The Project Gutenberg eBook of Nuppu, by Neil Munro

Kaupungin kirkonkello kumahteli halki talviaamun pimeyden omituisin pikku nykäyksin ja pysähdyksin, Ihan kuin Rellu-Wully Oliver, kellonsoittaja, olisi pitänyt hauskaa edellisenä iltana. Hilpeä uudenvuoden kellonsoitto; lystikäs, kupsahtava, virmapäinen kellonsoitto; se ei kumissut minään kaameana hälyytyksenä, ei minään juhlallisina muistutuksina, joita kellotapuleista tavallisesti kajahtelee, saaden huviveikot alakuloisina ajattelemaan täyttämättömiä tehtäviä, päivien ja vuosien lyhyyttä ja hauskan seuran hajaantumista, vaan iloisena laulunpätkänä — »pium, paum, pim-ja-pom, pimu, paum pim, hik, pim-pom», tartuttaen jokaiseen kuulijaan jonkinlaisen hupsun iloisuuden. Pikkukaupunki kääntyi pieluksillaan, veti jalkansa pois vuodepullojen välistä, jotka illalla olivat olleet kuumat, mutta nyt muuttuneet kylmiksi kiviksi, hieroi silmiään ja oivalsi tuosta kellonsoitosta, että nyt oli alkanut kaikkein hupsuin käsissä olevista hupsun iloisista päivistä. Se kietoi koko kaupunkiyhteiskunnan ilon lumoukseen; se kutkutteli heitä jo heidän mukavissa vuoteissaan. »Rellu-Wully on lavalla!» sanoivat ihmiset ja nousivat joutuisasti ylös, juosten vetämään syrjään ikkunaverhoja ja varjostimia katsoakseen ulos pimeään, mistä he näkivät vain paksun lumen peitossa olevat ikkunalaudat. Lapset kyyristyivät peittojansa alle ja puhelivat toisilleen kuiskaten, ettei nyt ollutkaan puuroaamu, ei, eikä sunnuntaikaan, vaan oli aamiaiseksi murokaakkua, liikkiötä ja munia; ja katso! kaunis, raikuva rummutus, suruton kuin tulisten, rajujen nuorukaisten herätyssoitto, alkoi kajahdella etäiseltä sivukadulta. Asianajaja Dycen talon takana puhkesi kukko, joka varmaankin oli nuori ja innokas, kiekumaan ihan haljetakseen; ja postitalon tallin luona lauloi mies, joka toimitti hevosiansa suojaan tuotuaan aamupostin myrskyistä yötä myöten kaukaiselta rautatieasemalta, näin kuuluvaa laulua:

»Yks' neitonen kaunis seisoi kotiporttinsa pielessä; tulo uljaiden husaareiden oli neidolla mielessä. Ne saapuivat korskuvin ratsuin ja valjahin välkkyvin, ja neitosen armas sulho oli joukosta uljahin.»

»Siunatkoon, kello on jo kuusi!» huudahti neiti Dyce, hypäten säikähtyneenä keskeltä uniaan makuukamarinsa lattialle. »Kello kuusi uudenvuoden aamuna, ja olen varma, että Kate-heiskale vetelee vielä sikeitä unia», sanoi hän, pukeutui nopeasti ja mennen porrasaukon yläpäähän huusi: »Kate! Kate! oletko jo ylhäällä, Kate? Kuuletko sinä, Kate MacNeill?»

Hän seisoi omituinen, kierteinen kynttiläjalka kädessään keskellä taloa, joka oli äänetön kuin hauta ja pimeä kuin säkki ja tuoksui ihanasti syötäville aineille. Hänkään, joka oli ollut valmistamassa useimpia niistä edellisenä päivänä ja jolla, Jumalan armosta, oli vielä suuressa määrin jäljellä lapsen ruokahalu, ei voinut olla nuuskimatta lapsellisella tyydytyksellä tuota taivaallisen herkkuvaraston ilmaa — joka kertoi luumuvanukkaista ja rusinakaakuista, omenoista ja appelsiineista, virkistysjuomista ja mausteista, nekuista ja siitä ihanasta siirappimaisesta mehusta, jota kutsutaan Mustaksi-mieheksi — kasvot hohtaen ruusunpunertavina matalalla olevan kynttilän valaisemina; hän oli lyhyt, pehmoinen ja mehukas nainen, jolla oli mitä vallattomin punertava tukka ja jäsenissään reippaus, jossa ei vielä ilmennyt mitään merkkiä hänen saavuttamistaan ikävuosista. Montako niitä oli, sitä en ikinä tule teille sanomaan; mutta sen vain sanon, että vaikka niitä olisi ollut kahdeksankymmentä, niin hän olisi voinut iloisesti tanssia katrillia. Tuo lystikäs kellonsoitto, joka niin selvästi kertoi Rellu-Wully Olverin hauskasta tuulesta, tarttui häneenkin; hän hymyili itsekseen siten kuin hänellä oli tapana muistaessaan jotakin hassunkurista tai yksistään pelkästä hyväntuulisuudesta, ja joka vain näki Bell Dycen hymyilevän itsekseen, hänellä ei ollut sen jälkeen vähintäkään epäilystä siitä, että hän oli kullanmuru. Kaupungin talojen yli helkkyi vallattomasti yhä edelleen kellonsoitto, ja sen hikottelun kaltaisten pysähdysten aikana kajahteli omituisesti toinen ääni, suunnattoman erilainen hengeltään ja herättämiltään mielikuvilta — villihanhien kaakotus, koirashanhien »kook», »kook» ja naarasten vastaushuudot, niiden lentäessä lumimyrskyn ajamina purevasta pohjoisesta.

Mutta palvelustytöltä keittiöstä ei tullut vastausta. Hän oli pyörähtänyt tavallista ketterämmin peitteensä alta kuullessaan kuuden soiton, ja avatussa keittiön ikkunassa pursusivat jo hänen runsaat muotonsa molempien työntökehien ylitse, jotka olivat aina niin mukavan matalat ja soveliaat jutteluun katukäytävän ystävällisten ohikulkujain kanssa. Hän veti sisäänsä puhdasta, kylmää aamupimeän ilmaa, joka oli juovuttavaa kuin Tom Watsonin syksyolut, täynnä hupsujen päivien tunnelmaa. Hän kallisti korvaansa kuullakseen postikuskln laulun sävelen, joka nyt kantautui pehmeänä tallinparsien lukinverkkoisesta hämärästä, ja tehden lumipallon ikkunalaudalle kinostaneesta lumesta hän viskasi sen, nais-tapaan, umpimähkään kadulle, kuin otellakseen muka. Lumen kylmyys pisti suloisesti hänen kuumaan kämmeneensä, sillä hän oli nuori ja voimakas.

»Kate, sinä kunnoton!» huusi ääni hänen takanaan. Hän vetäisi sisään päänsä ja näki emäntänsä keittiössä kynttiläjalka kädessään.

»Oh, emäntä», huudahti tyttö lainkaan hämmentymättä, paukauttaen ikkunan ylös ja rusentaen kiireesti uhkuvimmat muotonsa aamunuttunsa viimeisten hakasten ja silmukkain alle — »oh, emäntä, kuinka te minut säikäytitte! Minä sain Ihan ty-ty-tykytyksen. Olin juuri haukkaamassa hiukan ilmaa ja ajattelemassa tuossa itsekseni gaelin kielellä, että oli aika minun tulla sisään ja nousta oikein ylös.»

»Onnellista uutta vuotta, Kate MacNeill», sanoi emäntä, ottaen häntä kädestä.

»Alvan niin, aivan niin! ja samaa teillekin, neiti Dyce. Minun on niin suloinen olla; minä olen niin iloinen kaikesta», sanoi palvelustyttö, hiukan hämmennyksissään tästä harvinaisesta suhteesta emäntäänsä. Hän pudisti tarjottua kättä nopeasti kahden puolen, ikäänkuin se olisi ollut munavispilä.

»Ja katso nyt, että tulet tulevat joutuin sytytetyiksi, niin olet kelpo tyttö. Ei mitenkään kelpaisi aloittaa uutta vuotta myöhään — se olisi huono-onnista. Minä huusin sinua tuolta portaiden yläpäästä ja ihmettelin, olitko sinä sairas, kun et vastannut minulle niin pian kuin tavallisesti.»

»Sairasko, neiti Dyce!», huudahti tyttö hämmästyneenä. »Luuletteko minua niin hupsuksi, että sairastuisin uuden vuoden päivänä?»

»Kaiken — kaiken sen muroleivän jälkeen, mitä söit eilisiltana, en olisi paljon ihmetellyt, jos olisit sairastunutkin», sanoi neiti Dyce pudistaen juhlallisesti päätään. »En suinkaan moiti, mutta, armahtakoon! se oli kauhea möhkäle; ja ajattelin, että jopa olisikin somaa, jos ensi-kävijämme uudenvuoden päivänä tulisi olemaan tohtori.»

»Tohtori! Totta totisesti, en ole ikinä tarvinnut tohtoria sittenkuin tohtori Macphee Colonsayssa pani minut kuntoon öljyllä ja sen sellaisilla, sen jälkeen kuin olin ollut tuhkarokossa», huudahti tyttö, ikäänkuin ihmiset olisivat heilurikellojen kaltaisia, joiden voitiin taata käyvän oikein vuosikausia, jos vain puhalsi niiden läpi palkeilla tai pyyhkäisi niiden sisuksia öljytyllä sulalla.

»Älkäämme nyt huoliko tuhkurista tällä kertaa, Kate», sanoi neiti Dyce, katsahtaen tarkoittavasti sammuneeseen lieteen.

»Enhän minä siitä huolinutkaan, emäntä — en välitä siitä tämän taivaallista; siitä on niin kauan, etten tuntisi sitä, vaikka vastaan tulisi; aioin vain —»

»Mutta sytytähän tulesi. Tiedäthän, että meillä on aika lailla tehtävää tänään, jotta saisimme kaikki siistiksi ja valmiiksi sisarenpoikaani varten, joka tulee Amerikasta kello neljän kyytivaunuissa.»

»Amerikasta!» huudahti tyttö, pudottaen kasarin kannen lattialle hämmästyksissään. »Hyväillen aika! Ja minä kun luulin hänen tulevan Chikaguusta.»

»Onko? Vai niin? Herra nähköön, mistäpäs Kate sen olisi tiennyt? Minun koulunkäyntini jäi kesken — siihen kohti, missä pannaan yksi muistiin ja lisätään kymmenen. Amerikassa! No voi merkillistä, ajatelkaahan! Juuri siitä paikasta, johon minä niin halusta tahtoisin mennä. Jos minulla olisi rahaa ja pääsisin Amerikkaan —»

Tämä oli tuttu Ailie; Kate ei ollut ehtinyt kunnolla alkuunkaan, ennenkuin hänen emäntänsä pakeni keittiöstä ja alkoi ripeästi hääriä aamuaskareissaan.

Ja vähitellen asianajaja Dycen huonekunta heräsi täydelleen tavallisuudesta poikkeavan hiljaisuuden ja hälinän täyttämään päivään, sillä lumi oli kaduilla korkeina kinoksina vaimentaen rattaiden, kavioiden ja kenkien kolinan, mutta muutoin oli aamu täynnä uudenvuodenpäivän iloista hälinää. Sillä Rellu-Wullyn kellonsoitto oli tuskin loppunut, häipynyt jonkinlaiseen malmiseen naurunkuherrukseen, ja villihanhien raakunta kiitänyt etelään päin yli puutarhojen ja takakujien — omituisena, hurjana pohjolan soitantona, kaukaasaapuneena ja epäkotoisena — kun pillisoittokunta kulki kaupungin läpi piipittäen kimakasti jotakin reipasta, tutunomaista säveltä. Oh, ne olivat ylpeitä miehiä nuo, päät hiukan sekavina ilosta ja edellisen illan viinimaljoista, astunta uljas. John Taggart löi rumpua — mainio rumpali niin päissään kuin selvänäkin, joka rakasti soitintaan niin suuresti, että meni toisinaan nukkumaankin rumpu kaulaan ripustettuna, ja paukutti tänään kuin Banagher, joka paukutti hurjasti, piittaamatta liikoja sävelestä, mutta onnellisena saadessaan aikaan kylliksi jymyä. Ja pian sen jälkeen kuin pillinsoittajat olivat menneet kaupungin läpi, kaikki väärää jalkaa paitsi Johnny Vicar, kuten hänen äitinsä arveli, tallaantui lumi leikkivien lasten jalkojen alla, ja naiset juoksivat taloistaan toiselle puolen katua, jotkut heistä, uskokaa pois, suudellakseen toisiaan, sillä tuo varsin sievä tapa oli hiljan päässyt muotiin ja tullut ihmeen yleiseksi Skotlannissa. Pitkin keskikaupunkia kulki vanha katukaupustelija Divine, kaksi pientä lippua hatussaan ja rautatammenlehvä takkinsa rintapielessä, kuljettaen suurta kullankeltaista kantamusta ja huudellen: »Hienoja Venetsian appelsiineja! kuka ostaa oivallisia Venetsian appelsiineja? Ei mitään ulkolaista moskaa. Appelsiineja! Appelsiineja! — oikeita uudenvuoden-appeisiineja, kolme kappaletta pennyllä; veriappelsiineja, puoli pennyä kappale!»

Puodit avautuivat tunnin ajaksi siltä varalta, että joku sattuisi tarvitsemaan jotakin, ja moni tarvitsikin, siitä voitte olla varmat, sillä he olivat syöneet ja juoneet kaikkityyni, mitä edellisenä iltana oli varattu, ja nyt oli ostettava rusinakaakkuja ja makeita korppuja; muroleivoksia, sokeria ja sitruunia, inkiväärijuomaa pojille ja tytöille ja kirkkoneuvoston jäsenille, keitettyä liikkiötä maalaisserkuille, joita saattoi tulla odottamatta, ja P. & A. MacGlashan'in kolmenpennyn lampaanlihapiirakoita (kaksi pennyä, jos tarjotin tuotiin takaisin), joita tavallisesti oli saatavana vain markkinapäivinä ja lauantaisin ja jotka olivat laajalti maineessa.

Neiti Minton Naisten Vaatetustarve- ja Kappa-varaston huomattiin yön aikana saaneen taikavoimalla oviensa ja ikkunoittensa ympärille kuusenhavu- ja rautatammiköynnöksiä ja kiehkuroita, joissa valkoinen ruusu kukki lumen keskellä; ja neiti Minto itse seisoi loistavaan karmosiininpunaiseen, kantapäihin asti ulottuvaan viittaan puettuna, posket punaisina kuin kirsikat, käsissään puolihansikkaat ja kaikki viisi sormusta sormissaan, keskiovella, lausuen kauniilla, sievällä englanninkielellä: »Onnellista uutta vuotta» jokaiselle ohikulkevalle — vieläpä yhteiselle lehmipaimenelle George Jordonillekin, joka oli aina ollut hiukan kupsahtava älyrakenteensa puolesta ja joka, kun hänen housunlahkeensa olivat suusta leveät, niin että jalat peittyivät niiden alle, ei voinut koskaan muistaa, oliko hän työhönsä menossa vai työstä palaamassa, jollei hän käynyt kysymässä koulumestarilta, »Samaa teille, suokaa anteeksi käteni», sanoi George-rukka, koskettaen nipin napin hänen sormenpäitään. Sitten, koska hän oli seisahtunut ja kääntynyt hiukan kulkusuunnastaan, hän lähti takaisin samaa tietä kuin oli tullutkin.

Liian myöhään nousi punanaamainen aurinko, liian myöhään nauraakseen Rellu-Wullyn lystikkäälle kellonsoitolle, liian myöhään kuullakseen Taggartin mahtavaa rummunlyöntiä, mutta iloinen talviaurinko — sepä juuri vain tarvittiinkin savupiippujen joukkoon, jotta päivä olisi täydellinen.

Kaikkein varhaisin ylösnousija Dycen talossa, emännän ja palvelustytön jälkeen, oli itse isäntä, Daniel Dyce.

Ja nyt minä kuvaan teille tyhjentävästi Daniel Dycen: se merkitsee sitä, että hänet takanapäin tunnettiin Hauskan Danin nimellä.

»Kylpysi on valmis, Dan», oli hänen sisarensa huutanut, ja hän nousi ylös ja meni hampaat kalisten kylpyammeen luo, katsoi siihen hetkisen ja pisti kätensä veteen. Se oli kylmää kuin jää, koska tuo vesi, jota juomalla ihmiset eivät koskaan vanhene, tulee korkeista vuorilammista.

»Tuosta sulle tänäpäivänä!» sanoi hän kylpyammeelle näpsäyttäen sormiaan. »Mene niin pitkälle kuin tietä piisaa!» Ja tyytyi tavallista vähäisempään pesuun sekä parranajoon. Partaa ajaessaan hän hyräili koko ajan, kuten hänen tapansa oli, vanhaa poikuutensa aikuista laulelmaa; tänään se oli

hyrälltynä tosin vähemmän soinnukkaasti, mutta suurella vakaumuksella. Hän oli pitkä, laiha, kasvoiltaan sileäksi ajeltu, yli viisikymmenvuotias mies, jolla oli hienopiirteinen, pitkä nenä, punoittavat posket, terävät, harmaat silmät ja runsaasti väljyyttä vaatteissaan, taskut niin avarat ja avoimet, ettei ollut suinkaan ihme, että niin monet ihmiset koettivat, niin sanoakseni, pistää kouransa niihin. Ja pukeuduttuaan hän teki lystikkään teon, vetäen esiin eräästä taskustaan kapineen, jota meidän paikkakunnallamme sanotaan karutsapyssyksi, ja ummistettuaan toisen silmänsä ja tähdättyään aseella ja näpsäytettyään kumia useaan kertaan hämmästyttävän vakavasti hän meni portaita ylös ullakkokamariin ja laski sen ikkunan edessä olevalle pöydälle, pannen mukaan tekstatun paperilapun, johon hän kirjoitti:

»UUDENVUODEN-LAHJAKSI. KILTILLE POJALLE SEDÄLTÄ, JOKA EI PIDÄ KISSOISTA.»

Hän katseli ympäri pientä huonetta, joka näytti hyvin valoisalta ja iloiselta, sillä sen ikkuna antoi itäpuolella olevaan puutarhaan sekä laaksoon päin, missä valtamaantie suikerteli. »Ihmeellistä! ihmeellistä!» sanoi hän itsekseen. »He ovat ottaneet tehdäkseen tästä jotakin vallan erikoista. Hyvin sievää kylläkin, mutta pikku hiukkasen neitimäistä. Eloisa poika soisi mieluummin vähemmän rimpsuja ympärilleen.»

Ei todellakaan ollut juuri mitään eloisasta pojasta muistuttavaa tuossa ullakkokamarissa verhoreunaisine, sinipunervakukkaisine pukeutumispöytineen, musliinihuntuisine, punasolmukkeisine peileineen, lintuhäkkiä muistuttavine, katoksella ja vihreillä harsopalttinauutimilla varusteltuine vuoteineen, kainoille potpourri- ja lavendelituoksuineen. Tummanpunaisella villalangalla kirjailtu, kehystetty raamatunlause, Bell Dycen käsialaa niiltä ajoilta, jolloin hän oli ollut neiti Mushet'in alkeiskoulussa, riippui uuninreunuksen yläpuolella, esittäen kaikille katselijoille kehoituksen:

»VALVOKAA JA RUKOILKAA.»

Herra Dyce työnsi molemmat kätensä housuntaskuihin, taivuttautui hiukan ja pullistui jonkinlaisesta hiljaisesta naurusta. »Ihmisen koko velvollisuus, Bell Dycen mukaan», sanoi hän, »'Valvokaa ja rukoilkaa'; mutta eivät ne siellä Chicagossa ainakaan tarvitse tuota läksyä alinomaa silmäinsä edessä, sen takaan. Siellä juuri sitä oikein valvotaankin, kertomuksista päättäen, kuinka lieneekin rukoilemisen laita. 'Valvokaa ja rukoilkaa' — hm! Sen pitäisi kuulua: 'Valvokaa tai rukoilkaa' — onhan selvää, etteivät molemmat sovi yht'aikaa sellaisena kuin maailma nyt on; yhtä hyvin voisi vaatia ihmistä syömään hernerokkaa ja viheltämään polskaa samalla kertaa.»

Hän hyräili »Rauhan tähteä» — sillä se sävelmä, jolla hän aloitti aamun, kesti hänellä tavallisesti koko sen päivän — ja seisoi keskilattialla katsellen huvitettuna Chicagosta tulevalle veljenpojalleen valmistetun huoneen neitimäistä koristelua, kun ullakon portaille astuttiin kevyesti ja naisen ääni huusi: »Dan! Dan Dyce! Halloo!» Hän ei vastannut.

Huutaja uudisti huutonsa noustuaan vielä pari askelmaa ylemmäksi, mutta sittenkään hän ei vastannut. Hän pujahti vuoteen toisen uudinpuoliskon taakse.

II LUKU.

Alison Dyce nousi keveästi ylös loput portaista, viheltäen hilpeästi, huolimatta siitä Bell-sisarensa vanhasta mielipiteestä, että viheltävät naiset ja kiekuvat kanat eivät koskaan ole miellyttäviä. Hän lehahti huoneeseen. Kaupunkilaiset — joilla oli saksanhirvien asustama metsä kaupunkinsa takana — sanoivat, että hänellä oli nuoren metsäkauriin astunta ja ryhti, ja voin vakuuttaa teille, että hänen kanssaan kelpasi kävellä ulkona talvipäivänä! Hänellä oli kädessään runokirja nimeltä Kulta-Aarre [The Golden Treasury] sekä kimppu »rehellisyys»-kukkaa, joka viihtyy köyhien ihmisten puutarhoissa. Asetettuaan ne pöydälle huomaamatta veljensä erikoislaatuista lahjaa hyvälle pojalle hän kääntyi ja hypisteli esineitä. Hän silitti vuodevaatteita ikäänkuin ne olisivat olleet lapsen peittona, taputti tuolinselustoja siunaavin ilmein, kohotti tyynyjä rintaansa vasten ikäänkuin hyväilläkseen niitä, ja kun hän kosketti uuninreunustalla olevia koruja, eivät ne voineet olla puhkeamatta kilahtelemaan. Oli aina ilo nähdä Alison Dyce järjestelemässä, vaikka hän olikin talousaskareissa, kuten ompelussa, kudonnassa ja keittotaidossa, vain vaatimattoman keskinkertainen Bell-sisarensa rinnalla. Hän koetti velvollisuuden tunnosta pitää noista askareista, mutta Herra paratkoon! se meni yli hänen voimiensa; mitä hän lienee oppinutkin käydessään kouluja Edinburghissa ja Brysselissä, niin sukkienparsintaa ja raparperitorttujen täyttämistä hän ainakaan ei ollut oppinut.

Sipsutellessaan ympäri pientä ullakkokamaria hän lähestyi vähitellen uudelleen ikkunan edustalla olevaa pöytää luodakseen vielä viimeisen vilkaisun Kulta-Aarteen sisäpuolelle, johon hän itse oli ihastunut ja jonka hän otaksui merkitsevän onnenhetkiä myöskin ihannepojalle, ja hänen katseensa osui ensi kerran kumilinkoon ja sen vieressä olevaan paperilappuun.

Hän luki sen ja nauroi, ja uskokaa minun sanaani, jos sellaista naurua kuin Ailie Dycellä oli, voitaisiin ostaa revitetyissä rullissa, niin ei enää ollenkaan kysyttäisi Chopinia ja Schumannia pianolaa varten. Se oli naurua, jota ei edes hänen veljensä voinut vastustaa: yskänpuuska pärskähti uutimien takaa, ja Daniel Dyce tuli esiin sisarensa viereen nauraa luikertaen.

»Olin varma, että olit yläkerrassa», sanoi Alison. »Sinä hupakko! Totta tosiaan! Missä on arvokkuutenne, herra Dyce?»

Dan Dyce seisoi sekunnin verran hiukkasen hämillään, hieroen leukaansa ja räpyttäen silmiään, ikäänkuin niiden hauskuutta olisi pitänyt estää pursuamasta ylitse. »Minä olen suuri velikulta», sanoi hän. »Jos arvokkuutta haet, niin katso samettitakkiani!» ja näin sanoen hän tarttui sormillaan takinliepeittensä neniin, piteli niitä kauas ojennettuina ja kääntyi ympäri ikäänkuin olisi ollut räätälinsä luona puvunkoetuksella, nauraen kunnes hänen yskänsä kohtasi hänet uudelleen. »Arvokkuutta, muka, katsohan samettitakkiani!»

»Dan! Dan! etkö sinä koskaan viisastu?» sanoi Ailie Dyce, joka itsekin oli humoristinen neitokainen, jos tahdotte minua uskoa.

»En, jos vain terveenä pysyn», vastasi Dan Dyce. »Te olette tehneet oivallisen nähtävyyden vanhasta ullakkokamaristamme, te kaksi. Se on yhtä sievä ja soma kuin tyttö ensimmäisissä tanssiaisissaan.»

»Minusta se on oikein sievä; ainakin se voisi olla huonompikin», keskeytti Alison puolustavasti, silmäillen ympärilleen tyytyväisenä ja arvostellen katseellaan »Valvokaa ja rukoilkaa»-taulun kehyksen asennon suoruutta. Bellin villakirjailut eivät olleet koskaan hänen mielensä mukaisia, mutta koska hän tiesi, etteivät hänen torttunsa olleet koskaan Bellin mielen mukaisia, pysyttäytyi hän tässä suhteessa aina hienotunteisesti vaiti.

»Pikku Chicago-parka!» sanoi hänen veljensä. »Minun tulee surku tuota miehenalkua. Kukikkaita karttuuneja tai mitä ne lienevät; merkkausliinan raamatunlauseita ja hajuvesiä ja runokirjoja — mitä ihmettä jää pojalle järjestettäväksi?»

»Oh, siitä puolesta olet sinä pitänyt huolen, Dan!» sanoi Ailie, ottaen kumilingon jälleen käteensä. »'Uudenvuoden lahjaksi kiltille pojalle sedältä, joka ei pidä kissoista.' Toden totta, se on ihastuttava tapa saada lapsukainen tuntemaan olonsa heti kodikkaaksi.»

»Pyh! Sehän on vain huvin vuoksi. Minä tiedän, että hän ilostuu ihmeellisesti huomatessaan heti alussa, että vaikkei talossa olekaan nuorta väkeä, niin on täällä sentään jonkunverran ikuista leikin henkeä. Otaksun että Chicagossakin on kissoja. Eihän hän voi vaatia meitä hankkimaan hänelle possuja, jotka kai ovat tavallisia seuraeläimiä siellä, mikäli luulen. Anna kumilinkoni vain olla rauhassa, Ailie; saat nähdä, että se miellyttää häntä enemmän kuin kaikki runous ja ruusunpunaiset solmukkeet. Olen ollut itsekin kerran poika, joten tiedän.»

»Et ole koskaan ollutkaan muuta», sanoi Alison — »etkä tule koskaan olemaankaan muuta. On surkeaa antaa lapsen heti alussa nähdä, millainen edesvastuuton henkilö hänen setänsä on; ja sitäpaitsi on julmaa heitellä kissoja kivillä.»

»Ei ollenkaan, ei ollenkaan!» sanoi hänen veljensä vilkkaasti, pää lystikkäästi hiukan kallellaan, samaan tapaan kuin hänen väitellessään oikeudessa. »Olen jo kaksikymmentä vuotta heitellyt kivillä noita Rodgerin kissoja, jotka asuvat meidän puutarhassamme, enkä ole koskaan vielä osannut yhteenkään. Ne ovat kaikki noin kuusi tuumaa liian lyhyitä kunnolliseen urheiluun. Jos kissat olisivat mäyräkoiria ja jos minä en pitäisi niin kovasti koirista, niin olisin tuhoisa. Mutta minun kissapuuhani on juuri yksi noita vanhoja miehekkäitä brittiläisiä urheiluja, samoinkuin taimenenpyynti ja jääkiekon pelaaminen. Hauskuus tulee ennakkotunteesta, ja ainoa erotus on siinä, ettei tarvitse koskaan kuljettaa pulloa mukanaan. En kuitenkaan ole toivomatta, että chicagolainen veljenpoikani olisi tarkempi tähtäämään kuin minä.»

»Sinä olet vanha — vanha hanhi, Dan Dyce, ja onnellista uutta vuotta sinulle!» sanoi hänen sisarensa, kietoen äkkiä käsivartensa hänen kaulaansa ja suudellen häntä.

»Joutavia! tuon lapsen tulo on pannut pääsi pyörälle», sanoi veli punastuen, sillä sisaret eivät koskaan suutele omia veljiään meidän paikkakunnallamme — se on niin hentomielistä, se on niin nurkkaromaanien tapaista. »Hyvää uutta vuotta sinullekin, Ailie», ja: »Joutavia!» sanoi hän jälleen, ollen vallan hämmentyneen näköinen, kunnes Ailie nauroi ja pisti käsivartensa hänen kainaloonsa ja veti hänet alakertaan aamiaiselle, jolle hän oli tullut häntä kutsumaan.

Itsekseen jätettynä tuo chicagolais-lapsen makuuhuone, hiukan kylmähkö kuten Ylämaan ilma, mutta rehellinen ja puhdas, näytti yhäkin enemmän lintuhäkiltä; aamuaurinko, kurkistaessaan puutarhan puiden ja syrjäkaupungin savupiippujen ylitse, tuijotti erikoisesti sille pöydälle, jolla kumilinko ja runokirja yhdessä lepäsivät.

Ja nyt oli kaupungilla sellainen väentungos kuin markkinapäivänä, ja niin mieltäkiihoittavia seikkoja tapahtui kadulla joka hetki, että Kate-palvelijalla oli lakkaamatta pää ulkona ikkunasta, »ajan kuluttamiseksi», selitti hän tiedustelevalle ohikulkijalle, »kunnes emäntä olisi valmis aamiaiselle». Sellainen oli Kate — hän oli tullut saarelta, missä otettiin mitä tarkimmin talteen kaikki mikä saattoi käydä uutisista, vaikkapa kysymys olisi ollut vain papin vanukkaan konjakkikastikkeesta; eikä neiti Dyce voinut ryhtyä leikkaamaan uutta hameenmiehustaa tai ompelemaan nappia veljensä housuihin, ilman ettei Kate kurkottanut ulos ikkunankehykseltä kertomaan uutista ensimmäiselle omaan sukupuoleensa kuuluvalle ohikulkijalle.

Tallatulla lumihangella hän näki maalta tulleiden ihmisten tungeskelevan pyhävaatteissaan saapuneina sangen varhaiseen aikaan päivästä huvin etsintään, kaikilla hajuvettä nenäliinoissaan (mikä on juhlapäivien tuoksu sadan mailin laajuudelta pikkukaupunkien ympärillä); ja kaupunkilaisia vähemmin loistavissa asuissa, kuten ainakin ihmiset, jotka tietävät erotuksen juhlapäivän ja sabatin välillä ja jättävät jumaliset kovat hattunsa kotiin uudenvuodenpäivänä; lapsia myöskin, jo kylläisinä pannukakusta ja yltänsä mehussa Divinen appelsiineista. Hän kuuli kellon alkavan jälleen soittaa, sillä Wully Oliver — hyi sitä Wully Oliveria! — oli tavannut joitakin poikia, jotka olivat sanoneet hänelle, ettei kello kuuden soittoa ollut vielä soitettu, ja lähettäneet hänet uudestaan toimittamaan tehtävää, jonka hän oli täyttänyt jo tuntikausia sitten. Hän meni kellonsa luo epäröiden, tuntien siinä huimaavassa tyhjyydessä, jota hän sanoi mielekseen, jonkinlaista puolittaista vakuutusta siitä, että hän oli jo soittanut sitä.

»Annahan kun pysähdyn ja mietin», sanoi hän kerran tai pari, kun häntä yllytettiin tarttumaan kellonköyteen, raappien korviensa taustoja molemmin käsin, kuten hän teki harkitessaan. »Eikös täällä ollu lapsi — sellainen vanhanaikainen lapsi — joka auttoi soittamaan kelloa jo äsken ja tahtoi antaa minulle rahaa, jotta saisi sen tehdä? Minun mielessäni pyörii, että täällä oli lapsi ja että hän pani vielä meidät kei-keittämään munia, mutta ehkäpä minä olen väärässä, sillä minä myönnän, että otin ryypyn pari ja jouduin pois jalalta. Minä en usko ryy-ryy-ryyppäämiseen, mutta sanon aina, että jos otat ryypyn, niin ota se aamulla, niin saat nauttia sen hyödystä koko päivän. Sen niksin minä opin Krimillä.» Mutta viimein he saivat hänet vakuutetuksi, että lapsi oli pelkkää mielikuvitusta, ja Rellu-Wully Oliver sylkäisi kouriinsa ja tarttui köyteen, ja niin tapahtui, että aamusoitto sinä uudenvuodenpäivänä, josta kertomukseni alkaa, soitettiin kahdesti.

Dycen palvelustyttö kuuli soiton kumahtelun riippuessaan ikkunakehyksellä myssy nurinpäin päässään. Hän kuuli joka taholta — sivukaduilta, pihoilta, kapakkahuoneista, ullakkokamareista ja takapihoilta — pillien soittoa; oli ikäänkuin hän olisi nojautunut yli suuren taikaluolan, jossa joukko suuria lintuja lauloi kukin omaa lauluaan; ne olivat soittajia, jotka harjottelivat niitä jaloja sävelmiä, joissa soittokunnan johtaja vaati jonkinlaista täydellisyyttä soittajiltaan, ennenkuin he keskipäivällä lähtivät jälleen marssimaan kaupungille. »Sillä», sanoi hän usein yhteisharjoituksissa, »mikä hyvänsä sävelen tapainen kelpaa pimeässä, poikaseni, mutta silloinkuin ihmisten silmät meitä vartioivat, täytyy esityksen olla taidon huippu, ilman mitään sorasointuja. Vielä kertaalleen tämä viimeinen laulu, poikaseni, sitten käymme tuon minun oman säveltämäni laulun kimppuun.»

Paitsi kellojen kajahtelua ja yleistä pillien harjoittelua kuului Risteyksestä kovaäänistä laulua ja kadulta sellainen nauru, että Kate tuli ihan haltioihinsa. Jopa hän kerran, kohoten kaiken kotoisen säädyllisyyden yläpuolelle, sonnusti hameensa ja otti muutaman hyppytanssin askeleen keittiönsä yksinäisyydessä.

»Se on hauskaa, tuo melu!» huudahti hän ihastuksissaan kirjeenkantajalle, joka tuli ikkunan luo tuoden aamupostin kirjeet. »Oh, minun on ihana olla! Se on — se on — se on ihan niinkuin olisi suuren säkkipillin sisällä.»

Kirjeenkantaja oli mies, joka puhui karjumalla, koska hän oli tottunut hoilaamaan ylös vuokratalojen pitkiä yhteisportaita pitkin, jotta ihmiset tietäisivät tulla alas portaiden juurelle noutamaan kirjeitään — mies, jonka toinen veitikkamainen silmä katsoi tyttöön ja toinen umpimähkään jonnekin muualle. Ojentaen kirjeet yksitellen hän virkkoi äänellä, joka hiljaisempana päivänä olisi kuulunut puolen kadun pituuden päähän: »Ei mitään sinulle itsellesi persoonallisesti, Kate, mutta ehkäpä tulee huomenna. Kolme isoa sinistä ja seitsemän pientä itse asianajajalle, kaksi Ailie-neidille (hän se vasta on erinomainen kirjeenkirjoittaja!) ja neiti Dycelle yksi, tuoksuvalle hajuvedelle haiseva — se on varmaan neiti Birdsiltä Edinburghista. Ja olinpa aivan unohtaa — tässä on postikortti neiti Dycelle; kuulehan mitä siinä sanoo:

»'Lapsi saapunut Liverpooliin ellen; lähtenyt tänä aamuna matkalle Skotlantiin. Matkustaa aivan turvallisesti yksinään, konduktöörin huostassa. Pip, pip! Molyneux'.»

»'Pip, pip!' Mitä kummaa merkitsee 'Pip, pip'? Lapsi on veli Williamin lapsi, varmaankin», sanoi Kate, joka aina puhui Dycen sukulaisista ikäänkuin ne olisivat olleet hänen omiaan. »Olette kai kuullut veli Williamista?»

»Hänestäkö, joka meni naimisiin teatterinäyttelijän kanssa eikä ole koskaan kirjoittanut kotiin?» huusi postimies. »Hän meni pois ennen minun aikaani. Anna kuulla; pian, sillä minulla on kamalan kiire tänä aamuna.»

»No, hän kuoli ulkomailla Chikaguussa — Herra olkoon hänelle armollinen, kun piti kuolla niin kaukana kotoa, ja ilman yhtään gaelin-sanaa kuolinvuoteellaan! — ja muudan hänen isänsä tuttava tuo pojan kotiin tätiensä luo.»

»Amerikassa tietysti — missäpäs se muualla olisi kuin Amerikassa?» sanoi Kate halveksivasti. »Missä teidän koulunkäyntinne on, kun ette tiedä, että Chikaguu on Amerikassa, missä palvelustytöt saavat palkkaa punnan viikolta ja opettelevat pianonsoittoa ja voivat päästä naimisiin milloin mieli tekee ihan helposti?»

»No johan nyt jotakin! Niinkö tosiaan?» huusi postimies hämmästyksissään eikä ihan ilman kateutta.

»Niin tosiaan!» sanoi Kate siihen tiuskivaan sävyyn, jota hän usein käytti kirjeenkantajaa kohtaan. »Ja lapsi tulee juuri tänä päivänä kyytivaunuilla Maryfieldin rautatieasemalta — oh, noita junia, noita junia onnettomuuksineen! sydämeni nousee kurkkuun, kun ajattelen lasta istumassa niissä. Ettekö tule nyt pistäytymään tänne pihan puolelle maistamaan emännän uudenvuoden-ryyppyä? Hän aikoo antaa uudenvuoden-ryypyn jokaiselle miehelle, joka käy talossa asialla tänä päivänä. Mutta minä en päästä teitä sisään, sillä minulla on semmoinen arvelu, että te ette olisi hyväonninen ensivieras.»

»Kiitän kohteliaisuudesta», sanoi postimies, »mutta ei sinun tarvitse pelätä. Minun ei ole lupa ryypiskellä virkatoimessa ollessani. Se on virallinen määräys, enkä minä voi sille mitään. Jos ei olisi sellaista virallista määräystä, niin eipä ole monta kirjeenkantajaa, jotka eivät häätyisi vyöttämään päätään rautavanteilla, jotteivät ne halkeisi seuraavana päivänä uudenvuodenpäivän jälkeen.»

Kate kuuli äänen takaansa, vetäisi kiiruusti päänsä sisään hengähtäen ja huudahti: »Varjelkoon, kuinka säikähdin!» samalla kuin postimies riensi jatkamaan kiertokulkuaan. Neiti Dyce seisoi keittiössä suuttuneena.

»Sinä olet oikea murheen kappale, Kate», sanoi emäntä. »Olen soittanut aamiaista sisään jo kahdesti, etkä sinä kuule, kun palpatat siinä kadulla postinkantajan kanssa. Vahinko, ettet voi mennä naimisiin tuon Hauska-Heikin kanssa, joksi herra Dyce häntä kutsuu, jotta siitä tulisi loppu.»

»Minäkö naimisiin hänen kanssaan!» huudahti tyttö harmistuneena. »Vai että minä menisin naimisiin tuollaisen miehen kanssa, jonka silmätkin ovat eri paria.»

»Se on pikkuseikka miehessä, jos vain hänen sydämensä on hyvä; postinkantajan silmät ehkä ovat — ovat vähän kierot, mutta se ei ole kummakaan, kun ottaa huomioon, kuinka hänen täytyy olla varuillaan tähyillen joka puolelle, säilyäkseen joutumasta jokaisen kaupungin homssun kynsiin, joka haluaa naida hänet.»

Ja jättäen Katen sanattomaksi tuon syytöksen edessä otti talon emäntä kirjeet hänen käsistään ja meni aamiaispöytään niiden kanssa.

Hän oli lukenut postikortin sisällön, ennenkuin ehti arkihuoneeseen; sen tuoma viesti sai hänet kauhistuksiinsa.

»Kuvitelkaahan!» sanoi hän. »Nyt se lapsi on tulossa Liverpoolista ypöyksinään, eikä ristinsielua mukanaan!»

»Mitä! Mitä!» huudahti herra Dyce, joka oli ollut silmät ummessa pöytärukousta lukien. »Eikö se näyttelijä, Molyneux, tulekaan hänen mukanaan, kuten lupasi?»

Neiti Dyce vaipui tuoliin ja puhkesi kyyneliin, rutistaen postikortin kourassaan.

»Hän sanoo — hän sanoo — oh, hyvä Jumala! — hän sanoo: 'Pip, pip!'» voihki itkevä sisar.

III LUKU.

»Olen epäillytkin tuota herra Molyneux'tä ihan alunpitäen», sanoi Ailie, valahtaen valkeaksi kuin liina. »Kaikista hänen postikorteistaan päättäen hän otti asiat selvästikin liian huolettomalta kannalta. Herkeä, Bell-kultaseni — ole järkevä; onhan lapsi kristityssä maassa ja jonkun sellaisen huostassa, joka on arvattavasti luotettavampi kuin tuo ihastuttava Molyneux.»

Herra Dyce otti esiin vanhan, paksun, hopeisen taskukellonsa. »Kello on yhdeksän», sanoi hän katsahtaen sen kellertävään tauluun. »Molyneux'n lähetys tekee ensimmäistä tuttavuutta skotlantilaisten maisemien kanssa ja on toivoakseni huvitettu Edinburghin murteesta. Hän saapuu Maryfieldiin — pikku poloinen! — kello kolme; jos lähden sinne hevosella kello kaksitoista, ehdin ajoissa häntä vastaan. Joutavia, Bell, älä ole milläsikään; onhan hän kymmenvuotias ja lisäksi Dyce — ei tarvitse vähintäkään pelätä hänen tähtensä.» S »Kymmenvuotias, ja vieraassa maassa — jos Skotlantia voi sanoa vieraaksi maaksi», huudahti neiti Dyce, nyyhkyttäen yhä suuttumuksesta ja mielipahasta. »Oh, tuota kavalaa kettua, tuota Molyneux'tä — jospa saisin hänet käsiini!»

Ruokasalin ovi avautui päästäen sisään haukottelevan, näöltään mitä plebeijimäisimmän koiran, talon unikeon, kadun hälinän ja paistuvan läskin kärinän, ja viimeiseksi Katen juhlallisen olemuksen arvokkaan liukuvin liikkein, koska hänellä oli yllään uusi kankea sinipunerva karttuunipuku, joka pantiin ylle aamiaisajaksi ainoastaan sunnuntaina ja juhlapäivinä. »Taisitte luulla, etten tule milloinkaan», sanoi hän hyväntuulisesti ja hymyili leveästi laskiessaan tarjottimen sivupöydälle. Pelkään, että tämä esittämäni talous on kovin viheliäinen, mielettömän vapaa muodollisuuksista. Herra Dyce katsoi Ailie-sisareensa ja hymyili; Ailie katsoi Bell-sisareensa ja hymyili. Bell otti pari hiusneulaa paikoiltaan ja näytti pistävän niillä itseään kiukkuisesti niskaan eikä hymyillyt ollenkaan, ei myös virkkanut mitään, sillä hän oli raivoissaan Molyneux'lle, jonka hän saattoi nähdä sielunsa silmillä — ruman, juopottelevan, rähjäisen näköisen olennon huonosti kiilloitetuin kengin, kuva, joka olisi suuresti huvittanut rouva Molyneux'tä, joka, eikä aiheettakaan, piti Jimiänsä miesten kauneimpana ja parhaiten puettuna kaikkien chicagolaisten ammattitoveriensa joukossa.

»Minun tuloni viipyy kuin Kaarle-prinssin», jatkoi Kate ojentaessaan vateja neiti Dycelle, »mutta, oi kuitenkin! uudenvuodenpäivä täällä ei ole sellainen kuin uudenvuodenpäivä rakkaalla Colonsayn saarella.»

Herra Dyce luki rukouksen ja hajamielisenä otti vuorotellen uuden jauhotetun voipötkyn kummastakin päästä. »Dan-kulta, älä ota voita molemmista päistä — se pilaa näön», sanoi Bell. »Joutavia!» sanoi Dan Dyce. »Mitä erotusta siinä on? Ei siinä näy kumpaakaan päätä sittenkuin olemme lopettaneet. Olen täydellisesti välinpitämätön sopusuhtaisesta ja kauniista tänä aamuna. Olen ihan vimmoissani, kun ajattelen tuota Molyneux-otusta. Jollen olisi rauhan mies, niin tekisi mieleni vääntää herra Molyneux'ltä niskat nurin», ja hän väänsi ammusämpylänsä kahtia ahnain käsin.

»Dan!» sanoi Ailie kauhistuen. »En ole vielä koskaan eläessäni kuullut sinun sanovan mitään noin verenhimoista. En olisi uskonut sinusta sellaista.»

»Ehkä et», sanoi hänen veljensä. »Minussa on paljon sellaista, mitä sinä et ole koskaan aavistanutkaan. Teillä naisilla on aina harhakuvitelmia niistä miehistä — niistä miehistä — no, olkoon! niistä miehistä, joista te pidätte. Minä tunnen itseni niin hyvin, ettei ole ainoatakaan syntiä, paria vähemmän tärkeää lukuunottamatta, johon en voi katsoa kykeneväni. Luulen, että voisin yltyä ryöstämään kirkon, jollei minulla olisi yhtään rahaa ja jos olisin yhtä nälissäni kuin olin tänä aamuna ennenkuin tuo postikortti tuli ja turmeli erittäin oivallisen uudenvuodenpäivä-ruokahalun, tai vieläpä murhaamaankin tuon Molyneux'n kaltaisen miehen, joka on unohtanut yksinkertaisimmat velvollisuudet, joita ei kukaan ihminen saisi laiminlyödä.»

»Minä toivon ja luotan», sanoi Bell, vieläkin hermostuneena, »että hän on viisas poika ja oikein kasvatettu, joka ei pelkää matkustamista eikä erehdy junista. Jos hän olisi skotlantilainen poika ja Jumalan pelkoon kasvatettu, en olisi rahtuakaan huolissani hänen tähtensä, sillä silloin hän varmasti kyselisi kyselemistään, ja jos häntä alkaisi peloittaa, niin hän ottaisi ja rupeisi syömään jotakin, kuten kristitty ihminen ainakin. Mutta tällä poikarukallahan ei ole sitä etua — hänhän on vain amerikkalainen!»

Ailie istui takakenossa tuolillaan, teekuppi kädessään, ja nauroi, ja Katekin naureskeli — vaikka hän ei voinut nähdä, missä asian lystillisyys oli, ja koira nauroi myös — ainakin se heilutti häntäänsä ja kiemurteli ruumistaan ja päästeli sellaisia omituisia ääniä kurkustaan, että saattoi sanoa sen nauravan.

»Joutavia! sinäpä olet lystikäs ihminen, Bell», sanoi Dan Dyce, iskien hänelle silmää. »Sinulla on mitä hassuimmat käsitykset joistakin asioista. Siihen katsoen, että olet ollut niin pitkän ajan neiti Mushetin koulussa ja luet niin paljon sanomalehtiä, minä ihmettelen sinua.»

»Olihan hänen isänsä kylläkin skotlantilainen, se nyt on armo», lisäsi Bell, panematta vähääkään pahakseen hänen hurskaitten mielipiteittensä kohtaamaa vastaanottoa.

»Onhan siinäkin jotakin, millä alkuun pääsee», sanoi Dan Dyce ilvehtien. »Toivottavasti hän käyttää parhaalla tavalla hyväkseen tuota suurta alkupääomaa onnen ja hyvinvoinnin saavuttamiseksi. Se on yhtä hyvä kuin rahaa taskussa.»

Bell kohotti pikku kätösensä ja työnsi vallattoman kiharan (sillä hänellä oli kapinallinen hiuksisto) korvansa taakse ja hymyili huolimatta levottomuudestaan tulossa olevaan veljenpoikaansa nähden. »Naura vain, jos tahdot, Dan», sanoi hän painokkaasti, nytkäyttäen päätään pöydän yli häneen päin, »minä kuitenkin olen ylpeä, ylpeä, YLPEÄ siitä, että olen skotlantilainen.» (»En niinäkään sitä anteeksi pyytele», sanoi hänen veljensä hiljaa.) »Ja tiedäthän, millaisia nuo amerikkalaiset ovat! Epäkelpoja ihmisiä, jotka antavat miestensä harjata omat kenkänsä ja saavat maksaa ihan synnillisiä palkkoja palvelustytöille ja sittenkin syövät ostopiirakkaa.»

»Hyvä Jumala! onko se totta, vai oletko lukenut sen sanomalehdestä?» sanoi hänen veljensä. »Minä alan tulla levottomaksi itsekin tuon nuoren herran mahdollisuuksista, joka nyt on matkalla pohjoista kohti herra Molyneux'n täydellä luottamuksella, joka varmaankin pitää häntä hyvin älykkäänä. Hän tulee ihmelasten maasta; kymmenvuotiaanakin hänessä voi olla enemmän tähtiä ja juovia kuin me voimme kitkeä pois puuroravinnolla ja Vähän Katekismuksen oppimäärällä ja Jane Porterin 'Skotlantilaisilla klaanipäälliköillä'. Toden totta, olin itse ihastunut Janeen lukiessani hänen kirjaansa ensi kertaa: se oli hauska ja verinen. Iso pehmeä hattu päässä, liehunauhoilla koristettu, kukaties; mahtipontinen, nenä-ääninen puhetapa, 'minä arvaan ja olettelen' aina silloin tällöin; tapa pitää tupakkaa suussaan» (»Me tarvitsemme sylkilaatikon», sanoi Ailie hillityllä äänellä); »ja revolveri pienoisessa takataskussaan. Oh, se kullanmuru! Voin nähdä hänet selvästi silmäini edessä.»

»Herra varjelkoon!» huusi Kate, palvelustyttö, ja pakeni huoneesta vavistuksen vallassa revolveria ajatellessaan.

»Voit sanoa mitä tahdot, mutta minä en voi päästä sen seikan yli, että hän on amerikkalainen», sanoi Bell juhlallisesti. »Dollari on kaikki kaikessa Amerikassa, ja he ovat niin itsenäisiä!»

»Hirveätä, hirveätä!» sanoi hänen veljensä ivallisesti, rikkoen toisen munan rajulla veitsen iskulla, ikäänkuin olisi lyönyt päätä poikki yhdysvaltain presidentiltä.

Ailie nauroi jälleen. »Rakas Bell-kulta!» sanoi hän. »Sehän kajahtaa aivan skotlantilaiselta. Dollarin kunnioittaminen on hyvä ja terve pohja skotlantilaiselle luonteelle. Muista, että dollarissa on lähes sata puolpennyä: ajattelehan vain dollaria puolpennysinä, niin et kummastele, että amerikkalaiset antavat sille niin suuren arvon.»

Lapset, olkaa hiljaa», sanoi puoleksi laulaen, puoleksi puhuen heidän veljensä. »Bell, sinä olet suunsoittaja; Ailie, sinä olet kosmopoliitti ja sellaisena kirouksen alainen. Siihen ovat Edinburgh ja Bryssel ja oma liian rohkea pääsi sinut vieneet. Palautahan itsesi meidän poloiselle nurkkakuntalaisnäkökannallemme ja sanokaa minulle, te molemmat, mitä aiotte tehdä tälle chicagolaiselle nuorelle herralle, kun saatte hänet käsiinne.»

»Muuttaa hänen sukkansa ja antaa hänelle hyvää teetä ja voileipää», sanoi Bell siekailematta, ikäänkuin olisi suunnitellut sitä viikkokaudet. »Hän on varmasti ihan menehtymäisillään nälkään ja kosteana lumesta.»

»Kunnon miehen luomiseksi vaaditaan muutakin kuin kuivia sukkia ja maukkaita voileipiä», sanoi hänen veljensä. »Et voi pitkittää tuon saman kaavan mukaan vuosikymmentä.»

»Oh, sinä tarkoitat kasvatusta!» sanoi Bell masentuen. »Se ei kuulu ollenkaan minun alaani.»

Ailie lausui julki näkökantansa tyynesti ja hiljaisen harkitsevasti, ikäänkuin hänkään ei olisi viikkokausiin ajatellut mitään muuta, mikä osittain olikin totta. »Mielestäni», sanoi hän, »on hänen mentävä latinakouluun saadakseen hyvän perustuksen klassilliseen suuntaan, ja sitten yliopistoon. Minä olen mitä hartaimmalla halulla auttava häntä, niin kauan kuin hän on latinakoulussa. Juuri opettaja minusta olisi tullutkin, Dan, jos olisit sallinut minun noudattaa mieltäni. Toivottavasti hän on teräväpäinen poika, sillä minä suorastaan en voi sietää sellaisia, joita Bell kutsuu — kutsuu —»

»Pöhköiksi; niin, minä en voi sietää pöhköjä. Koska hän on toiseksi puoleksi Dyce, en juuri voi uskoa, että hän on pöhkö. Jos hän tulee vähänkään isäänsä, voi hän ehkä olla hiukan raju aluksi, mutta ainakin hän tulee olemaan hyvä seuratoveri, mikä korvaa jo paljon, ja hyväsydäminen, nopeakäsityksinen peloton ja —»

»Ja hirmuisen hauska», vihjaisi Bell, säteillen mielihyvästä kerratessaan mielessään vanhoja, helliä, iloisia muistoja veljestään, joka nyt lepäsi kuolleena näyttelijätär-vaimonsa vieressä kaukana Chicagossa.

»Peloton ja hyvin hauska», jatkoi Ailie. »Oi, Will-kulta, millainen iloinen sielu hän oli! Niin, lapsi ei voi olla hölmö, jos hän tulee isäänsä. Amerikkalainen itsenäisyys, olkoon sitä hänessä vaikka — vaikka kokkareittain, ei pilaa häntä ollenkaan. Minä rakastan amerikkalaisia — kuuletko, Bell Dyce? — siksi että he voittivat typerän, vanhan Yrjö-kuninkaan ja ovat olleet urheita metsissä ja viisaita aavikoilla, kohdanneet pelottomina silmä silmää vasten kenen hyvänsä ja nauraneet kruunupäille. Minä rakastan heitä, koska he ovat antaneet minulle Emersonin ja Whitmanin ja Thoreaun ja koska yksi heistä meni naimisiin William-veljeni kanssa ja oli hänen lapsensa äiti.»

Dan Dyce nyökäytti; hän ei koskaan ilvehtinyt Ailie-sisarelleen silloinkuin tämän sydän puhui ja silmät säikkyivät.

»Ensimmäinen asia, mikä sinun pitäisi opettaa hänelle», sanoi Bell, »on 'God Save the Queen'. Se on mainio laulu kerrassaan; joka kerta kuin kuulen sen kokouksessa, olen iloinen siitä, että olen kuningaskunnasta, sillä siinä on kaikki, mitä on jäljellä niistä muinaisista asioista, joiden puolesta Dycet kuolivat nuorina tai menettivät rahansa. Sinun pitää opettaa hänelle se, Ailie, tai muuten olen sinulle hyvin vihainen. Minä laitan lihaa hänen luittensa päälle keittotaidollani, jos sinä istutat hänen sisäänsä gentlemannin ominaisuudet.»

Bellin käsitys oli sellainen, että gentlemanni puhui hyvin hienolla englantilaisella ääntämistavalla kuten Ailie, liikkui uljasryhtisenä kuten Ailie ja puheli viisaasti ja älykkäästi sekä rikkaille että köyhille kuten Ailie.

»En ole oikein varma tuosta yliopistosta», jatkoi hän. »Sieltä tulee toisinaan sellaisia honostoopeleita; katsokaahan tuotakin pastori Macleaniä! Sanotaan, että hän osaisi puhua hepreaa, jos saisi jonkun, joka puhuisi sitä hänelle vastaan hitaasti, mutta ajatelkaahan, millä tavoin hän pukeutuu! Ja hänen vaimonsa hoitaa hänet aika hyvin leveällä Skotlannin murteella. Mielestäni me emme voisi tehdä paremmin kuin antaa pojan lukea lakimieheksi ja ruveta asianajajaksi; se on arvossapidetty ammatti ja tuottaa rahaa, vaikka itse puolestani en ole koskaan käsittänyt lakimiesten tarpeellisuutta, jos ihmiset vain eläisivät sovinnossa. Hän voisi mennä Danin toimistoon tultuaan siihen ikään.»

»Asianajajaksi!» huudahti hänen veljensä. »Onhan toki ensiksi katsottava, ettei hän vain ole aasi.»

»Ja mitäs erotusta se tekisi asianajajalle?» sanoi Bell ripeästi, katsoa näpsäyttäen veljeensä, jota hän rehellisesti puhuen piti Skotlannin viisaampana miehenä.

»Bell», sanoi Dan Dyce, »kuten jo äsken sanoin, sinä olet suunpieksäjä — etkä mitään muuta, vaikka myönnänkin, että leipomasi teekakut eivät ole niinkään huonoja. Ja mitä tulee sinun, Ailie, aloitat sinä, kuten useimmat naiset, väärästä päästä. Ensimmäinen tehtävä veljenpoikasi suhteen on opettaa hänet olemaan onnellinen, sillä se on tottumus, joka on hankittava varhain, samoinkuin hernehutusta pitäminen.»

»Sinä itse aloitit kylläkin varhain», sanoi Bell. »Äiti sanoi usein, että hän kutkutti aina sinun jalkojasi niin kauan kunnes nauroit, silloinkuin olit pikkulapsi. Ajattelen toisinaan, ettei hän lopettanut sitä tarpeeksi pian.»

»Jos minun olisi käytävä koulukasvatukseni läpi uudestaan eikä olisi pakkoa pitää huolta toimeentulosta, jättäisin pois hyvän joukon siitä, mitä vanha koulumestari piti tarpeellisena. Mikä kamala aine se taas olikaan? — mittausoppi. Nukkua hyvin ja syödä kaikkea, katsoa silmiin kaikkia ihmisiä pelkäämättä ja ujostelematta, pitää tanssista ja pystyä laulamaan hyvin bassoa tai tenoria — siinä on jo mukiinmenevä alku elämäntaitoon. Kirkkokuorossa on eräs Brodie-niminen mies, joka näyttää minusta onnellisemmalta kuin kuningas, kun hän saa jymisyttää mahtavasti bassoa psalmeihin; hän saa minun hartauteni Herran päivänä kokonaan häiriytymään, kun kadehdin hänen taitoaan.»

»Mitä! kateuskin!» sanoi Ailie. »Murha, varkaus ja kateus — millainen veli!»

»Niin, kateuskin, synneistämme yleisin ja rumin», sanoi Dan Dyce. »En ole koskaan tavannut ainoatakaan ihmistä, joka olisi ollut sitä vailla, vaikka monet eivät tiedäkään heillä sitä olevan. Toivon, että tärkeintä on hävetä tuntiessaan sitä itsessään, sillä siinä on kaikki niistä minä voin kerskua. Poikana koulussa ollessani oli siellä eräs toinen poika, minun hyvä ystäväni, joka valittiin kilpailemaan palkinnosta, minkä voittamiseen minun ei katsottu kykenevän, jonka vuoksi en päässyt luetteloon. Minä kadehdin häntä miltei vihaten; ja lukiessani iltasiunauspätkiäni rukoilin, että hän voittaisi. Häpesin kateuttani ja panin paremman Daniel Dycen ottelemaan sen Daniel Dycen kanssa, joka ei ollut varsin niin kehuttava. Se oli tuima taistelu, uskokaa pois. Huomasin rukoukseni sanojen ja oman toivomukseni olevan melko lailla ristiriidassa —»

»Kuten minä ja 'Tapahtukoon sinun tahtosi', silloinkuin saimme sanoman
Williamista», sanoi Bell.

»Mutta ystäväni — vie sun mokomasi! — sai palkinnon. Otaksun, että Jumala tähysteli alas sinä iltana ja näki, kuinka parempi Dan Dyce koetti parhaansa sitä toista paholaisen-Dania vastaan, joka mumisi rukouksensa siinä toivossa, ettei Hän sattuisi kiinnittämään siihen huomiotaan. Millään muulla tavalla sitä ei voi selittää, sillä tuo riivatun poika sai palkinnon, vaikkei hän ollut puoleksikaan niin etevä kuin minä, ja se oli Alick Maitland. Älä puhu mitään kateudesta, Ailie; pelkään, että meillä on sitä jokaisella jonkunverran, kunnes ehkä olemme ehtineet hyvin korkeaan ikään ja ymmärrämme, että kateutemme esineiden ja oman osamme välillä ei ole niin paljon eroa, että kannattaisi valikoida. Jos minä itse saisin kaikki mitä mieleni tekee, niin pitäisi maailmaa paljon suurentaa. Se ei ole kuivan lehdenkään arvoinen. No niin, kuten olin sanomassa silloinkuin oppinut ystäväni keskeytti minut, tahtoisin tuosta nuoresta miehestä tulevan terveen ja onnellisen ja kaikesta huvitetun. Olen nähnyt ihmisiä, jotka kulkisivat nurpalla nenin ja kyllästyneinä keskellä maalaismarkkinoita — Jumala heitä auttakoon! Minun haluttaisi pistellä heitä neuloilla toisinaan ja saada heidät hypähtämään. Heillä on elämää kohtaan yhtä vähän mielenkiintoa kuin jos he olisivat hautausurakoitsijoita.»

»Kaikkia! ei kukaan voisi ikävystyä ainakaan tässä kaupungissa», sanoi Bell reippaasti. »Katsokaahan, millaista elämää ja iloa siinä on. Puhutaan muka Lontoosta! Usein voin tuskin saada nukutuksi öisin liikenteeltä. Ja kuinka paljon asioita täällä aina tapahtuu — syntymisiä ja naimisia, kihlauksia ja teekutsuja, uusia malleja neiti Mintolla, kaksi kyytivuoroa päivässä, ja toisinaan tekee joku jotakin typerää, jolla saa nauraa puoli viikkoa.»

»Mutta aivan niin vilkasta kuin Chicagossa ei täällä kuitenkaan ole», sanoi Dan Dyce. »Ei ole ammuttu ainoatakaan ihmistä näillä seuduin sen jälkeen kuin kattilanpaikkaaja tavallaan tappoi (kuten viskaali sanoo) vaimonsa pistoolilla. Olette kai kuulleet hänestä? Kun mies vietiin mestauslavalle sen takia ja pappi kysyi, oliko hänellä jotakin sanottavaa ennenkuin kärsisi lain ankarimman rangaistuksen, vastasi hän itkuun pillahtaen: 'Ei mitään muuta kuin että tämä on minulle kauhea opetus.'»

»Tuo on sinun vanhoja juttujasi», sanoi Bell; mutta vanhakin juttu oli tervetullut Dycen talossa uudenvuodenpäivänä, ja he nauroivat kaskulle kaikki kolme, ikäänkuin se olisi vastikään tullut Lontoosta Ailien kallisarvoisessa Punchissa. Koirakin joutui iloisuuden kouristuksiin, ikäänkuin sisäisten naurunkikatusten kiduttamana — omituisin koira mitä konsaan on ollut, ei rottakoira eikä mäyräkoira, vaan pelkästään koira — tumma pitkäkarvainen takaa, ruskea lyhytkarvainen edestä, töpöhäntä, naama niin karvatupsujen peitossa, ettei sen silmiä näkynyt muulloin kuin tuulella. Dan Dyce kurotti kätensä alas ja raappi sitä korvan takaa. »Älä naura, Tellu», sanoi hän. »Minä en nauraisi sinun sijassasi, Tellu — sehän on vain niitä vanhoja. Olet kuullut sen jo ennenkin monet kerrat, sinä veitikka. Voisi luulla, että haluat lainata rahaa.» Jos olisitte voinut kuulla Dan Dycen puhelevan koiralleen, olisitte heti tuntenut hänet vanhaksipojaksi: ainoastaan vanhatpojat ja lapsettomat miehet tuntevat koiria.

»Toivon ja luotan, että hänellä on säädylliset vaatteet eikä mitään amerikkalaista roskaa», puhkesi Bell puhumaan, palaten jälleen veljenpoikaansa. »Liehunauhainen hattu on tietysti tyhjää hupsutusta; mutta eihän voi koskaan tietää, millä tavoin amerikkalainen teatterinäyttelijä pukee lapsen: varmaankin hänen ulkoasussaan on jotakin hupsua — tähtiliivit tai säärykset — ja meidän on tehtävä hänet säädylliseksi puvultaan kuten paikkakunnan muutkin pojat.»

»Minä kannattaisin norfolkilaispukuja, samanlaisia kuin pankinjohtajan pojilla on», ehdotti Ailie. »Minusta pankinjohtajan pojat ovat aina niin hienon ja siistin näköisiä.»

»Mitä hyvänsä, missä on paljon taskuja», sanoi Dan Dyce. »Kymmenvuotiaana haluaisi poika mieluimmin koko pukunsa olevan pelkkiä taskuja. Peijakas! kokonainen puku pelkkiä taskuja, joka taskussa uusi pennynraha onnenmerkiksi, se olisi mainio lahja», ja häntä nauratti tuo ajatus, jonka hän painoi mieleensä vast'edes sattuvan tilaisuuden varalta.

»Pötyä ja hölynpölyä!» huusi Bell painokkaasti, sillä tässä hän oli omalla alallaan. »Pojasta pitää tulla skotlantilainen poika. Minä tahdon hänen ylleen kilt'in, tai sitten ei mitään.»

Pääovelle kolkutettiin kovasti. He lakkasivat puhumasta kuulostaakseen, ja he kuulivat palvelustytön menevän eteisen poikki keittiöstä päin. Kun hän avasi oven, tulvahti siitä sisään kadun iloinen sorina, rummun paukutus, yhä kimottava pillien soitto, appelsiinikaupustelijan huuto, mutta kaiken ylinnä he kuulivat palvelustytön lausuvan tavallisen vieraille osoitetun kysymyksensä, jonka hän teki välittämättä heidän asemastaan tai hienoudestaan.

»No, mikäs on asia?» kysyi hän, ja vaikkeivät he voineet nähdä häntä, tiesivät he, että hän piti ovea vain raollaan, painaen olkapäänsä sitä vasten, ikäänkuin torjuakseen jonkun taloon ryntäävän hurjan klaanipäällikön. Sitten he kuulivat hänen huutavan: »Herra armahtakoon!» ja hänen askeleensa riensivät arkihuoneen ovea kohti. Hän tempasi sen auki ja seisoi oviaukossa, joku toinen takanaan.

»Tiedättekö, täällä on veli Williamin lapsi!» huudahti hän yhdellä henkäyksellä.

»Hyvä Jumala! Missä hän on?» huusi Bell, joka ensiksi sai puhekykynsä.
»Eihän pojalle vain ole mitään vahinkoa tapahtunut, mitä?»

»Ei se ole mikään poika — se on tyttö!» kirkaisi Kate, heittäen käsivartensa ylös hämmästyksissään, ja astuen sivulle hän päästi sisään pienen tytön.

IV LUKU.

Kaukaisessa Chicagon kaupungissa kuolleiden William ja Mary Dycen orpo lapsi astui täysin rauhallisesti hämmästyneen seuran keskuuteen. Kolme Dyceä oli rivissä hänen edessään, hullunkurinen Tellu-koira hänen jalkainsa juuressa ja hänen takanaan Kate-palvelija väännellen esiliinaansa, aivan kuin se olisi vastikään nostettu pesusammiosta, kohoilevin povin. Kymmenen silmää (jos saattoi ottaa lukuun koirankin silmät, jotka olivat tuuheiden karvatupsujen peitossa) tuijotti lapseen tuokion ajan, ja mikä hyvänsä tavallinen lapsi olisi joutunut kovasti hämilleen; mutta tämä ei ollut mikään tavallinen lapsi, tai tunsi hän sitten heti ympärillään kodin lämpimän, ystävällisen ilman. Piirrän hänen kuvansa parilla lauseella. Hän oli mustatukkainen, tumma- ja vilkassilmäinen, hipiältään ei aivan vaalea, vaan oliivinvärinen, leuan asento pysty ja ilme ei arka eikä julkea, vaan tyvenen hillitty. Turkikset hänen kaulassaan ja hilkassaan (Jim Molyneux'n viimeinen lahja), sekä muhvi, johon hänen kätensä menivät kyynärpäitä myöten, antoivat hänen ulkonäölleen jonkinlaisen kuvakirjasomuuden, joka kohta johti palvelustytön mieleen lihakauppiaan joulukalenterin.

Koira toipui ensimmäisenä hämmästyksestään: se mukelsi häntä kohti päästäen pieniä ystävällisiä urahduksia ja kieritteli selällään hänen jalkainsa juuressa, meloen ilmaa nelin käpälin, mikä oli sen tapa ilmaista olevansa lystituulella.

Ilosta huudahtaen viskasi tyttönen muhvinsa lattialle ja kapsahti koiran viereen, kietoi käsivartensa sen ympäri ja upotti kasvonsa sen karvatupsuihin. Koiran häntä viuhui iloisesti kuin lippu. »Sessu, sessu, sinä pidät minusta», sanoi lapsi äänenpainolla, joka oli kaikkea muuta kuin amerikkalainen. »Annahan kun pysähdyn ja mietin — sinun ei pidä lähtemän tästä talosta, ennenkuin keitän sinulle munan.»

»Herra siunatkoon, mikä lapsi tämä on?» huudahti Bell, tullen hätkähtäen tajuihinsa, ja syöksähtäen käsiksi lapseen hän nosti hänet jaloilleen. Ailie vaipui polvilleen kättensä varaan ja tuijotti tulijan kasvoihin. »Kilt, tosiaankin!» sanoi Dan Dyce itsekseen. »Tämän täytyy olla velholapsi, sillä jollei hänen äänensä ja lausetapansa ole Rellu-Willy Oliverin, niin on järkeni menossa.»

»Sano minulle pian, oletko Lennox Dyce?» sanoi Bell ihan vapisten ja ahmien pienokaista silmillään.

»No, enköhän taida se olla», vastasi lapsi rauhallisesti, koiran nuoleskellessa hänen leukaansa. »Kuulkaas, oletteko te Bell-täti?» ja tällä kertaa ei amerikkalaisesta korostuksesta ollut epäilystäkään. Hän kohotti tyynesti suunsa heille suudeltavaksi; he eivät hukanneet aikaa, vaan hyökkäsivät hänen kimppuunsa, Ailie puolittain kyynelet silmissä, koska hän heti näki lapsekkaan hilkan alla niin paljon veli Williamia.

»Lennox-kultaseni, sinun ei pidä puhua tuolla tavoin; kuka ihmeessä on opettanut sinut puhumaan tuolla tavoin?» sanoi Bell, riisuen hänen päällysvaatteitaan.

»Kas, minä luulin että sellainen on täällä aivan oikein», sanoi pikku vieras. »Kellonsoittaja puhuu sillä tavalla.»

»Minä soitin kelloa hänen edestään tänä aamuna — ettekö kuulleet sitä?» oli yllättävä vastaus. »Hän on kiltti mies; hän piti minusta. Minäkin olisin pitänyt hänestä, jollei hän olisi ollut niin väsynyt. Hän oli niin väsynyt, ettei hän voinut puhua järkevästi; hän ei osannut sanoa muuta kuin: 'Olen poissa jalalta, annahan kun pysähdyn ja mietin', ja 'Koetapas toista munaa'. Minä sanoin, että antaisin hänelle neljännesdollarin, jos hän antaisi minun soittaa kelloaan, ja hän sanoi, että hän sallisi minun tehdä sen ilmaiseksi ja antaisi vielä lisäksi minulle aamiaisen. 'Sinun ei pidä lähtemän tästä talosta, ennenkuin keitän sinulle munan' — niin hän sanoi, ja miesparka oli niin väsynyt! Ja hänen jalkansa olivat hirveän heikot.» Jälleen oli hänen äänensä Wully Oliverin ääni; tuo lause oli, kuten Dycet tiesivät, Wully Oliverin vieraanvaraisuuden tunnussana hänen ollessaan hauskalla tuulella.

»Kilt, tosiaankin!» sanoi Dan Dyce, tuntien olonsa erinomaisen hullunkuriseksi, ja kävellen heidän ohitseen hän meni yläkertaan ja pisti kiiruusti kumilingon taskuunsa.

Kun hän tuli alas, oli nuori Amerikka huolettomasti syödä nopostelemassa toista aamiaistaan Tellu sylissään, täti kummallakin puolellaan, ja Kate, tarjotin kädessään tekosyynä, ammolla suin puoleksi sisällä ovesta.

»Niin, kuten sanoin, sai Jim — minun kiltti herra Molyneux'ni nimittäin — puuhaa poikajoukon kanssa heti kun hän pääsi maihin tuosta vanhasta laivasta, ja silloin hän sanoi: 'Nuppu, tämä on nyt se — se — syystä ylistetty Iso-Britannia; tunnen sen näistä pojista; ne ovat niin hilpeitä sllloinkuin ovat omissa oloissaan. Pelkäsin, että ehkä olisimme ajaneet harhaan pimeässä, mutta kaikki on hyvin.' Ja seuraavana päivänä hän osti minulle tämän muhvin ja kaikki nämä ja pani minut junan vaunuun — voi, millaiset hassut vaunut teillä on! — ja sanoi: 'Hyvästi, Nuppu; aja vain suoraan Maryfieldiin ja astu siellä pois. Jos eksyt jossakin tällä saarella, ala vain parkua oikein lujaa, niin minä kyllä kuulen' Hän oli niinkuin ei muka olisi ollut millänsäkään, mutta hänen silmiään räpytytti aika lailla, ja minä näin, ettei hän ollut pahasti iloinen, ja siksi en päästänyt yhtään ilmi, miltä minusta itsestäni tuntui.»

Hän esitti poissaolevan Molyneux'n äänen ja esiintymistavan niin sattuvasti, että tämä oli ilmi elävänä heidän edessään. Katen oli sen eriskummallisuus saada ihan ääneen nauramaan; Ailie ja hänen veljensä olivat hämmästyksissään tytön etevästä ilmehtimisestä; Bell pusersi käsiään nyrkkiin ja sanoi jo toisen kerran sinä päivänä: »Oh! tuota Molyneux'tä, jospa saisin hänet käsiini!»

»Hän on kiltti mies, tuo Jim. En osaa sanoakaan, kuinka kovasti pidän hänestä — ja hän antoi minulle läjittäin makeisia asemalla», jatkoi ujostelematon tulokas. »'Muuta junaa Edinburghissa', sanoi hän; 'ehkäpä ehdit juosta linnaan ja tavata herttuaa; sano hänelle terveiseni, mutta älä osoitettani. Kun tulet Maryfieldiin, hyppää paukkana alas ja kysy Dyce-setääsi.' Matka meni aivan hyvin», jatkoi lapsi, »mutta en minä nähnyt Edinburghin herttuaa; ei ollut aikaa, ja setä ei ollut Maryfieldissä, mutta muudan mies otti minut postivaunuihinsa ja kyyditsi minut suoraan tänne. Hän sanoi, että minä olin varoitus. Huh, kuinka kylmä minulla oli! Kuulkaa, onko täällä aina tällainen ilma?»

»Milloin tällainen, milloin taas ihan tavallinen skotlantilainen ilma», sanoi Dan Dyce, katsoa vilkuttaen häneen silmälasiensa läpi.

»Minua nukutti hirveästi postivaunuissa, ja ajuri kietoi minut peitteeseen, ja kun tulin tähän kaupunkiin pimeässä, sanoi hän: 'Kävele suoraan tuonnepäin ja kolkuta ensimmäiselle ovelle, jossa näet messinkisen miehen käden kolkuttimena; se on herra Dycen talo.' Minä kävelin, eikä siinä ollut mitään messinkistä miestä, mutta minä näin kolkuttimen. En ylettynyt siihen, ja kun sitten näin miehen menevän kirkkoon lyhty kädessään, menin hänen luokseen ja nykäisin häntä takinliepeestä. Tiesin, ettei häntä tarvinnut pelätä, koska hän oli menossa kirkkoon. Hän sanoi olevansa menossa kelloa soittamaan, ja minä sanoin, että antaisin hänelle neljännesdollarin — oh, senhän minä olen jo kertonut. Kun soitto oli lopetettu, vei hän minut kotiinsa onnentuojaksi — niin hän sanoi — ja hän ja hänen vaimonsa rupesivat heti puuhaan ja keittivät munia. Hekin sanoivat, että minä olin varoitus, ja keittivät aina vain munia, enkä minä jaksanut syödä enempää kuin kaksi ja valkuaisen kolmannesta, vaikka koetin niin että. Luulen, että nukuin hyvän aikaa heidän luonaan; minä olin niin väsyksissä, ja heitä ei tarvinnut ollenkaan pelätä; he pitivät minusta, minä näin sen. Ja minäkin pidin heistä jonkunverran, vaikka he varmaan ovatkin köyhiä, sillä heillä ei ole yhtään lasta. Sitten kellonsoittaja toi minut tämän talon luo ja kolkutti ovelle ja meni pois varsin joutuin häneksi, ennenkuin kukaan tuli, koska hän sanoi, että hän oli pehmytanturainen — mitähän se pehmytanturainen mahtaa olla? — ja ettei hän ollut onneatuottava ensivieras uudenvuoden aamuna.»

»Ei ikinä mokomampaa, totta tosiaan!» huusi Bell. »Poloinen pikku lirkkunen! Eikö sinua peloittanut merellä?»

»Lirkkunen, lirkkunen», toisti lapsi itsekseen, ja Ailie tuli sen huomatessaan iloiseksi, että tämä ei varmastikaan ollut pöhkö. Pöhköt eivät koskaan tunne mielenkiintoa uusiin sanoihin; pöhköt eivät koskaan mene itseensä havaittuaan uuden seikan, niinkuin koira menee pöydän alle saatuaan luun.

»Ei», vastasi lapsi siekailematta. »Jimhän oli mukana kaiken aikaa, nähkääs, ja hän tiesi kaikki. Hän sanoi: 'Luota Kaitselmukseen, ja jos on hyvin myrskyistä, niin luota Kaitselmukseen ynnä skotlantilaiseen kapteeniin.'»

»Tosiaankin! tuolla ihmisellä on sentään täytynyt olla jonkunverran tervettä järkeäkin», sanoi Bell, hiukan leppyneenä tästä skotlantilaisille merikapteeneille osoitetusta kohteliaisuudesta. Ja kaikki Dycet ahmivat silmillään tätä ihmeellistä lapsukaista, joka oli tipahtanut heidän keskelleen. Sinä hetkenä asui onni heidän parissaan; ikäänkuin ihmeen kautta he olivat siirtyneet takaisin omaan nuoruuteensa; heidän asumuksensa oli vihdoin viimeinkin sisustettu! Lapsi oli saavuttanut Tellun suosion ihan kuin olisi ollut sen tuttu kaiken ikänsä.

»Kuulkaas, setä, tämä on lystikäs koira», oli hänen seuraava huomautuksensa. »Onko Jumala luonut sen?»

»No niin — kyllä kaiketikin Jumala on sen luonut», sanoi Dan Dyce hiukan hämillään.

»No, eikös Hän ole eto mestari! Tämä koira on etevämpi kuin rouva
Molyneux'n Dodo, ja Dodo oli kultu. Mitä lajia koiria tämä on?
Skotlantilainen terrierikö?»

»Enimmältä osaltaan ei», sanoi setä nauraa kukertaen. »Se on itse asiassa skotlantilaisen terrierin parannettu malli. Siinä on uudempia patentteja, niin sanoaksemme. Se on jonkinlainen mosaiikki; todellakin, kun tarkemmin ajattelen, voisi sitä kuvata puhdasrotuiseksi mosailkkikoiraksi.»

»Ehkäpä alan leikkiä sen kanssa sunnuntaisin. Ei ääneensä, ymmärrättehän, vaan siten vain, että ollaan onnellisia. Minä pidän onnellisena olemisesta, pidättekö te?»

»Se on ainoa heikkouteni», sanoi Dan Dyce painokkaasti, iskien silmää lasiensa takaa. »Kaupungin muut toiminnanmiehet eivät hyväksy minua siinä kohti; he sanovat sitä kevytmielisyydeksi. Mutta se on minulle niin helppoa, että en koskaan veloita siitä laskuissa, vaikka huumorin tajun pitäisikin olla arvioituna 12 1/2 shillinkiin hymyltä palkkiotaksassa. Se säästäisi monta kallista käräjänkäyntiä.»

»En ääneen. Isä sanoi, että hän tahtoi minun olevan skotlantilainen ainakin yhdessä kohti, vaikka se kysyisi remmiä. Se oli sen jälkeen kuin äiti kuoli. Isä vain luki minulle sunnuntaisin, ja me menimme kirkkoon ja istuimme siellä niin että ämmänneulat pistelivät. Me käytimme kirkkoherra Ebenezer Paul Fraser'ia, fil.mag., presbyteriläisessä kirkossa Rantapuiston varrella. Hän saarnasi ja saarnasi niin kauan, että ämmänneulat pistelivät meitä joka paikasta.»

»Oh, ei mitään hätää minulla!» sanoi nuori Amerikka iloisesti. »En minä potki.»

Dan Dyce kallisti päätään, otti silmälasit nenältään ja hankasi ne puhtaiksi nenäliinallaan; pani ne sitten jälleen paikalleen, katsoi niiden läpi veljentyttäreensä ja sitten Ailie'iin, taistellen jotakin kasvoissaan esiinpyrkivää liikettä vastaan. Ailie tukahdutti hetkeksi jonkun sisällisen kouristuksen ja käänsi katseensa hämmentyneenä hänestä Belliin, ja kun Bell huomasi molempien katseet, ei hän voinut kauempaa pidättää iloisuuttaan. He nauroivat niin kauan että kyyneleet kihosivat silmiin, ja kaikista sydämellisimmin veli Williamin lapsi. Hänellä oli niin suloinen nauru, että Dycet pitivät sitä heti paikalla suloisimpana äänenä, mitä he olivat ikinä kuulleet talossaan. Tädit olisivat hävittäneet hänet hyväilyillään. Setä seisoi hänen edessään ja säteili, hykertäen käsiään, odottaen joka hetki uutta ilmausta omituisimmasta lapsenälystä, mitä hän oli milloinkaan tavannut. Ja Kate hääri edestakaisin arkihuoneen ja keittiön väliä mitättömillä tekosyillä, tavallisesti tuodakseen jotakin syötävää lapselle, joka oli syönyt niin paljon Rellu-Wully Oliverin talossa, että oli ihan välinpitämätön Bellin taivaallisen herkkukammion harvinaisimmillekin makupaloille.

»Sinä olet kerrassaan — kerrassaan pikku noita!» sanoi Bell, hyväillen lapsen tukkaa. »Tiedätkö, tuo Molyneux-ihminen —»

»Kyllä jimittäisin hänet, jos saisin hänet käsiini! Tuo Molyneux-ihminen ei maininnut ainoassakaan pienessä kitupiikki-kirjeessään, olitko sinä poika vai tyttö, ja me luulimme että Lennox oli varmasti poika, ja koko ajan me olemme odottaneet poikaa.»

»Tosiaan!» sanoi lapsukainen, venyttäen sanaa mitä huvittavimmalla tavalla, muistona Molyneux'stä. »Minä olen aina ollut tyttö, niin kauas taaksepäin kuin voin muistaa. Ei kukaan ole antanut minulle koskaan tilaisuutta olla poika. Luulen, ettei minulla ole ollut vaatteita siihen osaan, ja siksi minut työnnettiin vain esiin mitenkuten tytönvaatteissa. Tahtoisitteko mieluummin, että olisin poika?»

»Emme hituakaan! Meillä on jo yksi poika talossa, ja hän on oikea murheenkappale», sanoi täti, katsahtaen Daniin päin. »Olimme juuri päättäneet pukea sinut kiltiin, kun kolkutuksesi kuului ovelta. Ainakin minä olin päättänyt, nuo toiset ovat niin jäykkäniskaisia. Ja Herra siunatkoon, tyttö! missä sinun matkatavarasi ovat? Et suinkaan ole tullut koko matkaa Chicagosta tänne ilman muuta kuin mitä ylläsi on?»

»Te tulette kutkumaan kuoliaiksi, kun näette matka-arkkuni!» sanoi Lennox. »Minulla on vaatteita läjittäin ja kuusi nukkea. Ne tulevat kaikki tyyni kyytivaunuissa. Tahtoivat minuakin odottamaan kyytivaunuja, mutta postimies, joka kutsui minua varoitukseksi, sanoi, että hänen piti saada matkustaja onnentuojaksi uudenvuodenpäivänä, ja minulla oli kiire päästä kotiin miten vain.»

»Kotiin!» Kun lapsi sanoi tämän, ryöpsähtivät molemmat tädit hänen kimppuunsa kuin hyökyaalto ja kantoivat hänet koirineen päivineen yläkertaan hänen huoneeseensa. Hän oli miltei sokeana unen tarpeesta. He hyörivät hänen ympärillään nopein sormin, virkeinä kuin mehiläiset, riisuen hänet nukkumaan. Hän polvistui hetkiseksi ja sanoi yhteen hengenvetoon:

»Jumala-siunatkoon-isää-ja-äitiä-ja-Jimmiä-ja-rouva-Molyneux'tä-ja -tätejäni-Skotlannissa-ja-Dan-setää-ja-kaikkia-ihmisiä-hyvää-yötä.»

Ja vaipui uneen päivänpaisteisessa huoneessaan niin pian kuin hänen päänsä oli pieluksella.

»Hän rukoili isänsä ja äitinsä puolesta», kuiskasi Bell, Tellu sylissään, heidän seisoessaan vuoteen vieressä. »Ei ole — ei ole aivan presbyteriläistä rukoilla vainajien puolesta; se on hyvin amerikkalaista, voisipa kerrassaan kutsua sitä paavilliseksi.»

