language: Finnish

MITÄ KYLVÄÄ SITÄ NIITTÄÄ

Kertomus

Kirj.

HEIKKI MERILÄINEN

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1929.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Katovuosia oli ollut pitkä ajanjakso, niin että kahteenkymmeneen vuoteen ei ollut saatu yhtään täyteläistä vuotta. Korkeitten vaarojen kivisiin rinteisiin oli tullut siemeneksi kelpaavaa viljaa, kaikkina kesinä ei niihinkään. Kuitenkin ihmiset, tyytyen kohtaloonsa, toivoen aikaa parempaa, metsien ja järvien antimien varassa menivät eteenpäin kuten muinaiset esivanhemmatkin, jotka kaukaiseen pohjolaan ovat asumaan asettuneet. Kaikissa isoissa ja pienissä taloissa kesällä petäjänkuoren irti ollessa nyljettiin petäjistä kuoria isoihin levyihin, jotka, kun kaarnat puhdistettiin pois, levitettiin auringonpaisteeseen kuivumaan; kuivuessa kun kaarnan jäljelle kihosi pihkaherneitä, ne raavittiin pois ja vietiin johonkin katon alle kinkaan. Sillä tavalla kerättiin kesällä niitä petäjänkuorilevyjä koko vuoden tarpeiksi, ja useissa taloissa enemmänkin kuin vain tulevan vuoden tarpeiksi, sillä ne eivät pilautuneet toiseenkaan vuoteen mennessä. Olipa joissakin taloissa kymmenenkin vuoden vanhoja petäjänkuoria. Toinen leipäaine oli niin sanotut suolaheinät, joita kasvoi nuorissa halmeahoissa. Ne kun olivat kasvaneet täyden pituutensa eivätkä vielä kadottaneet kasvunuoruuttaan, leikattiin ne lyhteisiin, eikä niihin saanut tulla muita kasveja sekaan. Ne lyhteet kuivattiin ja pantiin kinkaan johonkin ladon yläosaan laitetuille orsille, johon eivät hiiret päässeet, sillä hiiret olivat niille nuorille suolaheinille tavattoman ahneet, jota vastoin petäjänkuoriin eivät koskeneet. Kaikissa isoissa ja pienissä taloissa oli huhmaret, joissa niitä suolaheiniä ja petäjänkuoria kesällä ja talvella tarpeen mukaan petkeleillä survottiin niin pieniksi, että ne sopivat myllyn tai jauhinkiven silmään. Se survominen ei taloissa kuulunut erityisesti kenenkään perheen jäsenen työksi, vaan siihen huhmaren ääreen oli asetuttava sen, joka kulloinkin muilta tehtäviltään jouti. Ja silloin kun jauhoilla oli kiire, täytyi vähemmän tärkeät työt jättää ja käydä huhmaren tai jauhinkiven ääreen sen, joka muun työnsä saattoi jättää toistaiseksi, oli se sitten talon isäntä tai talon ainoa neitonen. Neitoset lienevätkin tienneet sen survomisen ja jauhamisen etupäässä kuuluneenkin heille, koskapa isät ja äidit naimaiässä olevia poikiaan neuvoivat, että "älä katsele morsianta kirkkomäellä, vaan katsele sitä, jonka on huntu huutehessa, perä petkelen pölyssä".

Siten se aika edelleen meni, kun metsissä oli paljon riistaa ja järvissä kaloja, joten järvien ja metsien antimet olivat varsinaisena ruokana, että leipää oli vain nimeksi. Mutta kymmenvuosien kuluessa asutus lisääntyi, metsistä ja järvistä saalis rupesi niukkenemaan, joten yleinen köyhyys alkoi hiipiä lähelle. Kerjäläisiä rupesi ilmestymään kaikkiin kyliin, ja liikkuipa kerjäläisiä muista pitäjistäkin. Tämä kerjäläisliike kasvoi joka vuosi peloittavalla tavalla ja pääsi talvella 1867 ja 1868 huippuunsa. Kesä tuli vasta juhannuksen aikaan, ja sittenkin se oli niin kylmä ja sateinen, ettei saanut edes petäjänkuoria ja suolaheiniä kuiviksi, puhumattakaan muusta eloviljasta. Syksyllä tuli talvi syyskuun lopulla, joten syksykalastus jäi jään alle. Syksytalvesta jo ilmestyi kerjäläisperheitä, joita kyydittiin talosta taloon. Lapsia ja vanhoja rupesi kuolemaan taipaleilla viluun ja nälkään. Silloin tämän seutukunnan kunnat lienevät ensi kerran avunhuutoäänensä kohottaneet hallituksen korviin. Mutta monta lasta ja vanhusta kerkesi kuolla tielle, ennen kuin kuntain hallitukset saivat kuvernööriltä määräyksen, että kerjääminen kielletään. Kuntain on köyhät rajoitettava kyläinsä sisälle ja laitettava hoitolat, joihin valtion puolesta nimismiesten välityksellä jaetaan ruisjauhoja ja jäkäläjauhoja, joita viimeksi mainittuja on puoleksi käytettävä ruokaan. Tämä oli ilosanoma monelle köyhälle, kun kuulivat, että saadaan rukiista leipää, jossa vain puoleksi on lisäkkeitä. Uskoivat jäkäläjauhojenkin olevan erinomaisia lisäkkeitä, kun ne ovat valtion laittamia. Ei kulunutkaan monta päivää, kun Kaitasalmen kunnassakin oli neljä hoitolaa, joihin sijoitettiin koko kunnan köyhät. Niitä keräytyi satamääriä kuhunkin hoitolaan. Ne sijoitettiin yhteen tavalliseen talon pirttiin, sekaisin vanhat ja nuoret, miehet ja naiset ilman mitään järjestystä, ilman makuuvaatteitakin. Jauhoiksi saatiin Venäjältä tuotuja niinimattokuorisia, hoin sadan kilon painoisia kuleja, joissa jauhot olivat pilaantuneet ja kovettuneet koviksi; kirveellä hakkaamalla saatiin ne lohkotuiksi niin pieniksi, että palat sopivat huhmareen, jossa ne survottiin jauhoiksi. Jauhoissa oli muun lisäksi sinisiä homesyitä, jotka ehkä lienevät olleet myrkyllisiäkin. Niistä ja jäkäläjauhoista tehtiin leipää, ja särpimeksi keitettiin vesivelliä, johon sekoitettiin puoleksi jäkäläjauhoja. - Kun leipään ja samoin vesivelliinkin oli pantu suolaa tuntumaan asti, niin ensi päivänä se läpitsensä nälkiintyneestä tuntui herkulta. Mutta kun ei minkäänlaista rasva-ainetta, ei kalan eikä lihan kipenettäkään annettu, niin ruokahalu rupesi päivä päivältä vähenemään, ja yksi ja toinen sairastuikin, eikä kulunut kahta viikkoa, kun ensiksi sairastuneet kuolivat. Kun kuolemantapaukset rupesivat tihenemään, luultiin sen johtuvan siitä, että ihmiset kerjätessään nälässä ja pakkasessa olivat saaneet kuoleman syyn ruumiiseensa. Kuolevaisuus kuitenkin lisäytyi, niin että kaikkiin hoitoloihin oli laitettava alituiset lautojen sahaajat ja arkkujen tekijät. Ruumiit pantiin arkkuihin ja vietiin ulos ilman mitään puhdistusta kaikkine likoineen ja vaatteineen kirkolle vietäväksi. Ellei lisää olisi hoitoloihin tullut, niin niistä ensiksi tulleista olisivat hoitolat ennen pitkää olleet tyhjät. Talven kuluessa täytyi monen syödä viimeisensä, ja kun kerjääminen oli kielletty eikä mitään työansiota saatu, niin täytyi turvautua hoitolaan elämään tai kuolemaan. Kuolemaankin, jos Jumala niin salli.

Oli jo kevätpuoli talvea, kun Piilimäenkin pienen uudistalon asukkaat olivat syöneet viimeisensä eilen illalla iltasekseen, niin että aamiainen oli saatava hoitolasta. Aamuauringon paistaessa vanhukset kyynelsilmin lukitsivat rakkaat ovensa toivoen vielä kerran saavansa avata ne. Ukolla oli kantamus makuuvaatteita selässä, ja emännällä oli kainalossa käärö, jossa oli pieniä taloustarpeita ja viimeiset suolat. Pienen peltotilkun yli tultaessa vanhukset seisahtuivat katsomaan kotiaan, jonka akkuna aamuauringon säteistä loisti lämpimästi kutsuen asukkaita palaamaan takaisin. Pyyhkäisten kyyneliä silmistään ja kasvoiltaan he kääntyivät lähtemään.

Lapsia oli heillä vain yksi poika, jonka ikä lähenteli kymmentä vuotta. Papin antama nimi oli pojalla Hemming, mutta isä ja äiti olivat ruvenneet kutsumaan Hemmoksi, ja se oli vakaantunut pojalle ainaiseksi nimeksi. Hemmolla oli isän tekemä pieni kelkka, jolla se päiväkaudet laskea körräsi mäkeä. Niinpä nytkin, kun Hemmo oli kuullut lähdöstä, oli hän ennen muita liikkeellä; hän oli Piilimäen rinteessä mäen laskussa, josta sitten lähti vanhustensa mukaan työntäen kelkkaansa edellään.

Lepakko oli sen hoitolatalon nimi, jonka piiriin Piilimäki kuului. Oli jo iltaan kallistumassa päivä, kun Piilimäen asukkaat saapuivat Lepakkoon, jossa saivat ensimmäisen ruoka-annoksensa. Emäntä pussistaan lisäsi velliin suolaa, ja ukko puukkonsa päällä penkillä hienonsi suolanrakeita, joita hieroi leipäänsä. Syömästä päästyään ukko liitti kätensä ristiin ja hartain mielin sanoi: "Kiitos Jumalalle. Kunhan tämmöistäkään ruokaa pään polveksi riittänee, niin hätä on hukassa."

"Ehkäpä tätä toki riittänee, kun armollinen keisari on niin määrännyt, ja Jumala meitä terveenä pitää," sanoi emäntäkin, sitten liitti kätensä ristiin ja näkyi hiljaa puhuvan muutamia sanoja; huulet vain liikkuivat. Sitten hän kääntyi Hemmoon, joka nuoli kuppinsa laitoja, — näkyi käyneen ruoka vähäksi. Sen nähtyään äiti lohduttavasti sanoi: "Sinulla näkyy käyneen ruoka vähäksi kuten meilläkin isän kanssa, mutta onhan nyt jo iltapäivä, iltaisen aikana ne antavat meille lisää. Lue nyt Isämeitä Jumalalle kiitokseksi, kun olet saanut syödä." Poika liitti kätensä ristiin ja kelkkeällä lapsen äänellä luki Isämeidän. Kaikki sairaatkin taukosivat valittamasta ja pörhistivät korvansa kuulemaan pojan lukua. Kun Hemmo oli lopettanut lukunsa, niin äiti hartain mielin sanoi: "Näin se Jumala voi antaa meille jokapäiväisen leivän, kun rukoilemme sitä Jumalalta. Armollinen keisari, joka on Jumalan asettama, on poistanut hätämme."

Hemmo pyöritti sormea suussaan ja kysyi: "Käykö se keisari milloinkaan täällä, että minäkin näkisin?"

"Emme tiedä, käykö se ja milloin", sanoi Hemmon äiti ja lähti ruoka-astioitaan puhdistamaan talon keittiöön.

Liisa oli Hemmon äidin nimi, ja isän nimi oli Hiski. Papilta isä oli saanut nimen Hesekiel, mutta oli häntä jo nuorena ruvettu kutsumaan Hiskiksi, ja se nimi jäi koko iäksi.

Nyt maaliskuun kauniina päivänä oli ovea auki pitämällä tuuletettu huonetta, joten nyt Hiskin ja Liisan tultua ei huoneessa ollut sanottavasti katkeraa hajua, joten Hiskin ja Liisan mielissä tuntui vakautuvan jatkuva onnellisuuden toivo. Tämä ei kuitenkaan kauan kestänyt. Päivä rupesi kallistumaan iltaan; Liisa parin muun terveen naisen kanssa sai määräyksen puhdistaa sairasten aluksia tulevan yön varalle. Tämä työ oli sellaista, jota Liisa ei ollut ennen tehnyt eikä osannut uskoa koskaan joutuvansakaan tekemään. Ei kestänyt kauan, kun Liisa juoksi ulos oksentamaan äsken syömänsä ruoan; ja hän tuli niin heikoksi, että täytyi painautua huoneen loukkoon pitkäkseen, ja Hiski sai käydä Liisan sijaan. Iltaista syödessä Liisalle ei ruoka enää maistunut, täytyi syödä väkisin minkä söi.

Tuleva yö oli levoton. Sairaat hourailivat, mikä kiroili, mikä siunaili. Huoneessa ilma pilautui aivan sietämättömäksi. Liisa ja Hiski pitivät ovea raollaan saadakseen siten raitista ilmaa, mutta sairaille tuli vilu. Kaksi vanhaa miestä nousi uunille. Ne huomenaamuna päivän valjettua laskettiin kuolleina alas. Tuotiin arkut, joihin ne kaikkine likoineen ja päällä olevine vaatteineen kutjautettiin kuin jotkut halpa-arvoiset elukat, ja kannettiin ulos kirkolle vietäväksi. Järjestyksen valvoja vain merkitsi kirjoihinsa vainajain nimet papille ilmoitusta varten.

Hiski ja Liisa nyt hoitolan isännältä rukoilivat kymmentä naulaa jauhoja, jotta voisivat mennä kotiinsa, kerjäämällä taloista luulivat saavansa petäjänkuoria sekaan. Jauhoja ei annettu, sanottiin, ettei saa syrjään antaa.

Liisa ja Hiski saivat paikkansa ovensuussa, joten, vaikka oven auki pito yöllä oli kielletty, oli sievä pujahtaa yölläkin ulos saamaan raitista ilmaa keuhkoihinsa. Siten mentiin päivästä toiseen varsinaisesti sairastumatta. Ja kun joka päivä sattui kuoleman tapauksia, niin Hiski ja Liisa rupesivat toivomaan hoitolan tyhjenemistä. Mutta kun joka viikko tuli monihenkisiä perekuntia sijaan, niin hoitola pysyi aina täynnä. Ruoka, mitä annettiin, ei ollut terveellistä kenellekään, se rikkoi vatsan ensi päivinä, josta oli seurauksena heikontuminen ja kaatuminen sairaaksi. Hemmo se oli koko hoitolan asukkaista tervein. Hän päiväkaudet aamusta iltaan kelkkoineen körysi ulkona hakien mäkeä, mistä vähänkään nikaraa löysi. Lunta kasaamalla aina mäkensä niskalle hän suurensi mäkeä – ja huiluvee alas muutamia metrejä! Taas ylös ja uusi lähtö. Kun tuli ruoka-aika, Hemmo punoittavin poskin tuli kuin työstään, ryyppi vellinsä, söi leipänsä kuin mies ja taas lähti. Iltasella nukkui äitinsä viereen ja heräsi aamulla vasta auringon paistaessa, jolloin oli uusi kiire päästä kelkkansa kimppuun.

Hiski ja Liisakin kauan taistelivat tautia vastaan syömällä vain vähän sitä epäterveellistä ruokaa ja sekoittamalla siihen suolaa, mikä poisti nälän hiukaisun. Kuitenkin, kun kuukausiin ei saanut veroakaan ruumista vahvistavaa rasvapitoista ruokaa, niin murtava heikkous hiipi luokse ja viimein voitti. Hiski kuoli kuukauden oltuaan hoitolassa Liisan ollessa vielä terveenä, joten Hiski sai ystävällisen hoidon viimeisinä hetkinään. Hiskin kuoltua Liisa toisten avustamana kantoi ruumiin karjakartanon puoleen, missä pesi ja puki puhtaisiin, joten Hiski oli ainoa lähtijä, joka puhtaisiin puettuna nostettiin arkkuun ja puhtailla peiteltiin, kuten paikkakunnan tapa oli, vaikka siihen meni Liisan ainoa lakana.

Liisa koetti keväistä ilmaa käyttää hyväkseen tautia vastaan päästäkseen kesään pyytämään kaloja, siten saadakseen ravitsevaa ruokaa, mutta juuri kesän kielessä toukokuussa hänkin sairastui ja kuoli. Kun kaikki Kaitasalmen kunnan hoitolat olivat järvien takana, joten kelirikon aikana ei saatu ruumiita kirkolle, niin kasautui niitä kaikkiin hoitoloihin. Helluntaiksi sulivat kuitenkin järvet, joten kaikista neljästä hoitolasta oli kaikki ruumiit tuotu kirkolle. Nyt helluntaipäivänä oli Kaitasalmen kirkon edustalla kolmatta sataa ruumista yhdessä rivissä vierekkäin ladottuina, sekaisin isot ja pienet arkut. Helteiseen ilmaan höyrysi siitä rivistä sietämätön haju, että nenäänsä tukkien ihmiset kulkivat sen sivu ja pakenivat kuin ruttoa. Hemmo kuitenkaan ei pelännyt hajua. Oli äitiään seuraten tullut kirkolle ja istui nyt äitinsä arkun pääpuoleen, mistä arkun kannen raosta voi nähdä äitinsä kasvot. Puukollaan vuoli vielä kannen rakoa suuremmaksi nähdäkseen äitinsä sammuneet silmät.

Hemmo toivoi, että Jumala herättäisi hänen äitinsä vielä kerran näkemään häntä. Olihan äiti aina sanonut, että Jumala antaa kaikkea, mitä häneltä rukoilee. Hemmo aina pyyhki kyynelet silmistään ja katsoi äitinsä syvään painuneita silmiä, milloin ne aukeavat ja kirkastuvat häntä katsomaan. Luki aina Isämeidän ja muitakin lukuja, mitä aapeluksesta oli ulkomuistiin oppinut, ja mielessään kaipasi, miten hän osaisi niin rukoilla, että Jumala kuulisi hänet ja herättäisi äidin silmät. Siten kului koko jumalanpalvelusaika. Se oli jo paljon, että sai nähdä äidin kasvot vaikka nukkuneenakin.

Kun rovasti kirkossa lopetti helluntaisaarnansa, otti hän viereltään ison paperiluntan, jonka avattuaan hartain mielin lausui: "Tehdään nöyrä ja sydämellinen kiitos, että Jumala on viisaudessaan ajallisen kuoleman kautta täältä elosta pois kutsunut - -." Sitten siitä paperiluntasta luki kolmatta sataa nimeä elinvuosineen, kuukausilleen ja päivineen. Sen loputtua laski paperivihkon käsistään, päänsäkin hieman kallistain luki vanhan virsikirjan värsyn: "Ajall’, joll' emme ajattele, tulee meill’ tuoni vieraaks. Ei hän torvella soittele, kun meitä tahtoo teuraaks. Nuolet kovat ammutt' ovat, ne kaikki maahan kaataa. Vanha ja nuor', pieni ja suur' ei niitä välttää taida."

Kun kaikki kirkonmenot olivat loppuneet ja ihmiset neniään tukkien kiirein askelin menneet tiehensä, ilmestyi suntio kirkon edustalle hihnalla jäljessään vetäen multalaatikkoa, jossa oli pieni lapio. Rovasti seurasi perässä. Ja kun olivat tulleet sen arkkurivin päähän, suntio jätti laatikkonsa jukon kädestään ja nähtyään Hemmon siellä arkkurivin vieressä istumassa kiirehti sinne. Tarttui poikaa nutun kaulukseen ja vihaisesti sanoen: "Pois siitä, saat multaa korvillesi", kiskaisi pojan ylös ja vei syrjään. Sen tehtyään palasi multalaatikkonsa luokse. Silloin rovasti otti lapion käteensä. Laatikosta otti siihen multaa niin paljon kuin siinä pysyi ja sanoen:

"Maasta olette te tulleet", hurautti sen lapiollisen arkkurivin päälle. Ja kun kolme lapiollista oli rovasti niistä jalkainsa sijoista hurahuttanut multaa, niin suntio sai multalaatikon vetää arkkurivin sivua sille rajalle, johon ei ensi sijalta viskattu multa ollut yltänyt. Silloin alkoi sama temppu kuin alussakin. Ja tätä tekoa tehden, kun arkkurivi oli päästä päähän saatu mullatuksi, rovasti lähti kirkkopukuaan viemään sakastiin, ja suntio lähti laatikkoansa lapioineen vetämään kellotapulin eteiseen toisen tarpeen varalle.

