsa on hän nyt — Jumala paratkoon — saanut heittää, sittenkuin ovela Mikkeli Mangolt on päässyt kaupunkimme porvariksi ja alkanut tyrkytellä sinikirjavia naamakuviansa, lisäsi hän huoaten. Minä toivoisin — — —

Hän pysähtyi kesken puhettaan, sillä ulkoa porstuasta kuului kovaa jalan töminää ja tuota pikaa astui sisään vanha tuttava, nuori reipas raatimies Jaakko Reimers.

— Jumalan rauhaa tänne — lausui vieras nyökäten ja pieksäen lumista lammasnahkalakkiansa saappaanvarsiinsa. Poikkesin tänne teille, Jabel, kysymään eikö pyryilma ole herättänyt teissä halua juomaan haarikan kuohuvaa olutta vävypoikanne Klinck'in luona.

— Kiitos vaan ja paina puuta, virkkoi isäntä ystävällisesti ja antoi nuorelle virkaveljellensä aimo kädenlyönnin. Mitä uutta kuuluu kaupunginlahden puolelta?

Reimers istahti vetokirstulle nurkkaan ja nojausi vasten sileäksi piiluttua hirsiseinää.

— Huonot ajat, isä raatimies, huonot ajat eivät tuo hyviä sanomia, sen tiedätte itse. Meidän kaupunki on sitäpaitsi niin pieni, että ontuvakin voi juosta, sen ympäri neljännestunnissa. Mitäs kaupunginlahden puolella voisi tapahtua, joka ei viidessä minuutissa olisi tietona Suolla, ja jos joku niistää nenäänsä Laivasillan tienoilla, niin kaikuu se Espoontullilla. Niin, sellaista se on meidän kaupungissa! — Reimers sylkäsi lattiaa pitkin.

Toimellinen vanha raatimies rypisti otsaansa, ja vielä syvemmäksi kävivät rypyt, kun Elisabet pirtistä toi talikynttilän ja asetti tinajalan ja kynttiläniistimen pöydälle isänsä lähettyville.

Kynttilän valossa saattoi nyt nähdä miten yksinkertaista pienen kamarin sisustus oli. Huonekalustona oli pöytä, kokoonsysättävä sänky, kaappi, nahkatyynyinen keinutuoli ja kaksi korkeata puujakkaraa. Toisella lyhemmällä seinällä riippui lasittomassa kehyksessä pieni Kaarlo XI:n ja hänen puolisonsa, vuonna 1693 kuolleen Ulriikka Eleonooran kuva. Pienoisella laudakkeella sen alla seisoi vanha lasilyhti kahden tinapikarin välillä, sekä vähäinen tammilipas ilman lukkoa. Ei mitään uutimia, mattoja tai pöytäliinoja ollut nähtävänä. Kankaasta valmistettua ei näkynyt muuta kuin sänkyä peittävän lammasnahkavällyn harmaa sarkapäällinen.

— Huonot ajat, toisti Jabel konemaisesti ja veti syvästä takintaskusta nuuskarasian, jonka hän ojensi Reimersille.

— Olkoon menneeksi, virkkoi tämä hymyillen. Raatimies Jabelpa se onkin ainoa, jolla vielä on lahtonen tätä siunattua nuuska-tupakkaa, josta minä nyt sanon hälle suuret kiitokset.

Hän painoi hyppysensä syvälle rasiaan ja veti sitten täyden annoksen pörhistettyihin sieramiinsa. Kun temppu oli tehty ja yrittelevä aivastus oli rauennut siksensä, lausui Reimers huolettomasti:

— Eilen sain kirjeen lankomieheltäni Hämeenlinnasta. Hän kirjoittaa, että se vähäinen tilkku on tulvillaan nälkäisiä kerjäläisiä ja maankulkijoita, jotka kaikki pyrkivät rannikkoa kohti. Soisin heidän kaatuvan matkalle; eihän täällä kuitenkaan kukaan voi auttaa niin suuria laumoja. Kaupungin viranomaiset saavat vaan vaivaa niiden hautaansaattamisesta, ja haudankaivaja vaatii lisäpalkkiota niin suurista haudoista.

— Te puhutte kehnosti, Reimers, keskeytti häntä vanhus silminnähtävästi suuttuneena. Minä voin Jumalan ja sieluni autuuden nimessä vakuuttaa etteivät kaikki Helsingin porvarit vielä ole niin rutiköyhiä, joskohta monella saattaakin olla niukalti leipää. Torsten Burgman'illa kuuluu vielä olevan varastoaitassaan 16 tynnöriä ruista ja puoli kolmannestynnöriä ohraa.

— Niinpä niin, kaupungin kirjoissa olevista 775 hengestä on tähän saakka vasta 8 kuollut nälkään, sen minäkin tiedän, mutta muista on vähintään 200 jotakuinkin laihaa. Itse söin kyllä vadillisen ohrajauhovelliä päivälliseksi, vaan lieneepä tällä paikkakunnalla kaiketi sellaisiakin, joilla ei ollut muuta kuin vetää nälkävyötä tiukemmalle.

— Mahdollista, mutta minut se tapaa parantumattomana vanhanapoikana ja teidät, Jabel, yksinäisenä leskimiehenä. Ei jää kumpaiseltakaan vaimoa suremaan. — Reimers nauroi ja katsoi Elisabetiin, joka punastuen loi silmänsä alas hyljätyn kosijan edessä. — Hän lisäsi: Antero Klinck voi kyllä pitää huolen soreasta vaimostaan, ja ellei voi, niin kuka käski hänen naimaan niin väleen:

Jabel teki väistävän liikkeen kädellään, kun hänen tyttärensä puhkesi sanomaan:

— Arkenholtz kertoi eilen että eräs hyvinuskottu kaupungin raatimies oli nähty tähystäjän tavoin vaeltamassa pitkin Merikatua, ja se harvinais-kapine, jota hän tähysteli, oli Martta Gyntherfors, tiemmäkin. Hohhoo!

— Se veijari! huudahti Reimers, hypähtäen seisoalleen. Juhanan virkana on pitää pöytäkirjaa raastuvassa, mutta hän näkyy pitävän pöytäkirjaa myöskin kaupungin naisväen juorutuvassa. Kyllä minä hänet opetan. Mutta lähtekäämme, Jabel, minä en tahdo vaihtaa sen enempää sanoja tyttäresi kanssa, ja Arkenholtzin täytyy huomenna purra poikki parjaajakielensä.

Nähtävästi varsin hyvillään alkavan riidan pikaisesta loppumisesta kiiruhti Jabel vetämään jalkaansa pitkävartisia rasvanahkasaappaitaan ja pukemaan päällensä lyhyen sudennahkavuorisen takin. Sitten sammutti hän varovasti niistimellä kynttilän, ja pilkkosen pimeässä hapuilivat molemmat raatimiehet ulos pihalle. Heidän piti nyt kääntää kulkunsa Antero Klinck'in kapakkaa kohden. Elisabet rouva jäi vielä auttamaan isänsä palvelijaa pienen rällikankaan laittamisessa kuntoon.

Ulkona ei vielä ollut kovin pimeä, sillä maa oli valkoinen. Isoja märkiä lumenhiutaleita putoili runsaasti maahan molempien vaeltajien tallustaessa Pitkääkatua eli, niinkuin sitä myös sanottiin, Kuninkaankatua myöten. Sitten poikkesivat he oikeaan torille päin.

Aikamoisia kinoksia, joita ei lumireki pitkiin aikoihin ollut häirinnyt, oli ahtautunut kirkon ja hautausmaan aitausta vasten. Virkkamatta sanaakaan toisilleen kulkivat miehet kaupungintalon ohitse ja tulivat kierolle Hämeenkadulle, joka kääntyi pohjoiseen päin, siihen suuntaan niissä nykyinen Estnääsinkatu sijaitsee.

Vähäiset puurakennukset pääty kadulle päin näyttivät aivankuin lyyhistyvän turvekatoille kasaantuneen lumen painosta. Kiiniruuvatut ikkunanluukut ja autiot kujaset tekivät vanhaan Jabeliin synkän vaikutuksen. Syntyneenä ja kasvaneena Helsingissä oli hän kyllä monet kerrat astunut näitä umpeentuiskunneita polkuja, vaan nyt tuntui mieli apealta. Hän ajatteli ettei elävitten ja kuolleitten kaupungilla, jotka olivat näin vierettäin, enää ollut mitään näkyviä rajoja. Sama kamala äänettömyys vallitsi molemmilla puolilla kirkkomaan veräjää. Lumi putoili yhtä tasaisena ja yhtä raskaana hautakumpujen ja asuntorakennusten päälle.

Kuljettuaan vielä parisen minuuttia, poikkesivat miehet ahtaalle solalle ja olivat nyt Suolla, nykyisessä Kruununhaassa.

— Tänne vievä polku näkyy olevan hyväksi tallattu, mutisi Reimers. Tänne on monet jalat kulkeneet ennen meitä, Jabel, tänne lankonne luokse. Vanhus ei vastannut, mennä köpitti hän vaan porstuan läpi kapakkahuoneeseen. Niinkohta kuin loimottava koivupuinen takkavalkea oli valaissut tulijain kasvoja, tervehti kapakkaväki miehiä iloisesti soristen. Antero Klinck'in luona olivat pormestari ja raati vakituisvieraita. Ei mitään esittelyjä tullut kysymykseen. Nuorin kaupungin neljästä raatimiehestä, Antero Gyntherfors, kiiruhti tarjoamaan vanhimmalle, Jabelille, paikkaansa suuren neliskulmaisen laskupöydän ääressä, ja Reimersin viittauksesta kantoi Antero Klinck esille kaksi savihaarikkaa kuohuvaa olutta.

— Kun me tulimme tänne oli ilma joltinenkin, virkkoi Gyntherfors ja aukasi yhden tinanapin verkanutustansa, mutta te tuotte meille pyryn.

— Siitä saakka kun söin päivällistä, kello 11 — Jabel joi haarikkansa puoliväliin — on pyrynnyt ja myrynnyt, vaan te olette tainneet istua täällä kohtalaisen kauvan. Raatimies heitti silmäyksen pöytänaapuriensa punalta hohtaviin poskiin.

— Paahtava takkavalkea tekee kuolleetkin punakoiksi, huomautti pitkäveteisesti muuan köyhästi puettu 30-vuotias mies, joka kalpeana ja laihana istui pää käsivarren nojassa.

— Oikein, pääsälli, puollusta vaan vieraitani! Jabel isä on aina ajan puutteessa. Ja Antero Klinck täytti hänen haarikkansa kolmannekselleen. — Paljo on aikaa kulunut, vaan paljo on vielä kulumattakin.

— Ei, vaan kello 9:ään, jolloin kaupungin hyvinymmärtäväisten viranomaisten määräyksen mukaan kaikki oluttuvat ja anniskelut ovat suljettavat.

— Kuka tahtoo tarjota Kustaa Adolf Junnelinille, ent. civis academicus Aboensikselle [Turkulaiselle ylioppilaalle], ent. pääsällille viburgensikselle ja nyk. herra tyhjäntoimittajalle Helsingforsiensikselle, piipullisen tupakkaa, virkkoi äsköinen laiha ja loi kysyvän silmäyksen pöytäseuraan.

Jabel, joka hiljakseen puheli Reimersin kanssa, ei pannut mitään huomiota viimeiseen lausuntoon, mutta suutarivanhin Hannu Plåman ojensi mestarisällille tupakkakukkaronsa. Tämä täytti rikkinäisen savipiippunsa tupakalla, otti pesästä tulisen hiilen ja alkoi, niinkuin siihen aikaan sanottiin, juoda savua. Tuskin oli hän kuitenkaan paria kertaa täyttänyt keuhkonsa, ennenkuin hän antoi hehkun sammua ja unohtui istumaan silmät tuijottaen nokisiin laipiohirsiin.

— Nyt on runoilija lentänyt korkeampiin ilmakerroksiin, lausui muuan lihava porvari, jolla oli ruskea, kuluneella samettivuorilla sisustettu verkakauhtana yllä, — mutta uskokaa pois, hän ropsahtaa sieltä kyllä kohta alas kuin lammasnahkainen tupakkakukkaro.

— No no, antaa hänen olla, virkkoi sinisilmäinen naamailija Mikkeli Mangolt kärsimättömästi. Sen joutavan opillaan-ylvästelystä olen jo saanut kyllikseni. Kurja mikä onkin, on hän kumminkin niin kopea Apollostaan, että minua oikein harmittaa. — Me keskustelimme, raatimies Jabel, juuri kun te astuitte sisään, maasta ja kansasta, nälästä ja hädästä, huolesta ja kuolosta.

— Mangolt — lisäsi Antero Klinck — koetti osoittaa, että Jumala rankaisee maata hallituksen tähden. Mitä te tuon saksalaisen mokomista puheista arvelette?

— Äh, se on vaan hänen ajatuksensa; hän on kuullut historian vanhasta Kustaa kuninkaasta, joka heitti saksalaiset niskoiltamme, vaikka muutamia niiden viivähtyneitä jälkeläisiä on jäänyt tänne, meille synnynnäisille suomalaisille porvareille suureksi haitaksi ja varsin vähäiseksi iloksi, sanoi Hannu Plåman.

— Sanotko niin, — puuttui Reimers kiivaasti puheeseen, — no tiedä sitten, että minullakin on saksalaista verta suonissani, enkä minä sitä paitsi tunne olevani hidas, jos siksi tulee, näyttämään suurisuiselle suomalaiselle ammattivanhimmalle, mistä on viisi hirttä poikki.

— Varovasti, varovasti, hyvät ystävät, varoitteli Antero Klinck ja taputteli Reimersiä tyynnyttävästi olkapäälle. Joka hieroo riitaa lähimäisensä kanssa, ei saa enää olutta!

— Se tulee sinulle vahingoksi, Antero, ja minun vatsalleni terveydeksi, kuului ärtyinen vastaus. Sinun samakka ohrajuomasi ei ensinkään ole mitään rehellistä suomalaista olutta. Oikea laji on semmoista että siitä osa valuu mahaan, toinen lentää päähän ja kolmas jää uimaan pöydälle, että kärpäsetkin saavat kunniallisen humalan.

— Mutta Junnelin, joka on kirjanoppinut ja akadeemikus — virkkoi kapakanisäntä vastineeksi — on usein kaveerannut, että se on juuri justiin samaa laatua olutta, jota kuningas Juhana vainaja Suomesta tilasi Tukholman linnaan. Ja se kelpasi, tiemmäkin!

— Sinä juotat pääsällin täyteen ja hän valehtelee sinut täyteen! Se menee vastakkain, Antero!

— Minun ajatukseni on — sanoi Jabel, välittämättä toisten kinastelusta, että ellei meidän armollinen hallituksemme ensi avovedellä lähetä tänne sataa laivanlastia viljaa, menee Suomi perikatoon. Tuhansia tiloja on jo autiona — — —

Voimakas tärähdys saattoi raatimiehen äkkiä vaikenemaan. Pääsälli oli paiskannut olutkannunsa pöytään ja noussut seisoalleen. Nyt puhui hän ikkunaan päin katsellen.

— Te olette paatuneita, te yksinkertaiset raatimiehet ja porvarit tässä kelpo kaupungissa. Te ajattelette vaan tätä kuluvaa hetkeä, joka paraillaan on käsillä ja sitä epätietoista, joka ehkä tuleva on. Viisas katsoo taaksepäin; ainoastaan historian lehdiltä voipi saada valistusta ja oikeata tietoa.

Tahdotteko kuulla, te pikkuraakalaiset, minun eleegistä riemuhymniäni Kustaa Aadolf suuresta? — Emme, emme, kuului useita ääniä vastaan. No, olkaa kuulematta sitte, ei olekkaan sanottu, että jokainen joka kuulee, myöskin ymmärtää hengen sisällystä, mutta sen minä sanon teille, te Bakkus-veikot ja triumfeeraajat, hän oli kuningas verraton. Hän kävi sotaa niin että keisari ja paavi ällistyivät, ja hän teki sillä oivaa hyötyä. Kaksikymmentä tuhatta soturia lähetti hän kunniakkaissa taisteluissa ijankaikkisuuteen. Huomatkaa sanani! Ne lähetettiin sinne lihavina ja punaposkisina, suurina ja väkevinä. Sitä minä sanon onneksi!

Oi, mikä ihana loppu elämälle, kuolla vatsa täynnä, täynnä paistia ja valkoista leipää ja viiniä. Mitä nyt tapahtuu Suomessa? Joo, ihmiset kuolevat niin hävyttömän laihoina, että madot haudassa itkevät ja näkevät nälkää ja kuluttavat torahampaansa pilalle kovia luunikamia halutessaan. Luuletteko että yksikään ainoa heistä tahtoisi aterioida minua? — Hän nauroi hurjasti ja repi auki rikkinäisen paitansa, jonka sisäpuolelta kylkiluut kaarina paistoivat.

Hyi sellaista surkeutta! Hyi minua itseäni! — Nyt tuntuu kuin olisin minäkin laiha, jäätynyt hauki, mutta kumminkin voin huutaa: eläköön sota, joka siivolla tavalla tekee lopun ihmisistä ja elukoista! Eläköön Kustaa Aadolf ja eläköön sisarenpoika Kaarle Kustaa myös! Hän oli tosin musta kuin tattarilainen, mutta hän kuoli lihavana; hän antoi isällenikin viran, vaan mitä on hänen seuraajansa, yhdestoista Kaarle, tehnyt minun civis akadeemikuksen hyväksi — — —

Pääsälli vaipui taas kokoon paikalleen, ja toiset, huolimatta vastata hänelle, jatkoivat puheluansa.

— Minä lähetän huomenna — jatkoi Jabel — kirjeen maaherralle Tukholmaan ja pyydän häntä kertomaan vielä kerran Hänen Majesteetilleen meidän ja maan kamalasta kurjuudesta. Minä pyydän häntä vaikuttamaan siihen suuntaan että koko Ruotsissa ja saksalaisissa maakunnissa kolmen sunnuntain kolehti annettaisiin meille avuksi ensi hätään sekä sitten joudutettaisiin viljalähetystä. Muuta keinoa ei minulla ollut käytettävänä. Maa tarvitsee paljon, mutta kansa etupäässä elatusta.

— Minkätähden minulle ei tarjota koskaan ruokaa, mutta juomaa vaan, mutisi pääsälli itsekseen.

Reimers, joka maltittomana oli kuunnellut muiden puhetta ja antanut
Klinck'in pari kertaa täyttää tyhjän haarikkansa, puhkesi nyt sanomaan:

— Miksi teillä nyt taas on tuo surullinen puheen aine, hyvät herrat ja Ruotsin miehet; joka päivällä on vaivansa, ja huomispäivän suru kyllä tulee huomenna! Nyt istumme kauniisti yhdessä Klinck'in takkavalkean lämpimässä — valoa tuo kitupiikki ei raski meille antaa — minkä vuoksi lopettaisimme päivän niinkuin olemme sen alkaneet? Maistraatin kokouksessa tänä aamuna kello 8 puhuttiin loppumattomiin nälästä ja hädästä, ja nyt te veisaatte samaa valitusvirttä myöhään iltaan. Kaikkien iloisten porvarien malja, vivant! [Eläkööt!]

— Ja kuolleiden malja myös, huudahti pääsälli, ja viuhtasi toisella kädellään ilmaan, samalla kuin toisella matkasi olutkannun pöytään niin että se meni halki.

Jabel nousi hätäisesti pystyyn, kuiskasi vävypojalleen muutaman sanan ruuasta Junnelinille, tarttui lakkiinsa ja lähti kiireenvilkkaan kotiin.

Arvossa pidetyn vanhuksen lähdettyä syntyi hetkisen nolous, mutta sitten pääsi olut ja kielenkäynti vallalle ja puhelu sai taas vauhtia. Mangolt alkoi ladella mielellään kuultuja juttujansa vaellusvuosiltaan Saksassa. Siinä maassa oli hänen kertomuksensa mukaan pelkkiä kauniita tyttöjä, ja olut, niin, se oli yli kaiken kiitoksen. Hän lopetti kirjavan kuvailunsa asettamalla Plåman'ille seuraavat ymmärryskysymykset:

— Uskooko oltermanni, että minä olen nähnyt 10,000 ihmistä elävän viinissä?

— No, eikö oltermanni ehkä usko, että minä olen maalannut keisarin kuvan viinissä ja saanut kymmenen tukaattia vaivoistani?

— Jos Mangolt tekee minusta pilaa, niin niinä maalaan hänet, en viinillä enkä ölfarbella, [ölfarbe = öljyväri; öl saksaksi öljy, vaan ruotsiksi olut. Tästä syntyvä ruots. sanaleikin ei sukeudu suomeksi], niinkuin saksalainen sanoo, vaan voiteella, joka tekee hänet siniseksi ja punaseksi.

Reimers ja Klinck ehättivät väliin, ja pitemmän sovittelun jälkeen oli ammattivanhin päässyt käsitykseen, että todellisia ihmisiä, vieläpä itse Saksan keisari eli Wien'issä [Wien lausutaan Viin] — niinkuin Mangolt oli sanonut.

— Hei, pääsälli, nouseppa ylös ja laula veisu latinaksi tahi pidä ponteva puhe rakuunasta, kummistasi, joka kaatui kuningastaistelussa Lundin luona, tai sama se minkä aineen valitset, kunhan saadaan hauskaa, huusi Reimers ja puisteli puhuttelemaansa miestä käsivarresta. Antero Klinck, työnnä enemmän puuta pesään, ja täytä pieni saviruukku viluiselle runoilijalle; kyllä minä maksan. Täällähän on niin pimeä, että tuskin voi eroittaa istuuko pöydässä ihmisiä vai elukoita!

Pääsälli sai taas mitan olutta, joi, yski, nousi jaloilleen, heitti pilkallisen silmäyksen kokoontuneihin ja alotti puheen.

— Sanottu on: älkäät heittäkö päärlyjä sikojen eteen, ja sentähden en puhu jalolla latinankielellä, kun kuuntelijana on profanum vulgus [raakaa rahvasta] — — —

— Fanum [fanum vivahtaa ruots. sanaan fan = piru], pisti ruskeatakkinen porvari väliin, se kuuluu vähän tutulta — — —

— Vaan puhun ainoastaan teidän omalla kielellänne. Kuulkaasta nyt! Kun niinä opiskelin akatemiassa, opin minä kaunopuheisuutta, ja kun minä alennuin hansikkamaakarin ammattiin, opin minä kuinka hihnoja nahkasta leikataan. Kas, tämä on exordium [johdanto], niinkuin Cicero vainaja aikoinaan tapasi sanoa senaatissa; nyt seuraa conclusiones [päätelmät].

— Sinulle, Plåman, en sano mitään, sillä sinä et ymmärrä mitään muuta, kuin auttavasti suutariammattiasi ja tappelemista, vaan siihen ei minulla nyt ole halua. Sinun riitaveljesi Mangolt on vaan mitätön naamakuvain tekijä, mutta hänellä on yksi ansiopuoli, joka muutoin ei ole hänen, ja se on se, että hänellä on lihava isänmaa, Germania antiqua et hodierna [muinoinen ja nykyinen Germania (Saksa)], Niin, ja sinä Mangolt, sinä harjoitat kaunotaiteita, mutta et ymmärrä, mitä on Aristotelis metaphysica [Aristoteleen metafysiikka (= perusolo-oppi)]. Kumarra, mies, kun sen nimen kuulet. Sinä et olisi ollut otollinen maalaamaan sen mestarin saappaitakaan, et edes Ateenan kehnoimman paikkasuutarin puolipohjaamiakaan, kaikkein vähimmin hänen jalkaansa tahi kättänsä.

— Mästersven ist Meisterschwein [mestarisälli on mestarisika], huudahti saksalainen ilkeästi nauraa kihnittäen.

— Sinä, Antero Klinck, kuvanveistelijä ja viininlaskija viraltasi, olet täyttänyt minulle monta mittaa olutta, siitä sinua kiitän. Mutta Apollo ja Fidias potkisivat rikki sinun savi-ukkosi ja istuisivat Kartagon raunioille itkemään verimatoja, jos näkisivät niiden vielä nousevan pystyyn. Vaan mennään eteenpäin tekstissä! Gyntherfors, sinä hiljainen raatimies, mitä sinulla on oikeastaan tekemistä täällä juorujen kaupungissa? Ota kaunis tyttäresi ja matkusta Egyptinmaalle. Asetu siellä sfinksiksi pyramiidien juurelle, rupea filosoofiksi ja vaivu ikuiseen mietiskelyyn. Sinä eperoit, sillä Reimers irvikoi sinulle. No hyvä, sinua, Reimers, tahdon minä verrata suureen Katiliinaan, ja nyt minä kumarran — ei kukaan voi olla liian kohtelias, sanoi akka kun nyykisti polviaan sikansa edessä — — —

Tuskin oli pääsälli lausunut nuo solvaavat sanat, kun pari seurueesta ryntäsi ylös paikoiltaan tukkimaan mokoman julkion suuta. Silloin keikahti penkki, jolla he olivat istuneet, ja kolmas mies penkin toisessa päässä kellahti lattialle. Siitäkös kirkunaa ja naurua, hälinää ja melua.

Klinckin koettaessa varjella savihaarikoita, työnsi Plåman aimo kimpun katajanoksia tuleen ja korkealle leimusivat liekit pesässä. Reimers koki kiskoa rinnustelevaa pääsälliä pöydälle, ja kuvanveistelijä käytti tilaisuutta paiskatakseen kilpailijaansa Mikkeli Mangoltia tyhjällä haarikalla selkään. Olipa nyt totta tosiaan iloa ja melua ahtaassa kapakkahuoneessa!

— Minäkin julistan rauhan tälle sikopahnalle, mutisi pääsälli hieroskellen oluesta läpimärkää hihaansa.

Rouva Elisabet, joka samaan liittoon ilmestyi ovelle, kiiruhti valituin sanoin vierasten lähtömarssia; ainoastaan Junnelinia kehoitettiin jäämään, saadakseen Jabelin lausuman toivomuksen mukaan vähän ruokaa.

Pikkukaupungin ilot ja itkut eivät sentään vielä siksi päivää siihen päättyneet kaikilta Antero Klinckin iltaseuralaisilta. Kun raatimies Reimers kotimatkalla kulki torin poikki, näki hän kaupunginsihteerin Juhana Arkenholtzin tulevan ulos kauppias Torsten Burgman'in pihasta. Ja huutaen «tässä tulee terveisiä Märtta Gyntherforsilta« ryntäsi hän esiin ja antoi virkaveljellensä aimo läimäyksen vasten naamaa. Hyökätty ei ollut myöhäinen vastaamaan; taistelijat kuppuroitsivat hyvän aikaa luminietoksessa ja kiskoivat tukkanuottaa parhaimpansa mukaan. Sitten suostuivat he, raivoisina ja märkinä, kohtaamaan toisiansa oikeuden edessä, joka myöskin tapahtui.

Hetkinen tämän kohtauksen jälkeen astui raatimies Jabel ulos pihallensa. Kaikki oli hiljaista. Huolestuneena käveli vanhus edestakaisin. Äkkiä pysähtyi hän kuuntelemaan palovartijan tuttua tunnuslaulua; Kello on — jo kymmenen lyönyt, jo kymmenen lyönyt! Laupias Jumala suojelkoon, tulenvaarasta kaupungin varjelkoon!

Jabel katsoi ylös. Lumentulo oli tauonnut. Pilvet alkoivat hajaantua. Pohjoisella taivaanrannalla näkyi jo leveä sininen juova ja tähtien tuiketta.

— Jumala varjelkoon kaupunkiamme! Nälän polte on vaikeampi sammuttaa kuin tuli. Jo huomenna voivat nälkiintyneet kerjäläislaumat olla täällä. Jumala auttakoon silloin meitä köyhiä porvareita!

Ja viivästelevin askelin meni hän takaisin porstuaansa sulkien ajattelevaisena oven jälkeensä.

III. MIKSI EI LAIVA TULE?

Toukokuun aurinko ei ollut ehtinyt vielä nousta Helsingin taivaanrannan yläpuolelle, kun vanha raatimies Jabel jo oli noussut vuoteeltaan ja lähtenyt kävelylle Johannesvuorelle (nykyisille Punavuorille) päin kaupungin ulkopuolella. Sama kävely samaa päämäärää kohti oli uudistunut joka päivä toukokuun 3:sta päivästä saakka eli siitä päivästä, jolloin Suomenlahden aallot surun vuonna 1697 ensi kerran vapaina lainehtivat Susisaaren rantakallioita vasten. Vanhus odotti, niinkuin kaikki vanhat ja nuoret, apua saapuvaksi mereltäpäin? Ja apua kaivattiin hartaasti, sillä kaupunkilaiset ja vierasseutuiset, muinoiset rikkaat ja ainaiset köyhät, nääntyivät nälkään toinen toisensa perästä; elatusvarat olivat melkein lopen tyhjentyneet.

Kun Jabel oli vaeltanut hakamaan läpi, jossa ei ollut lehmiä eikä laidunta, ja oli ehtinyt alastoman kraniittiselänteen korkeimmalle huipulle, otti hän, — pitkänäköinen kun oli — kiireesti lasit nenältään, sillä nyt piti koettaa nähdä tavallista etäämmälle harmaansamean merenpinnan yli. Hän oikaisi ruumistaan ja antoi katseensa kulkea pitkin eteläistä merenreunaa, vilkaisi sivumennen eteläpuolisten saarien salmiin, mutta pysähtyi sitten tähystelemään lounaita kohti, sillä sieltäpäin piti laivan tulla.

Niin, laivaa, ensimäistä laivaa, jonka piti tuoda luvattu ruislasti
Tukholmasta — sitä oli väestö odottanut niin kiihkeästi, ettei
ainoastaan kärsivällisyys, vaan itse elämäkin oli katkeamaisillaan.
Että laiva nyt oli matkalla, sen Jabelkin tiesi, mutta missä se viipyi?

Ei kuulunut niin hiiskahdusta nukkuvasta kaupungista, ei yhtä viestiä autiolta mereltä. Hiljaisuuden, tyhjyyden henki lepäsi sen laajalla pinnalla.

Vanha raatimies huokasi syvään ja hänen päänsä vaipui rintaa kohden. Epätoivo kuvastui hänen kasvoissaan, kun hän notkisti polvensa kalliolle, liitti kätensä yhteen ja vaipui rukoukseen. Sydämensä syvimmästä hän puhui hartaita sanoja Kaikkivaltiaalle, rukoillen pyhää kostajaa lieventämään rangaistuksen raskaita ruoskaniskuja, hän kerjäsi kaiken laupeuden Isältä laupeutta ja leipää, leipää nälkäisille.

Rukouksestansa vahvistuneena vanha raatimies nousi ylös ja alkoi vaeltaa kotiapäin. Ei ketään ihmistä näkynyt. Vasta kun hän Espoon tulliportin kautta oli ehtinyt tullikirjuri Jaakko Kycklingin talon luo Kluuvirannalle, astui direktor cantus Barthold Härtz huolestuneen näköisenä häntä vastaan.

«Jumalan rauhaa, isä raatimies, sanokaahan joko vihdoinkin olette nähneet laivan?»

«Kaikki te taidatte juuri hyvin toimittaa, ja lohdutus on suloinen niille, jotka sen uskoa voivat, mutta leipä nälkäisille on vielä parempi», vastasi puhuteltu katkerasti. «Eilen on monta kuollut: kauan ei kestä ennenkuin minun vuoroni tulee. Te saatatte itse nähdä kuinka minun muotoni tästä tavattomasta ruuasta muuttunut on.»