»Ja tiedätkö mitä?» sanoi Bell häpeillen, »minä teen itsekin niin; usko pois, minä teen itsekin niin. Minä rukoilen usein isän ja äidin ja Williamin puolesta.»

»Niin teen minäkin», tunnusti Ailie, selvästi keventyneenä. »Pelkään, että olen huono presbyteriläinen, sillä en ole koskaan tiennyt, että siinä olisi mitään väärää.»

Alhaalla arkihuoneessa Dan Dyce seisoi katsellen talviseen puutarhaan, hyräillen tyytyväisenä:

V LUKU.

Hänelle sattui hyvä onni, tälle meidän tyttöselle, kun hän saapui kotiin isänsä Skotlantiin tuona uudenvuodenpäivänä, sillä ei käy kieltäminen, ettei ole aina iloista Skotlannissa, tuossa vastahakoisessa maassa, joka, olimmepa syvällä maailman sydämessä ja kaukana siitä tai sen rinnoilla leväten, kahlehtii meidät itseensä rautaisilla ja kultaisilla silmukoilla — ankarilla töillä ja onnekkailla muistoilla, muinaisilla tarinoillaan, karuudellaan ja vapaudellaan, kankaidensa ja rotkojensa kolkolla säällä, lämpimillä liesillä ja palavilla sydämillä. Hän olisi voinut nähdä tämän kaupungin ensi kerran sen juhlallisessa vakavuudessa jonakin talvisena päivänä, jolloin se värjyy ja itkee vanhojen muistomerkkiensä keskellä ja villihanhet raakkuvat herkeämättömämmin sen kattojen, lionneiden puutarhojen, kujien, solien ja kaivojen yllä vanhojen, kuolleiden ja kuopattujen kaupunkilaisten kirkuvina henkinä, jotka kummittelevat mielettömyyksiensä ja mieluisuuksiensa, naurettavien ihanteittensa, haarhaantuneiden halajointiensa, särkyneiden suunnitelmiensa kotipaikalla. Voi, villihanhet! villihanhet! vanhat henget, jotka panitte tänä yönä asuntoni yläpuolella, minä tunnen — tunnen ja tiedän! Hän olisi voinut tulla, tuo lapsonen, paaston aikaan, synkkien, tummien sarkavaatteiden, rämeiden, epäsointuisten, keskenään kiistelevien patakellojen keskelle, tai pilaantuneiden satojen, ehtyneen kalansaaliin, nälän ja puutteen aikaan. Oli hyvä hänelle, ja on hyvä aines tarinalleni, ettei hän tullut silloin, vaan yhtä matkaa puhtaan, valkoisen, iloisen lumen kanssa, soittaakseen kaupungin kirkonkelloa lapsellisessa vallattomuudessaan, johdattaakseen ilolla sisään uudenvuoden ja aloittaakseen onnekkaasti uuden elämänsä vanhassa maailmassa.

Hän heräsi puolenpäivän aikaan tuoksuvien uudinten keskellä, merituulen valkaisemien liinain välissä, taitekaton alla, josta kaikki lapset pitävät, koska se muodostaa samanlaisen komeron kuin esi-isäin aikuiset luolat, ja sateella he voivat kuulla vihollisten jalkain kopisevan yläpuolellaan. Hän kuuli John Taggartin rummutuksen ja pillien soiton, ja kääntyessään hän löysi pielukseltaan nukkuvan nuken, joka heräsi aina kun hän nosti sen ylös ja tuijotti häneen ihmetellen.

»Oi, voi, voi! sinä hellantelttu!» huusi lapsi riemuissaan, painaen sen poveaan vasten ja peittäen sen suudelmilla. »Olen niin iloinen että. Näetkö tätä suloista pikku huonetta? Sanonpa sinulle heti paikalla, mikä sinun niinesi on: se on Alison; ei, Bell se on; se on Alibel sinun molempien ihan kultaisten, kultaisten tätiesi mukaan.»

Hän nousi ylös, uni tipotiessään, iloisen odotuksen tuntein, pukeutui vikkelästi ja liukui alas käsinojia myöten pudota kopsahtaakseen Bell-tädin jalkain juureen eteiseen. »Herra varjelkoon! Sinä taitat niskasi; loukkasitko itsesi?» huusi Bell-täti. »En minä potki», sanoi lapsi, ja koira huiskutti hurjasti iloista häntää. Halkoroihu loimusi ja ratisi ja sihisi arkihuoneessa, ja Dan Dyce koputti sormillaan tuolinselustaan tahtia sisälliseen virteen.

»Oi sentään! enkö minä ole häijy tyttö, kun nukkua nuuhotan kuin pökkö kolossaan koko päivän? Teidän kellonne on seisahtunut, Dan-setä.»

Herra Dyce näytti hyvin syylliseltä ja ryki, hieroen leukaansa. »Sinullapa on huomaava silmä», sanoi hän. »Tosiaankin, se on seisahtunut. Kappas vain!» ja hänen Bell-sisarensa näkyi selvästi nauttivan jostakin huvittavasta salaisuudesta.

»Mieluummin olenkin viiripäinen kuin synkkämielinen», tokaisi Dan Dyce vastaan, pudistaen silmälasejaan.

»On omituinen seikka, että kellot meidän eteisessämme ja arkihuoneessamme aina seisahtuvat uudenvuodenpäivänä, Lennox.»

»Nuppu, olkaa hyvä ja sanokaa Nuppu», pyysi lapsukainen. »Ei kukaan kutsu minua koskaan Lennoxiksi, paitsi kun olen tehnyt jotakin pahaa ja olen meikein saamaisillani vitsaa.»

»Hyvä on, Nuppu siis. Tähän kelloon tulee jokin vika jokaisena uudenvuodenpäivänä, sillä tämä setäsi tässä haluaa, etteivät vieraat, jotka silloin meillä käyvät, tietäisi aikaa ja viipyisivät senvuoksi kauemmin.»

»Loruja!» sanoi Dan-setä, joka oli pitänyt tätä omana erikoisena hauskuus-reseptinään eikä luullut toisten lainkaan keksineen sitä.

»Sinä olet tullut vieraanvaraiseen kaupunkiin, Nuppu», sanoi Ailie. »Tuolla kadun toisella puolen on seurailoisia vanhoja herroja, jotka ovat lähettäneet valtuustolle anomuksen, että ravintola ja kapakka suljettaisiin iltapäiväksi. He sanovat sen tarkoittavan raittiuden edistämistä, mutta todellisuudessa he tekevät sen pakottaakseen seurailoiset tuttavansa tulemaan heidän luokseen.»

»Minäkin allekirjoitin sen», tunnusti herra Dyce, »ja olen kuitenkin vain puolittain seurailoinen. Minä en kersku; voisin olla enemmänkin seurailoinen, jollen saisi siitä niin helposti päänsärkyä. Mikäpä on hauskempaa kuin talo täynnä väkeä ja hulinaa? Oiva roihuvalkea, hyvä valaistus ja tuttuja loppumattomiin! Onnellisin aika, mikä minulla on eläessäni ollut, oli silloin kuin taitoin sääreni; niin paljon ihmisiä kävi meillä, että oli ihan kuin kokonainen kuukausi uudenvuodenpäiviä. Minulla on synnynnäinen seurankaipuu. Äidillä oli sellainen taikausko, että jos veitsi tai lusikka putosi lattialle pöydältä, niin se merkitsi vierasta, ja minulla oli tapana pudotella niitä tusinoittain. Mutta hyväinen aika! siinähän on lapsi nukke sylissä, ja mistä ihmeestä hän on sen saanut?»

Nukke toisessa ja koira toisessa kainalossa Nuppu nauroi vasten hänen naamaansa ujon ovelasti.

»Oh, te lystikäs mies!» huudahti hän. »Taidattepa hyvinkin tietää, kuka pani Alibelin pielukselleni. Olisinhan voinut sanoa jo edeltäpäin, että te olette nukkemies; huomasin teidän hypistelevän kolikoita housujenne taskussa samalla tavoin kuin papalla oli tapana, kun hän näki sellaisen kiltin sievän pikku tytön kuin minä esimerkiksi, ja hän oli nukkisin mies koko Chicagossa. Oh, oli kassapäiviä, jolloin suorastaan satoi nukkia.»

»Se oli William, aivan varmaan», sanoi herra Dyce. »Ei ole tarpeen sinun näyttää meille syntymämerkkiäsi. Se oli varmasti William. Jospa se olisikin jäänyt vain nukkiin!»

»Kas vain!» sanoi herra Dyce. »Jos olisin arvannut, että aioit kunnioittaa heitä sillä tavalla, olisin tehnyt siitä kaksoset. Mutta katsos, minä en tiennyt; se oli arkaluontoinen asia jo sellaisenaankin. En ollut oikein varma, nukkeko vai — vai — säiliökynä olisi soveliaampi lahja kymmenvuotiaalle chicagolaiselle veljentyttärelle, ja minä päätin yrittää nukella. Toivon, että se sopii.»

»Niinkuin sädekehä! Se on kerrassaan suloinen!» sanoi haltioitunut neitonen, pelastaen yhden sen raajan Tellun kidasta.

Kaupungille levisi tieto, että Dycein taloon oli tullut ihmeellinen amerikkalainen lapsi, joka puhui kuin pappi; uutinen oli osaksi postinkuljettajan ja Wully Oliverin, mutta suurimmalta osaltaan Katen levittämä, joka siitä hetkestä asti kuin Lennox oli viety pois hänen läheisyydestään ja pantu nukkumaan, oli asustanut ikkunakehyksellä, antamatta kenenkään kulkea ohi siltä puolen katua ilmoittamatta tälle tapahtumasta.

»Oletteko koskaan kuullut mokomaa! Ei enemmän kuin parin vaaksan mittainen, ja tullut koko matkan ypö yksinään kyytivaunuilla Chikaguusta — se on Amerikassa. Kyllä tässä talossa nyt tulee ahtaammat ajat, sen minä sanon, kun on tuo veli Williamin lapsi.»

Mikäli aamupäivä kului pitemmälle, sikäli muuttuivat Katen uutiset hämmästyttävämmiksi: tulokkaalle kuvattiin suuri joukko piirteitä, joiden mokomaa ei kaupungissa ollut ikinä ennen nähty. Esimerkiksi (niin vakuutti Kate) hän osasi matkia Wully Oliveria niin, että melkein näki partaa hänen poskillaan ja tunsi viinan hajua. Häntä luultiin alussa pojaksi, mutta se oli vain niitten chikaguulaisten tietämättömyyttä, sillä tyttö oli todella tyttö, ja hänellä oli arkuittain tytönvaattelta tulossa kyytivaunuissa.

Dycein ulkomaalainen oli niin suuri hälynumero, että se häiritsi soittokunnan iltapäiväparaatin loistoa, vaikka John Taggart oli erinomaisen uljas, kävellen ihan korkojensa takasyrjillä, nenä taivaalla ja rumpupalikat huitoen ja piirrellen ilmaa yläpuolella pään, niin että katsojia alkoi huimata. Sen sijaan että olisivat seuranneet soittokuntaa siihen saakka, kunnes sen ohjelmisto äkkiä loppui viittä minuuttia vailla kaksitoista Maggie Whiten, viini- ja väkijuomakauppiaan, ovella, vetelehtivät monet kadulla toivossa saada nähdä amerikkalaista. He luulivat voivansa tuntea hänet heti ihonväristä, jonka jotkut sanoivat olevan keltaisen, toisten taas väittäessä sitä ruskeaksi. Muutamat maltittomammat ja etuoikeutetummat pistäytyivät rohkeasti Dycen taloon lausumaan uudenvuodenonnittelujaan ja katsomaan ihmeolentoa oikein omasta takaa.

Hän tarkkasi tuomarinrouvaa, joka oli niin päättäväisen ystävällinen, niin ihastunut kaikkeen, mitä Dyceläiset vain sanoivat, tekivät tai omistivat, ja ainoastaan viisi kertaa rohkeni vihjata, että muitakin oli olemassa, mainitsemalla »lady Anne-kultaa, joka on niin kiltti, niin yksinkertainen, niin koruton, niin rakastettava».

Neiti Mintoa karmosiininpunaisine viittoineen, joka syrjäytti sisaret ja suuntasi huomionsa heidän veljeensä, nauraen sydämellisesti kaikille hänen pienille leikinlaskuilleen jo ennenkuin ne olivat puolivalmiitkaan, tai katsoen häneen suurin, lempein, sulavin silmin ja huulet raollaan, minkä hänen peilinsä oli ilmoittanut hänelle hurmaavan näköiseksi. Sisaret hymyilivät toisilleen hänen mentyään ja katsoivat koomillisesti Daniin, mutta tuo miesparka ei nähnyt mitään, paitsi että Mary Minto oli hyvän joukon lihavampi kuin ennen.

Tohtorin kahta sisarta, jotka hiljan maalta tulleina esiintyivät ihmeen luontevasti niin kauan kuin keskustelu liikkui naapureissa, mutta joutuivat äänettömän kauhun valtaan sen kohotessa henkilöistä aatteisiin, kuten se kerran oli tehnyt, kun lady Anne oli kysynyt heiltä, mitä he pitivät opettavasta runoudesta, ja toinen heistä sanoi olevansa siihen erittäin ihastunut ja sitten menetti tajuntansa.

Pankkimiestä, kassanhoitajaa, joka oli toivottomasti rakastunut Ailie'iin, kuten saattoi selvästi nähdä siitä, kuinka hartaasti hän omisti huomionsa Bellille.

Herra Dycen entistä syrjäänvetäytynyttä liikekumppania herra Clelandia, joka haisi ryytineilikalta eikä huolinut teestä.

P. & A. MacGlashania, joka oli poikennut taloon nimenomaan saadakseen tietää, tunsiko vierasmaalainen hänen Albert-veljeään, joka, kuten hän sanoi, oli »Jossakin-villessä Manitobassa».

Pormestaria ja hänen rouvaansa, jotka olivat hyvin vanhoja ja taputtivat toisiaan silloinkuin luulivat, ettei kukaan heitä huomannut.

Lempeitä, ystävällisiä, yksinkertaisia, tyytyväisiä ja onnellisia äskennaineita rouvia.

Niin, Nuppu tarkkasi heitä kaikkia. He eivät arvanneet aavistaakaan, kuinka suuresti he häntä huvittivat ryyppiessään sirosti teetään tai viiniään tai inkiväärijuomaansa — naiset nimittäin — tai rykivät vähän liian keinotekoisesti maistellessaan uudenvuoden-maljojaan — miehet nimittäin.

»Pikku tuhma typykkä hän on — sellainen vain pikku tuhma typykkä!» sanoi pormestari ulos päästyään, ja toistaiseksi siihen sisältyi kaikki tyyni.

Rouvat eivät voineet rientää kotiin kyllin joutuin katsoakseen, eikö heillä ollut jotakin vaatteen jäännöstä, josta olisi voinut tehdä jollekin heidän omalle lapselleen samanlaisen sievän puvun kuin Dycen veljentyttärellä oli. »Pankaa merkille minun sanani» sanoivat he; »tuo lapsi joutuu heillä turmioon. Hän on isänsä kuva, ja hän meni ja nai köyhän teatterinäyttelijän ja oli toistakymmentä vuotta poissa Skotlannista eikä kertaakaan kirjoittanut kotiin riviäkään.»

Niin monet ihmiset tulivat käymään talossa, selvästi ilman muuta syytä kuin saadakseen nähdä uuden tulokkaan, että Ailie vihdoin päätti, tyydyttää kaikki viemällä hänet ulos kävelemään. Omituista oli, että ihmiset kadulla osoittivat välinpitämättömyyttä tai sokeutta. Nuppu ei olisi nähnyt heissä mitään sen suurempaa mielenkiinnon merkkiä häntä kohtaan kuin ohikulkijan kiireisen vilkaisun; ei yksikään astunta hidastunut osoitukseksi siitä, että tilaisuus olisi käytetty hyväksi mahdollisimman tarkoin. Joitakin naisia oli ollut ikkunoissa kun hän tuli ulos talosta astellen rohkeasti Ailie-tädin rinnalla kädet muhvissaan ja valppaat mustat silmät pilkistellen hilkan turkisreunuksen alta; mutta nuo naiset vetivät heti kiireesti päänsä sisään. Ailie, joka tunsi kotikaupunkinsa, tiesi, että ikkunaverhojen takaa heitä tähysteltiin tiukasti. Hän hymyili itsekseen kävellessään kainosti katua pitkin.

»Sinun pitäisi tuntea jotakin selässäsi; minun selkäpiitäni kutkuttaa satojen silmien tähystely.»

»Kyllä tiedän», sanoi hämmästyttävä lapsi. »He luulevat, ettemme me huomaa, mutta kyllä kai Jumala näkee heidät», ja kuitenkaan ei hän ilmeisesti ollut itse kertaakaan vilkaissut ikkunoihin eikä katsahtanut taakseen nähdäkseen ohikulkijoin tuijottavan olkapäittensä yli hänen tätiinsä ja häneen.

Hetken verran Ailie tunsi pelkoa. Hän rakasti suuresti nopeaa huomiokykyä, mutta hän tunsi, että se oli luonnonlahja, joka veljentyttäressä saattoi ilmetä liian varhain.

»Minä vain arvasin, että he tekevät niin», sanoi Nuppu, »koska minäkin tekisin juuri samoin, jos näkisin pienen skotlantilaistytön kävelemässä Chicagon Rantakatua pitkin. Onko se hirveän sivistymätöntä, Ailie-täti?»

»Niin sanotaan, niin sanotaan», sanoi täti, katsoen suoraan eteenpäin olkapäät taaksevedettyinä ja silmät kiinteästi yhteen pisteeseen suunnattuina, ohimot punoittaen. »Mutta pelkään, ettemme voi sitä auttaa. Se on sopimatonta — silloin kuin toinen näkee sen. Minä näen, että sinä olet oikea Dyce, Nuppu. Muut ihmiset, jotka eivät ole Dycejä, jäävät vaille paljoa hauskaa. He ovat varmaan hyvin kyllästyneitä toisiinsa. Tiedätkö, lapsi, minä luulen, että sinusta ja minusta tulee oikein hyvät ystävät — sinusta ja minusta ja Bell-tädistä ja Dan-sedästä.»

»Ja mosaiikkikoirasta», lisäsi Nuppu lämpimästi. »Minä rakastan tuota koirakultaa niin kovasti, että — että voisin syödä sen. Se on mitä somin koira! Kas, siinähän se onkin!» Ja tosiaankin se oli Tellu, joka heittelehti heitä kohti ihastuksissaan, pelkkänä myttynä takkuista villaa ja kiihkeää haukuntaa, karattuaan vankeudesta Katen keittiöstä kiipeämällä hänen hartioillensa ja hyppäämällä ulos ikkunakehyksen yli.

VI LUKU.

»Minä olen kuullut teistä ja Bell-tädistä ja Dan-sedästä pap— isältä», sanoi Nuppu heidän kävellessään takaisin kotia kohti. Hän oli oppinut jo esimerkistä, kuinka paljon lämpimämmältä »isä» kajahti kuin se sana, jota hän oli Amerikassa käyttänyt. »Hän istui niin mielellään ylhäällä iltaisin ja puheli teistä kaikista. Mutta Katelle en oikein löydä sijaa: hän ei koskaan maininnut Katea.»

»Oh, hän on uusi tulokas», selitti Ailie. »Kate on palvelustyttö, tiedäthän, hän tuli meille kauan sen jälkeen kuin isä lähti kotoa, mutta hän on ollut meillä nyt viisi vuotta, ja se aika on kyllä riittävä tekemään hänet perheen jäseneksi.»

»Hyvä isä! Viisi vuotta! Eipä hän sitten ole mikään muuttohullu, vai mitä? Olette varmaan kiinnittäneet hänet nupinauloilla», sanoi Nuppu. »Chicagossa ei saadakaan palvelijoita pysymään vanhoissa rakkaissa paikoissaan sillä tavalla; ne juoksevat ihan hikipäässä talosta toiseen, ihan kuin palloleikissä. Mutta hänhän onkin melko — melko leveä tyttö, eikö totta? Hän ei voisi juosta kovin kovaa; siksi hän pysyy paikoillaan.»

Ailie hymyili. »Vai niin, vai sellaista siellä Chicagossakin on? Olet varmaankin ollut monta kertaa arkihuoneessa iltapäiväteellä, kun sinulla on tilanne selvillä jo noin hyvin. Nuo Chicagon rouvat taisivat, luulen ma, jäähdyttää teetään itkemällä siihen palvelija-surkeuttaan? Siinäkin on yksi anglosaksilainen yhdysside.»

»Rouva Jim sanoi, että järkevät tytöt, jotka voivat pysyä paikoillaan tarpeeksi kauan jäähtyäkseen viime muuton palavasta, alkoivat käydä niin harvinaisiksi, että niitä sai pyydystää pyssy kourassa. Ei tietystikään todella, ymmärrättehän; se oli vain rouva Jimin sanantapa.»

»Ymmärrän», sanoi Alison, kykenemättä peittämään iloisuuttaan. »Sinä näytät itsekin omaksuneen sellaisen sanantavan.»

»Puhunko minä katukieltä?» kysyi lapsi, vilkaisten nopeasti ylös ja punastuen. »Isä teroitti, etten minä saisi puhua katukieltä enkä pitää purukumia suussani; hän sanoi, että niitä kumpaakaan ei kukaan oikea lady tekisi vanhassa maassa ja että minusta piti tulla arvokas ja moitteeton englantilainen. Te olette varmaan hyvin pahastunut, Ailie-täti?»

»Oh, en», sanoi Ailie iloisesti; »en ole koskaan eläessäni ollut pahastunut, vaikka minua itseäni sanotaan usein pahennusta-herättäväksi. Olen vain vähäisen hämmästyksissäni englanninkielen mahdollisuuksista. Olen tuskin kuullut sinun käyttävän vielä ainoatakaan katukielen sanaa, ja kuitenkaan sinä et juuri sano lausettakaan, jossa ei olisi jotakin uutuutta. Se muistuttaa Katen ensimmäistä lampaanpäälientä: kaikki sen ainekset olivat meille entisestään tutut, paitsi sarvet, ja ne me tunsimme muualta.»

»Sitten ei ole mitään hätää», sanoi Nuppu rauhoittuneena. »Mutta rouva Jimillä oli lystikkäitä sanontatapoja, ja minuun on varmaan tarttunut niitä hänestä. Minä en voi sille mitään — minuun tarttuu kaikki helposti. Minullahan on ollut tulirokkokin kaksi kertaa! Ja minuun on tarttunut hänen liioittelutapansa: usein minä liioittelen hirveästi ja sanon kirjoittaneeni kaikki Shakespearen teokset, vaikka en todellisuudessa olekaan niitä kirjoittanut, ymmärrättehän. Rouva Jim ei tarkoittanut, että hänen täytyi pyydystää palvelustyttöä pyssy kourassa; hän tarkoitti vain, että niitä oli yhä vaikeampi saada ja kaikkein vaikeinta pitää sittenkuin oli saanut.»

»Tiedän», sanoi Alison. »Se on vanha brittiläinen tarina; saat kuulla sen moneen kertaan vierailtamme, jos elät ja terveenä olet. Mutta meillä on hyvä onni Katemme suhteen; me näytämme tyydyttävän häntä täydellisesti, tai ainakin hän tulee aikaan meidän kanssamme. Kun hän tuntee, ettei hän voi enää kauempaa tulla aikaan meidän kanssamme, käy hän aamulehden kimppuun etsiäkseen ilmoituksia, joissa halutaan palvelukseen slsäkköjä ja taloudenhoitajia 50 punnan vuosipalkalla, ja päättää lähettää hakemuksen heti paikalla, muttei voi koskaan löytää sopivaa kynänterää, ennenkuin saamme hänet nauramaan. Se palvelija Dycen talossa, joka nauraa, on mennyttä kalua. Sinä tulet pitämään Katestä, Nuppu. Mekin pidämme hänestä; ja olen pannut merkille, että jos pidät ihmisistä, niin he tavallisesti pitävät vuorostaan sinusta.»

»Siitäpä olen iloinen!» sanoi Nuppu ihastuksissaan. »Jos minä mitään olen tässä matoisessa maailmassa, niin olen pitäjä.»

He olivat saapuneet kotiovelle näkemättä pienintäkään merkkiä siltä, että kaupunki tunsi heitä kohtaan mielenkiintoa, mutta niin pian kuin he olivat sisällä, olivat sadat kielet liikkeessä pohtien pikku amerikkalaisen ulkonäköä? Ailie riisui Nupun palttoon ja hilkan ja työnsi hänet keittiöön, kuiskaten hänelle, että hänen oli tehtävä tuttavuutta Katen kanssa eikä unohdettava kehua hänen kaakkujaan, ja juoksi sitten yläkertaan mieluisin tuntein, ikäänkuin hänelle henkilökohtaisesti olisi tapahtunut jokin hyvä asia. Oli niin suloista tietää, että veli Williamin lapsi oli kaikkea muuta kuin pöhkö.

Nuppu seisoi hetkisen keittiössä kainostellen, sillä ei pidä otaksua, että häneltä olisi puuttunut lapsellista ujoutta. Kate, joka paahtoi leipää lieden ääressä, kääntyi ympäri ja tunsi hänkin itsensä vähän hämmentyneeksi, mutta hymyili hänelle sellaista herttaisen leveää hymyä, että se vastustamatta karkoitti lapsesta kaiken vierauden tunteen. »Tule vain sisään, kultaseni, ja haukkaa maistinpalaa», sanoi Kate. Sillä tavalla tervehtivät vierastaan Colonsayn saarelaiset — nuo koruttomat ihmiset!

Ilta hämärtyi, untuvaisten lumihöytyjen alkaessa jälleen tanssinsa. Rellu-Wully sytytteli katulyhtyjä. Hän kulki tikapuut kainalossaan lyhdyltä lyhdylle, perässään lapsia, jotka lauloivat:

mihin Rellu-Wully jankkasi vastaan: »Kyllä tunnen teidät hyvinkin, koko roikan; ainakin tunnen pojat. Odottakaahan, kunnes tapaan äitinne!» Neiti Minton myymälä oli auki, ja häpeilevän näköisiä nuorukaisia meni sisään ostamaan valkoisia naisten hansikkaita, sillä hansikkailla nuoret miehet täällä kutsuivat parinsa uudenvuoden-tanssiaisiin, ja tänä iltana vinkui Samsonin viulu kapakkatuvassa. Pitkät vuokratalot, jotka olivat laakeita ja korkeita kuin kalliontöyryt ja rakennetut kestämään ikuisiin aikoihin, ruhottivat ensin hämärässä tummanharmaina ja alkoivat sitten loistaa kaikin ikkunoin, ja porraskäytävistä ja porttiholveista virtaili ylen iloisia ääniä. Vastasytytetyt puu- ja hiilivalkeat tupruttivat pilven näiden asumusten yläpuolelle, teekattilat tanssivat ja lauloivat. Tuhansia seikkoja tapahtui kadulla, mutta kerrankin hillitsi Colonsayn tyttö mielenkiintonsa ikkunaan. »Sanopas, minkä sinä sanoitkaan nimesi olevan?» kysyi hän.

»Minä olen neiti Lennox Brenton Dyce», sanoi Nuppu sirosti, »mutta neidillä ei ole paljon merkitystä ennenkuin tulen niin vanhaksi että saan kammata tukkani ylös.»

»Olet varmaankin väsyksissä matkustettuasi niin pitkälti. Koko matkan
Chikaguusta tänne!»

»Aivan niin! Chicago tai Chikaguu, se riippuu siitä miten sen tavaa», sanoi Kate kerkeästi. »Minut on opetettu sanomaan sitä Chikaguuksi. On siinä matkaa tultavaksi uudenvuodenpäivänä! Eikö sinua peloittanut? Otapas yksi näitä ruskeita korppuja. Ja kuinkas Amerikassa jaksetaan?»

Hän teki tämän kysymyksen niin hellän huolekkaasti, ettei Nuppu nähnyt siinä mitään hullunkurista, vaan vastasi vakavasti:

»Minäkö?» huusi Kate, povensa kohoillessa jo pelkästä ajatuksestakin. Sitten hänen ylämaalainen turhamaisuutensa tuli hänen avukseen. »En», sanoi hän, »en ole ollut varsinaisesti noin sanoakseni kokonaan siellä, mutta minulla oli serkku, joka lähti matkalle, aikoen Austraaliaan ja pääsi Paisley'iin saakka. Se taitaa olla iso paikka, se Amerikka? Pane voita sen päälle.»

»Amerikan Yhdysvallat rajoittuivat idässä Atlantin valtamereen, lännessä Tyyneen mereen, etelässä Meksikoon ja Meksikonlahteen ja pohjoisessa mielivaltaiseen rajaviivaan, jota kutsutaan Kanadaksi. New Yorkin valtio yksinään on yhtä iso kuin Englanti», lateli Nuppu liukkaasti, tuttua läksyä toistaen.

»Onpas se iso!» huusi Kate. »Ota toinenkin ruskea korppu. Ei
Skotlantikaan ole pienuudella pilattu; siellä on Glasgow ja Oban, ja
Colonsay ja Stornoway. Ei taida Amerikassa olla mäkiä?»

»Ei ole mäkiä, vuoria vain», sanoi Nuppu. »Päävuoristot ovat Kalliovuoret ja Alleghanyt. Ne ovat miltei maailman suurimmat vuoristot.»

»Koska tässä tuli suurista puhe, niin katsopas, kuinka suuren kannullisen maitoa me saamme täällä yhdellä pennyllä», sanoi Kate, näyttäen kannua — se oli hänen kansallisylpeytensä viimeinen varustus.

»Ei siinä ole yhden pennyn edestä», sanoi hän terävästi, »siinä on kahden pennyn edestä.»

»Koska sinä kerskaat. Luuletko, etten tiedä, milloin joku kerskaa?» sanoi Nuppu. »Ja kun kerskataan jostakin paikasta tai mistä hyvänsä, niin liioitellaan kaikki noin kahdenkertaiseksi.»

»Sinä et ole miellyttävä», sanoi Kate, työntäen maitokannun kiiruusti takaisin keittiö pöydälle. »Pane vain säästämättä voita korpullesi. Amerikassa sanotaan olevan kovasti rahaa. Lienee kai siinä perää, vai mitä?»

»Jo toki, jokaisella on siellä rahaa vaikka viskellä sillä varpusia», sanoi Nuppu, matkien hiukan Jim Molyneux'n äänenpainoa samalla kuin käytti hänen mielilausettaan.

»Niillä on liian vähän tekemistä; sitäpaitsi se on julmaa. Mutta tiedä, että täälläkin on kovasti rahaa; sedälläsi on sitä vaikka kuinka paljon. Hän tahtoi lähteä Amerikkaan noutamaan sinua kotiin, kun hän kuuli — kun hän kuuli —. Eikö sinun haluttaisi ottaa vielä yksi korppu? Ei se tee sinulle mitään pahaa.»

»Kyllä tiedän», sanoi Nuppu vakavana — »kun hän kuuli isäni kuolleen.»

»Me colonsaylaiset voimme toisinaan olla hyvin tyhmiä», sanoi Kate katuvaisesti. »Minun olisi pitänyt pysyä vaiti isästäsi. Ota kaksi korppua, kultaseni; tai ehkä haluat mieluummin muroleivosta. Niin, hän aikoi lähteä siinä paikassa — vaikka se olisi maksanut punnan, niin uskon — mutta muutti mielensä, kun kuuli sen Molyneux'n tuovan sinut.»

»Sä Tellu oot niin lämmin, mä rakastan sua, ja jos en sua härnää, et pure sä mua»,

»Herra hallitkoon! teitkö itse tuon, vai oliko se sinulla vain ulkomuistissa?»

»Tein sen juuri nyt», sanoi Nuppu kylmäverisesti. »Etkö tiennyt että minä osaan runoilla? Voi, sinä kurja, katoava sieluparka, minä olen oikea pikku — pikku lirkkunen runoilemaan! Pääni hölskyy täynnä runoja, ja minä pudottelen niitä kuin laudalta. Kuulehan tätäkin:

»'Suurten miesten työt ja toimet meille esikuvan antaa, kuinka kautta aikain voimme jäljet jättää ajan santaan.'

»Minä pyöräyttelen niitä noin vain. Luulen, että minun täytyy nousta huomenna ylös virkkuna ja varhain viimeistelemään tätä hieman. Tavallisesti niistä ei tule hyviä ensi yrityksellä, ja silloin ei auta muu kuin käydä ne läpi uudestaan alusta alkaen ja lisätä hyvä sinne ja tänne. Se on taidetta, sanoo Jim. Hän tunsi taiteilijan, joka saatuaan taulun valmiiksi, niin että kaikki tyyni oli siitä ihan selvänä, sanoi: 'Nyt taiteen puolta!' ja suttasi sen yltäpäältä kovalla pensselillä.» »Hyvä ihme, mitä kaikkea sinä tiedät!» huudahti Kate. »Sinä olet etevä — kamalan etevä! Kuinka vanha olet?»

»Minä synnyin suunnilleen yksitoista vuotta sitten», sanoi Nuppu, ikäänkuin olisi ollut satavuotias.

Asia on nyt niin, ettei ole viisasta sanoa Lennox Dycen laiselle lapselle, että hän on etevä, vaikka ei juuri sovikaan odottaa colonsaylaisen tytön sitä tietävän. Britannian mantereelle astumiseensa saakka ei Nupulla ollut mitään aihetta luulla itseään miksikään tavallisuudesta poikkeavaksi. Jim Molyneux ja hänen vaimonsa, joilla ei ollut omia lapsia eikä lapsituntemusta, paitsi niitä pikkuvanhoja, jotka näyttelevät teattereissa, olivat kohdelleet häntä vain hiukan heitä itseään nuorempana henkilönä eivätkä olleet nähneet mitään ihmeellistä hänen terävä-älyisyydessään, joka on varsin tavallista Amerikan nuoressa polvessa. Mutta nyt oli Nuppu ollut Maryfieldin asemalta setänsä ovelle asti »varoitus» vilpittömästi ihailevalle postikuskille, jonkunlainen satuprinsessa Rellu-Wully Oliverille ja hänen vaimolleen, tätien hämmästys oli ollut vain puoleksi peiteltyä, ja tässä näyttäytyi nyt palvelustyttö julki-ihastuksen vallassa! Kymmenvuotiaan turhamaisuus heräsi; ensi kerran eläessään hän tunsi ehdotonta ylemmyyden tunnetta.

»Minä olin hyvin urhoollinen, kun tulin koko tämän matkan laivassa kymmenen vuoden vanhana», aloitti hän.

»Minäkin tulin kerran Obaniin höyrylaivassa», sanoi Kate, »mutta eihän se ollut mitään, kun minä tunsin suuren joukon toisista matkustajista. Ajatella, että sinä tulit Amerikasta asti! Etkö tuntenut itseäsi yksinäiseksi?»

»Tunsin itseni hirveän yksinäiseksi», sanoi Nuppu, joka itse asiassa ei ollut kokenut ainoatakaan ikävää hetkeä koko Atlantin-matkalla. »Minähän jätin syntymämaani, saamatta kukaties koskaan enää nähdä sen rantoja silmilläni, ja olin matkalla kaukaiseen maahan, josta en tiennyt yhtään mitään. Jätin kaikki rakkaat nuoret ystäväni ja kauniin rouva Molyneux'n ja hänen uskollisen Dodo-koiransa ja —» Tässä hän puristi kyyneleen silmistään ja pysähtyi miettimään vieläkin liikuttavampia seikkoja.

»Pikku tipu-poloiseni!» sanoi Kate huolestuneena. »Älä itke, niin ostan sinulle jotakin.»

»Enkä minä tiennyt millainen setä ja millaisia tätejä täällä oli — olivatko he julmia ja häijyjä vai eivätkö, tai huolisivatko he minusta vai eivätkö? Pikku tytöillä on melkein aina julmia setiä ja tätejä — sen voit nähdä kirjoista.»

»Siinä kohdassa sinä olit hirmuisen typerä», sanoi Kate painokkaasti.
»Varmasti olisi kuka hyvänsä tiennyt kertoa sinulle, millaisia herra
Dyce ja hänen sisarensa ovat.»

»Ja sitten oli niin myrskyistä», jatkoi Nuppu joutuisasti, etsien liikuttavampia asianhaaroja. »Minä tein runon siitäkin — pyöräytin yks kaks; ensimmäinen värssy kuului näin:

»Hyväinen aika, silloinhan sinä kastuit läpimäräksi!» sanoi Kate, pannen kätensä Nupun olkapäälle koettaakseen, oliko hän vieläkään kuiva. Rehelliset kyyneleet olivat hänen silmissään, kun hän ajatteli tuollaisia tuskallisia asioita.

»Vihdoin laiva tärskähti karille», jatkoi Nuppu, »jolloin kapteeni köytti minut mastoon ja sitten — ja sitten — niin, sitten me rauhallisina odotimme loppua», sanoi Nuppu, keksimättä enää jatkoa merelliseen murhenäytelmään.

Katen kyyneleet virtasivat vuolaina hänen poskiaan pitkin, kun tämä kuva nuoren ihmisen hädänalaisesta tilasta loihdittiin hänen silmäinsä eteen. »Oi hyväinen aika! oi hyväinen aika! pikku tipu-raukkani!» nyyhkytti hän. »Kuinka sääli minun on sinua!»

»Nuppuni Nuppu hoi!» kuului Ailie-tädin ääni eteishallista, mutta Nuppu oli niin hurmaantunut kuvitelmiensa vaikutukseen, ettei hän piitannut siltä mitään, ja Katen pää oli kiedottuna esiliinaan.

»Älä itke, Kate; minä en itkisi, jos olisin sinun sijassasi», virkkoi
Nuppu viimein viihdytellen. »Jospa se ei olekaan totta.»

»Minä itken, kun mieleni tekee», intti Kate. »Oh, ajatella sinua tuossa kauheassa haaksirikossa! Johan siinä on kylliksi peloittamaan kenen hyvänsä matkustamasta mihinkään. Oi hyväinen aika! oi hyväinen aika!» ja hän itki vuolaammin kuin konsanaan.

»Älä itke», sanoi Nuppu jälleen. »On typerää vetistellä noin. Oi, suuri Saahan kuningatar! minähän tein vain jekkua sinusta: laivalla oli niin tyyntä kuin maitovankkureissa.»

Kate veti esiliinan pois kasvoiltaan ja tuijotti häneen. Hänen tarkoituksensa oli vain puoleksi selvä, mutta oli huojentavaa tietää, etteivät asiat olleet olleetkaan aivan niin huonosti kuin hän ensin kuvaili. »Pieni itku tekee ihmiselle hyvää toisinaan», sanoi hän filosoofisesti, pyyhkien silmiään.

»Samaa minäkin sanon», myönsi Nuppu. »Siksipä minä kerroinkin sinulle kaiken tuon. Tiedätkö, lapsi, minä luulen, että sinusta ja minusta tulee hyvät ystävät.» Hän lausui tämän jäljitellen ilmielävästi Alisonin äänenpainoa ja puhetapaa, joka oli lausunut samat sanat hänelle itselleen, ja kääntyi kiireesti ja hämillään ympäri kuullessaan naurua takaansa, huomaten että hänen tätinsä oli kuullut jo näin varhain matkittavan itseään.

VII LUKU.

Jos näyttelijä Molyneux teki väärin lähettäessään tämän kymmenvuotiaan lapsen Skotlannin-matkalleen ilman saattajaa, niin kuinka paljon pahemmin hän rikkoikaan siinä, ettei lähettänyt minkäänlaista vihjausta hänen luonteenlaadustaan Dycen perheelle? Lapsi oli kuin se nimetön matkalaukku, jonka George Jordon löysi eräänä päivänä majatalon ovelta, ja sanoen: »Ei mikään vedä perheessä vertoja säästäväisyydelle», vei sen heti kotiinsa, vaikeroidakseen sitten yli viikon ajan, ettei hänellä ollut avainta, millä saada se auki. Lennox Brenton Dyce olisi myöskin tarvinnut avaimen, mutta Molyneux, postikorttien ja yleensä lyhyiden ja arvoituksentapaisten viestien mies, ei ollut lainkaan ajatellut sitä, joten niiltä ihmisiltä, joiden joukkoon lapsonen joutui, meni muutama päivä lukon auki rassaamiseen. Tuolla toimituksella oli kieltämättä hauskuutensa, mutta se johtui siitä, että Dycet olivat Dycejä; jos he olisivat olleet monia muita ihmisiä, olisi lapsi pysynyt salaisuutena vuosikaudet ja ajan mittaan tullut kokonaan pilatuksi. Hänen äitinsä oli aikoinaan ollut tuhansina eri naisina — sankarittarina, hyvinä ja pahoina, keijukaisina, ruhtinattarina, kerjäläisinä, neitoina, äiteinä, ujoina ja rohkeina, rumina tai kauniina, nuorina tai vanhoina, aina sen mukaan kuin viikon kappale vaati — sanalla sanoen näyttelijätär. Ja nyt hän oli kuollut ja kuopattu, kirkkaan ramppivalon hohde ei enää heijastunut hänen ylleen, musiikki ja hyvähuudot olivat vaienneet. Mutta ei kuitenkaan kaikki ollut kuollut ja kuopattu, sillä osa hänestä eli hänen lapsessaan.

Nuppu oli synnynnäinen matkija. Sanon teille tämän heti, koska hänessä tulee ilmenemään niin monia epäjohdonmukaisuuksia, että tulisin muuten näyttämään järjettömältä esittäessäni hänen olemustaan kappaleena todellista elämää. Hän ei jäljitellyt yksistään ihmisten ääntä ja esiintymistä, vaan heidän ajatustapojaankin, niin että hän pitkän aikaa — aina siihen käännekohtaan saakka, jolloin hän muuttui löytäessään itsensä — oli sen henkilön kaikua ja heijastusta, jonka kanssa hän viimeksi oli puhunut. Hän lainasi ajatustapoja ja eleitä, kuten hän myöhemmin lainasi Buntain-mummon pitsiliinaa ja myssyä. Hän saattoi esittää kaikkia ihmisiä, paitsi suoranaisesti tylsiä ja pahoja — mutta vain vähän aikaa kerrallaan kussakin tapauksessa; jonkun ajan kuluttua hän oli jälleen oma itsensä.

Ja niin sattui, että hän esiintyi päivän tai pari käyttäen Rellu-Wully Oliverin lauseparsia ja puhetapaa tai hämmästytti tätejään jäljittelemällä tiedottomasti Katen ylämaalaismurretta, hänen »Hyväinen aikaansa» ja »Armahtakoon» ja »Voi pikku tipuseni!»

Riehakkaat uudenvuodenpäivät menivät ohi — nuo huolettoman ilottelun päivät, jotka olivat ainoastaan alkuna Nupun iloisille päiville, jotka kestävät meille kaikillekin vuosia, jos hyvä onni sattuu. Kaupunki asettui tavalliseen uomaansa; koulut avautuivat loppiaismaanantaina, ja Nupun piti mennä — ei latinakouluun lopultakaan, vaan Kyyhkysten alkeiskouluun. Malttakaa vähän, niin koht'ikään kerron teille Kyyhkysistä.

Bell oli kauhistunut huomatessaan, että tuon kymmenvuotiaan lapsen tietopuolinen kasvatus oli nähtävästi aivan uskomattomassa määrässä laiminlyöty.

»Tottakai sinä kävit jonkinlaista koulua siellä Amerikassa?» oli hän sanonut jo sangen pian, toivomatta suuriakaan, mutta valmiina kuulemaan jostakin nurkkakoulusta, huolimatta kaikesta mitä sanomalehdissä puhuttiin Yalen ja Harvardin yliopistoista ja sen sellaisista.

»En, en ole koskaan ollut koulussa; minun piti juuri mennä, kun isä kuoli», sanoi Nuppu, istuen sohvalla Ailien viitat kiedottuna hartioilleen, tuntien itsensä erinomaisen suureksi ja kauniiksi ja vanhaksi.

»Mitä! Sanotko todellakin, ettei sinua ole pantu kouluun?» huudahti täti niin tyrmistyneenä, että lapsi aivan ihastui ällistyttämis- ja hämmästyttämisvoimaansa. »Siinä sinun Amerikkasi! Kymmenen vuoden vanha eikä vielä aapinen selvillä! — no, eipä voi odottaakaan parempaa neekerien, lynkkaajien ja presidenttien pakanallisesta maasta. Minä olin paras ompelija ja tavaaja neiti Mushet'in koulussa paljon ennen kuin olin täyttänyt kymmenen vuotta. Tyttöseni, tiedä nyt, että olet tullut siihen maahan, jossa sinä saat kasvatuksen! Me tahdomme, että sinä saat sen kaikkein parasta lajia, ranskat ja saksat, ja käsiala kuin kuparipiirros; on ihan nautinto nähdä häntä vanhan kirjoituspulpetin ääressä kyhäämässä kirjoitelmia, aivan kuin jokapäiväistä asiaa. Se käy häneltä kuin siivillä pyyhkien! Uskallanpa sanoa, että jos Dan-sedästä aika jättäisi, niin Ailie voisi jatkaa liikettä, paitsi elatus- ja takavarikkojuttuja. Eipä mokomampaa! Kymmenen vuoden vanha eikä tunne aakkosia!»

»Mutta tunnenhan minä», sanoi Nuppu vilkkaasti. »Opettelin aakkoset teatteri-ilmoituksista. Ja sitten rouva Molyneux antoi minun koettaa lukea Jimin sanomalehtiarvosteluja. Hän luki ne ensimmäiseksi joka aamu sängyssä istuallaan aamiaista syödessään ja sanoi: 'Ajatteles! eikös hän ollut mainio?' ja sitten hän itki pikkuisen siksi, etteivät johtajat tehneet koskaan oikeutta Jimille, he kun olivat kaikki halpamaisia ja kateellisia hänelle. Sitten hän pirskutti hajuvettä kasvoilleen ja söi korpun. Ja maan parhaat sanomalehdet sanoivat, että kellarimestarin osan toisessa näytöksessä esitti onnistuneesti hra Jim Molyneux; tai muiden muassa olivat hienoja tyyppejä J. Molyneux, Ralph Devereux ja O.G. Tarpoll.»

»En tiedä, mistä sinä puhut, pikku lirkku-raukkani; mutta se on kaikki tyhjää lorua», sanoi Bell-täti. »Osaatko tavata?»

»Jolleivät sanat ole liian pitkiä tai sellaisia typeriä, joissa on 'ei' tai 'ie' ja niistä pitää arvata», sanoi Nuppu.

»Armahtakoon!» huusi Bell, kohottaen kauhistuneena kätensä ilmaan. »Mars huomenna alkeiskouluun. Enpä ihmettelisi, vaikket osaisi sanaakaan Lyhyestä katkismuksesta. Ehkä siellä ei olekaan mitään sellaista siinä kauheassa pakanamaassa, josta olet tullut?»

Nuppu saattoi rehellisesti sanoa, ettei ollut ikinä kuullutkaan
Lyhyestä katkismuksesta.

»Voi laiminlyöty lapsiparkani», sanoi täti surkutellen, »siinä sinä istut pimeydessä ilman mitään synnintuntoa ja mielenvaivaa, ja voisit kuolla vaikka huomispäivänä! Pane mieleesi, että 'Ihmisen päätarkoitus on kunnioittaa Jumalaa ja iloita Hänessä iankaikkisesti'. Sano se.»

»Ihmisen päätarkoitus on kunnioittaa Jumalaa ja iloita Hänessä iankaikkisesti», toisti Nuppu kuuliaisesti, samalla nuotilla ja yhtä juhlallisen näköisenä kuin tätinsäkin.

»Oletko koskaan kuullut Robert Brucesta, hänestä, joka katseli hämähäkkejä?»

»Mutta täti, minä luulin, että se oli Yrjö Washington», sanoi Nuppu hämmästyneenä. »Luulen, että jos etsitte oikeaa pientä tyhmeliiniä, niin se taidan olla minä.»

»Me puhumme Skotlannista», sanoi Bell ankarasti. »Hän pelasti
Skotlannin. Se maksoi kyllä vaivani Osaatko laskentoa?»

Bell-täti ei virkkanut sanaakaan enempää; hän oli liian huolissaan noin peittelemättömästä tietämättömyydestä ja meni ulos arkihuoneesta Ailie'a etsimään. Nuppu unohti olevansa kaunis ja pitkä ja vanha Ailien viitassa; hän toisteli itsekseen »Ihmisen päätarkoitusta» Bell-tädin juhlallisella nuotilla ja painoi lujasti muistiinsa sen tosiasian, että Robert Bruce eikä Yrjö Washington oli maansa pelastaja ja katseli hämähäkkejä.

Ailie oli ulkona, joten hänen sisarensa ei löytänyt korvaa, mihin vuodattaa vaikerruksiaan lapsen laiminlyödystä kasvatuksesta, ennenkuin Dan Dyce tuli sisään hyräillen päivän sävelmää — »Ilta ihanainen» — vaihtaakseen hattunsa toiseen, joka paremmin soveltui piirioikeuden istuntoon. Hän oli etsimässä parasta hattuaan vaatesäiliöstä, jota hänen oli tapana kutsua »hurskauskaapiksi», koska siinä olivat ripustettuina hänen sunnuntaivaatteensa, kun Bell huolestuneena ilmoitti hänelle, ettei lapsi osannut edes tavata yksinkertaisinta sanaa.

»Pötyä! Sitä minä en usko», sanoi Dan Dyce. »Se olisi kovin vähän meidän Williamimme kaltaista.»

»Se on totta — minä tutkin häntä itse!» sanoi Bell. »Hän ei ole koskaan ollut koulussa; eikö se ole kerrassaan surkeaa?»

»Hm!» sanoi Dan Dyce; »se riippuu siitä, millä tavalla asiaa katsoo,
Bell.»

»Hän ei osaa sanaakaan katkismuksesta eikä tunne Robert Brucen nimeä ja sanoo vihaavansa laskentoa.»

»Vihaavansa laskentoa!» toisti Dan Dyce, merkillisesti ilahtuen; »sehän kuulostaa toivorikkaalta; se muistuttaa minua itseäni. Sitäpaitsi se on ihan veli Williamin kaltaista. Hänen laskutapansa oli tällainen: 'Yksi punta ja kymmenen shillinkiä taskussani, kaksi puntaa, jotka olen velkaa jollekin, ja kymmenen shillinkiä, jotka saan huomenna — siis on minulla yhteensä viisi puntaa; mitä ostaisin nyt sinulle? Pahinta on laskennossa se, ettei se jätä mitään mielikuvitukselle. Kaksi ynnä kaksi on neljä, ja sillä hyvä; ei ole mitään tilaa hauskuudelle eikä mielikuvitukselle, niinkuin olisi, jos kaksi ynnä kaksi kulkisivat kuherrellen pimeässä ja vaihtaisivat parinsa tapaturmassa.»

»Tahtoisin, että menisit sisään ja puhuisit hänelle», sanoi Bell, yhä huolissaan, »ja sanoisit hänelle, kuinka paljon hänellä on opittavaa.»

»Kuinka, minäkö!» huusi Dan-setä nauraen. »Se on huonosti soveltuva tehtävä minun laiselleni ihmiselle, jonka kaikki tiedot ovat pikku paikkulolssa. Minulla on itsellänikin paljon opittavaa, Bell; minun on ponnisteltava yhtä mittaa estääkseni tapaamiani ihmisiä saamasta ilmi sitä.»

Mutta hän meni sentään sisään hyräillen, Bell perässään, ja tapasi lapsen yhä opettelemassa »Ihmisen päätarkoitusta», niin uppoutuneena tehtäväänsä, ettei edes kuullut hänen tuloaan. Hän hiipi hänen taakseen ja pani kätensä hänen silmilleen.

»Ei — väärin — väärin! — arvaa uudestaan», sanoi setä, möristen kuin
Bumburrifex-jättiläinen.

»En mainitse mitään nimiä», sanoi Nuppu, »mutta se muistuttaa mitä suurimmassa määrin Dan-setää.»

Dan Dyce asettui seisomaan hänen eteensä ja otti vakavan naaman. »Mitä minä kuulen, neiti Lennox Dyce», sanoi hän, »pienestä tytöstä, joka ei tiedä isoa joukkoa asioita, jotka kilttien pikku tyttöjen pitäisi tietää?»

»Ihmisen päätarkoitus on kunnioittaa Jumalaa ja iloita Hänessä iankaikkisesti», toisti Nuppu miettivästi. »Olen oppinut sen aivan hyvin, mutta mitä se merkitsee?»

»Mitäkö se merkitsee?» sanoi Dan Dyce hieman hölmistyen. »Sano sinä se hänelle, Bell; mitä se merkitsee? Minun ei sovi myöhästyä oikeudesta.»

»Sinä olet paljon etevämpi kuin minä», sanoi Bell. »Sano se hänelle itse.»

»Se merkitsee», sanoi asianajaja Dan Dyce, istahtaen sohvaan veljentyttärensä viereen, »että ihminen on itsessään varsin viheliäinen olento, ei puupenninkään arvoinen, vaikka hän on taipuvainen luulemaan, että koko maailma on luotu hänen mielinouteikseen. Parhaimmillaankin hän on vain soitin — tuhatkielinen kannel, jonka sointuja Jumala kallistuu kuuntelemaan joutohetkinään. Hän loi tuon kanteleen — ihmisen sydämen ja mielen — eräänä onnellisena hetkenään. Siinä on kieliä kaikenlaisia, eheitä ja katkenneita, hölliä ja kireitä; paras, mitä voimme tehdä, on pitää ne hyvin viritettyinä ja väräjävinä iloksi Jumalalle, joka rakastaa kaunista soitantoa ja on pannut itse tähdetkin laulamaan siitä päivästä alkaen, jolloin hän pani ne hyrräämään avaruuteen. Kunnioittaminen on ihmettelemistä ja ihailua, ja joka säilyttää sydämensä ihmettelevänä ja nöyränä ja silmänsä ihailevana, se ihminen on erinomaisen mieluisa Jumalalle. Laula, tyttöseni, laula, laula, laula sisässäsi, vaikka olisit tyhjä kuin tynnyri. Jumala tietää, ettei minulla ole paljon ääntä, mutta minä olen täynnä kauniimpia lauluja kuin mitä koskaan on ruostuneesta kurkustani kuuluville tullut. Olla aina kiitollinen ja iloinen siitä, etteivät asiat ole pahemmin, on hyvä laulu aamun alkajaisiksi.»

»Ah, mutta synti, Dan, synti!» sanoi Bell huoaten, sillä häntä peloitti aina oma hilpeämielisyytensä. »Me voimme tulla liian iloisiksi.»

»Niinkö sanot?» huudahti Dan, kääntyen sisareensa päin liekehtivin kasvoin. »Kautta korkean taivaan, ei! Synti olisi voinut olla ikuinen; jokainen inhoittava ajatus olisi voinut pysyä mielessämme alati yöt ja päivät siitä hetkestä lähtien, jolloin se siinä syntyi; tekemämme varkaus voisi pitää ikuisesti kätemme naapurimme arkussa niinkuin loukussa; puukko, jolla iskemme, olisi voinut pitää meidät iskemässä iankaikkisesti. Mutta ei — Jumala on hyvä! tulee uni ja puhdas aamu, ja aamu on Kristus, ja jokainen ajan tuokio on uusi parannuksen tilaisuus. Synti ei ole ikuinen, vaan ikuisia ovat vanhurskaus ja rauha. Iloisia! Me emme voi olla liian iloisia, silloinkuin meillä on perintömme.»

Hän pysähtyi äkkiä sisarensa vilkaisun varoittamana ja kääntyi katsomaan veljentyttärensä kasvoihin, huomaten niillä hämmennystä. Tuo mielentila, joka ei usein ilmennyt Dan Dycessä, jätti hänet yhdessä välähdyksessä, ja hän nauroi ja pani käsivartensa hänen ympärilleen.

»Toivon, että olet koko joukon viisastunut saarnastani, Nuppu», sanoi hän. »Voin nähdä, että sinulla on ämmänneuloja pahemmin kuin pastori Fraserin saarnan aikana Rantapuiston varrella. Mikä on amerikkalainen sana lorulle — tyhmille puheille?»

»Hyvä!» sanoi Dan Dyce, hykertäen kämmeniään. »Se mitä olen tässä sanonut, voi sinusta tuntua vain kuumalta ilmalta, mutta minä tarkoitan täyttä totta. Sinä et osaa Lyhyttä katkismusta; samantekevää; pelkään, että siinä on koko joukko, jota en osaa itsekään; mutta se sisältyy kaikki tyyni tuohon ensimmäiseen vastaukseen 'Ihmisen päätarkoituksesta'. Lukeminen ja kirjoittaminen ja muut sellaiset ovat vähemmän tärkeitä, mutta en tahdo kieltää, etteivät ne olisi näppäriä ja käteviä. Et ole Dyce, jollet opi niitä varsin huokeasti.»

Hän suuteli lasta ja nousi iloisena lähteäkseen. »No niin», sanoi hän, »nyt on lain vuoro, koska olemme suoriutuneet evankeliumista. Minä olen omaisuudensiirtoja suorittava lakimies — vaikket sinä tiedä, mitä se merkitsee — joten pyydän sinua muistamaan minua rukoillessasi.»

Bell meni eteiseen hänen perässään, jättäen Nupun omituiseen mielentilaan, sillä »Ihmisen päätarkoitus» ja Brucen hämähäkki ja sana »iloisuus» myllersivät hänen sisässään ylivallasta kiistellen.

»Vähänpä apua minä sain sinulta, Dan!» sanoi Bell veljelleen. »Ethän edes koettanut kysellä häneltä kertomataulua.»

»Paljonko tekee seitsemän kertaa yhdeksän?» kysyi Dan Dyce häneltä, sormet ulko-oven kahvalla, silmät pahankurisen ilkamoivina.

Bell punastui ja nauroi ja työnsi häntä olkapäästä. »Mene tiehesi siitä!» sanoi hän. »Tiedäthän hyvin, etten koskaan ole voinut muistaa seitsemän-kertoja!»

»Ei yksikään Dyce ole sitä koskaan voinut», sanoi Dan — »paitsi Ailie. Anna hänen panna toimeen kokeet tuon pikku olennon kanssa. Jos hän ei kykene tavaamaan yksinkertaisinta sanaa kymmenvuotiaana, tulee hänestä hämmästyttävä nainen kaksikymmenvuotiaana.»

Jutun loppu oli se, että Ailie-täti kotiin tultuaan ja Bellin ilmoituksen kuultuaan pistäytyi kadun toiselle puolen Rodgerin puotiin ja teki ostoksen. Rientäessään takaisin ostoksineen avopäin kylmässä tihkusateessa, joka sai hänen ihmeellisen tukkansa jalokivillä välkkymään, tunsi hän tulleensa itsekin ihan kuin lapseksi jälleen. Pankin kassamies näki hänet asunnostaan, kun hän riensi kadun poikki säteilevin silmin ja innokkain huulin, ruusut poskillaan, ja oli varma, tuo narrimainen mies! että hän oli käynyt ostamassa uuden romaanin tai elikä kaunisteaineen, koska Rodgerin puodissa myydään kirjoja, hajuvesiä ja voiteita. Hän ihanoitti hiljaisen kadun sekunnin ajaksi — poloiseksi pikku sekunniksi, ja sitten aurinko laski kassamiehelle. Kolkuttimen kolahdus oveen, kun Ailie-neiti sulki sen jälkeensä, iski hänen sydämeensä. Voitte arvata, hyvät naiset, jos mielenne tekee, että kirjan lopussa pankkimies menee naimisiin Ailien kanssa, mutta siinä te erehdytte; Ailie ei ajatellut ollenkaan koko miestä — hänellä oli tärkeämpää tehtävää; hän riensi avaamaan kultaporttia pienelle veljentyttärelleen.

»Olen tuonut sinulle jotakin ihmeellistä», sanoi hän lapsukaiselle — »parempaa kuin nuket, parempaa kuin minun viittanikin, parempaa kuin mikään muu; arvaapas, mitä se on.»

Nuppu rypisti silmäkulmiaan. »Oi sentään!» huokasi hän, »me voimme olla liian iloisia! Ja minun tulee laulaa, laulaa, laulaa, vaikka olisin tyhjä kuin tynnyri, ja Robert Bruce on maansa pelastaja.» Hän asteli lattian poikki laahustaen perässään Allien viittaa, jäljitellen hassusti Bellin ravakkaa liikehtimistä. Mutta niin innostunut kuin hän olikin näyttelemiseensä, koetti hän samalla saada vilkaistuksi, mitä hänen tätinsä piilotti.

»Ei sinun tarvitse koettaa nähdä sitä», sanoi Ailie hymyillen, salaisuus povellaan. »Sinun pitää arvata rehellisesti.»

»Parempaa kuin nuket ja makeiset; oi, hyväinen aika!» sanoi Nuppu. »Kunhan se ei vain olisi Lyhyt katkismus», päätteli hän niin vakavan näköisenä, että hänen tätinsä nauroi.

»Ei se ole katkismus», sanoi Ailie; »koeta uudelleen. Oi, mutta et sinä voi sitä koskaan arvata! Se on avain.»

Ailie istuutui lattialle ja veti lapsen syliinsä. Hän teki sen tavalla, joka sai hänet näyttämään nuorelta tyttöletukalta; toden totta, olisipa ollut erinomaista, jos pankkimies vain olisi sen nähnyt! »Kultainen avain», toisti hän hellästi Nupun korvaan. »Avain puutarhaan — ihanimpaan puutarhaan, jossa on kukkia, jotka kestävät ympäri vuoden. Niitä saa poimia poimimasta päästyäänkin, eivätkä ne kuitenkaan yhtään vähene. Parempia kuin hajuherneet! Mutta siinä ei vielä ole kaikki, siellä tulee pidettäväksi suuret puutarhajuhlat —»

»Oi! Minä varmaan panen parhaat koreat vaatteet ylleni», sanoi Nuppu. »Ja sen hatun, jossa on punaiset nauhat.» Sitten hänen kasvonsa muuttuivat säikähtyneiksi. »Mutta, Ailie-täti, eihän voi pitää puutarhajuhlaa tähän aikaan vuodesta», ja hän katsoi ikkunaan, jonka ruutuja pitkin sade valui parhaallaan.

»Tämä puutarhajuhla jatkuu yhtä mittaa», sanoi Ailie. »Kuka välittää ilmasta? Hyvin vanhat ihmiset vain; emme sinä ja minä. Minä esitän sinut monille hauskoille ihmisille — Di Vernon'ille ja — oletko ehkä sattunut kuulemaan Di Vernon-nimisestä naisesta, Nuppu?»

»En tuntisi häntä, vaikka hänet tarjottaisiin minulle lautasella persiljalla reunustettuna», tokaisi Nuppu.

»— Di Vernon'ille siis, ja Effie Deans'ille ja Pikku Nellille ja
Markiisittarelle; ja Richard Swiveller'ille ja Tom Pinch'ille ja
Cranford'in väelle ja Julia Capulet'ille —»

»Hän kuuluu varmaankin johonkin hienoon sukuun», sanoi Nuppu. »Minusta tuntuu kuin olisin kuullut hänestä.»

»Ja herra Falstaffille — hän on sellainen paha mies, mutta hauska myös!
Ja Rosalindalle.»

»Rosalindalle!» huusi Nuppu. »Tarkoitatko Rosalindaa näytelmässä 'Miten haluatte'?»

Ailie tuijotti häneen hämmästyneenä. »Sinä ällistyttävä lapsi!» sanoi hän, »kuka on kertonut sinulle näytelmästä 'Miten haluatte'?»

»Ei kukaan ole kertonut minulle; minä luin vain hänestä, silloin kuin Jim opetteli painija Charlesin osaa, jota hän näytteli kuutena iltana peräkkäin Waldorfissa.»

»Luit!» huudahti hänen tätinsä. »Tarkoitat kai, että hän tahi rouva
Molyneux luki sinulle.»

    »'Maanpako-kumppanit ja ystävät,
    Tää elämä, kun siihen tottuu, hauskemp'
    On loiston kiiltoa. Nää metsät eikö
    Vapaammat vaarasta kuin viekas hovi?'»

Hän heitti Ailie-tädin viitan toisen olkapäänsä yli, asetti esiin naurettavan pikku säären teatterimaiseen tapaan ja teki Jim Molyneux'n eleitä.

»Minä luulin, ettet sinä osannut lukea», sanoi Ailie. »Sinä pikku petturi! Sinähän panit Bell-tädin luulemaan, ettet osaisi edes tavata yksinkertaisinta sanaa.»

»Oi, Saaban kuningatar! Luuliko hän minun olevan tosissani?» huudahti Nuppu. »Minähän olin vain olevinani. Minulla on taipumus olla hyvin usein olevinani; Katelle olen uskotellut, että kirjoitan teoksia. Minä osaan lukea mitä hyvänsä; olen lukenut niin suuria kirjoja, että on ihan pyörryttänyt. Sinäkin varmaan vain uskottelit tuosta puutarhasta, eikä sinulla olekaan mitään avainta, mutta samantekevää; en minä potki.»

Ailie pisti kätensä poveensa ja veti esiin kahdenpennyn aapisen, jonka hän oli ostanut avaimeksi kirjallisuuden ihmetarhaan — pienen, ohuen harmaapaperikantisen aapisen, jollaisesta hän itse oli saanut ensi opetuksensa. Hän piti sitä ylhäällä etusormensa ja peukalonsa välissä, jotta Nuppu saattoi lukea kannesta sen nimen. Nuppu ymmärsi heti ja nauroi, mutta hiukan hämillään tällä kertaa.

»Olen hirveän pahoillani, Ailie-täti», sanoi hän. »Oli häijyä olla olevinaan sillä lailla ja tuottaa teille niin paljon vaivaa. Isä ei olisi pitänyt siitä.»

»Oh, en minä potki», sanoi Ailie, lainaten hänen oman lauseensa hälventääkseen häneltä kaiken levottomuuden Ailieen. »Olen päinvastoin hyvin iloinen, ettet ole niin takapajulla kuin Bell-täti kuvitteli. Siis pidät kirjoista! Suurenmoista! Ja vielä Shakespearestä! No, mistä sinä kaikkein enimmän pidät?»

»Runoista», sanoi Nuppu. »Varsinkin sellaisista, joita en ymmärrä kuin vain likimain melkein. En viitsi pysähtyä leikittelemään liian helppojen runojen kanssa; heti kun joku runo on minulle kokonaan tuttu eikä siinä ole enää mitään sen enempää miettimistä, niin — niin tekee mieleni eteenpäin. Minä teen itsekin runoja.»

»Jonkunlaisia runoja», sanoi Nuppu. »Ei niin hyviä kuin 'Miten haluatte' — ei likimainkaan niin hyviä tietenkään! Minulla on jos kuinka paljon oikeaa, ihan oikeaa runoutta sisässäni, mutta se takertuu kiinni käänteissä, ja sitten saan käsiini jonkun toisen tekemiä paloja, jotka sopivat, ja toivon että olisin ollut näppärä ja sanonut ne ensiksi. Toisinaan olen todellinen Winifred Wallace.»

»Winifred Wallace», toisti Nuppu vakavasti. »Se olen minä. Se on minun — se on minun runoilijanimeni. 'Nuppu Dyce' ei kelpaisi mihinkään aikakauskirjoissa; se ei ole tarpeeksi kilahtava.»

»Siunatkoon, lapsi, et suinkaan tarkoita sanoa, että kirjoitat runoja aikakauskirjoihin?» sanoi hämmästynyt täti.

»En», sanoi Nuppu, »mutta on varsin luultavaa, että tulen sen tekemään sittenkuin olen kyllin vanha pitääkseni rillejä. Siinä tapauksessa nimittäin, etten mene näyttämölle.»

»Niin», sanoi lapsi. »Rouva Molyneux sanoi, että minä olen synnynnäinen näyttelijätär.»

VIII LUKU.

Daniel Dycen toimisto oli Risteykselle antavassa tuulisessa kadunkulmauksessa, ja siinä oli kaksi kirjuria ynnä poika, joka järjesti kirjeitä ja juoksi asioita. Ennen vanhaan oli siinä ollut toinenkin osakas — Cleland & Dyce oli ollut liikkeen toiminimi — mutta Cleland oli hiljainen ja raskasmielinen mies, jonka ainoat avoimet ja iloiset hetket olivat silloin kuin hän oli nauttinut kohtuuttoman määrän ryyppyjä. Oli päivänselvää kaikille, kuinka hän joutui tottumuksensa valtaan, mutta kukaan ei siitä maininnut muuten kuin kuiskaamalla, toisinaan ikäänkuin pienenä vahinkona, sillä kaikessa muussa hän oli mallikelpoinen herrasmies, ja meidän puolessa ei olla koskaan halukkaita näkemään säätyläistä rappiolla. Kaikki pitivät Colin Clelandista, ja oli monta, jotka ottivat osaa hänen iloisiin hetkiinsä, vaikka antoivatkin lakiasiansa muiden kuin Cleland &. Dycen ajattaviksi. Sehän onkin yleisenä tapana maailmassa; useimmat ihmiset pitävät hauskuttelurahansa eri taskussa kuin varsinaisen käteiskassansa. Tuli aika, jolloin herra Clelandin sopi vetäytyä syrjään. Ne, jotka tunsivat olosuhteita, sanoivat Dan Dycen maksaneen jokseenkin kalliin hinnan tuosta syrjäänvetäytymisestä, ja niin saattoi tosiaan ollakin, jos asiaa katsoi puhtaasti kaupalliselta kannalta, mutta tuo lakimies oli kristitty, joka ei ripustanut omaatuntoaan »hurskauskaappiin» pyhävaatteidensa kanssa. Hän antoi liikekumppanilleen hyvän joukon enemmän kuin tämä pyysi.

»Toivon, että poikkeat joskus taloon minuakin katsomaan iltasella ja ryyppäämään totilasin seurakseni», sanoi herra Cleland.

»Kyllä varmasti tulen sinua katsomaan», sanoi Dan Dyce. Ja sitten hän pisti käsivartensa tuttavallisesti entisen liikekumppaninsa kainaloon ja lisäsi: »Minä — minä tulisin varovaiseksi todin suhteen, Colin», päällystäen pillerin lempeään ja hyväntahtoiseen skotlantilaismurteeseen. »Jumalan kiitos, meillä on paikkakunnallamme kaksi kieltä ja me voimme lausua karvaan totuuden sanoilla, jotka ilmaisevat vaatimattomuutta ja rakkautta eikä vanhurskauden tuntoa ja ojennushalua.»

»Hoo! Mitä varten?» sanoi herra Cleland, turhamaisuus heti vastarintaan valmiina.

Dan Dyce katsoi hänen levottomiin ja rauhattomiin silmiinsä hetken verran ja ajatteli: »Mitä se hyödyttää? Hän tietää sen itsekin, ne tietävät sen aina!»

»Muuten vain — lihomisen pelosta», sanoi hän naurahtaen ja taputtaen sormellaan entisen liikekumppaninsa avartuvaa liiviä. »Sinussa on esiinpistävän profiilin oireita, Colin. Jos jatkat nykyiseen tapaan, tulee se sinulle kamalan kalliiksi kellonvitjoissa.»

Colin Cleland tuli heti jälleen levolliseksi ja hymyili. »Lihomista, sanot! ei se ole lihavuutta», sanoi hän taputtaen liiviään, »se on arvokkuutta. Tiedätkö, Dan, luulin äsken hetken verran, että aioit olla töykeä, ja olisi hiton epätavallista, jos sinä olisit töykeä. Luulin sinun tarkoittavan jotakin muuta. Halpamaisen epäluulon henkäys on maininnut juonnista.»

»Sepä on ikävää, se!» sanoi Dan Dyce, »sillä ei kokonainen tynnyrillinen neilikoita voi peittää epäluulon henkäystä.»

Siitä oli nyt viisi vuotta, kun Colin Cleland oli vetäytynyt totilasiensa pariin, ja jos tämä olisi mielikuvitustarina, niin minä kertoisin teille, kuinka hän vaipui vaipumistaan yhä syvemmälle, mutta totuus — miltei surkeata sanoa — on se, että tuo vanha veitikka menestyi erinomaisesti joutilaisuuden ja mehukkaitten illanviettojen vaikutuksesta miesten parissa, jotka nyt olivat varsin alttiit antamaan asiansa Daniel Dycen lakiasiaintoimiston hoidettavaksi, katsoen siihen, että Colin Cleland oli nyt kokonaan heidän hallussaan ja valvonnassaan. Kaikilta piirikunnan kulmilta tuli nyt huolto- ja luottamustoimia torinkulmassa olevaan asianajotoimistoon. Kristitty lakimies, jolla oli huumorin tajua, tahraton nimi maailman silmissä ja sentään voittoisan asianajajan maine, oli juuri sellainen mies, jota kreivikunnassa oli kauan kaivattu. Ja Daniel Dyce rikastui. »Minä rikastun niin nopeasti», sanoi hän eräänä päivänä sisarilleen (se tapahtui ennen Nupun tuloa), »että ihmettelen usein, kutka ihmispoloiset saavat siitä kärsiä.»

Bell virkkoi: »Siitä taakasta voit helposti päästä. Me voimme nyt laittaa uudet verhot perimmäiseen makuuhuoneeseen.»

»Uudet verhot!» sanoi hänen veljensä, hymyillen Ailielle. »Kyllä, vaikka kahdetkymmenet, jos tarvitaan, ja vaikka muodissa olisivat Valenciennes-pitsit. Sinun käsityksesi rikkaudesta, Bell, on vanhan Malabar-ukon: 'Kaksi pennyä vielä, ja aasi on minun!' Tiedä, ihminen, että minä suorastaan piehtaroin rahoissa.»

Hän sanoi tämän jonkinlaisella riemulla, mikä sai hänen sisarensa kasvoille pelästyneen ja paheksuvan ilmeen. »Älä, Dan», huudahti hän — »älä kersku maailman kuonasta; se ei ole sinun kaltaistasi. 'Joka kiirehtii rikkaaksi tullakseen, ei ole pysyvä viattomana', sanotaan Sananlaskuissa. Sinä tarvitset varmaan lääkettä. Meidän pitäisi olla nöyräsydämisiä. Kuinka monet ylpeät ovatkaan langenneet!»

»Pelkäätkö, että Jumala kuulee mitä sanoin ja katuu anteliaisuuttaan?» sanoi veli kuiskaten. »Enhän minä kersku; minä vain kerron sinulle.»

»Toivon, ettet sinä ahnehdi», jatkoi Bell-neiti. »Se ei olisi viisasta —»

»On monta ihmispoloista tässä kaupungissa tänäkin talvena, jotka ovat tarpeessa.»

»Kyllä kai», sanoi Daniel Dyce kylmästi. »'Vaivaiset ovat aina meidän tykönämme.' Olen kuullut sanottavan, että Kaitselmus on sen niin säätänyt.»

»Mutta Kaitselmus ei aina valvo», sanoi Bell. »Jos sitä pelkäät, niin tahdon minä ruveta almunjakajaksesi.»

»Heidän oma syynsä on, jos he ovat köyhiä, siitä saat olla varma. Huolettomuus ja — ja juoppous. Menenpä vaikka takuuseen, että he juovat oluttuoppinsa joka lauantai. Mitä on olut? Onko siinä jotakin siveellisestä kohottavaa? Sen ravintoarvo on luullakseni vähäisempi kuin kymmenesosa pennyn leipää.»

»Mahdollisesti», sanoi Dan Dyce, »mutta jokaisen ihmisen täytyy pitää huolta itsestään; ja, kuten sanoit, moni hyvinkin toimeentuleva on joutunut häviöön tässä maailmassa. Meidän ei pidä panna mitään alttiiksi. Leipuri Black tuli eilen luokseni pyytämään 20 punnan lainaa selvitäkseen joistakin vaikeuksista jauhokauppiaansa kanssa ja maksaakseen jonkun laskun neiti Mintolle.»

»Kunnollinen tahi kunnoton, ei hän ainakaan ensi kiireessä tule uudestaan minulta lainaamaan. Sanoin hänelle muutamia muistiinpainuvia sanoja laittaessani hänet lähtemään.»

»Emme me tarvitsekaan verhoja», sanoi Bell kiireesti; »entiset ovat ihan erinomaiset.»

Dan lopetti aamiaisensa sinä päivänä hymysuussa, sipaisi muruset pois liiviltään, vilkaisi hiukan rauhattomana Ailie'iin ja lähti työhönsä hyräillen: »On onnellinen maa.»

»Oi sentään, minä pelkään, että hänestä tulee oikea saituri», vaikeroi Bell kuullessaan oven sulkeutuvan hänen jälkeensä. »Ei hän ollut tuollainen nuorempana ja köyhempänä ollessaan. Rahat ovat niinkuin hammastauti, ne eivät jätä sijaa muille ajatuksille.»

Ailie hymyili. »Jos liikkuisit kaupungilla niin paljon kuin minä, Bell», sanoi hän, »niin et antaisi Danin teeskentelyn johtaa itseäsi harhaan. Ja mitä leipuri Blackiin tulee, näin eilen hänen vaimonsa neiti Mintolla ostamassa kenkiä lapsilleen ja hattua itselleen. Hän puhutteli minua Ailie-neidiksi, mikä kunnia tuli hänen puoleltaan osakseni ensi kerran eläessäni.»

»Luuletko — luuletko hänen antaneen Blackille tuon summan?» kysyi Bell kiihkeästi ja hyvillään.

»Tietysti hän antoi. Danin tapa on antaa rahaa joillekin ihmisille vastahakoisuutta teeskennellen, sillä jollei hän murisisi, eivät ne olisi koskaan poissa hänen silmiltään! Hän kertoi meille tuosta rahoja seuranneesta läksytyksestä naisellisuutemme lohdutukseksi. Tiedäthän, että naiset ovat hyvin huonoja lainaamaan eivätkä katso suopein silmin miehiään ja veljiään, jos näillä on tapana sitä tehdä.»

»Ei ainakaan kukaan minun tuntemistani naisista», väitti Bell. »He ovat
ihan yhtä auliita kuin miehetkin, jos heillä vain olisi mitä antaa.
Toivottavasti Dan sai hyvän vakuuden», lisäsi hän huolestuneesti.
»Olikohan se kalliskin hattu, jonka rouva Black osti?»

Kuusi kertaa jokaisena arkipäivänä kulki Daniel Dyce talonsa ja Risteykselle antavassa avokulmassa sijaitsevan toimistonsa väliä, päivän liiketunnit kun olivat, postinkulkuihin soveltuakseen, jaetut kahteen osaan, neljä tuntia väliä. Kaupunkilaisista oli mieluista nähdä hänen kulkevan ohi; hän antoi kadulle toimeliaisuuden ja iloisuuden leiman, ikäänkuin joku huviretkikunta olisi juuri-ikään saapunut torvisoittokunnan räikyttäessä viimeisintä laulunpätkää. Mennen tai tullen oli hänen tapanaan hyräillä itsekseen jotakin sävelmää harppoessaan eteenpäin kädet ulkotaskuissaan, ja ainoastaan harvoina päivinä sattui, ettei hän pysähtynyt katsomaan sisään jonkun myymälän tai parinkin ikkunasta, vaikkei niiden näössä tapahtunut vähintäkään muutosta edes kerran kuukaudessa. Niille myymälöille, joita hän siten kunnioitti, se oli melkein yhtä hyvä asia kuin suuri päivämyynti. Hänen edellään kulki hänen koiransa mutkia nakellen ja haukahdellen, antaen hyvissä ajoin kirjureille varoituksen pysäyttää pelinsä ja kastaa kynänsä. Vain harvat menivät hänen ohitseen lausumatta jotakin tervehdyssanaa.

Hän oli tulossa toimistostaan sen loppiaismaanantain iltapuolella, jona Nupun oli aloitettava koulunkäyntinsä Kyyhkysten alkeiskoulussa, kun hän tapasi vanhan sairaanhoitajattaren, Betty Baxter'in, kori käsivarrella. Eukko laski sen maahan jalkainsa juureen ja niiata näpsäytti, mitä nykypäivinä harvoin nähdään Skotlannissa.

»Joutavia, hyvä ihminen!» sanoi Dan Dyce hänelle, nostaen korin maasta ja pannen sen hänen käteensä. »Mitä varten teidän tarvitsee tuollaista vaivaa nähdä? Vieläkö nyt niiailemaan! Sehän on poissa muodista, neiti Baxter, poissa muodista, samoinkuin ne säädylliset miehet, jotka sen ansaitsivat kauan sitten, ennen minun aikojani.»

»Ei, se ei ole poissa muodista, herra Dyce», sanoi eukko, »kyllä minä aina senverran äitini muistoa pidän; se maksetaan takaisin vielä kerran.»

»Joutavia!» sanoi Daniel Dyce toistamiseen maltittomasti. »Te olette kauhea lörpöttelijä; kuinkas potilaanne, Duncan Gill, jaksaa?»

»Sitkeä kuin paholainen, sir», sanoi hoitajatar. »Yhä vain elää sinnittelee.»

»Miesparka! miesparka!» sanoi herra Dyce. »Hänen tulee vain panna luottamuksensa Jumalaan.»

»Oh, ei hän sentään vielä niin pitkällä ole», sanoi Betty Baxter. »Hän voi vielä syödä puurotilkkansa istualtaan. Sanotaan, että olette saanut ihmeellisen veljentyttären, herra Dyce, aina Amerikasta asti. Mikä siunattu asia hänelle! Mutta en ole vielä nähnyt häntä vilaukseltakaan. Minulla on niin kiire, etten joutanut seisomaan porttikujassa toisten kanssa katsomassa; minkä näköinen hän on?»

»Oh, aivan kuin muutkin ihmiset», sanoi herra Dyce ja lähti menemään edelleen hiljaa naureskellen, törmätäkseen melkein yhteen kapteeni Tärkeyden kanssa.

»Oletteko kuullut viimeisiä?» sanoi kapteeni Tärkeys, laskien nahkahansikkaisen kätensä asianajajan olalle, josta se tuntui kuin jäämöhkäleeltä, sillä hän ei erikoisemmin pitänyt tuosta miehestä, jonka sikarien haju, kuten hän sanoi ennenkuin tiesi niiden olevan peräisin Hurskaan lesken puodista, todisti hänen kohonneen riveistä.

»En, kapteeni Brodie», sanoi hän kylmästi. »Kukas se nyt on konna tai narri tällä kertaa?» mutta kapteeni oli liian hidasälyinen tätä käsittääkseen. Hän tuijotti ymmällään.

»Vai niin — vai on?» sanoi Dan Dyce. »Siinähän on hänen ystävilleen tilaisuus auttaa häntä.»

»Pitäköön hyvänään!» sanoi kapteeni Tärkeys puhkuen. »Eikös hän sanonut minulle kerran: 'Luoja tietää kuinka te elätte.'»

»Kyllä kai se lieneekin Luoja yksinään, sillä kaikki me muut ihmettelemme sitä», sanoi Dan Dyce ja jätti miehen sulattamaan sitä.

Katua pitkin tulivat molemmat neiti Duffit, jotka pitivät alkeiskoulua, ja hän näki epäröintiä heidän käytöksessään, kun he oivalsivat, että kohtaus oli välttämätön. Jos he olisivat olleet hänelle jotakin velkaa, ei hän olisi heidän käytöksestään päättäen kummastellut, vaikka he olisivat koonneet helmansa ja lähteneet juosta pötkimään pitkin sivukatua. He olivat kaksoset — pienen pieni pari, tuskin nuoria enää, aina puettuina huomaamattomaan, kauankestävään ruskeaan, kävelyssään ja värissään jotakin, mikä sai heidät muistuttamaan kyyhkysiä ja oli jo ammoin hankkinut heille tämän nimen Daniel Dycen perhekunnassa. He kohtasivat hänet hänen oman ovensa edustalla ja näyttivät haluavan mennä hätäisen kiireesti ohitse.

Hän nosti heille hattuaan ja jäi seisomaan, täynnä uteliaisuutta
Lennoxiin nähden.

»Kuinka suloinen talvipäivä!» sanoi neiti Jean rukoilevan näköisenä, ikäänkuin hänen henkensä olisi riippunut Dan Dycen myönnytyksestä.

»Eikö se ole kerrassaan ihana!» sanoi neiti Amelia, jolla oli tapana ottaa sisarensa lauseiden paljaat tosiseikat ja lisätä niihin hiukan tyylikkäitä koristuksia.

»Ei pahakaan», sanoi herra Dyce, katsoen heihin silmiään räpytellen ja ihmetellen, mikä kullanmuruja tänään vaivasi. He vilkuivat levottomina ympärilleen etsien pakotietä; hän melkein saattoi kuulla heidän sydämiensä tykytyksen, hän huomasi heidän vaikean hengityksensä. Neiti Jeanin silmät kiintyivät pankinjohtajan puutarhan muurien yli kohoaviin puunlatvoihin; Dan Dycestä tuntui, että seuraavassa hetkessä säikähtynyt kyyhkynen levittäisi siipensä ja lehahtaisi lentoon. »Te olette avanneet jälleen koulun», sanoi hän yksinkertaisesti.

»Niin, ryhdyimme jälleen toimintaamme», sanoi neiti Amelia. »Tuttuun uurastukseen, arki-aherrukseen. Ja, oi! herra Dyce —»

Hän pysähtyi äkisti sisaren kyynärpään painaltaessa hänen omaansa ja loi alas silmänsä, joissa sekunnin ajan oli näkynyt peloittavan laajalti valkuaista. Oli selvää, että he olivat lähtemäisillään lentoon. Dan Dycen teki mieli sanoa: »Tipu, tipu!» ja pidättää heitä hiukan vielä.

»Teillähän on tänään luonanne veljentyttärenikin?» huomautti hän. »Mitä arvelette hänestä?»

