Title: Ties mikä lie!
Nelinäytöksinen huvinäytelmä
Author: Vilho Malinen
Release date: July 16, 2025 [eBook #76511]
Language: Finnish
Original publication: Jyväskylä: K. J. Gummerus Oy, 1920
Credits: Tapio Riikonen
language: Finnish
Nelinäytöksinen huvinäytelmä
Kirj.
Jyväskylässä, K. J. Gummerus Osakeyhtiö, 1920.
KALLIO, näyttelijä.
RAILA, nuorisoseuran esimies.
MAJATALON ISÄNTÄ.
MAJATALON EMÄNTÄ
MAIJA, heidän kasvattinsa.
ALATALON ISÄNTÄ.
ALATALON EMÄNTÄ.
MAIJASTIINA, heidän piikansa.
OLLI, heidän renkinsä.
MATTI, maalaispoliisi.
JUHLAVIERAITA, vanhoja ja nuoria.
Tapaus kansalaissodan jälkeisenä vuotena maaseudulta Suomessa.
Näyttämö: vierashuone majatalossa. Yleisöstä katsoen perällä ja oikealla ovet. Vasemmalla ikkuna. Sen edessä pöytä kirjoitustarpeineen. Vasemmassa peränurkassa sänky vaatteineen. Keskinäyttämöllä keinutuoli. Oikealla perällä pesutelineet, seinällä peili ja pyyheliinoja. Ikkunassa' verhot, permannoilla kotikutoiset matot, sängyn päällä ryijy, seinillä majalan ilmoituksia, kartta, painotuote-tauluja y.m.
Väliverhon noustessa istuu majatalon isäntä, noin 50 v., matala, lihavahko mies, keinutuolissa puettuna pyhävaatteisiin. Emäntä, samoin noin 50 v., seisoo hänen luonaan puettuna työvaatteisiin. Hänellä on sirppi kädessä.
No, se on sitten kahdeksi kuukaudeksi oikein pestattu, niinkö?
Kahdeksi 'kuukaudeksi, niin sanoi Raila, nuorisoseuramme esimies.
Ja palkka?
Neljäsataa markkaa kuukaudessa ja asunto.
Siunatkoon! Sellainen raha! Ja mokomasta, kuin tiatterin opettamisesta!
No, on sille nuorisoseurammekin jo noussut höyry päähän!
Ei mitään. Ei mitään. Tarvitaan sitä mekin jos hekin, sanoi entinen mies — tiatteria nimittäin. Ei sitä aina jaksa pelloillakaan olla. Hyvä se on että tulee ja opettaa, sittenpähän nähdään, mihin näistä meikäläisistäkin on. Kultuuria se on kuulemma! Anna tulla vaan!
Tulkoon minun puolestani! Samahan se minusta on! Mutta olisi täällä tultu toimeen ilman mokomaa tyhjäntoimittajaakin.
Kesälomallehan hän oikeastaan tänne tuleekin, vaikka samalla opettaa tiatteriakin, kuulemma.
Kesälomalle! Ja neljäsataa markkaa kuukaudessa! Tavallisesti herrat maksavat kesälomastaan, eivätkä maksata. Hyvin epäilyttävä kesävieras! — Ja mihin hänet sitten panee, kiireimpänä elonaikana, kun ovat vielä niin ronkeliakin! Eihän niitä osaa edes palvellakaan!
Kah, tähän vaan. Ja mitä palvelukseen tulee, niin eiköpähän tuo ole tottunut kuten muutkin ihmiset. Eipä sitä viimeaikoina ole ollut kenelläkään, mistä ronklata. Ja koska tuo sieltä Helsingistä tänne tulee, niin eiköpähän tuo tietäne mitä varten tänne tulee!
Vielä ja mitä! Helsingistä se oli se kauppamatkustajagulassikin, vai mikä lie ollut, — mutta osasi vaan ronklata: »Leipä oli liian kovaa ja liha liian sitkeää!» Hävytön! Sanon minä, että nämä taiteilijat ovat niitä kaikkein pahimpia! Kun kuulemma kuorivat uuden perunankin!
ISÄNTÄ (Katsoen kelloaan).
Tähän aikaan sen postihevosen pitäisi saapua. Meneppäs äiti ja lähetä se Maija sieltä pellolta kahvia valvomaan. Minun ei sovi isäntämiehenä nyt puuttua taloustoimiin.
Tuleeko Raila tänne myöskin?
Tulee. Kuinkas muuten? Hän on herraa vastassa.
Niin. Eihän ne osaa edes omilla jaloillaankaan. Osas' se kauppagulassi edes majataloon, mutta tämä — — —
Noin 30 v. tyhmännäköinen mies, työpuvussa, sirppi kädessä, ryntää sisään perältä.
Joko se on tullut?
ISÄNTÄ nousten ja katsoen kelloa.
Ei vielä, mutta pian kai.
Ajattelin, jos menisin panemaan jo virkatakin ylleni?
Lieneekö se tarpeellista!
On, on. Erikoinen pykälä parakraafissa seisoo: Elköön poliisi toimittako virkaansa ilman virkanuttua. Ja sitäpaitsi, onhan isäntäkin pukeutunut!
Niin, minä? Katsos, hän tulee Helsingistä ja minä olen majatalon isäntä.
Siksipä juuri. Hän tulee Helsingistä ja minä olen virkaatekevä poliisi.
Minä tarkastan hänen passinsa. Mene sinä pellolle!
Ei, Se on minun tehtävä.
EMÄNTÄ, joka oven luona on kuunnellut, astuu topakasti luo.
Joko sarake on taitettu?
Ei vielä, kun — — — Maija on sen kimpussa paraillaan…
Maijan on tultava kahvinkeittoon ja sinun jouduttava pellolle!
Mutta virka, hyvä emäni, virka?
Täällä ei tarvita virkoja, eikä herroja — niillä ei eletä! Pellolle ja heti!
Ottakoon lempo sinut, hirviö! (Menee perältä).
Ei tässä töittä kiireimpänä elonaikana yhden komeljanttarin takia jätetä seisomaan. Tarkasta sinä hänen passinsa, jos hänellä sellaista ollenkaan löytyy; minä menen perästä, muuten ne voivat kaikki sieltä yksitellen lähteä tiehensä.
MAIJA, nuori, punaposkinen, kaunis maalaistyttö, työvaatteissa, hame vyötäisille nostettuna, suuri tukka yhdellä palmikolla ja sirppi kädessä, tulee kiireesti perältä.
Nyt ne tulevat!
Pihallako jo?
Ei vielä, mutta pian ovat.
Näkyvätkö maantiellä?
Näkyvät. Raila pyörällä edellä.
Ja te kaikki siellä nyt töllistelette, kuin aftomobiiliä! Mars kahvinkeittoon sinä! Minä lähden lukemaan lakia ja tapoja. Onko tämä laitaa? Yhden tyhjän takia nousta koko kylä jaloilleen. Lupaa tämä huone sille. Ja jos ruokaa tahtoo, niin Maija antakoon, mutta ei tarvitse mitään ruveta laittamaan! Ensin se on mies tutkittava, ennenkuin ruoskittava — Ties mikä lie! (Menee perältä.)
Isäntä, kun sanovat, että ne ovat niin hienoja ne taiteilijat, niin eiköhän se kahvikin pitäne olla oikeista kahvista, rukiin erottaa niin hyvin.
Oikein, oikein. Keitä oikeista kahvista. Onhan hän kulttuurin edustaja ja nuorisoseuramme tuleva näyttämön johtaja.
Voi, voi! tiedättekö, minua niin pelottaa!
Mikä sinua nyt pelottaa?
Kun se Raila antoi minullekin roolin.
Lue sitten rooli päähäs, että osaat.
Kyllä minä sen osaan. Äsken juuri osasin; mutta ei se kuulemma ole sillä hyvä.
Juttele siitä johtajasi kanssa. Minä en ymmärrä tiatteria.
(Kulkuset helähtävät.)
Voi, nyt ne tulevat! (Juoksee oikealle.)
MATTI virkatakissa ja -lakissa ryntää sisään.
Ne tulevat! Ne tulevat!
No, mikä sinut — — —? Miks'et pysynyt pellolla?
Emäntä siellä — ja minulla on virka.
Tässä mitään virkoja! — Seiso sitten ovella, minä käyn vierasta vastaan. (Menee perältä.)
MAIJA kurkistaa oikealta.
Joko ne tulevat?
MATTI on asettunut oven viereen
Pois, pois! — Jo.
Minkä näköinen hän on?
Hirveä! — Pitkä, laiha, kaulukset ja keppi!
(Malja vetäytyy pois.)
ISÄNTÄ tulee perältä.
Olkaa hyvä, tänne, sisälle.
KALLIO taiteilijan tapaan puettu, laiha, hoikka, noin 28 v. herrasmies astuu sisään perältä kantaen pienempää käsilaukkua.
'Kiitän. Tämäkö huone?
RAILA noin 22 v. siististi puettu talonpoika, tulee kantaen suurempaa matkalaukkua.
Tätähän sitä ajateltiin.
Niin, toistaiseksi. (Panee laukun syrjään.)
Olkaa hyvä ja istukaa.
Kiitän. (Riisuutuu.)
Taisi olla väsyttävä matka?
No, olihan se. Neljä penikulmaa ja huonot rattaat, mutta läpäistyhän se on sekin. Perillä siis vihdoinkin ollaan! (Istuutuu.)
Kah, eiköhän. (Istuutuu.) No, mitä sinne pääkaupunkiin nyt kuuluu?
Mitäpä sinne erikoista. Samaa vaan mitä joka päivä lehdistä saamme lukea. Presidenttihän meillä nyt on.
Niin kuuluu, niin kuuluu.
Ja kaikki asiaankuuluvassa järjestyksessä: Suojeluskunta, poliisilaitos — niin, siinähän se on valtiollinen puoli.
MATTI astuen epävarmana luo ja rykäsee.
Hm… Minä olen virkasijainen… Se tuota on sairas, se meidän esivalta. Niin… Passin vuoksi minä…?
RAILA nousten, äkkiä luo.
Mene tiehes, pöllö!
Mutta — virka — virka?
(Kallio aikoo ottaa passin.)
RAILA Kalliolle.
Antakaa olla, ei sillä mitään kiirettä ole.
Mutta kun se on määräys!
Kuuleppas Matti — Nakkilan tilalta on nähty liikuskelevan epäilyttävä henkilö, Liekkö karkulainen, tai mikä lie! Sinun pitäisi nyt joutua ottamaan asiasta selkoa. Nakkilan isäntä siitä puhui minulle.
Mitä sinä sanot! Oikeinko totta? — Ehkä sama lurjus, jota kuulluutettiin kirkossa?
Sama kai, mutta koeta joutua!
Silloin on kiire. Minun täytyy joutua! (Kääntyy ovessa.) Mitähän, jos kävisi raudat tuvasta?
Käy, käy ja helistimet, mutta joudu!
Minä menen. — Sanokaa emännälle, jos hän kysyy minua, että menin vangitsemaan sitä karkulaista!
Kyllä, kyllä! (Nauraa. Matti menee.) Nakkilassa on todettakin nähty liikuskelevan eräs tuntematon henkilö, mutta hyvin luultavaa on, että se on tavallinen kerjäläinen. Niitä tapaa tämän tästä täällä maaseudulla.
Eikä suotta. Onhan elintarvepula aivan huutava ympäri Suomea. Siinä suhteessa ei hallitus ole jaksanut vielä saada parannusta aikaan, vaikka toimiin on jo ryhdyttykin. Mutta luultavasti se ei kestä kauan. Muuten näyttää tämä teidän esivaltanne olevan innostunut poliisialalle!
Heh heh — Onhan se.
Liikaakin. Ei kai siitä muuhun olekaan!
Ei ainakaan maanviljelykseen. Äiti sitä aina ajamalla ajaa pellolle!
On näet heidän vanha renki, mutta sai rintamalla muonakuskina ollessaan hurjan halun heittää aurat ja kuokat ja ruveta poliisiksi. — Ja siihen sattuikin vielä tilaisuus, kun tämä meidän vanha poliisimme äkkiä sairastui vuoteenomaksi ja muita ei paikkakunnalla löytynyt, jotka olisivat halunneet astua hänen tilalleen.
Häntä siis lykästi!
Heh, heh. Lykästihän kehnoa! — Mutta äitiä ei lykästänyt. Menetti työmiehensä ja vieläpä kiireimpänä työaikana.
Niin, teillähän se on työ täällä ennen kaikkea.
Sehän se on täällä. (Istuutuu.)
No, hyvä vuosi näyttää tulevan?
Kyllä, kyllähän sitä maamies taas.
Tuleehan sitä viljaa ja muuta hyvää taas pitkästä aikaa. Ja sietää tullakkin! Laarit ovat tyhjät.
Niin, sota nieli kaikki.
Sehän se. No, milloinkas sitä aloitetaan sitä tiatterin harjoitusta?
KALLIO Railalle.
Niin, milloinka me päästään alkamaan?
Ajattelimme, että jos huomenna kokoonnuttas sinne talolle keskustelemaan. Rooliakin on jo jaettu, mutta niitä sopii sitten vaihtaa ja ottaa pois, jos ei kelpaa.
Mitä kappaleilta on ajateltu?
Tukkijokea nyt ensialuksi.
Vai niin. On siis lauluvoimia käytettävissä?
Onhan niitä, ja täällä pidetään paljon laulusta.'
Aloitetaan vaan. Mutta asiasta toiseen: onko teillä hankittu minulle asuntoa?
Jaa. Tässähän sitä olisi ensialuksi ja tiedossa on useampaan palkkaan.
Taloihin, vai?
Niin. Alataloon ja Pöytyään.
Tapaako sellaisissa taloissa olla yksinäisiä huoneita? Ennen kaikkea tarvitsen sellaisen.
Kyllä niissä on. Ja onhan varaa valita. Kyllä täällä asuntoja löytyy, jos vaan ei sillä nimellä muualla maailmassa ymmärretä muuta.
No, sehän on hyvä. Ehkä jo saamme tänään muuttaa?
Miten vaan. (Nousee.) Kysyn heti puhelimella asian selväksi.
Onko heille puhelimet?
Joka talossa täällä on puhelin. (Menee oikealle.)
Näyttää varakkaalta tämän puolen seutu?
Sellaista hyvinvoipaa paikkakuntaahan tämä on. Ja täytyyhän sitä jotain jäädäkkin, kun kerran tekee työtä. Sadan tynnyrin talojahan nämä vaan, ehkä parin varakkaimmat — — — nimittäin viljelysmaata.
No, te pidätte majataloa?
Pidänhän tuota, tai oikeammin äiti pitää. Täytyyhän sitä jonkun, kun kerran se on laki ja asetus. Talo se on minulla tuossa vähän matkan päässä ja äidillä toinen, vaikka se on kylmillä — työvoiman takia. Perintötaloja näet ja siellä ne ovat maatkin.
Ja tämä vielä?
Ettäkö tämä?
Niin. Talohan se on tämäkin talo?
Mitäs tämä. On kirkonkylässä, siksi tässä asutaan. Mutta jos herralla sattuu olemaan aikaa pistäytyä siellä maatalossa, niin siellä se on talo.
Vai niin… Katsoppas vaan… Kiitoksia — ainahan sitä sen verran aikaa saa… Mutta kesken kaiken — (Nousee.) Minulla on hirveä nälkä, voisikohan saada jotakin päivälliseksi?
Kah! Saahan sitä! Johan se on nälkä ja Helsingistä vielä kun tullaan.
(Nousee.) Sanon heti tuonne sisälle.
RAILA tulee oikealta. Isännälle.
Ilmoittivatko pöytyäläiset teille mitään asunnosta?
Kyllähän ne sanoivat, että eikö herra voi asua majatalossa, kun kuulemma heiliä on ahdasta.
Ahdasta! Kahdeksan henkeä ja kymmenen huonetta!
Samaa sanoin minäkin ja muistutin myöskin pykälistä, jotka kieltävät samaa matkustajaa asumasta pitempää aikaa majatalossa.
Minkä vastauksen saitte?
Emäntä siellä vaan oli kotona. Emäntä näkyi panevan vastaan, mutta isäntähän se asiat päättää.
Joo! Kyllä se niin on, että isäntä —
Ei, ei, ei! Ilman emännän lupaa minä en uskalla tulia isännän taloon.
Ei se aivan niin ole täällä. Emännät täällä kyllä paljon mekastavat, mutta isäntä se laarit lukkoon lyö. Niin ettei se mitään tee, jos emäntä vastaan panee, kyliä siitä heltyy, kun tiukkaa.