Nyt arkkurivin lähettyville ilmestyi kymmeniä hevosmiehiä, jotka kärryjen lava-aisoille poikittain lastasivat niitä tasakantisia ruumislaatikoita viedäkseen hautuumaalle. Muuta surusaattoa tälle kolmatta sataiselle ruumisjonolle ei ollut kuin Hemmo. Hän hyppäsi niille rattaille, mihin äidin arkku nostettiin. Kyynelsilmin hän katsoi siinä vielä äitinsä kasvoja, joiden silmäkuopat olivat melkein täyttyneet rovastin antamasta mullasta. Haudalla oli surusaattoa yhtä vähän kuin matkallakin. Ei näkynyt kyyneleisiä silmiä, ei kaipaavia kasvoja muilla kuin Hemmolla.

Haudankaivaja oli talven kuluessa laittanut omituisen nälkähaudan, jossa aina oli avoin hauta kymmenille ruumiille. Se kun tuli täyteen ruumiita, niin vereksestä maasta loi mullan niitten päälle, joten taas uusille tulokkaille syntyi hauta. Niinpä oli nytkin hauta niin iso, että puolet ruumiita sopi hautaan, joitten päälle oli luotava vereksestä maasta multa, joten viimeisille syntyi hauta.

Hemmon äiti pääsi nyt ensi kerralla hautaan. Hemmo sai hautuumaan aidasta irroitetuksi seipään, jonka pisti äitinsä arkun päähän pystyyn, ja pyysi haudankaivajaa säilyttämään sen pystyssä. Haudankaivaja pyhästi lupasikin sen pojalle ja sanoi: "Mielelläni sen säilytän, kun se on ainoa merkki tässä toista tuhatta ruumista sisältävässä nälkähaudassa. Olethan sinä kelpo poika, joka tahdot muistaa äitiäsi."

TOINEN LUKU.

Kaitasalmen kunta oli juuri kuin säästääkseen, ettei aivan sukupuuttoon köyhiä hävittäisi, päättänyt hajoittaa kaikki hoitolat; ja oli nyt helluntain jälkeen ensi arkena kunnanhuoneella huutokauppa, jossa vähimmin vaativille sijoitettiin kaikki eloon jääneet köyhät. Kauppa vahvistettiin vasaran lyönnillä. Kaikkiin kyliin asetettiin kylävoudit, jotka pitivät sellaista järjestystä, että jos kerjäläinen ilmestyisi, se piti komentaa pysymään omalla kylällä, ja että, jos toisen kylän kerjäläinen ilmestyisi, sen saisi kyyditä omaan kyläänsä kylävoudin vastaanotettavaksi.

Hirviniemen Sipo oli tullut Leppärannan kylän kylävoudiksi, johon kylään Hemmo kuului, ja olikin tämä Sipo saanut Hemmon huutolaisekseen. Kun muut huutajat olivat alentaneet Hemmon eläkkeen liian alas, niin Sipo päätti ruoan huonoudella tasata sitä. Talossa oli kerjäläisiä varten varattuja kalanpäitä ja kehnoja leivänkantoja, jotka olivat nyt säästyneet, kun kerjäläiset olivat hoitolassa, ja Sipo komensi emäntänsä niillä ruokkimaan Hemmoa ja niitäkin antamaan vain hengenpitimiksi.

Talossa oli lapsia vain kaksi poikaa, kumpikin vähän vanhemmat Hemmoa. Ne pitivät ilonaan kiusata Hemmoa ja saada hänet itkemään. Hemmon teki mieli tapella vastaan, mutta kun niitä oli kaksi ja sitäpaitsi isä ja äiti nauroivat poikainsa ilveilyille, niin Hemmo ei yrittänytkään tappelemaan, täytyi kärsiä ja koettaa paeta kiusaajiaan juoksemalla metsään, kun kesä oli. Aika kuitenkin tuntui ikävältä, kun ei ollut ihmistä, jolta olisi ystävällisen sanan kuullut. Ennen kuin kerkesi ajatellakaan kohtaloaan, aina vettyivät silmät. Hemmo tiesi Tuhkavaaran kylässä Alamäki-nimisessä talossa olevan emäntänä äitinsä sisaren, jota hän kuitenkaan ei muistanut koskaan nähneensä. Nyt Hemmo rupesi ruoastaan säästämään suupalan kerralla evääkseen matkalle. Ja niinpä hän yhden viikon oltuaan Hirviniemessä lähti yöllä kaikkien nukkuessa sille enemmän kuin kolmen penikulman matkalle. Toisena päivänä pääsi hän kuitenkin perille.

Hemmo oli talon kujalla kauan seisonut odottaen jotakin ihmistä kulkevaksi, jolta saisi kysellä jotakin, mutta kun ei ketään tullut, niin lähti taloon ponnistaen kaiken rohkeutensa esiin ja työntyi pirttiin, missä istuttuaan penkille tunsi koko ruumiinsa värisevän.

Talon kaikki väki oli ulkotöillä, ainoastaan emäntä, jossa Hemmo näki äitinsä kuvan, oli kotiaskareilla, ja pari pientä tyttöä, jotka kirkkain silmin katselivat outoa vierasta. Mutta emäntä ei ollut näkevinäänkään.

Hemmolla oli nyt nälkä, jonkalaista ei muistanut tunteneensa. Se oli kaksipäiväisessä juoksussa melkein syömättä ollessa tullut aivan sietämättömäksi, ja ruokaa pyytämään oli vaikea ruveta, kun emäntä näkyi olevan niin välinpitämätön. Onneksi kuitenkin tytöistä vanhempi jonkinmoisessa puhetoverin puutteessa tuli Hemmon lähelle. Näkyi hakevan sanoja, mitä sanoisi, viimein sitten hiljaa kysyi: "Missä sinun isäsi on?" - "Missä sinun isäsi on?" kysyi Hemmo vastaan.

— Minun isäni on metsässä ja Kalle on metsässä ja Hannes on metsässä ja Liinu on metsässä.

— Missäs äitisi on? kysyi Hemmo.

Tytöltä meni suu nauruun ja vilkaisten karsinan puolessa olevaan äitiinsä hiljempaa sanoi: "Tuolla".

Emännällä meni suu nauruun ja hän sanoi. "Vieraastako se Elli nyt sai puhekumppalin. Kenen poika sinä olet, en tunne?"

- Jospa lienen sisarenne poika. Olen Piilimäen Hiskin ja Liisan poika.

- Liisan poika! huudahti emäntä. Missä kohti se sinussa sitten oli henki, kun sinä et kuollut sinne hoitolaan, vaikka isäsi ja äitisi ja kaikki muut kuolivat? Liisan poika. Sinulla kai on nälkä, lienet koko matkan tänne syömättä tullut. Tulehan tänne ruokahuoneeseen, niin laitan syömään.

Hemmolla tuli vedet silmiin, kun hän lähti emännän jälkeen.

Emäntä asetti ruokahuoneen pöydälle viilihulikan, voita, leipää ja vasta saadun paraiksi suolaantuneen ison siian. Hemmo sai nyt ruveta syömään, ja emäntä istui vierelle kyselemään hoitolan tapahtumia, Hiskin ja sisarensa Liisan kuolemaa, kävikö pappi ripittämässä ennen kuolemaa ja muuta sellaista. Emäntä kuitenkin näki, ettei Hemmolta hänen kysellessään tullut syönnistä tolkkua, ja lähti pirttiin. Se oli Hemmon mieleen. Ei muistanut Hemmo ikänään ennen olleen ruoan niin makeaa kuin nyt, vaikka leipä oli samanlaista petäjäleipää kuin ennen kotonakin Piilimäessä.

Ei kuitenkaan hirvinnyt syödä niin paljon kuin mieli teki, luuli emännän pitävän pahana, jos näkisi hänen kovin paljon syöneen. Päätti jo nousta pöydästä ja lähteä pirttiin emäntää kättä puristaen kiittämään, mutta kun mieli teki syömään, niin jäi katsomaan, mitä tässä vielä hirviäisi syödä. Leivässä näkyi iso kolo. Viilihulikassa näkyi iso kolo. Siiassa näkyi iso kolo. Mutta kun mieli ei tyytynyt, niin hän leikkasi leipää pienen hitusen, siiasta samalla tavalla pienen hitusen ja lusikan kärjellä viiliä seuraan. Tästäkään ei tuntunut mieli tyytyvän, päinvastoin yltyi tahtomaan lisää, ja juuri kuin suuttuneena omalle mieliteolleen Hemmo kimposi pöydästä ylös ja lähti pirttiin kiittämään.

Emäntä tuokion perästä kävi ruokahuoneessa, josta tultuaan sanoi: "Vieraskoreuttako sinä pidät, kun niin vähän söit. Olisihan siinä ollut ruokaa veroksikin asti syödä." Hemmosta tuntui hyvälle, kun emäntä vähästeli hänen syöntiään, sanoi vain: "Kyllä minä söin verokseni asti". Kuitenkin jos emäntä olisi kehoittanut uudelleen lähtemään lisäämään syöntiään, niin se olisi ollut sangen mieluinen sanoma.

Se asia kuitenkin tuli heti korjatuksi. Pienen tuokion perästä tuli väki päivälliselle, jolloin emäntä toimitti Hemmon perheen pöytään lisäämään syöntiään. Nyt ei kuitenkaan ruoka enää tuntunut yhtä hyvälle kuin äsken. Äskeinen ruoka oli kerjennyt ravita ruumiin, että vaikka hän ei syönyt puolenkaan vertaa kuin äsken, niin mielitekoa ei tuntunut syömästä päästessä.

Emäntä olisi tahtonut, että Hemmo saisi jäädä heille pitemmäksi aikaa, kun oli niin onneton orpo, mutta isäntä pani vastaan, kun Hemmossa ei kuitenkaan ole minkään työn apua. Kun Hemmolla sitä paitsi oli huutolaispaikka omalla kylällään, niin menköön sinne.

Emäntä kuitenkin neuvoi Hemmolle hyviä taloja, joista kerjäämällä saisi palasia, joita aina jonkin ajan perästä tulisi tänne syömään; silloin hän antaisi särvintä.

Hemmo jäikin Tuhkamäen kylälle kerjäilemään, ja kun hän oli melkein ainoa kerjäläinen ja kun kesä 1868 näytti ennustavan hyvää vuotta, niin kukaan ei Hemmoa vihannut, kaikki tahtoivat onnettomalle orvolle ojentaa auttavan kätensä, joten Hemmo sen vuoden puoliskon eli hyvänä poikana siellä Tuhkamäen kylällä.

Vuoden lopussa kuitenkin Alamäen isäntä ja emäntä kehoittivat Hemmoa palaamaan omaan kyläänsä, että huutokaupassa taas tietäisivät myödä tulevaksi vuodeksi uudelleen.

Hemmo ilmestyikin Hirviniemeen vuoden viimeisinä päivinä. Oli enää vain kaksi päivää vanhaa vuotta. Kunnantalolla pidettiin uusi huutokauppa, jossa vuodeksi 1869 myytiin huutolaiset. Hirviniemen Sipo oli kunnan kassasta Leppärannan kylän lukuun kantanut Hemmon eläkerahan, vaikka Hemmo oli kerjäämällä päänsä elättänyt. Ja oli Sipo nytkin tullut huutokauppaan saamaan Hemmon. Elättäköön se sitten päänsä, missä haluaa! Hemmokin oli tullut katsomaan, mihin hän joutuu. Hän sai kauan aikaa kuulla, kun pöydän takaa kajahteli vasaramiehen ääni: "Ensimmäinen, toinen. Ensimmäinen, toinen. Vieläkö alenee? Ensimmäinen, toinen. Ensimmäinen, toinen. Vieläkö alenee?" Tätä vatkutusta kun oli kymmeniä kertoja kuulunut aina yhtä myödessä, niin viimein vasaramies entistä kovemmalla äänellä huusi: "Ensimmäinen, toinen ja kolmas kerta." Samassa vasara paukahti pöytään, niin että koko rakennus raikui vastaan. Sitten vasaramies yhtä kovalla äänellä huusi sen saajan nimen ja talon ja kirjoitti sen kirjaansa. Nyt tuli toisen vuoro siinä järjestyksessä kuin myötävät olivat vasaramiehen kirjoihin tulleet merkityiksi.

Kauan aikaa saatiin kuulla sitä "ensimmäinen toinen, ensimmäinen, toinen!" huutoa ja monta kertaa kuului vasaran paukaus, ennenkuin tuli Hemmo Käpysen vuoro. Ratulan talosta aina kerrottiin, että se oli köyhille hyvä. Olipa Ratulan Taavetti isäntäkin tullut huutokauppaan, että jos hänkin kunnan verorahansa lisäksi jonkun huutaisi. Hemmo tarttui Taavettia reiteen ja rukoillen sanoi: "Ottakaa te minut. Siinä Hirviniemessä ovat ne pojat pahoja. Minä poimin teille kesällä marjoja ja teen kaikkea mitä voin. Otattehan te minut?"

- Tässäpähän nähdään, kuului Taavetin umpimielinen sana. Oli kuulunut jo monta jaksoa: "Ensimmäinen, toinen, ensimmäinen, toinen, vieläkö alenee?" ja monta kertaa oli Sipokin saanut uudistaa tarjouksensa, kun viimein juuri kuin Hemmolle mieliksi Taavetti alensi markan, johon samalla Sipo kiirehti sanomaan: "Vielä markka." Kun kukaan ei sen jälkeen laskenut, vaikka vasaramies moneen kertaan kertoi sen läksynsä: "Ensimmäinen ja toinen, ensimmäinen ja toinen", niin vasaramies kovensi äänensä ja huusi: "Ensimmäinen, toinen ja kolmas kerta!" Silloin rakennuskin raikui vasaran paukauksesta ja samassa kuului ääni "Sipo Tikkanen, Hirviniemi". Hemmolta pääsi voittamaton itku. Tarttui lujemmin Taavetin reiteen ja sanoi: "Ottakaa kuitenkin minut, minä koetan olla teille hyvä. Ne pojat ovat Hirviniemessä niin pahoja."

- Pitää tapella vastaan, tavallisestihan kerjäläispojat osaavat tapella, kuului syrjästä sana.

- Niitä on kaksi, kuului Hemmon itkunsekainen sana.

- Sisukas miehenalku voi tapella kahtakin vastaan. Sitä pitää opetella tässä maailmassa oikeutensa ottamaan nyrkeillään, kuului tappeluun kehoittava sana.

Hemmo ei sitä ollut kuulevinaan. Taavettia yhä reidestä halaillen rukoili ottamaan hänet.

Taavetti viimein lämpimällä tavalla sanoi: "En sitä minä voi ottaa, kun sinut Sipolle lyötiin. Kerjäsithän sinä viime kesänäkin, lähde kerjäämään. Jos et ala tulla toimeen Hirviniemessä, käy sitten meilläkin yötä olemassa."

Hemmon mieli lauhtui ja irroittaessaan käsiään Taavetin reidestä hän virkkoi: "Kiitos."

Samassa kuitenkin Hemmon mieli murtui itkuksi, kun Sipon kuuli vihaisesti ärjäisevän: "Ei ole kerjäämään lähtöä, on pysyttävä kotona."

Sipo tahtoi sen sanoa senkin tähden, että olisi rehellisempää kunnan kassasta kantaa Hemmon eläke, vaikka Hemmo kerjuulla viipyisi koko vuoden.

Hemmo lähti astua kaarittamaan Hirviniemeen. Silmät eivät kuivuneet koko matkalla. Siitäkin oli mieli katkera, kun pojat olivat särkeneet hänen pienen kelkkansa, ainoan isältä saadun muiston, ettei päässyt edes mäkeä laskemaan, vaikka lunta olisi jo keliksi.

Hemmo oli Hirviniemessä ollut pari viikkoa, kun hän eräänä yönä kaikkien nukkuessa varustautui ja juoksi Ratulaan, missä aamusella ihmisten noustessa löydettiin pirtin loukosta vaatteisiinsa kyyristyneenä kytröttämässä ja hiljaa itkemässä. Talon emäntä kyseli syytä itkuun, johon sai Hemmolta selityksen: "Talon pojat ovat pahoja. Eilen olin mukana järvikaivosta vettä hakemassa, niin valoivat jäisellä vedellä, kaasivat lumeen ja hieroivat ympäriinsä lumessa." Hyrskähti ensi itku, jonka seasta kuului: "Särkivät kelkkanikin, etten saa laskea mäkeä."

- Eivätkö isäntä ja emäntä kiellä poikia tuollaisen ilkeyden teosta?

- Nauravat vain ja pilkkaavat, kun minä itken.

- Sanotaan, että mies kasvaa, hammas karkiaa. Maltatkohan sinä olla pojille kostamatta, kun kasvat mieheksi, sanoi emäntä tuntien vihaa povessaan.

Isäntäkin sekaantui puheeseen ja päättävästi sanoi: "Paras on pojan pysyä kerjuulla. Viime kesänä tuli hyvä vuosi, leipää on joka talossa ja kerjäläisiä vähän, kun ne viime vuonna kuolivat ja loput on myyty huutokaupalla. Vaikka poika menee toiseen tai kolmanteenkin kylään, niin en usko kenenkään viitsivän lähteä tuomaan kotikyläänsä. Enintään käskee mennä omaan kyläänsä. Poika saattaa silti suunnata matkansa, mihin ajattelee. Minulla on huomenna käynti kirkolla, niin sanon kunnan kassamiehelle, ettei saa Hirviniemen Sipolle maksaa Hemmo Käpysen eläkettä kuin kahden viikon ajalta." Hemmo sai ilon kyynelet silmiensä nurkkiin, kun kuuli, ettei Sipo saa hänen eläkettään.

Hemmo oli Ratulassa kolme päivää, jolla ajalla paikattiin kengät ja kaikki vaatteet. Tehtiin liinainen kerjuupussi, johon emäntä lähtiessä pani rukiisen leivän sille varalle, että jossakin talossa ei annettaisi ruokaa: silloin hän saisi syödä pussistaan. Ja jos pussiin karttuu syömistä, niin eihän kerjuulla ole niin kiirettä, ettei jossakin hyvässä talossa joutaisi syömään pussistaan.

Tätä Ratulan emännän neuvoa Hemmo seurasikin. Kun pussiin karttui palasia, niin missä talossa oli vertaisia poikia, niitten kanssa laskeskeli mäkeä päivän tai kaksi, jopa kolmekin, kun taas oli jatkettava matkaa tietämättä määrää, missä pää tulee. Siten talo talolta, kylä kylältä Hemmo kulkeutui kaupungin lähelle. Hän päätti mennä kaupunkiin, koetteeksi kauppapuodeista pyytää rahaakin ja herrastaloista vaatteen apua, kun entiset vaatteet rupesivat kovin hajoamaan. Eikä Hemmo ollutkaan kuin pari päivää viipynyt kaupungissa, kun oli paidasta ja kengistä lähtien saanut melkein uudet vaatteet. Niitä olikin saatavana melkein joka talossa, kun ne kasvaville koulupojille olivat käyneet pieniksi ja siten tulleet käyttökelvottomiksi. Nyt Hemmo entistä enemmän tunsi halua ruveta kerjäämään rahaa; hän kulki puodista puotiin. Jokaisesta puodista hän saikin pennisiä, niitä olikin jo aikanen pussi, kun hän eräänä maaliskuun päivänä oli muutamassa puodissa samalla asialla kuin muissakin puodeissa. Siihen tuli poliisi, joka jo eilen oli jossakin paikassa Hemmon huomannut kerjäläiseksi. Hemmo ei sitä tuntenut poliisiksi, vaikka sillä oli virkalakki päässä, että olisi pujahtanut ulos.

Poliisi kääntyi poikaan ja virallisella tavalla sanoi: "Mistä se tämä miehen alku on?"

Hemmo tyrmistyi, ei tullut sanaa suuhun. Mutta kauppias, juuri kuin Hemmoa auttaakseen, joutui sanomaan: "Tienneekö hän itsekään ja tuskinpa kukaan lienee kysynytkään. Parina päivänä on näkynyt tässä puodista puotiin ja talosta taloon liikkuvan. Taitaa virkana olla kerjuu, koskapa tässäkin pyysi rahaa."

- Mutta kerjuu on kielletty. Mistä sinä olet? kuuluivat poliisin kiinteät sanat.