Kauhistunut katse, jonka kyyhkyset vaihtoivat keskenään, jäi häneltä huomaamatta.

»Hän — hän on ihmeellinen lapsi», sanoi neiti Jean, hermostuneesti punoen käsilaukkunsa nauhoja.

»Oh, älykäs!» toisti neiti Jean. »Älykäs ei ole sattuva sana tässä — vai miten, Amelia?»

»Minä sanoisin mieluummin nerokas», sanoi Amelia yskien ja ottaen nenäliinan taskustaan hengittääkseen sen tuoksua ja karkoittaakseen uhkaavan pyörtymyksen. »Toivon — toivomme molemmat, herra Dyce, että hän saa elää tuottaakseen teille kunniaa. Eihän sitä voi koskaan tietää?»

»Siinäpä se juuri on», myönsi Dan Dyce iloisesti. »Jotkut tytöt kasvavat ja tuottavat kunniaa vanhemmilleen ja holhoojilleen, toisista tulee ulkolukijoita, jotka pilaavat monta hauskaa seuraa lausumalla iäti samoja runon-rallatuksia.»

»Toivottavasti ei», sanoi neiti Jean, tuskin ymmärtäen tarkoitusta; kiusallinen mahdollisuus näytti olevan liian paljon neiti Amelialle, hän ei sanonut mitään, vaan kiinnitti katseensa etäisiin puunlatvoihin ja räpytti hiukan hartiakappansa siipiä.

»Tipu, tipu!» jupisi Dan Dyce tietämättään, koettaen pidättää heitä kauemmin saadakseen puhua veljentyttärestään.

»Anteeksi, mitä sanoitte?» huudahti neiti Jean, ja asianajaja punastui kovasti.

»Toivon ainakin, että tulette pitämään Nupusta», sanoi hän. »Hän on omituinen, mutta — mutta —» hän pysähtyi etsien sanaa.

»Niin, sanoisinko vilpitön — tai ehkä suorasukainen sopisi paremmin», sanoi neiti Amelia.

»Kuitenkin —» yritti vielä epäröivämmin hänen sisarensa, ja sitten syntyi pitkä vaitiolo.

»Oh, pahus olkoon!» sanoi Dan Dyce itsekseen, nosti sitten hattuaan uudelleen, sanoi: »Hyvästi siis!» ja kääntyi oveaan kohti.

Ailie tuli häntä vastaan eteisessä; hän oli ikkunasta nähnyt hänen puhelevan Duffien kanssa. »Mitä he sanoivat sinulle?» kysyi hän, enemmän uteliaisuutta esiintymisessään kuin tavallisesti.

»Ei niin mitään», sanoi Dan Dyce. »Seisoivat vain ja kuhersivat. En ole varma, onko kyyhkyskoppi paras paikka missä kasvattaa kotkaa. Kuinka Nuppu menestyi heidän kanssaan koulussa tänään?»

»Mikäli minä voin saada selvää, ei hän menestynyt lainkaan; hän tuntuu turmelleen koko koulun kurin ja saattaneen Duffin neidit kauhun valtaan, ja hän lähti pois omin valloin ja tuli kotiin tuntia ennen koulun loppua. Ja — ja hän ei aio mennä sinne takaisin!»

Dan Dyce seisoi tuokion ällistyksissään, sitten hykersi käsiään iloisesti. »Sitähän on hauska kuulla», sanoi hän. »Nuo tipu-raukat eivät saaneet kahteen mieheen rohkeutta kertoa minulle, millä tolalla asiat olivat. Olen pahoillani heidän puolestaan; jollei hän mene takaisin, on meidän lähetettävä heille jokin lahja.»

IX LUKU.

Että lasta lainkaan pantiin naistenkouluun, oli täti Bellin ansiota. Ailie-neiti oli alunpitäen ollut epäröivällä kannalla alkeiskouluun nähden, mutta Bell oli hirmuisen jyrkkä vaatimuksessaan; sanalla sanoen, häntä ei voinut hillitä mikään, kyyhkyshäkki sen piti olla. Ollen itse vanhan naistenkoulun tuotteita Barbara Mushetin kuuluilta päiviltä, jonka oppilaat liinavaateompelussa ja vinossa kaunokirjoituksessa olivat nykyjään naimisissa parhaiden miesten kanssa ja arvossapidettyjä emäntinä, oli se hänen mielestään yhäkin ainoa kulkuväylä niiden ominaisuuksien ja taitojen saavuttamiseen, jotka pidättävät tuota omituista miesväkeä, heidän naimisiin mentyään, omien takkahiilostensa ääressä. Mitä tulee Daniel Dyceen, oli hän, pelkään mä, välinpitämätön siitä miten Nuppu koulunkäyntinsä suoritti, koska hänen filosofiansa oli sellainen, että luonnonlahjojen portit suljetaan meiltä sinä päivänä, jona synnymme maailmaan, ja että oppikurssin tärkeimmät osat, hyvät tai huonot, opitaan kotisalla, kuten skottilainen tai ylämaalainen puheenmurre.

Niinpä oli Ailie mennyt vastahakoisesti Duffin neitien luo ja sanonut heille, että huomenna uusi oppilas aloittaisi opintonsa heidän akatemiassaan. He kuhersivat mielissään tästä uutisesta, panivat nypläyksensä pois, ottivat esiin kuuluisat hopealusikkana ja tekivät iltapäiväteestään kekkerit aniskaakun avulla, joka kaikessa kiireessä noudettiin P. & A. Mac-Glashanilta. Heidän kotinsa oli kuin myyjäiskoju ja tuoksui tärpätille. Ailie, joka rakasti avaroita tiloja, istui kokoonpuristettuna täyteen ahdetun hyllykön ja valkoiseksi-emaljoidun rukin välissä, hatun sulat töykkien hänen tuolinsa takana seinällä olevaan koruveistoshyllyyn, ja, ajattelematta mitään epäystävällistä noista olennoista, toivoi, että voisi ravistella heitä kelpotavalla. Oh! he olivat niin sievisteleviä, sirostelevia ja erehtyivät niin toivottomasti kaikissa asioissa! Hän ei ollut itsekään kovin suuri vartaloltaan, mutta heidän seurassaan hän tunsi itsensä jättiläiseksi, ja oudosti heräsi hänessä myöskin ilon tunne siitä, että hän oli uudempaa lajia naista kuin nuo arat orjat, jotka olivat sirostelevaisuutensa vankeja, typerien vanhojen kuvitelmien kahlehtimia. Hän iloitsi siitä, että oli vapaa, että hänen joutohetkensä eivät tuhlautuneet sellaisiin turhanpäiväisyyksiin, että hänen katseensa kantoi kauemmaksi, ettei hänellä ollut mitään peloittavia yhteiskunnallisia ennakkoluuloja, ettei totunnaisuus ollut musertanut hänen sieluaan, ja kuitenkin hän tavallaan pitikin heistä ja sääli heitä.

»Te tulette huomaamaan hänet jossakin määrin omituiseksi», selitti hän nopostellessaan aniskaakkua, Jean-neidin keksimä typerä pikku lautasliina polvellaan ja kyyhkyset räpytellen hänen ympärillään niin arkoina istumaan, kuin olisivat he olleet todellisia höyhenniekkoja ja hän kissa. »Hänellä on huomattavan terävä äly; hän on aivan epätavallinen — aivan toisenlainen kuin muut lapset monessa suhteessa, ja häntä on kukaties alussa vaikea ohjata.»

»Hyväinen aika!» sanoi neiti Jean. »Mikä vahinko että hän on niin omituinen! Se on varmaankin amerikkalaisen järjestelmän seurauksia; mutta ehkäpä hän paranee.»

»Oh, ei siinä ole mitään syytä levottomuuteen», selitti Ailie-neiti, nostaen liinasen lattialta, minne se oli solahtanut hänen polveltaan, ja asettaen sen paikoilleen hiukan tuikeasti puistaltaen sitä. »Jollei hän puhuisi paljon, ei hänestä päältä nähden voisi ollenkaan arvata, että hän tietää enemmän kuin — kuin useimmat meistä. Hänen äitinsä, niin uskon, oli jonkinlainen nero — ainakaan se ei ole mitenkään periytynyt Dycein puolelta; me olemme kaikki olleet yksinkertaista väkeä, ei nyt varsinaisesti typeriä, mutta ei toiseltapuolen myöskään niin omituisia, että koirat meitä nurisivat tai tuttavamme menisivät toiselle puolen katua nähdessään meidän tulevan. Hänen äitinsä kuoli kaksi vuotta sitten, ja kun William — kun veljeni kuoli, jäi Lennox hänen ja hänen vaimonsa ystävien ja ammattitoverien huostaan, jotka ovat olleet kyllin hyväntahtoisia luovuttaakseen hänet meille, vaikkakin suuresti vastoin sydämensä halua.»

»Voitte olla varmat, että teemme hänen hyväkseen kaiken mitä voimme», jatkoi neiti Jean, nyppien tietämättään sormillaan muruja vieraansa helmasta, kunnes Ailie tuskin jaksoi pidättää hymyään.

»Hän tulee pian tuntemaan itsensä aivan koteutuneeksi meidän keskuudessamme pienessä koulussamme», sanoi neiti Amelia. »Epäilemättä hän on aluksi ujo —»

»Päinvastoin!» vakuutti Ailie heille, tuntien hiukan ilkikurista iloisuutta sisässään ajatellessaan kuinka todennäköisesti Nuppu hämmästyttäisi heitä muilla ominaisuuksilla kuin ujoudella. »Näyttää siltä kuin kasvatettaisiin lapsia Amerikassa kokonaan toiseen tapaan kuin täällä; tulette huomaamaan hänessä omituista pelotonta itsenäisyyttä.»

Kaksoset kohottivat kätensä hämmästyksissään, naksauttaen kielellään molemmat yht'aikaa. »Mikä vahinko!» sanoi neiti Jean, ikäänkuin olisi ollut kysymyksessä joku ruumiillinen vamma.

»Mutta epäilemättä se on pois kitkettävissä huolenpidolla ja harjoituksella», sanoi neiti Amelia, tahtoen rohkaista ja pitää toivoa yllä.

Silloin Ailie-neiti menetti kärsivällisyytensä. Hän nousi lähteäkseen niin äkkiä kavahtaen, että se sai kyyhkyset räpyttelemään entistä laajemmissa kaarroksissa rauhattomassa pikku arkihuoneessaan, josta kaikki mukavuus oli niin tyystin pois häädetty koristekylläisten pikkukapineiden paljoudella.

»Mielestäni teidän ei ole tarvis vaivata itseänne paljon tuolla poiskitkemisellä», sanoi hän, hiukan samaan sävyyn kuin veljensä oikeussalissa. »Yksilöllisyys ei ole tuskallista omistajalleen kuten hammassärky, jonka vuoksi on vahinko kitkeä sitä pois tai kuolettaa hermo.»

Sanat olivat lausutut ennenkuin hän ehti estää; hän puraisi huultaan ja punehtui mielipahasta, kun oli ne sanonut, mutta onneksi eivät Kyyhkyset levottomuudessaan olleet niitä tarkanneet.

»Kuten kaikki Dycet, hiukan hupsahtava!» sanoivat he hänestä, kun hän oli mennyt, ja he olivat hyvin erilaisia ihmisiä silloin, ottaessaan esiliinat yllensä, kääriessään hopealusikat silkkipaperiin ja pannessaan ne Amelian sukkaan, ennenkuin ryhtyivät jälleen nypläystyöhönsä.

Iloa ja odotuksen onnea täynnä lähti Nuppu seuraavana aamuna kouluun. Hänen lähtönsä avaran Atlantin yli Skotlantia kohti ei ollut varmaankaan näyttänyt suurimerkityksellisemmältä; katsellessaan hänen jälkeensä, kun hän käveli yksinään katua alaspäin niin luottavasti ja rohkeasti, katuivat tädit omaa toimenpidettään ja kadehtivat Duffin neitejä, jotka saisivat nauttia koko päivän hänen seuransa siunausta. Bellistä tuntui ihan kuin lapsi olisi kävellyt pois heidän koko elämästään sitä leveää tietä myöten, joka johtaa lapsemme omasta tiedostamme johonkin toiseen, toisiin asumuksiin, vieraisiin sydämiin. Kerran kääntyi lapsi kirkon kulmauksessa ja huiskutti kättään; Ailie-neiti kesti sen uljaasti, mutta oi, Bell-neiti! — Bell-neiti! — hän ryntäsi keittiöön ja kävi Katen kimppuun, joka riippui ulkona ikkunasta, katselemassa hänkin.

Kaksikymmentäkolme oppilasta oli Duffien kyyhkystarhassa — kuusitoista tyttöä ja loput poikia, muttei vielä kyllin poikia käydäkseen latinakoulua. Neiti Jean tuli ulos ja soitti tiukua, ja Nuppu kantautui sisään nuorisoaallon mukana, joka oli vielä läpeensä outoa hänelle. Kaksoset seisoivat rinnakkain pulpetin takana; hälisten asettuivat tottuneet lapset paikoilleen, mutta Nuppu käveli opettajien luo ja ojensi kätensä.

»Hyvää huomenta; minä olen Lennox Dyce», sanoi hän, ennenkuin he ehtivät tointua tuon harvinaisen esittelyn aiheuttamasta hämmästyksestä. Hänen äänensä kajahti kirkkaana ja rauhallisena takimmaiselle sijalle saakka ja sai lapset tirskumaan.

»Hiljaa!» huusi neiti Jean punastuen ja vilkaisten rikollisiin, tarttuessaan epäröiden ojennettuun käteen.

»Varsin soma pikku koulu», sanoi Nuppu, »mutta hiukan ummehtunut.
Tarvitsee vähän tuulettamista, eikö niin? Mikä tuon suloisen
Fauntleroy-pukuisen pikku pojan nimi on? Näyttää siltä kuin se
saattaisi olla Percy.»

Hän seisoi kaksosten välissä oppilaita vastapäätä; hän tarkasteli kaikkia kuninkaallisen koulujentarkastajan katseella.

»Hyst-st», mumisi neiti Amelia; neiti Jean oli sanatonna. »Sinä saat istua tuossa», ja hän viittasi hermostuneesti etupenkissä olevaa paikkaa. »Hetken perästä, kultaseni, saamme katsoa mitä osaat.»

Nuppu asettui rauhallisesti paikalleen ja nousi muiden mukana yhtyäkseen Herran rukoukseen. Toiset mumisivat sen; hänelle oli ilon aihe saada lausua se siinä ensi kerran eläessään julkisesti. Sanoihin hän pani harrastusta ja pyyntöä; ensi kerran kuuli kyyhkystarha tuon rukouksen esitettynä sille kuuluvalla arvokkuudella. Ja sitten alkoi päivän työ. Koulu sijaitsi pienen kaupungin vilkkaimman liikeväylän varrella; he kuulivat jokaisen ohikulkevan rattaan ja askeleen äänen, soinnukkaan kalkutuksen pajasta, mistä kantautui kärventyvän lampaanpään käry. Lokit ja naakat torasivat ja riitelivät katuojissa; kaupungin takana olevilta vainioilta kuului kyntömiehen vihellys hänen ajaessaan parivaljakkoansa, leikaten viiluja vihreästä kesannosta niinkuin laiva viiltää meren vihreitä laineita. Kaksikymmentäneljä lasta, kaksikymmentäneljä sielua, tulevaisen polven isiä ja äitejä, kaikki päältänähden hyvin yhdennäköisiä, silmät, nenät, kädet ja korvat samoilla paikoilla, — kuinka saattoivat Duffin neitirukat tietää, mitä heidän käsittelemänsä aines sisälsi? Onneksi heidän mielenrauhalleen ei heille edes juolahtanut päähän, että lapsen ja lapsen välillä saattoi olla iso ero. Toisilla oli siniset mekkoesiliinat ja toisilla valkoiset; toiset olivat pisamaisia ja toisilla oli syyliä ja olivat vallattomia, ja nämä olivat pankinjohtajan pojat. Herra yksin tiesi muut erotukset. Kaksoisten velvollisuus oli saattaa heidät kaikki sielultaan toistensa kaltaisiksi samalle keskitasolle.

Oli onni, että sen päivän luvut alkoivat Lyhyellä katkismuksella, sillä se piti Lennox Dycen tietämättömyyden jonkun aikaa piilossa. Hän kuunteli hämmästyneenä, kun toiset änkyttäen ja elottomasti latelivat varsinaisesta kutsumuksesta ja vanhurskauttamisesta ja viidennen käskyn selityksistä; mutta kun hänen vuoronsa tuli ja neiti Jean häntä koetellakseen kysyi yksinkertaisesti »ihmisen päätarkoitusta», vastasi hän rohkeasti:

»Ihmisen päätarkoitus on kunnioittaa Jumalaa ja iloita Hänessä iankaikkisesti.»

»Hyvä! Oikein hyvä!» sanoi kaksonen rohkaisevasti. Hän oli siirtymäisillään seuraavaan oppilaaseen, kun Nuppu paukautti esiin omat erikoiset selityksensä, jotka hän oli lainannut setänsä haltioituneesta esityksestä.

»Ihminen on kannel», sanoi hän, yhtä juhlallisesti kuin setänsäkin oli sen lausunut, »tuhatkielinen kannel; ja meidän tulee laulaa, laulaa, laulaa, vaikka olisimme tyhjät kuin tynnyri, ja olla aina kiitollisia ja iloisia aamuisin kaikesta.»

Jos viheltävä kyntömies olisi parivaljakkoineen porhaltanut koulusaliin, ei se olisi ollut suurempi ihme eikä synnyttänyt suurempaa hämminkiä pienten opettajien rintoihin. He katsoivat häneen ikäänkuin hän olisi ollut noita. Toiset oppilaat töllöttivät suut auki.

»Mitä sinä sanot, kultaseni?» kysyi neiti Amelia. »Amerikassako sinulle on tuo opetettu?»

»Hiljaa!» huusi neiti Jean, sillä luokka tirskui nyt taaskin. Hän meni sisarensa kanssa mustan taulun taakse, missä he hermostuneina neuvottelivat keskenään. Nuppu hymyili suopeasti tovereilleen.

Ihan yhtä suurta hämmennystä aiheutti hänen tiedonnäytteensä maantiedossa. Jos he olisivat kyselleet hänen tietojaan Yhdysvalloista, olisi hän voinut selviytyä loistavasti tavalliseen kaavaan; mutta kovaksi onneksi he näkivät hyväksi kysellä häneltä Skotlannista, ja siinä oli hänen viimeinen opettajansa ollut Kate.

»Oban, Glasgow ja Tornoway», vastasi Nuppu, ylämaalaismurteeseen vivahtavalla ääntämistavalla; ja väsyneenä istumaan niin kauan samassa paikassa nousi rauhallisesti ja siirtyi istumaan tyhjälle paikalle Fauntleroy-pukuisen pojan viereen, jonka tällainen mieltymyksen osoitus pani kovasti hämilleen.

»Ei sinun pidä siirtyä paikaltasi tuolla tavoin, Lennox», selitti neiti
Amelia, vieden hänet takaisin. »Se ei ole sallittua.»

»Mutta minua ihan ämmänneulat pisteli», sanoi Nuppu ujostelematta, »ja minä halusin puhua Percylle.»

»Lapsi rakas, hänen nimensä ei ole Percy, eikä koulussa saa puhua», huudahti huolestunut Amelia-neiti.

»Eikö puhua! Mutta tehän puhutte yhtenään», sanoi lapsi. »Se ei ole oikeudenmukaista. Enkö saa käydä puhumassa hyvin, pikku hiukkasen tuolle sievälle tytölle tuolla toisella puolen?»

Kaksoset katsoivat toisiinsa kauhistuneina: lapsi oli tuhat kertaa vastuksellisempi kuin mitä he olivat hänen tätinsä puheesta pahimmassakaan tapauksessa osanneet odottaa. He tunsivat molemmat äkisti sellaisen epämieluisan vaikutelman, että heidän tavalliset oppilaansa näyttivät kuin puukuvilta hänen rinnallaan. Mutta heitä huolestutti kovasti, kun he näkivät noiden piinkovien unohtavan moitteettoman käytöksensä tämän nuoren tulokkaan turmelevan vaikutuksen alaisina.

Tällaisia kohtauksia oli päivän kuluessa monta. Nuppu, joka oli kaiken ikänsä tottunut kysymään selityksiä siihen, mitä ei ymmärtänyt, teki vähääkään epäröimättä kysymyksiä opettajilleen, jotka hänen mielestään olivat vain tavallisia naisia, kuten hänen äitinsä ja rouva Molyneux ja Ailie-tätikin, ainoastaan vähän oikukkaita ja ankaria, jossakin määrin eriskummallisia hullunkurisen teennäisine käytöksineen ja nypläyskoukkuineen, joka oli aina heidän käsissään suullisissa harjoituksissa. Menipä hän vielä pitemmällekin, väittäen heitä vastaan kahdesti, ei töykeästi, vaan niinkuin vertaiselleen väitetään.

»Puhu sinä hänelle», sanoi neiti Jean luokkataulun takana, johon he jälleen olivat turvautuneet. »Minä sanon, että minä pyörryn, jos tätä menoa jatkuu! Onko koskaan kuultu mokomasta olennosta?»

Amelia-neiti miltei itki. Kaikki hänen vakiintuneet käsityksensä lapsista olivat menneet murskaksi yhdellä iskulla. Tässä oli sellainen, joka ei vähimmässäkään määrin sopeutunut kyyhkystarhassa käytettyyn menettelykaavaan. Mutta hän astui esiin hyvin ankaran näköisenä.

»Amerikasta tulleena ja niin edespäin, ja siksi ettet ole koskaan ennen ollut koulussa, sinä et sitä tiedä», sanoi hän, »mutta minun täytyy sanoa sinulle, ettet sinä käyttäydy hyvin — et lainkaan niinkuin kiltin pikku tytön tulee, Lennox. Kiltit pikku koulutytöt tässä maassa kuuntelevat eivätkä koskaan sano mitään, jollei heiltä kysytä. He osoittavat kunnioitusta opettajilleen eivätkä koskaan tee kysymyksiä, ja varsinkaan eivät koskaan väitä heitä vastaan, ja —»

»Mutta suokaa anteeksi, neiti Duff, enhän minä väittänyt vastaan», selitti Nuppu hyvin maltillisesti, »ja missä kunnioitusta tarvitaan, siinä minä olen aina valmis. Te sanoitte että 'honor' kirjoitetaan u:lla, ja te varmaankin vain erehdytte, niinkuin minäkin saatan erehtyä, sillä 'honor'issa ei ole u:ta, ei ainakaan Amerikassa.»

»Minä — minä — minä en ole ikinä elämässäni erehtynyt», sanoi
Amelia-neiti henkeään haukkoen.

»Oo, Laura!» oli Nupun koko vastaus, mutta se tuli sellaisella äänenpainolla ja niin suuriksi levitetyin silmin, että puolet muista oppilaista alkoivat tirskua.

»Sitä en tiedä aluksikaan», vastasi Nuppu tyynesti. »Jim sanoi usein:
'Oo Laura!' kun hän hämmästyi.»

»Ei ole kaunista sanoa niin», sanoi Jean-neiti. »Se ei ole lainkaan hienoa eikä sivistynyttä. Se on eräänlaista sadattelua, ja sadattelu on 'Herralle kauhistus'.»

»Mutta se oli niin Jimin kaltaista», sanoi Nuppu nauraa hihittäen muistellessaan. »Jos se on katukieltä, niin lakkaan sanomasta niin — ainakin koetan lakata. Minusta pitää tulla arvokas ja moitteeton englantilainen, nähkääs; pappa — isä on sen määrännyt.»

Koulun henki oli epäilemättä aivan pilalla, sillä nyt seisoivat kaksoset hermostuneina Nupun edessä, yhdenvertaisina hänen kanssaan vasten tahtoaankin, ja luokka osoitti peittelemättä mielenkiintoaan ja hilpeyttään — heidän mielenkiintonsa ja hilpeytensä olivat suuremmat kuin koskaan ennen minkään tapahtuman johdosta kyyhkystarhassa. Amelia-neiti se ensimmäisenä älysi, kuinka suuressa määrin hän ja sisarensa olivat luovuttaneet arvovaltansa linnoitusta tämän pienen muukalaisen hyökkäyksen edessä. »Järjestys!» huudahti hän. »Nyt siirrymme runouteen ja lukemiseen.»

Nuppu ilahtui ihmeellisesti kuullessaan puhuttavan runoudesta ja lukemisesta, mutta voi! hänen ihastuksensa oli lyhytikäinen, sillä lukukirja, joka annettiin hänen käteensä, oli oppiasteikossa vain hiukan ylempänä Ailie-tädin kahdenpennyn aapista. Kun tuli hänen vuoronsa lukea: »Ella-sisarellani on kissa, jonka nimi on Mikki. Se on musta ja sillä on kaunis valkoinen rinta. Sillä on pitkät viikset ja tuuhea valkoinen häntä», niin hän luki sen niin huvitetulla äänellä, että se raivostutti kaksosia, vaikkeivät he osanneet itselleenkään selittää miksi. Mutta Nupun kapinallisuuden kukkuroitti lopullisesti kuitenkin runous. »Hätikkö-Liisu» oli sitä lajia runoutta, jonka hän oli hypännyt yli Chicagossa heittäytyessään suoraa päätä teatteri-ilmoitteiden ja Shakespearen ihanuuksiin, ja luettuaan että:

»Yks paha oikku useasti parahimmankin turmeli; oi' Liisu kiltti laps, mut häntä yks' paha oikku rumensi»,

»En voi sille mitään, neiti Duff», sanoi hän, kun kaksoset osoittivat tuskastumistaan. »Se näyttää kylläkin runolta, kun siinä on epätasaiset reunat, mutta se ei synnytä mitään sähyä minun sisälläni niinkuin runot tekevät. Siitä puuttuu heijausta.»

»Se on — se on ikäänkuin mieltä kutittaisi», sanoi Nuppu. »Minua niin väsyttää», jatkoi hän, nousten istuimeltaan, »taidan lähteäkin jo kotiapäin.» Ja ennenkuin kaksoset ehtivät tointua typerryksistään, oli hän käytävässä pukemassa päällystakkia ja hilkkaa ylleen.

»Annetaan hänen vain mennä», sanoi Jean-neiti sisarelleen. »Jos hän jää tänne hetkeäkään kauemmaksi, niin minä varmasti pyörryn; minä tunnen itseni jo ihan voimattomaksi.»

Ja niin Nuppu marssi ulos sangen iloisena ja saapui kotiin tuntia ennen kuin määrä oli.

Kate oli häntä vastassa ovella. »Varjelkoon! oletko sinä jo kotona?» huudahti hän, katsoen tornikelloon. »Sinä olet varmaankin etevä oppimaan, kun sinut päästettiin sieltä kuritushuoneesta näin pian.» »Ei se ole mikään kuritushuone», sanoi Nuppu, seisoen huolettomana eteisessä; »lastentarha se vain on.»

Ailie-täti tulla tuprahti häntä vastaan, upottaen hänet hyväilyihin. »Miksi olet nyt jo kotona, Nuppu?» kysyi hän. »Eihän aika ole vielä, vai mitä?»

»Ei», sanoi Nuppu, »mutta minä en suorastaan voinut olla siellä kauempaa. Mieluummin olisin menemättä sinne enää ollenkaan. Ne neidit eivät rakasta minua. He ovat sellaisia sunnuntaityylin neitejä ja panevat minut aivan ämmänneuloille. He hymyilevät ja hymyilevät, ihan kuin hansikkaanpingoittimella kiristettyinä, eivätkä rakasta minua. He sanoivat minun sapettelevan ja — he eivät rakasta minua sillä tavalla kuin äiti ja rouva Molyneux ja sinä ja Bell-täti ja Dan-setä ja Kate ja Tellu rakastavat. He katsoivat minuun silmät pyöreinä, jos minä mitä vähänkin sanoin. He laittoivat kaikki nuo pienet tenavat pitkin salia tekemään pikku tehtäviään, ja he panivat minut lukemaan lastentarharunoja — se meni jo yli äyräitten! Silloin minä nousin ylös ja lähdin kävelemään.»

Molemmat tädit ja Kate seisoivat hänen ympärillään hetken aikaa ymmällään.

»Vielä nyt mitä!» sanoi Bell-täti. »Antakaa lapsukaiselle maitolasi ja vähän voitaleipää.»

X LUKU.

Daniel Dycellä oli tapana sanoa, että ihmisen koko maailma oli hänen liiviensä alla. Nuorten kesken meillä pohjoisessa on tapana ennustaa tulevaisuutta siten, että luetaan liivinnapit ylhäältä alas ja lasketaan:

»Suutari, nikkari, sotamies, kippari, iso-rikas, kerjäläinen, juomari, varas.»

Mikä nimi sattuu viimeisen napin kohdalle, se ilmoittaa asianomaisen henkilön kohtalon, ja sen jälkeen kuin kreivikunnan sotilasosasto on kulkenut meidän paikkakuntamme kautta värväysmatkallaan, voin nähdä koulupoikiemme liiveistä puuttuvan kaikki napit paitsi kolme ylimmäistä. Dan Dycellä oli toisenlainen kaava; hän luki: »Onnellinen, autuas, terve, sairas, hyvä maine, paha maine, helvetti, taivas.»

»Ei taivas, Dan!» sanoi Bell. »Sen toisen paikan voin kyllä myöntää, sillä toisinaan minä kiivastun kauheasti jostakin mitättömästä asiasta»; johon Dan vastasi: »Vaimo! taivaan valtakunta on sisällisesti teissä.»

Samoin ajattelen toisinaan, että kaikki mikä maailmassa on minkään arvoista, on tässä pikku kaupungissa, lukuunottamatta jouhikvartettia ja Firenze-nimistä paikkaa, jota jo kauan on tehnyt mieleni nähdä, jos minulla vain joskus on tarpeeksi rahaa. Tässä pienessä kaupungissa on joka viikko niin paljon murhenäytelmää, huvinäytelmää ja ilveilyä, että siitä syntyisi täydellinen romaani täynnä naurua ja kyyneliä, joka menisi kaupaksi kuin kuumille kiville. Olen itse aloittanut niitä parin tusinan verran — saatuani innoittavan sykähdyksen ikkunani ohi kulkevilta ihmisiltä tai jostakin täyttä touhua juoruavien eukkojen satunnaisesta lauseesta. Usein tulen talvi-illoin kotiin tuoden mukanani hyvän apajan sivumennen siepattuja tarinoita, sytytän kiireesti kynttilän ja aloitan uljaasti: »Kapteeni Tärkeys. I luku.» tai »Hurja perintö. I osa. Merkillinen Mary.» Ainoastaan ainesten ylenpalttisuus on hankaluutena: kun olen kirjoittamassa »Kapteeni Tärkeyttä» (josta sukeutuisi loistavan synkkä kertomus huonosta elämästä, jos koskaan selviytyisin I luvusta ja tuon vanhan heittiön hellyydestä äitiään kohtaan), pyörähtää vaimoni sisään tuoden jotakin lämmintä juotavaa ja kertoo, että Jonathan Campbellin vuohi on murtautunut pappilan puutarhaan, ja silloin olen poissa konnuus-vireestä; Jonathanin vuohessa itsessään on shillingin kirja.

Mutta tällä kertaa olen lujasti päättänyt olla hellittämättä Dycen perheen aiheista, saatuani kerran työnnytyksi heidän ovestaan sisälle. Toivon, että olemme tuon huonekunnan ystäviä, joka on minulle kalliimpi kuin kuninkaitten asuinsijat (ei silti että minä niitä montakaan tuntisin). Toivon, että kuinka usein tai kuinka varhain kolkutammekin pronssinyrkillä, tai kuinka arasti, niin Kate tulee ja sanoo samaan hengenvetoon: »Mikäs on asia? Käykää sisään!» Sisällä ollessamme voimme kuulla ihmisten kulkevan ohi kadulla ja villihanhien huutelevan — villihanhet, villihanhet! tällä kertaa en seuraa teitä minne houkuttelette, missä on vain hiljaisuutta ja unelmia — syksysäät ja kesäpäivät kutsukoot meitä ulos puutarhaan ja metsään, mutta jos vain suinkin voin, niin lukitsen oven sisäpuolelta pysyäksemme kauniisti sisällä Daniel Dycen ja hänen huonekuntansa parissa, ja silloin olemme hyvässä tallessa. Niin, niin, silloin olemme hyvässä tallessa.

Villihanhien huuto, joka kajahteli öisin, käsittämättömänä, oli ainoa, mikä Nupusta tuntui vieraalta tässä kodissa. Kaikki muu oli luonnollista, tuttua ja ystävällistä, sillä kaikessa muussa, mitä hän tunsi, oli rakkautta. Mutta hän pelkäsi alussa tuota yksinäisten, villien luontokappaleiden raakuntaa, joka painosti häntä ihmetyksellä ja kammolla. Maatessaan iltaisin ullakkokammiossaan hänestä tuntui, kuin olisivat ne olleet poloisia harhautuneita vaeltajia, tuuliajolle joutuneita, eksyneitä; ja niin ne ovatkin, tiedän mä. Hans Andersen ja Grimm olivat hänen tajunnassaan liittäneet tuonlaatuisiin olentoihin hylättyyden ja kaameuden ajatuksen. Mutta Kate MacNeill oli vielä jossakin määrin edistänyt näitä lapsellisia tunnelmia.

Ylämaalaistyttö oli tuonut Colonsaysta mukanaan ihon, jota karmi pimeässä, aivot, joissa asui haaveellinen mielikuvitus; hän vakuutti joskus pyhästi Nupulle, ettei hän tahtonut tulla ollenkaan aikaan kummituksilta omassa pienessä kyökintaus-kamarissaan. Mutta Nupun ei pitänyt hiiskahtaa siitä mitään tädeilleen. Sitäpaitsi ne tulivat vain Katelle, nuo aaveet; eikö Nuppu kuullut niitä viime yönä? Hanhiako! Ei, ei hanhia, Kate tiesi sen paremmin, ja jos sitä vielä paljon pitemmälti kestäisi, ei hän viipyisi kauempaa tässä kaupungissa; hän ei viipyisi missään, hän palaisi kerrassaan takaisin Colonsayhin. Ei silti että Colonsay olisi sen parempi, Colonsayssakin oli usein aaveita — talvisaikaan, ja silloin täytyi juosta niinkuin paholainen olisi kintereillä, tai olla uljas ja vahva poika saattajana. Jos Amerikassa ei ollut kummituksia, niin se johtui siitä, että tuli liian kalliiksi matkustaa sinne höyrylaivoilla. Kuuntelehan tuotakin — »kook, kook!» — oletko ikinä kuullut sen kaltaista? Kukahan täysijärkinen haluaisi tällaisella ilmalla kummitella? Ja äänekkäänä yli tuulen, joka tuuditti kaupunki-pienoista kukkuloiden kehdossa, äänekkäänä yli sateen roiskeen, ovien narinan ja ikkunaluukkujen kolkutuksen tuossa vanhassa talossa kuulivat Nuppu ja Kate keittiössä yhdessä istuessaan jälleen tuon hanhien »kook, kook!» raakunnan. Silloin tuntui lapsesta, että hän kaipasi Chicagon mahtavaa turvallisuutta, että Skotlanti oli vanha, kolkko paikka, jonka yössä kulki ohi nukkuessaan murhattu Duncan, David Rizzio tikarit rinnassaan ja Kirkconnel Lee'n Helena. Harvoin herättivät yöt hänessä kuitenkaan mitään pelkoa, Kate-paran aaveista huolimatta, sillä huonekunnan lämpö, valoisuus ja rakkaus täyttivät kaikki käytävän ja portaiden loukot ja seurasivat häntä vuoteeseenkin. Kun hän oli lukenut iltarukouksensa, saivat hanhet vapaasti kirkua, vanhan talon hirret paukkua, Nuppu oli kiedottu Jumalan ja ihmisten rakkauteen ja hänen mielensä täytti rauha. Mutta aamut peloittivat häntä usein, kun hän heräsi kellojensoittoon kuuden aikana. Sen lakattua hänestä tuntui siltä, kuin edellisen illan rakkaus ja rukous olisivat menettäneet kaiken tehonsa. Silloin ahdisti häntä hetken aikaa koko Skotlanti omituisine historiansirpaleineen, sellaisina kuin ne olivat hänen mieleensä takertuneet; talo oli kuollut ja tyhjä; hänen kammoaan eivät aiheuttaneet haamut eivätkä hanhet, vaan ihmiskunnan vanhat selittämättömät aavistukset. Kuinka syvältä ja miltä etäisiltä rantamilta saapuvatkaan lapsuuden hurjat aavistukset! Hänellä ei ollut mitään pelättävää, sen hän tiesi, mutta aamunkoiton outous ja elämänkaipuu tekivät hänestä noina aamuina muiden Dycen talon asukkaiden herättäjän.

Hän nousi ylös vuoteesta ja meni viereiseen Ailie-tädin huoneeseen ja pujahti vuoteeseen hänen viereensä suudellakseen hänet hiukan hereille unelmistaan. Tädille olivat nämä aamutervehdykset kallisarvoisia; hän otti lapsen povelleen ja vaipui uneen huoahtaen tyydytyksestä, tuo tahraton äiti. Nuppu itse ei silloin voinut nukkua katsellessaan suloisen tätinsä ilmestystä aamun koittaessa — pieluksella olevaa tummaa pilveä, joka muuttui vaaleanruskeiksi hiuslaineiksi, poskia ja huulia, jotka näyttivät punertuvan kuin kukat päivän valjetessa, hänen povisopukkaansa, hänen ohimovaltimoaan.

Toisina aamuina Rellu-Wullyn kellonsoitto lähetti hänet Bell-tädin luo, joka antoi hänelle oman lämpöisen kuoppansa lakanain välissä, nousten itse ylös pukeutuakseen riuskasti päivän puuhia varten. »Makaa sinä vain siinä, kultaseni, ja nuku», sanoi hän, sitoen nuttujaan siroilla, tiukoilla solmuilla. »Sinä et kasva kauniiksi, suureksi, voimakkaaksi tytöksi, kuten Ailie-tätisi, jollet ota unen päästä kiinni silloin kuin saat. Aamu on vain minunlaisiani vanhoja eukkorahjuksia varten, joilla on tehtäviä täytettävänä ja jotka eivät nureksi niitä täyttäessään.»

Hän pakisi edelleen Nupulle pukeutuessaan, tuo kielevä tätönen, kaksi asiaa alinomaisena puheenaiheenaan — Skotlannin verrattomuus ja velvollisuutensa täyttämisen hyve. Ihminen, sanoi hän, tahtoi joskus kyllästyä tekemään yhtä ja samaa joka päivä, suorittamaan yhtenään samoja askareita, kuten huoneiden lämmitystä ja ruoanlaittoa ja siivousta, vaikka mieli halusi askaroida suurissa tehtävissä, jotka odottivat täyttämistään, mutta ei koskaan voinut tuntea mielihyvää, ennenkuin lähinnä oleva tehtävä oli suoritettu, vaikkapa se olisi ollut vain sukan parsiminen. Miksi Nuppu aikoi tulla isoksi kasvettuaan? Nuppu arveli, ettei hänestä tulisi mitään erityistä, ainoastaan lady. Niinpä kyllä, mutta ladyjenkin tuli tehdä jotakin järkevää; esimerkiksi Ailie — jos nyt ei tahdottu mennä kauemmaksi — hän olisi pystynyt vaikka liikettä johtamaan, vaikkakin hänen parsintansa oli kehnoa. Ladyllekään ei ollut mitään sen jalompaa kuin oman vuoteensa laittaminen; sitäpaitsi lääkärit sanoivat, että se oli erinomaisen kehittävää vartalolle.

Nuppu kyyhötti tätinsä peitteen alla, ainoastaan nenä ja kirkkaat mustat silmät näkyvissä kierteisen, puisen kynttiläjalan kannattaman kynttilän valossa, ja arveli, että rouva Molyneux oli joutuisin nainen töistä suoriutumaan, minkä hän oli nähnyt: hän ei muuta kuin huitaisi ne sivuile ja lähti ulos ostoksille tai murkinalle Jimin kanssa.

Surkutteleva katse harhaanjohdettua rouva Molyneux'tä kohtaan tuli Bellin silmiin, mutta Nupun läsnäollessa hän ei koskaan lausunut arvostelun sanaakaan noista amerikkalaisista. Hän sanoi vain, että Amerikka oli toista. Amerikka ei ollut Skotlanti. Ja Skotlanti ei ollut samaa kuin Englanti, vaikka monin paikoin sanottiin englantilaiseksi sellaistakin mikä oli skotlantilaista.

Jimin oli tapana sanoa, isästä puhuessaan, että skotlantilaiset olivat jonkinlaista ylhäisempää lajia englantilaisia.

Bell toivoi hartaasti, että saisi nähdä tuon miehen — hänen täytyi olla perin etevä!

Toisina aamuina taas lapsonen avasi hiljaa setänsä oven ja setä pelästyi kauheasti, huutaen: »Rosvoja, mutta sinä et saa mitään. Minulla on kello saappaissani ja rahat suussani.»

Nuppu hiipi hänen viereensä, ja noina varhaisina hetkinä alkoi hänen kasvatuksensa. Hän oppi Ailien tyyneyttä, tiedonhalua ja eteenpäinpyrkimystä, hän oppi Bellin käsityksiä velvollisuudesta ja uuden isänmaansa muinaista mainehikkuutta; sedältään hän oppi paljon asioita, joista vähäisin, mikä näytti nykyhetkellä hyödyttävän, oli Herran rukous latinaksi. Pater noster qui es in coelis — tämä ynnä joku satanen Trayner'in latinalaisia mietelauseita olikin miltei kaikki, mitä tuosta klassillisesta kielestä oli säilynyt asianajajan päässä opiskeluajoilta. Se oli aivan yhtä hyvä ja tehokas rukous englanninkielelläkin, myönsi hän, mutta jotenkuten, toisinaan, tuo kieli vanhuutensa vuoksi saattoi meidät lähempään yhteyteen alkuperäisen kanssa. Joinakin aamuina Nuppu hyräili hänelle entisessä kodissaan kuulemiansa neekerilauluja; ja jos setä oli hyvässä vireessä, lauloi hänkin jonkun virren Coleshill'in, French'in, Bangor'in tai Torwood'in sävelellä. Hänen lempisäveltäjänsä oli Torwood; siinä oli sellainen haikeus — sellainen haikeus! Tahi toisinaan jonkun »Mary Morison'in» tapaisen laulun.

»Mitä te kaksi siellä ylhäällä hyrisette?» huusi Bell portaiden juurelta. »Joka laulaa ennen aamiaista, se itkee ennen iltaa!»

»Eikö hän pidä laulamisesta aamuisin?» kysyi Nuppu kyyhöttäen setänsä vieressä, ja setä nauroi.

»On vanha taika — vanha taikausko», sanoi hän, »että on huono-onnista aloittaa päivä liian iloisesti. Tuon taikauskon alkuunpanija on varmaankin ollut lääkäri, mutta sinä ihmettelisit, jos tietäisit, kuinka monilla hyvillä ja säädyllisillä skotlantilaisilla, meidänlaisillamme jokapäiväisillä kunnon ihmisillä, on lapsuudestaan saakka sellainen käsitys mieleenjuurtuneena, niin etteivät he koskaan uskalla ynähtääkään ennenkuin päivä on jo pitkällä.»

»Hyväinen aika, kylläpä se Bell-täti on skotlantilainen!» sanoi Nuppu. »Niin isäkin oli. Hän lauloi kyllä milloin vain; hän lauloi vaikka hampaat olisivat menneet puhki; mutta hän oli oikein skotlantilainen muulla tavoin. Kerran hänellä oli yllään kiltit mennessään Caledonialaiselle klubille.»

»Minä en pidä kilt'iä», sanoi setä. »Se ei ole ihan välttämätön, paitsi jos on englantilainen ja on vuokrannut metsästysalueen Ylämaassa.»

»Sitä ei käy kieltäminen», myönsi setä. »Hän on niin skotlantilainen, että pelkään hänen pitävän Jumalaakin omana maanmiehenään.»

Ja sitten olivat ne tunnit, jotka Ailie mielihalulla uhrasi Nupun tieteenmukaisemmalle opetukselle. Sivuhuone, jota kutsuttiin Danin lukuhuoneeksi, koska hän toisinaan otti siellä pienen unen päivällisen jälkeen, tuli kouluhuoneeksi. Siellä oli seinällä Mercatorin maailmankartta ynnä Europan kartta, mitkä jo luonnostaan antoivat paikalle oikean akateemisen näön. Kun oli varustettu mielikuvituksella, kartalla ja »Kulta-Aarteella», saattoi, Ailien sanojen mukaan, hankkia itselleen tietomäärän, joka veti vertoja, yliopistosivistykselle. He tekivät yhdessä pitkiä matkoja Mercatorin kartalla; näkivät ihmeellisiä paikkoja; värisivät napaseuduilla tai riutuivat päivänpaahteisilla aavikoilla, toisinaan ennenkuin Kate ehti soittaa aamiaiskelloa. Ei näyttänyt olevan ainoatakaan paikkaa maailmassa, josta tällä etevällä tädillä ei olisi ollut jotakin tietoa. Kuinka innokkaasti, he matkasivat mantereiden poikki, kuinka nerokkaasti he suunnittelivat matkareittejä! Jokien pituuksista, vuorien korkeuksista, vientimäärien arvoista ja kaikista vähäpätöisistä, muuntelevista seikoista, jotka turmelevat maantieteen suuren leikin monilta lapsiaivoilta, he eivät suuria piitanneet; he keräsivät matkoillaan ääniä, värejä, maisemia, ilmoja ja rotujen ulkonäköä. Millaisia seikkailuja heillä oli, kun he elefanttien ja tiikerien ahdistamina kiitivät yhdessä vilauksessa Bengalista Venetsian saarille ja näkivät meren vihreän liman sen vedestä kohoavien palatsien liepeissä! Niin, maailma on kokonaan avoinna mielikuvitusihmiselle. »Rakasta karttoja, niin et ole koskaan liian vanha tai liian köyhä matkustellaksesi», oli Ailien tunnuslause. Hän löysi sankarin tai sankarittaren jokaiselle kohdalle Mercatorin kartalla ja vartutti siten lasta jalossa ihailussa.

Luulette ehkä, että aina oli sama oppilas ja sama opettaja, mutta eipäs, he vaihtoivat toisinaan paikkoja. Jos Ailie opetti Nupulle omaa rakkauttansa lyriikkaan, jossa ihmiset ovat luoneet parhaimpansa haltioitumishetkillään, opasti Nuppu Ailie'a lukemaan Shakespeareään, ja suloiset olivat ne hetket, joita he yhdessä viettivät Ardennien metsässä tai Prosperon saarella.

Heidän oli hyvä olla silloin; hyvä oli olla naisen ja lapsen, ja he olivat onnelliset.

XI LUKU.

Mutta Dycet eivät koskaan oikein tienneet, kuinka suuri ja vakava tehtävä oli heille uskottu William-veljensä tyttären hoivaamisessa, ennenkuin he näkivät sen eräänä maaliskuun iltana kahdentoista pennyn-kynttilän valossa.

Lennox oli tullut sähköllä valaistusta maailmasta, ja viikkomääriksi riitti hänelle ihmettelyn ja huvin aihetta Daniel Dycen talouden paraffiinilampuissa. Hän oli varma, että ne olivat maailman vanhimmat valoneuvot — Aladdin-valot, jotka heijastuivat muinoin jalokiviluolien seinille — kunnes Kate tuona mainittuna iltana tuli keittiöön loppuviikon ostokset mukanaan. Oli myrskyinen vuodenaika — suurien tuulien aika; ikkunoissa vaikeroi, savupiipuissa nyyhkytti, ja katua vitsoi vihmasade. Bell, Ailie ja heidän veljensä istuivat arkihuoneessa äänettöminä, pelaten korttia puumiehen kanssa, ja Nuppu kyyrötti Tellu helmassaan vaatteenkuivaustelineen takana keittiölieden ääressä Shakespeare-nidos kädessä, lukien miltei henkeään pidätellen suurta, verratonta Macbethia.

»Varjelkoon, millainen ilma!» sanoi Kate. »Kattotiilet ja piipunhatut lentävät yhtenä tuiskeena! Varmaan ne ovat nyt ne päivänkarkausmyrskyt. Luulin, joka silmänräpäys viimeisen hetkeni tulleen. Oh, kaupungit, kaupungit! Odotahan kunnes pääsen takaisin Colonsayhin, en pidäkään kiirettä sieltä lähdöllä, sen saat uskoa.»

Hän heitti käärön keittiöpöydälle ja käänsi tuleen päin pyöreät ja punoittavat kasvonsa, joilla puhdas, vilvoittava sadevesi valui; tukka oli takkuisena ohimolla ja silmät säikkyivät nuoruuden ja seikkailun hohdetta — sillä toden sanoaksemme hän oli keimaillut ovella jonkun aikaa, sateesta huolimatta, jonkun ihailijan kanssa.

Nuppu oli sitä lajia lapsia, joiden sormet syyhyvät avaamattomien kääröjen läsnäollessa — yks kaks oli nuora aukaistu ostoskäärön ympäriltä.

»Kynttilöitä!» huusi hän. »Se on verratonta! Olen nähnyt niitä ikkunoissa. Mitä kummaa aiot tehdä kynttilöillä? Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi, seitsemän, kahdeksan, yhdeksän, kymmenen, yksitoista, kaksitoista — oo Laura, emmekö me ole suurenmoisia!»

»Mitäpä me niillä muuta teemme kuin poltamme?» sanoi Kate. »Me käytämme niitä pesutuvassa», ja sitten hän vaipui tuolille. »Herra armahtakoon, minä ihan kuolen!» huudahti hän eri äänilajissa, ja Nuppu katsahti taakseen ja näki Katen kasvojen äkkiä käyneen hyvin kalpeiksi.

»Oi, hyväinen aika! mikä sinulla on?» kysyi hän, suurin, viattomin, huolestunein silmin.

»Kipuja!» voihki Kate. »Kipuja sisällä ja päällä joka paikassa, ja puistatuksia pitkin selkärankaa. Oh, se on niin tuskallista kipua, varsinkin silloin kuin se on paha! Mutta älä — älä puhu sanaakaan emännälle; en minä vielä niin huono ole, ja ehkäpä se tulee paremmaksi.»

»Koeta särkypulveria», suositteli Nuppu. »Ja jos minä olisin sinun sijassasi, niin ottaisin heti paikalla ja lukisin rukouksen. Anna mennä nyt heti, niin minä en kuuntele.»

»Särkypulveria! — mitä ihmettä se särkypulveri on? En ole koskaan kuullutkaan sellaisesta. Ja ainoa rukous, jonka osaan, on 'Isä meidän' gaelinkielellä, eikä siinä ole mitään selkärangan kivuista. Ei, ei! Parasta olisi ottaa ruokalusikallinen jotakin kolmasti päivässä, samoinkuin silloin kuin tohtori laittoi minut reilaan Colonsayssa. Ehkäpä se on vain vilustumista, mutta ooh! minä olen niin suruissani, niin suruissani!» ja värin palatessa vähitellen poskille Kate itki hiljaa itsekseen, huojutellen ruumistaan keittiötuolilla. Näillä omituisilla hysteerisillä kohtauksilla hän toisinaan sai maksaa ylimielisyytensä poikien kanssa.

»Minä tiedän, mikä sinua vaivaa», sanoi Nuppu rivakasti, rouva Molyneux'n tapaan. »Sinulla on värveet. Siunatkoon sentään, sinua poloista raukkaa! Minä saan itsekin värveet, kun on tällainen ilta ja minä olen yksinäni. Värveet eivät ole hiukkaakaan hengenvaarallisia; ne voi ajaa pois häärimällä työssä tai rummuttamalla vanhaa pianoa tai lukemalla kertomusta tai leikkimällä olevansa joku toinen — — Kas, tosiaan, luulenpa, että voisinkin parantaa sinut tuossa tuokiossa näillä kahdellatoista kynttilällä, paljon paremmin kuin jos työntäisit lääkkeitä sisääsi.»

»En ole ikipäivänä syönyt ainoatakaan kynttilää», sanoi Kate, »puhumattakaan kahdestatoista, ja ennen kuolisin.»

»Pöllö!» huudahti Nuppu. »Puheestasi päättäen luulisi sinua nälistyneeksi eskimoksi. Enhän tahdokaan sinua syömään kynttilöitä. Odotahan hetkinen.» Hän juoksi kevyesti yläkertaan ja viipyi poissa kymmenen minuuttia.

Katen kasvot saivat värinsä takaisin; hän unohti värveensä sen odottavan mielentilan vaikutuksesta, jonka lapsi oli herättänyt. »Mutta onpas se etevä, tuo lapsi!» sanoi hän itsekseen, pyyhkien sadepisaroita ja kyyneliä kasvoiltaan ja alkaen nakerrella korppua. »Hän tietää yhtä paljon kuin kaksi pappia, eikä ole silti yhtään ylpeä. Kyllä hän vielä joskus tekee jotakin villittyä.»

Kun Nuppu palasi takaisin, hämmästytti hän palvelustyttöä ulkonäöllään, sillä hän oli pukeutunut, ensi kertaa Skotlannissa ollessaan, pitkään, ohueen, runsaspoimuiseen tanssipukuun, jossa eräs varieteelaulajatar, rouva Molyneux'n tuttavia, oli opettanut hänet tanssimaan.

»Eikös tämä ole sievä?» sanoi hän, sulkien keittiönoven, ja hänen kasvoillaan oli hehku ja liikkeissään ilme, joka sai hänet Katen silmissä näyttämään pieneltä naiselta. »Eikös tämä ole kiva? Älä seiso siinä kuin henkimenossa, vaan auta minua sytyttämään nämä kynttilät ramppivaloiksi. Tiesinhän, että nämä vanhat kynttilät kelpaisivat johonkin, heti kun ensi kerran näin ne; ne muistuttivat minulle jotakin, jota en oikein voinut muistaa — tekivät minut ikäänkuin iloiseksi, näetkös, aivan niinkuin olisin ollut teatteriin lähdössä. Ne ovat vain kynttilöitä, mutta niistä saa kaksitoista valoa yhtaikaa, ja nyt saat nähdä hauskaa.»

»Aion esittää Suurenmoisen Huviohjelman; aion olla Nykyajan Suurin Näyttämökykyjen Kokoomus, joka on parhaillaan kiertueella Keski-Lännen valtioissa. Olen mademoiselle Winifred Wallace, New Yorkin Madison-Square-teatterista, esiintyen täällä ehdottomasti vain yhtenä ainoana iltana. Olen koko seurue johtajineen, soittokuntineen ja kukkakimpunheittäjä poikineen. Hih! En olekaan niitä vähäisimpiä; sinun ei tarvitse tehdä muuta kuin istua siinä vaivaisine värveinesi ja tuntea niiden sulavan pois. Sytyttäkäämme ramppivalot.»

Keittiön hyllyllä oli rivi vanhoja messinkisiä makuuhuoneen kynttiläjalkoja, joita nyttemmin harvoin käytettiin Dycen taloudessa, vaikka niiden kiilto oli Bell-neidin sydämenauvo. Lapsi kokosi helmansa, hyppäsi tuolille, ja otti ne alas Katen auttaessa. Hän pisti kynttilän kuhunkin ja järjesti ne puolipiiriin lattialle, sytytti sitten kynttilät ja asettui niiden taakse.

»Sammuta lamppu!» sanoi hän Katelle, teatterin tavallisella murhenäytelmä-äänellä.

»Vai niin, mutta sitä minä en tee», sanoi palvelustyttö. »Jos Bell-tätisi tulee sisään, niin — niin hän nylkee minut elävältä, kun annan sinun tehdä tuollaisia ilveitä hänen kynttilöillään. Sitäpaitsi sinä teet pian jotakin villittyä, jotakin hurjaa, ja minulla täytyy olla lamppu takanani, muuten menen järjiltäni.»

»Ihminen, sammuta lamppu!» toisti Nuppu, tähdäten käskevästi sormellaan, ja vavisten Kate väänsi alas seinälampun ja puhalsi sen lasiin juuri sillä tavalla, josta Bell-neiti oli häntä aina varoittanut. Hän hämmästyi sitä äkkimuutosta, minkä valon sammuttaminen sai aikaan — hän tunsi ikäänkuin jotakin epäjumalista ja noiduttua noissa hänen keittiönsä lattialla kaaressa lekottelevissa liekeissä, joita jokaista rapisevasta ikkunasta käyvä veto puhalsi sisäänpäin.

»Jos se on jotakin noituutta, joka sinulla on mielessä, niin et saa», sanoi Kate lujasti. »En ole koskaan nähnyt mitään tämänkaltaista sen jälkeen kuin se Pennylandin ämmä loihti kirouksen Colonsayn kauppiaan päälle, ja hänellä ei ollut kuin seitsemän kynttilää. Rakas kulta-Lennox, älä tee mitään villittyä, älä jatka sitä, sillä minua peloittaa niin että menen ihan sekaisin. Minä — minä taidan olla jo parempi; haukkasin vähän korppua; olen tosiaankin selvästi parempi; se oli vain vilustumisesta — ja kun se muudan poika tuolla ulkona koetti suudella minua.»

Nuppu ei ollut tietääkseenkään hänen puheistaan, vaan nosti hameensa liepeet ylös kädet ojolla ja alkoi liidellä viimeistä tanssia, minkä oli oppinut varieteetaiteilijattarelta, hyräillen hiljaa itsekseen siihen sopivaa säveltä. Kynttilät valaisivat lämpimästi hänen kaulaansa, korviaan, ylös suunnattuja sieraimiaan; hänen otsansa oli ylhäällä varjossa. Ensin hän kohosi varpailleen ja hipsutteli jalkojaan lattiapaasilla, sitten taivutti ja kaarratti pikku vartaloaan, joka näytti leijuvan ilmassa. Valkoiset silkkipoimut leyhyivät hänen yllään ja ympärillään kuin siivet, joiden sulkien huiske ei synnyttänyt ääntä, tai kiertyivät kuin merisimpukan poimut, kohoten karehtivina hänen nilkoistaan ja paisuen laajoiksi, rengasmaisiksi aalloiksi hänen päänsä yläpuolella, näytellen häntä vilahduksitta, kuin jotakin saturantamien vaahdosta syntynyttä, myrskytuulia hallitsevaa keijukaista. Ah, kuinka monta kertaa näinkään hänen tanssivan juuri samalla tavalla iloisina lapsuuspäivinään, ennenkuin viisauden ja harkinnan jäähdyttävä henkäys puhalsi hänen tielleen; hän oli ruumiiton intohimo, toteutunut haave, onnekas aamuajatus, auer, kukkien tuoksu, sillä hänen pukunsa oli säilytetty lavendelissa. Hän oli kevään keijunen, sellaisena kuin olen tuntenut hänet ammoin metsiköissä tai nähnyt kuvissa tai kuullut lauluissa; hän oli hurmaus, hän oli unelma.

Koira murahti hämmästyksestä ja laskeutui sitten pitkälleen liesimatolle, kuono käpälien välissä, silmät tähdättyinä Nuppuun. »Et saa», sanoi Kate surkeana. »En ainakaan kestä sitä kauan, sillä ei ole kaunista pitää tuollaista peliä kristityssä talossa. Minä en ole koskaan eläessäni tehnyt tuollaista.»

»Jokaisen liikkeen tulee olla taulu», sanoi lapsi tanssien yhä edelleen, tuulen möyrytessä ulkona bassoa hänen hiljaiseen hyräilyynsä. Hänen venyvät laskoksensa liehuivat korkealla, kunnes hän näytti ihmeen suurelta ja Katen mielikuvituksessa olisi ylettynyt koskettamaan matalaan kattoon; sitten hän vaipui, vaipui, vaipui, kunnes hänen otsansa kosketti lattiaan ja hän oli kuin lakastunut kukkanen, jonka terälehtiä tuuli ei enää häilytä, jonka lehvillä sadepisarat eivät enää kiiltele. Oli kuin hän olisi kuihtunut ja kuollut siihen, ja Kate päästi pienen kirkaisun, joka kantautui kortinpelaajien korviin arkihuoneeseen.

»Kukaties se oli Kate, joka tömisti keittiön lattian poikki gaelinkielellä», sanoi Dan Dyce, työntäen silmälasit otsalleen.

»Tuuli vain, ei mitään muuta», sanoi Bell. »Minkä sanoittekaan olevan valtin?» — sillä sellainen hän oli pelatessaan.

»Ei se ollut tuulen ääntä, se oli huuto; ihan varmasti kuulin huudon. Eihän vain lapsukaiselle ole mitään tapahtunut», sanoi Ailie tykyttävin sydämin, viskasi korttinsa pöydälle ja meni ulos. Hän palasi melkein samassa takaisin, kasvot ilmaisten kiihtymystä, ääni vaatien hiljaisuutta.

»Ei ihmeellisempää!» sanoi hän. »Tulkaahan tännepäin, hyvät ihmiset, välikköön.»

He nousivat ja seurasivat häntä. Välikkö oli pilkkoisen pimeä. Sen puoliavoimesta keittiöön vievästä ovesta he näkivät lapsensa kynttilöiden puolipiirissä, vaikkei tämä voinut nähdä heitä, enempää kuin Katekään, jonka tuoli oli toisaalle. He seisoivat ääneti katsellen omituista näytöstä, kukin erilaisin tuntein, mutta kaikki lumoutuneina, sillä he kuuluivat rauhalliseen, vanhaan, puolimaalaiseen maailmaan, joka elää alati todellisuuksien parissa ja harvoin näkee intohimoja jäljiteltävän.

Nuppu oli noussut, tumma tukkansa näyttäen luonnottoman mustalta hänen otsallaan, ja tanssinsa lopetettuaan hän seisoi kääntyneenä koiraan ja palvelustyttöön päin, ainoaan yleisöön, jonka läsnäolosta hän oli tietoinen.

»Mitä vielä!» sanoi Kate, tuntien helpotusta, kun kaikki näytti nyt olevan ohi. »Tuo ei nyt ollut paljon mitään tanssiksi; olisitpa nähnyt tanssittavan Gillie-Callum'ia Colonsayssa! Siellä on muudan niin väkevä tanssija, että lankut alla katkeavat.»

Nuppu katsoi häneen, eikä kuitenkaan aivan häneen, vaan hänen lävitseen, palavin silmin.

»Hyst!» sanoi hän vavisten. »Etkö kuule mitään?» ja samalla hetkellä kuului korkealta kaupungin yläpuolelta villihanhien raakuntaa.

»Muka nyt jotakin, hanhet vain!» sanoi Kate, jonka veri oli silmänräpäykseksi jähmettynyt. Sade pieksi katua kuin luudalla, katuojat lorisivat, ikkunaluukut kolkkuivat, korkealla talojen yläpuolella kuului lentävien hanhien huuto.

»Oo, vaiti, ihminen, vaiti!» rukoili lapsi, kädet korvillaan, kyyristäen itseään.

»Hanhiahan ne vain ovat. Kuinka sinä säikäytit minua!» sanoi palvelustyttö jälleen.

        »Ma luulin äänen kuulleeni, mi huusi:
        'Herätkää! Macbeth unen murhaa!' — unen,
        Tuon viattoman, joka huolten vyhdet
        Sekavat suorii…
        Työn raittiin peson, sielunhaavain voiteen,
        Tuon luonnon toisen atrian
        ja parhaan Elämän juhlaruoan —»

»'Herätkää!' huuto kautta linnan kaikui. Glamis unen murhas, ja senvuoks ei Cawdor unt' enää saa, unt' ei Macbeth saa enää.»

Lapsi täytti jokaisen lauseen jäljitellyllä intohimolla; hän oli nähnyt näyteltävän tuon osan. Hänen esityksensä ei tosin ollut mikään suurenmoinen. Jotkut sanat lausuttiin omituisesti silpoutuneina; mutta hän oli vain lapsi, ja hänellä oli enemmän kuin tavallinen lapsen hallitsema määrä intohimoa — hänellä oli tunnetta, hänellä oli sydäntä.

»En voi katsella sinua!» huudahti Kate. »Sinä et ole miellyttävä, mutta oi! sinä olet — sinä olet majesteetillinen! Mitään tuollaista ei ollut koskaan saarilla.»

Pimeässä välikössä Bell itki hiljaa itsekseen, tuntien jollakintavoin synnilliseksi tuon näyttelemisen lauantai-iltana; hänen veljensä piti lujasti kiinni hänen käsivarrestaan. Ailie tunsi epämääräistä levottomuutta ja tyytymättömyyttä itseensä, mikä vivahti kateuteen ja häpeään.

»Olkaa hyvä ja kootkaa kukkakimput», sanoi lapsi, istuutuen lattialle polvet pystyssä hameen poimujen alla. »Ovatko värveet nyt poissa?»

»Se teki minulle melko lailla hyvää, tuo tanssiminen», sanoi Kate.
»Sepititkö sinä itse nuo sanat Macbethista ja unesta?»

»Sepitin», sanoi Nuppu, mutta katui sitten. »En vainkaan», hän lisäsi kiireesti, »minä narrasin; hyvä Jumala, anna minulle vilpitön kieli. Ne on tehnyt Shakespeare — vanha Will-kulta!»

»Olen varma, etten ole koskaan ennen eläessäni kuullut siitä miehestä; mutta hän on varmasti ollut paha mies.»

»Oi, Kate, sinä olet viaton kuin vastasyntynyt vasikka», sanoi Nuppu. »Hän oli Suuri! Hän syntyi Stradford-on-Avonissa köyhänä poikana ja meni Lontooseen ja piteli hevosia teatterin ovella ja kirjoitti sitten näytelmiä niin suurenmoisia, että vain parhaat näyttelijät voivat niitä esittää. Hän oli — hän oli suuri ei vain yhden aikakauden, vaan kaikkien aikojen silmissä.»

Hän oli lainannut lauseet samoinkuin esitystavankin Ailie-tädin luennoista, joka hymyili itsekseen välikön pimeydessä kuullessaan itseään noin liukkaasti toistettavan.

»Oi, minusta olisi ihanaa näytellä Rosalindaa», jatkoi lapsi. »Minusta olisi ihanaa näytellä kaikkia. Sittenkuin minusta tulee iso ihminen ja oikea Winifred Wallace, kierrän ympäri maailmaa ja ajan pois värveet ihmisistä juuri niinkuin ajoin sinustakin, Kate, ja he rakastavat minua; ja minä panen heidät oikein hyvälle tuulelle, ja toisinaan itkemään — siltä sekin on kaunista. En lepää koskaan, vaan kierrän yhä ja yhä vain; ja joka paikassa ihmiset tulevat tuntemaan minut — pienissä syrjäkaupungeissakin, missä tavallisesti eivät käy mitkään oikeat seurueet, ainoastaan neekeri-ilveilijät, sillä juuri sellaisilla seuduilla värveet ovat pahimmat tarttumaan. Minä menen sinne ja näyttelen ilmaiseksi, ainoastaan näyttääkseni heille, millainen kultainen sielu Rosalinda oli. Minä tahtoisin kasvaa joutuin, joutuin! Minä tahtoisin tulla suureksi kuin Ailie-täti, ja suloiseksi kuin herttainen Ailie-täti, ja eteväksi kuin kultainen, kultainen Ailie-täti.»

»Onhan hän iso kyllä ja komea kyllä, ja eteväkin kyllä joissakin asioissa», sanoi palvelustyttö; »mutta osaako hän ommella niinkuin sisarensa? — sanopas se!»

»Ommella!» huudahti lapsi kulmat rypyssä. »Minä vihaan ompelemista. Luulen, että Ailie-täti on samanlainen kuin minäkin ja tuntee pahoinvointia aloittaessaan palletta ja nähdessään kuinka pitkä se on, ja on mentävä koko matka loppuun asti pienillä pistoilla.»

»Totta, se on ihan totta», kuiskasi Ailie välikössä, ja hän vapisi. Hän kertoi minulle myöhemmin miltä hänestä tuntui — kuinka hän silloin oli vakuutettu siitä, että häneltä olivat otolliset vuodet menneet ohi, ne kultaiset vuodet, jotka olivat kuluneet tuossa pikkukaupungissa ilman että hänellä oli ollut tilaisuutta käyttää hyväkseen niiden tarjoamia mahdollisuuksia. Hän kertoi minulle siinä paikassa tehneensä päätöksen, että ainakin tämä lapsi saisi vapaasti kehittyä.

Nuppu hivuttautui ramppivalojensa kehän päähän ja puhalsi kynttilät sammuksiin yksitellen. Viimeisen hän jätti palamaan hiukan pitemmäksi aikaa ja lattialla kyyhöttäen tuijotti sen liekkiin suurin, haaveksivin silmin, ikäänkuin olisi lukenut siitä jotakin.

»Se on nyt lopussa», kuiskasi Dan Dyce sisarilleen, ja pannen kätensä heidän hartioilleen johti heidät takaisin arkihuoneeseen.

XII LUKU.

Hän oli oikullinen, hän oli kiihkeä, toisinaan rajukin. Hän ei ollut sitä lajia, jota Kyyhkysten koulussa olisi voitu sanoa hyväksi lapseksi, sillä kaikki hänen syntinsä olivat julki nähtävillä, eikä hän tuntenut pelkoa eikä häijyä viekkautta; hänen sielunsa oli täysin avoin kaikille paitsi Katelle, ja siinäkin oli vikana kunnon Katen typeryys. Mutta usein täytyi Bell-neidin vaikeroida rikkomuksia, jotka itsessään olivat melkein viattomia, mutta kuitenkin niin kamalan sopimattomia kristitylle lapselle, kuten silloin kuin Nuppu vietti yhden iltapuolen teltassa mustalaislasten kanssa, vaihtoi vaatteita heidän kanssaan voidakseen paremmin näytellä mustalaisen osaa, ja nosti metelin, kun ei saanut lupaa tuoda heitä luokseen teelle. Tai kun hän kysyi lady Annelta tämän ollessa Dycellä myyjäislahjojen keruulla, oliko häntä milloinkaan kosittu. Oli Jumalan onni, että lady Annea oli kosittu juuri sillä viikolla, ja hän oli ylen mielissään saadessaan sanoa sen ja ilmoittaa antaneensa myöntävän vastauksen.

»Siis te olette päässyt huolesta», sanoi Nuppu vakavasti. »Tätä meidän Kateämme ei vielä ole kosittu, vaikka minä luulen hänen olevan alamäen puolella kolmeakymmentä. On varmaan kauheaa olla niin vanha — niin vanha kuin sammalkanto, eikä minkäänlaista kavaljeeria rakastamassa. Sen täytyy olla tuskallista.»

»Oh, Bell-täti!» sanoi hän nopeasti. »Bell-tädillä oli joukoittain kavaljeereja, jotka kaikki olivat kuolemaisillaan halusta naida hänet, mutta hän näytti heille kylmää kylkeä ja sanoi, että hänen täytyi pysyä Dan-sedän luona. Siinä hän teki hyvin jalosti, niinhän?»

»Ja Ailie-täti ei ole alamäen puolella kolmeakymmentä», jatkoi Nuppu, tahtoen antaa täyden hyvityksen. »Hän on vielä niin nuori, että hän rakastaa nukkeja.»

Bell otti ojentaakseen häntä tästä kamalasta käyttäytymisestä. »Sinä olet ihan hirveä, Lennox», sanoi hän ensimmäisessä soveliaassa tilaisuudessa. »Sinun kaltaisesi lapsen ei pidä puhua kavaljeereista ja rakastamisista ja kosimisista ja muista sellaisista typeryyksistä — se on suorastaan naurettavaa.»

»Hyväinen aika, minä luulin että rakkaus on suurinta ja jalointa mitä on!» huudahti Nuppu kovasti hämmästyneenä. »Siitähän puhutaan kaikissa kirjoissa, niissä tuskin puhutaan mistään muusta, paitsi kun joku on murhattu ja lukija tietää, että murhaaja on se ainoa henkilö, jota ei epäile. Ihan totta, täti, minä luulin että se on suurinta ja jalointa!»

»Niin se onkin, kultaseni», sanoi Ailie. »On hyvin vähän mitään muuta koko maailmassa, paitsi — paitsi lapset», ja hän sulki veljentyttärensä syliinsä. »Se on suurinta ja jalointa; se on tehnyt lady Annen kauniimmaksi kuin hän on koskaan ennen elämässään ollut, se on tehnyt hänet älykkäämmäksi, nöyremmäksi, lempeämmäksi, ystävällisemmäksi. Jumala häntä siunatkoon, minä toivon että hän tulisi onnelliseksi.»

»Mutta se oli hyvin väärin tehty; sinä tahallasi narrasit, kun puhuit siitä, että minulla muka on ollut joukoittain kosijoita aikoinani», sanoi Bell-täti. »Ethän sinä tiennyt, onko minulla ollut vai ei.»

Nuppu katsoi häneen ja näki punoituksen hänen kasvoillaan. »Minun mielestäni», sanoi hän, »on kavaljeerien silloin täytynyt olla hyvin tyhmiä. Mutta luulen, että on sentään ollut yksi, Bell-täti, vaikka sinä olet unohtanut hänet kokonaan.» Ja silloin Bell-täti riensi kiireesti pois huoneesta sillä tekosyyllä, että kuuli muka padan kuohuvan yli, ja Ailie kertoi matalalla äänellä veljentyttärelleen tarinan Bellin sulhasesta, joka oli hukkunut syvälle Intianmereen.

Monta päivää senjälkeen lapsi oli erittäin hellä vanhemmalle tädilleen ja teki kapteeni James Murray-vainajasta loistavan silosäkeisen runon, jota Bell ei saanut koskaan nähdä, mutta jonka Ailie talletti aarteena. Monta päivää hän oli enkelimäisen hyvä. Hänen kiivastuksensa eivät koskaan kohonneet kiehumapisteeseen. Hänen kapinansa paloivat loppuun hänen povessaan. Uljaasti hän ponnisteli jakolaskun ja kieliopin kimpussa, joita hän inhosi; säyseästi hän otti vastaan moitteita tahrautuneista vihoista ja hävettävän väärinkirjoitetuista sanoista Dan-sedän lukuhuoneessa. Tuo rakkaus, jota hän oli pitänyt pelkkänä huvina, ikäänkuin ostoksilla-käyntinä Chicagossa, sai jollakin tavoin uuden muodon hänen sielussaan — siitä tuli arvokas ja juhlallinen asia, samantapainen kuin Dan-sedän raamatunselitykset, kun hän hartaushetkillä arkihuoneessa sunnuntai-illoin vei kuulijakuntansa erämaan läpi luvattuun maahan, ja autiolla kadulla kajahteli pormestarin avoimesta akkunasta kuuluva kotoinen virrenveisuu. Hän ei voinut arvata — kuinka lapsi olisi voinutkaan? — että rakkautta on monenlaista. Hän luuli, että oli vain yhtä rakkautta koko maailmassa — samaa, jota hän tunsi useampiin asioihin — iloa ja mielihyvää asioista sellaisina kuin ne olivat. Ja kuitenkin hän toisinaan kirjoja lukiessaan näki välähdyksiä rakkauden hirmusta ja mahdista, kuten Othellon ja Amy Robsartin tarinoista, ja alkoi toivoa että hänellä itselläänkin olisi rakastaja. Hän ajatteli ensin Dan-setää; mutta setä ei voinut koskaan olla vakava eikä hän ollut koskaan kuullut hänen huokaavan — hänestä puuttui kaukaisuutta, salaperäisyyttä. Hän kaipasi rakastajaa, joka ajaisi lumivalkoisella ratsulla, prinssiä, jonka kauneus voittaisi kaikki muut, kuten Ailie-tädin vanhoissa skotlantilaisissa lauluissa; eikä hän voinut kuvitella Dan-setää silmälaseineen ratsastamassa minkäänlaisella ratsulla, vaikka hänestä tuntuikin, että olisi mieluista, jos Dan-setä olisi hänen luonaan silloin kuin oikea prinssikin olisi.

Pidättekö epätodennäköisenä, että tällä lapsella oli tuollaisia haaveita? Ah, silloin ette ole hänen lajiaan, tahi olette unohtanut. Hän ei unohtanut sitä koskaan. Monet kerrat myöhempinä vuosina hän kertoi minulle, kuinka hän ullakkokamarissaan, Tellun kyyhöttäessä hänen jalkojensa juuressa, loihti esiin tuon lumivalkoisella ratsulla ratsastavan nuorukaisen, ei niin paljon tämän itsensä tähden, vaan siksi että hän voisi näytellä rakastetun osaa. Ja noissa haaveissaan hän oli pitkä ja solakka, joskus ylpeä, halveksiva, haavoittaen poloista prinssiä tuimin sanoin ja kylmin katsein; tai oli hän hiljainen ja kaihoava, purkaen sydämensä tunteet huokauksiksi katsellessaan haaveprinssinsä lemmenlahjoja, makeisia ja P. & A. MacGlashan'in pennyn-torttuja. Hän käyskenteli hänen kanssaan lumotuissa puutarhoissa; he purjehtivat illoin yli tyynien, kuutamoisten merien, ja hän soitti luuttua. Hän ei tiennyt, minkä näköinen luuttu oli; mutta se oli lemmen soitin ja sillä oli hyväilevä ääni, niinkuin alttohuilulla kaupungin soittokunnassa.

Mutta tietystikään ei mikään satuprinssi tullut kosimaan Daniel Dycen pientä veljentytärtä, vaikka seudulla olikin miehiä — elähtäneitä ja kaljupäitä, naimisissa-olevien tytärten isiä — jotka koettivat ostaa häneltä suukkosia kuuspennysillä ja makeisilla, ja vihdoin hän sai ikäänkuin toisen puolesta tuntea lemmen iloja hoitelemalla Katen asioita.

Katella oli monta kosiskelijaa — siinähän onkin hänen säätyistensä lohtu. He pitivät hänestä siksi, että hän oli iloinen ja pullea, hymyili hivelevästi ja puhui pehmeällä gaelinkieleen vivahtavalla korostuksella, joka oikealla tavalla ja oikealla ajalla käytettynä on mitä tehokkain sydämien murtaja. Hän kiersi ne kaikki pikkusormensa ympäri, ja Nuppu tuli pian huomaamaan tämän sekä älyämään, ettei Kate ollut vielä likimainkaan alamäen puolella kolmeakymmentä. Mutta Katenäkin oli haaveensa — hän haaveili jostakin utuisesta toiveittensa nuorukaisesta, jolla oli lyhyt, kähärä tukka, messinkinappinen nuttu ja joka lemahti suloisesti tervalta — ollen jossakin toimessa jollakin huvipurrella. Hän oli varustanut hänet nimellä Charles. Hän loi hänet piirteistä, jotka olivat peräisin laitureilla vilahdukselta nähdyistä merimiehistä ja halpahintaisista vihkoromaaneista.

Eräänä arki-iltana, kun Nuppu tuli keittiöön, tapasi hän Katen pyhävaatteissaan taistelemassa pärskyvän kynän kanssa.

»Onko sinullakin kirjoitusharjoituksia?» kysyi lapsi. »Sinä paha Kate! tuossahan on kauhea tahra. Hieno nainen ei tee tahroja.»

»Ei se ole minun syyni, se on tuon riivatun kynän syy, ja sitäpaitsi minä en ole hieno nainen», sanoi Kate, nuolaisten viimeistä tahraa kielellään ja irvistäen. »Millä tavalla sinä tavaat 'weather'?»

»W-e-t-h-e-r», sanoi Nuppu. »Ainakin luulen, että se on niin; mutta taitaa olla parasta, että juoksen kysymään Ailie-tädiltä — hän on ihan mestari tavaamaan.»

»Vai niin, mutta sitä sinä et saa tehdä», huusi Kate hätääntyneenä ja punastuen. »Sitä et saa tehdä, Lennox, sillä — minä kirjoitan Charlesille.»

»Rakkauskirjettä! Oh, jopas sain sinut kiinni täysine lastillesi!» huudahti Nuppu ihastuksissaan. »Mutta mitä sinä teet noilla pyhävaatteillasi?»

»Minun tekee mieleni panna pyhävaatteet ylleni, kun kirjoitan Charlesille», sanoi Kate hiukan hämillään. »Onko se sinusta jollakin lailla hupsua?»

»Ei ollenkaan hupsua, se on oikein hieno keksintö; juuri niin minäkin teen, kun kirjoitan rakkauskirjeitä, sillä se saa minut tuntemaan itseni jollakin tavoin suuremmaksi. Ihan samoin on runoilemisen laita; minä en suorastaan voi tehdä kunnollista runoa, jollei minulla ole sievä puku ylläni ja puhtaat kädet.»

»Niin, sinä vaivainen sieluparka!» vastasi Nuppu. »Eikä siinä ole mitään ulvomista. Olen kirjoittanut kymmenittäin rakkauskirjeitä pysähtymättä hengähtämäänkään. Seis, seis!» keskeytti hän itsensä, ja huoahti pienen sisällisen rukouksen. »Tarkoitan, että kirjoitan niitä — olen kirjoittavinani niitä — mielikuvituksissani.» Mutta tämä rajoitus ei muuttanut asiaa Katen käsityksissä.

»Silloinpa sinun pitäisi auttaa minua tämän kirjoittamisessa», sanoi hän epätoivoisena. »Kaikki kauniit sanat ovat niin vaikeita tavata, ja tämä kynä on niin kehno.»

»Kaikki kynät ovat kehnoja; ne ovat kaikki riivattuja», sanoi Nuppu pitkäaikaisen kokemuksen nojalla. »Mutta hyvin mielelläni autan sinua tuon kirjeen kirjoittamisessa. Annahan kun katson — uhhuh! tämä on kauhean huonoa, Kate. En saa siitä selvää juuri ollenkaan.»

»Oh, hän on parempi kirjamies kuin minä», sanoi Kate levollisesti.
»Mutta voisithan sinä kirjoittaa tämän minun puolestasi.»

Nuppu pesi kätensä, veti tuolin keittiöpöydän eteen, heitti tukkansa taaksepäin silmiltään ja ryhtyi innokkaasti rakkauskirjeenkirjoittajan virkaan. »Mitä minä sanon hänelle?» kysyi hän.

»Armahin Charlesini», paransi Nuppu, ja se pantiin paperille sanelijan suostumuksella.

»Minä voin hyvin ja minulla on paljon hommaa», esitti Kate mietittyään. »Ilmat ovat täällä erinomaiset tällä haavaa, ja se on hyvä asia, kun maamiehet tekevät heinää.»

Nuppu ojentautui suoraksi tuolillaan ja töllötti häneen hämmästyneenä. »Oletko varma, että tämä on Charlesille?» kysyi hän. »Voisithan yhtä hyvin kutsua häntä Maijuksi ja puhua vaatteista. Hyväinen aika, täytyyhän sinun toki sanoa hänelle, kuinka kovasti rakastat häntä.»

»Oh, en oikein mielelläni tahtoisi», sanoi Kate hämillään. »Se kuulostaa niin — julkealta ja häpeämättömältä, englanniksi sanottuna ja paperille kirjoitettuna. Mutta tee niinkuin tahdot; kirjoita mitä haluat, niin minä kastan sinulle kynää.»

Nuppu ei siekaillut käyttämästä tilaisuutta. Puoli tuntia hän istui keittiöpöydän ääressä ja etsi päänsä puhki soveliaita sanoja Katen hellien tunteiden ilmaisemiseksi. Kerran pari Kate kysyi, mitä hän kirjoitti, mutta ei saanut muuta vastausta kuin: »Älä huolehdi, Kate. Tästä syntyy jotakin.» Kirjeessä oli tahroja ja raaputuksia, mutta jotenkin tämän näköinen oli epistola valmiina:

»Armahin Charlesini! Kirjoitan tämän kirjeen antaakseni sinulle tietää, kuinka kovasti todella rakastan sinua. Oi Charles-kulta, sinä olet sydämeni ilo. Minä ajattelen sinua niin usein, usein, että ihan sydäntäni viiltää. Täällä on ihana ilma tällä haavaa. Nyt kerron sinulle kilpakisoista. Ne pidettiin eräässä läheisessä puistossa perjantaina ja niissä oli seitsemäntoista kaunista tanssia. Siellä tanssittiin ihan katketakseen. Yksi heistä oli ylhäinen nuorukainen. Hän oli oikeutta myöten prinssi, lumottu seitsemäksi vuodeksi. Kun hän tanssi, niin katso, hän oli kaikkien katsojain ihastus. Voi poloista poikaa! Kun sanon voi poloista, niin tarkoitan, että oli niin surullista olla niin lumottu nuoruutensa kukoistuksessa. Hän katsoi minuun niin kaihoisasti tanssiessaan, ja minä olin niin iloinen. Oli ihan kuin olisin nähnyt taivaan. Rakas Charles, nyt kerron sinulle itsestäni. Olen useimmiten täynnä hyvyyttä, sillä Jumala rakastaa hyviä ihmisiä. Mutta toisinaan en ole hyvä, ja minä olen niin kiukkuinen kuin villisika, jolloin minun täytyy rukoilla että muuttuisin paremmaksi. Se tanssija-nuorukainen rakastaa minua todella ihan kuollakseen. Hän suuteli kättäni ja nousi nopeasti uljaalle ratsulleen ja ajoi pois hurjaa laukkaa. Ah, tosi rakkauden tie ei ole koskaan ollut tasainen. Ehkä hän katuu vieraan maan kentällä. Rakkahin Charles — armahimpani — minun on nyt kerrottava sinulle, että minua koulutetaan oikeaan asemaani elämässä. Minä opin maantietoa ja kirjoitusta oikeiden pilkkujen kanssa, ja jakolaskua ja konjunktiivejä, joita inhoan. Mutta opettajani, suloinen lady nimeltä miss Alison Dyce, sanoo että ne ovat kaikki todella sivistäviä. Oi minä ikävöin, ikävöin, eikä hän tule. Tämä tarkoittaa sinua, Charles-kulta, oma armaani. — Sydän-lemmittysi

»Kyllä, ainakin se menee mukiin mainiosti», sanoi Kate sillä ylämaalais-kohteliaisuudella, joka on usein niin epäedullista liikeasioissa. »Siinä ei ole paljoa hänestä itsestään, mutta oh! kyllä se menee mukiin. Se on niin soma kirje kuin konsaan olen nähnyt: rivit menevät kaikki niin suoraan.»