Mahdollista kyllä, mutta minä en ole tottunut tiukkaamaan. Mitä hän sanoi syyksi?
Kun ei muka tunneta. Ties mikä lie j.n.e. Tällaiset syyt voi vierittää harteiltaan persoonallisella esiintymisellä.
Mutta mainitsittehan äsken, että teillä on toinenkin paikka tiedossanne? Jos sieltä heltyisi emännän luvalla?
Aivan oikein: Alataloon. Niin. Kyliä meillä asuntoja on, olkaa aivan huoletta! Minä kysyn sieltä. (Menee oikealle.)
ISÄNTÄ menee keinutuoliin istumaan.
Se on sellaista täällä maalla, että vieras on aina vieras. Ennen se oli toista, mutta nykyaikana —
KALLIO harmistuneena.
Annetaan vieraan kuolla nälkään, tai tuulettaa itseään pellolla!
Jumalan kiitos, että tällä kertaa ollaan majatalossa! Kävelee hetkisen.
— Niin, sitä ruokaa jos isäntä voisi toimittaa. Vakuutan, että minulla
on nälkä.
ISÄNTÄ nousten nopeammin.
Aivan oikein! Sitä ruokaahan minun piti — — — Heti ilmoitan.
MAIJA tulee oikealta tuoden kahvia tarjottimella.
Tässä olisi kahvia?
Vie herralle, vie herralle, hänellä on nälkä! (Maija vie kiireesti herralle.) Ja nouda sitten uusia perunoita pellosta! Pyöräytä läskiä pannulla! Käy aitasta paksua piimää ja kiepauta juustokimpale pöydälle!
KALLIO ottaa kahvia Maijalta, hymyilee.
Vieläkin se on sitä vanhaa ja voimakasta, se piimä?
Mistäs se täällä olisi heikontunut? Tykkääkös herra kaurapuurosta?
Jos se on samallaista kuin Helsingissä, niin en.
Minkälaista se siellä on?
KALLIO seiväsputinkia!
ISÄNTÄ Maijalle.
Pistä puuro tulelle heti. Herra saa tynnyrin rukiita joka seipäästä, jonka löytää minun putingistani.
MAIJA panee tarjottimen pöydälle.
Uskallankohan minä?
Häh? Miksi et uskaltaisi?
Kun emäntä sanoi, ettei mitään saa laittaa, ainoastaan vain kylmää ruokaa?
KALLIO panee kupin pöydälle, jää ihmetellen kuuntelemaan.
Minulleko?
Niin. Emäntä sanoi. (Hämmentyy.)
Lempo soi, minä se olen isäntä! Tee, kuten käskin, ja muista että se olen minä, joka laarit lukkoon lyön!
EMÄNTÄ tulee kiireesti perältä ilman sirppiä.
Ei tästä päivästä mitään tule! Ei niitä saa tänään mihinkään! Yksin renkipoikakin on saanut roolit ja nyt niitä luetaan heti kun silmä välttää. (Huomaa vieraan.) — Vai niin. Tuoko se nyt on?
Se, se se on.
Vai se se nyt on… Kovin on laihakin, raukka. (Menee luo.) Oletteko saanut mitään suuhunne?
KALLIO hölmistyneenä.
En, en — — — ettette vaan ole talon emäntä?
Kyllä se minä olen.
Jaha — nimeni on Kallio — terveisiä Helsingistä. (Tarjoaa kättä.)
EMÄNTÄ tervehtää.
Terve, terve! No, siellä Helsingissä on kuulemma hyvin huonoa sen ruuan saanti?
On — on — hyvin huonoa — nälkää näkevät — — —
Siltä se näyttää. Teillä on siis nälkä…?
Minullako? Niin — — (Ei oikein tiedä mitä vastaisi emännälle.)
Annoin Maijalle juuri määräykset.
EMÄNTÄ isännälle.
Joudan itse tällä kertaa. No, kahvia te olette jo saanut, huomaan ma!
(Maijalle.) Vie kahvitarjotin pois.
Tässä — (Antaa tarjottimen.)
EMÄNTÄ Maljalle.
Ja käy sitten perunat konttoorista!
ISÄNTÄ Maljalle.
Ja läski ja piimä — mutta joudu!
EMÄNTÄ lujasti isännälle.
Sanoin jo, että joudan itse tällä kertaa! (Menee Maijan kanssa oikealle.)
KALLIO katsoo emännän jälkeen.
Koko lailla tukeva ihminen… (Isännälle.) Kyllä kai se niin taitaa olla, että emäntä se laarit lukkoon lyö — vai mitä isäntä?
Se on tuo äiti niin tottunut niihin pykäliin majatalon pitäjänä. Hänen hallussaan on näet ollut tämä homma jo pitemmän aikaa. Minä siellä maatalossa…
Niin, niin — Ja kun se on tarpeeksi suuren välimatkan päässä täältä, niin ei teillä mitään hätää ole!
Kah, onhan sinne kuusi kilometriä.
No, sittenhän! — — — (Naurahtaa.)
RAILA tulee oikealta.
Näyttää siltä, kuin emännille olisi pistänyt pirut mieleen. Sieltäkin oli isäntä eloa korjaamassa ja emäntä sanoi, että tarvitsee se Maijastiina ja Ollikin eri huoneet, nuoria kun ovat.
Ketkä nämä Maijastiina ja Olli sitten ovat?
Talonväkeenhän ne kuuluvat, vaikka sukua ovat renki ja piika.
Vai niin. (Istuutuu.) Minut aijotaan sitten jättää majataloon asumaan?
Ei, ei. Kyllä me asunnon hankimme. Kun menemme yhdessä Alatalon isännän puheille, niin kyllä sieltä lohkeaa.
En minä rupea »tiukkaamaan», asun sitten ennen vaikka täällä.
EMÄNTÄ tulee oikealta tuoden päiväkirjaa.
Tässä olisi päiväkirja, johon Olisi kirjoitettava kaikki mikä on passissanne. Joko olette sen näyttänyt?
En!
No, mieheni saa sen tarkastaa! Muuten majatalon säännöt kieltävät pitämästä samaa matkustajaa luonaan enempää kahta vuorokautta. Niin, että tiedätte sen.
KALLIO nousten äkkiä.
Minä tiedän sen! Ja luultavasti en viivy täällä muutamaa tuntiakaan!
(Kävelee hermostuneena.)
Sitä parempi meille! Emme ole juuri tottuneetkaan vieraisiin!
Siltä se näyttää, mutta tällä kertaa saatte luvan tottua! — Joko ruoka pian tuodaan?
Tuodaan kun keretään! (Menee oikealle. Päiväkirja jää pöydälle.)
KALLIO Railalle.
Milloin täältä lähtee ensimmäinen postihevonen rautatietä kohti?
— — Ensi torstaina — — muitta — —?
Voiko täältä saada kyytiä mistään asemalle?
Pahoin pelkään, että kaikilla on hevoset eloa korjaamassa.
KALLIO menee kiivaasti oikealle ja tyrkkää oven auki.
Hevonen valjaisiin tunnin sisällä!
EMÄNTÄ tulee ovelle.
Majatalon hevoset eivät ole palanneet kyydistä ja omat ovat eloa korjaamassa. (Menee takaisin.)
(Isäntä nousee ja poistuu kuin varkain oikealle.)
Näyttää siitä, kuin olisi pakko pysähtyä toistaiseksi.
Aijoitteko sitten — —?
KALLIO hermostuneesti.
Tietysti aijoin! En suinkaan voi pellolle asustautua.
Tyyntykäähän toki. Tietysti teille asunto hankitaan, kun se on kerran luvattukin.
En minä väkisin mihinkään tunkeudu!
RAILA päättävällä äänellä
Odottakaa hetkinen, minä käyn vielä puhelimessa. Ja se on ihme jos en minä nyt onnistu! (Menee oikealle.)
KALLIO kävelee muutaman kerran edestakaisin.
Mitähän ne oikein ajattelevat minusta! (Istuutuu.)
MAIJA tulee kantaen tarjottimella ruokia: kylmiä perunoita, silakoita, kovaa leipää ja maitoa. Seisattuu ovelle.
Tässä olisi ruokaa…
Jaha! Tuokaa se tänne, tänne!
MAIJA tuo nopeasti, aivan kuin pelästyneenä, ja asettaa sen pöydälle.
Kas niin. Sillä tavalla, tyttöseni. Mikä sinun nimesi on? — — Mutta tässäkö kaikki?
Puuro tulee kohta…
Mutta entäs läski? — Ja perunat — nämähän ovet kylmiä, piru vie! ijankaikkisia vanhoja — ja mikä tämä on? (Heiluttaa kuivaa silakkaa hännästä.)
MAIJA onnettomana.
Silakka…
Silakka! Kas vaan, en ollut enää tunteakaan silakkaa! Mutta piimä — missä on se vanha voimakas piimä, jota isäntä lupasi?
Piimä… Niin sitä ei ole…
Ja isäntä sanoi, että sitä on?
Niin, kyllä sitä on aitassa…
Kas vaan. On ja ei ole. Mitä se semmoinen on! Käy nopeasti piimä aitasta! — Missä isäntä on?
Läksi maatalolle.
Mikä hänet sinne lennätti!
En minä tiedä.
Kaunis isäntä! No, mene ja nouda piimä aitasta — ja läski myöskin.
(Maija juoksee ovelle.) Ja muista — juusto puuttuu myöskin!
(Maija menee perältä.)
KALLIO ottaa leipää ja etsii voita.
Saakeli! Tyttö on unehuttanut voin! (Koputtaa veitsellä tarjottimeen.)
Hei! hei! Emäntä!
RAILA tulee oikealta harmistuneena.
Hyvin kävi. Heillä ei ole puhelin kunnossa.
Vai niin. Niin, niin tietysti. Kun luvattiin piimää, juustoa ja ties mitä kaikkea, ja tuodaan — herra ties mitä kaikkea!
Joko ilmoititte sisälle?
Johan minä olen ilmoitellut. Emäntä, emäntä! (Hakkaa tarjottimeen.) —
Vai ei ole kunnassa.
Ei. Mutta menemme katsomaan. Varovaisuuden vuoksi minä käyn sentään tässä likellä erään johtokunnan henkilön puheilla. Heillä on kamani ollut jo pitemmän aikaa kylmillä; niin että on varalta, jos yhdestä epäonnistutaan. Tulen kohta takaisin. Hyvää ruokahalua! (Menee perältä.)
Kiitos. (Katsoo tarjottimeen ja sitten kiukkuisesti oveen.) Emäntä, emäntä! (Juo maitoa odottaessa.)
EMÄNTÄ tulee, tuoden puurovatia.
Tässä on puuroa!
Hyvä on — mutta voi puuttuu pöydästä ja oikea piimä!
Te helsinkiläiset olette tottuneet ronklaamaan, mutta minä huomautan jo heti alussa, että täällä maalla se ei käy päinsä. Täällä ollaan totuttu tekemään työtä ja syömään mitä kulloinkin on. Ja jos aiotte täällä viihtyä, niin saatte luvan oppia heti nämä alkeet. Maassa maan tavalta tai maasta pois! (Menee oikealle.)
KALLIO nousee harmistuneena, kuin aikoen lähettää hyvän sanatulvan hänen jälkeensä, mutta malttaa mielensä.
Herra armahda! Liian tukeva hän on minun mittailtavakseni! Ihanaa väkeä! (Istuutuu ja vilkasee vielä ovelle.) Minut raahataan tänne satojen virstojen takaa, luvataan asunnot, luvataan piimää ja kun tulee aika, niin ei anneta mitään! Haukutaan suut, silmät, korvat täyteen ja neuvotaan maasta pois! (Käypi ruuan kimppuun ahneesti.
MAIJA tulee perältä, kantaen piimävatia — vilkuu arasti oikealle.
Tässä olisi, herra — — —
KALLIO kääntyy.
Vihdoinkin! Tänne, tänne, tänne!
MAIJA juoksee luo.
Kas niin. Sillä tavalta. Ja nyt käy läski, juusto ja voi, niin olet kiltti!
(Maija juoksee perälle.)
KALLIO maistaa piimää.
Oikein! (Maistaa.) Tämä on sitä oikeaa, vahvaa ja voimakasta… (Syöpi.)
EMÄNTÄ tulee tuoden voita.
Tässä sitä nyt on, kun keretään niin tuodaan. Ei täällä serveerata lentokoneella.
KALLIO syöpi hyvällä ruokahalulla.
Hyvä on!
Kylläpä sillä raukalla on nälkä, mutta — — (Huomaa piimä-vadin.) Mitä, eikös se ole piimää?
On, on ja hyvää piimää onkiin!
Kerma päällä — aivan kuorimatonta vielä? Mistä olette sen saanut?
KALLIO pitäen vadista kahdella kädellä kiinni.
Mitä piruja se teille kuuta! Suokaa edes ruokarauha ihmisille!
Kyllä, kyliä, hyvä herra… (Menee oikealle.)
MATTI tulee perältä taluttaen pientä kerjäläispoikaa.
Tässä se nyt on —
Tänne, tänne, pian, ennenkuin emäntä tulee! (Kääntyy oveen päin.)
MATTI taluttaa pojan luo.
Ei se sentään ollut tämän vaarallisempi.
KALLIO katsoo häntä.
Mikä niin?
Kah, karkuri-Jamen — — —?
Juokse hiiteen pöllö ja vie tuo kakara mukanasi!
EMÄNTÄ tulee oikealta.
Joko päiväkirja on kirjoitettu?
Ei vielä! — Ja antakaa minulle ruokarauha, senkin tomppelit!
EMÄNTÄ huomaa Matin.
Siinähän sinä olet! Mihin sinä pellolta karkasit?
Kah, kun karkurilainen — se suuri lurjus — sanottiin liikuskelevan
Nakkilassa, niin minä —
Niin sinä heti tietysti! No, löysitkös karkulaisen?
Löy — sin — hän tuon pojan — — —?
Tuon lapsen? Kuule, missä sinun järkesi on?
RAILA tulee perältä.
Ei! Nyt alan minäkin jo hermostua! Heillä vuotaa katto!
Vuotaako heillä katto?
Vuotaa ja sitäpaitsi he ovat sijoittaneet sinne porsaita!
— — — Porsaita!
MAIJA tulee perältä kantaen juustoa, mutta kun huomaa sisälläolijat, niin pelästyy, pudottaa juuston ja juoksee ulos.
EMÄNTÄ huomaa Maijan ja juuston putoamisen, huutaa jälkeen.
Maija! Maija hoi, juusto putos! (Ottaa juuston ylös ja jää katsomaan Kallioon.) Vai niin. Vai siltä tavalla! Nyt minä ymmärrän, mistä te piimää saitte. Odottakaa hetkinen! (Menee oikealle.)
Nyt on piru irti! Kuulkaa. Minä vuokraan sen huoneen…?
Väliverho.
Näyttämönä suuri tupa. Vasemmalla ja oikealla ovet. Perällä ikkuna, joka on auki ja josta on näköala pihalle. Oikealla peränurkassa hellauuni. Vasemmalla peränurkassa kangaspuut. Samalla puolella etunäyttämöllä puusänky, joka päivisin käy sohvasta. Oikealla seinämällä suuri astiakaappi. Samalta puolella suuri ristikkojalkainen lankkupöytä. Pitkin seiniä leveät penkit. Tupa tekee avaran ja nykyaikaisen vaikutuksen.
Alatalon emäntä häärää ikkunan luona laittaen vasikan juomaa kahteen ämpäriin.
Maijastiina kiertää kauhalla suurta pataa, joka on tulella.
EMÄNTÄ noin 40 vuotias, hoikka, terve ihminen.
Vai jo ne sinutkin saivat!
MAIJASTIINA noin 30-vuotias tyypikäs ja voimakkaan näköinen maalaispiika.
Poropirkkohan minä.
Mikä se sellainen on?
MAIJASTIINA niistää käden selällä nenäänsä.
Ijankaikkinen vanha krapa!
No, miten se johtaja sinut sellaiseen rooliin pisti?
Sanoi, eriä se on edellytyksiä, vai mitä se on ja että se sopii minulle kuin vakka ja kans — —
EMÄNTÄ jatkaa.
Ja lapsaus päälle!
Häh?
Niin, minä sanoin vaan, että se on lapsaus, niinkuin joskus sanotaan.
Kyllähän minä sanoin, että menisi se nuorikin vielä — mutta — — —
(Hämmentää.)
Mitä mutta?
Kysyi häntä josko on kokemusta.
Missä niin?