«Tulkaa kanssani kotia, niin saatte puoli tuoppia ohrajauhoja», keskeytti Jabel lyhyeen.

«Jumala siunatkoon teitä, isä raatimies, te olette minun ja kaikkien muiden köyhäin tuki ja auttaja! Jospa oikein voisin kiittää — —»

«Kas niin, säästäkää vaan kiitoksianne ja ääntänne. Toivon pian päivän tulevan, jolloin taitava tirehtöörimme saa veisata kiitosvirsiä, jotka kauniisti kaikuvat; nyt kuuluu ääni sangen vieraalle.»

«Niinpä niin, ruuan ja juoman ylenpalttisuus tekee äänen sekaiseksi, mutta kun Jumalan lahjoja on ollut liian niukalti, niin on helisevä vaski muuttunut rämiseväksi kulkuseksi.»

Hän koetti nauraa, mutta se ei käynyt. Hänen äänensä sointui niin kaamealle että se hirvitti häntä itseänsäkin.

Miehet jatkoivat äänettöminä vaellustansa, siksi kunnes Uudenkadun kulmassa kerjäläislauma sulki, heiltä tien.

«Antakaa tietä, hyvät ystävät», kehoitti raatimies Jabel. «Minulla on kiire eikä minulla nyt ole mitään teille antamista.»

«Jos isä raatimies niin sanoo, niin silloin on totisesti meillä loppu käsissä», vaikeroi eräs ryysyinen eukko. «Hän ei ole tähän saakka jättänyt ketään onnetonta auttamatta.»

«Onko hallitus, se kirottu, syönyt sanansa? Apuahan sieltä luvattiin», ulvoi äskeinen mies. Hautausapu tässä kohta on ennen tarpeen kuin ruuanapu!»

«Hiljaa siellä!» huusi raatimies ja uhkasi kepillään. «Uskollinen alamainen ei suurimmassakaan hädässään soimaa esivaltaansa.»

«En minä soimaakkaan, vaan nälkäpaholaisten ylimmäinen se huutaa kuin pasuuna», antoi mies vastaukseksi. «Kuulkaapas, raatimies. Kuningas Maunu Eerikinpoika — olkoon hänen sielulleen Jumala armollinen — on kyllä lakkauttanut orjuuden valtakunnassa, mutta jos raatimies Jabel ottaa minun orjakseen yhdestä ruokaverosta päivässä, niin hän saa minut luineen nahkoineen ja sieluni kaupan päälle!»

«Suu kiinni, onneton!» huudahti Jabel, «sinä olet mieletön. —
Lähtekääämme, Barthold Härtz!»

«Toki mieletön josp' edes oisin, nälän vatsasta voisikin hiis; mut nyt, paha kyll' olen viisas, — ann', lukkari, leipää siis!»

Hän rähähti nauramaan ja huitoi toisella kädellä ilmaan, ojentaen samalla toista kättään säikähtynyttä kanttoria kohti. Tämä lausui hiljakseen:

«Tulkaa pois, isä raatimies, nyt on pääsälli aivan päästään pilalla, kun laskettelee runoja keskellä katua.»

Jabel totteli kehoitusta, mutta vielä kauan kuuli hän takanaan pääsaliin kirouksien ja vaimojen itkun seasta kysymyksen: «Miks' ei laiva tule, miksi, miks'ei — —»

Jotenkin samaan aikaan kuin tämä tapahtui kaupungissa, laski pieni purjevene Estniemen itärannalle. Sen pieni väestö. Porkkalan kalastaja Kustaa Örn ja hänen vaimonsa, nousi maihin ja varustautui lähtemään kaupunkiin. Mies veti esiin pari nippua haukia ja ahvenia, jotka oli huolellisesti kääritty vanhan purjeen palaseen, ja nosti nyytin hartioilleen kepakon varaan.

Mutta monta askelta eivät he olleet ehtineet nousta mäkirinnettä, kun Anna Sofia hätäisesti tarttui miestänsä käsivarteen ja säikäyksissään osoitti sormellaan vanhan vaimon ruumista. Avonaisina tuijottavat silmät ja kädet, jotka suonenvedontapaisesti olivat tarranneet kiinni sammaleeseen kuusen juurella, kertoivat että kuolonkamppailu oli ollut kova.

Mies nyykäytti päätänsä; ei sanaakaan vaihdettu. He arvasivat tässä näkevänsä yhden monilukuisista nälänhädän uhreista, joista huhu oli ehtinyt heidänkin saarelleen. Kalastaja ja hänen vaimonsa muistivat kiitollisin mielin ettei, mikäli he tiesivät, heidän paikkakunnallaan kukaan ollut kuollut nälkään. Leipää he kyllä eivät olleet moneen aikaan nähneet, mutta kalaa ja hylkeenlihaa oli heillä, Jumalan kiitos, ollut riittämään asti.

Kalpein poskin ja katse alas luotuna he jatkoivat vaellustaan joutuisasti. Eivät solakat petäjät — mainioita mastopuita — joiden kuoressa ja havuissa auringon valo kimalteli, eivätkä tuuheat kuuset tällä kertaa voineet heidän ihailuansa herättää. Kun he kulkivat kapean niemen länsipuolista rinnettä alas, oli kaupunki heidän edessään. Läheisimmistä pirteistä nouseva savu osoitti ihmisten jo olevan valveilla, vaikka kello tuskin saattoi olla viittä enemmän. Tullisaarelta näkyi pari miestä olevan kulussa laivasillalle päin.

Tuskin oli kalastaja ehtinyt Merikadulle, kiirehtiäkseen sitä pitkin päämääräänsä, pormestari Juhana Laurentz'in taloon, kun joukko nälistyneitä kerjäläisiä asettui matkamiesten tielle.

«Auttakaa meitä!» huusi yksi. «Antakaa Jumalan laupeuden tähden, hyvä mies, minulle jotakin syötävää!» vaikeroi toinen.

«Hyvät ystävät», vastasi kalastaja neuvottomana, «olemme itse köyhiä eikä meillä ole mitään muille annettavaksi.»

«Antakaa edes pieni pala leipää lapselleni!» pyyteli hellyttävästi muuan nuorenpuoleinen vaimo. «Emme ole kahteen päivään syöneet mitään.»

«Mutta minä en ole kolmeen päivään syönyt mitään muuta kuin vähän petäjäistä velliä. Suokaa, hyvä mies, minulle hiukka!»

«Kuulkaa kuinka hän laskettelee isoja valeita», huusi läpilaihtunut raajarikko, joka kainalosauvojen nojassa oli lähestynyt väkijoukkoa. «Tiedämmehän että Jumala on siunannut meren annin ja nyytissä on hänellä hyvät eväät!»

«Taivallan Herra, aivanhan he tekevät lopun meistä!» huudahti Anna Sofia ja vetäytyi miehensä taakse. «Näetkö kuinka kamalan näköisiä he ovat — mustia kasvoista kuin kuivuneet ruumiit. Eikö anneta heille vähän kalaa?»

«Kuulkaa», huusi kimeä ääni, «vaimo kielittelee, miehellä on kaloja suuressa nyytissään, mutta meille hän ei suo yhtä pyrstöäkään, vaikka hänellä on koko meri eikä hänen suoliansa nälkä kurni.»

«Jollet auta meitä», huusi raajarikko, «niin Jumala heittää sinun armottoman viimeisenä päivänä kuumimpaan piinan paikkaan.»

Säikähtyneenä ja hämillään antoi kalastaja nyyttinsä pudota maahan ja hänen vaimonsa tempasi yhden nurkan auki. Oikealle ja vasemmalle hän jakeli kaloja, yhdelle ahvenen, toiselle pienen hauen, mutta yhä kurotettiin uusia käsiä esiin. Vaimon jaellessa lahjoja pidätteli mies niin hyvin kuin saattoi joukkoa vähän loitompana. Hän huomasi silloin kauhukseen, miten eräs poika purasi aika palasen äsken saadun ahvenen selästä ja miten eräs toinen osattomaksi jäänyt tempasi pyrstön hänen suustaan ja pureksi sitä niin että vesi valui suupielistä.

«Kuulkaahan hyvät ystävät», huusi Örn, «Älkää olko niin ahmatteja, apua tulee kohta! Porkkalan luona on viljalla lastattu laiva ja iltapäivällä sen pitäisi ehtiä tänne.»

Tuskin oli hän saanut sanotuksi tämän, kun riemun remahdus, jota ei voi sanoin kuvata, esti hänen äänensä kuulumasta. — «Laiva tulee, laiva tulee!» huusivat kaikki viuhtoen käsillään, ja kerjäläiset kaikkosivat joka haaralle levittämään iloista uutista.

Sitten vasta pääsi kalastaja vaimoineen jatkamaan matkaa Laurentz'in taloon jättääkseen sinne ne kaksi haukea', jotka olivat jakelusta jälellä.

Aikaisin saman päivän ikäpuolella oli parisataa miestä ja naista tai suurin osa Helsingin täysikasvuista väestöä kokoontunut rannalle Vartiavuoren alle. He olivat tulleet ottamaan vastaan laivaa, joka oli noin tunnin ajan ollut näkyvissä. Mutta se läheni hyvin hitaasti, sillä heikko lounaistuuli oli tyyntymäisillään.

Tunti tunnin perästä kului, ja odottava joukko tuli yhä kärsimättömämmäksi. Kaupungin pormestari ja neuvosmiehet, jotka toimevina kävelivät edestakaisin, olivat tyhjentäneet lohdutuspuheittensa koko varaston.

Kun aurinko kirkkaalla radallaan oli suoraan Drumsön kohdalla lännessä, oli laiva vihdoinkin n.s. Tukholmanväylää myöten ehtinyt Isolle Susisaarelle saakka, mutta silloin tyyntyi tuuli kokonaan kaikkien epätoivoksi ja katkeruudeksi. Vieläkö — niin kysyttiin — oli yksi nälkäyö kestettävä niiden monien lisäksi, jotka sanomattomalla tuskalla oli jaksettu elää?

Raatimies Jabel ehdotti silloin että kiireimmän kautta hankittaisiin vene ja muutamia kunnollisia soutajia hinaamaan laivaa lähemmäksi rantaa. Sanasta työhön. Toimitettiin käsky kuljetusmiesten vanhimmalle, Heikki Salmelle, että hänen heti oli tultava saapuville tarpeellisen miehistön kanssa, — Niin kului puoli tuntia. — Salmi saapui, mutta paha kyllä yksin. Hän selitti, että niistä neljästä merenkuljetusmiehestä, jotka viime purjehduskautena olivat olleet kaupungin kirjoissa, kaksi oli kuollut nälkään, yksi oli tietämättömiin kadonnut ulkosaaristoon päin ja neljäs makasi sairaalassa.

Pitkän miettimisen jälkeen päätettiin että Porkkalan kalastajan, joka oli ilosanoman tuonut, piti rientää hakemaan venettänsä niemeltä ja sitten ottaa soutajia rannalla seisovasta väestä. Örn liikkui kivakasti ja toimitti pian tehtävänsä, mutta kun valitut kuusi miestä olivat astumaisillaan veneeseen, niin huomattiin että airoja oli vain yksi pari.

Taasen uusia käskyjä ja juoksua sinne tänne. Nälkäiset ihmiset itkivät kärsimättömyydestä ja pitivät melua.

Vihdoin oli kaikki lähtökunnossa. Kalastaja asettui perään ja kuusi soutajaa tarttui kukin airoonsa. Joukon hurratessa kulki vene hyvää vauhtia muutaman kymmenkunta syltä eteenpäin. Mutta sitten vauhti äkkiä hiljeni: yksi soutajista oli kaatunut selälleen ja mennyt tainnoksiin. Kalastaja otti silloin hoitaakseen hänen aironsa, mutta sitten menehtyi vielä toinenkin, ja jälelle jääneet selittivät etteivät he parhaalla tahdollaankaan voineet voittaa voimattomuuttaan. He tahtoivat, mutta eivät kyenneet.

Vene kääntyi hitaasti rantaa kohden. Kerjäläisjoukko otti sen vastaan kiivailla soimauksilla. Heikkovoimaiset soutajat työnnettiin maihin ja uusia tarjoutui heidän sijaansa. Kaikki tunsivat itsensä niin voimakkaiksi. Mutta silloin ryhtyi kalastaja, joka muuten oli niin ujo, komentoon koko joukon yli.

«Pois tieltä», huusi hän, «kukaan ei saa astua veneeseen minun luvattani. Pormestari on vankka ja hyvinvoipa, näen mä, hän saa tulla ja vaimoni, muita ei.» Vaijeten toteltiin häntä.

Toistamiseen lähti vene liikkeelle ja kymmenessä minuutissa oli se ehtinyt laivalle saakka.

Se oli jo laskenut ankkuriin ja muutamat miehistöstä olivat lähdössä laivaveneellä soutamaan maihin. Kun väki rannalla näki että pormestari antoi kantaa veneeseen kymmenkunnan pulleamahaista jauhosäkkiä, kuului taas ensi kerran pitkistä ajoista ilon huudahduksia, ja kun vene kalliine lastilleen läheni rantaa, puhkesi riemu täyteen voimaan. Muutamat huusivat ja nauroivat, toiset juoksivat ulos rantakiville käsiään kurottaen tai lakkejaan heilutellen.

Kun vene karahti maihin, oli puolisataa ihmistä valmiina ahmattien susien lailla syöksymään saaliin kimppuun. Mutta silloin nousi kalastaja, heilutti airoansa ja huusi niin että kajahti petäjistössä kallionrinteellä:

«Pois tieltä, sen vietävät; ensimmäisen, joka ilman pormestarin lupaa koskee säkkiin, lyön maahan kuin varkaan. Varokaa itseänne siellä!»

Sitten hän juoksi maihin ja piirsi aseellaan laajan kehän veneen kokan eteen; silloin saattoivat merimiehet huoleti kantaa jauhosäkit rannalle.

Kun kaikki kymmenen säkkiä seisoivat vieri vieressään, otti vanha raatimies Jabel lakin päästään ja huusi:

«Nähkää, Jumala on kuitenkin lopuksi ottanut huomioonsa meidän hätämme.
Hänelle, rakkaat lapset, olkoon kunnia niin aluksi kuin lopuksi!»

Ja vanhus laskihe polvilleen jauhosäkin viereen, joka sai olla alttarina, ja pormestari sekä porvarit, merimiehet ja kerjäläiset seurasivat hänen esimerkkiään. Kalastaja Kustaa Örn oli laskenut maahan aseensa, sillä nyt kansa kiitti Jumalaa.

IV. GIDEON GABRIEL JÄTTÄÄ ALMA MATERIN.

Korkeasti kunnioitettu ja korkeasti oppinut herra Tohtori Pietari Halin, fysiikan professori Turun akatemian kuuluisassa filosoofisessa tiedekunnassa, istui eräänä lämpöisenä lokakuun aamupäivänä kuistinsa penkillä Aningaistenkadun varrella ja paistatti päivää. Vaikka hän oli vaan pari vuotta yli viidenkymmenen, oli kiusallinen luuvalo täyttä totta käynyt hänen laihojen sääriensä kimppuun, ja nyt tarjosi hän noille kulkuneuvoillensa lämmintä varsin tarpeelliseksi ja mieluisaksi nautinnoksi. Antauneena tuossa nyt päivän paistettavaksi, professori mietiskeli filosoofillisesti mestari Diogeneen tunnettua pyyntöä Aleksanteri Suurelle ja hieroskeli tyytyväisenä vasenta polveansa, sittenkuin hänen ajatuksensa oli muodostanut sen loogillisen johtopäätöksen että: jos vaan ihminen A. tietäisi väistyä B:n ja ihminen C. D:n tieltä, niin onni, jota haetaan ja joka siis sopivasti voidaan merkitä X:llä, löytyisi ilman matemaattisia tai filosoofisia kaavoja.

— Jumalan rauhaa, Pietari Hahn, huusi tullut, minä olen, niinkuin kyllä mahtanet nähdä, sinun entinen oppitoverisi Simo Starck. Tulen kysymään sinulta neuvoa herra poikaani koskevassa asiassa. Kas, kas, mitä sinä niin tuimasti tirkistelet minua? Ihminenhän minäkin olen, vaikka tulen noilta Suomen sydänmailta. Lähdeppäs nyt kammariin katsomaan onko aamiaisesi jo valmiina. Sano samalla ruuanlaittajallesi että tänne on tullut yksi syöjä lisää ja että hän sekä osaa että tahtoo syödä kuin härkä. Minä tulen kohta perässä.

Professori, joka oli noussut seisalleen tuon odottamattoman puhuttelun aikana, vaan empinyt laskeutua lumiselle pihamaalle, vastasi hymyillen muutamilla sanoilla toisen tervehdykseen ja meni sisään. Turkissa oleva mies ajoi sillävälin asuinrakennuksen eteen, sitoi hevosen marhaminnasta tikapuuhun, ja antoi lämpöiseksi ajetulle juoksijalle sylyyksen heiniä. Sitten nosti hän reestä pienenlaisen rautakorvaisen puukirstun ja meni sisään talon isäntää kohtaamaan.

Hetken perästä tämä avasi porstuan oven, kun kopsetta ja kolinaa kuului ulkoa eikä vierasta alkanut ilmestyä näkyviin. Näky, mikä silloin kohtasi professorin katsetta, saattoi hänet ensin hämmästyksestä huudahtamaan ja sitten nauruun remahtamaan.

Roteva kappalainen seisoi köyryssä kuin luokki ja koetti vetää pitkää valkoista paitaa päänsä yli. Hän kiskoi ja puhkui niin että professori katsoi olevan syytä mennä hänelle avuksi vapauttamaan häntä tuosta sitkeästä pukimesta.

— Kuuleppas Simo, täällä Turussa on meillä tapana pitää paitaa lähinnä ihoa.

— Vai niin, nyt sinä olet tuhma, professori Pietari, lausui toinen, kun katsot koiraa karvoihin. Minun vanhasta koiraturkistani lähtee karva niin vietävästi, että minun täytyy erityisellä panssaripaidalla suojella papinkauhtanaa. Joko käsität?

— Mutta mitä ihmettä sinä olet pukeutunut matkalle papin kauhtanaan ja kaulukseen?

— Vieläpä kappaankin, lisäsi kappalainen, ja antoi tuon papillisen puvun takalisäkkeen päästä vapaaksi vatsavyön virasta ja ruveta riippuvaan oloonsa. Niin, minä tulen tänäpäivänä kunniatervehdykselle sinun ja tuomiorovastin luokse. Papinpukua muutoin en ottanut ylleni Kurikassa, vaan vasta kestikievarissa peninkulma täältä. Kas niin, nyt astukaamme sisään sinun saliisi!

Professori ja hänen vieraansa kävivät edellisen työhuoneeseen ja asettuivat istumaan nahkapäällyksiselle sohvalle.

— Sinulla on liian monta kirjaa, virkkoi kappalainen luodessaan katseensa täyteen kirjahyllyyn päin sekä kirjoituspöydällä olevaan kirjatelineeeseen.

— No niin, minä en tarkoita muuta kuin että minulla on vaan neljä oktaavinidosta ja kolme folianttia. Niillä minä, olen tullut toimeen 20 vuotta.

— Kas, kas, miten se oppi-olut paisuu; sinä olet kirjanoppinut etkä tiedä, että korkea-arvoinen tuomiokapituli ja piispa vuonna 1701 nimitti minut kappalaiseksi. Eikö sitä ole painettuna missään noissa kirjoissasi?

— Ei, mehän kirjoitamme vasta anno mundi 1702. Mutta annappas kuullakseni elämänvaiheistasi siellä sydänmaassa.

— Niistä ei ole mitään erinäisempää sanottavaa, ja sekin vähä minkä tiedän käy minulta kankeasti ruotsiksi, kun en ole puhunut sitä 20 vuoteen tuskin sanaakaan. Minä saarnaan, syön usein pettua, kastan, vihin, otan kirkkoon ja hautaan vanhaan tapaan ja, milloin tarvis vaatii, puristan talonpoikia ja loisia.

— Enkö kenties käyttänyt oikeata sanaa? no niin, minä tarkoitan että kun minun on luettava lakia ja oikeutta jollenkin tappelupukarille tai juoppolallille, otan minä miehen kiinni ja asetan hänet jotakin tukevaa honkaa vasten. Sitten minä tartun häneen sylin — kappalainen syleili professoria — ja sitten minä puristan häntä näinikään, niin että kylkiluut rusahtelevat.

— Herra varjelkoon, Simo, sinähän rutistat minut kuoliaaksi, hellitä jo, hellitä jo — — —

— Kyllä, kyllä, aivan niin, eli kuoliaaksi musertamista, ähkyi professori nojaten sohvan selkämykseen. Mutta minkätähden sinä olet valinnut juuri tämän omituisen rangaistustavan?

— Simo Starck ei ole ainoastaan väkevä vaan myöskin viisas, vastasi kappalainen, hän tietää että laki rankaisee sitä joka lyö ja mätkii lähimäistänsä, mutta puristamisesta ei ole mitään sanottu. — Niinpä niin, muistatkos Pietari sitä vanhaa kunnon aikaa 80-luvulla, kun me, liberi studiosi [vapaat ylioppilaat] juoksentelimme ympäri täällä Turussa miekka kädessä ja metelöitsimme pitkin katuja? Silloin et sinä ollut ylhäinen akadeemikus enkä minä hengellinen?

— Kyllä muistan, silloin edistyttiin niukanlaisesti in studiis [opinnoissa]; me oleskelimme valitettavasti useammin kapakassa kuin akatemiassa.

— Sanotko valitettavasti? No niinpä se kyllä oli, täytynee kai niin sanoa, sittenkuin on ruvennut toisiin elämän tapoihin.

— Muistatko, Simo, että Vermelandit antoivat sinulle nimen Simo hiiden-väkevä, silloin kuin sinä ja Israel Gök annoitte kelpo selkäsaunan krouvari Taneli Ersonille.

Hyvin muistan, mies tahtoi päästä meistä pöyhkeillä sanoilla, sentähden me vielä löimme häneltä rikki pari ikkunaa. Asia vedettiin konsistoorion eteen, ja silloin sain puhdistaa itseni vannomalla että — niinkuin asia olikin — se ei ollut tapahtunut aikomuksesta. Vaan muistatko, professori, helmenompelija Enevaldin kaunista sisarentytärtä?

Kappalainen siirtäysi lähemmäksi, ja sitten ladeltiin toinen toisensa jälkeen noita vanhoja juttuja, kysymyksiä ja vastauksia vuorotteli ehtimiseen, ja aina väliin nauruun remahdettiin. Äkkiä pysähtyi kappalainen kesken iloista kertomusta ja kysyi levottomasti:

— En, odota vaan hiukkanen; sinulle keitetään suuri vadillinen nauriita. — Puhellaankos nyt pojastasi?

— Niinpä kyllä, juuri hänen tähtensähän minun on ollut pakko matkustaa tämä pitkä matka tänne, — viiden vuorokauden matka omalla hevosella. Poika ei ole oikein hyvillä jälillä, näen sen kasvoistasi. Sinä kirjoitit minulle, että hän muutamien veikkojensa kanssa on konsistooriossa syytteen alaisena hummauksesta ja vallattomasta elämästä.

— Niin on todella asian laita, ja olisi sentähden kai parasta, jos hänet otettaisiin pariksi lukukaudeksi pois akatemiasta maalle vähän tasaantumaan.

— Ovatko professorit nyt ankarampia kuin ennen, kysyi Simo Starck, vetäen varovasti taskustaan esiin pari paperia?

— Eikö mitä! Sinun pojallasi on hyvä sydän, vaan hän pitää liian paljon tappelusta. On myöskin valitettu, että hän usein on taannut velkoja eikä ole voinut sitten niitä maksaa.

— Se tulee tietysti siitä hyvästä sydämmestä. Kuuleppas nyt, mitä poika on minulle kirjoittanut. Minä pyysin näet vuosi takaperin, että hän panisi paperille lyhykäisen selonteon nykyisestä luonnontieteellisestä järjestelmästä, että saisin nähdä, onko maailma mennyt eteenpäin ja poikani saanut joitakin tietoja. Hän kirjoittaa näinikään:

Vaikka kyllä ahkerat opinnot — kuulehan mokomata — ja kirjahuolet anastavat minulta päivät, tahdon kumminkin noudattaa rakkaan isän toivomusta ja lyhimmittäin kirjoittaa mieleni ja aivoitukseni luonnontieteestä. Pro primo. Maa, primum inter paria [ensimmäinen laatuaan] pyöreiden esineiden joukossa, on maailman keskus ja ympäröi sitä kiertäen aurinko, kuu ja tähdet. Vaikka muutamat täälläkin akatemiassa väittävät asian laidan olevan päinvastoin, on tämä yhtäpitävää sekä raamatun että järjen kanssa. Meillä ei ole mitään syytä epäillä meidän omia aistimiamme. Jos se liikkuisi, romahtaisivat kirkot ja talot kumoon ja me itse lentäisimme pyörryksiin. Minusta siis Kopernikus on väärässä, sillä Ptolemaeuksella ja hänen jälkeensä monella muulla vanhemmalla oppineella on ollut toinen mielipide, ja tuon ensinmainitun ajatus tuntuu minusta, joka olen vast'alkaja tähtitieteessä, oudolta. Minä tiedän myöskin että rakas isä mielellään kuulee minun sanovan: yksi ainoa pyhän hengen todistuksista on tuhannen vertaa arvokkaampi kuin kaikki ihmisjärjen luulottelema viisaus. — Aurinko ja kuu on luotu ihmisen tähden. Kuinka järjetöntä ja arvotonta olisikaan siis olettaminen, että tämä majesteetillinen maa — princeps et totius mundi epitome [koko maailmanrakennuksen arvokkain ja etevin kappale] — halpana palkollisvaimona kiitäisi ympäri tähtien mielen johteiden mukaan!

Nuo sanat on poika siepannut Forsmanin väitöskirjasta vuodelta 1678, mutta hän ei tiedä, että tuon kaltaisen tekijän mietteet kumosi täydellisesti julkisessa väitöstilaisuudessa professori Flachsenius.

Pro secundo. Vesi on kylmin ja märjin kaikista elementeistä. Sitä ja muita nesteitä (paitsi olutta) vallitsee kuu, yön ihana ruhtinatar ja taivaan riemu, luonnon soreaksi kaunistukseksi luotu. Vesi virtaa länteen ja pohjoiseen pohjoisnapaa kohti ja syöksyy sieltä suuren kuilun kautta maapallon lävitse etelänapaan. Maapallolla on monta vuorenselännettä ja ne pitävät sitä koossa niinkuin vanteet tynnyriä.

Pro tertio. Lumi ja jää muodostuu vedestä; kaikki väri syntyy rikistä, vesi ei sisällä rikkiä, siis lumi ei ole valkoista vaan väritöntä, joka oli todistettava.

Pro ultimo, sillä minulla ei ole lainkaan halua jatkaa. Planeetit Jupiter ja Venus ovat hyviä, ystävällisiä tähtiä, vaan Saturnus ja Mars niiden täydellisiä, vastakohtia. Kaikkiin planeetteihin vaikuttaa tähtisikermät, joiden edessä ne sijaitsevat, ja kohtisuorat tähdet vaikuttavat voimakkaammin kuin vaakasuorat. Kun minä olen syntynyt Oinaan ja Kalojen välillä, tunnen toisinaan itseni koko lailla janoiseksi ja puskuhaluiseksi. Jos nyt rakas isä tahtoisi lähettää minulle 3 taale — — —

— Niin, tällä tapaa kirjoittaa minun korkeasti oppinut poikani — huudahti kappalainen — ja mitä sinä, professori, siitä arvelet?

— Poikasi, ystäväni, vaeltaa kaukana diligentian [ahkeruuden] vaivaloiselta tieltä. Mitä hän kirjeessä latelee tieteen järjestelmästä, on jo jokseenkin yli-ikäistä. Ainoastaan tietämättömimmät akatemiassa ovat Kopernikusta vastaan. Kuulehan, Simo, anna Gideon Gabrielisi lopettaa alkamattomat opintonsa; anna hänen tarttua miekkaan ja mennä sotapalvelukseen!

— Se on juuri hänen omakin halunsa ja pyyntönsä, lisäsi toinen. Viime kirjeessään anoo hän minulta lupaa mennä Turun läänin ratsurykmenttiin. — Kappalainen pysähtyi ja kuunteli, ikkunaan päin tähystäen. Mitäs nyt tuomiokirkon kellot tähän aikaan soivat?

— Hoo, sinä et tiedä että herttua Fredrik, kunink. Majesteetin lanko, kaatui Klissovin taistelussa, ja nyt pitää hänelle koko lokakuun ajan soittaa kelloja Suomen kaikissa kirkoissa.

— Ei ainakaan minun kirkossani, tokaisi kappalainen päättävästi, heittäytyen sohvalle selkäkenoon.

— Siksi ettei minulla ole mitään kelloja. Ymmärtääköhän professori nyt?
Mutta kuinka olikaan ruuan laita?

— Ei, sata kertaa ei! Sodan aikaan lait vaikenevat, vaan vatsa puhuu. Sodankin aikaan täytyy saada syödä. Punktum! Ja silloin nousi kappalainen seisalleen, meni enemmittä käskyittä saliin ja istui pöytään. Ja siinä viipyi hän kauvan. — Sen jälkeen asettui hän professorin nahkasohvalle ja nukahti tuossa tuokiossa uneen. —

Tunnin perästä herätti hänet lempeästi poikansa Gideon Gabriel laskien kätensä hänen olkapäällensä. Isä katsahti ylös ja hieroi silmiänsä; ja sitten seurasi syleily, niin voimakas että tomu pöllysi kuluneesta papinkauhtanasta ja pojan harmaansinisestä takista.

— Sinä rakas poikani, sanoi kappalainen, puistaen Gideon Gabrielin vankkaa kouraa ja silmäillen hänen kookasta, kolmen kyynärän ja kämmenen mittaista vartaloansa. Ja uskollisesti katsoivat he toinen toistansa silmästä silmään, jossa kyynel kimmelsi. Mitä aikaisemmin oli tapahtunut, unohtui ja annettiin anteeksi tänä hetkenä.

Sitten istuutuivat he toinen toisensa viereen. Gideon Gabriel tunnusti suoraan ettei hänellä ollut halua lukuihin, jota vastoin hän toivoi hartaasti pääsevänsä sotaan onneansa koettelemaan. Sopiva tilaisuus pikaiseen lähtöön tarjousikin juuri parahiksi, sillä kornetti Turun läänin ratsurykmentissä, Johan Procopaeus, oli viime viikot oleskellut paikkakunnalla keräämässä parisenkymmentä ratsumiestä täytemiehistöksi niiden sijaan, jotka olivat kaatuneet Riigan ja Embachin tappelussa. Kornetti oli rustitilallisten asettaman ratsujoukon sekä parin värvätyn miehen kanssa eilen lähtenyt Turusta ja oli parastaikaa Sauvossa. Jos nyt hän, Gideon Gabriel, voisi hankkia itselleen hevosen, ehtisi hän huomis-iltaan valmiiksi matkaan, ja pääsisi niiden toisten seurassa lähtemään Liivinmaalle, missä rykmentti majaili; ja se olisi hänen hartain halunsa.

Näitä ehdotuksia vastaan teki kappalainen alussa useita vastaväitteitä, vaan viimein hän ei ainoastaan suostunut poikansa eroon akatemiasta, vaan vieläpä lahjoitti hänelle viisivuotiaan harmaan ruunansa «Harmon», josta kaikesta oli seurauksena uusi syleily, mikäli mahdollista, voimakkaampi kuin ensimäinen.