»Mutta siinä on tahroja», sanoi Nuppu pahoitellen. »Ei saisi olla tahroja oikeassa rakkauskirjeessä.»

»Mitä vielä! Pane vain risti jokaisen viereen ja kirjoita: 'Tämä on suukkonen'», sanoi Kate, jolla varmaan oli jonkunverran entistä kokemusta. »Sinä et muistanut kysyä häneltä, miten hänen terveytensä laita on tällä haavaa.»

»Minä kirjoitan itse osoitteen», sanoi Kate hämmentyneenä. »Hän luulisi varmasti, että joku toinen on sen lukenut, jos ei osoite olisi minun käsialallani» — merkillinen tekosyy, jonka järjettömyys jäi lapselta huomaamatta. Niinpä Kate pisti kirjeen pyhäpukunsa poveen sydäntään vasten, missä ainoa Charles toistaiseksi asui. Ajattelen toisinaan, että siihen paikkaan meidän kaikkien tulisi sijoittaa ja tallettaa rakkauskirjeemme, sillä asianomainen poika ja neito ovat, sellaisina kuin me pakostakin heidät kuvittelemme, yhtä olemattomat kuin Kate-paran Charles.

Kului kaksi päivää. Monta kertaa noina kahtena päivänä tuli Nuppu innokkaana kysymään, eikö Charlesilta ollut vielä tullut vastausta. Joka kerta Colonsayn tyttö punastui ja sanoi alakuloisena, ettei ollut tullut yhtä ainoata kynäpiirrosta. »Hän on kai merellä», selitti hän vihdoin, »ja kaukana postitoimistosta. Odotahan, kunnes hän pääsee lähelle postitoimistoa; saatpa nähdä silloin, kuinka hienon kirjeen minä saan.»

»En tiennyt hänen olevan merimiehen», sanoi Nuppu, »Luulin hänen olevan ylämaalaisen päällikön tai ritarin, tai jotakin sinnepäin. Jos olisin tiennyt hänen olevan merimiehen, olisin tehnyt kirjeestä toisenlaisen. Olisin ladannut sen suuta myöten täyteen roskailmaa ja sanonut, kuinka huolissani ja murheissani minä olin — nimittäin sinä, Kate — kun viruin öisin valveilla ajatellen häntä kuohuvilla aalloilla. Onko hän kapteeni?»

»On», sanoi Kate epäröimättä. »Täysi kapteeni kesäaikaan. Talvella hän oleskelee kotona ja auttaa äitiään maatöissä. Ei hisahdustakaan tädeillesi Charlesista, Lennox-kulta», lisäsi hän huolissaan. »He ovat — he ovat niin tuiki tarkkoja!»

»Minun mielestäni sinä et ole ollenkaan tosi uskollinen rakastaja», sanoi Nuppu, muistellen monia kohtauksia keittiön ikkunassa ja pihaovella. »Ajattelehan, kuinka sinä pidät silmäpeliä postinkantajan ja teurastajan rengin ja tuhkaherran kanssa. Mitähän Charles sanoisi?»

»Vielä mitä! Minähän vehtaan heidän kanssaan vain ajankuluksi», selitti Kate. »Se on vain huvitusta. Kun menen naimisiin, teen sen oman mieleni mukaan, ja se mies, jonka tahdon ottaa, on Charles.»

»Hyvä Toivo», sanoi Kate, joka oli tuntenut sen nimisen purren Colonsayssa. »Kaunis laiva, kaksi keltaista savupiippua ja liput mastonnokissa.»

»Sehän on hienoa ja komeaa!» sanoi Nuppu. »Laivalla New-Yorkista tullessamme oli herra, joka rakasti minua ihan kuollakseen ja tuppasi minut täyteen makeisia. Hän ei ollut kapteeni, mutta hänellä oli kultakaluunoita joka paikassa ja hänen nimensä oli George Sibley Puukhollari. Hän lupasi naida minut sittenkuin tulisin kuuluisaksi, mutta minä luulen, että herra G. S. Puukhollari unohtaa minut mielestään.»

»En ole sitten millänikään», sanoi Nuppu. »Ei mitään hätää minulla; minä en potki.»

Seuraavana päivänä tarjoiltiin aamiaista Dycellä varsin huolimattomasti, sillä Katellä oli hurja halu päästä lukemaan kirjettä, jonka posti oli tuonut, ja kun hän avasi sen, oli Nuppu hänen olkansa takana, kuinkas muuten. Se kuului näin:

/# »Rakkakin Kate! Minä rakastan sinua vilpittömästi ja ajattelen sinua melkein aina. Jumalan kiitos me pelastuimme kaikki. Nyt minä kerron sinulle haaksirikosta. Aallot vyöryivät vuorten korkuisina, ja meillä oli lastina mausteita ja ryytejä Jaavasta kartan vasemmalla kädellä Austraaliaan mennessä. Kun merirosvolaiva ajoi meitä takaa, upposi laivamme kaikkine miehineen. Mutta me rakensimme lautan ja purjehdimme päivän toisensa jälkeen, kunnes meidän täytyi vetää arpaa siitä kuka joisi verta. Juuri sillä hetkellä muudan merimiehistä huusi: 'Purje! Purje!' ja purje tosiaankin oli näkyvissä. Ja nyt minä kerron sinulle Napolista. Siellä on hirmuisen mahtava vuori eli keila, joka oksentaa kaameita liekkejä ja laavaa. Kerran muinoin se oksensi ihan umpeen Pomppei-nimisen kaupungin, joka on siellä vielä tänä päivänä. Napolin lahti on kaunein koko maailmassa sen nimi on kultainen sarvi. Rakkahin Katariina, minä olen usein mastossa yöllä. Siellä on kylmää ja huojuvaa ja ooh kuinka tuuli ulvoo, mutta minä soitan kelloa ja sanon että kaikki on hyvin ja salonkilaiset tulevat siitä niin iloisiksi. Meillä oli viisi salamatkustajaa. Yksi niistä oli kaunis vaaleatukkainen lapsi Liverpoolista, hänet oli ajettu kotoa pois. Mutta eräs hyvä ja kaunis rouva, joka kuuluu etevimpiin uus-englantilaisiin sukuihin, aikoo ottaa hänet kasvatikseen ja tehdä hänet ainoaksi perillisekseen. Kuinka kauniina ja uljaana hän seisoi, kuin olisi hän syntynyt myrskyjä hallitsemaan. Odotan ikävällä kirjettä sinulta, Katriina-kultaseni. Kirjoita pian uskolliselle rakastajallesi kuolemaan asti. Charles.» #/

Kate lukea junnisti läpi tämän merkillisen epistolan perin ihmeissään.
»Kuka ihmeessä tämän on lähettänyt?» kysyi hän Nupulta.

»Charles tietysti, sinä hölmö», sanoi Nuppu ihmetellen, kuinka voi olla epäilystäkään siitä seikasta. »Enkö minä — emmekö me kirjoittaneet hänelle joku päivä sitten? Tietysti hänen oli velvollisuus vastata kirjeeseen, vai mitä?»

»Tietysti», sanoi Kate, hyvin tietoisena siitä, että tuo kirje oli vielä postiin viemättä, »mutta — mutta hän ei sano mikä Charles hän on, pelkkä Charles vain. Onhan melko hupsua, ettei pane nimeään; sehän voi olla kuka hyvänsä. Se voi olla minun Charlesini, taikka Charles Maclean Oronsaysta — miten kummalla voin tietää, kumpi se on heistä?»

»Se on jompikumpi», sanoi Nuppu. »Tunnetko Charles Macleanin?» »Tunnenpa hyvinkin», sanoi tyttö. »Hän kulkee merillä, ja me olimme hyvät tutut.»

»No, ei hän nyt suorastaan kosinut», myönsi Kate, »mutta me kävelimme toisinaan kirkkomaalla yhdessä sunnuntaisin, ja tiedäthän itse, mitä se merkitsee siellä Colonsayssa. Minä panen talteen tämän kirjeen ja ajattelen sitä. Se on hauskin kirje minkä olen koskaan saanut ja täynnä tietoja. Se on Charles Macleanilta, siitä olen varma, mutta ei hänellä ollut tapana kutsua minua Katariinaksi — hän sanoi vain Kate ja hänen naamansa punoitti niinkuin mikä ikään. Ajattele, että hän upposi kaikkine miehineen! ihan sydämeeni koskee hänen puolestaan», ja siinä paikassa siirsi tyttö hellät tunteensa oman mielikuvituksensa hämärästä nuorukaisesta oronsaylaiseen meripoikaan Charles Macleaniin.

»Totta kai autat minua kirjoittamaan hänelle vastauksen tänä iltana», sanoi hän.

»Kyllä toki, ilolla», sanoi lapsi väsyneesti. Mutta kun tuli se hetki, jolloin Rellu-Wully soitti iltakelloaan ja varikset palasivat raakkuen koteihinsa metsän suuriin puihin, ei hänellä ollut mitään tajua elämälle eikä rakkaudelle.

XIII LUKU.

Rellu-Wully soitti huomenkelloja vain lyhyeen ja varovaisesti, huulet tiukasti yhteennuristettuina ja hengittäen syvään nenän kantta, ikäänkuin olisi siten voinut vaimentaa niiden kovaa mäikyntää. Kerran ennen hän oli soittanut yhtä hellävaroin — silloinkuin kreivi teki kuolemaa, ja kellonsoittaja, epävarmana taidostaan soittaa hetken tultua oikein kuolinkelloja, asiaankuuluvilla puolen minuutin väliajoilla, häiritsi kaupunkia ja kauhistutti linnaa ryhtymällä harjoittelemaan keskellä talviyötä. Mutta ei ole säälivää sielua malmikelloilla, jotka riippuvat ihmisten yläpuolella korkeissa torneissa, ja niinpä tämäkin, vaikka sitä kuinka sievästi olisi heilautellut, mäikkyi vain yhtä synkin kumahduksin.

»Oh, hitto sinut periköön!» sanoi Rellu-Wully, hikoillen harmista. »Ei ikinä ole nähty älyttömämpää kelloa! Tuollainen mötkylä kölpiö! Ei sinuun tehoa kiellot eikä pyynnöt!» ja hän kiskaisi kiukkuisesti kellonnuoraa, niin että se katketen rätkähti hänen korvilleen, ja meni sitten kirkosta aurinkoiselle, aamuhiljaiselle kadulle, missä elämä ja päivän hyörinä olivat pysähdyksissä.

Todellakin se oli älytön ja armoton kello, joka herätti ihmiset vaivaan ja murheeseen. Tohtori Brash ja Ailie, istuessaan raskain silmäluomin ullakkokamarin vuoteen vieressä, värähtivät sen kuullessaan ja katsahtivat pelolla ja odotuksella nukkuvaan lapseen.

Nuppu heitteli päätään hiukan puolelta toiselle pieluksella, mutisten jotakin kuivettuneilla huulillaan ja värähdyttäen silmäluomiaan — siinä kaikki. Hänen ja sen ikuisen tajuttomuuden välillä, missä maailma kaikkine eläjineen kiitää huimaavaa kiertokulkuaan, ei näyttänyt olevan enempää kuin ohut kaistale silkkipaperia; tuntui siltä kuin vieno aamutuulahdus olisi voinut sammuttaa sen lepattavan liekin, joka muinoin oli iloinen Lennox Dyce. Ailie-tädin sydäntä pusersi ääneksi pyrkivä tuska; hänen silmiään kirveli pidätettyjen kyynelten karvaus, mutta hän puri hampaansa yhteen voidakseen yhä edelleen olla tohtorin luottamuksen veroinen.

Tohtori näki sen ja ojentaen kätensä pusersi hänen olkapäätään — lihava, vanhanaikainen mies, vuosiltaankin jo vanha, jonka poskiparta kiersi leuan alitse kuin kaulaliina, mutta joka Ailielle oli kaunis kuin prinssi, sillä hänessä oli nyt koko hänen toivonsa. »Minua sanotaan agnostikoksi — vieläpä ateistiksikin, kuulemma, toisinaan», sanoi hän heidän yhdessä valvoessaan; »ja tosiaan tuntuukin minusta toisinaan mahdottomalta saada käsitystä siitä, mikä on mekanismin takana, mutta — hm! — erinomainen lapsi, hieno lapsi; hänet luotiin joksikin — hm! Sellainen älykkyys ja lahjakkuus — hm! — sellainen henkevyys — hm! — se ei varmastikaan ole ikinä alkuisin aivopoimujen harmaasta aineesta.» Ja erään kerran oli pappi tullut taloon (ihmiset kadulla olivat hurjana kiihkosta saada nähdä hänen menevän sisään!) ja ehdottanut arasti rukousta. »Rukousta!» sanoi tohtori Brash, »tämän lapsen luona, joka on vielä täydessä tajussaan! Ihminen, mitä Herran nimessä me sitten teemme tässä, tämä — hm! — rakas, hyvä nainen ja minä, muuta kuin huohotamme palavassa, unettomassa, äänettömässä rukouksessa? Luuletteko, että oikean rukouksen tulee olla virallinen? Ei ole pisaraakaan ainetta rohtolan pullossa, missä ei olisi sekoitettuna toivoa ja uskoa ja — hm! — rukousta. Hitto vie, hyvä herra!»

Hän ojensi kätensä ja pusersi Ailie-neitiä olkapäästä eikä sanonut sanaakaan. Oi, tohtorit! tohtorit! Terveinä ja reippaina ollessamme voimme nähdä heidän vajavuutensa ja hymyillä heille, mutta kuinka toisin on silloin, kun yölamppu palaa lääkepullojen keskellä!

Oli kahdeksas päivä siitä, kun Kate savenkarvaisin kasvoin ja ylöskäärityin hihoin, kyynärpäät vielä taikinassa sellaisena kuin hän oli lähtenyt leipomispöydän äärestä, oli syöksynyt tohtorin työhuoneeseen huutaen: »Tohtori, tohtori! teidän pitää tulla heti kiiruusti lapsen luo!» Tohtori oli rientänyt niin sananmukaisesti tuulen siivillä kuin lihava mies tohvelit jalassa suinkin voi, ja tavannut hämmentyneen perheen kuumeisen lapsen ympärillä.

»Kas, kas, tyttöseni», sanoi hän, nyhjäisten häntä kevyesti leuan alta. »Mikäs uusi oikku tämä on, että ollaan olevinaan sairas? Tai jollei se ole kujeilua, niin olen varma, että se on tullut MacGlashanin mantelikaramelleistä.»

»Se on noista puutarhan onnettomista villiomenista; ihan varmaan se on tullut villiomenista, tohtori», sanoi Bell-neiti, näyttäen kymmentä vuotta tavallistaan vanhemmalta.

»Sen täytyy tulla niistä», sanoi Bell, surkeana häätyessään luopumaan ainoasta toivostaan. »Etkö syönyt niitä hiukan eilen, kultaseni, sen jälkeen kuin olin sanonut, ettet saisi millään muotoa koskea niihin?»

»Voi, miksi et? miksi et? silloin se olisi voinut tulla omenista», sanoi Bell-neiti. »Sinun ei olisi pitänyt välittää minun sanoistani; minä olen aina niin komentavainen.»

»Olenpahan; se on tunnettu asia, eikä sinun tarvitse sitä kieltää», sanoi hänen tätinsä. »Minä olen kauhean komentavainen sinulle.»

»No, minä — minä en potki», sanoi Nuppu. Se oli viimeinen iloinen sana, minkä hän lausui moniin päiviin.

Rellu-Wully ei ollut kauan ainoa ihminen päivänpaisteisella kadulla sinä aamuna. Naiset tulivat ulos harvinaisen varhain niinimattojaan puistelemaan mukamas; mutta ensi työkseen he katsoivat Daniel Dycen talon kadunpuolisivulle jonkunlaisella kauhunsekaisella pelolla, ettei vain sen ikkunaverhot olisi kaikki alhaalla ja Daniel Dycen vanha nahkahansikas poissa kolkuttimen päältä. »Oletteko kuullut miten hän tänään voi?» kysyivät he kellonsoittajalta.

»En risahdustakaan!» sanoi tämä. »Näin kyllä Katen lakaisemassa hänen kynnystään, mutta enhän voinut kysyä häneltä. Se on tuo minun kirottu ammattini; toivoisinpa sydämestäni, että olisivat panneet toisen miehen haudankaivajaksi.»

»Olkaa tuossa hautoinenne!» sanoivat naiset. »Kuka tässä niistä on puhunut?»

Kellonsoittaja seisoi katuojan reunalla ja katseli Daniel Dycen talon elotonta julkisivua alakuloisin katsein. »Täydellinen varoitus!» sanoi hän, »sellainen hän oli — täydellinen varoitus! Hän kutsui minua herra Relluksi ja kysyi minulta aina miten jalkojeni laita oli.»

»Toisinaan heikkous», sanoi Rellu-Wully, sillä hän ei ollut tekopyhä »Hänen setänsä sanoi minulle kerran, että se on sitä lajia heikkoutta jota pidetään pukkien varassa Maggie Whiten puodissa. Mutta hän ei sitä ymmärrä — se lapsukainen; hän on niin hieno! hän luuli sitä jonkunlaiseksi leiniksi. Minussa ei ole koskaan ollut leiniä — minulla ei ole koskaan ollut varaa siihen, paha kyllä.»

Hän lähti murheellisena kävelemään katua pitkin noutaakseen harjansa ja työntökärrynsä, sillä hän oli aamusoiton ja aamiaisajan välillä kaupungin puhtaanapitolaitos. Myöhemmin — puoleenpäivään saakka — hän oli satamamestari, ajellen punakauluksinen takki yllään lokkeja satamavajojen katoilta ja poikia rantaluiskalta, mistä he saattoivat pudota veteen ja hukkua; iltapäivisin hänellä oli huollettavanaan puoli tusinaa eri virkatoimia, joista, paikkakunnan terveellisessä ilmastossa, haudankaivaminen esiintyi harvimmin. Tänä aamuna hän lakaisi uutterasti ja pitkään Daniel Dycen talon edustaa. Työmiehet, mennessään haukotellen työpaikkoihinsa metsiin ja puutarhoihin, kentille ja vajoihin, katsoivat vaimennettuun kolkuttimeen ja kysäisivät asiaintilaa; heidän vaimonsa, tehden vähän myöhemmin asiaa kaivolle, pysähtyivät hekin, laskivat maahan vesisankonsa ja lausuivat mietteitään talon sisäpuolella vallitsevasta asiaintilasta. Savu nousi useammasta piipusta Dycen talossa. »Tuo savu tulee arkihuoneen takasta», sanoi Rellu-Wully. »Se merkitsee aamiaista. Hauska Dan syö aina vankan aamiaisen, kuulemma; minusta on hauska nähdä miestä, jolla on se lahja, vaikkei minulla itselläni ole sitä koskaan ollut; se on hyvä merkki hänen eilisillastaan.»

Kirjeenkantaja Peter tulla lönkytti hetken perästä kirjeineen katua pitkin, huutaa hoilaten porttikäytävissä, tavallista haluttomampana kiipeämään ylös pitkiä portaita, sillä hänellä oli kiire joutuakseen Dycelle. Ikkuna ei vetänyt häntä puoleensa tänä aamuna, eipä ollut vetänyt viikkokauteenkaan, sen jälkeen kuin Kate ei enää lekottanut ikkunankehykseen nojaten, kadotettuaan kaiken mielenkiinnon ulkomaailmaan. Hän kulki varpaisillaan laakakivillä lasketun porttikäytävän poikki pihaovelle ja koputti kevyesti.

»Millainen hänen vointinsa tänä aamuna on?» kysyi postimies karheasti kuiskaten, koettaen hillitä ääntään parhaalla mahdollisella tavalla, ja innossaan hän miltei sai oikaistuksi silmänsäkin suoraan.

»Hän on saanut käänteen! — hän on saanut käänteen!» sanoi Kate haltioituneena. »Neiti Dyce kävi juuri äsken alhaalla ja sanoi, että hänen kuumeensa oli laskenut. Tohtori mittaa sitä aina lämpömittarilla ja on niin äkeissään sille, että pudistelee sitä yhtenään. Mutta nyt hän on sentään parempi. Toivoisin, että Ailie-neiti tulisi alas haukkaamaan jotakin; muuten hän kuolee nälkään.»

»Sepä on mainiota! Totta vieköön, se on suurenmoista!» sanoi postimies niin ihastuksissaan, että lähti kävelemään tanssiaskelilla eikä olisi muistanut lainkaan antaa kirjeitä Katelle, jollei tämä olisi huutanut häntä takaisin.

Rellu-Wully istui työntökärryjen aisalla odottaen postimiehen paluuta Dycen talosta. »Miten hän voi?» kysyi hän, ja Peterin harhaileva silmä tähyili kaikkiin ilmansuuntiin. Hän olisi halunnut pitää tämän herkkupalan omanaan, saadakseen nautinnon jaella sitä ympäri kaupunkia kirjeittensä ohella. Jos hän antaisi sen Rellu-Wullylle tällä asteella, olisi se hyvän onnen poisviskaamista. Daniel Dyce oli sanonut, että ainoa tapa, millä sai salaisuuden säilymään kaupungissa, oli lähettää Wully aisakelloineen julistamaan sitä ympäri kaupunkia julkisena kuuluttajana. Kun Rellu-Wully luki kuulutusta, oli mahdotonta ymmärtää sanaakaan siitä mitä hän sanoi ensimmäisen »Kuulutus!»-sanan jälkeen, mutta epävirallisesti hän oli ihmeen ketterä levittämään uutisia. »Miten hän voi?» kysyi hän toistamiseen, nähtyään postinkantajan epäröivän.

»Jos lupaatte pysyä kaupungin yläpäässä ja antaa minun kulkea rauhassa toiseen päähän, niin sanon», sanoi Peter, ja niin sovittiinkin.

Mutta kauan he eivät saaneet pitää yksinään kaikkea kunniaa tämän hyvän uutisen levittämisestä. Tohtori Brash tuli ulos Dycen talosta ensi kerran kahteen päivään, kovin sisäänpainunein silmin ja kipeästi parranajon tarpeessa, ja älyttöminkin saattoi nähdä, että hänellä oli entinen huoleton käyntinsä ynnä kukkanen pahoin rypistyneen takkinsa rintapielessä. Ailie oli pannut sen siihen vapisevin sormin; hän olisi voinut vaikka suudellakin häntä päällisiksi, jollei olisi ollut sitä mahdollisuutta, että tohtori olisi pitänyt häntäkin vain tavallisena naishupakkona. Myöhemmin sinkoutui Tellu hurjana ulos ovesta, isäntänsä kohta perässään. Daniel Dycen nähdessään katu ilahtui; tämä oli ensi kerta kun häntä oli nähty viikkokauteen. Kaupungeissa, jotka ovat kyllin pieniä, on meillä se hyvitys, että joskin meidän on yhdessä murehdittava monia seikkoja, niin kelpo miehen henkilökohtainen ilo haltioittaa meitä kaikkia.

»Olen kuullut, että hän on parempi, herra Dyce», sanoi P. & A. MacGlashan, pyyhkien käsiään esiliinaansa valmiina ottamaan vastaan lämpimän kädenpuristuksen mieheltä, joka, kuten olisi luullut hänen tietävän, ei ollut lämpimän puristuksen miehiä.

»Jumalan kiitos! Jumalan kiitos!» sanoi herra Dyce. »Tiesitte kai, että hän oli jo aika pitkällä?»

»Kyllä — me tavallaan kadehdimme. Mutta me tiesimme, ettei siinä ollut mitään vaaraa — se olisi ollut naurettavaa!» sanoi P. & A. MacGlashan ja meni puotiinsa kiireissään mutta samalla ylentynein mielin, valitsi suuren tertun mustia viinirypäleitä ja lähetti puotipoikansa viemään niitä ynnä hänen terveisiään neiti Lennox Dycelle, asianajaja Daniel Dycen luona.

Neiti Minto jumaloi miestä niin suuresti, ettei hän voinut näyttäytyä hänelle sellaisella hetkellä; sillä hän tiesi, että häneltä olisi päässyt itku, ja itkettyneet kasvot eivät somistaneet häntä, ja siksipä hän vetäytyi sisään Kappa-Varastonsa ovelta ja katseli ikkunasta hänen ohimenoaan. Hän näki hänessä sellaista, mitä hän ei ollut koskaan ennen nähnyt — sillä pukuunsa nähden Daniel Dyce oli aina siisti ja huolellinen — hän näki sellaisen naisen terävillä silmillä, joka katsoo miestä, jota hän haluaisi hoivailla, että hänen hattunsa oli tomuinen ja kengät huononlaisessa kiillossa. Enemmän kuin kaikki sen viikon aikana Dycen talosta tihkuneet uutiset valaisi tämä seikka hänelle siellä vallitsevaa asiaintilaa.

»Tkst! tkst! tkst!» maiskutti hän itsekseen; »kolme naisihmistä talossa, ja lyövät hänet kokonaan laimin!» hän meni perähuoneeseen, minne oli koottu ainekset hänen suurta vuotuista sekalaismyyntiään varten, jolloin yhdeksän pennyn tavaroita myytiin seitsemällä ja puolella, ja haki esiin laatikon, joka oli joskus tuottanut tavattoman ihastuksen Lennoxille ja muille lapsille, jotka saivat etuoikeuden käydä katselemassa »neiti Minton perällä», kuten he sanoivat. Laatikossa oli nukke nimeltä Grace, suuri, roteva ja särkymätön puulapsi, joka oli ottanut osaa neiti Minton kohtaloihin hänen nuoruudessaan ja jota vuodet olivat kohdelleet lempeämmin kuin viimeksimainittua, koska se ei saanut ryppyjä kasvoihinsa ajatellessaan kilpailuhuolia muotitavara- ja naispukimoliikkeen alalla, vaan uinaili päivänsä untuvasilkki- ja samettityynyillä. Grace oli puettu kuin kuningatar — jos kuningattaret ovat puetut koreisiin, käsin-ommeltuihin jäännöstilkkuihin; se oli niin kauan ollut osana neiti Minton elämästä, että naispukimoliikkeen harjoittajan alkuperäinen aikomus alkoi horjua. Mutta hän ajatteli, kuinka onnellinen Daniel Dyce varmaan oli sinä päivänä, ja pakkasi nuken kiiruusti laatikkoon ja lähti itse viemään sitä Lennox Dycelle.

Hänen kolkuttaessaan kevyesti katuovelle irtautui kolkuttimeen kääritty vanha hansikas hänen käteensä — se oli enne! Hän vilkaisi pitkin katua kumpaankin suuntaan nähdäkseen, huomasiko kukaan, ja pisti sen taskuunsa syyllisen näköisenä. Hän ei ollut nuori, ei ainakaan enää hehkeimmässä iässään, mutta kyllin nuori sentään tehdäkseen sellaista onnekseen ja siksi että hän piti niin paljon Daniel Dycestä. Hänen rohkeutensa petti kuitenkin, niin että kun Kate tuli ovelle, ojensi hän tälle ensimmäiseksi hansikkaan.

»Se lähti irti», sanoi hän. »Toivon sen merkitsevän, ettei sitä enää tarvita. Ja tässä on pikkuinen lahja Lennox-neidille, Kate; antakaa se hänelle ja sanokaa minulta terveisiä. Olen kuullut, että hän on parempi.»

»Sitä ei uskoisi!» sanoi Kate. »Jumalan kiitos, kyllä hän nyt pian on taas entisellään!»

Daniel Dyce ei olisi välittänyt rahtuakaan sinä aamuna, vaikka olisi tavannutkin kirjurinsa pelaamassa arpapeliä tai vaikkapa hyppimässä sammakkoa pulpeteillaan. Hän hyräili, mitä virttä lie hyräillyt, katsellessaan pöydälleen kasautuneita asiakirjoja — nahkakantisia kirjojaan ja tummia, lakeerattuja asiakirjakoteloita, joita oli huoneen seinustat täynnään.

»Kaikkityyni ennallaan, ja liike jatkuu vanhaa latuaan!» sanoi hän kirjurilleen. »Herra nähköön, kuinka epätoivoisen itsepintainen maalima! Tiedättekö, minä luulin, että kaikkityyni olisi seisahtunut. Ei, vaan tarkemmin ajatellen, minusta tuntui useimmiten, että kaikki tämä oli unta.»

»Ei ainakaan Menzies'in ja Kilblane'n riitajuttu», sanoi kirjuri, käsi paksulla asiakirjaviholla, sillä hän oli iloinen sielu ja tunsi Daniel Dycen mielenlaadun.

»Eipä tietenkään», sanoi asianajaja. »Kyllä kai se riitajuttu jatkuu vielä tovin, luulen ma. Ja kaikki viiden punnan aidasta! Kiittäkäämme tähtiämme te ja minä, Alexander, ettei Menzies'illä eikä Kilblanellä ole kummallakaan kotonaan sairaita lapsia, sillä silloin he ymmärtäisivät, kuinka vähän heidän vaivaiset aitansa merkitsevät, ja meidän palkkiolaskumme kutistuisi mitättömiin heidän kohdaltaan!» Hän sysäsi paperit syrjään kärsimättömällä eleellä. »Roskaa!» sanoi hän. »Mitä kamalaa roskaa! En voi rähjätä niiden kanssa — en tänään. Ne eivät merkitse minulle enempää kuin kuivanut lehti. Ja viime viikolla niihin sisältyi miltei kaikki. Olette kai kuullut, että lapsen sairaudessa on tapahtunut käänne!»

»Olenpa toki!» sanoi Alexander. »Eikä se ole kenellekään ollut mieluisempi uutinen!»

»Niinpä niin, niinpä niin», sanoi Daniel Dyce. »Eihän tässä maailmassa ihminen tarvitse muuta kuin terveyttä — ja vähän enemmän rahaa. Ajattelin juuri —» Hän keskeytti lauseensa, hyräili tahdin verran jotakin säveltä ja räpytti silmiään nenälasiensa takaa. »Olette kai lukenut Dickensiä?» kysyi hän.

»Kyllä tunsin hänen teoksiaan nuorena ollessani», sanoi Alexander, ikäänkuin sellainen, joka tunnustaa nuorena olleensa pallosilla. »Ne eivät olleet pahoja.»

»Aivan niin! No niin, tiedättekö, että mieleeni juolahti juuri-ikään ajatus, joka liian selvästi johtuu siitä, että olen lukenut Dickensiä viikko sitten, senpävuoksi hillitsen itseni ja säästän aikeeni toiseen kertaan, jolloin Dickens ei ole määrääjänä.»

Hän palasi varhain kotiin sinä päivänä, helpottaakseen Ailie'a tämän sairaanhoitaja-tehtävässä, kuten hän itselleen uskotteli, mutta todellisuudessa saadakseen omiksi mielihyvikseen katsella elämää silmissä, joita eilen verhosi hämäryys. Uusi, tuore, terveellinen ilma tuntui täyttävän koko talon. Nuppu makasi korkeilla pieluksilla, neiti Minton Grace asetettuna pystyyn polviaan vasten, ja huone oli täynnä kukkien tuoksua, joita oli tullut uhkea kimppu pankkimiehen puutarhasta. Bell oli nuortunut jälleen ihmeellisesti, ja Ailien silmäkulmien välistä olivat hävinneet ne kaksi tummaa juovaa, jotka olivat siihen ilmestyneet silloinkuin tohtori Brash oli lausahtanut hänen korvaansa kauhean keuhkokuume-sanan. Mutta tohtori Brash oli voittanut sen! Oi, jospa hän olisi osannut kutoa hänelle talviliivin!

Lapsi ojensi kätensä sedälleen, ja tämä suuteli häntä kämmenelle, uskaltamatta edes vielä koskettaa huulillaan hänen poskeaan, peläten saavansa jälleen tuntea sen kuluttavan sisäisen liekin kuuman henkäyksen, joka oli täyttänyt hänet tuskallisella ahdistuksella.

»No», sanoi hän reippaasti, »kuinkas meidän armomme terveys tänään on? Jesses sentään! Millaisen kauniin, suuren, vöyreen pienokaisen olet saanut; Alibel-raukan nenä vääntyy varmaan sijoiltaan.»

»Eihän sillä olekaan nenää», sanoi Nuppu heikosti vielä uudella, ohuella ja harjaantumattomalla äänellään, kääntyessään yhä vähentymätöntä hellyyttä ilmaisevin silmäyksin katselemaan vanhaa nukkeaan, joka pahasti ruhjoutunein kasvoin ja vajavaisin jäsenin makasi tyynyllä hänen vieressään.

»Saappaan peukalo ja kintaan kantapää!» sanoi Daniel Dyce. »Daniel
Dycen talossa! Bell ja Ailie, siinä on teille esimerkki!»

XIV LUKU.

Myrskyisiä viikkoja oli seurannut intiaanikesä, jolloin maailma oli siunattu säällä, joka vastasi Ailien käsitystä Ardennien ilmastosta, mikä pitää erään metsän alati vihannoivana ja iloisen seurueen elostuttamana, tuntee vain kuulopuheelta kaukaisen talven ja lumirännän ja saa ihmiset, jotka lukevat siitä talvisen takkatulen ääressä, tuntemaan pihkan tuoksua ja tuulen hivelyä paljaalla kaulalla ja kaipaamaan vanhaa, ammoista lepovuodetta sanajalkojen keskellä. »On parempi kuulla leivosen laulua kuin hiiren vikinää», oli Daniel Dycen tunnuslause, ja vaikka leivoset olivatkin poissa, tahtoi hän kuitenkin lapsukaisen oleskelemaan puutarhassa monet tunnit päivässä. Hän paistatti siellä päivää kuin kissanpoika, kunnes hänen kuihtuneet poskensa alkoivat jälleen kukoistaa. Punarinta-satakieli lauleli omenien seassa — hiukan raskasmielistä laulua sen ikäkauden korvalle, joka tuntee kevään ja syksyn äänien erotuksen — mutta suloista kylläkin nuorelle mielelle, joka onneksi ei korvallaan tajua sen uljasta surumielisyyttä; kottaraiset lensivät pölytupruna taivaalla; puutarhamuurin yli — se oli ainoa puutarhamuuri koko kaupungissa, minkä harjalla ei ollut särjettyjä pulloja — kohottivat etäiset kukkulat päitään kurkistellakseen pikku tyttöstä, joka näki tästä, että maailma oli suuri ja kaunis kuten ainakin.

»Oi-voi! eikö täällä ole kaunista ja puhdasta?» sanoi Nuppu. »Tuntuu ihan kuin Bell-täti olisi ollut varhain liikkeellä tänä aamuna pölyriepuineen.» Hän oli hurmautunut nasturtiumien loistosta, joiden Bell aina julisti pysyvän Skotlannin kukkana, sillä »olkoot Intian-krassit mitä ovat», sanoi hän, »niin nämä ovat enemmän skotlantilaisten kaltaisia kuin mitkään kukat, mitä minä tunnen. Mitä karumpi maa, sitä paremmin ne menestyvät, ja ne helottavat kultanaan sellaisissa paikoissa, missä kaikki nuo hienot muotikukat mätänisivät ravinnon puutteeseen. Mutta jos annat niille runsaasti ravintoa, saat nähdä rehevän joukon vihreitä lehtiä etkä paljonkaan kukkia. Se on vertaus — jos skotlantilaiselta odotat parasta, niin teet hänelle pahimmin ruokkimalla häntä ylen runsaasti. Katsokaas kapteeni Tärkeyttä esimerkiksi, hän ei ole ollenkaan entisensä lainen sen jälkeen kuin hän on ollut ulkomailla — syönyt Intian höysteliemiä yhtenään, parikymmentä palvelija-miestä passaajinaan, tarvitsematta koskaan kättäkään itse kääntää — kaikki tuollaisen Intian-krassin kukkaset näkyvät hänen nenällään.»

»Herra hyvästi siunatkoon! Olenpa kuin olenkin iloinen, etten ole kuollut», sanoi Nuppu, tuntien värinää koko ruumiissaan kuunnellessaan mehiläisten surinaa nasturtiumien kelloissa ja katsellessaan lystikkään Tellu-koiran hyökkäilyjä perhosten kimppuun.

»Se ei ole huono maailma, katsoipa sitä miltä puolen hyvänsä», sanoi Bell-neiti, kutoen kudelmaansa hänen vieressään. »Koko joukon huonompi se olisi, jos me olisimme saaneet sen tehdä. Mutta täällä ei meillä ole pysyväistä kaupunkia, ja siellä toisessa maailmassa — jos Jumala olisi tahtonut — sinä olisit saanut käydä riemuiten uuden Jerusalemin portista.»

»Niin. Mutta kyllä kai tämäkin maailma lienee tarpeeksi hyvä minun laiselle syntisraukalle», sanoi lapsi.

Dan Dyce, joka oli kantanut hänet tuoleineen päivineen puutarhaan, vaikka hän olisi jaksanut sinne kävelläkin, hihitti kuullessaan tämän tunnustuksen.

»Dan», sanoi Bell, »häpeä nyt vähän! Sinähän teet lapsen kevytmieliseksi.»

»Viimeinen ominaisuus, jota odottaisin tapaavani naisissa, on johdonmukaisuus», sanoi Dan. »Ja luulenpa että juuri sen vuoksi pidänkin heistä. Mitenkäs se Ailie siteeraakaan Emersonia: 'Typerä johdonmukaisuus on pikku sielujen kummitus' — se kummitus ei ole vielä koskaan säikäyttänyt naista pimeässä. Mutta totta kai sallit minun nauraa kuullessani sinun tänään moittivan hänen elämäniloaan, kun muistan kuinka epätoivoisesti sinä häärit kääreiden keskellä viime viikon.»

»Minä en perusta sinun asianajaja-saivartelustasi», sanoi Bell, koettaen turhaan kapuloida suutaan shetlantilais-saalinsa kutomapuikolla, joita saaleja hän oli kutonut vuodet läpeensä toivoen saavansa joskus pitää yhden niistä itselleen. »Olisihan voinut olla niinkin, että 'Jumala oli häneen mielistynyt ja rakasti häntä niin, että syntisten keskellä eläessään' — syntisten keskellä, Dan — 'hänet korjattiin pois. Niin, varhain hänet otettiin pois, ettei synti kääntäisi hänen ymmärrystään tai vilppi viettelisi hänen sieluansa.'»

»Enköhän vain ole unohtanut piparminttujani!» sanoi Dan tirkistäen häntä ja koetellen sivutaskujaan. »Lohdullinen lause! En lainkaan epäile, ettetkö voisi kehittää siitä mitä laatuisimman puheen, mutta tunnusta pois, että olet yhtä iloinen kuin minäkin siitä, että maailmassa on tohtori Brashin veroinen olento.»

»Minä pidän tohtorista», puuttui puheeseen lapsi, jolle suurin osa heidän väittelystään oli ollut käsittämätöntä. »Hän on kerrassaan kultainen. Joka kerta kun hän koputti rintaani, teki mieleni huutaa: 'Astukaa sisääni' Eikös hän olekin kätevä laittamaan hauteita!»

»Hän oli niin kätevä, että pelasti henkesi, kultaseni», sanoi Dan-setä vakavasti. »Minä miltei kadehdin häntä nyt, sillä Nuppu kuuluu enemmän hänelle kuin minulle.»

»Jumalan avulla. Luulenpa, että olisimme olleet kivensilmässä ilman häntä.»

»En tiedä suuntiakaan, mitä kivensilmä on», sanoi Nuppu, »mutta ihan varmaan ei tohtori sentään kaikkea tehnyt — olihan siinä se rukouskin.»

»Oh, minä kuulin kyllä, mitä sinä puhuit, Dan-setä», sanoi Nuppu luoden häneen veitikkamaisen silmäyksen. »En nukkunutkaan oikein sinä yönä, ja minun teki hirveästi mieleni kutittaa päälakesi kaljua paikkaa. En ollut koskaan ennen nähnyt sitä. Olisin voinut tehdä sen helposti, jollen olisi ollut niin väsynyt; ja hengitykseni oli niin ahdas, että minun piti nytkyttää sitä yhtenään; ja sinä olit niin juhlallinen ja lausuit niin kauhean suuria sanoja. Minä en kutittanut sinua, mutta ajattelin, että auttaisin sinua rukoilemaan, ja niin pidin silmäni kiinni ja luin pienen rukouksen itsekin. Kuulkaa, minä tahdon sanoa teille jotakin» — hän änkytti ja hänen huulensa vapisivat. »Minun oli oikein paha olla, kun sinä puhuit synnittömästä lapsesta; ethän sinä tietysti tiennyt, mutta se — se ei ollut totta. Minä tiedän, minkätähden tulin sairaaksi: se oli rangaistus siitä, että olin narrannut Katelle. Minua peloitti hirveästi, että kuolisin ennenkuin olin saanut sen sanotuksi teille.»

»Narrasit!» sanoi Daniel Dyce vakavasti. »Sepä on paha. Ja minun on kovin ikävä ajatella sitä sinusta, sillä se on ainoa synti, josta meidän sukumme on vapaa, ja juuri se, jota minä enimmän inhoan.»

Bell pysähdytti kutomisensa hätääntyneenä, ja lapsen kasvoilta katosi pois äsken ilmennyt puna. »En tarkoittanut narrata», sanoi hän, »enkä minä mitään sanonutkaan, vaan tein jotakin Winifred Wallacena ollessani. Kate pyysi minua kirjoittamaan kirjeen -—»

»Se — se oli — ei, minä en uskalla sanoa sitä teille», sanoi Nuppu tuskissaan. »Se ei olisi rehellistä, ja ehkä hän kertoo sen teille itse, jos kysytte sitä häneltä. Kuinka hyvänsä, minä kirjoitin kirjeen hänen puolestaan, ja kun näin, ettei hän saanut siihen vastausta, vaikka toivoi sitä niin hartaasti, ja minä itsekin olin kovasti innoissani, niin rupesin Winnyksi ja kirjoitin. Menin ulos viemään sitä postiin silloin kauheana sadeiltana, kun teillä oli kutsut, enkä hiiskunut mitään Katelle, niin että hän otti sen oikeaksi tosi kirjeeksi siltä henkilöltä, jolle olimme kirjoittaneet ensin. Tulin läpimäräksi postiin mennessäni, ja luulen, että silloin Jumala alkoi puuttua peliin. Jim sanoi, että Kaikkivaltiaalla oli joka-ainoa hetki täysi sarja valtteja; mutta se on korttipuhetta, enkä minä tiedä mitä se merkitsee, paitsi että Jim sanoi niin, kun 'Elon kaaren' johtaja pötki tiehensä kassan kanssa ja seurueen oli käveltävä kotiin Kalamazoosta ratapölkkyjä myöten.»

»Armias taivas! Tuosta en ole kuullut sanaakaan», huusi Bell-neiti. »Tämä on varoitus! Ihmisten, joilla on lapsia hoidettavanaan, ei tulisi pitää kutsuja; se oli tulostasi saakka ainoa ilta, jolloin emme laittaneet sinua nukkumaan. Eikö Kate muuttanut vaatteitasi, kun tulit märkänä sisään?»

»Hän ei tiennytkään minun olleen ulkona, sillä se olisi pilannut kaikki, hän kun olisi kysynyt mitä varten minä olin ollut ulkona, ja minun olisi täytynyt sanoa se hänelle, sillä minä en osaa narrata sellaista narrausta. Kun tulin sisään likomärkänä, lainasin pikkuhiukkasen sedän ruudukasta ryijyä ja näyttelin Katelle olevani Helen Macgregor, ja Kate oli katketa eikä huomannut mitään ennenkuin vaatteeni olivat kuivat. Olinko minä hyvin paha?»

»Olit kyllä! Olit pahempi kuin paha, olit tyhmä», sanoi Dan-setä, muistaen kaikkea mitä tuo kepponen oli maksanut heille.

»En tarkoittanut vähintäkään pahaa», väitti lapsi vavisten itkuun puhkeamaisillaan. »Tahdoin saada Katen iloisemmaksi, sillä minusta on niin ikävää nähdä ihmistä nyrpeänä — ja halusin hauskutella vähän itsekin», lisäsi hän kiireisesti, tahtoen tunnustaa kaikki.

»Kyllä minä sen Kate-heittiön läksytän!» huusi Bell-täti ihan vimmoissaan, käärien kokoon kudelmansa.

Mutta ennenkuin hän ehti sanoa enempää, oli Bell-neiti menossa täyttä lentoa sisään vaatimaan selitystä, Tellu haukkuen hämmästyneenä hänen kintereillään, sillä koskaan ennen ei se ollut nähnyt hänen juoksevan lankakerä perässä venyen. Kate oli avannut keittiön ikkunan viimeistä tuumaa myöten ja oli katselemassa puoliautiolle kadulle, jossa ei näkynyt muuta kuin parvi lapsia leikkimässä leipurin oven edustalla. Heidän hennot ja kirkkaat äänensä, joita ei mikään huolen tai pahan aavistuksen tunne painanut, täyttivät iltapäiväilman säveleellä:

»Kasta, kasta kukkiasi, pitkävartisia, kaikki oomme neitoja ja kaikki kuolevia.»

Syksyisessä mielenvireessä olevassa Colonsayn tytössä nämä säkeet herättivät vakavan tunnelman, joka tuntui mieluiselta, vaikka se miltei pani hänet itkemään: laulunpätkä pujahti hänen sydämeensä, sen sanat tapasivat jollakin tavoin sen gaeliläisen kielen, joka väräjää myötätunnosta mollisoinnuille, sillä kaunista on kaikki maailma, niin lyhyet siinä elomme päivät! Bell-neitiäkin tyynnytti tuo lasten laulu, kantautuessaan päivänpaisteiselta kadulta matalakattoiseen, varjoisaan keittiöön. Hän oli itse leikkinyt tuota leikkiä, laulanut noita sanoja kauan sitten, ajattelematta lainkaan niiden merkitystä — kuinka surullista olikaan, että sanat ja sävel kestävät niin muuttumattomina, kun kaikki muu muuttuu ja vaihtuu!

»Kate, Kate, sinä tyhmä tyttö!» huusi hän, ja tyttö veti päänsä sisään hämmästyneenä ja katuvaisena kuten aina ennenkin, ikäänkuin se olisi ollut hänen ensimmäinen hairahduksensa.

»Etkä ensi kertaa, nähtävästi», sanoi hänen emäntänsä. »Mielipahakseni kuulin, että Lennox-neiti jonkun sinun asiasi vuoksi meni postiin sateisena iltana, josta kaikki meidän koettelemuksemme aiheutuivat. Sinun olisi ainakin pitänyt katsoa, että lapsi sai kuivaa ylleen palatessaan takaisin.»

»Toden totta, en tiedä mistä te puhutte, emäntä», sanoi tyttö hämmästyksissään.

»Sinä sait kirjeen sinä päivänä, jolloin lapsi sairastui; mitä asiaa se koski?»

Tyttö purskahti itkuun ja peitti päänsä esiliinallaan. »Oi, neiti Dyce, neiti Dyce!» vaikeroi hän, »te olette niin tarkka kaikessa ja minua hävettää kertoa sitä teille. Se oli kaikki vain huvin vuoksi.»

»Oli miten oli, sinun on kerrottava se minulle», sanoi neiti Dyce päättäväisesti. »Tässä on jotakin salaperäistä, jonka täytyy tulla selville, niin totta kuin elän. Näytä minulle se kirje heti paikalla!»

»En voi, neiti Dyce, en voi; minä häpeän silmät päästäni. Te ette tiedä keneltä se on.»

»Tiedän sen paremmin kuin sinä itse; se ei ole keneltäkään muulta kuin
Lennoxilta», sanoi Bell-neiti.

»Taivasten tekijä!» huudahti tyttö hämmästyen. »Niinkö sanotte! Enkö olekin sitten typerä? Luulin sen olevan Charlesilta. Oi, neiti, mitähän Charles Maclean Oronsaysta ajatteleekaan minusta? Hän luulee minun tulleen päästä vialle», ja kääntyen kirstulleen hän tempasi sen auki ja veti esiin toisen valekirjeen.

Bell-neiti meni Ailien luo saliin kirje mukanaan, ja he lukivat sen yhdessä. Ailie nauroi vedet silmiinsä sen paljastamalle tarinalle. »Se antaa paremman arvolauseen hänen mielikuvitukselleen kuin minun kieliopin-opetukselleni», — se oli hänen ainoa arvostelunsa. »Sitä pikku veitikkaa!»

»Vai tuolta kannalta sinä asian otat?» sanoi Bell-neiti pahastuneena. »Yhtä valhekeittoa alusta loppuun. Häntä pitäisi rangaista siitä; ainakin pitäisi hänelle ankarasti muistuttaa, että se oli suurta syntiä.»

»Lorua ja hölynpölyä», sanoi Ailie-neiti. »Minun mielestäni hän on saanut jo tarpeeksi rangaistusta, jos siinä sitä tarvittiin. Voiko kuvitellakaan, että Jumala tekisi sellaisen numeron noin mitättömästä pikku asiasta! Eikä se ole mitään valhekeittoa ensinkään, Bell; se on kertomataidetta, se on romaania.»

»No, jotakin muka!» sanoi Bell-neiti. »Mitä on koko romaanienkirjoittelu, jos Walter Scott jätetään laskusta pois? Olen iloinen, että hän itse tuntee sen synnilliseksi. Jos hän olisi poistunut luotamme keskiviikkona, olisi tämä kirje ollut kuormana hänen sielullaan. Hän suree sitä nyt.»

»Jos niin on, on aika keventää hänen mieltään», sanoi Ailie, nousten ylös ja rientäen puutarhaan kirje kädessään. Hänen sydäntään liikutti nähdä Nupun kasvojen pelokasta ilmettä Danin seisoessa vieressä hänen tukkaansa silitellen ja kokonaan neuvottomana.

»Nuppu», sanoi Ailie suudellen häntä, »luuletko, että voisit keksiä minullekin mielitietyn, joka kirjoittaisi minulle edes puoliksi niin mielenkiintoisia kirjeitä kuin tämä on? Sellaista rakastajaa minä olen aina odottanut: tuo tavallinen laji lienee, kaikesta lukemastani päättäen, hyvin ikäviä kirjeenkirjoittajia, ja heidän elämänsä surkuteltavan arkipäiväistä —

»'Oi, Charlie, sua lemmin, ma lemmin, ma lemmin, oi, Charlie, sua lemmin, sa nuor' merimies.'

Tästä lähtien en anna rohkaisevia vihjauksia muille kuin merimiehille. Nuppu rakas, hanki minulle hauska, siisti merimies. Mutta minä vaadin, että hänen on oltava tarkempi isoihin kirjaimiin nähden ja tiedettävä, että aluksen tulee olla sopusoinnussa maineen kanssa, eikä hänen maantieteensä saa olla varsin niin sekavaa.»

»Etkö olekaan vihainen minulle, täti?» sanoi Nuppu, suurta kevennystä ilmaisevalla äänellä ja punan palatessa hänen poskiinsa. »Oliko se hyvin, hyvin suuri synti?»

»Pyh!» sanoi Ailie. »Jos sellainen on syntiä, niin kuinka on silloin rakkaan Shakespearemme laita? Oi lapsi, lapsi! sinä olet minun oma sydänkäpyseni. Luulin, että muudan Alison-niminen tyttö, jonka tunsin kauan aikaa sitten, oli ammoin kuollut ja kuopattu, mutta tässähän hän vielä onkin edessämme, yhtä hupsuna kuin ennenkin, ja hänen nimensä on Lennox Dyce.»

»Ei, ei tuo kirje ole Lennoxin kirjoittama», sanoi Nuppu; »sen kirjoitti Winifred Wallace, ja hän on aika maakari, sen minä sanon! Oletko ihan, ihan varma, ettei se ollut narraamista?»

»Ei sen enempää kuin Tuhkimus on narraamista», sanoi Ailie-täti, heiluttaen kirjettä Danin nenän edessä, jonka hän näki aikovan tehdä vastaväitteitä. »Katsohan, Dan Dyce, taiteilijasielua! Kutsuu meripoika-sulhasia pohjattomilta ulapoilta, ja he tulevat kuuliaisina hänen käskylleen. Mausteita ja ryytejä, Dan, ja Kultainen sarvi hiukan nyrjähtäneenä leveysasteeltaan, ja suloinen poika, joka oli ajettu kotoa pois. Yhden seikan sinä unohdit tuosta pojasta, Nuppu — kuumeenomaisen punan. Olen varma, että Kate olisi pitänyt hänestä erikoisesti, jos hänen poskillaan olisi ollut hiukan kuumeenomaista punaa.»

Mutta Nuppu oli yhä pahoilla mielin ajatellessaan Kateä. »Hän toivoi niin kovin kirjettä Charlesiltaan», selitti hän, »ja nyt hän saakin tietää, että minä huiputin häntä. Ehk'ei minun pitäisi sanoa 'huiputin', Ailie-täti — se taitaa olla katukieltä.»

»Niin se onkin», sanoi Ailie-täti, »eikä se ole lainkaan hienoa; sanokaamme, että vedit häntä ne—, sanokaamme — oli, tätä meidän kieltämme! Minä selitän Katelle koko jutun, niin sillä pääsemme siitä.»

»Kate tulisi kauhean hämilleen, jos hänen pitäisi puhua rakkaudesta aikaihmiselle», sanoi Nuppu vähän mietittyään. »Olisi parasta, että minä menisin sisään ja selittäisin sen itse.»

»Hyvä on», sanoi Ailie-täti; ja niin Nuppu lähti sisään ja meni eteisen läpi keittiöön.

»Olen tullut pyytämään sinulta anteeksi, Kate», sanoi hän hätäisesti. »Olen pahoillani, että — että — vedin sinua nenästä tuolla kirjeellä, jonka sinä luulit tulleen Charlesilta.»

»Tyhjiä! Ei sinun tarvitse olla milläsikään, ei nenäni eikä kirjeenkään vuoksi», sanoi Kate varsin iloisena, kädessään toinen kirje avattuna ja herra Dycen iltaposti kasassa pöydällä edessään. »Kirjeet tulevat nykyjään parvissa niinkuin sillit. Olisihan minun pitänyt tietää, ettei se ensimmäinen lainkaan tullut Oronsaysta, kun ei siinä ollut turpeen hajua. Nyt minulla on oikea kirje, joka on vastikään tullut Charlesilta, ja se on kerrassaan ihana! Hän on katkaissut jalkansa laivalla kuukausi sitten, ja tohtori Macphee hoitaa sitä. Oi, kuinka iloinen asia on tietää, että Charlesin sääri on tutun ihmisen käsissä!»

»No, sehän on hauskaa», sanoi Nuppu. »Ja me kun aioimme juuri kirjoittaa — oo, sinä kai tarkoitatkin sitä toista Charlesia?»

»Tarkoitan Charles Macleaniä», sanoi Kate hiukan hämmentyneenä. »Minä — minä — olin vain olevinani, kun puhuin toisesta Charlesista; tahdoin vain eksyttää.»

»En suinkaan!» sanoi Kate rauhallisesti. »Minä pidin sen itse ja lähetin sen Charlesille Oronsayhin silloin kuin olit sairaana; se kelpasi mainiosti! Charles sanoo, että häntä ilahduttaa kuulla opinnoistani eikä hän paljoa välitä tanssivista nuorukaisista, mutta että hänelle on aina ilo saada joku kynänpiirto minulta, koska — koska — no niin, koska hän rakastaa minua yhä entisellä lailla, kunnioituksella Charles Maclean. Ja taivasten tähden, katsopas kuinka paljon ristejä!»

Nuppu tarkasti niitä ihmetellen. »Todellakin, hän on kultainen!» sanoi hän.

XV LUKU.

Koko kaupunki aikoi äkkiä puhua Kate MacNeillin ylpeydestä. Hän ryhtyi pitämään parhaita vaatteitaan arkipäivinä, hylkäsi keittiöikkunan ja lopetti vanhan, vakaantuneen makeisliikenteen, joka ennen aina syksyn alussa, päivien lyhetessä, vallitsi pihan puolella, tuottaen hänelle röykkiöittäin kysymys- ja vastauskaramellejä. Kömpelöt nuorukaiset eivät enää raappineet levottomasti jaloillaan P. & A. MacGlashanin puodin sahajauhoista lattiaa, kituen epätietoisuudessa, ostaako makeita turkkilaiskaramelleja vai kaunopuheisia keskustelukaramelleja, jotka säästivät paljon ajattelun vaivaa ja tekivät kömpelöimmänkin rohkeimman veroiseksi, kun oli kyseessä hempeä jutustelu Dycen palvelustytön kanssa iltasella pihalyhdyn alla. Mitä olivat sen rinnalla sukkelat salonkikeskustelut! Perin verkkaista älyn liikuntoa ne olivat verrattuna siihen vilkkaaseen sananvaihtoon, jota Kate kosiskelijoineen piti yllä kaksinverroin makeitten lauselmien avulla, joita sai ostaa valmiina kolmella pennyllä neljännesnaulan. Niin nopeaan suikahtelivat makeiset, miekkailijain pistojen ja vastapistojen lailla, että niiden lopullinen tarkoitus unohtui; ne eivät olleet enää syötäviä makeisia, vaan hyvänhajuisia lemmenkirjeitä, luonnollisesti lyhytsanaisia, mutta muutoin ihan yhtä tyydyttäviä kuin ne, joita ylhäiset neidot saavat vain yhden kerrallaan ja pitkien väliaikojen päästä, isiensä ollessa kotoa poissa liikeasioillaan.

    »Oletteko kihloissa?»
    »Tähyilen parast'aikaa.»
    Ero tekee tunteet hellemmiksi.»
    »Olette iloinen petturi.»
    »Sydämeni on teidän.»
    Miten on jalkaraukkojenne laita?»

Tuntimääriä saattoi Kate pitää vireillä tällaista säkenöivää hakkailua, tai ainakin niin kauan kunnes »Suutele minua, armaani» tuli esiin pussin pohjalta, ja silloin hän läimäytti poikaa naamaan. Se on ainoa vastaus siihen Colonsayssa, jollei poika ole sydämenne valittu.

Mutta siitä tuli loppu yht'äkkiä. P. & A. ei voinut käsittää, mihin hänen keskustelukaramellinsa päätyivät, kunnes näki kaikkien nuorten miesten muuttaneen kulkemaan kadun toista puolta. »Se tyttö on siis tallessa ainakin!» sanoi hän rouva P. & A:lle synkin ilmein. »Kukahan se onnenpoika mahtanee olla? Lieneeköhän se Peter — häneltä hän ei tule montakaan karamellia saamaan.»

Eikä tämä lahjaliikenteen supistuminen ollut ainoa seikka, missä syvällekäypä muutos ilmeni: Kate jäi pois muurarien tanssiaisista, mikä osoitti P. & A:n luulon kokonaan vääräksi, sillä Peter oli siellä erään toisen naisen kanssa. Vieläpä lisäksi hyvin hilpeänäkin, tavattoman hilpeänä, niin, ihan hurjan iloisena, mutta mennen kokonaan seuralaisensa Jenny Shandin ymmärryksen yli, tämä kun ei kyennyt käsittämään, minkätähden tuo salissa niin hilpeä mies muuttui pelkäksi voihkinaksi ja katkeruudeksi, kun hän, jonkinlaisia pyörrytyksen oireita tuntiessaan, sai hänet siirtymään ulos porrassiltaman vetosuojuksen taakse istumaan yhden tanssin ajaksi. Peterin halutti niin vietävästi sanoa hänelle suoraan mielipiteensä koko hänen sukupuolestaan, mutta ritarillisen miehen tavoin hän koki hillitä tuota mielitekoaan ja virkkoi vain: »Hahaa! vai niin arvelette?» ja: »Ne naiset!» sellaisella äänellä kuin olisivat nämä tuntuneet hänestä vähintäänkin kyykäärmeiltä. Jenny Shand-raukka! Kelpo Jenny Shand-raukka! Mikä häpeä, että hänen kiusakseen sattui noin töykeä mies! Kun Jenny Shand nyppi olemattomia hitusia hänen takinrinnuksestaan, ikäänkuin olisi ollut hänen aviomiehensä, ja sitten yht'äkkiä havahtuen säpsähti somasti ja pyysi anteeksi rohkeuttaan, niin ei tuo pöhkö ollut millänsäkään; Peterin ajatukset olivat kaupungilla, ja hän näki itsensä eilisaamuna ensimmäistä postia kantaessaan, sinä hetkenä, jolloin Dycen keittiön ikkuna paukahti kiinni hänen nenänsä edessä, kun hän alkoi puhua saippuasta, aikoen johtaa puheen käsiin ja hansikkaisiin. Hän oli jo päässyt likaisiin käsiin asti ja kysynyt Katen käsien kokoa, kun ikkuna poksahti kiinni ja Ylämaan tyttö pyörähti patojensa ja pannujensa pariin.

Eikä kummakaan, sillä muutkin nuoret miehet, yhtä hidastuumaiset ja kömpelöt kuin tämäkin, olivat kiusanneet häntä koko viikon samalla kysymyksellä. Kädet ja kädet! Luulisi ihan, tuumi Kate, että koko joukkio oli ovella sormusnippu mukanaan, aikoen naida hänet ihan väen väkisin, vaikka olisi tuupattava sormukset hänen nenäänsä. Tietysti Kate tiesi vallan hyvin mitä heillä oli mielessä — tiesi, että jokainen kömpelö mielistelijä halusi tanssiaistoveria eikä voinut solmia sopimusta muuten kuin hansikasparin avulla. Mutta juuri tällä haavaa ei Kate ollut tanssiaistuulella, eivätkä maamiehet kiinnittäneet hänen mieltään lainkaan sen jälkeen kuin hänen sydämensä oli joutunut merille. Jotkut ostivat rohkeasti arviokaupalla seitsemän ja puolen numeroiset ilman tiedusteluja ja hölmistyivät, kun Kate ei tahtonut niihin katsahtaakaan; olipa eräskin hankkinut väljät valkeat pumpulihansikkaat, joissa oli kuminauha suussa — sitä lajia, jota käytetään lisäämään hautajaisten juhlallisuutta — kun oli sattunut tulemaan neiti Minton luo vasta sitten kuin tämän silohansikas-varasto oli loppunut. He väijyivät Kateä, kun hän palasi vasuineen mankelista — ei, kiitos, hän ei tarvinnut apua; tai hän tapasi heidät raappimassa ikkunaa pimeäntulon jälkeen; tai kuuli heidän viheltelevän viheltelemistään — hiljaa ja vienosti! — porttikujassa. Katen kohtalo oli kamala! Päivällä, kulkiessaan kaupungilla uudessa merino-puvussaan silmänräpäykseksikään seisahtumatta tai piittaamatta vähääkään puhutteluista: »Hei, Kate, minne kiire?» hän poltti heidät poroksi leimuavilla katseilla. Iltaisin, kuullessaan heidän merkinantojaan, hän ilmaisi mielipiteensä heistä sulkemalla ikkunaluukut. »Roskat!» sen nimityksen hän heistä antoi, nenä pystyssä, Nupulle, joka ei voinut käsittää, mistä tämä Katen uusi inho toista sukupuolta kohtaan oli aiheutunut. »Niin juuri, roskia jaloissani ne ovat! Niin paljon heitä ylempänä minä itseni pidän.»

Eräänä iltana Daniel Dyce tuli kotiin konttoristaan ja naljaili hänelle eteisessä. »Kate», sanoi hän, »en tahdo moittia sinua mistään, mutta toivon, että armahtaisit pihaoveani. Ei ole mennyt ainoatakaan iltaa viime aikoina, etten kotiin tullessani olisi porttikujaan katsahtaessani nähnyt paria kolmea nuorta miestä koettamassa jyrsiä tietä sinun luoksesi oven läpi. Etkö voi mennä kiltisti ulos ja puhua heille gaelinkielellä — se olisi heille parahiksi! Jos et sitä tee, täytyy minun ottaa ratkaiseva askel ankaralla kädellä, kuten sinä itse sanot. Mitä he ovat vailla? Olisikohan — olisikohan se rakkautta?»

Kate juoksi pyhäkköönsä keittiöön, mätkähti tuolille ja puhkesi nauru- ja kyynelryöppyyn, niin että säikähdytti Nupun, joka oli siellä odottamassa tätien paluuta rouvasväen yhdistyksen kokouksesta. »Varjelkoon, mitä on tapahtunut?» kysyi hän.

»Se-se-setäsi moittii minua siitä, että hyysään noita poikia tuolla oven takana, ja sanoo että se on r-r-rakkautta — voi hyväinen aika! Minä olen syvästi loukattu.»

»Älä nyt viitsi mennä suunniltasi noin tyhjänpäiväisen asian vuoksi», sanoi Nuppu. »Dan-setä on kamalan mielissään, kun näkee kuinka monta kavaljeeria sinulla on tahtomassa sinua noihin tanssiaisiin. Hän sanoi eilen illalla, että hänen täytyi kulkea niin tiheän parven läpi tämän talon kohdalla, että se oli kuin parasta markkinatungosta.»

»Oi, kunpa olisin poissa täältä ja Colonsayn saarella jälleen!» sanoi
Kate.

Niin, Colonsaysta tuli silloin suuri paikka. Amerikka, jossa palvelijattarien mahdollisuudet olivat ennen niin hurmaavat, oli menettänyt tenhonsa Nupun kerrottua hänelle, että palvelijattaret siellä olivat yhtä tyytymättömiä kuin Skotlannissakin, ja nyt oli hänen synnyinsaarensa paratiisiakin ihanampi. Hän saattoi pesusoikon ääressä puhua tuntikaupalla sen viehätyksistä, joista suurimpia tuntui olevan ulkovalaistuksen poissaolo ja tuulen esteetön tuiverrus! Colonsay tuntui olevan sellainen seutu, missä ihmiset olivat aina onnellisia, käyden vieraisilla toistensa kodeissa, tanssien, laulaen, lempien, naiden, ja saaden silloin tällöin rahaa pojiltaan tai rikkailta serkuilta Australiasta. Nuppu arveli, mahtoivatko colonsaylaiset koskaan tehdä työtä. Kyllä toki! Kate vakuutti hänelle, että Colonsayssa tehtiin työtä sangen usein — talvisaikaan.

Mutta yksi seikka huolestutti häntä suuresti — hänen oli heti vastattava kirje sille ainoalle Charlesille, joka niin ihmeellisesti oli osunut hänen luokseen Nupun itsetiedottomien toimenpiteiden kautta, ja hän tiesi, että hänen olisi mahdoton ylläpitää sitä käsialan, oikeinkirjoituksen ja tietomäärän tasoa, jonka perustan Nuppu oli laskenut ensimmäisessä kirjeessään. Hänen asemansa oli surkuteltava. Saattoihan kyllä esiintyä kadulla ylväänä ja kopeana ja käyttäytyä viisaan ja siveän tytön tavoin, mutta mitäpä se oli ilman sivistystä? C. Macleanilla oli sivistystä — hän oli saanut sitä herrasväen joukossa huvipursilla, oli matkustellut ympäri maailman!

Katen uusi esiintymissävy, joka aiheutti niin paljon pohtimista kaupungilla, oli — sallittakoon se minun nyt sanoa — tuloksena innokkaasta pyrkimyksestä sivistykseen. Hän tahtoi kyetä kirjoittamaan yhtä hyvän kirjeen kuin Nuppukin opiskelemalla viikon tai pari ja oli pestannut tämän lapsen opettajakseen.

Nupulla ei ollut eläessään ollut sen suloisempaa leikkiä, ja se joudutti hänen toipumistaan, sillä oikein leikkiäkseen sitä hänen täytyi olla Ailie-tädin kaltainen, ja Ailie-täti oli aina niin vahva ja terve.

»Sivistys», sanoi Nuppu, jolla oli ihmeellinen muisti ja joka nyt, suvaitkaa huomata, esitti Ailie Dyceä istuen korkeassa tuolissa, Katen istuessa jakkaralla hänen edessään — »sivistys ei ole sitä, miksi jotkut typerät sitä luulevat; se ei ole kaiken tietämistä. Monet yrittävät siihen sitä tietä, ja jolleivät he kuole nuorina, niin tulee heistä, juuri kun he ovat saamaisillaan stipendin, hirmuisen ikäviä ihmisiä, joita kukaan ei pyydä huviretkille. Kukaan ei voi tietää kaikkea, vaikka istuisi ja pänttäisi päähänsä aamusta iltaan; ja jos tahdot nähdä paljotietoisen ihmisen ällistyvän, niin kysy häneltä, millä tavoin hänen äitinsä nostatti taikinansa. Neiti Katherine MacNeill, älä koskaan, koskaan, KOSKAAN häpeä sitä, ettet tiedä jotakin, mutta häpeä aina sitä, ettet halua tietää. Tämä on ensimmäinen pykälä. Mitä arvelet, lapsi, eikö sinulla pitäisi olla vihko, johon kirjoittaisit sen muistiin?»

»Dan-setä sanoo, että sivistys on tietoa siitä, mitä ei tiedä, sekä tietoa miten saada siitä tieto toisten tietämättä. Mutta hän sanoo, että useimmiten voit saada sivistyneen nimen yksinkertaisesti puhumalla äänekkäästi ja työntämällä koko omaisuuttasi edelläsi suurilla käsikärryillä. Ja Bell-täti — hän sanoo, että Jumalan pelko on viisauden alku, ja muu on sitä, minkä hän hyppäsi yli Barbara Mushet'in koulussa. Mutta minä sanon sinulle, lapsi (näin puhui Ailie Dycen kaiku), että sivistys on vain toinen nimitys rakkaudelle.»

»Hyväinen aika! Sitäpä en ole ennen tiennytkään!» huudahti Kate. »Olen hirveän iloinen Charlesista!»

»Ei se ole sellaista rakkautta», kiiruhti Nuppu selittämään, »vaikka sekin on hyvä kyllä, sillä se on liian helppoa. Sivistyksen tiellä olet vasta siiloin, kun rakastat kaikkia asioita niin suuresti, että sinun suorastaan on oppiminen niistä niin paljon kuin sinulle on terveellistä. Kaikki tyyni on niin ihanaa — oi, niin ihanaa! — kaikki eri maat ja eri kansat, kun opit ymmärtämään, ja metsät ja kaikki mitä niissä on, ja kaikki eläimet — paitsi ehkä rupisammakot, vaikka luultavasti nekin on Jumala luonut, joskus, ollessaan ikäänkuin huolimaton — ja tähdet, ja kaikki mitä ihmiset ovat tehneet — varsinkin ne, jotka jo ovat kuolleet, poloiset! — ja kaikki kirjat, paitsi sellaiset typerät, joita Ailie-täti ei suorastaan voi sietää, vaikka hän ei koskaan hiisku siitä niille naisille, jotka pitävät sellaisista.»

»Pitää kyllä, hyvä ihminen», sanoi Nuppu. »Et voi koskaan tietää vähäisintäkään asiaa hyvin tässä maailmassa, jollet rakasta sitä. Se on toisinaan kamalan vaikeaa, sen myönnän. Minä vihasin kertomataulua, mutta nyt minä rakastan sitä — ainakin tavallani rakastan sitä seitsemän kertaa yhdeksään asti, — siitä eteenpäin se on melkein kammottavaa, muttei kuitenkaan niin kammottavaa kuin silloin kuin en vielä tiennyt, etten olisi ollenkaan päässyt Chicagosta tänne, jolleivät monet ihmiset olisi oppineet kertomataulua aina kaksitoista kertaa kahteentoista asti.»

»En minä niin erityisesti välitä kertomataulusta», sanoi Kate, »mutta minä tahdon tulla hienostuneeksi, niinkuin sinä sanoit Charlesille siinä kirjeessä. Tiedän, että hän odottaa sitä.»

»Hmm!» sanoi Nuppu miettivästi. »Luulen, että minun täytyy kysyä sitä Ailie-tädiltä, sillä en tosiaankaan tiedä, miten voisit sitä muuten saada, sillä sitä ei ole sanottuna missään kirjassa, mitä olen nähnyt. Hän sanoo, että se on tärkein asia hienossa naisessa, ja se kasvaa jollakin tavoin ihmisen sisässä, kuten — kuten — kuten keuhkot, luulen ma. On turhaa koettaa tartuttaa sitä ulkoapäin piano- tai kitaratunneilla ja keskustelemalla vieraiden kanssa runoudesta ja puhumalla suu supussa ikäänkuin siinä olisi neuloja ja uskaltamatta sanoa mitään pikku hauskuutta, jota ei löydy jossakin 'Kootuissa teoksissa'. Hienostus on muutamien luulon mukaan siinä, ettei koskaan naura täydellä suulla.»

»Ja Bell-täti sanoo monien luulevan sen olevan siinä, ettei osaa ollenkaan Skotlannin kieltä eikä ota koskaan juustoa teen kanssa.»

»Minun mielestäni», sanoi Kate, »jätämme koko hienostumisen sikseen; se on kovin vaivalloista.»

»Mutta ladyn täytyy olla hienostunut», sanoi Nuppu. »Ailie vakuuttaa niin.»

»Täytyköön», sanoi Kate; »minä en erityisesti välitäkään ladyksi tulemisesta — minulla tuskin tulee koskaan olemaan tarpeeksi jalokiviäkään siihen — mutta minä tahtoisin olla noin mukamas hieno sunnuntaisin, kun Charles on kotona. En tahdo kiirehtiä sinua, Nuppukulta, mutta — mutta milloin aloitamme kirjoittamisen?» ja hän haukotteli tavalla, joka ei juuri ollut todistuksena professori Nupun alkuluennon mielenkiintoisuudesta.

Jonka jälkeen Nuppu selitti, että järjestelmällisessä oppijaksossa lukeminen on ensimmäisenä, ja parasta lukemista on Shakespeare, joka on tosi jalostavaa ihmissielulle. Hän nouti Ailie-tädin Shakespearen, istuutui tuliristikolle ja johdatti Katen päätä pahkaa johonkin omituiseen Helsingöriläis-seuraan. Mutta, voi kuitenkin, siitä ei tullut mitään: Kate nukahti ja näki herättyään tulen sammuneen ja lapsen lumoutuneen Hamletin lukemiseen.

»Oi sentään, kuinka se sivistyshomma käy hitaasti», sanoi hän surkutellen, »ja Charles-kulta odottaa kirjettä koko ajan!»

XVI LUKU.

»En voi sietää tuota Shakespearea!» huudahti Kate toivottomana, saatuaan kuunnella häntä monta päivää. »Hän on niin murheellinen kuin mikä ikään. Eikö hänellä ole mitään iloisempaa tarjottavana, sellaista kuin kalastajat laulavat Colonsayssa? Viime viikon 'Horner'-lehdessä oli paljon enemmän hauskaa.»

Niinpä Nuppu sukelsi uudelleen pohjattomaan tiedon kaivoon ja veti esiin Palgraven 'Kulta-Aarteen', paiskaten mielilyyrikkonsa Kate-tytön jalkojen juureen. Mutta Kate ei voinut sietää Kulta-Aarrettakaan; laulut olivat miltei kaikki niin valittavia, että ihan itkettämään tuppasi. Nuppu vakuutti hänelle parhaisiin auktoriteetteihin vedoten, että ihanimmat laulut olivat ne, joissa oli surullisin sisältö, mutta Kate sanoi, että sellaiset saattoivat kyllä käydä täydestä herrasväelle, jolla ei ole todellisia murheita omasta takaa, mutta työihmisille ne eivät ollenkaan sopineet. Työihmiset tarvitsivat lauluja, joilla on nuotit ja kertovärssyt, joihin voi polkea tahtia jalallaan. Historiakaan ei ollut sen paremmin hänen makuunsa. Se oli kaikki tyynni uskomatonta — ei mikään maa ole voinut elättää niin monta kuningasta ja kuningatarta. Mutta maantieteestä hän piti, sillä kartalta hän saattoi seurata Charlesia tämän purjehtiessa satamasta satamaan, missä hänen nimissään kirjoitettuja, mutta yhä edelleen Lennoxin kyhäämiä kirjeitä olisi häntä odottamassa.

Lukusuunnitelmaa noudatettiin näin kauan aikaa, koska kaupunki oli ehtinyt alakuloisimpaan aikakauteensa ja Nuppu alkoi tuntea olonsa painostavaksi, joten opettajan näytteleminen oli hänen ainoa ilonsa. Vieraat olivat muuttaneet etelään pääskysten mukana; höyrylaiva ei saapunut enää joka päivä elähdyttääkseen kiveystä iltapäivisin suurkaupunkilaisjalkojen kapseella, joka oli niin erilainen kuin tavallinen nastapohja-anturoiden kolina; kyytipostin lähtötorvi ei enää raikunut laaksoa pitkin avaran maailman malmisena merkkitoitauksena. Rauha laskeutui kaupungin ylle horroksen tavoin, ja päivät kuluivat raskasmielisinä. Ihmiset liikkuivat toimissaan vastenmielisesti, savupiippujen savukin kierteli laiskasti vetelehtien katonharjoja, missä kottaraiset tirskuivat, ja kukkulat olivat miltei yhtenään usvan peitossa. Kun se toisinaan hälveni, saattoi Nuppu ullakkoikkunastaan nähdä etäisen laakson läpi kiemurtelevan maantien. Maantie, maantie! — ah, siihen alkoi liittyä merkitys ja jonkinlainen kutsu, ja kaihoten hän katseli sitä ja ajatteli sen toista päätä missä elämä, josta hän oli tullut ja josta hän oli lukenut, kohisi valtavana ja ihmeellisiä asioita tapahtui. Charles Maclean Oronsaysta, toinen perämies, jota hän rakasti ihan menehtyäkseen nyt kun tämä kirjoitti säännöllisesti, miltei hullaantuneena saamistaan hurmaavista, merkillisistä kirjeistä, oli tohtorin laittamana jälleen kunnossa ja purjehti taas aavoilla ulapoilla. Hän kirjoitti milloin Cardiffista tai Fleetwoodista, milloin Hampurista, Santanderista tai Bilbaosta, joiden pelkkä nimikin oli kuin tarina, ja lapsen esimerkin kilpailuun houkuttelemana koki hänen tervainen kynänsä alati urheasti piirtää jonkunlaisen kuvan siitä monikirjavasta maailmasta, jossa hän risteili. Hän kertoi meluisista satamista, jotka tungeksivat täynnään laivoja; kaduista ja valtavista tavaramakasiineista ja paikoista, joissa ihmiset lauloivat, ja joskus pelihuoneista, missä oli pahimpia veijareita ja koreampia naisia.

»Konstikos vaatteilla on koreilla», sanoi Kate. »Mutta mitäpä koreista vaatteista, jos puuttuu sydämen puhtaus ja hyvä vartalo?» ja hän silmäili tyytyväisenä omia pulleita käsivarsiaan.

Mutta Nuppu liitti tuohon Charlesin käyttämään sanaan laajemman merkityksen ja ajatteli niitä kauniita ja älykkäitä näytelmäkappaleiden naisia, joita hän oli itse nähnyt kaukana Chicagossa, ja kun hänen sijaislemmittynsä olisi pitänyt niitä koreina ja selvästi mielenkiintoisina, teki hänen mieli päästä kilvoittelemaan niiden kanssa tai ainakin näkemään niitä uudelleen. Ja oi, kuinka hänen teki mieli nähdä niitä paikkoja, joista Charles kirjoitti, ja kuulla pyörien jyrinää ja kellojen kilinää! Ja Ailie-tätikin antoi alinomaa yllykettä ajatuksiin ja kaipauksiin, joille ei tässä pikkukaupungissa löytynyt mitään tyydykettä. Bell asui aina välittömien velvollisuuksiensa ahtaan piirin sisäpuolella, tyytyen, kuten monet muutkin — Jumalan kiitos! — täyttämään jokapäiväiset tehtävänsä parhaansa mukaan, uneksimattakaan sen jalommasta, Dan oli aikoinaan liikkunut laajemmalti ja tunsi maailmaa koko lailla paremmin, ja hän oli nähnyt niin monet sen ihanuudet harhakuviksi ja houkutukset virvatuliksi, että hänen villihanhensa olivat nyt kotiutuneet. Hän saattoi nähdä maailman peilistä, jonka edessä hän ajoi partaansa, ja siinä oli paljon huvin aihetta. Mutta Ailien villihanhet liitelivät yhä kaukana taivaanlaella, tuntematta lepopaikkaa. Lapsi oli loihtinut hänet! Usein hän nykyjään tuijotti kaukaisiin näkyihin, saavuttamattomiin maihin; ja vaikka hän näennäisesti oli jo ammoin alistunut olosuhteisiinsa, tunsi hän nykyjään toisinaan kyllästymistä vankinaoloonsa tässä uneliaassa kaupungissa, missä kaikki sai siirtyä huomiseen, sill'aikaa kuin hänen mielihalujensa hurjat linnut lentelivät ympäri asuttavaa, valpasta maailmaa. Tietämättään — ei, ei aina tietämättäänkään — hän herätti lapsessa sammuttamatonta uteliaisuutta, salaista tyytymättömyyttä pieniin ja ahtaisiin oloihin, kaipuuta avaroihin liikkuma-aloihin ja haltioituneihin, väkirunsaisiin hetkiin. Olla älykäs, olla rohkea ja uljas, uskaltaa yrittää ja luoda itselleen maineikas nimi — kuinka hänen kasvonsa hehkuivat ja koko olemuksensa värisi, kun hän kuvaili millaista elämää hän olisi halunnut elää, jos hänellä vain olisi ollut sellaiseen tilaisuutta! Kuinka monet naiset ovatkaan hänen kaltaisiaan — häärien hiljaisina kotilieden ääressä, näennäisesti levollisina ja tyytyväisinä parsien ja paikaten ja palvellen miehenjahnuksien oikkuja!

Niin tyytyväinen ja touhukas kuin Bell saattoikin olla pikku puuhineen, oli hänellä kuitenkin terävä, älykäs katse, ja hän oivalsi lapsen levottomuuden. Se tuotti hänelle todellista huolta, sillä samalla tapaa oli kulkurihenki alkanut hänen William-veljessään. Toisinaan hän lempeästi torui Lennoxia, olipa suunnitellut hänen siirtämistään johonkin toiseen huoneeseen ullakkokamarista, jonka ikkuna oli ainoa koko talossa, mistä saattoi nähdä maantielle, mutta Ailie sanoi hänelle, että sillä tavoin tehtäisiin maantie vain yhä mielenkiintoisemmaksi lapselle. »Enkä tiedä», lisäsi hän, »tarvitseeko meidän olla huolissamme, vaikka hän uneksisikin suuresta avarasta maailmasta ja sen mahdollisuuksista. Luulen, että hänen on jonakin päivänä lähdettävä tuolle maantielle.»

»Lähdettävä maantielle!» huusi Bell miltei itkien. »Oletko hullu, Ailie Dyce? Mitä varten hänen olisi lähdettävä? Täällä on yllin kyllin tekemistä, ja ihan varmaan ei hän voi koskaan saada parempaa oloa muuallakaan. Lorua kaikki! Toivon, ettet aja mitään hänen päähänsä; meillä on ollut kyllin surua hänen isästään.»

»Hänen menetyksensä olisi minulle sydänsuru, sen vakuutan», sanoi
Ailie-täti tunteikkaasti. »Mutta —» ja hän päätti lauseensa huokauksella.

»Olethan toki tyytyväinen itsekin?» sanoi Bell; »etkä sinä suinkaan ole mikään pöhkö.»

»Olen kyllä tyytyväinen», myönsi Ailie; »ainakaan — ainakaan en valita. Mutta on olemassa tyytymättömyyttä, joka on miltei pyhää, — vaellusluonnetta, joka on rodun pelastus. Muistathan 'pilgrimi-isät', Amerikan asuttajat —»

»Kunpa Jumala olisi antanut heidän pysyä kotona!» sanoi Bell. »Ei ole yhtään onnellista kotia tässä maassa, sen jälkeen kuin siirtolaisuus pääsi alkuun.» Ja tämän kuullessaan Ailie-neitiä hymyilytti ja Dania nauratti.

»Eikö johdu mieleesi, Bell», sanoi Dan, »että ilman pilgrimi-isiä ei
Nuppuakaan olisi olemassa?»

»Ei tosiaankaan olisi!» sanoi Bell hymyillen. »Ehkäpä olikin yhtä hyvä, että ne poloiset menivät. Ja tietysti on Amerikassakin monta rehellistä kunnon ihmistä.»

»Koko joukko!» sanoi Ailie. »Ethän voine odottaakaan, että ne kaikki mahtuisivat tähän kaupunkiin, tai edes Skotlantiin. Amerikka ottaa mielellään vastaan ylijäämän.»

»Kas, te koetatte saada minut nauramaan ja unohtamaan todisteluni», sanoi Bell; »mutta enpä lähdekään kelkkaanne tällä kertaa. Minä pelkään lapsen puolesta, ettäs sen tiedätte. Oi, Ailie, muista mikä hänen äitinsä oli — ihmispoloinen, onneton ihmisparka! näytellä henkensä elatukseksi, kulkea paikasta paikkaan, ilman mitään varsinaista kotia; nauraa, itkeä ja liikehtiä lamppujen edessä maailman huvitukseksi —»

»Pahempaakin voisimme tehdä kuin tuottaa maailmalle huvitusta», sanoi
Ailie vakavasti.