Kah, rakkauvessapa tietenkin.
No, oliko?
Mitäs se emäntä — milloin tässä sellaiseen olisi aikaa!
Ja sinä sanoit, ettei ole aikaa?
Niinhän tuota tulin sanoneeksi, ja siihen se sitten raukes. Sanoi, ettei se ilman kokemusta käy.
Rakastaminenko?
Tarvitaan vähintäin vuoden kokemus.
EMÄNTÄ jääden katsomaan.
Sen se riivattu valehteli!
Suutuin minäkin jo. Vai vuoden! Ja jos se vielä olisi päästellyt, niin olisin kai jo minäkin sanonut, ettei siihen mitään vuotta tarvita. Sen verran sitä on minullakin kokemusta. — Ja sitten se lykkäsi Poropirkon — siihen tukkijokeen.
No, entäs toiset?
Niin, toisetko?
Niin, Olli esimerkiksi? Mitä hän sai?
Joku tulari, vai mikä se lie ollut! Katkismusta se joutuu tavaamaan, kuulemma.
Sitten se on paikallaan.
Onhan se. Ollilla kun se on se ijankaikkinen pää.
EMÄNTÄ nostaa ikkunasta ämpärin pihalle ja huutaa:
Vasu, vasu, vasu, vasu, vasu!
(Kuuluu vasikkojen ammuntaa ja laukkausta ikkunan luo.)
Olli se otti vaan ja sanoi, että voipihan sitä koettaa.
EMÄNTÄ ottaa toisen ämpärin ja nostaa sen myöskin ulos.
Vasu, vasu, vasu, vasu!
Sitä se vaan, kun ei pysty puhumaan oikein.
EMÄNTÄ ikkunassa.
Hidashan se on, Olli. — Vasu, vasu, vasu. (Viimeiset hyväilevällä äänellä.)
Mutta ei siinä kuulemma tarvitse paljon puhuakaan! Silloin tällöin vaan!
Sitten se on paikallaan.
Ja rakkauttakin kuulemma on. Oppii rakastamaan.
EMÄNTÄ tulee Ikkunasta korjaamaan jätteitä työstään.
Siitä kai ei tule mitään!
Niin no, minähän sen tiedän jos kukaan. Oikein hytkäytti, kun kuulin.
Ja nauroi se Ollikin.
Eikö sanonut mitään?
Vilkasihan se minuun, että mitä minä muka siihen, ja päästi sitten hevosen naurun… (Nauraa.)
Sen arvaa. (Nauraa.)
Mutta paikallaan se on sekin. Siitenpähän oppii sitäkin, jos tässä vielä joskus sitä tarvittaisiin.
EMÄNTÄ on korjannut viimeiset. Tulee Maijastiinan luo.
Niin, sitä minä olen tuuminutkin. Tuossa on kaksi kamaria teille, jos niin kuin menisitte yhteen. Puhuin siitä isänkin kanssa ja hän oli samaa mieltä.
MAIJASTIINA keskeyttää työnsä ja jää katsomaan.
Kyllähän minä, mutta se Olli — kun ei saa sanaa suustaan, toljottaa vaan. Ja eikähän se nuorelle tytölle kuulu aloittaa.
Kiireittä sitä kuitenkin on pitäminen. Raila juoksee ja hosuu kuin vimmattu sen asuntonsa kanssa. Jäätte pian ilman asuntoa!
No, eikös sitä voi sitten niinkuin ennenkin?
Ei voi. Nuoret ihmiset — ja kun kerran on tilaa…
Mutta piisaisihan se yksikin.
Eikä piisaa. Käiksi täytyy olla. Koko ikänne olette taloon tehneet työtä — olisihan ikuinen häpeä, jos en osaa rakennuksesta teille luovuttaisi. Ja siksi toiseksi, tämä on päätetty asia isän ja minun välillä ja koettakaa suoriutua naimisiin.
Mutta kun se ei kosi?
Kosi sinä sitten! Taikka minä sen teen!
Ei, ei emäntä. Se ei oikein sovi. Antakaa sen nyt ensin oppia rakkautta, kun on kerran opettajakin.
Mutta jos opettaja vie oppilailtaan katon?
— Eihän — — mitenkä hän — — mitä se emäntä nyt meinaa?
Tänä iltana ovat uhanneet tulia katsomaan ja vie se sen, jos ette ajoissa pidä puolianne! (Olli tulee vasemmalta.) Laitakin vaan asiat kuntoon. Minä menen panemaan vasikat läävään. (Menee vasemmasta ovesta.)
OLLI noin 30 v. tyypikäs, hidasluonteinen, matala maalalsrenki — on pannut hatun naulaan ja istuutunut puusohvalle.
MAIJASTIINA on katsellut häntä koko ajan, mutta kun Olli vilkaisee häneen, pelästyy hän yht'äkkiä ja rupeaa kiivaasti pyörittämään kauhalla pataa.
OLLI Hetken perästä.
Jokos se illallinen pian?
— Johan se. (Paussi.)
OLLI miettii hetken.
— — — Eikös sinun nimesi ole Maija?
MAIJASTIINA hölmistyy.
— Häh? — Mitä sinä nyt?
— Niin vaan, kun siinä kirjassakin on Maija.
Missä kirjassa?
Kah — tukkipojassa!
Onko siinä Maija?
On ja aika Maija onkin!
Vai niin. Mitä se siinä tekee?
Sen tularin kanssa se siinä — —
Ettäkö ihan — — -?
Sen kanssa se. (Ottaa kirjan poveltaan.) Ja tulari laittaa sille kengätkin…
MAIJASTIINA keskeyttää työnsä.
Elähän nyt ihmeitäsi Ja mitä se vielä — —?
Opettaa sille katkismusta, juottaa sille kahvia ja myötäänsähän se sen ympäriltä häärää.
Voi sun sentään! — Annappas kun katson. (Menee kiireesti luo ja ottaa
Ollilta kirjan.)
Ja naimisiin ne lopulta — — —
Naimisiin! — — — Kuule, kuka sen sai?
Priittahan sen sai…
MAIJASTIINA huudahtaa.
Priitta! — Hänestä ei siihen ole!
OLLI äkkiä.
Sitähän minäkin! — että, kyllä — herra nyt erehtyi.
Priitta! — kun on laihakin vielä!
Sitähän minä — laihahan se…!
Priitta! — juuri ja juuri, että itse osaa lukea!
Niin mitenkä hän sitten toista?
Ja minulle lykkää vanhan kravan ja sanoo, että kokemusta — —! Nyt minä suutun! (Menee ja pyörittää kiivaasti pataa.)
Sitä minä tässä olen tuominnut, että muutettava se rooli on — — —
Sellainen rooli! — Herra saa itse pelata Pirkkonsa!
Niin. Sanottava siitä on. Ja muutettava se rooli on.
Minä ajattelin —? — — Vai mitä sinä ajattelet?
Minäkö? Suuttuneena. — Minä ajattelen —? — — van mitä sinä ajattelet?
Niin — tuota — että, kun sinun nimesi on Maija?
Niinhän se on.
Ja sen Maijan nimi on Maija?
MAIJASTIINA huomaa viittauksen
— Tarkoitatko, että — —?
Niin… Eikös se ole oikeus ja kohtuus, että Maija on Maija…?
MAIJASTIINA kainosti.
On!…
Niin minä tässä tuumin.
MAIJASTIINA jättää padan. Äkkiä.
Mutta se herra?
Siinä se on niksi. Kun sanoi kehno siinä esipuheessaan, ett'ei hän siedä vastaan hankottelemasta.
MAIJASTIINA äkkiä huudahtaen.
Mutta nyt minä tiedän!
Häh?
Hänen on pakko, jos ei tahdo jäädä taivasalle!
Kuinka niin?
Herralla ei die kattoa päänsä päällä. Tänään on viimeinen päivä, kun hän saa asua majatalossa. Ja tänään hän tulee tänne huonetta katsomaan!
No, no?
Me emme anna hänelle huonetta! Meillä on kaksi kamaria, sanoi emäntä, mutta me emme anna hänelle mitään!
OLLI huomaa
Heh! Sepä sattui! Niin meillähän on — isäntä puhui sitä samaa tuolia pellolla — niin, meillähän on, mutta —
MAIJASTIINA keskeyttäen.
Me emme anna! — (Menee hämmentämään.) — Miltä sinä tykkäät, jos minusta tulee Maija?
— Kah, kah — mitäpäs minä!
Minä rupean heti tutkimaan! Mitä, katkismustako se opettaa?
Katkismusta.
Ja sen minä osaan, kuin isä meidän. Ja kahviako? — Sitähän sinä latkit, kuin vasikka! — Ja rakka — — - niin, kokemusta minulla myöskin on.
— Mutta naimisiin?
Häh?
Niin — Ne menevät naimisiin?
Menkööt! Luuletko sitten, etten minä pysty naimisiin!
Kah, kah — — —?
Vaikka kymmenen kanssa, jos niikseen tulee!
Mitäs sinä — turkkilainenhan kymmenen kanssa…?
No mitäs sinä sitten! — Käy puita sisään eläkä toljota, kuin ijänikuinen kanto!
Kah, käynhän minä vähemmälläkin. (Ottaa hattunsa.)
Ja pane ruokakello soimaan samalla!
Saatanhan minä panna. (Menee vasempaan.)
Vai en minä pystyisi naimisiin! Sepähän nähdään: (Hämmentää toisella kädellä pataa ja pitää toisella kädellään kirjaa avoinna.) Mitäs tässä nyt seisoo? Lukee. »Ottiatuota» — Jaha. (Hämmentää ja lukee.) »Minä olen ottiatuota. Minä en ole ottiatuota». — Hm — (Kohentaa tulta. Lukee.) »Maija. Se on ottiatuota, eikä ole ottiatuota. Mitähän se meinaa.» — Samaa voisin minäkin kysyä. (Hämmentää pataa.)
MAIJA tulee vasemmalta.
Ehtoota.
Ehtoota. — Kuule, saatko sinä tuosta selvää?
MAIJA menee luo.
Onko se rooli?
On. — Kun siinä seisoo »ottiatuota»?
MAIJA ottaa kirjan.
Niinhän siinä seisoo!
MAIJASTIINA hämmentäen pataa.
Mikäs se sitten on, se ottiatuota?
Se on Tolari.
Olli vai?
Ollipa tietenkin!
Mitä se sitten sanoo siinä Maijalle?
Se sanoo paljonkin. He ovat pariskunta ja saavat kuuliaisia lapsia!
Minä osaan koko kirjan ulkoa.
MAIJASTIINA lakkaa hämmentämästä.
Herra hyvästi siunatkoon! — Lapsia?
Niin. Kaksi kääröä. Niin seisoo kirjassa.
Ja Priitalla sellainen rooli! — Mitä lapsia Priitta voi saada, vanha ihminen!
Eei — mutta kirjassa — — — Mitä sinä sanoitkaan?
Priitta ei siihen kykene! (Alkaa hämmentää pataa.)
Priitta on kuin luotu siihen!
MAIJASTIINA suuttuen.
Sellaiseen rooliin! — Ettet vähän häpeä!
Kah — Niin sanoi johtaja.
Sanokoon mitä sanokoon, mutta sen saamme nähdä! — Hämmennäppäs tuota pataa, ettei pala pohjaan. (Äkkiä.) Mitä sinä läksit?
Sitä vaan, että joko ne ovat käyneet?
Kutka?
Kah, Raila ja herra?
Ettäkö huoneita katsomassa? — Eivät ole käyneet. Kas niin. (Antaa kauhan.)
Kyllä ne sitten pian tulevat. (Menee hämmentämään.)
Tulkoot vaan! — Minä pistäännyn vähäin halkovajassa neuvottelemassa
Ollin kanssa, hän on siellä puita pienimässä. — Siinä on suola jo.
Kuulehan, Maija! Emäntä puhui, että te saatte eri huoneet, molemmat.
Mitä sinä sillä teet?
Eipä tiedä, vaikka tekisinkin! (Menee ovea kohti.)
Johtaja on ilman asuntoa. Tähän asti on hän pykälien mukaan saanut asua meillä, mutta huomenna ajaa emäntä hänet ulos. Luovuta sinä kamarisi hänelle.
MAIJASTIINA ovella. Tiukasti.
En. Ennen kuin asioista on tullut selvä. — Pyöritä pataa! (Menee vasemmalle.)
(Ruokakello soi.)
Ai! Ruokakello soi, eikä vielä astioitakaan ole pöydällä! (Juoksee kaapille, ottaa lautasia, veitsiä ja haarukoita ja asettelee niitä pöydälle.)
ALATALON ISÄNTÄ tulee vasemmalta. Noin 40 v. hoikka, pitkä mies työtamineissaan. Panee hattunsa naulakkoon.
Maijako se täällä emäntänä häärää?
Minähän tähän satuin! Stiinalla oli vähän asiaa ulos.
ISÄNTÄ istuutuu
No, teillä on pelto kuhilaissa. Joko pian joudatte meitä auttamaan?
Eiköhän. Ainakin Matti ja Eero joutavat.
Miksei Maija?
En minä tiedä, kun meillä on se johtajakin vielä — — —
Hm. En minä siitä esivallasta välitä. Ei siitä ole enää pellolle.
Hämmentää vain toistenkin työhalun niillä ryövärijutuillaan.
Hulluhan se vähän on. Vangitsi tässä muutama päivä sitten erään kerjäläispojan, mutta emäntä antoi hänelle selkään! (Nauraa.)
ISÄNTÄ hetken mietittyään.
Mikäs se on se johtaja, joka teillä asuu?
Johtajako? Kah, johtajapa tietenkin.
Niin, mutta mihin hän pystyy?
Tiatteriin — eikös isäntä sitä tiedä?
Tiedän, tiedän. Mutta minä tarkoitan työtä.
En minä tiedä. Hän on herra!
Herra! — Ja ilman asuntoa! — — Eikö hän ole vielä saanut asuntoa?
Ei. Lupasivat tulla tänään tänne.
Hm. En minä tiedä sellaisille herroille antaa asuntoa.
EMÄNTÄ tulee vasemmalta.
Kas, Maija!
Minä rupesin täällä emännäksi, kun Stiinalla oli asiaa ulos.
EMÄNTÄ menee uunin luo ja kohentaa tulta.
Siitä Railan Väinöstäkin uhkaa tulla tyhjäntoimittaja! (Puhaltaa uuniin.)
Kuinka niin?
Kas, sen herran kanssa se juoksee pitkin kylää ja viljavainioita.
He katselevat maita. (Menee hämmentämään vellipataa.)
Mitä tehnevät! Mutta töistä ei tule mitään pelloilla — Sirpit seisahtuvat ja työväki rupeaa seuraamaan heidän esimerkkiään.
Taitaa olla parasta, kun sanoo sille Railan Väinölle, että hän lähettää sen herransa sinne mistä on tullutkin!
Mitä hänestä < tänne hilasivatkaan!
Kah, kun piti näytelmäseuraa saada kuntoon ja siihen tarvittiin johtaja.
Johtaja! — Eihän tuo edes tervehikkään, kun tulee vastaan.
Hän ei tunne isäntää.
ISÄNTÄ nousten
Eikä ole väliäkään!
OLLI tulee vasemmalta, sylys puita täynnä.
Herroja tulee, herroja tulee! (Viskaa puut uunin eteen.)
Ettäkö tulevat?
Pihalla ovat, tarkastavat läävää, vasikoita ja kehuvat niitä niin riivatusti.
Annappas äiti se takki sieltä kaapista.
Aivanko sinä pyhätakkiin?
Ei ne herrat ymmärrä muuten toisia herroja! (Menee oikealle.)
EMÄNTÄ Ollille.
Missä Stiina?
Aitassa! Survoo pyhähametta ylleen! Muuttaa toisen lakin päähänsä.
(Emäntä menee oikealle.)
MAIJA hädissään on hämmentänyt pataa kiivaasti.
Olli, hämmennäppäs tätä pataa, ettei pala pohjaan, minä juoksen Stiinaa auttamaan.
OLLI menee hämmentämään.
Käske se tänne! Sano, että nyt se asia ratkaistaan!
(Maija juoksee vasemmalle.)
OLLI polttaa jotenkin sormensa.
Äh — kun se räiskyykin ja on niin kuumaakin, kuin paholaisen kekäle!
(Hämmentää rajusti.)
(Raila ja Kallio tulevat vasemmalta. Kallio kesäpuvussa
ja keppi kädessä.)
RAILA huomaa Ollin.
No, jopa ovat, kun ovat Ollille pistäneet kauhan käteen!