- Leppärannan kylästä, kuuluivat Hemmon värisevät sanat.

- Leppärannan kylästä… Leppärannan kylää en muista kuulleeni muualla kuin Kaitasalmen pitäjässä. Oletko sinä sitten sieltä asti tänne kulkeutunut, vai mitä?

- Sieltä minä olen, kuului Hemmon hiljainen, vapiseva sana.

- Mutta siellähän Kaitasalmen kunnassa, kuten muissakin kunnissa on huutokaupalla myyty köyhät. Etkö sinäkin ole huutokaupattu, pakana?

- Olen, kuului hiljainen sana Hemmon suusta.

- Minkä nimellisessä talossa sinun paikkasi on?

- Hirviniemessä.

- Hirviniemessä, kertasi poliisi juuri kuin itsekseen ja jäi miettimään. Hetken mietittyään ja kääntyen kauppiaaseen hän sanoi: "Nämä tällaiset kyydit eivät kuulu vanginkuljettajan tai kestikievarin velvollisuuksiin, täytyy kaupungin ajuri laittaa viemään sinne Hirviniemeensä."

Hemmolta pääsi voittamaton itku.

- Mitä sinä itket? Eikö sinun ole lysti päästä kotikylääsi, ystäviäsi näkemään, vai oletko siellä tehnyt piloja, joita olet paennut tänne? sanoi poliisi lauhkeasti.

Hemmolta ei tullut sanaa vastaukseksi, ja kauppias, joka näki Hemmon niin katkerasti itkevän, sanoi: "Eiköhän liene sentään parasta, että jätät pojan rauhaan. Näyttää olevan niin siivo poika."

Poliisi punalti päätään ja sanoi: "Ei käy laatuun, kun kerran tulin sekaantuneeksi asiaan. Se jos tulisi tiedoksi, niin huomenna olisi viskaali niskassani, virkarikos keppinä kourassa. Eikä pojalle tässä mitään pahaa tapahdu, pääsee hevoskyydillä kotikyläänsä. Ajuri Siiralla on riski hevonen, se tuntikolmisessa hurahuttaa perille. - Itse asiaassa tämä kerjäläislaki on paljasta pötyä, joka olisi joutanut kuolla ennen syntymistään. Etenkin nyt, kun viime kesänä tuli hyvä vuosi ja kerjäläisetkin ovat vähenneet, niin niistä ei syntyisi mitään vaivaa, ei kylissä eikä kaupungissa, jos kerjääminen olisikin vapaa. Joka ei anna, se ei anna, ja joka antaa, se antaa hyvällä mielellä."

— Niin minustakin on, sanoi kauppias ja kääntyen Hemmoon sanoi: "Heitäppäs nyt itkusi ja tule likemmäksi, annan sinulle matkarahaa, äsken en kerjennyt antaa, ennen kuin jouduit järjestysvallan kanssa tekemisiin."

Hemmo pyyhki hihaansa kasvojaan ja seisahtui kauppapöydän toiselle puolelle.

Kauppias laatikostaan kahmaisi puolen kourallistaan pieniä rahoja ja antoi ne Hemmon kahmaloihin. Hemmo otti povestaan pussinsa, jossa oli saman verran entisiä. Sitten kauppias otti laatikostaan täyden kourallisen paperipäällisiä kompiaisia, ojensi ne Hemmolle sanoen: "Panehan nämä taskuusi, josta saat tarjota kaupunkituliaista parhaalle tuttavallesi kotikylässä. Antaisin ryypynkin, että saisit maan tavan mukaan kaupungista palata päissäsi, mutta ehkä noin nuoren miehen on somempi pysyä selvänä."

— Kyllä niin on paras, myönsi poliisikin. Poliisi saattoi nyt Hemmon Siiran luo. Peitellessään rekiperään istunutta Hemmoa naurusuin hän sanoi: "Luulen sinun ensi kerran eläessäsi olevan herraskyydissä."

Siira hyppäsi kuskipukille sanoen: "Sitä tämä onkin, kun tässä oijetaan tielle."

Poliisikin katsoi jälkeen, kun portista kadulle päästyä menijät lähtivät etenemään kuin tuulispää.

Hemmo siinä rekiperässä istuessaan laittoi kaikki rahansa ja kompiaisensa siihen yhteen pussiin toivoen voivansa saada ne loppumatkalla jättää johonkin, josta saisi ne sitten tilan sattuessa hakea johonkin parempaan talteen. Niinpä loppumatkalla tien kulkiessa erään niityn halki Hemmo sanoi kyytimiehelle: "Ettekö olisi hyvä ja seisauttaisi hevostanne siksi, että pistäisin tämän pussini tuohon latoon. Tarvitsisin itse rahani ja muutkin, mitä tässä pussissa on, ne valtaavat siellä talossa."

- Hui hai! Eiväthän ne nyt niin halpoja liene, että sinulta kerjuupussin valtaavat. Antaahan pussin pysyä mukana, sanoi kyytimies ja ajoi vain minkä hevoselta kavioista lähti. Hurahtamalla tuli Hirviniemen kartanoonkin, missä ohjasperät sitoi tikipuuhun ja jouduttautui pirttiin.

Hemmo pussi kainalossaan kyytimiehen mukana tuli pirttiin, missä pussinsa pisti soppeen ja riisuttuaan nutun päältään istui pussinsa viereen. Hän tunsi vapisevansa, vaikka matkalla ei kylmä tullut.

Sipo kysyttyään sanomat vieraalta vihaisella tavalla sanoi: "Vai herraskyydillä tätä pirun alkua kyyditään."

- Luultiin kuvernöörin tulevan, kun herra istuu rekiperässä ja kyytimies kuskipukilla, sanoi emäntä Sipon sanojen jatkoksi.

Siira kuuli, että talossa syntyi karkeita puheita, ja hän kiirehti lähtemään vaatien isännältä kyytipalkkaansa, johon sai vastauksen: "Ei minulla ole rahaa semmoisiin kyytipalkkoihin." Sen kuultuaan Siira kääntyi lähtemään ja ovelle mennessään sanoi: "No, minä perin poliisilta, poliisi periköön mistä saa."

- Herra Jumala! Vai poliisin kanssa tämä roiston alku on ollut tekemisissä. Kaikkea pitää kuulla, kuului emännän suusta haikeat sanat.

Siira oli mennyt näkemästä tai kuulemasta. Sipo ikenet irvissä tuli Hemmon luokse sanoen: "Pitää antaa tuntea, miltä kaupunkilysti tuntuu." Tarttui Hemmon pitkään tukkaan, nosti melkein kohoksi, puisti ja mäykytti päätä seinään ja äkäili: "Tekeekö kaupunkiin mieli, tekeekö kaupunkiin mieli? Sinä kuudenkymmenen markan vahingon sait kylälle. Vieläkö tekee mieli lähteä?" Sitten viimein heitettyään alkoi tavoitella keppiä, jotakin luudanvartta, vielä ruoskiakseen, mutta sitä ei ollut saatavissa. Kun emäntäkin sanoi: "Ei tuolta ruojalta nyt huoli luita rikkoa", niin Sipokin jätti ja hammasta purren ähisi: "Teki moisen vahingon, ei vähemmän kuin kuudenkymmenen markan tämän kylän vahingoksi, ja mitä se vielä tekee vuoden pitkään. Siltä on otettava vaatteet pois, kuka takaa, ettei se tänä yönä taas lähde."

Hemmolla oli Sipon tukistaessa maailma mennyt mustaksi silmissä, ja hän oli luullut kuolevansa; mutta nyt rupesivat silmät selviämään, kun pojat tulivat pakottamaan heittämään liivin ja puseron päältä ja kengät jalasta. Ne veivät sitten pirtin peräpuoleen katseltavaksi, josta kuuluivat emännän ihastuneet sanat: "Nämähän sopivat pojille, koetappas sinä, Sauli, tätä nuttua ja sinä, Eenokki, näitä puseroa ja housuja." Kuului yhä emännän ihastelevia sanoja että "siinä kaupassa kuitenkin saatiin näin paljon vaatteita."

Sauli, se pojista vanhempi, juuri kuin jotakin muistaen, pyörähti ympäri ja sanoi: "Mutta sillä on pussi. Katsotaanpas, mitä siellä on." Sen sanottuaan meni ja kiskaisi Hemmon pään alta pussin. Sitä purkaessa perällä pirttiä ilo nousi, kun siellä oli kompiaisia ja rahapussi. Kompiaiset jaettiin miehiä myöten, ja sitten ruvettiin lukemaan rahoja, josta hetken perästä kuului emännän iloinen sana: "Kuusikymmentä kaksi markkaa ja viisikolmatta penniä, justiin se kyytipalkka ja vielä kaksi markkaa viisikolmatta penniä jää."

Sipo jouduttautui sanomaan: "Ei saa puhua näistä rahoista kenellekään, perikööt kyytipalkan kylän kassasta". Siponkin rievähuulinen suu oli lystissä mareessa.

Emäntä Sipon sanojen jatkoksi tyytyväisenä sanoi: "Niinpä kyllä. Saahan nämä todellakin olla sen lisäksi, että olet niin halvasta huutanut, neljästäkymmenestä kahdesta markasta vuodeksi elättääksesi. Näitten kanssa tulee kuitenkin sata neljä ja vielä viisikolmatta penniä. Vie vain rahat talteesi", sanoi hän ojentaessaan rahapussin Sipon käteen. Sitten emäntä rupesi uudelleen katselemaan vaatteita ja makeasti hymyillen sanoi: "Ja vielä nämä vaatteet. Nutussa on täysi villainen vuorikin, ja nuo housut samaa vaatetta ja liivikin melkein uusi. Näkyy samasta talosta saaneen koko puvun."

- Lienee varastanut, kuului Sipon huomautus.

- Todellakin. Kukas tällaisen puvun olisi kerjäläiselle lahjaksi. Kyllä se on totta, että varastanut se on ja siitä joutunut poliisin haltuun. Kun sinulla Sipo on kaupungissa käynti, niin saat poliisilta ottaa selvän, päätteli emäntä. - Pitänee sitä poliisia tavata senkin kyytipalkan tähden, silloinpa hänestä saa selvän, kuului Sipon rauhallinen sana; ja somalle tuntui mielikin, kun kourassa oli Hemmon rahapussi, jolla Hemmon eläkemaksun kanssa tiesi voivansa maksaa tämänvuotisen kunnanveron.

Hemmo ei näihin isännän ja emännän päätöksiin asiansa puolesta mitään virkkanut. Penkin loukkoon kyyristyneenä, kasvot seinään päin käännettyinä hän vain itki, niin että pienet hartiat nytkähtelivät, povessa ainoa toivo, että lämpiäisi ilma niin, että tarkenisi avojaloin juosta Ratulaan kertomaan, miten pahoja minulle ovat. Ei noussut iltaistakaan syömään, jota sinne penkille tuotiin ja jossa oli vain oma kerjuupalasensa, muutama kalanpää ja piimäsintua särpimeksi. Yöllä kun rupesi kovin hiukomaan, niin söi ja kyyristyi taas penkin loukkoon itkemään. Kylmäkin värisytti, kun ei ollut mitään peittoa, ettei saanut unta koko yönä, itkukaan ei lakannut aamunkaan tullessa. Aamun tullessa se muuttuikin kuoleman pelon itkuksi, kun vaatteetkin vietiin, ettei päässyt edes ulkona liikkumaan. Muisti, että ulkona liikkuminenhan hänellä oli hoitolassakin henkiin pelastajana.

Aamusella olivat ihmiset nousseet ja Sipo mennyt talliin hevosten hoitoon eikä emäntäkään ollut pirtissä. Pojille taas pisti päähän ilkeyden teko. Eenokki meni ja penkin loukossa kytröttävän Hemmon pyräytti lattialle sanoen: "Joudu lähtemään kaupunkiin!" Sauli kilmasi siihen ja sanoi: "Pitelehän sinä, minä tuon vettä, kastetaan ryssän kasteella, kun se on kaupungissa pakanoitunut." Sauli toi ulkoa kiululla jäistä vettä, sitä hulautti Hemmon päälle. Hemmo koetti rukoilla: "Heittäkää toki, heittäkää toki, enhän minä ole teille pahaa tehnyt." Siitä ei ollut apua. Eenokki vain hallitsi Hemmoa lattialle selällään, ja Sauli hulautti vettä päälle sanoen: "Kolme kertaa se kuuluu ryssän pappikin antavan pakanalle pyhää vettä. Tässä toinen annos. Tässä kolmas annos." Sitten pojat hyppäsivät syrjään ja nauroivat sillä, kun Hemmo häkellellen nousi ja koko ruumis värisi vilusta. Samassa tuli emäntä ulkoa ja nähtyään poikainsa ilveen moittivasti sanoi: "Mitä te tuon kanssa viitsitte pelata. Tehän olette talon poikia, olkaa arvokkaita ja antakaa kerjäläisen olla alallaan, kun se teille ei mitään pahaa tee." Emäntä samassa palasi keittiöön, jonne Sipokin tuli aamukahvia juomaan. Siellä isäntä komensi poikia antamaan huutolaiselle rauhan, että se pysyisi kotona. "Ratulainen ja muutkin kyläläiset ovat sanoneet, ettemme saa periä eläkerahaa, jos poika on kerjuulla. Ratulainen minulle tahtoo kostaa, kun minä yhä ja yhä alempaan huusin poikaa, jota hänenkin olisi mieli tehnyt. Nyt kannattaa pojalle parantaa ruokintaakin, kun saatiin rahaakin."

— Niin ja sillä on enemmäksi kuin yhdeksi viikoksi omia palasiaankin.
Ja nuo vaatteet ovat suuri asia, huomautti emäntä.

Hemmo huomasi emännän olevan hänen puolellaan, ja hän uskalsi kahvinjuontiaikana kiivetä uunille lämmittelemään ja kytistyi sinne pisimpään soppeen uunin päällä olevien astian lautapuitten suojaan, joita sinne oli kuivumaan kasattu. Emäntä oli hakenut poikainsa repaleisia vaatteita, repaleiset kengät ja sukat; hän tuli pirttiin niitä tuomaan Hemmolle, mutta kun Hemmoa ei näkynyt, palasi keittiöön kysymään pojilta. Pojat eivät tienneet, mutta saivat lähteä etsimään. Sitä ei löytynyt mistään. Sipo komensi poikansa ja itsekin lähti toisiin taloihin meneviltä teiltä ottamaan selvää, näkyisikö avojalkaisia jälkiä. Niitä ei löytynyt mistään. Ruvettiin ottamaan selvää, oliko kadonnut kenkiä ja muitakin vaatteita. Ei mitään ollut kadonnut. Kun ei mistään löytynyt jälkiäkään, niin emäntä arvasi, että se sittenkin on juossut Ratulaan, vaikka paljon kuljetulla tiellä ei ole nähty jälkiä. Hän lähti puolihätäännyksissään juoksemaan Ratulaan, ennen kuin kerkeäisivät sen taas laittaa uudelle kerjuumatkalle. Hikisenä ja hätäisen näköisenä saapui Ratulaan; emäntä ei vieraalta kysynyt tavallisia kuulumisiakaan, kysyi vain että "mitä nyt on tapahtunut, kun olette niin hätäisen näköinen?"

- Kun se huutolaispoika meiltä tänä aamuna katosi kuin elohopea tuhkaan, ettei löydetä mistään. Lähdin tänne, että jos se olisi tänne tullut. Se eilen illalla tuotiin kaupungista, otettu siellä kiinni, polisi oli laittanut tuojan. Yötä oli meillä kuten ainakin ja jäi nukkumaan, kun poistuttiin keittiöön kahvia juomaan.

- Taidettiin kurittaa poikaa kotiin tultua, kuului talon emännän umpikuljuinen sana.

— Ei parahiksikaan ansion mukaan. Toruttiinhan sitä kyllä, kun tuotti kylälle sellaisen vahingon. Ei vähemmän kuin kuusikymmentä markkaa sanoi se, joka pojan toi, perivänsä kunnasta.

Talon emännän tuli paha olla, kun hän oli toimittanut pojan kerjuulle, ja siitä, että jos poikaa on tavattomasti kuritettu, että se tuskissaan meni kaivoon. Pani päällysnutun päälleen ja sanoi: "Lähden sinne teille, tottahan se nyt jotenkin saadaan selville, mihin se on mennyt, eihän tuo aivan neulan kokoinen kuitenkaan ole."

Matkalla Ratulan emäntä sanoi: "Se Hemmo meillä valitti, että pojat ovat hänelle pahoja. Sanoi sellaistakin pahaa tehdyn, että kaivolla oli jäisellä vedellä valettu ja sitten hierottu nietoksessa, ja kelkkaansakin, ainoaa isän muistoa, se itki, kun pojat olivat sen särkeneet."

- Siitä kelkka-asiasta en tiedä mitään. Jos pojat ovat sen särkeneet, niin Sipo pian tekee kelkan kelkasta. Sitä vesiasiaa en takaa, jos vertaisilla ylimielillä jotakin sattuu. Ja eihän tuon veden sanota luita rikkovan, jos pojat olisivat sattuneet räiskäyttämäänkin pojan päälle. Kaikessa tapauksessa se nyt kuitenkaan ei niin suuri asia ole, että kylässä olisi kannattanut puhua.

- Miten lienee, mutta tuntuvat sen kyläläisetkin huomanneen, että kehno sillä pojalla on hoito.

- Kannattaakohan kenenkään aivan mesimättäällä pitää huutolaista kokonainen vuosi, kun vain neljäkymmentä markkaa maksetaan, sävähti Hirviniemen emäntä vastaan.

Ratulan emännällä oli suussa sana, ettei pitäisi ottaa niin halvalla, ettei kannata kunnollisesti hoitaa, mutta hän pelkäsi Hirviniemen emännän äänen korkenevan kylälle kuulumaan asti; hän jätti sen sanomatta, joten emännät melkein äänettöminä kulkivat juuri kuin hautajaisiin.

Hirviniemen pirttiin tultuaan Ratulan emäntä vilkaisi ympäri pirtin, ja kun ei Hemmoa näkynyt, niin istuttuaan penkille sanoi: "Niin, huutolaispoikaako ei ole löydetty mistään?"

- Ei mistään, vaikka sitä on päiväkausi haettu kuin neulaa, kuului
Sipon puoliksi haikea sana.

- No, miten se nyt on selitettävissä sen katoaminen? sanoi Ratulan emäntä. Mutta samassa alkoi uunin päältä kuulua pientä liikettä ja heti sieltä korkeudesta ilmestyivät vuorokauden itkemisestä ja uunin päällyksen liiasta noesta tuhraantuneet kasvot; ja Hemmon silmät olivat kirkkaammat kuin moneen päivään ja oikeimmin ensi kerran koko Hirviniemessä, sillä siellä lämpimässä hän oli päässyt käsiksi niin makeaan uneen, ettei tiennyt, mitä maan päällä hätäiltiin.

Kaikki sen huomasivat yhtä aikaa ja kaikilta pääsi yhteinen iloinen nauru, Ratulan emäntäkin nauroi, että oli vähällä kaatua penkille pitkälleen nauramaan.

Kun kaikki olivat mehevimmän naurunsa nauraneet, niin talon emäntä sanoi: "Sananlasku sanoo: nauru hyvällä, nauru pahalla, niinpä nytkin, kun tästä seikasta, joka rupesi ikävältä näyttämään, selvitään iloisella naurulla." Sen sanottuaan talon emäntä tarttui Ratulan emäntää olkapäähän ja sanoi: "Lähdetään nyt sisälle, keitän kahvit tämän lystin lopuksi."

- Menkäähän keittämään kahvinne, minä vain tahdon kuulla kaupungin kuulumisia tältä kaupungista palanneelta. Laskeuduhan nyt alas sieltä pyhästä korkeudestasi.

Hemmo laskeutuikin alas ja istui Ratulan emännän viereen, missä emäntä näpillään koetellen paitaa sanoi: "Tämä emäntäkö sinulle on näin hyvän paidan ja housut antanut?"

- Yksi rouva siellä kaupungissa.

- Antoiko se muitakin vaatteita?

- Antoi, mutta ne täällä ottivat pois, sanoi poika arasti.

- Ne otettiin talteen. Mitäpä se niillä hyvillä vaatteilla joka päivä tekee, virkkoi talon emäntä.