»Kyllä, kyllä, mutta maalatuin kasvoin ja koko tuo turhuus ihan ammattina — eikö siinä sentään ole eroa? Minä pidän leikillisestä sydämestä, sellaisesta kuin Danin, mutta tehdä koko ruumiinsa ihan kuin joksikin viuluksi! Ainoastaan ruumiissamme me voimme olla oma itsemme — se on meidän ainoa kotimme; ajattele, millaista olisi sisustaa se pelkillä valhe-esineillä, valaista kaikki huoneet, joiden pitäisi olla yksityisiä, ja jättää verhot auki, jotta maailma saisi katsella sisään maksun edestä! Kuinka usein olenkaan muistellut Williamia, miten hän itki henkensä elatukseksi, kuten hänen joskus varmaan täytyi tehdä, ja ajatellut, mitä hänellä mahtoi olla jäljellä surunsa huojennukseksi Maryn kuoltua. Oi, suista lapsi, Ailie! suista tuo kultatyttönen — sinusta se riippuu kokonaan; hän jumaloi sinua; hänen luonteensa muovaaminen on sinun käsissäsi. Pysytä hänet nöyränä. Varjele häntä ajattelemasta maailman ihanuuksia. Opeta hänet ottamaan vaari ajastaan, jotta hän avaisi sydämensä viisaudelle. Hänen mielensä on liian usein poissa täältä ja harhailee jossakin muualla — samoin oli Williaminkin laita — samoin oli kerran sinunkin laitasi.»

Ei tosiaankaan ollut ihme, että Nupun mieli harhaili muualla, kun elämä hänen ympärillään oli äkkiä käynyt niin unteloksi. Näinä aikoina Rellu-Wully usein jättäytyi liian kauaksi aamu-unensa valtoihin ja riennettyään aamuaution kaupungin läpi housut hädin tuskin yllään, soitti kelloa hurjan hätäisesti puoli tuntia myöhempään kuin oikea aika oli. Mutta pieni myöhästyminen ei haitannut kaupungissa, joka ei oikeastaan koskaan ohut täysin valveilla. Ihmiset kulkivat toimiinsa puoliunessa; myymälänpitäjät tulivat unisesti silmiään räpytellen alas ottamaan ikkunaluukkunsa pois ja palasivat sitten aamiaiselle, tahi, pelkään toisinaan, vuoteeseensa, ja kun päivä oli selvennyt ja säädyllisyys vaati heitä edes näyttämään olevansa toimessa, seisoivat he tuntikausia puotiensa ovella katsellen kadulla nokkivia varpusia, västäräkkejä ja sinitiaisia tai katuojan hiekassa riiteleviä lokkeja. Ei mitään tapahtunut. Pari kolme kertaa päivässä rämisivät maalaisrattaat kaupungin halki rikkoen sunnuntaisen rauhan; ja eräänä muistettavana iltapäivänä tuli posetiivia kantava tumma italialainen, joka varmaankin luuli vihdoinkin saapuneensa itse Eldoradoon, — niin runsaasti hänet palkitsi tämä toistensa katselemiseen kyllästynyt yhdyskunta. Mutta muuten ei tapahtunut mitään, ei vähintäkään! Kuten maanalaisessa satumaassa sokeat ovat kuninkaita, näytti George Jordon, tuo tyhmä mies, joka ei koskaan ollut tositoimessa, vaan kuljeksi kadehdittavaan iänikuiseen unelmoimiseen vaipuneena, ainoalta valveillaolevalta tuossa ontuneessa maailmassa, sillä hän edes liikkui, kahnusteli jonnekin, varmana siitä että hänelle löytyisi työtä, kun hän vain pääsisi siihen käsiksi. Lapset tallustelivat kouluihinsa, koirat nukkuivat raiteella, missä kerran vallitsi kesäinen liikenne, Kate pursuili alakuloisena keittiöikkunastaan ja lauleli aivan häpeämättä kadulle surullisia, vanhoja gaeliläislaulujaan, jotka Dan Dycen sanojen mukaan olisivat olleet erinomaisia, jos ne vain olisi sävelletty, ja hänen äänensä oli kuin univirsi.

Eräänä päivänä Nuppu näki lukemattomia lintuja lähtevän suurina laumoima, lentäen maantien ylitse, ja seisoessaan kuihtuvassa puutarhassa kuuli näennäisesti ilman tuulen henkäystäkään putoavien kuivien lehtien rapisevan. Se kammotti häntä. Hän tuli nopeasti sisälle teepöytään miltei kyynelissä.

»Oh, se on kauheaa», sanoi hän. »On aina sunnuntai ilman hyviä vaatteita ja lampaanlapaa päivälliseksi. Minun tekee ihan mieli parkua.»

»Hyväinen aika», sanoi Bell-neiti iloisesti, »ja minä kun juuri ajattelut, että elämä on harvinaisen vilkasta vuodenaikaan katsoen. Jotakin yllättävää sattuu harva se päivä. Aggie Williams huomasi hienon, uuden keittiölietensä liian suureksi tiloihinsa, ja hän on päällystänyt sen kretongilla ja tehnyt siitä hyllyn saliinsa. Ja entäs sitten kantaatti; kirkkokuoro rupeaa kuulemma harjoittelemaan sitä niin pian kuin Duncan Gill viereisestä huoneistosta on poissa — hän on lähellä loppuaan, raukka, jota he odottavat, mutta hän sanoo ettei hän mitenkään voisi kuolla kristillistä kuolemaa, jos hänen pitäisi kuunnella heidän harjoituksiaan seinän takaa.»

»Chicagossa ei ole vähääkään tällaista», sanoi Nuppu, ja hänen setänsä nauraa kukersi.

»Eipä kaiketi», sanoi hän. »Sääli Chicagoa! Ikävöitkö Chicagoon, typykkäni?»

»En», sanoi Nuppu harkitusti. »Siellä haisi aika lailla, mutta oi voi! kunpa ihmiset täällä olisivat sentään vähän vilkasliikkeisempiä!»

»Niin, kyllä kai täällä ei ole rahtuakaan samanlaista kuin Chicagossa», myönsi Bell-täti. »Minusta on mieluista, että täällä on juuri niin herttaisen skotlantilaista.»

»Ei täällä ole Skotlanninkaan laista», sanoi Nuppu. »Minä odotin Skotlannin olevan kuin pelkkää tarukirjaa, täpötäynnä haarniskasotureita, kovenanttilaisia ja kaikkea mitä isän oli tapana puhella sunnuntaisin, kun hän oli vähän niinkuin murjollaan ja tahtoi tehdä minut skotlantilaiseksi. Olen hakenut metsistä kovenanttilaisia enkä ole löytänyt yhtään; mihin lienevät pötkineet, enkä ole nähnyt yhtään haarniskasoturia siitä asti kuin tulin tänne, paitsi niitä linnan käytävässä olevia, jotka ovat tyhjiä.»

»Minä ja Winifred Wallace yhdessä kuvittelimme, että se olisi suurenmoinen ritarillisuuden kotimaa, jossa olisi alinomaisia kiistoja kruunupäitten kesken. Luulin, että täällä olisi paljon 'muinaisajan taisteluita', niinkuin 'Ylämaan elomiehessä' tuossa rakkaassa K.A.:ssa».

»Mikä on K.A.?» kysyi Bell-täti; ja Nuppu nauroi viekkaasti ja katsoi hänelle hymyilevään Ailie-tätiin ja sanoi: »Mepä tiedämme, Ailie-täti, emmekös tiedäkin? Se on suurenmoinen! Ja jos sinäkin tahdot tietää, Bell-täti, niin se ei ole mikään muu kuin herra Kultu Palgraven 'Kulta-Aarre'. Siinä on kirja, voi sentään! Luulin, että olisi taisteluita joka päivä —»

»En tarkoita oikeita, todellisia taisteluita», riensi Nuppu selittämään, »vaan sellaisia, jotka ovat kuin kaukaa kuuluvaa pauhinaa — ei ollenkaan verta, vaan ainoastaan kovaa kalsketta. Mutta taistelut kai ovat joutuneet pois muodista, niinkuin rautahaarniskatkin. Sitten luulin, ettei täällä olisi juuri mitään muuta kuin vesiputouksia ja rotkoja ja — ja — vuorensolia, ja siellä täällä joku oikein reima Alick, lyhythoitoinen ja sulkahattuinen, joka raiuttaisi metsästystorvea. Siitä mitä isä puhui ja mitä kirjoista luin, tulin siihen luuloon, että kaikki ihmiset Skotlannissa vihasivat toisiaan kuin myrkkyä ja perustivat klaanin ja lähtivät sotimaan toisia klaaneja vastaan, jolloin kolkot kokoushuudot kaikuivat ja säkkipillin äänet kiirivät rajusti raikkaassa tuulessa. Ja kaikki paikat olisivat täynnä lemmestä riutuvia impiä, joilla olisi kaulan ympärillä sellaiset tärkätyt myllynkivet kuin kuningatar Marialla aina oli. Kyllä mahtoi olla jokseenkin noloa tuolle vanhalla Maria-raukalle, kun hän sattui nukahtamaan kirkossa! Mutta täällä ei ole vähääkään sellaista; Skotlannilta tuntuu vain silloin kuin olen vuoteessa ja tuuli ulvoo kovasti ja hanhet raakkuvat. Silloin ajattelen puita, jotka seisovat ulkona pimeässä ja sateessa, kukkuloita, sellaisina kuin ne ovat olleet ammoisista ajoista, ja suuria, yksinäisiä seutuja, joissa ei ole ketään, ei edes valon pilkahdusta; ja silloin minua alkaa värisyttää ja karmia, sillä se on Skotlantia, haamuja täynnä. Luulen, että Skotlanti on kuollut kuin tukki.»

»Se ei ole kuolleempi kuin sinäkään», sanoi Bell-neiti, aina valmiina puolustamaan synnyinmaata. »Maailman terävä-älyisimmät ihmiset tulevat Skotlannista.»

»Niin isänkin oli tapana sanoa; mutta Jim sanoi arvelevansa, että mitä terävämpiä lie olivat, sitä vikkelämmin he sieltä tulivat. Minä en vähääkään ihmettele, että he rientävätkin pois kotoaan, kun tuntevat olonsa niin kuolleeksi ja nuutuneeksi ja ajattelevat kaikkia asioita ja näkevät tuon tien.»

»Minun tieni», sanoi lapsi. »Sen, jonka näen ikkunastani — oh, kuinka se nousee ja nousee ja kaartelee ja kaartelee, ja se ihan kirkuu tulemaan mukaansa ja koettamaan.»

»En tiedä», sanoi Nuppu miettien hartaasti. »Ailie-täti tietää, ja arvelen että Bell-tätikin tietää. En osaa sanoa mitä se on, mutta minun ihan kutkuttaa jalkoja lähtöhalusta. Toisinaan minusta tuntuu, että minua peloittaisi lähteä, mutta Ailie-täti sanoo, että pitääkin aina tehdä sitä mitä pelkää tehdä, sillä miltei aina on juuri se yksin tekemisen arvoista.»

Dan Dyce raaputti hänen tuolinsa vieressä kerjäävän Tellun korvallista ja tähysti sitä tehdessään silmälasiensa reunojen yli tutkivasti lasta.

»Kaikki tiet, kuten vähän myöhemmin tulet huomaamaan», sanoi hän, »johtavat samaan kuolleeseen loppupisteeseen, ja vaikka luulemmekin itse valitsevamme tiemme, olemme kuitenkin useimmat Koulumestarin armoilla, kuten Geordie Jordon. Ainoa seikka, mikä on selvää käsilläolevassa aiheessa, on se, ettemme me ole täällä kyllin vilkkaita nuoren Amerikan mielestä. Mitähän meidän mielestäsi tulisi tehdä tuon eloisuuden saavuttamiseksi?»

»Touhuta», sanoi Nuppu. »Hyväinen aika, täällähän ei kukaan liiku hautasaattoa nopeammin, ja kuitenkin pitäisi panna laukaksi, jos mieli pysyä pelimannin mukana.»

»En ole minäkään kaikkein kiireisimpiä», sanoi Dan-setä hymyillen. »Se johtuu ehkä siitä, että olen mielestäni itse täällä ainoa pelimanni. Mutta jos haluat soveltaa käytäntöön chicagolaista järjestelmää, pitäisi sinun aloittaa rouva Wrightin Italialaisesta myymälästä tuolla rannan puolella — se ihmisparka menettää rahansa koettaessaan hoitaa myymäläänsä filantrooppisten periaatteiden mukaan.»

Nuppu mietti ankarasti hetken aikaa. »Fil— fil— mikä on filantrooppinen periaate?» kysyi hän.

»Se on sellainen periaate, josta ei sovi odottaa paljon korkoja muualla kuin toisessa maailmassa», sanoi setä. »Tuo leski on kovin siivo ihminen; jos sävyisät saisivat periä maan sananmukaisessa merkityksessä, olisi koko Skotlanti jo kauan ollut hänen omaisuuttaan.»

»Sitä en kiellä», sanoi Dan, »mutta tosi kristityn ihmisenkin pitäisi joskus ajatella velkojansa vaatimuksia, ja meidän kesken sanottuna on minulla täysi työ pidättäessäni tukkukauppiaita vetämästä häntä oikeuteen.»

»Miten menettele! siinä?» kysyi Ailie vilkuttaen silmiään. Mutta Dan ei vastannut — hän ryki ja puhdisti silmälasejaan.

XVII LUKU

Olipa iloa muutamia päiviä sen jälkeen Dycen keittiössä, kun postinkantaja Peter tunteittensa karvautta ilmaisevalla tuhahduksella ojensi ikkunasta Katelle paketin, joka näöstään päättäen oli tullut vierailta mailta. »En tiedä keneltä se on, eikä tarvitse luulla, että kysyisin», sanoi hän; »mutta yksin tuon kapineen postimerkkeihin on varmasti mennyt sievät rahat.»

»Vai niin!» sanoi Kate niskojaan keikauttaen. »Teille lienee hauska tietää, että hänellä on hyvin varaa siihen!» ja Kate haisteli pakettia, josta lemahti väkeviä ja outoja tuoksuja.

»Ei nyt tarvis ihan nenälleni hypätä», sanoi postinkantaja; »minähän vain huomautin. Mikä — mikä se mies on ammatiltaan?»

»Kauppamatkustaja, myy rautatietunneleita», sutkautti Colonsayn tyttö ja sulki ikkunan niin että paukahti, ryhtyen repimään auki pakettia hurjana jännityksestä ja löytäen siitä pullon Väärentämätöntä Riika-Palsamia — ihmeellistä merimiesten haavalääkettä! — toisen Fiorida-vettä sekä hopeamedaljongin ynnä kirjelipun, jossa Charles vakuutti hänen lähettämänsä runon todella suurenmoiseksi sekä toivotti hänelle edelleen onnellisia syntymäpäiviä. Kuten monien Charlesin kirjeiden nykyjään, kävi sen tarkoitus osittain yli hänen ymmärryksensä, kunnes hän sai Nupulta kuulla, millaiseen kirjeeseen tämä oli vastaus — sillä Nuppu oli niin suuresti hurmaantunut tuohon vaeltavaan merimieheen, että lähetti tälle joskus kirjeitä, joita Kate ei saanut edes nähdä. Sinä päivänä tuoksuivat aamiaisvehkeet Florida-vedeltä, sillä Kate oli huuhdellut itsensä ylt'yleensä tällä tuoksuaineella, ja Bell-neiti oli varma, että hän oli taaskin pessyt astiat hajusaippualla, kuten tytön tapa oli ollut silloin kuin hän vasta Colonsaysta tulleena oli siinä luulossa, ettei mikään muu kuin ruskea Windsor-saippua ollut kyllin hyvää Buntain-mummon teekalustolle, jota käytettiin sunnuntaisin. Mutta Nuppu älysi merkeistä, että oli tullut uutisia meriltä, ja hän riensi keittiöön niin pian kuin ehti, sillä oli lauantaipäivä, jolloin Dycen akatemialla ei ollut oppitunteja. Oi kuinka hellästi hän ja Kate hyväilivät pulloja, haistelivat innokkaasti niiden sisältöä ja pitelivät vuorotellen medaljonkia! Siitä vain Kate oli pahoillaan, ettei hänellä ollut välitöntä tarvetta Riika-palsamin käyttöön; mutta Nuppu oli häntä innokkaampi — hän pisti varovasti neulalla kämmeneensä ja pani haavaan tuota väärentämätöntä palsamia. »Oi, kuinka kovasti hän rakastaa minua — meitä, piti sanomani!» — huudahti hän, ahmien innokkaasti Charlesin kirjettä.

»Mitä sanoit hänelle viime kirjeessä?» kysyi Kate. »Hän puhuu tässä jostakin runosta ja syntymäpäivästä.»

Nuppu tunnusti, että hän oli tehnyt Charlesille runon hänen rakastetulta Kateltään, ja toivoen saavansa makeislahjan, kertonut hänelle syntymäpäivänsä olevan maanantaina. »Mutta palsami on minulle todella ihan yhtä mieluista», sanoi hän; »se on kerrassaan suloista; kuinka se kirvelee!»

»Eihän nyt ole ollenkaan minun syntymäpäiväni», sanoi Kate. »Minun syntymäpäiväni on aina syyskuun toisena sunnuntaina. Minä olen syntynyt samaan aikaan kuin lady Anne — joko kaksi viikkoa ennen tai kaksi viikkoa jälkeen. En muista tarkasti kummin se oli, ja tuskinpa hänkään sitä muistaa.»

»Ei ei, mutta minunpa syntymäpäiväni on maanantaina», sanoi Nuppu, »ja kun me nyt kerran rakastamme häntä näin niinkuin yhdestä tuumin, niin arvelin sen olevan samantekevää.»

»Niinhän se onkin; en sanonutkaan sitä moittiakseni», sanoi Kate. »Ja nyt meidän on lähetettävä hänelle jotakin vastalahjaksi. Mitä sinä suosittaisit?»

He tuumivat monia merimiehelle soveltuvia lahjoja — öljykangashattuja, raamattu-merkkejä, villaisia kaulahuiveja, paperiveitsiä, kravattineuloja, käsineitä ja kaulaliinoja. Nuppu oli varma, ettei mikään ihastuttaisi häntä niin suuresti kuin kirja autiosta saaresta, mutta Kate sanoi että ei, piippu sopisi parhaiten — puinen piippu, jossa oli hopeahelat; sellainen, juuri sovelias, oli rouva Wrightin Italialaisessa myymälässä.

»Sitä en osaa sanoa», vastasi Kate, »jollei ehkä hänen miehensä ollut italialainen, ennenkuin kuoli häneltä pois. Hänen kilvessään ei ole mitään muuta kuin 'italialainen myymälä'. Hän myy tavaroitaan melkein mistä hinnasta ostaja vain haluaa, koska raamattu sanoo, ettei sovi tinkiä kaupanteossa.»

»Minä tiedän», sanoi Nuppu. »Se on samaa kuin hoitaa liikettä fi— fi— filantrooppisten periaatteiden mukaan. Minusta olisi hauskaa nähdä miten sellaista tehdään. Minä juoksen ostamaan rouva Wrightiltä sen piipun, Kate.»

Hän lähti asialleen rannan puolelle kaupunkia, kirkon taakse; ja aamupäivän tunnit kuluivat ja päivällisaika oli kohta käsissä; eikä vielä näkynyt merkkiä hänen paluustaan. Kate olisi kadottanut kärsivällisyytensä ja lähtenyt häntä etsimään, mutta hän näki ikkunastaan niin paljon mielenkiintoista, että hän unohti kokonaan asiallaolijan. Jotakin tavallisuudesta poikkeavaa tapahtui kirkon tuolla puolen. Rellu-Wully tiesi mitä se oli, mutta ei luonnollisesti antanut sitä tietää, sillä hän oli liikkeellä julkisena kuuluttajana, ravistaen kaupungin tiedonhalun hereille kelloaan helistämällä ja huutaen: »Kuulutus!» niin tärkeän näköisenä kuin olisi hänellä ollut varattuna jokin tärisyttävä uutinen; mutta lukuunottamatta joitakin salaperäisiä sanoja »pohjimmaisista hinnoista», jotka hän sopotti kädessään olevasta paperista, ei siinä ilmennyt mitään, mikä olisi erottanut tämän kuulutuksen muista tavallisista, joissa puhuttiin laiturilla myytävistä silleistä tai John Turnerin kulmassa kaupan olevista ruukkutavaroista. »Mitä te kuulutatte?» kysyttiin häneltä, mutta kun hän oli siinä uskossa, että hänen äänensä oli selkeä kuin konserttilaulajan, ei hän alentunut vastaamaan. Vasta sittenkuin joku katsoi hänen olkansa yli ja luki itse paperista, tuli selville että »mullistavaksi» kutsuttu alennusmyynti oli käynnissä Italialaisessa myymälässä. Puoli kaupunkia meni heti katsomaan, mitä tuolla kunnon eukolla nyt oli tekeillä. Kate näki heidän rientävän rantaan päin, ja takaisin palatessaan he nauroivat. »Mikäs kometia siellä on?» kysyi hän eräältä ohikulkijalta.

»Alennusmyynti Hurskaan lesken kaupassa», sanottiin hänelle. »Hän on pannut syrjään Spurgeonin saarnat ja hankkinut itselleen kaupanteon käsikirjan ja opettelee nyt pitämään Italialaista myymälää skotlantilaiseen malliin.»

Kate olisi lähtenyt paikalla itse katsomaan tätä ihmettä, mutta hänen patansa oli kiehumaisillaan, ja samassa tuli emäntäkin portaita alas huutaen: »Lennox, Lennox!» Katen mieli synkkeni. Hän oli unohtanut Lennoxin, ja miten hän saattaisi selittää hänen poissaolonsa niin tarkalle emännälle? Mutta tällä hetkellä hän säästyikin selityksiltä, sillä Tellun haukunta täytti kadun ja herra Dyce tuli eteiseen nauraen.

»Oletpas sinä iloinen!» sanoi hänen sisarensa auttaessaan palttoota hänen päältään. »Mikä sinua nyt naurattaa?»

»Lystikkäin asia mitä voi kuvitella», sanoi Dan Dyce. »Olin juuri ikään puheissa kapteeni Tärkeyden kanssa, joka on kauhean raivoissaan erään kirjeen vuoksi, jonka joku poika on tuonut hänelle rouva Wrightiltä. Kapteeni on niitä ihmisiä, jotka kehuvat maksavansa ensi tilassa, mutta eivät koskaan etsi tuota tilaisuutta. Hän näyttää olevan velkaa rouva Wrightille yhtä paljon kuin paikkakunnan muillekin kauppiaille, mutta ei ollut siitä millänsäkään, tuo rouva kun on niin hyvänahkainen. Tämä kirje oli saanut hänet liikkeelle. Hän näytti sitä minulle ja huomautti, että se sisälsi herjauksen tai uhkauksen, josta saattoi nostaa oikeusjutun, mutta minä vakuutin hänelle, etten olisi itsekään osannut kirjoittaa sen asiallisemmin. Siinä sanottiin, että jollei hän maksaisi heti, niin voisi helposti tapahtua jotakin, mikä hämmästyttäisi häntä valtavasti.»

»Varjelkoon! Sehän ei ole ollenkaan lesken tapaista. Hän on varmaan menemässä suunniltaan epätoivosta.»

»Tuon kirjeen sanamuoto se huvitti minua», sanoi Dan Dyce, mennessään saliin yhä naureskellen — »'voi helposti tapahtua jotakin, joka saa teidät valtavasti hämmästymään' — se vihjaa niin kamaliin mahdollisuuksiin. Ja se tulee täyttämäänkin tarkoituksensa, sillä kapteeni on lähtenyt maksamaan velkaansa leskelle, ollen varma siitä, että se merkitsee häväistysjuttua.»

Kate käytti tilaisuutta juostakseen hakemaan asiantoimittajaansa kirkon toiselta puolen. »Tänne päin, joka hyviä kauppoja haluaa!» huusivat jotkut nuorukaiset Italialaisesta myymälästä palatessaan, tahi: »Hei, olette hukannut askeleeni» — mikä osoittaa kuinka pikkukaupungissakin osataan pitää hauskaa — mutta Kate ei virkkanut muuta kuin »roskat!» harmistuneena itsekseen, samalla kuin koetti henkeään pidättämällä estää kasvojaan käymästä punaisiksi.

Hurskaan lesken puoti kärsi nimikilvestään, joka oli »aivan liian suuri tehtäväänsä, niinkuin nuohooja, joka tarttui kiinni mummon savupiippuun», kuten Daniel Dyce sanoi. Kilpi oli aikoinaan kuulunut P. & A:lle, mutta P. & A:n kelpo rouva kyllästyi kuulemaan miestänsä haukuttavan italialaiseksi, ja niin se palasi maalarille, joka maksoi sillä osan velkaansa rouva Wrightille. Tämä oli jo pitkät ajat katunut tuota saalistaan, sillä hän tunsi sen sielussaan maailmalliseksi turhuudeksi — vähemmän yleisön silmään pistävä kilpi olisi paremmin sopinut hänelle itselleen ja hänen kahdelle ujolle pikku ikkunalleen, joissa kärpäspaperit, korurihkama, makeiset, savukkeet, maalaismunat ynnä sydämelliset kutsut Pilgrimi-lähetyksen Bethel-talolle joka perjantai illaksi kello kahdeksan (jos Jumala suo) — pitivät toisilleen sekalaista ja tomuista seuraa. Siivo, hurskas leski, mutta ah! niin vailla kaikkea pelastavaa älyn oveluutta, Pilgrimi-iähetys oli se, jota varten hän varsinaisesti eli, ja hänen puotinsa oli risti, jota hän kantoi. Mutta tänään sitä tuskin tunsi entisestään: ikkunoista oli niiden vanhennut sisältö riistetty pois, ja toinen oli täytetty ruusuposkisilla omenakasoilla, toinen pähkinöillä, jotka viekoittelevana putouksena ryöppysivät huolettoman tuhlaavaisesti kumotusta tynnyristä. Kummassakin ikkunassa oli suuri käsin tekstattu ilmoitus; toisessa luettiin:

»KEKRI-ILTA! NOUSE JA LOISTA!»

»TEE SE NYT!»

mitä, se jätettiin lukijan mielikuvituksen ratkaistavaksi. Koko aamupäivän oli puodissa virrannut ostajia, jotka palasivat sieltä mukanaan muutakin kuin pähkinöitä tai omenia, suuresti ihmetellen Hurskaan leskessä tapahtunutta muutosta, hän kun kehui tavaroitaan ihan tavallisten syntisten lailla. Pienoilla ja verhoilla varustetun aition takana, jossa hänen otaksuttiin pitävän kirjojaan ja rukoilevan koko kaupunkikunnan puolesta, näytti nyt olevan jokin salaperäinen kiihoke, sillä kun huonot maksajat tänään tahtoivat ostaa jotakin velaksi ja hän oli jo myöntymäisillään, pujahti hän aitioon ja tuli kohta takaisin teräksenlujana, väittäen, että jokaisessa »mullistavassa alennusmyynnissä» myytiin vain käteisellä. Hän helpotti kyllä, mutta vain omaan hintaansa eikä ostajan tinkimään, kuten ennen tavallisesti. Terveyssuola — hienommista hedelmistä uutettu, vilvoittava, virkistävä, vahvistava lääkesuola (vaikka se muistuttikin tuttua Rochellen suolaa, johon on lisätty vähän sokeria ja viinikiveä) — oli halvennettu puolella pennyllä, alle ostohinnan, kuten käsinkirjoitettu ilmoitus myymäläpöydällä vakuutti. Kun häneltä kysyttiin, kuinka hänen kannatti myydä alle ostohinnan, näytti hän hämmästyneeltä ja säikähtyneeltä, kunnes oli pujahtanut tuokioksi verhon taakse, jonka jälkeen hän ilmoitti sen johtuvan suuresta myynnistä; hänen ei kannattanut myydä terveyssuolaa alle ostohinnan, jollei hän myynyt sitä tavattoman suuria määriä.

Wardin Verratonta Kiilloituspastaako haluttiin? — ikävä kyllä (pujahdus verhon taakse) se oli nyt häneltä aivan lopussa. Viime aikoina sillä oli ollut niin suuri kysyntä, että hän oli väsynyt tilaamaan sitä joka toinen viikko tukuttain. Niin, Wardin pasta häneltä oli lopussa, mutta (taaskin pujahdus verhottuun aitioon) eikö saisi olla tätä erinomaista vasikansorkkahyytelöä, joka on saanut mitä parhaat arvolauseet ko-konessööreiltä? Mitä ne konessöörit olivat? Konessöörit (jälleen tiedusteluretki verhon taakse) ovat niitä rikkaita ihmisiä, jotka voivat niellä mitä hyvänsä.

»Minäpä sanon, mitä siinä on», sanoi räätäli; »vihdoinkin olen sen älynnyt! Hänellä on tuolla verhon takana kirja; olen nähnyt sen ennen — Vähittäiskauppiaan Opas — ja hän puikkii verhon taakse katsoakseen siitä, mitä hänen on sanottava ostajilleen. Siitä hän on saanut nuokin ikkunalaitteet ja 'Tee se nyt!'-lauseet.»

Mutta hän oli väärässä — kerrassaan väärässä, sillä kun Kate tuli puotiin kysyen: »Oletteko nähnyt Lennox-neitiä, rouva Wright? Lähetin hänet tänne asialle monta tuntia sitten», tuli Lennox itse uutimien takaa aitiosta ja sanoi: »Hei, Kate, terve tavattua! Mitä voimme tehdä hyväksesi tänään?»

»Varjelkoon, kyllä nyt saat saparollesi!» sanoi Kate. »Sinua odotetaan päivälliselle.»

»Lapsikultani, lapsikultani, pikku enkelini!» huusi Hurskaan leski aikoen suudella häntä, mutta Nuppu torjui sen.

»Ei tänään, jos suvaitsette; olen monta mailia liian suuri suudeltavaksi tänään», sanoi hän ja marssi juhlallisesti ulos italialaisesta myymälästä.

»Mitä kummaa sinä teit näin kauan poissa kotoa?» kysyi Kate. »Oliko sinulla jotakin toimitettavaa?»

»Suoritin maksua Charlesin piipusta», sanoi lapsi, antaen takaisin sen ostoon saamansa rahat. »Tuo rouva Wright on mitä suloisin ihminen, mutta kyllä hän, poloinen, on liikeasioissa ihan pikku lapsi! Kun pyysin ostaa piipun, oli hän niin mielissään, että tahtoi antaa sen minulle ilmaiseksi, koska olin herra Dycen veljentytär. Hän sanoi, että Dan-setä on Jumalan mies, joka on pelastanut hänet vararikosta useammin kuin kerran, ja piippu oli sentään aika vanha kapine, joka oli ollut ikkunassa siitä saakka kuin hän tuli kääntymykseen ja lakkasi pitämästä koristuksia vaatteissaan. Luulisi melkein, että hänen mieltänsä kirvelee, kun ihmiset tulevat hänen puotiinsa tuhlaamaan rahaa; hänet on varmaankin kasvatettu vapaaruokalassa. Minä sanoin, että ottaisin piipun ilmaiseksi, jos hän kaupanpäällisiksi suostuisi pieneen leikkiin minun kanssani. 'Millaiseen leikkiin?' kysyi hän — oi, hän on niin herttainen ihminen! — ja minä sanoin, että olin ihan kuolemaisillani halusta pitää oikeaa kauppaa, ja että näyttäisin hänelle Chicagon mallia. Ja usko pois, minä tein sen, Kate MacNeill!»

Hän tuli sisään yht'aikaa liemen kanssa, mutta mitään ei kysytty ennenkuin setä oli lukenut ruokasiunauksen; sitten, ennenkuin lusikkaakaan oli liikutettu, sanoi Bell-täti: »Lapseni, lapseni, missä ihmeessä sinä olet ollut?»

»Tsk! tsk! sinä olet auttamaton!» huusi täti. »Tuollainen lapsi pitämässä puotia!»

»Kaunis kauppiaspari, leski ja sinä! Kumpi teistä laski vaihtorahat?» sanoi Dan-setä. »Kerropas meille kaikki.»

»No niin, minulla oli oikein hauskaa», sanoi Nuppu. »Kestäisi teeaikaan asti, jos kertoisin ihan tarkalleen, kuinka hauska päivä minulla on ollut, mutta tahdon hoputtaa ja luoda vain yleiskuvan. Kun sinä, Dan-setä, sanoit hänen hoitavan liikettään fil— filantrooppisten periaatteiden mukaan, teki minun mieleni nähdä millaista se oli, ja minä menin sinne Katen asialle ja tarjouduin auttamaan. Hän myönsi itsekin, ettei hän ollut maan parhaita liikkeenhoitajia eikä näyttänyt siitä suuriakaan rikastuvan, mutta sanoi, että Luojan kiitos hänellä oli terveyden kallis lahja. Minä olin ensimmäinen ostaja minkä hän oli saanut nähdä koko aamuna, paitsi erästä miestä, joka pyysi rikkomaan puolikruunusen, eikä hänellä ollutkaan puolikruunusta mukanaan, vaan lupasi maksaa sen sitten kuin ei toiste enää tulisi. Rouva Wright sanoi luulevansa varmasti, että liikkeessä tapahtuisi käänne, ja minä sanoin luulevani, että se kääntyisi pikemmin, jos — jos — jos hän itsekin vähän lykkäisi sitä. Ja hän sanoi, että siinä oli varmasti jotakin järkeä, ja lausui toivovansa, että kuuluin kristittyjen seurakuntaan, Minä sanoin kuuluvani, ja siihen hän huudahti: 'Halleluja!' Kaikissa muissa suhteissa hän oli ihan täysikelpoinen; hän katsoi minuun silmät pyöreinä ja teki juoksujalkaa kaiken mitä minä käskin. Ensin hän otti pois kaiken vanhan ruuhkan ikkunoista ja täytti ne pähkinöillä ja omenilla kekri-iltaa varten, niin etteivät Skotlannin ikkunat luullakseni ole olleet sen näköisiä milloinkaan maailman alusta lukien. 'Ihmisistä tämä on varmaan ikäänkuin hupsua', sanoi hän vähän peloissaan, 'ei mitkään muut ikkunat koko paikkakunnalla ole sellaisia.' 'Eipä tietenkään', sanoin minä, 'ja sepä se juuri pistääkin ohikulkijan silmään,' Jim Molyneux sanoi, että myymälän ikkuna oli kuin näytelmäilmoite, se tarvitsi vetonaulan — nykäisyn — iskulauseen. Sitten minä koetin muistella niitä sukkeluuksia, joita Chicagon puotikauppiaat painattavat ikkunoihinsa, mutt'en voinut muistaa muuta kuin: 'Housuja, kaksi dollaria lahkeelta, istumapaikat ilmaiseksi', mutta rouva sanoi, ettei hänellä ollut myytävänä housuja. Sitten muistin nähneeni joitakin sieviä pikku kortteja, joihin oli painettu: 'Nouse ja loista!' ja: 'Tee se nyt!' ja minä käskin hänen piirtää nuo sanat suuresti ja selvästi ja panin ne ikkunaan. Hän tahtoi tietää mitä ne merkitsivät, ja minä sanoin, etten osaisi sanoa sitä alkuunkaan, mutta ne panisivat ihmiset ihmettelemään ja tulemaan puotiin saadakseen sen selville, ja silloin olisi hänen käytettävä tilaisuutta myydäkseen heille jotakin ja näpättävä heiltä rahat ennenkuin he pötkivät tiehensä. Oi, täti, kylläpä minä kerron!» ja tässä Nuppu pysähtyi miltei hengästyneenä ja hiukan häpeissään.

»No niin, minä menin pieneen konttoriaitioon, jossa leskellä oli kassakirjansa, hirveästi koirankorvainen, ja pinkka saarnakirjoja ja läjittäin kirjasia siitä, kuinka on tehtävä toisille samoin kuin pitäisi itselle tehdä, ja kuinka on annettava köyhille ja lainattava Herralle. Hän luki niistä kappaleita minulle ja sanoi ihmettelevänsä toisinaan, oliko kapteeni Brodie liian köyhä maksaakseen puolentoista vuoden tupakat, mutta hän ei halunnut ahdistaa kapteenia, koska tämä oli ollut Intiassa ja taistellut maansa puolesta. Hän sanoi, että hänen pitäisi kai taas kirjoittaa hänelle ja pyytää saatavansa, kun vain tietäisi, miten sovittaisi sanansa niin, että se olisi kristillistä ja kohteliasta ja hienotunteista, mutta tekisi kuitenkin kapteenille selväksi, että hän tarvitsi nuo rahat oikein kipeästi. Minä sanoin tietäväni sanat, jotka sopisivat ihan erinomaisesti, ja minä sanelin ne hänelle —»

»Minä näin tuon kirjeen», sanoi Dan-setä, ja hänen silmänsä vilkkuivat lasien takaa. »Se oli nerontuote — kerrohan eteenpäin!»

»Sitten alkoi ihmisiä tulla ostamaan pähkinöitä ja omenia, ja he kysyivät mitä 'Nouse ja loista' ja 'Tee se nyt' merkitsivät. Hän sanoi, että ne olivat viestejä Herran enkeliltä — minua kaiketi hän lienee tarkoittanut — vaikka, taivas nähköön, minussa ei ole paljonkaan enkeliä — vai onko, Bell-täti? Sitten ihmiset menivät pois vähän pöllähtäneen näköisinä ja tulivat hetken perästä takaisin ja kyselivät hintoja. Hän sanoi, ettei hän ollut ihan varma, mutta arveli, että noin yksi shillinki, tai ehkä yhdeksän pennyä, koska heillä oli suuri perhe, ja sitten he pyysivät saada velaksi, ja hän antoi heille perään niin että minä ihan raivostuin. Kun väki oli mennyt pois, annoin minä hänen kuulla suorat sanat ja tein hänelle selväksi, että fil-filantrooppiset periaatteet olivat suuri erehdys pienessä italiaisessa myymälässä, ja että hänen tuli antaa ostajilleen tilaisuus tehdä toisille samoin kuin he tahtoisivat itselleen tehtävän. Hän katsoi minuun silmät vielä pyöreämpinä ja sanoi, että ihan varmasti minä olin sallimuksen lähettämä, ja että olin ehkä oikeassa, sillä hän ei ollut koskaan ennen katsonut asiaa siltä kannalta. Tämän jälkeen hän reipastui ihmeellisesti. Panin hänet lähettämään herra Reilun tiukukelloineen kaupungille lukemaan kuulutusta, jossa sanottiin, että kaikkea mitä tarvitsette on saatavana rouva Wrightillä pohjimmaisiin hintoihin; ja kun ihmiset sen jälkeen tulivat puotiin ja tahtoivat saada mikä mitäkin ilmaiseksi tai ainakin melkein ilmaiseksi, niin hän puikahti aitioon, missä minä nyt pidin asuntoa, ja kysyi minulta mitä hänen kullakin kertaa oli sanottava, ja sitten kipaisi takaisin ostajien luo terävänä kuin nupinaula ja näytti heille, ettei hänen kanssaan tarvinnut leikitellä. Hän sanoi ansainneensa enemmän rahaa tänä päivänä, minun leikkiessäni chicagolaista kaupanpitoa, kuin hän ansaitsisi viikossa omalla tavallaan. Oi, minähän puhun ja puhun ja puhun, ja liemeni on jäähtynyt ihan kylmäksi!»

»Ja minunkin, totisesti!» huusi Bell-neiti helähtäen nauruun, johon kaikki muutkin yhtyivät, kunnes Tellu korotti äänensä pannen vastalauseen.

XVIII LUKU.

Niin, tuo päivä, jolloin Nuppu opetti Hurskaan leskelle uudenaikaista kaupankäyntiä, oli synkeän vuodenajan harvoja iloisia päiviä. Sitä seurasi ennen pitkää hilpeä ilta, ja suuri suruni on, ettei kynäni kykene tulkitsemaan sen henkeä, niin että lukiessanne nauraisitte hänen kanssaan ja väliin tuntisitte väristystä. Totta kyllä olivat sen illan tapahtumat itsessään vähäisiä, kuten enin osa siitä, mikä kahdentoista ikäisenä jättää meihin elinkautiset vaikutelmat, mutta ne vastasivat jossakin määrin niitä odotuksia, joita hänen isänsä kertomukset Skotlannista olivat hänessä virittäneet. Tähän saakka kaikki hänen kokemuksensa olivat olleet luonnollisia ja miltei arkipäiväisiä, kaikki paitsi ihmiset, jotka olivat niin omituisia ja ystävällisiä ja toisella tavoin lystikkäitä kuin chicagolaiset, äänet, joita hän kuuli maatessaan ullakkokamarinsa sängyssä — tuulen ulvonta, hanhien raakunta ja tunne siitä, että oli yksinäisellä saarella toivottoman kaukana siitä uudesta iloisesta maailmasta, jonka hän parhaiten tunsi — toivottoman kaukana ja yksinään, saarella, joka oli kuin pilkku meren ulapalla pitkän, pitkän matkan päässä suuresta Amerikasta. Viimeksimainitut seikat herättivät hänessä jonkinlaista pelkoa, sillä hän oli vielä kylliksi lapsi tunteakseen kammoa sellaista kohtaan, mihin päivänvalo ei ulottunut tai mitä terve ihmisjärki ei uskottavasti selvittänyt. Hän saattoi nauraa aaveille, jotka saivat Colonsayn tytön veret hyytymään, mutta siitä huolimatta hän toisin vuoroin saattoi tahdonponnistuksella tuntea itsessään kaiken Katen kauhun jonkun ilmiön johdosta, joka ei ollut sen pelottavampi kuin hiiren vikinä tai seinäraution nakutus nurkkakaapissa. Nämä olivat vain alkeellisia ja arkipäiväisiä kauhuja, pieniä, omatekoisia näyttelijän-kammoja. Tarvittiin enemmän kuin aaveen vihjaus tai puuta kaivertavan hyönteisen nakutus herättämään hänessä sitä yliluonnollisten, näkymättöminä ympäröivien maailmojen tunnelmaa, jota hän saattoi kokea lukiessaan, joitakin värssyjä Ailie-tädin skotlantilaisesta ballaadikirjasta tai yhtäkkiä valtavana tuntea katsahtaessaan ikkunastaan alastomaan, kuutamokelmeään puutarhaan.

Sinä iltana piti almanakan mukaan olla kuutamo, jonka vuoksi Rellu-Wully ei sytyttänyt katulyhtyjä, vaan meni kotiinsa ottamaan itselleen kelpo unet, kuten hän sanoi, ja jätti kaupungin sen valaistuksen varaan, minkä pilvien oikut saattoivat sille suoda. Suurimman osan yötä tuo pienoinen paikkakunta oli pimeässä; myymälöiden sulkemisen jälkeen oli niin pilkkopimeä, että yläkaupungin punavaloiset kattoikkunat näyttivät jonkun ihmeen vaikutuksesta kohoavan ja leijuvan taivaalla — neliskulmaisina, suurina, lepattavina tähtinä, kun Nuppu katseli niitä seisoessaan Ailie-tädin kanssa ovella odottamassa Dan-setää palaavaksi kotiin toimistosta. Palauttaakseen leijailevat ikkunat takaisin luonnolliseen asemaansa täytyi Nupun siirtyä hiukan matkaa eteisen sisäpuolelle ja määrätä niiden tavallinen paikka pimeässä ovenkamanan perusteella.

Kirkon takaa kuului kumeaa yksitoikkoista rummutusta — ei John Taggartin laista iloista, tahdikasta rummutusta, vaan synkeää jymähtelyä, jonka leudon iltatuulen puuskat kantoivat epätasaisena korviin.

»Kekritontut», sanoi Ailie-neiti, katsoen Nuppuun eteislampun valossa huulillaan hymy, jota Nuppu ei nähnyt. »Etkö ole koskaan kuullut kekritontuista, Nuppu?»

Nuppu ei ollut koskaan kuullut kekritontuista; sen seikan oli hänen isänsä varmaankin unohtanut. Hän oli kuullut kekristä, sanoi hän tarkemmin kyseltäessä. Eikö se ollut kekri-ilta, jolloin urkittiin omenia vesisaavista? Hurskaan leski oli sanonut hänelle kekri-illan olevan tulossa, ja kekri-iltaa varten hän oli myynyt niin paljon omenia ja pähkinöitä; mutta leski sanoi, että hän häpesi sitä tehdessään, sillä lähetysseura ei hyväksynyt kekrijuhlaa, koska se oli epäjumalinen ja iloinen. »Onko se hyvin iloinen?» kysyi Nuppu huolissaan.

»Sitten se kai on jumalaton», sanoi lapsi surumielisesti. »Olisin toivonut, että pitäisitte kekriä aivan täällä kotona, jollei se olisi kovin pahaa. Tuo leski teki minulle oikein paljon hyvää, kun hän osoitti minulle, kuinka monet iloiset asiat ovat täynnä syntiä. Hän tiesi ne kaikki! Luulen, että hän oli oppinut ne kirjasistaan. Niin, hän teki minulle oikein paljon hyvää; minä — minä melkein toivon, etten olisi tavannut tuota leskeä.»

»Hyväillen aika! en rahtuakaan!» sanoi Nuppu. »Tunnen olevani ihan kukkuroillani hyvyyttä, kun olen iloinen, mutta se johtuu nuoruudestani ja viattomuudestani. Niin se leski sanoi, ja kyllä kai hänen sanansa pitävät kutinsa.»

»Kuitenkin, tiedätkös, kultaseni, minä kuitenkin uskaltaisin olla hiukan iloinen silloin tällöin», sanoi Ailie-täti. »Kenpä tietää? Tuo leski, niin kunnioitettava kuin hän onkin, on skotlantilaiseen tapaan sanottuna vanha ämmä, ja myönnetäänhän yleisesti, että vanhoilla ämmillä, olivatpa he kumpaa sukupuolta hyvänsä, ei ole yksinoikeutta viisauteen. Jos tarvitset hurskasta ohjausta, Nuppu, niin en tiedä mistä voisit saada parempaa kuin Bell-tädiltä; ja hän on kerrassaan hullaantunut kekriin ja kekritonttuihin. Hetken kuluttua saat nähdä tontut, ja — ja — no niin, odotahan, niin saamme tietää mitä muuta on nähtävänä. Kunpa Dan-setäsi nyt vain joutuisi!»

Katu oli aivan tyhjä, mutta sen autiutta ei voinut nähdä, ennenkuin pilvet hetkiseksi ajautuivat pois kuun edestä, joka kellui tapulin takana. Silloin pitkät, harmaat rakennusjonot kadun toisella puolen tulivat näkyviin epätodellisina ja kelmeinä, niiden räystäät ja savupiiput loivat sysimustia varjoja ja punavaloiset ikkunat kävivät yhtäkkiä himmeiksi. Niiden yläpuolella kohosi jyhkeä kirkko kuin itse isäntävarjo, ja kaikki — valkeiksi sivutut seinät, keltaisina kuultavat ikkunat, kimmeltävä pakkanen ja autio katu oli kuin unelmanäkyä. Sitten pilvet peittivät jälleen kuun, ja pimeys oli sakea kuin seinä. Mutta pimeän laskeutuessa kadulle tuntui kumea rummutuksen ääni lähenevän, ja kadun päästä, tuulenpuoleisesta kulmasta, missä Dan-sedän toimisto oli, ilmestyi pieniä kuita, punertavia, kullankellertäviä ja kummallisesti viiruteltuja. Ne riensivät talolta talolle, milloin ryhmittyen linnunradoiksi, milloin hajaantuen kukin yksikseen häilyen aavemaisina valopalloina. Hetkisen Nuppu katseli niitä hämmästyneenä, sitten hän kirkaisi ilosta.

»Ainakin osa siitä», sanoi täti. »Nuo ovat kekritonttuja naurislyhtyineen. Ne kulkevat taloissa laulamassa; hetken kuluttua saamme kuulla heidän lauluaan.»

»Voi, kuinka minunkin tekee mieli tuollaista lyhtyä! Jos saisin heiluttaa tuollaista lyhtyä, niin tuntisin olevani kuin majakka tai kuin Vapauden patsas New-Yorkissa. Ottaisin mieluummin naurislyhdyn kuin laivanlastin nukkeja.»

»Ei», sanoi Nuppu surullisena. »Et voi kuvitellakaan, millainen mitätön, köyhä paikka Chicago on — ei kerrassaan mitään paitsi tavallinen sähkövalo!» Ja Ailie-neiti hymyili jälleen itsekseen iloisesti, kuten sellainen, jolla on mieluisa salaisuus tiedossaan. »Kunpa se minun velimieheni tulisi pian», sanoi hän, ja samassa Dan-setä tulikin pimeästä heidän eteensä lystikkään hämillinen ilme naamassaan ja kädessä sytyttämätön naurislyhty.

»Kas tässä, Nuppu», sanoi hän, »ota tämä pian, ennenkuin joku tyhmyri näkee sen minulla ja luulee sen olevan itseäni varten. Tiedän, että minua pidetään jo ennestäänkin tarpeeksi hupsuna, ja jos seudulle leviää tieto, että Daniel Dyce on kulkenut kekri-iltana ympäri kaupunkia naurislyhtyä kantaen, niin luulisivat ihmiset minun menettäneen pääni kaksinkertaisessa mielessä, ja se olisi kovin paha liikeasiain vuoksi.»

»Setä!» huusi lapsi haltioissaan. »Sinä olet suloisin, herttaisin mies koko maailmassa!»

»Totta kai», sanoi setä. »Minä olin hyvin ihailtu nuoremmilla päivilläni. Mutta tässä tapauksessa et saa syyttää minua. Minä pesen käteni kaikesta vastuusta. Sain määräyksen tuon kapineen hankkimiseen Bell-tädiltäsi.»

»Hyväinen aika, eikö se ole sukkela! Sinäkö sen olet tehnyt?» kysyi Nuppu, katsellen lyhdyn kömpelösti kaiverrettua ulkopintaa ihastuneena, ja setä pani nauraen silmälasit päähänsä katsoakseen itsekin.

»En», sanoi hän, »vaikka olen kyllä aikoinani tehnyt joitakin sellaisia. Siihen ei tarvita muuta kuin veitsi tai simpukankuori ja annos raparperimikstuuraa aamulla.»

»Naurislyhtyä tehtäessä syödään koko nauriin sisus», sanoi Dan Dyce. »Ehkä olisin tehnyt tämänkin itse, jollei minusta olisi vastenmielistä jättää sisusta haaskioon, ja tuo raparperimikstuura peloittaa minua. Ostin lyhdyn eräältä pojalta tuolla kadun päässä, joka oli kovin kalpean ja pahoinvoivan näköinen ja näytti tulevan epäilyttävän iloiseksi päästessään lyhdystään. Luulen, että hänellä alkaa olla raparperimikstuuran aika käsissä.»

Nuppu tuskin kuunteli, niin innostunut hän oli lahjastaan. Hän tarttui keittiön ovenripaan ja huomasi sen salvatuksi sisäpuolelta. »Kate, Kate!» huusi hän. »Päästä minut sisään sytyttämään lyhtyäni!»

Katen kuuttiin liikkuvan huoneessa ja omituista hihittävää ääntä myös kuului, muttei mitään vastausta.

»Avaa ovi — pian, pian!» huusi Nuppu uudelleen, ja tällä kertaa
Bell-täti virkkoi keittiössä:

Keittiön ovi avattiin, ja Nupun silmien eteen ilmestyi näytelmä, joka oli sitä hämmästyttävämpi ja ihastuttavampi kun valmistukset oli kaiken päivää pidetty huolellisesti salassa. Kymmenkunta lasta, jotka oli salavihkaa tuotu sisään pihaoven kautta, istui vesisaavin ympärillä, missä uiskenteli omenia, ja he odottivat vain hänen saapumistaan aloittaakseen hauskan leikkinsä.

Oi, kuinka onnellinen tunti sitten seurasi! Mutta siihen ei vielä sisältynyt se kaikkein vaikuttavin hetki, johon ajatukseni kiertyivät. Se ei ollut naurun säestämä saavista urkinta, ei sormusten ja nappien, sormustimien, pikkuruisten nukkien ja hopearahojen löytäminen Katen keittämästä perunapöperö-kasasta; ei sitä seurannut illallinenkaan eikä pähkinöiden parittain paahtaminen pesänristikolla, mikä synnytti haavemaisen muinais-ajan- ja ballaadikirjan-tunnelman. Nuppu piti näistä kaikista; hänen hurmionsa nousi huippuunsa, kun tontut astuivat huoneeseen noetuin kasvoin, puettuina kuin naamiaisia varten, jokainen rummuttaen tynnyrinvanteeseen pingotettua lampaannahkaa. Hän ei ollut koskaan ennen tullut näkemään, kuinka iloinen sielu asui Bell-tädissä, tuossa tavallisesti niin hillityssä naisessa, joka käyttäytyi vakavasti, ikäänkuin todeten, että hänen tanssipäivänsä olivat ohi ja että hänen oli aika muistaa vuosiensa määrää. Tänä iltana Bell-neiti voitti iloisuudessa Ailienkin, johti leikkejä avarassa keittiössä, sutkautteli lystillisyyksiä ja piti seuraa sellaisessa ilon remakassa, että Ailie huudahti lopulta: »Bell, minä luulen, että sinä olet loihdittu!»

»Tosiaankin, taidatpa olla oikeassa», myönsi Bell, vaipuen väsyneenä tuolille. »Minun iälläni se on hupsua; en ole nauranut näin paljon sen jälkeen kuin olin Barbara Mushetin koulussa.»

Tämä kaikki ei kuitenkaan vielä tehnyt tätä iltaa lapsukaiselle muistettavaksi, vaan vasta sen jälkeen seurannut puolituntinen. Hän ei tyytynyt ennenkuin sai sytyttää lyhtynsä ja saattaa toisia lapsia kotiin. Kate lähti hänen mukaansa, ja tuo onnellinen seurue kulki katua pitkin, kunkin erotessa joukosta oman kotinsa ovella, kunnes viimeinenkin oli poissa, ja sitten Nuppu ja Kate lähtivät paluumatkalle. Mutta Katellä oli mielessään tuuma, jota hän oli hautonut koko illan sen jälkeen kuin oli paahtanut keittiön pesässä kaksi pähkinää itselleen ja Charlesille ja nähnyt niiden suostuvan palamaan yhdessä aivan sopuisasti. Niin pitkälle oli kaikki hyvin, mutta hän halusi lisää vakuutusta lempensä lopullisesta voitosta. Ilmeni, että sivukadun varrella asui tietäjäeukko, joka tunsi loitsuja ja taikoja, ennusti teekupista ja korteista ja osasi selittää unia. Varsinkin kekritaioissa hän oli etevä, ja Nupunkin piti saada nähdä hänet, se ei veisi minuuttiakaan.

Lyhdyn valossa he löysivät tien povaajaeukon ovelle, ja huonosti oli kohtalo tuota tulkkiansa suosinut, koska hän asui viheliäisessä hökkelissä, minne palvelustyttöhupakot tulivat iltaisin tirskuen ja peläten saadakseen tietää, mitä tulevaisuudella oli heille varattuna. Nuppu seisoi lattialla oman lyhtynsä valopiirissä ja katseli, kun eukko pudotti munanvalkuaisen vesilasiin. Tuohon valkuaislönttiin, joka muodosti joitakin epäselviä, häilyviä kuvioita, hän sitten tähysteli ja sanoi näkevänsä siinä laivanmastoja ja vilkasliikkeisen sataman, ja se merkitsi merimiestä aviopuolisoksi.

»Enkös sitä tiennytkin!» huudahti Kate riemukkaasti; mutta siihen eivät menot vielä loppuneet, sillä eukko käski hänen ryypätä vähän tuosta lasista, nielemättä, ja mennä ääneti ulos pimeään, kunnes kuulisi miehen ristimänimen, ja se oli silloin tuon merimiespuolison nimi. Kate ryyppäsi kohtalon lasista ja meni Nupun kanssa pimeälle syrjäkadulle. Silloin tuli Nupulle se suloinen, hurja, taikatenhoinen tunne, jota hän nykyjään oli alkanut houkutella mieleensä milloin vain voi, ruokkien sillä mielikuvitustaan. Lyhty loi vain himmeän valaistuksen syrjäkadulle, jota pitkin he riensivät. Niin alkeellisilta ja harmailta, iänikuisilta ja kuolleilta näyttivät kahtapuolta kyyhöttävät talot suljettuine ikkunaluukkuineen, että Nupusta tuntui kuin olisi hän taikaiskulla tullut kuoreen, joka oli yhtä tyhjä ja eloton kuin haarniska linnan hallissa. Hetken perästä Kate sanattomana pysähtyi kadunkulmaan kuuntelemaan. Vähään aikaan ei kuulunut mitään inhimillistä lähtöä olevaa ääntä, mutta sitten kantautui yläkaupungllta päin äänten muminaa, jota kohti Kate painalsi juoksemaan äkkiä kuin käsketty. Nuppu painoi perässä, mutta ei niin nopeasti, sillä hänen oli suojeltava lyhtyään tuulelta. Hän jäi jälkeen tässä kilpajuoksussa kohtalon äänen tavoittamiseksi; askelten ääni hänen edellään häipyi etäisyyteen ja hänen lyhtynsä sammui, ja siinä hän seisoi ensi kertaa yksinään pimeässä Skotlannissa — Skotlannissa, missä noidat vielä tekivät taikojaan! Kauhu, jota oli suloista muistella seuraavana aamuna ja jonka muistoa hän helli kaiken ikänsä, valtasi hänet, ja hän tunsi että kaikki, mitä ballaadikirjassa sanottiin, oli totta! Yhden sanan hän kirkaisi, niin että se kaikui kimeästi pitkin katua — se oli Charlesin nimi, ja Kate sen kuultuaan nielaisi ja palasi takaisin.

»Arvasin, että se palauttaisi sinut», läähätti Nuppu. »Minua peloitti niin, että minun täytyi sanoa se, vaikka se luultavasti merkitseekin sitä, että olen menettänyt toivon saada hänet miehekseni.»

XIX LUKU.

Kevät saapui ja kevään elpyminen. Puut, pensaat ja kukkaset tunsivat uuden mahlan virtailevan. Hän kasvoi silloin puutarhassa, tuo lapsonen — vanhassa skotlantilaisessa puutarhassa, jonka kaupungin muurien kulmake erotti syrjäiseksi, suojaiseksi sopeksi. Dycen väki rakasti suuresti puutarhaansa viettäen siellä monet tunnit, ja siitä varmaankin johtui, että he olivat niin terveen iloisia eivätkä antaneet skotlantilaisen aavemielen liian usein tai liian kauan masentaa hyvää tuultaan, vaan ottivat toivon oppia vuodenaikojen vaihtelusta, jotka antavat meille kauneutta ja lakastumista vaihtumattomassa vuorokulussa.

»Se on sellainen aika», oli Ailien tapana sanoa keväästä, »jolloin mieleen hiipii suloinen tunne, että haluttaisi istahtaa ja katsoa, kun toiset tekevät työtä.»

»Tarvitsee laittaa ruohikonniittokone teroitettavaksi; naapurit voivat tarvita sitä milloin hyvänsä», sanoi hänen veljensä Dan.

He katselivat vihreiden varsien puhkeamista keltanarsisseihin, jotka ennen pitkää alkaisivat vilkuttaa kultaviirejään.

Ja Rellu-Wully, silloinkuin hän ei ollut keiloja soittamassa tai katuja lakaisemassa tai maleksimassa laiturilla pitääkseen lukua laivoista, joita ei koskaan tullut, sillä ne vierailivat vain lähempänä maailman valtaväyliä sijaitsevissa satamissa, missä ihmiset kokoavat rikkauksia ja menettävät paljon viatonta huvitusta, työskenteli — kuten hän itse sanoi — Dycen puutarhassa. Hän ei kylläkään ollut mikään etevä puutarhuri, sillä se joka on etevä monipuolisuudessa, jää pakostakin vaille täydellisyyttä millään erikoisalalla, niin että huonoimmat palkat maailman markkinoilla koituvat pystyvien miesten osaksi. Mutta pystyväisyys antaa palkinnon itsessään, tuoden mukanaan viihdyttävän omavaraisuuden tunteen, joten meidän ei tarvitse olla paheillamme Wullyn vuoksi. Kuten hän itse sanoi, hän »täytti miehen paikan» yksinkertaisessa, koruttomassa puutarhanhoidossa, vaikka toden sanoaksemme hän näytti luulevan täyttävänsä sen parhaiten istumalla käsikärryjensä aisalla poltellen mietteliäänä piippuaan ja katsellen, kuinka iloiset kevättunnit vierivät ohi tuottaen kuuden pennyn kustannuksen kukin sille asianajajalle, joka oli hänet palkannut työhönsä.

Nuppu liittyi usein hänen seuraansa käsikärryjen aisoille ja kuunteli vakavana hänen puheitaan, ajatellen, että mies, joka puuhasi niin monissa erilaisissa ja mielenkiintoisissa töissä päivän mittaan, oli tavallista viisaampi ja lahjakkaampi. Entisinä ja voimakkaampina vuosinaan oli Wully ollut sotamies, ja hänen hoidellessaan kukkia nykyisin, asustivat hänen ajatuksensa usein ristiriitaisesti etäisillä ja kaamean erilaisilla näyttämöillä, missä hän oli kaivannut vierasta multaa kaatuneiden toveriensa hautaamiseksi.

»Kertokaa taas Inkermanin taistelusta, herra Reilu», sanoi Nuppu, »niin minä ajan linnut pois tulpaanipenkiltä.»

»Kyllä kerron, tyttöseni!» vastasi Wully, täyttäen jälleen piippunsa iloisena saadessaan tekosyyn levätäkseen keveästä raadannastaan, joka käsitti penkkien haravoimisen ja lintujen karkottamisen nokkimasta orastavien tulpaaninlehtien kärkiä. »Nuo linnut ne ovat vasta kiusankappaleita! Niitä vilisee täällä puutarhassa kuin Vilkkilässä kissoja! Herra tiennee, mitä niistäkin hyötyä lähtenee, ei muuta kuin tirskuttavat ja tirskuttavat… Hush! tiehenne siitä paikalla, tahi saatte nähdä, kun lähden jälkeenne! — Niinpä niin, Inkermanin taistelusta. Se oli pitkä päivä, sen voit uskoa, neljännestä yli kuudesta puoli viiteen; miestä kaatui kuin heinää kaiken aikaa; minulla oli kantapää kamalasti hierautunut, eikä suupalaakaan minkäännäköistä vatsassani. Ilkeä, kostea päivä, sataa tuhuutteli. Me olimme niin mustia kuin — niin mustia kuin — kuin —»

»Niin mustia kuin helvetin ruhtinaan liivit», täydensi Nuppu.
»Jatkakaa! Minä muistan sananne täsmälleen.»

»Sanoin sen vain yhden kerran», sanoi Wully, säikähtyneenä Nupun nopeasta oppimiskyvystä. »Eikä se ole ollenkaan sovelias sinua kaltaisesi sanottavaksi; se on vain renttumaisen hulttioimen sana.»

»Niin, kyllä minä olen kelvoton! En sano sitä enää toiste», lupasi lapsi. »Ei teidän tarvitse näyttää niin juhlalliselta kuin viimeinen valtti. Jatkakaa, jatkakaa!»

»Niin mustia kuin hiilisäkit, patruunien kärystä ja ruudista; meillä oli ne Minié-pyssyt, näes. Ja ryssät olivat juuri niinkuin tuolla tunkion ja kylmänlavan välissä, ja me hyökkäsimme heitä kohti — niinkuin tuolta Rodgerin talon tiilikaton ylitse. Me olimme raskaassa divisioonassa, ja minä tapoin ensimmäisen mieheni, mistä itse tiesin, jokseenkin tuon keltaisen krookuksen kohdalla. Miesparka! Minulla ei ollut mitään vihaa häntä kohtaan, sen takaan; mutta meidän kummankin pyssy oli lataamaton, kun tulimme toisiamme vastaan, ja siinä oli lähtö joko hänen tai minun.»

Hän pysähtyi ja pusersi suutaan tiukkaan, niin että huulet aivan katosivat niiden ympärille kokoutuviin ryppyihin, ja hänen silmissään oli omituinen kiilto.

»Jatkakaa!» huudahti Nuppu, vetäen henkeään kaamean odotuksen vallassa.
»Te annoitte hänelle — te annoitte hänelle —»

»Minä annoin hänelle — olen sanonut sinulle jo ennen, mitä annoin hänelle. Pitääkö minun sanoa se uudelleen!»

»Minä annoin hänelle — minä annoin hänelle — painetista!» huusi puutarhuri, tehden äkkiä peloittavan, hurjan huitaisun käsivarsillaan, ja sitten — oi, houkka Wully Oliver! — alkoi itkeä, tai ainakin pusertaa itkua. Sillä Nuppu oli opettanut hänet ajattelemaan, mitä kaikkea tuohon hurjaan pajunetin survaisuun sisältyi — valoisan, uljaan elämän sammuminen, äidin saattaminen lapsettomaksi tai lapsen isättömäksi jossakin venäläisessä kodissa.

Kun Bell, toimellinen emäntä, katsahtaessaan säiliökamarin ikkunasta näki surkeasti tuhlattavan aikaa, josta maksettiin kaksitoista puolpennyä tunnilta, tuli hän ulos ja lähetti lapsen läksyjensä ääreen, mutta sittenkään ei tuo omituinen puutarhuri pitänyt kiirettä työhön ryhtymisellä, sillä hän tiesi keinon, millä sai neiti Dycenkin juuttumaan pakinoihin, vaikkei hän istunutkaan hänen kärryjensä aisalle.

»Ihmeellinen lapsi tuo!» aloitti Wully. »Merkillinen kerrassaan! Hänessä näkee erotuksen joka päivä. Hän kasvaa kuin pajun virpi, ja häneltä häviää vähitellen tuo kamala amerikkalaismurre, joka hänellä oli puheissaan ensin tullessaan. Hän puhuu yhtä kaunista englantia kuin te tai minä, kun vain niikseen ottaa.»

»Pelkään, ettei se olisi hänelle kovin vaikeaakaan, Willy», sanoi Bell-neiti. »Hän on aina osannut puhua millä tavalla on mieli tehnyt, ja tietäkääs, kun ensi kerran kuulimme hänen ääntään, oli hänellä ilmetyn elävästi juuri sama puhetapa kuin teillä uudenvuoden-aamuna, nikotusta myöten. Toivon, että pidätte vaaria siitä, mitä sanotte hänelle. Tuo lapsi painaa mieleensä kaikki kuulemansa niin vikkelästi ja hän on niin viaton, että on tuskin hyvä antaa hänen kuunnella paljon sellaisen henkilön puheita, joka on ollut sotamiehenä, — ei sillä, että minä moittisin sotamiehiä, Willy, Luoja siunatkoon heitä kaikkia Skotlannin puolesta, nuoria niinkuin vanhojakin!»

»Ei ainuttakaan sopimatonta sanaa minulta, neiti Dyce», huudahti Wully painokkaasti. »Kerran vain pääsi suustani helvetti, ja siitä olisin voinut purra kieleni poikki. Me kuulimme, nähkääs, koko joukon helvettejä siellä Sevastopolin ympärillä: se ei ollut mikään herra Siivosen sunnuntaikoulu. Mutta teidän ei tarvitse pelätä, että Wully Oliver opettaisi huonoja sanoja niin hienolle neidille kuin tuo lapsi on. Jospa lienen kuinkakin tyhmä silloin kuin ryyppy on sisässäni, niin toivoakseni olen kuitenkin aina täysi gentlemanni.»

»Kyllä toki, sitä en ole koskaan epäillytkään», sanoi Bell-neiti. »Mutta tiedättehän, että haluaisimme niin hartaasti hänen oppivan vain sellaista, mikä on jaloa ja kaunista ja puhdasta. Kun olette saanut haravoiduksi tämän penkin — hyväinen aika! tässä minä pidätän teitä käymästä siihen käsiksi — niin onkin teidän jo aika mennä kotiin päivälliselle. Viekää tästä kimppu raparperia emännällenne.»

»Kiitos, kiitos rouva», sanoi Rellu-Wully, »mutta, totta puhuakseni, me olemme vähän niinkuin väsyneet raparperiin. Minä saan sitä leivisköittäin joka ainoalta tilkulta, missä työskentelen. Toivoisin, että ihmisillä olisi yhtä viljalti luumuja tai mansikoita.»

Bell nauroi. »Se on hyväntahtoisuuden yrtti», sanoi hän. »Kaikella on aina tarkoituksensa luonnossa, ja raparperi on tarkoitettu pitämään anteliaisuuttamme vireessä.»

Ja tähän tapaan tuo Bell-hupakko pidätti Wullyä pakinoimassa, juuri niinkuin tämä halusikin, kunnes herra Dyce itse, nähdessään hopeisia tuntejansa väärinkäyteltävän, tuli puutarhaan, lähetti sisarensa sisään ja katsoi että hänen puutarhurinsa ansaitsisi edes pienen osan palkastaan.

»Julma mies naisten perään, tuo William!» oli kaikki mitä asianajajan tarvitsi sanoa. »Oli vähän puhetta, että tälle puutarhalle olisi tehtävä jotakin, mutta kas, älkää silti antako savujenne mennä hukkaan!»

Missäs Nuppu oli silloin? Läksyjensäkö ääressä? Ei, ei, siitä saatte olla varma; vaan keittiössä Colonsayn Katen luona esittämässä tälle veristä kertomusta Inkermanin taistelusta. Nupun kertomana se oli paljon hienompi ja liikuttavampi tarina kuin tullessaan Rellu-Wullyn huulilta. Wullyltä Nuppu sai vain käsivarsien huitaisun, jolla painetti survaistiin maaliinsa, huulten yhteenpusertamisen ihan kuin ne olisi nyörillä kiristetty, silmänräpäyksen elävän leimun ja hänen leveän skotlantilaismurteensa. Wullyltä saamaansa runkoon hän lisäsi mielikuvitusta ja draamallisuutta.

»Mustia kuin hiilisäkit, patruunien kärystä;… joko hänen tai minun;… annoin hänelle,… annoin hänelle;… suljin silmäni ja sanoin: 'Jumala, anna anteeksi' ja annoin hänelle painetista!»

Katen esiliina lennähti tällöin peittämään hänen silmiään, sillä hän näki edessään koko tuon verisen näytelmän. »Siitä minä olen iloinen», sanoi hän, »että minun sulhaseni on merimies. En saisi unen rahtua silmiini yöllä heidän painettiensa ajattelemiselta, jos hän olisi sotamies. Ja siitäpä johtuu mieleeni, tyttöseni, että on jo enemmän kuin viikko siitä kuin lähetimme pojalle kirjeen. Onko sinulla nyt aikaa istahtaa kirjoittamaan joku raapaisu Hampuriin Elben varrella — harjoittaa rautamalmin tuontia?»

Ja Nupulla oli aikaa, ja niin hän istahti ja kirjoitti hellan kirjeen Charles Macleanille Oronsaysta. Hän kertoi olevansa pahoillaan, mutta täytyvänsä tunnustaa, että oli kerran lahjoittanut sydämensä eräälle Venäjän armeijan upseerille, joka, surullista kyllä! sai surmansa veritanterella. Hänen viimeiset sanansa, elonkipinänsä vähitellen sammuessa, olivat — —

»Mitkähän olisivat erään venäläisen upseerin viimeiset sanat, joka rakasti sinua?» kysyi Nuppu, pureskellen neuvottomana kynäänsä.

»No, mitä hyvänsä! — 'parhaat terveiseni Katelle'», sanoi Kate, joka tähän mennessä oli oppinut, että Charles piti eniten niistä kirjeistä, joissa Nuppu antoi mielikuvituksensa vapaimmin liitää.

»En oikein usko sitä», sanoi Nuppu. »Se kuulostaisi aivan liian tyyneltä parhaillaan kuolevan miehen suusta.» Mutta hän pani nuo sanat paperille siitä huolimatta, tuntien kohtuulliseksi, että Katelläkin oli jotakin sanottavaa niissä kirjeissä, joita hänen nimessään kirjoitettiin.

Tämä oli se kirje, jossa he antoivat Charlesille vihjauksen, että lady
Annen huvipurteen oltiin vailla kapteenia.

Ja yhä edelleen Katen koulutus edistyi hiljalleen, kuten voitte nähdä siitä, mitä hän tiesi Hampurista, vaikka hän ei vielä ollutkaan niin pitkällä, että olisi kirjoittanut itse rakkauskirjeensä. Hän saattoi istua iltaisin tuntikausia vallan säyseästi, kudelmaa kutoen, keittiössä, kuunnellen lapsen lukemista. Pariakymmentä eri kirjaa oli hänelle koetettu Ailie-tädin neuvojen mukaan (joka tunsi tämän Dycen Alemman Akatemian salaisuuden), mutta ainoakaan niistä ei tehonnut oppilaaseen puoleksikaan niin paljon kuin hänen vanhat suositut vihkoromaaninsa, kunnes he eräänä onnellisena päivänä osuivat »Pickwick-klubin» tarinoihin. Kate ihastui suuresti »Pickwickiläisiin». Niiden lystikkyydet, jotka oli esitetty Colonsayssa kokonaan tuntemattomalla kielellä, menivät melkein kaikki yli hänen ymmärryksensä. Mutta »sitä herra Pickwick-poloista!» huudahti hän jokaisen ikävän kommelluksen kohdatessa; »pikku äijäparkaa!» ja kirjan ihmiset olivat hänelle yhtä todellisia kuin jos hän olisi tuntenut heidät kaikki Colonsayssa. Jos Dickens olisi tiennyt, mitä omituisia tunteita hänen harhaileva sankarinsa herätti tämän ylämaalaisen palvelustytön mielessä, olisi hän suuresti ihmetellyt.

Sillä aikaa kuin Nuppu opetti Kateä sinä kevännä, tuumi Bell-neiti ryhtyä itse harjoittamaan Nuppua järkevään taloudenhoitoon. Lapsi kasvoi yhtä nopeasti mieleltään kuin ruumiiltaankin; joka päivä hän näytti ajautuvan kauemmaksi kotiliedestä siihen maailmaan, jolta hänen tätinsä tahtoi hänet varjella — maailmaan, jonka oven avasivat selko selälleen kirjat, Ailie-tädin myötätunnon taika-avain ja hänen oma henkensä. Senvuoksi Bell päätti lujasti mielessään houkutella hänet kotitalouden hiljaiseen taiteeseen, joka häntä itseään oli aina viehättänyt. Hän ryhtyi puuhaan perin ovelasti, antaen Nupun leikkiä vuoteidentekoa ja pölynpyyhkimistä porraskaiteista ja salin korulistoista — kiekuroita, reikiä ja soppia täynnään olevista paikoista, joita Katen lainen kehittymätön siistijä on aina taipuvainen käsittelemään pintapuolisesti ylimalkaisella pyyhkäisyllä, joka vain työntää lian syvempään. Nuppu ei lyönyt laimin pienintäkään nurkkaa eikä syvintäkään sopukkaa; kaiken mitä teki hän teki huolellisesti, suureksi iloksi tädilleen, joka käsitti sen varmaksi merkiksi siitä, että Luoja oli määrännyt hänet kelpo perheenemännäksi. Mutta lapsi väsyi pian vuoteidentekoon ja pölynpyyhkimiseen, samoin kuin oli väsynyt liinanpäärmäämiseen. Ja kun Bell valitti tätä laimentumista, sanoi Ailie: »Ethän voi vaatia, että jokaisella olisi samat lahjat kuin sinulla itselläsi on. Nyt kun hän on osoittanut kykenevänsä puhdistamaan kunnollisesti porraskaiteen, ei pidä häntä niin kovin moittia, jos hän kadottaakin mielenkiintonsa siihen. Lapsi on nero, Bell, ja hänen luonteiselleen henkilölle käy huokeasti suoritettava työ helposti halveksittavaksi. Kunnia on juuri vaikeuksien voittamisessa, siinä että pääsee pitemmälle, aina ja aina pitemmälle», ja Ailien kasvot hehkuivat jonkinlaisesta sisäisestä tulesta.

Tuohon puheeseen Bell ei lausunut mitään. Hän piti sitä tavallisina Ailien höpinöinä. Mutta Daniel Dyce, joka kuuli sen, tuli äkkiä vakavaksi.

»Ne ovat hyvin suureksi osaksi samaa», sanoi Ailie. »Jos voisin olla uudelleen sama lapsi kuin kerran olin; jos voisin edes muistella —» Hän pysähtyi puheessaan ja hymyili. »Millaista turhamaisuutta!» sanoi hän. »Millaista itserakkautta! Jos voisin olla sama lapsi kuin olin kerran, niin olisin varmaankin hyvin tavallinen lapsi lopultakin, ja esiliinani olisivat yhtä tuhruiset kuin silloinkin. Mutta minulla on se käsitys, että Lennoxia ei ole tarkoitettukaan tekemään vuoteita, pölyyttämään kaiteita tai istumaan kainosti kuuntelemassa kahvipöytäjuttuja kyläkaivosta ja rippisunnuntaihatuista. Tuollaiset toimet eivät ole millään tavoin alentavia niille naisille, jotka ovat tarkoitetut niitä tekemään ja jotka tekevät ne hyvin; mutta me emme kaikki voi olla kärsivällisiä Marttoja. Tiedän sen, koska olen itse rehellisesti koettanut parhaani.»

»Tuota sanoessasi teet varmaan pilkkaa minusta», sanoi Bell hieman syytetyn näköisenä.

»En ajatellut sinua», sanoi Ailie huolestuneena. »Ja jos olisinkin ajatellut ja tehnyt pilkkaa, niin olisin pilkannut juuri sitä mitä rakastan. Nuo toiset asiat ne tekevät minut juhlalliseksi. Sinun tiesi, Bell, on aina ollut selvänä edessäsi — siinä suhteessa olet ollut onnellinen ihminen. Neroilla, sellaisilla kuin tämä lapsi, on tie sekava ja täynnä vaaroja.»

»Me saimme hänet kymmenen vuotta liian myöhään estääksemme sitä», sanoi Ailie-neiti lujasti ja katsoi Dan-veljeensä apua etsien. Dan piti Tellua sylissään, silitellen sen takkuista selkää, ja kuunteli väittelyä tuikahtelevin silmin, hyräillen jotakin laulunsäveltä.

»Te olette kumpikin oikeassa ja kumpikin väärässä, kuten Colin Clelandin oli tapana sanoa ollessaan ryyppysillä henkilöiden kanssa, jotka väittelivät keskenään», sanoi asianajaja. »Mutta minä en ole niin teräväpäinen kuin Colin Cleland, enkä voi tiukua kilistäen tilata välittävää ratkaisua. Sen kuitenkin sanon, että lapsi on minun mielestäni onnellinen, jos hän on jotakin muuta kuin nero. Jos minulla olisi poika, olisi pysyvänä rukouksenani, että hän pysyisi tavallisella tasolla. Vuorenhuipuilla on yksinäistä, ja nero näyttää yleensä esiintyvän yhdessä huonon vatsan tai heikkojen keuhkojen kanssa, ja maksaa kamalan hinnan jokaisesta haltioitumisen hetkestä!»

»Ja Robert Burns!» sanoi Bell. »Paitsi mitä naisiin, pulloon ja hummaukseen tulee… Harhaanjohdettu poikapoloinen! hän oli sellainen kuin ihmiset, joiden keskuudessa hän eli. Ja entäs sitten Walter Scott, parhain ja jaloin mies, mitä Luoja koskaan on Skotlannille lahjoittanut; hän ei ollut koskaan vuorenhuipulla, paitsi milloin hän tahtoi viedä sinne joukon ihmisiä mukanaan.»

Daniel Dyce puhdisti silmälasejaan ja naurahteli. »Hm», sanoi hän, »myönnän että poikkeuksia on. Mutta ojennapa minulle tohvelini, Bell; minä vetoan edelleen Colin Clelandiin — te olette kumpikin oikeassa ja kumpikin väärässä.»

Bell-neiti tuohtui tästä niin, että lähti heti keittiöön aloittaakseen keittokurssin veljentyttärellensä.

XX LUKU.

»Katerin!» sanoi hän astuen keittiöön tukku sanomalehtileikkeleitä kädessään, ja hänen äänensä kuullessaan Katen kasvot vaalenivat.

»Minä vakuutan, etten ole särkenyt yhtään esinettä koko päivänä!» huudahti hän puolustautuen, sillä hän oli tottunut tuohon viralliseen puhuttelutapaan joka kerta kun jokin tapaturma oli sattunut posliiniastioiden joukossa.

»Enhän ole syyttänytkään sinua», sanoi Bell-neiti. »Siunatkoon, kyllä paha omatunto mahtaa olla kamala asia! Aioin antaa sinulle — ja ehkä Lennoxillekin, jos hän siitä piittaa — muutaman tunnin opetusta keittotaidossa. Se on tarpeen joka talossa, missä on vähänkään perhettä. Tiedäthän millaisia miehet ovat!»

»Jo hyvinkin!» sanoi Kate. »Niillä on aina mielessä, mitä ahtaisivat sisuksiinsa, noilla ahnailla piruilla! — suokaa anteeksi, mutta se ei ole kirosana gaelinkielellä.»

»Ei ole kuin yksi piru millään kielellä, Kate», sanoi Bell-neiti. »Ja olen iloinen voidessani ajatella, että se on useammin typerällä kielellämme kuin sydämessämme. Olen aina aikonut antaa sinulle keittokirjan.»

»Keittokirjan!» huudahti tyttö. »Colonsayssa näin monet kerrat keittokirjan; pastorinrouvalla oli sellainen, ja sitä lainattiin kaikkiin häihin. Mutta ei siitä koskaan meille paljon hyötyä ollut, kun siinä kaikki alkoi tällä tavalla: 'Ota puhdas kulho', tai 'Leikkele hienoksi kananpaistin jäännökset', eikä kumpaakaan ollut aina käsillä siellä Colonsayn saarella.»

Bell-neiti laski leikkeleensä keittiöpöydälle — siinä oli valtava kasa reseptejä liemien ja muhennosten, vanukkaiden, kaakkujen ja makeisten valmistamiseen, kuin myöskin virkistysmehuihin, joita saattoi laittaa herkullisesti seljan ja silkkiäispuun marjoista, jos sellaisia hedelmiä vain olisi maankulmallamme ollut saatavissa. Hän oli kerännyt näitä leikkeleitä monet vuodet, sillä kotitalouspalsta oli hänelle mieluisin osa sanomalehteä, sittenkuin hän oli lukenut ne pikkupätkät, joista kävi selville, kuinka skotlantilaiset Lontoossa olivat kaiken etunenässä tai suorittivat aimo tekoja sotakentällä. Hän keräsi leikkeleitään kuten saituri seteleitään, muttei voinut koskaan löytää sen herkullisen Sultana-kaakun reseptiä, johon vaadittiin yhdeksän munaa, silloinkuin sitä olisi tarvittu, vaan ainoastaan sen yksinkertaisen, joka maksoi noin puolitoista shillinkiä. Toisinaan Ailie tarjoutui piloillaan tarkastamaan pinkan etsiäkseen kaikki herkulliset ja hienonhienot reseptit, jotka oli mainittu; varmasti ne siellä olivat (sillä Bell oli lukenut ne ahmien ääneen leikatessaan ne irti), mutta Bell ei koskaan sallinut sitä tehdä, vaan sanoi: »Joutavia, mitä vielä! Dan pitää enemmän tästä, ja se toinen voi kyllä olla erinomainen painettuna, mutta se on liian herkullinen ollakseen terveellinen, ja maksaa sievät rahat. Luetaanhan sanomalehdissä joka päivä, ettei mikään ole terveydelle parempi kuin yksinkertainen ruokajärjestys.» Täten johtui, että Daniel Dycen ateriat olivat jossakin määrin yksitoikkoisia, mutta onneksi hän oli niitä miehiä, jotka eivät ole siitä millänsäkään, koska pitävät koruttomista, vanhoista ystävistään parhaiten ruokalistaansakin, samoinkuin kenkiin, takkeihin ja persoonallisiin tuttavuuksiinsa nähden. Joskus hän ilvehti Bellin mielilukemisella, ollen osoittavinaan herkkusuun mielenkiintoa hänen ensi kokeeseensa jonkun epätavallisen ruokalajin valmistuksessa, mutta nautti siitä huolimatta vähentymättömällä mielihyvällä hänen muuttumatonta mainiota kaalikeittoaan ja yksinkertaisia väliruokiaan, säilyttäen korkeimman ylistyksensä hänen erinomaisille aamiaisilleen. »En tiedä, sinäkö tulet yhä paremmaksi vai minäkö totun siihen», huomautti hän usein, »mutta tämä vasta kalaa on, jos sallit minun sanoa, Bell-neiti.»

»Otahan vielä yksi mykyrä, Dan», yllytti Bell silloin, peittääkseen hämmennystään, jonka Danin kehuminen aiheutti. »Olen varma, että sinulla on nälkä.»

»Ei, ei minun ole nälkä», oli Danin vastaus, »mutta kiitos
Kaitselmuksen, minä olen ahne — ojennahan vati.»

Bell touhusi keittotaidonopetuksessaan, antaen leikkeleiden toimittaa vielä ostamattoman kirjan virkaa, tehden kaikkensa saadakseen Nupun ymmärtämään, kuinka jaloa oli oikea torttutaikina, vaikka hänen opetuksensa oli ovelasti tähdätty ikäänkuin Katelle yksinään. Hänen hihansa olivat ylöskäärityt ja jauhot pölisivät, kun ovelle kolkutettiin. He katsahtivat ulos innokkaan puuhansa keskeltä, ja katso, ulkopuolella seisoivat linnan vaunut!

Bell-neiti voihkaisi. »Armahtakoon! Se on varmaan lady Anne, ja Ailie on ulkona, enkä minä voi mennä ketään puhuttelemaan, kun olen tällainen kuvatus. Juokse ovelle, kultaseni, ja ohjaa hänet arkihuoneeseen ja pidä häntä siellä siksi kunnes olen valmis. Muista sanoa 'armollinen neiti' — ei, älä sano 'armollinen neiti', sillä Dycet ovat vanhaa sukua ja oikeastaan kuin heidän naapureitaan, vaan sano 'teidän armonne' — ei liian usein, vaan aina silloin tällöin, osoittaaksesi hänelle että tiedät sen.»