Gideon Gabrielin kysymykseen, kuinka isä kotimatkallaan suoriutuisi rekineen ilman hevosta, vastasi tämä, että hän tulomatkalla peninkulman päässä kaupungista oli poikennut erääseen talonpoikaistaloon, jonka omistaja oli halukas kohtuulliseen hintaan myymään hänelle kelpo hevosen. Jos nyt kappalainen jättäisi veran oston uutta kauhtanaa, varten toistaiseksi, — vaikka hän kyllä kotona oli ajatellut tarvitsevansa sen hankkia, kun se, joka hänellä nyt oli yllänsä, kiilsi kuin mikähän viherjänruskea silkki — jäisi hänelle kylliksi rahaa hevosen ostoon. Nyt oli pojan vuoro panna vastaan, mutta se ei auttanut. Harmon oli lähteminen sotaan, ja Gideon Gabriel lupasi usein kirjoittaa kuinka hevonen ja mies siellä tulivat toimeen.

He erosivat, kappalainen lähti kunniatervehdykselle tuomiorovastin luokse, ja poika meni järjestämään asioitansa kuntoon.

Seuraavana päivänä kohtasivat he taas toisensa päivällispöydässä professorin luona ja siellä juotiin Lyypekin mummaa monet maljat tulevaisten urostöiden onneksi. Viiden aikaan tehtiin lähtö. Simo Starck antoi pojallensa 6 taaleria kuparia ynnä isällisen siunauksensa, ja professori toivotti nuorukaiselle kaikkea menestystä.

Tuntia myöhemmin saapui Gideon Gabriel ratsastaen Harmolla itäiselle tulliportille, mutta sielläpä pidätti hänet tusinallinen ylioppilaita, jotka olivat kokoontuneet jättämään lähtevälle toverille viimeisiä jäähyväisiä. Sittenkuin kukin vuorostaan iloista leikkiä laskien oli antanut neuvonsa ja lausunut onnentoivotuksensa, komensi senior [senior = vanhempi, vanhempien ylioppilaiden arvonimi] Abel Granbom: «asentoon!»

Gideon Gabriel keikahti ratsunsa selkään; ylioppilaat asettuivat riviin ja merkin annettua viritti joukko lähtijän kunniaksi seuraavan laulun.

    Nyt Gideon Gabriel ompi vapaa,
    Kapakat, akateemiat jättää hän saa.
         Sic tempora dura mutantur.

    Mut Venus se itkee ja Mars ilakoi,
    Tään urhon kun nyt sotatorvi se soi.
         De gustibus non disputamus.

    Hän syöksyvi tuimast' taistelemaan
    Suurmoskovalaista nyt vastahan vaan.
         Pro patria dulce est mori.

    Isän Harmo se ratsuns' on moitteheton,
    Sylen mittainen säilä se vyölläns' on.
         Per fas et nefas in bello.

    Kun Gideon viuhtoo tuomarimiekkaa,
    Niin päät vihollisten ne sinkovi hiekkaan.
         De mortuis nil nisi bene.

    Kyll' Saksenin Aukust' nyt oppia saa
    Miten tallukat taivaalle keikahtaa.
         Sic transitqve gloria mundi.

    Ja Ruotsit ne Puolan poikia piinaa
    Pahemmin kuin teinejä lingva latina.
         Infandum, regina, jubesqve….

    Sä kuningas Kaarlolle terveiset vie,
    Ja armotta ryssää kuonohon lyö!
         Finlandia herosqve vivant!

Ylioppilaat hurrasivat, ja Gideon Gabriel istui ylpeänä harmaan konkarinsa selässä tehden kunniaa miekallansa.

— Kiitos kunniasta, jota minulle ansiottani olette osoittaneet, huusi hän, ja voikaa hyvin, kunnon toverit! Teidän tähtenne tahdon tapella kuin aika mies, murskata kalloja ja valloittaa kaupungit ja kastrat (linnat).

— Sic itur ad astra, [ Niin tähtihin noustaan (= saavutetaan kuolematon maine).] huusi senior heiluttaen hattuansa, Harmon lähtiessä täyttä neliä kiitämään itää kohti viepää tietä. —

Tuntia myöhemmin oli jo pimeä, ja tulliportilla oli taas hiljaista. Silloin tuli kaupungista päin kookas mies vetäen tyhjää rekeä. Se oli kappalainen Simo Starck, joka nyt asiat Turussa hyvin toimitettuaan oli kotimatkalla. Hän oli itsepäisesti hylännyt ystävänsä professorin ehdotuksen vuokrata hevonen; eihän muka ollut kysymyksessä muuta kuin parin tunnin jalkamatka talonpoikaistaloon, missä aiottu hevosen osto oli tehtävä.

Simolla oli paljo tuumailemista, eikä hän sen vuoksi huomannut, kuinka hetkistä myöhemmin muutamia hiipiviä olentoja häämötti hänen takanansa. Äkkiä kuului voimallinen hurraahuuto. Kuusi väkevää käsivartta kahinasi kiini kappalaiseen, väänsi hänet siinä tuokiossa rekeen ja tarttui aisoihin. Vielä useampia oli työntämässä, ja niin sitä mentiin aimo vonkaa iloisessa juoksumarssissa. Mutta ne eivät olleet mitään tavallisia taivaltajia ja maankulkureita, vaan Gideon Gabrielin tovereita, jotka, kun eivät olleet tavanneet vanhaa kunnian-arvoista kappalaista professorin talossa, olivat kiiruhtaneet jälkeen ja hyökänneet hänen kimppuunsa kotimatkalla. Se oli Simo Starckin ainoa riemuretki maailmassa ja sitä peninkulmaa ei hän unohtanut milloinkaan.

V. VENÄLÄISET HYÖKKÄÄVÄT PORVOOSEEN.

Kun kaupunkilaiset pikku Porvoossa sunnuntaina 11 p. toukokuuta k:lo 11 aamupäivällä jumalanpalveluksen loputtua tulivat ulos kirkosta, saapui sana eteläisistä rantakylistä: venäläisiä oli äkkiä ilmaantunut Pellinkiin.

Kaupungin pormestari ja raatimiehet pysähtyivät kirkon seiniviereen pitämään pientä neuvottelua ja päättivät kutsua viipymättä porvariston aseisiin. Tiedustelemaan kuinka pitkälle viholliset olivat jo ehtineet, määrättiin luutnantti Gran ja kolme sotamiestä lähtemään veneellä jokea myöten suupuolelle päin.

Niin kului muutamia tuntia levottomassa odotuksessa. Taloista ja taloihin juoksenteli vaimoja ja lapsia, ja vilkasta liikettä havaittiin niiden 80:nen täysissä varuksissa olevien porvarien joukossa, jotka olivat asettuneet raatihuoneen edustalle. Vasta neljän aikaan iltapäivällä tuli muuan renki juoksujalassa metsän läpi Haikosta ja kertoi läähättäen, että 14 venäläistä laivaa oli ankkuroinut selälle ja että osa miehistöä oli jo ryöstänyt Peipotin kartanon. Hän tiesi sitä paitsi kertoa että ne lähetetyt tiedustelijat olivat joutuneet vangiksi ja että kaksi heistä oli ammuttu.

Nyt lähtivät aseelliset porvarit vääpeli Fogelbergin sekä raatimiesten Juhana Schumacherin ja Iisakki Stigell'in johdolla yli sillan ja miehittivät honkametsäisen Nääsinmäen läntisellä jokivarrella. Ennenkuin he kumminkaan olivat ehtineet luoda esivarustuksia, tuli vihollinen 300 miehen suuruisena joukkona marssien yli Nääsinpellon. Sellaista paljoutta vastaan ei luultu voitavan mitään. Porvarit sentähden peräytyivät sillalle repiäkseen sen hajalleen ja asettuakseen ranta-aittojen väliin jokikadun varrelle.

Ainoastaan pari siltapalkkia ja muutamia hirsiä ennätettiin repiä irti, ennenkuin vihollinen nähtiin kolmelta taholta retkivän sillalle johtavaa tulliporttia kohti. Vääpeli komensi koko käännöksen ja joukko vetäytyi taaksepäin melkoisessa hämmennystilassa. Muutamat kuulat, joita venäläiset pitkän matkan päästä ampuivat heidän jälkeensä, vinkuivat niin ilkeästi ja rapisivat niin pelästyttävästi seiniin ja katukiviin, että ei vähempää kuin noin viisikymmentä porvaria katsoi parhaaksi juosta suin päin tiehensä pelastamaan kodistaan irtaimistoansa. Kun itse johtaja, vääpeli, oli vetäytynyt virran mukana, otti nyt neuvokas Iisakki Stigell päällikkyyden.

— Pitäkää vaari, veljet ja asetoverit, huusi hän, että tähtäätte suoraan eteenpäin, jokainen miestänsä, ettemme laske useampia luoteja samaan ruumiiseen. Ensimäisen laukauksen päästämme kaikki yhtäaikaa, vaan sitten ainoastaan puolet kivääreistä kerrassaan. Toiset laitetaan sillaikaa panokseen.

Pari silmänräpäystä kului ankarassa jännityksessä. Silloin alkoivat ryssien rivit suurella huudolla tunkeutua alas sillalle.

— Ampukaa, komensi Stigell. Kiväärit leimahtivat ja sillankaiteiden välillä kieri kymmenkunta ryssää verissään, niiden joukossa myöskin se upseeri, joka oli juossut joukon etunenässä. Toinen laukaus saattoi vihollisen möllästymään ja pysähtymään; kolmannet hyvin suunnatut kuulat vaikuttivat koko käännöksen ja hyökkääjät peräytyivät epäjärjestyksessä takaisin Nääsinmäelle. Nyt eivät suomalaiset siekailleet vaan rynnistivät jälestä miekat lyömäasennossa. Kapeassa tulliportissa syntyi hurja käsikahakka. Porvari Juhana Illberg hakkasi korvan eräältä ryssältä, vaan kaatui samalla kuoliaana maahan, sydän kuulan lävistämänä. Hänen nuori sukulaisensa Eerikki Holm sai miekanpiston silmäänsä ja padanvalaja Matti Nyberg hervahti kuolleena jokeen. Sinne työnnettiin myöskin monta sekä elävätä että kuollutta ryssää. Pari edellisistä hukkui, mutta useimmat uivat maihin ja yhtyivät pääjoukkoon kauvempana mäkirinteellä.

Harvalukuiset porvarit eivät kuitenkaan uskaltaneet jatkaa takaa-ajoa, vaan vetäytyivät uupuneena entisille asemilleen ranta-aittojen luokse. Kun pitempi aika kului ilman että vihollista enää alkoi näkyä, lähetettiin korpraali Riesenkampf neljän porvarin kanssa tiedustelemaan minne se oli joutunut.

Miehet palasivat pian kertomaan sen epämiellyttävän uutisen, että vihollinen oli menossa veneillä yli joen ja varustautui nousemaan maalle kaupungin puolelle jokiniemen alle. Uhattuun kohtaan kiiruhtivat nyt kaikki, jotka vielä voivat aseita kantaa. Kun kaupunki nyt alkoi olla vaarassa joutua vihollisen valtaan, ehätti useita perheitä pakoon, samalla kuin viranomaiset lähettivät pikasanansaattajan Jakkarilaan pyynnöllä että översti Ramsay väkineen rientäisi avuksi. Jouduttamaan Ramsayn lähtöä maatilaltansa kiiruhti kohta sen jälkeen vielä kaksi miestä ratsain matkaan.

Sitten tuli pitkä yö, tuomatta mukanaan lepoa kellenkään. Venäläiset olivat ensimäisen maallenousun mentyä myttyyn leiriytyneet vastapäiselle jokirannalle ja lähettivät sieltä tuon tuostakin terveisiksi vallikranaatteja ja pyssynluoteja.

Varhain maanantaiaamuna palasi ensimäinen sanansaattaja. Hän toi sen tiedon ettei eversti Ramsay voinut saada ruotuihin ja rustitiloille hajaantunutta miehistöänsä kokoon. Ainoastaan 20 miestä everstiluutnantti Rohr'in pataljoonasta tuli lisäväeksi. Se ei todella ollut paljoa, mutta niiden avulla estettiin vihollisen maallenousua kello 10:een edellä puolenpäivän. Laukausten vaihto vilkastui taas hetkeksi, vaan taukosi sitten puollustajain puolelta. Kauppapuotinsa portailla makasi Olavi Häck pitkänä pituuttaan ja Heikki Gammelberg, Juhana Degerman ja Hindik Konradinpoika oli ruumiina kannettu kellariin. Haavoitetut saivat tulla aikoin kuinka parhaiten taisivat. Pihoilla ja kaduilla juoksi ihmisiä raahaten tahi kantaen vaatemyttyjä, huonekaluja, tyynynpäällisiä ja säkkejä täynnä tinatuoppeja, lautasia, lippaita, turkkeja ja ruokatavaroita. Pakolaisten päävirta kulki pappilan ohitse maaseudun metsiin.

Kun venäläiset 11:n aikaan tulivat marssien tulliportista sisään, kohtasi heitä vaan yksinäiset laukaukset. Raatimies Stigell, porvari Lauri Helsing, köydenpunoja Vastens'in renki ja Aksel lasimestari, ne ne suojelivat viimeisten pakolaisten peräytymistä. Mutta kuula, joka osui ensimainittua olkapäähän, teki hänet kykenemättömäksi enää taistelemaan. Toisten avulla saatiin kuitenkin hänetkin talteen.

Ja nyt oli Porvoo autio ja hyljätty, avoin ottamaan vastaan vihollista. Sen ainoat asukkaat olivat pari kiireessä jäänyttä pahoin haavoitettua ja hupsu Nääsin ukko, hän joka kuukausmääriä oli kuljeksinut pitkin joen rantaa, valitellut ja vaikerrellut ja ennustanut kaupungin häviötä. Nyt istui hän kuin ruovonpäristäjä erämaassa ja tarhapöllö hävitetyssä kaupungissa majansa katolla kankurikujan varrella ja odotti mitä tuleman piti.

Venäläinen päällikkö antoi joukollensa käskyn pistää kaupunki tuleen, ja nyt rynnisti hurjia joukkoja talosta taloon ryöstämään ja polttamaan. Ikkunat lyötiin säpäleiksi, suljetut ovet paiskattiin rikki, pistimillä ja miekoilla lävistettiin sänkyjä ja kaappeja. Kuvia ja tauluja heitettiin maahan, ja kaupungin puollustajain ruumiilta riistettiin vaatteet päältä.

Jopa leimusi pieni liekki raatihuoneen katossa — kaupungin arkistoa käytettiin sytykkeinä — ja Rihkamakadun ja Kirkkokadun varrella lensi se punahelttainen kukko talosta taloon. Vuorikadun vähäisiä hökkeleitä ei vielä vihollinen ollut sytyttänyt palamaan ennenkuin suomalainen puukirkko roihusi jo täysissä liekeissä ja sen viereisestä palavasta kellotapulista lensi kipunoita tuomiokirkon paanukattoon. Ja liekit kipusivat kuin mitkä punalakkiset kääpiöt tervatuita tikapuita ja kattoliisteiden tasaisia rivejä myöten ylös itäisen päädyn ristiin. Pian ahmivat ne ikivanhoja vuoliaisia; orsi ortensa jälkeen romahti alas, musertaen osia kattokaarikosta ja levittäen paloa kirkon penkkeihin ja koristeihin.

Tunnin sisään oli kaupunki yhtenä pauhaavana ja räyskävänä tulimerenä. Tosiaan, niin hurjasti kiitivät liekit pitkin kapeita katuja ja mutkaisia kujia, että voittajien oli pakko paeta pappilaan, joka yksinään oli jätetty vahingoittamatta. Näköala sieltä oli laaja ja hyvä, ja katselijat nauttivat nähdessään liekkien kiemurtelevan korkealle ilmaan ja kuullessaan sihinää ja vonkumista, kun puoliksi palaneita seiniä ja tulikuumia tiiliskiviä syöksyi alas jokeen. Eijaa!

Silloin kuului äkkiä voimakas jymäys! Yksi kirkonkelloista oli paiskautunut kellotapulin korkeudesta maahan. Sitten seurasi toinen ja sitten kolme viimeistä yhdellä haavaa. Kun ne kolme jykevää malmikieltä huusivat yksiäänisen «voi teitä murhapolttajat», kouristuivat sydämet ja muutamat sotamiehistä ristivät silmänsä hartaina, ennenkuin lähtivät polttamaan kyliä ja kartanoita kaupungin ympäristössä. Sela!

Mutta kun hänen tsaarillinen majesteettinsa sai tiedon urhoollisten joukkojensa sankarityöstä Porvoossa, lyötti hän iloissaan mitalin amiraali Feodor Matveievitsch Apraxin'in kunniaksi. Eijaa!

VI. HIRMURUTTO.

Sill'aikaa kuin Euroopan valtiaat kahdeksannentoista vuosisadan ensi kymmenluvulla Espanjan perintösodassa ja isossa Pohjansodassa parhaimpansa mukaan hävittivät toistensa maita ja kansoja, tuli Aasiasta uusi vihollinen, joka ei välittänyt miekoista eikä musketeista. Se vihollinen anasti nopeasti Pultavan voittajalta Etelävenäjän, nutisti hiljaa ja helposti Unkarin, Puolan ja Itäsaksan jalkojensa juureen ja valtasi alulla vuotta 1710 kaikki huomattavammat rantaseudut Kuurin- ja Liivinmaalla sekä Virossa.

Silloinpa mahtava tsaarikin vapisi, sillä hän havaitsi että rutto oli vaarallisempi vihollinen kuin ruotsalainen. Hän kiiruhti joukollansa sulkemaan Inkerinmaan länsirajan ja kielsi hengen uhalla kaiken yhteyden saastutettujen maakuntain kanssa. Ja tsaari Pietarin onnistuikin suojella uusi hallituspaikkansa Nevan varrella, mutta sitä hurjemmin raivosi suljettu vihollinen niiden venäläisten joukkojen seassa, jotka piirittivät Riigaa ja Tallinnaa. Edellisistä tempasi kulkutauti 900 miestä ja siihen lisäksi kolmannen osan kaupungin väestöstä. Elokuulla kukistettiin Tallinna, ja nyt asettui kamala vihollinen vaanimaan tilaisuutta päästäkseen Suomen puolelle.

Sellainen tilaisuus tarjoutuikin pian. Maalais- ja kaupunkiväestöä riensi ruotsalaisesta maakunnasta pakoon sekä ryssää että ruttoa. Muutamat kiiruhtivat Itämeren yli, toiset Suomenlahden poikki. Jälkimäisten joukossa, niin kertoo vanha tuomiokirja, oli myöskin komisaari Möller ja neljä nimittämätöntä miestä perheineen. He ottivat kotieläimensä ja irtaimistonsa mukaansa laivaan ja purjehtivat pohjoiseen. Heidät ja heidän mukanaan kuoleman vei tuuli maihin Pellingin saaristoon Porvoon pitäjässä.

Sundön rantaan kasattiin sänkyjä ja patjoja, turkkeja ja vuotia, mattoja ja palttinapakkoja, elintarpeita ja tupakkaa. Möller seuralaisineen «anasti väkisin» asunnokseen Antti Hannunpojan pirtin, vaan ainoastaan pari päivää kesti kun jo kaikki viisi makasivat kuolleina. Ruumiit jätettiin viikkokausiksi makaamaan hautaamatta riihimäelle, sillä useimmat saaristolaisista olivat sairastuneet ja ne harvat, jotka jäivät terveiksi, eivät uskaltaneet heihin kajota.

Mutta tullimies Kaarle Kustaa Nilssonin tuli sääli Tallinnalaisten oivallista jälkeen jäänyttä omaisuutta ja hän kuljetti sen pohjoiseen päin Grennääsiin. Sillä matkalla pääsivät ruttohenget leviämään yli koko rannikkoseudun, lentäen kuin raatolinnut itään ja länteen saalista hakemaan. Syyskuun 9 päivänä tulivat ne Helsinkiin.

Vaara kasvoi päivä päivältä suuremmaksi. Papit saarnasivat ja kuuluuttelivat viranomaisten varokeinonmääräyksiä. Lääkärit, ne harvat joita oli olemassa, määräilivät, mikäli tilaisuus ja olot myönsivät, estekeinoja ja lääkkeitä. Terveiden piti muka pestä itseään etikalla ja sitruunahapolla, ja sairaiden nieleksiä alunaa, kanvärttiä, salpietaria ja tulikivijauhoa. Kylissä otettiin vanhat kotilääkkeet käytäntöön ja uusia koeteltiin. Kuumetta koetettiin ehkäistä keinotekoisella hiostamisella ja veren vuotoa nenästä semmoisilla keinoilla kuin «vetämällä nenäänsä kuumennetulle tiiliskivelle pantua sianlantaa.» Mutta vaan aniharvoja onnettomia pelastui.

Päivä päivältä ilmaantui yhä uusia taudinkohtauksia. Voi sitä kuumesairasta, joka sai kouristuksia ja kainaloita mustanpuhuvia paiseita kaulaan ja rintaan! Useimmissa tapauksissa joutui hän parin vuorokauden perästä johonkin joukkohautaan. Ei ollut enää aikaa hommata arkkua ja hautaa jokaiselle erikseen. Tusinoittain mätettiin ruumiita suunnattomiin kuoppiin ahtaiden kirkkomaan aitauksien sisä- ja ulkopuolelle. Mutta ei edes niinkään kunniallista hautausta suotu kaikille ruton uhreille.

Muutamissa seuduin vaikutti hirmuinen rutto sen, että ihmiset kovasydämmisyydestä tai mielettömästä pelosta kerrassaan unohtivat luonnollisimmat velvollisuutensa. Siitä on todisteena muun muassa kuuluutus, jonka kenraali Nieroht 20 p:nä marraskuuta 1710 julisti Turun kaupungin asukkaille. Kenraali sanoo että se yleinen ruttosääntö, jonka hän on painosta julkaissut ja yli koko maan noudatettavaksi levittänyt, on jätetty varteen ottamatta. Hän oli surulla kuullut «että osa pahantapaisia ja kristillisen velvollisuutensa unohtaneita ihmisiä on ryhtynyt sellaiseen hulluuteen että ovat öisin työntäneet kaduille kuolleita ruumiita, vieläpä joukossa semmoisiakin, joissa vielä oli henkeä ja joita olisi voitu auttaa, menettely, joka todella on sekä häpeällistä että kristillisyyttä vastaan sotivaa.» Sen kauhistavan menettelyn estämiseksi, «että ihmisiä niinkuin metsänpetoja ja järjettömiä luontokappaleita heitetään kadulle ja kuraan» säädettiin, että joka semmoiseen tekoon havaitaan syypääksi «vedetään kaakinpuuhun ja toisille varoitukseksi ja pelotukseksi ankarasti ruoskitaan ja suomitaan elikkä myös sakotetaan sata taaleria hopeaa.» — —

Kuinka paljo joutui ruton uhriksi silloin Suomessa? Kysymys ei liene vastattavissa, sillä varmoja tietoja asian tutkijalle on vaan muutamista paikkakunnista.

V. 1710 asui Helsingissä 713 manttaalin kirjoitettua henkilöä; seuraavana vuonna oli luku alentunut 387:ään. Marraskuun 22 päivänä haudattiin yhtaikaa 30 kaupungin porvaria. Kun rutto joulukuussa vihdoin lakkasi, oli se temmannut kaupungista 1,185 henkeä, vierasseutuiset siihen luettuna. Summa ei kyllä itsessään ole suuren suuri, mutta kasvaa vertaillessa lukuun 1,800, jota kaikkien luulojen mukaan voidaan pitää kaupungin väkilukuna alulla vuotta 1710.

Syyskuun lopulla joutui rutto Turkuun. Se sai aikaan täydellisen häiriön yhteiskunnan kaikissa oloissa. Kauppa seisahtui, kaikki maalaistuotteet jäivät tulematta; hovioikeus ja akatemiat lakkauttivat työnsä. Useita kymmenkuntia perheitä kuoli sukupuuttoon. Etevin ruttolääkäri, tohtori Kylburger laskettiin paareille. Marraskuussa ei enää ehditty tavallisella tavalla haudata ruumiita, vaikka erityinen joukko «ruumiinvetäjiä» oli palkattu kunnan palvelukseen. Hämeentullin ulkopuolella virui viikkokausia hiekkarinteellä kasoittain ruumiita. Kaupungin noin 6,700:sta asukkaasta oli sillä ajalla likipitäin joka kolmas kaatunut kuoleman saaliiksi. Tauti levisi sitten kaikkiin kaupunkeihin Pohjanlahden rannalla. Pikkuruisessa Uudessakaupungissa kuoli 77, Vanhassa Kaarlebyyssä 100. Miten paljon yksityiset maalaiskunnat 1710 saivat luovuttaa hautoihin, ei sanottavasti tunneta. Hauhossa, Pälkäneellä, Kruunun kylässä, Mäntyharjussa ja Elimäellä kuoli paljo. Itäiseltä Uudeltamaalta, jossa osa Suomen sotajoukkoja seisoi Kymin varrella, tuli sanoma, että sotilailta puuttui sekä lääkäreitä että lääkkeitä, sekä pappeja että ehtoollisviiniä, jonka vuoksi «miehet kauheasti tuskiansa valittaen makasivat ja kuolivat kuin pakanat.»

Niin kului kumminkin vihdoin vuosi loppuun, ja rutto alkoi useimmilla paikoin lakata. Vaan eloonjääneiden muistosta ei vuosi 1710 voinut koskaan haihtua. Se oli myös sama vuosi jolloin Viipuri, oltuaan neljän vuosisadan kestäessä alinomaa itäisen naapurinsa hyökkäysten alaisena, vihdoin viimein joutui venäläisten käsiin.

VII. PIENI PÄIVÄNPILKAHDUS.

Oikeastaan omisti Kukkarannan muori ainoastaan puolen nuottaa, joten saaliistakin vain puolet tuli hänen osalleen; mutta koska naapurin isäntä eukkoineen lapsineen oli kuollut ruttoon ja talo jäänyt autioksi eikä perillisiä ollut ilmoittaunut, niin oli Kukkarannan muorin mielestä toisinaan koko nuotta hänen omansa. Hän olikin viime talvena kutonut uuden kolmea syltä pitkän kappaleen ja pannut sen «osakas-puoliskoon»; senpätähden olikin muorilla mielestään sitä enemmän syytä puhua «meidän nuotastamme.»

Ja nyt oli se meressä, mutta oli maihin päätymäisillään tuossa mainiossa silakka-apajassa Suomalaissaaren luona. Entisinä hyvinä aikoina, kun saaristossa oli kyllälti väkeä, oli, paitsi «nuottapäällysmiestä», Kukkarannan isäntää, kolme reipasta miestä katsottu tarvittavan nuottaa hoitamaan, sillä se oli 55 syltä pitkä ja 7 kyynärää korkea. Mutta nyt ei ollut varaa panna muuta kuin yksi mies ja kaksi vaimoa, joista tietysti Kukkarannan muori itse oli toinen.

Mies — se oli hänen nuorin poikansa, joka oli kolmannellakolmatta ikävuodella ja jonka nimi oli Kaarle Antero. Yksin hoiti hän nyt nuottaa toisella laidalla, kun toisella vetivät äiti ja Loviisa Ulriikka, kalastajan tytär Sipoon Kaunissaarelta. Tyttö oli vastikään tullut veneellä selän poikki lainaamaan vakallisen rukiisia jauhoja, ja kun hänen kumminsa, Kukkarannan muori, oli sanonut että hän kentiesi saisi vähän tuoreita silakoita kotiviemisiksi, jos malttaisi jäädä vetämään yhtä apajaa, niin oli hän jäänyt, ja mielelläänpä jäikin, sillä siitä oli viikkoja kulunut, kun hän viimeksi oli nähnyt Kaarle Anteron. Mutta siitä hän ei virkkanut mitään.

Ja nyt oli, niinkuin sanottu, nuotta jo likellä rantaa, eikä silloin ollut aikaa tyhjiä rupatella. Muori kiskoi kiskomistaan ja mietiskeli itsekseen, että tokkohan hänen kaksi vanhempaa poikaansa, jotka viisi vuotta sitten olivat lähteneet sotaan, vielä elivät ja mahtoivatkohan koko aikana saada edes kertaakaan kunnollista suolasilakkaa syödäkseen. Kaarle Antero, jonka jäntereisessä ruumiissa asui hyvän sävyinen mieli, oli hyvillään runsaasta saaliista, ja samalla hän tuumaili että olipa arvon hyvä että vaikka tänään oli lauvantai, hän oli tullut ottaneeksi puhtaan paidan, koska Loviisa Ulriikka oli sattunut heille tulemaan.

Kun nuotan köydet oli saatu rantaan ja jonkun aikaa oli lapettu märkää nuottaa, sanoi Kaarle Antero verkalleen:

«Hyväpä olisi», huudahti äiti, «jos Jumala taas kerrankin siunaisi köyhän apajan! Luuletko siinä olevan neljän tynnyrin paikoilla?»

«No, sitten suolaan runsaan tynnyrin verran osakaspuoliskon edestä. Ei tuota tiedä, kuka sitä vielä voipi tulla perimään.»

Silakanpoikaset mennä vilistivät sivuttaisin silmukoista ja katosivat merenpohjalle päin. Mutta isot, ne eivät päässeet mihinkään, vaan makasivat väristen ja räpistellen, niin että vesi ja suomukset pärskyivät. Lokit lentelivät kerjäten pienissä piireissä Loviisa Ulriikan pään päällä, ja kun Kaarle Antero näki, että hän oli heittänyt heille suuren silakan, viskasi hän pari kolme muuta perässä. Täytyyhän tässä olla vähän antelias linnuille, tuumi hän.

«Sill'aikaa kun käännätte verkon ja tyhjennätte kalat vasuihin, menen sisään ja keitän oikein hyvää ruokaa. Täytyyhän sitä joku kerta vuodessa semmoisellakin herkutella.»

Näin sanoi muori, mennessään saaren länsipuolisessa painanteessa sijaitsevaa tupaa kohti, jossa hän poikansa kanssa asui.

Nuoret jäivät työhön, ja ripeästi se luistikin. Kaarle Antero oli juuri rupeamaisillaan lappamaan nuottaa veneeseen, kuin hän äkkiä pysähtyi ja kysyi:

«Eihän sitä olisi puuttunut halua käydä katsomassa naapureita toisilla saarilla. Mutta entäs sinä itse? Matka täältä Kaunissaarelle ei liene sen pitempi kuin sieltäkään tänne.»

«Enkä minä isää… yksiinpä tuo menee. — Kuulehan, Kaarle Antero», jatkoi tyttö lyhyen vaitiolon jälkeen, «koetappas arvata erästä somaa arvoitusta, jonka isä eilen opetti minulle. Hän oli sen nuoruudessaan kuullut muutamalta Ahvenan merimieheltä.»

«No, anna tulla!» sanoi nuorukainen, asettuen kivelle istumaan ja nojaten käsillään polviinsa.

    «Makea kuin mansikainen,
    Kaikki sitä halajais;
    Kukaan kyllästyis ei vainen,
    Vaikka millä mitoin sais.»

Kaarle Antero mietti hetkisen, mutta sitten hän napsautti keskisormellaan peukaloa vastaan ja huudahti:

«Tässä on selitys» — Ja Kaarle Antero veti tytön polvillensa ja painoi suudelman hänen huulillensa. Loviisa Ulriikka aikoi ensin huutaa, mutta siitä ei tullutkaan mitään, sillä nuorukainen suuteli häntä vielä useita kertoja, ja kiireessä oli tyttö kietonut kätensä hänen kaulaansa. Sitten he istuivat pitkän aikaa kuiskaillen, kuulematta miten aallot loiskuivat rautaa vastaan tai kalalokit kirkuivat.

