language: Finnish

IHMISEN OSA

Runoja

Kirj.

VÄINÖ KOLKKALA

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1917.

SISÄLLYS:

Ihmisen osa

I

Liian myöhään
Toukokuu
Tule, kulta!
Vapahtajalleni
Oma syy
Iltatunnelma
Lumihiutaleet
Sataa lunta
Kulkijan laulu
Unho
Ylitse vetten hiljaisien
Joko — tahi
Vanitas vanitatum

II

Vanha talo
Vieraalla maaperällä
Kotipuoleen
Kotona jälleen
Suvihymni
Elon leikkiä
Pääsiäistarhassa
Jouluvirsi

III

Syysmetsä
Erämaan töllissä
Syksyisessä salossa
Metsä I—IV
Elegia

IIHMISEN OSA.

    Leipääs syöt sä kyynelin,
    kitsas niin on emo: maa,
    kitsahammat kuitenkin
    vallat taivaan, jotka sun
     vaihees viitoittaa.

    Ei ne kärsi onneas,
    min loi sulle järki, työ.
    Näät: jo kohta portillas
    väijyy syys, ja jossakin
     läsnä vartoo yö.

    Kohtalosi karu on:
    lepää taivaan kirous
    päällä pääsi. Auringon
    kotvan näit, kun kutsu soi
     yön jo. Arvoitus.

I

LIIAN MYÖHÄÄN.

    Miks kaikki jätinkään
    mä työni viime tinkaan.
    Ennenkuin arvasinkaan,
     nyt kaiken menneen nään.

    On tullut loppu, syys:
    tuul' itkee, putoo lehti,
    Ah, kaikki kuolla ehti,
    mit' toivoin sydän pyys.

    Ma liian myöhään sain
    herätä tietoisuuteen.
    Halua taistoon uuteen
    ei enää rinnassain.

    Ma arvioida voin
    nyt vasta onnen hinnan. —
    Tuul' yli joen pinnan
     käy kuolonkohinoin.

TOUKOKUU.

    Jo sykähtää, jo sykähtää
     maan uumenissa elon voimat,
    jo suli talven hanki, jää
    ja haihtui surut, soimat.
     Käy haassa lämmin henkäys,
    unelmoi nurmi, puu,
    on kaikkialla heräämys
     ja toivon toukokuu.

    Ja aamuin lauluun, aurinkoon
     jo havaa talo, vanha puisto,
    ja kevään ensi suuteloon
    se sulaa synkkä muisto,
     min rintahain loi talviyö
    ja mykkä, jäinen maa,
    nuoresti jälleen sydän lyö
     keväistä tunnelmaa.

    Ja jälleen kuohuu rinnassain
     kuin koski huima toukokuinen,
    ja kannel, joka itki vain,
    taas soipi niinkuin muinen.
     Oi, laulut armaan nuoruuden
    ne tulvii huuliltain,
    ens' lemmestäni kertoen
     ja ensi murheestain.

    Oi toukokuu, koi keväimen!
     Kuin kullan syliin sykkäilevään
    ma rinnoillesi raukenen,
    nään unta pyhää kevään:
     Taas puhkee sydän kukkihin
    kuin kesänurmet maan,
    pois painuu murhe multihin,
     soi sielu riemujaan.

TULE, KULTA!

    Kun kiihkeimmin miel'aloin
     ma talvesta pois ikävöin,
    tuli taas kevät välkkyvin valoin,
    kedoin kukkivin, heljin öin.
     Taas laineet rintani nuoren
    niin korkeina kuohahtaa.
    Tule, kulta! Juurella vuoren
     tupa pieni jo kohoaa.

    Sua oottelin pitkät päivät,
     öin siunasin muistoas sun,
    kukat toivon elohon jäivät
    yli talven ja taistelun.
     Oi, vankinakin yön, tuulen,
    vain sulle mun harppuni soi
    kunis lämpeni taas hymy huulen,
     sydän päivään uskoa voi.