Nuppu meni ovelle ja päästi lady Annen sisään, ohjaten hänet tyynesti arkihuoneeseen.

»Ailie-täti on ulkona», sanoi hän, »ja Bell-täti on sellainen kuvatus. Mutta hän tulee ihan kohta, teidän — teidän —» Nuppu pysähtyi hetkiseksi hiukan hämmentyneenä. »Unohdin millä tavalla minun piti sanoa. Se oli joko 'teidän armonne' tai 'armollinen neiti'. Minun neitini te ette ainakaan ole, ja tuskinpa teidän omannekaan, kun teidät kerran on luvattu eversti Georgelle. Olisitteko hyvä ja sanoisitte minulle, kumpi on oikein, lady Anne?»

»Kuka sinulle on kertonut, kultaseni, että se on eversti George?» kysyi lady Anne, istuutuen tarjotulle tuolille ja kietoen käsivartensa lapsen ympärille.

»Oh, sitähän koko kylä kalkattaa», sanoi pieni skotti, entinen yankee.
»Ja kaikki ovat niin iloissaan.»

»Vai ovat?» sanoi lady Anne, niin mielissään että punastui. »Sepä on erinomaisen ystävällistä. Olen aina pitänytkin, että oman seutuni väki on maailman herttaisinta ja ystävällisintä.»

»Ihan niin», sanoi Nuppu iloisesti. »Kaikki ihmiset ovat kaikkialla juuri sellaisia kuin ihminen itse on — niin sanoo Ailie-täti; ja se varmaan johtuu siitä, että te olette… Oh, aioin sanoa jotakin teistä, mutta jätänkin sen teille arvattavaksi. Kuinka kaunis ilma nyt on! Toivottavasti pappanne voi hyvin? Ja herra Jones?»

»Kiitos, pappa voi oikein hyvin», sanoi lady Anne. »Ja herra Jones —» hän viivähti nimeä lausuessaan hiukan epävarmana.

»Kuskinne, tarkoitan», sanoi Nuppu rauhallisesti. »Hän on kerrassaan herttainen mies, niin lihava ja hymyilevä. Hän hymyilee niin että koko kasvot ovat poimuilla. Hän on niin hellä hevosilleenkin, ja huiskuttaa minulle ruoskaansa joka kerta kun ajaa ohi. Kerran hän antoi minun nousta kuskipukille; se oli suurenmoista. Saatteko te usein nousta kuskipukille ajelumatkalla, lady Anne?»

»En milloinkaan!» sanoi lady Anne, huoahtaen ovelasti. »Monen monta kertaa olisin sitä halunnut, mutta aina minut pidettiin vaunujen sisäpuolella. Minulla ei näytä olleen paljon onnea elämässäni ennenkuin — ennenkuin hiljan.»

»Eikö herra Jones koskaan nostanut teitä polvelleen ja kertonut teille satua Walesin jättiläisistä?»

»Sitten te olettekin nyt liian iso. Mikä vahinko! Minusta näyttää, ettei se ison L:n ladynä oleminen taida sittenkään olla niin suurenmoista. Luulin, että teillä olisi kaikki tyynni mitä parasta on. Te ette voi aavistaakaan, millaisia hullunkurisia käsityksiä meillä siellä Amerikassa oli tämän vanhan maan herttuoista ja loordeista ja ladyistä. Minäkin luulin, että en voisi olla vihaamatta heitä tänne tultuani, kun he muka olivat niin ylpeitä ja koppavia ja tyrannimaisia. Mutta minä en vihaa heitä hituistakaan; he eivät tee vahinkoa kenellekään enempää kuin jos olisivat kuljeksivia taiteilijoita. Arvelen, ettei itse kuningatarkaan sysäisi ihmistä pois katukäytävältä, jos sattuisi tulemaan häntä vastaan. Yhtä helposti hän voisi sanoa: 'Hei vain, pikku tyttö! Pip, pip!' ja hymyillä, sillä Bell-täti lukee aina sanomalehdistä näpsiä pikku paloja kaikista kuninkaallisen perheen somista teoista, joita he tekevät, aivan kuin eivät olisi rahtuakaan kuninkaallisia.»

»Niin, olen minäkin toisinaan nähnyt niissä noita liikuttavia kodikkaita tapahtumia», sanoi hänen armonsa. »Tarkoitat kai sellaisia kuin esimerkiksi prinssistä, joka auttaa raajarikkoa poikaa ottamaan maasta kainalosauvansa? Ne saavat minut melkein itkemään.»

»Minä ei teidän sijassanne vetistelisi tippaakaan», sanoi Nuppu. »Se on vain sanomalehtihölyä; varsin todennäköisesti ei sen takana ole muuta kuin ennakkoreklaamin hoitaja.»

»Niin. Hänen täytyy toitottaa näyttelyä jollakin tavoin — niin sanoi
Jim Molyneux, ja Jim tiesi kyllä asiat paikalleen.»

»Sinä paatunut tasavaltalainen!» huudahti hänen armonsa, vetäen lapsen lähemmäksi itseään.

»En ole tasavaltalainen», vastusti Nuppu. »Olen oikea skotlantilainen, samoin kuin isäkin oli ja Bell-täti on — se kelpaa minulle aivan hyvin. Minun haluttaisi ihan hurjasti olla itsekin ylhäinen lady, se olisi niin suloista ja — ja satumaista. Minä luulenkin, että se on ainoa satumainen asia, mitä missään on enää jäljellä. Siinä ei itsessään ole oikeastaan mitään; se ei merkitse sitä, että on rikkaampi tai mahtavampi tai tyrannimaisempi kuin joku muukaan, mutta se on — se on — se on — en tiedä oikein mitä se on, mutta se on jotakin — se — se on romanttista, niin, sitä se on — kuninkaana tai herttuana tai hänen armonaan oleminen. Sen koko hauskuus on sisälläpäin, kuten runouden. Toivon, lady Anne, että osaatte antaa arvon etuuksillenne! Pitää aina osata antaa arvo etuuksillensa, sanoo Bell-täti, ja ylistää Herraa lakkaamatta ja olla kiitollinen sydämessään.»

»Se on oikein», sanoi Nuppu rohkaisevasti. »On suorastaan loistavaa olla todellinen ison L:n lady, tarvitsematta leikkiä olevassa sellainen. Winifred Wallacena olen hyvin usein ollut ylhäinen lady; Ailie-tädin turkisviitta ylläni ja korein hattu päässäni minä istun vakavasti, arvokkaan ja ylhäisen tuntoisena keinutuolissa, ollen istuvinani muka herra Jonesin vaunuissa, ja kumarran ystävällisesti Tellulle, joka on muka työhönsä menevä köyhä mies ja kovasti ylpeä siitä, että minä huomaan hänet. Minä olen tavallani ylpeä, mutta en inhoittavan ylpeä, koska Bell-täti sanoo, että mikään ei vedä vertoja vaatimattomalle ja nöyrälle sydämelle. Mutta sitten, katsokaas, tapahtuu aina jotakin, mikä turmelee kaiken: Kate rupeaa nauramaan tai Bell-täti tulla tupsahtaa huoneeseen ja huutaa: 'Varjelkoon, lapsi, taasen näyttelemässä! Pane pois tuo viitta heti paikalla.' Silloin minä tiedän, että olin vain olevinani todellinen lady; mutta teidän laitanne on toisin — te olette oikea lady aina. Bell-täti sanoo niin, ja hän tietää kaiken.»

»Näyttää tosiaankin siltä kuin hän tietäisi», sanoi hänen armonsa, »sillä olen tullut tapaamaan häntä tänään kysyäkseni eräästä merimiehestä.»

»Niin. Hän tarjoutuu kapteeniksi huvipurteeni ja vetoaa suositukseksi neiti Dyceen, muitta mutkitta, ikäänkuin jokin sisäkkö.»

»Olen hirveän iloinen», huusi Nuppu, »sillä minähän se kehoitin häntä, ja minä — minä olen tuo suosittaja.»

»Niin, Se oli Katon kirje, ja hän — ja me — ja minä sanoin puhuttavan, että te tarvitsette kapteenia, ja kehoitin häntä hakemaan, sanoen että jos te haluaisitte tietää, kuinka siisti, hyvä ja kelpo purjehtija hän on, olisi teidän kysyttävä Kate MacNeilliltä tai neiti Dyceltä, ja minä olen tuo neiti Dyce tällä kertaa, joten — joten te itse asiassa olettekin tullut tapaamaan minua!»

Lady Anne nauroi. »Toden totta, Lennox-neiti», sanoi hän, »sinä olet ihmeellinen diplomaatti. Minun täytyy saada kreivi toimittamaan sinulle viran. Luulenpa, että Yhdysvalloissa oleva edustajamme saa melko sievää palkkaa.»

»Mutta älkää naurako minulle, lady Anne», pyysi Nuppu vakavasti. »Minä tahtoisin kauhean mielelläni saada Charlesin pois niiltä rahtialuksilta, missä hänen kykynsä menee hukkaan. Te ette tiedä, kuinka Kate rakastaa häntä, eikä hän ole häntä nähnyt — ei moneen, moneen vuoteen. Tiedättehän itse, millaista on olla niin kaukana jostakin ihmisestä, jota rakastaa. Hän sopisi teidän huvipurteenne kuin valettu — hän on niin sivistynyt, kun on ollut huvipursilla ja purjehtinut herrasväkien kanssa ympäri maailmaa. Hänessä on kaikki miellyttävät ominaisuudet, joita merimieheltä voi vaatia — suuret, ruskeat silmät, niin kauniit, ettei sitä voi sanoa kuin gaeliläisillä sanoilla, joita en osaa, mutta jotka kuuluvat siltä kuin joku särkisi lasia. Ja mitä valkoisimmat hampaat! Kun hän kävelee, kulkee hän niin pystynä ja iskee maahan niin lujasti, että luulisi hänen omistavan maan.»

»Minusta näyttää», sanoi lady Anne, »ettet sinä voisi olla innostuneempi suojattiisi, jos rakastaisit häntä itse.»

»Minä rakastankin», sanoi Nuppu mitä rehellisimmin. »Mutta ei meidän välillämme silti todellisuudessa mitään ole. Hän on Katelle määrätty. Katellä on joukoittain kavaljeereja, mutta tämä on hänen vasituisensa. Minä luovutin hänet Katelle myötyriksi kekri-iltana, ja hän on niin onnellinen.»

Bell oli viskannut pois keittiöesiliinansa ja pessyt kätensä ja juoksi yläkertaan katsomaan, että hiuksensa olivat järjestyksessä, sillä vaikka hän rakastikin ladyjä Skotlannin historian vuoksi, tunsi hän jollakin tavoin lady Annen läsnäollessa samaa pelonsekaista kunnioitusta kuin lapsena oli tuntenut Barbara Mushetiä kohtaan. Että Ailie taas saattoi sellaisessa seurassa olla niin tyyni ja toisinaan humoristinenkin, oli ihme, jota hän ei milloinkaan voinut käsittää. »En ole koskaan säikkynyt kreivin enkä miehen kasvoja», sanoi Bell usein, »mutta korkea-arvoista ladyä minä pelkään.»

»Oi, neiti Dyce», sanoi hän, »on hauska nähdä teitä, vaikka käyntini tällä kertaa tarkoitti itse asiassa Lennox-neitiä. Tahdoin neuvotella hänen kanssaan pikku huvipurteni kapteenista.»

»Lennox-neitiä!» huudahti Bell-neiti kätellessään, luoden pelonsekaisen katseen hämmästyttävään veljentyttäreensä.

»Niin», sanoi lady Anne. »Hän on suositellut erästä miestä, joka tuntuu kaikissa suhteissa varsin sopivalta, jos hän sattuu tietämään jotakin purjehtimisesta, ja minä aion kirjoittaa hänelle, että hän tulisi puheilleni.»

Tällöin, se minun on myönnettävä, Lennox unohti käyttäytymisen ja syöksyi ulos huoneesta kertomaan Katelle mainiota uutista.

»Kate, sinä heiskale!» huusi hän tupsahtaessaan keittiöön. »Minä olen järjestänyt Charlesin asian; hänestä tulee kapteeni!»

Palvelijatar tanssi lattialla sanattoman hurmauksen vallassa, ja Nuppu tanssi mukana.

XXI LUKU.

Liian verkkaan, aivan liian verkkaan kuluivat pitenevät päivät. Kate meni nukkumaan yhdeksältä lyhentääkseen niitä tunnin tahi pari, mutta minkä hän vähensi päivän loppupäästä, sen hän lisäsi alkuun, samoinkuin irlantilainen kaskussa jatkoi peitettään, ja hän oli aamuisin ylhäällä paljon ennen kuin Rellu-Wully soitti kuutta. Vanhemmat Dycen perheen jäsenet — paitsi Ailiea, joka tiesi kaikki, kuultuaan sen Nupulta innostuneina kuiskauksina heidän maatessaan samassa vuoteessa kirkastuvina toukokuun aamuina — luulivat ehkä, että kesän tulo se oli, mikä teki elämän niin iloiseksi, laulattaen Kateä leivosen lailla ja tehden Lennoxin niin onnelliseksi ja kiltiksi, mutta sen aiheutti Charlesin tulon odotus. »Tehän näytätte ihastuneen aivan mielettömästi Charlie-prinssin lauluihin», sanoi Bell-neiti Nupulle ja Colonsayn tytölle. »Eikö ballaadikirjassa ole enää muita lauluja?» ja he vilkaisivat toisiinsa syyllisen näköisinä, mutta eivät hiiskuneet mitään.

»Yl' aaltoin sa tullos, oi Charlieni uljas, yl' aaltoin sa tullos, niin öisin Maclean.»

Nuppu sepittää sutkautti tämän istuessaan eräänä päivänä keittiön ikkunan ääressä, ja kaikista ylväistä stuartilaisrytmeistä oli tämä Katelle mieluisin, »se oli niin sukkela ja niin hurjasti asian mukainen!» Sellainen järjetön tauti on rakkaus! Naiselle, jonka muistot tuosta merimiehestä olivat peräisin muinaisilta sunnuntaikävelyiltä kirkonmenojen välillä tuulisella saarella, sammaleisten hautojen keskellä, ja Nupulle, joka ei ollut koskaan häntä nähnyt, vaan oli luonut hänestä itselleen kuvan sekoittaen siihen Katen kuvailemaa reipasta ja uljasta nuorukaista, George Sibley Puukhollaria ja niitä tummaverisiä, rengaskorvaisia merimiehiä, jotka Shakespearen »Myrskyssä» huutavat: »Heleijaa, pojat! ravakat toimet! liukkaat liikkeet!» tuotti hänen tulonsa odotus huimaavaa iloa.

Ja sittenkin tuo veijari tuli edeltäpäin ilmoittamatta, ollen kokonaisen vuorokauden ajan Katen helkytysten kuuluvilla tämän siitä tietämättä, sillä hän majaili, mielessä into ja samalla epävarmuus, juuri puutarhanmuurin toisella puolen, osaamatta ajatellakaan olevansa itse noiden aamukonserttien aihe ja alkuunpanija. Nuppu sai hänet ilmi — tuo sukkela veitikka, joka varmaan lienee tullut Amerikasta vartavasten panemaan Vanhan Maailman asioita tolalleen — hän keksi hänet »Aallottaren» vesillelasku-tilaisuudessa.

Lady Annen huvipursi makasi horroksissa kuin siili lehtien alla talvikuukausien ajan pyökkien katveessa joen rannalla Jockan talon alapuolella, missä vesi on suolaista, ja sen vesillelasku oli aina jonkinlainen juhla, sillä kreivin miehet olivat saapuvilla, samoin John Taggartin soittokunta, joka soitti »Ulapan aaltojen helmassa» jokaisen olutruukun kierroksen välillä — ei juopunutta, vaan seurailoista joukkoa, ja vieläpä koululapsetkin, sillä se tapahtui lauantaina.

Nuppu ja Tellu menivät yhdessä muitten lasten mukana, kotiväkensä tietämättä, sillä tämänlaatuiset seikkailut ihastuttivat lasta, ja viisaasti kyllä ei häntä niistä koskaan kielletty.

Vesillelaskun johtaja oli tuntematon mies, ulkomaalaiselta näyttävä pehmeä lerppahattu päässään — Charles ilmeisen seivästi joka piirteeltään: suuret, ruskeat, tutkivat silmät, joita vain gaeliläiset sanat pystyivät täysin kuvaamaan, jäykkä ja jäntevä käynti, ihana parta, askel luja ihan kuin hän olisi omistanut maan, ääni, joka kajahteli kannella kuin olisi hän ollut meren valtias. Nuppu seisoi syrjässä ja katseli häntä lumottuna, voimatta poistua vielä sittenkään kun työ oli jo tehty ja soittokunta lähti kotimatkalle, ihastuttaen rantatietä reippaalla marssinsävelellä. Mies näki hänet siinä viivyttelemässä, hymyili hänelle ja viittasi häntä tulemaan laskuportaan yli, joka johti purteen pieneltä laiturilta.

»No, pikku neiti», sanoi hän, toinen iso koura Nupun päälaella ja toinen Tellun, »tässä taitaa olla ensimmäinen laivaväestäni tuumimassa merillelähtöä? Ota pesti heti, niin teen sinusta merimiehen.»

»Oi, kuulkaa», sanoi Nuppu katsoen häntä silmiin, liian kiihkoissaan mukautuakseen hänen leikkisään sävyynsä, »oletteko te meidän Katen Charles?»

»Katen!» sanoi mies tuumiskellen, hypistellen partaansa, jonka takaa hänen valkoiset hampaansa hohtivat. »Niitä Kateja vilisee joka suunnalla, ja kaikki tyynni oivia, oivia tyttöjä! Kuitenkin kaikitenkin, jos tuo teidän Katenne on samanlainen kuin useimmat muut saman nimiset, joita tunnen, olen juuri oikea mies hänelle; ja nimeni on kylläkin se, jota sinä voit sanoa Charlesiksi. Todellakin» — jatkoi hän äkkiä tuttavallisesti, istuutuen varalaidalle — »ristimänimeni on Charles — taikka Charlie herrasväen kesken. Et kai suinkaan sattumalta puhune jostakin Kate MacNeill-nimisestä?» lisäsi hän, kasvojensa ahavan jonkunverran punehtuessa.

»Puhunpa tietenkin», sanoi Nuppu nuhtelevasti. »Oi, teitä miehiä, teitä miehiä! Ikäänkuin voisi olla kysymys kenestäkään muusta! Toivon hartaasti, että rakastatte häntä niinkuin sanoitte rakastavanne, ettekä ole — ole vehdannut, joidenkin muiden Katein kanssa huvin vuoksi. Minä olen Lennox Dyce. Teidän Katenne asuu minun ja Dan-sedän ja Bell-tädin ja Ailie-tädin ja tämän suloisen Tellu-nimisen koiraressukan kanssa. Hän on niin hauska! Kyllä hän kutkuu ihastuksesta, kun kuulee teidän tulleen! Entä — entä miten maailma jaksaa, kapteeni Charles?»

»Maailmako?» kysyi Charles ällistyneenä, katsoen uteliaasti Nuppuun tämän istuutuessa hänen viereensä kansiluukun reunalle.

»Niin, maailma, ymmärrättehän — kaikki ne paikat, missä olette käynyt», ja Nuppu teki kädellään viittauksen, joka näytti tarkoittavan koko maailmankaikkeutta. »Rotterdam ja Santander ja Bilbao — kaikki nuo suloiset paikat kartalla, mihin kirjeeltä menee neljä päivää ja puolenkolmatta pennyn postimerkki ja mistä tullessaan ne usein tuoksuvat köydeltä.»

»Ooh, ne!» sanoi Charlie muiston herättämällä lämmöllä. »Niillä ei ole hätääkään — ne ovat vallan ensiluokkaisia. Ne ovat niitä paikkoja, joissa näkee elämää ja kuluttaa rahoja.»

»Oletteko ollut Italiassa?» kysyi Nuppu. »Minä haluaisin niin sydämestäni nähdä sitä vanhaa Italiaa — Romeon ja Julian vuoksi, nähkääs, ja rakkaan kulta Portiani vuoksi.»

»Tiedän hyvin», sanoi Charles. »Kyllä vaan! Kaunottaria kerrassaan, kaikki hienoja, oivia tyttöjä. Mutta minä en välitä juuri suuria dagoista. Olen ollut yötä heidän merimieskodeissaan, ja aina kun kuulen Italiaa mainittavankaan, rupeaa minua kynsittämään.»

»Dagoista!» huusi Nuppu. »Niin Jimkin heitä nimitti. Oletteko ollut
Amerikassa?»

»Olenko ollut Amerikassa? Luulisinpä olleeni», sanoi Charles painokkaasti. »Järvillä. Siellä maksetaan työstä — kaksi dollaria päivältä ja kaikkialla kunnioitetaan kuin herraa. Miehet eivät ole maan matosia Amerikassa.»

»Silloin olette ehkä ollut Chicagossakin?» huusi Nuppu onnellista odotusta loistavin kasvoin ja pusertaen koiraa niin liki itseään, että sen karvatupsut sekaantuivat hänen omiin vallattomiin kiharoihinsa.

»Chicagossako?» sanoi kapteeni. »Kyllä vaan! Monet kerrat. Et ehkä usko sitä, mutta tämän hatun olen ostanut sieltä.»

»Oi!» huusi Nuppu vedet silmissä ja oli tuokion ajan sanattomana. »Minä — minä voisin ihan halata tuota hattua. Antaisitteko — antaisitteko minun — taputtaa sitä?»

»Taputtakaa pois», sanoi kapteeni Charles nauraen ja otti hatun päästään sellaisella ritarillisella liikkeellä, että se jo sinänsä oli kohteliaisuus. »Tunnetko sen kaupungin — Chicagon?» kysyi hän, Nupun taputellessa ihastuneena hänen pääkappalettaan ja palauttaessa sen hänelle takaisin. Hetken ajan olivat lapsen ajatukset kaukana lady Annen huvipurren kannelta, silmät tuijottivat aaltojen karehtivaan pintaan, sieraimet olivat laajentuneet ja pikku povi kohoili kiivaasti.

»Chicagossa olen asunut», vastasi lapsi. »Se oli äidin kotipaikka», ja hän purki äkkiä Charlesin korviin kokonaisen tulvan muistoja — isästään ja äidistään, vaelluspäivistä ja kortteeripaikoista, herra ja rouva Molyneux'stä ja haudoista kaukaisella hautuumaalla. Jo niiden muisteleminen sai hänet jälleen amerikkalaiseksi murteeltaan ja lausetavoiltaan. Charles kuunteli ymmärtämyksellä, tuntien tuon kauas vieroittavan meren synnyttämän eron haikeuden niinkuin ainoastaan merimies voi sen tuntea, ja taputti häntä olkapäälle, ja kun Nuppu katsahti häneen, näki hän hänen silmissään sellaista, mikä sai hänet rakastamaan häntä enemmän kuin koskaan. »Oi, hyväillen aika!» sanoi hän urheasti. »Tässä minä palpatan teille itsestäni, enkä kuitenkaan nykyisissä olosuhteissa merkitse enempää kuin jänis, ja te, kapteeni Charles, koko ajan ihan palatte halusta saada tietoja Katestänne.»

Kapteeni nyhti partaansa ja punastui jälleen. »Hieno, oiva tyttö!» sanoi hän. »Toivon — toivon, että hän voi hyvin.»

»Erinomaisesti», sanoi Nuppu, nyökäyttäen päätään vakavasti. »Voitte uskoa, että Kate kykenee nyt jo kävelemään puusta pitelemättä. Häntä ei vaivaa koskaan mikään, paitsi silloin tällöin värveet, ja ne eivät ole mitään pitkällistä.»

»On kuulunut vähän sellaista huhua, että hän toisinaan olisi jonkunverran heikko terveydeltään», sanoi Charles. »Sanalla sanoen, hän itse kertoi siitä minulle kirjeissään.»

Nuppu punastui. Tämä oli yksi niitä harvoja yksityiskohtia hänen kirjeenvaihdossaan, joista hän ja Kate olivat olleet erimielisiä. Hänen käsityksensä oli ollut, että pieni sairaloisuuden viittaus silloin tällöin synnyttäisi kauniin ja hellän huolekkuuden tunteen harhailevassa merenkulkijassa, ja hän oli aika ajoin omistanut Katelle joitakin rouva Molyneux'n vanhoja vaivoja, hieman muovailtuina ja romanttisempina, vaikka Kate itse väitti, että sairautta alle kahdeksankymmenen olevassa naisessa pidettiin kaikkea muuta kuin luonnollisena tai mielenkiintoisena Colonsayssa.

»Ei se ollut mitään muuta kuin — kuin rakkautta», sanoi hän nyt, jouduttuaan vastatusten taidokkaan kuvittelunsa seurausten kanssa. »Tiedättehän, mitä rakkaus on, kapteeni Charles! Se on niin tavattoman heikontava tunne, vaikka minä puolestani luulen, ettei se ketään vahingoittaisi, jolleivät ihmiset ottaisi sitä niin kovin sydämelleen.»

»On hauska kuulla, että se on vain — vain sitä mitä sanoit», sanoi Charles suuresti keventyneenä. »Luulin, että se oli jotakin sisällistä ja että hän kukaties rasitti itseään liiaksi opinnoillaan.»

»Oh, ei hän noita opintojaan niin ankaralta kannalta ota», vakuutti Nuppu. »Ei hän laihduta itseään varjoksi istumalla öitä märkä pyyhinliina päässään ahtamassa itseensä runoilijoita ja laskemassa summia. Hänen tarkoituksensa oli tulla vain noin keskinkertaisen hienoksi, ei mitenkään häikäiseväksi.»

Kapteeni Charles loi vieressään istuvaan lapseen terävän syrjäsilmäyksen, peläten hänen puhuvan ivalla, kuten oli usein huomannut hänen maanmiestensä tekevän, mutta ivaa ei tässä ollut. Sitä ei ollut milloinkaan Lennox Dycessä, sillä hänessä oli elinaikaisena ominaisuutena tuo suloinen, miellyttävä itsetiedottomuus, jota ei saavuteta millään koulutuksella: suoruus, pelottomuus ja kunnioitus kaikkia kanssaihmisiään kohtaan — ominaisuudet, jotka ihmiselle aina tuottavat todellisia ystäviä. Hän puhui niin rauhallisesti, että Charleskin oli pakotettu koskettelemaan suoraan asiaa, josta hän viikko sitten ei olisi mistään hinnasta puhunut kenellekään.

»Sinun ja minun ja maston kesken», sanoi hän, »minä pelkään, että Kate on tullut aivan liian oppineeksi minun laiselleni, ja se on syynä siihen, etten ole käynyt häntä tapaamassa.»

»Silloin teidän on parasta olla varuillanne», sanoi Nuppu pudistaen hänelle varoittavasti sormeaan, »sillä kaupunki on täynnä nuoria miehiä, jotka kuluttavat pyhävaatteitaan arkipäivänä ja pesevät kasvojaan iltaa aamua, mielien iskeä häneen, ja hän saattaa kukaties väsyä seisomaan kylmässä teitä odotellen. Minä en pelkäisi teidän sijassanne, kapteeni; hän ei ole liian oppinut jokapäiväiseen tarpeeseen; hän on miellyttävämpi kuin konsanaan siihen aikaan, jolloin teidän oli tapana kävellä hänen kansaan Colonsayssa.» Nuppu alkoi käydä levottomaksi niiden epäilysten vuoksi, joita hänen kuvittelunsa olivat herättäneet.

»Jos näkisit hänen kirjeitään», sanoi Charles synkkänä. »Runoutta ja ulkomaalaisia prinssejä, muudan niistä niin mainio tanssimaan! Ja suuteli hänen kättään. Hän ei olisi mitenkään rohjennut tehdä sellaista, jollei toinen olisi rohkaissut häntä.»

»Huvitusta vain», sanoi Nuppu lohdutellen. »Pelkkää ajankulua; ja Kate sanoo usein, että hän menee naimisiin vain omaa mieltänsä noutaakseen, ja se mies, jonka hän tahtoo ottaa, on — no niin, te tiedätte sen, kapteeni Charles.»

»Siinä mainittiin eräästä venäläisestä upseerista», jatkoi merenkulkija, yhä mustasukkaisen epäilyksen kiusaamana.

»Mutta hän on kuollut. Hän on kuolleempi kuin lahokanto. Herra Reilu antoi hänelle — antoi hänelle painetista. Siinä ei kuitenkaan ollut todellisuudessa mitään, itse asiassa. Kate ei välittänyt hänestä vähän vähääkään, ja luullakseni se oli suuri huojennus.»

»Sitten hän opettelee pianonsoittoa», sanoi kapteeni; »se ei ole työläistytön tapaista. Ja eräässä kirjeessään hän puhui Dan-sedän polvella istumisesta.»

Nuppu pudotti koiran jalkoihinsa ja purskahti nauruun; tuossa kohdassa hän oli todellakin pahasti sekoittanut henkilöitä.

»Ei siinä ole mitään nauramista», sanoi kapteeni nykien partaansa. »Se ei ole ollenkaan sopivaa siivolle tytölle; eikä se ole sen Katen tapaista, jonka tunsin Colonsayssa.»

»Kapteeni Charles», sanoi hän toinnuttuaan; »se joka — se joka tuon sanoi, ei ollut lainkaan Kate; se oli toinen, Winifred Wallace -niminen tyttö. Katsokaas, Kate on aina niin kiinni hyödyllisissä toimissa — niin hyvää soppaa, ja — pesu joka maanantai, ja opiskelu, ja kynät olivat kaikki niin riiv— niin tylsiä, että hänen suorastaan täytyi ottaa toinen avukseen noita kirjeitä kirjoittamaan; ja sen takia Winifred Wallace avusti häntä ja luullakseni sekoitti asioita jonkunverran. Ne paikat kirjeistä, missä puhuttiin juhlallisesti ja järkevästi ilmoista ja huonosta kalansaaliista ja yhtä ja toista Oronsaysta, ja missä varoitettiin, että teidän pitäisi muistaa muuttaa sukat, kun tulitte alas märästä mastosta, ja missä sanottiin, että te olitte se yksi ja ainoa, jota hän rakasti, ne olivat Kateä; mutta missä oli kaikenlaista helisevää puhetta prinsseistä ja venäläisistä upseereista ja runonläiskäreitä, ne olivat vain Winifred Wallacen näyttelemistä ja koruhepeneitä. Ei, ei se ollut kokonaan näyttelemistäkään; se johtui siitä, että hänkin tavallaan rakasti teitä. Hänellä ei, nähkääs, ollut mielitiettyä itsellään, herra Charles, ja — ja hän arveli, ettei hän riistäisi Kateltä mitään tuolla olettelullaan, sillä Kate sanoi, ettei siinä ollut mitään pahaa.»

»Minä se olen koko Winifred Wallace, mitä on olemassa», sanoi Nuppu katuvaisena. »Sevon minun runoilijanimeni — minun toinen minäni. Winifred Wallacena voin tehdä paljon sellaista, jota en voi tehdä ollessani pelkkä Nuppu, muuten nauraisin itselläni itseni kipeäksi, niin hullu minä olen. Oletteko vihainen, herra Charles?»

»Oh, sano vain Charles!» sanoi merimies. »Älä välitä titteleistä. En ole hiukkaakaan vihainen. En! Itse asiassa olen iloinen kuullessani, että prinssit ja pianot ja runot olivat kaikki hölynpölyä.»

»Runoja pidin itsekin varsin keskinkertaisina», myönsi Nuppu, mutta niin epäröiden, että se ei kuulostanut oikein vakuuttavalta.

»Runot olivat loistavia», sanoi Charles kiireesti. »Niissä ei ollut mitään vikaa minun nähdäkseni. Mutta olen iloinen siitä, etteivät ne olleet Katen kirjoittamia — sillä hän on hieno, oiva tyttö ja hyvin kunniallisesti kasvatettu.»

»Niin», sanoi Nuppu, »hän on parempi kuin mitkään runot. Te olette varmaan iloinen, kun saatte mennä naimisiin hänen kanssaan.»

»En ole niin varma, lähteekö hän naimisiin minun kanssani. Kenties hän ei huoli minusta.»

»Mutta hän ei voi olla huolimatta!» huusi Nuppu. »Hänen täytyy, sillä velhorouva määräsi sen kekri-iltana. Toivon vain, ettette menisi naimisiin vielä moneen vuoteen. Bell-täti joutuisi pois suunniltaan, jos veisitte meidän Katemme, sillä kelpo tyttöjä ei ole niin helppo saada nykyaikana kuin ennenvanhaan, jolloin he saivat palkkaa kolme puntaa kymmenen shillinkiä puolivuodelta ja naulasivat kirstunsa lattiaan tultuaan uuteen paikkaan, jottei heitä voitaisi potkia pois. Olisin pahoillani, että olin mukana auttamassa, jos menisitte hänen kanssaan naimisiin pitkään aikaan. Sitäpaitsi olisitte itsekin siitä pahoillanne, koska hänen opintonsa eivät ole vielä aivan valmiit; hän on vasta kertolaskussa moninumeroisilla luvuilla ja Tudor-kuninkaissa. Olisitte hurjan pahoillanne.»

»Tietysti! Rakkaus on sellaista. Ennen naimisiinmenoa on se pelkkää hopsanheitä — kaikki on kuin loppumatonta satua — mutta jälkeenpäin se on sama vanha naama aamiaispöydässä, sanoo herra Cleland, ja että jotenkuten tullaan toimeen toistensa kanssa. Oi, rakkaus on ihmeellistä, Charles; se on suurinta ja korkeinta mitä on; mutta toisinaan sanon: 'Dan-setä on paras kaikista!' Luvatkaa, ettette mene naimisiin Katen kanssa ihan Suoraa päätä.»

Merimies nauroi täyttä kurkkua. »Varjelkoon», sanoi hän, »jos odotan liian kauan, saan halun mennä naimisiin sinun kanssasi, sillä sinä olet vaarallinen tyttö.»

»Mutta minäpä en mene koskaan naimisiin», sanoi Nuppu. »Tahdon kyllä yhä edelleenkin rakastaa jokaista ihmistä enkä kaipaa ketään erityistä miestä itseeni takertumaan.»

»En ole koko elämässäni kuullut näin paljon rakkaudesta englanniksi», sanoi Charles, »vaikka se on varsin tavallista ja aivan kunniallista gaelinkielellä. Rakastatko — rakastatko sinä minuakin?»

»Siinä tapauksessa», sanoi Charles lujasti, »mitä pikemmin teen kaupat
Katen kanssa, sitä parempi, sillä sinä olet vaarallinen tyttö.»

Sitten he kävelivät yhdessä tietä pitkin, suunnitellen eri tapoja pikaiseen kohtaukseen Katen kanssa, ja voitte olla varma, että Nupun esittämä tapa oli kekseliäin.

XXII LUKU.

Kun Kate sinä iltapäivänä sai kuulla, että hänen hetkensä oli tullut ja että hänen oli huomenna kohdattava kohtalon määräämä merimiehensä, vaipui hän tuolille, heitti esiliinan päänsä yli ja itki ja nauroi kamalasti vuorotellen — tilapäisen hermoheikkouden vallassa, joka johtui puolittain pelosta ja puolittain liian suuresta ja odottamattomasta autuudesta.

»Taivas armahtakoon!» huudahti hän. »Nyt hän saa ilmi kaikkityynni, millainen typerys minä olen. Kaikki opintoni on mennyt päästäni tipo tiehensä; olen varma, etten osaa tavata sanaakaan oikein. En muista edes yhdeksättä käskyä, puhumattakaan selityksestä, ja kieliopista en muista hölynpölyä, en vaikka siihen paikkaan kuolisin. Oo, Lennox, nyt me saamme rangaistuksen! Oletko ihan varma, että hän sanoi huomenna?»

»Lopeta tuo, Kate MacNeill!» komensi hän. »Sinun ei pidä olla noin typerä. Hän pelkää sinua yhtä paljon kuin sinä voit pelätä häntä. Hän olisi tullut tänne jo perjantaina ennen aamumaitoa, jollei hän olisi luullut, että sinä ahdistaisit hänet nurkkaan ja rupeisit häneltä kyselemään muinaisen Kreikan ja Rooman historiaa. Näyttää siltä kuin rakkaus tekisi muutamat ihmiset idiooteiksi. Herran tähden! Minut se toki, suureksi ilokseni, jättää aina rauhalliseksi kuin pannukakku.»

»Onko — onko — hän kauhean hienon ja hyvinpuetun näköinen?» kysyi Colonsayn tyttö, otsa huolestuneilla poimuilla. »Onko hän — onko hän yhtä kaunis kuin sanoin hänen olevan?»

»Hän oli kaikkea mitä sanoit — paitsi sitä gaeliläistä. Kyllä tiesinkin, ettei hän voinut näyttää niin pahalta kuin se kuului, mitä sanoit hänen silmistään. En — en ole koskaan nähnyt komeampaa miestä. Jos olisin tiennyt täydelleen, kuinka uljaan näköinen hän oli, olisin lähettänyt hänelle kuormittain runoja.» Silloin Kate taas voivotti, huojutteli ruumistaan tuolilla surkeasti ja vannoi, ettei hän ikinä kehtaisi mennä Charlesin silmäin eteen ennenkuin oli saanut uuden pukunsa ompelijalta.

»Hän luulee, että olen sivistynyt ja aivan hieno ihminen», sanoi hän, »vaikka olen ihan sama silkka Kate kuin Colonsayssakin, ja hän on oikea kapteeni! Se oli kaikki sinun syytäsi, noine kuvittelukirjeinesi. Oo, Lennox Dyce, luulen että vihaan sinua — lainaapa minulle vähän nenäliinaasi; omani on ihan märkänä itkemisestä.»

»Jos et olisi niin iso ja kiivastuminen ei olisi synti, niin ravistelisin sinua!» sanoi Nuppu ojentaen nenäliinansa. »Olit ihan menehtymäisilläsi merimiehen mieliteosta, etkä olisi ikinä saanut sellaista käsiisi, jos en minä olisi kirjoittanut noita kirjeitä. Ja nyt, kun koko maan suloisin merimies tuodaan kynnyksellesi, et ymmärrä antaa arvoa etuuksillesi ja olla kiitollisella sydämellä, vaan käännyt haukkua nalkuttamaan minua. Sanon sinulle, Kate MacNeill, että merimiehet ovat julman harvassa ja tiukassa tällaisella pienellä paikkakunnalla eikä niitä ole niinkään helppo saada nokaistuksi, ja sen sijaan että istut siinä nokea nenälläsi ja tulvanmerkit silmäkulmillasi voivottelemassa, olisi sinun paras nousta ja loistaa, tai muuten joku, jolla on järkensä tallella, sieppaa hänet. Tekisin sen itse, jos se ei olisi kunniatonta sinua kohtaan.»

»Oh, jospa saisin opetella vielä viikon tai pari maantiedettä!» sanoi
Kate valittavasti.

Nupun täytyi nauraa — hän ei voinut sille mitään; ja mitä enemmän hän nauroi, sitä murheellisemmiksi kävivät palvelijan kasvot.

»Minusta näyttää», sanoi Nuppu, »että minun täytyy hoitaa tämä rakkausjuttu alusta loppuun; sinä et ymmärrä siitä vähintäkään. Kuulithan, Kate, kun sanoin sinulle, että Charles pelkää sinua enemmän kuin sinä häntä. Hän luuli sinun olevan niin oppineen, että pidät rillejä ja seisot tikkusuorana puhuen runomitassa kaiken aikaa, ja minun täytyi kertoa hänelle, että jokainen helisevä kohta noissa kirjeissä oli minun kirjoittamani.»

»Sittenhän se on vielä pahemmin!» huusi palvelija onnettomampana kuin koskaan. »Hän luulee, etten osaa itse kirjoittaakaan, vaikka minä osaan kirjoittaa kuin tuulispää, kun vain annat minulle kunnollisen kynän etkä häiritse minua.»

»Turha pelko!» sanoi Nuppu. »Se asia on selvitetty. Sanoin hänelle, että olit niin kiinni taloustoimissa, ettet ehtinyt, ja arvatakseni Charles tarvitseekin enemmän taloudenhoitajaa kuin koulumatamia. Oli miten oli, hän on niin rakastunut sinuun, että naisi sinut, vaikka olisit kuuromykkä. Hän on ihan ylösalaisin, ja sinun velvollisuutesi järkevänä tyttönä on olla salaamatta häneltä, että sinäkin pidät hänestä jonkunverran.»

»Enhän tiedä mitä sanoa hänelle», sanoi Kate, »ja hän kun on aina ollut niin viisas. En olisi ymmärtänyt hänen puheistaan puoliakaan, jollen olisi nähnyt hänen silmiään.»

»No, hän tietää kyllä mitä sanoa sinulle, luulen ma, jolleivät kaikki merkit petä. Ei Charles niin ujo ole — kuhertelussa hän on kuin kotonaan, ja minullekin hän heitteli koreita silmäyksiä ilman esittelyjä. Sinun puheistasi voisi luulla, että hän on kouluntarkastaja, vaikkei hän ole muuta kuin ihan tavallinen rakastaja, joka muistelee niitä onnellisia päiviä, joita vietitte Colonsayssa. Jos minä olisin sinun sijassasi, en uskottelisi olevani muuta kuin mitä todella olen; olisin aivan luonnollinen; niin juuri olisin, sillä luonnollisuus on tepsivin keino taivaan alla saada ihmiset rakastamaan itseään. Älä ole olevinasi mikään, ole vain ihan sama Kate MacNelll hänelle kuin olet minulle. Kuuntelet vain häntä ja silloin tällöin katsot häneen, etkä ajattele tämän taivaallista muuta kuin kuinka kaunis hän on, ja hän on niin hyvillä mielin ja tyytyväinen, ettei kysy sinulta pienimmänkään sanan tavaamista.»

»Tyytyväinenkö!» huudahti Kate vakaumuksella. »Johan nyt! Kyllä tunnen hänet hyvin! Hän tahtoo suudella minua, niin varmasti kuin Jumala on taivaassa — suo anteeksi.»

»Luulen, että tuo on sellaista, mitä sinun ei pitäisi sanoa minulle», sanoi Nuppu kovasti punastuen.

»En tarkoita sitä, että Jumala on taivaassa, sehän on oikein — niinhän Hän onkin, missäs me muutoin olisimme? — minä tarkoitin sitä suutelemista. Olen kyllä tarpeeksi vanha rakkauteen, mutta en ole tarpeeksi vanha, että sinun sopisi puhua minulle suutelemisesta. Luulen, että Ailie-täti ei soisi sinun puhuvan minulle sellaisesta, ja Bell-täti, hän olisi raivoissaan — se oli liian kehittynyttä.»

»Aamulla. Jos menet puutarhaan juuri aamiaisen jälkeen ja vihellät, niin hän katsoo muurin yli.»

»Aamulla!» huusi palvelija kauhistuen. »En mitenkään voi kohdata häntä aamulla. Onko koskaan kuultukaan sellaista? Nyt sinä olet mennyt ja pilannut kaikki! Voisin tuskin pitää kaiken järkeni tallella, vaikka olisi vain hämärä.»

Nuppu huokasi toivottomana. »Oh, sinä et ymmärrä, Kate», sanoi hän. »Hänkin tahtoi kohtausta illaksi, mutta minä sanoin, että ettehän te olleet mikään kurja huuhkainpari, ja paras aika mihin hyvänsä on aamu. Dan-setä sanoo, että ensimmäinen puolituntia aamulla vastaa kolmea tuntia muuhun aikaan päivästä, sillä kun on lukenut aamurukouksensa ja ottanut hyvän kylvyn ja saanut leukansa ajelluksi ja kengät jalkaansa — ei tohveleita eikä laahustavia aamunuttuja — niin Jumalan rauha — ja — ja voiman ja vanhurskauden varmuus laskeutuu ihmisen ylle, niin että hän voi — voi — voi käydä käsiksi vaikka villikissoihin. Itse tunnen itseni niin rivakaksi ja urhoolliseksi aamulla, että voisin hyppiä vuorilla niinkuin vuohi. Sen suorastaan täytyy tapahtua aamulla, Kate MacNeill. Silloin sinä näytät kaikkein parhaimmalta, jos vain viitsit nähdä vähän vaivaa etkä vain hotaise kiireen kaupalla, ja minä vaadin välttämättömästi, että sinun on ensi kerran nähtävä hänet puutarhan muurin yli. Se on ainoa tapa, millä voimme järjestää asian romanttisesti, kun ei meillä ole parveketta. Sinä menet ulos ja seisot kukkivan kirsikkapuun kohdalla, käsivarrella kori, jossa on kukkia ja persiljaa, ja kun hän pilkistää muurin takaa ja näkee sinut siinä kuin taulussa, niin usko pois, hän tulee kutkumaan kuoliaaksi. Sillä tavalla Shakespeare sen järjestäisi, ja hän osasi.»

»Pyh!» sanoi Nuppu. »Hän oli vain vaikutelman vuoksi. Ei ole tietysti milloinkaan todella ollut niin halpamaista, ilkeää ihmistä kuin tuo Jago — se olisi mahdotonta — vaan Shakespeare teki hänet juuri sellaiseksi, jotta me pitäisimme kilteistä ihmisistä sitä enemmän ajatellessamme, millaisia he olisivat voineet olla, jos Jumala olisi mennyt pois ja jättänyt kaikki.»

Sinä iltana Kate meni nukkumaan kahdeksalta. Turhaan kaupunki kutsui häntä — iloinen jalkojen kapse katukäytävältä ja tiukuniekka pillinsoittaja Risteykseltä, ja hän tiesi, kuinka katu loisti myöhäänvalaistuine puodinikkunoineen ja kuinka juovuttava oli lauantai-illan ilma pimeässä, mutta lausuttuaan isämeitänsä gaelinkielellä ja: »Nyt minä panen nukkumaan» englanninkielellä, veti hän peitteen päänsä yli ja ajatteli tulevaa päivää ilolla ja pelolla, kunnes nukkui.

Niin pian kuin Bell-neiti oli aamulla mennyt yläkertaan vuoteita korjaamaan, minkä tehtävän hän otti aina omaksi huolekseen sunnuntaisin säästääkseen palvelijaa liian paljolta synniltä, ja Ailie jokaviikkoiselle lukuhetkelleen sairaan Duncan Gillin luo, riensi Nuppu keittiöön valmistamaan Kateä kohtaukseen. Ei ikimaailmassa ole aamiaisastioita vikkelämmin pesty ja pyyhitty kuin tuo innokas pari tänään. Ja niin pian kuin se oli tehty, lennätti Kate arkkunsa kannen auki ja sukelsi pää edellä sunnuntaihepeniensä sekaan.

»Mitä tuo on?» kysyi Nuppu. »Aiotko panna yllesi koreata, vai mitä?»
Sillä arkusta tuli esiin sininen puku, hellästi hypisteltynä.

»Aionpa tietenkin», sanoi Kate. »Minun on pantava joko tämä tai kirjava pumpulileninkini, ja pumpulileningissä ei lainkaan sovi mennä — mennä kapteenia tapaamaan; hänhän odottaa minun olevan todella hienostunut.»

»Minä luulen, että hän pitäisi pumpulileningistä enemmän», sanoi Nuppu vakavasti. »Tuo sininen puku on hyvin sievä — mutta se ikäänkuin ei ole sinua itseäsi; tiedätkö, minusta se on kuin Ailie-tätiä alhaalta vyötäisiin asti ja pankinjohtajan keittäjätärtä pitseineen siitä ylöspäin, eikä se tee sinua vähääkään hienostuneeksi. Hienostuneeksi ei ihmistä tee se, mitä hän panee päälleen, vaan se on sellaista mitä ei voi riisua yltään. Sinulla ei ole aavistustakaan, kuinka suloiselta sinä näytät tuossa pumpulipuvussa, Kate, myssy päässä ja esiliina edessä. Sinä näytät niissä somemmalta kuin jos ylläsi olisi kaikkein viimeisin muoti. Minun tekisi itsenikin mieli mennä naimisiin kanssasi, jos olisin kapteeni ja näkisin sinut noin puettuna; mutta jos sinulla olisi ylläsi sunnuntaipukusi, niin — niin purisin huultani ja menisin kotiin kysymään neuvoa äidiltäni.»

Kate pani pois sinisen puvun, jonkunverran vastahakoisesti, mutta hän oli tähän mennessä oppinut, että joissakin asioissa Nupulla oli parempi arvostelukyky kuin hänellä. Hän pesi ja pyyhki kasvojaan kunnes ne loistivat kuin kiilloitettu omena, pani yllensä Nupun valitseman hilkan ja liehunauhaisen esiliinan, ja oli juuri ottamaisillaan kelpo ryöpsäyksen Florida-vettä, kun hänen käteensä tartuttiin torjuvasti.

»Minä en panisi hajuvettä», sanoi Nuppu. »Pidän kyllä hajuvedestä ja Florida-veteen olen aivan hullaantunut, mutta Ailie-täti sanoo, että puhtaan veden, auringonpaisteen ja ilman tuoksu on suloisinta mitä ihmisellä voi olla ympärillään, ja kaikki muu on tympeää kuin kiinanpulveri.»

»Mutta hän odottaa Florida-vettä», sanoi Kate, »kun hän on itse lähettänyt sen minulle.»

»Se ei merkitse huihaita», sanoi Nuppu. »Voit ripustaa kaulaasi medaljonkimme, niin se miellyttää häntä.»

Kate meni tykyttävin sydämin säiliökamarin läpi puutarhaan, kori käsivarrellaan, ja hän oli miellyttävä ja uhkuva nähdä. Nupun olisi tehnyt mieli katsoa, mutta hienotunteisuus esti häntä siitä, ja hän seisoi keittiön ikkunan edessä katsellen päättäväisesti kadulle. Portaita alakertaan laskeutuessaan Daniel Dyce hyräili psalmia; ulkona oli luukut puotien ikkunoissa, aamuvirren sävelet kantautuivat leipurin avoimista ikkunoista. Joitakin ihmisiä kulki ohi pyhävaatteissaan, astellen harvakseen, erotukseksi muiden päivien maallisesta kiireestä. Pian alkaisivat kirkonkellot soittaa sunnuntaikouluun, ja Nupun täytyi olla valmiina. Sen muistaessaan valtasi hänet jonkinlainen jumalattomuuden tunne — maailmalliset kohtaukset puutarhoissa sunnuntaina eivät olleet sellaista, mitä Bell-täti juuri hyväksyisi. Jokohan he olivat nähneet toisensa? Miltähän Charles näytti? Mitähän Kate sanoi?

»Varjelkoon!» huudahti Kate syöksähtäen keittiöön säiliöhuoneesta.
»Sanoitko sinä, että minun piti viheltää?»

»Tietysti», sanoi Nuppu, mutta näytti samassa kauhistuvan. »Oi, Kate», sanoi hän kuiskaten, »minä olin niin innostunut tämän pahan maailman turhuuksiin, etten yhtään muistanut, että nyt on sunnuntai. Tietysti et voi viheltää sunnuntaina.»

»Sitähän minä juuri itsekin ajattelin», sanoi Kate hiukan hiljennetyllä äänellä. »Mutta arvelin, että kysyisin sinulta. Eihän sen tarvitsisi olla mitään nuottia, mutta — mutta tietysti se olisi kauhean jumalatonta — sillä neiti Dyce varmaankin kuulisi sen, ja hän on niin tarkka.»

»Ei, et sinä saa viheltää; et millään ehdolla», sanoi Nuppu. »Se olisi hirmuisen jumalatonta. Mutta mitähän, jos heittäisit kiven? Ei mitään päänkokoista, ymmärräthän, vaan sievän, pienen pikkuruisen sunnuntainupulan? Saattaisithan heittää sillä vaikka Rodgerin kissoja, ja se olisi tarpeellinen ja hyvä työ, sillä nuo kissat ovat oikea lintujen surma.»

»Sama se», sanoi Nuppu. »Voithan heittää kiven muurin yli varoitukseksi niille, etteivät tule sissimään meidän puutarhaamme; toisella puolen on varmasti joku juuri muurille hyppäämäisillään. Ja jos Charles sattuu olemaan siellä, niin minkäs sinä sille voit?» Ja Kate palasi puutarhaan.

Hetken aikaa oli hiljaista, ja sitten kuului naurua. Kymmenen minuuttia Nuppu odotti uteliaisuuden tuskissa, jotka viimein kävivät hänelle ylivoimaisiksi, ja rohkaisten mielensä hän kurkisti säiliöhuoneen ikkunasta — ja näki Charlesin jäljestävän mielitiettyään nurmikentän ja karviaismarjapensaiden välistä käytävää pitkin. Kate pyrki keittiöpyhättöönsä hehkuvin kasvoin ja kaikki nauhat liehuen, mutta joutui kiinni ennenkuin ehti sisälle.

»Sanoinhan sen!» läähätti hän sisään tullessaan. »Emme olleet puhuneet kahtakymmentä sanaa, kun hän jo tahtoi suudella minua.»

XXIII LUKU.

Maailma saapuu hakemaan Lennox Dyceä, tuo ahnas maailma, nuorison ensimmäinen ja pahin viettelijä, joka lupaa niin paljon, mutta parhaimmassakin tapauksessa voi antaa vain kuplia, jotka hetkiseksi lainaavat loisteen auringolta, särkyen sitten niihin tarttuvan käden kosketuksesta — maailma, joka huolii ainoastaan uljaimmat ja älykkäimmät lapsemme ja ottaa ne meiltä kaikki toisen toisensa jälkeen.

Olen nähnyt heidän menevän — kymmenittäin poikia ja tyttöjä, pystypäin ja päivänpaiste kasvoillaan, menevän palaamatta. Silloin tällöin vuosien vieriessä palasi sitten kaupunkiin mies tai nainen, jolla oli tunnettu nimi ja joka muisti vanhoja tarinoita, mutta he eivät olleet samoja, ja jollei maailma ollut tuottanut heille pettymystäkään, oli heidän hyvinvointinsa runsaudessa jotakin, mikä huonosti korvasi tukahdutettujen nuorten mielien raikkauden.

Niin, maailma on tulossa, todellakin — mustiksi ja keltaisiksi maalatuilla rattailla, punatakkisen vartijan toitottaessa torvellaan halki laakson. Se on tulossa mustien hevosten perässä, joiden kaviot tömisevät ja valjaat ovat vaahdossa, kaljujen vuorenkukkulain välitse, solisevien purojen ja valkeaksi kalkittujen paimenmajojen ohitse, tai metsien varjossa, jotka vain seisovat ja odottavat siinä mihin Luoja on ne asettanut. Se on tulossa turkiskauluksisessa takissa, vaikka on vasta syksy — ja korkeassa silkkihatussa, ja silmäilee huvitettuna pahaa-aavistamatonta tienoota, johon se on tuomassa tyytymättömyyttä.

Palaa takaisin, maailma, palaa takaisin ja jätä tämä pikku tyttönen unelmiensa pariin, rakastavien ja hellivien sydämien keskuuteen! Palaa takaisin tekokukkinesi ja valhehelyinesi! Palaa takaisin, maailma, joka jokaisesta riemullisesta hetkestä vaadit, tuskien hinnan.

Kyytivaunuissa oli kolme matkustajaa — turkiskauluksinen mies, joka istui ajurin vieressä etuistuimella, ja Duffin neidit takana. Olen nyt pahoillani, että kerran koetin saada teidät hymyilemään näille kyyhkyssisaruksille, sillä tänään olen kristillisemmällä tuulella ja sydämeni lämpenee heitä kohtaan nähdessäni heidän palaavan vahingoittumattomina retkeltään kauas kyyhkyslakastaan, koska juuri he ensiksi opettivat minut tekemään näitä merkkejä paperille, ja pahimmillaankin he olivat vain hiukan tyhmiä, kuten useimmat meistä toisinaan, ja heidän tarkoituksensa olivat aina mitä parhaat. He olivat olleet Edinburghissa; olivat olleet poissa kaksi viikkoa — ensimmäisellä seikkailullaan kahteentoista vuoteen. Jean-neiti oli onnellinen, tuodessaan matkaltaan mukanaan uuden nypläysmallin, maisemakirjan, kullalla paikatun hampaan (hän oli niin ylpeä ja puhui niin usein siitä, ettei ole lainkaan epähienoa mainita sitä) ja taiteen hehkun, jonka hän oli saanut ollessaan iltapäiväteellä eräässä öljymaalauksilla täytetyssä taulugalleriassa. Amelian saaliina oli lause, joka kesti hänellä vuosia — se oli se, että Edinburgh »tuulahteli Robert Louis'ia.» [Robert Louis Stevenson — skotlantilainen kirjailija] — kerskaus siitä, että oli kuullut suuren MacCaskill'in saarnaavan ja ottanut oppikurssin viattomien puunkappaleiden korventamisessa kuumennetuilla raudoilla. Sellaiset ovat matkustuksen voitot; olen itsekin saapunut kotiin yhtä laihoin korvauksin aikani ja rahojeni kulutuksesta.

Mutta yhteisesti he olivat tuoneet matkaltaan vielä jotakin muuta — sellaista, josta he puhuivat vain kuiskaten, jotta etuistuimella oleva mies ei kuulisi, ja jota he pari kolme kertaa katselivat Amelian käsilaukkuun, missä se lepäsi viattomassa kääryssä rahakukkaron vieressä. Olisi voinut luulla sitä kokoon kääriytyneeksi käärmeeksi, niin arasti he siihen vilkaisivat, napsauttaen taas kohta laukun kiinni miltei väristyksellä.

»Ei se ainakaan ole kovin suuri», kuiskasi Jean-neiti, turvautuen sen entisen tyttöparan puolustukseen, joka teki kuolemansynnin.

»Ei», sanoi hänen sisarensa, »sitä voi todellakin sanoa varsin — varsin pienoiskokoiseksi. Se toinen, jota hän näytti meille, oli niin kauhean iso ja — raa'an näköinen, sen pelkkä näkeminenkin sai minut miltei voimaan pahoin. Mutta oi, jospa olisimme voineet olla kokonaan ilman tuota kauheaa välttämättömyyttä. Kahdent — niin monen vuoden perästä se näyttää melkein kuin heikkouden tunnustukselta. Kun ei siitä vain syntyisi mitään epämiellyttäviä puheita.»

»Mutta varmasti siitä syntyy, Amelia Duff», sanoi hänen sisarensa. »Meille tullaan muistuttamaan Barbara Mushetistä; hän tulee aina olemaan mitä täydellisin opettaja —»

»Toivoisin, ettet olisi tullut sitä ajatelleeksi», sanoi Jean-neiti huoahtaen ja pudistaen hiukan tuimasti käsilaukkua. »En syytä sinua, huomaa se, Melia; jos teemme väärin, jakaantuu syy tasan meidän kummankin kesken, paitsi ehkä hiukan enemmän minulle, sillä minä ajattelin todella, että se isompi olisi paremmin ollut hintansa arvoinen. Ja kuitenkin se kammotti minua, se näytti niin — niin pelkurimaiselta.»

»Jean», sanoi Amelia-neiti juhlallisesti, »jos olisit ostanut sen ison, olisin heti marssinut ulos myymälästä loukkaantuneena. Jos se kammotti sinua, niin minua se ihan puistatti. Vaikka otimme vaiti tuon pienemmän, niin huomasitko miten se mies katsoi meihin? Luulen, että häntä hävetti myydä sellaista kapinetta; hänellä on ehkä perhe. Hän sanoi, ettei niitä kysytä kovin usein. Vakuutan, että tunsin itseni hyvin mitättömäksi, — hän sanoi sen niin omituisesti.»

Vielä kerran he kumarsivat vienonruskeat hattunsa yhdessä käsilaukun yli ja katselivat arasti häpeänsä ja pelkonsa esinettä. »Niin, siinä se on, eikä sitä voi auttaa», sanoi Jean-neiti vihdoin epätoivoisesti. »Toivokaamme ja luottakaamme, ettei siihen tarvitsisi turvautua liian usein, sillä vakuutan sinulle, ettei minulla ole siihen voimaa eikä halua.» Hän napsautti laukun jälleen kiinni, ja kehottaessaan katseensa hän näki turkiskauluksisen miehen katsovan heihin olkansa yli.

»Minun mielestäni, arvoisat naiset», lausui mies, »on postivaunujen täytynyt olla sangen hauska kulkuneuvo entisaikaan, niin huokeasti saavutettava maalitaulu kun ne olivat maantierosvoille, joita nämä seudut kuhisivat; hehän olivat vaarassa tökätä niihin varpaansa, maleksiessaan huolettomina perässä. Tämä John» — hän nyökäytti ajuriin päin — »sanoo meidän kulkevan aikataulun ajassa, ja myönnän kyllä, että hän maiskuttelee suulakeaan varsin touhukkaasti, mutta mieleni tekisi laskeutua alas ja paiskella kivillä hänen juhtiaan, jotta ne liikkuisivat vilkkaammin.»

Jean-neiti ei kyennyt saamaan sanaa suustaan; hän pelkäsi vieläkin liian paljon tuntematonta miestä, joka, vaikka auttoikin heitä ritarillisesti nousemaan vaunuihin Maryfieldissä, saattoi sivumennen puhutella häntä ja Amelia-neitiä »ystävikseen», tarjota sikareja vartijalle ja ajurille ja kutsua heitä Johniksi ja Georgeksi ihan ensi näkemällä.

»Ale — meidän mielestämme kulku on varsin nopeata», uskalsi Amelia-neiti huomauttaa, hämmästyen itsekin rohkeuttaan. »Se on yhdeksäntoista mailia kahdessa tunnissa, ja jollei se olekaan niin nopeaa kuin junan kulku, antaa se tilaisuuden nauttia maisemista. Meidän maisemamme ovat hyvin ihailtuja, ne ovat — ne ovat niin luontehikkaita.»

»Varmasti!» sanoi tuntematon. »Ne ovat varsin siistejä maisemia, sen puolesta, ja maisemat ovat minun vahva puoleni. Mutta olisin luullut, että tämä John tässä osaisi nämä karun ja jylhän Caledonian tienoot jo siinä määrin ulkoa, että hän haluaisi pyyhältää ne vauhdilla läpi joutuakseen ihmisasumuksille. Mutta enimmäkseen kulkevat hevoset niin hitaasti, että astuvat omille jaloilleen joka askeleella.»

»Ehkäpä postivaunut ovat teille uutuus», huomautti Amelia-neiti, joka oli tullut ihmeen urheaksi kahden viikon hurjista seikkailuista Edinburghissa. »Otaksun, että olette amerikkalainen.»

»Amerikkalaisesta minut vaimonikin otti, ja hän tiesi, sillä hän oli kotoisin syntymäseudultani», sanoi muukalainen nauraen. »Olette arvannut oikein ensi kerralla. Ei, postivaunut eivät ole minulle uutuus; olen tavannut niitä useampia eri paikoissa. Jos olen maltiton ja haluan enemmän vauhtia juuri tällä haavaa, johtuu se siitä, että olen täynnä lystiä yllätystä eräälle vanhalle ystävälle, jota aion mennä tapaamaan tämän surusaaton päätyttyä.»

»Matkan loputtua», selitti hän. »Tuo mainittu ystäväni ei odota minua, koska minulla ei ollut postikorttia ja minä vihaan kirjettä, eikä sähkösanomakonttoria ole näyttänyt olevan äänen kantamilla sittenkuin lähdin Edinburghista aamulla.»

»Vai niin!» sanoi muukalainen, heittäen käsivartensa istuimensa selustan yli voidakseen mukavammin keskustella. »Se on maalauksellinen. Varsin rauhallinen myös. Mutta tuntuu hiukan vierastavan thespialaista muusaa. En tiennyt Edinburghista enemmän kuin lehmä uudesta kirkosta, kun saavuin sinne viime sunnuntaista kaksi viikkoa takaperin. Mutta olen hiukan kierrellyt ja tutkistellut sen jälkeen; ja totisesti! se on vanha ja hieno! En ollut ollut kaupungissa puolta päivääkään, ennenkuin pääsin selville siitä, että mitä oikeaan aiheeseen tulee, oli kuningatar Maria matkavarusteiden vetonaula Edinburghissa. Ennenkuin olin käynyt tässä maassa, en oikein tiennyt miten arvostella Mariaa; toisinaan hän oli Verinen ja toisinaan Suloinen, mutta arvaan, että minun on täytynyt sekoittaa hänet jonkun samannimisen, vähäpätöisen Englannin kuningattaren kanssa.»

»Edinburgh tuulahtelee kuningatar Mariaa — ja Robert Louis'ia», sanoi
Amelia-neiti.

»Aivan niin!» sanoi muukalainen. »Siellä on linnassa pieni makuuhuone, jossa hän nukkui, ei chicagolaista kylpyhuonetta isompi. Siinä oli tuskin tilaa painajaisellekaan; reistailevan sorttinen painajainen potkisi katon puhki. Ei näytä olevan ainoatakaan draamallista piirrettä koko näytelmässä, jota Maria ei olisi omaksunut itselleen. Hän oli täydellisyys lajissaan, ja hän oli huippuhenkilö ryöstökohtauksessa, lapsi-leski-kohtauksessa, murhassa, taistelussa sekä Fotheringayn loppukaneetissa. Kolme aviomiestä ja joukko kuherteluja, jotka eivät johtaneet mihinkään, hänen muotokuvansa joka paikassa, ja sanomalehdet nuuskimassa hänen jälkiään kuin vainukoirat siitä päivästä tähän hetkeen saakka! Luulen, että Lizzie-kuningatar loikkasi väärään kirnuun tappaessaan Marian — sillä Maria oli loistohenkilö historiassa, ja Elisabethin kuuluisuus perustuu pääasiassa siihen, että hän turmeli hyvän levätin Walter Raleigh'lta.»

Hän puhui niin nopeaan ja käytti niin omituisia sanoja ja lauseparsia, joita Duffin neidit eivät olleet koskaan kuulleet eivätkä kirjoistakaan lukeneet, että he olivat jälleen varmat siitä, että hän oli vaarallinen henkilö. Muistaen äkkiä varoituksen: »Varokaa taskuvarkaita», jonka oli nähnyt Edinburghissa, Amelia-neiti tarttui niin lujasti käsilaukun, heidän rahakukkaronsa ja salaisuutensa säilyttäjän, kantimeen, että se katkesi ja laukku putosi vaunujen reunan yli ja revähtäen auki hajoitti sisältönsä tielle vartijan huomaamatta, jonka torvi juuri silloin luritteli äänekkäästi läheisellä pellolla työskentelevän tytön erikoiseksi ratoksi.

»Seis, John», sanoi amerikkalainen, ja ennenkuin vaunut olivat aivan pysähtyneet, oli hän jo alhaalla maantiellä kokoamassa pikku opettajattaren omaisuutta.

Käärme oli oikaissut kiemuransa; se lojui siinä paljastettuna koko inhoittavuudessaan — nahkainen opettajan patukka!

Näin murheellinen paljastus olisi voinut saada sen omistajat itkemään. He eivät olleet uneksineetkaan, että patukka voisi näyttää niin raa'alta ja vastenmieliseltä kuin se näytti paljastuessaan siten ihmissilmälle valtamaantiellä.

»Oi, suuret kiitokset», sanoi Jean-neiti. »Se oli kovin ystävällisiä teidän puoleltanne.»

»Erinomaisen ystävällistä, ylenmäärin kohteliasta — olemme teille enemmän kuin kiitolliset», kuhersi Amelia-neiti punoittaen kuin iltarusko kääriessään nahkahihnaa kokoon hermostunein sormin.

»Teillä taitaa olla lapsia», tiedusteli amerikkalainen vakavasti, kun vaunut lähtivät jatkamaan matkaansa.

Neiti Amelia Duff lausui elämänsä parhaan sukkeluuden tarkoittamattaan. »Kaksikymmentäseitsemän», sanoi hän erittäin kiitollisin ilmein, ja tuntematon hymyili.

»Opettajatar siis. No, se on hyvä, onpa vain; se muistuttaa kotipuolen mieleeni, sillä minä pidän opettajattaria niin sydämellisesti arvossa, että kohta kun pääsin koulusta, menin itse naimisiin opettajattaren kanssa. En ole lakannut sen koommin heittelemästä itselleni kukkakimppuja sen johdosta, mutta säälin niitä tenavia, joille hän olisi pitänyt hauskaa samalla kuin opetti heitä, jollei hän olisi sattunut saamaan niin paljon tekemistä minusta. Se mikä sai minut kysymään lapsista, oli tuo — tuo keskiaikainen virkistäjä. En ole nähnyt sellaista Herran vuosiin, en sen koommin kuin vanha kirkon vartija Springfield löysi minut eksyneenä puutarhaansa eräänä yönä, kun olin menossa oikotietä kotiin. Luulin, että ne oli poistettu käytännöstä Berliinin rauhassa.»

Amelia-neiti työnsi kapineen kiireesti laukkuun. »Emme ole mekään käyttäneet sellaista ikänämme», sanoi hän, »mutta pelkäämme, että meidän nyt täytyy siihen ryhtyä, ja, kuten näette, se on vallan ohkainen, vallan pienoinen.»

»Niin on», sanoi tuntematon juhlallisesti. »Se on ohkainen, voisipa sanoa läpinäkyvä, mutta otaksun, että lapsukaisetkin ovat varsin pieniä eivätkä kykene antamaan tunnustusta sille tosiasialle, että te olisitte voineet ostaa kookkaamman, jos olisitte tahtoneet. Se voi sattua kevyesti sormiin, mutta kamalan raskaasti tunteisiin.»

»Siveellisenä kehoittimena ei hihnankäyttö ole tehokkaimpia välikappaleita», jatkoi amerikkalainen. »Se on tavallisesti vain varaläppä suuttuneelle aikaihmiselle, jolla on kiivas luonto ja edessään lapsi, joka ei voi lyödä takaisin.»

»Juuri tuotahan sinäkin sanoit», kuiskasi Jean-neiti Amelia-neidille, eikä kaksi ihmistä ole koskaan näyttänyt surkeamman syyllisiltä.

»Enimmän minua ihmetyttää se», sanoi muukalainen, »että tähän saakka olette tulleet toimeen ilman sitä ja nyt katsotte sen tarpeelliseksi.»

»Paitsi — paitsi jonkinlaisena vertauskuvana», lisäsi sisar. »Emme olisi koskaan uneksineetkaan siitä, jolleivät nykyajan lapset olisi niin erilaisia kuin entiset.»

»Tuota ovat ihmiset tainneet hokea jo hyvän aikaa», sanoi amerikkalainen. »Lapset eivät ole koskaan olleet samanlaisia kuin entiset. Luulen, että Luonto-emo sylkäisee kouriinsa ja ottaa uuden puhdin joka lapselle eikä pyöräytä koskaan kahta samanlaista. Siksipä juuri onkin hauskaa istua ja katsella niiden versomista. Ja ne ovat varsin arkoja kukkasia! Eivät siedä paljon käpälöimistä; tulee vain antaa niille suojaa, kun ilma on kylmä, tuki, johon voivat nojata, jos ovat honteloita ja tuuli on kova, ja katsoa että höystö on oikeata lajia. Kehittyykö niistä mallikuvien kaltaisia vai ainoastaan rikkaruohoja, riippuu kylväjästä.»

»Voi, te ette ymmärrä, kuinka kapinallisia ne saattavat olla!» huusi Amelia-neiti tunteikkaasti. »Eivät ne kunnioita vanhempiaan niinkuin ennen; he käyvät röyhkeiksi ja itsenäisiksi.»

»Riippuu arvatenkin vanhemmista. Te täällä Euroopassa näytätte ajattelevan, että lapset tulevat maailmaan vain aikaihmisten huviksi ja tekevät mitä käsketään ajattelematta mitään. Amerikassa katsotaan asiaa toisin: lapset ovat tuntuvasti tärkeämmät kuin heidän vanhempansa, eikä tuosta käsityksestä ole vahinkoa kummillekaan, mikäli minä voin ymmärtää. Mitä noihin kapinoitsijoihinne tulee, niin tahtoisin rakastaa niitä; kapinallisuus on niinkuin märkänäppy; se on parempi puhjenneena kuin salaa hautumassa.»

»Ta-ran-ta-raa!» Torventoitotus keskeytti heidän keskustelunsa. Postivaunut tulivat ulos metsästä ja kiitivät myötämäkeä ja kaartaen holvin alitse pysähtyivät majatalon edustalle.

Amerikkalainen auttoi naiset alas, otti hatun päästään, sanoi heille hyvästi ja kääntyi puhumaan ystävälleen ajurille, kun käsi laskeutui hänen hihalleen ja pienen koiran saattama lapsi katsoi häntä silmiin.

XXIV LUKU.

Ainoastaan pari päivää viipyi maailma (turkiskaulukseen puettuna) parissamme, mutta kohtalokas oli sen käynti sille perhekunnalle, jonka vieraaksi Molyneux saapui. Oli ikäänkuin tulva-aalto olisi pyyhkäissyt talon yli, huomautti Bell hänen mentyään. Mitään ulkonaista erotusta ei voinut huomata; huonekalut olivat yhä niinkuin ennenkin, samoissa paikoissa kuin ne olivat olleet Bellin äidin kuollessa, mutta kuitenkin tuntui kaikkialla näkymättömän, tuskallisen haaksirikon jäljet. Tuo omituinen Molyneux muutti kaikkein oleellisimman, itse ilmapiiriin, ja messinkikolkuttimella varustettu talo ei koskaan enää voinut palata ihan entiselleen. Ei ole minun keksintöäni, että näennäisesti vähäpätöisimmätkin asiat näyttelevät valtavia osia kohtalon vaiheissa.

Vieläpä itse kaupunkikin muuttui jollakin tavoin hiukan sen kohtalon oikun johdosta, joka toi siihen tuon amerikkalaisen näyttelijän. Että hän oli amerikkalainen ja lisäksi näyttelijä, varmisti jo etukäteen hänen vaikutuksensa suuruuden, koska tuossa yhdistelmässä oli paljon sitä salaperäistä, puoleksi peloittavaa, puoleksi ylhäistä, mikä liittyi meidän yksinkertaisiin käsityksiimme suuremmasta maailmasta. Jos hän olisi ollut pelkästään amerikkalainen, olisi se antanut hänelle ihmeen ja romanttisuuden lumon useimpien meidän silmissä, jotka jo Amerikan nimenkin nähdessämme, vaikkapa vain leikkuukoneessa tai säilykerasiassa, saamme sellaisen mahtavuuden tunnelman, jota Lontoon pauhina ei pysty herättämään. Mutta olla lisäksi näyttelijä! — ansaita kevyesti leipänsä matkinnalla suurissa teattereissa sellaisten ihmisten edessä, jotka ovat koonneet rahaa — Herra ties miten! — ja menestyneet. Vähän syntinen elinkeino tosin, myönnämme me, sillä on epäilyksiä siitä, voiko teatterinäyttelijä, jonka pitää maalata kasvojaan ja työskennellä yömyöhällä kaasuvalossa, lopulta tulla osalliseksi pelastuksesta — syntinen, mutta kuitenkin — kuitenkin niin omituinen ja älykäs elinkeino! Eipä kumma, että katselimme herra Molyneux'tä samanlaisella mielenkiinnolla, jonka suurkaupungit varaavat satavaimoisille shaaheille ja kuninkaallisille maankiertäjille. Sitäpaitsi, ottakaa huomioon, millä tavoin Nuppu oli valmistanut hänelle tietä! — vain lapsi, mutta sellainen lapsi, joka oli jo osoittanut, kuinka ihmeellinen täytyi olla sen maan, joka oli niellyt älykkäitä miehiä sellaisia kuin William Dyce ja P. & A. MacGlashan'in veli. Eikö hän ollut yhdellä ainoalla havainto-opetusnäytteellä Hurskaan lesken kaupassa mullistanut paikkakunnan liiketavat, niin että kaikissa myymälöissä ihmiset nyt yhtenään ostelivat sellaista, mitä he eivät vähääkään tarvinneet, ja itse Hurskaan leskikin vaivautui pesemään ikkunansa joka viikko, tuhlaten siten aikaa, jonka olisi voinut omistaa lähetykselle? Eikö hän ollut osoittanut, että korkea-arvoiset ladytkin olivat lopultakin vain ihmisiä eivätkä puraisseet, vaikka kohteliaasti laski leikkiäkin heidän kanssaan? Eikö hän ollut tehnyt lopun Colonsayn tytön keveästä liehunnasta ja antanut hänelle koulutuksen, joka teki hänet kelvolliseksi kosimaan kapteenia? Ja lopuksi, eikö hän ollut pelkän esimerkin voimalla saattanut sunnuntaikoulutoveriensa mykän ja änkyttävän ujouden näyttämään typerältä ja jokapäiväisillä kävelyillään ja keskusteluillaan herättänyt heissä uuden tutkimahaluisen ja itsenäisen hengen, joka ei ollut kovinkaan vastenmielinen heidän vanhemmilleen ja jota ainoastaan Kyyhkyskoulun pienet opettajakaksoset saattoivat erehtyä käsittämään kapinallisuudeksi, joka vaati käyttämään patukkaa?

Herra Molyneux ei ehkä sitä aavistanutkaan, mutta hän oli leijona noina muutamina päivinä, jotka hän vietti erämaahan vetäytyneenä, kuten hän sanoi. Neiti Minto järjesti ikkunansa erikoisesti hänen arvostelevaa silmäänsä varten, ja P. & A. MacGlashan laittoi puotinsa edustan näyttämään laivalaiturilta sälyttäen siihen pinoittain tyhjiä pakkalaatikoita, kukoistavan ulkomaan- ja siirtomaakaupan osoitukseksi. Eräänä aamuna Rellu-Wully soitti kelloa jo puoli kuusi osoittaakseen kuinka ratki valppaita me olimme; ja soittokunta marssi kerran katua pitkin soittaen uutta sävelmää »Lähtö Filadelfiaan», näyttääkseen, että mitä iloisuuteen tuli, emme me, vaikka pienikin olimme, olleet pahoinkaan jäljessä New-Yorkista.

Mutta Jim Molyneux, kävellessään katua edestakaisin Lennox ja koira oppainaan, tähysteli hattunsa partaan alta ja kokosi kaikki näkemänsä mielessään sanoihin »Sammalkylä» ja »Seittikaupunki».

Bell otti hänet lämpimään suosioonsa heti alunpitäen; niin moni seikka puhui hänen edukseen. Ensiksikin hän oli ulkoasultaan hienon huoliteltu, vaikkakaan ei keikarimainen, hän ei ollut mikään pitkätukkainen, kuten Bell oli otaksunut, ja hänellä oli suora katse ja raikas hipiä, jonka yksinkertaiset maalaisnaiset helposti ottivat todistukseksi sisäisestäkin puhtaudesta. Bell antoi anteeksi hänen huonomaineisen puolensa — näyttelijän — koska Williamkin oli ollut näyttelijä ja oli sentään opettanut lapsensa rukoilemaan, ja oli taipuvainen sivuuttamaan amerikkalaisuudenkin, katsoen siihen että Williamin vaimo oli ollut saman onnettomuuden uhri. Mutta voi, minkä iskun hän sai, kun hän purki vieraan matkalaukkua ja huomasi tärkeimmän puuttuvan!

»Missä on raamattunne, herra Molyneux?» kysyi hän juhlallisesti. »Sitä ei ole teidän matkalaukussanne!»

Jälleen puhui Molyneux'n eduksi se, että hän punastui, vaikkakin tekosyy, jonka hän häätyi esittämään, oli heikko.

»Oi voi sentään!» sanoi Bell pudistaen päätään surunvoittoisesti hymyillen. »Ja kun olette niin yhtenään matkoilla! Jos minä olisin vaimonne, niin kyllä opettaisin teidät! Mutta ehkäpä Amerikassa ei tarvitakaan jalkain kynttilää ja valkeutta tiellä.»

He istuivat puhelemassa ensimmäisen illallisensa jälkeen, joksi isänmaallinen Bell oli valmistanut lihahakkelusta, josta hänen veljensä Molyneux'lle valaistukseksi selitti, että sen otaksuttiin olevan tehty keitetyistä säkkipilleistä. Nuppu oli mennyt nukkumaan ullakkokamariinsa, ja Molyneux kertoi, miten hänen oli suorastaan pakko tulla.

»Olen ensi kertaa Skotlannissa», sanoi hän; »ja kun 'Rautakoura' ei jaksanut vetää puoleensa vanhan Edinan mielenkiintoa ja esitykset keskeytettiin, en ollut siitä niinkään pahoillani kuin olisin voinut, koska se antoi minulle tilaisuuden tulla tänne tytöntypykkää katsomaan. Livistän sakista pariksi päiväksi, sanoin johtajalle, kun näimme joutuneemme sivuraiteelle, ja hän sanoi että hyvä on, hän sähköttää minulle sittenkuin saa tehdyksi esiintymissopimuksen, ja niin minä livistin ja runnasin itseni perille asti käyttäen apunani Amerikan kieltä ja vähän Skotlantia lisäksi — tartunnan voimasta.»

»Meillä on vain yksi moite tulonne johdosta — se, ettei se ole tapahtunut aikaisemmin», sanoi Daniel Dyce.

»Ja minä olen varsin iloinen, että tulin, vaikkapa vain nähdäkseni millaista kunniaa Nuppu tuottaa skotlantilaiselle kasvatukselle. Chicago on maailman erinomaisin kaupunki — paikka paikoin; Amerikka on, kuten heinäkuun 4 päivän puhujamme täsmällisesti määrittelevät, Jumalan oma maa, ja sitten Johanna d'Arc'in ei ole ollut parempaa tai urheampaa naista kuin rouva Molyneux. Mutta asemamme ei ollut sellainen, että olisimme voineet ympäröidä Nuppua kaikella sillä, mitä hän saisi vakinaisessa kodissa. Me teimme parhaamme, mutta mehän emme niin sanoakseni asu Michigan Avenuen varrella, ja rouva Molyneux on hyvä ja kultainen tyttö, mutta hän ei ole päässyt oikein kunnolla kotiutumaan. Siitä, millainen Nupun isä oli, arvelimme, että terveellisin paikka hänelle olisi se, mistä hänen isänsä oli tullut, ja vaikka jouduimmekin molemmat jonkunverran univelkaan ajatellessamme hänen menettämistään, niin nyt täällä ollessani ja hänet nähdessäni olen iloinen siitä, sillä vaimoni ja minä olemme varsin suuressa määrin irtolaisia Englannissa, samoinkuin olimme Yhdysvalloissakin.»

»Ammattinne on vaativaista, herra Molyneux», sanoi Dan Dyce. »Se lienee hyvin suuresti samanlaista kaikissa maissa?»

»Se ei ole niin kovaa kuin kivenlouhiminen eikä niin mutkikasta kuin valtiomiehenä olo», sanoi herra Molyneux iloisesti, »mutta ihminen ehtii siinä varsin vanhaksi ennenkuin lakkaa toivomasta puhkeavansa hyvin suureksi valtiksi. Minulla itsellänikin on yhä vielä se käsitys, että vaikkei minusta todennäköisesti tulekaan mitään Boothia tai Henry Irvingiä, niin voisin tehdä suuria teatterinjohtajana. Jos minulla olisi miljonääri selkänojanani ja yksi vahva tähti, kuvittelisin voivani raivata leveän ladun englantilaisen draamallisen näyttämön halki. Tiedättehän, että Emersonimme sanoi: 'Kytkekää vankkurinne tähteen!' Luulen, että jos saisin hyvän tähden suitsitetuksi, niin valjastaisin yksityisen loistovaunun ja höyrypurren hänen peräänsä ennenkuin hän ehtisi korvaansa vilauttaa. Kukapa nyt vankkureista huolisi?»

»Vankkureilla on hyvin turvallista matkustaa», huomautti Dan Dyce, vilkuttaen silmälasiensa läpi.

»Niin on ruumisvaunuillakin», tokaisi herra Molyneux. »Ei kukaan, joka kerrankaan on matkustanut ruumisvaunuilla, ole koskaan valittanut niissä iloluunsa nyrjähtäneen tai naurusuonensa venähtäneen, mutta ne ovat valtavan hidas kulkuneuvo eläville ihmisille. Se onkin ainoa seikka, mikä minusta näyttää vaivaavan tätä somaa pientä brittiläistä kuningaskuntaa; se on sievä ja tuulahtaa, kuten kyytivaunujen koulumatami sanoisi, rakkaalta, ammoin kuolleelta menneisyydeltä, ja se on urhea, mutta se pitää miltei aina jarrut laskettuina eikä anna tähdellensä tilaisuutta hölkyttää. Otaksun, että se on hieno, väririkas ja ystävällinen maa sille, joka syntyy siinä rikkaana, ja sangen rauhallinen ja yksinäinen maa sille, joka kuolee siinä köyhänä; mutta ajakaahan kymmenen pennyn edestä raitiovaunulla Charing Crossin asemalta, niin olette Tuutilullan maassa ja linnut pesivät ja visertelevät parrassanne. Elämä on lyhyt; se suo ihmiselle aikaa kuluttaa ainoastaan yhden silmäparin, kaksi hammaskertaa ja yhden maineen, ja minä tahdon elää siitä joka ainoan tunnin, jona en ole ilmi kuollut.»