Mutta silloin tuli muori takaisin rantaan, ja samassa seisoivat nuoret suorina nuotan vieressä. Eukolla oli hyvät silmät; hän näki, että vasuissa, oli runsaasti viisi tynnyriä silakoita, ettei nuottaa vielä oltu lapettu veneeseen ja että Kaarle Anterolla, jolla oli ollut kaksi kalansuomusta poskella, nyt oli vain yksi, jota vastoin Loviisa Ulriikka oli saanut suomuksen ylähuuleensa. Niin, niin!

Mutta muori ei sanonut mitään, naureskelihan vain itsemielessään. Hänen miesvainajansa oli kerran nuorra miessä hänen tähtensä seisonut päällään täydessä kalavasussa!

Kun kaikki olivat tulleet tupaan, sylkäsi Kaarle Antero kerran ja yskäsi kahdesti. Sitten hän katsoi äitiä suoraan silmiin ja sanoi, että Loviisa Ulriikka ja hän nyt olivat kihloissa ja huomenna he aikovat lähteä kirkolle panettamaan kuulutuksiin.

Kukkarannan muori tarttui poikansa ja tytön käteen ja sanoi odottaneensakin että niin kävisi. Sitten hän luki siunauksen heidän ylitsensä ja toivotti heille onnea.

Kun äiti sitten meni ulos, jäi Kaarle Antero tyttöinensä istumaan penkille ikkunan alle; täytyihän heidän tietenkin saada vähän jutella. Auringonpaiste tulvasi ikkunasta sisään leveinä juovina, sääsket hyppelivät pannen hienointa piipitystään, ja kimalainen röykytti selkäänsä ikkunalasia vastaan suristen karkeata surinaansa. Koivuissa tuvan ulkopuolella liversi pari peipposta, ja kärpässieppo viserteli pensastossa; mutta kaikkea tätä soitantoa eivät nuoret kuulleet, siinä kahden kesken istuessaan. — —

Iltapäivällä seurasi Kaarle Antero morsiantaan Kaunissaarelle, ja seuraavana aamuna kolmen aikaan he taas istuivat veneessä matkalla kirkkoon. Erkinniemellä he nousivat maihin ja kulkivat sitten jalan puolitoista peninkulmaa. Kun kello löi 9, seisoivat he rovastin virkahuoneessa pappilassa ja kuulivat, kuinka vanha kirkkoherra harmaalla sulkakynällä piirsi heidän nimensä suureen mustaan kirjaan.

«Vai niin, minulla ei tänään ole muita aviokuulutuksissa kuin teidät. Ajat ovat levottomat, mutta täytyyhän ihmisten mennä naimisiin, vaikka onkin sota maassa. Jumalan haltuun!»

Sydämmessä tuntui niin omituinen liikutus, kun nuoret kihlatut astuivat vanhaan harmaakiviseen kirkkoon. Talvipakkanen ei ollut vielä kokonaan haihtunut sen paksuista muureista, mutta ilman kosteus ja raakuus jäi heiltä vallan huomaamatta. Saarna alkoi, ja harvalukuinen kirkkoväki kuunteli hartaudella. Mutta sitten tuli tarkkaavaisuus keskeytetyksi. Loviisa Ulriikka ja kaikki muut näkivät ihmeekseen vääpelin ja muutamien sotamiesten astuvan sisään, niin että aseet kupeilla kalisivat. Vääpeli harppasi pitkin askelin lukkarin penkkiin kuorissa ja antoi kanttorille paperin, jonka tämä heti vei kirkkoherralle ylös saarnastuoliin.

Oli siis tullut kuulutus; mitähän pahoja asioita se sisältänee, tuumaili itsekseen moni.

Kun saarna oli loppunut ja rovasti oli lukenut rukouksen esivallan puolesta, valtakunnan sotajoukon puolesta maalla ja merellä sekä maan hedelmästä, oli vuoroon tullut Kaarle Anteron ja Loviisa Ulriikan kuulutus. Heistä se sointui niin ihmeen kauniille; mutta pari heidän tuttavistaan pani merkille, että kirkkoherran ääni värähteli.

Viimein tuli sen kuulutuksen vuoro, jonka vääpeli oli tuonut. Siinä kenraalikuvernööri ja kaikkien Suomeen sijoitettujen ruotsalaisten joukkojen ylipäällikkö, kreivi Karl Nieroht, lyhyesti ja pontevasti vaati uutta sotaveroa.

Talonpojat katsoivat säikähtyneinä toisiinsa kuullessaan mikä määrä oli kunkin manttaalin suoritettava. Luettelo kuului: «2 tynnyriä rukiita, 1 tnri ohria, 1/2, tnriä ryyniä, 3/4 tnriä kauroja, 7 leiviskää kuivaa lihaa ja 40 leiviskää heiniä.»

Mutta ei siinä vielä kyllin. Seurasipa toinen kuulutus, joka sisälsi, että kolmannesrykmentit olivat täydennettävät ja Sipoon pitäjän tuli asettaa 10 miestä. Koska valitettavasti oli huomattu — niin sanottiin kuulutuksessa — että rusthollit ja ruodut olivat niskoitelleet ja tehneet vaikeuksia täyttäessään velvollisuuksiansa korkeata kruunua ja isänmaata kohtaan, niin lueteltiin nimeltä 10 nuorta miestä, joiden käskettiin neljänkolmatta tunnin kuluessa saapua pääkortteeriin Pernajan Sarvilahdella. Jos joitakuita heistä oli kirkolla, niin olivat he heti «otettavat talteen», luki kirkkoherra edelleen ja mainitsi lopuksi nimet. Viimeinen, joka huudettiin, oli kalastajanpoika Karl-Anders Blomstrand Söderkullan saarelta.

Kun Kaarle Antero kuuli nimensä mainittavan saarnastuolista, meni hän kalman kalpeaksi. Kirkko pilareineen, alttareineen ja vaakunakilpineen alkoi pyöriä hänen silmissään, kun hän tuijotti eteensä. Mitenkä nyt kävisi heidän, mitenkä äidin ja nuotan! Hän nousi verkalleen ja käveli ulos käsityksin Loviisa Ulriikan kanssa. Tyttö veti hänet pois kirkon seinän luo; siihen he istuivat sireenien alle ja itkivät. Oli niin vaikea nyt keksiä lohdutuksen sanoja.

Tunnin kuluttua tuli vääpeli ja pyysi Kaarle Anteroa kiirehtimään; heidän piti pian lähteä. Hänen vaatteensa saatettiin lähettää jälestä pääkortteeriin.

Loviisa Ulriikka otti tertun valkeita sireenejä ja pisti sen sulhasensa käteen.

«Jumala olkoon kanssasi», hän kuiskasi: «kyllä minä odotan sinua vaikka kuinka monta vuotta!»

Sitten he suutelivat ja Kaarle Antero sanoi: «Vie terveisiä äidille ja käy häntä joskus katsomassa, kun hän on niin yksin!»

Tammikuun 6 p:nä 1719 iltapäivällä jättivät muutamat Pohjanmaan rykmentin sotamiehet leposijansa Dufedin linnoituksessa Jemtlannissa ja lähtivät hiihtäen etsimään tovereitansa, jotka olivat jääneet jälelle paluumatkalla. Norjasta. Kauan he eivät olleet kulkeneet, kun tapasivat lumeen puoleksi hautaantuneen sotamiehen. He vetäsivät lunta syrjään muutamilla kuusen oksilla ja huomasivat, että mies, joka oli palvellut Uudenmaan jalkaväen rykmentissä, oli paleltunut kuoliaaksi. He eivät silloin vielä aavistaneet, että 600 heidän tovereistaan oli joutunut yhtä onnettomaan kohtaloon. Kun tämä oli ensimäinen, niin he malttoivat tutkia häntä vähän tarkemmin ja huomasivat, että hän jähmettyneessä kädessään piti pientä kuivunutta kukkasta. Ja näytti siltä kuin olisi se kerran ollut terttunen valkeita sireenejä.

VIII. KUNINKAAN KÄSKY.

Honkametsäiselle hiekkaharjulle, joka etelään käsin ulottuu Suvantoon Kiviniemen luona, oli eräänä iltana elokuun lopulla leiriytynyt pieni parvi jalkarakuunoita. Ilma oli kolea, mutta salatakseen oloansa eivät he olleet sytyttäneet lämmittävää nuotiovalkeata, vaan ainoastaan pienen tulennoksen, jonka ääressä kaksi miehistä paistaa kärventeli muutamia koivupuikkoihin varrastettuja jäniksiä. Lopetettuaan toimensa, jota toiset suurimmalla huomiolla olivat seuranneet, alkoi iltaisen syönti. Kukin piti siinä hyvästi puoliansa; voimakkaat leuvat pureskelivat leveitä pettuleivän viipaleita ja likaiset sormet silpoivat lihaa kalan selkäruodosta. Tuon tuostakin ryypättiin aimo kulaus hapanta piimää parista puuleilistä.

— Kas niin, Volmari ja Saarela, nyt teidän on hyvä aika lähteä vahtivuoron vaihdolle — lausui suomeksi pienen parven päällikkö, kapteeni Simo Torakka. Pitäkää silmänne auki ja antakaa merkki tavallisella tavalla, kun kuormat lähenevät siltaa. No, mitä te siekailette, ovatko jalkanne pölkkyjä, häh! Sukkelaan tielle, niin ennättävät ehkä vielä toisetkin saada muutaman suupalan ennen tappelua.

Ne, joille nämä sanat lausuttiin, nousivat seisalleen, tarttuivat kivääreihinsä ja katosivat äänettöminä metsän peittoon Kiviniemen puolelle.

Kapteeni istahti tyhjälle säkille ja muut miehet heittäytyivät nurmikkoon ympärille. Leirikuva ei näyttänyt juuri kovin sotilaalliselta. Ellei olisi kimallellut sinne tänne heitettyjä aseita ja jokunen pistooli vyössä, ei kukaan olisi voinut aavistaa että tässä oli urhoollisten värvättyjen jalkarakuunojen eli «Sissien», niinkuin heitä kansan kesken nimitettiin, kantajoukko, vaan luullut, että ne olivat joitakin maankulkureita. Ei edes upseereillakaan ollut mitään ulkonaisia merkkejä arvostaan. Hetkisen vaitiolon perästä rupesi Torakka taas puhumaan:

— Minä huomaan että potrat poikani ovat täysin levänneitä, kosk'ei kukaan jaksa edes maata. Jutellaanpa sitten vähäsen, niin aika kuluu ratommin. Suru majurin kiinijoutumisesta ei nyt tarvitse ijankaiken tukkia urhoollisten miesten suita. Luukkoinen oli kyllä reippain meistä kaikista, vaan Kuninkaallisella Majesteetilla on kyllä muitakin kelpo upseereja Suomessa. — Katsokaas, miehet, näettekö mitä minulla on tässä — hän veti esiin vähäisen käärön suutupakkaa —; tässä on viimeinen jäännös hänen kreivillisen ylhäisyytensä kenraali Nierohtin lahjasta majurille ja minulle urhoollisuudesta sodassa, ja nyt minä tahdon jalomielisesti suoda puolen tästä mustasta mitalista sille teistä, joka kertoo parhaan jutun.

Miehet nousivat puoliksi istualleen ja katselivat ahnain silmin kapteenin kädessä olevaa aarretta.

— Minkälaisia juttuja ne sitte pitää olla, kysyi eräs heistä, luutnantti Tarhanpää.

— Niin tosiaan, sinäpä, Olli, oletkin oikea mies alkamaan. Sinä, joka ennen olet ollut ryssän palveluksessa, olet kyllä siellä rajan toisella puolella oppinut kehumaan. Kerroppa nyt jostain urostyöstäsi, mut valitsekkin oikein mehevä, muutoin menee tupakka sivu leukojesi.

— Olkoon menneeksi, herra kapteeni, ja lyhyesti vaan navakasti. Jos minä nyt alan elämänvaiheitteni alusta, niin sanon että minä olen synnyltäni karjalainen Slovankasta Inkerinmaalta, otettiin 19-vuotisena venäläiseen sotapalvelukseen, tulin vuonna 1703 hänen tsaarillisen majesteettinsa käskystä siihen paikkaan, johon uusi Pietari piti rakennettaman. Siellä sain käskyn pieksää ja rääkätä suomalaisia talonpoikaistyömiehiä, kun he kantoivat kiviä sylissään ja soraa nutunliepeissään, mutta sitten sain erään kerran itse maistaa solmuruoskaa siitä etten kylliksi kovaa lyönyt muuatta jo ennestään puolikuollutta raukkaa. No niin, se ei oikein mulle maistunut, ja iltasilla pistin minä sapelini aliupseeriin — se tapahtui leirin ulkopuolella illan kähmässä — ja pakenin kirvelevin nahoin karjalaiselle niemelle. Tulin sitten sattumuksesta Taneli Luukkoisen ja kuninkaan palvelukseen. Taneli oli silloin kapteeni ja oli hänellä alaisenansa vaan yksi 42-miehinen komppania. Ensimäisellä retkellä vihollista vastaan pistin minä hengeti neljä ja haavoitin puoliviidettä; sen tempun jälkeen nimitti kapteeni minut korpraaliksi.

— Siinä oli palkkaa kylliksi, tarvitsemattasi vielä saada tätä harvinaistupakkaa, sanoi Torakka kuivasti. Onko sulla vielä muuta kertomista?

— Ei, vastasi toinen; tietäähän kapteeni kyllä, että olen sivullanne monet kerrat tapellut ja tehnyt viholliselle vahinkoa ja haittaa.

— Jokapäiväistä työtä! Mutta jatkappas sinä, Sidensnöre, jolla on hienoa ruotsalaista verta suonissa ja osaat lukea ja kirjoittaa yhtä hyvin kuin meidän Berthold Antonius! Sinähän osaat liikutella parempaakin asetta kuin kynää. Mistä teosta sinä enimmin ylpeilet?

Puhuteltu, 20-vuotias nuorukainen, pitkä ja roteva, kohottautui toiselle kyynäspäälleen ja lausui:

— Urhoollisten jalkarakuunain joukossa, jossa joka miehen tulee olla uljasta poikaa, on varsin vähäiseksi kiitokseksi voida sanoa lyöneensä kuoliaaksi kymmenkunnan vihollista. Minä muistutan sen vuoksi mieleenne, kuinka minä, kun toukokuussa majailimme Koivistolla ja näimme nälkää että sielu oli vähällä lähteä käpälämäkeen, hiivin kenraalin kortteeriin Liljendaalissa ja palasin kantaen puolta tynnöriä ruista ja siankinkkua selässäni. Muistelen että te palatessani tulitte jokseenkin iloisiksi. — —

— Niin kyllä, se oli oiva teko, sanoi eräs miehistöstä. Sidensnöre on aina ollut vankka ja rohkea partioretkeilijä sekä hyvä toveri. Ja rukiista ja kinkusta sietää hänen saada ylimääräinen palkinto.

— Malttakaas, malttakaas, ystävät, kehoitti kapteeni. Tuomio ei saa langeta, ennenkuin kaikkia asianosaisia on kuultu. Suu käymään, Siuri, sinulla kaiketi pitäisi olla yhtä ja toista kerrottavaa, sinä musta tattaripeijakas!

— Niinkuin kapteeni käskee, vaikka kehuminen ei ole minun tapojani. Kertoakseni kumminkin jotain uutta tovereille, tulkoon sanotuksi, että minä viime perjantaina, kun minut lähetettiin vakoilemaan Taipaleeseen, sain kuulla että neljä kasakkaa nukkui eräässä pirtissä. No, mitäs oli tehtävä, minä nostin muutamia hirsiä oven pönkäksi, kokoilin halkoja, olkia ja lastuja nurkkiin ja sytytin kokon palamaan. Silloin mahtoi ruveta savun haju tuntumaan pahnassa, sillä ne neljä sian ryökälettä röhki ja töykki sisällä niin vietävästi.

— Kyllä, neljä sielua lakeistorven kautta; ruumiit olivat liian paksuja mahtuakseen mukana. No, mitäpä siitä enää puhutaan; minä otin heidän neljä hevoistansa ja möin ne kenraali Armfeltin joukolle.

— Mutta sen sijaan minä toin, puhkesi majoittaja Lammasharju sanoinaan. Minä se olin, pojat, joka sen ryssäläisen everstin reestä sieppasin ne 80 luotia hopeata, jotka majuri sitten myötti Savonlinnassa 60:een karoliiniin.

— Kehu mitä kehut sillä urostyöllä, sanoi Torakka, kaiketi muistanet, ettei me siitä saaliista paljoa lihottu.

— Eipä kehumista, vastasi Paavo, minä vaan löin ja pistin kuin vimmattu pakana, etteivät majuri ja kapteeni Ritz joutuisi ryssien käsiin; muistattehan sen kerran kun meidät yllätettiin puolitoista peninkulmaa Viipurista.

— Kyllä, minä näin että sinä taistelit kuin arkkienkeli, Paavo. Minusta näytti että sinä purit korvankin yhdeltä. Miltä maistui?

— Niinkuin kapteeni käskee, kuului vastaus. Mutta onkos kapteeni kuullut, että moskovalaiset löivät majurin rautoihin, kun hän pahoin haavoitettuna vietiin Pietarin puolelle. Saman ne tekivät muutoin meidän urhoolliselle kapteenillemme Tillaiselle ja luutnantille. Minä en enää muista hänen konstikasta nimeänsä.

— Sen ne kyllä saavat vielä maksaa, ehkä jo tänä yönä. No, Niilo
Tompura, onkos sinulla mitään lystiä kerrottavana, niin ann' tulla!

— Ei, herra kapteeni, vastasi lyhytkasvuinen keski-ikäinen, leveänaamainen ja sinisilmäinen mies.

— Etkö sinä sitten olekkaan ollut mukana sodassa koko näinä kuutena vuotena?

— Onko vihollinen vääntänyt sinulta kielen kantimiltaan, ettet osaa muuta kuin myötellä ja kieltää?

Miehistö nauroi kapteenin turhilla kokeilla saada harvapuheista
Tompuraa virkkamaan muuta kuin välttämättömimpiä sanoja.

— Minä tiedän, huudahti Tarhanpää, että siitä päivin, kun ryssä Nyenin luona riisui alasti ja paistoi Tompuran isän ja äidin ja kaksi sisarta päällepäätteeksi, hän usein, — —

— Nyt ei ole sinun vuorosi puhua, keskeytti häntä Torakka, joka nähtävästi oli itse halunnut saada sananvuoron. Nyt kerron minäkin teille jutun. — Hän alkoi. — Sodan alussa palvelin minä pelkkänä ratsumiehenä Inkerinmaalla aatelislipun alaisena ja sitten ratsumestari Roosilla renkinä, vaan aina minua käytettiin partioretkillä. Vuonna 1710 jouduin minä Kivekkään joukkoon, ja päästettyäni yli 100 ryssää päiviltä ja tehtyäni monta vankia, pääsin luutnantiksi. Niin, tammikuussa oli minulla 11 miestä omassa johdossani ja silloin kirjoitti Berthold puolestani hänen kreivilliselle ylhäisyydellensä, pyynnön saada asettaa oman komppanian. Sain luvan ja sinetillä vahvistetun kapteeninvaltakirjan. Se on minulla täällä taskussa sekä käsky ja määräys pitää teitä vahvassa kurissa. Totta puhuen, olenpa iskenyt rikki satasen vihollista ja tusinan päälliseksi. No, mitäs arvelette?

— Minusta, vastasi Koivistolainen mielistellen, kapteeni saa pitää tupakan omina hyvinään.

— Niin minustakin, sanoi Torakka ja antoi vähäisen kääryn pujahtaa takaisin housunlakkariin. Mutta nyt on aika tarkastaa onko musketit kunnossa ja vänkiruuti kuivaa.

Tuskin oli kapteeni saanut sen sanotuksi, kun hän ja kaikki muut säpsähtivät. Pitkä vihellys, jota seurasi kaksi lyhempää, kuului pohjoisesta päin metsästä.

— Muutamia meikäläisistä on lähestymässä, mene sinä Tompura niille vastaan, käski kapteeni.

Käsketty totteli ja kiiruhti metsän sisään, mutta ei kestänyt kauvempaa kuin pari minuuttia, ennenkuin hän taas tuli näkyviin, mukana kaksi miestä. Vanhempi heistä, pitkävartisissa saappaissa ja kulunut ryssänkauhtana yllä, kantoi olallansa pitkää rakuunasapelia. Toinen, katsastelukirjuri ja luutnantti Barthold Antonius, veti huomion puoleensa tavattoman pulskalla tummansinisellä sarkapuvullaan. Kevyt miekka, hopeahelainen pistooli ja mitali rinnassa osoittivat parempaa varallisuudentilaa ja saavutettua kunniaa. Nähdessään heidän tulevan nousivat kaikki seisalleen ja tervehtivät. Torakan puoleen kääntyen lausui Antonius:

— Minä olen matkalla Armfeldtin leiriin viemään käskyjä ja kirjeitä. Poikkesin tänne luoksenne saamaan jotakin juotavaa; olemme kulkeneet kaksi peninkulmaa levähtämättä.

Eräs rakuunoista toi piimäleilin ja Antonius seuralaisineen joi siitä pitkät siemaukset. Sitten virkkoi edellinen:

— Ensiksi kerron teille sen uutisen että me nyt olemme saaneet papin. Sotakonsistoorio on jalkarakuunain saarnaajaksi nimittänyt Henrik Lechlinin, joka on kauvan kärsinyt puutetta ja ollut puolikymmentä vuotta pakolaisena virastaan Toksovassa. Sitten tuon minä mukanani kopion kuningas Kaarlen viimeisestä kirjoituksesta kenraalille ja olen saanut käskyn lukea sen sekä sotaväelle että rahvaalle.

— Asentoon, pojat, komensi Torakka, ja lakit päästä: kuunnelkaapa mitä kuningas kirjoittaa.

Kaikki nousivat ja asettuivat riviin Bartholdin eteen, joka kuuluvalla äänellä luki seuraavaa:

«Me lähetämme käskymme Suomen ja Pohjanmaan maaherroille, että he pitävät teille varalta kaikkinaista apua ja kannatusta, mutta kun Suomi koko sodan ajan on kärsinyt suurempaa rasitusta kuin mikään muista lääneistä niin yhdessä kuin toisessa katsannossa ja sentähden heidän kustannuksiansa mikäli mahdollista on helpoitettava ja huojennettava, niin käsketään Meidän Tukholmassa oleva neuvostomme ei ainoastaan lähettämään sinne enemmän miehistöä, mikäli tarpeelliseksi havaitaan, vaan myöskin viljaa ja muita elatustarpeita joukkojen ylläpidoksi. Teidän tulee, paitsi muita tarpeellisia toimenpiteitä, joita maanpuollustaminen vaatii, totuttaa rahvasta käyttämään kivääriä ja kehoittamalla kehoittaa heitä niinhyvin metsissä kuin muutoin ahdistamaan vihollista ja tekemään sille vahinkoa. Asujamia ei pidä jätettämän vihollisen saataville, vaan ne, joita ei voida käyttää vastarintaan, ajoissa käskettämän pakenemaan tavaroineen kauvemmaksi sisämaahan armeijan taakse ja jättämään maan tyhjäksi jälestänsä, ettei vihollinen mitään ravinnoksensa löytää mahtaisi; kieltäen samalla hengen menettämisen uhalla antamasta viholliselle vähintäkään muonaa tahi maksamasta hänelle mitään pakkoveroja.» — Näin kirjoittaa meidän armollinen kuninkaamme Benderistä 7 päivänä tammikuuta 1711.

Kun lukeminen oli päättynyt, alettiin miehestä mieheen keskustella kuninkaan käskyn sisällyksestä ja merkityksestä.

— Ymmärrätkö nyt, Tompura, sanoi Siuri, että Kuninkaallinen Majesteetti käskee, ettet saa antaa viholliselle mitään syötävää, vaan pitää sinun riippua hänessä kiini kuin iilimato ja tehdä hänelle kaikkea mahdollista vahinkoa?

— Meidän tulee siis hävittää ja polttaa omaakin maatamme, lisäsi kapteeni, no niin tehdäänpä vaan työtä käskettyä siinäkin!

Mutta kaikki keskustelu päättyi tähän, sillä Kiviniemen puolelta kuului yökehrääjän kirmakka vihellys miesjoukon korviin. Se oli merkki lähimmästä etuvartiosta. Yks kaks olivat leirimiehet keränneet aseensa kokoon ja Torakka etunenässä lähti joukkue kiireesti liikkeelle. Ainoastaan neljännestunnin noudattivat he maantietä, sitten hiipivät he, jakautuneina kahteen osastoon, pitkin metsänrintaa.

Silloin näkyi kirkkaassa kuuvalossa kaksi kuormaa, vartiokuntana parisenkymmentä venäläistä sotamiestä, ajavan mäkeä alas kapeaa siltaa kohden. Tuskin oli ensimäinen hevonen laskenut toisen etujalkansa sillalle, kun Torakka kuuluvalla äänellä komensi: Laukaiskaa!

Kiväärit pamahtivat. Viisi ryssää kieritteli verissään maantiellä ja toinen hevonen tupertui turvallensa, kaula läpiammuttuna, tehden turhia nousemisen yrityksiä.

— Iskekää kiini, pojat, elkääkä antako yhdenkään ainoan kanaljan päästä pakoon, huusi kapteeni ja laukasi pistoolinsa suoraan vasten vartiokunnan päällikön naamaa. Hirmuinen mellakka syntyi. Venäläiset, joilla ei ollut ollut aavistustakaan väijytyksestä, vaan olivat kaikessa rauhassa aikoneet kulkea Käkisalmeen, joutuivat mitä suurimpaan hämmästykseen; kivääriänsä eivät useimmat ehtineet laukaista, sillä jalkarakuunat olivat heissä ihan käsin. He puollustivat itseään kuitenkin vimmatusti. Jalkarakuuna kersantti Kekäläinen, sai miekanpiston keuhkojensa läpi ja Siurin vasen käsivarsi riippui puoliksi poikki hakattuna. Koivistolainen sai pajunettipiston reiteensä, vaan jaksoi kuitenkin pyssynperällä surmata vastustajansa. Kun Berthold kahden jalkarakuunan kanssa, jotka olivat seisoneet reservissä, kovasti huutaen hyökkäsi esiin, alkoivat jälelle jääneet ryssät juosta metsään.

Tompura, joka vuoti verta parista keveämmästä haavasta, pyyhki hikeä otsaltaan; silloin havaitsi hän että eräs kuorman ajajista, joka oli piiloutunut etumaisen nelipyöräisen vankkurin alle, tarttui johonkin esineeseen kuormalta ja alkoi juosta sillalle. Siellä kohtasi häntä eräs rakuuna, joka iski miestä, vaan tämä väisti, kääntyi yht'ruttoa takaisin ja koki juosten paeta pitkin eteläistä joenrantaa.

Tompura juoksemaan minkä käpälästä lähti. Pakeneva viskautui silloin jokeen kahlatuksensa yli, mutta Tompura ei siekaillut hypätä jälkeen ja onnistui hänen tarrata kiini miehen toiseen jalkaan, kun tämä oli jo lähellä toista rantaa.

Tänne kinkku, karjasi Tompura ja paukautti vasemmalla nyrkillään ryssää selkään. Tänne kinkku taikka hukutan sinut! Ryssä, joka tietysti ei ymmärtänyt sanaakaan puheesta, vaan ymmärsi kyllä iskut, hakkasi ympärinsä minkä ennätti ja sätki jaloillansa. Viimein onnistui hänen paiskata lihan kappaleella vastustajaansa kasvoihin niin voimakkaasti, että suusta ja nenästä turskusi verta.

— Pidä puoliasi, toveri, ja kisko ryssä tänne, kuului kehoittavia huutoja rannalta.

Kehoitusta ei Tompura tarvinnut. Kun hän näki kinkun putoavan veteen ja vajoavan, kohensihe hän pystyyn ja kahmasi käsivarsin ryssää vyötäisiin. Tämä repi Tompuraa tukasta ja raapi hänen kasvojansa. Sellainen pelmuutus hämmensi suomalaisen niin, että vastustaja oli vähällä päästä irti. Mutta nyt sai Tompura taas kiini hänen jalastansa ja veti häntä syvälle päin niin että molemmat kamppailijat katosivat veden alle. Poreista ja veden vyörystä saattoi kuitenkin nähdä että taistelua jatkettiin.

Suurella mielenkiinnolla olivat Torakka, Barthold ja pari muuta katselleet kaksintaistelua, mutta kun hetken kuluttua vesi tyyntyi eikä mitään Tompuraa tullut näkyviin, komensi kapteeni pari rakunaa veteen. Kului kuitenkin useita minuutteja, ennenkuin he saivat käsiin etsittävänsä. Rannalle vedettiin kaksi hengetöntä ruumista.

Tompura ei ollut päästänyt saalistansa. Käsivarret olivat jäykästi puristuneet vastustajan jalkojen ympäri, ja leuvat pihtien tavoin pureutuneet kiini hänen toiseen käteensä.

Tuntia myöhemmin oli jalkarakuunoilla valmis hauta luotuna, ja sinne laskettuna kolme kaatunutta toveria. Kapteeni piti puheen, joka kesti kolme minuuttia, yhden kullenkin, ja sen päätti hän näillä sanoilla:

— Katsokaas pojat, Tompura oli sentään urhokas partiomies ja uskollinen alamainen. Hän noudatti kuninkaan käskyä ahdistaa vihollista kaikin voimin, ja sentähden kunnioitan minä hänen hautaansa kallisarvoisimmalla kalulla mitä minulla on.

Tätä pitivät jalkarakuunat sangen kauniina tekona, mutta kaikki loivat pitkän erokatseen siihen vähäiseen muistomerkkiin, ennenkuin taas lähtivät liikkeelle hävittämään ja uutta saalista hakemaan.

IX. HAUTAUS KÖYSÖN SUOLLA.

Kolme vihreää veljestä», oli lasten tapana sanoa kolmesta tasakorkeasta tiheästä kuusesta, jotka kasvoivat syöttöha'an pohjoisreunalla pelkkien koivunvesojen keskessä. Niiden edessä seisoi nyt ratsutilallinen Hannu Väfvars ja näytti kovin miettiväiseltä.

Hän hyvin tiesi, ettei maill' ei halmeilla ollut ainoatakaan ihmistä valveilla, joka olisi saattanut nähdä mitä hänellä oli tekeillä, mutta siitä huolimatta pälyi hän ympärillensä, ennenkuin tarttui lapioon ja rupesi kaivamaan vähäistä kuoppaa keskimäisen veljeksen juurelle.

Kun työ oli muutamassa tuokiossa suoritettu, veti ukko poveltaan siniruutusen tuoheen käärityn mytyn. Sen sisällyksen tunsi hän niin hyvin, ettei hän huolinut enää sitä sen enempää tarkastaa, vaan laski sen joutuisasti kuoppaan. Sitten peitti hän haudan huolellisesti maalla, lehdillä ja kuivilla oksilla, ja lähti kävelemään kiirein askelin kotiin päin.

Hannu Väfvars oli parempiin varmempiin aikoihin kätkenyt koko rahallisen omaisuutensa, ja summa ei todella ollut suuri, vaikka kylläkin raskas: kaksi 4:n ja kolme 2:n taalerin kupariplootua, lyödyt jo Kristiina kuningattaren hallituksen aikana, ja pari tusinaa äyrin kappaleita yhdennentoista Kaarlen ajalta.