* * *

    Miten välkkyy taivahalla,
     miten helkkyy taas säveleet!
    Mun mökkini akkunan alla
    jo tuomet on puhjenneet.
     Pesii pääsky jo räystäällä katon
    kodin onnea visertäin,
    mun kaihoni sammumaton
     sua tervehtii sepelpäin.

    Tule, kulta! Ja sulle soittaa
     ma tahdon kaiken sen,
    miten miesi kärsinyt voittaa
    voi elämän orpouden,
     miten yöhön musertavaan
    luo rakkaus hohtehen,
    elonkirjat sulle ma avaan
     ja sydämeni lämpöisen!

VAPAHTAJALLENI

    Hänen silmänsä hohtavat syvempinä merta,
    ja suvituulta pehmeämmin äänensä soi.
    Kuin heljä säde auringon tietään hän kulkee
     ja hymyllä hän elon tuskat lientää voi.

    Oi, missä hänen naurunsa helisee ja minne
    hän katseensa luo, surun tyrehtyvi vuo!
    Ja missä hänen jalkansa polkevat maata,
    somer soi ja kukat auki kaikki umpunsa luo!

    Suru suurin kun kerran mun ylläni häilyy,
    hän luokseni saapuu ja vapahtavi mun,
    elon keitaiden vilpoisten luo minut johtaa
     kuin lapsen, yöstä aavikon kirvoitetun.

OMA SYY.

    Veri sakoo,
     päässä takoo,
    näköalat väljät lyhentyy.
    Hiiltyy liesi,
    miettii miesi:
     Kaikki katoo, häipyy — kenen syy?

    Saartaa sumu,
     taisto, humu
    jäivät kauas minne jäivätkään.
    Mieltä nosta
    autiosta
     maast' ei syksyn kuulaat päivätkään.

    Tullen ehtoon
     keltalehtoon
    katse uppoo niinkuin iäks pois.
    Tietämättään
    nostaa kättään,
     niinkuin kuvan armaan nähnyt ois.

    Nähnyt vielä
     peltotiellä
    valkoliinan hiljaa häilyvän
    luokse käyden,
    tähkäntäyden
     pellon auringossa päilyvän.

    Veri sakoo,
     päässä takoo,
    näköalat vitkaan hämärtyy
    Sammui liesi,
    yössä miesi
     yksin istuu, huokaa — oma syy.

ILTATUNNELMA.

    Kedoilla autioilla kulkee syksy vain,
     kuin keltalehdet toiveet kuollen putoo,
    taas murhe viihtyen mun huoneessani
    jo seittejänsä kutoo.
    Ma turhaan moitin, valitan. Mi meni, iäks meni;
     pois meni parhaat hetkeni, iloni, nuoruuteni.

    Ne lentelee mun aatokseni väsyneet
     kuin linnut siipirikot sinne tänne.
    Kai loppuu matka jo, kai tyyntyy veet
    ja kätkee harpun jänne.
    Ma turhaan moitin, valitan. Mi meni, iäks meni;
     pois meni parhaat hetkeni, iloni, nuoruuteni.

    Näät: ilta saapuu, sydän sykkii väsyksiin,
     ja hiljaa hiipii silmiin raskas uni.
    Ja on kuin autius yön astuis niin
    myös verkkaan sieluhuni.
    Ma turhaan moitin, valitan. Mi meni, iäks meni;
     pois meni parhaat hetkeni, iloni, nuoruuteni.

LUMIHIUTALEET.

    Tyyntyi myrsky ja jäähtyi veet,
     puisto on autio, ankee.
    Pehmeät yön lumihiutaleet
    maan yli hiljaa lankee.
     Toivehet kuolivat, häipyi pois
    myös säde riemun ainoon,
    on kuin sieluni hukkua vois
     talven hankeen ja painoon.

    Niinkuin aina ma yksin jäin
     kyynele silmäkulmaan.
    Saan minä jälleen miettiä näin:
    sorminko leikkiin julmaan,
     leikkihin nuoren, hymyyvän suun,
    loistohon silmän kahden?
    Ah, minä muistelen: sirppi kuun
     purtemme yllä ja lahden.