OLLI nolona jättää kauhan.
Se oli — »ottiatuota», se Maija.
KALLIO jää katsomaan Ollia.
Onko isäntä kotosalla?
On, kamarissa.
Vai oli se — »ottiatuota», Maija, joka pisti kauhan käteen?
Sehän se, siinä kiireessä. Ja eikä tuota ehtinyt edes ajatellakaan!
No, missä se Maija on?
Niin — että, kumpainen Maija?
Onko niitä useampiakin?
On. Meidän Maija ja majatalon Maija.
No, se teidän Maija?
Se on »ottiatuota», aitassa. Kyllä se köhiä tulee.
KALLIO Railalle.
Ilmetty Tolarin tyyppi. »Ottiatuota» on jo hänellä veressä. Olisi Maija vaan yhtä hyvä.
Minä epäilen sen Priitan onnistumista. Mutta sittenpähän nähdään!
OLLI tulee lakki kädessä hitaasti keskinäyttämölle.
Tuota — — — olisi sitä vähän — niin — kuin — asiaakin —?
Antaa kuulua vaan.
— — Se on — — — että — se Maija — tuota se meidän, on — »ottiatuota» aika Maija?
Oo — Vai niin —?
Se olisi kuin vakka ja kans', niinkuin herra sanoo, siihen tularin
Maijaksi?
Niinkö? No, sitten pitää hänen näytellä sitä!
Mutta kun se on Pirkko nyt?
Johtaja antoi hänelle Poropirkon kokeiltavaksi ja minä luulen, että se on aivan paikallaan.
Ijankaikkinen vanha rapa!
Hidashan se Stiina on Maijaksi, jos on Pirkoksikin — ei hän pysty
Tolaria selkään antamaan.
Sekö? — Tyynessä vedessä ne kalat kutee!
Ei pidä paikkaansa tässä.
Pitää. Suomalainen sananlasku ei koskaan valehtele.
Taidat puhua kokemuksesta? (Nauraa.)
Kokemusta tai ei. Mutta kun sanon lyö, niin kyllä se tyttö vaan lyö.
(Molemmat nauravat.)
ISÄNTÄ JA EMÄNTÄ Tulevat oikealta vähän pukeutuneina.
Siinäpä talon väki onkin. Ehtoota!
Ehtoota!
Me tulimme nyt, niinkuin puhe oli, katsomaan niiltä huoneita…?
KALLIO menee isäntäväkeä kohti, kuin tervehtimään.
RAILA esittää.
Johtaja Kallio ja talon isäntä ja emäntä.
(Tervehtivät kädestä.)
Niin. Olimme iltakävelyllä ja päätimme pistäytyä sisään toivottamaan onnea hyvän vuoden johdosta.
Kiitoksia vaan.
Kiitoksia, kiitoksia. — Paneppas, äiti kahvi tulelle…
Komeina rehoittaa maat ja minkälaiset maat? Silmänkanto-pellot! Oikein tekee hyvää niitä katsellessa.
Vieraat ovat hyvät ja istuutuvat.
Kiitos.
RAILA Kalliolle.
Hyvä alku! (Istuutuvat.)
Jaa — että johtaja tykkää on komeat maat —?
On. Kerrassaan komeat. Kiersimme ympäri kirkonkylää.
Kävittekö korven puolella?
Emme aivan siellä asti — mutta olen puhunut kyllä johtajalle…
Siellä ne maat ovat. Tässä ovat vaan kotipellot.
Todellakin! Täyttyy sanoa, että jos muualla maailmassa jotain unohdetaan, niin täällä se monin kerroin korvataan. Tarkoitan työtä.
Niin. Eihän sitä tyhjillä tappuroilla maailman läpi päästä.
Eipä ei — — —
No, johtaja on täällä tiatteria opettamassa?
Olen. Eilen aloitimme.
Ja alulla ollaan — olisi vaan saatava asunto johtajalle.
Tosiaankin. Herrahan on ilman asuntoa?
Niin, ikävä kyllä… (Naurahtaa.)
Juu — — onhan se ikävää. Hm…
Ajattelimme, kun teillä on pari huonetta joutavana, jos luovuttaisitte toisen niistä johtajalle?
Hm… onhan niitä huoneita. — Mitä sinä sanot, äiti?
EMÄNTÄ joka on järjestänyt pannun tulelle.
Mitäpä minä. Sinähän sen talon isäntänä tiedät.
Niin — Kyllä minä koetan olla mahdollisimman vähän vastuksina teille.
Hm… Voimmehan käydä katsomassa! (Nousee.)
Pistäydytään katsomassa — jos johtaja niistä pitää…
KALLIO nousten.
Siinä suhteessa minä en ole vaativainen. (Menevät oikealle.)
EMÄNTÄ Ollille.
Juokse ulos ja käske Stiina sisälle. (Menee oikealle.)
OLLI On seisonut syrjässä koko ajan. Tajuaa asian.
— — Ottiatuota! (Aikoo ulos.)
MAIJASTIINA Tulee samalla vasemmalta — pyntättynä.
Siinäpä sinä! Kuule, nyt ne vievät!
Minkä niin?
Kah, kamarin, että jytisee!
No, puhuitko sinä niin kuin käskin?
Puhuin ja johtaja sanoi, että sinun pitää saada se — —
No, anna sitten Viedä!
Mutta Raila pakana sotki koko hyvät humalat!
MAIJASTIINA pelästyen.
Miten? Puhu!
Sanoi, ettei sinusta muka ole.
MAIJASTIINA huudahtaen.
Minusta?
Olet muka hidas ja mitä kaikkea!
MAIJASTIINA kävelee harmissaan.
Se maitovarsa!
Etkä muka pysty minua antamaan selkään — — —
MAIJASTIINA äkkiä seisattuu.
Etten minä sinua pysty antamaan selkään?
OLLI vähän väistyen.
Sitähän minä sanoin, mutta siihen se vaan raukes.
No, etkö sinä voinut sanoa, että saat harva se päivä selkääsi?
OLLI väistyen yhä.
Kyllähän minä koetin.
MAIJASTIINA matkien.
Koetit! — (Kävelee.) Ja nyt ne ottavat kamarin ja sitten se on selvä.
Selvähän se.
Ja emäntäkin lupaa ja sitten syö sanansa!
Mikä niitä herroja jaksaa vastustaa!
Mutta olihan isäntä miehinen mies luvannut kamarit sinullekin!
Lupasihan se. Mutta kun kehui maat ja mantereet, niin siihen toppas.
Oikein tulin minäkin liikutetuksi.
MAIJASTIINA seisten kädet lanteilla topakkana.
No, olette te! Tallukoita koko miehet! Sillä tavalla voivat tehdä kanssamme mitä haluavat.
Voivathan ne…
Mutta se on stop nyt! (Lähtee kävelemään.)
OLLI hölmistyy.
— Häh?
MAIJASTIINA kääntyy ja polkee jalkaansa.
Stop että jytisee!
Mitä tarkoitat?
MAIJASTIINA pui nyrkkiä Ollille.
Sanasta miestä ja sarvesta härkää! — (Lähtee kävelemään.) — — Vai hidas! Kylää minä näytän, mitä tyvenessä uipi, jahka se tulee!
OLLI tulee rohkeammaksi.
Sietää hän saada vähän saparoilleen, kun sotkee asiat!
MAIJASTIINA seisattuu Ollin eteen.
Ja sinun myöskin — omaasi et pysty puolustamaan!
Kyllähän minä — — (väistyy.)
Tillittämään, kun herrat puhuu! Nahjus! (Menee kävelemään.)
OLLI harmistuneena.
Sehän se Rai — — —
Saapas, koko mies!
OLLI suuttuu.
Elä jumalista, Maija!
MAIJASTIINA asettuu eteen.
Panetko sinä vastaan, mitä?
— — — »Ottiatuota»?…
MAIJASTIINA ottaa tukasta.
Tuossa sinulle »ottiatuota»!
OLLI suuttuneena.
Maija — »Ottiatuota»!!
MAIJASTIINA lyö molemmille korville.
Siinä, siinä! — Kaikki tässä, »ottiatuota»!!
RAILA. KALLIO. ISÄNTÄ. EMÄNTÄ. Ovat tulleet edellisen aikana oikealta.
Siinäpä saa mies oikein tukevasti! (Nauraa.)
Saa, kuin Maijan kädestä tukkijoella.
No, joko sinua taas löylytetään?
EMÄNTÄ tulee luo.
Mistä sinä mies parka taas saat selkääsi?
OLLI raivostuneena häpeästä ja harmista nostaa nyrkkinsä uhkaukseen,
Maijalle.
»Ottiatuota»!
Tahdotko viedä! (Käy uhkaavasti kohti.)
ISÄNTÄ Emännälle.
Elä, elä päästä niitä yhteen!
EMÄNTÄ asettuu väliin.
Seis, Malja! — Mistä te taas riitelette?
MAIJASTIINA kääntyy selin.
Ei mistään.
— — Kun se oli, tuota — — —
MAIJASTIINA kääntyy ja karjasee.
— Häh! — Kahden asia ja kolmannelle korvapuusti!
Kaikki jäävät katsomaan.
RAILA purskahtaa nauramaan.
Hyvä, hyvä!
KALLIO nauraa.
Siinäpä vasta Maija!
Se on se meidän Maija.
Rauhoitu nyt Maija. Huomaa, että täällä on vieraitakin.
Olkoon! — Asia on meidän kahden.
On parasta, ettemme sotkeudu heidän riitoihinsa. Maija ei siedä lakia poljettavan.
Ei siedäkkään, kuten te — ja moni muu! (Katsoo emäntään.)
Mitä sinä nyt — —?
OLLI kopeloi tukkaansa.
»Ottiatuota» kun kaikki hiukset 'lähtevät.
KALLIO tulee luo ja taputtaa Maijastiinaa olalle. Hymyillen.
En ole pitkään aikaan nähnyt noin rivakkaa Maijaa.
— — — Elkää taputtako.
KALLIO nauraen.
Aijotko minuakin panna saparoille?
Raila nauraa myös.
— Ei sitä tiedä. Minä en siedä makeiltavan. Täällä maalla ollaan suoria, kuin honka, eikä luikerrella — (Näyttää sormellaan.) Noin ikään. Te olette kyllä herra ja viisas opettaja, mutta tarvitaan sitä muutakin kuin tiatteria ja kokemusta rakkauvessa.
No, no, Maija…
Jaa, jaa, emäntä. Te olette opettanut ja kasvattanut minua biplian ja esikuvien kautta ja minä olen se miksi olette minut tehnyt. Niin oli isänikin ja niinpä oli äitini. Kaikki olemme olleet yhtä perhettä ja onnellisia olemme olleet.
Mutta, mikä Sinulla on, Maija?
Minä sanon vaan, mikä on totta.
Mistäs tässä oikeastaan on kysymys, Olli?
— Niin — tuota — kun — Maija sanoi — —
Mitä minä sanoin? Pistätkö sinä syyn minun niskoilleni?
E ei — tuota — Kun te isäntä — — —
MAIJASTIINA keskeyttää.
Ette ole mikään isäntä!
ISÄNTÄ hölmistyneenä.
— Häh —?
Niin. Palvelluthan sitä minäkin olen aina kehdosta asti ja ollaanhan siitä työtä tehty ja — tuota — mutta —
Mutta kun herrat tulee, silloin se on stop
Kallio menee Railan kanssa puhelemaan jostakin asiasta.
— Mikä stop? Selvitä Stiina?
Piika on piika vaikka Olisi kuinka perheen jäsen!
OLLI ymmärtää asian.
Ja renki on renki, vaikka olisi kuinka — — »ottiatuota» — —
ISÄNTÄ vähän suuttuneena.
Teistä ei saa selvää pirukaan!
Ei siihen pirua tarvita, herrakin piisaa!
RAILA tulee isännän luo.
Antakaa olla! Aikansa riitelevät niin selviävät! — No — se on sitten selvä, se asia? Te luovutatte sen toisen kamarin johtajalle?
Niin — eihän siinä minulla mitään ole sanomista — jos luulette itse, että se on sopiva?
Kyllä minä olen tyytyväinen siihen.
No, niin, asia on siis selvä. Me käymme nyt kapsäkit majatalosta ja johtaja muuttaa sisään.
Niin, niin — — vai mitä sinä sanot, äiti?
Mitäpä minä. Sinähän olet pää talossa ja tiedät mitä teet.
RAILA Kalliolle nauraen.
Siinä sen nyt kuulette. Isäntä se laarit lukkoon lyö. No, hyvästi nyt siten!
Niin. Hyvästi, taikka paremmin näkemiin! (Menevät vasemmalle.)
Hyvästi, hyvästi! (Kääntyy vaimonsa puoleen.) — Vai mitä sinä sanot, äiti?
Mitäpä minä. Sinähän se olet pää. (Menee hellan luo.)
Eihän sitä viitsinyt oikein kieltääkään.
Eihän sitä ilennyt — Kas, kun kahvi unohtui tarjoamatta.
Ei. Lähden tästä jonnekkin kävelemään.
(Aikoo ulos, mutta Maijastiina, joka on kiukkuisena kuunnellut edellisten keskustelua, ei jaksa enää hillitä itseänsä, vaan huutaa koomillisen kiukkuisella äänellä katsoen isäntää päin naamaa. Päääää! Kaikki hölmistyvät ja jäävät katsomaan.)
MAIJASTIINA samoin, ensin katsoen isäntää ja sitten emäntää.
Päää! — Päää!
EMÄNTÄ kauhulla.
Mitä sinä Stiina?
MAIJASTIINA samoin kaikille kolmelle.
Pää! Pää! Pää!
— Mitä sinä määit kuin pässi?
Itse olette pässi!
— Hyvä isä, — Stiina!?
Siinä toinen pässi!
Mutta Stiina — — —?
Siinä kolmas päissä! Kolme sarvipässiä! Onko tämä laitaa! Varakkaan
Alatalon väki on saanut sarvet päähänsä ja herrat keritsevät villoja.
Stiina! Nyt minä suutun!
Suuttukaa vaan!
Muista paikkas raamatussa, jossa sanotaan: »kunnioita isäntäväkeäsi».
Enkö ole sitä tehnyt? Mutta minulla ei ole enää isäntäväkeä! Tahdon kahdenkymmenen vuoden palkkani ja lähden tieheni!
EMÄNTÄ putoaa tuolille.
Herra siunaa!
ISÄNTÄ aivan ällistyneenä.
Mitä — sinä — sa — —?
Menen kaupunkiin ja rupean herroille piijaksi. Ne ne tässä kuitenkin rikeeraa ennemmin taikka myöhemmin!
Stiina — — Miten on järkesi laita?
Hyvin. Mutta miten on lupauksen laita?
Minkä lupauksen?
Unohdettu luonnollisesti! Kenelle luvattiin kamarit? Kenen piti mennä naimisiin?
Voi, Stiina kulta, kun — — —
— Kun herrat — niin — — ja minä olen vaan piika…
OLLI havahtuu.
— Jaa. Mitä sanoo isäntä?
— Että mitä?
— Siitä asiasta, josta puhuttiin pellolla, niistä kamareista?
Kah, kah, kun nuo — — —
Ja te olette isäntä ja pää!
Sanasta miestä ja sarvesta härkää! Minä vaadin myöskin palkkani ja seuraan sinua Maija.
— Oh! (Vaipuu Ollin syliin.)
ISÄNTÄ suuttuu.
Tästäpä vasta soppa syntyy!
Johan minä sanoin, että vie se sen kuin viekin!
ISÄNTÄ huomaa pyhätakkinsa.
Ja vielä pyhätakissa? (Riisuu sen ja viskaa maahan.) Ja sen seitsemän seppää!
Elä hyvä mies takkiasi! (Ottaa takin ylös.)
Sanoinhan minä, että »ties mikä lie»!
Puhui kuin synti!
Ja pani pääni sekaisin kuin Haminan kaupungin.
Ja nyt Olli ja Stiina ikänsä talossa palvelleet lähtevät maailmalle…
Ei askeltakaan! Yhteen molemmat ja vihille — ei niitä kamareita vielä luvattu — arveltiin vasta.
Niin todellakin, ei niitä vielä luvattu — katseltiin vasta.
Sen seitsemän, kun touhusivat, ja touhusivat, ettei kerennyt edes ajatellakaan. — Ensi pyhänä kuulutuksiin molemmat ja sitten häät! Ja ne pitää olemankin eri häät!
No, oletteko nyt tyytyväisiä, lapset?
MAIJASTIINA nöyrästi.
— Mitäs se emäntä.
Kah, tietystihän me — — —?