Ratsutilallinen oli arvellut viisaimmaksi kätkeä aarteensa niinkuin toisetkin olivat tehneet, sillä edellisenä päivänä oli kerrottu, että suuri venäläinen sotalaivasto oli lähestynyt Pernajan lahtea, eikä kukaan voinut tietää, kuinka pian vihollinen olisi ovella.

Ukko oli juuri astumaisillaan tupaansa, kun hän näki kaukaa jonkun tulevan juoksujalassa polkua myöten, joka valtamaantieltä toi taloon yli petäjikköharjun. Tulija oli Lyyperin Janne, kirkko väärtin 16:vuotias pitkäsäärinen poika. Hengästyneenä saapui hän perille ja huusi:

— Hyvää huomenta kanss', Väfvarin ukko, nyt teidän täytyy lähteä heti mukaan, sillä minä tuon teille sanaa herra Jobstilta. Kappalainen lähetti terveisiä ja käski sanomaan, että kohta paikalla toiset hautajaiset pidetään Röysön suolla. Hän sanoi Väfvars-ukon olleen mukana ensimäisissä ja tietävän kyllä mistä on kysymys.

— Oikein puhuttu, ja mielelläni tahdon vielä kerran tehdä seurakunnalle palveluksen. Ehkä se onkin viimeinen. Mutta missä meidän pitää odottaa hautajaissaattoa?

Juoksun hölkässä lähtivät ratsutilallinen ja nuorukainen menemään, ja muutamien minuuttien perästä olivat he maantiellä, joka viepi Degerbyystä Porvooseen. He istahtivat isolle kivelle ja alkoivat hiljakseen puhella viime päivien tapahtumista.

Hannu kertoi kuulleensa että venäläinen sotajoukko oli kulkenut Kymijoen yli ja hyökännyt Strömfors'iin ja että kenraali Lybecker suomalaisten joukkojen kanssa oli Mäntsälässä tai Orimattilassa. Janne puolestaan tiesi sanoa, että pitkä rivi venäläisiä sota-aluksia oli purjehtinut pohjoiseen päin Terviikin ja Segersbyyn ohitse ja laskeneet ankkuriin Gislarbölen rantaan. Kirkonkylästä oli suuri joukko perheitä lähtenyt pakoon, niiden muassa myöskin kappalainen Veckman. Mutta toinen, herra Jobst Totilius, ja kirkkoherra Serlachius olivat vielä jääneet, vaan nekin näyttivät varusteleivan lähtemään.

Väfvars-ukko rupesi juuri kertomaan kuinka ruotsalaiset joukot olivat polttaneet Helsingin, kun hän yhtäkkiä keskeytti puheensa. Pari reenjalasta vingahti ilkeästi maantiensoraan, ja tulemassa olevain miesten ääniä alkoi kuulua. Ukko ja hänen seurapoikansa nousi paikoiltaan ja kiiruhti tulijoita vastaan.

— Heinäkuorma on raskas, virkkoi ratsutilallinen ja tervehti nöyrästi pappia.

— Ja vielä raskaampi on retki, rakas Hannu, vastasi tämä. Hyväpä oli että tälläkin kertaa tulit, sillä ei kukaan minun väestäni tunne niin tarkkaan suota kuin sinä. Me olemme kätkeneet ruumiin heiniin ettei ketkään asiaankuulumattomat voisi aavistaa mitä me tässä kuljetamme näin varhaisella aamupuhteella. Niin, niin, aika on niin paha että myöskin totuuden ja sanan palvelijan on pakko harjoittaa valhetta ja petosta. Nyt sinun on otettava kulkueen johto huostaasi ja määrättävä koska ja missä meidän tulee poiketa tieltä.

— Onko matka samaan paikkaan, minne viime kerralla kätkimme kynttiläkruunut?

Hannu Väfvars nosti lakkia ja liittyi niiden kolmen vanhemman talonpojan seuraan, jotka kävelivät kuorman perässä. Kuormaa ajoi puukenkäinen liinatukka poika, joka huolimatta varoituksista tuontuostakin huusi hevosille ja rapsahutti ohjaksilla. Kun hiekka pureutui niin lujaan kiini jalaksiin, että kulku seisahtui, asetti pari reipasta nuorta miestä kankeja reen alle kohauttaen siten rekeä ylös ja eteenpäin. Heidän kiivautensa suututti muuatta repaleista kierosilmäistä ukkoa, jolla oli tuuhea tukka ja lammasnahkalakki päässä. Hän kulki lähellä kuormaa ja nojasi varovasti oikealla kädellään heinähäkin kylkeen. Mutta hänen kanssaan, — Tuomas kellonsoittajan, taikka Garpgårdin hupsun, niinkuin häntä myös mainittiin, — ei kukaan puhunut, sillä hän antoi aniharvoin järjellistä vastausta.

Vähäsen puhuttuaan kirkkoväärtin kanssa otti Hannu ohjakset käsiinsä ja ajoi kuorman tieltä metsän reunaan, ja nyt tarvittiin kaikki käsivarret auttamaan hevosia eteenpäin. Kiviä ja kaatuneita puunrunkoja raivattiin, mikäli mahdollista, pois tieltä, ja muuan vesa sieltä täältä katkaistiin.

Talonpojat tekivät työtä hiessä päin. Niin päästiin tasaiselle niittymaalle, ja siinä märässä ruohossa luisti kuorma helposti eteenpäin. Niitty muuttui vähitellen paksuksi sammalikoksi, ja siinä sieti varoa, ettei kuorma kaatuisi, ja valita sellaisia kohtia, mistä vetäjät saattoivat kulkea uppoamatta liian syvään. Kappalainen oli jo pari kertaa ehdottanut että pysähdyttäisiin, mutta Hannu Väfvars katsoi paikan olevan liian likellä maantietä.

Aurinko oli jo noussut korkealle puidenlatvojen yli, kun viimeinkin päätettiin lopettaa kulku. Pappi istahti korkean kannon päähän ja pyyhki hikeä otsaltaan. Sittenkuin muutkin olivat hetkisen levähtäneet, otettiin heinistä rautaseiväs ja kaksi lapiota, joilla rivakimmat joukosta tuota pikaa kaivoivat kolmea kyynärää syvän kuopan. Se verhottiin sisältä puunoksilla, sammalilla ja heinillä. Sitten vedettiin kuorma kuopan partaalle, ja Pernajan kirkon pienempi kello paljastettiin heinistä esiin.

Kaikki miehet, paitsi Tuomas, tarttuivat siihen kiini, ja kumahtaen putosi kello hautaansa.

— Niin, siellä sinä nyt makaat, lausui pappi. Saa nähdä, kuka meistä on mukana sinua nostamassa takaisin ylös. Minun ei ole tarvis kehoittaa teitä, rakkaat ystävät, pitämään salassa sen mitä nyt olemme tehneet. Meidän maamme kirkot ovat jo saaneet kärsiä niin monet vahingot, ettei ole varaa enää useampiin. Tätä aarretta ei vihollinen ainakaan saa ryöstetyksi, yhtä vähän kuin niitä kolmea kynttiläkruunuakaan. Täyttäkää nyt hauta, ja peittäkää niin ettei mitään jälkeä tästä meidän toimestamme jää näkyviin.

Ratsutilallinen otti sylyyksen heiniä heittääksensä ne kuoppaan, mutta hänet työnsi syrjään Tuomas, joka uhkamielisesti puhkesi sanomaan:

— Hei, hei, se on minun ja meidän Herramme kello; ei kukaan muut kuin minä saa haudata sitä. Hän on minun morsiameni ja 34 vuotta on hän ollut minulle uskollinen. Hän paleltuu, jos hänet haudataan ilman kääriliinoja. Veisatkaa ruumisvirsi, lukkari, veisatkaa, lukekaa rukoukset, pastori! Minä soitan kelloja piu—pau—pom, piu—pau—pom!

Kappalainen ja kirkon vartija koettivat hyvillä sanoilla ja puolittain väkivallalla saada Tuomasta antamaan tilaa, mutta hän huusi ja reuhtoi uhkaavasti käsillään, valmiina puollustamaan itseänsä.

Kun siinä parhaillaan neuvoteltiin mitä olisi tehtävä, astui Janne esiin ja sanoi viekkaasti:

— Minusta Garpgårdin Tuomaan tulisi itse verhota morsiamensa käärinliinoilla ja lukea rukoukset; me toiset, me vaan peitetään hauta sitten kun hän tahtoo.

Tuomas katsahti ylös; hänen puoliksi suljetut harmaat silmänsä välähtivät. Siinä tuokiossa oli hän riistänyt vanhan takkinsa yltään ja laskeutunut kuopan reunalle, josta käsin hän sitten peitteli takillansa vielä näkyvän osan kelloa. Hän sovitteli ja laitteli peitettä kylmän malmin ympärille ikäänkuin se olisi ollut pieni lapsukainen.

— Kas niin, nyt on hänellä lämmin levätä, sanoi ukko tyytyväisenä ja nousi. Sitten pani hän kädet ristiin ja mutisi muutamia rukouksia toisten asetellessa puunrunkoja kuopan päälle ja kattaessa sitä sammalilla ja kivillä.

— Suuri kiitos teille, hyvät ystävät, tästä palveluksesta, jonka olette tehneet kirkollemme. Ja hän jatkoi empien: kirkossa tulee jonkun aikaa tästä puoleen ainoastaan rovasti silloin tällöin saarnaamaan. Katsokaas, minun täytyy jättää teidät, viedäkseni talteen jälellä olevat kirkon hopeat. Mutta sitä paitsi on meidän armollinen hallituksemme hänen korkea-arvoisuutensa piispan kautta antanut maan papeille oikeuden joksikin aikaa jättää seurakuntansa, ja koska vihollinen milloin tahansa saattaa yllättää meidän kotimme, täytyy minun kirkonhopeain ja oman perheeni turvallisuuden tähden paeta. Ymmärrättekö minua, rakkaat ystävät?

— Kyllä, herra pastori, me ymmärrämme teitä, lausui Hannu terävällä äänenpainolla. Me toivotamme teille sitä rauhaa, jota me itse piakkoin kaipaamme. Minä olen liian vanha pakenemaan. — Lähtekäämme nyt kukin kotiamme huomispäivää odottamaan. Rukoilla meidän täytyy, mutta valvoa ehkä myös!

Paluumatka maantielle kävi sangen pian. Ainoastaan vastenmielisesti oli Tuomas seurannut mukana. Hänet oli kuitenkin saatu houkutelluksi sillä tekosyyllä että hänen olisi muka hankittava kukkasia armaansa haudalle. Päätään nyökäyttämällä oli kellonsoittaja ilmaissut myönnytyksensä. Nyt kulki hän käsivarret veltosti riipuksissa ja katse tylsänä, välittämättä aamukylmästä ja tuulesta, joka häilytteli hänen repaleisen paitansa kielekkeitä.

Maantien reunassa riisui kirkonvartia hevosensa valjaista, ja Jobst herra kiipesi sen selkään. He olivat hiljaisuudessa sopineet siitä että pastori saisi ratsastaa kirkonkylään, joutuakseen pikemmin kotiin ja sitten pois Suomesta.

Kun kappalainen Justinus Totilus vuonna 1722 palasi pakoretkeltään Ruotsista, ei yhtään ainoata ollut enää elossa niistä, jotka olivat olleet mukana hautajaisissa Röysön suolla. Paikkaa minne ne kolme kynttiläkruunua oli kätketty, ei Jobst herra enää voinut löytää — sen salaisuuden on suo osannut säilyttää — mutta kello kaivettiin esiin ja riippuu tänäkin päivänä paikallaan Pernajan kirkontapulissa.

X. SUURI TAPPELU.

Isonkyrön pappilassa, jossa ylikomisaari Juhana Henrikki Friis oli saanut kortteerinsa, oli 15 päivänä helmikuuta sotaneuvosto koolla. Neuvottelu alkoi lähestyä loppuansa. Armfeldt oli mielipiteellensä pääottelun suorittamisesta sillä paikalla missä hänen joukkonsa nyt sijaitsivat, saanut varsin vähän kannatusta, ja nyt silmäili kenraali mietteissään ratsumestari Aksel Buren tekemää ja esiintuomaa asemapiirrustusta.

— Hyvät herrat, lausui ylipäällikkö hitaasti silmiään nostamatta, minä en, niinkuin sanottu, löydä mitään muuta keinoa kuin seistä siinä mihin olemme pysähtyneet ja vimmatulla taistelulla ajaa vihollinen pakosalle.

— Yhä edelleen taas on minun ajatukseni, virkkoi kenraalimajuri De la Barre, että meidän pitäisi peräytyä Vöyriin ja siellä odottaa vihollista jossakin sopivassa solassa. Aukeat tasaiset kentät täällä Isossakyrössä tuottavat sille yhä uusia etuja niiden lisäksi mitä jo lukumäärän valtava suuremmuus sille suopi. Minä surkuttelen, mutta ratsuväkeni hevoset ovat niin peräti lamassa ja uuvuksissa, että ne tuskin jaksavat kantaa ratsumiehiä tuimaan ryntäykseen.

— Silloin ne eivät myöskään jaksa kantaa heitä pohjoiseen, puhkesi Armfeldt kiivaasti sanomaan, ja hän lisäsi katkerasti, kuka meistä ei muistaisi Lybeckerin onnetonta peräytymistä Kymistä Elimäelle! Jos silloin olisimme pysähtyneet ja ottaneet ryssää pajuneteillä vastaan, niin emme totta tosiaan olisi tässä nyt Pohjanmaalle ajautuneina sotapakolaisina.

Punotus De la Barren poskilla osoitti että Armfeldtin vastaus oli saattanut hänenkin verensä kuohuksiin, mutta hillityllä levollisuudella kääntyi hän Friisin puoleen sanoen:

— Minä pyydän että ylikomisaari tässä pöytäkirjaan pantavaksi tahtoisi kertoa, missä kurjassa tilassa armeija tällä haavaa on. Jos aiottu tappelu päättyy toivon mukaisesti, ei kai kukaan kummastele että niin heikot joukot ovat saattaneet voittaa, mutta jos käy päinvastoin — niinkuin minä aavistan — voipi olla hyvä että tulee merkityksi, mitä epäilyksiä muutamat päällystöstä ovat lausuneet.

Friis odotti Armfeldtin kehoitusta puhumaan tai vaikenemaan, mutta kun tämä taas näkyi syväytyneen kartan tarkastelemiseen, lausui hän pitkäveteisesti:

— Minkä kaikki tietävät näyttää minusta tarpeettomalta kerrata. Miehet eivät ole viime viikkoina saaneet sanottavasti muuta ravintoa kuin mitä vangit saavat vankilassa, vettä ja leipää. Ne ovat sitten vielä niin repaleistuneita, että osalta kokonaan puuttuu sukkia ja kenkiä. Sotakassassa ei ole puolta äyriäkään; hallituksen laskuun en kykene saamaan irti rahaa ja omalla takuullani saa niin vähäisiä määriä, etteivät ne riitä välttämättömimpiinkään päivän tarpeisiin.

— Niin, kyllä se on kehnoakin kehnompaa! Neljään vuoteen en ole sotapäivärahaa kantanut tuskin sataa taaleria! Kurjuuden tähden en tiedä muuta neuvoa kuin pyytää virkalomaa ja itse lähteä Tukholmaan. Everstit Krusenstjerna ja Danielson, jotka ovat olleet nuorempia palveluksessa kuin minä ja joilla on ollut vähemmän vaadittavaa, ovat persoonallisen hakemuksen kautta saatavansa saaneet.

— Niin oivaa ja tarmokasta upseeria kuin Te olette, en voi nyt laskea lomalle, keskeytti häntä kenraali. Pieni urhoollinen joukko voipi hyvällä johdolla paljon aikaan saada. Ettekö eversti kenties muista, kuinka te joulukuun 28 päivänä kaksi vuotta sitten muutamilla sadoilla miehillä yllätitte venäläisen osaston Käkisalmen linnoituksen edustalla ja heititte sen Vuokseen?

— Herra kenraalimajuri suvaitsee muistaa hyvin, vastasi. Stjernschantz, ja se minua ilahduttaa, mutta ajat olivat silloin toiset. Nyt en ole enää hyvässä terveydentilassa. Kun minulla äsken on ollut vilutaudin kohtauksia, täytyy minun valitettavasti ilmoittaa olevani sairas.

Sotaneuvoston jäsenet silmäilivät kummastellen puhujaa ja puheenjohtajaa, kun tämä kylmän tyynesti vastasi:

— Herran sairaudesta ei ennen ole mitään kuultu. — Eversti v. Essen, haluatteko tekin taistelun edellä vetäytyä pois?

— Herra kenraalimajuri suvaitsee koettaa puhua piloja, vastasi v. Essen vilkkaasti. Minun neuvoni olisi ollut ja on vieläkin, että meidän olisi pitänyt mennä vihollista vastaan Ilmajoen metsässä, mutta tulipa taistelu siellä tai täällä, minä seuraan teitä elämässä ja kuolemassa!

— Sen tiesin kyllä ennakolta, ja muutoin — kenraali teki kädellään kohteliaan viittauksen — minä luotan nyt niinkuin ennenkin, vieläpä enemmän kuin ennen, teihin kaikkiin, ystävät ja sotatoverit. Siitä päivin kun se kirottu Pohjolaisten majuri Andersson toissa vuonna toukokuulla meni vihollisen puolelle ja ilmaisi meidän asemamme Korkeankosken luona, ei yksikään minun upseereistani, huolimatta siitä sanomattomasta kurjuuden tilasta, missä olemme olleet, ole unohtanut velvollisuuttansa. — Nyt tahdon kumminkin vielä kerran kuulla, onko teillä jollakin esiintuotavana riittävän vankkoja syitä, jotka voisivat kumota aikeeni ryhtyä piakkoin otteluun.

— Sallikaa minun sitä ennen kahdenkesken virkkaa muutama sana, lausui De la Barre. Pyyntöni on yhteydessä erään kirjoituksen kanssa Vaasan maaherralta Clerkiltä.

Armfeldt nousi vastahakoisesti, vaan antoi puhujalle merkin, seurata mukana sivuhuoneeseen. Siellä veti De la Barre esiin nimettömän kirjeen, jonka Clerk oli saanut käsiinsä ja lähettänyt hänelle. Se sisälsi häpeällisimpiä syytöksiä Armfeldtiä ja upseerikuntaa vastaan toimettomuudesta ja pelkuruudesta, ja sen ajatuksen sanottiin olevan aivan yleisen Tukholmaan kokoontuneilla säädyilläkin. Kun Armfeldt yhä kiihtyvässä vihassa oli kirjoituksen lukenut ja vaihtanut muutamia kiivaita sanoja De la Barren, päällikkyydessä lähimpänsä miehen kanssa, kiiruhti hän takaisin sotaneuvostoon. Neuvottelu jatkui sillä että Suomen armeijan kenraaliajutantti eversti Otto Reinhold Yxkull lausui:

— Meillä on kai täällä Isossakyrössä 4,000 sotilasta nostoväkeä ja 800 miestä viisikkäitä ja rahvasta, mutta niinhyvin upseerien kuin sotamiesten tila on siinä määrässä arveluttava, että ilman pikaista apua Ruotsista joutuvat toiset niinkuin toisetkin perikatoon. Minun ajatukseni on, että tuntuu vaaralliselta odottaa täällä avoimilla kentillä vihollista.

Samaan suuntaan puhui eversti Antero Boije, mutta vastahakaan everstiluutnantti Ernst Kustaa Villebrandt.

Kun viimemainittu oli päättänyt pitemmän puheensa nousi Armfeldt ja lausui hitaasti:

— Teidän ajatuksenne olen nyt saanut tietää; minä valitan vaan, etten voi olla teidän kanssanne samaa mieltä. Katsokaas, minun täytyy ahkeroida Hänen kunink. Majesteettinsa käskyn noudattamista, joka kuuluu, että kaikkialla, missä suinkin mahdollista, on tehtävä viholliselle ankaraa vastarintaa. — Kokouksemme on päättynyt. — Me ryhdymme taisteluun ja teemme parastamme. Pääosan vastuunalaisuutta siitä miten käy, otan minä kantaakseni. Hyvästi hyvät herrat; kukin paikalleen!

— Viivy hetkinen, Aksel, kuiskasi Armfeldt ratsumestari Burelle, joka oli pitänyt pöytäkirjaa kokouksesta ja seisoi aikeissa lähteä. Puhuteltu nuori mies ei sen vuoksi ollut kiireissään kokoamaan kirjoitustarpeitansa, vaan puuhaili niiden kanssa kunnes everstit olivat poistuneet.

— Kas niin, tuleppas tänne ja käy istumaan vierelleni, sanoi Armfeldt ystävällisesti: Minä tunnen tarvetta saada puhua avomielisesti jonkun ystävän kanssa. Mitä sinä arvelet kaikesta siitä, jota nyt lausuttiin sotaneuvostossa? Puhu niinkuin omatunto! Olenko toiminut oikein vai en?

— Nyt ei puhu kenraali ratsumestarille, vaan Kaarle setä nuorelle ystävällensä ja uskotullensa. Sano suoraan. Minun päätöstäni jäädä paikoillemme ja taistella, ei tietysti voida panna toimeen ilman että moni heittää henkensä, vaan sehän on sotilaan kohtalo.

— No niin, hyvän sedän toivomusta tahdon noudattaa, vaikka minun ajatukseni eivät olekkaan täysin sopusoinnussa teidän ajatustenne kanssa. Kun minä en kykene selvästi näkemään koko asiain tilaa, vaan ainoastaan muutamia erityiskohtia ja yksityisten henkilöiden suhteita, myönnän minä niiden everstien olevan oikeassa, jotka osoittivat että meidän vähäinen sotavoimamme vaivoin saattaa kauvan pitää puoliansa avonaisella kentällä. Ennen on tapahtunut, että rohkeutensa menettänyt ratsujoukko on käyttänyt kannuksiansa päästäksensä pois tappelusta. De la Barre on urhoollinen mies, mutta hänen ja sinun välillä, setä, on jonkinlaista kateutta olemassa; en tiedä mistä syystä.

— Hän odotti että Tukholman senaatti valitsisi hänet eikä minua
Lybeckerin jälkeläiseksi, selitti Armfeldt hymyillen.

— Niin, siinä se on, ja siksi katsoo hän voivansa olla toista mieltä sodankäynti-asioissa. Setä, minä olen pannut merkille, että se ei tiedä hyvää kun hän istuu ja riipoo miekkavyötänsä; sitä hän teki tänään.

Kuuluupa siltä kuin olisit taikauskoisempi kuin Pohjolainen noita-akka. Suo anteeksi vertaus, joka niin vähän soveltuu sinun punasille poskillesi ja sinisille silmillesi, poikani!

— Setä laskee leikkiä, vaan saammepa nähdä mitä seuraa. Mikä minulle kumminkin enimmän saattaa levottomuutta onnettoman Pälkäneen tappelun jälkeen, on että melkoinen osa meidän miehistöstämme on ruvennut käymään toivottomaksi tämän pitkän taistelun loppupäätöksestä. Eihän siinä ole kummeksimista, jos yksi ja toinen, väsyneinä puutteisiin sekä koti-ikävän ajamana on lähtenyt kotiinpäin, mutta muistattehan, setä, että mainitun tappelun jälkeen kaikki Savon ja Hämeen jalkaväkirykmentit pujahtivat piiloon metsiin.

— Niin, oikeassa olet! Se oli arveluttava asia. Hämeen läänin rykmenttiä on meillä tällä erää vaan yksi 280-miehinen pataljoona lippujen alla. Ja minä kumminkin olen yhä ja uudestaan lähettänyt sanoja läänin voudeille ja ratsutiloille aukkojen täyttämisestä. Ne tottelevat kankeasti ja kuitenkaan ei minulla ole sydäntä olla yhtä ankara kuin Nieroht vainaja.

— Valtakunnan näyttää käyvän kerrassaan hullusti, mutta moittia Hänen Majesteettiansa, niinkuin niin useat muut, en minä tahdo. Hänellä on kai tuumansa, vaikka me emme niitä käsitä.

— Minä luulen että Kaarle kuningas joko istuu turkkilaisen vankina taikka on hän sitte tullut puolihulluksi.

— Vaiti, Aksel, on olemassa ajatuksia, joita ei saa ilmaista! Sotilas ei saa aprikoida; hänen täytyy sokeasti totella.

Keskustelu keskeytyi, sillä eräs käskyläinen tuli sisään ja ilmoitti että muuan ylioppilas Peldan pyysi päästä puheille.

— Antaa hänen tulla, kuului kenraalin käsky. Lyhytkasvuinen vankkarakenteinen nuorukainen tuli sisään, kumarsi ja lausui:

— Jos herra kenraalimajuri haluaa ja sallii, tahdon mielelläni tehdä jotakin hyödyttääkseni isänmaata. On kerrottu, että kohdakkoin odotetaan suurempaa ottelua, mutta että sotapäällystöllä ei vielä ole luotettavaa tietoa vihollisen voimasta ja liikkeistä. Antakaa minun lähteä vakoilemaan sitä!

— Minkä vuoksi luulee hän voivansa tehdä sen täydellisemmin kuin minun omat sotilastiedustelijani, kysyi Armfeldt ärtyisesti.

— Siitä syystä että minä olen syntynyt tällä paikkakunnalla ja olen usein tehnyt pitkiä retkeilyjä lähipitäjiin. Minä tunnen tarkoin kaikki tiet ja polut, mutta niitä en minä aikoisi noudatella, vaan hiihtäisin suksilla lintuteitä läpi Ilmajoen metsän. Muutamia miehiä toivoisin kuitenkin saada mukaani, mahdollisen kahakan varalta.

— No hyvä, liber studiosus [vapaa ylioppilas] näyttää rehelliseltä ja hänellä näkyy olevan matkanvaivoja kestävät jalat. Aksel, valitse 16 miestä joukostasi hänen seuralaisikseen.

Kenraali ja ratsumestari, parin muun upseerin seuraamina, käytti suuren osan iltapäivää Napuen puoleisen Kyröjoen seutujen tarkastelemiseen.

Seuraavana aamuna — se oli tiistai — kun hämärä vielä peitti tienoot, lähti Gabriel Peldan 16 sotamiehen ja Isonkyröntalollisen Heikki Sippolan kanssa, kaikki suksilla, matkaan. Kun tiedustelu arvattavasti tulisi ulotettavaksi kauvas etelään päin, oli retkikunnan johtaja sanonut, ettei heitä tarvitsisi odottaa takaisin ennenkuin parin vuorokauden perästä. Leirissä oli kohta kaikki miehet liikkeellä, ja puolenpäivän aikaan marssivat kaikki joukot Armfeldtin käskystä Isonkyrön kirkonkylästä neljänneksen verran kaakkoiseen päin ja tulivat niille kentille, jotka ympäröivät Kyrönjokea. Se oli vankassa jäässä, vaan lumetonna, sillä viime viikon oli vallinnut suojailma, ja talvi oli muutoinkin ollut ylimalkain vähäluminen.

Tavallisuutta myöten asetettiin jalkaväki kahteen linjaan keskukseen. Siinä oli 11 pataljoonaa, keskimäärin 260 miestä kussakin, kootut seitsemästä niitä suomalaisia rykmenttejä, jotka uudestaan muodostettiin v. 1710.

Oikea sivusta sisälsi 6 eskadroonaa eli ratsuparvea Uudenmaan ja 4 Turunläänin hevosväkeä ynnä 2 eskadroonaa suomalaisia rakuunoita; koko lukumäärä nousi 800 mieheen. Vasen kylki, joka niinkuin vastapäinenkin tukesi asemansa metsää vasten, oli 100 miestä heikompi. Se oli kokoonpantu 10:stä eskadroonasta, jotka kuuluivat osittain jo mainittuihin joukkoihin, osittain Viipurin läänin rykmenttiin.

Se vallitettiin miten kuten hirsillä, joita saatiin puretuista asuinrakennuksista ja ladoista, ja varustettiin kahdella pienellä tykillä eli koko sillä tykistöllä, joka oli jäännöksenä paremmilta päiviltä. Patterin varusteeksi asetettiin 300 ratsumiestä ja 200 jalkamiestä.

Kohta jalkaväen taakse keskukseen oli joku määrä porvarirenkejä Vaasasta ja noin 1500 sotaan vähemmin tottuneita viisikkäitä saanut paikkansa. Ne olivat äskettäin kutsutut sotajalalle Isostakyröstä, Laihialta, Mustasaaresta, Maalahdelta ja Vöyristä. Parin päivän perästä odotettiin Uuden Kaarlepyyn ja Oravaisten miehiä tuleviksi.

Sillä tavoin järjesti Armfeldt pienen sotajoukkonsa, ja nyt seurasi pitkiä raskaita odotuksen hetkiä.

Tiistai 16 päivä helmikuuta kului loppuun ja keskiviikko 17 päivä niinikään, ilman että mitään vihollista näkyi. Väki ei kuitenkaan saanut liikahtaa paikaltansa, vaan täytyi sen, sikäli kuin kävi päinsä, kivääri kourassa pitää kenttä-oloa jäisellä maalla ilman kattoa tahi telttaa. Mutta kun toimevan ylikomisaari Friisin onnistui hankkia kylliksi leipää eikä pakkanen ollut kova, saattoi mieliala toki jotakuinkin pysyä virkeänä. Moni kyllä sentään valitti jäsentensä kankeutta ja suurta väsymystä.

Torstaina palasivat vihdoin ne lähetetyt vakoojat. Ainoastaan yksi, talokas Sippola oli kadonnut teille tietymättömille, ja Peldan sanoi suuresti epäilevänsä ettei hän ollut eksynyt metsään, vaan uskottavasti paennut vihollisen puolelle. Venäläiset olivat matkalla nyt tiheissä kolonneissa kaksipeninkulmaisen metsän läpi Ilmajoelta Isoonkyröön. Tämä tieto ilmoitettiin kohta joukoille ja näytti herättävän rauenneen pontevuuden uudestaan eloon.

Paria tuntia myöhemmin ilmaantui metsämailtaan kasakkapatrulli, muutamia satoja kyynäriä Napuen esivarustuksista. Patterin tykkiväki valmistautui joutuisasti taisteluun, ja kohta pamahti ensimäinen laukaus. Tykki oli kumminkin tähdätty niin huonosti ettei luoti vahingoittanut ketään vihollista, mutta sen sijaan kaatui hevonen piispa Gezeliuksen aatelisratsumiehen alta, joka toimitti etuvartijapalvelusta.

Kasakat peräytyivät metsään, ja niin kului vielä se päivä ilman taistelua.

Vasta 20 tuntia myöhemmin, aamupäivällä 19 päivänä helmikuuta, alkoivat vihollisten sotajoukot lähestyä. Ratsujoukkoa ja jalkaväkeä enemmän kuin 12,000 miestä vyöryi hitaasti esiin metsänrannasta, leveten molemmille puolille ja kauvempana kaareutuen suomalaisten aseman ympärille. Etunenässä kuljetti eversti Bills upeata krenatöörien rykmenttiä, joilla oli punaset tamineet sinisine kauhtanoilleen; heti kintereillä tulivat Arkangelgorodin ratsumiehet valkoisissa takeissa. Niiden jälissä nelisti Siperian rykmentti, jonka päällikkö, urhea eversti Mannstein punasessa univormussa ja valkoisella hevosella ratsastaen jo pitkän matkan päästä herätti huomiota. Kauvimpana häämöttivät Rjäsanin jalkamiehet sinisissään, Asovin ja Nishnijnovgorodin vihreissään, ja joukko seurasi joukkoa.