Syntyi hiljaisuus tuon vanhan talon salissa, joka sukupolvien vaihtuessa oli suojannut hyvin erilaisia ihanteita, ja kaupungin yllä raikuivat villihanhien huudot. Tuo huone mataline kattoineen, pienine ikkunoineen, himmeän vihreine seinäpapereineen, kadun melulta suojaavine uutimineen ja kuusikymmentä vuotta sitten kuolleen Buntain-mummon aikuisine jykevine mahonkihuonekaluilleen huokui alati niille, jotka sen parhaiten tunsivat, syvää rauhan henkeä, jota ei toisinaan löydä kirkostakaan. He tunsivat olevansa siinä kuin pyhäkössä, turvassa ulkomaailman kiihkoilta ja myrskyiltä, levottomuuksilta ja pettymyksiltä. Pöydän yläpuolella riippuvan varjostetun lampun valossa se näyttäytyi siinä olijoille sen tapaisena kuin kaikkein tutuin ympäristömme meille esiintyy joissakin ratkaisutilanteissa — rakkaamman näköisenä kuin milloinkaan ennen. Bellistä, jota tuon näyttelijän julistaman evankeliumin henki loukkasi, tuntui kuin olisi koko huone huutanut soimausta pyhyyden herjauksesta. Vieläpä Ailiekin, joka sydämessään kannatti, joskin vähemmällä innostuksella, vieraan osoittamaa toimintaa uhkuvan elämän palvontaa, tunsi jonkunlaista sorasävyä. Danista tuntui hetkisen siltä kuin olisi hän kuunnellut miehen myövän käkikelloja huutokaupalla, hautakivi puhujalavanaan.

»Herra Molyneux», virkkoi hän, »tuo puheenne muistuttaa mieleeni Maggie Whiten miehen. Kun hän vielä eli, hän piti kapakkaa, ja talvi-iltoina, kun vanha ystäväni Colin Cleland ja hänen seuraveikkonsa istuivat sisäsalissa iloisessa lampunvalossa ja roihuavan takkavalkean loisteessa, väitellen niin innokkaasti oikeasta herätyksestä, että se nukutti heidän innokkaan ja hyödyllisen harrastuksensa Johnnyn totiin, oli hänen tapana tulla sisään hytisten ikäänkuin kylmästä, takin kaulus pystyyn nostettuna, ja sanoa: 'Kolkko ilma tuolla ulkona! Pimeä kuin sysi ja kylmä kuin rikkaan almu! Onni sillä, joka saa istua tulen ääressä.' Ja hän herätti heissä niin elävän vaikutelman senhetkisen asemansa hyvyydestä, että he tilasivat uudet lasit ja lykkäsivät lähtönsä tuonnemmaksi, vaikka ulkona ei ilma itse asiassa ollut mitenkään tavallista kummempi. Minussa herää samanlainen tunne tätä syntymäpaikkaani ja sen vanhanaikaisuutta ja kiireettömyyttä kohtaan, kun kuulen teidän — ilman mitään Johnny Whiten salajuonta — kuvailevan meille, ei ulkomaailman pimeyttä ja kylmyyttä, vaan jotakin, mikä minulle viidenkymmenenviiden ikäisenä on joka tapauksessa ihan yhtä vähän puoleensavetävää. Suonette anteeksi, jos, kuvaannollisesti puhuen, tilaan uudet lasit. Elämä on lyhyt, kuten sanotte, mutta en luule sen näyttävän sen pitemmältä, jos rientää juoksujalkaa sen hetkien läpi, sen sijaan että astelisi pikkuhiljaa, leväten silloin tällöin tiepuolessa hyvän tuttavan kanssa ja katsellen toisten ohikulkua.»

»Viidenkymmenenviiden ikäisenä», sanoi Molyneux mukautuvasti, »ajattelen minäkin ehkä siten, mutta nyt voin katsoa asioita vain kolmenkymmenenkahden vuoden kannalta. Meidän on kaikkien liikuttava alussa, herra Dyce. Tämä johtaa mieleeni pienen keskustelun, joka minulla oli tänään Nupun kanssa. Se lapsi kasvaa, herra Dyce — on kasvanut monella tavoin. Hän on tuskin enää mikään lapsi.»

»Pyh! Hän ei ole mitään muuta!» huudahti Bell-neiti, aavistaen jotakin epämieluista. »Kun minä olin hänen iässään, istuin vielä kanavaompelukseni ääressä Barbara Mushetin koulussa.»

»Joka tapauksessa hän on kasvanut. Ja minusta näyttää, että hän alkaisi tarvita hiukan uusia kokemuksia. Arvelen teidän aikovan lähettää hänet johonkin Edinburghin kouluun saamaan viimeisen vernissasivelyn kasvatukseensa?»

»Mistä olette saanut sen päähänne! Itsekö hän sitä teille esitti?» kysyi herra Dyce nopeasti, kallistaen päätään ristikuulustelutapaansa.

»Itse kyllä tavallaan — tietämättään», sanoi Molyneux. »Mikäli ymmärrän, ei tämä lapsi juuri ensi tilassa esitä kenellekään haluavansa erota ihmisistä, joita hän rakastaa niin suuresti kuin teitä. Mutta jos hänessä on jokin heikkous, niin se on se, ettei hän osaa salata ajatuksiaan, enkä ollut ollut kahtakymmentä minuuttiakaan hänen seurassaan, ennenkuin huomasin, että vaelluskuume vaivasi häntä sangen pahasti. Luulen, että perinnöllinen taipumus tuohon tautiin ja hyvä sydän olivat ainoat, mitä hänen isänsä ja äitinsä jättivät hänelle perinnöksi, ja toimetonna aikaileminen ja menneistä muistoista eläminen ei kuulu hänen heikkouksiinsa. Pari kolme vuotta asuntokoulun areenalla panisi hattulyhteen tuon tytön luonteenkehitykseen, sen minä tiedän vaimostani, vaikka hän oli vain puolitoista vuotta. Jos hän olisi ollut kauemmin, olisi hän tainnut tulla niin viisaaksi, ettei olisi mennyt naimisiin minun kanssani. Nupulla on miltei kaikkea, mitä kuolevainen ihminen täällä tarvitsee, luulen ma — rakkautta kasoittain, lämmin, kostea maaperä ja kaikkea muuta sellaista, mutta hän tarvitsee karaistumista, ja ihmiskukkasen karaistumiseksi ei ole mitään parempaa kuin kolmivuotinen oppilaitos, missä ympäristön henki on viileämpi kuin kotona.»

Bell-neiti kalpeni — isku oli tullut! Dan katsoi häneen hieman säälien, sillä hän tiesi Bellin kauan pelolla odottaneen sitä.

»Niinköhän!» sanoi Bell. »Minä puolestani en näe sellaista tarpeelliseksi vielä pitkään aikaan. Miten sinä, Ailie?» Mutta Ailie ei vastannut, ja se riitti ilmaisemaan, mitä hän ajatteli.

»Tiedän, miltä tuntuu alussa ajatus hänen kotoa poistumisestaan», jatkoi Molyneux, haluten viivyttelemättä saada esitetyksi asian, johon hän ei juuri tuntenut erikoista mieltymystä. »Hyväinen aika, muistanhan, miltä se tuntui vaimostani: hän itki kuin keruubit ja seraafit; sanoi, että kaikki päivänpaiste riistettiin hänen elämästään; ja kun minä sanoin: 'Millicent Molyneux, entä ukkeli?' niin hän sanoi vain: 'Tiehesi!' ja pusersi esiin pari tuskankouristusta. Edinburgh ei sentään ole niin kovin kaukana, jotta teidän tarvitsisi tuntea itseänne onnettomiksi, jos Nuppu menisi sinne kouluun.»

»No, eihän se kylläkään ole Tyynenmeren-rinnettä, mitä ilmastoon tulee», myönsi Molyneux.

»Ei, mutta kaunein kaupunki se on koko maailmassa siitä huolimatta», huudahti Bell niin virkeästi, että se puhdisti ilman ja sai hänen sisarensa ja veljensä hymyilemään, sillä Molyneux oli tietämättään koskettanut hänen kansallisylpeytensä herkimpään sydänsopukkaan.

»Oletteko varma, ettette ole erehtynyt, ja että hän haluaa mennä kouluun?» kysyi Dan Dyce.

»En», sanoi Dan Dyce, »minä tiedän sen varsin hyvin, mutta — mutta en usko sitä», ja hän hymyili omalle paradoksilleen.

»Silloin hän menee!» sanoi asianajaja lujasti, ikäänkuin taakka olisi pudonnut hänen sydämeltään, ja omituista kyllä, hänen sisarensa eivät esittäneet vastaväitteitä. »Teidän ei pidä kuvitella, herra Molyneux», jatkoi hän, »ettemme ole ajatelleet tätä ennen. Se ei ole moneen kuukauteen ollut poissa mielestämme, kuten voidaan nähdä siitä tosiseikasta, ettemme ole koskaan maininneet sitä, ollen vastahakoisia ottamaan askelta, joka tulee tekemään oloissamme melkoisen muutoksen. Ei silti, että pelkäisimme kuolevamme ikävään hänen poissaollessaan, sillä me olemme kaikki filosoofeja ja meillä on yllinkyllin askarrusta niin ajatuksillemme kuin toimintahalullemmekin, ja vaikka te ehkä pidättekin meitä täkäläisiä vähän ruostuneina, on meillä täällä paljon huvia keskenämme. Hän menee — niinpä niin, tietysti hän menee — menihän Ailiekin — eikä hän siitä paljonkaan huonontunut. Olen itsekin viettänyt jonkun aikaa etelässä, ja ainoa vahinko, mitä se tuntuu minulle tehneen, oli se, että se sai minut pitämään ehkä liian suuressa arvossa pohjoista synnyinseutuani. Mausta kaikki riippuu, herra Molyneux, ja te voitte huomauttaa, jos haluatte, että minä olen samanlainen kuin se entinen skotlantilainen, josta pienet, kovat ja happamet omenat olivat mieluisimpia. Eihän omenista kai liene mitään raamatullista ohjetta, vai miten, Bell? Ja eri maita ja niiden eri paikkoja koskevat arvostelut ovat enimmäkseen subjektiivisia asioita, kuten kauneuden arvostaminen riippumatta sen hyödyllisyydestä —.»

»Oh, siinä sinä nyt taas olet metafysiikkoinesi, Dan», huudahti Bell, »ja minun ja Ailien tehtävänä on valmistaa lapsi Edinburghiin. Hänellä ei ole tilkkuakaan, mitä panna ylleen.»

Molyneux tuijotti häneen; äänensävyssä ilmeni niin vähän vastustusta ehdotusta kohtaan; ja nähdessään hänet niin ällistyneenä hymyilivät toiset kolme.

»Se on meidän tapaistamme!» sanoi Dan Dyce. »Me olemme sitkeitä ja vastahakoisia tekemään päätöstä mistään, mikä sisältää muutoksen, ja salaamme itseltämme niin kauan kuin voimme sen välttämättömyyden, mutta kun kerran olemme tehneet ratkaisun, on ihan ihmeellistä, kuinka meille tulee hoppu.»

XXV LUKU.

Bell piti amerikkalaisesta vieraastaan, kuten sanottu, melkoisesti, koska hän hänestä näki, mistä oli lähtöisin joku osa Nupun humoristisuutta ja enin osa siitä hullunkurisesta kielestä (vaikka tavallaan älykkäästäkin, täytyi hänen myöntää), jolla se ilmaistiin. Se oli toisenlaista humoristisuutta kuin Danin, jonka leikillisyyden hän sanoi muistuttavan luonteeltaan pihlajanmarjahilloa, ollen kirpeää ja makeaa niin taitavasti yhdistettynä, että se miellytti jokaista suuta ja sisälsi jonkunverran tuon vuoristopuun luontaista raittiutta. Molyneux'n leikillisyys oli toisen makuista; se muistutti hänestä ryytineilikkaa, ollen vierasmaalaista, sisältäen kiihoketta yhtä hyvin kuin maustettakin. Mutta molemmissa noissa lystillisissä miehissä oli sitä tärkeintä, jota hän ei milloinkaan ollut ottamatta huomioon — vilpitöntä luottamusta Luojan ymmärrykseen, hyvään tarkoitukseen ja kykyyn sekä valmiutta alistumaan naurun esineeksi yhtä hyvin kuin löytämään naurun aihetta toisista. Hän piti miehestä, mutta kuitenkin kaikitenkin oli miltei iloinen, kun sähkösanoma tuli Edinburghista ja hän palasi takaisin liittyäkseen seurueeseensa. Tuo helpotuksen tunne ei aiheutunut mistään vieraanvaraisuuden puutteesta, vaan siitä ajatuksesta, että kun Nupun lähtö nyt oli päätetty, oli talossa niin paljon tehtävää, että miehet olivat siinä vain vastuksiksi.

Herra Molyneux viihtyi niin hyvin heidän seurassaan, että lähtö tuntui hänestä vastenmieliseltä, ja hän lausui halveksumisensa sellaisen rautatielle matkustamistavan johdosta, joka vei kaksi tuntia yhdeksäntoista mailin matkalla, mutta Bell, joka tahtoi puolustaa maansa kyytivaunujakin, sanoi hänelle, että hän puhui joutavia — että sen suurempi nopeus oli suorastaan Kaitselmuksen kiusaamista. Molyneux sanoi kiittävänsä Luojaa, ettei Sandy Hook'in tuolla puolen ollut mitään Kaitselmusta kiusattavana, ja tuntevansa naudanlihakuninkaita, jotka kiidättivät itseään maiseman halki mailin vauhdilla minuutissa. Tuo tosiseikka ei herättänyt mitään ihailua Bellissä; hän ihmetteli harhaanjohdettuja kurjia, jotka syöksyivät niin päätä pahkaa hengestään piittaamatta, ja niin paljon rahaakin kun heillä oli.

Ennen lähtöään Molyneux teki vierailun Kyyhkyskouluun sanoakseen hyvästit pikku opettajattarille. Hän hörppi teetä, josta hän toi esiin parhaat kehumisensa, vaikka saikin suuremman tyydytyksen siitä luottamuksesta, jota kaksoset hänelle osoittivat kertomalla hänen lausuntonsa siitä hävettävästä esineestä tehneen heihin niin syvän vaikutuksen, että he olivat lahjoittaneet sen partaveitsenhiaisimeksi eräälle George Jordonille.

»Mainiosti tehty!» huudahti Molyneux ihastuneena. »Mutta olisin itsekin pitänyt jonkunverran tuosta patukasta, sillä vaimoni on perin innokas harvinaisuuksien keräilijä. Hänellä on arkihuone täynnään intiaani-esineitä — päänahkapuukkoja, tomahawkeja ja muita raakamaista kapistuksia — ja varhais-brittiläinen patukka kutkuttaisi hänet kuoliaaksi.»

Niin, hän oli mennyt — ajomiehen torvi oli tuskin lakannut kaikumasta holvikaaren edustalla, kun Bell-neiti oli täydessä touhussa valmistamassa Nupun elämänmuutosta.

Mihin kouluun hänen olisi mentävä Edinburghissa? Ailie tiesi; parempaa ei ollut kuin se, jossa hän itse oli käynyt.

Mitä hän sitten varsinaisesti tarvitsisi? Ailie tiesi senkin: hänellä oli kirjoituspöytänsä laatikossa jo valmiiksi laadittu luettelo tarvittavista varustuksista.

»Minusta näyttää», sanoi Bell epäluuloisesti, »että sinä olet hurjan hyvin selvillä kaikesta, mikä koskee tätä äkillistä tarvetta. Kuinka kauan se on ollut mielessäsi?»

»Ainakin vuoden päivät», vastasi Ailie rohkeasti. »Kuinkas kauan se on ollut sinun mielessäsi?»

»Hm!» sanoi Bell. »Melkein yhtä kauan, mutta minä karkoitin sen aina ajatuksistani. Ja — ja nyt kun asia en päätetty, Ailie Dyce, niin toivon ettet seiso siihen koko päiväksi siitä väittelemään, kun kerran on niin paljon tehtävää.»

Varmasti ei ole koskaan yksikään toinen talo ollut niin täynnä tuoksinaa, touhua ja kuumeista levottomuutta kuin tämä talo oli seuraavien kahden viikon aikana. Sekä ylempi että alempi Dycen kotiopisto otti lupaa; Katen kasvatus pysähtyi äkkiä kuin hengen salpaus kauhealle Popocatapetl-nimiselle vuorelle, ja hän sanoi piittaavansa siitä viisi, koska kapteeni Maclean (ei enää Charles muille kuin kapteenille itselleen ja Nupulle tuttavallisempina hetkinä) sanoi, että tärkein, mitä merimiehen vaimolta vaadittiin, oli terveys, toivo ja reipas luonto, ynnä muutamia hyvinmunivia kanoja. Neiti Minto puuhasi Nupun juhlallisimpien vaatekertojen kimpussa, juoksennellen ulos ja sisään naapuritalonsa ovesta mittanauhoja olkapäillään ja suu täynnä nuppineuloja ja törmäillen pahki asianajajaan tämän eteisessä suureksi mielipahakseen. Ja Bell oli ottanut taloon ompelijattaren, Lizbeth Ann'in, auttamaan häntä ja Ailie'a muiden varustusten valmistamisessa. Mercatorin kartta nurpotti laiminlyötynä seinällä herra Dycen lukuhuoneessa, jossa virui hujan hajan harsinlankoja, hulpiosuikaleita ja vuoritilkkuja, niin että se näytti ihan räätälinverstaalta, ja Nuppu ja Tellu leikkivät sen lattialla tyytyväisinä kuten ainakin lapset ja koirat, jotka eivät löydä täyttä viihtymystä perin siisteissä ja hyvin järjestetyissä huoneissa. Katekin kutsuttiin sisään auttamaan näissä kiireisissä toimituksissa — he sanoivat sitä Nupun kapioitten valmistamiseksi. Puutarhassa linnut livertelivät ja visertelivät, mutta paljon suloisemmalta kuului naisten korvissa saksien lipsutus ja ompelukoneen surina; neulaa käyttelevät kädet liikkuivat edestakaisin niinkuin viulunjouset orkesterissa, ja verka- ja liinakankaista kasvoi vaatekappaleita, joiden moninaisuus huumasi niiden tulevaa kantajaa. Luulen, että Daniel Dyce eli siihen aikaan yksinkertaisesti, saaden jokseenkin hät'hätäisiä päivällisiä, mutta tuntien hänet hyvin olen varma, ettei hän ollut siitä millänsäkään, koska hänen osansa tässä suuressa seikkailussa oli olla kirjevaihdossa Edinburghin kanssa ja valmistaa siellä tietä nuoren seikkailijattaren kaupunkiin samoamiselle.

Hän pilkisti usein sisään räätäliverstaan ovesta ollessaan lähdössä toimistoonsa, jolloin Ailia huusi: »Pois, mies! Tämä on naisten valtakunta!»

»Sinä olet yhtä paha kuin Geordie Jordon», sanoi Bell-neiti purren lankaa niin innokkaasti kuin koko hänen sukupuolensa, jonka tuota intoa nähdessäni aina kuvittelen joskus muinoin eläneen pumpulilla — »sinä olet yhtä paha kuin Geordie Jordon: et voi nähdä avaimenreikää ilman, että vesi kihahtaa silmääsi.»

Jos olisi todella ollutkin kysymys Nupun kapioista, eivät kaupunkilaiset olisi voineet osoittaa sen suurempaa mielenkiintoa. Tuttuja tuli joka päivä katsomaan, miten asiat edistyivät, suositellen vahvempaa vuoria tai yhtä koristenauhaa lisäksi. Tulipa itse lady Annekin eräänä iltapäivänä katsomaan kapioita, ollen, kuten hän viekkaasti huomautti, huvitettu sellaisista omien yksityisluontoisten syittensä takia sekä epätietoinen keskenään kilpailevien norsunluunvärin tai puhtaan valkoisen etevämmyydestä. Niin hän sanoi, mutta epäilemättä hän oikeastaan tuli vakuuttaakseen Nupulle, että hänen kapteeninsa oli erinomaisen onnistunut.

»Minä arvasinkin sen!» sanoi Nuppu tyytyväisenä. »Se mies on niin kaunis ja hyvä, että hän kelpaa vaikka taivaan valtakuntaan.»

»Ja sinä myös, veitikka», sanoi lady Anne siepaten hänet syliinsä ilman vähääkään kankeutta, suureksi hämmästykseksi Lizbeth Ann'ille, joka luuli, etteivät ylhäiset henkilöt olleet lainkaan sellaisia — että heillä ei kai ollut sellaiseen sopivat käsivarret. »Niin, sinä myös, veitikka!» sanoi lady Anne.

»Ei, en minä ole», sanoi lapsi. »Tai ainakin vain toisinaan. Enimmäkseen minä olen ihan kelvoton, mutta toisekseen minä kyllä melkein aina koetan tulla paremmaksi, ja se se luullakseni onkin pääasia.»

»Ja sinä aiot nyt jättää meidät», sanoi lady Anne, jolloin tapahtui omituinen seikka, sillä tuo iloinen lapsi, joka oli saamaisillaan hartaimman toiveensa täytetyksi ja niin paljon ihania vaatteita, purskahti, itkuun ja juoksi ulos huoneesta piiloutuakseen ylös ullakkokamariinsa, jonka ikkunat olivat maantielle päin, joka näytti nyt niin vastenmieliseltä hänen kyyneltensä läpi. Lady Anne lähti pois pahoilla mielin, mutta Bell sanoi ikäänkuin riemuiten:

Mutta Nupun kyynelet olivat ohimeneviä; pian hän palasi takaisin tilkkujen sekaan, missä Ailie polki reippaasti ompelukonetta ja lauloi sellaisia iloisia lauluja, jotka yksinomaan soveltuvat polkemisen tahtiin, todistaen siten, että koneiden aikakausi on iloinen aikakausi, jos meillä on hyvän musiikkikorvan onni. Ja Nuppu, vaikka väsyikin niin pian pallistamiseen, saattoi auttaa toisella tavoin noita ompelutalkoita, sillä hän saattoi istua kyyröttää Dan-sedän nojatuolissa ja lukea Pickwickiä toisille, kunnes Colonsayn tyttö olisi halusta tahtonut tarttua tukkaan sitä Bardellin ämmää ja ravistella häntä, kun kehtasi olla niin hävytön pikku Pickwick-raukalle. Tahi sitten Nuppu tanssi varietee-taiteilijattaren opettamia tansseja tai alkoi Ailien pyynnöstä (Bellin vähän epäröidessä) lausua kappaleita »Hamletista» tai »Macbethista», kunnes Lizbeth Ann näki aaveita ja sai ihan hermonsa järkytetyiksi, eikä silloin auttanut muu kuin iloiset kupposet teetä koko sakille. Toden totta, sen myönnän, jokseenkin jokapäiväistä joukkoa! Toivoisin melkein kertomukseni vuoksi, että he olisivat hienompia, söisivät päivällistä kello puoli kahdeksan ja keskustelisivat hiljaisin, hillityin äänin Bachista ja Botticellista.

Mutta ah! — onnellisia päiviä ne olivat — ainakin mitä kaikkiin ulkonaisiin oireisiin tulee; olisipa tosiaan voinut luulla olevan kysymyksen oikeista morsiusvarusteista eikä valmistuksista neidon ja maailman vihkiäisiin. Kuinka usein myöhempinä vuosina, kun Winifred Wallace luki minulle omaa ylistystään sanomalehdistä, hän pysähtyikään huokaistakseen ja kertoakseen, kuinka, hän kerran oli todella onnellinen — onnellinen sydämen pohjaa myöten, tuntiessaan neljän naisen äänettömän ylistyksen maalaiskamarissa, kun maailma oli vielä kaikkineen hänen edessään ja hänen sydämensä oli nuori!

XXVI LUKU.

Uurastaessaan siten hurjasti rakkauden käskemänä, joka kaikissa toimissaan hellimänsä nuorison hyväksi häätyy aina kaivamaan oman ilonsa hautaa, saattoi Bell ajoittain unohtaa, että Nupun oleskelun päivät heidän keskuudessaan olivat luetut. Jos hän olisi pysähdyttänyt neulansa ja saksensa hetkiseksi ja antautunut ajattelemaan sitä tyhjyyttä, joka seuraisi parin viikon perästä, ja kaikkia sitten seuraavia kuukausia ja vuosia, niin olisivat hänen voimansa murtuneet. Tietäen tämän vartioi Ailie häntä huolekkaasti ja piti neulontaa reippaassa käynnissä, ihan kuin he olisivat tehneet työtä henkensä pitimiksi jossakin tehtaassa, ja häntä peloitti ajatella sisarensa epätoivoista tilaa sittenkuin se viimeinen nappi, josta sotajoukot puhuvat, olisi paikoillaan.

Mutta päivät kiitivät. Eräänä iltapäivänä lakaistiin lopullisesti kaikki siekaleet tilapäisen työhuoneen lattialta, Bell etsi mielessään turhaan jotakin, mitä vielä tarvittaisiin, ja vaikka aikaa vielä oli jäljellä kokonainen viikko, joutui hän kauhun valtaan huomatessaan, että ainoa tärkeämpi asia, mitä jäi tehtäväksi noina päivinä, oli hyvästien heittäminen.

»Ei, maltas! vielä oli eräs asia, joka soi vähän lykkäystä — lapsen nimikirjaimet oli ommeltava hänen vaatteisiinsa. Tuskin mainitsemisen arvoinen asia, kukaties, teidän mielestänne, mutta pelkkä sen ajatuskin tuotti mielihyvää sisaruksille, kunnes Nuppu, joka oli lähetetty noutamaan neiti Mintolta kudottujen kirjainten malleja, palasi takaisin tuoden ainoastaan yhden — ja se oli W.

»Eikö sillä typerällä ihmisellä ole L:iä ja D:itä?» kysyi Bell.
»Emmehän me W:llä mitään tee.» Ja Nuppu näytti hämmästyvän ja häpeävän.

»Oi, tätikulta!» huudahti hän. »Minä kysyin vain W:tä. Unohdin kerrassaan, että nimeni oli Lennox Dyce, sillä kaikessa, mitä kuvittelen koulusta ja Edinburghista, olen Winifred Wallace.»

Enempää ei tarvittu murtamaan Bell-tädin voimia. »En voi ollenkaan hyvin», sanoi hän ja paneutui vuoteeseen — ensimmäinen kerta, jolloin hän tunnusti itsensä huonovointiseksi niin kauas taaksepäin kuin Dan ja Ailie voivat muistaa. Mikä häntä vaivasi, ei hän osannut sanoa, ja he lähettivät, hänelle siitä ilmoittamatta, hakemaan tohtori Brash'iä. Saadessaan kuulla hänen tulleen, väitti hän, ettei hän voinut ottaa tätä vastaan; että hän oli aivan liian sairas lääkärin vaivattavaksi; mutta tohtori Brashiä ei niin helposti käännytetty takaisin.

»En ole tiennyt itselläni sellaista olevankaan», sanoi Bell, hymyillen vaisusti ja pakottaen esiin hiukan Danin pihlajanmarjahuumoria. »Naisilla ei ollut minun nuoruudessani mitään elimistöä rempattamassa tai rampattamassa; jos heillä sellainen olikin, niin he häpesivät mainita sitä. Nykyjään se näyttää olevan yhtä muodinmukaista kuin umpisuoli.»

»Te olette murehtinut», jatkoi tohtori, »ja se on kauhean ymmärtämätöntä. Hm! pahempaa kuin juominen, minä sanon. Murehtiminen on tappanut puolet potilaistani; he eivät anna pillereilleni tilaisuutta vaikuttaa.» Ja hänen silmissään näkyi tuiketta, joka useimpien tohtori Brashin potilaiden mielestä oli paljon tehokkaampaa kuin hänen pillerlnsä.

»Mitäpä minä murehtisin?» sanoi Bell-neiti. »Olen varma, ettei minulta puutu mitään siunausta: olen nauttinut hyvyyttä ja armoa koko elinaikani.»

»Aivan niin, aivan niin!» sanoi tohtori Brash. »Hyvyys ja — ja, hm! — armo ilmenevät joskus varoituksena, että meidän on aika pysyä vuoteessa viikon verran, ja sitä suosittelisin nyt teillekin.»

»Varjelkoon! Onko laitani niin huonosti!» sanoi Bell hätääntyneenä. »Se on jotakin vakavaa — näen sen naamastanne, kun koetatte näyttää niin iloiselta. Enpä osannut luulla, että mennä kupsahtaisin näin pian. Ja juuri tällaisella hetkellä, kun on niin paljon tekemistäkin!»

»Pyh!» sanoi tohtori Brash. »Kun te kupsahdatte, neiti Dyce, on se kerrassaan eri kamala jymähdys, uskokaa minua. Herra varjelkoon, mitäs varten mielestänne lääkäri on olemassa, jollei nostaakseen ihmisiä jälleen kontilleen! Viikko vuoteessa — ja — hm! — pullo lääkettä. Kaikki tyynni on pullon varassa, muistakaa se!»

»Onpa Kaikkivaltiaan käsikin sentään mukana», sanoi Bell, joka aina valitti, että tohtori oli niin huono kirkossakävijä eikä siinä suhteessa ollenkaan muistuttanut hänen sisarensa uusimpien skotlantilais-romaanien jaloja tohtoreita.

Tohtori Brash poistui huoneesta ja tapasi huonekunnan muut jäsenet huolen vallassa arkihuoneessa; Lennox oli kuin surkeuden kuva, ja hän toisti itsekseen kaikin voimin parhaan muistinsa mukaan sitä rukousta, jota Dan-setä oli niin hyvällä menestyksellä rukoillut hänen ollessaan keuhkokuumeessa. Kun he näkivät tohtorin iloisen ilmeen hänen tullessaan huoneeseen, oli kuin aurinko olisi rävähtänyt paistamaan lyijynharmaille aalloille. »Bell-neiti on terve kuin puteli», vakuutti hän heille. »Jokin asia on painanut hänen mieltään» — hänen silmänsä yritti vilahtaa Lennoxiin päin, mutta pidättyi samassa — »ja hän on vaivannut sillä hermonsa väsyksiin. Olen määrännyt vahvistuslääkkeen, joka on parasta hänen laisilleen — viikon vuoteessaolon peloituksen — ja lyön vetoa, että hän on jalkeilla lauantaihin mennessä. Pääasia on, että saadaan hänet pidetyksi iloisena, enkä luule sen olevan kovin vaikeaa.»

Nuppu päätti siinä paikassa itsekseen, että hänen oma rakas kultansa oli tohtori Brash, huolimatta hermostuneista sisaristaan ja omituisista liiveistään. Ailie sanoi, että jos iloisuudesta oli hyötyä, niin hän oli valmis ottamaan naurukaasua, ja asianajaja vannoi haravoivansa koko kaupungin kerätäkseen kaikkein tuoreimmat sen loppumattomista hauskuuksista.

Mutta Nuppu ennätti paljon edelle hänestä iloisuuden toimittamisessa Bell-tädin sairashuoneeseen. Oletteko koskaan nähnyt vienoa skotlantilaistyttöstä, jolle ei milloinkaan ole juolahtanut mieleenkään ajatus, että hänen kotikylänsä olisi muuta kuin maailman paras asuinpaikka, ja jonka onni olisi olla koskaan astumatta jalkaansa sen ulkopuolelle? — se tuli nyt olemaan päivän rooli. Kilttinä pikku tyttönä hän nyt istui siinä korituolissa, jonka pieninkin risahdus näytti tuottavan hänelle kuolontuskia, — istui uskomattoman kauan ja hiljaa, vastaten puhutteluun skotlantilaismurteella mitä huolekkaimmin hillityin äänin, kasvoilla juuri sellainen hymy, joka hänen käsityksensä mukaan esitti parhaiten sairaskammioon soveltuvaa iloisuutta.

»Lapsi!» huusi täti viimein, »jos istut vielä kauemmin tuolla tavoin, niin teet minut hulluksi. Mikä kumma sinua vaivaa?»

»Hän sanoi, että sinua on pidettävä iloisena», sanoi Nuppu, »ja minä koetan tehdä parhaani —»

»Siunatkoon, lapsi! luuletko sen olevan ilahduttavaa, kun istut siinä naama kuin vanha kellon taulu? Mieluummin näkisin sinun telmivän.»

Mutta ei, Nuppu ei voinut telmiä sinä päivänä, ja kun Dan-setä saapui huoneeseen, tapasi hän hänet lukemassa ääneen Bellin lempievankeliumia — Johanneksen evankeliumia — mikä Bellin mielestä oli paras tapa saavuttaa säädettyä iloisuutta. Dan katseli heitä molempia kädet taskuissaan, etukumarassa, ja koko se lystikkyys, jonka hän huolellisesti oli varannut mukaansa, väistyi hiukan antaen sijaa vakavammille tunteille. Noin oli Ailiekin istunut lapsena äitinsä luona hänen kuolinvuoteensa ääressä ja eräänä päivänä lukiessaan Johanneksen evankeliumia tuntenut sielussaan avautuvan jonkun uuden näköalan, joka sai hänet siinä paikassa luopumaan rakkaimmista unelmistaan ja kytkemään itsensä ainaiseksi kotiinsa ja sisaruksiinsa.

»No, Dan», sanoi Bell, kun Nuppu oli mennyt, »mitä sinulla on minulle tuliaisiksi? Tavallinen rypälenaulako?» — sillä Bell oli niitä, joiden huumorintajua hurskaimmatkaan hartaudenharjoitukset eivät koskaan tukahduta, ja rypälelahja on meidän paikkakunnallamme murheellinen viittaus vuoteen omana sairastamiseen; mielestäni voitaisiin yhtä hyvin tuoda paarit.

»Virsikirja sopisi sinulle paremmin», sanoi Dan. »Minkä sinä luulet itseäsi vaivaavan? Murehdit tuon lapsukaisen takia! Tällaistako on sinun kristillinen alistuvaisuutesi?»

»Minä en murehdi, Dan», väitti Bell. »En ainakaan kovin paljoa, ja kristillisyydestäni ei minun ole koskaan ollut tapana pitää melua.»

»Kyllä sinun tarvitsisikin pitää siitä tätä nykyä jo hyvin suurta melua, jos mieli saada ihmiset uskomaan, että tarkoituksesi on vakava.»

»Mitä tohtori Brash sanoi teille?» kysyi Bell. »Luuleeko — luuleeko hän minun kuolevan?»

»Herra hallitkoon», huudahti Dan, »naiset eivät kuole tällä tavoin. Enhän ole koskaan kuullut sinun valittavan sydämesi murtumista. Olet lyönyt laimin kaikki tavalliset alkuvalmistelut, et ole edes harjoitellut sairaana olemista. Ei, ei, Bell; siihen kuluu toivottavasti vielä monet ajat, ennenkuin sinä kasvatat satakaunoja, kuten tuo Rellu-Wully heittiö sanoo.»

Bell huokasi. »Sinä olet kovin leikkisä», sanoi hän — »sinä olet aina iloinen, tapahtukoon mitä hyvänsä.»

»Niin kauan kuin se ei tapahdu minulle itselleni — se on filosofiaa; ainakin se on kapteeni Tärkeyden filosofiaa. Ja jos olen iloinen tänään, niin tapahtuu se lääkärin määräyksestä. Hän sanoo, että sinut on estettävä harmittelemasta, vaikka pitäisi palkata soittokunta sitävarten.»

»Sitten taidankin olla jo kovin, kovin huono!» sanoi Bell. »Minulla on matka parempaan maahan.» Ja tämän kuullessaan Dan nauraa kukersi vähän ja sanoi:

»Mitä tarkoitat?» kysyi Bell, osoittaen merkillistä intoa ihmiseksi, joka parhaallaan puhuu kuolemisesta.

»Se on uusi», selitti Dan. »Kuulin sen tänään lady Annen kapteenilta. Hän oli kerran Austraaliaan menevällä laivalla, ja puolimatkassa eräs matkustaja tuli hyvin sairaaksi. 'Hänellä on matka taivaaseen, luulen ma', sanoi Maclean rahastonhoitajalle. 'Ei ole kuin Brisbaneen', vastasi rahastonhoitaja, jolla oli kiire. 'Silloin hänen olisi turkasen paljon parempi taivaassa', sanoi Maclean. 'Olen ollut kahdesti Brisbanessa ja tiedän.'»

Bell teki parhaansa pidättääkseen hymyä, mutta ei voinut. »Oi, Dan!» sanoi hän, »sinä olet kauhea ihminen! Sinä luulet, ettei tässä maailmassa ole mitään, minkä tarvitsisi ihmistä masentaa.»

»Uljas sydän ja nöyrä pää — muistathan isän tunnuslauseen? Ja tässä sinä nyt olet masentuneena siitä syystä, että lapsi menee vain sadan tai parin mailin päähän omaksi hyödykseen.»

»Enhän minä ole rahtuakaan masentunut», sanoi Bell-neiti tarmokkaasti. »En ajattele lainkaan itseäni, vaan häntä raukkaa, joka joutuu olemaan oudoissa ihmisissä yönsä ja päivänsä; kosteat lakanat, kukaties, eikä mitään ihmisellistä syötävääkään. Et antaisi itsellesi ikinä anteeksi, jos hän rupeisi kuihtumaan.»

»Ailie menestyi varsin hyvin heidän ruokajärjestyksellään», huomautti Dan. »Ja jos hän rupeisikin kuihtumaan, niin ei hän vielä aikoihinkaan ole alkanut.»

»Mutta muistathan, että siellä annettiin hänelle saagovanukasta», sanoi Bell-neiti; »ja jos on jotakin, mitä Lennox ei voi syödä, niin se on saagovanukas. Hän sanoo että se on niin niljakasta, joka lusikallinen häviää niin äkkiä, että hän säikähtää kamalasti. Hän sanoo, että hän voisi yhtä hyvin hotkia sammakoita.»

Dan hymyili tuolle kuvalle, mutta pakottautui kärsivälliseen äänettömyyteen.

»Ja kukaties ne antavat hänen istua ylhäällä vaikka milloin», jatkoi
Bell. »Tiedäthän, miten hän tarrautuu kiinni kirjaan maatamenoaikana!»

»No, hyvä!» sanoi Dan painokkaasti. »Jos olet varma, että asiat menevät niin huonosti, niin emme anna hänen lainkaan mennä», ja hän tähysti viekkaasti Bellin kasveja nähdäkseen, kuten odotti, tämän suuttuvan pelkästä peräytymisen ajatuksestakin, nyt kun kerran oli menty näin pitkälle.

»Tarvitseeko sinun nyt ruveta puhumaan hölynpölyä», sanoi Bell. »Tietysti hän menee. Mutta oi, Dan, ei minua sureta lakanat eikä muu sellainen, vaan tieto siitä, ettei hän sitten koskaan enää ole sama pikku tyttö!»

»Tyhjiä!» sanoi Daniel Dyce ja pyyhki jotain kosteutta silmälaseistaan. »Sinä karkoitat muististani kaikki iloiset asiat, joita aioin sinulle sanoa. Minun on lähdettävä toimeeni. Voinko toimittaa jotakin puolestasi? Enkö? Muista siis, ettet saa liikkua mihinkään peitteen alta tällä viikolla; niin on tohtori Brash määrännyt. Olen varma, että Ailie selviytyy varsin hyvin taloustoimista», ja hän poistui sisarensa luota ilkun välke silmissään.

Makuuhuoneen ikkuna oli raollaan; mustarastas lauloi puussa, ja sisään tunkeutui puutarhantuoksua ja viekoittelevaa auringonpaistetta. Parikymmentä minuuttia koetti sairas tyytyä ajattelemaan Alison Dycen hoitamaa taloutta, ja sitten hän nousi katsomaan, laiskotteliko Rel!u-Wully puutarhassa. Hän näki hänen istuvan kärryjänsä aisalla, Ailien käyskellessä dahliain keskellä nyhjäisten lempikukkiaan leuasta.

»William Oliver!» huusi Bell-neiti harmistuneena, heitettyään shetlantilais-saalin ympärilleen. »Ettekö voi tehdä tuon enempää päivässä?»

»No tuota», sanoi hän, »taitaisinpa voida tehdä enemmänkin, mutta en ole koskaan huolinut yrittää paljon korskan vuoksi.»

XXVII LUKU.

Kun Bell-neiti nousi ylös, minkä hän teki parin päivän kuluttua, Ailien ja Danin naljailun ärsytettyä hänet nopeaan toipumisen vauhtiin, oli hänen ensi työnään merkitä Nupun tulevat lupapäivät kalenteriin ja laskea kuukaudet niin ovelalla tavalla, että puijasi vuodelta yhden sellaisen kokonaan pois, todistellen itsekseen, että Nuppu tulisi olleeksi poissa pari viikkoa ennenkuin he todella alkaisivat kaivata häntä, ja milteipä kuin kotona jälleen, niin pian kuin hän alkaisi pakata kapistuksiaan paluuta varten. Ja kun oli järkevä ja otti asiaa ajatellakseen, niin eihän Edinburgh sentään ollutkaan niin kovin kauhea; olivathan siellä Bird'in neidit, heti ensi kadulla koulusta, mihin Nupun oli määrä mennä, niin että jos jotakin tapahtuisi — esimerkiksi tulipalo — tulipalot olivat hirveän tavallisia juuri nykyjään sanomalehdissä, ja tavallinen terve järki jo kehoitti panemaan kokonaisen pyykkinuoran nuoren seikkailijan matka-arkkujen siteeksi; tai jos Nupulle sattuisi tulemaan kovin nälkä varsinaisten ruoka-aikojensa välillä — sellaistahan sattuu usein kasvaville lapsille — niin Birdin neidit olisivat ihan kuin omiaan auttamaan häntä pulasta. Siitä oli vuosia kun Bell oli ollut Edinburghissa — hän ei ollut käynyt siellä sitten äidin kuoleman; hän päätti, että jos hänellä on rahaa ja hän saa elää Martinmessuun, niin hän pistäytyy sinne katselemaan myymälöitä; saattoi suuresti epäillä, eikö neiti Minto ollut usein surkean paljon jäljessä ajastaan moniin muoteihinsa nähden.

»Sinua turhamaista naista!» huudahti Ailie hänelle; »eikö sinua tyydytä muu kuin ihka viimeisin?»

Nupun piti muistaa kirjoittaa joka viikko, minä päivänä hyvänsä paitsi lauantaisin, sillä jos hänen kirjeensä tulisivat sunnuntaina, joutuisivat he kiusaukseen käydä noutamassa ne postikonttorista, kuten kapteeni Tärkeys, sen sijaan että odottaisivat maanantai-aamuuun. Ja jos hän saisi nuhaa tai jos kurkkukivun oireita ilmestyisi, tulisi hänen kiireimmän kautta turvautua meiramiteehen, kääriä sukka kaulaansa ja mennä vuoteeseen. Ennen kaikkea hänen oli muistettava syödä puuronsa joka aamu ja lukea rukoukset.

»Minä syön kuin hevonen», lupasi Nuppu, »vaikka — vaikka minun täytyisi puristaa silmät kiinni koko ajan.»

»Varovainen kohtuullisuus on paras», suositteli Dan-setä. »Minun mielestäni kaurajauhot ovat liian voimakasta ravintoa verelle. Olen kuullut kapteeni Tärkeydeltä, ettei aamiaiseksi ole mitään parempaa kuin maustettu munuainen ja kotletti päälle. Mutta toivon sinun ymmärtävän, että vatsan halujen ohella on tärkein asia siepata kaikki palkinnot. Tulen kokemaan kamalan pettymyksen, jos palaat takaisin häpeällä, vähemmän kuin ainakin kärrykuormallinen palkintoja mukanasi. Se on luullakseni ainoa todistus skotlantilaisesta vapaamielisestä kasvatuksesta. Ailien kertomuskirjoissa saavat kaikki hyvät, ahkerat ja ansiokkaat oppilaat aina kaikkityynni. Luonnollisesti, jos sinä otat kaikki palkinnot, jää joku muu ilman — mutta siitä viisi Sellaisen syyn en minä koskaan antaisi vaivata mieltäni — pitäkööt varansa itse. Jollet voita palkintoja, joko koulussa tai avoimessa maailman kilpailussa, mistä ihmiset silloin tietävät, että sinua tulee kunnioittaa?»

»Sinä olet varmaan ollut ihmeen menestyvä oppilas aikoinasi», sanoi
Ailie pahanilkisesti. »Missä ovat kaikki mitalisi?»

Dan nauroi. »Vaikea sanoa» vastasi hän, »sillä ne etevät pojat, jotka voittivat ne silloinkuin minä en pitänyt varaani, ovat olleet niin vaatimattomia sen jälkeen, että ovat kerrassaan häipyneet näköpiiristä. Itse en ole koko elämässäni voittanut mitään, missä on kysytty kilpailua — paitsi luokan viimeistä paikkaa! Kun tultiin käsiksi kilpailuihin ja minä näin toisten poikien kasvot, olin aina liian väsynyt tai liian hyvänsuopa heitä kohtaan tuottaakseni heille pettymyksen, jota he nähtävästi eivät olisi voineet kestää niin hyvin kuin minä. Mutta minäpä olinkin eri asemassa kuin tämä Nuppu. Minulla ei ollut terävä-älyistä vanhaa setää yllyttämässä minua yrittämään. Niin että sinun on käytävä innokkaasti palkintojen kimppuun, Nuppu. Onhan tietysti viisauskin huomioon otettava, mutta se tulee myöhemmin — sillä ei ole kiirettä. Palkinnot, palkinnot — pidä mielessäsi palkinnot; mitä enemmän niitä voitat, sitä enemmän, luullakseni, ihailen sinua.»

»Entä jos en voita yhtään, Dan-setä?» kysyi Nuppu viekkaasti, tuntien varsin hyvin hänen leikkisyytensä laadun.

»Silloin minun kaiketikin täytyy kiittää luojaa, jos säilyt terveenä, ja rakastaa sinua vain edelleen», sanoi asianajaja. »Myönnän, että jos olet hanakka voittamaan palkintoja, niin olet ensimmäinen sinun nimisesi sitä lajia. Tuossa samassa Edinburghin koulussa oli Ailie-tädilläsi neljännesvuositodistuksissaan aina: 'Käytös — hyvä', ja 'Matematiikka — välttävä'. Me puolittain odotimme hänen palaavan kauhean pöhkönä; mutta jos hän niin teki, piti hän sen salassa. Itse annoin hänelle anteeksi tuon 'välttävän' nähdessäni, että hän oli oppinut yhden asian — laulutaidon. Toivon sinunkin oppivan laulamaan, Nuppu, ranskaksi tai saksaksi tai italiaksi — miksi hyvänsä paitsi skotlanniksi. Meidän vanhat skotlantilaiset laulumme eivät kuulu olevan, kuten sanotaan, taiteellisia.»

»Ne ovat maailman suloisimpia!» väitti Bell-täti. »Minua ihmetyttää kuulla sinun jaarittelevan.»

»Pelkään, ettet sinä ole pätevä musiikin arvostelija», sanoi veli. »Skotlantilaiset laulut ovat kovin tavallisia — jokainen osaa ne, Niissä ei ole taidetta, niissä on vain sydäntä — pelkkä turhanaikainen ominaisuus. Jos satut kuulemaan minun laulavan jotakin vanhaa skotlantilaista laulua kotiin palattuasi, Nuppu, niin muista paikalla vaientaa minut. En tahdo olla sinulle häpeäksi.»

»Ei, sitä en tee, Dan-setä», sanoi lapsi. »Laulan sinulle noita samoja lauluja niin paljon että tulet kirkumaan ihastuksesta. Tiedänhän. Kyllä vain! Sinähän vain jaarittelet.»

»Sääli toki lasta, Dan», sanoi Bell. »Älä välitä hänestä, Nuppu, hän tekee sinusta vain pilaa.»

Kate — ah, Kate-parka! — kuinka suruissani olisinkaan hänen puolestaan, kun hänen ystävänsä ja opettajansa nyt on hänet jättävä, jollei hänellä olisi omaa lohduttavaa kapteeniansa. Kate itki hiljaa itsekseen säilikössä monet kerrat ajatellessaan, kuinka yksinäiseksi hänen keittiönsä tulisi, sittenkuin lapsi oli mennyt. Ja olipa hänellä suunniteltuna, miten vähentää tuon tuskallisen maanpakolaisuuden viiltävää katkeruutta: hän aikoi kirjoittaa Colonsayssa olevalle sisarelleen ja sanoa hänelle, että hän lähettäisi tuoreita maalaismunia aina tuon tuostakin silloin tällöin, tai ehkä useamminkin talvisaikaan, Lennoxille, sillä oikeita maalaismunia oli mahdoton toivoakaan saavansa Edinburghissa, missä ei ollut tietoakaan hietikosta tai ruohikosta tai kanervikosta — pelkkiä katukiviä vain. Hän vakuutti Lennoxille, että mitä naimisiinmenoon tuli, ei siitä ollut pienintäkään vaaraa vielä moneen vuoteen, koska kaupungissa ei ollut vuokrattavana taloa, joka olisi kyllin iso (eikä kuitenkaan kallis) sopiakseen kapteenille. Charles tyytyi hyvin olemaan vain kihlattuna ja odottamaan uskollisesti. Ja mitä kirjoittamiseen tulee, niin Kate ottaisi kynän käteensä hyvin usein ja lähettäisi vereksimmät uutiset Lennoxille, jonka tulisi olla hyvä ja suoda anteeksi, kun on kiire ja nämä kynät ovat niin ki-ki-kiusallisia ja täytyy ennättää postiin. Eikö Lennoxilla tule olemaan kauhea koti-ikävä, kun on kaukana kaikista hauskuuksista ja korvia myöten kirjoihin uponneena siellä Edinburghissa?

»Varmasti tulee, tyttökulta», sanoi Kate. »Minulla oli itselläni niin koti-ikävä, kun ensin tulin tänne, että jalkani melkein vääntyivät sijoiltaan, kun niillä oli niin kova halu kääntyä takaisin Colonsayhin. Mutta vaikk'en olekaan niin hirmuisen komea, niin olen kamalan urhoollinen, ja minä voitin sen pian. Kun sinulla on koti-ikävä, niin mene satamalaiturille katselemaan höyrylaivoja tai pistäy hetkeksi vanhan ystävämme Pickwickin seuraan.»

Neljä päivää — kolme päivää — kaksi päivää — yksi päivä — huomenna. Tuo viimeinen päivä meni niin joutuin, että tuntui siltä kuin Rellu-Wully olisi jälleen ollut humalassa ja soittanut iltakelloja muutamia tunteja ennen aikaansa. Nuppu ei osannut muuta kuin istua vieressä avuttomana ja ihmetellä sitä nerokkuutta, millä pariin matka-arkkuun saatiin pakatuksi tavaranpaljous, joka näytti riittävältä täyttämään neiti Minton myymälän. Hän vanheni vuoden verran seuratessaan pakkausta pohjalle sijoitetusta käsipeilistä päällimmäiseksi asetettuun kylpylakanaan asti.

»Ja tässä nurkassa», sanoi Bell-neiti polvillaan, »on sinun raamattusi, meiramitee ja viisikolmatta kolmenpennyn rahaa kolehtiin sunnuntaisin — muutamat niistä kuudenpennyn rahoja.»

»Muutamat niistä kuudenpennyn rahoja pakanalähetyspäiviksi ja yksi shillinginraha Ylämaan ja Saarien päiväksi.»

»Kirkkoa varten olet ainakin hyvin varustettu», sanoi Dan-setä. »Minun täytyy panna, toiseen nurkkaan vähän rahaa tätä pahaa maailmaakin varten.» Ja hän teki niin.

Kun kyytivaunut seuraavana päivänä lähtivät liikkeelle — — Ei, ei, en voi kertoa kaikkea, sillä kyynelten ajatteleminen on minusta vastenmielistä ja tahtoisin kiireesti rientää erojen sivu. Ne lähtivät kyynelöivässä säässäkin, sateen vihmoessa Nuppua ja Ailie-tätiä, joka saattoi häntä. He katsoivat taakseen mäen harjalla ja näkivät harmaiden kattoliuskeiden kiiltävän harmaan taivaan alla ja lokaista tietä pitkin heitä seuraamassa uskollisen Tellu-poloisen, joka ei ymmärtänyt asiaa. Se tarpoi eteenpäin liejussa, kunnes torven törähdys säikäytti sitä ja se näytti älyävän, että tämä oli jokin uusi tuskallinen elämys. Ja sitten se seisahtui pois vierivien rattaiden raiteeseen ja korotti äänensä valitukseen.

Yö saapui ottaen haltuunsa vanhan valtapiirinsä — sillä yöhän se oli, eikä päivä, joka ensin omisti ja tulee lopuksikin omistamaan vastaansanomatta tämän lyhytaikaisten tähtien kirjavoittaman avaruuden, kun taas valo on valtiaana toisessa maailmankaikkeudessa, missä ei ole yötä eikä yön kammoakaan. Lännen liepeiltä kultainen ruskotus häipyi, ja tuuli huokaili vuorilta kuin surren päivien katoamista. Tuuli huokui vuoristosta ja sumu keräytyi laaksoihin; meri matoi laajoille rantamille, missä linnut uikuttivat ja piipittivät, mutta sitä ei näkynyt, sen läsnäolon saattoi tuntea vain aaltojen tuoman roskan hajusta ja niiden kohinasta rannan kivikossa. Kaupungin takana kohosivat metsät mustina ja aavemaisina, ja niiden halki, ylöspäin kohoavaa laaksoa pitkin, missä sade valui ja näkymättömät puroset ja salatut lähteet sorisivat, kaareili valtatie maailmaa kohti, tyhjänä näkyväisistä olioista, mutta jäämättä kuitenkaan koskaan täysin autioksi, sillä ken vain sellaista valtatietä vaeltaa, jättää aina jälkeensä jonkun harhailevan hengen. Ajatteliko tuo lapsi sinä iltana maantietä, joka oli johtanut hänet pois kotoa? Pysähtyikö hän meluavassa, rämisevässä kaupungissa hetkiseksi muistelemaan taivaltamaansa tietä aina siihen pieneen kaupunkiin saakka, joka nyt lepäsi heikosti kuumottaen sisäisten tuliensa hohteessa?

Näin mietti Bell seisoessaan ikkunansa ääressä katsellen autiolle kadulle. Jokainen kappale erottavaa maantietä kohosi hänen eteensä; hän kulki niitä pitkin sateessa ja pimeässä; koko maailman raskas kaipaus täytti hänet tuona pimeänä syyskuun iltana, ja rukoillen viisauden suojelusta ja ymmärryksen varjelusta matkamiehelleen hän saavutti sielunrauhan ja kuunteli säikkymättä villihanhien huutoja.

Hänen veljensä otti kirjat, ja nuo kolme — isäntä, emäntä ja palvelija — olivat yhtä rukouksen, kaipauksen ja toivon hengessä. Minne oli nyt mennyt asianajaja Daniel Dyce, tuo lempeä ivailija, jonka huulet niin usein laskivat hyväntahtoista pilaa ja jonka kieli kevytmielisesti tai kevytmielisyyttä teetellen väisti antautumasta mielenliikutusten valtoihin?

Bellin jokailtainen tehtävä oli sammuttaa lamppu eteisestä ja panna ulko-ovi salpaan. Hän lähti tänäkin iltana vastahakoisesti tuota velvollisuuttaan täyttämään, mutta hänet valtasi ajatus lapsesta, joka oli kaukana kotoaan, yön pimeässä vierasten ihmisten keskellä, ja hänen täytyi kutsua veljeään.

Dan katsahti hänen punoittaviin kasvoihinsa ja vapiseviin käsiinsä ja ymmärsi. »Sehän on vain talon ovi», sanoi hän, »eihän sillä ole mitään merkitystä», ja sysäsi salvan koloonsa.

XXVIII LUKU.

Kaikkien vanhenemisen aiheuttamien mielipahojen vastapainoksi on monen muun ohessa lievennyksenä se, että rakastetuistamme erossa vietetyt päivät kuluvat nopeammin, samoinkuin omat rientävät ikävuotemme. Siitä johtuu, että erot menettävät kammoaan yhä enemmän, mitä lähemmäksi ehdimme sitä lopullista eroa, joka pyyhkäisee pois kaikki ja on vain lähtöä suuren jälleentapaamiseen. Siten nuo ensimmäiset kaksi viikkoa, jotka Bell-neiti oli luullut voivansa puijata almanakalta kuvittelemalla, että Nupun poissaolo silloin tuskin vielä tuntuisikaan, näyttäytyivätkin itse asiassa siksi ajaksi, jona hän enimmän kaipasi häntä, ja tyttönen palasi joululomalleen ennenkuin puoletkaan hänen kolehtikolmipennysistään olivat kuluneet.

Oli vuodenkin eron arvoista nähdä hänen tulevan ovesta, posket punaisina pakkasilmasta, silmät säihkyvinä ja entinen suloinen helisevä nauru suussaan, ei — ainakaan päältänähden — rahtuakaan erilaisena kuin hän oli ollut lähtiessään. Ja Nuppu itse sai korvauksen edinburghilaisella tyynyllä kärsityistä moni-iltaisista koti-ikävistä saadessaan jälleen haistaa vanhojen taivaallisten jouluherkkujen tuoksut ja tuntiessaan vastaanottonsa lämmön.

Minusta itsestänikin on mieluista esiintyä arvokkaana — ei niin maailman mahtavana, että ihmiset häätyisivät taittamaan niskansa katsellessaan minun korkeuttani, vaan silloin tällöin hieman tärkeänä muutamien vanhojen tuttujen parissa. Ja samoin saattoi Nuppukin nauttia ylemmästä istuimesta, jollei hänen muukaan seuransa joutunut perin alhaiseen asemaan. Hän paistatteli itseään sen imartelun hohteessa, jota Katen käytös osoitti hänen arvokkuudelleen nuorena neitinä, jonka kasvatus maksoi suunnattomia summia.

Hänen ensi saapumisensa hupaisat päivät kertautuivat jälleen; mutta tällä kertaa hän näki kaiken vanhemmin silmin — ja olihan sitäpaitsi tuon pienen skotlantilaiskaupungin uutuus poissa. Rellu-Wullyn kellonsoitto, joka kaikui kauas kaupungin rajojen ulkopuolelle — käskevänä kuin itse Jumalan ääni jokaiseen tuon yhdyskunnan korvaan, kaikuipa se aamulla tai illalla — antoi hänelle heti kristallinselkeän käsityksen paikkakunnan pienuudesta, ei ainoastaan kiven ja muurilaastin laajuuteen, vaan myöskin harrastuksiin nähden, verrattuna suurkaupunkiin, missä tuhannet kellot sabattina helkkyessään osuivat, niin sanottiin, vain väestön pienen murto-osan korviin. Kirkonkello, John Taggartin soittokunta Sylvesterin-päivänä, pienet puodit ikkunoineen, jotka jo palautuivat entiseen ujoon vetoomistapaansa, harmaat, korkeat vuokratalot kapeine sisäänkäytävineen, lauhkeat ja säädylliset arki-ihmiset — hän näki ne nyt arvostelevammalla tajunnalla, ja Ailie nauroi kuullessaan hänen määrittelevän kaikki yhdessä summassa »näpsäksi».

»Odotinkin, milloin sinä ehtisit 'näpsään'», sanoi Ailie-täti. »Sen aika olisi oikeastaan ollut jo joku aika sitten, mutta täällä kotona et sinä tuota sanaa koskaan kuule. Jos olisit jäänyt Kyyh— Duff'in neitien kouluun, olisi Amelia-neiti pannut sinut ompelemaan sen kirjailuliinaan, jos kirjailuliinat vielä olisivat muodissa.»

»Eikö 'näpsä' ole sopiva sana?» kysyi Nuppu, joka viettäessään neljä kuukautta arvostelijain parissa, jotka olivat vähemmän suvaitsevaisia (ja ehkä vähemmän viisaitakin) kuin Dycet, oli häätynyt luopumaan monista atlantintakaisista sanoista ja lausetavoista.

»Ei 'näpsässä' ole mitään vikaa, kultaseni», sanoi Ailie-neiti. »Sitä käytetään mitä valikoiduimmissa piireissä. Kiinnitin siihen erikoista huomiota vain siksi, että se on erään kehitysasteen ilmaisija ja kertoo minulle selvemmin kuin lukukausitodistuksesi, millä kannalla edistymisesi on. Toin itsekin koulusta palatessani 'näpsän' mukanani; se ei tuntunut ainoastaan säästävän paljon vaivaa sanana, jota voi sovittaa mihin hyvänsä, mitä ei muuten osannut määritellä, vaan minä suosin sitä senkin vuoksi, että sen käyttäminen viritti minussa jonkinlaisen sisällisen tyydytyksen lämmön, kuten — kuten — kuten Bell-tädin kotitekoinen inkiväärijuoma. 'Näpsä' on asuntokoulusivistyksen tunnussana; kun osaat käyttää sitä oikeassa paikassa, jonkinlaisella ylemmyyden sävyllä sen kohteeseen nähden, silloin olet itse asiassa nuori sivistynyt neiti ja kiilloitus alkaa tarttua.»

»Kaikki käyttävät sitä sanaa koulussa», selitti Nuppu puolustellen; »ainakin kaikki paitsi Macintosh — hänen en voisi mitenkään kuvitella sitä käyttävän.»

»Hyväinen aika, eikö Macintoshia ollutkaan sinun aikanasi?» huudahti Nuppu. »Minä kun luulin hänen polveutuvan aina — aina roomalaisajalta. Hän on lystikkäin vanha neiti koko maassa ja opettaa meille kahdesti viikossa tanssia ja käyttäytymistä. Hän on opettanut niitä melkein koko Skotlannin ylimystölle ja säätyläisille; hän on opettanut lady Annea ja kaikkia hänen veljiäänkin, kun he olivat St. Andrew'n koulussa.»

»En ole koskaan kuullutkaan hänestä», sanoi Ailie. »Hän on varmaankin erittäin — erittäin näpsä.»

»Hän on niin näpsä, että tekisi mieli säilyttää häntä nurkkakaapissa, kanverttipussi selässä koitten karkoittamiseksi. Hän on niin pikkuruinen, ei yhtään minua suurempi, ja hänen sanotaan olevan seitsemänkymmenen vuoden vanhan; mutta toisinaan hän ei näytä päivääkään neljääkymmentäviittä vanhemmalta, jollei ota lukuun hänen myssyään ja kahta poissaolevaa etuhammasta. Hänellä on mitä suloisin untuvanpehmoinen hopeatukka — puhtaan valkoinen, niinkuin rouva Molyneux'n Tabita-tädin persialaisen kissan karva — posket kuin omenat, kädet yhtä nuoret kuin sinun, ja kun hän kävelee huoneen poikki, niin hän liukuu tällä tavoin, niin että voisi luulla häntä kutterialukseksi —»

Nuppu purjehti salin poikki esittääkseen Macintoshin liikkumistapaa, näytellen sitä niin ilmeikkäästi, että tätien täytyi nauraa, ja Tellu oli pakotettu haukahtamaan paheksuvasti.

»Tuolla tavalla Buntain-mummokin käveli — sitä pidettiin ennenvanhaan erittäin hienona», sanoi Bell. »Tyttöjä harjoitettiin siihen lauta selässä ja kirja päälaella; mutta se ei ollut enää muodissa minun aikanani, me kävelimme miten sattui Barbara Mushetin koulussa, missä pääasiana oli koruompelu ja katkismus.»

»Neiti Macintosh on todellinen jalosukuinen nainen», jatkoi Nuppu. »Hänellä on oikeat ylhäiset esi-isät. He omistivat Kaims-nimisen ylämaalaistilan, ja lakimiehet ovat tuomaroineet sen melkein olemattomiin, sanoo hän, niin että hänen on nyt suorastaan pakko ansaita elatuksensa opettamalla tanssia ja käytöstaitoa. Minulla ei ole aavistustakaan siitä, mitä käytöstaito on, enempää kuin syntymättömällä lapsella, jollei se ole samaa kuin sulkea ovi jälkeensä, kävellä huoneeseen ikäänkuin tuntien päänsä ja jalkansa omikseen, pitää olkapäät taaksevedettyinä ja olla kohtelias ja ystävällinen jokaiselle, ja minä luulin, että ihmiset osaisivat tehdä tuon kaiken ilman kouluopetustakin, jolleivät ole löylynlyömiä. Neiti Macintosh sanoo, että ne ovat sitte qua non ja pääasiallisia puolia hyvinkasvatetulle nuorelle naiselle nykyisinä tiukkojen hameitten ja sosialismin rappeutuneina aikoina. Mutta pääasiallisesti hän vain hymyilee ja esittää meille aina uudelleen ison annoksen Englannin historiaa. Neiti Macintosh ei sitä suoraan sano, mutta minä tiedän, ettei hän suorastaan voi sietää Englannin historiaa, sillä katrillien väliaikoina hän sanoo meille, ettei ole ollut mitään historiaa missään parlamenttien yhdistämisen jälkeen, lukuunottamatta v:n 1745 kapinaa. Mutta hän ei sano sitä kapinaksi; hän sanoo vain 'tuo juttu'. Hän vasta on skotlantilainen! Usko pois, Bell-täti, sinä ihastuisit, jos saisit tavata hänet! Minä istun ja istun ja tähystelen häntä kuin — kuin kissa. Hän pitää silmälaseja, ne ovat vain hiukan tummennetut, mutta hän ei sano niitä silmälaseiksi; hän sanoo niitä silmäinsuojelijoiksi ja väittää että hänen silmänsä ovat yhtä hyvät kuin kenen tahansa. Ne ovat kylläkin kirkkaat, uskokaa pois, seitsenkymmenvuotisiksi.»

»Tekisipä tosiaankin mieleni nähdä sitä ihmistä!» huudahti Bell. »Hän on varmaankin originelli! Tunnen toisinaan itseni väsyneeksi aina samoihin ympärilläni oleviin ihmisiin täällä — minä tunnen ne kaikki niin hyvin, ja kaikki heidän tekemisensä ja sanomisensa, ettei heiltä voi odottaa mitään uutta tai hämmästyttävää.»

»Haluaisitko nähdä hänet?» sanoi Nuppu vilkkaasti. »Silloin — silloinpa sanon sen joskus hänelle, ja olen varmakin, että hän tulee. Hän on niin omituisesti puettu — niinkuin joku 'Juorukoulun' henkilöistä, ja pitää pitkiä puolihansikkaita kuten neiti Minto, ja kun musiikinopettaja, herra Laurent, on saapuvilla, heittää hän häneen niin suuria silmäniskuja, että silmälasit ovat särkymäisillään. 'Oi, herra Laurent!' sanoo hän, istuen hansikkaat helmassaan — 'oi, herra Laurent! Ettekö voi opettaa näille nuorille neidoille ihmisellisiä skotlantilaisia lauluja noiden kamalien honotusten sijaan?' Ja joskus hän lyö herra Laurentia viuhkallaan. Herra Laurent sanoo, että neiti Macintosh säestää meidän tanssiamme pianolla aivan kuin se olisi spinetti.»

»Verratonta, todellakin!» sanoi Bell-neiti. »Puhuuko tuo kelpo vanha neiti Skotlannin murretta?»

»Joskus. Silloinkuin hän heittää silmäniskuja herra Laurentiin, tai on vihastunut, tai tahtoo moittia meitä haluamatta loukata tunteitamme.»

»Sen voin ymmärtää», sanoi Bell-neiti isänmaallista intoa hehkuen.
»Ei mikään ole skotlantilaismurteen veroista sellaisissa tapauksissa.
Käytän sitä itsekin tullessani tunteelliseksi; ja Dan-setäsi tekee
samaten.»

»Hän sanoo olevansa viimeinen elossaoleva oikea Macintosh — että kaikki nuo muut, mitä nähdään Edinburghin kylteissä, ovat vain tulokkaita tai köyhiä rappeutuneita sivuhaaroja; ja siitä tavasta, millä hän sen sanoo, voi ymmärtää, että rappeutuneena sivuhaara-Macintoshina oleminen on halveksittavinta mitä maailmassa voi olla. Joukoittain noita hänen vanhoja esi-isiään kulki klaanipäälliköitten aikoina sotimassa milloin minkin kuninkaallisen henkilön puolesta. Hänellä on kaikkien niiden hiussuortuvat medaljongeissa, ja hän antaa tietää, että heidän häviämisensä oli kova kolaus Skotlannille. Sanoin hänelle kerran samaa kuin Ailie-täti sanoo sinulle, Bell-täti, että 'ovathan englantilaiset ja skotlantilaiset sentään molemmat Jumalan luomia ihmisiä, ja tämä on kovin aukea ja pieni saari riitatantereeksi, kun kaikki kuuluu niin selvästi yli koko Euroopan mantereen', mutta se ei ollut hänelle mieleen. Oli helppo nähdä, sanoi hän, etten minä ymmärtänyt rakkaita vanhoja Ylämaan vuoria, missä hänen isoisänsä isoisä, Iso Juhana Kirveskoura, saattoi koota viisisataa soturia vain huiskuttamalla heille tulista ristiä. 'Minussa on Ison Juhanan verta; ja kun ajattelen asioita, niin vihaan noitten inhoittavien englantilaisten nimeäkin!' 'Mutta ettehän ole koskaan nähnytkään heitä, neiti Macintosh', sanoin minä — sillä tiesin, ettei hän ollut koskaan astunut jalkaansa Skotlannin ulkopuolelle. 'En olekaan', sanoi hän tuimasti, 'enkä haluakaan nähdä, sillä voisivathan he olla varsin miellyttäviäkin, ja silloin minun täytyisi pitää heistä.'»

»Oi, Bell», huudahti Ailie nauraen, »neiti Macintosh on varmaankin sinun kaksoisoliosil»

»Minä en tiedä mikä kaksoishaamu on», sanoi Bell-täti, »mutta tosi järkevä ihminen hän on, ja minä halusta tapaisin hänet.»

»Sittenpä minun on järjestettävä se jotenkuten», sanoi Nuppu painokkaasti. »Ehkä tapaat häntä Edinburghissa käydessäsi —»

»Tai hän voisi pistäytyä tänne kohdakkoin. Hän hurmautuisi tähän paikkaan; hän ei ehkä sanoisi sitä näpsäksi, mutta hän näkisi, kuinka perin vähän se välittää olla mukana siinä — siinä nykyajan kohinassa, josta hän puhuu, ja se tekisi hänet onnellisemmaksi kuin kirje kotoa. Luulen, että Macintosh —»

»Tiedän», sanoi hän. »On halpamaista puhua hänestä ikäänkuin hän olisi sadetakki, ja usein koetankin olla niin tekemättä, koska pidän hänestä äärettömästi; mutta se on niin tavallista tyttöjen kesken, että unohdan. Luulen, että neiti Macintosh rakastaisi tätä paikkaa ja voisi jäädä tänne ainaiseksi.»

Nuppu epäröi. »Niin, minä — minä kyllä pidän siitä», sanoi hän. »Minusta on aivan ihanaa maata öisin valveilla ja ajatella sitä, ja voin kuulla tuulen tohinan puissa ja nousuveden kohinan, ja kellonsoiton ja villihanhien huudot; ja kotihartaushetken pormestarin talossa sunnuntai-illoin, ja voin miltei olla täällä, niin kovasti minä sitä ajattelen; mutta — mutta —»

Hän pysähtyi kesken lauseen, sillä hän näki tuskaisen ilmeen Bell-tädin kasvoilla.

»Voi, minä olen paha, kiittämätön tyttö, Bell-täti; ja minun pitäisi rakastaa tätä paikkaa niin paljon, ettei kukaan voisi työntää minua täältä pois. Ja minä rakastankin sitä, mutta minusta tuntuu, että jos jäisin elämään tänne ainaiseksi, en kasvaisi enää.»

»Olethan jo tarpeeksi iso», sanoi Bell-täti. »Olet jo yhtä pitkä kuin minä.»

»Tarkoitan sisällisesti. Olenko pikkuvanha, Ailie-täti? Minusta olisi inhoittavaa olla pikkuvanha! Mutta yhtä kovasti inhoan valehtelemista; ja minä tunnen, etten koskaan voisi oppia puoleksikaan tai tehdä puoleksikaan niin paljon täällä kuin voisin oppia tai tehdä siellä, missä tuhannet ihmiset kulkevat kuin saattueessa ja minäkin niiden mukana. Tämän kaltainen paikka on kuin lastentarha — se on kyllä hyvä omaan tarkoitukseensa, mutta siinä ei opi korkeampia tiedonhaaroja»

Bell tuijotti häneen ihmetellen ja säälien ja moittien, päätään pudistellen. Tuota kaikkea hän oli pelännytkin.

»Tunnen tuon tunteen», sanoi Ailie-täti, »sillä olen kokenut sitä itse, ja toisinaan palaa se minulle vieläkin, mutta parempina hetkinä ajattelen olevani viisaampi ja voivani olla tyytyväinen. Jos sinussa on kasvun ainesta, voit kasvaa missä hyvänsä. Sinä olet syntynyt Chicagon pauhinassa, Nuppu, ja on arvatenkin vaikea saada sitä pois korvistasi. Toivon sinun ennen pitkää huomaavan, että me emme kukaan ole uskollisimmin omaa itseämme joukossa, vaan yksinämme, ja ettei matalimmankaan majan tarvitse olla älyllisesti ahdas kenellekään, jolla on mielikuvitusta, joitakin kirjoja ja iloinen luonteenlaatu. Ymmärrätkö sen, Nuppu?»

Nuppu ajatteli ankarasti hetken ja sitten pudisti päätään. »Se kuulostaa ikäänkuin sen pitäisi olla totta», sanoi hän, »ja varmaan sinä tällä hetkellä ajatteletkin, että se on totta; mutta minä yksinkertaisesti en voi uskoa sitä.» Ja silloin kuului heidän takaansa naurun hihitystä, ja he kääntyivät kaikki ympäri ja huomasivat, että Dan Dyce oli tullut ja kuullut tämän suoran tunnustuksen.

»Tuo sinussa juuri on pahinta, Nuppu», sanoi hän. »Sinä et koskaan anna vanhempien ihmisten ajatella puolestasi.»

XXIX LUKU.

Sekin en armo, että vanhemmalla iällämme opimme käyttämään parhaaksemme sellaista, mitä ennen saattoi olla vaikea sietää, samoinkuin Bell teki kauniita uusia vaatteita vanhoista ja haalistuneista kääntämällä ne nurin ja lisäämällä röyhelyksiä ja reunustoita. Nupun poissaolo lakkasi pian murehduttamasta, koska se herätti iloisia odotuksia, jotka olisivat jääneet kokematta, jos hän olisi pysynyt kotona, aiheutti lukemattomia rakastettavia keksintöjä hänen onnellistuttamisekseen maanpakolaisuudessa, sekä pari kolme kertaa vuodessa autuaita aikoja, jolloin hänen lomallaolonsa toi Dycen taloon ihan haltioitumisen hurman. Hänen jokaviikkoiset kirjeensä jo sinänsä miltei riittivät korvaamaan hänen poissaolonsa. Niiden saapumispäivinä postinkantaja Peter suuntasi hilpeästi vihellellen askeleensa asianajajan keittiöikkunan alle jo ennen itse kreivillisessä linnassa käyntiään, uhmaillen kaikkia perintätapoja ja ylipostimestarin lakeja, sillä hän tiesi Bell Dycen odottavan kiihkeästi, arvatenkin uneksittuaan koko yön onnellisista asioista, jotka — unet kun kääntyvät vastoinpäin, niinkuin me kaikki täällä Skotlannissa tiedämme — saattoivat merkitä mitä kauheimpia sanomia.

Nupun kirje oli aina päällimmäisenä postinkantajan laukussa. Juuri senvuoksi (niin tuntui Joskus Peteristä ja kirjeen saajista) oli posti ajaa roiskuttanut läpi yön — asianajajan isot siniset kirjekuoret olivat muka päässeet mukaan vain hyväntahtoisuudesta, Edinburghin postivirkailijain, junamiesten ja maapostinkyyditsijän kohteliaisuuden vuoksi. Mitäpä nuo isot siniset liikemaailman kirjekuoret olivat sen vaatimattoman, pienen, nelikulmaisen harmaan rinnalla, jonka osoite oli Lennox Dycen käsialaa?

»Tässä on se tavallinen! Aika paksu tänään onkin!» oli Peterin tapana sanoa, läimäyttäen ikkunankehään kämmenellään tyytyväisyydestä. Ah, noita onnellisia lauantaipäiviä! Jokainen tiesi niistä. »Kuinkas lapsi itse jaksaa?» kyseli kellonsoittaja ohikulkiessaan, eikä syynä ollut yksinomaan se, että tuo hänen hyväntahtoinen mielenkiintonsa saattoi Dycen väet katsomaan lempeämmällä silmällä hänen laiskottelukaan puutarhassa. Eräänä kauniina päivänä pysähdytti hän kadulla asianajajan kysyäkseen häneltä, mitä mieltä Lennox oli silloin kuumimmillaan olevista kirkkoriidoista, hän kun oli siellä Edinburghissa keskellä parasta tuoksinaa.

»Älkää te huoliko kirkkojen riidoista, Will», sanoi Daniel Dyce, »täyttäkää vain tehtävänne vanhan kirkonkellonne suhteen. Ja jos vapaakirkolliset riitelevät, niin riidelkööt keskenään!»

»Mutta voitteko sanoa minulle, herra D-D-Dyce», jatkoi Rellu-Wully niin varmasti kuin olisi hän aikonut maksaa tiedusteluistaan vahvistetun taksan mukaan, »mikä erotus on vapaakirkollisten ja yhtyneitten vapaakirkollisten välillä? Olen katsellut sitä joka syrjältä, enkä voi sitä erottaa.»

»Tulkaa kysymään sitä jonakin päivänä, kun olette selvänä», sanoi asianajaja, ja Rellu-Wully tuhahti:

»Jos olisin selvä», sanoi hän, »en sitä kysyisikään — en viitsisi sylkäistä koko jutulle.»

Kuitenkin tuntui Nuppu Bell-tädin mielestä joka kerta kotiin tullessaan olevan aina vähän kauempana heistä — tuntui koko joukon vanhemmalta, koko joukon riippumattomammalta, kehittyen naisellisuutta kohti tavalla, joka toisinaan oli hämmästyttävä, kuten silloin kuin jokapäiväiset asiat liikuttivat häntä, saivat hänet ajattelemaan, painivat puhumaan tulisella kiihkolla. Ailie-täti riemuitsi tuosta nopeasta kasvusta; Bell-täti vaikeroi ja puhui aivojen liikarasituksesta ja kiihoituksesta ja vaarallisista opinnoista. Hän päätti parikymmentä kertaa lähteä itse Edinburghiin ja varoittaa opettajia; mutta viikkoja kului, kului kuukausia, jopa vähitellen vuosiakin, ja Edinburghin kausi Lennoxin kasvatuksessa läheni loppuaan, ja varoituskäynti oli vieläkin tekemättä.

Bell ja Ailie olivat sinä iltapäivänä ulkona jokapäiväisellä kävelyllään metsässä tai rantaa pitkin, kun Daniel Dyce palasi oikeustalosta pirteänä ja hyvällä tuulella, tuntien itsensä hyvin virkistyneeksi lopetettuaan ottelun erään asianajajan kanssa, joka, kuten hänen oli tapana sanoa, oli häntä etevämpi väittelyssä, omistaen enemmän lakikirjoja ja isomman äänen. Mennen sisään omalla avaimellaan hän astui arkihuoneeseen ja hämmästyi tavatessaan siellä vieraan, joka, hänen tullessaan nousi seisomaan, tarjoten omituisen vaikkei vastenmielisen näyn. Oli jotakin lystikästä hänen esiintymisessään, kun hän astui askeleen tai pari tuolin luota, jolla oli istunut. Ollen pieni, tukka hopeanharmaa, posket punaisenhehkuvat — varmaankin hämmennyksestä — jokseenkin värittömän kaulan ja kuopalle painuneitten ohimojen välissä, nenällä savustetut, kilpikonnankuorisankaiset silmälasit — sellaisenaankin hän olisi vetänyt huomion puoleensa missä tahansa, vaikka puku olisikin ollut vähemmän omituinen. Omituinen se oli, mutta miten, sitä ei Daniel Dyce kyennyt määrittelemään. Hänen nähdäkseen siinä ei ollut mitään varsinaisesti eriskummallista, paitsi että naisella oli krinoliini, silkinvalkoinen hartiahuivi ja päähine, jollaista hän ei ollut nähnyt sitten Buntain-mummon aikojen.

»Istukaa, olkaa hyvä», sanoi Dan Dyce. »En tiennyt, että minulla oli kunnia tavata vieras», ja hän heitti toisen, terävämmän silmäyksen, joka sivusi tuota ällistyttävää ilmiötä vihreän hameen reunuksista myssyn lumivalkoiseen nipukkaan asti. Sivistynyt nainen hän oli varmasti — sen tunsi jo ilmassa, olkoon puku kuinka omituinen tahansa. »Mistä kummasta tuo olento on mahtanut tipahtaa?» kysyi asianajaja itseltään ja odotti selitystä.

»Oi, herra Dyce», virkkoi nainen korkealla, kimeällä äänellä, joka selvästi sanoi, ettei hän ainakaan ollut kotoisin eteläpuolelta rajaa, ja jonkunlainen hätäilevä sävy esiintymisessään, »pelkään tulleeni luoksenne sopimattomaan aikaan, ja minun olisi ehkä pitänyt odottaa toimisiassanne; mutta siellä sanottiin minulle, että te olitte ajamassa jotakin asiaa. Olen tullut puhumaan naimisiinmenostani.»

»Naimisiinmenostanne!» sanoi asianajaja, kyeten tuskin peittämään hämmästystään.

»Niin, naimisiinmenostani!» toisti nainen terävästi, vetäen silkkihuivin hartioittensa ympärille ja pöyhistäytyen. »Ei toivoakseni ole mitään eriskummallista siinä, että naimaton nainen tulee kysymään kirjurin apua asioittensa järjestämiseen!»

»Ei suinkaan, ei suinkaan», vakuutti herra Dyce. »Luottamuksenne on minulle kunnia.» Ja hän työnsi silmälasinsa otsalleen, jotta näkisi puhekumppaninsa vähemmän selvästi ja tuntisi vähemmän naurun halua hänen eriskummallisuutensa johdosta.

Nainen puhkesi selittämään virtanaan. »Teidän täytyy suoda minulle anteeksi, herra Dyce, jos olen neuvoton ja ikäänkuin hämilläni, sillä olen ollut niin vähän tekemisissä juristien kanssa. En ole koko ikänäni kuullut puhuttavan muusta kuin heidän metkuistaan ja koukuistaan, sillä he miltei kynivät paljaaksi isoisäni. Ja minä tulin kyytivaunuissa Maryfieldistä, ja sydämeni tykyttää vieläkin sellaisesta keikkumisesta ja hytkymisestä yli mäkien ja vuorten —» Hän asetti puolihansikkaaseen verhotun kätensä runsaspitsiseile rintaröyhelölleen ja huokasi syvään.

»Ehkä — ehkä lasi viiniä —» yritti asianajaja esittää, silmäten soittokellon nyöriin ja arvellen mielessään, että viinitilkka ja kaakkupalanen jollakin tavoin sopisivat yhteen krinoliinien ja hartiahuivien aikakauden kanssa.

»Ei, ei!» huudahti nainen kiihkeästi. »En koskaan vie sitä huulilleni.
Olen — olen Toivon Liitossa.»

Asianajaja hätkähti ja tähysteli häntä jälleen lasiensa läpi naurahtaen hyväntahtoisesti. »Niin ovat useimmat naimattomat naiset», sanoi hän. »Olen iloinen voidessani onnitella teitä toivojenne toteutumisesta.»

»Se jää nähtäväksi», sanoi vieras. »Herra tietää, mitä siitä lopultakin koituu. Tyynimminkin harkittu naiminen on aina kuin arvanlyöntiä, oli tädilläni Grizel Whinhillillä tapana sanoa; enkä voi väittää, että minun naimiseni olisi tyynesti harkittu, sillä mies ihastui kiihkeästi ihan ensi iltana, kun hän minut näki, lankesi päistikkaa jalkaini juureen, eikä häntä saanut siitä lähtemään sanomalla 'ei' tai 'ehkä'. Me olemme heikko, hento sukupuoli, herra Dyce, ja miehet ovat niin kiivaita!»

Hän silmäili asianajajaa himmennettyjen lasiensa läpi, ja hänen veikistelevä hymynsä paljasti tumman aukon kahden puuttuvan etuhampaan kohdalla. Dan Dyce nyökäytti myötätuntoisesti, ja vieras oli kohta taas puheen vauhdissa. »Ja antaakseni tietää asiat juurta jaksain, herra Dyce, on minulla Perthin lähellä maapalanen, kaikki mitä on jäljellä uljaasta kartanosta, jonka esi-isäni tuhlasivat Darienissa. Joten tahtoisin nyt tietää, voisinko mitenkään estää nykyistä sulhastani pelaamasta tai juomasta sitä hukkaan, sittenkuin olemme menneet naimisiin? Tulisin kovin murheelliseksi senkaltaisesta onnettomuudesta, sillä sukuni on aina ollut parooneja.»

»Kerta parooni aina parooni», sanoi asianajaja, alkaen hänkin käyttää omaa leveää skotlantilaista puheenparttaan.

»Niin kyllä, herra Dyce, se kuuluu varsin kauniilta; mutta parooni tai paronessa, jos sellaista on, ei ole paljonkaan arvoinen, jollei hänellä ole maatilkkua tuon tittelin seurana. Ja John Cleghorn — se on sulhaseni nimi — on ollut oikea siivilä aikoinaan tiedoista päättäen, ja pelkään miesten suhteen olevan niin, että kun vanhenee, niin pahenee.»

»Toivoakseni tässä tapauksessa on niin, että kun vanhenee, niin viisastuu, neiti…» sanoi, asianajaja, pysähtyen kysymysmerkkiin, jonka toinen jätti huomioonottamatta.

»En antaudu mihinkään vaaraan, jos vain tiedän sen välttää», sanoi nainen painokkaasti; »enkä myöskään luota edinburghilaisiin asianajajiin; ne ovat kaikki tervatut samalla tikulla, tai muuten erehdyn pahasti. Mutta olen käymässä serkkuni luona tuolla Maryfieldissä, ja siellä sanottiin, ettei koko kreivikunnassa ole sen luotettavampaa miestä kuin te, ja siksi poikkesin tänne vartavasten neuvoa hakemaan. Oh, noita kamalia kyytivaunuja! Maailma on tullut hulluksi, herra Dyce, tuon kiireensä ja touhunsa kanssa, eikä Skotlanti ole koskaan enää ollut entisensä sitten… Mutta kas, olen poikennut pois asiastani. Jos Luojan tahto on, että minun on mentävä naimisiin Johnny Cleghornin kanssa, niin miten Kaims'in käy? Tuleeko hän sen omistajaksi?»