Antaako emäntä anteeksi?
Totta — tietysti — (Halaa Stiinaa.)
OLLI nöyrästi isännälle.
Niin — tuota — minäkin tässä taisin sanoa jotain — niin, että — — —?
— Mitäs se Olli nyit! (Taputtaa olalle.) Kaikki on hyvin.
(Kallio ja Majatalon Maija tulevat edellisen aikana. Kalliolla pieni käsilaukku ja paltto käsivarrella ja Maijalla suuri kapsäkki.)
KALLIO huomaa sovinnon.
Ooo! Täällä on rauha ja rakkaus ylimmillään! Onnittelen, onnittelen! — (Maijalle.) Jätä siihen vaan, kyllä minä sen siitä saan. Niin. Näin me nyt tulemme.
EMÄNTÄ menee isännän luo ja rykäisee siinä merkitsevästi.
ISÄNTÄ katsoo häneen ja rykäisee myöskin.
Niin. — Niinpä näkyy. — (Rykäisee.) Mutta siinä äskeisessä taisi tulla pieni erehdys — tuota — — —
Me täällä maalla emme kerkiä kaikkia järjestää silmänräpäyksessä, niin kuin te siellä kaupungissa. Asia on näet niin, että kamarit oli jo luvattu näille nuorille, vaikk'ei sitä siinä hytäkässä muistettu sanoa. He ovat nyt kihloissa ja pian ovat he sitten naimisissa. (Nuorelle parille.) Jos sitten menemme katsomaan niitä kamareita. (Menee oikealle päin.)
Juu! (Nuorelle parille.) Jos sitten menemme! (Seuraa emäntää.)
— »Ottiatuota» — (Menee perästä.)
MAIJASTIINA Kalliolle.
Niin, meidän ne kamarit on. Ja kuten herra on nähnyt, niin pystyn minä Maijaakin pelaamaan, eikä vaan ijankaikkisia vanhoja piikoja! (Menee oikealle.)
KALLIO on ällistyneenä katsellut heidän jälkeensä. Tajuaa asian ja putoaa istumaan.
MAIJA säälien.
Herra parka!
KALLIO hypähtää ylös.
Tekevätkö nämä ihmiset minusta pilkkaa, vai mitä he meinaavat? Minähän ne oikeastaan minua pitävät! — (Kävelee suuttuneena.) Ei, tästä täytyy tulla loppu! Sen täytyy piisata jo! Hullu, kun lähetän sen Railankin pois — Olisin edes hänelle saanut kiukkuni viskata! (Huomaa Maijan.) Mitä sinä tuijotat siinä?
Nyt on herra ilman asuntoa.
KALLIO huutaa.
Minä tiedän sen! (Kävelee.) Kaikenlaisten kanssa sitä pitää joutuakin tekemisiin! — Ne suoraan halveksivat minua!? Pitävät itseänsä sen piimänsä voimalla herra ties minä! — — Ja minä heille puhun, pidän esitelmiä, innostan ja toivon hyviä viljavuosia. — (Lähtee kävelemään.) Katovuoden heille rukoillen!
Vienkö minä tämän kapsäkin takaisiin majataloon?
KALLIO ei jaksa hillitä itseään.
— Vie se helv—tiin! — (Selvittäen.) Mitenkä minä majataloon voin mennä takaisin, kun tulin emännällesi sanoneeksi sellaista, jota en kaikille sano. — Pellolle, taivasalle sen saat viedä! (Kävelee.)
Oikealta kuuluu laulu.
Sävel: (Jo joutui armas aika.)
Jo kirkas päivä koittaa, yö pitkä mennyt on. Ja herran armo koittaa ain' asti lepohon. Ajalla maan ja vaivan — — — — — — — — —
KALLIO on pysähtynyt ja kuunnellut kolme säettä.
— — Mitä, mitä ne laulavat siellä?
MAIJA viattomasti.
Jo kirkas päivä koittaa…
KALLIO kiukuissaan.
— Mikä kirkas nyt koittaa, musta yö! (Kävelee edestakaisin.)
(Laulu on hiljennyt, kuuluu hyminää.)
Täällä maalla on tapana, jos omasta väestä joku kihlautuu, tai joku muu tapaus sattuu perheessä, jolla on merkitystä, kokoontua suureen saliin ja laulaa joku kaunis laulu.
Eikö niitä saleja sitten muulloin käytetäkkään?
Ei. Ainoastaan erikoistapauksissa.
Kaunis tapa! Mutta saisivat he liittää vierasvaraisuudenkin tapoihinsa — se on myöskin kaunis tapa!
Kyllä tiedämme, mutta viime aikoina on tapahtunut sellaista, ettemme tiedä, ketä uskoa ja ketä ei. On sanantapa: »Jos annat paitasi, niin elä ole varma, etteivät he tahdo nahkaasikin.»
KALLIO on hämmästyneenä katsellut tyttöä.
— — Kuka sinä olet, tyttö?
— Minä olen vain Maija.
Niin, niin. — Viimevuotiset tapaukset ovat todellakin järkyttäneet ihmisten luottamusta.
Ennen aina koristettiin suuri sali vieraita varten. Sytytettiin kattokruunu palamaan ja kutsuttiin vieras sisälle. — Vieraita varten ne suuret salit ovat. Ei oma väki niissä asu.
KALLIO istuutuu.
Niinkö?
Oma väki asuu tuvissa, sivuhuoneissa ja luhdeissa. — Näittekö niitä kahta suurta sänkyä salissa?
Joiden päällä oli suuret komeat ryijyt — näin?
Ne ovat talon vierassänkyjä.
Vai niin. Niin no — voinhan minä mennä pellollekin yöksi. — Kiitos neuvoistasi, tyttö ja — — (Istuutuu raskaasti pää käsiensä varaan.)
Vaitiolo.
MAIJA tulee luo.
— Itkettekö, herra?
En. — Minä suren.
Mitä, herra?
Sitä, mitä teille on tehty. Ryöstetty jotain sellaista, jota on vaikea saada takaisin.
No, ei sentään. Minä uskon, esitä aikaa voittaen kaikki vielä tulee entiselleen. Teillä pitää olla vaan kärsivällisyyttä meidän kanssamme.
KALLIO menee tytön luo ja puristaa hänen kättään
Kiitos, tyttö. (Aikoo kääntyä, mutta kääntyy takaisin.) Kuule, kuka sinä olet? — (Muistaa.) — Niin, niin. Maijahan sinä olet. (Katsoo silmiin ja silittää hänen päätään.) Yksi Suomen omista Maijoista. — Katsos, Maija, minulla on kärsivällisyyttä. (Ottaa laukun ja palttoon, jotka oli jättänyt penkille.) Minä lähden nyt…
Minne herra aikoo lähteä?
KALLIO väsyneesti.
En tiedä… jonnekkin!
— Jos herra tulisi minun luhtiini toistaiseksi nukkumaan?
KALLIO hämmästyy niin, ettei usko korviaan.
Mitä sinä sanot —?
Minun luhtiini, niin. Pääsette minun sänkyyni, se on kyllä puhdas ja siisti.
— Tarkoitatko sinä, että — — —?
— Kah, tarkoitan, tietysti. — Eikö herra ymmärrä?
— Ymmärrä? En, en ymmärrä…?
Sepä nyt merkillistä. (Jankkaa.) Luhtiin, luhtiin — sänkyyn — minun sänkyyni?
KALLIO suuttuu.
— Minä en tule sinun sänkyysi! (Viskaa kaikki käsistään pöydälle ja lähtee kiivaasti kävelemään.)
MAIJA viattoman hämmästyneenä.
Mitä se herua nyt?
KALLIO hetken perästä seisahtuu tytön eteen.
Kuinka sinä voit minulle sellaista edes ehdottaakaan? Etkö sinä ymmärrä, että se toukkaa minun siveellistä — — (Kääntyy pois.) Ja niin kaunis tyttö vielä — uh — (Kävelee. — — — Hetken perästä.) Mene tiehes, tiehes!
— Olenko minä tehnyt jotain pahaa?
Ja sellaista sinä vielä kysyt? (Menee kiivaasti luo.) — Sinä olet — — — (Ei voi sanoa mitään. Hengittää vaikeasti ja kävelee.) — — Etkö sinä nyt ymmärrä, etten minä voi tulla sinun luhtiisi maata?
Kuinka niin? Kun tulette vaan!
KALLIO huomaa jotakin.
— Ai, siellä on kaksi sänkyä. Niinkö?
Ei. Kyllä siellä on vaan yksi sänky, muita se on hyvin leveä, niin että kyillä te mahdutte siihen.
KALLIO suuttuu.
— Sinä, sinä — ooh, kuinka siveetöntä! Minä sinut tyttö annan kasvatuslaitokseen — minä — valkonauhan — — — hulluksi tässä tulee!
Miksi minä sinne? Onko se joku tiatterin oppikoulu?
KALLIO vaipuu penkille.
— Tiatterin oppikoulu! (Hypähtää hänen luokseen.) Oletko sinä noin tyhmä, vai teetkö sinä pilkkaa minusta? Entäpä, jos minä tulenkin sinun luhtiisi? Ja sitten saat pitkän nenän — — (On hyvin kysyvän näköinen.) Sinä — sinä — — — Ymmärrätkö sinä ollenkaan minua, tyttö?
MAIJA viattomana.
Tervetuloa vaan!
KALLIO koomillisen raivostuneena.
Ja sitten saat pitkän nenän! Sinä, sinä — ymmärrätkö sinä ollenkaan mitä minä puhun?
MAIJA hädissään.
Ymmärrän.
Herra Jumalia, kuinka paatunut!
MAIJA melkein itkien.
Miksi herra on minulle vihainen? Mitä minä olen tehnyt?
Sinä olet pirstonut minun ajatuksistani kaikki, mikä on ollut sinusta kaunista, puhdasta ja siveellistä. Sinä olet täyttänyt sydämmeni surulla ja sinä olet saanut minut epäilemään itse puhtauttakin. Tiedätkö sinä, miksi sitä maailmassa sanotaan, sitä sellaista tilannetta, johon sinä minua ehdotat?
Nukkumiseksi.
KALLIO huutaa.
Hävytön!
Miksi herra huutaa? Minä en ymmärrä enää mitään! Minä tarjoan herralle yösijaa ja herra vaan suuttuu. — Mitä herra luulee minun tarkoittavan sillä, että tarjoan oman vuoteeni herran käytettäväksi.
KALLIO vihaisesti.
— Mitäkö luulen? (Hämmentyy.) — — — Ettäkö — mitä luulen? — (Selvittää.) — Minä luulen, että — että, minä en enää itsekkään tiedä, mitä minä luulen! (Kävelee harmissaan.)
Herralla on ollut niin paljon vastoinkäymisiä, että herra on kohta sairas. Te puhuttekin jo aivan sekaisasti.
Luonnollisesti! Vähemmästäkin jo sairastuu! Vai luuletko sinä kenenkään hermojen kestävän tällaista ijankaikkisesti.
Sitten on parasta, että herra tulee levolle — nukkuminen virkistää.
KALLIO terävästi.
No, niin. Minä tulen. Mutta jos sinä — — —? (Katsoo silmiin tyttöä ja vaikenee. Tempaa sitten suuttuneena tavaransa ja huutaa koomillisen kiukkuisena.) No, tule sitten!!! (Menee vasemmalle.)
MAIJA tempaa kapsäkin ja retuuttaa sitä perästä.
Väliverho.
Näyttämö: Suuren talon takapihamaa. Perällä suuri ruispelto. (Pienemmillä näyttämöillä sen voi ajatella vasemmalle ja perälle vaan metsää tai niittyä.) Oikealla perällä »vilja-aitta», lännempänä »luhti». Vasemmalla »aitan-seinämä», jossa pari ovea. Vieressä kyntö- ja äestyskoneita. Luhdin luona kumollaan puuastioita ja penkki.
Ruispellon vieressä aita.
Tyyni elokuun ilta. Silloin tällöin karjankellojen kajahdusta ja ruisrääkän ääntä. Hämärä. Taivaalla punainen punerrus.
KARKULAINEN Tulee oikealta risaisissa vaatteissa ja pussi selässä, istuutuu luhdin luo penkille ja ottaa voileivän pussistaan, alkaen syödä.
Kyllä se on sentään suurta, kun on hyvä omatunto — silloin ei epäile mitään. Näiden rehellisten ihmisten keskuudessa minustakin alkaa tulla rehellinen. — Minä jo kerjään. Vaikka rehellinenhän minä olen ollut aina. Silloinkin kun olin herra ja johdin hallitusta, vaikka se menikin sitten päin honkia. Enkä minä ymmärrä, kuinka minä olen tullutkin niin riivatun rohkeaksi. Kuolemantuomio ja elinkautinen vankeus niskassa ja minä melkein pyydän yösijaa taloissa. Toivottavasti minä sentään pysyn aisoissa; sillä ei sitä tiedä liikaa luottaa ihmisten rehellisyyteen. Kun vaan saisi tämän jalkapatikka-matkan onnelliseen loppuun ja löytäisi itsensä Ruotsista, niin vähät muusta. Sitten sitä taas voi hypätä jaloilleen, ottaa ohjat käsiinsä ja huutaa alas, mikä ei miellytä. Ihanat unelmat! Ja tuhatta kilometriä on taivallettavana! Mitenkäs se sanookaan runoilija: »Käyn päivällä viitassa virttyneessä. Käyn juhlapukuun kun yö on eessä». Niin — kun lasken pääni viljalaarin pehmoiselle patjalle, niin voiko muuta kuvitellakaan, kuin hyvinvointia. Siellä ei kukaan minua häiritse yöllä paitsi mahdollisesti tavallinen varas ja hänen kanssansa minä kyllä voin tavata seitsemättä käskyä. Ja päivisin minä kerjään ja jatkan matkaani. — Käyn päivällä viitassa virttyneessä. Käyn juhlapukuun kun yö on eessä. (On lopettanut syöntinsä. Menee vilja-aittaan.)
MAJATALON EMÄNTÄ ja MAJATALON ISÄNTÄ tulevat oikealta, katsellen ruispeltoa.
Mitä luulet äiti — ilmassa on jotakin?
Petolliseltahan se näyttää.
Kun ei tuota peltoa ehtinyt ylös ottaa!
— Mitä tässä muutakaan on ehtinyt!
ISÄNTÄ lohduttaen.
No, no. Nythän siitä pahasta on päästy. Huomenna leikkaamme. Esivalta ja Eero voivat mennä Alataloon elonkorjuuseen, me toiset revimme tämän. Kun se kerran tuo Luoja on antanut niin paljon ylös, niin antaa se vielä tämänkin.
Jos ei sille pistä piru mieleen!
No, no äiti… Muista, että olemme kokonaan hänen vallassaan ja että herra ottaa ja herra antaa — —
— Muitta mitä sanot, jos hän antaa sen komelianttarin meille takaisin!
— Johtajanko?
Johtajanpa tietenkin. Kysyin äsken Alatalosta, antoivatko herralle asuntoa ja sieltä vastattiin, että ei!
Sitten pistän minä mustan puihin ja lähden maatalolle takaisin. Hänen kanssansa minä en tule toimeen.
Sinä pysyt täällä. Kyllä minä hänestä selviän. Olen varustautunut jo.
Sitä epäilen. Tämä ei ole kauppa-gulassi, eikä kerjäläinenkään.
Vaikka hän olisi itse paholainen, niin selviän! — Minä en rupea herroja palvelemaan. Olen riippumaton nainen, vaikka olenkin maalais-emäntä! Onko tämä laitaa: »Piimää, emäntä — Juustoa, emäntä — Kirnumaitoa, kuulkaas. — Kokomaitoa, pyydän», ja senkin seitsemän lajia, — niin, ett'ei enää muutta saa, kuin yksi ihminen olla häntä passaamassa! — Ei! Pellolle, Malja! Ei tässä ole aikaa jonnin joutaviin. Ja herua jos pistää nenänsä minun talooni, niin teen siitä plinin!
No, no, no, no — äiti…
Ja sinulla on velvollisuuksia vaimoasi kohtaan. Aamusta iltaan raadan, ja sinä vaan siellä miestesi kanssa. Minun luonani on sinun paikkasi! Kalpaan minäkin muuta, kuin ainaista raatamista!
No, no — minä jään. Minä jään.
Ja siihen on vielä Maija. Alitalossa on Stiina ja Olli otettu perheeseen, ensi pyhänä kuulutetaan. Meillä on myöskin velvollisuuksia kasvatuslastamme kohtaan.