Kun vihdoin venäläinen ylipäällikkö ruhtinas Mikael Galitsin, kenraalien Buturlinin, Zernikoffin, Zekinin ja Dupré'n ympäröimänä tuli näkyviin, silloin leimahti Napue liekkiin, se näet Armfeldtin käskystä oli sytytetty palamaan, ja venäläiset vastasivat sillä että tuohustivat tuleen Turpalan talon rakennukset Laurolan kylässä.

Kenraali Armfeldt, joka itse komensi armeijansa keskustaa, ratsasti joukkojen edustalla ja tervehti heitä lyhyellä pontevalla puheella sekä jakoi tunnuslauseeksi sodassa usein käytetyt huomiosanat: «Jumalan avulla.»

Saavuttuansa vasempaan sivustaan, jossa De la Barre piti päällikkyyttä, lausui hän hiljakkaasti:

— Minä toivon kenraalimajurin unohtaneen että Te vastustitte tappeluun ryhtymistä, ja tekevän parastanne.

— Tehdään, kuului vastaus, mutta ruuti on märkää; miehet ovat viluissaan ja kehnossa tilassa. Moneen tuntiin eivät ole saaneet vettä vaikka joki on niin lähellä.

— Jos miehet ovat viluissaan, niin antakaa heidän tapella itsensä lämpöisiksi! Hyvästi!

Armfeldt tervehti miekallansa, huusi suomalaisille rakuunoille, jotka seisoivat häntä lähinnä, muutamia sanoja ja ratsasti takaisin paikoilleen.

Vihollisen hyökkäys ei tapahtunutkaan sillä lailla kuin Armfeldt oli arvellut. Venäläisen jalkaväen pääjoukko lähti kulkemaan pitkin 80 sylen levyistä joen jäätä, kun samalla hevosväki hyvin kaukaa tunkeutui esiin Valtalan kylän puolelta. Kun tykit Napuen kunnaalla rupesivat päästämään tulta kidastaan, vetäytyi venäläinen jalkaväki Mustanojan luona pohjoista 6 kyynärän korkuista rantaäyrästä myöten ylös ja kiersi laajassa kaaressa suomalaisten läntisen sivustan; saman liikkeen tekivät kasakat vielä laajemmassa kaaressa metsän kautta. Venäläisen ratsuväen päävoima asettui poikki joen Laurolan kylästä eteenpäin.

Armfeldt, joka hevosen selästä näki tämän manööverin, antoi nyt oman tappelujärjestyksensä tehdä puolikäännöksen vasempaan, joten jalkaväen oikea kylki tuli nojautumaan Napuen kunnasta vasten. Sitä paitsi lähetettiin neljä eskadroonaa Viipurin ratsuväkeä yli oikealle sivustalle, joka näytti saavan pääosan vihollista ratsuväkeä vastaansa.

Kello 1/2 2 alkoi taistelu sillä että venäläiset tekivät kiivaan ryntäyksen niitä sataa ratsumiestä vastaan, jotka seisoivat suomalaisten vasemmassa sivustassa. De la Barre huusi muutamia kehoittavia sanoja läheisyydessään oleville rakuunoille ja iski kannuksensa hevosen kylkiin. Silloin lähti johtaja ja hänen joukkonsa hurjaan neliseen. Ensimäiset venäläiset jalkamiehet väistyivät sivulle, toiset sortuivat hevoisten jalkoihin. Hyökkäys onnistui; muutamissa silmänräpäyksissä oli suomalainen ratsuväki raivannut tiensä vihollisrivin läpi.

Kun De la Barre samassa katsoi taaksensa ja huomasi, kuinka Valtava venäläinen armeija yhteen ainoaan tukahduttavaan syleilykseen näytti sulkevan koko pienoisen suomalaisen sotavoiman, katsoi hän kaikki olevan hukassa. Odottamatta mitään käskyä Armfeldtiltä, käänsi hän taistelutantereelle selkänsä ja alkoi kovassa ravissa ratsastaa pitkin tietä Vähäänkyröön päin. Joukko seurasi päällikköänsä. He eivät kumminkaan olleet ehtineet edes virstan vertaa eteenpäin, ennenkuin takana kuului ankara kavion töminä ja hurjia huutoja, — ohjakset löysällään kiiti sieltä Viipurin ja Uudenmaan läänin hevosväki yhtenä sekasotkuna ja heidän perässänsä muut oikean sivustan ratsumiehet. Selittämättömästä syystä joutuneina mielettömän kauhun valtaan syöksivät he tiehensä, ja De la Barren heikot yritykset saada heitä hillityksi menivät myttyyn.

Kentällä oli jälellä suomalaisesta ratsuväestä ainoastaan kolme eskadroonaa turkulaisia, ja ne taistelivat aluksi urhoollisesti. Ratsumestari Bure ajaa karahutti Armfeldtin luokse ja pyysi määräyksiä. «Pitäkää väki koossa ja tapelkaa viimeiseen mieheen», kuului lyhyt vastaus. Bure nelisti takaisin.

— Eespäin pojat, huusi nyt majuri Freudenfelt, eespäin Jumalan avulla! Nyt on näytettävä mihin me kelpaamme! Hän kannusti hevostansa, mutta ainoastaan muutama silmänräpäys nähtiin hänen sapelinsa heilahtavan. Kuolettavasti haavoitettuna retkahti majuri hevosen selästä, ja niin hurjasti riehui taistelu, että hänen urhoolliset rakuunansa eivät ehtineet korjata pois ruumista. Pistooleja ja karbiineja leimahteli. Sapeleja ja pistimiä iski vastakkain. Pajunetit lävistivät rintoja ja pyssynperät antoivat kuoloniskuja. Ei kukaan huomannut ruudinsavulta ja lumirännältä, kuinka pitkä majuri Bleckert sortui hevosten jalkoihin tai majoitusmestari Calentin väkivoiman alle joutuneena katosi venäläisten riveihin. Ratsumestari Kuhlefelt sai luodin sydämmensä läpi ja majuri Vattrang vuoti verta monesta haavasta.

Vielä istui Aksel Bure satulassa ja hakkasi vimmatusti ympärillensä. Mutta samassa hetkessä kuin hänen harvennut joukkonsa oli rynnistämäisillään läpi, osui häneen luoti ja hän vaipui kuoliaana maahan.

Armfeldt ei ollut vielä huomannut että hänen molemmat kylkijoukkonsa ratsuväen paettua oli jäänyt ilman suojaa. Sankka lumipyry, jota vinha itätuuli ajoi vasten suomalaisten silmiä, kuin myöskin savu palavista kylistä teki mahdottomaksi nähdä eteensä enempää kuin jonkun askelen. Jalkaväki pitkin koko rintamaa oli sillävälin täydessä käsikahakassa, ja mieshukka oli hirmuinen. Yhden tunnin sisään oli kuusi suomalaisista pataljoonista kerrassaan hajalle revitty, tehtyään kyllä vihollisten puolelle suurta hävitystä. Everstit Tethovitsch ja Grekoff vetäytyivät uupuneina sivulle, sillä heidän rykmenteistään oli jälellä vaan muutama kymmenkunta miestä. Kenraali Zernikoff, prikaatin päällikkö, oli kuolettavasti haavoitettuna saatettu pois tappelutantereelta.

Kello kolmen aikaan saivat suomalaiset toisen kerran seisautetuksi vihollisten jalkaväen, ja Armfeldtin pikku joukon onnistui hetkiseksi anastaa 6 tykkiä. Vaan niistä ei ollut mitään hyötyä, sillä vihollinen oli ennättänyt naulata sytytysreiät umpeen. Kun Galitsin nyt näki väkensä peräytyvän, antoi hän neljän rykmentin rakuunain hypätä ratsailta ja hyökätä suomalaisten päälle takaapäin. Nyt riensivät myöskin kasakat esiin ja kävivät jalkaväen kimppuun vasemmalta sivulta. Niitä vastaan lähetti Armfeldt reservinsä, viisikkäät ja Vaasan porvarirengit, ja ne suoriutuivat niin hyvin, että kasakat näkivät parhaaksi peräytyä ja sen sijaan hävittää kuormastoa ja talonpoikaisrekiä kauvempana.

Turkulaisista äärimpänä oikealla sivustalla oli 80 jo kaatunut, vaan jälellä olevat 300 puollustivat itseään sankarien tavalla. Päällikkyyttä hoitivat kapteenit Sising ja Miltopaeus. Kun viimemainittu näki että hänen joukkonsa alkoi joutua saarrokseen, antoi hän käskyn miehistölle rynnätä läpi hyökkäävien venäläisten ratsumiesten suunnattoman joukon. Se onnistui heille useita kertoja, mutta siitä ei ollut mitään hyötyä, sillä kun he kiihkeästi ampuen ja iskien vetäytyivät pitkin jäätä, ympäröi heitä kaikilta puolilta yhä uudet vihollisjoukot. Neljännestunnin kuluttua oli parvesta jälellä vaan 20 miestä ja molemmat upseerit. Heille tarjottiin armoa, mutta Sising vastasi ylpeästi: «ei vielä!»

Samassa putosi hän hevosen selästä ja tuli pahoin runnelluksi. Kun Miltopeeus, joka oli saanut keihäänpiston kaulaansa, näki tämän, käski hän vielä elossa olevain 10 miehen laskea kiväärinsä. Heitä ei kumminkaan olisi säästetty ellei sattumalta kenraali Buturlin olisi tullut paikalle ja antanut käskyn miehillensä viedä vangit pois.

Armfeldtin joukko oli taas kaikilta puolilta joutunut mitä tuimimpaan käsikahakkaan.

Satoja ja yhä satoja kaatuu. Armoa ei pyydetä eikä anneta. Upseerit kaatuvat ja harvenneiden rivien johtoon käy alemmanarvoisia sotureita. Tuossa kaatuu Vattrang, viimeinen majuri, ja muutamia silmänräpäyksiä myöhemmin komentaa aliupseeri kolmen rykmentin rippeitä. Taistelu alkaa olla lopuillaan, kun nuo hajanaiset parvet miekkaillen peräytyvät.

Kenraali Armfeldt on itse keskellä käsirysyä. Hänen avullaan pelastuu eversti Yxkull, mutta sillä välin saa Savon jalkaväen johtaja Pietari von Gerdten kuoloniskun, joka oli aiottu Armfeldtille. Gerdtenin ruumiin ylitse kannustaa kenraali hevosensa. Vielä pari silmänräpäystä seuraa häntä eversti Lauterbach; sitten kaatuu hänkin samassa tuokiossa kuin Armfeldt pienen parven ympäröimänä raivaa itselleen tien Laihialle päin. Viimeinen, jonka kenraali näki kaatuvan, oli hänen ystävänsä Porin jalkaväen eversti Odert Reinhold v. Essen; hänen ruumiissaan tavattiin sittemmin «32 haavaa.»

Niin päättyi kello neljän aikaan iltapäivällä tuo suuri tappelu Napuen kylän luona. Suomalaisista joukoista oli kaatunut 92 upseeria ja 2,000 sotamiestä sekä 300 joutunut vangiksi. Jälelle jääneille urhoollisille sotureille oli varsin vähän lohdutusta siitä että noin 4,000 vihollista makasi hengetönnä tappotantereella.

XI. KUULUMISIA VITSAUKSEN MAASTA.

Koska tänäpänä tarjoutuu tilaisuus saada tämä kirje yli Ruotsiin ja Herra Piispa pakonsa jälkeen Roslageniin ei ole koko vuonna saanut minulta mitään tietoja, tahdon minä nyt lähettää yhden sangen surullisen kertomuksen siitä mitä tämän murheen vuoden 1714 ajalla minun rakkaassa isänmaassani tapahtunut on.

Sittenkuin kenraali Armfeldt 19 päivänä helmikuuta menetti tappelun Napuen kylän tykönä, vetäytyi hän pohjoiseen päin ja viipyi tällä paikkakunnalla, Vanhan Kaarlepyyn eteläpuolella, kokoamassa hajaantuneita joukkojansa. Rahvaan rohkiata yritystä ottaa osaa taisteluun seurasi moskovalaisen hirviä kosto. Monet suuret pitäjät hävitettiin perinpohjin.

Mitä rasitusta vihollisen on tapana kukistetuille matkaan saattaa, on kaikille tunnettua, mutta senkaltaisessa mikä johonkin määrin siedettävää on, en tahdo viipyä, vaan ainoastaan sellaista esiin tuoda, joka kaiken inhimillisen mahdollisuuden ylitse käypi. Teidän korkia-arvoisuutenne suvaitkoon mieleensä painaa, että tälle ankaralle viholliselle on suuri huvi ja ajanviete käyttää kaikenkaltaista tyranniutta, niinkuin kidutusta, piiskaamista, polttamista, paistamista, hirttämistä ja murhaamista, joista julmia esimerkkejä kertoa taidettaisiin. Kansaa kuljettaa hän pois suurissa määrin, sekä miehiä että vaimoja, renkejä ja piikoja, nuoria ja vielä kapalossa makaavia lapsukaisia. Huoneita ja yksityisiä taloja, vieläpä kokonaisia kyliä hän polttaa, semminkin jos hän havaitsee todistetuksi, että on osoitettu uskollisuutta lähetettyjä ruotsalaisia parvikuntia kohtaan. Työnteolla ja orjuudella rasittaa hän enemmän kuin ihmisvoimat kestää taitavat.

Jumala lahjoitti kyllä tänä vuonna ihanan kasvun, vaan sadon on vihollinen korjannut itsellensä, jonka vuoksi asukkaat kärsivät hätää ja täytyy heidän nääntyä nälkään. Kaikki elukat, joita maanmies välttämättä tarvitsee, kuin on hevoset, sarvikarja ja lampaat, on hän osittain karkoittanut osittain anastanut itselleen. Siihen hätään, jota vihollinen saattaa aikaan hävityksellä ja ryöstämisellä, liittyy vielä sekin hankaluus, ettei maakansalla ole vapautta toimittaa töitänsä ja kauppa-asioitansa, joista on seurauksena ääretön suolan puute. Kaikesta väkivaltaisuudesta se kumminkin on kauheinta, etteivät vainajain ruumiit saa rauhassa maata maan povessa, vaan raastetaan sieltä ylös ilvehdittäviksi, riisutaan alastomiksi ja pahoin pidellään.

Hengellistä hätää saatetaan kansalle kirkkojen häväisemisellä ja ryöstämisellä, pappein, erittäinkin niiden, jotka tahtovat Kuninkaalliselle Majesteetille uskolliset olla, karkoittamisella ja poiskuljettamisella, sekä jumalanpalveluksen pilkkaamisella ja häiritsemisellä. Vaikka vihollinen tosin siellä täällä salliikin sanaa saarnata, ei se tapahdu Jumalan kunnioittamisen eikä sielujen autuuden tähden, vaan yksinomaan hänen julistustensa ja plakaatteinsa kuuluttamiseksi. Niin, heti kohta kun venäläinen upseeri tulee kirkkoon jotakin kuulututtamaan, täytyy saarna typistää ja lyhentää loppumaan, vaikka se juuri on alkuunsa päässyt.

Hengen virkaa häväistään ja väärin käytetään silläkin tavoin, että sanan palvelijoita pakoitetaan olemaan hänen vouteinansa ja ylöskantomiehinänsä, joita, elleivät he nääntyneeltä ja raastetulta kansalta enää mitään kiristetyksi saa, mitä julmimmin kohdellaan. Karjalohjan kirkkoherra Joosef Melartopaeus pakoitettiin viettämään jouluyönsä 1713 alastomana istuen lumessa, ja samallaisen onnettomuuden alaiseksi, sen mukaan kuin etelästä kerrotaan, ovat joutuneet pastorit Kristian Sevonius Rymättylässä ja Staffan Svanstrupe Jämsässä. Nousiaisten kappalaisen Gabriel Saloviuksen ovat kirotut kasakat sitoneet pää polvien väliin ja Maksamaan kappalaisen Andreas Ruuthin ovat he kerrassaan kuoliaaksi piesseet. Tyrvään provasti Joh. Wegelius myöskin pahoin lyötiin, vaan pääsi pakoon Ruotsiin. Kalliita sakramentteja, varsinkaan alttarin, ei kansa saa nautita, sillä vihollinen on kohta tultuaan juonut viinin. Se paholaisen keino, mikä vihollisella on saada jollakin juomalla vangittujen äidinkieli ja kristinopintieto sekoitetuksi, saattaa meikäläistemme autuuden suurimpaan vaaraan ja vahinkoon, mutta kävisi liian pitkäksi tässä mainita kaikkia heidän paheitansa ja kauhistavia syntejänsä. Koska ne nyt Ruotsin maissa tehdään, niin ei niitä voi muutoin kuin Ruotsin synteinä pidettää. Niistä syistä on vihollisten valtaan jääneiden ja monien pakosalla olevien mitä välttämättömin tarvis huutaa apua Jeesuksen nimessä ja hänen kalliin ansionsa tähden.

Monien puolesta totisesti voin minä nyt puhua. Eilen ja tänäpänä on taas suuri köyhien pakolaisten joukko kulkenut Vanhan Kaarlepyyn kautta ja tahdon minä tässä kertoa mitä minä omin silmin nähnyt ja omin korvin kuullut olen.

Ensimäisessä reessä tuli, sen mukaan kuin minä kuulin, Turun läänin ratsuväenrykmentin ratsumestarin Delamoth'in rouva, Elsa Galle, ynnä hänen kaksi neitsytytärtänsä sangen suuressa puutteessa; hänen miehensä on venäläisen vankina. Heidän mukanansa oli myöskin neitsy Anna Greetta Straussenfeldt, majurin tytär Narvasta; hän on alaikäisenä päässyt pakoon Venäjältä ja sittemmin palvellut rahvaan luona ainoastaan ruokansa edestä, on nyt hyvin köyhä, sangen kehnot vaateräsyt yllänsä.

Sitten seurasi kapteeni Gripenberg vainajan leski tyttärensä kanssa, laagmanni De la Vahl vainajan leskirouva ja hänen pieni poikansa, kaikki puutetta kärsivässä tilassa. Heille sangen suureksi avuksi pakoretkellänsä oli ollut Magisteri Nikolaus Mathesius huonekuntansa kanssa, jota oli 12 henkeä, vähän paremmassa tilassa.

Eräässä reessä istuivat porvari Anders Göransson Vaasasta, joka oli ollut mukana Kyrön tappelussa ja toisen silmänsä menettänyt, ynnä hänen vaimonsa, kälynsä ja kaksi lastansa. Niinikään seurasi Maalahden kappalainen Jacobus Brunell vaimonsa ja kolmen lapsensa kanssa. Hän sanoi vihollisen riisuneen hänet alastomaksi ja pahoin pidelleen. Samaan kohtaloon olivat joutuneet sacellanus Porvoosta, herra Johan Hornborg ynnä hänen vaimonsa ja viisi lastansa. He olivat kadottaneet talonsa ja tavaransa sekä sitten pakoretkellänsä joutuneet vihollisten käsiin, jotka heiltä olivat riistäneet ei ainoastaan hänen pientä omaisuuttansa vaan vielä vaatteet päältä, niin hyvin häneltä itseltään kuin myös hänen vaimoltaan ja lapsiltaan. Siitä suuresta joukosta, joka jalkasin seurasi kerjäten tätä surkeata matkuetta, mainitsen vaan rykmentin pastori Keeonin lesken Kristina Stahlin Turusta, erään sokean miehen Eerik Simoninpojan Kristiinan pitäjästä ynnä hänen vaimonsa ja poikansa, vääpeli Kaarle Cedercronan lesken, talollisen Mikael Antinpojan Närpiöstä, Martti Bergin ynnä hänen ramman vaimonsa, henkikirjuri Hannu Barckin Uudeltamaalta ynnä hänen kuusi lastansa, Fabian Malmin, sokean ja kurjan, ja monta muuta heidän veljeänsä ja sisartansa onnettomuudessa.

Teidän Korkia-arvoisuutenne, jolla ehkä on paremmat olot ja ajoissa pääsitte pakoon, ei voi käsittää kaikkea sitä kurjuutta ja surkeutta, mikä täällä vallitsee. Avuttomat eivät voi parhaimmalla tahdollaankaan auttaa toinen toistansa. Itse olen minä myös joutunut sangen suureen köyhyyteen, mutta Jumalan kiitos olen vielä terve, vaikka olenkin ajoittain saanut syödä tavatonta ja kelpaamatonta ruokaa.

Hänen Kuninkaalliselle Majesteetillensa olen alamaisuudessa kirjoittanut ja kertonut maan tilasta. Täällä kulkee huhu, että hän nyt vihdoinkin on kotiutunut ja saa nähdä mihin kurjuuteen hänen sotansa on saattanut tämän onnettoman valtakunnan. Tänne hän tuskin tulee, ja Jumala tietää, tokko Hänen Majesteettinsa ehtii ajatella Suomiraukan kohtaloa. Minä niinkuin muutkin mietin kyllä paljon, mitä en voi enkä tahdo paperille panna.

Me olemme suurimman hädän alaisina näinä viimekuluneina vuosina odottaneet apua niinkuin vangit vapautusta, mutta turhaan. Jos apu vielä kauvemmin viipyy, jota emme usko, emme voi emmekä tahdo pysyä asuinsijoillamme ja maan hoidossa; vaan jätämme maan autioksi ja vaellamme pois kuolemaan tahi viettämään elämäämme hirmuisessa surkeudessa.

Toivottaen Hänen Korkia-arvoisuudellensa kaikkea ajallista ja hengellistä hyvinvointia, olen alati Teidän nöyrin palvelijanne Jacobus Falander.

Ja viidennen kerran nyökkäsi Siperialaisen rykmentin majoitusmestari
Andrei Ivanovitsch Ljukin ystävällensä korpraali Feodor Jakovlevitsch
Torbasoville ja sanoi, virnistäen mustapartaista suutansa ystävälliseen
hymyyn:

— Eikös niin, veli pyhä, enkös ollut ajattelevainen kuin sinun oma rakas äitisi, kun toimitin sen tsuhnalaisen akan panemaan meille tätä oivaa olutta! Se on väkevää, hyvää ja huokeata.

— Ah, mamushka, rakas emoni, huoahti toinen, antaen aatoksensa liitää kotipuoleen, mitähän sinä tällä hetkellä miettinet? Ehkäpä muistelet omaa pitkää poikaasi, joka istuu kaukana kylmässä susien maassa ja ikävöi kotiin.

— «Joka paikass' on hyvä, mut siell' emme ole,» lohdutti häntä Ljukin. Vaan anna sinä ämmän olla omin neuvoinsa ja pidä vaan huolta oluthaarikasta niinkauvan kuin minä tarjoon. Ei praasnikkaa ole joka päivä, ja onni se luistaa kuin virta. Tiedäppäs, minä näin viime yönä pahan näyn — Ljukin teki ristinmerkin rintaansa — uneksin, että toverit hyökkäsivät meidän pulleamahaisen tynnyrimme kimppuun ja varrastivat sen keihäillänsä kuin syötetyn hanhen. Se varmaankin merkitsee että me kohta saamme nähdä heidän palaavan takaisin, ja silloin he tietysti tahtovat jakaa aarteemme.

— Sinä olet ihan oikeassa, kelpo Andrei Ivanovitsch; vähässä ei ole jakamista, eipä olekkaan, ei ainakaan useamman kesken kuin kahden hyvän veljeksen. Oli se, jumalan kiitos, minulle koko onni että sinun jalo sydämmesi silläkin siunatulla hetkellä valitsi minut, arvottoman, sinun aseveljeksesi. «Ilman olutta ei ole totuutta.» — Kas niin, eläpäs keskeytä minua! — Kotikylässäni Samaaran kuvernementissä on minulla oikea veli, sinun vertaisesi anteliaisuudessa vaan sinua mahtavampi rikkaudessa. Näkisitpä hänen avarat kaalimaansa elokuussa tai hänen täydet mehiläiskekonsa syyskuussa! Ah, minä muistan viimeisen ihanan illan jonka istuimme siellä kotona! Armas emoni oli leiponut lihapiirakan suuren kuin limpun, ja Timotei tarjosi minulle, hemmoitellulle veljyellensä kurkkuja hunajan kanssa sekä olutta niin runsaasti että viisivuotias lapsi olisi hyvästi voinut uida siinä. Usko pois, siinä juhlittiin kuin pajari maslinitsana. Niin, niin, totta on sananparsi joka sanoo: «Oma maa mansikka, muu maa mustikka.»

Torbasov pyyhkäsi kämmenselällä ruskeakiiltoisia silmiään ja huoahti suloisesti.

Ljukin ystävä valmistautui sielunsa syvimmästä lausumaan muutamia voimallisia lohdutussanoja, kun korina uuninnurkasta sai hänet vikkelästi nousemaan ja virkkamaan:

— Niin, siellä se koira parka nyt makaa ja vinkuu saatuaan selkäänsä, mutta kuka käski hänen ruveta tappelemaan omien maamiestensä kanssa!

— Minä luulin jonkun meikäläisen häntä pistäneen. — Eikö mitä, tulkki kertoi, että tämä talonpoika, meidän armahaisen oluenpanijamme nuorin poika, oli äskettäin ollut häissä ja siellä joutunut riitaan morsiamen veljen kanssa. Hän veti ensimäisenä puukkonsa, vaan toinen oli sukkelampi ja pisti veitsensä hänen kylkiluittensa lomaan. Tiedäppäs, täällä Härmässä ja näillä seuduin yltyleensä on niin kummallinen tapa, että nuoret miehet häämenoissa aina nostavat riidan ja puukottelevat toisiansa. Se kuuluu heidän uskontoonsa, että kaikkina suurina ilojuhlina ainakin yksi uhri on laskettava heidän jumalansa eteen. No niin, tavat ovat monenlaiset, mutta minun mielestäni voisi edes tulisimman sodan ajaksi lakkauttaa mokoman tavan. Ahkeruus on ilomme, ja kyllähän mekin kohdaltamme koetamme, mikäli kykenemme, vähentää tätä koiraheimoa.

— Mutta mistäs pennut tulisivat ellei häitä sodankin aikana vietettäisi? Panenko talonpojalta suun tukkoon?

— Elä huoli, veikkoseni, minä tunnen itsessäni tarpeen antaa tuolle kanaljalle kulauksen olutta.

— Tee tahtosi, Andrei Ivanovitsch, sinulla on sydän hyvä kuin minun omalla äidilläni.

Andrei otti nyt varovasti oluthaarikan ja meni vähän epävakaisilla askelilla vuoteen viereen, missä nuori talonpoika väänteli itseään haavakuumeessa.

— Katsoppas tänne, toveri, nostahan nokkaasi hieman ja juo kuin vasikka, huusi Ljukin, heiluttaen joutilasta käsivarttansa. Sinä et tietysti ansaitsisi että suuren tsaarin urhoollisimmat miehet lähestyvät sinun leposijaasi ja tarjoovat sinulle virvoittavaa juomaa, mutta siihen katsoen että tämä on sinun pirttisi, jossa me nyt olemme ja elämme, ja se on sinun äitisi, ruma suomalaisakka vaan suloinen oluenpanija, joka on valmistanut meille tämän verrattoman juoman, tarjoon minä nyt sinulle yhden kulauksen, kuule, yhden ainoan vaan, mutta sen saat ottaa niin pitkän kuin minun pyssyni latasimen, ja vielä pitemmänkin. «Juopihan kanakin!»

— Kas niin, elä sinä röhi ja irvistele niin hirveästi — äänensä muuttui melkein helläksi — minä kyllä arvaan sinun ajattelevan että olet suuri lurjus ja tulet vielä suuremmaksi, jos saat elää ja pistää puukkoasi omiin maamiehiisi, vaan siitä en minä nyt välitä. Andrei Ivanovitsch'illä on hyvä sydän ja nyt hän tahtoo sinun tosiparastasi. Sinä et tarvitse olla milläsikään, tällaista tilaisuutta ei sinulle tule toista enää kertaakaan syntisessä elämässäsi!

— Hän ei tahdo olutta eikä hän ymmärrä sanaakaan kauniista puheestasi, mutta minä ymmärrän mitä hän sanoo. Hänen ihmeellisellä kielellänsä on «vettä» sama kuin meidän «voda» ja sitä minä lähden hänelle noutamaan, niin saan minäkin kerran tehdä hyvän työn tässä maassa.

Korpraali kiiruhti ulos ja palasi tuokion perästä kaivolta, tuoden pienen kuparikattilansa täyden raikasta vettä. Ljukinin auttaessa talonpoikaa istuvaan asentoon, piti hänen toverinsa astiaa haavoitetun huulien edessä, jotka ahnaasti särpivät virkistävää juomaa. Sitten kohensivat he vähän hänen vuodettansa ja päättivät huolenpitonsa sovittamalla märän rievun hänen paukuttaville ohimoillensa.

— Näetkös hänen silmiänsä, Andrei, nyt ne kiittävät meitä. No, ei maks', veliseni; ei siinä suurta vaivaa ollut. Nuku nyt, niin juomme terveydeksesi, jota sinä nyt enimmän tarvitset.

Malja jäi kuitenkin juomatta, sillä kun samassa kuului kavion töminää ja ääniä pihalta, kiiruhtivat toverukset korjaamaan talteen kaikki mikä ei ollut tarkoitettu joutumaan toisten käsiin tai vuotamaan toisten kurkuista alas.

— Mitäs minä sanoin, virkkoi Ljukin murheellisena. Nyt ovat ryöstölinnut täällä. Saa nähdä, voimmeko pitää aarrettamme salassa sängyn alla. Istu nyt pöydälle, niin pyyhkiytyy läikähtynyt olut siitä pois.

Torbasov keikahti ylös niinkuin olisi ollut tarkoitus hypätä satulaan ja lausui vakuuttavasti:

— Viattoman ei pidä saaman kärsiä! Hänen jäädessään hyvällä omallatunnolla vaan juomingeista hieman sekapäisenä pöydälle istumaan, tempasi Ljukin lakkinsa ja riensi ulos. Hän tapasi siellä, niinkuin oli odottanutkin, kymmenkunnan tovereitansa Siperialaisesta rykmentistä. Heidät oli lähetetty hankkimaan rehua hevosille; suuri heinähäkki kukkurallaan osoitti retken onnistuneen toivon mukaan. Sotamiesten tervehtiessä Ljukinia ja meluten ja huutaen päästellessä satuloita irti, huomasi hän heidän tuoneen mukanansa vangin, joka uupuneena riippui kahden hevosen välissä.

Parin miehen päästellessä häntä irti siteistä ja toisten hankkiutuessa eväsmyttyineen — nekin olivat täyteläisemmät kuin lähtiessä — menemään pirttiin, puhaltui vastapäiseltä puolelta pieni ratsujoukko pihaan.

Näyttämö muuttui samassa. Olipa ikäänkuin näkymätön käsi olisi pyyhkäissyt koko meluavan joukon syrjään ja tukkinut kaikkien suut. Rintama-asennossa tervehtivät miehet pelättyä ja samalla pidettyä rykmenttipäällikköänsä, eversti Kaarle Mannsteinia. Hän ratsasti samalla valkoisella hevosella kuin Napuen tappelussa.

— Jumala varjelkoon teidän jalosukuisuuttanne! kajahti vastaukseksi kuin yhdestä suusta.

— Mutta mitäs tuo on, mitä te sinne kätkette? Everstin silmä sumeni, kun hän katsahti vankiin, jota pari sotamiestä koetti peitellä taaksensa. Tehkää selko, suoraan ja sukkelaan, mitä mies on rikkonut?