»Ei toki», sanoi asianajaja vakavuudella, joka oli varsin tunnustusta ansaitseva hänen sisäisiin tunteisiinsa nähden. »Jo ennenkuin laki naitujen naisten omaisuussuhteista oli olemassa, antoi jus mariti, kuten sitä kutsumme, miehelle oikeuden ainoastaan vaimonsa irtaimeen omaisuuteen. Ei ole olemassa mitään communio bonorumia — omaisuuden yhteisyyttä — aviopuolisoiden välillä Skotlannissa.»

»Ei; se kuuluu teille ja teidän määräämällenne ad perpetuam remanentiam, ollen sukuperintö.»

»Toivoisin, että puhuisitte rehellisellä englanninkielellä kuten minäkin, herra Dyce», sanoi nainen terävästi. »Olen unohtanut kaiken latinani, ja sen kuuleminenkin panee pääni pökerryksiin. Epäilen, että asianajajat käyttävätkin sitä saadakseen pyörälle avuttomat ihmisrukat.»

»Ei se varsin sitä ole», sanoi Dan Dyce nauraen. »Se on ainoa tilaisuus vanhojen tietojemme tuulettamiseksi, ja sitä pidetään vaikuttavana. Ad perpetuam remanentiam merkitsee vain 'pysyvästi jääden'.»

»Arvelin, että Johnilla olisi ehkä oikeus hallita Kaims'ia myötäjäisinäni.»

»Jospa olisikin», sanoi Dan Dyce, »niin myötäjäiset eivät Skotlannin kunniallisen lain mukaan ole koskaan olleet miehen suostumuksesta maksettu hinta; hänellä on niihin vain nautinto-oikeus. Hänellä ei ole oikeutta niiden myymiseen tai hukkaamiseen, ja hänen on palautettava ne koskemattomina, jos avioliitto onnettomuudeksi jolloinkin purkautuisi.»

»Purkautuisi!» huusi nainen. »Johan nyt jotakin! Onpas teillä kamala hoppu, kun ei sormuskaan ole vielä ostettuna. Entä jos kuolisin ensiksi?»

»Siinä tapauksessa otaksun, että tahtoisitte määrätä miehenne perijäksi.»

»Johnny Cleghorninko! Älkääs nyt! Onhan sitä maailmassa sellaistakin kuin — kuin — kuin lapset, herra Dyce», ja nainen hymyili kainostellen, samalla kuin asianajaja nousi kiireesti haparoimaan joitakin kirjoja peittääkseen hämmennystään noin hurjan otaksuman johdosta. Hän pääsi pälkäästä sen kautta, että Bell ja Ailie astuivat huoneeseen. Tulijat jäivät hämmästyneinä seisomaan nähdessään omituisen ja odottamattoman vieraan.

»Sisareni», esitteli asianajaja kiireesti. »Neiti — neiti —. En tullut kuulleeksi nimeä.»

»Neiti Macintosh», sanoi vieras hermostuneesti, ja Bell huudahti paikalla: »Siitä olinkin ihan varma! Lennox on usein puhunut teistä, ja olen kovin iloinen tavatessani teidät. En tiennyt teidän olevan näillä seuduin.»

Ailie oli ihastunut tuohon hauskannäköiseen ilmiöön. Hän kykeni tuskin kääntämään silmiään laajasta, monireunuksisesta poplinihameesta, rintaröyhelöstä, valtavista korvarenkaista, suuresta kamee-soljesta, pitkistä pitsisistä puolihansikkaista, hartiahuivista, sirosta myssystä ja raikkaista vanhoista kasvoista, joita ei pilannut muu kuin silmälasit ja puuttuvain hampaitten kohdalla näkyvä aukko.

»Olen juuri kysynyt neuvoa herra Dyceltä lähestyvän naimisiinmenoni johdosta», sanoi Macintosh. Ja kuullessaan tämän tiedonannon sellaisen muinaisesineen suusta venähti Bellin naama niin hämmästyneen näköiseksi, että Dan ja Ailie olivat vähällä unohtaa hyvän käytöksen vaatimukset.

»Oh, jos teillä on virka-asioita, niin —» sanoi Bell ja nousi poistaakseen; mutta Macintosh laski kätensä hänen hihalleen pysähdyttäen hänet.

»Ei tarvitse poistua, neiti Dyce», sanoi hän. »Kaikki on selvänä. Näkyy olevan niin, ettei Johnny Cleghorn voi kutsua tilkkuakaan Kaims'ista omakseen mentyään naimisiin minun kanssani, ja siitä minä vain tulinkin selkoa saamaan. Oi, se on niin vaapperaa sen naimisiinmenon kanssa, neiti Dyce; useimmat ihmiset menevät siihen suin päin, mutta minulle tämä on niin pulmallinen paikka, eikä minulla ole äitiä ohjaamassa.»

»Varjelkoon!» sanoi Bell-neiti, menettäen aivan malttinsa tuollaisista tyttömäisistä arveluista. »Olette varmasti tarpeeksi vanha tietääksenne oman mielenne. Toivon, että sulhanen on kelpo mies.»

»Ei hän ole hulluimpiakaan — miehenpuoleksi», sanoi Macintosh alistuvasti. »Hän on lihava kuin tynnyri, ja romuyskä häntä vaivaa, eikä hän ole vähääkään pulska eikä hänellä ole omaisuutta pennin pyörylää, ja maine — herra paratkoon! — ei ole juuri mainittava. Mutta mies kuin mies, neiti Dyce, ja aika rientää!»

Kuullessaan sellaisen luettelon aiotun puolison vajavaisuuksista menettivät Dycet kaiken soveliaisuuden tunteen ja purskahtivat nauruun, johon vieraskin yhtyi, hytkyen nojatuolissaan. Bell hoksasi heistä ensimmäisenä syyllisin tuntein, että tämä oli varsin paha Danielin toimelle. Hän kohensi naamansa vakavaksi ja aikoi ryhtyä anteeksipyyntöihin, kun Tellu syöksähti sisään avoimesta ovesta ja heittäytyen Macintoshin jalkoihin liehutti iloissaan häntäänsä. Mutta eipä se tyytynyt siihenkään, vaan vieraan vastusteluista huolimatta sen täytyi päästä hänen syliinsä, ja silloin vasta Bell ja Ailie huomasivat tutun soinnun vieraan naurussa.

Dan nousi ja taputti häntä selkään. »Hyvin tehty, Nuppu!» sanoi hän. »Sinä sait narratuksi meidät kaikki; mutta Tellua ei petetäkään vanhan eukon vaatteilla», ja hän kiskoi hellävaroin silmälasit häijyn veljentyttärensä nauravalta naamalta.

»Sinä kelvoton!» huusi Bell-täti. »Olisihan minun pitänyt tietää sinun metkusi. Mistä ihmeestä olet saanut nuo vaatteet?»

Nuppu purjehti lattian poikki kuin kutterialus ja kietoi kätensä tädin kaulaan. »Etkö tuntenut minua?» kysyi hän.

»Kuinka saatoin tuntea sinua tuollaiseksi puettuna? Ja hampaasikin — sinä veijari! ne ovat mustatut; ja kaulasi — sinä lurjus! se on maalattu; ja — oi, tyttö, tyttö! Pois, pois! aivanhan sinua mörkökin pelkää!»

»En vähääkään», vastasi Ailie sulkien lystikkään vanhan olennon syliinsä. »Ehkä olisin tuntenut, jollen olisi luullut sinun tulevan vasta huomenna.»

»Huomenna minun olisi vasta pitänyt tullakin; mutta koulussa on puhjennut tuhkuri, ja minä tulin päivää aikaisemmin ja aioin vain tupsahtaa sisään ja yllättää teidät kaikki. Etkö sinä arvannut, Dan-setä?»

»En alussa», sanoi Dan. »Myönnän, että tulin täydellisesti puijatuksi, mutta kun puhuit Toivonliittoon kuulumisesta, silloin näin yhdellä väläyksellä Macintoshin läpi. Toivon, että pidit latinastani, Nuppu.»

XXX LUKU.

»Et suinkaan tullut tuossa hupsussa puvussa koko matkaa Edinburghista asti?» kysyi Bell-täti, kun tekotukka oli poistettu ja Nupun nuoruus muutenkin palautettu.

»En toki!» sanoi Nuppu, säihkyen kepposensa onnistumisesta. »Tulin niin hienona nuorena neitinä, että olisitte voineet miltei ylpeillä minusta, mutta kun huomasin, ettei kotona ollut ketään muita kuin Kate, älysin kohta, etten saisi sen parempaa tilaisuutta tutustuttaa teitä Macintoshiin, vaikka odottaisin vuoden. Kerroinhan teille, että leikimme kuva-arvoituksia viime talvena koulussa, ja minä sain Jimin lähettämään minulle joitakin tarpeita, peruukin ja tämän todella hauskan vanhan naisen puvun. Toin ne kaikki kapsäkissäni, aikoen huvittaa teitä niillä joskus, ja Kate auttoi minua pukemaan niitä ylleni, vaikka häntä peloitti kamalasti, kun hän ajatteli kuinka kovasti sinä suuttuisit, Bell-täti. Ja kun olin valmis, sanoi hän, ettei hän varmaankaan voisi olla nauramatta haljetakseen, ja silloin te ymmärtäisitte, että se olin vain minä valepuvussa. Ja Tellu haukkui niin, että se näytti antavan ilmi koko komedian, ja siksi minä lähetin heidät molemmat puutarhaan ja istuin sellaisessa ramppikuumeen väristyksessä, että korvarenkaani olivat lähteä irti. Voitte uskoa, että tunsin oloni sangen surkeaksi istuessani siinä miettien, mitä ihmettä minun oli sanottava; mutta vähitellen pääsin niin täydelleen Macintoshiksi, että miltei tunsin itsessäni reumatismin, ja sitten tiesin kyllä aina keksiväni jotakin, jolla saisin roolin sujumaan. En odottanut Dan-sedän tulevan ensimmäisenä sisään, muuten en olisi ollut niin varma asiastani, hän kun on niin teräväkatseinen ja epäluuloinen — se kai tulee siitä että hän on lakimies, ne ovat kaikki tervatut samalla tikulla, kuten neiti Macintosh sanoo. Ja kun hän puhui tuota juhlallista latinaansa ja oli sen näköinen kuin aikoisi kirjoittaa neuvonannostaan laskun, joka veisi minut vararikkoon, silloin nauroin sydämessäni niin että kipeää teki. Enkös olekin kaikkein häijyin tyttö mitä on, Dan-setä?»

»Vähän vähemmän murretta ja jonkunverran uskottavampi juttu olisi tehnyt esityksen täydelliseksi», sanoi setä. »Mistä sinä sait ne molemmat? Ei suinkaan neiti Macintosh ole ollut ainoana mallina?»

»No niin, ei hän kyllä ole niin skotlantilainen kuin minä esitin, paitsi ollessaan hyvin tunteellisella päällä, mutta minusta tuntui että hänen täytyi olla niin skotlantilainen kuin vuori ja virta sopiakseen noihin vaatteisiin. Eikä hän ole koskaan puhunut omasta naimisiinmenostaan, mutta hän puuhaa parhaillaan naimiskauppaa eräälle serkulleen ja kertoo meille kaikki juurtajaksain. Olin osaksi häntä, mutt'en niin paljon että se olisi ollut epäystävällistä tai halpamaista, ja osaksi hänen serkkuaan, ja lisäksi pikkuisen Waverley-romaaneja — sanalla sanoen, puhdasta mosaiikkia, kuten meidän koiramme. Neiti Macintoshissa ei tavallisessa olossa ole kylliksi erikoisuutta kunnolliseen etualan monoloogiin, mutta hänessä on vihjauksia enemmän kuin — kuin sanakirjassa, ja kerran alkuun päästyäni tunsin voivani näytellä puolta tusinaa erilaisia Macintosheja, niin että luulisitte häntä olevan kokonaisen kuhisevan lauman. On, nähkääs, jakobiini-Macintosh, ja 'inhoittava engelsmanni'-Macintosh, ja keimailija-Macintosh, joka näpsäyttää herra Laurentia viuhkalla, ja povari-Macintosh, joka ennustaa kädestä ja teelehdistä, ja tanssin ja käytöstaidon Macintosh, joka tuntee kaikki Skotlannin hienoimmat suvut.»

»Meidän pitää saada nähdä ne kaikki, kun tulet kotiin ensi talvena», sanoi Ailie-täti. »Minusta se on hauskempaa kuin ooppera.»

»En voi kieltää, ettei se olisi huvittavaa», sanoi Bell-täti. »Mutta se muistuttaa sentään niin kauheasti teatteria ja on tuskin sopivaa kunnon kodille. Tyttö, tyttö, pois heti paikalla muuttamaan vaatteesi!»

Jos palkinnot ja italialaiset laulut olisivat todella olleet todistuksia siitä, että Nuppu oli saanut kiilloituksen tarttumaan, olisi hän tuottanut pettymyksen Dan-sedälle, mutta tämä hänen taitonsa riitti antamaan täyden korvauksen, niin paljon huvia se tuotti. Luonteet herättivät ja pitivät vireillä Nupun mielenkiintoa; hänellä oli salamannopea katse huomaamaan puheen ja liikehtimisen omituisuuksia. Suurin osa ihmisen filosofiaa sisältyy johonkin mielilauseeseen, miehen yksilöllisyys ilmenee siinä tavassa, jolla hän kantaa hattuaan kävellessään pitkin kirkonlaivaa sunnuntaisin. Joka kerta palatessaan kotiin Edinburghista Nuppu kokosi puheenparsia niinkuin muut kokoavat postimerkkejä, ja hän tiesi jokaisen kaupungin miehen hatunkantotavan. Erikoisuutta vailla olevat ihmiset, joiden luonnollista olemusta varuillaanolo ja pelko kahlitsivat, olivat ainoat, joiden seura häntä kyllästytti; kaikkia muita hän tutki ihastuksella, tallettaen jokaisesta jonkun kuvaavan piirteen muistiinsa. Jos hän olisi jäljitellyt heitä tekemällä heidät naurettaviksi, olisi hän synnyttänyt omaisissaan paheksumista, mutta ollen vailla kaikkea mahtailevaa ylemmyyden tunnetta esitti hän luonnehtimansa henkilöt ilman alentavia piirteitä — lisäten kokoelmansa muotokuviin — kuten Raeburn tauluihinsa — jonkun somistavan lainakiharan ja vaimentaen vaaleammiksi tummanpuhuvat nenät.

Mutta hänen suosituin esityksensä oli Macintosh jossakin niistä lukemattomista vivahteista, jotka lopulta olivat kaikki hänen omaa keksintöään ja varsin kaukana alkuperäisestä esikuvastaan. Joka kerta hänen kotiin tultuaan tuli tuo tanssinopettajatar, jota he eivät koskaan olleet todellisuudessa nähneet, yhä tutummaksi henkilöksi Dycen väelle. »Toden totta», huudahti Bell, »minä alan aina ajatella sinua vain hassuna vanhana ihmisenä.» »Kuinkas reumatismin laita on!» oli Danin tapana kysyä. »Niinhän Macintosh sanoi», huomautti Ailie tämän tästäkin, ja vieläpä Katekin kertasi tanssinopettajattaren sanoja niin tosissaan, että koko kaupunki lopulta tutustui hänen nimeensä ja persoonallisuuteensa lainkaan epäilemättä, että ne usein olivat vain nuoren Lennox-neidin näyttelemiä osia.

Nuppu vei eräänä iltana tämän leikin uskalletun pitkälle, mennen neiti Macintoshina Ailien kanssa tanssiaisiin, yllään isoäiti Buntainin hame ja peleriini, jotka olivat tehneet suurenmoisia valloituksia kahdeksankymmentä vuotta aikaisemmin.

Tanssiaisemme ravintolassa eivät ole suurkaupungin huvien kaltaisia; petronella, la tempétte ja reel ovat yhä säilyttäneet niissä kunnioitetun sijan; meidän mielestämme elämänilo ei ole tarkoitettu kokonaan nuorille ja hulluille, ja siksi käyvät niissä vanhemmatkin ihmiset. Me maistelemme punaviiniä ja teetä alkoovissa eli »sivukossa» ja pakinoimme yhdessä, jos tanssivuotemme ovat ohi, tai istumme lippujen ja kanervaköynnöksien alla hyräillen vanhoja hauskoja lauluja ja silmäillen hyväksyvästi sieviä tyttäriämme. Vanha tapa suo pormestarille ja hänen rouvalleen kunniapaikan alkoovissa soittokunnan takana; siellä on kuin pienoinen hovi, missä kunnallishenki suorittaa alamaisuudenosoituksensa, missä medaljongit ovat suuret ja tukevat, hiuksiset kellonperät kelluvat uljaina ja suut pyrkivät hellyttävän puoliyön hetken lähestyessä sievästi sammaltamaan.

Alkoovia kohti Ailie — Danin varovaisesti kuljeskellessa toisaalle — ohjasi rohkeasti Macintoshin, jonka pallomaisena hyllyvä silkkibrokaadi saattoi mahtavimmatkin muut naiset varjoon. Hän liukui lattian poikki ikäänkuin hameensa vanteitten eikä solkikenkiensä kannattamana, niinkuin ilmassa keijuen.

»Turkanen! onpas siinä ilmiö!» sanoi tohtori Brash, suoristaen liivejään. »Mistähän Dycet tuon ovat saaneet?»

Ailie toimitti vakavana tarpeelliset esittelyt, ja pian oli arvoisa neiti Macintosh Kaims'ista seurueen merkkihenkilönä. Hän keimaili mitä vallattomimmin vanhempien kavaljeerien kanssa, jaellen heille veikeitä hymyjä ja viuhkan näpsäyksiä ja houkutellen esiin harvinaisia kohteliaisuuksia, jotka saivat heidän vaimonsa nauramaan valtoinaan. He joivat viiniä hänen kanssaan vanhaan tyyliin; hän vastasi jokaiseen maljaan vesilasilla.

»Ja nyt esitän minä juotavaksi maljan», sanoi hän, kun hänen vuoronsa tuli — »Skotlannin oikeuksille!» Ja hän kohotti lasinsa draamallisella eleellä.

»Turkanen! onpas sillä eukolla käsivarsi», kuiskasi tohtori Brash Colin Clelandille, nähdessään helakan, täyteläisen hipiän paljastuvan lyhyiden hihojen ja puolihansikkaiden suun välistä.

Malja juotiin — Ailie lasin tyhjentämiseen oli hyvä kylläkin, vaikka näinä porvarillisina aikoina hiukan hämärä.

»Sen jätän ystäväni herra Dycen selitettäväksi», sanoi Macintosh vikkelästi — asianajajakin näet oli nyt liittynyt seuraan. »Se voi kylläkin maksaa teille 6 shillinkiä 8 pennyä, mutta silläpä hän pystyykin sanomaan sen teille latinaksi. Mutta — mutta toivoakseni me olemme kaikki ystäviä täällä?» huudahti hän, katsahtaen hätäisesti ympäri seuruetta. »Toivoakseni ei täällä ole yhtään noita inhoittavia engelsmanneja meidän joukossamme. En voi sietää heitä! Skotlanti on ollut surkeasti alasmenossa siitä saakka kuin se antautui heidän pariinsa.» Jonkun aikaa hän sitten piti aiheiltaan jokseenkin yli-ikäistä isänmaallista esitelmää, mikä sai hänen kuulijakuntansa hymyilemään, sillä toden sanoakseni emme me tässä pikkukaupungissa näe mitään erotusta skotlantilaisen ja englantilaisen välillä; meidän katsannossamme on olemassa vain se onnellinen ihmiskunnan osa, joka on syntynyt, kasvanut ja asuu Will Oliverin kellon kuuluvilla, ynnä ne poloiset, joiden on elettävä muualla, ja ne ovat kaikki yhtä kovaonnisia, olkoot sitten englantilaisia, irlantilaisia tai skotlantilaisia.

»Mutta tässä minä estän herroja tanssimasta», sanoi Macintosh äkkiä keskeyttäen oman puheensa, ja hänen seurueensa valtasi hämmennys, sillä katrilliryhmiä muodostettiin parhaillaan, ja hänen vihjaustaan oli mahdoton käsittää väärin. Hän katseli heitä jokaista vuoroonsa, ikäänkuin nauttien heidän hämmingistään.

»Minä — tuota — en ole tanssinut vuosikausiin», sanoi pormestari, mikä olikin totta. Ja Colin Cleland päästi syvän huokauksen pyylevästä ruhostaan ja piiloittaen jalkansa väitti katrillin käyvän yli hänen kykyjensä. Nuoremmat miehet muistivat äkkiä muita sitoumuksia ja hävisivät. »Tahdotteko suoda minulle kunnian?» sanoi tohtori Brash. Kelpo mies! Sankarin jalo sydän asui hänen ryppyisen liivinsä alla.

»Oi!» sanoi Macintosh nousten ja tarttuen hänen käsipuoleensa; »ettehän vain pyöritä minua jaloiltani, kun minä olen tämmöinen hento ja heiverä olento.»

»Sehän olisi vain maksamista samalla mitalla», sanoi tohtori kumartaen. »Neiti Macintosh on pyöräytellyt meitä kaikkia jaloiltamme siitä saakka kun astui huoneeseen.»

Macintosh nauroi hänelle himmennettyjen lasiensa takaa, näpsäytti häntä kevyesti viuhkallaan ja liukui vuoron alkuliikkeisiin. Sanaa on paljon väärinkäytetty, mutta kuitenkaan en voi sanoa muuta kuin että hän tanssi taivaallisesti, osoittaen sellaista suloa, jalannousun keveyttä ja vartalon sulavuutta, että ihmiset tuijottivat häneen ihaillen ja epäuskoisina; hänen ryhtinsä oli, takaapäin nähtynä, antamaisillaan hänet ilmi, ja mahdollisesti olisi hänen kumppaninsa piankin keksinyt, ketä hän tanssitti, vaikkei hän olisi tehnytkään tälle tunnustusta.

»Kautta kunniani!» sanoi tohtori kahden vuoron väliajalla — »kautta kunniani, te tanssitte suurenmoisesti, neiti Macintosh! Minun täytyy pyytää anteeksi, että olette saanut niin kankean, vanhan tanssikumppanin.»

»Tottahan toki osaan tanssia», sanoi Macintosh. »Tiedätte kai, että olen tanssin opettajatar?» Sitten hän kuiskasi hänelle kiireesti luonnollisella äänellään: »Tunnen itseni aivan julkeaksi, tohtori Brash, kun tanssin tässä teidän kanssanne, vaikka en ole vielä mukana seuraelämässä, ja minusta on aivan halpamaista pettää teitä, joka tahdoitte tanssia vanhan eukkorähjän kanssa pelkästä säälistä häntä kohtaan, enkä minä voi tehdä sitä minuuttiakaan kauemmin. Ettekö todellakaan tunne minua?»

»Herra hallitkoon!» huudahti tohtori hiljaa, hämmästyneenä.
»Lennox-neiti!»

»Ainoastaan teille», kuiskasi Lennox. »Olkaa hyvä älkääkä sanoko kenellekään muulle.»

»Ei verrattomampaa», sanoi tohtori. »Minä taidan tehdä itseni naurettavaksi tanssiessani tässä — hm! — vanhan kummituksen kanssa, mutta totta vie minulla on nyt yliote toisista, ja te ette saa uskotella, sittenkuin juttu tulee ilmi, etten minä tuntenut teitä alun alkaen. Minulla on kana kynittävänä tämän johdosta Ailie-neidin kanssa — sen veijarin! Mutta, nuori neitini, tehän olette näyttelijä!»

»En vielä, mutta aikomukseni on tulla näyttelijäksi», sanoi Nuppu, yhtyen taas tanssiin parinsa kanssa.

»Hm!» sanoi tohtori, »siihen näyttää teillä olevan luonnonlahjat; mutta yhteen aikaan päättelin mielessäni, että teistä tulisi runoilija.»

»Olen sivuuttanut runoilun», sanoi Nuppu. »Huomasin runoilevani kovin yksitoikkoisesti ja aina samaan nuottiin. Ei, näyttämö on minun alani, tohtori Brash; luulen, että Jumala on sen niin määrännyt.»

»Joskus Hänkin on — tuota noin — harkitsematon», sanoi tohtori. »Mutta entäs Bell-täti?»

»Siinä ei ole mitään muttaa, vaikka myönnänkin, että minua surettaa ajatella Bell-tätiä. Hänen mielestään näytteleminen on melkein yhtä pahaa kuin valehteleminen, ja hän sanoo teatteria sielunvihollisen asuinsijaksi. Jollei hän olisi ollut poissa kotoa tänä iltana, en olisi uskaltanut tulla tänne. Toivoisin — toivoisin miltei, etten rakastaisi häntä niin paljon, sillä tunnen, että minun on tuotettava hänelle aika suurta mielipahaa.»

»Se on totta», sanoi tohtori Brash. »Ja minun tanssinikin te olette turmellut, sillä minä kunnioitan suuresti tuota hurskasta pikku naista.»

Palattuaan alkooviin tapasi Macintosh ympärillään entistä suuremman joukon, vaikka hänen näennäisestä iäkkyydestään johtuikin, että herrat olivat halukkaampia laskemaan leikkiä kuin tanssimaan hänen kanssaan. Kapteeni Tärkeys, joka tarvitsi varakkaan vaimon, siinä tapauksessa että ja sittenkuin hänen äitinsä otettaisiin häneltä pois, ei koskaan jättänyt tilaisuutta käyttämättä nähdäkseen, kuinka mahtipontinen käytös ja kunniamitalit vaikuttivat outoihin naisiin. Hänen huomaavaisuutensa oli silmäänpistävä ja aiheutti niin suurta hauskuutta seurueelle, että Macintosh, säälistä häntä kohtaan ja peläten omasta puolestaan, tarjoutui ennustamaan. Naiset toivat hänelle tyhjennetyt teekuppinsa; miehet ojensivat juhlallisesti kämmenensä hänelle; hän povasi kaikille heidän menneisyytensä ja tulevaisuutensa harjaantuneella taidolla, mikä hämmästytti hänen setäänsä ja tätiänsä, jotka, jonkun epämiellyttävän käänteen pelosta, olivat aluksi pysytelleet syrjässä hänen lähettyviltään, mutta olivat nyt kaikkein huvitetuimpia kuulijoita.

Neiti Minton teekupin lehtiä katsellessaan Macintosh rypisti otsaansa himmennettyjen silmälasiensa takana. »Tässä on paljon rahaa», sanoi hän, »ja komea talo, ja iso puutarha, jossa on mehiläisiä ja kauniita puita, ja pieni poikanen turmelemassa käytäviä — voitte olla varma hyvästä varallisuudesta, neiti Minto.»

Neiti Minto, lämpimästi tietoisena selkänsä takana seisovasta asianajajasta, olisi toivonut itselleen vähemmän arkipäiväistä onnea.

»Katsokaahan vielä: eikö näy miestä, joka pitäisi poikaset loitolla?» vihjaisi pormestari, se tuhma mies!

»Näkyypä tosiaankin!» huudahti Macintosh, ottaen vihjauksen onkeensa.
»Katsokaa, tuossa se on! Tuon puun alla, ihan sykkyrässä rakkaudesta.»

»Eihän kaikilla miehillä sitä olekaan», tokaisi povarieukko. »Mutta mikä estää teitä kuvittelemasta sitä, kuten minäkin?»

»Oh, jos se kuvittelusta riippuu», sanoi pormestarinna, »voin kuulla hänen ihan kiroavan. Entä mitä on minun kupissani?»

»Näen tässä ikäänkuin saaren», sanoi Macintosh, »kaukana merellä, ja laivan purjehtimassa sieltä tännepäin, liput mastonnokissa ja mies kannella.»

»Toivottavasti hän siis vei hyvin», sanoi pormestarinna. »Se on näet meidän Jamesimme, joka on tulossa Barbadokselta! saimme kirjeen juuri viime viikolla. Toden totta, tehän olette oikea velho!» Hän ei muistanut, että hänen rakkaan Jamesinsa tulo oli ollut yleisenä puheenaiheena kaupungissa jo kymmenen päivää.

Pyylevä, hyvänlaatuinen Colin Cleland oli vapautunut arkuudestaan ja tarjosi kättään seuraavana. Hänen kämmenensä lepäsi karkeana ja leveänä kuin kampela Macintoshin kädessä, jonka raikas ja nuorekas kauneus olisi herättänyt epäilyksiä katselijassa, joka ei olisi ollut niin kokonaan yleisen harhaluulon vallassa.

»Ah, herra», sanoi povari, »te olette saanut kestää monta juttua!» »Monen monta», sanoi hyvänlaatuinen Colin. »Olen ollut muinoin asianajajana, syntieni rangaistukseksi.»

»En tarkoita sellaisia juttuja», sanoi Macintosh. »Tässä näkyy hiukan vanhoja vaikeuksia.»

»Ehkä olette oikeassa», myönsi Colin. »Minulla on niitä koko joukko muistiinkirjoitettuina vanhoissa diarioissa, mutta, Jumalan kiitos, minä en muista niitä, jollen katso kirjasta. Niitä ei ollut likikään niin monta kuin helppoja, jotka luistivat kuin hyllyltä pudottaen.»

»Eikö herra Clelandille ole vaimoa?» kysyi pormestari — tuhraa, tuhma mies!

»Minusta näyttää, että on kerran ollut tyttö, ja se tyttö olikin se oikea», sanoi Macintosh.

»Niin, mutta minä olin väärä mies», virkkoi Colin Cleland vetäen kätensä pois, eikä kukaan nauranut, sillä kaikki paitsi Macintosh tunsivat tuon tarinan ja katsoivat sen jonkinlaiseksi puolustukseksi hänen epäsäännölliselle elämälleen.

»Minussakin on vähän ennustajan vikaa», sanoi tohtori Brash, huomatessaan povarin mielipahan tuosta hairahduksesta, johon hän vain arvaamalla tiesi tehneensä itsensä syypääksi. »Tahtoisin lukea teidän elämänvaiheenne, neiti Macintosh, jos sallitte.»

Kaikki vaativat, että Macintoshin oli alistuttava tohtorin harvinaisen taidon esineeksi, ja tarttuen hänen käteensä veti tohtori pois hansikkaan ja oli tutkivinaan viivoja.

»Matka — hm — vakava sairaus — hm — elämänne oli nuoruudessanne varsin seikkailurikasta, neiti Macintosh.»

»Oh, en ole vieläkään perin vanha», oikaisi asianomainen. »Viidenkymmenen iässä on vielä paljon mahdollisuuksia. Älkää huoliko menneisyydestäni, tohtori Brash, vaan sanokaa mitä näette tulevaisuudestani.»

Tohtori katsahti ylös ja näki hänen tätinsä ja setänsä kuuntelevan. huvitettuina ja toistaiseksi tietämättöminä siitä, että hän tunsi salaisuuden; sitten hän tähysteli jälleen Macintoshin kämmentä.

»Tulevaisuus — hm, antakaas kun katson! Pitkä elämänviiva; sydänvika terve — hm — paras osa elämäänne on vielä edessänne, vaikka en voi sanoa, tuleeko siitä sen onnellisin osa. Kukaties — hm — taitoni hiukan pettää tässä. Teillä on luja tahto, neiti — neiti Macintosh, ja epäilen, että te pidätte tässä maailmassa aina oman päänne. Ja — hm — harvinainen kohtalo on varmaankin edessänne — minä näen maineen viivan — hm — te voitatte kuuluisuutta moninaisissa muodoissa; Herra nähköön, neiti, teistä tulee — teistä tulee näyttelijä!»

Seurue nauroi kuullessaan sellaista ennustettavan niin antiikkiselle olennolle, ja tohtorin mielettömyys teki lopun povaamisesta, mutta hän oli saavuttanut tarkoituksensa. Hän oli lausunut sanoiksi Ailien toistaiseksi puolittaisen toivon ja hänen veljensä Danin huolen. He saivat ennen lähtöään tietää, ettei hän ollut puhunut ilman vihiä, mutta sittenkin oli heidän mielialansa hiukan surunvoittoinen heidän palatessaan puoliyön tienoissa kotiin naamioidun holhokkinsa kanssa.

XXXI LUKU.

Onneksi tuli Katen naimisiinmeno kääntämään heidän ajatuksensa joksikin aikaa pois Nupun tulevaisuudesta. Oli löydetty tuo asiaankuuluva talo, joka oli tarpeeksi hyvä kapteenimiehelle eikä kuitenkaan liian kallisvuokrainen — ja se oli onnenpotkaus paikkakunnalla, missä asuntoja on harvoin vapaana ja missä jokaisella yli kahdeksankymmenen olevalla vuokralaisella on epämieluisa tietoisuus siitä, että puoli tusinaa kihlattua paria on jo päättänyt erivärisen maalin hänen ikkunoihinsa, tultuaan keskenään siihen surumieliseen, vaikka samalla miellyttäväänkin vakaumukseen, ettei hänen aikansa asiain luonnollisen menon mukaan voi enää olla pitkä.

Kapteeni — tuo entinen harhaileva vaeltajasielu, jonka rakkaus Colonsayn tyttöön oli kesyttänyt — keksi niin hellittämättä esteitä kaikille purjehdusretkille, jotka olisivat vieneet »Aallottaren» kauemmaksi kuin yön tai parin ajaksi pois ankkuripaikaltaan, että lady Anne ja hänen miehensä, tuntien sydämen oikut, suosittelivat viipymätöntä naimisiinmenoa. Ja Bell oli sen johdosta kovassa puuhassa, kääntäen nurin koko maakunnan etsiessään Katen seuraajaa keittiöön, mutta toivottomalta näytti sellaisen löytäminen, joka osaisi keittää hyvää kaalisoppaa, olisi hauskan näköinen ja samalla säännöllinen ripilläkävijä. »Voisin kyllä saada hyviä keittäjiä, joilta puuttuu jumalanpelkoa, ja jumalisia tyttöjä, jotka tuskin osaavat leipoa kristillistä nisua», sanoi Bell. »On valittava kahdesta pahasta.»

»Valitse siis kahdesta pahasta kolmas», sanoi Dan sisarelleen, joka oli saanut punaa poskiinsa ja vilkkautta olemukseensa tuosta etsinnästä, mikä vanhemmille naimattomille naisille tuo hyvitystä aikaisemmasta pyynnistä. »Tuo ajometsästys näyttää tekevän sinulle hyvää.»

Nupulle oli suuri suru, että vihkiminen toimitettaisiin kotona eikä kirkossa, kuten hänestä olisi ollut sopivinta. Hän tunsi, että vaatimaton juhlatoimitus riistäisi häneltä näytelmän, jossa neiti Amelia Duff soittaisi häämarssia urkuharmoonilla ja katsojajoukko kävelisi pitkin kirkonlaivaa pyhävaatteissaan, hattujen kantotavan kuvastaessa luonteita.

»Hyväinen aika, sehän tulee näyttämään vain tavallisilta teekutsuilta!» väitti hän. »Jos minä menisin naimisiin, Kate, niin tahtoisin sen niin juhlalliseksi ja suurenmoiseksi kuin suinkin. Eihän ihminen mene naimisiin messinkinappisen miehen kanssa joka päivä, ja siinä on niin mainio tilaisuus näyttää tyyliä.»

»Meillä ei vihkiäisiä koskaan pidetä kirkossa», sanoi Kate. »Herrasväki joskus tekee niin, mutta sitä ei pidetä sopivana; se on ikäänkuin paavillista. Ja muuten, mitenkäs kirkossa voitaisiin lystiä saada?»

Jollei Nuppu olisi tiennyt, että hauskuus oli pääasia skotlantilaisissa häissä, olisi hän saanut siitä vihjeitä Katen valmistuksista. Värveet ja hermoheikkous saivat valtoihinsa morsiamen: hän oli varma, ettei hän selviytyisi hengissä vihkimisestä, tai sitten hän varmaankin tekisi jotakin tyhmää, mikä saisi kaikki ihmiset nauramaan hänelle ja harmittaisi kauheasti kapteenia. Hääleninkikin, josta hän oli edeltäpäin unissaankin iloinnut, syvensi vain hänen masennustaan, kun se tuotiin ompelijalta — hän itki ikäviä tahroja etukaistaan, ja oranssinkukat, joilla he harjoittelivat, olisivat voineet yhtä hyvin olla murheseppele. Nuppu tahtoi häntä koettamaan leninkiä ylleen, mutta morsian kauhistui niin onnetonta ehdotusta. Niinpä Nuppu koetteli sitä itselleen, varsin ihastuttavin tuloksin, kun ei kiinnittänyt huomiota takana oleviin laskoksiin. He harjoittelivat vihkimistoimitusta edellisenä iltana, Katen Colonsaysta tulleen sisaren (jonka tuli olla hänen morsiusneitonaan) esittäessä pitkän, messinkinappisen sulhasen osaa.

»Voi, Kate!» huudahti Nuppu surkutellen. »Sinähän seisot kuin soodavesipullo, jonka korkki on hukkunut. Hyvä ihminen sentään! reipastuta toki vähän itseäsi. Jos se tuntuukin sinusta vaikealta, niin muista, ettei se ole juuri leikintekoa Charlesillekaan. Etkö tiedä, että yleisön silmät ovat sinuun tähdätyt?»

»Sepä siinä juuri onkin pahinta», sanoi Kate-parka. »En pelkäisi hituakaan muuten, minähän olen niin rohkea. Mitäs minun on tehtävä käsilläni?»

»Pitelet niitä vain. Armias! Älä riiputa niitä noin; omasihan ne ovat; ei Charlesilla ole niihin vielä mitään sanomista. Ja nyt kyyneleet — missä on nenäliinasi? Tuo on monta kyynärää liian iso, eikä siinä ole pitsireunaa, jonka läpi voisi pilkistää, mutta se saa kelvata tällä kertaa. Huomenillalla on kyllä kaikki niinkuin pitääkin. Nyt pappi puhuu, ja sinä katsot mattoon ja ujostelet ja olet hämilläsi ja hermostunut, ja ajattelet millainen käännekohta tämä on sinun syntisessä elämässäsi, ja kuinka et enää ole Kate MacNeill, vaan rouva Charles Maclean, ja Herra tietää tuletko onnelliseksikaan hänen kanssaan —»

Morsian nyyhkytti ja heitti esiliinan päänsä yli tavalliseen tapaansa.
Nuppu joutui epätoivoon.

»No, oletpa sinä typerä!» huudahti hän. »Ethän sinä tarvitse muuta kuin pari sievää kyyneltä norumassa pitkin nenän viertä, sen verran että täytyy räpyttää silmiä, mutta ei niin paljon että huntu kastuu tai leninkiin tulee juovia. Ja nyt sinä holvaat kuin suihkukaivo ja kastelet kasvosi niin märiksi, että sulhanen kylmettyy kuoliaaksi suudellessaan sinua. Herkeä jo, Kate MacNeill, eihän nyt ole kenenkään hautajaiset. Hyväinen aika, eiväthän häät niin kauhean vaaralliset ole; lukemattomat ihmiset ovat niistä selviytyneet — ainakin Amerikassa.»

»En voi sille mitään!» puolusteli itkevä morsian. »En ole milloinkaan osannut olla pahoillani kohtuullisesti, ja kun sinä puhut tuolla tavoin, niin se saa minut ajattelemaan, että on kauhean uhkarohkeaa mennä naimisiin kenenkään kanssa.»

»No niin», sanoi Nuppu, »ei kai sinun sentään tarvitsekaan ajatella niin masentavia asioita. Puristat vain silmäsi kiinni ja puret huultasi, niin ehkäpä se saa heltiämään kyyneleen. Jollei, niin näyttää se siltä kuin taistelisit urheasti liikutusta vastaan. Ja sitten tulee sinulla olla ylpeä ja iloinen hymy kasvoillasi, kun lähdet siitä Charlesin käsivarteen nojaten — tarjotkaa hänelle käsivartenne, Minnie — koetus on nyt kestetty, näet, ja sinulla on kaunis uusi sileä sormus, ja kaikki toiset tytöt kadehtivat sinua, ja Charles Maclean ja sinä olette yksi, kunnes kuolema teidät erottaa. Oi Kate, Kate! älä irvistele; eihän tuo ole hymy, se on — se on rautatie. Katso, näin!» Nuppu otti kasvoilleen hymyn, joka ilmaisi iloa ja nöyryyttä, luottamusta ja immen pelokkuutta, hymyn, joka liikutti ja hurmasi.

»En osaisi hymyillä noin, vaikka henki menisi», sanoi Kate toivottomana. »Toivoisin, että olisit opettanut minulle sen ennen noita Popakateketlien korkeuksia. Luuletko, että Charles on vihainen, jos en osaa tehdä noita kaikkia oikein?»

»Kuka? Charlesko? Hyväinen aika, Charles tulee itse olemaan niin kuollakseen peloissaan, ettei hän huomaisi vaikka vääntelisit hänelle naamaasi tai olisit kokonaan eri tyttö. Hänen korvissaan soi ja humisee, eikä hän tiedä onko hän unessa vai valveillaan — kaikki vihittävät, joita olen nähnyt, ovat olleet sen näköisiä. Ei sinun tarvitse itkeä eikä hymyillä Charlesin vuoksi, vaan huoneen vuoksi, näetkös, katsojain vuoksi.»

»Loruja!» sanoi Kate keventyneenä. »Jos se on vain niiden vuoksi, niin en ole millänikään. Luulin, että se oli ehkä jotakin tosisivistynyttä, jota hän odottaisi minulta. Enhän minä mene naimisiin huoneen kanssa. Sano minulle vain yksi asia, eikä mitään muuta — tarvitseeko minun tehdä jotakin erityistä Charlesini mieliksi?»

»En luule, että vaivaisin sillä päätäni», sanoi Nuppu mietittyään. »On varmaankin parempi, ettet ajattele mitään näytelmällistä. Jos minä olisin sinuna, niin pysyttelisin vain tyynenä kuin ruoho ja rukoilisin Jumalaa antamaan minulle hyvän, tyytyväisen mielen ja jouduttamaan pappia.»

Mutta sittenkin oli Kate vielä täynnä epätäydellisyyden tuntoa, kun hän oli päivällä nähnyt hääkakun näytteillä leipurin ikkunassa — niin loistavan taideteoksen, ettei hän voinut mitenkään uskoa olevansa sellaisen arvoinen. »Miltä minä sinun mielestäsi tulen näyttämään?» kysyi hän. Ja Nuppu vakuutti, että hän tulisi näyttämään verrattoman viehättävältä.

»Oi, kunpa näyttäisinkin», huokasi Kate. »Mutta pelkään, etten tule näyttämään niin viehättävältä kuin luulen näyttäväni.»

»Sitä ei ole tehnyt koskaan kukaan tyttö», sanoi Nuppu, »sillä se on mahdotonta. Mutta kun Charles tulee ja näkee sinut, niin hänen mielestään sinä olet täydellinen.»

»Mutta minä en ole läheskään täydellinen», sanoi Kate. »Minullahan ei ole muuta kuin terveyteni ja liinatavarani ja mieltymykseni häneen, ja minä toivoisin, etten olisi läheskään näin punainen.»

Nuppu kykeni neuvomaan Katelle oikeaa käyttäytymistä morsiamena, mutta hänellä ei ollut kokemusta aviomiesten käsittelystä. Siinä suhteessa Katen täytyi saada joitakin vihjauksia emännältään, joka oli siinä harhaluulossa, että hänen Dan-veljensä oli sukupuolensa perikuva.

»Ne ovat omituisia olentoja», uskoi Bell Katelle. »Niiden kanssa täytyy olla kärsivällisyyttä ja niitä on pidettävä mielillä. Ne juoksevat kintereillä kuin kissa maitokupin perässä, mutta niitä ei pidä pakottaa. Jos minulla olisi mies, en koskaan vastustaisi häntä. Jos hän olisi huonolla tuulella tai oikkuinen, niin sanoisin hänelle, että hän näyttää sairaalta, ja se saisi hänet pelokkaaksi ja nöyräksi. Kun mies luulee olevansa sairas, täytyy hänen luottaa Jumalaan ja naisväkeensä. Siinä meillä on heistä yliote! Ennen kaikkea on oltava sopuisa. Sinä tulet huomaamaan, ettei hän koskaan pane mitään oikealle paikalleen, ja se on surkeata, mutta ei se kuitenkaan ole niin pahaa kuin jos hän särkisi astiat ja löisi kasvosi mustelmille, niinkuin ne tekevät sanomalehdissä. On yksiä asia, johon sisältyy onnellisen kodin salaisuus — elää Jumalan pelossa ja tulojensa rajoissa; sen kun muistaa, niin kaikki käy hyvin.»

»Oi, emäntä, on se peloittava asia tuo naimisiinmeno», sanoi Kate.
»Minulla ei ole koskaan elämässäni ollut niin paljon ajattelemista.»

Kyllä nuoret miehet olivat kynsillelyötyjä niinä päivinä! Mitä lähemmäksi Katen lopullinen menetys likeni, sitä halutummalta hän tuntui. Mutta tunteet ovat pikkukaupungissa mukautuvia, ja kaikki vanhat kosijat — porttikäytävässä viheltäjät ja keskustelukaramellien ostajat — löysivät lohtunsa häitten hauskuudesta ja tanssivat pois murheensa Dycen keittiön lattiakivillä.

Hienot häät! Kaikki Katen ja hänen emäntänsä keittotaito käytettiin niiden valmistamiseen, ja hienotunteisuus epäuskoisia kohtaan kieltää mainitsemasta paistettujen kanojen lukumäärää. Kaupungin kukot kiekuivat valittavasti ja surunvoittoisesti kuukausia sen jälkeen. Sulhanen olisi voinut astua häätaloon muurin yli tai kävellä sinne katua pitkin sadalla askeleella; mutta sensijaan hän ajoi sinne vaunuissa, lähestyen komeasti ja kiertotietä John Turnerin kulman ympäri ja toivoen että matka olisi ollut kaksikymmentä kertaa pitempi. »Ei silti että pelkäisin», sanoi hän, »tai olisin katumapäällä, vaan — vaan — se tuntuu niin äkilliseltä!» — omituinen arvostelu kosinnasta, joka oli alkanut Colonsayn kirkkomaalla niin monta vuotta takaperin!

Hienot häät! Niiden humu piti kaupunkia valveilla aamuun saakka; avoimista ikkunoista täyttyi yö tanssisävelillä ja lauluilla ja naurulla; pojat huutelivat kadulla, ja keijukaisneiti todella aivan täysikasvuinen neiti, oi-voi! — ilmestyi ikkunaan ja viskeli kuparilantteja heidän joukkoonsa.

Jo kauan ennen hääpitojen loppua meni Nuppu nukkumaan, mutta hän makasi tuntikausia valveilla ullakkokamarissaan, kuunnellen keittiön remua. Hän oli sanonut hyvästi autuaalle parille, jonka avioliitto oli seuraus hänen hupsuista kujeistaan kirjeenkirjoittajana. Hän tunsi tulevansa kaipaamaan Colonsayn tyttöä. Tieto siitä, että tämä maailma on epävarma, muutosten ja erojen tyyssija, saavuttaa meidät jokaisen ennemmin tai myöhemmin synkkäenteisenä ja murhetuntuisena välähdyksenä; ensi kerran Nuppu tunsi menneisyyden palaamattomuuden ja että hänen onnellinen maailmansa tämän katon alla oli ikäänkuin murenemassa, ja kyyneleet tulivat hänelle silmiin.

Kiireisiä askeleita kuului portailta, ovelle koputettiin, ja kehoitusta odottamatta astui morsian pimeään huoneeseen, kuiskaten Lennoxin nimen.

»Lennox-neiti», sanoi morsian huolestuneena, »mikä teitä vaivaa? Minä tulin sanomaan hyvästiä; ei se ollut oikeaa hyvästelyä siellä alhaalla, kun kaikki ihmiset olivat katsomassa. Oi, Lennox, Lennox! jää hyvästi! sydäntäni viiltää erota sinusta, sillä meillä kahdella on ollut niin monet ilot! Nyt minulla on mies, ja hyvä mies onkin; sinähän se annoitkin hänet minulle, mutta rakkaan ystäväni minä olen menettänyt.» Hän heittäytyi vuoteelle, välittämättä hienoista pukimistaan, ja hänen kelttiläinen luontonsa purkautui nyyhkytyksiin ja kyyneliin.

XXXII LUKU.

Tarvittiin kaksi palvelijaa täyttämään Katen paikkaa Dycen taloudessa — toinen yksinkertaista perunain keittämistä varten ja toinen hänelle hurskaaksi ilmapiiriksi, kuten asianajaja väitti, ja heidän taloon tuloaan seurasi ikävä ja epäkodikas aika. Lopussa olivat nyt Lennoxin keittiöillat, hän kun oli kasvatuksensa päättänyt nuori neiti ja hänen ystävänsä oli poissa; hänen täytyi istua salissa rummuttamassa lauluja Buntain-mummon aikuisella pianolla, leimuavan sydämensä tyynnyttämiseksi. Oli kuin taivaan sanoma, kun eräänä päivänä tuli Lontoosta kirje, jossa rouva Molyneux kutsui hänet ja toisen tädeistä luokseen pääsiäisen pyhiksi.

»Olenpa tosiaankin iloinen päästessäni vapaaksi teistä molemmista viikon tai parin ajaksi», sanoi Bell Nupulle ja Ailielle. »Kevätsiivous kahden tyttötyllerön kanssa — vaikka ovathan he kilttejä ja yrittäviä tyttöjä — tulee sukkelammin suoritetuksi, kun saamme puuhata omassa vapaudessamme.»

Säteilevät kasvot; ja tiukasti hillitty suu ilmaisivat Lennoxin tunteiden laadun. Ailie ei virkkanut mitään, vaan ihmetteli kuinka hilpeänä ja sokeana hänen sisarensa aina astui sille viettävälle tielle, joka välttämättömyyden voimalla johti hänet eron ja kaipauksen kadotukseen.

»Suuri matka!» sanoi Dan-setä. »Sehän onkin sopiva loppu sinun vallattomuusvuosillesi, Lennox. Ylhäällä linnassa on kattoistuimilla varustetut vaunut, jotka ovat kuljettaneet kreiviä hänen suurmatkallaan, vaikka istuinpeite on nyt mitä surullisimmin haalistunut. Olen usein tuuminut, mahtaako hänen ylhäisyytensä istahtaa niihin salavihkaa joskus, kun ei kukaan ole katsomassa, ja kiivetä Alpeille tai huristaa jälleen Italian kaupunkien läpi, kun kuski Jones on teetään juomassa. Niin voisin ainakin minä tehdä, jos olisin tehnyt tuollaisen suurmatkan ja vaununi olisivat vielä tallella.»

»Etkö todellakaan tarvitse meitä?» kysyi Ailie-täti sisareltaan, puolittain toivoen, puolittain peläten, että kevätsiivous saisi huvimatkan lykkäytymään, mutta Bell väitti että nyt jos koskaan oli aika, varsinkin kun Lennoxin pukukin oli uusi.

Oi, Lontoo, Lontoo! seireenikaupunki! kuinka se lumosi tyttömme! Sen ajurien tiuvut helisivät kuin sadussa; iltain saapuessa syttyivät tuhannet loihditut kuut ja tähdet. Pitkät kadut säihkyvine jalokivi-ikkunoineen, temppelien tornit ylhäällä hämyssä, ja juhlalliset, maalaispuita ympäröivät aukiot; väen vilinä, hedelmäkojujen tuoksu, kukkien hehku, aamujen hopeinen harmaus, lukemattomat, vuosien huurteen paartamat muistomerkit, kavioitten jyrinä loputtomilla teillä, ja valtavien puistojen hiljaisuus — Nuppu makasi öisin valveilla niitä ajatellen.

Jim Molyneux oli tarttunut seireeniä kurkusta; hän rakasti sitä ja kiristi siltä itselleen toimeentulon. Ensin se oli tuntunut hänestä liian vanhalta, liian rauhalliselta, hitaalta ja arvokkaalta verrattuna hänen omaan Chicagoonsa, eikä sillä näyttänyt olevan sijaa muukalaiselle; nyt hän oli tullut huomaamaan, että sitä saattoi häikäistä, että kovalla äänellä, rohkealla naamalla ja hyvän räätälin avulla saattoi kiristää siitä kunnioitusta ja kultaa. Hänestä oli tullut esikaupunkiteatterin johtaja, missä permantopaikoilla syötiin appelsiineja ja näytelmänä oli useimmiten »Isän kirous» tai muuta sellaista; mutta kerran päivässä hän käveli keskikaupungilla olevien Thalian temppelien sivu ja voihkien niiden huonoa johtoa suunnitteli itselleen pian koittavaa tulevaisuutta klassillisina marmori-julkisivuineen ja herttuattarineen, jotka tekisivät hänelle reklaamia joka ilta seisoen riveissä katukäytävällä vaunujaan odotellen. Grove Lanellä, jonka varrella hän asui herneenvihreässä talossa, jota koristi yhdeksän riviä salkopapuja ja muutama rykelmä sipulikasveja niiden takana, hänen tulonsa saattoi erottaa jo kaukaa hänen sirosta käynnistään ja päivänpaisteen välkkeestä hänen hatussaan. Lisäksi oli hänellä vielä yksi menestyksen salaisuus — raittius. »Whisky ja sooda», sanoi hän, »se se vaivaa poikia ja tekee heidät unisiksi kuin vanha ukkokissa. Hyviä poikia, herttaisia poikia, käyttäytyvät aina kuin kauan-kadoksissa-ollutta veljeä kohtaan, mutta ovat kovin taipuvaisia ottamaan lievityslääkettä tuolle ammoinlauhtuneelle tunteelle jo keskellä päivää. Kun heillä on lukinverkkoja pienissä kimmeltävissä kupooleissaan, olen minä täynnä kevätsointuja ja iloinen vanha Englanti hymyilee vastaani. Ymmärrättekö! Minun ei tarvitse edes kahmaista; ei tarvitse muuta kuin näyttää ansiokkaalta, ja kolikoita työntyy sisään luukun täydeltä; niin ne aina työntyvät miehelle, joka näyttää käteiseltä rahalta ja jonka murkinana eivät ole napsut ja neilikat.»

»Jim-pojuseni», sanoi tällöin hänen vaimonsa, »luulen että sinun olisi parasta panna jäitä tai muuta jäähdyttävää itsekunnioitus-kyhmyllesi» — mutta hän piti ylpeänä jalokiviä, jotka olivat hänen miehensä luottavaisuuden ja uutteruuden palkintoja.

Kun Nuppu ja Ailie muistelivat kotia näinä päivinä, muistelivat he sitä vain niinkuin kuvaa, tai niinkuin lukua jossakin vanhassa kirjassa. Ainoastaan heidän rukouksissaan olivat Dan ja Bell todellisia henkilöitä, ja kaukainen pikku kaupunki ei ollut enää vain puupiirros, vaan todellinen paikka, jonka läpi puhalsivat metsän ja meren henkäykset. Bell kirjoitti heille vesi- ja raesateista ja sumuisista ilmoista; Grove Lanen puutarhoissa tuoksuivat keltanarsissit, ja kaupunki välkkyi ainaisessa auringonpaisteessa. Joka päivä he palasivat herneenvihreään taloon merkillisiltä seikkailuilta ja olivat, Molyneux'n sanojen mukaan, sen näköisiä kuin olisivat juuri tulleet maalta ja puolenkymmenen teatterin parhaat paikat olisivat heidän käytettävissään. »Liian paljon teatteria kertakaikkiaan!» kirjoitti Bell kerran moittivasti. »Joko olette käyneet kuulemassa sitä City-kirkon saarnamiestä?»

Molyneux'n omassa teatterissa oli laulunäytelmien ja operettien pitkään sarjaan tullut keskeytys. Hän iloitsi hiljaisessa mielessään siitä, että saattoi kahdelle niin hienoaistiselle naiselle kuin Ailielle ja hänen veljentyttärelleen tarjota kappaleen oikeaa laillista juurta — »Kuningas Juhanan» — vaikka Camberwellin kaupunginosa ei luultavasti saisikaan Shakespeare-viikkoa kovin hyötyisäksi hänen kassalleen. Ailien ja Nupun oli määrä mennä sitä katsomaan tiistaina; ja Nuppu istui illalla lukemassa »Kuningas Juhanan» näyttämöpainosta, kunnes jokainen henkilö kävi eläväksi hänen mielikuvituksessaan ja herneenvihreän talon takana oleva pieni rautainen parveke muuttui Angers'n sakaraharjaiseksi muuriksi, jonka sivuportille tulivat ranskalaisten airuet.

    »Nyt, Angers'n miehet, portit selälleen
    Arthurille, Bretagnen herttualle!
    Hän tänään Ranskan avull' itkun valtaan
    Englannin äidit saatti, joiden pojat
    nyt hajan lepää hurmetanterella.»

»Bravo, Nuppu!» huusi Molyneux ihastuneena. »Hyväinen aika, jos olisin teatterinjohtaja, maksaisin sinulle niin suuren palkan kuin kehtaisit mainita. Eikö hän ole kerrassaan suurenmoinen, Millicent? Uskokaa minua, Ailie-neiti, hän työntää varjoon Maude Adamsin ja lähettää Ellen Terryn takimmaisille seisomapaikoille. Tyttöseni, sinun ei tarvitse opetella muuta kuin liikehtimistä. Ei pidä seisoa kahta minuuttia yhdessä kohti näyttämöllä, vaan liikkua melkein joka lauseella.»

»En tiedä», sanoi Nuppu epäröiden. »Minkätähden ihmisten pitäisi olla aina levottomia näyttämöllä? Eiväthän he todellisessa elämässäkään aina ole. Minä tahtoisin seisoa niinkuin vuori — sinähän tiedät, Ailie-täti, ne vanhat vuoret siellä kotona! — ja näyttää niin — niin — niin pelottavalta, että yleisö kirkaisisi, jos liikkuisin, aivan kuin jos aikoisin kaatua heidän päälleen.»

»Sellainenko tunne sinulla on?» kysyi Jim Molyneux, uteliaana tähystellen häntä.

»Niin, sellaiselta minusta tuntuu», sanoi Nuppu, »silloinkuin runouden henki on minut vallannut. Minusta tuntuu kuin olisin kokonaan leimuavia sanoja ja silmiä.»

»Niin», sanoi Nuppu, »siitä kai se tulee. Vähitellen tulen ehkä muuttumaan samanlaiseksi kuin muutkin ihmiset.»

Jim Molyneux löi kämmenensä pöytään. »Kautta Jupiterin!» huusi hän. »Minä en pitäisi kiirettä muitten laiseksi tulemisella. Siihenhän jokainen vietävän idiootti Englannissa pyrkii, ja sinä olet juuri oikealla paikalla siinä missä olet. Se on suoraa puhetta, eikä mitään muuta! Minä puolestani myönnän suosivani jonkunverran jalkaliikuntoa näyttämöllä — yleensä onkin siinä miltei kaikki elämä, mitä sillä saa nähdä — mutta ihmisen, joka osaa näytellä päällään, ei tarvitse kuluttaa paljon anturanahkaa. Tyttöseni —» Hän pysähtyi sekunniksi, puhjeten sitten kysymään: »Mitä pitäisit pienestä osasta tässä 'Kuningas Juhanassa'?»

Leimahdus kävi tytön kasvojen yli, ja sitten hän kävi tavattoman kalpeaksi. »Oi!» huudahti hän. »Oi, Jim Molyneux, älä ole niin julma!»

»Tarkoitan totta», sanoi Molyneux, »ja voisin järjestää sen, sillä Arthurin osa on eräällä, joka on sairas ja joka varmaan häätyisi luopumaan parin päivän perästä, jos hänellä vain olisi varamies — ja jos minä… Luuletko osaavasi näytellä pojan osaa? Arthurissa ei ole paljon opittavaa, mutta tuo sinun pikku vuorosanasi Angers'n edustalla panee minut ajattelemaan, että voisit saada tuon osan kohoamaan esiin siksi paljon, että se pistäisi tuntijan silmään. Sallisittehan sen, Ailie-neiti? Se olisi kovin hauskaa. Hän oppisi säkeet tunnissa tai parissa, ja katsottuaan kappaletta parina iltana olisi hän selvillä koko asiasta. Älkää nyt potkiko, Ailie-neiti; suokaa nyt meille tämä pikku huvi!»

Ailien sydän tykytti. Ratkaiseva hetki oli käsissä — hän tiesi sen — mitä hänen oli tehtävä? Hän oli jo kauan aavistanut jotakin tällaista hetkeä ja kamppaillut usein selvittääkseen kysymystä, oliko, tuon hetken tultua, maailman saatava hänen Nuppunsa hänen nousematta taisteluun Bellin ja yksinkertaisen, eristetyn skotlantilaiskodin oikeuksien puolesta. Niin kauan kuin ratkaisun hetki oli vain aavistettavissa, ei hän voinut päästä selvyyteen; hänen omat hurjat tyttöaikuiset kaipuunsa, jotka olivat muistuneet hänen mieleensä eräänä iltana keittiön kynttilöiden valossa, eivät olleet lakanneet puoltamasta vapautta — vapautta ja liikkuma-alaa, joista hän itse oli jo vuosia sitten luopunut —; nyt kuului voimakkaana hänen pienen vanhemman sisarensa ääni ja Rellu-Wullyn kellonsoitto, joka illoin kutsui vaatimattomia ihmisiä kotiin.

»Vain tämä kerta!» pyyteli herra Molyneux, ymmärtäen hänen empimisensä.
Nupun kasvoilla oli sanaton pyyntö.

Niin, »vain tämä kerta!» — eihän siinä mitään pahaa ollut, mutta Ailie tiesi aloittamisen vaaran. Eikä se tässä tapauksessa olisi enää aloittamistakaan; alku oli tapahtunut jo vuosia sitten — jo ennen ensimmäisen uudenvuoden-aamun matkimisesityksiä, ennen kahdentoista kynttilän iltaa tai Macintoshin näyttelemistä; lapsi oli ajautunut eteenpäin kuin lastu virrassa.

»Itse en todellakaan olisi siitä millänikään», sanoi Ailie vihdoin, »mutta luulen, että Bell-täti tuskin pitäisi siitä.»

»Ei, jos hän tietäisi minun aikovan tehdä sen», virkkoi Lennox vilkkaasti; »mutta asian kerran tapahduttua hän olisi siitä mielissään — ainakin hän nauraisi sille samalla lailla kuin silloin, kun kerroimme hänelle, että olin ollut Buntain-mummoksi puettuna tanssiaisissa.»

Will Oliverin iltakellon ääni häipyi pois Ailien mielestä, Bellin kasvot himmenivät; sensijaan hän kuuli Nupun kirkkaan, nuoren äänen näyttämöltä ja istui hurmautuneen yleisön joukossa. »Jos te sitä niin hartaasti haluatte, niin —» virkkoi hän, ja teko oli tehty!

Hän ei katunut sitä, kun Nupun esiintymisilta tuli ja hänen veljentyttärensä kovaonnisena nuorena Bretagnen herttuana tervehti dauphinia kaupungin porttien edustalla; hän riemuitsi siitä luonnollisesta ivasta, joka ilmeni kohtauksessa häntä kiduttamaan tulleen Hubertin kanssa, mutta hän miltei katui sitä, kun Molyneux, saatettuaan heidät kotiin selittämättömän äänettömänä, puhkesi vihdoinkin kiihkeästi ylistämään löytöään, kohta kun Nuppu oli jättänyt heidät mennäkseen nukkumaan.

»Olen pidätellyt itseäni, niin vaikeata kuin se on ollutkin», sanoi Molyneux, »koska en tahtonut turmella tyttösen unta tai pöyhistyttää häntä liiaksi, mutta tahdon sanoa sinulle, Millicent, ja teille, Ailie-neiti, että olen löytänyt tähteni! No, eihän hän ole näkyvissä! Hän oli koko tämäniltaisessa näyttelijäjoukossa ainoa, joka ei tiennyt olevansa Camberwellissä; hän oli keskellä keskiaikaista Ranskaa alusta loppuun, ja kun hänet nostettiin ylös kuolleena neljännen näytöksen lopussa, oli hän niin kivikylmä ja jäykkä osansa ajattelemisesta, että se sai seurueen säikähtymään. Luulen, Ailie-neiti, että tulette menettämään tuon tytön!»

XXXIII LUKU.

Oli kostea marraskuun ilta. Hevosten kavioitten kapsuessa kiiltäviin katuihin ajoi Dan Dyce, Bell ja Ailie mukanaan, Molyneux'n uudesta hienosta kodista hänen entisten unelmiensa temppeliin — ylvääseen Imperial-teatteriin. He istuivat äänettöminä vaunujen pimeydessä, ja äänettöminä he soluivat ihmisvirrassa teatterin eteishalliin, sekautuen huonosti soveltuvana osana sen loisteliaaseen maailmaan — äänekkäisiin, omahyväisiin miehiin, joista Bellin silmiin kuvastui jonkinlainen väsähtäneen ivallisuuden henki, naisiin, jotka olivat suloiset Jumalan armosta tai joilla oli kalmankalpeat kasvot, vahanpunaiset huulet ja vilhuvat, syrjäkareiset katseet. Muudan niistä irroitti heidän editseen kulkiessaan avaran turkisviittansa hartioiltaan äkillisellä liikkeellä, ja kun se hitaasti solui alas hänen marmoriselkäänsä pitkin, näytti se uhkaavan täydellistä alastomuutta, niin että Bell haukkoi ilmaa ja tarttui sisarensa käsivarteen.

»Katsokaa!» virkkoi Ailie innokkaasti. Heidän edessään oli Desdemonaksi puetun naisen muotokuva. Kasvoista saattoi aavistaa, että ne joskus voivat olla lapsekkaat ja kirkkaat, mutta ne oli kuvattu levottomuuden ja säikähdyksen hetkellä, ja suuret mustat silmät kuvastivat jotakin kauheata aavistusta, raollaan olevat huulet ilmaisivat sielun mykkää huutoa.

»Mikä se on? Kuka se on?» kysyi Bell, seisahtuen kuvan eteen pelokkaan hämmästyneenä.

»Se on Nuppu», sanoi Ailie, tuntien samalla ylpeyttä ja surua — minkävuoksi, sitä hän ei tiennyt. »Siinähän on nimi — 'Winifred Wallace'.»

Bell väänteli käsiään saalinsa suojassa ja seisoi hämmästyksissään, koettaen etsiä tuttuja piirteitä.

»Menkäämme sisään», sanoi Dan lempeästi, välittämättä, alati maltillisena, tungeksivasta ihmisjoukosta, arvaten surullisena sisarensa mielen.

»Niin, niin, menkäämme pois tästä tungoksesta», sanoi Ailiekin mutta pieni nainen viipyi lumottuna kuvan edessä. Hänen ympärillään kuohuivat kahisevien vaatteiden aallot niinkuin hyökylaineet kotoisella rantamalla; tuoksut leyhähtelivät; ihmisäänet puhuivat englantia, vaikkakin miltei muukalaisella korostuksella, mutta kaikki soljui ohi kiinnittämättä hänen huomiotaan, sen jälkeen kuin hän äkillisenä ilmestyksenä näki edessään sen, mitä hänen veljensä lapsesta, hänen silmäterästään, oli tullut. Huvituksen etsijöitä, terveellisten huolten tappajia, tyhjäntoimittajamaailman vaahtoa pyörteili hänen ympärillään lörpötellen, nauraen, luoden uteliaita tai halveksivia silmäyksiä hänen harmaisiin, lempeihin kasvoihinsa, hänen vaatimattomaan muotoonsa, hänen yksinkertaisiin pyhävaatteisiinsa; koko hänen sydämensä täytti palava avunrukous tuon lapsen puolesta, joka oli liian nopeasti tullut naiseksi ja kulkeutunut pois kodin pyhäköstä.

»Me suljemme tässä tietä, Bell, Mennään sisään», sanoi Ailie jälleen, tarttuen lempeästi häntä käsivarteen.

»Niin», sanoi Dan. »Ei nyt ole hautojen katselun aika; ei tämä ole kirkkomaa, Bell. Näethän, että monet pyrkivät sisään.»

»Oi, Lennox, Lennox!» huudahti Bell, välittämättä ympärillä olevista oudoista ihmisistä. »Veljeni lapsi; toivoisin — oi, toivoisin, että olisit kotona! Jumala suokoon sinulle armoa ja viisautta — 'silloin käyt tietäsi turvassa eikä jalkasi kompastu. Maata pannessasi et pelkää; niin, sinä panet maata ja unesi on suloinen.'»

He menivät sisään, Molyneux'n heille varaamaan aitioon, missä he tapasivat hänen vaimonsa vaalimassa suunnatonta kukkakimppua, kauttaaltaan lumivalkeita kukkia. »Suurenmoinen huone!» kertoi hän heille. »Kaikki, jotka vain jotakin ovat, ja aivan eturinnassa. Puolisataa arvostelijaa, kaksi oikeaa kreivi von'ia, koko joukko bentsiinivaunuväkeä, jotka eivät koskaan jää pois ensi-illasta. Tuolla ovat heidän rouvansa, poloiset raukat! välkkyen kuin jalokivikaupan näyteikkunat. Hyväinen aika, kyllä Nupullemme tulee onnellinen ilta!»

He istuivat ja katselivat jonkun aikaa äänettöminä edessään olevaa näytelmää, mikä niin viehätti sellaista mieltä, joka oli tottunut väkijoukoista, valosta, lämmöstä ja hilpeydestä etsimään onnekkaimpia mielleyhtymiään, mutta mistä puuttui niin kokonaan se suuri ikuinen rauha ja sopusointu, jotka tapaa ulkona maaseudulla. Käärmeensilmiä jalokivien särmissä naisten povella; päitä, jotka kähertäjän taidolla oli tehty luonnottomiksi ja kuitenkin tavallaan kauniiksi ja houkutteleviksi; paljaita ja valkeita, kiillottamiksi puuteroituja olkapäitä, ja toisia, jotka punehtuivat ikäänkuin Eevan äkillinen ymmärtäminen olisi elänyt läpi sukupolvien. Sileitä, ajeltuja naamoja, valkeita rintamuksia, teatterikiikareita, kukkia, viuhkoja, äänten sorinaa, ja kaiken yllä suunnattoman sähkökruunun loiste.

Bell näki ensi kertaa teatterin. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli moite ja sääli. »'Hän katsoi kaupunkia ja itki!'» sanoi hän. »Oi, Ailie, kunpa se olisi ohi ja me olisimme kotona!»

»Kaikki tulleet näkemään Winifred Wallacea!» sanoi rouva Molyneux. »Ajatelkaa sitä, neiti Dyce — teidän rakasta veljentytärtänne. Kuinka ylpeä ja onnellinen hän tulee olemaan!»

Bell huokasi. »Ainakin hän on saanut oman tahtonsa läpi, ja minä olen tyhmä vanha maalaiseukko, jolla oli toisenlaiset suunnitelmat.»

Dan ei sanonut mitään. Ailiekin odotti äänettömänä, kuumeisen jännityksen vallassa. Silloin virittivät viulut äkkiä sävelen. Se tuntui ainoalta viisaalta ja järkevältä asialta koko tuossa surisevassa ja kuhisevassa koreitten hyönteisten hyörinässä. Se antoi ilmauksen ihmisen kaipuulle jalompaan ja parempaan maailmaan; ja siinä oli myös muistoja ja kyyneleitä. Aitiossa istuville henkilöille se tuntui kertovan Nupun tarinan — alkaen tyynin, sydämellisin sävelkuluin, päättyen torven räikyntään ja rummun jymähtelyyn. Ja sitten valot sammuivat ja esirippu nousi ja näkyviin tuli katu Venetsiassa.

Alkukohtaukset olivat mykkiä ja tyhjiä, kun Nuppu ei niissä esiintynyt; näytelmä oli heille sisällyksetön, kunnes hän astui hitaasti neuvoshuoneeseen, missä senaattorit istuivat, arkuuden ja rohkeuden taistellessa hänen liikkeissään ja ilmeissään.

»Ei, ei; ei se ole Nuppu», kuiskasi Bell. »Ei se ole meidän tyttömme; tämä on liian pitkä ja — ja liian tyyni. Pelkään, ettei hän lopultakaan ole uskaltanut, tai että hänet on huomattu sopimattomaksi.»

Ailie kurottui eteenpäin väristen, ahmien silmillään. »Se ei ole kukaan muu», sanoi hän. »Rakas Nuppu, meidän Nuppumme! tuo kahden vuoden harjoitus on ehkä tehnyt hänet jonkunverran erilaiseksi, mutta hänen hymynsä ei ole muuttunut. Oi, minä olen niin ylpeä ja niin varma hänestä! Hyss!»

».'.. On kuuliaisuus tässä jaettu, nään mä. Teilt' elo, kasvatus on, niistä kiitän, ja teitä kunnioittamaan mua neuvoo elo ja kasvatus. Te kuuliaisuuteni olette herra, sillä tyttärenne min' olen. Mutta täss' on puolisoni.»

Desdemonan ensimmäinen vuorosana rikkoi huoneessa syntyneen hiljaisuuden. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, he näkivät hänen povensa nopeaan kohoilevan, he kuulivat hänen äänensä värähtelevän tuokion verran, tuon nyt täyteläistyneen ja ihmeellisen äänen, joka soi kuin hopeakello. Siihen aitioon, jossa hän tiesi ystäviensä istuvan, antoi hän katseensa liitää sekunnin ajaksi lausuessaan noita alkusäkeitä, joissa oli niin paljon kaksinkertaista sisältöä — ei Desdemonana, vaan rakastavana ja omapäisenä lapsena, joka pyysi anteeksi, mutta pysyi kuitenkin itsepintaisesti päätöksessään.

Ailie tunsi helpotusta ja onnea ja ylpeyttä; Dan piti katselmuskirjaa vanhemman sisarensa ennakkoluuloista ja omasta filosofiastaan. Bell istui kyynelten vallassa, jotka eivät olleet Shakespearen vaikutusta. Kun hän jälleen kykeni näkemään näyttämön himmentymättömin silmin, oli Desdemona poistumassa maurin kanssa.

»Hyvät ihmiset», sanoi rouva Molyneux, »Desdemonana hän on ainokainen! Ja Jim oli oikeassa. Se on tuhat vertaa suuremman vaivan arvoinen, kuin mitä hän on Nupun vuoksi nähnyt. Hän sanoi kaiken aikaa, että Nuppu tulisi häikäisemään ihmiset, ja minä luulen, että hänen menestyksensä on nyt taattu, ja se takaa menestyksen myös tälle talolle. Tunnen itseni niin ylpeäksi ja onnelliseksi, että suutelisin teitä ihan suoraa päätä, herra Dyce, jollei se panisi kukkakimppuani epäjärjestykseen.»

»Musta mies!» sanoi Bell pahoitellen. »Tiedän tietysti, että se on vain maalia, mutta — mutta en ole koskaan tavannut häntä; en tiedä edes hänen nimeänsä.»

Tuntui siltä kuin ei näytelmässä olisi ollut mitään muuta kuin Desdemonan sanat ja teot. Joka esiintulolla hän tuli itseensäluottavammaksi, pani osaan syvempää tunnetta, löysi uutta merkitystä ajan kuluttamista sanoista. Jopa Bellkin alkoi kadottaa omaa yksityismielipidettään, unohtaa, ettei se ollut muuta kuin synnillinen näytelmä, ja tuntea jonkunverran sääliä Othelloa kohtaan; mutta kun konnuuden verkko lopullisesti sulki Desdemonan otteeseensa, kävi jännitys sietämättömäksi.

»Oh, en voi kestää sitä enää kauempaa!» huudahti hän, kun Lennoxin ääni värähteli hänen laulaessaan ennen viimeistä hyvää-yötään, ja näin sanoessaan hän sysäsi tuolinsa aition varjoisaan perukkaan, peittäen korvansa sormillaan. Hän ei nähnyt enempää, ei kuullut enempää, ennenkuin yleisö nousi seisomaan jyrisevin suosionosoituksin, jotka paisuivat ja vaimenivat ja paisuivat jälleen, ikäänkuin voimatta koskaan lakata. Silloin hän uskalsi katsoa ja näki vapisevan Desdemonan aivan yksinään verhon edessä kumartamassa.

»Mitä on tapahtunut? Mitä on tapahtunut? Minkätähden he huutavat hänelle tuolla tavoin?» kysyi hän tyrmistyneenä.

»Ilosta hulluina, tarkoitan. Hän on temmannut heidät jalkainsa juureen, ja lyönpä vetoa, että Jim Molyneux seisoo käsillään tuon esiripun takana ja huiskuttaa jalkojaan. Ei taida minun tarvita tuhlata tätä kukkakimppua tytölle, joka on sennäköinen kuin aamuhetki Covent Gardenissa.»

Molyneux syöksyi aitioon hurjan kiihtymyksen vihurina. »Tulkaa tänne, tulkaa tänne heti, hän tahtoo tavata teitä», huudahti hän ja johti heidät mutkitellen näyttämön taitse Nupun pukuhuoneeseen.

Nuppu seisoi ovella hiljaa itkien; hän katsoi heihin — vakavaan, vanhaan setään, Ailie'iin, joka pystyi ymmärtämään, pikku Bell-tätiin — ja Bell-tädin syliin hän heittäytyi!

XXXIV LUKU.

»Koko Lontoon puheenaiheena! Ei edes kaunis lady Anne vedä hänelle vertoja!» sanoi Will Oliver kynsien korvantaustojaan. »Eikös se ole ihan villittyä? Mutta sen vakuutan teille, että rahaa siitä lähtee, sillä ne sikäläiset ovat valmiit maksamaan runsaasti huvituksestaan.»

»Oletko varma», sanoi P. & A., »ettei se ole tykkänään joku muu nainen?
Sanomissahan puhutaan Wallace-nimisestä.»

Saippualaatikolla istuva kellonsoittaja löi reiteensä ja sanoi: »Uskokaa minua; minä kuulin jo aika päiviä sitten Kate MacNeilliltä, että hänen taiteilijanimensä tulisi olemaan Wallace — Winifred Wallace — ja tuossa se on painettuna. Tra-traketienne, traketiennet ne ovat sen tiatterihomman pääväkeä; olen nähnyt niitä näyttelyteltoissa — hurjia naisia!»

Pormestari, joka oli juuri astunut P. & A:han ostamaan sunnuntaimakeisiaan, hymyili suvaitsevaisesti ja ojensi nuuskarasiaansa. »Nuppu Dyce», sanoi hän, »ei luultavasti matkusta koskaan tänne sirkusseurueessa tekemään surmanhyppyä kolmasti illassa kuudenpennyn istumasijoille. Pelkään, että olemme nähneet hänestä viimeisen vilauksen, jollemme kustanna itsellemme rahaa ja vaatteita käydäksemme Lontoon teattereissa.»

»Siinä voitte uskoa Wullyn sanaan», sanoi pormestari, »ja minä puhuin juuri hänen setänsä kanssa. Hänen elämäkertansa on tämänaamuisessa lehdessä, ja minä olen virallisena päänä kaupungissa, joka on tullut kuuluisaksi neron kotikaupunkina.»

Rellu-Wully lähti ulos maleksimaan pitkin katua kirkkaiden puodinikkunain valossa, joiden edessä lapset leikkivät »Tuo minun» -leikkiä, valiten itselleen aarteita pelkästään niiden korean näön vuoksi, samoinkuin useimmat meistäkin, joiden pitäisi ymmärtää paremmin. Hän tapasi George Jordonin. »Geordie», sanoi hän, »oletkos kuullut uusimpia? Sinun pitäisi olla Lontoossa; siellä ovat omituisuudet arvossa», ja hämäräkäsitteiden George kääntyi lähteäkseen kulkemaan Lontoon-tietä. Ravintolasta tuli Colin Cleland kiireisenä, kädessään asiallisen näköinen käärö repaleisia asiakirjoja, jotka olivat hänen ainaisena tekosyynään siellä oloon.

»Winifred Wallace — suuri näyttelijätär! On se tuo elämä kummallista, sen mukaan miltä kantilta sitä katsoo. Lontoossa sitä nyt on hälinää, herra Cleland! Muutti nimensä Wallaceksi, kun oli kunniallisten siivo-ihmisten lapsia. Me tiedämme, mutta emme hiiskahdakaan.»

»Emme sanaakaan!» sanoi Colin Cleland koomillisesti. »Ehkäpä hän siitä vielä korjautuu ja asia painuu unohduksiin. Oletteko siinä käsityksessä, että kuuluisuus on sellaista, jota pitää hävetä? Sanon teille, että hän on kunniaksi meille kaikille.»

»Herra hyvästi siunatkoon! Niinkö sanotte?» kysyi Will Oliver. »Jos minä olisin näyttelijätär, niin en kehtaisi enää näyttää naamaani paikkakunnalla. Me odotettiin kaikki jotakin parempaa tuosta pikkuisesta — hän oli niin merkillinen! Minähän itse, niin sanoakseni, ikäänkuin keksin hänet; panin hänet piruuksien alkuun, antamalla hänen soittaa uudenvuoden-kelloa. Senjälkeen hän aina kutsui minua herra Relluksi ja kyseli ystävällisesti jalkaini vointia. Hän oli aina täysin hieno ja sivistynyt.»

Neiti Minton puodissa oli kiirettä: siellä joku poika hyvin punaisena kysyi jäännöstilkkuja, joiden olisi oikeutta myöten pitänyt seurata hänen äitinsä päällystakkia, ja Duffin neidit olivat ostamassa harsovaatetta.

»Nuoresta Lennox Dycestähän kuuluu hämmästyttäviä uutisia», huomautti neiti Minto. »Sehän on aiheuttanut voisipa sanoa mylläkän. Ei yhtään viikkolehteä ole saatavissa rahalla eikä rakkaudella.»

»Eriskummallinen», kuhersi Amelia-neiti — se oli hänen viimeisin laatusanansa.

»Huomasin tosiaan, että hänessä oli jotakin erityistä, ihan ensi päivänä jolloin näin hänet», sanoi kappaompelija. »Sellaiset silmät, neiti Duff! Ja millainen suloinen ja luottava ilme! Olen niin iloissani siitä, että ihmiset siellä Lontoossa ovat mieltyneet häneen; niistä ei koskaan tiedä mennä takuuseen. Mietin juuri uutta puseromallia, tehostaakseni mielestäni miellyttävällä tavalla tuon suuren tapahtuman merkitystä — Winifred-Wallace-malliksi aion sen ristiä. Muistattehan sen älykkään herra Molyneux'n?»

»Luulen, ettemme koskaan oikein ymmärtäneet Lennox-neitiä», sanoi Jean neiti. »Mutta me harrastamme nyt erikoisesti kaunolukua.»

»Ei silti että toivoisimme tulevamme suuriksi näyttelijöiksi», selitti
Amelia-neiti. »Voihan vaatimattomampikin elämänala tarjota onnea.»

»Voi kyllä todellakin», tunnusti neiti Minto. »Minä en ole koskaan ajatellutkaan teatteria; minun lahjani ovat aina suuntautuneet pukuompeluun, ja te ette voi uskoa millaista tyydytystä tunnen nähdessäni oman valmistamani puvun naisen yllä, joka saa sen esiintymään edukseen. Meillä on kaikilla oma pieni taiteellisuuden-murumme, ja se antaa ihmeellisen lohdutuksen. Mutta minä olen hyvin iloinen tuon tytön edistymisestä, herra Dycen — ja tietysti hänen sisartensakin vuoksi. Ailie-neiti on haltioissaan, seitsemännessä taivaassa, ja hänen sisarensakin näyttää olevan varsin mielissään. 'Te saatte kulkea pää pystyssä tänään', sanoin hänelle, kun hän meni ohi postiasemalta palatessaan iltapäivällä.»

»Tiedättehän neiti Dycen! Hän hymyili ja sanoi: 'Mutta sydän nöyränä; sehän on Dycein tunnuslause.'»

Tohtori pani pois sanomalehden, luettuaan suuren uutisen useampaan kertaan erikoisella tyydytyksellä, mikä hämmästytti hänen sisariaan, jotka eivät voineet pitää kovinkaan suurenmoisena sellaista elämänlaatua, jossa sai nähdä nimensä joka seinällä ja arkihuoneensa kuvan joka toisen viikon kuvalehdessä. Vedettyään saappaat jalkaansa lähti tohtori kävelemään ja pistäytyi asianajajan taloon.

»Totta vie! Lontoolaisilla niillä on onni», sanoi hän astuessaan sisään. »Tekisipä mieleni olla itse siellä näkemässä tuota ihmeellistä Desdemonaa. Mitäs piditte huvimatkastanne, Bell-neiti?»

»En huonoakaan», sanoi Bell, pannen esille kortit. »Mutta varjelkoon, miten typerällä tavalla ne leipovat leipänsä siellä Englannissa! — paksu kuori ylt'yleensä, vaikka myönnän kyliä, että sisusta on varsin miellyttävää.»

»Hm!» sanoi tohtori Brash. »Olen nähnyt skotlantilaisia ihmisiä, jotka ovat hiukan samanlaisia. Hän on lyönyt itsensä läpi, huomaan; hän on luonut itselleen nimen.»

»Niin minulle sanotaan», vastasi Bell, »mutta minä toivon, ettei se muuttaisi hänen luonnettaan.»

»Hänellä oli neroa alun alkaen», sanoi Daniel Dyce, jakaen pakan pelaajille.

»Hänellä oli vielä parempaa», sanoi Ailie-neiti, »hänellä oli rakkautta.» Ja yli kaupungin helähti iltakello.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK NUPPU ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.