    Kuolonko enteenä, murheiden
     välkkyi sirppi se meille?
    Ah, minä muistelen: hopeinen
    jäi vana vetten teille!
     Toivehet kuolivat, jäähtyi veet,
    on elo autio, ankee,
    pehmeät yön lumihiutaleet
     muistojen haudoille lankee.

    Näin minä taas kysyn itseltäin:
     mennytkö? ei enää palaa?
    Tunnen: vierivi loppuun päin
    eloni hiljaa, salaa.
     Miks enää mielisin kääntyväin
    leikkikin, taistoon julmaan?
    Jäisin kuin aina ma yksin jäin
     kyynele silmäkulmaan.

SATAA LUNTA.

    Sataa lunta, suuri luonto
    rauhan unta uneksuvi.
    Riemu riutuu, elo taukoo,
     muisto vain on onni, suvi.

    Sataa lunta, rauhan saa myös
    jälkeen taisteluiden rinta.
    Liian raskas oli taisto,
    liian kallis onnen hinta.

    Sataa lunta, käärinliinaan
    peittyy metsät, kylät, pellot,
    yli maan ja sielun sairaan
     kumaa unhon hautakellot.

KULKIJAN LAULU.

    Jalan alla lumi narskahtaa,
    kylmä kajastus on taivahalla,
    autio on metsä, maa,
     autiompaa rinnan alla.

    Raskaat ompi hetket päivän, yön,
    raskahampi vielä mieli miehen,
    jolta toivot, toimet työn
     jäivät kaikki puolitiehen.

    Kaukana on vielä kotilies,
    talvipäivä alkaa hämärtäydä.
    Painava on mieron ies,
    vieraan ukset kylmät käydä.

    Keltä sortui linnat unelmain,
    keltä hetkeks uupui usko, tarmo,
    sille taival synkemp' ain',
     katkerampi vieraan armo.

    Joka omin siivin lentää sai,
    hän ei tyydy lainalentimihin.
    Miettii miesi: kuolla vai
    jatkaa siitä, jäi hän mihin?

    Jatka, jatka! Se on elämän
    laulu lyhyt, koruton ja karu.
    Onneen sitten käy tai tän
     katketkohon elon taru!

UNHO.

    Minun mieleni on kuin raskas, äänetön yö,
    min taivasta kierrä ei lempeä tähtivyö,
    min rauhaa häiri ei mainen riemu, ei nyyhky, —
     ah, ammoin kuoli jo sieluni valkea kyyhky.

    Kuin kipinät vieminä myrskyn lensivät mun
    pois hetkeni hurmassa lemmen ja taistelun,
    kunis kyllästyin ilonmaljahan, myös sotahuoleen,
     elon kiitävät vaunut viskasi mun tiepuoleen.

    Mua ennen on monen täällä käynyt näin,
    mun jälkehein joukko se kasvaa vain väsyväin.
    Meist' ei jää muuta muistoa kuin karut kummut,
     joill' orpoina häilyy ohdakkeen tylyt ummut.

YLITSE VETTEN HILJAISIEN…

    Mua armahda, oi älä anna, Herra,
    mun nähdä sitä päivää, jona kerran
    maaks sortuu viimeinenkin toivehein
     ja hymy tuskan hyytyy huulillein.

    Oi silloin, kun on vielä usko vakaa
    ja päivä täysi paistaa merten takaa,
    mä yöhön mykkään, missä tähteä
     ei yhtään tuiki, tahdon lähteä.

    Ylitse vetten hiljaisien, summain,
    sivuitse saarten äänettömäin, tummain,
    yön lohduttoman halki lasken ma, —
     on siellä jossain uusi maailma.

JOKO — TAHI.

    Onnen apilasta taita
    tääll' ei moni matkamies.
    Näin on elo nurja, saita:
     kahtahalle vain on ties.