- Kerjäsitkö rahaa ja saitko?

- Sain, sanoi Hemmo hiljaa ja äänessä kuului vienoa väristystä.

- Saitko minkä verran? Oletko laskenut?

- Kuusikymmentä kaksi markkaa ja viisikolmatta penniä.

- Hui hai! Ei puoltakaan niitä ollut, kiirehti emäntä sanomaan.

- Tehän juuri laskitte tässä pöydällä, sanoi poika terävästi ja katsoi kirkkaasti emännän silmiin, joista näkyi, että poika sanoi totta.

- Mistä sinä tiesit, mitä rahoja minä laskin?

- Niitä juuri minun pussistani otettuja, sanoi poika lujasti ja katsoi emännän silmiin silmillä, joista näkyi syvä viha. Sipon ruskeat silmät rupesivat mulkoilemaan, hän hyppäsi seisaalleen ja ulos mennessään porisi: "Ne otettiin pojalta talteen, ne heti nähdään, mitä niitä on, tuon tänne sen kukkaron."

- Ei, ei minun tarvitse niitä nähdä, huusi Ratulan emäntä Sipon jälkeen.

- Kun ne kuitenkin tässä tulivat puheeksi, kuului yhä Sipon porina.

Ratulan emäntä nousi lähtemään, mutta katsahti vielä Hemmoon ja kysyi: "Eikö sinulla muita vaatteita olekaan kuin mitä päälläsi on? Mihin sinä ne vaatteet, joilla meiltä lähdit, olet hävittänyt?"

- Ne jäivät kaupunkiin, sanoi Hemmo ja rupesi kertomaan, että "se rouva aikoi ne pitää tallessa, että saan periä, jos tahdon", mutta talon emäntä kiirehti sanomaan: "Tuolla penkillä on vaatteita kasa, josta saa panna päälleen, ja kengät ovat penkin alla."

Eteisestä rupesi kuulumaan Sipon kiireiset askeleet. Ratulan emäntä puristi Hemmon kättä hyvästelläkseen ja vakavasti sanoi: "Älä nyt lähde enää kerjuulle, tuotat kyläläisille turhia rahanmenoja." Sen sanottuaan ojensi kätensä talon emännälle hyvästelläkseen. Emäntä hieman punastuksissaan esti sanoen että: "katsotaanhan nyt ne pojan rahat ja lähdetään sisälle, minä keitän kahvia".

- En, en minä nyt lähde, liian kauan olen ilmankin viipynyt. Sipo kuitenkin siitä huolimatta purki rahat pöydälle ja vihaisesti sanoi: "Nämä ovat nyt katsottavat, ettei tarvitse olla epätietoinen."

Ratulan emäntä vilkaisi rahoihin ja näki mustuneita kuparilantteja, seassa vain jonkin valkean rahan ja sanoi: "En en minä tarvitse nähdä. Hyvästi vain."

- Niin, ja sitten rupeavat kylällä huutamaan sitä kuuttakymmentä kahta markkaa ja viittäkolmatta penniä, sävähti Sipo.

Sitä ei emäntä kuunnellut, vaan työntyi ulos. Talon emäntä seurasi mukana ja tahtoi yhä sisälle, mutta Ratulan emäntä piti päätöksensä ja meni.

Sipo puhisten kokosi lantit pussiin ja vei talteensa.

Ratulan emännän mentyä Sipo uhkasi kostaa Hemmolle sen, että se kertoi Ratulan emännälle kaikki, ja oli vähällä mennä tapansa mukaan Hemmoa tukistamaan ja päätä seinään jyskyttämään, mutta kun emäntä lujasti kielsi, niin jäi sikseen tukistus. Uhkaili vain että: "yritähän vielä kerjuuseen, niin saatuani käsiini pitelen niillä käsillä, että heitän vain henkeä luitten rakoon." Sipon ruskeat silmät paloivat tulisina kekäleinä hänen kävellessään lattialla noituen ja haukkuen Hemmoa siitäkin, että hän oli kätkeytynyt uunille saaden aikaan sellaisen hakemisen ja sitä tietä Ratulan emännän sotkemaan asioita.

KOLMAS LUKU.

Aika oli kulunut toukokuuhun. Maa oli sula, kun Hemmo eräänä yönä tuli Ratulaan, valitti nälkäänsä ja näytteli päätään, jossa oli pahkoja, kun Sipo oli seinään jyskyttänyt. Pojat olivat valehdelleet hänen päälleen. Vaatteita oli Hemmolla vain riekaleita, pyysi emännältä parempia vaatteita, sanoi, että hän isoksi tultuaan maksaa, aikoi lähteä kerjuuseen eikä aikonut mennä kaupunkiin, jossa joutuisi kiinni. Mutta emäntä sanoi: "Sinä voit joutua muuallakin kiinni, kun kaikkialla on kerjuu kielletty. Jos vieläkin tuotaisiin sinut karkumatkalta Hirviniemeen, niin päiväsi tulisivat pahemmiksi entistään, joten on parasta pysyä paikallaan."

Hemmolta pääsi voittamaton itku, jonka voimasta värisi koko ruumis.

Emäntä laittoi Hemmon syömään ja puheli: "Koetahan kestää tämä vuosi. Tulevana vuonna pääset meille, ei anneta sinua enää Sipon tukistettavaksi." Hemmon syötyä emäntä antoi hänelle paksun leivän ja kiirehti lähtemään takaisin, että joutuisi ihmisten nukkuessa. Silloin hän saisi kätkeä leipänsä hyvään talteen, josta sitten voisi käydä salaa syömässä, kun kova nälkä tulee.

Hemmo ei enää itkenyt. Vuosi tuntui mielestä lyhyeltä, kun pääsisi Ratulaan. Hemmo joutuikin ennen ihmisten nousua Hirviniemeen ja kätki leipänsä tallin ylisellä katon rakoon. Siellä se säilyi hiiriltäkin.

Oli helluntaiaamu, kun Hirviniemen emäntä istui ennen kirkonmenoja Kaitasalmen kirkon luona suuren petäjän juurella virsikirja kainalossa odottamassa kirkon ovien avaamista. Ratulan emäntäkin virsikirja kainalossa lähestyi kirkkoa ja huomasi siellä petäjän juurella Hirviniemen emännän. Kun muutakaan tuttua ei ollut puhetoveriksi, hän poikkesi sinne ja tervehdittyään Hirviniemen emäntää istui siihen ja melkein ensi sanakseen kysyi: "Miten siellä nyt huutolaispoika jaksaa?"

- Mikäpäs hänen on jaksaissa. Niin on kun aina ja terve on kuin peura.

- Se menneellä viikolla eräänä yönä kävi meillä aikoen kerjuuseen. Valitti nälkäänsä ja näytteli päätään, jossa oli pahkoja, sanoi poikain valehdelleen hänen päälleen, joten isäntä oli kurittanut päätä seinään jyskyttämällä. Sanoi palaneita leivän kantoja ja sillin suolia ja silakanpäitä ruoaksi annettavan.

Hirviniemen emännällä näkyi käyvän vihaksi. Kuivasti sanoi: "Se on vale, seitsemän kertaa vale. Sille on annettu ruokaa kuin muillekin."

- Laiha tuo näkyi olevan. Siniset suonet luitten päällä ja vaatteita vain riekaleita, joissa on todistus huonosta hoidosta.

- Lihota sinä ja pue silkkiin, kun sinä olet siitä ruvennut niin suurta huolta pitämään, saat kai sen, kun niin mielesi tekee, sävähti Hirviniemen emäntä.

- No, emme nyt viitsi riidellä, olemmehan kirkkomiehiä, pyhän ehtoollisen vieraita. Minä vain toivon, että sinä omantuntosi rauhaksi ja velvollisuuden käskystä tuota orporaukkaa hoitaisit hyvin, joskin se eläkerahamäärä ei kannattaisikaan. Sillä jos tekee lähimmäiselleen ansaitsematonta hyvää, saa siitä iloa, sitä enemmän, jos tekee hyvää tuolle kelpo ihmisten orvolle lapselle, puheli emäntä.

Hirviniemen emäntä oli aikeessa vielä puolestaan puhua, mutta ei enää kerjennyt. Kun suntio suuret avaimet kädessään lähestyi kirkon ovea ja tien täydeltä tuli ihmisiä sellainen jono, ettei päätä näkynyt, niin emännät hyppäsivät ylös mennäkseen aivan oven auettua kirkkoon ja päästäkseen perälle kirkkoa istumaan, kun olivat rippi vieraita. Kirkossakin menivät emännät samaan penkkiin. Ratulan emännän puhe kuitenkin oli Hirviniemen emännän povessa karhonut ylös pahaa törkyä, kun se vielä muistutti päivän merkityksestä. Muistui mieleen monta rikosta elämän matkalta. Elävinä tulivat nyt mieleen Hemmon vaatteitten ja rahojen anastuskin ja monet pahat sanat turvattomalle orvolle. Ja siihen kun tuli papin voimakas rippisaarna tuomitsemaan, että anteeksi saamisesta ei ole puhettakaan, ellei rikostaan tunnusta ja korvaa lähimmäiselleen tekemää vahinkoa. Suuret kyyneleet vierivät Hirviniemen emännän poskia alas koko rippisaarnan ajan.

Tästä lähtien tuli Hirviniemen emäntä Hemmolle paremmaksi. Hän aina kielsi poikiaankin ilkeyden teosta Hemmolle; ja ruokakin parani, annettiin melkein joka päivä keittoakin, jos sattui muilta jäämään; ennen se vietiin navettaeläimille.

Sipo pysyi aina yhtä pahana, tätä pojat käyttivät aseenaan valehdellen aina jotakin Hemmon tehneen, josta Sipo tapansa mukaan kuritti Hemmoa.

Kului kuitenkin vuosi loppuun. Ratulan emäntä oli nyt köyhäin huutokauppaan lähtiessä isännälle sanonut, että Hemmo, tuo orporaukka, on pelastettava Hirviniemestä. Niinpä uutena vuotena 1870 Ratulan isäntä hakikin Hirviniemestä Hemmon. Pojan silmät olivat kirkkaat Ratulan emäntää tervehtimään tullessa. Mutta emännän silmiin ilmestyi kyyneleitä, joita ei kukaan tiennyt, ja tuskin kukaan arvasikaan, mikä ne kyyneleet aiheutti. Salatakseen niitä hän lähtikin ulos, josta tuokion perästä palasi tuoden uudet, valkoiset alusvaatteet, laski ne sängyn kaiteelle ja toimitti Hemmon pesemään silmiään. Sen jälkeen Hemmo sai riisua päältään kaikki entiset ja pukeutua uusiin. Kohta joutui päivällinenkin, jolloin Hemmo sai tulla emännän viereen syömään, jossa emäntä toimitti Hemmon lautaselle parasta, mitä pöydällä oli, ja kehoitti syömään lisäten uutta. Sitä päivää ja sitä päivällistä ei Hemmo unohtanut. Vaikka toisetkaan päivät eivät olleet pahemmat, niin silti se tämä päivä jäi iäksi merkillisimpänä muistiin.

Hemmo oli unohtanut lukutaidon, minkä äiti oli opettanut, tuskin kirjaimiakaan tunsi Ratulan emäntä rupesi sitä opettamaan. Se olikin Hemmosta mieluista työtä, kun siinä hommassa sai olla likellä emäntää. Mutta se yhteistyö loppui lyhyeen, kun hän viikon perästä osasi lukea mitä kirjaa hyvänsä. Täytyi muuta keksiä, että sai olla emäntää likellä. Se oli sitten iloa, kun emäntä otti mukaansa kirkkoon, milloin vain itse lähti.

Oltiin heinäkuussa, kun eräänä kauniina sunnuntaina Ratulan isäntä ja emäntä lähtivät kirkkoon, jolloin, kuten aina, Hemmo oli mukana. Kirkkoajan loputtua olivat kaikki kirkkomiehet menneet koteihinsa, mutta Ratulan isäntää oli joku pyytänyt avukseen ruumista viemään hautuumaalle, joksi aikaa emäntä jäi Hemmon kanssa pappilaan, ja kun oli pappilan herrasväelle tuttava, kutsuttiin sisälle. Sisälle ruustinna ei kuitenkaan vienyt; kun rovasti oli kuistin viileässä katoksessa istumassa, niin istuivat hekin kuistin penkille, missä rovasti aloitti puheen tästä hyvästä kesästä, nähtävissä olevasta hyvästä vuodentulosta ja hyvästä heinänkorjuusta. Talossa oli paljon lapsia, jotka siellä kentillä ilakoivat mikä mitenkin, kuitenkin lapsenpiika mukana. Hemmo nyt näki siinä rovastin seurassa olevansa liikaa, niin sekaantui hänkin talon lasten joukkoon, kun emäntäkään ei häntä kieltänyt. Rannassa oli laaja pyykinpesulaituri. Sille laiturille kulkeutui nyt matkue samoin kuin muinakin päivinä kauniilla ilmalla. Järvi oli aivan rasvatyyni. Lapset kurottautuivat laiturin laidalta pitäen veden pinnasta kuviaan katsomaan, ja laiturin seinän pimennosta ne selvinä näkyivätkin. Joukossa oli toisella vuodella oleva Ailikin, joka hänkin muitten mukaan työnsi päänsä niin pitkälle, että näki kuvansa. Lapsenpiika piti selkävaatteesta kiinni, ettei menisi järveen. Sen tähden Aili tunsi olevansa turvassa ja työnsi päätään yhäkin ulommaksi. Lapsenpiika olikin huoleton, ei pitänyt tarpeeksi lujasti kiinni, joten Aili kurottaessaan itseään edemmäksi kadotti tasapainonsa. Piian kädestä läpsähti vaate irti ja - molskis vain, Aili oli järven pohjassa. Syntyi hätä. Lapsenpiika huusi: "Aili meni järveen! Aili meni järveen!" - Sitä huutaen hän lähti juoksemaan taloon päin kuin hullu. Tuskin tiesi itsekään, mihin hän juoksee. Rovasti, ruustinna ja Ratulan emäntä juoksivat hengen edestä paikalle. Aili kun näkyi järven pohjasta, niin Hemmo sanoi: "Minä käyn Ailin pois tuolta." - - Silmänräpäys vain, kun Hemmo oli tempaissut kengät jalastaan, repäissyt nutun päältään ja puikaissut järveen, jossa oli jo Ailia ottamassa syliinsä, kun rovasti, ruustinna ja Ratulan emäntä saapuivat paikalle. Hemmo siellä enemmän kuin kahden sylen syvyisessä vedessä kun sai Ailin syliinsä, lähti pohjaa myöten kävellen kiertämään laituria päästäkseen laiturin päässä maalle. Hemmo kun pääsi niin matalalle, että päänsä sai kuivalle, hätäisesti sanoi: "Tämä oli jo kuollut, ennen kuin minä sain, ei liikkunut." - Ratulan emäntä Hemmon vielä vyötäisiään myöten ollessa järvessä juoksi vastaan. Tempasi Hemmon sylistä lapsen, joka oli varuton kuin lankavyyhti. Alkoi puistella lasta, eikä kauan, kun purahti vettä suusta ja kuului kipeä valitusääni. Silmänräpäys vain ja se jännittävä, tuskallinen hetki muuttui ilon hetkeksi. Rovasti tuskin tätä ennen vielä oli niin hartain mielin kiittänyt Jumalaa kuin nyt. Luki monta tähän sopivaa raamatunlausetta. Kauan siinä ei kuitenkaan joudettu viipymään, piti kiirehtiä saamaan lapsi nukkumaan. Lapsenpiika tästä pelastumisesta ei vieläkään tiennyt, hän kentällä pitkänään kiemuroi, voivotteli ja repi tukkaansa. Ruustinnan kävi sääliksi. Hän meni ja ystävällisesti sanoi: "Sanni nouse ylös, Aili on pelastettu!" - "Jumala olkoon kiitetty!" huudahti Sanni ja kimposi ylös. "Kuollut olisin näihin tuskiin." - Huitaisi tukkansa päänsä taakse ja lähti juoksemaan Ratulan emännän sylistä ottamaan lasta, mutta tämä ei antanut, kantoi vain kartanoon päin. Ruustinnakin tuli emännälle matkatoveriksi.

Sisällä tuli kysymys, milloin Hemmo oli oppinut sellaiseksi uimariksi, että tuossa enemmän kuin kahden sylen syvyyteen uskalsi sukeltaa.

- Hirviniemen pojat kun sukeltelivat ja pulikoivat, niin siitä opin. Niitten mukana ei ollut rauhaa uida, he tekivät ilkeyttä vain. Minä menin aina niiden tietämättä sinne niemen taakse hiekkarannan kohtaan ja siellä yksinäni uin ja opettelin sukeltamaan ensin matalammalla ja sitten syvemmällä, kun opin.

- Kultainen oppi. Se tänä päivänä pelasti ihmishengen, sanoi rovasti painokkaasti. Ja sitä työtä emme voi sinulle muuten korvata kuin että jos tämä emäntä luovuttaa sinut meille, niin pääset meidän Eemelin kumppaniksi kaupungin lyseoon. Jäät tänne nyt meidän kotiopettajan kouluun syyskuun alkuun asti, niin pääset lyseoon ensimmäiselle luokalle.

Hemmolla meni sormi suuhun ja silmät rupesivat vilkuilemaan emäntään.

Emäntä hieman ajatteli, sitten ajatus-alta sanoi: "Kyllä se on totta, että missään muussa nimessä en luovuttaisi poikaa, vaan ainoastaan siinä, että pääsee kouluun. Silloin huutolaisen nimi hänen päältään haihtuu. Mitäpä toivoisinkaan köyhälle orvolle enemmän kuin oppia. Uskon senkin, että Hemmo tulee menestymään koulussa, sillä hän on luonteeltaan lukuhaluinen. Minä olen hänet vasta opettanut lukemaan aakkosista lähtien, nyt hän on lukenut talon kaikki kirjat. Suuren Raamatunkin on lukenut kannesta kanteen. Jääköön vain poika tänne."

Hemmon kasvot punastuivat. Silmät rupesivat pyörimään. Kukaan ei arvannut, mitä Hemmo ajatteli.

- Vai etkö tahtoisi jäädä? kysyi emäntä ystävällisesti.

- Jään, kun te tahdotte, sanoi Hemmo tuskin kuuluvasti.

- Parasta, mitä elämä sinulle orvolle huutolaispojalle antaa, toivoessani sinut luovutan tänne, kun minä en koskaan voi sinulle tarjota sitä, mitä nyt rovasti sinulle lupaa.

Hemmolla tuli kyyneleet silmiin, sormi meni suuhun ja hiljaa sanoi:
"Käyttehän aina täällä."

- Käynhän minä toki sinua näkemässä täällä ja jonkin kerran kaupungissakin. Ja sitäpaitsi joululomalla ja pääsiäislomalla kai tulette käymään kotona, ja tulevana kesänä koko kesäksi tulette pois koulusta, silloin saat meillä olla vaikka koko kesän syyskuun alkuun asti.

Hemmo tyytyi. Istua kyhnötti vain emännän vieressä tuolilla, kaitaiset pienet hartiat puristuneina vieläkin kaitaisemmiksi. Suloisesti vain katseli emäntää.

Ratulan isäntäkin tuli hautuumaalta ja kutsuttiin joukkoon, missä heti tuli puheeksi tapahtuma rannassa ja Hemmon suhteen tehty päätös. Tuli puheeksi nykyinen köyhäin hoito. Myydään kuin elukat vähimmin tarjoavalle huolimatta siitä, minkälainen se vähimmin tarjooja on. Sitä tietä tämäkin orpoparka joutui Hirviniemeen, johon ei kukaan kehnointa koiraansa antaisi.

- Oli ihme, että Hemmo-parka oli henkensä pitänyt. Kun viime uutena vuotena tuotiin meille, niin itkin sen nähtyäni. Vaatteita riekaleet päällä. Paljaat luut, joitten päällä likainen nahka, siniset suonet vain ruijottivat luitten päällä. Ei pitäisi Jumalan sallia ihmislasta orvoksi. Köyhäkin äiti suurimmassa köyhyydessäänkin on parempi turva lapselle kuin Hirviniemen hoitajat, puheli emäntä ja näytti, että pienet, kirkkaat herneet olivat emännän silmien nurkissa.