Mutta eihän hänellä ole sulhastakaan, jos ei tuota esivaltaa siksi lasketa.
— Mattiako? — Tavoitteleeko se sitten Maijaa?
Kah, sitähän se. Puhui siitä vielä minullekin — että mitä minä muka siihen.
Ja sinä tietysti vaan kuuntelit?
Kah, mitäpä minä muutakaan osasin — kun se vetosi vielä virkaansakin.
Taitaisihan se pystyä eukkonsa elättämään.
Ei kysymykseenkään! — Koko kylä jo nauraa hänelle ja hänen hommilleen. Pitäköön virkansa ja menköön matkaansa. Täällä ei tarvita vetelehtijöitä!
Niin no, sitähän minäkin siinä ajattelin — että antaa sen nyt touhuta.
Maijalle se lupasi asiasta puhua.
Ja minä kun tapaan Matin, niin annan minä hänelle ympäri korvia, mutta en Maijaani. Minä se Maijalle miehen hankin ja minä se myötäjäisetkin annan. Korven talon saa hän, mutta sulhasella pitää myöskin olla jotain.
Niin, onhan tuota mistä antaa. Se korven kolkkakin on jäänyt huonolle hoidolle työvoimanvähyyden takia… No no, kun hyvä vävy tulee —
Ja se tulee! Mutta sinun on pysyteltävä enemmän kotosalla että minä pääsen liikkumaan. Työt voit järjestää miestesi kesken. Korvella on vanhoja talollisia ja sieltä se vävy tulee. Vai Matti! Ottakoon sen karkulaisen kiinni, jota kirkossa kuuluutettiin ja näyttäköön mikä mies hän on!
Siinä olisi Matilla kova pähkinä purtavana.
Ja vielä kovempi tulee korvella! Järjestän hänen käännettäväkseen Korven maat. Kunhan kääntää siellä puolen sataa tynnyrin-alaa maata, niin eiköhän halut karkoa.
— Olet sinä äiti — 'heh, heh… (Menee oikealta.)
Kehuu, kehuu! Jos siitä edes kerran tullisi jotain mutta kun se aina supistuu — - (Menee perästä.)
KARKULAINEN tulee varovaisesti aitasta.
Olin kuulevinäni ääniä. — Keitä jumalattomia vielä näin myöhällä liikkeellä on? (Tarkastaa seutua ja huomaa oikealla jotain.) — Aa, majatalon väkeä. — Menkööt hornan kattilaan ja antakoot ihmisille yörauhan! (Menee takaisin aittaan.)
OLLI ja MAIJASTIINA Tulevat vasemmalta pitäen toisiaan kädestä.
— Sinä sitten menet luhtiin?
Niin, Olli. Aamulla on noustava aikaiseen viljan kimppuun.
OLLI haistelee ilmaa.
— Kun ei se vaan tuo ilma — — — on niin lämminkin ja pahaa tietävä.
Et pelkoa. Ja jos vähän sataakin, niin sen kestää.
Kun ei se vaan tietäisi muuta…
Ettäkö valkean lykkäisi?
Niin. Kuten tässä pari vuotta sitten. Tuollainen se silloinkin Oli' ja aamuilla oli maa valkoinen.
Ja kaikki meni, niin rukiit kuin kauratkin.
Aina perunoihin asti. Ja viime vuonna myöskin. Puolet sadosta saatiin.
Kyllä se kehno on, kun kehnoksi kerkiää.
— Mutta olihan se sille Paavollekin, muistatko, siinä laulussa, mutta kun kärsimme ja teemme työtä, niin kaikki muuttuu hyväksi.
Paavo parka. Siltä se meni kaikki aina siemenjyviin asti.
Mutta Paavo kaivoi ja voitti.
Maija — sillä Paavolla oli muuten hyvä vaimo, muitta se epäili.
Niinihän se teki.
Se luota epäili ja joutui epätoivoon.
Mutta minä en epäile.
— Minä vaan tuota vertauksellisesti, niin, kuin kysyin — niin, että jos sattuisi?
Niin', minä en joudu epätoivoon.
Niin — että vaikka petäjäistä sitten — — —?
Niin minä pistän uuniin ja leivon.
Niin — en minä muuta…
MAIJASTIINA ihmetellen.
Milloin sinusta on tullut tuollainen?
Minkämoinen?
Juhlallinen kuin ylkä?
— — Sen se — »ottiatuota» — mitä sinä tarkoitat?
MAIJASTllNA
Kun puhut min kauniisti?
— — Kim se — »ottiatuota» — Kun me — »ottiatuota» — mehän »ottiatuota» menemme naimisiin.
MAIJASTllNA
— Nyt se ottiatuota jää jo sinun veriisi! Oleppas tässä. Minä kutsun
Maijan ulos, että saamme puhua siitä roolista.
OLLI äkkiä.
Minä tulen sinne myöskin!
MAIJASTIINA varmasti.
Et. Odota täällä! (Katsoo ovelta.) — Maija!? — Maija!? — — — (Tulee takaisin.) Maija ei die vielä luhdissa. — Kuule — mene nukkumaan, minä puhun Maijan kanssa myöhemmin.
— Tupaanko jo?
Tupaanpa tietysti! Isäntä arvellee, ties mitä vielä!
— Mutta minä olisin — — —?
— Miltä sinä olisit?
— — Maija, sinä et rakasta minua.
MAIJASTIINA ällistyneenä.
Mitä sinä nyt?
Kun ajat pois, vaikka olen sulhanen.
Ole vouhkimatta, vanha mies! Täytyyhän sinun mennä maata.
Mutta, minä en saa unta nyt!
Sekös sinulta unen vei, kun tavallisesti nukut kuin tukki.
OLLI rohkaistuen.
Minä tulen sinun luhtiisi, kun nyt kerran olemme kihloissakin.
MAIJASTIINA lyö kätensä yhteen.
Jestas tuota miestä. Ettet vähän häpee! (Polkasee jalkaansa.) — Maalta ja paikalta!
Olli pakenee nopeasti perälle. Maija menee luhtiin.
OLLI tulee kuitenkin takaisin.
Se sitten on »ottiatuota» — mitähän, jos pilkistäisi… (Aikoo mennä kurkkaamaan.)
MAIJASTIINA aukasee samalla oven.
— Mitä? Pääsetkö siitä!
Olli pakenee pois.
Katsos junkkaria! (Menee luhtiin takaisin.)
KARKULAINEN pilkistää ovella.
Mikä riivatun meteli täällä? Eihän tässä kristitty ihminen uskalla enää päätään kallistaa… — Oh — taas joku. (Vetäytyy takaisin.)
MAIJA tulee oikealta perältä kantaen kapsäkkiä.
Höh, hoh, kylläpä painaa! — Pian vaan luhtiin ja sitten herran 'luo.
(Nostaa kapsäkin luhdin luo.)
MATTI virkapuvussa oikealta.
Siinäpä sinä oletkin! — Mitä sinä retuutat siinä?
Kah! — Pyykkiä, senkin kiiltonappi!
Mutta tuohan on kapsäkki?
Panin kapsäkkiin, kun ei sattunut muutakaan käteen.
Minne sinä nostat sen — minä autan sinua! (Aikoo.)
MAIJA torjuen.
Ei! Kyllä minä itse saan! — - Mitä sinä läksit?
Jaa — minulla on suuri uutinen kerrottava, mutta mennään tonne sisälle, siellä on parempi puhella.
— Mitä sinä meinaat mies?
Tässä sattuu vaikka emäntä tulemaan.
Puhu tässä vaan, jos sinulla on jotain puhuttavaa!
No, sama se. Esivalta Kukkonen on nyt jättänyt tämän ajallisen ja siirtynyt isiensä tykö. Hän kuoli tunti takaperin ja minä olen saanut tehtäväkseni saattaa tiedon piiriin vallesmannille.
Vai on Kukkonen kuollut!
Kellistynyt on. Ja minä se olen, joka tästä lähtien kannan hien ja vaivan teidän turvallisuutenne takia.
Vai on kuollut Kukkonen! No, sinä tietysti iloitset hänen kuolemastaan!?
Iloitsen, minä? Mitä sinä Maija? Minä luonnollisesti iloitsen siitä, että hänen vaellusaikansa on loppunut — sillä sanotaanhan sanassakin, ei patsaat eikä napaa, vaan vahva virta vapaa. — Niin suuri on maailma.
Kunhan sinä et iloitsisi vaan muusta?
En, en — kuule, Maija… Minä olen tässä tuuminut, että nyt kun minä olen koko poliisikin, enkä vaan virkaatekevä — — (Lähentelee.)
Niinhän tuota kuulut olevan.
Niin — ja kun minulla nyt on koko palkkakin, eikä vaan virkaatekevän —
— (Lähentelee.)
MAIJA kääntyy äkkiä.
'Mitä — sinä tarkoitat?
— Maija. Tahdotko kuulla erään laulun, jonka minä osaan?
Ei tässä ole aikaa viisuja kuunnella. (Aikoo luhtiin.)
— Ei, ei, elä! — Kuule!
Sano pian nyt! Minulla ei ole aikaa!
Maija — — —? Minä olisin sinua kysynyt rouvaksi minulle?
— Poliisin rouvaksi!?
Niin, katso. — (Polvistuu Maijan eteen.) Minä olen tässä tomussa ja tuhassa edessäsi ja kosin sinua — kaunis kukkanen, laakerioksa ja ihanin ruusu? Sano minulle nyt, jos tullet rouvaksi?
MAIJA on äkkiä jäänyt kuuntelemaan.
Joku tulee! Pian pois!
Voi pakana! (Hyppää ylös.) Kuka — missä?
MAIJA on katsonut oikealle.
Se on emäntä! Tiehes heti!
— Kuule — minä tulen sinun luhtiisi siksi aikaa?
Minun luhtiini! Ei sinne mahdu, sinne tulee herra!
MATTI hölmistyy.
— Herra? — Mikä herra?
Herra, herra — johtaja! (Työntää häntä pois.) — Pian pian, emäntä on jo likellä! (Ottaa laukun ja vie sen luhtiin.)
Herra, Maijan luhtiin? — Kas vaan? — Mutta siitä ei tule mitään!
(Vilkaisee oikealle.) Perhanan akka! (Törmää aittaan.)
MAIJA tulee luhdista ilman kapsäkkiä.
Stiina nukkuu. — Mutta ensin on saatava emäntä pois, ennenkuin ajan hänet ylös.
EMÄNTÄ tulee oikealta.
— Kuule, oletko nähnyt Mattia?
Kyllä, hän oli äsken täällä, mutta hän meni pois.
Missä riivatussa se mies juoksentelee! Olisi kerrankin virka-asioita ja miestä ei löydy mistään. — Mitä hän täällä teki?
Tuli ilmoittamaan, että Kukkonen on 'kuollut.
Kas vaan, hän jo tietää sen. — Niin, minulle soitettiin juuri äsken, että Kukkonen on päässyt pois tästä ajallisesta. — Vai hän — että hän sen tietää jo! Niin no — kun juoksentelee kuin syötävä, niin saahan sitä jotain korviinsa. — Puhuiko hän mistään muusta?
Puhuihan se — (Nauraen.) Muun muassa kosi minua!
EMÄNTÄ raivostuen.
— Sen sakramenskattu! Ja mitä sinä vastasit —?
En mitään. En minä huoli hänestä!
Oikein, lapseni… Sinä olet viisas tyttö. — Minä sille riivatulle annan kyllä — mitä kuuluu! — Hullu se on! — Oppikoon ensin työtä tekemään, mokomakin! — Kas niin, käy nukkumaan- vaan. Huomenna puhumme tästä asiasta enemmän. (Menee vasemmalle.)
Ja nyt herran luokse, nopeaan! (Juoksee oikealle.)
KARKULAINEN tulee varovaisesti aitasta, katselee ympärilleen ja pui nyrkkiä Matille aittaan.
— Senkin kekäle! — Minkäs tekisit nyt, jos tulisin ja pistäisin puukon kurkkuusi. Hävytön — virkamies ja varkaissa ihmisten aitoissa! Mutta nytpä olet koreasti sidottu ja minä käyn tekemässä asianomaisen raportin. — Ja muista, jos et pysy koreasti siellä, niin tulen ja murhaan sinut! (Panee oven kiinni.) — — Saakeli, kun saa keskellä yötä lähteä taivaltamaan, herra ties minne! (Menee varovaisesti vasemmalle.)
(Kallio ja Maija tulevat hetken perästä oikealta.)
Herra on hyvä, 'täältä on luhti. (Menee luhtia kohden.)
KALLIO torjuen.
Annahan olla vielä. Minä mietin vielä. — Raitis ilma, luulen, tekee hyvää sekä sinulle että minulle. — Ja siksi toiseksi- tunnen pääni olevan aivan sekaisin. — — (Istuutuu väsyneesti.)
MAIJA vilkuu ympärilleen.
Olisi vähän kiire, — saattaisi joku tulla!
Kas vaan — pelkäät siis? (Terottavasti.) Niin, niin, kun on paha omatunto, niin pelkää…
Enhän minä muiden takia, mutta emännän. Stiinan kanssa me kyllä asiasta sovimme.
Mitä lempoa Stiinalla on tämän asian kanssa tekemistä! Vai onko hän uskottusi?
On.
Luonnollisesti. Kun tekee syntiä, niin on hyvä olla joku, jolle voi puhua. Sitten on parempi olla. — Eikö totta?
MAIJA ei oikein ymmärrä.
— Oo — o — on…?
KALLIO matkien.
— Oooon! (Katsoo ihmetellen hieman ivallisena tyttöön. Sinä siis hyvällä omallatunnolla otat minut vuoteeseesi nukkumaan?)
Kyllä. Aivan hyvällä. Tulkaa nyt vaan rauhallisena.
En! En tule — kuuletko — vielä.
Miksi ei? (Jää katsomaan ihmetellen.)
— Se on minun asiani! — — — Mitä sinä siinä tuijotat?
MAIJA pelästyy.
— E — e — en miltään. — Antakaa anteeksi!
KALLIO tulee luo.
— Anteeksi..
KALLIO hymähtää harmistuneena.
Niin, kun minä en osaa olla, niinkuin pitäisi.
Se vielä puuttuisi, että osaisit! — — Ja muuten, minä olen hermostunut kaikesta, joten haluan hieman raitista ilmaa!
Minä ymmärrän.
Etkä ymmärrä. (Nousee kävelemään. Pysähtyy Maijan eteen.) En minä siksi ole hermostunut, että minut kuskattiin pellolle, vaan — — (Kävelee.)
Vaan mistä sitten?
Siinäpä se. Sinä et ymmärrä miltään — — — Sinun tähtesi!
Sitä minä en tiennyt.
Kuinka vanha sinä olet?
— Kahdeksannellatoista.
Ja minä Olen kaksikymmentäkahdeksan, ymmärrätkö! (Kävelee.)
— En.
KALLIO perältä.
Minä olen kaksikymmentäkahdeksan vuotta ja minulla on tunteita!
Minä uskon.
KALLIO tulee luo.
Mutta minulla on periaatteita myöskin!
Mitä ne ovat?
— Vakaumuksia! (Kävelee.)
Minä ien tiennyt.
Mitä sinä sitten tiedät! — — — Sinä luulet varmaan, että minä olen samanlainen kuin muutkin miehet. Mutta siinä sinä erehdyt! — — — Vaikka minä olenkin tunneihminen, niin pystyn kuitenkin hillitsemään itseäni!
— Sehän on hyvä… (Katsoo häneen.)
— Niin onkiin! — Minua 'ei järkytä mikään. Minulla on 'raudankova tahto! — — — Katso vaan, en minä säpsähdä! — Minä voin taistella, vaikka ölisit kuinka kaunis — tarkoitan — — — minä yleensä voin taistella kauneutta vastaan! — — taota — — ei, ei, kauneutta vastaan, vaan kauneuden puolesta — — — mitä sinä tuijotat siinä?
Herra on sairas.
KALLIO suuttuu.
Minä olen terve kuin pukki! (Hillitsee itsensä. Paussi.) Niin, minä en todellakaan ole terve. Minä olen hermostunut ja väsynyt. — Se akka siellä majatalossa ja — kaikki! — — — Niin. (Tulee hänen luokseen.) Maija… Katsoppas minua nyt suoraan äimiin! — — — (Maija katsoo.) Noin, noin… Minä uskon, että sinä olet hyvä tyttö. — Niin — Minä uskon sen. (Hengittää raskaasti.) Ja — — ja — että sinulla on hyvät tarkoitukset — minä tiedän — — —
MAIJA katsoo häneen ihmeissään suu auki.