    Kussa synnyit, siinä pysy,
    kunnes maadut multaan maan.
    Ällös uhmaa, ällös kysy,
    päivä menköön kerrallaan.

    Syöksy lentoon, korkealle
    pyri töin ja taisteluin.
    Putoot jonkun kuusen alle
     siivin poikkileikatuin.

VANITAS VANITATUM.

    Sydän, tyydy osahasi,
    ällös liikaa unelmoi.
    Herkee, toivo, lennostasi,
     siipes eivät kestää voi!

    Kuka vaatii liikaa, hukkaa
    kaiken. Voi, niin köyhä on
    elämä: vain pari kukkaa,
     pilke pieni auringon.

II

VANHA TALO.

    Tää kuva sieluani kirkastaa:
    ahteella joen vanha, vankka talo,
    etelän puolta puisto reunustaa,
    ylt'ympärillä pellot aukeaa,
     tasangon rantaa kiertää tumma salo.

    Ne hedelmiä työn ja taistojen
    nää mannut viljavat ja laajat ovat.
    Kun isät uupui auran kurkehen
    vakonsa viereen, pojat täytti sen,
     mi kesken jäi. Lait elon on niin kovat.

    Ma teitä, sankareita, ylistän,
    on raskain ollut teidän päivätyönne,
    mi tehty hyväksi on maamme tän.
    Jää unhoon urhot miekan iskevän,
     te ette jää, tyyn' olkoon tuonen-yönne!

    Vain yhden tunsitte te laulun: työn,
    vain yhteen luotitte te voimaan: miehen,
    vain yksi lohtu teillä päivän, yön:
    jumala, vaimon hartaan hellä syön,
     mi sykki teille asti tuonentiehen.

* * *

    Tää kuva sielussani kapinoi;
    ahteella joen ränsistynyt talo,
    salissa nauru, laulu raaka soi,
    mut puisto hellää kättä vaikeroi
     ja raiskattuna voihkii aava salo.

    Ja mannut metsittyneet valittaa:
    sa minne menit, mies ja miehen usko! —
    Ah, vanha talo, laiminlyöty maa,
    sinulle konsa jälleen puhkeaa
     työn aika uus ja uusi huomenrusko?

VIERAALLA MAAPERÄLLÄ.

    Miks lähdinkään minä pois,
    pois piiristä pellon ja metsän ja veen?
    Vain kärjessä auran mun paikkani ois
     ja varressa viikatteen.

    Toki sarkani muokannut
    siell' oisin jos kuinkakin pienen vain.
    En korkealtapa ois pudonnut
    vaon vierehen kaatuissain.

    Niin raskas on vereni mun,
    se on perintö korvenraatajain:
    suvun yksinäisen ja unhotetun
     siin' itkee kohtalo vain.

    Sen lumoista pääse en,
    se on laulu totisen, ankaran työn,
    se nyyhkii pienuutta ihmisen
     ja kauhuja korven yön.

    Pois miksi mä lähdinkään? —
    Maaperällä vieraalla kuljen nyt.
    Ja tuskalla, raukka, nyt vasta nään,
    kuin kaikki on särkynyt.

    Kuin kaikki särkynyt on,
    kuin olen jo vanha ja harmaapää.
    Esi-isien raskaan kohtalon
     käsi päälläni lepäjää.

KOTIPUOLEEN.

    Muistan maita kotipuolen,
     peltoja ja teitä,
    kaipaelen alla huolen
    nuoruussäveleitä,
     jotka yhä korvissani
    hiljallensa helää,
    jotka yhä rinnassani
     hymisee ja elää.

    Joki kylän halki kulkee,
     rantamilla talot,
    pellot piirihinsä sulkee
    etäämpänä salot,
     kirkonkelloin harras ääni
    kaukaa sunnuntaina —
    sieltä soinnut elämääni,
     siellä mieli aina.

    Mennyt aika, nuoruusaika!
     Uus on vaihe eessä.
    Muistot niinkuin armas taika
    välkkyy kyyneleessä,
     ajattelen kotipuolen
    linnunlaulupuita,
    kaipaelen alla huolen
     lemmen lauleluita.