Ratulan isäntä harmistuneena sanoi: "Tämä meidän emäntä armoissaan toimitti pojan kerjuulle, jota tietä joutui kaupunkiin, missä kruununvouti Svedlinin rouva oli pukenut paidasta lähtien melkein uusiin vaatteisiin. Päällysvaatteiksikin oli antanut melkein uuden talvipuvun, joka nuorimmalle pojalle oli käynyt pieneksi, ja kauppataloista oli saanut rahaakin, jota hänellä oli kuusikymmentä kaksi markkaa ja vielä pennejä. Ne salattiin sekä vaatteet että rahat. Mutta minä olen toiminut siten, että kun Hirviniemen Sipo on kylänvouti, niin sen on maksettava kaupungin rahatoimikamarille se pojan kyyti, kuusikymmentä markkaa, ja meidän kunta ei maksa Sipolle tämän kylän kassasta sitä rahaa. Jos Sipo rupeaa käräjäin kautta perimään, niin kaupungista saadaan todistajia. Sen sain selville kaupungissa käydessäni."

- Se on oikein, sanoi rovasti.

Sitten Ratulan isäntä jatkaakseen puhetta huomautti, että "kuinka se on ymmärrettävissä, että Hemmo pääsee lyseossa ensimmäiselle luokalle, kun sillä ei ole mitään kouluoppia. Eikös niillä lyseoon pyrkijöillä pitäisi olla todistus jostakin alemmasta oppilaitoksesta?"

- Siitä ei huolta. Niillä hänen laisillaan on omat tiensä päästä sääntöjen sisälle, sanoi rovasti. Sanoista kuului, että kun hän on tarjoamassa, niin se pääsee.

- Hyvä on, kuului isännän sana, ja hän nousi lähtemään.

Hemmo saattoi lähtijöitä rantaan, jossa vedet silmissään jäi seisomaan rannalle. Emäntä vielä venheestä huusi: "Ensi pyhänä tulen katsomaan."

Hemmo näkyi rannalla seisomassa, kun vene näkösen päässä kiertyi niemen taakse.

NELJÄS LUKU.

Hemmo oli rovastin eläessä saanut koulua käydä vain viisi luokkaa. Rovasti kun kuoli, niin Hemmo joutui kohtalon kuljetettavaksi. Ei hänen kuitenkaan tarvinnut turvautua kirveeseen ja kuokkaan, vaan aina oli jotakin parempaa tointa, ellei yhtä, niin toista.

Oli kulunut kaksikymmentä vuotta siitä, kun Hemmo pääsi lyseoon. Kaitasalmen rovasti eläessään ja Ratulan emäntäkin oli toivonut häntä papiksi, mutta rovastin kuolema oli hämmentänyt Hemmon koulutien, ja nyt hän ilmestyi rautatieinsinöörinä. Niin sanottua Hettasen rataa oli ruvettu rakentamaan, se tuli kulkemaan Leppärannan kylän halki. Radan rakentaminen kuitenkin oli nyt niin alkuvaiheissaan, että suurimmissa leikkauksissa vain tehtiin työtä. Niinpä kaukana kylältä erämaan sydämessä oli niin kutsuttu Selkäharju, jonka poikki piti radan kulkea. Oltiin kahden vaiheilla, tehdäänkö tunneli harjun läpi, vai avataanko se muuten. Tämä työ oli nyt Hemmon johdettavana; ja kun ei muitakaan taloja ollut majataloksi lähempänä kuin Ratula, niin hän vanhan tuttavuuden perusteella pääsi asumaan siihen. Ja ilo olikin Ratulan vanhan emännän nähdä Hemmoa, jossa ei merkkiäkään näkynyt lapsuuden kurjuudesta. Hän oli uljas ja reipas vankka mies, pelkäämättömän näköinen.

Tänä kahdenkymmenen vuoden aikana oli Hirviniemen talo köyhtynyt romahtamisen rajalle. Sipo oli saanut maksaa suuria summia poikainsa varkauksia sovittaessaan. Ja nyt juuri olivat pojat kotiutuneet viisivuotisesta kuritushuonevankeudestaan, johon he olivat tulleet tuomituiksi naiselle tekemästään väkivallasta. Mutta he eivät vieläkään ruvenneet tekemään työtä isänsä kotona, vaan rautatien työmiehistä etsivät kortinlyöntitovereita keinotellakseen niiltä rahoja. Mutta Hemmon työmaalle ne jos milloin ilmestyivät, niin saivat epäämättömän käskyn kadota näkymättömiin. Hemmo aina peläten niitten kostoa ja vieläpä ryöväystäkin, missä vain liikkui, piti yhden tai kaksi miestä kumppaninaan. Niinpä hän teki taaskin kerran, kun tilipäivän edellisenä päivänä oli Herttuan postitoimistosta noudettava tilirahat. Kun posti aina tuli iltapimeällä, niin Hemmo ei sinne postitoimistoon kiirehtinyt kuin juuri postin tuloajaksi. Syyskuun illan laimea kajas oli vielä lännen rannalla, kun Hemmo oli matkalla postitoimistoon. Maantiellä, mitä postin piti tulla, oli pitkä taloton matka, jolla oli jyrkkä rinne, Kitiskahan mäki, jonka niskalla yhtyi maantiehen se tie, joka tuli Ratulasta. Hemmo oli nyt kaiken varalta ottanut kaksi reipasta miestä kumppanikseen. Sen Kitiskahan mäen niskalle päästyään kuulivat postin kellon mäen alta. Hemmo miehineen seisahtui ja sanoi: "Odotetaan postia. Minä hyppään postin rattaille, kun se on tuttu. Pääsen tämän lähes parin kilometrin matkan kyydissä. Tulkaa te milloin kerkiätte." Mäen jyrkimmässä kohdassa täytyi hevosen kulkea käyden. Silloin kajahti kiväärin laukaus, kello rämähti ja kuului ankara rouskahdus, josta kuului, että hevonen kaatui aisansa päälle ja se katkesi. Samalla kuului postinkuljettajan tuttu, hätäinen ääni: "Älkää minua ampuko, ottakaa ennen tavarat". - Mutta sitten paukahti toinen laukaus ja postinkuljettajan kirkaisu, jonka sammuttua oli kaikki hiljaista, kuului vain, että kaksi miestä kävi sillä paikalla, samassa lähtien kiireesti halki metsän pakenemaan siihen suuntaan, missä Hirviniemen talo oli. Hemmo miehineen ei yön pimeydessä sakeassa metsässä voinut syöksyä jälkeen. He lähtivät nyt juoksemaan postitalolle ilmoittamaan tapahtumasta. Tiesivät myöskin poliisin asuvan lähellä postitaloa. Palavissaan Hemmo saapui postikonttoriin, jossa postineiti melkein säikähtyen nousi seisaalleen ja punastuneena kysyi: "Mitä nyt kuuluu?"

- Ei kuulu hyvää. Poliisi olisi saatava tänne mitä pikimmin.

Neiti lähetti heti sanan poliisille, joka tuli pian.

Hemmolta hän sai kuulla, että ilmeisesti oli murhattu posti Kitiskahan mäessä, ja että epäluulo lankesi Hirviniemen poikiin, koska murhapaikalta lähtivät läpi metsän kiireiset kulkijat sinne päin.

- Hyvin ovat asiat. Minun kotonani on viisi miestä asialla minua vaatimassa poliisitutkintoa pitämään, kun Hirviniemen pojat ovat kortinlyöntitilaisuudessa anastaneet heiltä rahoja. Ne miehet kutsun sieltä tänne, sanoi poliisi. Ne viisi miestä olivat pian paikalla. Miehet kuultuaan asian hykertelivät käsiään sanoen: "Ellei Jumala, niin itse päärietas auttakoon heidät meidän käsiimme. Silloin maar kuitataan anastetut rahat."

Silloin ne yhdeksän miestä lähtivät matkaan. Hemmokin miehineen lähti mukaan. Murhapaikalla nähtiin, että oli täydellisesti tapahtunut se, mitä Hemmo oli kertonut. Hevonen oli pää läpi ammuttuna kaatunut aisansa päälle ja postinkuljettaja rattaiden kaidetta vastaan pää yltä päältä verissä; ja rattailta olivat postisäkit kadonneet.

Nyt ei osattu muuta tehdä kuin lähteä Hirviniemen lähettyville väijymään, milloin ja miten päästäisiin poikien kimppuun. Tultiin hiljaa Hirviniemen talon näkyviin, josta metsän rinteestä äänetönnä katsottiin, näkyisikö mitään liikettä. Mutta yhdestä akkunasta näkyi vain heikko valo, josta arvattiin, että valveilla oltiin. Nyt Hemmo laittoi yhden miehistään, jota tiettävästi talossa ei kukaan tuntisi, käymään talossa jollakin tekosyyllä kysymään poikia, olivatko kotona. Mies meni pirttiin, missä Sipo loikoi sohvalla ja emäntä pöydän latvapäässä penkillä istuen parsi likaista, hajanaista sukkaa. Vieras hyvän illan sanottuaan heti hieman välinpitämättömällä tavalla kysyi: "Missä nyt ovat nuoret miehet, kun ei näy?"

- Lienevätkö nuo kovin kaukana. Tuolla Kalliojärvellä niillä on kalanpyydyksiä, sinne kai he iltapäivällä lähtivät. Näkyivät ottaneen pyssynsä siellä samalla metsästelläkseen, mutta nyt hän ei näe metsästää eikä kalastaa, heti paikalla kai he tulevat, puheli Sipo.

- Olisi ollut vähän asiaa, mutta ei tuo niin tärkeää ole, kerkeän sen vastakin, sanoi vieras ja lähti verkalleen kävelemään ovelle, ja ulos tultuaan hiipi joukkoon, missä päätettiin ruveta vaikka koko yö odottamaan poikain kotiintuloa. Mutta kuun puolikas rupesi nousemaan idästä, ja sen hämärässä valossa nähtiin, että Kitiskahan mäeltä päin ilmestyi metsän laitaan kaksi miestä, kummallakin kantamukset. Ne seisahtuivat, nähtävästi kuulemaan tai näkemään epäiltäviä liikkujia. Mutta kun ei mitään kuulunut eikä näkynyt, niin miehet tulivat aukealle ja poikkesivat vainiolla olevaan nurmilatoon kätkemään kantamuksensa. Sitten he seisahtuivat ladon eteen taas tarkkailemaan, kuuluisiko tai näkyisikö mitään. Mutta kun ei kuulunut eikä näkynyt mitään, niin lähtivät taloon. Oltiin vielä hetkinen hiljaa siksi, ettei talossa ulkona näkyisi mitään liikettä. Silloin poliisin käskystä hiivittiin taloon ja joka puolelta piiritettiin se. Silloin toinen Hemmon miehistä meni pirttiin, missä Sauli ja Eenokki paitahihasillaan ja avojalkaisina olivat iltaistaan syömässä. Vieras sanoi hyvän illan ja istui penkille.

Sipo yhä loikoen sohvallaan kysyi: "Mistä se on vieras ja mitä sitä on näin yöllä asiaa?"

- En tiedä itsekään, onko minulla asiaa vai ei. Laitettiin vain kysymään, kun tuolla maantiellä kuuluu tapahtuneen ennenkuulumaton ihme, että posti on murhattu ja ryöstetty, eivätkö esim. nämä nuoret miehet olisi sattuneet kuulemaan ja näkemään mitään merkkiä, mistä päin olisivat olleet sen teon tekijät.

Sauli punastuneena kääntyi pöydästä ja sanoi: "Emme me siitä tiedä.
Olemme tuolla Ritosen perällä olleet metsällä koko päivän."

- Saitteko lintuja? kysyi mies.

- Miksikä sinä sitä kyselet, ainahan metsämies jotakin saa.

- Ilman vaan.

Sauli huomasi vieraan kasvoissa jotakin epäiltävää ja äänessäkin samaa; hän keksi tekosyyn päästääkseen ulos. Hän hyppäsi ylös ja vihaisesti sanoi: "No, kun sinä et liene ennen nähnyt lintuja, niin minä näytän."

Eenokki Saulin esimerkin mukaan hyppäsi ylös ja sanoi: "On siellä minullakin kantamus lintuja. Minäkin käyn taakkani tänne, että vieras näkee lintuja."

Sauli aikoi mennä latoon paremmin peittämään kätkönsä peläten talon tarkastusta, mutta kun hän ulos tultuaan huomasikin koko talon olevan piirityksessä, niin portailta jo otti pitkän laukan ja lähti juoksemaan metsään. Hemmo oli miehistä lähinnä. Hän lähti perään ja tiukasti sanoi: "Jaloilla et jätä." Sauli Hemmon sanasta huolimatta suuntasi matkansa vainion perillä olevaa tervettä aitaa kohti luullen juoksujalassa leimahtavansa aidasta yli ja siten jättävänsä Hemmon. Mutta leimahtaessa jalka sattuikin seipääseen, jolloin hän sortui maahan. Samassa silmänräpäyksessä Hemmo oli niskassa, ja ennen kuin Sauli kerkesi mitään ajatella, Hemmo löi nyrkillään vasten kasvoja ja sanoi: "Olet kourissa, joissa pysyt."

Sauli alkoi huutaa: "Älä tapa, älä tapa!"

- Sen olisit ansainnut, mutta sitä en tee. Mars eteen vain, ärjäisi
Hemmo ja kiskaisi lähtemään mukaansa.

Sauli tunsi vastustelemisen olevan turhaa, lähti mukaan ja noituen painoi kasvojaan, joista veri juoksi virtanaan.

Hemmo hiljaa sanoi: "Se oli vasta kelkan hinta, muu velka tulee perästä."

Tulivat miesten luokse, joiden keskellä Eenokki vapisten seisoi. Hemmo nyt vihassa ja määräävällä tavalla sanoi: "Nyt tarvitaan hyvä, sujuva keppi ja saavillinen jäistä vettä, että veljeksille saan maksaa velkani korkoineen."

- Ei vangille tehdä laitonta pahaa. Sanokaa, veljekset, missä ovat postilaukut, sanoi poliisi kuivasti.

- Emme tiedä. Emme tiedä, kuului Saulin ja Eenokin suusta. Rupesivat kumpikin suun täydeltä kiroilemaan ja sättimään, kun sellaisia heiltä tullaankin kyselemään. Kartanolle tulivat Sipo ja emäntäkin haukkumaan ja noitumaan poikainsa puolesta, että ääntä oli ilma sakeana Hirviniemen kartanon vaiheilla. Sitä kuitenkaan ei kauan kuunneltu. Poliisi komensi lähtemään sinne vainion perille näkemään, mitä heinäladosta löytyy. Ladosta heinäin peitosta löytyikin kaksi postisäkkiä, toinen Herttuan ja toinen Siunaan säkki, joissa kumpaisessakin olivat sinetit terveet ja säkit muutenkin eheät, jonka nähtyään poliisi ihastuneena sanoi: "Hyvin ovat äidin leivät uunissa, eivät pala eivätkä paistu. Elleivät nämä säkit olisikaan terveet ja nyt nähtäisiin, että sisus on anastettu, niin silloin te veljekset saisitte metsämitalla tämä insinööri antajana aina siksi, kunnes anastettu tavara on saatu käsiin."

- Ja siksi, että nekin korttisakissa anastetut rahat tulisi meidän käsiimme, huomautti joukosta joku.

Sitä ei poliisi kuunnellut, määräsi vain matkueen lähtemään taloon saamaan vangeille vaatteita ja kenkiä jalkaan, kun ne olivat aivan paitahihasillaan ja avojaloin.

Talossa syntyi uusi rätäkkä. Poikien isä ja äiti panivat parastaan uhkaillen ja haukkuen syyttömien vangitsemisesta ja rääkkäämisestä puolikuoliaaksi.

Pojatkin yhä koettivat selittää, että he eivät tietäneet enempää kuin vastasyntyneet, kuka oli postisäkit latoon tuonut, he kun tulivat ihan toisaalta, Ritosen perältä päin.

Poliisi varmasti sanoi: "Me näimme, kuka ne toi, ja sataan vuoteen ette te veljekset kävele vapaalla jalalla, minä takaan sen."

Siitä poliisin sanasta Sipo ja emäntä vain yltyivät noitumaan ja haukkumaan, mutta poliisi kun ärjäsi: "Jos ette tuki turpianne, niin on asia samaan matkaan. Menkää joku miehistä etsimään köysiä, täytyy näitä muutamia kytkeä köysiinkin, kun näitä näin paljon karttuu."

Emännältä pääsi itku ja hätäisesti alkoi: "No mistä syystä meidät sitten vangitaan?"

- Osallisuudesta asiaan. Vastustamisesta ryöstömurhan tehneitä vangittaessa.

- Emmehän me Sipon kanssa tiedä, mitä pojat lienevät tehneet. Olemme olleet kotona koko päivän. Pojat vastatkoot tekonsa. Syyttömästi kai meidät vangitaan, sanoi emäntä itkien.

- Ei teitä vangitakaan, kun vain saamme rauhassa syylliset vangita.

Emäntä itkien kallistui sohvalle, mutta Sipo käveli lattialla ja mulkoilevat silmät verestivät tulisesta vihasta. Ei kuitenkaan enää noitunut, jonkin kerran vain morahti: "Lienee se lystiä veristä otusta lähteä viemään kuin susi luolaansa."

Saulin ja Eenokin ylle oli saatu tarpeelliset vaatteet ja tarkastettu kaikki mahdolliset paikat, missä voi olla jokin ase, ellei muutakaan niin puukko. Poliisi sanoi: "Kun meitä on miehiä näin monta, niin meidän ei tarvinne vankeja kahlehtia. Pysyvät kai ne meidän joukossamme ilmankin minun kotiini asti."

- Jaloilla eivät jätä, kuului miesten vakuutus. Silloin he ottaen postisäkit mukaansa lähtivät postitalolle ja poliisin kotiin kulkemaan, missä tielle päästyään miehet asettivat vangit välilleen. Vangit tiesivät kaikilla miehillä olevan vihaa heille, niittenkin korttisakissa anastettujen rahojen tähden, ja he eivät ajatelleetkaan karkaamista. Saulilla oli nenä kuin puolen kilon peruna. Siitä vuoti yhä verta. Sitä nenäänsä hän piteli ja valitti julmuutta vankeja kohtaan, kun lyödään iäksi vaivaiseksi.

- Kukas häntä on lyönyt? Näkyi sitä nokkaansa pitävän eillimmäisenä juostessaan minun edelläni ja juoksi aitaa vasten kuin päätön kukko. Siinä lienee loukannut. Syyttäköön nenäänsä, kun se oli eillimmäisenä, sanoi Hemmo vakavasti, vaikka sanoista kuitenkin kuului vahingon ilo.

- Ja ilman saatu nokka. Mitä tuosta surisi, jos tuo nyt on vähän särkynytkin.

- Ja onhan tuossa kokoa suremattakin.

- On maar nokassa kokoa. Paljon on siihen lisääntynyt tavaraa sitten eilisen.

Murhapaikalle tultua ei tiellä näkynyt mitään. Tien vierellä metsän laidassa oli vain kuollut hevonen, tieltä vedetty sinne. Tiellä oli verilätäkkö, luultavasti hevosen verta. Siihen verilätäkön luokse seisahtui matkue, kaamea vihansekainen tunne kaikkien muitten povessa paitsi Saulin ja Eenokin. Hiljaa vapisivat hekin. Poliisi rauhallisesti kysyi: "Mistä päin te ne murhalaukaukset ammuitte?"

- Mitä teet tiedolla, jota et ikinäsi tarvitse, sanoi Sauli ylpeästi.

- En todellakaan minä virallisesti tarvitse sitä tietoa, sillä asiassa ei puutu todistajia. Kyllä te tulette saamaan tuomionne, mutta siksi, että tämä on historiallinen paikka. Ei ole koko tässä kuvernöörin läänissä tehty näin kauheaa ryöstömurhaa, kuin tässä on tehty, jota on todistamassa tuo myrtynyt veriläjä. Uskon, että tuon näkeminen synnyttää povessamme vihan tunnetta, jota en tunne minäkään puuttuvani, vaan sanon jo edeltä, että jos vapaasti kerrotte, mikä saattoi teidät tekonne tekemään, niin tunnen itseni suopeammaksi teitä kohtaan oikeudessa kantaessani päällenne. Onhan pyhässä kirjassa sanottu: Joka pahat tekonsa tunnustaa, sille tapahtuu laupeus. Sanokaa vain vapaasti, mistä päin ja mistä paikasta ammuitte.