KALLIO mieltyy häneen yhä enemmän. Näpsäyttää sormellaan hänen huulensa kiinni.
Kun toinen puhuu, ei saa pitää suutansa auki, se on rumaa. — Annappas kun katson sinua oikean. (Katsoo pitkään, ei voi vastustaa kiusausta, vaan suutelee häntä kuin lasta.)
MAIJA väristen vetäytyy pois, pelon sekainen ilme kasvoilla.
KALLIO vähän hämmästyneenä itsekin rohkeudestaan.
— No? (Lempeästi.) Mitä nyt?
MAIJA väräjävällä äänellä.
— Nyt ei herra tehnyt oikein?
KALLIO säpsähtää.
— Minä! (Selvittää.) Minä — en suudellut sinua, niinkuin suudellaan — Minä sinua — isällisesti? Minä — ymmärrätkö? — Minä en tarkoittanut pahaa! (Häpeästä harmistuneena.) Jos sinä tyttö ajattelut minua huonona, niin — —!?
— Enhän minä, huonoja — mutta, minua ei ole kukaan ikinä suudellut — Ja se oli niin — — en minä tiedä — — (Pitelee poskiaan.)
On kai sinua isäsi suudellut?
Isä kuoli jo pienenä…
No, äiti sitten?
Äiti kuoli myöskin.
Mutta kenen luona sinä asut? Kasvatusvanhempain?
— Ei he koskaan…
Sitten se ei ole minun syyni. Minä olen oppinut maalimailla, että saa suudella, kun siinä ei ole mitään rumaa.
MAIJA tulee luo.
Te suutelette sitten, niinkuin isä suutelee?
Tietysti, etkö sitten tuntenut?
— En minä ehtinyt, hämmästyin niin. Suudelkaa minua nyt uudestaan, niin minä kuuntelen. (Tarjoaa huulensa.)
KALLIO pelästyy.
— Ei, ei, ei! (Pakenee häntä.) En minä enään osaa —
MAIJASTIINA tulee samalla luhdin ovelle.
Oliko täällä ketään?
KALLIO itsekseen.
Jumalan kiitos!
MAIJA juoksee häntä vastaan.
On, minä! — Kuule, meidän täytyy nyt mennä sinun luhtiisi nukkumaan — herra jäi ilman asuntoa ja meidän täytyy luovuttaa minun luhtini hänelle!
Vai niin. Odota, kun saan hameen ylleni. (Menee takaisin luhtiin.)
KALLIO on kääntynyt hämmästyneenä kuuntelemaan.
Stiinan kanssako sinä olet nukkunutkin?
Niin, kesäajat. On niin hauska kun on toveri.
Niinpä kyllä! Ja nyt?
Nyt me menemme hänen luhtiinsa, 'että te pääsette minun luhtiini.
Menetkö sinä myös?
Tletysti. Kuinkas sitten?
Ei ei — minä vaan muuta. Sehän on itsestään selvä asia! (Häpeää, sivuun.) — Ooo — minkälainen aasi minä olen ollut.
MAIJASTIINA tulee pukeutuneena.
Herralle taisi käydä vähän ohrasesti siellä meillä? Jäitte ilman asuntoa! No, onhan nyt vielä kesäaika ja luhdissa on kyllä hyvä asua.
Jos vaan sen sallitte?
Kah, salinhan minä. Ja olisinhan minä luovuttanut kamarinkin, mutta siinä tuli hieman väärää ajatusta. Sen Pirkon takia se kaikki tuli.
Minkä Pirkon?
No, kun herra tykkäsi, ettei minulla ole kokemusta ja antoi sen Pirkon, — vaikka Maija minä oikeastaan olen!
Voi, peijakas! Senkö takia te siis? No, nyt minä ymmärrän. — Oikein, oikein. Maija te olette ja Maijan te saatte. Heti ensi tilassa tapahtuu roolin vaihto.
Sitten tässä tuleekin eri käänne asioissa. Mutta, onko vamma sitten, että sen saan?
Epäilettekö? Minä samoin jo, että sen saatte.
Sitten ei muuta! Hyvää yötä nyt tällä kertaa. — Tule Maija.
Hyvää yötä, herra…? (Hiljaa.)
Elähän vielä, Maija. Anna minulle kätesi? (Maija antaa.) — Hyvää yötä,
Maija…!
— Hyvää yötä, herra! (Hiijaa. Menee hiljaa Stiinan jälkeen.)
KALLIO katsoo hetken hänen jälkeensä.
Jumalani, millainen lapsi! — (Menee ajatuksissaan perälle katsomaan hänen jälkeensä. Samalla aukeaa aitan ovi ja Matti ryömii sieltä ulos kädet ja jalat sidottuina, suukapula suussa.)
KALLIO hämmästyy.
Mikäs olio siinä on? (Tuntee Matin ja huomaa asian.) Sehän on paikkakunnan poliisi ja aivan onnettomassa tilassa. (Ottaa suukapulan pois häneltä.) Miten olette tuohon tilaan päässyt?
MATTI irvistelee pahasti.
— Avatkaa — avatkaa — kädet —
Hah, hah — kädet ja jalat sidottuina, kuin vaarallisemmankin pahantekijän. (Auttaa kädet vapaiksi.) Selvittäkäähän nyt tapaus… Vai oletteko menettänyt puhelahjannekin?
MATTI kamalasti häpeästä harmistuneena.
Enkä selvitä! (Irroittaa itse jalkansa.) Oletteko nähnyt erästä epäilyttävän näköistä roikaletta tässä lähitaloilla?
En, en — ottamatta huomioon teitä — sillä tämä kaikki on todellakin epäilyttävää.
Elkää irvistäkö! Tässä on vakava paikka kysymyksessä. Ettekö nähnyt erään roikaleen tulevan ulos tuosta aitasta?
En, en — paitsi teidät! (Nauraa.)
MATTI suuttuneena.
Sieltä tuli ulos eräs toinenkin!
Häntä minä en ole nähnyt. — Hänkö se teidät sitoi?
Se on minun asiani! — Ehkä te olette salaliitossa hänen kanssaan. Jaa… — Se oikein nauraa, joka viimeksi nauraa. Tietäkää, minä olen nyt koko poliisi, enkä vaan virkaatekevä — näyttäkää minulle passinne, heti.
Hah hah — Mene suolle passinasi!
— Passinne, mies!
Se on tarkastettu jo ja sen tarkasti emäntänne silloin, kun te olitte vielä puoli poliisia. (Nauraa ja menee luhtiin.)
Katsoppas vaan — niin menee Maijan luhtiin, kuin omaansa! (Menee ovelle ja koputtaa.) Maija, Maija — odotappas, kun kantelen, Maija!
OLLI tulee perältä. Jää mykkänä katsomaan.
Matti! Jukolavit!
— Olli'! — Oili, tule tänne, tänne pian! (Kuuntelee ovella.)
OLLI tulee reippaasti luo ja ottaa Mattia niskasta kiinni.
Sinä sakramenskatun esivalta! Minun Maijani luoma yöjalassa! (Nostaa hänet ilmaan ja painaa permantoon takaisin.) Tiedätkö sinä, että Maija on minun! minun! — sinä kiiltonappi! Ja että kuka minun Maijaani lähentelee, se saa tuntea tätä! (Antaa Matille selkään aika tavalla.)
MATTI rimpuilee ja koettaa selvittää, mutta ei saa mitään selvitettyä.
Tulee luhdista paitahihasillaan.
Mikä elämä täällä? Miksi te sitä raukkaa noin löylytätte?
OLLI jää silmät selällään katsomaan Kallion päälle.
MATTI saa samalla tilaisuuden ryömiä voihkien syrjään.
Antaa tuon jo olla, minä luulen, että hän on saanut tänä iltama jo aivan tarpeekseen!
— Mistä te paitahihasillanne siihen?
— Tulinko? Tuosta luhdista. Olin juuri aikeissa ruveta levolle, niin kuulin nujakkanne.
MATTI huutaa syrjästä.
Siinä se mies on, joka oli Maijasi luona, enkä minä!
Minkä Maijani?
OLLI alkaa käsittää.
Tulitteko te tuosta luhdasta? Osoittaa luhdin ovea.
Kah — tulinpa tietenkin — mistä minä olisin sitten tullut?
— Se on minun morsiameni luhti!
Maija sanoi taas, että se on hänen luhtinsa.
MATTI matkien.
Maija sanoi. — Maija sanoi! Ryntää päälle vaan, Olli ja anna herralle selkään!
OLLI alkaa julmistua.
— Herra!!!
Elkää kuunnelko tuota hupsua — teidän Maijanne on —
MATTI huutaa väliin.
— Hänen Maijansa nyt, Olli. Sinulla ei ole enään mitään tekemistä sen asian kanssa.
OLLI Huomaa pitkän halon aivan vieressään. Sylkäsee kouriinsa, tempaa halon.
Vai on se niin.
KALLIO huomaa vaaran ja lähtee äkkiä karkuun oikealle.
OLLI katsoo ällistyneenä hetken.
— »Ottiatuota!» (Lähtee nopeasti perään.)
MATTI päästää vahingoniloisen naurun ja huutaa jälkeen.
Ota kiinni! Ota herra kiinni!
EMÄNTÄ tulee vasemmalta keppi kädessä.
Mikä jumalaton elämä täällä on keskellä yötä?
ISÄNTÄ hänen jälkeensä.
Mitäs sinä Matti huudat kuin hullu!
MATTI katsoo vähän aikaa. Huomaa kepin. Juoksee nopeasti luhtiin.
Vai siiliä tavalla, Matti! (Nostaa hameensa ja juoksee luhdin ovelle.)
Kiinni! Avaa heti ovi, Matti! Kuuletko, heti auki! Maija. Maija, Marja!
Matti on luhdissasi!
KALLIO tulee oikealta hikisenä juosten ja aikoo luhtiin.
Hyvä Jumala! Ihmisiä! (Lähtee nopeasti juoksemaan vasemmalle.)
Herra siunaa! Kuka se oli?
OLLI ryntää halko olalla näyttämölle, huomaa mihin Kallio juoksi.
— Ottiatuota! (Lähtee sen karjastuaan perästä.)
Väliverho.
Avara pihamaa Alatalossa. Oikealla talon seinämä ovella ja ikkunalla varustettuna. Vasemmalla puutarha ja aita. Perällä joko niitty tai peltomaisema;, suuri veräjä tai portti ja maantie. Portin molempiin pylväisiin on sidottu ruiskimput. Talossa vietetään elojuhlaa ja tanssitaan. Aina kun ovi aukeaa, kuuluu sieltä viulun soittoa ja tanssi-hälinää.
Olli ja Maijastiina tulevat talosta hikisinä ja hengästyneinä.
Huh, huh — — Kyllä sinä Stiina olet sentään aika tanssimestari!
— Tietysti. Eikö sitten saisi?
Juu, juu… Mutta kun tuota olemustakin on sinussa vähän niinkuin riskinpuoleisesti, niin luulisihan häntä vähempikin piisaavan.
Eipä tuota elojuhlaakaan ole kuin kerran vuodessa, jos häntä silloin vaikka tanssinkin.
Jaa jaa — tanssii. Mutta sinä et tanssikkaan, sinä laukkaat.
— Mitä teen?
Häh? — Laukkaat — niinkuin hevonen, heh…
Se oli hyppypolkka! Ja eiäkä sinä minun tanssiani arvostele, kun kerran itse hypit kuin surviainen.
— — Survi — — — Sanoitko sinä surviainen.
Samoin ja sanon vieläkin.
Soo-oh — — — mutta eläppäs räkytä siinä sinä Maijastiina, vaan jätä surviaiset ja sarviaiset ja tule tänne penkille istumaan. (Menee penkille.) Jaa-ah… Se on sitten elojuhla-ilta. Mutta milloinkas ne ovat ne meidän häät, Stiina?
Kun kiirein aika ohi, sanoi emäntä, ja vastahan meidät on kerta kuulutettukin.
Vieläkö sitä kuuluttaakin pitää useammin?
Tietystä! — Ei, mutta minun on jouduttava tupaan uutista laitamaan.
Istu sinä täällä ulkona, kun kerran et tanssia halua.
Jaa, ettäkö uutispuurolle? Onkos se jo aika? Niin. Siitä uutisestahan se on se herrakin laulanut aina siitä kilpajuoksusta asti.
Siitäkö, kun meinasi rukiin polkea?
Ilman armoa, niin. Mutta silloin minä huusin »anna nyt kinttusi seista, ei sitä sentään Jumalan viljaa poljeta!» Ja seisattuihan se. Muita jo oli herra märkänä!
Sen arvaa.
Vaikka olin tuota minäkin Ja siinä se rauha tehtiin ja erehdys selvitettiin, rukiin reunassa. Ja siinä sitä minäkin sitten sanoin, ettei se leikin leipä tule — niin että jos herrakin meinaa täällä elää, niin pellolle sitä olisi tultava.
Ja herra tuli.
Tuli se. On se leikannut, kyntänyt ja tappurissa ollut kuin muutkin.
Osaa se työtä tehdä, jos osaa tiatteritkin pelata. Osaa se.
Minusta se sanoi, että olin paras Maija, minkä hän moneen vuoteen oli nähnyt.
Ja minä olin kuulemma paras »ottiatuota». Heh, heh. Lysti herra se on..
Mutta nyt se loppuu sekin. Herra lähtee huomenna Helsinkiin. Ja sitten alkaa meillä samallainen aika kuin ennen herraa, — sillä erotuksella vain, että nyt me olemme kihloissa.
Mutta usko taikka elä, niin ilman herraa emme olisi vielä tuota — ottiatuota.
Se on totta se. Herran ansioksi se on tämä luettava. Mutta tiedätkö mitä?
Häh?
Maijasta on tullut vähän kummallinen viime aikoina.
Kuinka niin?
Kuutamolla se haaveilee ja sirkkojen ääntä kuuntelee. Olenpa tavannut hänet pari kertaa itkemässäkin.
Soo-oh? No, mitä hän sitten itkee?
MAIJASTllNA
Sitä hän ei sano — enempää kuin muutakaan puhu. Hän on tullut hyvin hiljaiseksi ja vaiteliaaksi. Aivan varmaan hänellä on suuri suru.
Se on surkeaa, että on niin surkeaa. Maija on ollut paras Katri, sanoi henna, minkä hän oli nähnyt. (Muistaa jotain.) Nyt minä tiedän!
MAIJASTllNA
Mitä sinä tiedät?
Minä tiedän miksi Maija suree.
MAIJASTllNA
No, miksi?
Se on herran tähden, kun herra matkustaa pois!
MAIJASTllNA
Ole nyt! Herra nyt Maijasta — ja tietäähän Maija, mikä herra on.
Mutta niin se vaan on — Kun tulin ulkoa, niin oli kaksi tuolla nurkan takana. Ja silloin oli kuutamo ja kuitenkin sanoivat he, että on niin pimeä, että täyttyy tunnustella. Ja huomaa, Maija — herralla oli käsi Maijan kädessä.
MAIJASTllNA
Vai niin. Ilmankos hän viipyy usein iltasin ulkona. Vai niin.. Vai herroja hän tavoittelee! Saa nähdä mitä tuosta vielä tulee!
MAIJA tulee talosta.
Emäntä kutsuu Stiinaa.
MAIJASTllNA
Heti tulen.
MAIJA menee perälle.
MAIJASTllNA
Tule, Oili! (Molemmat menevät katsoen pitkään Maijaa.)
(2 nuorta tyttöä tulee talosta nauraen ja puhellen. . Soitto taukoaa.)
I:NEN TYTTÖ huomaa Maijan.
No, Maija! Miksi et ole ollut mukana tanssimassa?
En minä nyt…
Miksi et? Sinähän osaat tanssia.
Ei haluta.
Mikä sinulla on? Olet niin kummallinen.
Ei mikään… Antakaa olla…
Suretko jotain! Sano mailille niin me koetamme neuvoa.
Ette te voi neuvoa… Antakaa olla…
Elähän myit, Maija… Ainahan sitä toinen voi jotain.. (Soitto alkaa.)
Nyt se aikaa taas… Tule mukaan, Maija!
En tule… Olen täällä. (Menee portista ulos maantielle ja kävelee hiljaa vasemmalle.)
II:NEN TYTTÖ I:lle.
Sepä nyt kummallinen. Mikähän hänellä oikein on?
Sitä olen minäkin ajatellut. Istuu nurkassa vaan, eikä tanssi ja nyt lähtee yksin kävelemään.