    Joki vuolas. Rantamalle
     hiivin suvilehtoon,
    istun haavan hennon alle
    saapuessa ehtoon,
     häilähtävän valkoliinan
    nään ma vasten puuta,
    itken alla huolen, piinan
     pikku ruususuuta.

    Mikä nyyhkii rinnassani?
     Aika, jok' ei palaa.
    Kuka vaanii askeltani
    viekkahasti, salaa?
     Vanhuus vaisu. Alta huolen
    nousta en ma saata,
    kaipaelen kotipuolen
     tyyntä kirkkomaata.

    Siell' on haudat alla puiden
     heimon menneen, oman.
    Jälkeen töiden, taisteluiden
    päivän levottoman
     siellä toivon nukkuvani
    poissa paino huolen,
    haudallani, sielussani
     henki kotipuolen.

KOTONA JÄLLEEN.

    Lepikkorantamilla kotitienoon
    taas aikain pitkäin jälkeen kuljen yksin,
    mun sielun' yhtyy herkin värähdyksin
     taas hiljaisuuden soittoon vienoon.

    Ja valkeet henget yllä korkeuksissa
    niin pehmein siivenvedoin vaiti entää,
    taas toivon kultateitä mieli lentää
     kuin ennen lapsuusunelmissa.

    Ja laulu, joka pitkin joen pintaa
    kisoista nuorten kiirii kuullakseni,
    ajoilta autuailta, jotka meni,
     tuo tervehdyksen lientäin rintaa.

    Ja äiti armas uottaa kuistillaan taas
    kuin muinenkin, mut, voi, niin hapsin harmain,
    ja tervetulleeks lausuu katsein armain:
     »Syliini sinut vihdoin saan taas!»

    »Mun tähten' vanhaks sait, sun väsyi silmä,
    kun unhotin sun teillä synnin, humun!»
    Hän hymyy vastaan läpi kyynelsumun:
     »Maailma on niin kylmä, kylmä!»

SUVIHYMNI.

    Taas äidinunelmissaan uinuu emo: maa,
     jo kukkii kentät, tähkät tekee jyvää,
    tuul' laulain viestit vie ja viestit saa,
    veet päilyy rauhaa syvää,
     ja säteilevä avaruus
    se lepää kaiken yllä
    maan, ihmislapset autuuttani
     pitkällä syleilyllä.

    Ma istun pientarella. Suuri sunnuntain
     hiljaisuus mailla, pihoilla ja mulla.
    Se rauha, jota määränäni hain,
    jo taisi vihdoin tulla
     mun sydämeeni, jok' on nyt
    niin ihmeen altis, tyyni,
    Kuin unta ovat taistoni
     ja syntini ja syyni.

    On niinkuin kirkoss' istuisin. Niin lempeää
     säveltä humiseepi sydänsuvi,
    ja metsä nyökkää, heinä värähtää,
    ruis hiljaa kumartuvi,
     kuin saapuis hän, jonk' käskystä
    hedelmä kypsyy, putoo,
    hän, joka muovaa mielemme,
     elomme langat kutoo.

    Hän saapuukin, on läsnä hän — ma tunnen sen,
     ja kun ma suljen silmäni, nään hiljaa
    kätensä kohoavan siunaten
    maan lasta, vettä, viljaa
     ja kuulen äänen lempeän
    kuin kuiskeen kesätaivaan:
    »Te jotka työtä teette, te,
     jotk' uuvuitte jo vaivaan…»

    On unhottuneet tappioni katkerat
     ja veri, joka juoksi kuumaan hiekkaan,
    myös turhat tuskat, iskut karvahat
    ja erheet vietin viekkaan,
     maailman villit markkinat,
    sen turut, kylmät kadut
    ja äkin yltänehet yöt
     ja umpeen luodut ladut.