Muuan aliupseeri astui esiin ja änkyttäen antoi raportin. Kun se oli tehty, ratsasti eversti Mannstein vangin eteen ja puhutteli häntä ystävällisesti saksaksi. Mies kertoi olevansa henkikirjuri ja että muutamia tuntia sitten oli hyökätty hänen syrjäiseen kotiinsa ja siellä häntä pahoin pidelty, kun hän ei ollut voinut tyydyttää sotamiesten vaatimuksia muulla kuin parilla kuparitaalerilla ja muutamilla vaatekappaleilla.

Asentoon, komensi eversti kääntyen miestensä puoleen, ja pieni joukko järjestyi silmänräpäyksessä kahteen riviin.

— Te olette ennen kuulleet käskyni ja tunnette tahtoni, pojat. Minä olen ankarasti kieltänyt teitä käyttämästä tarpeetonta väkivaltaa. Tsaarin mieli ei ole, että hänen miehensä hävittävät sitä maata, joka nyt on hänen, tai että he kiduttavat hänen uusia alamaisiansa.

— No niin, sinä uppiniskainen ja omavaltainen Fomin, — hän katsoi aliupseeria — saat pitää hyvänäsi 30 paria raippoja — Ljukin, joka seisoi syrjässä portailla, risti silmiään kahdesti — toiset saavat 20 kukin. Luutnantti Androsoff, — eversti kääntyi yhden ajutanttinsa puoleen — katsokaa että selkäsauna heti paikalla pannaan täytäntöön. Kun se on toimitettu, istuu koko joukko, joka oli mukana hävitysretkellä, satulaan ilman syömättä sitä ennen, ja saattaa vangin varovasti kotiinsa. Siellä jätetään hänelle takaisin hänen rahansa ja vaatteensa, ja joku naapuri kutsutaan häntä hoitamaan. Viimeistään kuuden tunnin kuluttua odotan minä raporttia kuinka käskyni on täytetty. Hyvästi!

Eversti käänsi hevosensa ja ratsasti Uuteenkaarlepyyhyn menevää tietä pois.

Jälelle jääneet loivat noloja ja pelästyneitä silmäyksiä toisiinsa, mutta ei mitään tarpeettomia sanoja lausuttu. Luutnantti antoi määräyksensä ja kaikki toimitettiin everstin käskyn mukaan. Kun raipparangaistus alkoi, hiipi Ljukin pirttiin ja tapasi toverinsa puolitorkuksissa pöydällä. — Onni oli tällä kertaa meille suopea, virkkoi majoitusmestari ja herätti toverin tajuunsa voimakkaalla läimäyksellä selkään.

Eversti on ankara mies, mutta oikeudentuntoinen kuin itse Isä Jumala. — Ja sitten kertoi Andrei, mitä oli tapahtunut siellä ulkona, ja Feodor valpastui yhä enemmän ja kiintyi kertomukseen. Mutta kun se oli lopussa, ei keskustelu ottanut luistaakseen, sillä solmupiiskan sivallukset toverien selkään kuuluivat epämiellyttäviltä.

Kun toimitus oli päättynyt ja pihamaa taas jäänyt tyhjäksi, katsoivat molemmat soturit toisiaan silmästä silmään, ja sitten he hymyilivät niin sisimmän ymmärtämisen tunteella toinen toisellensa ja marssivat säännöllisessä tahdissa sängyn luokse.

Sairas nukkui, vaan Ljukin ja Torbasov polvistuivat hartaasti vuoteen viereen ja painoivat päänsä permantoon. Mutta eivät he rukoilleet, vaan vetivät sängyn alta esiin pienen pullean oluttynnyrinsä ja hänen miniänsä, oluthaarikan.

— Lienevätköhän rotat käyttäneet tilaisuutta meidän levätessämme, virkkoi Ljukin kuiskaten.

Silloin hymyili Torbasov, sillä hän ei keksinyt mitään vastaukseksi.
Vaan sen sijaan täytti hän mitan ääriään myöten ja tarjosi sen
Andreille sanoen:

— Juo, toveri, «juoppo nukkuu päänsä selväksi, vaan tyhmyri ei selkene milloinkaan.»

Kun ilta tuli, istuivat ystävykset ja pitivät pientä kinaa siitä, kuka heistä oli urhoollisempi sodassa, mutta kun valoisa kesäyö levisi maille, silloin itkivät he niin että kyyneleet vierivät partaan ja he suutelivat toisiaan kuin ystävät, jotka eivät ole nähneet toinen toistansa vuosikausiin.

Ja sitten itkivät he taas, sillä koti Volgan rannoilla oli kaukana, ja verraton olut oli lopussa, lopussa ainiaksi.

XIII. STEFAN LÖFVINGIN PÄIVÄKIRJASTA.

«1689, joulukuun 24 päivänä synnyin minä Narvassa. Yhdeksän vuotta myöhemmin komennettiin isäni, konstaappeli Martti Löfving, Käkisalmen linnoitukseen ja minä seurasin rakkaita vanhempiani mainittuun kaupunkiin.

1703 sijoittivat vanhempani minut erään Viipurin kauppiaan J. Frees'en [runoilija Jaakko Freesen isä] luokse, mutta kun Mars'in [Mars = sotajumala] seura säihkyi minulla myötäänsä silmien edessä, käytin minä kerran tilaisuutta mukiloida isäntääni niin perusteellisesti että hänen täytyi pysytteleidä 3 viikkoa huoneen lämpimässä, josta teosta olisin vähällä menettänyt oikean käteni, ellen olisi oppinut pitämään jokapäiväistä kirjaa isäntäni kaupasta.

1710 jouduin ensi kerran erään venäläisen partiojoukon vangiksi ja sain monta aimo sivallusta kun en ilmaissut Savon herraskartanon omaisuutta ja hevosia. Jäin kuitiksi pienestä rahakukkarostani ja vaatteistani, minut sidottiin köydellä käsistä ja sain juosta hevosten välissä Kiteen pappilaan neljänneksen peninkulmaa. Siellä riisuttiin minulta paita ja housut, en nähnyt edessäni muuta kuin kuoleman, sillä siellä valmistettiin suuria rovioita, mutta säilyin kuitenkin Jumalan sallimuksesta ja sain vanhan paidan päälleni. Yöllä karkasin ja tulin juostessani isolle suolle.

Muutamia tuntia sen jälkeen läksin maantielle ja tapasin siellä erään kasakan. Hän pyysi minua pitämään hevoistaan, laskeutuaksensa maahan. Mutta kun hänellä oli suuria myttyjä ja monta kattilaa satulansa takana ja täytyi hänen sen vuoksi kumartua syvään, voidakseen heittää toisen säärensä yli toiselle puolelle, tartuin minä häntä niskaan ja omalla miekallaan pistin hänet hengeti. Niin sain häneltä 100 taaleria kopeekoita, joukon hopeasormuksia ja solkia ynnä viherjän kauhtanan. Juoksin sitten metsään ja pääsin monet peninkulmat juostuani ystävien luokse.

1711 tulin katsastelukirjuriksi Turun läänin jalkaväkirykmenttiin ja lähetti kreivi Nieroht vainaja minut usein partioretkille vihollista vastaan; samaten vuonna 1712.

1713 komensi kenraali majuri Armfeldt minut polttamaan Porvoon siltaa vihollisten edestä. Kun olin sillan päässä, ampui vihollinen muutamilla sadoilla musketeilla niin että maa savusi allani, vaan minuun ei osunut kumminkaan mitään. Sitten tuli muuan minua vastaan juosten sillalle ja tähtäsi minua. Minä osuin häntä rintaan ja hän minua vasempaan korvaan. Kuitenkin paloi meidän puoleinen sillan pää poroksi. Kun minä palasin takaisin, kohtasi minut majuri Gyllenström ja surkutteli sanoen: «Miksikäs nyt Löfvingiä on kutsuttava, kun on korvansa, menettänyt?» Minä vastasin: «Korvani olen menettänyt, vaan moni menettää henkensäkin.» Nykäsin sitten äkkiä korvanlehden pois, joka riippua repsotti sivulla.

Nyt nousi majuri korkealle kivelle, ja silloin suuntasi ryssä kanuunan pappilanmäeltä ja ampui häneltä vatsan puhki. Majuri putosi polvilleen ja hänen viimeiset sanansa olivat: «Ach mein Herr Pastor, mein Pastor!» [«Ah, hyvä herra Pastori, herra Pastori!»] Sitten asetettiin hänet karhuntaljalle ja kannettiin 4:n muun kanssa pois. Hänen suunsa kävi pitkän aikaa, vaan ei mitään ääntä kuulunut.

Toisena päivänä marssimme Porvoosta Hämeenlinnaan ja jäi viholliselle avoin tie Helsinkiin ja Turkuun, ja kun meidän suomalainen armeijamme oli lyöty ja hajoitettu, ja pieni osa veneillä vetäytynyt Ahvenanmaalle, jätettiin minut parooni ja maaherra Stiernstedtin määräyksestä Juho Ahokkaan kanssa kahden vakoilemaan ryssän vastaisia toimenpiteitä. Turusta menin minä jalkaisin Sauvoon ja pysyin hiljaa asunnossani Halilassa 4 päivää. Sain sitten käskyn lähteä Hiittisiin polttamaan siellä olevaa makasiinia ryssiltä. Kun minä tulin Hannukosken kylään, menin siellä erääseen taloon. Siellä istui muutamia talonpoikia viinalekkerien ääressä ja pyysivät minun painamaan puuta. Talonpojat pitivät minua herrana, sillä minun liivinkaulukseni kapea kultakaluuna pisti näkyviin. Isäntä sanoikin heti:

— Tulkaa lyömään vetoa 100 riikintaaleria, ettei Ruotsi koskaan enää omista Suomea.

Minä vastasin ettei minulla ollut niin paljoa rahaa. Hän käski minun mennä toisten Suomen herrojen perässä helvettiin. Sain sitten suuresta maksusta vähän ruokaa, ja minun syödessäni tuli vanha ukko istumaan pöydän päähän. Mutta isäntä meni ulos ja palasi takaisin keihäs kädessä ja aikoi pistää minut läpi vasten seinää. Kun minä silloin kyyristyin pöydän alle ja tartuin muskettiini oikealla kädelläni, tarrasi ukko minun kaulaani ja aikoi pitää kiini, mutta minä sysäsin häntä musketinperällä leukaan, vedin hanan ylös ja ajoin talonpojan muutamilla miekan sivalluksilla ulos. Silloin tuli emäntä korennon kanssa ja aikoi panna päähäni verisen hatun, vaan minä löin korennon hänen käsistään ja voitelin miekan lappeella hänen peräpakaroitansa, sillä kun korento putosi, koetti hän ottaa keihästä. Sitten juoksin minä ulos toverini luokse, joka seisoi hevosten tykönä. Ajoin sitten Hiittisiin ja toimitin makasiinin puti-puhtaaksi.

Vihollinen antoi sanomakartulla kuuluttaa koko Turun läänissä, että jos kuka majoittaa tai suojelee ruotsalaista sotaväkeä tai säätyläis-pakolaisia, niin heidän talonsa poltetaan ja heidät vaimoineen lapsineen viedään Siperiaan. Sen vuoksi täytyi minun kaksiöistä jäätä kulkea yli Paimioon ja Paraisiin, ja menetin kuorman plootuja mereen, ennenkuin pääsin ylitse. Annoin sitten maaherralle raportin kaikesta mitä oli tapahtunut ja että vihollinen majaili Turussa 24,000:n miehisenä joukkona. —

Eräänä sunnuntaina 1714 tulin joidenkuiden miesten kanssa Korppoon sekä olin saapuvilla jumalanpalveluksessa ja kuulin herra Muntinin saarnan. Tultuamme ulos Herran huoneesta, alkoivat talonpojat haukkua meitä täyttä kurkkua mitä rumimmalla tavalla, kiihoittaen koko seurakunnan meitä vastaan. Meidän täytyi silloin turvautua kranaatteihin. Heitettiinpä siis yksi maahan, ja niin pian kuin se räjähti, livistivät talonpojat yksi sinne toinen tänne.

Toisena päivänä kutsuin minä kaikki talonpojat koolle, muistutin heitä velvollisuuksistaan, mitä olivat vannoneet entiselle kuninkaallensa.

Tavattiin ryssälle kootuksi 363 plootua paloveroa, ne otin minä pois ja annoin nuhteita. Silloin antautui koko seurakunta ja vakuutti minulle olevansa uskollinen, mutta sitä vastoin lupasin minä olla viettelemättä ketään ryssää heidän pitäjäänsä. Sen ajan jälkeen ei kukaan uskaltanut asettua minua vastaan.

Keväällä tulin toverieni, vapaehtoisen Ahokkaan kanssa Iniöön. Siellä huseerasi eräs venäläinen vänrikki 11:n sotamiehen kanssa pahoin. Minä tuhosin vänrikin ja 4 sotamiestä; muut pakenivat. Sain siten 5 hevosta ja 8 hevoskuormaa saalista, sillä minä ajoin pakenevia takaa, kunnes jättivät kaikki reet tielle ja pelastivat nahkansa pelkillä hevosilla. Siitä pelästyivät talonpojat sangen suuresti eivätkä uskaltaneet ynähtääkkään, tulinpa minä mihin kylään hyvänsä. Sitten täytyi minun siirtyä pois Kumlingesta. Tapahtuipa eräänä yönä, että minä näin taivaan kannella kirkkaasti loistavan tähden ynnä sen ympärillä kaksinkertaisen C:n, josta minä ennustin että minua kerran kohtaa armo saada hänen kunink. majesteettinsa kanssa suullisesti puhua, joka myöskin tapahtui 1717.

Kesäkuun 24 p:nä hätyytin minä 7:n miehen kanssa erästä venäläistä luutnanttia, joka 58:n miehen kanssa seurasi erään välskärin ja rykmentinkassan suojelusväkenä. Ryssä ampui 3 laukausta meitä kohden, mutta ainoastaan kersantti Holmgren sai nilkkaansa vähäisen naarmun. Meidän muskotit olivat ladatut 14:llä pienellä luodilla. Luutnantti ynnä aliupseeri ja 50 miestä jäi tanterelle. Kappalainen Oxsenius, joka saapui paikalle, sanoi tahtovansa huomaamatta saarnatuolissa tehdä kiitoksen Jumalalle, joka niin vähillä miehillä niin ihanan voiton antanut oli. Sitten päästimme me Somerossa, Vihdissä ja viimein Lohjalla muutamia rakuunoita pois päiviltä, ja sitten tulin minä amiraali Vattrangin luokse, joka oleili Hankoniemen edustalla ja elokuussa saavuin onnellisesti Tukholmaan. Läksin kumminkin jo viikon perästä takaisin Ahvenanmaalle partioretkille.

Monien seikkailujen jälkeen, joista tässä tulisi liian pitkäksi
kertoa, saavuin helmikuun lopulla 1715 Signilsaarelta Ekkerööhön.
Siellä kohtasin talonpoikia ja papin, jotka olivat pakomatkalla
Ruotsin puolelle. Minä sain Herran pyhän ehtoollisen jäällä Gabriel
Gronoviukselta.

Kun me tulimme jäätä myöten Boxööhön, oli 40 venäläistä kasakkaa ja rakuunaa meidän kimpussamme. Minä käskin toverini seistä kentällä heitä vastassa, sillä muutamia oli rannalla ja osa kaukana jäällä: ensimäisten oli siis odottaminen viimeisiä. Sillä välin pistäysin minä tupaan ja sain yhden leivän ja pienen juuston. Siellä oli suuri joukko talonpoikia, jotka olivat sinne paenneet. Sitten marssin minä toverini kanssa pihasta ja kohta tuli vihollinen hätyyttämään talonpoikia ampuen ja hakaten. Me olimme saarella pimeään yöhön saakka; sitten käänsin kenkäni takaperin ja marssin koko yön. Kun tulimme Skagöön pohjoispäähän, kohtasi meitä kokonainen venäläinen partiokunta. Siellä pistettiin vierustoverini kuoliaaksi ja minä juoksin korkealta vuorelta alas meren rantaan. Ryssät eivät voineet päästä luokseni eivätkä myöskään ampua minua. Minä istuin vuorenhalkeamassa, riisuin kengät jalastani, sillä ne jäätyivät kokoon ja puristivat jalkojani pakkasen tähden. Jälkeen puolenpäivän tuli taas muuan partiokunta samaa tietä ja alkoi ampua minuun kuin pilkkaan, mutta heidän luotinsa menivät turhaan, sillä meri oli huuhdellut vuorta vastaan suuren sulan aukeaman. Luodit kimposivat ensin veteen, sitten vuoreen. Minä istuin Korkeimman suojeluksessa enkä pelännyt ensinkään niitä tuhatmääriä vihollisia, jotka pyrkivät luokseni. Yöllä kiipesin korkealle vuorelle, taittelin muutamia kuusen oksia alleni ja päälleni, makasin puolen yötä ja värisin vilusta niin että sieluakin vapisutti. Nousin ylös ja kuljin Geetan vuorelle 2 runsasta peninkulmaa ilman kengittä ei muuta kuin pari Tukholmasta saamiani hienoja lankasukkia jalassani. Jää jota kävelin, oli ahtojäätä; kun se teki kipeää jaloilleni täytyi minun käsin ja päin varoa itseäni kaatumasta; joka askel tuli merkityksi verellä koko sen kahden peninkulman matkan.

Päivän sarastaessa saavuin maihin Geetan juurelle, istuuduin kivelle enkä nähnyt edessäni muuta kuin kovan kuoleman viluun ja nälkään, ajattelin myöskin niitä hulluja talonpoikia, jotka eivät ole piiloutuneet niin tiheään metsään ja kaukaiseen seutuun. Astuin sitten taas muutamia askelia metsään ja jouduin pienille ja suurille jälille, jotka olivat kulkeneet vihollisen edellä. Minä juoksin kuin lintukoira sinne tänne, kunnes osuin muutamalle havumajalle; sieltä löysin tyhjän ja vanhan karkean säkin, leivän ja pienen rasian puolillaan voita. Muistui mieleeni heti Danielin sanat jalopeurain luolassa: «Herra, vieläkö ajattelet minua?»

Kävelin sitten Dyngööhön, jonne muutamia ihmisiä oli palannut kotiin; istuttuani muutamia tuntia huoneenlämpimässä, menivät jalkani aivan pilalle, niin että kaksi miestä, kannattaen kummastakin kainalosta saattoi minua kylien väliä, kunnes pääsin Finnströmiin erään lesken luokse.

Minä ryömin polvillani, hakkasin halkoja, muurailin uunia, korjailin ikkunaa, ovea ja permantoa; eukko kun näki minusta olevan itselleen apua, lupasi ruokaa sekä parannusta jaloilleni, jos tahtoisin jäädä hänen luoksensa, sillä hän pelkäsi maamiestensä ryöstöilemistä, niillä kun ei ollut vähänvähääkään millä tulla toimeen. Mutta hän oli kätkenyt lumihankeen tynnörin jauhoja, tynnörin herneitä navettaan, sekä leiviskän voita ja 2 leiviskää juustoja.

Jumalan armosta ja eukon avulla pääsin minä, heinänsiemenistä ja jäätyneestä hevosenlannasta keitetyllä puurolla, jolla haudottiin jalkojani niin kuumalta kuin suinkin kärsin, muutamissa viikoissa taas tervejalkaiseksi ja maksoin elatuksestani yhden karoliinin viikolta.

Kesäkuussa läksin Turkuun, kerjäten siellä ympäri ja olin ruhtinas Galitsinin luona, joka pudotti 10 kopeekkaa lakkiini. Sitten hiivin sisään hänen kyökkiinsä, jossa hänen kokkinsa tutkisteli minua, mistä minä olin; minä vastasin olevani Rymättylästä. Hän kysyi, pyydettiinkö siellä kalaa; minä sanoin, että kyllä siellä silakkaa tulee. Hän valmistautui seuraamaan minua kahden nihtinsä kanssa, otti mukaan pullon paloviinaa, 2 ryssänlimppua ja 50 ruplaa kopeekoissa, jotka joutuivat sitten minun halttuuni. Minä kannoin maston ja purjeen veneeseen, ja kun olimme päässeet kaikkien kaljaasien sivuitse ja tulleet Rymättylään, otin minä esille pistoolini ynnä avasin toisen silmäni, jota minä olin koko ajan pitänyt kiini; kokki huomasi sen, nousi ylös ja aikoi ehättää kimppuuni kuin myöskin soutumiehet; mutta minä ojensin kahta pistoolia ja pyysin heitä istumaan koreasti paikoillaan, muuten ampuisin heidät. Niin seurasivat kaikki 3 minun kanssani Ahvenanmaalle; siellä tapasi minut komentööri Vrangel, jonka fregatissa seurasin mukana Kappelluodolle, lahjoitin komentöörille niiltä miehiltä ottamani veneen, matkustin eräällä laivaveneellä Tukholmaan 19 päivänä kesäkuuta ja jätin huostastani vangit sekä raportin Hänen ylhäisyydellensä ylimaaherra Kustaa Aadam Taubelle.»

«Ison vihan» partioretkeilijöistä oli vääpeli Löfving rohkeudestaan kuuluisin. Hänen omakätiset päiväkirja-muistiinpanonsa, jotka ulottuvat vuoteen 1720 ja ovat tätä nykyä säilytettyinä Porvoon lyseon kirjastossa, kertovat hänen monista seikkailuistansa tässä vihollisten täyttämässä maassa. Vaikka hän sodan jälkeen näyttää antautuneen vähemmän kunnioittaviin vehkeihin, sai hän palkinnoksi aikaisemmista palveluksistaan noin 1734 Hommanääsin (oik. Hofmansnäs) tilan Porvoon pitäjässä ynnä 1747 majurintittelin sekä vuonna 1752 vuotuisen eläkkeen. Porvoon ehtoolliskirjasta näkyy, että Löfving oli ollut kolmasti naimisissa, nimittäin ensin Kristiina Magdaleena Alceniuksen kanssa, sitten Heleena Ugglan kanssa (k. 25 p. helmik. 1751) ja vihdoin Maria Beata Frontinin kanssa (joka kuoli 1760-luvulla). Löfving kuoli lapsetonna 22 p. lokakuuta 1777 Hommanääsissä.

XIV. KARHUNPESÄ.

Lunta oli satanut yötä päivää monet vuorokaudet perättäin, suuria pehmeitä hiutaleita tyynellä ja suojailmalla, ja pieniä teräviä kypeniä tuiskulla ja pakkasella. Sitä oli kasaantunut kerros toisensa päälle, nietos nietoksen viereen, ja sadan peninkulman laajuisen valkean peitteen alla makasi Suomi kätkössä ja unhotuksessa.

Melskeisten taistelujen ja huutavan hädän perästä oli nyt tullut niin hiljaista ja tyhjää; ei mitään tykinjyräyksiä ja musketinpamauksia, ei mitään kirveeniskun kajahuksia metsässä, ei mitään puheen tai laulun ääniä taloissa, ei niin jälkeäkään elossaolevien töistä eikä kaatuneiden verestä.

Pitkillä hoippuvilla askelilla nähtiin yksinäisen vaeltajan kahlustavan paksujen lumihankien läpi Nuasjärven jään yli. Se ei ollut mikään merkillinen mies, olipahan vaan Jukko Urpala, joka pyrki itäänpäin, entistä kotiansa kohden Sotkamoon.

Kun Armfeldt harvenneine joukkoineen oli vetäytynyt Länsipohjaan, oli Jukko eräänä iltana sanomatta jäähyväisiä kellenkään heittänyt muskotin olallensa ja lähtenyt omille teillensä. Niin oli hän jonkun aikaa käynyt sotaa omin päinsä, vaan pitemmän päälle ei tahtonut oikein kannattaa tuo joidenkuiden kuljeksivien kasakkain väijyskeleminen. Eloon jääneet kostivat kyläläisille, ja sitä paitsi oli Jukon painetti taittunut viime ottelussa. Se tarvitsi teroittamista ja sitä varten oli hän lähtenyt kulkemaan Kajaanin linnaan. Mutta sinne oli hän tullut päivänä sen jälkeen kuin majuri Fieandtin oli täytynyt harvalukuisen joukkonsa kanssa luopua kauan sankarillisesti puollustamastaan pikku linnoituksesta. Jukko viivähti jonkun aikaa seudulla, vaan kun hän eräänä päivänä oli saanut nähdä ja kuulla, kuinka ryssät räjähyttivät linnan ilmaan, ja hän itse hädin tuskin oli pelastunut joutumasta vangiksi, oli hän lähtenyt tiehensä seutuihin, missä toivoi löytävänsä kunnollisen tahkon ja vanhoja ystäviä.

Nyt tallusti Jukko, niinkuin sanottu, vaivaloista matkaansa raskain askelin. Muskotti, joka nahkaviilekkeessä riippui hänen olallansa, painoi enemmän kuin tavallisesti, mutta vatsa oli sitä keveämpi, sillä 36:teen tuntuu ei sinne ollut eksynyt yhtä suupalaakaan. Muutamin paikoin oli lunta ajautunut nietoksiksi, jotka kohosivat kulkijan vyötäisiin saakka, ja siinäpä oli aikamoinen työ päästä eteenpäin. Suunnan oli hän kumminkin pitänyt aivan suoraan; hän tunsi hyvin seudun, eikä siinä vaikea ollutkaan osata, sillä kaakossa kohosi Vuokatin jyrkkä lumen painama selkä sekä Pöllyvaara ja Keimavaara, ja koilliseen Nuasjärvestä samoinikään korkea honkametsäinen Naapurinvaara. Nyt oli vaan kuljettava vaarojen välisen laaksomaan kautta tullakseen suoraa päätä Sotkamon taloihin.

Jukko pyyhki huolestuneen näköisenä hikeä otsaltaan, sillä hän tunsi voimainsa vähenevän.

— Kunpa vaan jaksaisin rantajyrkännettä ylös, mutisi Jukko, niin kömpisin Pöllyvaaran juurella olevaan karhunpesään nukkumaan muutamaksi rupeamaksi» Mahassa kuuluu kurinaa ja jalat puolestaan sanovat, etteivät muka tahdo enää polkea puolta peninkulmaa enempää, vaan eihän tästä pitäisi enää lähimpään taloon pitemmältä ollakkaan. Kas niin, Jukko, mars eteenpäin!

Hän haukkasi vähän lunta suuhunsa ja alotti työlästä kiipeämistänsä. Jukon lähimpänä päämääränä oli se kohta, missä Sotkamon kirkolle menevä tie sivusi Vuokatin juurta. Ettei sitä ollut päiviin ehkäpä viikkoihin kukaan kulkenut, aavisti hän kyllä, mutta, yhtähyvin piti siinä toki olla jonkun verran tien pohjaa tuntuvissa tai ainakaan ei siinä ollut lumitaakkaisia kuusenoksia tietä sulkemassa.

Tuskin oli Jukko monen vaivan perästä hengästyksissään vihdoin saapunut tielle ja istahtanut muutamalle kohopaikalle vähän huokaamaan, kun hän tunsi vankan käden painahtavan vasemmalle olallensa ja kuuli tervehdykseksi sanat:

— Jukko Urpala, mistä kummalta sinä nyt tulet? Minä kun luulin jo olevani ainoa elävä olento koko läänissä!

— Kas vaan, totta tosiaan on siinä nuori Rosenfelt, no mistäpä te sitten tulette, kysyi Urpala vastaan, puistellen tanakasti toisen ojennettua kättä.

Puhuteltu, noin kolmikymmenvuotias mies, lyhyessä lammasnahkaturkissa ja pitkävartiset saappaat jalassa sekä karpiinilla, miekalla ja pistoolilla varustettuna, istuutui Jukon vierelle.

— Minä olen nyt jo neljä vuotta, aina siitä asti kuin yhdessä oltiin sarkasotaa alkamassa, oleskellut täällä Karjalassa. Monta partioretkeä vihollista vastaan olen tehnyt, monta kelpo ruplaa ottanut, vaan vaikka minä olen jokseenkin hyvissä rahoissa, niin olen köyhä kuin peijakas kaikesta syötävästä. Sinulla kai on, Jukko, jotakin suuhun pantavaa?

— Ei niin leivänpalaa, ei edes kynnen hienoista viipaletta, kuului vastaus. Sitte eilisaamun en ole syönyt muuta jumalanviljaa kuin vähän lunta, mutta tuolla taloissa — hän viittasi kourallaan itään päin — toivon saavani jotain nälkäni sammukkeeksi. Nuori Rosenfelt ei suinkaan liene syönyt kaikkea minulta? Ja Jukko virnisti ystävällisesti suutansa.

— Elä naura, Urpala, ruokavarojen laita on huonompi kuin voit aavistaakkaan! Kahden peninkulman matkalla itäänpäin ei ole ainoatakaan taloa, enää jälellä!

— Totta se on; vihollinen on polttanut kaikki, mikä palaa voi, ja kaikki ihmiset ovat pakosalla, vankina tai kuolleina.

— Minä aion Ruotsiin. Sota on täällä lopuillaan; täällä ei ole enää kunniaa eikä rahaa ansaittavana. Tuhma minä olin, kun en jo ennen lähtenyt. Ensiksi poikkean kumminkin Kajaaninlinnaan levähtämään viikkokaudeksi kaikista rasituksistani.

— Mitä sillä tarkoitat, kyllä minä jaksan maksaa sekä kortteerista että ruuasta!

— Kai kai, mutta minä sanon vaan, että linna on valloitettu ja lennätetty ilmaan.

— Ei pidä vannoa ja heilutella noin käsivarsiaan! Kyllä kaikki ilmankin menee tarpeeksi nurinpäin!

Tuskin oli Jukon suusta päässyt varoitus, kun hän sekä Rosenfelt kummastuksissaan hypähtivät jaloilleen. Kivi, jolla he luulivat istuvansa oli liikahtanut vaaksan verran syrjään.

— Mitä tämä tietää? mutisi Jukko ja pyyhkäsi kämmenellään päällimmäistä lunta pois, tutkiakseen syytä heidän istuinpaikkansa liikahtamiseen. Eikö kivet enää kestä istua?

— Voi, voi, toveri! Me olemme istuneet ruumiin päällä; nyt se on käännähtänyt selälleen. Mies se näkyy olevan; kas täällä pistää esiin käsivarsi ja tukkaa. Niin, niin, sillä lailla se käy, kun suotta vannoo!

— Jopas nyt peijakas, huudahti Rosenfelt ja astahti vielä pari askelta taaksepäin. Tule, lähtään pois, mitä sinä kopeloit?

Jukko paljasti nyt parhaimman mukaan tuon jäätyneen ruumiin lumesta ja tutki sitä tarkoin.

— En tunne miestä; näyttää olevan viidenkymmenen maissa. Vaatteista päättäen näyttää olevan rajamaan asukkaita, suomalainenko vai Venäjän karjalainen, en osaa sanoa. Ei näy mitään haavoja, hän on kai paleltunut kuoliaaksi. Malttakaas, niin, viisi päivää sitten oli oikea tulipalopakkanen. Niinhän se on, toiset saavat kuolla kylmään, toiset nälkään; luulen kumminkin, että se ensimäinen kuolema on parempi.

— Katsohan, mitä miehellä on povessa nutun alla, kehoitti Rosenfelt, ehkäpä hänen eväänsä.

— No, siin' on mies mokoma, rupeappas kuolemaan, pistämättä ensin poskeensa oivaa evästään! Niinpä niin, toisen surma, toisen ruoka, saattaa nyt tosiaankin sanoa.

— Nuori Rosenfelt ei mahda olla kovin nälissään, kun voi puhua noin syntisesti! Mutta jos hän pitääkin halpana kuolleen lahjaa, niin en ainakaan minä, sillä minulla on kovin nälkä.