Hänellä on surua — aivan varmasti. Koko viime viikon on hän ollut tuollainen. — Ei mutta peli on menossa. Mentihin!
(Lähtevät taloon. Kallio ja Olli tulevat samalla talosta.
Kaksi tyttöä tulee oikealta perältä.)
Tännehän se tuli. — Hei, tytöt!
Mistä kysymys?
Tuota… Oletteko nähneet Maijaa?
Eikös se tuvassa ole?
Ei tuota — en minä sitä, vaan sitä toista Maijaa — Majatalon Maijaa?
Tuonne maantielle meni! (Juoksevat sisään.)
Jaha — — (Menee portille ja huutaa.) Maija!
Menkää te tupaan, minä puhelen hänen kanssansa täällä. (Menee portista vasemmalle.)
MAIJASTIINA huutaa ovelta.
Oili!
Juu, juu — minä tullen!
Nyt se alkoi juuri ja emäntä pyörittää pataa.
No, joko se taas kerkesi. Eihän se riivattu enää muuta teekkään kun vinguttaa sitä viuluaan. Ettei se vaan ole taas sitä lentävää.
Oli mitä oli — tule nyt vaan.
Kunpa siitä edes elävänä selviäisi.
(Menevät taloon. Kallio ja Maija tulevat perältä.)
Mitä sinä mietit, Maija?
En minä mitään — muuten vaan…
Ne huomasivat siellä sisällä ettet sinä ollut joukossa, ja niin täytyi minun lähteä sinua noutamaan…
Minä — minä en tahtoisi olla siellä nyt?.
— Etkö? Voitko pahoin?
— Eeen, mutta minä en muuten vaan! Minua ei haluta.
KALLIO tulee Maijan luo.
— Oletko lukenut sen runon, jonka sinulle eilen annoin?
Olen.
Ymmärrätkö sen myös?
— En tiedä, jos minä kaikkea…
Niin, katsos — - Pitääksemme kauniina ja puhtaana jotain, on parempi, että se säilyy käsin koskemattomana. Ja kun minä huomenna jo lähden, niin tahtoisin, että sinä sen ymmärtäisit ennen lähtöäni.
Kyllä minä sen ymmärsin. Me emme tapaa enää koskaan toisiamme.
Kyllä me tapaamme, mutia vain ajatuksissa — joka aamu ja joka ilta.
Niin, niin…
Ja silloin meillä säilyy jotain oikein kaunista.
Niin kai ja surullista. Mutta minä en ymmärrä — miksi sen täytyy olla niin — miksei se voisi olla toisinkin? Minun mielestäni se ei ole aivan oikein. Minusta tuntuu niinkuin te olisitte tehnyt väärin minua kohtaan.
Kuinka niin, selitä?
MAIJA avonaisesti.
En minä osaa selittää. Minusta vain tuntuu…
KALLIO ottaa Maijaa kädestä.
Rakastatko sinä sitten minua niin paljon?
Rakastan ja vielä enemmänkin.
KALLIO syleilee häntä nauru suupielessä.
Maija! Minun herttainen Maijani! Minun kallis Maijani! Minun suuri lapseni!
MAJATALON ISÄNTÄ tulee talosta.
Soo-o, soo-o. — Ja siinä vielä keskellä pihamaata. Jos eukko sattuu näkemään, niin ottaa teidät lempo.
Kyllä tämän saa jo vaimonnekin nähdä. Kutsukaa hänet vaan tänne.
Soo, soo… Vai on se jo siellä asti… No, kutsutaan sitten eukko.
(Menee sisälle.)
Minä en uskalla emännän nähden. Miksi te hänet kutsuitte?
Minulla on hänelle asiaa nyt, ja se koskee meitä molempia. Mutta voithan sinä hetkeksi mennä syrjään, jos haluat, minä puhun hänen kanssaan kahden.
Minä menen luhtiin — tulkaa minua sieltä noutamaan.
Kyliä. (Maija menee perälle.)
MAJATALON EMÄNTÄ tulee talosta vakavana.
Missä Maija on?
Hän tulee kohta. Minulla olisi emännälle muuten asiaa, jos emäntä tahtoisi olla hyvä ja kuunnella.
Vai niin. Mutta ensin on minun tavattava Maijaa. — Minne hän meni?
Luhtiin meni.
Hyvä. Odottakaa minua täällä, palaan pian. (Menee perältä.)
RAILA tulee talosta.
No, herra Kallio. Ettekö aio tanssia ollenkaan? Siellä yksi ja toinen kyselee teitä.
Kuulkaapas! Istukaapas tänne penkille hetkiseksi, Minulla on teille tärkeää asiaa.
Taitaapa ollakkin, koska olette noin vakavan näköinen. (Istuutuu luo.)
On hyvin tärkeää… Mitä luulette — olisiko mahdollista saada täältä vuokralta maata? Ajattelin jos rupeaisin maata viljelemään?
RAILA hämmästyneenä.
Kah, miksikäs ei? Onhan täällä taloja, jotka ovat jo pitemmän aikaa olleet huonolla hoidolla ja joiden omistajat mielihyvällä antavat niitä hoidon alle. Mutta aijotteko todellakin tehdä sellaisen käänteen elämässänne? Entäs taiteenne?
Se saa jäädä! Ja voimmehan perustaa tänne oman teatterin, jos sitä välttämättä tarvitsemme! Vai kuinka?
Aivan oikein. Odottakaa vähän. Asia pannaan heti alulle. (Aikoo oikealle.)
ALATALON ISÄNTÄ tulee oikealta.
No, tännekös se Railakin aikoo jäädä? Yks' toisensa jälkeen!
Kuulkaapas isäntä! Teillähän on talo ylämaassa melkein kuin oman onnensa nojassa, eikö totta?
Onhan se, talo ylämaassa?
No niin, siinä on mies, joka hoitaa sen. Sopikaa vuokrasta vaan ja herra Kallio rupeaa maanviljelijäksi.
Ohoh! Mutta tiatteri? Mitenkäs sen kanssa käy?
Pelaamme tiatteria aina sen jälkeen kuin työltä joudamme.
Sehän on miehen puhetta! Siihen minä yhdyn. Työn jälkeen tiatteri ja huvi. Asia on valmis. Sopimukset voimme kirjoittaa huomenna täällä. Tuohon käteen.
Selvä! (Lyövät kättä.)
Sanasta miestä ja sarvesta härkää!
ALATALON EMÄNTÄ tulee tuvasta.
Pian nyt, isä, polkka on menossa!
Kuuleppas äitiseni. Tässä on Ylätalon tuleva hoitaja! Löimme kättä juuri ja herra Kallio rupeaa Ylätalon maita viljelemään. No, mitäs sanot, äiti?
ALATALON EMÄNTÄ tulee luo.
Mitäpä minä, sinähän sen tiedät. Onneksi olkoon vaan! (Puristaa Kallion kättä.) Mutta yksinkö te alatte sitä ruveta hoitamaan?
Todellakin! Sellainen talo kaipaa emännän!
Juu… Ilman emäntää tokko siitä tulee mitään!
Olkaa huoletta; Se on jo katsottu.
Katsottu! Ja tästä kaikesta me emme tiedä mitään! Saako tuvan kysyä, kuka hän on? Ehkä joku hienohelmainen suurmaailman nainen?
Tietysti — joku sivistynyt hieno neiti!
Juu — mutta silloin siitä hoidosta ei tule mitään! Sellainen hienohelma ja tunkio eivät sovi yhteen. Läkähtyyhän se lilja, kun läävään joutuu. (Naurua.)
KALLIO nauraen.
Minä luulen, ettei minun liljani läkähdy. — Ja luulenpa vielä, että hän pystyy maatöihin yhtä hyvin, kuin meistä kuka tahansa.
Oo! — Kun ei vaan sitten olisi Pukkilan Kaisa, sillä ainoastaan hän voi näillä mailla lyödä miehet laudalta! Mutta silloin säälin teitä, herra Kallio!
KALLIO nauraen.
Pelkään, että ilman minua te ette arvaa, kuka hän on.
Samoin pelkään minäkin. Mutta tulkaa nyt nopeasti avuksi — aivanhan tukahdutatte meidät uteliaisuuteemme.
No niin, minä sanon — mutta elkää hämmästykö valintaani. Tyttö, jonka olen valinnut, on — — (Majatalon emäntä ja Maija tulevat samalla perältä. Majatalon emäntä on ankaran näköinen. Maija alistuvan ja nöyrän näköinen. Majatalon isäntä tulee tuvasta.)
Ehkä herrasväki olisi hyvä ja siirtyisi vähän tuvan puolelle, minulta ja isällä olisi tärkeää asiaa tälle herra Kalliolle.
Mutta meillä on myöskin tärkeää asiaa. Te tulitte sen juuri keskeyttämään!
Minulla on tärkeämpää! Asia koskee kasvattitytärtäni Maijaa ja tätä herra Kalliota tässä.
(Kaikki hämmästyvät paitsi Kallio.)
RAILA huudahtaen.
Nyt minä tiedän! Tulkaa sisään, isäntä ja emäntä, minä tiedän kaikki!
Kaikki kolme menevät perältä.
MAJATALON EMÄNTÄ astuu Kallion luo.
Minä tiedän kaikki. Maija on puhunut minulle. Mitä te oikein meinaatte? Ensin te panette lapsen pään pyörälle ja sitten aiotte livistää tiehenne! (Kallio aikoo vastata.) Olkaa vaiti! Luuletteko, etten minä ole sitä huomannut? Onhan tyttö ollut jo pitemmän aikaa kuin pöhkönä. Niin, niin, minun silmäni eivät petä. — Ei Maija kylläkään itsestään ole mitään kertonut. Minä pakoitin hänet siihen. Ja sitten hän ojentaa minulle tällaisen paperin ja sanoo — lukekaa — niinkuin minä mokomaa roskaa ymmärtäisin, enempää kuin hänkään! Te olette kuulemma sen hänelle antanut! Ja tämän takia hän on sitten onneton! Mikä tämä sitten on, selvittäkää!
KALLIO hymyillen.
Se on runo.
MAJATALON EMÄNTÄ matkien.
Runo! Mikä runo? Mitä te siinä sitten sanotte?
KALLIO kertaa säkeitä:
Ja välille kuin silta sais ja matkan puolentais. Ja joka aamu, Ilta, niin me noustals taivaisiin.
Ja tuollaista te syötätte lapselle, jonka pään olette pannut sekaisin. Luuletteko, että hän on niin tyhmä, ettei ymmärrä, mitä te siinä ajatte takaa. Ymmärtäähän hullukin, ettei taivaaseen nousta, kuin kerran ja sekin kuoltua. Naimisiin teidän on noustava, eikä taivaisiin. Ja senkin täytyy tapahtua tässä ajallisessa, eikä tulevaisessa, ja ennenkuin livistätte Helsinkiin.
Te annatte siis meille siunauksenne.
Minkä? — Siunauksenko? —
Niin?
MAJATALON EMÄNTÄ ei vieläkään käsitä.
Mihin sitten — taivaaseenko?!
Nyt heti tällä hetkellä. (Menee Maijan luo.) Tahdotko tulla vaimokseni Maija jo täällä ajallisessa elämässä? Se tulevainen näyttää niin kovin epävarmalta.
Tahdon, herra…
Mitäs sinä nyt sanot, äiti?
Minä en todeltakaan käsinä. Luulin sen riivatun panevan vastaan ja tavallista lujemmin. (Kalliolle.) Se on siis varma, että otatte Maijan jo täällä ajallisessa?
Me otamme molemmat toisemme jo täällä ajallisessa.
MAJATALON EMÄNTÄ menee tupaan ja tyrkkää oven auki.
Jos väki olisi hyvä ja tulisi heti tänne!
Olet sinä äiti — heh, heh!
Eiköhän olisi hyvä lähettää hakemaan pappi samalla?
Niin äiti, pappi myöskin! Heh, heh!
Vieraat tulevat tuvasta.
Aivan oikein. Mene heti talliin, pane musta puihin ja aja pappilaan!
MAJATALON ISÄNTÄ pelästyy.
Häh?
Ja jos ei meinaa ottaa kuuluutusta vastaan, niin muistuta, että huomenna teurastetaan pari lihavan puoleista sikaa — kyillä ottaa.
KALLIO nauraen.
Ehkä sentään jätämme kuulutuksille panon meidän kahden asiaksi, emäntä?
Niin äiti'. Eiköhän se olisi parasta.
Mitä sitten puhut!
RAILA hymyillen.
No, mistäs täällä nyt on kysymys?
MAJATALON EMÄNTÄ astuu esiin.
Kysymys ei ole enemmästä eikä vähemmästä, kuin kasvattityttäreni Maijan ja johtaja Kallion kihlautumisesta. (Isännälle.) Puhu sinäkin jotain puolestasi.
MAJATALON ISÄNTÄ astuu esiin.
Niin. Siinähän se; He ovat nnäät päättäneet Ottaa toisensa jo täällä ajallisessa ja ennenkuin herra livistää Helsinkiin.
Onnittelen, onnittelen! (Puristaa molempain kättä.) Turhaan ette morsiantanne äsken kehunut!
ALATALON ISÄNTÄ tulee onnittelemaan.
No, Maija ei navettaan läkähdy, siitä voin panna niskani pantiksi.
ALATALON EMÄNTÄ onnitellen.
Saipa Ylitalo nyt hoitajan, johon voi luottaa.
OLLI ryntää esiin.
»Ottiatuota» — tuota! (Onnittelee nauraen.)
MAIJASTIINA onnittelee.
Nyt ei Maijan kai tarvitse enää sirkkoja kuunnella!
(Naurua ja muiden vierasten onnittelua.)
No, Alitalon isäntä ja herra Kallio. Milloinka luulette että pääsemme viettämään tupaantuliaisjuhlaa Ylitaloon?
Jos Alitalon isäntä huomenna vahvistaa luovutuspaperin ja talo on tyhjänä ja käyttökunnossa, niin eiköhän juhlimaan päästä jo ensi viikoilla!
MAJATALON ISÄNTÄ nykäisee vaimoaan.
— Kuuntele, äiti!
— — Mitä — mistä on kysymys?
Talostani vaan Ylämaassa Lupasin sen näet Kalliolle vuokraa vastaan.
MAJATALON EMÄNTÄ huudahtaa.
Vävylleni! Ei hän mitään vuokratiloja tarvitse! Hänelle on talo Korvella ja sata tynnyrinalaa maata ja sen annan minä hänelle myötäjäisissä!
Hurraa! Eläköön Majatalon emäntä, eläköön!
Eläköön! Eläköön! Eläköön!
ERÄS VIERAS portilla.
Matti tulee! Matti tullee ja karkuri on rattailla!
(Hälinää — juoksua portista ulos, ääniä.
»Matti», »Karkuri», »Onko mahdollista».)
Olisiko mahdollista, että Matti olisi saanut sen karkurin kiinni!
On, on! Aivan totta. Tuonne sitoo paraillaan hevosta!
Sitten on Matti maineensa pelastanut!
(Kaikki tunkeilevat porttia kohden.)
Tuossapa Matti jo onkin.
MATTI tulee mahtavana perältä.
Ehtoota!
Ehtoota!
Täällä vietetään juhlaa?
Niinhän täällä vietetään, miks'et sinä ole ollut mukana!
MATTI arvokkaasti
Virka-asiat… Vai vietetään täällä juhlaa!
Vietetään.
Elojuhlaa!
ÄÄNI joukosta.
Ja kihlajaisia! Kohta rupeamme tanssimaan tuletko mukaan Matti?
Eipä tässä kerkiä. Tulin vain sivumennen pistäytymään.
Onko totta mitä tuo mies sanoi, että olet napannut sen karkurin kiinni?
Tulihan tuo napattua. — Kenen kihlajaisia vietätte?
Minun ja tulevan vaimoni.
Soo — vai oikein herran? No kenen se herra nai?
Tulevan vaimoni, jos sallitte?
Minut, Matti'
Häh! — Mutta sinähän — — —? Eikös sinun pitänyt tulla minulle?
Mitä sinä minulla tekisit? Onhan sinulla karkuri!
Mutta mihin sinä sen karkurin, Matti, jätit?
Hevosessa on ja kytkettynä. Kyllä se pysyy!
Mutta jos hän karkaa hevosineen päivineen?
(Äänettömyys.)
Perhana!
(Juoksee äkkiä ulos. Yleistä naurua.)
Ja nyt hyvät juhlavieraat. Tämän päälle iloinen tanssi ja sitten kaikki uutispöytään.
Hyvä, hyvä!
Vieraat menevät tupaan. Viulu alkaa soida.
Väliverho