    Ma muistan vain: ain' laupiaana valaissut
     on taivas sydäntäni, valintaani,
    niin hellävaroin haavat hoitanut,
    niin kauniiks suonut maani.
     Jokainen hetki, raskainkin,
    ol' askel määrää kohti,
    jokaisen pilven takana
     uus aurinko jo hohti.

    Ma muistan vain: sain elon runsaan, autuaan,
     se vaati paljon, runsahammin antoi,
    sain nousta vuorille ja nähdä maan
    luvatun, jonne kantoi
     vain herkin, pyhin aavistus
    ajoilta kaukaisilta.
    Ah, mulla ollut useempi
     on päivä kuin yö, ilta.

    Vain yhtä vielä toivon: kun on kuluneet
     työn tiimat, jotka osakseni on pantu,
    näin saada nukahtaa, kun siintää veet
    ja kukkii kaunis mantu;
     kesästä unta nähdessäin
    siirtyisin kesän maille,
    miss' aukee kukkaan kaikki se,
     mi täällä jääpi vaille.

ELON LEIKKIÄ.

    Jo syttyy kevät elämään,
     vain hetki, hengenveto.
    Taas aalto nostaa vaahtopään
    ja kukkatarhat keto,
     unesta taivas heräjää,
    ja voimat mannun, veen
    sen sätehissä sikiää
     sadasta tuhanteen.

    Ja neidoilla on heräämys
     ja suuret unelmansa.
    Kuin kevään armain ilmestys
    he keijuu polkujansa,
     on silmä arka, täysi syön
    ja hymyy ujo suu.
    He uinuu valkeen kevätyön,
     he lempeen havahtuu.

    On uusiin maihin auki tie
     nuorella sydämellä.
    Ja joka kukka, sävel lie
    kuin haave heljä, hellä.
     Elämän vehmas viinipuu
    se kutsuu, viekottaa.
    Niin suurna taivas avartuu,
     niin ihanana maa.

    Mut joka kevät köyhemmäks
     käy, tuntuu, ihmislapsi.
    Niin moni tähti sammui, läks,
    niin moni valkes hapsi.
     Vaan tuosta viis, kun elonpuu
    vaan jaksaa viekottaa.
    Niin suurna taivas avartuu,
     niin ihanana maa.

    Niin monta tääll' on tähteä
     kuin vaan laps itse halaa,
    hän tulla voi ja lähteä,
    kuhunka mieli palaa.
     Niin rikas ompi taivas, maa,
    mut rikkaamp' elämä,
    se käsin kaksin tarjoaa —
     ei tarvis säästellä!

    Ken eli, tuhlas, taisteli
     poluilla lemmen, sotain,
    ei köyhdy hän kuin saituri,
    jää hälle aina jotain,
     mi kalliimpi on maailman
    mainetta, mammonaa.
    Käy leikkiin elon! Rohkean
     on taivas sekä maa.

PÄÄSIÄISTARHASSA.

    Räystäät tippuu auringossa huhtikuun,
    kylän yllä havun, pihkan tuoksu.
    Kottaraiset vihkii lempeen pihapuun
     vapahana peltopuron juoksu.

    Ilman täyttää vilpas kevään tohina,
    linnun laulut, mannun värähtelyt,
    takaa lepikon soi kosken kohina,
     jäät jo lähti, loistaa taivaan helyt.

    Hyv' on maata päällä tarhan havujen,
    tuntea: jo unhoon muistot siirtyy.
    Alta menneen onnen tuhkan, savujen
    uusi onni, riemu sieluun piirtyy.

    Kelakeinu pyörii, mielen sytyttää
    nilkka siro, lieve valkeen hameen.
    Kirkas naisennauru syömmeen soimaan jää
     jälkeen pitkän talven, syksyn sameen.

JOULUVIRSI.

    Yö vaiti vartoo, syttyy tähti tyyn'
     laella taivaan, mantu kylmä havaa.
    Ah, tuntuu: keventyvi taakka syyn,
    ovensa sielu avaa,
     ja halki avaruuden seijaan taas
    havina valkeen siiven hiljaa soipi,
    ja vitkaan vierähtävi haudan paas',
     ja sydän unelmoipi.