- Kysy mutkalta, niin väärä vastaa, sanoi Sauli vihassa, mutta Eenokki kääntyi Sauliin vihaisesti sanoen: "Mitä tuossa juonittelet enää? Verkossa olemme. Olemme samassa kadotuksessa, vaikka minä olen syytön. Sinä valmistit asian ja tahdoit avuksesi ja sait samalla tavalla vedetyksi loukkuun kuin edelliseenkin vankeuteen." - Sen sanottuaan Eenokki kääntyi katsomaan parinkymmenen askelen päässä olevaan tiheän pensaan juureen ja sanoi: "Tuon pensaan juureen asetuimme istumaan odottamaan postia. Läntisellä taivaanrannalla oli vielä päivän kajas, jota vasten selvästi näkyi hevosen pää, ammuin siihen, hevonen rysähti alas ja kaatui aisansa päälle, joka katkesi. Sauli ampui mieheen, jonka senkin pää näkyi taivaanrannan valoa kohti yhtä selvästi kuin hevosenkin pää." - Enempää ei Eenokki puhunut, tuntui, ettei hän saattanutkaan enempää puhua.

Sauli yhä vihassa sanoi: "Saat pitää palkkasi, minkä siitä sait, kun selitit."

- Niin, mutta millä vastaat, kun sait minut houkutelluksi tähän tekoon?

- Mahdoit olla lähtemättä, joten minäkin olisin säästynyt tästä. Tyhmä on aina jäljestä viisas, sanoi Sauli ja piteli nenäänsä, joka oli yhäkin suuremmaksi ajettunut.

Eenokki ei Saulin puheeseen enää mitään vastannut. Ja kun muutenkin oli saatu halutut tiedot, niin poliisi ohjasi joukkueen lähtemään.

Vangit vietiin ensin poliisin kotiin, missä poliisi otti povestaan lompakon, jonka hän oli ottanut Hirviniemessä Saulin liivintaskusta. Siitä poliisi antoi miehille ne rahat, jotka korttisakissa oli anastettu, ja lopuilla rahoilla maksoi miesten palkan apuna olemisesta.

Hemmo miehineen lähti nyt postitoimistoon vieden postisäkit mukanaan. Postille ei ollut tullut mitään vahinkoa. Hemmokin sai paksun rahakirjeen ja pienen laatikon kovia rahoja.

Oli jo aamupuoli yötä, kun Hemmo joutui Ratulaan. Tapauksesta oli tullut tieto sinnekin, joten koko talon väki nousi Hemmolta tarkemmin kuulemaan.

Hemmo oli kertonut alusta loppuun koko jutun. Oli kertonut senkin, mitä Eenokki puhui murhapaikalla syyttäen Saulia. Hemmo lopuksi sanoi: "Tunnen mielessäni suopeutta Eenokkia kohtaan, jota vastoin vihani Saulia vastaan ei ole vähentynyt, vaikka nenässäkin hänellä kelkkani särkeminen tuntuu. Aina milloin vain pojat tekivät minulle ilkeyttä, oli alku Saulin. Uskon täydellisesti, että Saulin on alku tähänkin nyt tapahtuneeseen tekoon."

Emäntä veti vaistomaisesti kätensä rinnoilleen ristiin ja juuri kuin siunaten koko kyläläistenkin kohtaloa sanoi: "Nyt siitä maanvaivasta ovat ainiaaksi kyläläiset päässeet. Ennen sitä ensimmäistä vankeuttaan olivat metsissä kuin metsärosvot konsanaan tehden kaikenmoista pahaa. Varastivat lintuja pyydyksistä vieden kotiinsa syötäväksi. Eivät naurishalmeet, eivät marjapensaat säilyneet. Meillehän ne tässä yrittivät tehdä ilmeisen vahingon. Rupesivat joka päivä kulkemaan meidän vainiolla vaaraimia poimimassa. Eräänä päivänä tuo isäntä laittautui vahtiin, jolloin sen samaisen Saulin sai kiinni ja antoi tuntea vaaraimista esimakua ja uhkasi Eenokille antaa vasta. Tämän kostoksi nuo kirotut henget ajoivat meidän hevosen rimpiin, mihin kerkesi kuolla, ennenkuin saatiin tieto. Kaikeksi onneksi kuitenkin löytyi todistajia, että Sipo sai maksaa. Mutta ei toki niinkuin ihminen, kolmissa käräjissä saatiin käydä, ennen kuin Sipo tuomittiin meille maksamaan tuhat markkaa, mutta käräjäkuluja meni kaksi sen vertaa Sipolta."

— No kyllä niistä nyt on päästy, sanoi Hemmo lohduttavasti.

VIIDES LUKU.

Oli kulunut vuosia kolminen. Hirviniemen emäntä oli kuollut, ja veloista pakkohuutokaupalla myyty niin kiinteä kuin irtainkin omaisuus, että Sipo joutui puille paljaille.

Hettusen rata oli nyt tullut valmiiksi. Hemmo päätti nyt ruveta maanviljelijäksi. Hän tiesi Hirviniemen tilalla olevan metsiä, joilla nyt rautatien tultua saisi enemmän kuin maan hinnan, hän huusi huutokaupasta Hirviniemen tilan tavaroineen, jolloin Sipo ymmärsi lähteä, mihin tie veti. Sipolla ei olisi ollut niin vaikea lähteä Hirviniemestä, jos sen omistajaksi olisi tullut kuka tahansa muu kuin Hemmo. Olisihan voinut toivoa uudelta isännältä työansiota henkensä pitimiksi. Olisihan sekin muistuttanut entistä kotia. Nyt ei ollut siitä toivoa. Niinpä huutokauppapäivänä ennen iltaa nähtiin Sipon vanha laukkuraja kainalossa hiljaa käyskelevän Kieräniemen taloon vievää tietä vainion perällä aina seisten ja hattu takaraivolla katsellen ympärilleen lähelle ja kauas. Kukaan ei tiennyt, mitä mielessä oli.

Hemmolle oli jäänyt rahoja useita tuhansia markkoja, joilla tiesi voivansa Hirviniemen talon ulkoa ja sisästä saada kauniiksi. Sitä paitsi näköala luontoon oli erinomaisen viehättävä. Hemmo rupesi nyt kosimaan hukkumasta pelastamaansa Ailia, josta olikin seuraus, että ensi kesänä jo Aili oli Hirviniemen komeana rouvana. Ja valkea asuinkartano suurine akkunoineen kuvastui Hirvijärven tyyneen kalvoon.

Ensi aikoina rouva hoiti taloa Hemmon kulkiessa tilapäisissä rautatietöissä ansaitsemassa uusia tuloja. Mutta vuosi vuodelta rupesi koti vetämään puoleensa, kun sinne kotiin ilmestyi yksi ja toinen pieni asukas äitiä ympäröimään. Hemmo jätti nyt rautatiehommat ja päätti kerrassaan jäädä kotiin ja ruveta yksinomaan hoitamaan maata ja ottamaan maasta tuloja. Se oli hänelle luonteenomaisempaa kuin mikään muu. Niinpä tästä lähtien Hemmo nähtiin joka päivä talonsa ulkokausteilla töissä, jotka eivät olleet rautatieinsinöörin arvon mukaisia, mutta Hemmo ei siitä välittänyt, oliko hänen kädessään lantatadikko vaiko insinöörin työväline. Tunsi olevansa täydellisesti onnellinen. Ainoa salainen pelko kuitenkin pysyi povessa, että jos Sipo jollakin tavalla kostaa, jos ei muutakaan niin poikansa Saulin nenän, jonka vankilan lääkäri oli leikannut pois heti vankilaan tultua. Mitään kostotekoa ei kuitenkaan ilmestynyt, vaikka Sipon uhkauksia tiesi yksi ja toinen aina kertoa.

Kaikki elämä näytti kulkevan luotua latuaan. Ratulan emäntä ja isäntäkin kävivät usein Hirviniemessä vieraina, eikä heilläkään ollut mitään erityistä mielen painoa. Ratulan talon onnellisuus kuitenkin loppui pikemmin kuin voitiin aavistaa.

Ratulan isännän veljenpoika oli kaupungissa kauppiaana ja teki äkkiarvaamatta vararikon. Ratulan isäntä oli suurissa takuissa veljensä pojan puolesta, tiesi joutuvansa talottomaksi. Siitä surusta luultiin isännän tulleen sairaaksi, ja hän kuoli pian. Siihen konkurssipesään vedettiinkin Ratulan kaikki omaisuus. Emäntä joutui kunnan huutolaiskirjoihin. Tämä kaikki tapahtui yhden kuukauden aikana, ja se koski emäntään niin raskaasti, että uskoi joutuvansa isännän jälkeen. Tiedettiin päivä, milloin talo oli luovutettava. Hemmo meni silloin Ratulaan, nosti vuoteessaan itkevän emännän istualleen ja reippaasti sanoi: "Ei itkeminen auta markkinoilla. Elämää tämä vielä on. Tulin hevosella teitä noutamaan kotiin." - Sitten hän sanoi konkurssipesän hoitomiehille: "Mitä konkurssilain mukaan tälle leskelle kuuluu, antakaa se heti minulle, että vien rekeen."

- Sänky ja yksinkertaiset sänkyvaatteet ja pitovaatteet saatte ottaa, kuului määräys.

Hemmo katsoi sitä sänkyä, jonka laidalla emäntä yhä kasvoilleen valuvia kyyneleitä pyyhkien istui. Nähtyään sen jo ikänsä eläneen ylpeästi sanoi: "Tuo sänky jääköön parempiin tarpeisiin vaatteineen. Pitovaatteet annatte vain." - Pitovaatteitaan kokoamaan ja etsimään vaatehuoneista sai emäntä itse nousta. Samalla hän kuuli Hemmon määräävän sanan: "Uusimpia vain." - Kohta olivatkin koossa Ratulan pirtin pitkällä pöydällä emännän parhaat pitovaatteet, joista hän otti päälleen mitä tarvitsi. Keltaiselle hohtavan silkkihuivin, joka vihillä ollessa oli ollut päässä ja oli muistokaluna säilytetty, sen pani emäntä nyt päähänsä kyynelsilmin muistaen päivää, jolloin hän tämä huivi päässään oli tullut taloon, josta nyt oli pakko lähteä.

Hemmo otti nyt vaatemytyn syliinsä ja lähti viemään sitä rekensä ketaroille.

Emäntä sai istua rekiperään, johon Hemmo istui viereen ottaen ylpeän oriinsa ohjakset käsiinsä ja ylpeästi sanoi: "Humu kuuluu eikä köyhyyttä." - Samassa okiinkin tiellä. Joulukuun vaisu aurinko puitten latvojen tasalla hiipien paistoi menijöitä vasten kasvoja.

Emännän nimi oli Kaisa. Hirviniemessä ei Kaisalle ollut sopivaa tai joutavaa sisähuonetta, jonka tähden hän sai paikkansa perheen pirtin perän puolessa, johon iltapäivällä tuotiin komea hyllyväpohjainen rautasänky. Maatapanon aikana siihen tehtiin puhdas vuode. Hemmo tuli nyt ja otettuaan tuolin Kaisan lähelle, istuutui sille ja sanoi: "Ilman näitä tapauksia ehkä ei olisi auennut tilaisuutta minulle maksaa teille velkaani. Se, joka ei ole elänyt sitä, mitä minä olen elänyt, ei voi itselleen selittää eikä mieleensä luoda kuvaa siitä, mikä tulisimman vihan, mikä karvaimman katkeruuden, mikä kuumimman rakkauden sekoitus, turvattoman, onnettomaksi joutuneen orpolapsen pieneen sydämeen voi yhtä aikaa sopia. Mahdoton on unohtaa sitä yötä, jolloin polttavat pahkat päässäni juoksin luoksenne, jolloin te säälien kyyneleet silmissänne haitte voiteita voidellaksenne pahkojani. Te luulitte, että itkin kärsimyksistä pahkojani voidellessanne, mutta minä itkin, että olitte niin hyvä. Sen kärsimyksen, mikä haavoissani oli, kuittasi povessani kuohuva viha". Hemmo ojensi kätensä ovensuuloukkoa kohti ja jatkoi: "Tuossa seinässä tuo leveä hirsi puhuu kieltä, joka ei ole lemmen sanoja, eikä koskaan muutu lemmen sanoiksi. Sillä syytön kärsiminen ja mielen äärimmäinen katkeruus eivät sula koskaan. Niitten kärsimysten keskellä tekemänne rakkauden työt ovat olleet siemeniä, jotka ovat korvanneet teille elinkautisen puutteettoman toimeentulon tässä talossa."

Emännälle tuli vedet silmiin ja hän sanoi: "Tuntuu mahdottomalta. Sitä en ole ansainnut."

- Ansainnut olette enemmän, mutta minä en ole Jumala antamaan teille enempää kuin ajallisen hoitonne, jonka takaan. Nimenne ei saa kuulua huutolaisten kirjoissa. - Sen sanottuaan Hemmo lähti sisälle, mutta heti tuli talon rouva, joka muisteli, mitä Hemmo oli hänelle kertonut Ratulan emännän hyvyydestä, puhui, mitä hän on povessaan tuntenut kuullessaan Hemmon kertovan elämänsä vaiheita kärsimyksineen ja iloineen.

Oli joulukuun yö jo myöhään kulunut, kun rouva nousi samalta tuolilta istumasta, missä Hemmo oli ensin istunut. Rouva tarkasti nyt Kaisan vuoteen ja sanoi: "Käskin Hennin tehdä teille hyvän vuoteen. Onko se sitten?"

- On tämä hyvä. Ensimmäinen eläissäni näin hyvä vuode, sanoi Kaisa tuntien taas kyynelten heruvan silmiinsä.

Rouva puristi Kaisan kättä ja sanoi: "Iloksemme teitä hoidamme. Teemme parastamme."

Kaisa oli Hirviniemessä ollut yhden vuoden. Sipo oli tänä vuonna joutunut vaivaishoidon turviin, ja nyt joulukuun viimeisenä päivänä oli Kaitasalmen kunnanhuoneella köyhien sijoittelu. Vasaraa nyt ei käytetty, sen oli maan hallitus raakuuden vuoksi kieltänyt. Mutta pääasia oli kuitenkin sama kuin vasarakaupassakin. Se joka vähimmän tarjosi, se sai. Sipokin oli nyt tarjottavana vuodeksi. Hänen eläkemääräänsä oli moni alentanut ja mennyt jo niin alas, ettei kenenkään siitä rahasta kannattanut tavallisesti ruokkia. Hemmo silloin ilmoitti ottavansa Sipon ja alensi viimeistä tarjousta kymmenellä pennillä. Joukosta kuului nyt yhteinen myönnytys, kuuluipa joukosta ääni: "Sipo pääseekin makean leivän päiviin. Hyvin kuuluu Ratulan Kaisa kiittävänkin paikkaansa."

Sipo oli keskellä vuotta jouduttuaan vaivaishoidon turviin loppuvuotensa ollut Malisen talossa, mistä nyt uutena vuotena Hemmo meni hakemaan Sipoa.

Sipo pahaa peläten rupesi rukoillen pyytämään Malisen isäntää ottamaan hänet siitä rahasta, mistä Hemmo oli ottanut. Mutta Malisen isäntä lujasti sanoi: "En ottaisi, vaikka puoli lisättäisiin."

Hemmo ei kuunnellut Sipon murinaa kauemmin, vaan käskevästi sanoi:
"Keräilehän hyntteesi ja käy rekeen."

Sipo kokoili säkkiin vanhoja vaatekutaleitaan ja lähti säkkineen rekeen. Reen luokse tultuaan Sipo asetti säkkinsä reen ketarapuoleen istuen rekiperään säästäen leveämmän osan Hemmolle, mutta Hemmo piti arvoaan alentavana istua suurimman vihattavansa viereen, viskasi säkin rekiperään Sipon viereen, hyppäsi kuskipukille, nykäisi oriinsa ohjaksia ja huraus vain kuului portilta.

Hirviniemeen tultua Sipo jätti säkkinsä etuhuoneeseen ja oli nyt Hemmon tullessa pirttiin pirtin perällä olevan pöydän sivulla olevalla lavitsalla istumassa. Hemmo Sipon editse meni pöydän päähän samalle paikalle, missä ennen Sipo julisti määräyksiään. Hemmo nyt kädellään viitaten ovensuuhun lujalla äänellä käskevästi sanoi: "Sipolla on paikka tuolla, missä minulla oli kolmekymmentä vuotta sitten ja turha on vaatia parempia oloja itsellesi kuin minulla oli silloin."

Sipo lähti kömpimään ovensuuhun päin ja mennessään valittaen sanoi:
"Koston uhriksiko sittenkin Jumala on minut sallinut."

- Jumalasta vaiti. Jumalan ei ollut syytä, kun minua siinä rääkkäsit, pieksit päätäni seinään kuin mielipuoli. Pääkallollasi koetellaan tarpeen tullen sen saman hirren kovuutta, johon minun päätäni jyskytit.

Sipo koetti itkeä, mutta ei saanut alkuun. Itkua teetellen myrisi:
"Jumalakin antaa anteeksi pahat teot."

- Odota, kerjäläinen, Jumalan anteeksiantoa! Ellet ole vaiti Jumalan nimeä vielä sekoittaessasi ruikutuksiisi, niin tulen ja koetan sitä seinähirttä, ärjäisi Hemmo.

Sipo ei jatkanut. Hemmo lähti kävelemään sisälle, joten Sipo ja Kaisa jäivät. Sipo näki Kaisan istuvan kirja kädessä kukkurilleen lastatun komean sänkynsä vaiheilla.

Sipo yhä teetellen itkua sanoi: "On kuulunut kertomuksia, että sinä olet päässyt mesimättääseen, jota vastoin tuntuu minua kohtaavan kirottu kärsiminen, kosto ja kosto. Kosto ja kosto."

- Meillähän on esi-isiltä peritty kuolematon sananlasku: Mitä kylvää sitä niittää. Takaan, että pahemmaksi ei kohtalosi tule kuin Hemmolla aikanaan. Senhän Hemmo lupaakin, sanoi Kaisa tosissaan.

Sipo koetti mieltään saada murtumaan päästäkseen itkemään; ja itkevän äänellä hän sanoi: "Jumala tietää, ettei tähän onnettomuuteeni ole minun syytäni. Pojista ei tullut miehiä taloa pitämään apunani, täytyi sortua… Sortua ja joutua julman koston uhriksi."

- Mitä kylvää sitä niittää. Semmoinen oli pojilla kasvatuskin, ettei tahdottukaan ihmistä. Jos mitä pahaa tekivät, niin isä ja äiti kävivät puolustamaan. Luuletko, etten muista, miten haukuit minua poikiesi puolesta, kun tulin sanomaan, että ovat ajaneet hevosen rimpiin. Pojat elivät metsissä tehden kaikkea ennen kuulumatonta hävyttömyyttä, niin niitä kotona puolustettiin. Tämä oli kylvöä, jota nyt niität. Sen kyllä tulet ymmärtämään sanomattakin.

Sipo tunsi, että Kaisan povessa oli viha ja vahingon ilo siitäkin, koska se oli hänen sisarensa viisitoistavuotias tyttö, joka oli joutunut Saulin ja Eenokin pilattavaksi; Sipo ei jatkanut puolustelujaan. Umpimielisesti vain sanoi: "Kaikki nyt tahtovat minua purra." - Jäi allapäin istumaan ja näytti itkevän, jota ei kuitenkaan saanut alkuun.

Tuli päivällisen aika. Palvelija toi Sipolle leipää, suolakalaa ja kermottua maitoa. Kaisan pöydälle tuotiin lihapaistia, valkoista puuroa, hedelmäsoppaa ja muuta jälkiruokaa. Tämän näkeminen vaikutti niin, että Sipo ei tuntenut saattavansa syödä, siirsi vain pois luotaan ne tuodut päivällisruokansa toivoen, että edes Kaisan tähteitä annettaisiin. Niitä ei annettu, mutta Sipo ei sittenkään koskenut ruokiinsa. Iltaisen aikanakin olivat Sipon päivällisruoat vielä koskematta. Palvelija, samalla kun hän Kaisalle toi iltaisruoat, tuli Sipon luo ja sanoi: "Käskettiin teille sanoa, että nämä ruoat on syötävä loppuun, ennen kuin lisää tuodaan, ja jos nämä eivät kelpaa, niin insinööri sanoi laittavansa samanlaisia ruokia, kuin hänelle aikanaan on samalla paikalla annettu, sillinsuolia, silakan päitä ja palaneita leivänkantoja."