— Ei, Jukko, anna tännekin palanen; polttelee kuin tulella tyhjässä vatsassani. Tunnen itseni niin ruuanhaluiseksi, että luulisin voivani syödä kymmenen leipää. Tahdotko myydä minulle oman puoliskosi viiteen hopearuplaan, kuule, viiteen!

— Mitä tai? Jukko katsahti häneen kummastuneena, pisti leivän tyynesti turkkinsa poveen ja vieritti sitten ruumiin alas suureen lumikinokseen. Tämän tehtyään otti hän lakin päästänsä, pani kätensä ristiin ja luki siunauksen.

Toinen katseli malttamattomana ja kummastellen hänen tointansa, vaan ei ilmaissut ajatustansa. Kun Jukko oli rukouksensa lopettanut, pani hän lakin päähänsä ja sanoi miettiväisesti:

— Kuulkaahan nyt, minä olen arvellut omalla tavallani ja luulen että meidän on paras tehdä näin. Leipä on kohtalaisen iso, mutta kuitenkin liian pieni kahden jaettavaksi. Se ei riitä pitämään täysikasvuista miestä voimissaan kauvempaa kuin yhden vuorokauden, ja ennen kahden päivän valkenemista ette te enkä minä tapaa ihmisiä. Minä näet otaksun, että menemme eri haaralle kumpikin. Minun täytyy hakea tahkoa, eikä sitä ole Kajaanin puolella.

— Mikä on aiheesi Jukko? Aiotko todella viedä yksin koko leivän?
Parempaa luulin vanhasta sotatoverista!

— Se on turhaa puhetta, ja nyt ei ole aika laskea joutavia, vaan pitää ensin ajatella ja sitten toimia. Ellette olisi ennen-maailmassa sotinut rinnallani, niin voisimme muitta mutkitta ratkaista asian, kumpiko on saapa koko aarteen, taistelemalla siitä, puukolla tai pistoolilla, sama se. Mutta nyt me jätämme sen keinon koettelematta ja valitsemme toisen, joka viepi meidät tai oikeammin toisen meistä pikemmin perille.

Urpala päätti harvinaisen pitkän puheensa taittamalla lähimmästä petäjästä kuivan oksan ja paloittamalla siitä kaksi eri pituista kappaletta. Ne kätki hän toiseen käteensä, ojensi sen Rosenfelfiä kohti ja sanoi: — Kas niin, vetäkää nyt elämä tai kuolema! Joka vetää pitemmän puikon, se saa leivän ja jääpi eloon.

Vapisevalla kädellä tarttui Rosenfelt toisen puikon päähän ja veti. Se oli pitempi. Hänen iloisesti huudahtaessa veti Jukko, kasvojaan värähdyttämättä, povestansa leivän, käänteli ja punnitsi sitä varovasti ja sanoi:

— Nuorella Rosenfelt'illä oli parempi onni kuin minulla. Kas tässä! Ottakaa omanne ja lähtekää matkaanne! Aika on kiiruhtaa, sillä päivä kuluu.

Empien otti toinen leivän, vaan samassa kun hän oli saanut sen käteensä, kiiruhti hän taittamaan polveansa vasten siitä kannikan.

— En ota, leipä on liian pieni kahden jaettavaksi, johan sen sanoin, mutta malttakaas, — ristiriitaisia tunteita näytti liikkuvan tuon muuten niin jörömäisen suomalaisen povessa — antakaa minun vaan vielä kerran katsella sitä jumalanviljaa! Aikoja on kulunut siitä, kun viimeksi näin selvää ruisleipää.

Jukko otti nyt leivän käteensä ja tarkasteli sitä sekä murrospaikasta että syrjiltä ja lappeilta.

— Täällä näyttää olevan vähän jauhoja alapuolella; hän viivähti joka sanalla. No, jauho nyt ei oikeastaan olekaan itse leipää. Mitähän jos ma ottaisin sen?

Rosenfelt nyökkäsi hymyillen, ja silloin antoi Jukko leveän kielensä hitaasti kulkea yli jauhoisen kohdan ja maiskautti suutansa.

— Niin, kyllä se tuntuu olevan selvää ruisjauhoa! — Mutta nyt on meidän aika erota. Suunnatkaa ensin kulkunne Naapurinvaaraa kohti ja sieltä sitten luoteeseen päin Rupukkavaaralle, niin pitäisi teidän 10 tuntia kulettuanne päästä parille metsäpirtille, jonne vihollinen ei vielä ole löytänyt. Jumala olkoon kanssanne, ja pitäkää evästänne säästin mukaan! Terveisiä kotiin!

Molemmat miehet kouristivat lujasti toistensa kämmeniä ja erosivat. Kyynel kimmelsi Rosenfeltin silmässä, kun hän näki vakavan toverinsa pitkillä askelilla kiipeävän ylös Vuokatin rinnettä ja katoavan kuusikkoon.

Jukko ei pysähtynyt ennenkuin oli saapunut suurelle lumipeittoiselle louhikolle. Siellä löysi hän helposti mitä oli hakenutkin, nimittäin kahden kallionlohkareen yli kaatuneen hongan. Toisen lohkareen kielekkeen alla oli pieni luolan tapainen ontelo, ja siihen oli pari vuotta sitten majoittunut muuan naaraskarhu. Sen oli Jukko kiertänyt ja tappanut karhukeihäällään, ja samaisella metsästysretkellä oli hän pannut huomioonsa, että olipa mesikämmen siinä osannut valita kelpo makuupaikan itsellensä.

Hetkisen huoattuansa vaivaloisesta kiipeämisestään Jukko taitteli muutamia tuuheita kuusenlehviä ja puhdisti, niin hyvin kuin voi, karhunpesän lumesta. Sitten levitteli hän havut luolan pohjalle ja puuhaili, hommaili, kunnes oli saanut siihen itselleen kuivan ja mukavan vuoteen.

— Isoisethan ne saavat havuilla verhotun haudan, mutisi hän, ja senhän minäkin voin toimittaa itselleni. Tässä nukkuu Urpalan Jukko tuomiopäivään asti, eikä vaan kukaan hänen lepoaan häiritse.

Sitten ryömi hän havujen väliin ja vetäytyi pitkälleen. Mutta ennenkuin hän sulki silmänsä, luki hän sanat: «Maasta olet sinä tullut« j.n.e. ynnä kaikki hautarukoukset. Vaan sitten alkoi Jukko miettiä, tokko Herramme mahtaisi hyväksyä sitä, että hän oli yhtaikaa pappina, lukkarina ja haudattavana. Lopuksi ajatteli hän hetkisen vanhaa äitiänsä ja vihdoin viimein sitä leipää ja niitä ruisjauhoja.

Korkeat kuuset humisivat niin omituisesti hänen korviinsa, hän koetti kuulla, huusiko ken hänen nimeänsä — — —

Ilta tuli raskaine pilvineen. Sää muuttui suojaiseksi, ja lumihiutaleet vaipuivat kerros kerroksen päälle yli seudun. Ja kului yö ja kului päivä, ja kaikki oli vaan yhtä autiota ja hiljaista. Mutta kun seuraava yö oli joutunut puoliväliin, alkoi lumikinos karhunpesän päällä liikahdella ja esiin konttasi Jukko Urpala hymyilevänä ja entistään ehompana.

Hän katseli kummastellen ympärilleen, haukotteli ja oikoi käsivarsiaan, lausuen viimein:

— Vai niin, Jukko, sinä et ole näkynyt jaksavan kuolla; no, sinun täytyy kai elää sitten.

Ja nyt kiskaisi hän nälkävyönsä kireämmälle, heitti musketin olallensa ja laskeutui rivakoin askelin Vuokatin rinnettä alas.

XV. KOTIINPÄIN!

Joulukuun 4 päivänä iltapäivällä sai nimismies Jan Nilsson Nordmalingissa pikasanoman etelästä, että Kaarle kuningas viisi päivää aikaisemmin oli kaatunut Norjan sotaretkellä.

Rivakoin askelin ja mahtipontisen näköisenä astui innokas pienikasvuinen virkamies ystävänsä kirkkoherran luokse ja kertoi kiireisesti tuon suuren surullisen uutisen. Tuskin oli hän sanonut jäähyväiset Jan Nilssonille, kun hän jo riensi menemään naapurinsa lukkarin luokse, ja hetkistä myöhemmin nähtiin tämän kirkonpalveljian juoksujalassa kiiruhtavan talosta taloon ilmoittamaan mitä erinomaista oli tapahtunut. Ja niin joutui ukkoja ja eukkoja, vilkasjalkaisia poikia ja pitkäsäärisiä tyttöhepakoita liikkeeseen, ja sanoma kulki kylästä kylään saapuen illan suussa ensimäiseen pirttiin Årejoen suun kalastuspaikkaan.

Eerik Anderssonin talossa, joka sijaitsi uloimpana lumisella maankielekkeellä, työskenteli muutamia miehiä takkavalkean loisteessa. Kaksi veisti ja kolmas katseli työn kulkua. Pirtin isäntä sattui olemaan poissa; hän oli aamiaisten aikaan pannut kelkkaansa vasun tuoreita matikoita, ja lähtenyt Grundsundaan, mutta hänen veljensä, miehekäs ja muutamien mielestä vähän kehuskeleva Anders Andersson piti isännän virkaa ja johti puhetta. Hän se siinä katseli kuinka luotsivanhus ja Bergöön-Matti [Bergö, saari pari penink. Vaasasta lounaaseen] veistelivät.

— No, Bergöön-Matti, alotti Andersson puheen, syntyykö kauppaa vai ei? Minä tarjoon viimeisen kerran 22 taaleria veneestäsi, puolet hyvissä hopeataalereissa ja toiset puolet Gjörtzenin kuparirahassa! Kättä päälle vaan, niin saat kaupanpäällisiksi tämän pienen pullon lääkeviinaa. Katso itse: tässä on kirjoitettuna, jos osaat lukea, Uoma Vendela Hammarsköld vainajan voimavettä, ranskalaisesta paloviinasta tislattua ja vihriällä vihtrillillä, meripihkalla, kirsikalla, karhunsapella ja majavanhajukkeella höystettyä. Sitä kelpaisi nauttia ja sen pitäisi tekemän hyvää, sillä minä olen maksanut puoli taaleria tästä pikku pullosta.

Tähän sanatulvaan vastasi veneenomistaja, nuori varteva mies, jolla oli reipas silmänluonti ja päivänpuremat terävät kasvonpiirteet:

— Ei myy seppä vasaraansa eikä sotilas kivääriänsä, eikä kalastaja luovu vapatahtoisesti veneestään. Ja kuinkas minä matkustaisin kotiin ilman venettä?

Mies laski kirveen, jolla hän juuri oli veistänyt airopuusta suuren lastun, hetkiseksi lepäämään.

— No, te kun olette niin osava veneenrakentaja, jatkoi Andersson mielistellen, voitte kyllä tehdä itsellenne uuden veneen, tai lähteä naapuripitäjän suomalaisten kanssa yhteen matkaan.

— Kas vaan, kun ei ole muistavinaan, että vallesmanni toisella viikolla otti pois heidän veneensä, kun he tahtoivat lähteä Suomeen. — Mutta minä en todentotta ymmärrä mitä pahaa siinä on että ihmiset haluavat lähteä kotiin!

— Niin, menkää vaan minusta nähden vaikka maailman toiseen laitaan, niin pääsemme teistä, suomalaiskerjäläisistä.

— Suu kiini, Andersson, en minä eikä perheeni ole kerjännyt päivääkään siitä saakka kuin laskimme maihin tänne, ja siitä on jo neljä vuotta. Kunniallisella työllä olemme elättäneet itseämme. Sitä paitsi Andersson kyllä tietää, että me, niinkuin muinoin juutalaiset Babylonin virtain äärellä, olemme kerran toisenkin ikävöineet ja halanneet päästä kotiin.

— No, no, vähemmällä, vähemmällä, vastasi ruotsalainen hymyillen. Enhän minä nyt tarkoittanut sinua enkä luotsivanhusta, mutta niinkuin itse olet sanonut, on Ruotsi aina Tukholmasta asti kauas Länsipohjaan saakka täynnä suomalaisia pakolaisia. Miksi ette paremmin puolustaneet maatanne, niin ei teidän olisi tarvinnut tulla tänne?

— Elä vastaa hänelle, Matti, virkkoi harmaapartainen luotsivanhus, Matin, lanko, veistele sinä vaan airoasi. Ehkä tarvitsemme sen ennen kuin luuletkaan. Tunnin perästä on minulla puomi valmiina, ja jos kiiruhdamme eikä meri jäädy, pitäisi meidän saada parin päivän perästä vene vesille ja sitten jääkää hyvästi vaan!

— Mutta kun korkea esivalta on kieltänyt teitä lähtemästä niin — — —

— Lähdemme kuitenkin, lisäsi Bergöön-Matti päättävästi. Täällä käy aika pitkäksi, ja vaimoni ja minä tahdomme vihdoin päästä takaisin kotiin. Jos Andersson toimittaa vallesmannin meitä estämään, niin sopiihan koettaa mitä se auttaa. Kyllähän on ihmisiä vähin kussakin, jotka ovat valmiit rahan edestä tekemään mitä tahansa. Mutta minun venettäni ei Andersson sinä ilmoisna ikänä saa, ei rahalla eikä viinalla.

— Jumala meitä auttakoon, hyvät ystävät, nyt on kuningas ammuttu kuoliaaksi!

— Minä en tiedä muuta kuin että onnettomuus on tapahtunut Norjassa. Hänen majesteettinsa sai luodin päänsä läpi ja kuoli ennättämättä sanoa hyvästiäkään.

— Kuinkas nyt valtakunnan käypi ja vieläköhän sotaa jatketaan? kysyi
Bergöön-Matti huolestuneena.

— En tiedä, kysy lukkarilta! — Kas niin, hyvästi siksi aikaa, minun täytyy rientää muuanne. Mies meni, ja Matti jatkoi:

— Nytpä ei taida Ruotsissa kuningasta ollakkaan. Eiköhän nyt voisi saada lupaa lähteä kotiin? Vai mitä arvelet, lanko, joka olet vanha ja viisas?

— Maltahan kun vähän mietin, mutta elä anna sill'aikana kirveen jäätyä kiini kouriisi!

— Tällaisena surun päivänä pitäisi antaa kaiken työn seisattua, sanoi Andersson ja pani kätensä ristiin. Kaarle kuningas oli hyvä kristitty ja kelpo sankari.

— Tahtoisinpa tietää, — sanoi Matti, — mitä hyötyä valtakunnalla on ollut hänen monista ja pitkistä sodistansa. Maa on lopen köyhtynyt ja autio; pirtit ovat tyhjät ja haudat täydet.

— Kyllä minäkin tavallani olen rakastanut Kaarle kuningasta, lisäsi luotsivanhus miettiväisenä. Minä vaan odotin, että hän rientäisi kotiin turkkilaisen maasta ja tulisi Suomeen, jossa hätä oli suurin. Me pohjolaiset emme ole mitään suuria sotaherroja ja karoliineja, jotka elävät kunniasta ja komeudesta, me olemme vaan halpaa kansaa, joka elää silakasta ja leivästä. Jos sekä ruokaa että vaatteita puuttuu ja siihen lisäksi on karkoitettu kodistaan, niin tahtoo ilo käydä vähänlaiseksi. Mutta saattaisippa kyllä olo muuttua taas paremmaksikin, kunhan päästäisiin kotiin.

Anderssonia rupesi haukottamaan ja hän kiipesi vuoteellensa ja käänsi selkänsä molemmille Bergöön miehille, jotka äänettöminä ja ahkerasti jatkoivat työtänsä. Kun puomi ja airo pari tuntia myöhemmin oli valmiina, menivät langokset rantaan, jossa vene oli. He pitivät pitkän neuvottelun ja päätökseksi tuli että he huomis-aamuna aikoivat lähteä matkalle.

Ilta yhä pimeni, mutta siitä huolimatta tekivät he vielä työtä hyvän aikaa. Vene tyhjennettiin vedestä ja muutamia telapuita noudettiin. Tuhdot, airot ja purje kasattiin veneeseen. Lukitusta kala-aitasta kantoi Matti pari siniseksi maalattua arkkua ja pari turkkia. Ne peitettiin irtonaisilla laudoilla ja suojapeitteellä. Sitten lähtivät he pirttiin, jossa Matin vaimo ja lapset asuivat. Se oli sangen ahdas, ja sen vuoksi olivat he olleet veistämässä Anderssonin luona. Matin ilmoitettua muutamin sanoin vaimollensa päätöksestä että muutamien tuntien perästä oli kotimatka edessä, rupesivat he kaikki levolle.

Aamulla varhain, kun Matti hiljaa astui Anderssonin pirttiin, noutaaksensa unohdettua höyläänsä, näki hän kummakseen vuoteen olevan tyhjän. Joku tärkeä asia oli mahtanut olla syynä siihen että tuo riidanhaluinen veneen ostelija niin varhain oli jättänyt leposijansa. Matti kiiruhti sen vuoksi joutuisasti perheensä luoksi kehoittamaan lähtöön.

Eikä viipynytkään monta minuuttia, ennenkuin Matin vaimo oli pukenut
Maija Liisan, Juho Erkin ja nelivuotisen iloisen Priita Maijan.

Lapset kiiruhtivat edellä rantaan, isä ja äiti tulivat perässä, kantaen suuria vaatemyttyjä.

— Kas niin, lapset, virkkoi Matti iloisen näköisenä, sittenkuin kaikki tavarat olivat sijoitetut veneeseen, nyt lähdetään Jumalan avulla menemään kotiin Bergööhön. Tarttukaas kiini nyt kaikki, sekä pienet että suuret; vene vesille!

Raskas pursi alkoi hitaasti liikkua, vierien teloillaan. Mutta sitten pysähtyi se, ja molemmat miehet loivat huolestuneita katseita toisiinsa; se oli raskaampi kuin olivat luulleetkaan.

Pitäisikkö heidän nyt lykätä lähtönsä muutamaa tuntia myöhemmäksi ehtiäkseen hankkia pari luotettavaa apumiestä kalastuspaikalta. Mutta se viivytyshän saattaisi tehdä tyhjäksi koko lähdön. Luotsivanhus sanoi nimittäin luulevansa että Andersson oli arvannut heidän aikeensa ja lähtenyt kielittelemään nimismiehelle. Hän huudahti siis:

Mutta vene ei hievahtanutkaan, ennenkuin Matti tunsi kuinka pikku Priita Maija nykäisi häntä polventaipeesta ja kertoi sanat: Tarttukaa kiini, joka kynsi! Silloin kasvoi Matin voima. Hän kohotti ylös veneen perän ja veti sitä samalla eteenpäin. Nyt se alkoi mennä, ja muutaman minuutin kuluttua saavuttiin rantajäälle; nyt alkoi kova työ jään särkemisessä.

Kun ohutta jääpeitettä oli enää vaan muuan syli särkemättä ja kaikki jo olivat veneessä paikoillaan, nähtiin pari miestä juoksevan rantaa kohti ja tiukka ääni kuului huutavan:

— Pysähtykää, pysähtykää! Maaherran nimessä kiellän teitä menemästä kauvemmaksi!

— Ja kenenkäs nimessä maaherra käskee? huusi luotsivanhus vastineeksi ja nousi seisalleen, ylpeänä katsoen pientä nimismiestä, joka varovasti soluttelihe jäälle.

— Minun asiani on vaan täyttää käskyjä, vastasi nimismies, joka oppaansa Anderssonin seuraamana oli pysähtynyt muutamien sylien päähän heistä. Kielto on annettu, ettei yksikään suomalaisvene saa lähteä yli, ettei joutuisi vihollisen käsiin ja helpottaisi hänen hyökkäystänsä Ruotsin kimppuun.

— Veneestäni minä kyllä tiedän pitää huolen, ettei se joudu vääriin käsiin, huudahti Matti, ja lisäsi ivallisesti: vai kuinka, Andersson, eikös tämä ole oiva vene, joka kulkee sekä maalla että merellä, mutta korjaa nyt luusi, muutoin — — —

Kun se, jolle nämä sanat lausuttiin, näki Matin kyyristyvän alas, ehkäpä aikeessa tarttua hylepyssyynsä, lähti hän juoksemaan, mutta pysähtyi sitten nolona, kun koko hyökkäys typistyi siihen, että Juho Erkki heitti hänen jälkeensä suolatun silakan.

Nyt oli vene joutunut sulan reunaan, ja muutamassa tuokiossa olivat purjeet ylhäällä ja kunnossaan. Lounaistuuli täytti purjeet ja hyvällä vauhdilla alkoi alus kulkea avointa ulappaa kohti.

— Jumala varjelkoon herra vallesmannia ja Ruotsia myös, huusi Matti ja heilutti koirannahkalakkiansa jäähyväisiksi. Me emme karkaa valtakunnasta, me matkustamme vaan kotiin.

Ja silloin hurrasivat kaikki veneessä olijat, ja itse vallesmannikin unohti ankaran käskynsä ja viittaili rohkealle miehelle ystävälliset jäähyväisensä.

Vene kulki aika vauhtia. Se kohoili ja vaipui vaahtoisissa aalloissa ja tyrsky loi sisään ylälaidan puolelta kun keula sukelsi laineeseen. Mutta siitä ei kukaan välittänyt. Sade oli lakannut, ja kaakossa rupesi joulukuun aurinko kohottamaan vaaleankeltaista kehräänsä näköpiirin yläpuolelle.

Veneen pohjalla olivat lapset ryömineet tyynyjen ja myttyjen väliin, ja siellä heillä oli oikein lämmin ja hyvä olla. Äiti antoi heille kullekin leipäpalasen ja Priita Maija sai kupposen maitoa, mutta ennenkuin oli kunnolla saanut iltaistaan lopetetuksikaan, nukkui hän jo uneen. Isän vene oli hyvä kehto.

Suunta pidettiin suoraan kaakkoa kohti, ja eteenpäin sitä mentiin aimo kyytiä.

Iltasella myöhään näkyi Isosaari kirkkaassa tähtivalossa pistävän ylös taivaanrannalta, ja paljaiden kallioiden näkeminen herätti sydämmellistä iloa tuossa pikku matkueessa. Tuntia myöhemmin jäi Koukkusaari alatuulen puolelle, ja kun vene oli onnellisesti sivuuttanut Pohjoiskivet, alkoivat matalan Bergöön heikot piirteet häämöittää näkyviin. Matkalla olivat molemmat langokset vuorotellen peränpidossa, mutta kun vene läheni kotirantaa, pyysi luotsivanhus päästä peränpitäjäksi, vaikka toisen vuoro ei vielä ollut lopussa. Täysin purjein kiiti vene Joutsensaarten ja Ytterbådan välitse suoraan Bredhällin lahteen.

Meri oikein mylleröitsi. Karit kuohuivat ja vaahto räiskyi korkealle rantoja vastaan. Olipa kuin vene olisi kiiruhtanut kulkuansa saapuaksensa niinpian kuin mahdollista vanhaan valkamaansa. Luotsivanhus käänsi peräsimenvartta vähän vasemmalle ja niin pyyhki vene iloista vihakkaa kivikoiden välitse suoraan maalle.

Semmoinen oli ikimuistoisista ajoista saakka ollut Bergööläisten rohkea maihinmenotapa.

Kaikki hyppäsivät venheestä maalle ja kun Maija Liisa valitti jalkojensa kankeutta, otti luotsivanhus häntä kädestä ja lähti juoksemaan rantaa ylös. Mutta Matti otti vaimonsa syliinsä ja suuteli häntä, ja sitä ei Juho Erkki muistanut koskaan ennen nähneensä, ja sitten otti hän Priita Maijan käsivarrellensa ja oikein tanssi. Ja se huvitti tytöntypykkää niin paljon, että hän nauroi sydämmensä pohjasta ja veti isää parrasta.

— Kas niin, Matti, jouduppas nyt, niin peitetään kirstut purjeilla ja lähdetään kylään — jos sitä vielä on olemassa, lausui luotsivanhus miettiväisenä ja tähysteli tutkivasti itäänpäin.

Kello oli viisi aamulla, kun he saapuivat kylään. Kaikki näytti olevan entisellään. Pirtti seisoi vanhalla paikallaan. Vihollinen ei, jumalankiitos, ollut niitä polttanut poroksi. Äiti sytytti suuren roihun takkaan, isä haki kala-aitasta vanhan pukinnahkaturkkinsa ja luotsivanhus meni tarkastelemaan kalanpyydyksiä.

XVI. ELOKUUN 30:S PÄIVÄ.

Samalla aikaa kuin Viipurin linnan päällikkö piti upeita kaksipäiväisiä kemuja tsaarin käskyläiselle ja tahallaan viivytti hänen lähtöänsä Uuteenkaupunkiin, pidettiin siinä pienessä kaupungissa rauhanneuvottelua. Ruotsin valtuutetut asiamiehet, valtakunnanneuvos kreivi Lillienstedt ja Kopparbergin läänin maaherra vapaaherra Strömfelt olivat parhaimpansa mukaan koettaneet tinkiä venäläisten asiamiesten runsaista vaatimuksista.

Keskustelut olivat kestäneet jo toukokuun lopusta saakka, ja nyt, 30:s päivä elokuuta, oltiin päästy niin pitkälle, että riidanalainen rauhansopimus oli viimeistä kertaa luettavana ja tarkastettavana.

Kenraali, kreivi Bruce, toinen tsaarin valtuutetuista, alkoi hitaasti ja juhlallisesti lukemisen:

«Tästä päivästä aikain on ainainen, ikuinen, todellinen ja rikkomaton rauha maalla ja merellä sekä vilpitön sopu ja ijäti pysyvä ystävyydenliitto oleva Ruotsin Kunink. Majesteetin ja Venäjän tsaarillisen Majesteetin välillä.» — — —

Hymyn vivahdus värähti parooni Östermanin jyrkillä kasvoilla, ja Lillienstedt, joka neuvottelupöydässä istui häntä vastapäätä, tahtomattaan kiinitti ajatuksensa rauhansopimuksiin kuluneelta vuosisadalta. Niissäkin oli sisältynyt «ikuisen rauhan» määräykset. Mutta silloin oli Ruotsi ollut ottavana puolena. Nyt oli laita päinvastainen. Nyt oli kukistetun, nöyryytetyn valtakunnan asia antaa, antaa yhdellä haavaa pää-osa suuruudenajan ylpeistä valloituksista.

Alakuloisena kuunteli rehellinen Lillienstedt kohta kohdalta sen sopimuksen esittelyä, jonka laadinnassa hänen oli ollut pakko olla mukana. Kyllä oli hän taistellut ja vaan tuuma tuumalta antanut myöten.

Bruce oli nyt joutunut neljänteen pykälään, ja vastoin hänen tahtoaan kuvastui hänen äänessään tyytyväisyys mitä hän tunsi, vaan koki peittää.

«Ruotsin Kunink. Majesteetti luovuttaa täten •omasta ja jälkeläistensä puolesta Hänen Tsaarilliselle Majesteetillensa ja hänen jälkeläisillensä ikuiseen huostaan ja täydellisesti omiksi, jota luovutusta ei koskaan peruuteta, Hänen Tsaarillisen Majesteettinsa aseilla Ruotsin valtiolta valloitetun Liivin-, Viron- ja Inkerinmaan ynnä osan Karjalaa — — kaupungit ja linnoitukset Riigan, Dünamünden, Pernon, Tallinnan, Tarton, Narvan, Viipurin, Käkisalmen ja kaikki muut — — —

— Pysähtykää, hetkinen, keskeytti Lillienstedt säihkyvin silmin. Minä vetoon vielä viimeisen kerran Teidän Ylhäisyyteenne. Sallikaa jalon sydämenne puhua ja antakaa rajan kulkea itäpuolitse Viipurin. Se paikka on portti Ruotsin valtakuntaan. Siitähän ei konsanaan voi olla eri mieliä, kenen omaisuutta portti on, isännänkö vai naapurin.

— Herra kreivi on jo ennen monissa kokouksissa puhunut lämpimästi Viipurin puolesta, vastasi Österman kohteliaasti, ja kun minä tiedän että Te pidätte Suomea isänmaananne, annan minä tunnustukseni teidän tunteillenne, mutta tässä kohdassa kieltävät määräykseni minua kaikista myönnytyksistä.

— Nykyaika ja jälkimaailma on kernaasti myöntävä, että Herra kreivi on täyttänyt raskaan velvollisuutensa miehen tavalla. Venäjän joukot ovat voittaneet, heikomman puolen tulee antaa myöten. Miksi ei Kaarle, XII valinnut rauhaa silloin kuin hän olisi voinut lopettaa sodan kunniakkaasti. Muistakaa, ettei meillä ole tässä vahvistettavana loppupäätöstä viimeisten yhdentoista vuoden sotaretkistä tässä köyhässä Suomenmaassa, vaan nyt on tullut hetki Venäjälle tehdä loppusuoritus kokonaisesta aikajaksosta aina vuodesta 1617. Parooni Österman oli korottunut ääntänsä.

— Erehdyksiä ja vääryyksiä on tapahtunut, vastasi Lillienstedt arvokkaasti, mutta niitä ei tasoiteta uusilla. Mennään eteenpäin.

Kenraali Bruce jatkoi pitkän asiakirjan monien pykälien lukemista eikä kukaan läsnäolevista häntä enää keskeyttänyt.

Kun hän oli lopettanut, ojensi hän kynän Lillienstedtille. Tämä
sipaisi joutuisasti nimensä ja hänen jälkeensä kirjoitti Otto Reinhold
Strömfelt huolellisesti nimensä. Niiden oikealle puolelle kirjoittivat
Johan David Bruce ja Heinrich Joh. Friedrich Österman.

Tuokion perästä oli myöskin toinen kappale sopimuskirjaa saanut allekirjoitukset ja Uudenkaupungin rauha oli peruuttamattomasti vahvistettu.

Kokouksen päätyttyä tekivät Ruotsin valtuutetut pitkän kävelymatkan ulos kaupungista. Vilkkaassa puhelussa ollen kiinnittivät he vaan ohimennen huomiotansa siihen että eräs kuriiri idästäpäin täyttä nelistä ratsasti heidän sivuitsensa. Vasta viikkoa myöhemmin tuli heidän korviinsa se sanoma, että käskyläinen, jonka he olivat kohdanneet, oli ollut tsaarin kuriiri, joka, viivytettynä Viipurissa, oli tuonut Östermanille sen käskyn, että jos Ruotsin herrat itsepäisesti pitävät kiini siitä ettei Viipuria olisi luovutettava, hän siinä tapauksessa saisi antaa myöten.

Lillienstedt ja Stömfeldt jatkoivat kauvan keskusteluansa päivän suuresta tapauksesta. Kun he olivat juuri eroamaisillaan, lausui viimemainittu:

— Jos sovintokirjan määräys täytetään, pitäisi 6:n tai 8:n viikon kuluttaa tätä maata koskeva Venäjän valloitustoimi olla loppuun suoritettu. Mitä luovutettuihin maakuntiin tulee, niin olemmehan koettaneet niiden asukkaille laittaa asiat niin hyvin kuin mahdollista. Minä tarkoitan 9:ttä kohtaa.

— Niinpä kyllä, sinä olet oikeassa, rakas veli, virkkoi Lillienstedt lämpimästi, ja suo minun lohdutukseksemme vielä kerran kertoa se.

«Hänen Tsaarillinen Majesteettinsa lupaa maakuntien kaikkien asujanten oikeudet, perintötavat ja etuudet, mitä he Ruotsin vallan alaisina ovat omistaneet, pysyväisinä ja järkähtämättöminä säilyttää, voimassa pitää ja suojella.»

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HISTORIALLISIA KUVAUKSIA HÄTÄAJOILTA JA VAINOVUOSILTA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.