    Miks unelmoida? Haihtuu haavehet
     kuin kultaperhot hennot syksyn sumuun.
    Mit' tänään lemmit, huomennapa et
    hänestä enää varma ole, hän
    kuin muistot lapsuusajan lempeän
     kai hukkui elon humuun.

    Niin monet muistot, moni päivä, ilta
     ajoilta autuailta, kaukaisilta
    iäksi haihtui pois.
    Ne eivät palaa enää mielehein,
    ma hautahankin niistä monta vein,
    taas monen palaavankaan enää sois
     en vieraaksein.

    Ah vuodet, vuodet — minne häivyitte,
    jälkeenne mitään kypsää jättämättä?
    Ei, totta, jotain sentään soitte te:

    Mun on jo pääni harmaa, ponsi sauvan
     tukevi vapisevaa, vanhaa kättä,
    lyö sydän harvaan, mutta kuinka kauvan?
    Ah kuinka kauvan, — tiedät yksin sinä,
    min kunniaksi poltan kynttilääni
     myös minä.

    Sydämin nöyrin taivutan ma pääni,
     majani ovehen kun kolkutat,
    käyt sisään, sammuksihin puhallat
    sa kynttiläni:
    sen, joka tuikkii pöydälläni,
     ja sen, mi palaa sielussain.

    Ja koetan jaksaa kiittää, kiittää vain:
    »Sa, Herra, annoit, sinä otit myös,
     iäti ylistetty sinä, työsi»

III

SYYSMETSÄ.

    Kuin hiljaiseksi metsä käynyt onkaan,
    kuin kuihtuu kaikki katoomista tehden!
    Vain tikan iskut jossain kelohonkaan,
     havina jonkun siiven, liike lehden.

    Kuin paha omatunto metsä säikkyy,
    maa paljas huokaa askeleiden alla.
    Kuin synnin ajatukset lehdet väikkyy
    ja hehkuu keltaisina kaikkialla.

    Lymyyvi teeriperhe viidan helmaan
    ja puron ilot hyytyy uomahansa.
    Niin uppoo kaikki kuolon kuvitelmaan,
     vain tikka hakkaa ruumisarkkuansa.

ERÄMAAN TÖLLISSÄ.

    Harmaa, matala tölli
    suon syrjässä niinkuin rampa haave
    Päivä paista ei tänne,
     ei saavu tään katon alle riemu.

    Korven armoton henki
    tään yllä vaanii kuin tyly lintu.
    Auta ei rukous, työkään,
    suo viljan korjaa, vain oljen sirppi.

    Niin on kohtalo raskas,
    voi kaatua raataja kesken sarkaa,
    mennä voi elo hukkaan
     ja piennar pajua jälleen työntää.

    Sataa… kuin lyijyrakeet
    sade rapsaa tuohikattoa vasten.
    Tuntuu: sieluunkin valuu
     jotain raskasta, kovaa ja toivotonta.

SYKSYISESSÄ SALOSSA.

    Kangas aava, kumiseva,
    siellä täällä polku yksinäinen,
    taustalla syystumma, orpo neva,
     yllä ehtootaivas miettiväinen.

    Hiljaisuus niin suuri, painaa
    mieltä se kuin kuolon kylmä kirsi,
    puiden latvoissa vain tyyni virsi,
     sama tänään, huomenna ja aina.

    Sama, sama. Samoin retkin
    kuin ma käynee uuden polven miesi
    näitä maita, kytee kukatiesi
     mielessänsä samat miettehetkin.

    Kuulee silloin kuin nyt minä
    kankaan kumisevan jalkain alla,
    kurjen valittavan korkealla,
     metsän hymisevän sävelinä.

    Elon turhuuden saa ilmi,
    saa hän ikävyyden rintahansa,
    nousee huokaus syvä huuliltansa,
     ristii kätensä hän kyynelsilmin.