Palvelijankin sana tuntui olevan niin ylpeä, ettei Sipo tuntenut pitemmistä puheista olevan apua; hän tarttui ruokiinsa ja kuin itselleen sanoi: "Niinhän se on, sananlasku sanoo, että maatakin kuoleva haukkaa."

Sipo nyt söi ruokiaan ja yön pimeydessä vei tähteet tunkiolle ja peitteli turpeen palasilla.

Sipon ruokinta ei kuitenkaan siitä parantunut, vaikka joka aamu nähtiin hänen astiansa tyhjinä. Nähtiin sekin, että kylän koirat tunkiosta kaivoivat Sipon leipäpalasia.

Oli lauantai-ilta tammikuun loppupuolella. Sipo nyt ollessaan Hirviniemessä ei ollut vielä kertaakaan kylpenyt. Niinpä hän nyt odotti, että kaikki olivat kylpeneet, ja meni sitten saunaan. Mutta kaikki vedet oli kaadettu pois ja järvikaivo oli niin kaukana, että yön pimeydessä oli hänen sieltä mahdoton yrittääkään vettä. Sipon täytyi palata tyhjin toimin; hän puri hammasta vihasta ja mielen katkeruudesta. Pirttiin tultuaan hän synkästi kiroillen sanoi: "Täytyy tehdä semmoista, että pääsee vankilaan. Vankilassakin saa kylpeä eikä suinkaan ruokakaan pahene."

— Hym… Isä ja lapset, kuului Kaisan umpimielinen sana…

Sipo Kaisan sanaa ei ollut kuulevinaan, kiroili ja käveli lattialla tammikuun poutaisen yön hämärässä valossa. Kaisa seurasi Sipon liikkeitä nähdäkseen, oliko sillä todellakin aikomus ryhtyä toteuttamaan kamalaa aikomustaan.

Kun mitään sellaista merkkiä ei näkynyt, niin Kaisa ymmärsi, että se oli peloittelua, jonka hän kertoisi isäntäväelle. Sipokin alkoi lamautua noitumisestaan, että väliin aina mietti juuri kuin odottaen Kaisan sanovan jotakin.

Kaisa viimein kohosikin vuoteellaan istualleen ja ajatus-alta sanoi: "Minä kyllä tietäisin paremman tien sinun elämäsi parempaan tulevaisuuteen, kuin että hankit pääsylipun vankilaan. Tunnen hyvin tämän talon isäntäväen, niin herran kuin rouvankin, että ovat ne ihmisiä, joilla on ihmisen sydän, eivätkä nauti kostotyöstä, ainoastaan antavat sinun elää samaa elämää, mitä Hemmo kolmekymmentä vuotta sitten sillä paikalla sai elää. Jos totisella mielellä pyydät Hemmolta anteeksi käytöstäsi häntä vastaan kolmekymmentä vuotta sitten, niin takaan, että tapahtuu laupeus sille, joka rikoksensa ja pahat tekonsa tunnustaa."

Kaisan puheessa tuntui jotakin selittämätöntä totuutta, jota Sipo ei käsittänyt, kun viha aaltoili povessa uudestaan syttymään. Hän kuitenkin jäi äänettömäksi, istui penkille, missä asennossa nähtiin vielä aamusellakin palvelijan tuodessa aamukahvia Kaisalle. Sipo nyt sanoi palvelijalle: "Olisitko hyvä ja sanoisit insinöörille, että minulla olisi sanomista."

Ei kauan, kun insinööri pestyin kasvoin keveässä aamupuvussaan lipposet jalassaan tuli pirttiin ja insinöörin arvon omaavan näköisenä seisahtui lattialle ja katsoen Sipoon kylmästi kysyi: "Mitäs sitä Sipolla on sanomista?"

Sipo näkyi jo saattaneen itkeä. Pyyhkäisi kasvoiltaan kyyneliä, hieraisi itkemisestä punastuneita silmiään. Sipo ikään kuin valitsi ainoat totuuden sanat ja sanoi: "Tunnustan, että olen ollut teille paha ja katkeroittanut lapsuutenne elämää. Mutta tehtyä en saa tekemättömäksi. Ettekö voisi sentään antaa anteeksi." - Sipolta loppuivat siihen sanavarat, näkyivät kyyneleet tulevan silmiin.

Hemmo valitsi lujat sanat, joissa kuitenkaan ei kuulunut vihaa, ja sanoi: "Ihmisen sydän ei saa olla vihan astia, enkä minä vihalla ole sinua kohdellut kylmästi. Olen vain antanut sinun tuntea, mitä on elämä, kun ei kuule ystävällistä sanaa, mitä on elämä ilman ihmisellistä kohtelua, kun tekosyillä lisätään yhä ilmankin äärimmäisiä kärsimyksiä. Tätä olisi sinulla kestänyt vuosi niin kuin aikanaan minullakin, mutta näen, että olet itkenyt ja todella tunnustanut. Jumalani nimessä annan anteeksi."

Sipo irroitettuaan kätensä Hemmon kädestä tunsi kasvoillaan vierivän suuremmat kyyneleet kuin ikänään ennen.

Hemmon mentyä sisälle palvelija toi Sipolle kahvia leivosten kanssa samoin kuin Kaisallekin oli ennemmin tuonut. Ja kohta sama palvelija toi Sipolle pesuveden ja lumivalkoiset alusvaatteet ja sen jälkeen kaikkia muitakin vaatteita, mitä talviseen aikaan ulkonakin liikkuessa tarvitsi. Kaikki entiset vaatteensa sai Sipo kääriä kaikkine syöpäläisineen yhteen myttyyn ja kantaa ullakolle siltä varalta, jos vuoden perästä niitä tarvitaan.

Aamiaistaan Sipo sai syödä samanlaiselta pöydältä ja samanlaista ruokaa kuin Kaisakin.

Iltasella tuotiin Sipolle sänky, ei kuitenkaan yhtä hyvä kuin Kaisan sänky oli, mutta vuode oli yhtä puhdas kuin Kaisallakin. Siihen sai nyt Sipo kallistua, mutta kauan yötä harhailivat Sipon silmät korkeuteen, ja hän tunsi povessaan taivaista rauhaa. Viimeöisen vihan jälkiäkään ei tuntunut.

KUUDES LUKU.

Sipo oli ollut vain tämän vuoden Hirviniemessä. Hän koetti vuoden vaihteessa rukoilla Hemmoa ottamaan hänet edelleen, mutta Hemmo sanoi, ettei kannata siitä rahasta, mitä kunta maksaa. "Ja muuta velkaa minulla ei ole. Ottakoon se, jonka kannattaa ottaa."

Sipo joutuikin nyt köyhään Rasiahon taloon, jossa ei useinkaan ollut ruokaa talonkaan väelle, sitä vähemmän huutolaiselle. Kesän kielessä levisikin tieto, että Sipo on kuollut, jonka tiedon mukana kuului, että Sipo on kuollut nälänsurmiin.

Nyt Hirviniemen isäntäväestä tuntui siltä, että Hirviniemen asukkaista puhekin loppuu. Muistokin niistä tuntui päivä päivältä painuvan muinaisuutta kohden, jonka historiallisia merkkitapauksia vain erikoisissa tapauksissa mainitaan ja muistellaan. Mutta kuluttua vain kahden vuoden, keisari valtaistuimelle nousemisen muistoksi lyhensi kaikkien vankien vankeutta, joitakin vapautti kokonaan. Niinpä elinkautiseen vankeuteen tuomittujen vankeusajan lyhensi kahdeksitoista vuodeksi. Sauli ja Eenokki olivat sen ajan jo olleet, joten Sauli heti ilmestyikin Leppärannan kylälle, jota vastoin Eenokin tiedettiin jääneen Etelä-Suomeen ja tulleen uskovaiseksi erään vankiloissa kulkeneen naissaarnajan herätyksestä.

Saulilla sitä vastoin oli entinen sydän, jossa synkin viha oli Hemmoa kohti siitä, että hänellä ei ollut nenää. Oli vain silmien kohdalla pienet sierainten reiät. Vankeudessa ollessaan oli Sauli opetellut suutariksi, joten hän Leppärannan kylälle asettui suutaroimaan, kuitenkin aina väliin entiseen tapaansa etsien korttitovereita. Lintupyssyn Sauli myöskin hankki, jolla harjoitteli metsästystäkin.

Leppärannan kylä oli perustanut yhtiömeijerin, johon oli kaikkina arkiaamuina ennen kello seitsemää tuotava kermat.

Hirviniemestä oli meijerille enemmän kuin viiden kilometrin matka, niin että sinne ei aamulypsyn kermat joutuneet, joten Hirviniemestä vietiin iltasella.

Hemmo ja Paakkilan isäntä Ville olivat sopineet, että vuoroiltoina viepi kumpikin kummankin talon kermat.

Oltiin jo lokakuussa. Sauli otti selvän, minä päivinä oli Hemmon vuoro viedä kermoja meijeriin. Tänä iltana hän tiesi olevan Hemmon vuoron. Sauli oli nyt Marjokankaan talossa suutarina, mutta siinä lopetti työnsä jo aamupäivästä ja sanoi lähtevänsä Jämäskylään. Sanoi siellä olevan hyvän ystävän, jonka sanoi täysinpalvelleena päässeen valtion palveluksesta samalla kertaa kuin hänkin. Sanoi kiirehtivänsä lähtöä, että kerkeää tänä päivänä perille. Sanoi sen kuuden penikulman taipaleen kerkeävänsä kävellä, kun panee juoksua lisäksi.

Hemmo aina vei itse kermat meijerille senkin tähden, että sai itse merkitä kerman määrän omaan kirjaansa, kun usein kuului valituksia, että sen ja senkin kermat eivät ole oikein meijerin kirjoissa. Tänä iltana hän kuitenkin toimitti renkinsä viemään kermat.

Hemmolla oli valkean harmaa ori ja rattaatkin erilaiset kuin muilla. Oli kahden kilometrin pituinen asumaton taival, jonka keskivälillä oli syvä puron tökrö, jossa tie putosi jyrkästi alas ja yhtä jyrkästi nousi ylös, joten siinä ei voinut juosten ajaa. Hemmon rengillä oli saman näköinen hattu päässä kuin Hemmollakin jokapäiväinen hattu.

Rattaat olivat nousemassa puron tökröstä nikaran päälle. Läheltä tietä kuului kiväärinlaukaus, jota hevonen säikähti, silmänräpäyksessä tempasi rattaita niin äkäisesti, että kermapänikät miehineen lentivät maahan. Ori laukkasi, minkä hänestä lähti, ja meni lähinnä tietä olevan Emmalan talon kartanolle, missä vapisten ja korskuen pystypäisenä katsoi sinne päin, mistä oli tullut. Ihmiset talosta tulivat hevosen luo ja nähtyään sen hädän ja rattaat tyhjänä arvasivat asian. Talon kolme miestä lähti lyhty mukana ottamaan selvää asiasta. Niinpä tultuaan kurun ojalle näkivät miehen keskellä tietä kuolleena verissään ja kermapänikät pitkänään, toinen tiellä ja toinen tien vieressä.

Vaikea ei ollut arvata, kenen tekemä tämä teko oli, mutta siitä syntyi vaikeampi kysymys, miten saada sille lain voima.

Yksi Emmalan miehistä lähti hakemaan Hemmon hevosta.

Kohta tulikin hevonen, joka taluttamalla ja houkuttelemalla saatiin murhapaikalle, missä se sittenkin vapisten ja yhden miehen turvasta pidellessä seisoi.

Kuollut mies nostettiin rattaille. Kermapänikät olivat vuotaneet tyhjiksi, nekin otettiin mukaan ja joukolla lähdettiin Hirviniemeen. Hirviniemen kartanolla helähti kello, joka tunnettiin rattaitten aisakelloksi. Ja kun se oli varhemmin kuin tavallisesti meijeriltä kerkesi tulla, niin hieman pahaa aavistaen Hemmo syöksähti ulos ja kun näki rattaitten ympärillä miehiä eikä renki Villeä, niin portaille tultuaan jo huusi: "Mikä nyt on tapahtunut?"

- Ville on loukannut itsensä, lähdimme sitä tuomaan, sanoi Emmalan isäntä.

- Loukannut itsensä, huudahti Hemmo ja juosten tuli rattaitten luo, jossa kaiteen vieressä makasi mies pää ympäriinsä verissä.

Sen näkeminen koski Hemmoon niin, ettei voinut mitään puhua, meni vain hevosen päänpuoleen ja riisui viedäkseen talliin. Tallista palatessaan Hemmo taputti Villeä veriseen poskeen ja liikutettuna sanoi: "Sinunko täytyi hengelläsi lunastaa minun henkeni."

Kyynelsilmin lähti Hemmo sisälle ja kutsui Emmalan miehiä mukaansa. Aili-rouva joutui liikutuksen voimasta vuoteen omaksi. Se kuitenkin oli iloa, että hänen miehensä sellaisen jumalallisen varjeluksen avulla pelastui.

Hemmo kuitenkin tahtonsa voimalla syrjäytti tapahtuman kauheuden ja rupesi Emmalan miesten kanssa puhelemaan. Emmalaan oli jo päivällä kulkenut sana, että Sauli on jo aamupäivällä lähtenyt Marjokankaalta tänä päivänä mennäkseen Jämäskylään.

Nyt Emmalan miesten kanssa päätettiin, ettei ruveta hätiköimään. Sauli ajattelee olevansa turvassa Jämäskylässä ja ehkä ilmestyy joitakin merkkejä, joita myöten päästään jäljille. Se päätös kuitenkin otettiin huomioon joka talossa: Koko Leppärannan kylässä jokainen ihminen piti korvansa auki kuullakseen, ilmestyisikö mitään merkkiä, joka antaisi syytä käydä Saulin kimppuun. Sauli oli valinnut vanhan polkutien Koliman kylän kautta Jämäskylään. Tämä polkutie kuitenkin Koliman kylän luona meni maantiehen.

Vähää ennen kuin Emmalan miehet tulivat Hirviniemestä, oli Emmalaan tullut kaksi miestä pyytämään majaa huomeneen asti, johon olivat emännältä saaneet vastauksen, ettei hän lupaa tuntemattomille majaa, luvatkoon isäntä, jos luvannee sitten, kun tulee, ei suinkaan siihen kauan ole.

Emmalan miehet tulivat kotiin, ja vieraat ymmärsivät vanhimman isännäksi. Toinen miehistä kääntyi isäntään ja sanoi: "Me tässä emännältä pyysimme huomeneen majaa, mutta hän käski kysyä isännältä, niin minkä vastauksen nyt teiltä saamme?"

- Mistä te olette? kysyi isäntä vieraita silmiin katsoen.

- Emme ole kovin kaukaa emmekä aivan porrasten edestä, Tavaskengältä olemme.

- Mihin se on matka?

- Emme matkamme päätä tiedä. Tuolla Jämäskylällä tai oikeammin Jämäsjärvellä loppui savottatyö. Lähdimme kylien kautta kuljeskelemaan, jos jotakin työtä saisi henkiväkkäränsä pitimiksi. Jos ei tässä talossa olisi työtä yli oman tarpeen, niin tottapahan huomisella päivällä taas on suru itsellään.

- Olkaa vain yötä… Mutta mitä sinne matkoihin muuta kuuluu?

- Eipä juuri sanottavaa. Tuossa tuon Koliman kylän tällä puolen tulista vilkkaa mies juoksi vastaan, jolla oli niin kiire, että nokka oli jäänyt matkalle. Pekka sanoikin, että jossakin on hautuumaan veräjä unohtunut auki ja on itse riettaan kynsistä päässyt livistämään.

- Mikä aika oli, tokko satuitte katsomaan kellojanne? kysyi isäntä.

- Kyllä se oli kuuden tienoissa. Me kylästä lähtiessämme katsoimme kellojamme, jotka eivät olleet vielä kuutta, niin tiesimme kerkeävämme tähän kylään yöksi.

- Oletteko köyhiä, kuten useat matkalaiset ovat, ettei ole iltaisen varaa? kysyi isäntä.

- Emme ole köyhiä emmekä rikkaita, mutta päivän vara se toki pitää aina olla. Meillä olisi rahaa povessa, että miestä kallelleen vetäisi, jos ei pitäisi lähettää kotiin. Isä ja äiti elävät pahaisessa mökissä. Yksi lehmä heillä on, jota imevät. Niitten leiväksi ja vaatteeksi lähetämme liiat rahamme.

- Oikea teko… Sananlasku sanoo: "Sanasta syntyy sana, kypenestä maa kytee." Oletteko käyneet rippikoulunne? kysyi isäntä.

- Emme ole, mutta ensi kesänä on aikomus lusikat pappilan uunin takaa pelastaa, ilman ei pääse hienohelmoja viittä syltä likemmäksi, ne sylkevät silmille ja potkivat takapuolille. Se koskee pahasti kunniaan.

- Olettekos muuten säilyttäneet kunnianne? Se neitosten potkiminen siihen ei tee koloa, vaikka se vähän kirvelee.

- Viimeiseksi toki säilytämme kunniamme, vaikkakin se on ilman saatua.

Isäntä otti nyt vakavan muodon ja sanoi: "Tunnutte olevan reippaita poikia. Teillä on työtä ja palkkaa meidän kylässämme. Jos meillä ei olisikaan kauaksi, niin uskon, että Hirviniemen insinööri antaa vaikka kymmeneksi vuodeksi."

- Minkä nimellinen insinööri Hirviniemessä asuu? kysyi Asko-niminen mies.

- Hemmo Käpynen.

- Hemmo Käpynen. Tuttu on mies. Se on rautatieinsinööri. Monta kuukautta olemme hänen työssään olleet ja monessa tilissä hänen kynsistään palkkamme katsoneet. Soma nähdä sitä insinööriä. Herttainen mies, mutta ankara vääryydestä, sanoi Asko ja punalti päätään sanojensa painoksi.

Pekka, toinen miehistä, hymähti ja sanoi: "Sen toisessa kädessä pysyykin mies, jos sillä vihaksi pistää." Olin kerran Juuso Laikka-nimisen miehen kanssa poraamassa. Oltiin alkamassa uutta reikää. Minä avokäsin rupesin lyömään jättäen rukkaseni maalle. Juuso tiesi, että minä uusia rukkasiani säästääkseni heitin ne maalle. Se toisen niistä näppärästi siirsi poran alle, johon oli lähes kymmenen kiloinen moukarini putoamassa, enkä kerjennyt ajatella, mitä poran alla on, katsoin vain poran päähän, johon oli lyötävä. Enkä vieläkään olisi tiennyt kepposesta, mutta hän rupesi makeasti nauramaan. Silloin huomasin kintaani, josta pora oli läpi mennyt. Tempasin sen ja olisin läiskäyttänyt korvalle, mutta en tohtinut, kun Juuso oli vahvempi minua. Aloin vain kiroilla moisesta viisaudesta. Juuso vain nauroi ja sanoi: "Panin vain, ettei kiven sirut tulisi silmille tässä reikää aloittaissa." Insinööri tuli Juuson selän takaa ja kysyi: "Mistä on kysymys?" - "Tuo Juuso tietämättäni lipsautti tämän rukkaseni poran alle." - Silloin insinööri tarttui Juusoa niskaan, tempasi syrjään ja minulle ärjäisi: "Anna se pora tänne!" Ojensin poran. Silloin Juusolta pääsi koreat rukoukset, lupasi maksaa kintaan, mutta siitä huolimatta Juuso sai perälihoilleen, että moneen päivään oli istunta mahdotonta. Juuso ei silti pyytänyt työstä eroa. Tämän jälkeen ei kuulunut valituksia Juuson tekemistä ilkitöistä.

Isäntä näki, että iltaispöytä oli jo katettu, ja hän sanoi ystävällisesti: "Nyt ruvetaan syömään ja huomenna lähdetään käymään Hirviniemessä. Minullakin on sinne asiaa."

Huomenaamupäivällä miesten tullessa Hirviniemeen oltiin Villeä puhdistamassa veristään ja laittamassa valkeihin liinoihin siksi, kunnes kaupungista saataisiin arkku, jonka Hemmo oli jo eilen illalla tilannut.