    Niin hän seisoo, sieluun syvään
    tieto katoovaisuudestaan syöpyy.
    Ah, kuin kuiske saloon hämärtyvään
     pois hän iäisyyteen kerran yöpyy.

METSÄ.

I.

    Jo läsnä metsänhaltiatar mun
     lumosi katsein hyväilevin, virsin vienoin.
    Ma nukuin, heräsin sen lauluhun,
    ja pyssy olalla kun painuin niin
    syysmetsihin, hän askelin mua seuras hienoin.
    Ja silloin tunsin: iäks
     hän sai mun kahleisiin.

    Niin syöpyi metsä suuri mielehen,
     siell' alla puiden soiva rauha, henki tuulen.
    Ja kun ma tahdon: humut honkien,
    pyyn viheltävän yksin oksallaan
    ja teeren kuhertavan kankahalla kuulen,
    sun, metsänhaltiatar,
     sun laulus kuulen vaan.

II.

    Säteissä ihmeellisen aamuruskon
     nyt välkkyy joka ruoho, puu.
    Ajoista kevään armahan ja uskon
    syysmetsä uneksuu.
     Soi hiljaisuuden herkät urut
    niin äänin hartain, hillityin. —
    Niin kaukana on mailman turut,
     joill' ennen riehuin, ostin, myin.

    Kun maaten sammalilla päällä mäen
     väreissä aamun metsän suuren näen,
    kun tähtään taivaan lakeen katsehein
    ja kuolon sykintää mä kukkain kuulen,
    humua puiden, valitusta tuulen
     ja ääntä oman sairaan sydämein:

    Niin on kuin joku tulla hyssyttäisi
     ja pehmein käsin kietois mun
    ja korvahani hiljaa nyyhkyttäisi
    satuja voitetun
     ja raukeen alakuloisuuden,
    satuja elon tyhjyyden,
    satuja mykän ikuisuuden,
     mi kerran tempaa jokaisen.

III.

    Äänettömyys jähmettynyt
     yllä metsien,
    pilvet mustat kiirii matalalla.
    Poissa laulut, luomisinto
    poissa keväinen,
     suru kulkee puissa, puiden alla.

    Ristiin rastiin keltalehdet
     putoo, eikä käy
    elonriemu sydänmailta vastaan.
    Niinkuin vuottain kuolemaa jo
    metsä hämärtäy,
     puuttuu viime isku ainoastaan.

IV.

    Ja se saapuu, myrsky kiihtynyt,
     öin hourivin, ruoskivin tuulin,
    se ulvoo kuin peto ärtynyt
    vihan vimmasta hyrskivin huulin,
     kunis uupuu ja itkee raivon
    se valkeita kyyneleitä, —
    mies sieltä turhaan etsii
     enää uusia säveleitä.

    Lumen alla valkean, raskaan nyt
     niin metsä kärsinyt nukkuu.
    Ken sinne on kerran eksynyt,
    hänen rinnastaan ilo hukkuu
     kuin on hukkunut elämä siellä
    ja laulut kylmään hankeen,
    vain kalpea taivas katsoo
     yli maiseman kuolleen, ankeen.

ELEGIA.

    Yläällä: laki taivaan lyijynharmaan,
    alaalla: varjot, usvat paljaan maan
    Mies yksin sielussaan vain kuva armaan
     ainoona lohtunaan.

    Sumusta jostain metsäin takaa kumaa
    ään' kirkonkellon, malmiin taotun,
    tuo viestiä se miehen kammoksumaa:
     »Hän kuoli, jätti sun.»

    »Hän hautaan viedään, vyöryy virsi, saarna
    jäähyväisiksi armaan siunatun.
    Tie ihmisen: kuin lehti, kuiva kaarna
     tomusta tomuhun.»

    »Ja paateen värsy: Niin, hän tuli, meni,
    välillä hieman eli, kapinoi.»
    Mies jatkaa: »Täys on munkin autuuteni,
     jo viime sävel soi.»