Tähän asti Asko ja Pekka eivät tienneet eilisiltaisesta tapahtumasta mitään, mutta nyt mentyään Hemmon kamariin saivat kuulla koko juonen.

Asko ja Pekka saivat kuulla, miten tärkeitä todistajia he olivat, josta tehtävästä he eivät aikoneetkaan vetäytyä pois. Päätettiin kuitenkin joku viikko pitää asiaa salassa, että Sauli rauhoittuisi uskomaan tekonsa onnistuneeksi. Asko ja Pekkakin lupasivat pitää Saulin näkemisensä kenellekään virkkamatta. Saivatkin jäädä Hirviniemeen töihin pitkäksi aikaa.

Tänä iltana tuli Emmalaan mies, niitä samoja Jämäsjärven savotasta palaavia kuin Asko ja Pekkakin, pyytämään majaa huomeneen asti tai työtä.

Isäntä lupasi miehen jäädä yöksi taloon, mutta samalla kysyi: "Tokko siellä Jämäskylässä satuit näkemään mitään merkillistä miestä?"

- Näin kyllä. Viime yönä yösydämellä tuli Laatikan taloon mies, jolla naamalauta oli sileä kuin härän otsa. Nokkaa oli vain sija, johon sopisi kasvamaan, jos mieluinen siemenkasvukesä sattuu. Se tapasi siinä erään miehen vonkaleen. Kuulosti niitten puheista, että olivat olleet yhdessä samassa vankilassa.

- Kuulostiko, aikovatko yhdessä tai kumpikaan matkustaa pois kylästä? kysyi isäntä.

- Kuulosti, että rupeavat yksin tuumin tekemään suutarin töitä, kun siinä Jämäskylässä näin talvea vasten kuului olevan joka talossa kengäntekoja, kun kylässä ei ole ollenkaan vakituista suutaria. Täältähän tuo se tasanaamainen mies sanoi eilen aamulla lähteneensä. Eikö sille täällä annettu työtä?

- Kyllä kai sille olisi ollut työtä tässäkin kylässä ja joissakin taloissa se suutaroikin, mutta mikä lienee hänellä pistänyt päähän. Marjokankaalla eilen aamulla oli kesken lopettanut työnsä ja lähtenyt… Tunnetko sinä Asko ja Pekka Kurjenkaula nimisiä miehiä?

- Tunnen maasta hampaisiin asti kumpaisenkin. Huhtikuusta tähän viikkoon olemme olleet samassa savotassa.

- Ne olivat tässä meillä mennyttä yötä ja pääsivät Hirviniemeen töihin.
Uskon, että siellä on sinullekin työtä, jos sitä haluat.

- Hyväpä on, että saa työtä. Työ työnä ei juuri erityistä herkkua olisi, mutta kun ei saa ilman työtä tuloja ja tuloja täytyy olla, jos mielii henkiväkkärä pysyä miehessä, sanoi mies levollisesti.

Huomenaamuna mies meni Hirviniemeen. Häneltä saatiin kuulla yhtä ja toista. Oli tiennyt kertoa, että Sauli tuli Laatikan taloon yöllä, juuri kun pirtin seinällä oleva kello oli päässyt lyömästä kahtatoista. Oli sanonut kellonsa aloittavan seitsentä. Oli sanonut Koliman kylässä käyneensä sukulaistalossaan ja lähteneensä sieltä kuuden aikana. Oli näyttänyt mieli olevan levoton, oli puhunut paljon ja sekavasti, että mistä asiasta rupesi puhumaan, niin kesken hyppäsi toiseen ja kolmanteen, ja jos istui johonkin, kohta siirtyi toiseen paikkaan.

Koliman kylässä Kaskiahon pienessä torpassa oli Saulin äidin sisaren tyttö emäntänä, jonka kotona tiedettiin Saulin käyneen. Hemmo kävi Kaskiahossa kyselemässä, mihin aikaan sinä murhailtana Sauli oli ollut siellä. Emäntä oli silloin yksin ollut kotona ja kertoi, että Sauli tuli hikisenä. Sanoi kellonsa olevan viisi. "En tiennyt, oliko se oikeassa, kun meillä ei ole muuta kelloa kuin Matilla taskukello, joka oli hänellä mukanaan. Luulin kuitenkin, että se Saulin kello oli jäljessä oikeasta. Oli mielestäni ollut paljon pitemmältä pimeätä, kuin aina Matin kellon mukaan kello viiteen mennessä oli. Emäntä lopuksi näkyi ajattelevan ja sanoi: 'Sauli näytti olevan levoton'."

Siinäkin Kaskiahon emännässä oli yksi todistaja.

Nyt Hemmo tilasi Tavaskengän rovastilta Askon ja Pekan mainetodistukset. Niissä sanottiinkin, että Assarias ja Pekka Reetin pojat Kurjenkaulat ovat hyvämaineiset. Assarias käynyt lukusilla kolme kertaa ja Pekka kaksi, kumpaisenkin lukutaito merkitty hyväksi.

Hemmo lähti nyt nimismiestä tahtomaan vangitsemaan Saulia. Nimismies lähtikin kahden poliisin kanssa mukaansa ottaen sekä jalka- että käsikahleet. Hemmokin lähti mukaan, ei huvin vuoksi, vaan että jos Sauli yrittäisi pakoon, niin ei jaloilla jättäisi.

Sauli oli vielä Laatikan talossa suutaroimassa, kun nimismies ilmestyi taloon. Nimismiehen ilmoitettua asian ei Sauli yrittänytkään lähteä pakoon. Rupesi vain kyselemään, mihin aikaan päivästä se kysymyksen alainen murha on tapahtunut, johon Hemmo lujasti sanoi: "Kello kuusi illalla."

- Mutta minä voin näyttää toteen, että kello viisi olin Koliman kylässä
Kaskiahon mökissä ja kello kuusi olin täällä tässä pirtissä. Tässä on
todistaja, että näin on asia, sanoi Sauli viitaten siihen toveriinsa.
Tämä samalla todistikin, että kuusi se oli kello Saulin tullessa.

Nimismies kysyi isännältä, tietäisikö hän niin olleen, mutta isäntä sanoi: "Olin sisällä, etten tiennyt, millä ajalla tämä Sauliksi itseään nimittävä mies oli tullut."

- Onkos tuo seinäkello aina oikeassa? kysyi Hemmo.

- Kyllä se auringon kanssa on liitossa, etteivät jätä toisiaan.

Hemmon kasvot punastuivat ja hän sanoi lujasti: "Minulla on todistajat, että tuo kello on lyönyt yöllä kaksitoista, ennenkuin tämä sileänaamainen on tullut tänne, joten se on lorua se kellon kuusi oleminen. Minä vastuullani vaadin, että tämä mies täysin huolellisesti vangitaan."

Nimismies hieman vihaisesti sanoi: "Tuokaa kahleet tänne!"

Kohta kuuluikin eteisestä kahleitten kolina, joita poliisit toivat. Pirttiin tultuaan heittivät Saulin lähelle lattialle, kun tiesivät siinä tarvittavan.

Sauli rupesi noitumaan ja haukkumaan Hemmoa, että millä se insinöörin rötkö vastaa viattoman vangitsemisen, eikä ollut nimismiehen kieltoa kuulevinaan. Mutta nimismies ärjäisi: "Suu kiinni! Me emme hae kuria kaukaa, jos sitä tarvitaan". Sitä totteli Sauli ja rupesi hiljaa murisemaan juuri kuin itselleen.

Nyt ei ollut aikaa kauan, kun Saulilla olivat jalat ja kädet kahleissa.

Nimismies vaati nyt kestikievarin isännän itsensä vankia kyyditsemään Huuhilan asemalle, johon hän itsekin poliiseineen seurasi passittamaan vietäväksi kaupungin vankilaan odottamaan välikäräjiä. Hemmo sai palata kotiinsa. Hemmo oli Saulin haukkumisen seassa kuullut uhkauksen, että Sauli ei säästä henkeään kostaessaan Hemmolle tämän vangitsemisen. Vaikka Hemmo uskoikin, että Sauli ei pääse niistä kahleista, niin salainen pelontapainen tunne kuitenkin säilyi mielessä. Saattaahan sattua, että keisari taas jonkin tapauksen nimessä vapauttaa. Silloin jokainen silmänräpäys yöllä ja päivällä on vaaran alainen. Tämä painajainen ei kuitenkaan Hemmolle tuottanut unettomia öitä, kun Sauli tuomittiin elinkautiseksi, eikä nyt uusi keisari ollut valtaistuimelle nousemisensa muistoksi elinkautisia vapauttanut yhtään eikä vielä perintöruhtinaankaan syntymisen muistoksi elinkautisia vapauttanut.

SEITSEMÄS LUKU.

Kului vuosia monta. Tuli varmalta taholta kuulluksi, että Eenokki oli totinen uskovainen ja sitä tietä päässyt erään suuren maanviljelystilan työnjohtajaksi ja isännöitsijäksi. Hemmo eräänä kauniina maaliskuun päivänä lähti matkalle Eenokin vieraaksi ja saapui sinne jo huomenna, jolloin Eenokki ihastui näkemästään enemmän kuin eläissään ennen oli yhdestäkään asiasta ihastunut. Syntyi molemminpuolinen sydämellinen anteeksipyyntö ja anteeksianto.

Koko yönseudun kuluessa ei puhuttu melkein ollenkaan muusta kuin anteeksiannon suuresta voimasta, joka voisi estää sodat, voisi estää maailman suurimmat kauhutyöt. Hemmo nyt rupesi puhumaan Eenokille, eikö hän rupeaisi vaikuttamaan veljeensä Sauliin, että päästäisiin sellaiseen sovintoon, että kumpaisenkin sydän vapautuisi vihasta ja koston toivosta. Eenokki lupautui siihen tehtävään ilolla. Sanoi vielä puhuvansa eräälle vankilan saarnaajaneidille, joka oli elämäntehtäväkseen ottanut kulkea vankilasta vankilaan vangeille saarnaamassa iankaikkisesta vapaudesta, siitä, kuinka sielu vapautuu syntikuormasta. Silloin näkyvät kahleet ovat keveät.

Eenokki olikin sille saarnaajaneidille puhunut, että hän koettaisi erityisesti vaikuttaa Sauliin, että pääsisi Hemmon ja Saulin välille sovinnon tuuli puhaltamaan. Eenokki itsekin aikoi kirjoittaa tänä päivänä Saulille omasta kokemuksestaan, miten elämän vapauksista on suurin se, että vapautuu vihasta.

Kului kaksi kuukautta, kun Hemmo sai Eenokilta kirjeen. Sen mukana samassa kuoressa oli Saulin Eenokille lähettämä kirje, joka kuului:

"Rakas veljeni Eenokki. On ollut vaikeata ruveta ajattelemaan sovintoa Hemmon kanssa. Mutta neiti Wrede on osannut aina ja aina vierittää raskaamman ja taas raskaamman kiven rikosteni painoksi. Hän on monta kertaa polvillaan rukoillut tässä huoneessa puolestani, millä hän on tähän asti tuottanut painoa tunnolleni. Mutta tänä päivänä hänen rukouksessaan oli voima, joka poisti hartioiltani taakan, poisti ainiaaksi, avasi tien iankaikkiseen autuuteen. Neiti Wrede itki ilosta, että oli yksi sielu voitettu Jumalalle. Sano nyt terveiseni Hemmolle, että olen Jumalani edessä antanut hänelle puolestani anteeksi ja rukoilen Jumalaa, että hän lauhduttaisi Hemmon sydämen anteeksiantoon, joten viha väliltämme siirtyisi niin kauas kuin itä on lännestä. Jään toivomaan, että edes kerran saisimme Hemmon kanssa kättä lyöden tehdä sovinnon. Rakkain veljesi Sauli."

Hemmo saatuaan Saulin kirjeen luki. Pani pöydälle ja taas luki. Tunsi mielessään sellaista, josta hän ei vähässä ajassa päässyt selville, mitä se on. Antoi sitten kirjeen rouvalleen. Hän luettuaan sanoi: "Kyllä on miehessä tapahtunut suuri muutos."

- Mahdollista kyllä, mutta pelkään pahaa, jos se on sittenkin teeskentelyä, jonka alla piilee kauhea keksintö. Neiti Wrede on vastuullaan vapauttanut kymmeniä elinkautiseksi tuomittuja vankeja. Jos Saulikin uskoo voittavansa neiti Wreden luottamuksen sitä tietä päästäkseen vapauteen ja…

"Voi kauhea," huudahti Aili-rouva kesken Hemmon puheen.

- Ajattelen sitäkin, että kun hänellä on niin suuri halu tavata minua, siinä piilisi ajatus silloin jollakin tavalla saada minut murhatuksi. Hänen vankeutensa ei siitä kovinkaan paljon muuttuisi.

- Et suinkaan aio mennä hänen näkyvilleen? sanoi rouva hiukan vapisten.

- Menen kyllä, mutta menen varustettuna, ettei ole mitään mahdollisuutta toteuttaa julmaa aikomusta. Mutta ensin kirjoitan hänelle, ja kun saan siihen vastauksen, niin sitten käyn ja ensi silmänräpäyksessä kyllä huomaan, onko tarvis olla varuillaan.

Hemmo sai Saulilta kirjeeseensä vastauksen, jossa Sauli ilmoitti toivonsa saada nähdä Hemmoa ja lyödä sovinnon kättä. Hemmo nyt määräsi päivän, milloin hän lähtee, mutta sitä ei ilmoittanut Saulille.

Niinpä Hemmo eräänä maaliskuun kirkkaana arkipäivänä ilmestyi vankilaan. Luultiin häntä uudeksi vankilain tarkastajaksi. Sitä todisti sekin, kun Hemmo tahtoi suoraa päätä päästä vankilan johtajan luo, jonka huoneeseen hänet johdettiinkin. Hemmo ei päässyt alkuunkaan asiansa selityksessä, kun hiljaa koputettiin oveen. Ovelle ilmestyi isonpuoleinen, puvultaan yksinkertainen keski-ikäinen nainen, kasvot puhtaat kuin enkelillä, joissa kuitenkin samalla kertaa näkyi lempeys, pelkäämättömyys ja rohkeus. Naisen voi kysymättäkin arvata neiti Wredeksi. Kuultuaan Käpysen nimen neiti Wreden suupieliin ilmestyi omituinen hymy ja silmät loistivat salaisesta ilosta. Hän sanoi Hemmolle: "Olette kai tullut Sauli Tikkasta tapaamaan. Hänellä onkin polttava halu saada teitä tavata."

- Miten hänen laitansa sitten on? kysyi Hemmo tyynesti.

- Hän on täydellisesti vapautunut synnistä. Tunnustanut kaikki tekemänsä rikokset teitä ja muita kohtaan ja saanut sieluunsa jumalallisen vakuutuksen niiden anteeksi saannista. Mutta sittenkin hän haluaa tavata teitä ja joitakuita muita.

- Onko Sauli puhunut teille siitä, että toivoo teidän avullanne pääsevänsä vapauteen, samoin kuin te muitakin olette vastuullanne toimittanut vapaiksi?

- Ei. Hän sanoo tässä talossa olevansa kotiutunut. Sanoo, että muualla maailmalla, missä tahansa hän tämän aina näkyvän vaivaisuutensa tähden olisi alituisen pilan esineenä, mutta ei kukaan uskalla tehdä toisesta pilaa. Ja ehkä ei monella ole haluakaan. Muuten hänelle kyllä uskaltaisin hankkia paikan ja esittää vapautettavaksi.

Tätä kuullessaan Hemmo tunsi povessaan syvää katumusta. Sitä hän ei kuitenkaan virkkanut. Johtajaan kääntyen hän sanoi: "Missä minä Sauli Tikkasta saisin tavata?"

- Hänet voimme kutsua tänne, sanoi johtaja ja samalla meni ovesta ulos, jossa muutamalle vanginvartijalle kuului sanovan: "Käskekää Sauli Tikkanen tänne." - Ei ollutkaan kauan, kun vanginvartija aukaisi oven, josta Sauli astui sisään. Hänen kasvonsa ilostuivat ja puoliksi huudahtaen hän sanoi: "Että saan nähdä teitä. Kirjeenne johdosta olen uskaltanut toivoa teiltä anteeksiantoa, mutta siksi suuret ovat rikokseni, etten täydellistä puhdistusta saa sieluuni, ennenkuin suustanne kuulen anteeksiannon sanan."

- Oletko sinä sitten valmis antamaan anteeksi minulle vihaisen käteni julman teon? kuului Hemmon sana.

- Sen olin monin kerroin ansainnut. Se tekonne on pieni pisara rikosteni meressä. Mielelläni tämän kärsin. Tiedän, että Jumala rankaisee pahoista teoista jo täällä ajassa.

Hemmo nousi seisaalleen ja yli pöydän ojentaessaan kättään Saulille sanoi: "Tässä on ikuisen sovinnon ja anteeksiannon käsi puolestani."

- Ja tässä minun puolestani, sanoi Sauli tarttuessaan Hemmon käteen.

Hemmon oli nyt vaikea katsoa vasten Saulin kasvoja, joissa nenän sija oli punertavan mustana, ryppyinen nahka hienona peitteenä.

Sauli sai mennä suutarin työhuoneeseensa, missä hänellä oli työnä kahden muun vangin kanssa korjata vanhoja ja tehdä uusia vankilan kenkiä.

Saulin mentyä neiti kääntyi Hemmoon ja sanoi: "Kyllä Sauli on minulle tunnustanut kaikki ilkeytensä työt teitä kohtaan huutolaisena ollessanne. On valittanut, etteivät isä ja äiti häntä niistä kieltäneet. On tunnustanut kaikki rikoksensa muitakin kohtaan, puhumattakaan niistä kauheista murhatöistä… On se Sauli-parka ollut julma ihminen… Mutta sellaiset sielut ovat helpommat voittaa Jumalalle kuin tekopyhän fariseuksen. Se uskoo hyviin töihinsä eikä anna vaikuttaa itseensä minkään."

Sitten neiti kääntyi johtajaan ja sanoi: "Kun kiertomatkani johti nyt tänne ja tämäkin kaukovieras on näkemässä näitä oloja, mielelläni pitäisin kirkossa yhteisen hartaushetken, jos vangeilla ei olisi niin tärkeitä tehtäviä, että voisivat töistään vapautua yhdeksi tunniksi."

- Kyllä se käy laatuun, sanoi johtaja ja poistui ovesta ulos, josta kuului käskevä sana: "Kaikki vangit kirkkoon." - Kohta kuuluikin laitoksesta jymyä, jonka tauottua johtaja vieraineen meni kirkkoon. Siellä olikin sadoittain vastassa penkeissään istuvia vankeja, joiden silmät teroittuivat Hemmoon, jota kaikki luulivat uudeksi vankilantarkastajaksi. Ei kestänyt kauan, kun laitoksen lukkarin suusta kajahti virsi: "Ah, sielun', vallita suo Herran." Kaikki vangit yhtyivät virteen.

Virren loputtua neiti otti kainalostaan pienen Raamatun, jonka aukaistuaan lausui muutaman lauseen ja sen johdosta rupesi puhumaan. Ei ollut kauan, kun joukossa alkoi näkyä kyyneleisiä silmiä, eivätkä kyyneleet olleet kaukana Hemmoltakaan.

Johtajan huoneeseen tultuaan neiti sanoi: "Herätyssaarnalla täytyy niiden sieluihin kylvää iankaikkisuuden siemeniä, vaikkei tiedäkään, nouseeko yhdestäkään jyvästä orasta."

- Kyllä olette tässäkin laitoksessa nähnyt monta orasta nousevan kylvöistänne, enkä takaa, vaikka näkisitte, jos iltaan viivytte, nytkin jonkin oraan puhkeavan, sanoi johtaja. Samassa kuului koputus, ja johtajan sanottua "sisään" aukesi ovi ja vanginvartija yli kynnyksen sanoi: "Setti Laitinen pyysi sanomaan, ettei neiti menisi pois, ennenkuin käy hänen luonaan."

- Siinä yksi, hymähti johtaja, mutta samassa katsoi seinällä olevaan kelloon ja sanoi: "Meillä on päivällinen nyt, lähdetään ennen kaikkea tänne emäntäväen puolelle."

Päivällisen syötyään lähti Hemmo kotiinsa. Koko Leppärannan kylästä oli loppunut kauhun pelko ja Hemmon poveen vakautunut elämän tasapaino.